Finfanfun.fi

Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Rosmariini - 25.10.2019 13:04:58

Otsikko: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32
Kirjoitti: Rosmariini - 25.10.2019 13:04:58

Ficin nimi: Kasvoton
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: fantasia
Haaste: Olipa kerran... eli ammenna sadusta -haaste (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48629.0)
A/N: Perustuu löyhästi Aladdin ja taikalamppu-tarinaan sekä Dungeons & Dragons-kampanjaan ”The Ghosts of Saltmarsh”. Kiitosta hyvistä ideoista kuuluu siis myös ihanalle DnD-porukalleni.
Varoitukset: Käsittelyssä ajoittain synkkiä aiheita, kuten itsetuhoisuus ja seksiin pakottaminen. Näitä ei kuitenkaan käsitellä graafisesti, ja varoitetaan erikseen.
Yhteenveto: Nevis on salamurhaaja, joka vaihtaa kasvoja kuin paitaa. Yhdellä hetkellä hän on viisas vanha mies, toisella nuori haltiaprinssi, kolmannella kaunis matkalainen eksoottisesta maasta. Hänen kasvonsa eivät koskaan pysy kauaa samana. Mutta kasvojen mukana tulee muutakin: kokonainen elämä. Ja mitä useampia kasvoja hän kokeilee, sitä enemmän hän kadottaa itsestään. Eikä oikeiden kasvojensa löytäminen olekaan niin helppoa, kun on tehnyt sopimuksen toivomushengen kanssa.

KASVOTON

Sisällys

I: Tappajan silmät (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg916164#msg916164)
II: Tavallinen yö (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg916212#msg916212)
III: Korppikero (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg916458#msg916458)
IV: Potpulveria (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg916798#msg916798)
V: Henkien laakso (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg917273#msg917273)
VI: Pelasta ensin toisen nahka, omasi sitten (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg917668#msg917668)
VII: Kuilun reuna (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg917994#msg917994)

Ensimmäinen väliosa: Vain puoliksi ihminen (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg918743#msg918743)
Toinen väliosa: Vettä ilmasta (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg919775#msg919775)
Kolmas väliosa: Kivun askeleet (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg920619#msg920619)

VIII: Vääristynyt toivomus (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg921740#msg921740)
IX: Lukittu laatikko (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg923527#msg923527)
X: Ystävistä ja vihollisista (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg926322#msg926322)
XI: Nimeni on Urkoth (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg928714#msg928714)
XII: Kaaoksen lapsi (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg929832#msg929832)
XIII: Sankarit (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg932907#msg932907)
XIV: Tuhkahippuni (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg934130#msg934130)
XV: Vuorensisäinen kaupunki (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg935852#msg935852)
XVI: Portaat syvyyteen (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg936770#msg936770)
XVII: Turvalliset tiet (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg939460#msg939460)

Neljäs väliosa: Hopeinen sydän (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg944906#msg944906)

XVIII: Jano (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg953389#msg953389)
XIX: Risteyksistä (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg955387#msg955387)
XX: Paluu Antropoliin (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg957990#msg957990)
XXI: Merentytär (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg959765#msg959765)
XXII: Otsoninsininen (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg962601#msg962601)
XXIII: Lopun alku (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg968214#msg968214)
XXIV: Pimeyden kutsu (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg977041#msg977041)
XXV: Neremyn (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg988268#new)
XXVI: Viimeinen vala (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg1005492#msg1005492)
XXVII: Abisfyir (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg1008706#msg1008706)

Epilogi: Mies peilissä (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=48636.msg1009156#msg1009156)

I. Tappajan silmät

Legioona etsi tappajaa kymmenennessä korttelissa.

Oli lauantaiaamu, ja ylätori pursusi väkeä. Se oli varsinainen aistien sekametelisoppa. Kulmikkaiden kauppakojujen yllä riippui kankaita kaikissa sateenkaaren väreissä. Kauppiaat huusivat tarjouksia kymmenellä eri kielellä. Ilmassa leijaili rasvan, palavan puun ja tuhannen tuoksun sekoitus.

Kaiken tuon keskellä nahanvaihtaja loikkasi ihosta toiseen kuin nahkansa luova käärme. Ensin hän oli siivoton, nuori kerjäläispoika, jonka silmissä kyti pelko ja nälkä. Pienet, paljaat jalat tömähtelivät katukivetystä vasten, kunnes hän törmäsi lujaa paksumahaiseen kauppiaaseen, jolla oli yllään vihreä baskeri ja samettinuttu. 

”Häivy siitä”, kauppias ärjäisi. Kerjäläispoika käänsi selkänsä kauppiaalle häpeä poskillaan poltellen. Hän puristi tyhjät kätensä nyrkkeihin ja tunsi…

            …rahapussin painon kädellään. Kolikot kilisivät hänen heittäessään pussia ilmaan kerran, kahdesti. Kaikkialla minne hän kääntyi, hän haistoi rahan tuoksun. Ylpeys paisui hänen rintakehässään hänen tiedostaessaan, kuinka erinomaiset kaupat hän oli tehnyt sinä aamuna. Edes jaloissa pyörivät kerjäläiset eivät lannistaneet hänen hyvää tuultaan. 

Äkkiä rahan tuoksu peittyi huumaavan vahvan parfyymin alle. Ruusua ja kamomillaa. Kauppiaan nenä kääntyi tuoksun lähdettä kohti. Neitokainen lipui väkijoukon läpi jumalattaren sulokkuudella. Pitkä mekko tai törmäilevät ohikulkijat eivät vaikuttaneet lainkaan hidastavan hänen kulkuaan. Naisen muhkeat kiharat olivat kiiltävän kuparin väriset, ja ne aaltoilivat hänen liikkuessaan kuin vesi.

Samalla hetkellä kauppias tiesi täsmälleen, mitä hänen päivästään vielä puuttui.

Kauppias lähestyi naista väkijoukon halki. Hän kosketti kädellään tämän olkapäätä, jolloin nainen kääntyi ympäri. Hiukset heilahtivat, paljastaen parin teräviä korvia. Nainen oli haltia.

Kauppias riuhtaisi kätensä irti kuin olisi koskettanut elävää käärmettä. 

”Pahoitteluni. Luulin sinua joksikin toiseksi.”

”Saat anteeksi”, nainen sanoi. Hymy oli hopeinen kuunsirppi kultaisten kasvojen keskellä, mutta silmät eivät hymyilleet. Ne olivat kirkkaanvihreät. Ja kylmät.

Haltianainen katosi paikalta. Kauppias pudisti päätään karistaakseen naisen tuoksun sieraimistaan. Hän kääntyi ruokakojua kohti ja haistoi…

            …ihmisiä, kaikkialla. Likaisia, ahneita ja törkeitä ihmisiä, jotka eivät osanneet pitää näppejään erossa siitä, mikä ei heille kuulunut. Nytkin haltianainen saattoi tuntea heidän katseensa ihollaan, ahmien, kosketellen tahmaisilla ja tautisilla näpeillään. Haltiatar pidätteli hengitystään astellessaan torin poikki, ohitse rumaa ja merkityksetöntä rihkamaa myyvien kaupustelijoiden, joista jokainen kuvitteli heidän työnsä olevan jollain lailla erityistä.
 
”Käänny tänne, kaunokainen! Leninki hiustesi punaan!”

”Ilahduta miehet kauniilla tuoksulla! Syreeniä, kanervaa, ruusunmarjaa…”

”Osta täältä Nelenen riipus hedelmällisyydellesi! Tai Ileian medaljonki, rakkautta varten!”

”Korkealaatuisia jalokiviä, aitoa kääpiöiden käsityötä!”

Puoskareita. Huijareita jokaikinen. He palvoivat vääriä jumalia, puhuivat väärää kieltä, vannoivat väärien asioiden nimeen. He näkivät hänessä pelkät kauniit kasvot. Lihankimpaleen, josta jäisi syömisen jälkeen jäljelle vain kasa koluttuja luita.

Haltiatar saavutti määränpäänsä. Päätykoju oli koruton ja koristeltu pelkin mustanruskein nahkaremmein. Ilmassa tuoksui metalli ja öljy. Asekauppiaan silmät olivat mustat ja kuolleet kuin hailla. Ne eivät olleet kauppiaan silmät. 

”Falael, sisar”, asekauppias tervehti häntä omalla kielellään. Tummien hiusten takaa pilkisti terävä korvalehti, mutta leukaa peittävä parta paljasti hänen olevan puoliksi ihminen. ”Mitä otat tällä kertaa?”

”Parhaimman jousesi, veli”, haltiatar vastasi. Hän painoi rahapussin kauppiaan kämmenelle. Sen sisällä ei kilissyt kultaa, vaan haltiakiviä. Pussi värähteli hienoisesti vaihtaessaan omistajaansa.

Asekauppias kumartui pöydän alle ja kaivoi sieltä koristeellisen pitkäjousen, joka oli valmistettu hopeisesta puusta. Haltianainen tarttui jouseen ja väläytti asekauppiaalle hymyn, joka oli kuin veitsi. Haltiatar pani jousen selkäänsä, katosi väkijoukkoon, ja kuuli…

            …kuinka metalliset panssarit kolisivat legioonan edetessä kömpelösti väkijoukon halki. Heitä oli kymmenen, ja he haravoivat väkijoukkoa sokkona, yhä etsien sitä samaa, pelästynyttä kerjäläispoikaa, joka pakeni heidän hyppysistään alatorilla. He eivät ikinä löytäisi häntä sen väkijoukon lomasta. Eivät sellaisenaan.

Mustasilmäinen puolihaltia puski tiensä torin reunalle ja kiipesi ketterästi katolle, läheisen kojun kattoa apuna käyttäen. Puolihaltia etsiytyi tähystyspaikalle kivisen savupiipun taakse, tiiraillen alas täpötäydelle torille. Legioonalaiset olivat kimaltavia kultakaloja värikkään ihmismeren keskellä. 

Legioonalaisilla oli varjo. Vaikka he tekivät parhaansa kääntääkseen huomion pois kumppanistaan, he eivät huijanneet puolihaltian herkistyneitä aisteja. Varjo oli lyhyt, ja tämä oli pukeutunut pikimustaan, hupulliseen viittaan, joka peitti alleen tämän kasvot. Puolihaltia olisi kuitenkin tunnistanut ne missä tahansa, jopa unissaan. 

Aivan kuin aavistaen itseensä kohdistuvan ajatuksen, maagi kohotti kasvonsa ja kohtasi puolihaltian katseen väkijoukon poikki. Silmäkuopissa välähti sininen tuli. Sanaakaan sanomatta, maagi osoitti sormellaan puolihaltiaa kohti ja piirsi loitsumerkin kasvojensa eteen.

Magia rätisi ilmassa, väreili kuin horisontti kuumana kesäpäivänä. Puolihaltian kasvoja alkoi kuumottaa. Kuiva iho muuttui rasvaiseksi. Sänki putoili leualta. Naamio suli hänen kasvoiltaan kuin vaha. Mustat hiukset saivat hopeaisen sävyn. Silmät eivät olleet enää tummat, vaan kirjavan väkijoukon väriset.
 
Legioona vyöryi häntä kohti kultaisena aaltona.

”Tyhjentäkää tori!” legioonan komentaja huusi. ”Tehkää tilaa!”

Väkijoukosta kantautui hämmentynyttä mutinaa. Huutoja. Kiihtynyttä puheensorinaa.

”Ottakaa tappaja kiinni!”

Tappaja näki aallon tulevan, muttei tuntenut pelkoa. Kovettuneet sormet tapasivat vyölle kiinnitetyn tikarin kahvan. Teräs kuiskasi päästessään vapauteen. Tappaja veti henkeä ja tähtäsi. Kuiskaus voimistui käskyksi. Tikari irtosi hänen kädestään. Käskystä kasvoi huuto, joka peitti ensimmäisen legioonalaisen kuolonkorinan alleen. Verta ropisi mukulakivien väliseen tilaan.

Toinen veitsi. Kuiskaus, käsky, huuto. Korinaa. Verta.

”Seis!” käsky kuului lähempää. ”Laske veitsi! SEI-”

Lause katkesi kesken. Kolmannen tikarin terä lävisti ilman, ja sen jälkeen ihon. Aukiolle puhkesi kaaos. Korkeita huutoja. Askelten alla pöllyävää maata. Kaatuneita kojuja ja alleen tallottuja vihanneksia. Ihmismassa liikkui aukiolla edestakaisin kuin kahteen eri suuntaan väänneltävä pullataikina. 

Sekasorto tarjosi väylän paeta. Tappaja liukui alas harjakattoa pitkin aukion vastakkaiselle puolelle. Katu, jolle hän laskeutui, oli pimeä ja autio. Torin äänet kantautuivat kauas, ja ilmassa leijaili yhä magian otsonimainen tuoksu. 

Tappaja juoksi. Hän seurasi kapeaa katua alaspäin olkansa taakse vilkuillen, kunnes oli varma siitä, että oli eksyttänyt jahtaajansa. Hän pysähtyi hämärälle sivukadulle, jolle läheinen pesula oli heittänyt jätevetensä. Tappaja kumartui veden varaan ja alkoi pestä käsiään pakonomaisesti, vaikka ne olivat jo valmiiksi verestä puhtaat. Kun hän viimein lopetti, kädet olivat likaisemmat kuin ennen pesua.

Tappaja oli vaihtanut nahkaansa sinä päivänä monta kertaa. Mutta toisin kuin perhonen joka nahkansa luotuaan kuoriutui uudestisyntyneenä, tappaja ei tuntenut oloaan kevyemmäksi. Jokainen uusi nahka jätti kevyen kuoren hänen oman itsensä ympärille, kunnes hänen yllään oli kerros kerrokselta kuollutta ihoa, jota hän ei koskaan saanut raaputettua pois. Kunnes hän ei enää edes muistanut, miltä hänen oma nahkansa oli tuntunut.
 
Tappajan silmät olivat mustat kuin katu hänen ympärillään, mutta nämä eivät olleet torin asekauppiaan kuolleet silmät, tai kuparihiuksisen haltiattaren vihreät smaragdit. Ne eivät olleet ahneet viirut möhömahaisen kauppiaan kasvoilla, eivätkä nuoren kerjäläispojan nälkiintyneet silmät.

Nämä silmät kuuluivat tappajalle, joka oli väsynyt tappamiseen.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina
Kirjoitti: Fiorella - 25.10.2019 16:30:56

Ensinnäkin, tarinan idea on aivan loistava. Se lumosi heti alkusanoista lähtien. :)

Eikä tarina itsessään siitä jälkeen jäänyt. Se eteni elokuvamaisen hengästyttävään tapaan, niin että tuntui melkein hassulta, kun se ei siitä vielä jatkunutkaan. Odotan siis uteliaana miten kertomus etenee.

Jäin hieman pohdiskelemaan tuota siirtymää. Hyppäsikö Nevis ikään kuin aineettomana toisen ihmisen olemukseen, ja jos, niin kuinka kehon omistajalle siinä rytätässä mahtoi käydä - vai huomasiko tämä vaivihkaista vierastaan lainkaan? Vai kopioiko hän vain näkemänsä hahmon itselleen, jolloin markkinoilla liikkui hetken aikaa kaksi aivan identtistä olentoa? Mielikuvani oli enemmän aiemman kaltainen, mutta täytyisikö silloin vaeltajan olla aina jonkun vieraassa ruumiissa?

Kysymyksiä herää yhä enemmän, mitä enemmän tätä kiehtovaa aloitusta jää miettimään. Tuntui ahdistavalta ajatella tuota näkymätöntä kuorta, jonka jokainen lainattu hahmo jätti jälkeensä - varmasti tunne on hyvin painostava. Ja kuinka usein hän vaihtoi hahmoa - oliko tämä päivä poikkeus vai arkea? Oliko tätä jatkunut jo kauan? En malta odottaa, että kuulen lisää. :D

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina
Kirjoitti: Rosmariini - 26.10.2019 17:54:13

Kiitos huippupaljon palautteesta, Fiorella! Ihanaa, että tykkäsit. Tämä on minulle ns. kakkostarina jota kirjoitan pääprojektini ohella, joten huoletti vähän millainen tästä oikein tulee. Mutta toistaiseksi inspis on pysynyt yllä ja tekstiä tulee hyvään tahtiin! Pitää vaan pohtia julkaisutahtia jatkossa, kun osia varmaan alkaa tulla hitaammin niiden pidentyessä. Ja pitäisi tuota varsinaista proggistakin joskus työstää...

Mutta nyt olen kuitenkin saanut 2. luvun valmiiksi, joten tässä tulee! Vastailee toivottavasti ainakin osaan kysymyksistäsi  ;D

II. Tavallinen yö

Kaskenkaataja oli tunnettu hämäräperäisen väen tapaamispaikkana.

Tavallisena yönä sen tummat, puiset loosit ja tupakankatkuiset käytävät vetivät puoleensa väkeä kaikilta rikollisuuden toimialoilta. Tappelupukareita, jotka tulivat paikalle vain etsimään riitaa. Silmänkääntäjiä ja huijareita, jotka kähvelsivät lompakoita hymy huulillaan. Viettelijöitä ja viettelijättäriä, joille tunteet olivat peliä ja rakkaus pelkkää leikkiä.

Silloin ei kuitenkaan ollut tavallinen yö.

Vaaleahiuksinen nainen istui yksin baaritiskin äärellä ja siemaili rommia laakeasta lasista. Vaikka hän oli istunut paikallaan jo tovin, lasi oli miltei koskematon. Nainen otti uuden huikan, mutta vain muodon vuoksi. Juoman maku väänsi hänen arpiset kasvonsa irveeseen.

”Hyi helvetti”, nainen kirosi hiljaa. ”Pahaa kuin mikä.”

”Te ihmiset olette niin omituisia”, kuului ääni tiskin takaa. Ketään ei kuitenkaan näkynyt. ”Miksi juoda jotain sellaista, josta ei pidä?”

”Muistojen takia”, nainen murahti. Hänen äänensä oli käheä, kuin hän olisi polttanut liian monta savuketta. Mikään hänen senhetkisessä olemuksessaan ei kuitenkaan kielinyt siitä, että hän olisi polttanut.

”Sinä et ole mikään kaikista tavallisin asiakas”, näkymätön baarimikko totesi.

Nainen lipsautti kuivan naurahduksen. ”Niinkö? En voisi käsittää, mikä antaisi sen ilmi.”

”Tappelupukarista saattaisit mennä. Kiroilet ja haiset kuin seilori. Sinulla on arpia, ja kätesi ovat paksut kuin joulukinkut. Mutta silmistäsi näkee, että vihaat väkivaltaa. Ja tällaisia paikkoja. Huijari sinä et ainakaan ole. Sanot aina totuuden, vaikka se satuttaisi muita. Ja viettelijästä sinä et menisi kuuna päivänä. Se vaatisi sen, ettet pukeutuisi kuin mies.”

Nainen mulkaisi tyhjää tiskiä kohti. Silmät olivat siniset, miltei harmaat. ”En tiennyt tulleeni kallonkutistajalle.”

”Miksi sinä sitten tulit tänne?”

”Töiden takia”, nainen vastasi. Hän vilkuili ympärilleen tyhjältä näyttävässä kapakassa, joka ei todellisuudessa ollut tyhjä. ”Miten täällä muuten on näin kuollutta?”

”On suden hetki. Pahimmat ryyppääjät heitettiin ulos tuntia sitten. Vakiasiakkaat tulevat vasta tunnin päästä, aamiaiselle. Saisiko olla keittoa?”

Nainen nauraa hörähti. ”Enköhän ole juonut ihan riittävästi keittoa täksi yöksi. Siitä puheen ollen, taisit saada ensimmäisen asiakkaasi. Onko tuo yksi vakkareistasi?”

Kiinnostus kuulsi baarimikon äänessä. ”Miltä hän näyttää?”

”Mies. Pitkä ja tumma, oikea kukkakeppi. Tai ylikasvanut vesikirppu. Tukka pitkällä palmikolla. Pukeutunut sammaleeseen.”

”Sammaleeseen?”

”Odota”, nainen siristi silmiään. ”Ehkä se on sittenkin jäkälää.”

Tulija asteli edemmäs. Hänen liikehdintänsä oli hidasta ja sulavaa, ja kummallisella tavalla äänetöntä. Lähietäisyydellä tuli selväksi, että miehen vaatteet todella oli kasveista tehty, mutta materiaali ei ollut sammalta, tai edes jäkälää. Se oli puuta.

”Huomenta, matkalainen”, baarimikko tervehti. ”Keittoa?”

”Huomenta, puolituinen. Voit tulla nyt esiin tiskin takaa.”

”Mitä!” baarimikko huusi epäuskoisena. ”Minä olen näkymätön, enkä mikään puolituinen!”

”Lopeta teeskentely. Et huijaa ketään. Haistoin sinut ulko-ovelle saakka.”

”Kirotut haltiat”, puolituinen mutisi kiivetessään tiskille. Hän ei ollutkaan näkymätön, vaikka olikin sitä väittänyt. Kaikkea päinvastaista, oikeastaan. Hänestä oli vaikea irrottaa katsettaan. Puolituinen näytti ulkoisesti ihmiseltä: aikuiselta mieheltä, jolla oli hieman iso nenä ja kalju pää. Pulleaa mahaa peitti baarimikon essu, jonka alta pilkisti siisti kauluspaita. Ainoa poikkeus tavallisuuteen oli siinä, että mies oli puutarhatontun kokoinen.

”Mitä te siinä pällistelette?” puolituinen ärähti. ”Enemmän ryyppäämistä, vähemmän tuijottamista!”

”Minä en juo”, puuhun pukeutunut mies, joka oli juuri paljastunut haltiaksi vastasi. ”Tulin tänne töiden takia.”

”Sinäkin?” nainen kysyi. ”Millaisten töiden?”

Haltia veti itselleen tuolin ja nojautui tiskin ääreen. Kun hän puhui, hän vältteli katsomasta ketään silmiin. Se oli erikoinen piirre haltialle. Yleensä he nauttivat huomiosta ylitse kaiken. ”Oletko kuullut Korppikeron kartanosta?”

Nainen kohotti vaaleita kulmiaan. ”Ai olenko? Jokainen Syväsuon asukas on kuullut siitä. Paikka on ollut hylätty vuosikausia. Väitetään, että siellä kummittelee.”

”Kyse ei ole kummituksista”, haltia vastasi.

”Niinkö? Mikä saa sinut uskomaan niin?”

”Kummitukset eivät puukota ketään kuoliaaksi.”

Äkkiä ovi kävi heidän takanaan. Voimakas tuulenpuuska puhalsi sisään syksyn lehtiä ja sai salin kynttilät lepattamaan. Se pörrötti tulijan paksua tukkaa ja leveiden housujen lahkeita.

”Mitäs täällä jutellaan?” pörröpää sirkutti. Tyttö oli kääpiö. Hän oli lyhyt ja tanakka, ja pyöreät kasvot olivat pisamien täplittämät. Tulipunainen tukka leijaili niiden ympärillä paksuna pilvenä, joka pompahteli jokaisella tuimalla askeleella.

”Kummitusjuttuja”, nainen tiskiltä vastasi. ”Haluatko liittyä seuraan?”

Virne halkaisi tytön kasvot kahtia. ”Rakastan kummitusjuttuja.”

Tyttö ponnisti lattialta ja kiipesi tuolille naisen viereen. Tiskillä seisova puolituinen korjasi kurkkuaan.

”Minkä ikäinen sinä oikein olet, tyttö?”

”Neljätoista”, tyttö vastasi varmalla äänellä. ”Mitä? Haittaako se sinua?”

”Hieman”, puolituinen köhäisi. ”Mitä sinun ikäisesi tyttö tekee tähän aikaan tällaisessa paikassa? Eikö sinun pitäisi olla kotona vanhempiesi kanssa?”

Tytön leuka kiristyi hetkeksi. ”Ei minulla ole vanhempia.”

Puolituinen mykistyi. ”Hyvä on. Ehkä minulta löytyy sinulle jotakin.”
 
Baarimikko katosi tiskin taakse, muuttuen jälleen näkymättömäksi.

Nainen siemaisi uuden huikan rommilasistaan. Haltia tuijotti tiskiä sormet ristissä. Kääpiö heilutteli lyhyitä jalkojaan ilmassa, hypistellen samalla kaulassaan olevaa erikoista riipusta. Sen väri oli verenpunainen ja pinta väreili ja kimalteli, kuin sisällä olisi virrannut kirkasta nestettä.

”Toverini tässä”, nainen viittoi vieressään istuvaa haltiaa kohti, ”puhui kummallisia Korppikeron kartanosta. Väittää, ettei siellä kummittele.”

”Kaikki tietävät, että Korppikeron kartanossa kummittelee”, kääpiö kohdisti sanansa haltialle. ”Etkö ole kuullut tarinoita? Sieltä on kuulunut kolistelua, näkynyt outoja valoja yöllä. Ja kellarissa on kuulemma luurankoja. Vai väitätkö, että tarinat valehtelevat?”

”En väitä”, haltia vastasi. ”Väitän vain, ettei siellä kummittele.”

Kulho jotain kuumaa ilmestyi kääpiön eteen. Pikainen nuuhkaisu paljasti sen hernekeitoksi. Ruoan nähdessään kääpiön silmiin syttyi ahnas kiilto. Hän tarttui kulhoon ja alkoi ryystää sitä suuhunsa kuin mehua. Keitto maalasi hänen suupielensä vihreiksi.

”Miksi Korppikeron kartano muuten kiinnostaa sinua niin paljon?” kääpiö kysyi siemaustensa välistä.

”Koska aion selvittää, mitä siellä tapahtuu.”

Naisen silmiin syttyi oivallus. ”Odota. Sinäkö olet Ada? Kuvittelin sinun olevan nainen.”

Haltia hymähti. ”Ada on vain kutsumanimeni. Oikea nimeni on Adnaith. Mistä sinä tiedät nimeni?”

”Minä olen Sigrid, kaupunginkaartista. Ystäväni Ruut katosi viikko sitten. Hänet nähtiin viimeksi Korppikeron lähettyvillä. Sain tehtäväkseni tutkia asiaa. Komentaja Grems kertoi sinun olevan avuksi.”

Ada nyökkäsi ja ojensi Sigridille kätensä. Sigrid tarttui siihen. Ote oli tukeva ja vahva.

”Olemme siis työtovereita”, Sigrid totesi. ”Miten sinun kaltaisesi päätyy kaupunginkaartin hommiin?”

”Tunnen seudun”, Ada vastasi. ”Korppikero ympäristöineen on druidien maita. Olen viettänyt siellä koko ikäni.”

”Druidi, siis. Kerta se on ensimmäinenkin.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”

”On epätavallista, että kaupunginkaarti sotkeutuu druidien tekemisiin. Tai haltioihin, kääpiöihin, puolituisiin… oikeastaan kehenkään, joka ei ole ihminen. Gremsin täytyy olla todella epätoivoinen, että hän pyytää ulkopuolista apua.”

Haltia kohotti kasvonsa, ja hetkellisesti Sigrid erotti leukalinjan kaaressa ja silmien ylenkatsovassa asennossa sitä kuuluisaa ylpeyttä, josta haltiat olivat tulleet niin tutuiksi. ”Eiköhän ole jo selvää, ettei tässä ole kyse enää pelkästä kaupunginkaartin asiasta.”

”Entä minä?” ääni piipitti Sigridin toiselta puolen. ”Minäkin haluan kummitusjahtiin.”

”Ei tule kuuloonkaan”, Sigrid torjui. ”Se ei ole sinun paikkasi. Olet pelkkä lapsi.”

Yhtäkkiä huoneilma tuntui painavalta, kuin hetkeä ennen ukkosta. Sigridin kurkkua alkoi kuristaa. Kynttilöiden liekit alkoivat lepattaa, ja ilmaan tulvahti otsonin tuoksu. Mutta kaikista pelottavin näky oli kääpiö itse. Punainen tukka leijaili kasvojen ympärillä kuin se olisi tulessa. Tummat silmät olivat täynnä kylmää vihaa. Riipus kaulassa sykki ja loisti kuolevan tähden lailla. Eikä kääpiö ollut enää pelkkä neljätoistavuotias tyttö, vaan jotakin paljon, paljon vanhempaa.

”Sano minua lapseksi vielä viimeisen kerran”, kääpiö sähisi. Hänen korkean äänensä alla kuulsi toinen ääni, joka raapi maata kuin kierivä järkäle. Paine ilmassa kasvoi, kunnes Sigrid luuli tukehtuvansa.

Sitten jotain tapahtui. Adan käsi kurotti Sigridin ylitse kääpiötä kohti, painautui kaulalla lepäävää riipusta vasten. Sen pinta oli hyytävän kylmä. Adan huulet lausuivat sanoja heille tuntemattomalla kielellä. Jokaisen seurueen jäsenen korvat poksahtivat, ja ilmanpaine palautui normaaliksi. Kynttilöiden tuli paloi tasaisena. Ilmassa tuoksui rommi, nahka ja puu. Eikä tuolilla istuvassa kääpiössä ollut enää mitään erikoista.

Sigrid veti keuhkonsa täyteen ilmaa, mutta huomasi kaikeksi kummastuksekseen, ettei hän enää tarvinnut sitä. Aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Näetkö?” kääpiö kysyi. ”Minusta on hyötyä.”

Sigrid nyökytteli mykistyneenä. Adan kädet palasivat jälleen hänen omille polvilleen. Haltia ei sanonut mitään, mutta hänen kulmansa olivat kääntyneet huolestuneeseen kaareen.

Puolituinen asteli takaisin tilaan jalkojaan tömistellen. ”Mitä hittoa täällä oikein tapahtui? Eikö täällä saa edes käydä vessassa ilman, että joku avaa portaalin helvettiin?”

Toteamus nostatti hienoisen hymyn Sigridin kasvoille. Hän siisti pöllähtänyttä tukkaansa ja oikaisi itsensä.  ”Seurueemme alkaa olla kasassa.”

Kääpiö nuoli keittoa huuliltaan. ”Alkaa olla?”

”Niin. Grems kertoi, että saisin kaksi apulaista. Toinen olet sinä, Ada. Toinen tunnetaan nimellä Kasvoton. Mutta se et ole sinä, kääpiö. Vai oletko?”

”Minulla on nimikin. Se on Freya.”

”Freya. Oletko sinä Kasvoton?”

Freya ei sanonut mitään. Hänen katseensa oli jähmettynyt huoneen takanurkkaan, jossa varjot liikehtivät omituisella tavalla. Pimeys väistyi, ja välkehtivä tuli piirsi esiin tulijan ääriviivat. Hahmo oli lyhyt ja tanakka, ja pörheä, punainen tukka pompahteli jokaisella tuimalla askeleella.

”Minä olen”, tulija sanoi.

Se oli toinen Freya.

***

Toinen Freya luki yksitellen jokaisen huoneessa olevien kasvoja.

Vaaleaa ihmisnaista, jonka arpiset kasvot näyttivät jatkuvasti epäluuloisilta. Tummaa haltiamiestä, joka vaikutti rakastavan puita enemmän kuin haltioita tai ihmisiä. Tontun kokoista puolituista, jonka nenä ja korvat olivat liian suuret kasvoihin nähden.

Ja viimeisenä nuorta kääpiötyttöä, joka oli täsmälleen hänen peilikuvansa.

”Freya?” vaalea nainen tiskillä änkytti. ”Miten…”

Oikea Freya nipisti itseään, kuin herätäkseen unesta. Mitään ei tapahtunut. Toinen Freya toisti hänen eleensä. Sille ei oikeasti ollut tarvetta – hän oli Oikeasta Freyasta itsenäinen olento. Mutta hän nautti eleen aiheuttamasta hämmennyksestä.

”Sehän… olen minä”, Freya sanoi.

”Sehän… olen minä”, Toinen Freya toisti.

Puolituisen kasvot kalpenivat. Miehen silmät kierähtivät hänen päässään, ja hän kellahti tajuttomana tiskiä vasten.

”Katso nyt, mitä sinä teit!” Oikea Freya huusi. ”Sinun takiasi tonttu pyörtyi!”

”Puolituinen”, haltia korjasi. Sitten hän käänsi viisaiden silmiensä katseen Toiseen Freyaan. ”Ja sinä… mikä sinä oikein olet?”

”Oikea kysymys olisi, että kuka”, Toinen Freya sanoi. ”Onko korvissasi vikaa, haltia? Olen Kasvoton.”

Haltia näytti täysin pöllämystyneeltä. ”En ole koskaan aiemmin nähnyt tällaista taikuutta.”

”Se johtuu siitä, että olet pöhkö druidi. Ette koskaan liiku kotimetsäänne kauemmas.”

Oikean Freyan kasvoille nousi, yllättävää kyllä, hymy. ”Sehän kuulostaakin ihan minulta.”

”Minä olen sinä”, Kasvoton sanoi. ”Mutta minä voin myös olla hän.”

Kasvoton sulki silmänsä. Kun hän avasi ne, hän huomasi katsovansa huonetta aivan eri korkeudelta. Hänen aistinsakin olivat tarkemmat. Hän haistoi aivan uusia hajuja, joista ei aiemmin ollut edes tullut tietoiseksi. Osa niistä oli epämiellyttäviä. Jonkun kuivunutta oksennusta. Vanhaksi mennyttä viiniä, josta oli jo tullut etikkaa. Osa… no ei niinkään. Hernekeitossa oli neljää eri maustetta. Basilikaa, mustapippuria, sinappia ja meiramia. Sigridin hiuksissa tuoksui suola ja meri. Ja hänen omissa vaatteissaan metsän tuhat eri tuoksua.

”Ada!” Freya henkäisi. Kasvoton erotti täsmälleen, missä nuotissa hän puhui.

”Minä se olen”, hän vastasi. Niin sanoessaan hän tuli tietoiseksi siitä, kuinka karkealta hänen yleiskielen ääntämyksensä kuulosti. Samalla hän oivalsi, että voisi halutessaan puhua myös haltioiden, kääpiöiden tai puolituisten kieltä. Mutta hän ymmärtäisi myös vanhaakieltä: samaa, mitä henkiolennot puhuivat. Tai elementaalia, jolla muinaiset riimut oli yleensä kirjoitettu.

”Es keryth”, Oikea Ada kirosi. Toinen Ada kohotti kulmiaan yllättyneenä. Hän ei olisi odottanut moista hävyttömyyttä haltian huulilta.

”Tai sitten voisin olla hän”, Toinen Ada sanoi. Hän kohdisti hymynsä Sigridille, ja samassa hänestä tuli Sigrid itse. Maailma näytti sumealta ja värittömältä ihmissilmien lävitse. Kielellä maistui rommi. Jostain kumman syystä Kasvoton tunsi itsensä ärtyneeksi, vaikkei ollut sitä vielä hetkeä aikaisemmin. Lihaksia ja niveliä kivisti. Oliko hän tulossa vanhaksi?

”Lopeta tuo, heti”, Oikea Sigrid käski. ”Paljasta oikeat kasvosi.”

Kasvoton huokaisi. Kerros kerrokselta, hän alkoi kuoria lumousta pois. Se sattui, samalla tapaa kuin kuolleen ihon repiminen pois. Kun hän viimein palasi omaksi itsekseen, tylsä kipu sykki hänen kehossaan, miltei kuin hän olisi juuri kannatellut raskasta taakkaa. Se kipu ei kadonnut minnekään.

Kasvoton oli jälleen saanut omat kasvot. Tylsät, kamalat, omat kasvonsa, joissa ei ollut mitään erityistä tai kaunista. Lyhyet, hiirenharmaat hiukset, jotka roikkuivat elottomina päänahkaa vasten. Korvat, jotka olivat liian terävät ihmiselle, mutta liian tylsät haltialle. Värittömät silmät, jotka näyttivät sillä hetkellä ehkä ruskeilta, koska kaikki ympärillä näytti siltä. Nehän aina heijastivat sitä, mitä oli milloinkin hänen ympärillään.

Sillä se oli hänen todellinen luontonsa – joksikin toiseksi tuleminen.

”Sinä siis olet Kasvoton”, Sigrid totesi. ”Tajuan nyt, mistä saat nimesi.”

Freya näytti yhtä aikaa uteliaalta ja hyvin hämmentyneeltä. ”Miten sinä oikein teit tuon?”

Ada nyökkäsi. ”Miten sinä oikein teit sen?”

”Silmänkääntötemppu.”

”Tee se uudelleen”, Freya yllytti.

Kasvoton virnisti. Hän olisi halunnut tehdä niin. Oma keho tuntui ahtaalta, painavalta. Toisessa kehossa hän kokisi edes hetken helpotusta hänen iäti kannattelemastaan taakasta. Mutta hän ei voisi olla siellä ikuisesti. Ja joka kerralla muutos sattui enemmän.

”Ei nyt”, Sigrid kielsi. ”Kerro minulle, Kasvoton. Miksi Grems halusi juuri sinut?”

”Tähän mennessä kaikki, jotka ovat menneet lähellekään sitä kartanoa on tapettu. Minusta saattaa olla hyötyä.”

Sigridin kasvot eivät pehmenneet piirun vertaa. ”Ehkä.”

Sigrid ei pitänyt hänestä. Se oli ilmeistä.

”Minulle sanottiin, että työskentelisin yksin”, Kasvoton vastasi.

”Grems valehteli sinulle. Kenties hän tiesi, ettet työskentelisi hyvin ryhmässä.”

”Siinä hän ei erehtynyt.”

Kasvoton ja Sigrid mulkoilivat toisiaan hetken. Kasvoton huomasi, että tuijotuskilpailu Sigridin kanssa oli yllättävän vaikeaa. Naisen koko olemus huokui tiettyä pelottavaa auktoriteettia. Se miltei toi hänelle mieleen hänen oman äitinsä.

”No, Kasvoton”, Sigrid rikkoi hiljaisuuden. Katsekontakti pysyi yhä. ”Mikä sinä olet oikein miehiäsi? Pelkillä silmänkääntötempuilla ei pitkälle pääse.”

”Osaan kaikenlaista”, Kasvoton vastasi. ”Mutta erikoisalaani on tappaminen. Huomaamattomasti. Myrkyt, tikarit, nuolet, sen sellaiset. Osaan olla näkymätön.”

”Salamurhaaja, siis.”

”Sitäkin.”

”Hyvä on, herra Salamurhaaja. Onko sinulla jokin nimi?”

”Kasvoton.”

Sigrid tuijotti häntä silmiään räpäyttämättä. ”Oikea nimi.”

Kasvoton tunsi leukansa kiristyvän. Nimillä, erityisesti tosinimillä, oli voimaa. Niitä, aivan kuten mitä tahansa aseita, pystyi käyttämään kantajaansa vastaan.

Silti, jostain kumman syystä, Sigridille oli vaikea sanoa ei.

”Nevis”, Kasvoton vastasi. ”Se on oikea nimeni.”

Sigridin vasen suupieli värähti. Siinä kaikki. Sitten hänen kasvonsa olivat jälleen kiveä.

”Ilo tavata, Nevis Kasvoton. Odotan innolla työskentelyä kanssasi.”

”Aivan varmasti”, Nevis totesi.

Tunnelma huoneessa oli painava, miltei kuin Freyan aiemman loitsun aikaan. Nevis tiesi jo nyt, että tästä tulisi epätavallinen keikka. Olisipa hän vain aavistanut, kuinka epätavallinen.

”Me olemme varmasti maailman oudoin porukka”, Freya kevensi tunnelmaa.

Nevis kohautti olkiaan. ”Olen nähnyt oudompiakin.”

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 26.10
Kirjoitti: hiddenben - 28.10.2019 06:07:05

Tämäpä on mielenkiintoinen alku seikkailulle! Ensimmäisen osan luettuani olin hieman hämmentynyt juurikin siitä, miten Kasvoton vaihtaa kehoa, mutta tämä toinen luku oli erittäin avaava ja nyt tuntuu, että olen valmis lukemaan jatkoa :D

Ensinnäkin, tuo ensimmäisen luvun kehonvaihto oli todella taitavasti ja onnistuneesti kuvattu! Vaikka itse kehonvaihto olikin hankala tajuta heti, värikkäitä tapahtumia pystyi silti seuraamaan helposti. Tykkäsin siitä, miten erilaisia aisteja käytettiin kuvaamaan eri hahmoja ja mitä Kasvoton tuntee vaihtaessaan kehoa. Ainoa, mitä hämmennyin, oli kohtaus maagin kanssa, jonka sekoitin hetkeksi legioonaan. Mutta uudelleenluvulla sekin asia selvisi :) Aloin miettiä, mihin ajankohtaan ensimmäinen luku sijoittuu! Onko se juuri ennen Gremsin yhteydenottoa vai sijoittuuko se johonkin aikaisempaan tai myöhempään aikaan?

Toinen luku oli yhtä vivahteikas ja mielenkiintoinen kuin ensimmäinenkin luku! Tässä toisessa luvussa taas kiinnostavinta oli eri hahmojen kohtaaminen, heidän keskustelunsa ja ennen kaikkea analyysi, jota Sigrid (ja myöhemmin Kasvoton) teki muista tulevan ryhmänsä jäsenistä. Tuo Kasvottoman kehonvaihtotekniikan esittely oli todella hyvin kirjoitettu, sitä oli ilo lukea. Mielestäni Sigridin valinta kertojaksi, jos hän on kertoja myös jatkossa, on jännä valinta, sillä nainen on niin… katkera. Ei mikään tyypillinen sankaritar. Tykkään myös Kasvottoman heikkoudesta, joka on samalla hänen vahvuutensa. Nämä tekevät tarinan jatkosta epävarman, tai ehkä ennemminkin vähemmän suoraviivaisen. Ja se on hyvä asia! :)

Toivottavasti inspiraatio ja motivaatio tämän tekstin kirjoittamiseen pysyy yllä! Tyylisi kirjoittaa on erittäin antoisa ja sopivan kuvaileva ja sekaan mahtuu hurjasti hienoja sanavalintoja ja lauseita, kuten tuo ”Teräs kuiskasi päästessään vapauteen”. Tätä on ilo lukea! Odotan suurella mielenkiinnolla, mitä seuraavaksi tapahtuu ja miten hahmot ja heidän väliset kemiat kehittyvät. Sigridin ja Kasvottoman välinen konflikti tuo varmasti käänteitä tarinaan, eivätkä Freya ja Adakaan varmasti jää taustalle häilymään :D

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 29.10
Kirjoitti: Rosmariini - 29.10.2019 16:15:16

Suurkiitokset seikkaperäisestä kommentista hiddenben! On virkistävää lukea näin yksityiskohtaista palautetta omasta kirjoittamisesta. Tämän alun vauhdikkuus ja vivahteikkuus yllätti kyllä minutkin. Pääprojektiini verrattuna tämä on aivan selkeästi puhdasta fantasiaa ja vain mielikuvitus on oikeastaan rajana sille, mitä voi tapahtua. Helpottaa kummasti kirjoittamista, kun välillä antaa vaan mennä sen sijaan, että miettisi kamalan tarkasti että voiko näin nyt tapahtua vai ei :D. Toivottavasti lukuinto myös säilyy sielläpäin!

A/N:
Yritän näissä tulevissa luvuissa avata vähän tarkemmin tuota alun prologin ajankohtaa suhteessa tähän, ja myös vähän enemmän hahmojen taustatarinoita ja luonteita. Seuraavat luvut ovat myös saaneet runsaasti inspistä DnD-kampanjasta, jossa olen mukana, joten meno voi ajoittain olla aika vauhdikasta. Saa nähdä mihin tämä tästä kehittyy, tarina elää vähän tekemisen mukana!

III. Korppikero

Sammaleen pinnalla oli kuivunutta verta.

”Ruumis löytyi tästä”, Ada kertoi. Hän kyyristeli sammalikon keskellä, maastoutuen sen vihreänruskeaan väriin miltei täydellisesti. ”Druidi oli matkalla Akankorvesta Nuoskatunturille, kun hän syystä tai toisesta päätti poiketa Korppikerolle. Lopputulos on tämä.”

Druidista oli jäljellä pelkkä verilammikko.

”Mitä ruumiille tapahtui?” Sigrid kysyi. Hän tähyili silmät sirrillään Adan osoittaman reitin suuntaan: ensin itään levittäytyvää kuusikkoa kohti, sitten suoraan pohjoiseen, jossa aukesi silmänkantamattomiin jatkuva pyöreälakisten tunturien erämaa. Päivä oli puolipilvinen, ja korkeimpien tunturien laet olivat valkean sumun peitossa. Kaukaisimmat erottuivat pelkkinä sinisinä kumpuina horisontissa. Nuoskatunturin jyrkillä rinteillä kimalteli lumi.

”Hautasimme hänet”, Ada vastasi. ”Mutta emme ennen kuin selvitimme, mikä oli kuolinsyy. Varith – se oli hänen nimensä, vuoti kuiviin. Näette sen veren määrästä. Mutta hänen kimppuunsa ei käyty tässä. Se tapahtui kartanossa. Jäljet tulevat sen suunnasta.”

Ada viittoi heitä korkeammalle rinteeseen, osoittaen vuoron perään tummempia täpliä sammalikon joukosta, kunnes ne viimein johtivat tunturin laella törröttävään rakennukseen. Jopa kaukaa katsottuna kartano näytti jollain lailla luotaantyöntävältä. Sen kiviset seinät olivat tummuneet ja sammalten peitossa, ja pikimusta puukatto oli paikoitellen lahonnut ja romahtanut. Korkeat ikkunat oli peitetty tummilla luukuilla, jotka natisivat ja paukkuivat tuulta vasten. Pyöreistä kivistä koottu aita piirsi suorakaiteen kartanon ympärille.

”Varith juoksi”, Ada tulkitsi jälkiä. ”Häntä ei seurattu. Hänen kimppuunsa hyökänneet tiesivät, ettei hän tulisi selviämään. Tässä kohti hän kompastui ja kaatui. Hän alkoi raahata itseään maata pitkin. Hän yritti nousta uudelleen ylös, muttei kyennyt siihen. Hän ei yrittänyt enää toista kertaa.”

”Käsitän”, Sigrid nyökkäsi. ”Häntä oli siis puukotettu?”

”Kyllä. Siitä tiedän, ettei kyseessä ollut kummitus.”

”Miksi hän meni kartanoon?” Freya kysyi yllättäen. Siihen saakka hän ei ollut juuri osoittanut kiinnostusta jälkiä kohtaan, vaan hänen ajatuksensa olivat pyörineet sammaleen keskeltä pilkottavissa kivissä ja niiden hienoudessa. Liiallinen kiintymys kiviin ja kääpiöt tulivat aina samassa paketissa.

”Hyvä kysymys”, Ada vastasi. ”Kävimme hänen tavaransa läpi aiemmin, eikä mikään niissä viitannut siihen, että hänen olisi tarvinnut poiketa kartanoon etsimään sieltä tarvikkeita. Ainoa selitys, minkä keksin on se, että hän näki siellä jotakin, mitä hänen ei olisi pitänyt nähdä.”

”Kummituksia”, Freya henkäisi.

”Tai sitten tosiaankin jotain muuta”, Sigrid pohdiskeli. ”Miten kauan tästä on? Tarvitsen kaikki tiedot. Säästä, kellonajasta, matkan syystä.”

”Kaksi päivää. Oli kirkasta. Varith lähti matkaan hieman ennen auringonlaskua. Nuoskatunturi on druideille pyhä paikka.”

”Omituinen aika matkustaa.”

”Haltiat näkevät ihmisiä paremmin pimeässä, emmekä me tunne samalla tavoin kylmää. Rituaali, jota hän oli menossa tekemään, on mahdollinen ainoastaan täysikuun aikaan.”

”Millaisesta rituaalista oli kyse? Voisiko olla, että kartanon asukkaat halusivat pysäyttää sen?”

Ada korjasi kurkkuaan. Hän vaikutti jollain tapaa vaivaantuneelta.

”En usko, ellei heitä kiinnosta Varithin henkilökohtainen…” Ada vilkaisi Freyan suuntaan, ennen kuin muotoili sanomisensa. ”Rakkauselämä.”

”Ai.” Sigridin kasvot punoittivat aavistuksen verran. ”Ei enempää kysymyksiä.”

Nevis huokaisi syvään. Hän ei voinut enää pysytellä näkymättömissä. ”Hei. Eiköhän ole jo aika, että puhumme asioista niiden oikeilla nimillä. Tässä oli kyse se-”

”Hyst!” Sigrid torui. ”Täällä on lapsi!”

Freyan silmissä välkähti tuli, ja äkkiä Sigrid vaikutti katuvan sitä, että oli kutsunut kääpiötä lapseksi.

”Alaikäinen”, hän korjasi. ”Sitä paitsi se ei ole olennaista tarinan kannalta. Olemme jo viivytelleet liikaa. On aika mennä sisään.”

”Selvä on”, Nevis totesi. Hän kuppasi kätensä torveksi suunsa ympärille ja veti keuhkonsa täyteen ilmaa. ”HOI KUMMI- aah!”

Sigrid tuuppasi häntä lujaa kyynärpäällään. ”Hiljaa, helvetti!”

”Auts”, Nevis hieroi osuman saanutta kylkeään. ”Varo kieltäsi. Alaikäinen.”

Sigridin katse viskoi sinisiä tikareita hänen suuntaansa. ”Haluatko kuolla?”

”Ehkä.”

”Ketkä täällä ovatkaan oikeat lapset”, Ada manasi. Hän oli jo siirtynyt tutkimaan kartanoa lähempää, mittaillen seinien pituuksia ja huoneiden leveyksiä. Freya roikkui hänen kintereillään kuin kulkukoira. Sigrid ja Nevis seurasivat perässä, mahdollisimman kaukana toisistaan.

Kartanon piha oli ankea ja koruton. Korkealla tunturilla ei kasvanut sammalia ja jäkäliä lukuun ottamatta mitään, ellei yksittäisiä variksenmarjapensaita laskettu. Nevis ei voinut ymmärtää, miksi joku olisi halunnut rakentaa talonsa sellaiseen paikkaan. Toisaalta koko pohjoinen oli hänestä käsittämätön paikka. Ulkona oli aina kylmä. Talvisin oli liian pimeää ja kesäisin liian valoisaa. Taivaan värejä oli vain kaksi: musta ja valkoinen. Ellei se olisi ollut hänen ainoa vaihtoehtonsa, hän ei olisi koskaan mennyt sinne.

Näkymä tunturin laelta oli komea, sitä ei tosin mennyt kieltämään. Idässä metsää, pohjoisessa tuntureita, etelässä kyliä ja lännessä merta. Korppikeron huipulta oli täydellinen näkymä oikeastaan joka suuntaan. Kaikkiin niistä tuntui olevan lähes yhtä pitkä etäisyys. Samalla Nevis huomasi, ettei talon julkisivu osoittanutkaan etelään, kuten julkisivuilla yleensä oli tapana, vaan lounaaseen. Talon kaikki kulmat osoittivat neljään eri ilmansuuntaan.

”Miten ajattelimme hoitaa tämän?” Nevis kysyi. ”Koputanko vain oveen ja kysyn, onko ketään kotona?”

”Etuovi ei ole vaihtoehto”, Sigrid sanoi. ”Sieltä tavallisten matkalaisten oletettaisiin tulevan. Astuisimme takuuvarmasti ansaan. Katsotaan, jos löytäisimme toisen sisäänkäynnin.”

Sigrid ja Ava lähtivät kiertämään taloa länteen, Nevis ja Freya itään. Freya pompahteli hyräillen pihamaan poikki, ja hiuspehko pomppi hänen liikkeidensä tahdissa. Nevis liikkui ääneti ja kevyesti kuin aave. Hän halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään. Talon kaakkoinen sivu oli täynnä peitettyjä ikkunoita. Mutta toista ovea ei näkynyt.

Äkkiä Neviksen katse kiinnittyi erikoiseen kuhmuraan pihan perukoilla. Kaukaa katsottuna se näytti korkealta, sammaleen peittämältä kiveltä – samanlaiselta, jollaisia druideilla oli tapana koota hautojen ylle. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, ettei kyseessä ollut pelkkä kivi. Nevis lähestyi patsasta käsi ojossa, pyyhkäisi sammalta kiven kylmältä pinnalta.

Kivi katsoi häntä takaisin.

Nevis peitti hätkähdyksensä naurahduksen alle. Hän kiskoi sammalta kiven pinnalta, ja alta paljastuivat ihmisen kasvot. Aika oli jättänyt jälkensä patsaan pintaan. Nenä oli haljennut ja pudonnut pois, ja korvista oli jäljellä enää pelkät tyngät. Lohjennut kivi väänsi patsaan suun pysyvästi tyytymättömään irveeseen.

”Mitä sinä löysit?” Freya piipitti hänen takanaan. ”Hui, miten ruma.”

”Jokin vanha patsas”, Nevis vastasi. Hän oli keskittynyt tarkkailemaan patsaan alaruumista, joka tuntui jatkuvan pitkälle sen taakse, miltei kuin patsaalla olisi pyrstö tai se seisoisi jonkinlaisen kaarevan korokkeen päällä. Sammalet ja variksenmarjapensaat peittivät sen kauttaaltaan alleen. Mutta sitten tuulenpuuska alkoi heiluttaa pensaikkoa, ja Nevis oli näkevinään jotakin sen takana. Pimeyttä, jonka keskellä kimmelsi valoa. Kuin kultaa.

”Nevis”, Freya kiskaisi hänet ajatuksistaan. ”Voisitko sinä muuttua tuoksi?”

”Patsaaksi? En. Ei se ole elävä.”

"Entä tuoksi?" Freya osoitti taivaalla kaartelevaa korppia, joka päästi mahtavan, käheän rääkäisyn.

"En. Se on lintu."

"Kyllä minä tiedän, että se on lintu. En minä tyhmä ole."

"En niin väittänytkään. Tarkoitin vain, ettei se ole ihminen. Minun on aina muututtava toiseksi ihmiseksi."

"Oikeaksi ihmiseksi?"

"Niin. Ja vielä tarkemmin ottaen sellaiseksi, jonka olen tavannut."

Freya oli syventynyt tuijotuskilpailuun sammalpatsaan kanssa. "Mutta miten se toimii? Kun olet kerran nyt muuttunut minuksi, voitko tehdä sen uudestaan? Missä tahansa?"

"Kun olen kerran oppinut yhden hahmon, kyllä. Mutta muutos ei ole vahvin silloin. Jokin saattaa mennä pieleen. Muistot eivät ole erehtymättömiä. Jos en vaikka muistaisi kunnolla tukkasi väriä, muutoksesta tulisi erilainen. Kaikista vahvin muutos on silloin, kun kosketan sitä, keneksi haluan muuttua. Silloin saan kaikki heidän ominaisuutensa täydellisinä. Miltei saman vaikutelman saan aikaiseksi, jos vain tarkkailen jotakuta tarpeeksi kauan..."

Nevis kuuli vasemmalta puoleltaan vislaavan äänen. Hän kääntyi kartanoa kohti, jolloin Adan pää ilmestyi kulman takaa. Druidi teki nopean viittoman itseään kohti ja katosi jälleen seinän taakse.

”He taisivat löytää oven”, Nevis totesi. Hän käänsi katseensa takaisin Freyaan, mutta huomasi puhuttelevansa vain tyhjää ilmaa. Tyttö oli kadonnut. ”Hupi loppui, kääpiö. Tule esiin.”

Vastausta ei kuulunut. Sitten huuto alkoi.

***

Freya putosi pimeyteen.

Kullan kimallus. Pehmeä sammal. Jalkojen alla pettävä maa. Sanaton huuto. Edestakaisin viuhtovat kädet ja jalat, jotka olivat aivan liian lyhyet yltääkseen tarttumaan mihinkään hänen ympärillään. Mustaa mustaa mustaa.

”Agrakaan”, Freyan huulet rukoilivat kielellä, jota hän ei ymmärtänyt. ”Urkoth.”

Nimi kaikui ja kajahteli pimeyden halki. Se sytytti liekin riipukseen hänen rinnallaan. Tuli oli kylmää. Freya putosi alas palavana tähtenä.

Maa otti hänet vastaan. Syleili häntä. Hänen selkänsä tapasi maan, mutta sen tuntu oli painoton, höyhenenkevyt. Kipua ei ollut.

Punainen kajo hänen rinnassaan himmeni. Freya juuri ja juuri ehti nähdä kullan kimalteen ja kuulla voimistuvan, sihisevän äänen, ennen kuin pimeys nielaisi hänet uudestaan alleen.

***

”Mitä helvettiä nyt taas, Nevis?”
    
Sigridin kasvoja kuumotti. Heti kuultuaan huudon hän oli ampaissut pihamaan poikki miekka tanassa. Ada hänen vieressään oli jotenkin onnistunut löytämään itselleen täyspitkän, puisen sauvan, jonka päässä oli keltainen, kimaltava kivi. Sigrid ei voinut käsittää, mistä mies oli sauvan vetänyt. Takapuolestaanko?

Mutta Adan sauvan salainen säilytyspaikka oli sillä hetkellä hänen pienimpiä huomioitaan. Freyaa ei näkynyt missään.

”Hän vain putosi maan sisään”, Nevis levitti kätensä neuvottomana. Pelkkä ele sai suonen Sigridin otsalla tykyttämään. ”Minä en tehnyt mitään.”

”Oletko aivan varma?” Sigrid tivasi laittaessaan miekkansa syrjään. ”Et koskenut mihinkään?”

Nevis taputti vierellään seisovaa, poikkeuksellisen inhimillistä sammalmöykkyä. ”Jos tätä ei lasketa.”

”Sinä siis koskit siihen. Tämä on kaikki sinun syytäsi!”

Pidemmittä puheitta Sigrid tuuppasi Neviksen pois tieltään ja kumartui maassa ammottavan kuopan ylle. Variksenmarjapensaat kutittelivat hänen vaatteidensa läpi, kun hän työnsi kasvonsa maan sisään ja tähyili Freyan perään. Alla oli miltei pilkkopimeää. Freyan pieni hahmo juuri ja juuri erottui kaukaisen valopisteen keskeltä. Sigrid ällistyi, että kääpiö oli ylipäätään jaloillaan. Pudotuksen täytyi olla vähintään kymmenen metriä.

”Oletko kunnossa?” Sigrid kysyi.

Freya nyökkäsi. Helpotuksen tunne levisi Sigridin rintaan. ”Mitä siellä alhaalla on? Näetkö mitään?”

Freya ei ehtinyt vastata. Jotakin syöksyi pimeyden keskeltä häntä kohti, ja Freya kirkaisi. Hän alkoi huitoa villisti käsillään ja talloa maata jalallaan. Kaiken aikaa pimeys söi häntä, vyöryi hänen päälleen, ahmi häntä paksuina rihmoina.

Käärmeitä. Lukemattomia käärmeitä.

Sigrid nosti päänsä kuopasta ja silmäili kolmea toveriaan. ”Onko kellään köyttä?”

”Löytyy”, Nevis vastasi. Köydenpätkä oli jo hänen kädessään. Salamurhaaja kieritti köyden auki ja heitti sen pimeään kuoppaan. Toista päätä hän alkoi sitoa kivipatsaan ympärille.

”Tartu köyteen!” Sigrid huusi. Sihinä alhaalla voimistui. Punainen valo välähti. Kuopasta kantautui huutoa ja matalaa jyrinää, joka sai maan tärisemään heidän jalkojensa alla. Hetken Sigrid pelkäsi putoavansa alas itsekin. Se ei ollut pudotus, josta hän uskoisi selviävänsä. Paksu panssari runnoisi hänet, kun hän iskeytyisi maahan. Eikä hänellä ollut kääpiöiden luontaista kestävyyttä.

Äkkiä jotakin viuhahti hänen korvansa ohi. Sigrid kavahti taaksepäin ja kohotti katseensa, jolloin hän näki Neviksen seisovan hänen yllään varsijousi ojossa. Salamurhaaja latasi jousen ja osoitti sen uudestaan kuopan suuntaan, tähdäten hetken, sitten ampuen toisen kerran. Sigrid hieroi oikeaa korvaansa, jossa poltteli kutitteleva tunne. Verta ei kuitenkaan ollut.

Se oli lähellä.

”Oletko järjiltäsi?” Sigrid ärjäisi. ”Olisit voinut osua minuun!”

”En koskaan ammu ohi”, Nevis vastasi kylmästi. Hän latasi ja ampui jälleen. Nuoli viuhahti ja vajosi pimeyteen. Tällä kertaa hän ei edes katsonut kuopan suuntaan ampuessaan.

Entä jos hän osuisi Freyaan?

”Lopeta!” Sigrid käski. ”Minä teen tämän! Laskeudun alas hakemaan hänet!”

Punainen välähdys. Tällä kertaa niin voimakas, että Sigrid tunsi paineaallon kasvoillaan. Hän kuvitteli tuntevansa lämpöä, kuten yleensä räjähdysten tapauksessa oli tapana, mutta tämä räjähdys ei ollut sitä. Sigridin koko kehon valtasi kylmä kankeus, aivan kuin hänen sydämensä olisi pysähtynyt.

Sitten tuli hiljaista, ja kiveen kiinnitetty köysi nytkähti. Nevis astui taaksepäin kuopalta. Freyan pää ilmaantui ulos hetkeä myöhemmin. Hänen tukkansa näytti tavallistakin sekaisemmalta, ja kasvoilta erottui tummia veriroiskeita. Niitä lukuun ottamatta hän vaikutti olevan vahingoittumaton.

”Vaikuttaa siltä, että olit liian hidas”, Nevis totesi ärsyttävä virne huulillaan. ”Ja katso, hän on kunnossa. Minun ansiostani.”

Sigrid ei saanut sanaakaan suustaan. Hän oli aivan liian raivoissaan siihen.

***

Haltiana oleminen oli sekä lahja että kirous.

Sen ansiosta Ada aisti kaiken tarkemmin. Hän tuli helposti tietoiseksi sellaisista näkymättömistä asioista, joita toiset eivät koskaan huomaisi. Juuri siten hän oli löytänyt oven rakennuksen koilliskulmasta. Se oli ollut kätketty köynnösten taakse, ja kädellä tunnustellessa oven pinta tuntui täysin tasaiselta – kahvaa tai saranoita ei erottanut. Vasta sitten, kun Ada sulki silmänsä ja uskoi edessään olevan ovi, se paljasti itsensä hänelle. Sen jälkeen hän ei voinut käsittää, miten ei ollut aikaisemmin huomannut sitä.

Tämä ei todellakaan ollut tavallinen talo.

Ada ei halunnut puuttua kolmen muun matkakumppaninsa riitelyyn. Hän oli aivan liian vanha sellaiseen. Ja kun hän sanoi liian vanha, hän oikeasti tarkoitti sitä. Yli kolmensadan eletyn vuoden jälkeen kaikki alle yhden eliniän eläneet vaikuttivat lapsilta. Heidän ainoa viehätyksensä oli siinä, että he elivät kuin viimeistä päivää, sillä joka päivä todella saattoi olla heidän viimeisensä. Sitä lukuun ottamatta he kinastelivat aivan typeristä asioista. He eivät nähneet omaa nenänpäätään pidemmälle.

Mutta vaikka Ada kuinka inhosi tovereidensa turhanpäiväistä nahistelua, tässä seurueessa oli jotain erilaista. Sigrid väitti olevansa kaupunginkaartilainen, mutta hänen olemuksessaan oli tiettyä rosoisuutta, joka toi pikemminkin mieleen rosvon kuin lainvalvojan. Freya väitti olevansa neljätoistavuotias tyttö, mutta olento, joka hänen sisällään ajoittain asui, ei todellakaan ollut sitä. Nevis sitten…

Hänestä Adan oli vaikeampi saada selkoa. Nevis ei oikeastaan väittänyt olevansa mitään, mitä hän ei ollut. Mutta keino muuntautua keneksi vain koska tahansa vaikeutti sen näkemistä, kuka Nevis todella oli. Ja vielä sitäkin enemmän Adaa häiritsi tuo omituinen taikuus, jota Nevis kantoi suonissaan. Kyky oli kiistatta taikuutta, mutta se ei huokunut hänestä lainkaan ulospäin, toisin kuin maageilla oli tapana. Tuo taika, lumous, tai miksikä sitä olisikaan voinut kutsua, oli yhtä olennainen osa häntä kuin käsi tai jalka. Kaiken kaikkiaan hänessä ei vaikuttanut olevan mitään erikoista.

Silläkin hetkellä Nevis näytti aivan tuiki tavalliselta ihmiseltä – joitain pieniä yksityiskohtia huomaamatta. Sitä oli vaikea huomata ensin, mutta Nevis oli puolihaltia. Korvat olivat hiukan liian suipot ihmiselle, iho hiukan liian vaalea. Niin vaalea, oikeastaan, että oikeassa valossa se näytti miltei siniseltä. Nuoresta iästä huolimatta hiukset olivat valkoiset, ja hänen liikkuessaan ne vaikuttivat leijailevan hänen kasvojensa ympärillä, muuntautuen joka liikkeestä elohopean lailla. Ainoastaan silmät olivat ikkuna tuohon erikoiseen lumoukseen. Sillä hetkellä niissä oli yllä riippuvan taivaan harmaata hopeareunuksella, miltei kuin terän tai peilin pinnassa. Mutta heti kun Nevis astui talon varjoon, silmien väri muuttui tummaksi.

Hän näytti puolihaltialta, käyttäytyi kuin puolihaltia, liikkui kuin puolihaltia.

Siitä huolimatta Adan oli vaikea karistaa niskastaan sitä tunnetta, että Nevis oli myös jotain muuta.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 29.10
Kirjoitti: hiddenben - 04.11.2019 03:22:08

Äh, jäipä oikein harmittamaan, ettei tässä luvussa päästy vielä taloon sisälle! Tässä tapahtui kyllä paljon, mutta ei päästy oikein vielä eteenpäin. No, ehkä seuraavassa luvussa! Tässä oli kuitenkin paljon viihdyttäviä kohtauksia ja hahmotkin rakentuvat hiljalleen monipuolisemmiksi – vaikka monen kohdalla onkin vielä paljon kysymysmerkkejä niin kuin Ada lopussa miettii :D

Tykkäsin erityisesti Neviksen ja Freyan välisestä dialogista, nämä kaksi tuntuvat sopivan hyvin yhteen – työparina siis! Freya on niin lapsenmielinen, mutta samalla äkkipikainen ja temperamenttinen, että hän sopii hyvin tasapainottamaan Neviksen rentoa suhtautumista kaikkeen. Toisaalta tuntuu siltä, että Nevis ei ehkä ole niin rento kuin miltä hän vaikuttaa... Saa nähdä ;)

Tämä kohta oli hienosti kuvailtu, loi hienon mielikuvan Neviksestä ja kuinka tämä liikkuu:

Lainaus

Nevis liikkui ääneti ja kevyesti kuin aave. Hän halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään.

Jotenkin mietin, että jäikö minulta jotain huomaamatta tässä luvussa vai oletko jättänyt rivien väleihin vinkkejä tulevaa varten. Mietin, miten suuressa roolissa druidin murha on, entä Freyan putoaminen. En pysty karistamaan sitä tunnetta, että minulta jää jotain huomaamatta :D Joka tapauksessa, kiitos uusimmasta luvusta ja seuraavaa odotellessa!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 4.11
Kirjoitti: Rosmariini - 04.11.2019 19:31:15

Kiitos taas kommentista hiddenben! Olin alun perin ajatellut koko kartanohomman kestävän ehkä kaksi lukua, mutta aloin mielessäni kehittelemään kaikenlaisia kuvioita tätä varten ja tämä venähtikin paljon oletettua pidemmäksi  ;D Nyt kuitenkin alkaa hiljalleen taas tapahtua! Rakastan kirjoittaa kaikenlaisia mysteereitä, joten tarinoilleni on ihan ominaista sellainen tietty arvoituksellisuus ja epävarmuus siitä, menikö nyt jotain ohi. Mutta kaikelle (tai ainakin suurimmalle osalle) kysymyksiä tulee ennen pitkään vastaus, suoraan tai epäsuoraan ;)

A/N: Sain tämän nelosluvun nyt tänään valmiiksi. Tämän kirjoittaminen on nyt vähän Nanon myötä hidastunut, koska työstän ykkösenä toista proggistani, mutta yritän kirjoittaa tätä kerran, pari viikossa. Ja koska suunnitelmat seuraaville luvuille on jo tiedossa, ei mielikuvituksen pitäisi loppua kesken aivan vielä! :)

IV.   Potpulveria

Käskyjä satoi Sigridin suusta nuolisateen lailla. Ada, pidä perää. Freya, pysy hänen kanssaan. Nevis, seuraa minua. Älä koske mihinkään. Me pidämme yhtä.

Nevis kuuli kyllä käskyt, mutta hän ei jaksanut välittää. Hän oli lakannut välittämästä jo kauan sitten. Tietyillä kokemuksilla oli taipumuksena olla sellainen vaikutus.

”Nevis”, Sigrid haukahti hänen korvansa juuressa. ”Haloo? Kuuletko minua?”

”Sig”, Nevis virnisti. ”Oletko jo lopettanut puhumisen?”

Suoni oli alkanut pullottaa Sigridin otsalla. ”Älä kutsu minua tuolla tavalla.”

Nevis kohotti kulmiaan. Hän taisi osua hermoon. ”Olisiko sitten Rid? Tai vaikka Sisi?”

”Ei mikään noista. Menemme nyt sisään, ja sinä pidät turpasi kiinni. Leikkisiä kommenttejasi ei tarvita.”

”Selvä homma, Sisi.”

Sigridin kasvot olivat tomaatinpunaiset. Hän vei vasemman kätensä köynnösten peittämän oven kahvalle ja mutisi jotakin itsekseen. Oikea käsi lepäsi pitkämiekan huotralla. Kahva kääntyi alaspäin, ja ovi narahti auki.

Silloin jotain tapahtui. Vaaleat haituvat Sigridin niskassa nousivat pystyyn. Punainen väri haaleni ja liukeni hänen kasvoiltaan. Siniharmaat silmät laajenivat ja kimalsivat hetken kirkkaina, kuin hän olisi aikeissa parahtaa itkuun. Eikä se ollut ainoa omituinen asia. Heidän takanaan Freya veti terävään henkeä, kasvot lähes yhtä valkeina kuin Sigridillä. Ada taas näytti tavalliselta, välinpitämättömältä itseltään.

”Kuulitteko tuon?” Freya kuiskasi. Hänen kätensä oli mennyt hänen kaulallaan lepäävälleen riipukselle.

”Kuulin”, Sigrid vastasi epävakaasti.

”Minkä?” Ada kurtisti kulmiaan. ”En kuullut mitään.”

”En minäkään”, Nevis sanoi.

Sigrid kuulosteli ympäristöään hetken, ennen kuin avasi oven isommalle. Väri alkoi hiljalleen palata hänen kasvoilleen. ”Nyt se loppui. Mennään vain.”

”Odota”, Ada keskeytti. ”Miltä se ääni kuulosti?”

”Puheelta.” Sigrid nielaisi, miltei kuin asian muistelu olisi vaikeaa. ”En ymmärtänyt sanoja, mutta merkitys tuli selväksi.”

”Mikä se oli?”

”Se oli varoitus.” Freya lausui vastauksen hänen puolestaan. ”No? Uskotteko nyt, että täällä kummittelee?”

”En usko mitään, ennen kuin näen”, Sigrid otti tukevan askeleen eteenpäin. Mutta vaikka hänen liikkeissään oli varmuutta, silmien takana oli yhä kaikuja ahdistuksesta.

He liikkuivat eteenpäin askel kerrallaan. Tila heidän ympärillään ei ollut oikeastaan eteinen, pikemminkin iso, suorakulmainen huone, joka oli tyhjä nurkkia kuorruttavia hämähäkinseittejä lukuun ottamatta. Seiniä peitti repaleinen, tummanharmaa tapetti, joka suorastaan huokui ankeutta. Ikkunanluukkujen rakoset päästivät himmeää valoa lävitseen, ja niiden valoraidoissa kellui pölyhiukkasia paksuina pilvinä.

”En aisti ketään tässä kerroksessa”, Ada totesi hetken kuluttua. Hänen sauvansa päädyssä jalokivi hehkui sitruunankeltaisena. ”Mutta liikutaan varoen. Ansojen varalta.”

Sigrid nyökkäsi. Hän johdatti heidät ensimmäisestä huoneesta toiseen – tällä kertaa pitkälle käytävälle, jonka varrella oli lukuisia ovia. He olivat tulleet päätyhuoneesta. Käytävän toisessa päädyssä erottui jotain tummaa ja viistoa, kenties portaikko. Se saattoi olla eteisaula.

”Freya, tule kanssani”, Sigrid neuvoi. ”Me menemme vasemmalle. Ada ja Nevis oikealle. Katsotaan, jos näistä huoneista löytyisi jotain johtolankoja siihen, mitä täällä on tapahtunut.”

Oikeanpuolimmaisen huoneen ovi oli auki. Nevis astui sisään ensin. Aivan kuten päätyhuone, tässä huoneessa ei juuri ollut kalusteita. Seinustalla seisoi korkea kaapisto, jonka ovet olivat sepposen selällään. Sisällä ei näkynyt mitään. Kaapin vieressä lojui lahonnut sohvanrunko, jonka koinsyömistä verhoiluista oli jäljellä enää pelkkiä riekaleita. Ilmassa leijaili pölyinen ja ummehtunut haju. Nevis teki nopean kierroksen kaapiston luona ja tarkisti sen salaisten lokeroiden ja luukkujen varalta, mutta etsintä oli turhaa. He palasivat käytävälle, ja Nevis varasti katseen Sigridin ja Freyan tutkiman huoneen suuntaan. Se vaikutti olevan jonkinlainen toimisto. Tukeva, puinen työpöytä nökötti huoneen nurkassa, ja sen vieressä keikkui tyhjäksi putsattu kirjahylly. Muutoin tyhjää.

”Löytyykö mitään?” Nevis kysyi ovensuusta.

”Tyhjää täynnä”, Sigrid vastasi tunnustellessaan kirjahyllyn takaista tilaa. ”Siellä?”

”Sama juttu.”

Freya oli kiinnostunut tutkimaan työpöytää. Hän oli asettunut sen alle – matalaan tilaan, jossa tavallisen kokoinen ihminen olisi joutunut kyykistymään. Freya levitti kätensä ja kuljetti niitä pöydän sivuja pitkin. Äkkiä hän pysähtyi.

”Oho!” hän huudahti. ”Taisin löytää jotain!”

Freya veti löydöksensä esille.

”Avain”, Sigrid havainnoi. Tarkemmin sanottuna pieni, hopeinen avain, joka ei soveltuisi kuin hyvin pieneen lukkoon.

”Ehkä se on kääpiön avain”, Freya sanoi. ”Tai keijukaisen.”

”Keijut eivät käytä avaimia”, Ada huomautti. ”He eivät osaa valehdella. Jos joku heistä varastaisi jotakin, se selviäisi heti.”

Freya loikkasi innoissaan esille pöydän alta. ”Oletko sinä nähnyt keijun?”

”Näen heitä kaiken aikaa, Akankorvessa. Keijut ja druidit tekevät yhteistyötä. Druidit huolehtivat metsän tasapainosta: kaikesta siitä, mikä on elollista. Keijuilla on samankaltainen tehtävä, mutta heidän vastuullaan ovat elottomat asiat. Sää, esimerkiksi. On tuulikeijuja, vesikeijuja ja ukkoskeijuja. Kivien ja hiekan hengettäriä. Kipinäkeijuja, tomukeijuja ja kaikkea noiden väliltä. Myös kaupungeissa elää keijuja. Vannon, että sinäkin olet joskus törmännyt sellaiseen. Silloin kun tuuli nostattaa syksyn lehtiä pyörteiksi katujen kulmissa. Kun puu narskuu vanhan talon nurkissa. Tai kun esine tipahtaa hyllyltä ilman, että koskit siihen.”

Freya henkäisi. ”Keijut ovat kummituksia?”

Ada pudisti päätään. ”Kummitukset ovat eri asia. He ovat levottomia henkiä, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet jumiin tähän maailmaan. Väkivaltaisen kuoleman takia, esimerkiksi. Kummituksiin liittyy aina pahan läsnäolo. He haluavat satuttaa ihmistä, sillä pelko ruokkii heidän voimiaan. Keijut eivät koskaan tekisi niin. Lisäksi kummitukset eivät voi vaikuttaa materiaalisen maailman kanssa. Siitä tiesin, ettei Varithin kimppuun hyökännyt ollut kummitus.”

”Mutta entä ne välkkyvät valot? Paukkuvat ovet? Eivätkö kummitukset muka tee sitä?”

”Tässä vaiheessa asiat menevät monimutkaisemmiksi. Kummitukset eivät voi paiskoa ovia tai välkyttää valoja – ainakaan tässä maailmassa. Mutta joskus, kun kummitus on levoton, tai onnistuu oikein säikyttämään jonkun, kummituksen voimat kasvavat. Oikean maailman ja henkimaailman väliseen verhoon tulee rako. Äänet ja valot pääsevät lävitse, koska niillä ei ole massaa. Kummitukset eivät. Siihen kummituksiin liittyvät havainnot perustuvat. Mutta kyse on oikeastaan pelkästä harhasta. Toisesta maailmasta tulevista kaiuista.”

”He eivät voi satuttaa minua?”

”Eivät.”

Freya puristi avainta tiukemmin kätensä ympärille ja rentoutti olkapäänsä. Vasta silloin Nevis huomasi, kuinka jäykkänä Freya oli ollut kaiken tämän ajan. Kuinka peloissaan.

Olihan hän vielä vasta lapsi.

Silmäkulmastaan Nevis näki, kuinka Sigridin kasvoilla häivähti jotakin, miltei kuin aurinko olisi pilkistänyt hetkeksi pilven takaa. Sitten se katosi, ja Sigrid oli jälleen oma, määrätietoinen itsensä.

”Jatketaan seuraaviin huoneisiin”, hän sanoi.

He purkautuivat takaisin käytävälle.

Seuraavat kaksi huonetta olivat mielenkiintoisempia kuin edelliset. Vasemmanpuolimmainen huone oli jonkinlainen varasto. Sigrid löysi kaksi pullollista punaista, kirkasta nestettä, jotka vaikuttivat päällisin puolin parannusjuomilta. Niiden lisäksi huoneessa oli hyllyittäin ja hyllyittäin tyhjiä pulloja, ja lattialla oli jälkiä sinisestä, tomumaisesta jauheesta, joka kimalteli valon osuessa siihen. Nevis ja Ada tutkivat oikeanpuolimmaista huonetta. Sielläkin oli työpöytä, mutta tämä oli paremmassa kunnossa kuin edellinen. Pöydän alla oli yksi, ulosvedettävä laatikko, joka oli lukossa. Avaimenreikä oli kuitenkin liian suuri Freyan piskuiselle avaimelle.

”Onneksi minulla on temput tällaisia tilanteita varten.” Nevis veti tavarapussukastaan esille metallisen tiirikkasarjan. Hän valitsi niistä sopivan kokoisen, sovitti sen lukkoon, ja käänteli sitä, kunnes tunsi sen osuvan oikeaan kulmaan. Nevis sulki vasemman silmänsä ja väänsi, jolloin lukko naksahti auki. Se oli tyydyttävä ääni. Nevis ei mahtanut olla virnistämättä. Millaisen aarteen hän oli löytänyt tällä kertaa?

Nevis pani tiirikan syrjään ja kiskaisi laatikon auki. Virne suli hänen kasvoiltaan. Ei hän tätä ollut odottanut.

Sisällä oli kirjoja. Kaksi kappaletta, tarkemmin. Kannet olivat paksua, ruskeaa nahkaa, joihin nimi oli kaiverrettu riimupohjaisin kirjaimin, joita Nevis ei osannut lukea.

”Tämä on elementaalia”, Ada sanoi hänen olkansa takaa. ”Tuo päällimmäinen kirja kertoo metalleista ja niiden ominaisuuksista. Alempi käsittelee muodonmuutoksia.”

”Mielenkiintoista”, Nevis totesi. ”Tämä talo kuului siis jollekin hullulle alkemistille.”

”Mahdollisesti. Tuo jauhe viereisen huoneen lattialla näytti olevan potpulveria.”

Nevis kurtisti mietteliäänä kulmiaan. Hän oli siirtynyt huoneen perälle, josta johti ovi viereiseen tilaan. Se oli valmiiksi raollaan. ”Mitä?”

”Potpulveria. Huijarit käyttävät sitä lumouksiin. Sillä voi saada yhden esineen näyttämään joltain toiselta.”

Nevis avasi oven, jolloin hänen edessään aukesi jonkinlainen oleskelutila. Sen päädyssä oli kylmettynyt takka ja kaksi kulahtanutta nojatuolia. ”Se voisi olla hyödyllistä.”

”Se onkin, jos sitä osaa käyttää oikein. Jos muuntaisin sen avulla kiven kultaharkoksi, saattaisit uskoa minua. Se painaisi ja tuntuisi varmaankin jotakuinkin samalta. Mutta jos lumoamani esine olisikin puunpala… saattaisit aavistaa jonkin olevan pielessä.” Ada alkoi tutkia seinällä olevien taulujen takaisia tiloja.

Nevis oli siirtynyt takan luo. Nopealla vilkaisulla se vaikutti siltä, kuin sitä ei olisi käytetty aikoihin. Tulesta oli jäljellä pelkkiä palaneita hiiliä. Kivi ympärillä oli mustunut ja kulunut, ja sitä peitti paksu pölykerros. Silti jokin siinä vaikutti olevan pielessä. Nevis alkoi tunnustella hiiliä käsillään. Tavallisia hiiliä. Kunnes jotakin erikoista tapahtui.

Yksi hiilistä oli painavampi kuin toiset. Se tuntui pikemminkin palalta metallia. Kun Nevis käänsi hiiltä kädessään, hän luuli kuulevansa kolisevan äänen.

”Mitä sinä löysit?” Ada kysyi.

”Hiilen”, Nevis vastasi, ja katsoi kättään. Mutta se, mitä hän näki kädessään, ei ollut hiili. Se oli pieni, metallinen rasia, jonka avaamiseen tarvittiin pieni, metallinen avain. ”Tai… en sittenkään.”

”Potpulveria”, Ada totesi. ”Sitä on kaikkialla.”

Nevis nosti rasian takasta ja pani sen taskuunsa. Niin tehdessään hän tuli tietoiseksi omituisesta äänestä. Se ei ollut rasian kolinaa eikä Freyan tai Sigridin puhetta. Se oli pikemminkin rapinaa. Kaiken aikaa voimistuvaa rapinaa. Se tuntui kuuluvan takan sisältä. Nevis pani päänsä takan sisään ja näki…

…hämähäkkejä. Lukemattomia hämähäkkejä. Niitä oli kaiken näköisiä ja kokoisia. Isoja ja pieniä. Karvaisia ja sileitä. Mustia ja ruskeita.

Ja niistä jokainen oli kääntänyt silmänsä häntä kohti.

Nevis jähmettyi. Hän ei ollut ikinä nähnyt niin montaa hämähäkkiä kerralla. Ja vaikka maailmassa oli paljon pelottavampiakin asioita, harva asia nostatti inhonväristyksiä yhtä herkästi kuin satojen hämähäkkien armeija.

Nevis liikutti varovasti päätään taaksepäin. Hän liikkui aivan hitaasti, miltei kuin olisi yrittänyt pyydystää kärpästä lasin alle. Kenties hämähäkit eivät huomaisi häntä, jos hän vain liukenisi pois paikalta.

Mutta hämähäkit eivät olleet kärpäsiä, eivätkä niihin tepsineet kärpästen temput.

Ensimmäinen hämähäkki putosi takasta Neviksen päähän. Sitten toinen. Kolmas. Niiden karvaiset, terävät jalat hiipivät hänen selkäpiitään pitkin, etsivät tietään hänen vaatteistaan sisään. Nevis tunsi ihonsa jokaisen karvan nousevan pystyyn. Hän kavahti taaksepäin takasta pitkällä loikalla ja kolautti selkänsä nojatuoliin. Tujaus pölyä pöllähti ilmaan törmäyksen voimasta, ja Nevis päästi äkillisen, väkivaltaisen aivastuksen. Hämähäkit sinkosivat hänen päältään kuin kaaressa ammutut nuolet. Vapaana hämähäkkien ikeestä, Nevis tarttui tiukemmin osuman ottaneeseen nojatuoliin ja tuuppasi sen lujaa takkaa päin. Yhteen hämähäkeistä osui, pitkät koivet taittuivat kahtia tuolin alle. Mutta niitä tuli koko ajan lisää. Nyt hämähäkkejä suorastaan pursusi takasta ulos. Ne liikkuivat mustanruskeana, kahisevana aaltona, joka vyöryi suoraan häntä kohti.

”Hitto”, Nevis kirosi, käänsi selkänsä, ja juoksi henkensä edestä. ”HÄMÄHÄKKEJÄ!”

Hän taittoi matkan käytävälle neljällä, pitkällä loikalla. Ada hänen takanaan näytti vasta oivaltavan, mitä oikein tapahtui. Hän lausui haltiakielisen sanan ja nostatti sauvankärjellään ympärilleen suojaavan kilven, joka ympäröi häntä kuin savu. Mutta hämähäkit eivät olleet huomaavinaankaan häntä. Ne seurasivat yhä Nevistä, kuin niiden ainoa tehtävä elämässä olisi hänen piinaamisensa.

Nevis kaivoi paniikissa vyölaukustaan ensimmäisen käteensä osuvan esineen. Se oli pullo öljyä. Sen kummempia ajattelematta, Nevis viskaisi pullon taaksepäin hämähäkkivyöryä kohti. Pullo särkyi osuessaan lattiaan, räväyttäen öljyä hämähäkkimassan päälle kuin ne olisivat pannussa tiriseviä vihanneksia. Nevis vei kätensä tikarinsa kahvalle. Hän päästi helpottuneen huokaisun.

Ja törmäsi suoraan Sigridiä päin.

”Mitä pirua?” Sigrid ärähti. Tikari lensi kaaressa Neviksen kädestä lattialle. Rapina lähestyi hetki hetkeltä. ”Katsoisit eteesi!”

Nevis ei vastannut. Hän kompuroi taaksepäin ja haparoi tikaria kädellään. Liian myöhäistä. Hämähäkkimeri oli jo peittänyt sen alleen.

”JUOKSE”, Nevis karjui. Hän tuuppasi Sigridin syrjään ja harppoi käytävää pitkin niin kauas kuin pystyi. Nevis saavutti käytävän päädyn ja vilkaisi olkansa yli.

Sigrid ei ollut yhtä nopea. Hämähäkit olivat saartaneet hänet. Kymmeniä hämähäkkejä kiipeili ylös hänen haarniskaansa pitkin, yritti sovittaa tietään sisään sen pienistä rakosista. Sigrid veti miekkansa esiin ja yritti sohia hyönteisiä sen terällä, mutta sai siepattua aina vain muutaman kerrallaan. Lisää hämähäkkejä tuli tilalle ottamaan niiden paikat.

”Sigrid!” Freya huusi. Hän seisoi ovensuussa ja tuijotti hämähäkkimerta suu auki. Niin tehdessään merestä jakautui yksi, erillinen joki, joka virtasi suoraan häntä kohti. Freya päästi korkean, korvia pirstovan huudon. Hänen kaulariipuksensa alkoi loistaa punaisena. Kaikki häntä lähestyvät hämähäkit kangistuivat ja kuolivat. Mutta vaikka he kuinka taistelivat, hämähäkkejä tuli kaiken aikaa lisää.

”Niille ei ole loppua!” Sigrid huitoi miekallaan ja talloi hämähäkkejä jalkojensa alle. ”Nevis, tee jotain!”

Nevis hapuili laukkuaan uudemman kerran. Sitten hän muisti heittämänsä öljypullon. Käsi tapasi laukussa pienen, neliskanttisen rasian pinnan. Tulitikut.

Nevis avasi rasian, veti tikun esiin, ja raapaisi sitä rasian kylkeä vasten. Palava tulitikku oli nyt hänen kädessään. ”Poltetaan ne paskiaiset!”

”Oletko ihan sekaisin?” Sigrid huusi. Hänen yllään oli niin monta hämähäkkiä, että hän näytti pukeutuneen niihin. ”Entä minä?”

”Toivottavasti et pelkää tulta”, Nevis vastasi.

Hän nosti tulitikun ilmaan. Sigridin silmät laajenivat.

”EI!”

Tulitikku putosi…

…ja pysähtyi ilmassa.

Se leijaili paikallaan, kuin näkymättömän narun varassa. Sen takana Sigridin kasvot olivat kivettyneet äänettömään huutoon. Freyan hiukset kelluivat hänen kasvojensa ympärillä, kuin hän olisi ollut veden alla. Hämähäkit jähmettyivät paikoilleen. Aika oli pysähtynyt.

Sitruunankeltainen valo täytti huoneen. Nevis joutui sulkemaan silmänsä ja suojaamaan kasvoja kädellään. Ilmassa tuoksui yllättäen kukkasille.

Valo sammui, ja Nevis nosti käden kasvojensa tieltä. Hetken hän räpytteli silmiään, uskomatta näkymäänsä. Siinä, missä oli ennen ollut hämähäkkejä, oli kukkasia. Satoja ja satoja sitruunankeltaisia kukkasia, jotka peittivät Sigridiä, kuin hän olisi kierinyt kesäisellä niityllä. Aika kulki jälleen tavalliseen tahtiinsa. Ovensuussa seisoi Ada, joka piteli paksua sauvaansa kaksin käsin. Otsalla kimmelsi hikihelmiä.

Sigrid hätkähti näyttävästi. Freyan kirkaisu katkesi kuin seinään. Sammunut tulitikku kolahti lattialle.

”Kukkia?” Se oli Freyan ääni. Hänen jalkojensa juuressa oli riveittäin kuolleita terälehtiä.

”Kukkiapa hyvinkin”, Ada vastasi. Keltaisen sauvan kajo alkoi himmetä.

”Johan sinulla kesti”, Sigrid totesi.

”Loitsuissa yleensä kestää hetken aikaa.” Ada astui kunnolla käytävälle ja silmäili sitä vasemmalta oikealle, ikään kuin tarkistaakseen, ettei yhtään hämähäkkiä ollut jäänyt huomiotta. ”Ovatko kaikki kunnossa?”

Freya nyökkäsi. Sigrid pyyhki terälehtiä yltään. Sitten hänen katseensa löysi Neviksen.

Siniset tikarit olivat muuttuneet miekoiksi. ”Meidän täytyy puhua.”

***

”Varithin kimppuun käytiin tässä”, Adan kuului jostain kaukaa, kuin vesikerroksen läpi. Druidi seisoi eteisaulan ovensuussa ja tarkkaili verijälkiä tutulla, druidimaisella tarkkuudellaan.

”Mistä sinä sen tiedät?” Freya kysyi.

”Näetkö veren kahvalla? Tai tuossa ovenraossa. Hän oli jo ovella. Ehkä jos Varith olisi ollut edes vähän nopeampi… hän olisi ehtinyt ajoissa pois.”

Ada lausui muutaman haltiakielisen sanan, ehkä jonkinlaisen rukouksen. Mutta Sigrid ei todella kuunnellut. Hän keskittyi vihaamaan Nevistä.

Pelkkä salamurhaajan näkeminen sai Sigridin pään humisemaan. Jyskyttämään, oikeastaan. Miltei kuin joku olisi takonut vasaraa alasinta vasten jossain hänen aivojensa perukoilla. Hänen näkökentässään oli pelkkää punaista. Sormien ja varpaiden päissä kihelmöi. Hän oli vain hiuskarvan päässä siitä, ettei lyönyt nyrkkiään seinästä läpi.

Sigrid ei edes muistanut, milloin oli viimeksi ollut niin vihainen. Hän luuli jo jättäneensä sen Sigridin taakseen. Mutta menneisyys oli kuin hänen Astrid-tätinsä: se palasi kolkuttelemaan mitä epätoivotuimpaan aikaan.

”Mistä sinä halusit puhua kanssani?” salamurhaaja kysyi. Hän pyöritteli toisessa kädessään pientä, hopeista rasiaa – toisessa pientä, hopeista avainta, jonka Freya oli antanut hänelle. Salamurhaajan kasvoilla oli vino, lähes vahingoniloinen hymy, värittömissä silmissä kujeileva kiilto. Aivan kuin hän olisi nauttinut siitä, että oli miltei tappanut heidät kaikki hetkeä aikaisemmin.

Mutta toisaalta, mitä muuta salamurhaajalta saattoikaan odottaa?

”Lopeta tuo”, Sigrid sähähti. Jokainen rasian kolahdus oli kuin veitsenisku hänen ohimoonsa. ”Tuonko takia me olisimme voineet kuolla? Pienen rasian? Mitä siellä edes on?”

”Ihan kuin minä kertoisin sinulle”, Nevis totesi välinpitämättömästi.

Sigrid ojensi kätensä ulospäin. ”Anna se tänne.”

Nevis päästi epäuskoisen naurahduksen. ”Mitä?”

”Anna se tänne.”

”Miksi ihmeessä?”

Vaati jokaisen itsehillinnän rippeen, ettei Sigrid pyyhkäissyt tuota raivostuttavaa virnettä salamurhaajan kasvoilta. Jollain terävällä. ”Tarvitseeko minun todella vastata? En luottaisi sinun käsiisi edes purkillista ilmaa, vaikka kätesi olisi liimattu purkkiin kiinni! Sinä rikot kaiken, mihin kosket! Käsken sinun tehdä yhtä, ja teet aivan päinvastoin!”

Sigrid tiedosti huutavansa nyt, muttei välittänyt enää. Humina hänen korvissaan voimistui hetki hetkeltä. Tykytys kasvoi kasvamistaan.

”Tuo on aika paksua sinulta”, Nevis vastasi, yhä täysin välinpitämättömänä. ”Tämä rasia kuuluu minulle. En vaarantanut henkeäni ja miltei tullut hämähäkkien hotkimaksi vain antaakseni sitä sinulle.”

”Vaarantanut?” Sigrid sihisi hampaidensa välistä. ”Sinä et tehnyt paskan vertaa! Juoksit pakoon ja jätit muut hoitamaan työt puolestasi, jottet vahingossakaan likaisi käsiäsi! Puhumattakaan siitä, että olisit sytyttänyt minut palamaan!”

Neviksen hymy valahti sentin verran. ”Ehkä minun olisi pitänyt tehdä niin.”

Sigridin leuka putosi auki. Hän ei ollut uskoa korviaan. Mitä röyhkeyttä! Mitä täydellistä välinpitämättömyyttä! Hän oli kaupunginkaartilainen! Ja hän antoi tämän… murhaajan läksyttää häntä kuin lasta!

Toivottavasti kaadut portaissa ja kuolet, Sigrid narskutteli hampaitaan. Hitaasti ja kivuliaasti.

Hän halusi sanoa sen. Hän halusi näyttää sen. Hän jo miltei tunsi miekkansa kahvan käsissään. Voiman, jonka sen pitely hänelle takasi. Kyvyn päättää elämästä ja kuolemasta. Aivan kuten silloin-

Salaman välähdys. Verta miekan terällä. Verta hänen käsillään. Hiuksissaan. Kasvoillaan.

Kaikkialla.

Korkeita ja matalia huutoja. Kasvoja piiskaava sade. Ukkosen jyrinää.

Ja naurua. Hänen omaansa.

Valon välkähdys kohoavaa terää vasten. Tummia roiskeita laivan vaalealla kannella.

-ennen.

”Mikä sinulle tuli? Veikö kissa kielesi?”

Neviksen ääni.

Sigrid räpytteli silmiään. Ravisteli kuumuuden sormenpäistään. Antoi punan valua näkökentästään. Antoi sen tasoittua. Mennä. Jäähtyä. Kadota.

Sigrid otti syvän hengenvedon ja vapautti sen. Rentoutui.

”En aio alentua sinun tasollesi”, hän puhui. Viileästi ja rauhallisesti. ”Haluan vain tehdä työni kunnolla. Sen vuoksi meidän on kaikkien pelattava yhteispeliä. Se helpottuu kummasti, jos opimme pitämään toisistamme. Tai edes sietämään toisiamme.” Sigrid pyöräytti rannettaan ja ojensi sen uudestaan Nevistä kohti. ”Antaisitko sen rasian minulle? Pyydän?”

Viimeisetkin hymyn rippeet haihtuivat Neviksen kasvoilta. Ne olivat täysin valkoiset ja ilmeettömät, nuken kasvot. Vailla mitään väriä tai tunnetta. Aivan kuten hänen äänensä, kun hän pani hopeisen rasian hitaasti pois Sigridin ulottuvilta.

”En. Ja teen jotain täysin selväksi. Olen täällä mukana vain yhdestä syystä – täyttääkseni Gremsin vaatiman palveluksen. En solmiakseni ystävyyssuhteita tai miellyttääkseni muita.”

Nevis veti vyölaukkunsa nyörit kiinni yhdellä, terävällä liikkeellä, joka oli kuin niskojen napsautus. Huoneeseen laskeutui kuollut hiljaisuus.

”Palveluksen?” Sigrid kysyi hiljaa. ”Minkä palveluksen?”

Mutta Nevis oli jo kääntynyt seuraavaa huonetta kohti.

”Olet säälittävä pelkuri!” Sigrid huusi hänen loittonevalle selälleen. ”Hylkäisit meidät muut pelastaaksesi oman nahkasi, silmääkään räpäyttämättä! Enkä luota sinuun tippaakaan!”

Vastausta ei kuulunut. Neviksen selkä katosi näkyvistä.

Sigrid tunsi Adan käden olkapäällään. ”Nuoret. He osaavat olla ärsyttäviä, eikö vain?”

Sigrid nyökkäsi. Mutta oikeastaan hän ei tuntenut oloaan ärtyneeksi. Ei enää. Hän vain ajatteli Neviksen sanoja.

En tullut tänne solmimaan ystävyyssuhteita. Ei tietenkään. Eihän hänen kaltaisellaan miehellä voinut olla ystäviä. Se vaatisi sen paljastamista, kuka hän todella oli. Niin Nevis varmasti ajatteli. Jos hän ei tiennyt sitä itsekään, miten voisi kukaan muukaan?

Mutta minä tiedän, Sigrid halusi sanoa hänelle. Minä tiedän, kuka sinä todella olet.

Miten? Nevis vastaisi siihen. Hymyillen, vasen suupieli vinoon kääntyneenä. Miten sinä muka voisit tietää, kuka minä olen?

Mitenkö? Sigrid vastaisi. Hän hymyilisi myös, mutta silmät eivät. Ne olivat surulliset silmät. Silmät, jotka olivat nähneet liikaa. Koska minä olin sinä.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 11.11
Kirjoitti: Rosmariini - 11.11.2019 23:21:02

A/N: tässä luvussa avataan vähän Syväsuon historiaa paikkana sekä Freyan taustatarinaa. Kartanon mysteeri syvenee. Varoituksena: tämä luku osaa ajoittain olla aika synkkä, mutta pysyy kuitenkin K-11-rajoissa!

V. Henkien laakso

Nevis käveli yksin käytävää pitkin, kun se tapahtui.

Hän pysähtyi paikoilleen, aivan kuin olisi törmännyt näkymättömään seinään. Jäykistyi. Kivettyi.

Pelko.

Se laskeutui hänen päälleen painavana, tukehduttavana peittona, joka riisti ilman hänen keuhkoistaan. Puristi hänen sydäntään kuin nyrkki. Jähmetti hänen jäsenensä ja kahlitsi hänet paikoilleen.

Kuiskauksia, kaikkialla hänen ympärillään. Ilma oli äkkiä elävänä niistä. Tuhansien kuiskuttavien huulien muodostamista sanoista, joista jokainen oli Nevikselle tuntematonta kieltä. Siitä huolimatta niiden sanoma tuli hänelle selväksi.

Hänen ei kuulunut olla täällä. Hänen tulisi lähteä. Nyt.

Nevis yritti kääntyä ympäri, mutta hänen jäsenensä olivat kuin hyytelöä. Kuin hän olisi yhdessä niistä unista, joissa herää, muttei voi liikuttaa jäseniään. Jotain kosteaa vieri hänen poskeaan pitkin. Itkikö hän?

Lähde, äänet sanoivat hänelle. Lähde, tai kuole.

Oli pimeää. Kauhean pimeää. Ja kylmä. Kuiskaukset tulivat koko ajan lähemmäs. Nevis halusi nostaa kätensä korvilleen hukuttaakseen äänet. Piiloutuakseen. Päästäkseen pois.

Kädet olivat lyijyä. Ilma tappavan kylmää.

LÄHDE, äänet sanoivat, lähempänä nyt.

LÄHDE.

Nevis avasi suunsa huutaakseen, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Hänen äänensä oli viety. Hänellä ei ollut enää suuta millä huutaa, ei kasvoja.

Hän oli kasvoton.

Hän ei ollut enää kukaan.

*

”Nevis?” Ada laski kätensä puolihaltian olkapäälle. ”Miksi pysähdyit?”

Nevis ei reagoinut ensin. Hän vain seisoi paikallaan keskellä tyhjää käytävää, jähmettyneenä kesken askeleen. Ada ei nähnyt hänen kasvojaan. ”Nevis?”

Se vaikutti havahduttavan hänet. Hitaasti, liike palasi puolihaltian jäseniin, yksi ruumiinosa kerrallaan. Värähdys sormenpäässä, koukistus polvessa. Jännitys olkapäissä, leuan kaaressa.

Nevis kääntyi ympäri, ja hänen kasvoillaan oli mitä erikoisin ilme.

Se ei tosiaankaan ollut yksi hänen tavallisista virnistyksistään. Ei edes irvistys, tai yllätystä. Sitä olisi oikeastaan voinut kuvailla kauhuksi. Silmät olivat suuret ja kostean kirkkaat. Alahuuli vapisi, miltei kuin hän haluaisi sanoa jotakin, muttei löytänyt siihen sanoja.

”Ada”, toinen ääni haltian korvassa piipitti. Ada kääntyi hetkeksi, ja tunsi Freyan nykäisyn hihassaan. ”Voitko kertoa minulle lisää keijuista?”

”Ehkä myöhemmin”, Ada vastasi, poissaolevana. Hän kääntyi takaisin Nevistä kohti. Mutta tällä kertaa kun hän kohtasi puolihaltian kasvot, ne näyttivät tyystin tavallisilta. Kalpeilta, yhä, mutta ne olivat aina sellaiset.

”No?” Nevis kysyi, vino hymy huulillaan. ”Mennäänkö?”

Ada halusi sanoa jotakin. Kysyä, mitä oli tapahtunut. Hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Nevistä sellaisena.

Haavoittuvaisena.

Mutta sitten Freya loikkasi Adan kylkeä vasten, vinkuen ja vaatien tarinaa toisensa perään. Kun Ada tokeni jälleen keskeytyksestään, Nevis oli jo kaukana hänen edessään.

”Nuoriso”, Ada huokaisi. Heillä oli aina kiire.

*

Freya loikki eteenpäin kartanon käytävää pitkin. Kaikkialla oli harmaata ja ankeaa, mutta ei oikeastaan pelottavaa. Ei enää. Se oli mennyt jo ohi. Hän tiesi nyt, etteivät kummitukset voisi satuttaa häntä. Ada oli sanonut niin.

Freya ei muistanut vanhempiaan. Totta puhuakseen hän muisti lapsuudestaan hyvin vähän asioita. Joitain yksittäisiä muistoja. Välähdyksiä. Paikkoja. Kivisen kaupungin maan alla. Pölyisät kadut, jotka oli päällystetty verellä ja rikkinäisellä lasilla. Pimeän tunnelin, jonka päässä oli punainen kajo. Kylmää.

Sitten hän oli tullut Syväsuolle. Se oli hyvä paikka asua. Turvallinen paikka. Riittävän pieni kaupunki siihen, ettei siellä sattunut sen enempää levottomuuksia. Riittävän iso siihen, että sinne saattaisi piiloutua. Mikäli sille olisi tarve.

Mutta tarvitsiko hänen piileskellä enää? Hänellähän oli nyt perhe, vaikkakin erikoinen sellainen. Ada. Nevis. Sigrid. He vaikuttivat kaikki vihaavan toisiaan, eivätkä he tosiaankaan näyttäneet samalta. Ada oli pitkä ja tumma kuin korkean puun runko. Sigrid oli jykevä ja kalpea kuin kivipaasi. Nevis oli muuttuva ja vikkelä kuin purossa virtaava vesi. Ja sitten oli tietenkin hän. Tyttö, joka sekä oli ja ei ollut Freya.

”Freya”, Ada kysyi häneltä heidän jatkaessaan kierrostaan kartanon toista siipeä pitkin. Siellä huoneita oli vähän ja ne olivat isompia – he ohittivat jonkinlaisen tyhjän olohuoneen, sitten ruokasalin. ”Saanko kysyä jotakin?”

Freya pujahti tielleen osuvan tuolin jalkojen lävitse. ”Mitä?”

”Kuka sinä oikeastaan olet?”

Freyasta se oli hassu kysymys. ”Kyllähän sinä tiedät kuka minä olen. Freya.”

”En tarkoittanut nimeäsi”, Ada hymähti. ”Vaan muita asioita. En tiedä sinusta oikeastaan mitään.”

”Mitä minussa on tietämistä? Minä olen Freya. Olen neljätoista. Olen kääpiö. Tykkään… keijuista. Ja vähän kummituksistakin, nyt kun kerroit niistä. Eivät ne oikeastaan ole niin pelottavia. Eivätkä pahoja. Väärinymmärrettyjä, vain. Koska ne ovat niin yksin, ja kaikki pelkäävät niitä.”

Ada nyökkäsi. ”Kaipa pahuus on subjektiivinen käsite.”

”Sub… mikä?”

”Antaa olla.”

Freya joutui kipittämään kovaa, että pysyi Adan perässä. Hänen askeleensa olivat niin kovin pitkiä, vaikka hän käveli sen hassun keltakärkisen keppinsä kanssa. ”Nyt on sinun vuorosi. Kerro minulle sinusta.”

Ada kohotti paksuja kulmiaan. ”En tiennytkään, että tämä oli peli.”

”Nyt se on.”

”Hyvä on.” Ada kopautti paksun sauvansa lattiaan. Niin tehdessään, Freya luuli yhtäkkiä kuulevansa lintujen laulua. Mutta ei vain kuulevansa – vaan näkevänsä ne. Sinistä taivasta kaartelevat pääskyt, jotka lennähtivät suurina parvina puusta toiseen. Kuusta pitkin kiipeävän oravan, joka kantoi tammenterhoa hampaidensa välissä. Sammalikon keskellä vipeltävän siilin, jonka vaaleat piikit kimmelsivät puiden takaa kimmeltävässä auringossa.

”Kolmesataa vuotta sitten Syväsuo oli yhä pelkkä suo”, Ada kertoi. Valkoiset tupasvillamättäät huojuivat tuulessa. Yksinäinen korppi rääkäisi männyn latvassa. ”Sitä ei silloin edes tunnettu vielä Syväsuona. Sillä oli toinen, haltiakielinen nimi, joka ei ole enää käytössä. Mutta tuo nimi tarkoitti henkien laaksoa.”

”Miksi?”

”Koska sanottiin, että täällä henkimaailman ja oikean maailman välinen verho oli ohuimmillaan. Riekaleinen, niin sanotusti. Jo kauan ennen kuin druidit tai ihmiset tulivat, tämä oli ylihaltioiden maata. He rakensivat tänne suuria linnoituksia mahtavia teitä, joita pitkin he kuljettivat mitä erikoisimpia hyödykkeitä kaikista sen aikaisen maailman kolkista.”

Freya näki heidät nyt. Valkoisiin vaatteisiin pukeutuneet, ylpeät ja toismaailmalliset olennot, jotka liikkuivat metsän halki yhtä kevyesti kuin pensaissa kahiseva tuuli. Kuvat liikehtivät hänen silmiensä edessä, rakentuivat Adan kertomuksen tahdissa.

”Ylihaltiat elivät pitkään harmoniassa luonnon kanssa, kuten druidit nykyään. Mutta mitä pidempään heidän valtansa kesti, sitä ylpeämpiä ja ahneempia heistä tuli. He halusivat enemmän. Siispä he alkoivat käyttää maan mahtia, kanavoida sitä käyttöönsä. Heidän linnoituksistaan ja teistään tuli entistä suurempia ja mahtavampia. Mutta aina he halusivat enemmän. He tukeutuivat tulen voimaan, eivätkä heidän ahjojensa liekit sammuneet koskaan. Enemmän. He kutsuivat ilmaa, taivuttivat säät tahtoonsa. Mutta yhä haltiat halusivat enemmän. He tahtoivat kyvyn hallita ajatuksia, ohjata tunteita. Täydellisen ylivaltiuden luonnon yli.”

”Mitä sitten tapahtui?”

”Haltiat turvautuivat toisiin keinoihin”, Ada vastasi, ja hänen loihtimansa kuvat synkkenivät. Varjot haltioiden kasvoilla syvenivät. Illuusio piirsi näkyviin pimeän kammion. Kammion täynnä hupullisia hahmoja, veriset tikarit kourissaan. ”Kiellettyihin keinoihin. He valjastivat veren voiman, ja maa muuntautui heidän mielikuviensa tuotteeksi. Vääristyi. Pilaantui.” Freya kuuli nyt huutoja, murtuvan kiven ääntä, kaukaista ukkosen jyrinää. ”Ulottuvuuksien välinen verho repesi rikki. Siispä maa kääntyi haltioita vastaan ja tuhosi heidät. Vain puhtaimmat ylihaltiat säilyivät. Ne, ketkä eivät olleet turvautuneet kiellettyihin keinoihin. Heistä tuli tämän maan druideja, ja minä olen heidän jälkeläisensä.”

Maahan oli palannut jälleen rauha. Haltioiden linnoituksista oli jäljellä enää raunioita. Tunturit nakersivat niiden torneja, suot nielivät perustukset alleen. Ainoastaan joukko druideja vaelsi metsän halki. Hiljaa ja päät painuksissa.

”Kolmesataa vuotta sitten, kun minä synnyin, vanhimmat meistä muistivat yhä ylihaltiat. He kutsuivat paikkaa henkien laaksoksi muistutuksena, varoituksena nuoremmille sukupolville olla rikkomatta tuota verhoa enempää. Emmekä me tehneet niin. Me druidit valvoimme ja suojelimme tätä maata, kaikkialla Nuoskatunturista Akankorvelle, Länsimereltä Syväsuolle.”

”Mutta Syväsuo ei enää ole pelkkä suo.”

”Niin”, Adan äänessä kuulsi katkera sävy. Harhat heidän ympärillään alkoivat haalistua, jättäen jäljelle pelkkiä jälkikuvia, kangastuksia. ”Ihmiset saapuivat tänne parisataa vuotta sitten. He rakensivat Syväsuon täyteen maatiloja, temppeleitä, toreja ja tehtaita. Me druidit liikuimme vuosi vuodelta pohjoisempaan, kunnes asetuimme Akankorpeen ja sen takaisille tuntureille. Kaupunki sai nykyisen nimensä sen paikalla sijainneen suon mukaan. Muuta siitä ei ollut enää jäljellä.”

Illuusio oli nyt haihtunut täysin. Freya huomasi olevansa jälleen takaisin hämärässä kartanossa, hylätyn ruokasalin oviaukolla. Sen toisella puolella odotti pelkkä ankea, autio salonki, jota hämähäkinseitit ja pöly kuorruttivat.

”Se oli hieno tarina”, Freya sanoi, yhä ajatuksissaan. Yllätyksekseen hän huomasi, että hänen silmiään kirveli. Sen täytyi johtua pölystä. ”Kiitos, isä.”

Ada jähmettyi paikalleen. Hänen kasvonsa nytkähtivät erikoisella tavalla, jota Freya ei aivan osannut tulkita. Ehkä hänelläkin oli roska silmässään.

”Näytin sinulle koko tarinani”, Ada keräsi itsensä. ”Kerro minulle, Freya. Kuka sinä olet?”

Freya ei nähnyt enää syytä valehdella. Olihan Ada hänen perhettään.

”Minä olen Freya”, hän vastasi. ”Mutta minä olen myös Urkoth.”

Nimi kaikui ja kajahteli huoneen halki. Värähteli pimeässä. Jostain syystä Freyasta tuntui hyvältä sanoa se. Ja juuri Adalle.

Mutta Ada ei vaikuttanut iloiselta kuullessaan sitä. Hänen koko olemuksensa oli kaikkea muuta. Druidin pää kääntyi hitaasti ympäri, mekaanisesti, miltei kuin hän ei olisi elävä ollenkaan. Hänen kasvonsa olivat jähmettyneet paikoilleen kuin naamio, silmät suurena, suu puoliksi auki. Hän ei räpyttänyt silmiään ollenkaan. Ne olivat syvät, tummat, ja hirveän, hirveän suuret.

”Mitä sinä sanoit?”

Äkkiä Freyaa huimasi. Hänen päässään soi. Pyörrytti. Jalat eivät kantaneet enää kunnolla. Freya horjahti jaloillaan, otti ovenkarmista tukea pysyäkseen pystyssä. Valot kelluivat pyöreinä kiekkoina hänen ympärillään. Niiden keskeltä Freya erotti sumeat kasvot. Vaaleat, vakavat sellaiset.

Sigrid.

”Oletko kunnossa, Freya?”

Freya räpytteli silmiään ja ravisti päätään. Olo oli yhä kummallinen, väsynyt, mutta selkeämpi. Kirkkaampi.

”Totta kai, äiti”, Freya hymyili. ”Mennäänkö?”

”Mennään, jos olet valmis”, Sigrid vastasi. Hänen kasvoillaan oli omituinen virne. ”Löysin nimittäin jotakin.”

”Mitä?”

”Lattialuukun”, Sigrid lausui arvoitukselliseen sävyyn. ”Joka johtaa kummittelevaan kellariin.”

”Ooooh”, Freya lausui, lumoutuneena. ”Rakastan kummituksia.”

Eihän hän pelännyt. Sillä hän ei ollut pelkkä Freya.

Vaan myös Urkoth.

*

Nevis käyttäytyi omituisesti.

Sigrid ei ollut varma, johtuiko se siitä, että hän oli sanonut tälle häijysti, vai siksi, että jokin muu oli pielessä. Joka tapauksessa, hän ei ollut oma itsensä. Tämän jatkuva, kasvoille liimautunut virne oli muuttunut ahdistuksen naamioksi. Hänen liikkeensä olivat jäykkiä ja väkinäisiä, kun hän liikkui hitaasti kellariin johtaville portaille. Kädet naputtelivat hermostuneena vyölle kiinnitetyn tikarin kahvaa.

Mutta Nevis ei ollut ainoa erikoisuus. Freyakin voi huonosti – tyttö oli miltei pyörtynyt hetkeä sitten. Tapahtuneen seurauksena Ada vaikutti lievästi sanottuna kauhistuneelta. Kaikki tuo teki myös Sigridin hermostuneeksi. Jos jokin sai monta sataa vuotta vanhan haltian levottomaksi, sen täytyi todella olla vakavaa.

Sigrid seurasi Nevistä pimeään portaikkoon, asetti jalkansa askelmalle. Se päästi narahtavan äänen hänen jalkansa alla. Mutta narahdukseen sekoittui myös toinen ääni. Liian tuttu sellainen. Varoitus, jonka Sigrid oli jo aikaisemmin kuullut.

Lähde.

Sigridistä tuntui äkkiä siltä, kuin joku olisi kaatanut hänen niskaansa saavillisen kylmää vettä.

LÄHDE.

Helvetti! Sigrid puri hammasta, tiukentaen otettaan pitkämiekkansa kahvasta. Pois päästäni!

Mutta äänet eivät lähteneet. Ne kasvoivat joka askelmalla entistä kovemmiksi.

”Hitto”, Nevis sanoi yhtäkkiä. Hän oli saavuttanut portaiden alapään. ”Mikä täällä haisee?”

Pahojen aavistusten aallot pyyhkivät Sigridin ylitse entistä voimakkaammin. Miten tämä oli mahdollista? Hän oli Sigrid, kaupunginkaartilainen. Hän oli elämässään kohdannut jos jonkinmoisia roistoja, villieläimiä ja tuholaisia – nyt hiljattain myös hämähäkkilauman. Niiden asioiden jälkeen, mitä hän oli käynyt läpi, kaiken maailman kummitusten ja epäkuolleiden pitäisi olla pala kakkua.

Täällä ei ole mitään, mitä sinun pitäisi pelätä.

Alusta Sigridin jalkojen alla vaihtui puusta kivilattiaan. Kellari ympärillä oli pilkkopimeä kattoluukusta lankeavaa valoa lukuun ottamatta. Eikä Nevis ollut väärässä. Siellä todella haisi. Jollekin, jonka Sigrid tunsi aivan liian hyvin.

Se oli kuoleman haju.

”Kappas”, Nevis sanoi yllättäen. Hän seisoi vain muutaman jalan päässä, mutta hänen hahmoaan tuskin erotti. ”Täällä on ruumis.”

”Mitä?” kylmä kankeus hiipi Sigridin jäseniin. ”Missä?”

”Tuossa”, Nevis osoitti eteenpäin. ”Mutta sinä et taidakaan nähdä näin hämärässä. Olet ihminen.”

”Odottakaa”, Ada lausui jostain taaempaa. Hänen sauvansa kärki oli alkanut loistaa heikkoa, keltaista valoa. Haltia asteli pidemmälle kellariin, ja valo kirkastui. Lattiat ja seinä piirtyivät näkymiin. Ja niiden mukana lattialla makaavan hahmon ääriviivat – ensin käsivarsi, sitten pehko tummaa tukkaa. Tummat tahrat lattialla, jotka olivat jo pinttyneet kivilattiaan kiinni.

Sigrid astui edemmäs. Hän jo tiesi, mitä tulisi näkemään, mutta se hirvitti häntä silti.

”Hän taisi loukkaantua verisesti”, Nevis naurahti hermostuneena. ”Tajuatteko? Koska hän loukkaantui. Ja on veressä.”

”Taivas, eikö sinulle mikään ole pyhää?” Sigrid kumartui ruumiin äärelle, alkoi kääntää sitä hitaasti ympäri. Se oli vaikeaa – ruumis oli painava. Yllään tällä oli paksu, metallinen panssari, jonka rintaa korosti ristikkäisten miekkojen kuva. Sama, joka oli myös Sigridin yllä.

Nevis jähmettyi. Yhdennäköisyydestä oli vaikea erehtyä. ”Oliko hän…”

”Ruut”, Sigrid sanoi. ”Kyllä oli. Sinuna pitäisin suuni kiinni.”

Nevis oli aikeissa vastustella, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin. Ehkä hän ei ollutkaan täysin toivoton tapaus.

Sigrid syventyi Ruutin ruumiin tarkkailuun. Hän yritti etäännyttää itsensä tilanteesta, suhtautua siihen kuin mihin tahansa työhön. Ruut oli ollut kuolleena jo tovin. Haju ja ihon kunto kertoivat sen. Häntä tuskin enää erotti omaksi itsekseen. Hän oli kuin vahanukke, jonkinlainen vääristynyt ihmisen imitaatio. Vaikka Sigrid saattoi yhä kuvitella Ruutin käskevän äänen ja hänen määrätietoiset kasvonsa, hän ei osannut yhdistää niitä tähän edessään makaavaan olentoon. Tämä ei ollut hän.

”Hän kuoli miekkaan”, Sigrid tulkitsi vammoja. Verta oli paljon. ”Tämä viimeistään todistaa, ettei tämä ollut kummitusten tekosia.”

”Kenen muun tekosia tämä voisi sitten olla?” Freya kysyi. Sigrid järkyttyi huomatessaan, että tyttö seisoi hänen vieressään. Sigrid oli ällistynyt, että Ada oli edes päästänyt Freyan ruumiin äärelle. Se oli häneltä poikkeuksellisen vastuutonta käytöstä.

”Mene kauemmas, Freya”, Sigrid patisti. ”Sinun ei tulisi nähdä tätä.”

”Ei tämä ole ensimmäinen kerta elämässäni, kun näen kuolleen”, Freya vastasi. Hän ei kuulostanut lainkaan järkyttyneeltä. Miltei kuin hän olisi puhunut säästä. ”Mikä hänet tappoi?”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Tämä vaikuttaa minusta olevan ihmisten tekosia.”

”Mutta miksi?”

”Siksi me olemmekin täällä.”

Äkkiä jokin kiinnitti Sigridin huomion. Välähdys hänen silmäkulmassaan, kuin kaukana välähtävä ukkonen. Jalokivi Adan sauvan kärjessä oli alkanut sykähdellä, vapauttaen valoa lyhyinä, kirkkaina purkauksina.

”Mitä tapahtuu?” Sigrid kysyi.

Ada nosti sormensa huuliensa eteen. ”Joku on täällä”, hän sanoi hiljaa.

Kuului juoksuaskelten ääntä. Etäistä kolinaa.

Sillä hetkellä kaksi asiaa tapahtui. Kellariin johtava luukku heidän yläpuolellaan pamahti kiinni. Lukittui. Painava jysähdys, miltei kuin jotain olisi laskettu sen päälle. Samalla jostain kantautui kiven rohinaa kiveä vasten, kuin itse seinät heidän ympärillään olisivat olleet vihoitelleet heille.

Me varoitimme teitä. Koko talo jyrisi. Miljoonat kuiskaukset värähtelivät Sigridin kallossa. Mutta hän ei ollut ainoa, joka kuuli ne. Nevis ja Freya yhtä aikaa veivät kätensä korvilleen, pelokkaat ilmeet kasvoillaan. Eivätkä vain he. Nyt myös Ada höristi korviaan, pimeyttä kuunnellen. Pitkät sormet puristivat sauvaa rystyset vaaleina.

Nyt on liian myöhäistä, äänet kuiskivat. Jälleenkään Sigrid ei tunnistanut sanoja, mutta ymmärsi niiden merkityksen. Emme voi antaa teidän lähteä elossa.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 11.11
Kirjoitti: hiddenben - 12.11.2019 01:25:41

Huh, tämä oli erittäin jännittävä ja hyvin kirjoitettu luku! Mielestäni synkkyys oli juuri sopivan ahdistavaa ja erityisesti tuo, miten Nevis sen alussa koki oli todella elävästi kirjoitettu – osasin kuvitella kylmän, paikoilleen lukitsevan tunteen. Pidin muutenkin siitä, miten tässä luvussa kartano koettelee vierailijoita pelon kautta eikä käärmeillä tai hämähäkeillä. Joihinkin käärmeet ja muut olennot varmasti tehoaisivat (kuten minuun, juoksisin varmaan paikalta heti :D), mutta tämä nelikko on vahvempaa tekoa. Nevikseen pelko osuu pahemmin kuin Sigridiin tai Freyaan, ja se kertoo hahmoista paljon.

Pidän edelleen hahmojen kemioista! Jotenkin ihanaa, miten Freya tuntuu sitovan ryhmän yhteen ja kuinka hän löytää ryhmästä itselleen perheen. Sigridin ja Neviksen yhteiselo on lukijalle viihdyttävää luettavaa. Varsinkin tämä sai naurahtamaan, koska osaan vain kuvitella, että toisenlaisessa tilanteessa Sigrid olisi kimpaantunut Neviksen kommentista:

Lainaus

”Tuossa”, Nevis osoitti eteenpäin. ”Mutta sinä et taidakaan nähdä näin hämärässä. Olet ihminen.”

Samanaikaisesti tässä kudotaan jännittäviä verkkoja muiden hahmojen ympärille: Freyan kaksoisidentiteetti varsinkin herättää kysymyksiä (kykeneekö Nevis myös tuntemaan sen ottaessaan Freyan muodon?), mutta myös Sigridin tausta, mitä avattiin hieman tuossa neljännessä luvussa. Pidän myös siitä, miten Ada yrittää ymmärtää Nevistä, tämän taustaa ja tämän motiiveja tehtävään osallistumiseen.

Ainoa, mitä jäin miettimään, oli kolmannen luvun alussa mainittu Varithin kuolema – miksi siitä puhuttiin? Vai olenko vahingossa jättänyt lukematta kohdan, jossa Varith mainittiin ensimmäisen kerran ennen tuota kolmannen luvun alkua ja jossa druidin kohtalolle annetaan merkitys? Aloin miettiä sitä nyt, kun Ruutin ruumis löydettiin.

Ah, odotan mielenkiinnolla seuraavaa lukua! Tämä jäi niin jännittävään kohtaan! Kiitos tästä luvusta :)

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 20.11
Kirjoitti: Rosmariini - 20.11.2019 00:04:17

Kiitos taas hiddenben, vakiokommentaattorini!  ;D Sinulta tulee kyllä aina loistavia huomioita ja yksityiskohtaisia kommentteja. <3 En oikein edes osaa vastata näihin, menen aina vähän sanattomaksi. Olen kyllä itsekin tykästynyt näihin hahmoihin ja siksi näistä on aina niin mukava kirjoittaa! On välillä kyllä vaikea pysyä kärryillä siitä, mitä kaikkea olen kellekin suunnitellut, koska tarina syntyy vähän sitä mukaan kun sitä kirjoitan. Mutta hyvä, että kemiat toimivat siitä huolimatta!

Varithin kuoleman syytä ei tosiaan juuri avattu ennen kolmosluvun alkua, joten sinulta ei mennyt mitään ohi. :) Otan sen uudestaan esille lyhyesti tässä luvussa, toivottavasti se avaa sitä vähän tarkemmin. Paljon toimintaa on nyt luvassa, kuten myös seuraavassa luvussa. Salaisuudet alkavat hiljalleen paljastua. :)

VI. Pelasta ensin toisen nahka, omasi sitten

Kellari täyttyi varjoista.

Lukemattomista kuiskauksista ja huudoista. Hiljaisista ja kovista äänistä. Terävistä ja pehmeistä sellaisista. Ne sulautuivat yhteen saumattomaksi kaikujen verkoksi, joka kietoi maailman alleen.

Nevis ei tunnistanut yhtäkään noista äänistä, mutta samaan aikaan hän tunnisti ne kaikki. Ne olivat hänen jokainen toiveensa ja pelkonsa. Jokainen unensa ja painajaisensa tehtynä todeksi. Ja vaikka kyse oli pelkistä äänistä, Nevis kuvitteli näkevänsä hahmoja niiden takana. Varjoissa häilyviä vihaisia silmiä, kärsiviin huutoihin vääristyneitä suita.

Aaveita.

Nelikosta jokainen oli jähmettynyt paikoilleen, kauhistuneet ilmeet kasvoillaan. He kyhjöttivät kellarin keskellä ringissä kuin teuraalle menevät porsaat. Jokainen odotellen yksitellen noutajaansa. Jolleivat he tekisi jotain, nuo varjot uhkaisivat nielaista heidät kokonaan. Vetää heidät mukanaan toiselle puolelle.

Mutta heistä kukaan ei liikkunut. He olivat omien maailmojensa vankeja.

Nevis näki kasvoja pimeyden keskellä. Tuttuja kasvoja, kauan sitten unohdettuja kasvoja. Vanhoja ja nuoria. Ihmisiä, haltioita, kääpiöitä ja puolituisia. Kasvoissa ei ensinäkemällä vaikuttanut olevan mitään yhteistä. Mutta mitä pidempään Nevis niitä katseli, sitä enemmän hän ymmärsi, että jokin yhdisti niitä keskenään.

”Isä?” Frina kysyi hiljaa, lapsen äänellä. ”Äiti?”

Sigridin kasvot olivat kalpeat ja kamalan surulliset. ”Ruut?”

Ada räpytteli silmiään tyhjyyttä kohti, mutta hän ei aivan katsonut mitään kohdetta, pikemminkin kaiken lävitse. ”Varith?”

Varith? Nevis pohti hetken. Ruut? Mutta hehän olivat…

”Kuolleita”, Ada sanoi, aivan kuin hän olisi lukenut Neviksen ajatukset. ”Me näemme kuolleita!”

”Kummituksia”, Sigrid henkäisi.

”Ei kummituksia. Kyse on pelkistä illuusioista.”

”Isä”, Freya sanoi, jo toisen kerran. Hän oli yhä illuusionsa vanki. ”Äiti.” Freya kurkotti kätensä eteenpäin, jolloin varjot tulivat lähemmäs. Pyyhkäisivät hänen kättään.

”Ei, Freya! Hän ei ole todellinen!”

Freya ei kuunnellut. Hän astui eteenpäin. Varjot vetivät häntä syvemmälle. Niiden rihmat nuolivat nyt hänen käsivarsiaan, kurkottelivat hänen kasvojaan kohti. Freya henkäisi, vajosi syvemmälle pimeyteen.

Ja katosi.

”Freya!” Sigrid huusi. ”Ne saivat Freyan!”

”Ei”, Ada sanoi. Nevis ei ollut aivan varma, yrittikö haltia vakuuttaa heitä vai itseään. ”Se on pelkkää lumousta!”

Tule lähemmäs, Nevis kuuli varjojen kutsun. Ja Nevis halusi mennä. Äänessä oli jotain hyvin houkuttelevaa. Mutta samaan aikaan jotain äärimmäisen pelottavaa. Miltei kuin siinä, että kovalla pakkasella, riittävän pitkään kylmässä oltuaan, tuntee yhtäkkiä olonsa lämpimäksi ja hyväksi ja haluaa painaa päänsä pehmeään lumeen. Eikä herätä enää koskaan.

”Riko tämä lumous!” Nevis käski Adaa. ”Ennen kuin se saa meidät kaikki!”

”Minä yritän!” Ada oli sulkenut silmänsä. Kädet kietoutuivat tiukemmin sauvan ympärille, painoivat sen lattiaa vasten. Ada alkoi mutista haltiakielisiä sanoja. Mutta vaikka hänen äänensä oli hiljainen, joka kirjain oli täynnä voimaa. Joka tavu iskeytyi lumoukseen kuin tikarinpisto. Joka sana sulatti varjoja heidän ympärillään. Kuiskaukset alkoivat himmetä, kasvot kadota olemattomiin. Koko maisema oli äkkiä repaleina. Siinä, missä ennen oli ollut kellarin päätyseinä, oli nyt väreilevä verho, jonka raoista loisti valoa kellarin hämärään. Adan sanat raastoivat verhoa rikki, kunnes siitä oli jäljellä enää yksittäisiä riekaleita. Kunnes pelosta oli jäljellä enää muisto.

Päätyseinä heidän edessään oli kadonnut. Sen tilalle oli tullut näkymä toiseen, suurempaan tilaan, joka odotti heitä kellarin takana. Senkin seinät olivat kiveä, ikään kuin se olisi vain kellarin jatke. Jonkin matkan päässä seinä teki kulman kapeammalle käytävälle. Seinustalle kiinnitetyissä metalliastioissa välkehti tuli.

Eivätkä he olleet tilassa yksin.

Freya makasi kivilattialla, liikkumatta. Hänen rintansa kohoili heikosti himmeässä valossa, joten hän oli vielä elossa, vaikkakin tajuton.

Toinen hahmo seisoi Freyan yläpuolella, miekka kädessä. Mies. Hänellä oli pitkä, viljanvaalea tukka ja samanvärinen parta, jonka hän oli sitonut pienille leteille. Hänen vierellään oli vielä kolmas hahmo: lyhyt ja tanakka kuin oluttynnyri, kalju ja ilkeäsilmäinen. Hänen kädessään ei ollut asetta, mutta vyöllä riippui yksinäinen kirves.

”Mitä helvettiä?” kaljupää kirosi tulijat nähdessään. ”Miten te rikoitte lumouksen?”

”Sillä ei ole väliä”, Sigrid vastasi ja astui edemmäs. ”Keitä te olette? Mitä te teette täällä?”

Viljaparta pysäytti hänet kätensä heilautuksella. ”Seis! Ei enää askeltakaan! Tai toverinne kuolee!” Viljaparran miekka leijaili Freyan kurkulla.

Nevis veti varsijousensa esiin ja tähtäsi sen roistoa kohti. ”Pudota se miekka. Tai sinä kuolet.”

Viljaparta nielaisi. Hän silmäili tilannetta, selkeästi laskien selviytymismahdollisuuksiaan. Hänen tanakampi toverinsa hivutti sormiaan kirvestään kohti. Miehen sormet kuitenkin pysähtyivät, kun hän näki Adan sauvan osoittavan itseään kohti.

”Antautukaa”, Ada käski. ”Meitä on enemmän kuin teitä.”

Jostain syystä se nostatti hymyn kaljupään kasvoille. ”Oletteko aivan varmoja siitä?”

”APUA!” viljaparta puhkesi huutoon. ”HYÖK-”

Lause katkesi kesken, sillä Neviksen nuoli osui miestä keskelle kaulaa. Kuului rysähdys ja miekan helähdys, kun miehen ruumis rojahti lattialle Freyan viereen. Sitä seurasi lähestyvien askelten kolinaa, teräksen suhinaa. Huutoja. Hahmoja alkoi virrata käytäviltä huoneeseen. Viisi, kaiken kaikkiaan. Kaikilla oli yllään samanlaiset, mitäänsanomattomat ryysyt, eikä heidän ulkomuodoissaan ollut juuri mitään erikoista. Neljä miestä ja yksi nainen. Kahdella heistä oli kädessään miekka, kolmannella jousi, neljännellä kirves ja viidennellä tikari.

”Saat maksaa tuon!” joku kiljui. Se oli ryhmän ainoa nainen – se sama, jolla oli tikari kädessään. Naisen huulet kaartuivat vihaiseen irvistykseen. Hän kohotti tikarinsa ja säntäsi Nevistä kohti, tummat letit liehuen.

Siitä eteenpäin kaikki kävi äkkiä. Ada nostatti suojaavan kilven Freyan ympärille. Sigrid kohotti pitkämiekkansa puolustavaan asentoon. Nevis laski jousensa ja veti tikarin vyöltään. Teräs iski kipinää lukkiutuessaan naisen tikarin pintaan. Maailma kaventui tilaksi heidän välilleen.

”Sinä tapoit hänet!” nainen ärjyi. Terät irtosivat toisistaan raapaisun saattelemana. ”Senkin murhaaja!”

Nevis katsoi naista surullisena. Hänen omat kasvonsa olivat jo alkaneet kadota lumouksen alle. ”Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.”

Nainen kohotti teränsä uudelleen. Mutta tällä kertaa sen pinta ei kohdannut puolihaltian tikaria, vaan lattialla makaavan viljapartaisen miehen kaksoisolennon miekan terän.

”Milo?” nainen kuiskasi. Hänen äänensä kuulosti kauniimmalta, kuin aikaisemmin. Kasvoton pani merkille uusia yksityiskohtia, joita hän ei ollut lainkaan huomannut hetkeä sitten. Naururypyt naisen silmäkulmissa. Lihasten soman liikkeen paljaalla kaulalla. Nahan ja pihkan haalean tuoksun.

Tämä nainen oli hänelle enemmän, kuin pelkkä ystävä.

”Miten sinä…” nainen räpytteli silmiään. Ne olivat ruskeat, ja niissä kellui vaaleita hippuja, kuin katinkultaa.

”Olen pahoillani”, Kasvoton sanoi. Hän näki epäröinnin naisen kasvoilla. Löystyneen otteen ranteessa. Hänen ei tarvinnut edes käyttää voimaa riisuakseen tätä aseista. Kasvottoman miekka lävisti hänen sydämensä, jo ennen kuin tikari ehti pudota lattialle.

Painava tunne pyyhkäisi Kasvottoman ylitse. Hän oikaisi itsensä ja tunsi yhden ihokerroksen kuoriutuvan pois, korvautuvan seuraavalla. Vaaleat hiukset pitenivät ja tummenivat selkää pitkin valuviksi leteiksi. Veritahrat katosivat hänen käsistään. Kasvoton kumartui poimimaan pudonneen tikarinsa lattialta, itsensä näköisen ruumiin viereltä. Sitten hän kääntyi seuraavaa vastustajaansa kohti.

Tämä oli se sama kalju ja tanakka mies, joka oli viisastellut aikaisemmin. Mies piteli kohotetuissa käsissään kirvestä, mutta sen terä oli puhdas – mies ainoastaan seisoi paikallaan, silmäillen jähmettyneenä ympärillään aukeavaa kaaosta. Adan keltaisen sauvan kärjestä syöksyi kirkasta valoa, joka muutti häntä kohti ammutun nuolen perhoseksi. Teräs kolisi terästä vasten, kun Sigrid miekkaili kahden roiston kanssa yhtä aikaa. Jousiampuja ampui uudestaan, tällä kertaa tajutonta Freyaa kohti. Nuoli osui kimmeltävän kilven pintaan ja kimposi kolahtaen lattialle.

Kasvoton lähestyi kaljupäätä tikari kädessään.

”Ella?” mies kysyi hätääntyneenä. ”Minne se neljäs näistä meni?”

”Minä olen hän”, Kasvoton vastasi. ”Etkö tunnista minua?”

Kaljupää ravisteli päätään. Hänen katseensa osui ensin tikaria pitelevään käteen, sitten ruumiiseen, joka makasi lattialla sen takana. Puheen muodostaminen oli äkkiä hänelle kovin vaikeaa. ”Mutta… mutta sinähän…”

”Mitä minusta?” Kasvoton kysyi. Huoleton hymy levisi hänen varastetuille kasvoilleen. Hän tiedosti hyvin, ettei hänen muutoksensa ollut täydellinen. Se oli aina vaikeampaa, kun lähde oli kuollut. Hän oli yhä selvästi Ella, mutta riittävän erilainen herättääkseen tunteen siitä, että jokin oli pielessä. Kenties se oli tyhjä katse hänen silmiensä takana, tai liian ammattimainen ote, jolla hän piteli tikariaan. Joka tapauksessa, se teki kaljupään entistä hermostuneemmaksi.

”Kuka sinä olet?” mies otti taka-askeleen. Hänen kasvonsa olivat jäykkänä kauhusta. Kirvestä pitelevät kädet olivat alkaneet täristä. ”Kuka helvetti sinä oikein olet?”

”Olen tyytyväinen, että kysyit.” Seinustalla palavien liekkien punainen kajo heijastui Kasvottoman kohotetun tikarin pinnasta. ”Olen ollut monia asioita. Huonojen uutisten tuoja meren takaa. Nuori haltiaprinssi kaukaisesta maasta. Harvinaisia tavaroita kaupitteleva maagivanhus. Joskus hiukan noita kaikkia. Mutta sinulle…”

Kasvoton nojautui lähemmäs. Hänen äänensä aleni pelkäksi kuiskaukseksi. Silmät olivat mustat kuin edessä odottava pimeys. ”Sinulle olen viimeinen asia, jonka näet ennen kuolemaasi.”

Terä upposi kohteeseensa. Kaljupää vajosi lattialle kurkkuaan pidellen.

Uusi muodonmuutos teki jälleen tuloaan. Kasvoton ravisteli sormenpäänsä kuivaksi, naksautti niskojaan ja venytteli. Hän tunsi olonsa äkkiä kömpelöksi, hitaaksi. Hermostuneeksi. Hänen kätensä ja jalkansa olivat lyhentyneet, vatsa kasvanut. Hiuksia hänellä ei ollut enää lainkaan. Tikarin sijasta käsi piteli kirvestä.

Alkuperäisestä, huoneeseen syöksyneestä viisikosta jokainen oli jo kuollut, mutta jostain oli tullut lisää väkeä. Sigridillä ja Adalla oli molemmilla kädet täynnä miekkamiesten kanssa. Sigridin vaaleissa hiuksissa oli verta. Adan käsivarresta törrötti nuoli. Freya makasi yhä tajuttomana keskellä lattiaa.

”Seis!” joku huusi.

Kasvoton kääntyi ääntä kohti. Pään käännös oli aivan liian nopea ihmiselle, jonka kehossa hän sillä hetkellä asusti. Huutaja oli parrakas ja arpikasvoinen mies, joka piteli käsissään pitkämiekkaa.

”Mikkel?” arpinaama kysyi epävarmana. ”Sinäkö siinä?”

”Minäpä se”, Kasvoton vastasi. Jestas, että kaverin henki haisi pahalle. Mitä hittoa hän oli oikein syönyt? Kilon valkosipulia? ”Tanssitaanko?”

Arpinaama kurtisti paksuja kulmiaan. ”Sinun kanssasiko? Sinä et löytäisi omia jalkojasi vaikka ne ommeltaisiin nenäsi tilalle.”

”Omapa on menetyksesi.” Kasvoton pyöräytti kirvestään kaaressa.

Arpinaaman silmät laajenivat. ”Mikkel, mitä-”

Kasvottoman kirves iski häntä keskelle rintaa.

Kasvoton ei jäänyt tarkkailemaan työnsä lopputuloksia. Hän riisui nahkan ja etsi seuraavaa uhriaan. Jäljellä ei ollut enää montaa: Ada oli jollain keinolla onnistunut sytyttämään yhden miekkamiehistä ilmiliekkeihin, ja roisto pyöri paniikissa pitkin lattiaa tukahduttaakseen liekit. Sigridin miekka halkoi ilmaa humahdellen kuin viikate, jonka iskuja hänen hikoileva vastustajansa väisteli pelkän hiuskarvan päästä. Verentahrimassa panssarissaan, vaalea tukka puoliksi auki ja sekaisin näky toi mieleen jonkinlaisen kuoleman enkelin. Se ei kuitenkaan ollut kaikista pelottavinta.

Pelottavinta oli se, että Sigrid hymyili.

Äkkiä jotakin viuhahti Kasvottoman korvan juurelta. Nuoli. Hän kääntyi suuntaan, josta oletti sen tulleen, ja näki yksinäisen, varjoissa seisovan hahmon, joka piteli kädessään pitkäjousta. Ampuja seisoi puoliksi seinän takana, puoliksi avotilassa – paikassa, josta tavallinen ihminen ei olisi häntä edes nähnyt. Kasvottoman puolihaltian silmät kuitenkin näkivät hänet oivallisesti.

Kyseessä oli pelkkä pojankloppi, punatukkainen ja näppynaamainen. Kasvot olivat kalpeat ja hiestä kosteat, kun hän jännitti jousensa uudestaan ja ampui sen Adaa kohti. Haltia ehti väistää, muttei kokonaan. Jousi raapaisi hänen otsaansa ja repi verta vuotavan haavan hänen ohimolleen. Ada päästi syvän, eläimellisen karjaisun, joka kaikui kellarin seinistä ja sai soihtujen liekit lepattamaan.

Kasvoton otti katsekontaktin jousimieheen, ja alkoi lähestyä tätä hitaasti ja varmasti. Tämä ei ampuisi kuitenkaan.

”Miksi teette tämän?” jousimies vaati. ”Miksi ette jätä meitä rauhaan?”

Kasvoton asteli lähemmäs. ”Voisin kysellä teiltä sitä samaa.”

”Se ei kuulu teille.” Ote pitkäjousesta oli jykevä ja ammattimainen, mutta nuorukaisen sydän hakkasi tuhatta ja sataa. ”Keitä te oikein olette?”

”Olemme vain joukko tuntemattomia, joilla on yhteinen määränpää. Mutta jos todella haluat tietää, miksi olen täällä, katso peiliin.” Kasvoton ei enää kuulostanut omalta itseltään. Hänen äänensä oli korkea, nuoren jousimiehen ääni. Hänen kehonsa nuoren jousimiehen keho. Tämän täydellinen peilikuva. ”Sinä tulit tänne, koska sinulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, eikö niin? Koska olet pulassa.”

Nuorukaisen suu avautui, mutta mitään järkevää ei tullut ulos.

”Ne ihmiset, ketkä etsivät sinua, ovat hyvin vaarallisia. He eivät lopeta etsintöjään, ennen kuin he ovat löytäneet sinut. Siksi tulit mahdollisimman kauas. Jonnekin, josta sinua ei koskaan löydettäisi. Mutta pelkkä piileskely ei riitä. Tarvitset myös suojelusta. Siksi lyöttäydyit näiden roistojen joukkoon.” Kasvoton nyökkäsi lattialla makaavia ruumiita kohti. ”Heidän johtajansa lupasi suojella sinua vastineeksi siitä, että teet hänelle palveluksen.”

”Sinä et tiedä minusta mitään!”

”Olet väsynyt tähän kaikkeen, etkö olekin? Pakoiluun. Piileskelyyn. Siihen, että muut pitävät sinua murhaajana. Teit vain yhden virheen, ja sinut tuomitaan loppuelämäksesi sen vuoksi. Tekisit mitä tahansa päästäksesi leimastasi eroon. Siksi otit tämän tehtävän vastaan, vaikka tiesit sen olevan vaarallinen. Ehkä osa sinusta jopa halusi, että epäonnistuisit. Jotta olisit viimein vapaa kaikesta kivusta.”

Nuorukainen jännitti jousensa. ”Ole hiljaa!”

”Et sinä itseäsi ammu. Et uskalla.”

”Uskallanpas”, jousimies sai sanottua. ”Et sinä ole minä.”

”En olekaan. Meissä on yksi ratkaiseva ero. Minä en koskaan ole vapaa. Siksi minä kadehdin sinua." Kasvoton huokaisi. "Tee se. Ammu minut. Katso, mitä tapahtuu.”

Jousimiehen kädet vapisivat nyt, mutta Kasvottoman käsi oli vakaa. Hän ei epäröinyt jännittäessään joustaan. Hänen ei oikeastaan voinut estää itseään. Se oli hänen kirouksensa.

Hänen kehonsa ei enää ollut hänen omansa.

Kumpikaan ei kuitenkaan koskaan ehtinyt vapauttaa joustaan, sillä jotain vyöryi huoneen poikki ja kaatoi jousimiehen maahan yhtenä valtavana ruskeana välähdyksenä. Kun Kasvoton sai tarkennettua katseensa, nuorukaisesta näkyi enää pelkät jalat. Hänen rintansa päällä seisoi mahtava ruskeakarhu, joka oli upottanut hampaansa tämän käsivarteen. Nuorukainen kiljui ja huusi kuin syötävä – joka ei ollut oikeastaan lainkaan yllättävää siinä tilanteessa.

”EI! Älä tapa! Ole kiltti!”

Karhu? Kasvoton ajatteli. Mistä hitosta tuo oikein tuli?

Vasta sitten hän ymmärsi, ettei Adaa enää näkynyt missään. Ruskeakarhu upotti hampaansa jousimiehen käsivarteen uudemman kerran, ja äkkiä yhdennäköisyys oli selvä. Tumma väritys toi tismalleen mieleen Adan. Koska tuo karhu oli Ada.

”Lopeta!” jousimies aneli kivusta hysteerisenä. ”Minä kerron kaiken, minkä tiedän! Vannon sen!”

Karhu ei kuunnellut. Se kohotti mahtavan tassunsa, nosti kuononsa ilmaan ja karjaisi niin, että korvissa soi.

”EIIII!”

Kasvoton katsoi ympärilleen ja antoi lumouksen pudota. Kaikki heidän kimppuunsa hyökänneet roistot olivat jo tajuttomia tai kuolleet. Sigrid juuri viimeisteli heistä jälkimmäistä. Hän pyyhki miekkansa vaatteisiinsa ja tähysti oikealle ja vasemmalle uusien roistojen toivossa. Se kauhistuttava hymy oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan, mutta jossain sen tyynen naamion takana kupli aivan pinnan alle kätkettyä väkivaltaa. Ada-karhu raastoi yhä jousimiehen käsivartta. Nuorukainen ei enää edes jaksanut huutaa. Hän ainoastaan itki ja valitti.

”Minä en tehnyt mitään! Minun piti vain vahtia ovia! Tämä on kaikki hänen syytään!”

Niiden sanojen myötä Sigrid vaikutti havahtuvan nykyhetkeen.

”Päästä hänet”, Sigrid komensi Adaa – hän oli jälleen oma, kaupunginkaartilaismainen itsensä. ”Hän saattaa tietää jotain! ADA!”

Nimensä kuullessaan karhu jähmettyi. Se irrotti hampaansa jousimiehen käsivarresta ja otti muutaman, täsmällisen askeleen taaksepäin, seisahtuen paikalleen huoneen seinustalle.

”Eiii”, nuorukainen vinkui. Hänen äänensä oli käheä kaikesta huutamisesta. ”Ei enempää…”

”Emme satuta sinua enää”, Sigrid vannoi. ”Jos kerrot meille sen, mitä täällä on tapahtunut.”

”Tämä oli Jaspiksen tekosia”, nuorimies itki. Hänen kätensä oli pelkkää jauhelihaa. Oli melko selvää, ettei hän tulisi ampumaan jousta enää koskaan. ”Minä en tehnyt mitään! Meidän piti vain vahtia ovia, siinä kaikki!”

”Jaspiksen?” Sigrid kysyi. ”Kuka hän on?”

”Johtajamme. Hän pyysi meitä vahtimaan ovia. Tappamaan kaikki, ketkä tulevat lähelle.”

”Te siis tapoitte Varithin”, Nevis käsitti. ”Ja Ruutin.”

Nuorukainen ravisteli tokkuraisena päätään. ”En tiedä, kenestä puhut.”

”Tänne tulleen druidin ja kaupunginkaartilaisen”, Sigrid täydensi.

”He tulivat liian lähelle. He eivät olisi saaneet… Jaspis…”

”Miksi?” Sigridin katseessa leimusi sinisiä liekkejä. ”Mitä te teette täällä?”

”Hän vain haluaa saada sen toimimaan”, nuorukainen houri. Kaikki väri alkoi kaikota hänen kasvoiltaan. ”Niin hän sanoi… viimeksi, kun näimme…”

”Milloin se oli?”

”Neljä… päivää… sitten…”

”Missä Jaspis on nyt?”

”Ovien takana…” nuorukaisen silmät alkoivat valua kiinni. ”Alapuolella…”

Sigrid räpytteli silmiään, aivan kuin hän ei käsittäisi kuulemaansa. ”Alapuolella? Mitä sinä tarkoitat?”

Nuorukainen yskäisi verta. Samalla Nevis käsitti, että tämä kuolisi pian, ellei häntä hoidettaisi kuntoon. Ja he tarvitsivat häntä yhä.

”Odota!” Nevis huusi. Hän kumartui nuorukaisen äärelle ja taputteli tätä poskille. ”Sanoit jotain muuta mielenkiintoista. Sanoit, että Jaspis haluaa saada jotain toimimaan. Mitä?”

Nuorukainen sanoi jotain, mutta niin hiljaa, ettei sitä voinut kuulla. Nevis kumartui lähemmäs, painoi korvansa tämän suulle. Huulet liikkuivat Neviksen korvaa vasten, sitten ne pysähtyivät. Sanassa, jonka hän kuuli, ei ollut kuitenkaan mitään järkeä. Ne kaksi tavua olisivat voineet olla mitä tahansa.

”Mitä hän sanoi?” Sigrid vaati. ”Minkä sen?”

Nevis pudisti onnettomana päätään. ”En minä tiedä.”

*

Sigrid katseli ympärillään aukeavaa hävitystä sydän raskaana.

Yksikään heidän kimppuunsa hyökänneistä roistoista ei ollut jäänyt eloon. Lattialla makaava punatukkainen jousimies – tai pikemminkin poika – veti juuri viimeisen henkäyksensä. Nevis ravisteli ja läpsi tätä poskille, mutta poika ei havahtunut. Ei tietenkään. Hänhän oli jo kuollut.

Miten he olivat antaneet asioiden mennä niin pitkälle?

”Hän tiesi jotain”, Nevis sanoi hiljaa. Hänen kasvonsa olivat kovat, mutta silmien takana oli kipua. ”Olen varma siitä.”

”Emme voi sille enää mitään”, Sigrid vakuutteli. ”Meidän on vain jatkettava eteenpäin.”

Nevis nyökkäsi, sitten nousi ylös hitaasti ja päästi niin syvän huokauksen, että hänen oli täytynyt pidätellä sitä jo jonkin aikaa. Hänen kätensä liikkuivat kankeasti ja raskaasti, kun hän kaivoi varusteistaan vesileilin ja kaatoi sitä käsilleen pestäkseen ne puhtaaksi. Sigrid pani merkille, että Nevis kuurasi käsiään lähes pakonomaisesti, pyyhkien jokaisen sormenvälin ja kynnenalusen huolellisesti.

Sigrid pyyhkäisi kosteat hiussuortuvat otsaltaan ja tasasi hengityksensä. Terästäytyi. Keskittyi olemaan jälleen Sigrid, kaupunginkaartilainen.

Freya.

Freya makasi yhä lattialla, mutta keltainen suojakilpi hänen ympäriltään oli haihtunut. Sigrid asteli kääpiön luo ja kumartui tämän äärelle, tarkisti vartalon vammojen varalta ja kuulosteli hengitystä. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Hän vain nukkui.

”Ada?” Sigrid kysyi. ”Pystyisitkö herättämään hänet?”

Vastaukseksi kuului pelkkää murinaa.

Vasta sitten Sigrid muisti, ettei Ada ollut enää Ada. Huoneen keskellä seisoi yhä valtava ruskeakarhu, jokseenkin tällä kertaa paljon vähemmän verenhimoinen sellainen. Karhu näytti oikeastaan leppoisalta. Sen mustien silmien katse oli älykäs, ehkä jopa hiukan surullinen. Ne olivat kiistatta Adan silmät.

”Ada”, Sigrid toisti, vaikka tuntuikin omituiselta puhutella tätä karhua nimeltä. ”Pystyisitkö… muuttumaan takaisin haltiaksi?”

”Uuuurrhhh”, karhu vastasi.

”Mitä tuo tarkoitti? Kyllä vai ei?”

”Uuuurhh.”

”Vai niin”, Sigrid kohotti kulmiaan. ”Miten tämä sinun muodonmuutoksesi edes toimii? Itse asiassa, älä vastaa. En ymmärtäisi kuitenkaan.”

”Uurh.”

Sigrid henkäisi ja viittoi Nevistä kohti. Puolihaltia yhä kuurasi käsiään miltei maanisesti, kuin maailmassa ei olisi mitään muuta niiden lisäksi.

”Nevis!”

Vastausta ei kuulunut. Aivan kuin Nevis ei olisi edes kuullut häntä.

”Nevis”, Sigrid toisti. Ei vastausta. Yrittikö Nevis tarkoituksella vältellä häntä?

”Hei!” Sigridin pinna alkoi kiristyä. Hän poimi lattialta yhdeltä roistolta pudonneen kangaspussukan ja heitti sen Nevistä kohti. ”Kusipää!”

Pussi osui Nevistä keskelle otsaa. Puolihaltia havahtui heti. Hänen katseensa kirkastui, ja kulmat kaartuivat ärtyneeseen kaareen. ”Mitä hittoa?”

”Herätys. Kätesi ovat jo puhtaat.”

Nevis räpytteli silmiään hetken, sitten vilkaisi sormiaan. Niiden läpi kulki hienoinen värähdys, joka jatkoi matkaansa aina Neviksen selkään saakka. Puolihaltia vavahti ja oikaisi itsensä.

”Niin. Mitä nyt?”

”Saisitko sinä Freyan hereille? Adasta ei tällä hetkellä ole kauheasti apua.”

”Uuuurh.”

 ”Toki.” Nevis veti tavaroistaan esille pienen purnukan valkoista jauhetta, kuin suolaa. Hän käveli Freyan luo, avasi purnukan korkin ja asetti sen Freyan nenän alle. Jauheella oli välitön vaikutus. Freya veti syvään henkeä ja alkoi yskiä, kuin olisi tukehtumaisillaan. Nevis pani jauhepurnukan pois, ja tarjosi Freyalle vettä, samalla kun limaiset yskäisyt vavisuttivat kääpiötä kauttaaltaan. Freyan silmät avautuivat, ja kääpiö nousi varovasti pystyyn. Hänen tukkansa näytti tavallistakin pörheämmältä.

”Mitä tapahtui?” Freya kysyi.

”Sinä pyörryit. Täällä käytiin taistelu. Mutta sinulle ei käynyt kukaan. Ada suojeli sinua.”

”Urh.”

Freya hätkähti. Ada-karhun kuuma hengitys kutitteli hänen niskaansa. Freya kääntyi hitaasti ympäri, ja vasta sitten Sigrid tajusi, kuinka typerä ajatus tämä oli ollut. Freyahan saattaisi pyörtyä uudelleen pelkästä säikähdyksestä.

Mutta Sigridin yllätykseksi Freyan kasvoilla oli kauhun sijaan silkkaa riemua.

”Ada!” kääpiö loikkasi pystyyn ja heitti kätensä Ada-karhun ympärille. Tai pikemminkin sen kasvojen ympärille. Heidän kokoeronsa oli huomattava. ”Kiitos!”

”Uuurhhh???”

Sigridin reaktio oli pitkälti sama. Hän ei tosiaankaan ollut osannut odottaa sitä.

”Saanko tulla selkääsi?” Freya kysyi karhulta. ”Saanko saanko saanko?”

Ada-karhu heilautti päätään ylös alas. Ele näytti miltei nyökkäykseltä. Freya ilahtui.

”Ihanko totta? Kiitos kiitos kiitos!”

Freya säntäsi karhun kyljelle ja yritti epätoivoisesti könytä sen selkään. Se onnistui kuitenkin odotettua vaikeammaksi – Ada oli hiukan liian korkea Freyalle kiivettäväksi. Freya alkoi pomppia ja kurotella hermostuneena ylöspäin.

”Minä autan”, Sigrid myöntyi. Hän riensi Freyan luo, nosti kääpiön syliinsä ja ylös Adan selkään. Kääpiöksi Freya painoi yllättävän paljon.

”Mitä nyt?” Freya kysyi, heilutellessaan jalkoja Adan vartalon molemmin puolin. Näky oli kaikin puolin kummallinen. Yksi ihminen, yksi puolihaltia, yksi karhu - vaiko druidi? Ja sen selässä ratsastava kääpiö.

”Nyt me jatkamme eteenpäin”, Sigrid sanoi. ”Nämä roistot tappoivat Ruutin ja Varithin, koska he olivat väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta käskyt tulivat heidän johtajaltaan, Jaspikselta. Hänen pitäisi olla vielä täällä.”

”Ovien takana”, Nevis täydensi. Mutta hänen äänensä kuului kauempaa. Äkkiä Sigrid huomasi, ettei Nevis enää seissyt siinä, missä hän oli seissyt hetkeä sitten. Hänen päänsä kurkisti sivukäytävän kulman takaa. Sen saman, missä jousimies oli aiemmin seissyt. ”Alapuolella.”

”Alapuolella?” Freya kysyi. ”Minkä ovien?”

Nevis viittoi heitä jokaista itseään kohti. Sigrid siirtyi sivukäytävälle, ja kuinka ollakaan, Neviksen takana aukesi toinen käytävä, jonka varrella oli lukuisia pienempiä ovia huoneisiin, joista roistojen oli täytynyt tulla. Mutta silmäänpistävimmin erottui pari korkeita, kultaisia kaksoisovia, joiden pinta oli kaiverrettu täyteen vieraskielisiä riimuja ja kiemuroita. Sigrid ei olisi ollut yllättynyt, jos ovet olisivat olleet oikeastikin kultaa. Niiden täytyi olla ylenpalttisimmat ovet, mitkä hän oli koskaan nähnyt. Sigrid ei voinut käsittää, mitä ne tekivät tämän kartanon kellarissa.

”Näiden ovien”, Nevis virnisti.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 20.11
Kirjoitti: Kaarne - 26.11.2019 14:55:30

Tässä on kyllä aina menoa ja meininkiä. :D Minulla kesti melkein viikon lukea koko tarina, koska tähän hypätäkseni täytyy aina olla sopiva mieliala - luen nykyään korkeafantasiaa aika vähän - mutta aina kun on, tämä kyllä imaisee mukaansa. :) Täytyy sanoa, että osaat kirjoittaa erittäin vetäviä ja viihdyttäviä hahmoja! Pidän myös siitä, miten kaikilla tuntuu olevan jokin oma salaisuutensa, ja odotan innolla, että niistä paljastuu vähän kerrassaan jotakin uutta. Tämä on myös siitä hauska tarina, että en osaa edes sanoa, kenestä hahmoista pidän eniten, vaikka yleensä sellainen on minulle jo varhaisessa vaiheessa selvää.

Kartano muistuttaa tosi paljon D&D-dungeonia, mutta se on minusta vain hauskaa. :D Eihän niistäkään tiedä koskaan, että mitä seuraavaksi on tulossa! Mutta hörähtelin kyllä noille kahdelle parannusjuomalle, koska hei, loottia!

Nevis on hahmona hauskan ristiriitainen: aina vitsailemassa ja nälvimässä, mutta sitten kuitenkin tuollainen surullinen ja vaikea. Sigridistäkin pidän, hänessä on sellaista rosoa ja tietyllä tavalla järjen ääntä. Ada iskee minuun, koska druidit ovat aina ♥, ja tykkään kyllä muodonmuutoksista! Freya on ehkä hahmona vaikein, mutta minusta on virkistävää, että hän on nimen omaan kääpiölapsi. Ja saapi nähdä, millainen entiteetti kyseisen lapsen sisällä lopulta majailee!

Tämä on kirjoitettu hyvin. Jokainen kohtaus vie tarinaa eteenpäin ja käänteitä on sen verran tiheään, että tekee aina mieli lukea seuraavakin luku. :) Jäänkin mielenkiinnolla odottelemaan niitä!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 26.11
Kirjoitti: Rosmariini - 26.11.2019 17:27:48

Kiitos Nevilla! Mukava, että päädyit lukemaan tämän(kin) tekstini. Tämä on siitä tosiaan itsellenikin poikkeuksellinen teksti, etten yleensä kirjoita näin helposti tykästyttäviä hahmoja - yleensä he ovat pääosin ihan kamalia kusipäitä - mutta näin K-11-tasoiseen tekstiin on tehtävä pieni poikkeus. ::) Tässä on myös tavallisia tekstejäni paljon humoristisempi tunnelma. Yritän vähän harjoitella tämän avulla kevyempää kirjoittamista, koska saan yleensä kommentteja siitä miten tekstini ovat kamalan synkkiä. :D Siihen etenkin Nevis on hyvä koekappale, koska hän on vähän tuollainen iso lapsi - vaikkei toki aivan ilman syytä. Ja vaikka Nevistä kuinka rakastankin, on tässä jokaisella hahmolla oma tärkeä roolinsa ja siksi on ihana kuulla, että heistä jokainen uppoaa jollain tapaa!

A/N: Seuraavissa luvuissa luvassa paljastuksia. Paljon sellaisia. Ehkä viimein pääsemme sitten myös tarinani toiseen pääinspiraationlähteeseen - eli Aladdiniin ja taikalamppuun. ;)

VII. Kuilun reuna

Nevis piteli kädessään käärmeenraatoa. Varsijousen ammus oli lävistänyt sen keskeltä kuin varrastetun nakin.

”Sanoinhan minä, etten koskaan ammu ohi.”

Kultaisten ovien takaa auenneen kivisen kammion lattia oli täynnä kuolleita käärmeitä. Ne muodostivat puoliksi hiiltyneen renkaan korkealta katosta lankeavan valokeilan ympärille. Freya tunnisti tämän paikan. Katossa ollut reikä oli se sama, josta hän oli pudonnut jo kertaalleen alas tarkasteltuaan sitä outoa patsasta kartanon pihalla. Kullan kimallus, jonka hän ja Nevis olivat aiemmin kuvitelleet nähneensä, oli ollut peräisin heidän takanaan olevista raskaista ovista.

”Läheltä piti, ettei tuon nuolen toisessa päässä ole Freya”, Sigrid mutisi.

Nevis ei ollut moksiskaan. ”Kappas! Toinenkin!”

”Uurh”, Ada murahti.

Freya katseli ympärilleen. Hän istui yhä karhun muodossa olevan Adan selässä. Katosta lankeavaa valoa lukuun ottamatta luonnon muovaaman kammion sisällä oli miltei pilkkopimeää. Se vaikutti tekevän Sigridin ja Neviksen levottomaksi, mutta Freya ei ollut sitä. Olihan hän kääpiö. Hän oli aina viihtynyt maan alla. Mutta se ei ollut ainoa asia. Jostain syystä juuri tämä paikka sai Freyan tuntemaan olonsa turvalliseksi. Ehkä se johtui myös kaulariipuksen rauhoittavasta viileydestä hänen rintaansa vasten. Mitä pidemmälle he etenivät, sitä kylmemmältä se tuntui. Siitä huolimatta se ei sattunut lainkaan. Hämärässä riipus vaikutti miltei loistavan omaa valoaan, punainen neste sen sisällä kiehuen. Se piti lempeää hurinaa, joka toi mieleen kauan sitten unohdetun laulun.

”En käsitä”, Sigrid pohti kävellessään edestakaisin pitkin kammiota. Heidän takanaan olevien kultaisten kaksoisovien lisäksi tilan vastakkaisella puolella oli toiset ovet, mutta nämä olivat raskasta, tummanharmaata rautaa, johon ajan hammas ei vaikuttanut purreen laisinkaan. ”Mitä näin hienot ovet tekevät tällaisessa paikassa? Mikä paikka tämä oikein on?”

Niiden sanojen myötä riipus värähti Freyan rinnassa, melkein kuin toinen sydämen syke. Jostain syystä Freya kuvitteli sen olevan jonkinlainen viesti. Aivan kuin riipus tietäisi vastauksen siihen, mitä hän ei vielä tiennyt.

”Ehkä menemme edemmäs ja otamme siitä selvää”, Nevis totesi kuivakasti. Hän oli jo siirtynyt käärmeiden tutkimisesta seuraaville oville, joita yritti kiskaista auki. Se ei auttanut. Seuraavaksi hän yritti työntämistä, mutta ovet eivät hievahtaneetkaan.

”Ada?” Nevis kysyi. ”Vähän apua?”

”Urh”, Ada vastasi. Murahduksessa oli kuitenkin tällä kertaa jotain vastahakoisempaa. Freya potkaisi Adaa kyljille ja kannusti tätä liikkumaan eteenpäin, mutta Ada pysyi paikallaan.

”En puhu karhua. Mikä sinun on?”

Ada kaapi tassullaan maata. Freya tunsi karhun painon nojaavan eteenpäin, miltei kuin tämä olisi nyökännyt ovia kohti. Tassu kaapaisi maata uudestaan. Adan hengitys oli nyt kiihtynyt, levoton.

”Aistitko sinä jotain? Ovien takana?”

”Uraaah”, Ada vastasi lempeästi. Freya tulkitsi sen tarkoittavan kyllä.

”Olkaa valmiina”, Sigrid tulkitsi. ”Mihin tahansa.”

Freya komensi Adan eteenpäin, ja Ada suostui liikkumaan, vaikkakin yhä vastahakoisesti. Karhu kaapaisi maata jalallaan ja otti vauhtia, ja sitten he syöksyivät, liisivät ovia kohti. Niiden kultainen pinta päästi kellomaisen äänen, kun Ada, Nevis ja Sigrid iskeytyivät yhtä aikaa niitä kohti koko painollaan.

Ovet lennähtivät auki, paljastaen niiden takaa aukeavan, toisenlaisen kammion. Mutta tämä ei ollut pelkkää kiveä. Korkeaa, pyöreää tilaa reunustivat kauttaaltaan eriskummalliset, tummat pylväät, joita pitkin kiipesi köynnöksiä ja spiraalimaisina muodostelmina. Seinustoilta saattoi erottaa ikivanhoja, kasvillisuuden ahmimia kivipaaseja, jotka muistuttivat sitä samaa patsasta, jonka Nevis oli löytänyt puutarhasta. Tila oli valaistu seinälyhdyin, mutta oranssin sijaan näiden liekit paloivat sinisinä. Ilmassa oli magialle omainen, otsonimainen tuoksu.

”Tervehdys…”  matala ääni kaikui huoneen keskeltä, ”ja hyvästi.”

Hahmo astui esille kivipylvään takaa. Freya oli nähnyt maageja aikaisemminkin, mutta harvoin hän oli nähnyt ketään, joka näytti aivan niin… maagilta. Mies oli pitkä ja kalju, ja hänen leukaansa korosti pitkä pukinparta. Laihojen ja pääkallomaisten kasvojen keskeltä tuijotti pari syvälle uponneita silmiä. Maagi oli pukeutunut pitkään, siniseen kaapuun, jossa oli liehuvat hihat ja kultaisia koristeita. Pitkäkyntiset sormet pilkistivät niiden takaa.

Maagi kohotti kätensä hitaasti ilmaan, ja hänen huuliltaan purkautui sarja sanoja tuntemattomalla kielellä. Sen myötä huoneilma muuttui entistä raskaammaksi, kuin myrsky olisi nousemassa. Ilma oli alkanut liikehtiä, ja maagin hihat lepattivat nousevassa tuulessa. Sen pyörteet nostattivat ilmaan pölyä, joka teki ilman sakeaksi ja kuljetti mukanaan maatunutta tuoksua. Maa velhon jalkojen ympärillä alkoi värähdellä kuin veden pinta. Miltei kuin jotakin olisi liikkunut suoraan sen alla.

Sitten luurangot tulivat.

Niiden luisevat kädet räjähtivät maasta läpi, kurottaen kohti pimeän kammion kattoa. Luut kolisivat toisiaan vasten, kun maasta kohottautui hitaasti neljä luurankoa. Niiden luut olivat tummat ja mullan peitossa, ja osalta niistä jopa puuttui luita – yhdeltä leuka, toiselta käsi. Siitä huolimatta ne olivat huolestuttavan eläväisiä ja aitoja.

”Kummituksia!” Freya hätkähti.

”Nekromantiaa”, Sigrid korjasi. Hän veti miekkansa esiin. Luurangot alkoivat löntystää hitaasti heitä kohti.

”Tämä ei ole vielä mitään”, Nevis totesi ladatessaan jousensa. ”Ne ovat kuitenkin pelkkiä luukasoja. Ihan söpöjä, oikeastaan. Häiritsevimpiä tapauksia ovat sellaiset, joissa ruumis ei ole vielä kokonaan maatunut. Leuka roikkuu puoliksi irti ja silmät mollottavat kuopissaan. Joskus niissä on jopa matoja…”

”Ei nyt, Nevis!” Sigrid keskeytti. Yksi luurangoista oli tullut jo vaarallisen lähelle, ja Sigrid huitoi miekkaansa pitääkseen ne loitolla. Nevis ampui ensimmäisen nuolen luurankoa kohti. Se sujahti kylkiluista suoraan läpi. Nevis kirosi hiljaa.

”Antaudu välittömästi!” Sigrid karjui maagille samalla, kun hän heilautti miekkaansa lähintä luurankoa kohti. Miekka raapaisi luiden pintaa, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta. Luuranko vain jatkoi kävelemistään eteenpäin.

Maagi ei keskeyttänyt loitsintaansa vastatakseen. Häntä enää oikeastaan tuskin erotti. Tuulen nostattama pyörre peitti hänet pölypilven taakse, ja ainoa merkki hänen paikallaolostaan olivat liikkuvien luurankojen hetki hetkeltä lähestyvät hahmot. Yksi luurangoista kurotti Adaa kohti, ja Ada ärjäisi ja huitaisi sitä tassullaan. Mitään ei tapahtunut. Aivan kuin luurankoihin ei sattuisi ollenkaan.

Mutta miksi niihin sattuisikaan? Nehän olivat jo kuolleita.

”Odottakaa!” Freya huusi äkkiä, kun hän oivalsi, mitä heidän oli tehtävä. ”Niihin ei satu! Tavalliset aseet eivät vaikuta niihin!”

Neviksen jousi osui yhtä luurangoista keskelle kalloa, mutta yhä se jatkoi kulkuaan. Sigridin miekka ei yhäkään tehnyt vahinkoa. Adan huitomisesta ei ollut mitään hyötyä. Freya tiesi, että hän oli ainoa, joka saattoi vaikuttaa tilanteeseen.

Siispä hän sulki silmänsä ja antoi itsensä vajota pimeyteen.

Siellä oli kylmää. Freya seisoi hämärän keskellä, yksin. Jostain kumman syystä hän ei ollut enää luurankojen ympäröimässä kammiossa, vaan jossain muualla. Paikassa, jonka Freya oli nähnyt jo monta kertaa unissaan. Vai olivatko ne muistoja?

Freya oli yksin tässä pimeässä paikassa, mutta hän ei todellisuudessa ollut yksin. Hän ei koskaan ollut todella yksin. Hänen seuranaan oli jokin toinen, tietty läsnäolo, joka asui hänen ihonsa alla ja tuli hänen avukseen silloin tällöin. Freya tiesi sen olevan seurausta palveluksesta, jonka hän oli pyytänyt kauan sitten. Sen ansiosta hän oli jäänyt eloon, kun kaikki hänen läheisensä olivat kuolleet.

Agrakaan, Freyan huulet muodostivat, tuntemattomalla kielellä. Urkoth.

Urkoth vastasi hänelle. Ruokki kylmää tulta hänen rinnassaan. Herätteli sitä. Kylmyys levisi Freyan rinnasta kaikkialle hänen jäseniinsä, kaikkialle hänen ympärilleen. Se muunsi ilman jäätäväksi, jähmetti kaiken liikkeen. Pysäytti lähestyvät luurangot ja jokaisen hiukkasen ilmassa leijailevaa irtonaista maata.

Freya tunsi kehonsa kangistuvan, ja hänen huuliltaan vapautui kauhistuttava huuto, joka sai itse maan vavahtelemaan hänen jalkojensa alla. Muinainen voima virtasi hänen lävitseen. Hänen koko näkökenttänsä hehkui punaisena. Ja hetken ajan, maailma ei ollut mitään muuta kuin syvää, kaiken alleen nielevää vihaa.

*

”UURRRAAHHHH!”

Huuto raastoi Adan keuhkoja. Hänen jokainen solunsa oli tulessa. Sietämätön, raastava kipu repi hänen kehoaan halki lihasten venyessä ja lyhentyessä, luiden erkaantuessa ja sulaessa yhdeksi. Karhun keho muuntautui takaisin haltian kehoksi. Voima valui hänen kehostaan ja jätti hänet pelkäksi särkyneeksi kuoreksi. Maailma hänen ympärillään kääntyi sivuttain, kun hän rojahti kyljelleen maata vasten, kykenemättömänä liikkumaan tai saamaan henkeä. Sumeiden silmiensä takaa hän näki, kuinka ilman halki pyyhkäisi kylmä, punainen tuulahdus. Luut kolisivat maahan ja hajosivat siniseksi tomuksi. Kammioon lankesi hetkellinen syvä hiljaisuus, jota vasten Ada kuuli sydämensä hitaan sykkeen kovempana kuin koskaan aiemmin. Syke oli pelkkää ohutta kuminaa hänen rintaansa vasten. Joka lyönti oli taistelu.

Kesti kauan, ennen kuin lyönnit tasoittuvat, tai hänen keuhkonsa saivat jälleen ilmaa. Kipu pysyi yhä, mutta se ei enää lamaannuttanut häntä. Ada liikutti varovasti yhtä sormea, sitten toista. Keltaisen jalokiven rauhoittava paino tuntui oikeaa etusormea vasten. Ada silitti sitä peukalonsa kärjellä, ja hitaasti, yksi hengenveto kerrallaan, hän tunsi kehonsa parantuvan. Kivi veti voimaa kaikesta elävästä hänen ympärillään: pylväitä peittävistä köynnöksistä, mullassa möyrivistä madoista, seinällä kasvavista sienistä. Mutta se ei tehnyt niistä heikompia. Kyse oli tietynlaisesta symbioosista. Yhteys teki heistä kaikista vahvempia.

Ada huomasi, ettei hän ollut ainoa, joka oli kaatunut maahan paineaallon seurauksena. Ainoastaan Sigrid ja Nevis seisoivat – vaikka huterasti hekin.

”Mitä tapahtui?” Ada kysyi.

”Freya”, Sigrid vastasi. Kääpiötyttö makasi kyljellään Adasta jonkin matkan päässä. Hänen silmänsä olivat puoliksi auki, joten hän oli vielä jossakin määrin tajuissaan. Taian oli täytynyt viedä hänen viimeisetkin voimansa. ”Meidän täytyy muistaa kiittää häntä tämän jälkeen.”

Ada nyökkäsi. Hän nousi tokkuraisena seisomaan ja kävi tarkistamassa Freyan voinnin. Kaikki vaikutti olevan hyvin. Hän vain tarvitsisi lepoa.

Sillä aikaa Sigrid ja Nevis olivat siirtyneet maagin luo. Mies oli heikossa kunnossa. Hänen hengityksensä oli rohisevaa, eikä hän kyennyt vastustelemaan, kun Sigrid tarttui tämän käsiin ja sitoi ne selän taakse Nevikseltä saamallaan köydellä.

”Sinä mahdat olla Jaspis?” Sigrid kysyi.

Maagin huulet kaartuivat epämiellyttävään irvistykseen. ”Ja sinä olet?”

”Sigrid, Syväsuon kaupunginkaartista. Olet pidätetty murhasta, nekromantiasta ja kaupunginkaartilaisen kimppuun käymisestä.”

Jaspiksen nauru kuulosti siltä, kuin hän olisi syljeskellyt lasimurskaa. ”Kaupunginkaarti. Aina tunkemassa nokkaansa sinne, minne se ei kuulu.”

Sigrid kiskaisi köyden aavistuksen liian tiukalle. ”Vaiti, roisto. Säästä sanasi tuomarille.”

Nevis alkoi käydä läpi maagin taskuja. Hän veti esille muutaman loitsukäärön, taikasauvan ja lasipullon täynnä salaperäistä nestettä. Lasipullon Nevis pihisti huomaamattomasti taskuunsa, kääröt ja sauvan hän ojensi Sigridille. Jaspis murahti tyytymättömänä.

”Ette kai voi viedä vanhalta mieheltä hänen sauvaansa?”

”Tuo ei tehoa minuun”, Sigrid naurahti. ”Et arvaakaan, kuinka moni vanha maagi yrittää tuota samaa temppua.”

Jaspis ei vastannut siihen mitään. Neviksen kädet olivat siirtyneet taskuista maagin laukkuun, josta paljastui vielä rahapussi sekä jonkinlainen kirja.

”Mitäs täältä löytyy?” Nevis avasi kirjan satunnaiselta sivulta. ”Ohhoh!”

Nevis päästi terävän, kovaäänisen naurahduksen. Hän selasi kirjaa eteenpäin, ja ilme hänen kasvoillaan muuttui sivu kerrallaan huvittuneemmaksi ja hämmästyneemmäksi.

”Mikä se on?” Sigrid kysyi kulmat kurtussa.

”Sanotaanko…” Nevis kohotti yhden sormensa ja puristi huulensa yhteen, tehden kaikkensa pidätelläkseen nauruaan, ”että tämä on eräänlainen… taikasauvan käyttöopas.”

Nevis tirskahti. Sigrid ei vieläkään käsittänyt, mistä on kyse. ”En ymmärrä.”

”Jestas! Tuo asento vaatisi kylkiluun poistoa!” Nevis väläytti kirjaa Sigridille. ”Tai katso tätä, tämän nimi on hyökkäys takaapäin.”

Sigridin kasvot lehahtivat äkkiä tulipunaisiksi. ”Pane se pois!”

”Panen”, Nevis kikatteli itsekseen. Hän laittoi kirjan turvalliseen säilytykseen. ”Tämä menee hyvään käyttöön.” Nevis katsoi maagiin uudenlaisella kunnioituksella. ”Jaspis, senkin vanha kettu.”

Jaspiksen katseesta tihkui pelkkää inhoa.

”Äläpäs ala turhan tuttavalliseksi”, Sigrid mutisi, posket yhä punottaen.

”Ensin työ, sitten leikki, niinkö?” Nevis kohotti kulmiaan. ”Olet niin tylsä.”

Sigrid nykäisi maagin takaisin jaloilleen. ”Nyt riittää. Viedään hänet takaisin kaupunkiin. Olen saanut tarpeekseni tästä paikasta.”

”Odota.” Nevis vaikutti saaneen ajatuksen. ”Jaspis. Puhutimme lakeijaasi aiemmin kartanossa. Silloin selvisi, että sinä tulit tänne, koska halusit saada jotain toimimaan.”

Jaspis tuhahti äänekkäästi. ”Ihan kuin kaltaisesi epäsikiö ymmärtäisi mitään sen toiminnasta. Haltiatoverisi sen sijaan…”

Sanomattomat sanat jäivät leijumaan ilmaan. Ada tunsi katseiden poltteen ihollaan.

”An kavath van abismyir”, Jaspis sanoi, mitä erikoisin hymy huulillaan.

Nuo sanat jähmettivät Adan. Hän ei kuitenkaan ollut ainoa, joka reagoi niihin. Neviksen kasvot nytkähtivät aavistuksen verran – niin hienoisesti, että Adaa lukuun ottamatta tuskin kukaan huomasi.

Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Mitä tuo tarkoitti?”

”Se tarkoitti sitä, että meidän olisi syytä tutkia tätä tilaa tarkemmin”, Ada vastasi. ”Se jatkuu syvemmälle, eikö vain?”

Jaspis ei vastannut, mutta hänen ilmeensä kertoi Adalle tarpeeksi.

”Emme voi raahata häntä mukanamme ympäriinsä”, Sigrid nykäisi maagia köysistä. ”Hän vain hidastaisi meitä.”

Ada vilkaisi nopeasti Freyaan, joka yhä makasi maassa puoliksi tiedottomana. Hänellä ei tosiaankaan ollut hyvä päivä.  ”Sinä voit vahtia häntä ja katsoa Freyan perään, samalla kun minä ja Nevis tarkistamme loput luolastosta. Pärjäämme kyllä.”

”Uskallammeko jättää nämä kolme?” Nevis pohti, katse tiukasti Jaspiksessa. ”Entä jos tuo yrittää pakoon?”

Jaspis puuskahti niin, että hänen pukinpartansa heilahti. ”Totta kai minä yritän pakoon.”

Sigrid loi maagiin hyytävän katseen.

”Menkää”, hän totesi Adalle. ”Ennen kuin muutan mieleni.”

Ada nyökkäsi. Hän oli näkevinään huoneen perällä toiseen tilaan johtavan ulkoneman. ”Nevis, tule.”

*

”Sinä valehtelit heille”, Nevis totesi kuljettaessaan kättään katosta roikkuvien köynnösten läpi. Tunneli oli siitä kohtaa hyvin matala, kuin se olisi romahtanut joskus. Ilmassa oli vahva maatunut tuoksu. ”’An kavath van abismyir.’ Se ei tarkoita sitä, mitä väitit sen tarkoittavan.”

Ada siristi silmiään. Hämärässä tunnelissa ne hehkuivat keltaisina, kuin kissalla. ”Mitä se sinusta sitten tarkoittaa?”

”Seisomme kuilun reunalla”, Nevis vastasi. ”Se on haltiakieltä.”

Ada vaikutti yllättäneeltä siitä, että Nevis oli tunnistanut lauseen. ”Niin se kääntyy. Mutta tiedätkö sinä, mitä se tarkoittaa?”

Siihen Nevis ei osannut vastata.

”Se lause merkitsee muutosta”, Ada kertoi. Hän käveli kumarassa, jottei löisi päätään kattoon. ”Sitä on käytetty kaikkien merkittävien historiallisten käännekohtien yhteydessä. Pohjoisen keisarikunnan kaatuessa. Vurian muinaisen kääpiökaupungin tuhoutuessa. Viimeisimmän haltiakapinan aikaan. Se merkitsee sitä, että yksi aika lähestyy loppuaan, ja uusi aika on tulossa. En ole kuullut sitä lausetta hyvin pitkään aikaan. Siksi olen yllättynyt, että kuulen sen uudestaan juuri täällä. Sen tietäjän suusta.”

”Tietäjän? Tarkoitat varmaankin velhoa.”

”En”, Ada ravisti päätään. ”Niissä on iso ero.”

”Niinkö?”

Ada nyökkäsi. ”Taikuutta on kolmenlaista. On synnynnäistä, opittua ja ansaittua. Minun taikuuteni on synnynnäistä, koska olen druidi. Ihmisten maailmassa minun kaltaisiani kutsutaan yleensä velhoiksi tai noidiksi. Minun ei tarvitse kuin ajatella luodakseni taikuutta – vaikka usein turvaudun myös muihin keinoihin. Tietäjät, kuten Jaspis, puolestaan tarvitsevat välineitä: rohdoksia, taikaesineitä ja taikasanoja. Kuka tahansa voi tulla tietäjäksi, jos vain opiskelee tarpeeksi kauan. Siksi suurin osa tietäjistä on niin vanhoja.”

”Entä Freya, sitten?”

Ada vakavoitui yllättäen. ”Siinä on kyse monimutkaisemmasta asiasta. Hänen kaltaisiaan kutsutaan manaajiksi. Heidän taikuutensa on vaihtokaupan tulosta. Yleensä he tekevät sopimuksia henkien ja vanhojen jumalten kanssa, ja heidän taikuutensa tiivistyy maanpäälliseen esineeseen. Freyalla se vaikuttaa olevan hänen riipuksensa.”

Nevis tunsi vilunväristysten hiipivän ihoaan pitkin. Kuvitteliko hän vain, vai tuntuiko ilma yllättäen kylmemmältä?

”Kyse ei kuitenkaan ole pelkistä sanoista”, Ada jatkoi, ”vaan siitä, missä ne lausuttiin. Paljonko tiedät ylihaltioista, Nevis?”

Neviksen mieli täyttyi hetkeksi vanhoista kuvista, haaleista ja repaleisista kuin kostea pergamentti. ”Jonkin verran. Isäni oli haltia. Mutta en koskaan tuntenut häntä.”

Ada asteli ripeästi edemmäs. ”Ehkä muistisi siis kaipaa virkistystä.”

”Enpä tiedä”, Nevis mutisi. Hän ei ollut juuri sillä tuulella, että haluaisi verestää kivuliaita muistoja. ”Kerro vain, mistä tässä kaikessa on kyse.”

”Hyvä on. Meille kummallekin on varmasti selvää, ettei yllämme oleva kartano ole tavallinen talo. Ensin kuvittelin sen epätavallisuuden selittyvän sillä, että paikalle oli loihdittu hiljattain lumouksia: kuten ne kellarin varjot tai sitä edeltäneet pelon tuntemukset.”

Neviksen kurkkua alkoi kiristää. ”Sinäkin tunsit ne?”

”Tunsin”, Ada kohautti olkiaan, ”mutta paljon hitaammin kuin te. Luulen, että ne vaikuttivat Sigridiin ensin, koska hän on ihminen. Sitten Freyaan – kääpiöt ovat luontaisesti hieman vastustuskykyisiä taikuudelle. Sitten sinuun, ihmisveresi takia. Minä olin viimeinen. Mutta minäkään en säästynyt täysin niiden vaikutukselta. Ne lumoukset oli suunniteltu käännyttämään jokainen kartanoa lähellekään tuleva pois mahdollisimman pian, ruokkimalla heidän pahimpia pelkojaan. Olen ällistynyt, että ne kellarissa majoittuneet ihmiset kykenivät sietämään niitä niin pitkään.”

”He eivät siis asettaneet niitä paikalleen?”

”Eivät. Ne lumoukset olivat täällä kauan ennen heidän tuloaan. Tämä kartano on paljon heitä vanhempi. Se rakennettiin miltei sata vuotta sitten. Se on ollut hylätty oikeastaan koko sen ajan, ellei lyhytaikaista majoittumista lasketa. Vaikka joku kykenisikin vastustamaan lumouksia riittävän pitkään, heidän mielensä järkkyisivät ajan kuluessa. Tunnen niiden vaikuttavan jo nyt, vaikka olen ollut täällä vasta vähän aikaa. Siksi meistä kukaan… ei ole ollut oma itsensä.”

Nevis palasi mielessään taaksepäin kartanon tapahtumiin. Ada oli oikeassa – mitä pidemmälle he kartanossa menivät, sitä vaikeammaksi siellä oleskelu muuttui. Vaikka he eivät olleetkaan tunteneet toisiaan vielä pitkään, Nevis oli aistinut heissä jokaisessa muutoksia siellä olonsa aikana. Se kartano toi esille heidän pahimmat puolensa, korosti niitä.

”Minä en yleensä menetä malttiani sillä tavalla”, Ada jatkoi. ”Muutun taistelussa eläimeksi vain silloin, kun haavoitun pahasti. Nyt kynnys siihen oli paljon matalampi. En kyennyt hallitsemaan itseäni kunnolla, enkä muuttumaan takaisin silloin, kun olisin tahtonut. Tämä on vahvaa taikuutta, vanhaa sellaista.”

”Miten vanhaa?”

”Ikivanhaa. Tämä oli ennen ylihaltioiden maata. Heidän taikuutensa jäljet viipyvät yhä näissä tuntureissa. Nämä rauniot ympärillämme ovat peräisin jo heidän ajaltaan. Ne kultaiset ovet ja pylväät… tällaisia ei ole rakennettu tuhansiin vuosiin.”

”Siksi lumoukset vaikuttivat sinuun hitaimmin”, Nevis käsitti. ”Koska olet heidän jälkeläisensä.”

”Juuri niin.”

He jatkoivat matkaansa eteenpäin. Tunneli alkoi nyt suurentua, ja Nevis tunsi äkkiä tuulen puhalluksen ihollaan. Hänen sormenpäänsä tuntuivat kylmiltä ja tunnottomilta.

”Luuletko, että kartanon rakentaja tiesi näistä raunioista?” Nevis pohti.

”Se voi hyvin olla mahdollista”, Ada vastasi. ”Talossa oli paljon erikoisia piirteitä. Se pihalla ollut patsas, esimerkiksi. Tai sitten seinien kummallinen asento. Ylihaltiat palvoivat neljää pääilmansuuntaa. Heistä jokainen niistä edusti yhtä heidän pääjumaluuksistaan.”

Nevis yritti kaivella mielensä perukoita vanhojen jumalten nimien toivossa, mutta kaikki sekoittui yhdeksi sekametelisopaksi. Ihmiset olivat lainanneet monia haltioiden jumalista, ja aikojen kuluessa neljästä jumalasta oli haltioidenkin joukossa tullut neljäkymmentä, sitten neljäsataa. Nykypäivänä tuntui, että kaikelle oli olemassa oma jumaluutensa.

”Heitä olivat Anasis, etelä, elämän jumala”, Ada jatkoi, ”ja hänen vastaparinsa Tuasis eli pohjoinen, kuolema. Seuraavat kaksi olivat heidän lapsensa Isroth, itä, järjestys. Ja hänen veljensä länsi, kaaos. Hänen nimensä oli Urkoth.”

Nevis värähti yllättäen. Urkoth? Missä hän oli kuullut sen nimen aiemmin?

Ada ei kuitenkaan sanonut enempää. Hän oli astunut edemmäs, suureen ja pyöreään kammioon, joka aukesi tunnelin päädyssä. Vaikka oli hämärää, Nevis erotti Adan hahmon selkeästi. Kammiossa nimittäin paloi punainen, himmeä valo, jonka lähdettä Nevis ei aivan osannut paikantaa. Sisällä oli hyytävän kylmä. Heidän hengityksensä piirsivät ilmaan paksuja höyrypilviä. Maa heidän jalkojensa alla oli roudassa. Kaukana korkeassa katossa riippui jääpiikkejä, jotka punaisen värinsä vuoksi näyttivät siltä, että ne olisi tehty verestä.

Tunneli oli paljas. Aiempaan, Jaspiksen kammioon verrattuna täällä ei ollut minkäänlaisia koristeita – tila vaikutti pikemminkin luonnollisesti syntyneeltä onkalolta tunturin sisässä. Tyhjä kammio ei kuitenkaan ollut. Sen keskellä oli yksi ainoa esine. Se oli korkea, kapea ja neliönmuotoinen, ja siinä oli hopeiset, koristeelliset karmit, joita aika ei ollut tummentanut lainkaan. Karmien keskusta oli pinnoitettu ohuella, mattamaisella lasilla, jota pitkin kulki lukemattomia pieniä railoja ja halkeamia, kuin salaman haarukoita. Lattia sen edessä oli peitetty hiuksenhienolla lasimurskalla.

”Voiko tuo todella olla…?” Adan ääni oli pelkkä harras kuiskaus. ”Näitä ei ole maailmassa kuin alle kymmenen. Luulin, että ne olivat kaikki kadonneet iäksi.”

Nevis astui syvemmälle kammioon. ”Se on toivomuspeili. Särkynyt sellainen.”

Adan silmät suurenivat. ”Mistä sinä tiesit?”

Nevis kurotti kätensä varovasti lasin haalistuneelle pinnalle, joka ei heijastanut enää muuta kuin heikkoa valoa.

”Koska olen nähnyt tällaisen aikaisemminkin.”

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 26.11
Kirjoitti: hiddenben - 27.11.2019 07:14:24

No niin – mietinkin jo, että miten tämä teksti liittyy Aladdiniin! Loppu jätti jännittävään kohtaan ja mietin edelleen, milloin alan saada enemmän ahaa-elämyksiä tämän tekstin suhteen. Tuntuu siltä, että kaikki viittaavat johonkin ja pieniä vihjeitä on siellä täällä (kuten se, että Nevis otti itselleen Jaspiksen taskusta löytämänsä lasipullon), mutta ehkä nyt, toivomuspeilin löydyttyä, lukijakin saa alkaa hiljalleen arvailla, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ehkä. Tai sitten vain luulen niin ja jatkan tässä hämmentyneessä lukutilassa vielä useamman luvun verran :D

Tuo kuudennen luvun taistelukohtaus oli todella hyvä ja myös elokuvamainen: yksityiskohdat ja nopeat tapahtumat kulkivat kuin elokuvassa kuva kerrallaan. Taistelua oli helppo seurata mukana ja pidin siitä, miten Nevis pääsi jälleen vaihtamaan kehoa ja sitä kautta heikentämään vastustajiaan. Pidin siitä, kuinka monella tavalla toiseksi muuntautuminen vaikutti vastustajiin: rakkaus, hämmennys, pelko. Oli myös yllätys, että Ada vaihtoi muotoaan ja käy ilmi, ettei hän itse ollut täysin kontrollissa omasta muodonmuutoksestaan.

Freya käy hahmona yhä mielenkiintoisemmaksi, vaikka lukijana kääpiölapsen kaksi eri olomuotoa vähän ahdistavatkin. Minun tulee Freyaa jotenkin sääliksi, koska hän on kääpiönä niin hellyyttävä rasavilli, mutta sitten hänessä on tuo synkkä puoli, josta saatiin jälleen vähän lisää tietoa tässä seitsemännessä luvussa. Mutta jännittävää tietää, että Freya osaa hyödyntää tuolla tavoin saamaansa magiaa – toivon, että hän jatkaa voimiensa käyttämistä hyvään jatkossakin. Vatsanpohjan tunne kuitenkin kertoo, että Freyaa koetellaan jatkossakin.

Kiitos jälleen uusista luvuista! :)

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 26.11
Kirjoitti: Thelina - 28.11.2019 23:10:09

Poimin tämän kommenttikampanjasta ja tästä tulikin nyt ihan megapitkä kommentti, kun luin tässä muutaman päivän aikana kaikki tähän mennessä ilmestyneet luvut ja kirjoittelin muistiin ajatuksia niistä :)

Ensimmäisen osan jälkeen olin vähän hämmentynyt miten tuo kasvojen vaihtaminen toimii, aivan samat kysymykset kuin Fiorellalla ja hiddenbenillä. Tykkäsin kyllä siitä, miten tarina lähti toiminnalla liikkeelle ja miten olit kuvaillut esim. kaikkia värejä ja tuoksuja. Toisessa luvussa tykkäsin siitä, miten päähenkilöt esiteltiin ja he ovat kaikki eri kansoista. Kiinnostavaa oli, että Kasvottoman oikea olemus on jollain tapaa väritön ja mitäänsanomaton ja että hahmoa vaihtaessa mm. kielitaito tulee mukana.

Kolmannessa luvussa huomasin, että ensimmäisen osan värikkäät kauppakatokset ja legioona olivat saaneet minut kuvittelemaan jotakin itämaista ja lämmintä ympäristöä, minkä vuoksi jouduin kääntämään aivot uudelle vaihteelle, kun oltiinkin tuntureilla ja metsää ja mertakin lähettyvillä. Ekassa ja tokassa osassa ei ehkä sillä tavalla ollut ollut ympäristön kuvailua, tai sitten oli mennyt ohi. Pidän siitä, miten erilaisia hahmot ovat, sen huomasi esim. siitä, miten Freya lähestyi kartanoa hyppelehtien mutta Nevis ”halasi rakennuksen seinämää, varjot ystävinään.” (Ihana lause!). Freyan putoaminen kuoppaan jäi tuossa vaiheessa vähän epäselväksi, mutta vastauksia siihen saatiin myöhemmin.

Neljännessä  - seitsemännessä luvussa oli hyytävää talon tutkimista ja hyvää, jännittävää toimintaa. Pidin myös siitä, miten Ada kertoo esim. keijuista (ihana ajatus, että ne syksyn lehtipyörteet olisivat keijujen tekoa) ja muista asioista. Kuudennessa luvussa pidin erityisesti siitä, kun kuvattiin taas kasvottoman toimintaa ja miten hän otti eri hahmoja. Kaikki pienet tiedot, mitä henkilöistä on tiputeltu, saavat vain haluamaan lisää tietoa heistä. Esim. kun Ada yhtäkkiä muuttui karhuksi, tuli taas sellainen olo, ettei oikeastaan tiedä päähenkilöistä vielä paljoakaan ja se alkoi jo vähän turhauttaa, kun muitakin selittämättömiä mysteerejä on niin monta. Näiden takia tuntuikin varmaan sinne kuudenteen lukuun asti, etten ollut ihan täysin vieläkään sisällä tarinassa. Jonkin verran selityksiä saatiinkin seitsemännessä osassa, mm. että kuoppa olikin yhteydessä kellariin ja myös riipuksen merkitys selkeni.

Seiskaosassa oli oikein hyvin kirjoitettua toimintaa jälleen ja hyviä repliikkejä myös (hahaa, nauroin kun Gandalfin vanha temppu ”Ette kai voi viedä vanhalta mieheltä hänen sauvaansa?” ei toiminut ja vieläpä ”moni vanha maagi yrittää tuota samaa temppua.” :D). Taikasauvan käyttöopas herätti myös hilpeyttä. Luvussa oli muitakin kiinnostavia asioita, kuten se, että ”Taikuutta on kolmenlaista. On synnynnäistä, opittua ja ansaittua.” Koska tietoa saatiin henkilöistä ja muustakin taas hieman lisää, tuntui että tässä osassa olin jo päässyt paremmin tarinaan sisälle. Vielä on silti paljon kaikkea, mistä haluaa tietää lisää, pieniä vihjeitä asioista, kuten hiddenben myös totesi.

Kaiken kaikkiaan tämä on hyvällä tavalla toiminnantäyteinen tarina, jossa on kiinnostavat hahmot ja erittäin hyvää dialogia ja kuvailua. Teksti on virheetöntä ja sujuvaa, joten on siinäkin mielessä mukava lukea. Mysteerisyys on sekä hyvä että huono juttu: ehkä olen vain liian malttamaton, jos jotakin asiaa ei heti selitetä, ja tuntuu etten ihan ymmärrä missä mennään, mutta en toisaalta odotakaan että kaikki pitäisi heti juurta jaksain selittää auki, eihän tarinassa silloin olisi mitään jännää. Nytkin sain huomata, että vastauksia tulee kyllä ennen pitkää, vaikka joissain kohti tuntuisi ettei ihan tajua :) Kiitos tästä lukukokemuksesta, jään seurailemaan, miten tarina jatkuu!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 26.11
Kirjoitti: Sokerisiipi - 29.11.2019 00:38:57

Kommenttikampanjasta heips! Suuret pahoittelut myöhästymisestä. Olen ollut joka ilta, että "tänään kommentoin", mutta aina on tullut jotain muuta enkä ole ehtinyt :/

Mielenkiintoinen idea! Alkutiedoissa mainittu Aladdin herätti kiinnostukseni ja heitti minut mielikuvissa heti muinaiseen Arabiaan, mutta pari osaa myöhemmin tajusin, ettei olla siellä päinkään. Kuvailet hyvin miljöötä ja tunnelmaa. Maailmanrakennustaitosi näyttäytyvät tässä tarinassa todella edukseen. Olisin tosin toivonut hieman maltillisempaa kerrontaa ja kuvailua maailman suhteen, koska tämä informaatiotykitys sai pääni pyörälle ja menin ajoittain sekaisin, että missä ollaan ja miten puhutut asiat kiinnittyy todellisuuteen. Onko druidi muuten rotu vai kansa? Ymmärsin, että Ada oli haltia, mutta myös druidi, ja mietin, mikä näiden kahden ero siis käytännössä on. Tuli tästä tarinasta, sen rakenteesta ja kuvailutavasta mieleen ihan jokin fantasia-rpg –peli, kenties se on niitä DnD-peruja?

Hahmoporukan yhteen saattamisessa tulit vähän kiirehtineeksi. En ensinnäkään ymmärtänyt, miksi Freya edes otettiin porukkaan. Minulla olisi herännyt vain entistä suuremmat epäluulot omituisista voimanäytöksistä, joita Freya esitteli, kun häntä kutsuttiin lapseksi. Lisäksi luvuissa oli monia, hyvin tuttavallisia kommentteja muista hahmoista, mille en nähnyt kunnon kiinnekohtia, koska eiväthän he ole tunteneet toisiaan kuin muutaman tunnin ja heidän tunnereaktionsa toisten tekemisistä vaikuttivat siksi hieman liioitelluilta. Esimerkiksi se, kun Freya ajatteli joukkoa puolituttuja jo perheenään. Mietin lukiessa, että tämäpä eskaloitui nopeasti ;D

Nevisin voima näyttäytyi tosi kiehtovana ja minua miellyttää aina se, miten jostain magiasta saa pulittaa kalliinkin hinnan, koska kärsimys ja karma! Nevis selvästi on kärsinyt Kasvottomana olemisesta syvästikin. Senkin olit kuvannut hyvin ja uskottavasti. Minua alkoi ihan karmia se mahdollisuus, ettei enää tuntisi itseään, kun on kokeillut niin monia kasvoja ja kiehtoo sekin, kuinka kiero henki Nevisin toiveen toteutti vai oliko toive Nevisin omaa typeryyttä, jota hän pyysi osaamatta ollenkaan ajatella, millaisia seurauksia toiveella voisi olla?

Tarinan suurin anti on sen visuaalinen kieli ja miljöö näyttäytyy elävänä ja helposti kuviteltavana. Maailmanrakennus on mietittyä ja huolellista. Asioilla on selvää taustaa ja historiaa. Tapahtumia ja äksöniä on sopivasti. Etenkin Nevisin tapa taistella – eli vaihtaa hahmoa kesken kaiken – oli tosi siistiä!

Kiitos kurkistuksesta tähän maailmaan! :) 

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 5.12
Kirjoitti: Rosmariini - 05.12.2019 14:48:52

Voi, näin paljon kommentteja! Ihana nähdä, että tämä teksti on imaissut mukaansa ja jaksanut kiinnostaa!

hiddenben: kiitos taas kerran etevistä huomioista! Tuo huomio elokuvallisuudesta oli virkistävä. Elokuva on minulle taiteenlajina todella lähellä sydäntä ja hahmotan ajatukseni pitkälti liikkuvana kuvana, joten kohtauksia kirjoittaessani minulle on aina tärkeää, että lukija näkee ne selkeinä kuvina mielessään. Ilahduttava kuulla että se toimii ja liian sekavaksi ei menty toiminnan määrästä huolimatta! Liikaa ei kannata myöskään stressata siitä, ettei kaikkea tajua. :D Olen kirjoittajana sillä tavalla turhauttava, että tykkään tuosta vihjeiden pudottelusta tekstin sekaan vähän liikaakin, ja joukossa on paljon red herringejä ja muita tärkeältä vaikuttavia juttuja, jotka osoittautuvat lopulta täysin merkityksettömiksi. Yritän kuitenkin kiinnittää jatkossa enemmän huomiota nimenomaan tärkeiden juttujen korostamiseen, jotta ne eivät huku kaiken muun hälyn alle! :)

Thelina: ilahduttavaa, että päädyit valitsemaan kommenttikampanjasta juuri tämän. Erityisen kiva, että kirjoitit jokaisesta luvusta vähän erillisiä huomioita, pistin nämä korvan taakse! Erityisesti huomiosi tarinan arvoituksellisuudesta olivat minulle arvokkaita - kuten jo tuossa hiddenbenille sanoin, minulla on taipumusta välillä rakentaa vähän turhankin kompleksisia mysteereitä, jotka saavat lukijan pään liiankin pyörälle :"D Tämä myös selittyy sillä, etten ole suunnitellut tätä tarinaa kovin tarkkaan ja tässä on melko paljon improvisointia - on niin helppoa antaa vähän hämäriä yksityiskohtia tarinan alkuvaiheessa, kun ei ole vielä keksinyt jotain juttua kunnolla loppuun, ja täydentää niitä sitten matkan varrella sillä, mitä myöhemmin tulee keksittyä! Yritän kuitenkin keskittyä tähän nyt jatkossa vähän paremmin, niin tarina alkaa aueta paremmin! Liikaa en halua turhauttaa lukijaa sentään, vaikka George R.R Martin onkin yksi kirjailija-esikuvistani... :D

Sokerisiipi: kiitos samoin sinulle, että valitsit tämän Kommenttikampanjasta! Myöhästyminen ei haittaa, pääasia että kommentoit ennen pitkään! Kommenttisi oli todella sydäntälämmittävää luettavaa. Maailmanrakennus on suosikkipuuhaani, joten mahtavaa nähdä, että se on tässä onnistunutta - vaikka alku räjähtikin käyntiin ehkä vähän turhan vauhdikkaasti. ;D Tämä tosiaan on RPG-peruja, joka selittää vähän tuota asiaa. Druidit ovat tässä tarinassa kansa, jonka tehtävänä on ylläpitää luonnon tasapainoa. Heidän joukkoonsa voi kuulua kaikkien rotujen edustajia, mutta erityisesti pohjoisen druidit ovat tässä tarinassa pääosin haltioita historiallisista syistä.

Tuo kommenttisi hahmoporukan yhteen saattamisesta oli todella arvokas, ja yksi selkeimpiä heikkouksiani kirjoittajana. Riippumatta siitä, mitä tarinaa työstän, minulle on todella vaikea hahmottaa välillä aikajänteitä, tai kirjoittaa tarinoita, jotka sijoittuvat pidemmälle aikavälille (ellei flashbäckejä yms. lasketa). Kirjoittajana sitä rakentaa tarinaa sen verran pitkän ajan, ettei aina tajua, miten nopeasti asiat tekstissä todella tapahtuvat, ja kuinka ihmissuhteiden kehittyminen yms. pitäisi tahdittaa. Freya on toki vähän poikkeustapaus tuosta tilastaan johtuen - hän hahmottaa maailmaa hiukan eri tavalla kuin suurin osa muusta väestöstä - mutta siitä huolimatta. :D Yritän ehdottomasti kiinnittää tähän huomiota jatkossa, kiitos huomiosta! Kommenttisi oli muutenkin kattava. Tuohon toivomushenkihuomioosi ja Neviksen tilan syyhyn saadaan seuraavissa osissa vastauksia, joten ne tulivat ainakin juuri oikeaan paikkaan! ;)

A/N: Nämä seuraavat luvut ovat muistoja. Siksi halusin muuntaa kerrontatyyliä hiukan ja vaihdoin aikamuotoa preesensiin - vähän nurinkurisesti tosin, koska päätarina tapahtuu imperfektissä. :"D Olen henkeen ja vereen imperfektissä kirjoittaja, joten aikamuodossa lipsahtamista saattaa tapahtua, pahoittelen siitä.

Nyt kuitenkin luvussa katsaus Neviksen menneisyyteen ja siihen, mikä kaikki on johtanut tähän asti tapahtuneeseen. Harmittaa näin jälkikäteen ajateltuna etten ole sirotellut näitä flashbackejä paremmin tuonne tarinan sekaan, vaan joudun nyt esittämään nämä tällaisena infodumppina. Toivottavasti ne kuitenkin tempaavat mukaansa siitä huolimatta. Nyt siis pientä taukoa päätarinaan, ja loikataan ajassa taaksepäin, toiseen paikkaan. Tästä muisto-osasta on näillä näkymin tulossa hiukan pitkähkö, joten päätin julkaista tämän kahdessa osassa.

Ensimmäinen väliosa:
Vain puoliksi ihminen

Pienen pojan kasvot ovat mustelmista siniset.

Nenä on tunnoton, eikä alahuuli lakkaa vuotamasta verta. Hän haluaisi itkeä, mutta oikea silmä on muurautunut kiinni, ja kyyneleet sattuisivat liikaa. 

Eikä niistä olisi mitään apua kuitenkaan.

”Deanan nimessä, Nevis, mitä sinulle on oikein tehty?”

Äidin ääni on huolesta sakea. Nevis tuntee hänen laihat kätensä ympärillään, ja sekin tekee kipeää.

”Sattuu”, Nevis mutisee. Suussa maistuu veri. Äiti vetää jostakin kylmäpullon ja painaa sen hänen turvonneita kasvojaan vasten. Hän toistelee paranemisen jumalattaren nimeä, mutta kipu pysyy yhä. Jos Deana todella on olemassa, hän tekee todella surkeaa työtä sillä hetkellä.

”Mitä tapahtui?” äiti kysyy. He istuvat keittiön pöydän ääreen, ja Nevis katselee hiljaa ympärilleen. Keittiö on mitäänsanomaton. Kalusteet ovat vanhaa ja kulunutta puuta. Kosteus syöpyy seinistä sisään ja ikkunoista vetää jatkuvasti. Verhot ovat koinsyömät ja riekaleiset, ja niiden takaa aukeaa ankea näkymä vastapäisen talon tiiliseinään. Tehtaiden pistävä haju tunkeutuu sisälle saakka niin voimakkaana, että Nevis maistaa sen kielellään. Sinä päivänä lemu on erityisen vahva.

”Puhu minulle, Nevis”, äiti anelee. ”Tekivätkö muut lapset tämän?”

Nevis nyökkää, muttei uskalla katsoa äitiä silmiin. Hän ei halua nähdä häpeää.

”Miksi minä olen tällainen, äiti?”

”Millainen?”

”Epäsikiö”, Nevis sylkäisee sanan suustaan. ”Erilainen.”

Äiti painaa kätensä hänen olkapäälleen. ”Lopeta tuollainen. Nyt heti.”

”Mutta se on totuus. En ole kuten muut. Kaikki näkevät sen.”

Nevis vie kätensä vaistomaisesti korvilleen. Ne ovat melkein kuin ihmisen korvat, mutta vain melkein. Hän on kasvattanut hiuksensa pitkäksi peittääkseen ne, mutta se vain tuo mukanaan toisen ongelman. Hänen hiuksensa ovat hopeiset kuin vanhuksella, vaikka hän on vasta lapsi. Ja iho on vaalea, liian vaalea, miltei läpikuultava. Hän on luonnonoikku.

”En ole lainkaan kuten sinä”, Nevis jatkaa itsepintaisesti. Äidin hiukset ovat tummat, ja iho lämpimän ruskea. Kuten kaikilla etelässä. ”Miksi?”

Äiti väistää kysymyksen. ”Sinussa ei ole mitään vikaa. Lapset osaavat olla joskus julmia. Älä anna heidän haukkujesi satuttaa sinua.”

Mutta haukut eivät halkaise huulia tai murra neniä. Ne eivät potki hänen rintaansa, kunnes hän yskii verta, tai uhkaa häntä kepillä syrjäisällä kadulla. Nevis tietää, että jonain päivänä tuo keppi vaihtuu johonkin terävämpään. Kiusaajat tulevat rohkeammaksi joka kerralla, ja joka kerralla heitä on enemmän. Viime viikolla heitä oli kolme. Tänään kuusi.

Nevis pelkää, että ensi kerran, kun hän menee ulos, hän kuolee.

Mutta hän ei kerro sitä äidille. Tämä ei ymmärtäisi kuitenkaan.

*

Äiti on saanut uuden työn.

Paikan nimi on Valkeapää. Siellä on puhtaampaa kuin Tuhkalassa, ja paksut ikkunat pitävät tehtaiden hajut loitolla. Kaduilla partioi vartioita, eikä joka kulmassa enää makaa juoppoja tai kerjäläisiä.

Siitä huolimatta Nevis ei tunne oloaan turvalliseksi.

Hän tietää yhä olevansa erilainen. Kun hän kävelee äidin kanssa kaduilla, ihmiset tuijottavat. Heillä on värikkäät vaatteet ja koreat kampaukset, koppavat leuat ja kylmät silmät.

Äiti työskentelee kreivin talossa. Hän pesee lattioita ja pyykkää, petaa vuoteita ja kokkaa. Kreivi on nuori ja turhamainen. Nevis ei ole varma, muistaako tämä edes äidin nimeä. Äidin vaatteissa on pitkät hihat ja korkeat kaulukset. Hän väittää, että kyse on vain etiketistä, mutta Nevis tietää totuuden. Hänen mustelmansa ovat siirtyneet hänen äitinsä iholle. Äiti kätkee sen taitavasti, mutta kreivi kätkee lyöntinsä vielä taitavammin.

”Miksi annat hänen kohdella sinua näin?” Nevis kysyy, kun he istuvat illalla yhdessä pienen tulisijan ääreen. Talo on isompi kuin Tuhkalassa – heillä on jopa kaksi huonetta – eikä siellä ole enää kylmää tai kosteaa. Silti äiti näyttää pieneltä ja surulliselta.

”Hän kohtelee minua hyvin.”

”Sinun ei pitäisi sietää tällaista.”

Tällä kertaa äiti tulistuu. ”Haluatko sinä, että minä lopetan? Että palaamme takaisin Tuhkalaan?”

”En minä niin sanonut. Tarkoitin vain, että sinä ansaitset parempaa.”

”Tämä on parasta, mihin minä pystyn. Kreivi maksaa hyvin. Minä olen kiitollinen hänelle. Hänen ansiostaan meillä on varaa tähän.”

Äidin takaa aukeavasta ikkunasta näkyy tähtitaivas. Ilmassa tuoksuu puhtaalle ja raikkaalle, mutta Nevis tuntee tukehtuvansa. Tässä paikassa ei ole rakkautta. Pelkkiä kauniita ja kylmiä esineitä, ja vielä kylmempiä ihmisiä.

”Sitten minä en halua tätä”, Nevis sanoo. ”En, jos sinuun sattuu.”

”Mutta se ei ole sinun päätettävissäsi, vai onko?”

Nevis tarttuu äitiä käsistä, mutta äiti ei tartu häntä takaisin. Hänen ihonsa on viileä ja sileä, kuin nukella tai kiviveistoksella. Tämä paikka on tehnyt hänestä tällaisen. Elottoman. ”Minä vain haluan auttaa sinua.”

”Sinun pitäisi lopettaa se”, äiti kuiskaa hiljaa. ”Olet tehnyt jo tarpeeksi vahinkoa.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?” Nevis kysyy.

Mutta äiti ei vastaa siihen. Hän vain katsoo eteensä, ja hänen kasvoillaan kummittelee syvää, suodattamatonta inhoa.

*

He eivät viivy kauaa Valkeapäässä.

Etelässä syttyy sota, ja kreivi menettää kaiken omaisuutensa. Kartano tyhjenee, ja työt katoavat sen mukana. Se on kuitenkin vasta alkusoittoa. Äiti siirtyy töihin varakreivin tiloihin, mutta epäonni iskee häneenkin. Pätkätyöt seuraavat toisiaan, kunnes Valkeapäässä ei ole töitä laisinkaan. Ensin kaduilta katoavat vartijat. Sitten palvelusväki ja siivoajat. Likaa ja saastaa kertyy jokaiseen kadunkulmaan, ja kerjäläiset tulevat sen mukana. He nousevat ylös alakaupungista, jossa rutto ja nälänhätä riehuvat valtoimenaan. Tuhkala ja muut teollisuusalueet on menetetty jo aikoja sitten. Niistä on jäljellä enää pelkkiä raunioita, ihmisten ja heidän muistojensa kaatopaikkoja.

Nevis ja äiti keräävät tavaransa ja lähtevät. Viimeisillä säästöillään he ostavat liput vankkureiden kyytiin kohti pohjoista. Matka on pitkä ja vaarallinen, mutta vielä vaarallisempaa olisi jäädä paikoilleen. Siispä palava kaupunki jää taa, ja edessä aukeaa suunnaton kivierämaa. He ohittavat vuortenvälisen solan ja pohjattoman rotkon yli riippuvan sillan. Tie mutkittelee halki kumpuilevien kukkuloiden ja niiden alitse kulkevien tunneleiden. Hitaasti, maisema heidän ympärillään alkaa vihertää, kunnes ensimmäiset pensaat muuttuvat puiksi ja paahtava aurinko vesisateeksi. Kesä vaihtuu syksyyn ja syksy talveen. Nevis huomaa sen auringon liikkeestä – päivät lyhenevät ja yöt pitenevät. Etelässä sellaista ei ollut. Siellä päivä ja yö olivat aina yhtä pitkiä.

Sydäntalven juhlan aikaan he viimein saavuttavat Punajoen. Se merkitsee rajaa eteläisen keisarikunnan ja pohjoisten valtioiden välillä. Joki on niin leveä, että se muistuttaa pikemminkin merta. Vankkurit vaihtuvat veneeseen, sillä talvesta huolimatta joki ei ole jäässä. Joenrantaa reunustaa sekoitus ikivihreitä sypressejä ja lehtensä pudottavia puita. Niiden takaa pilkistää korkeita torneja ja värikkäitä kattoja, jotka vaikuttavat jatkuvan silmänkantamattomiin.

”Antropol”, veneen kapteeni julistaa. ”Maailman pääkaupunki.”

He eivät kuitenkaan pysähdy kaupunkiin. Vene jatkaa matkaa pidemmälle jokea pitkin, kunnes kaupungin muurit väistyvät pienempien kortteleiden ja talojen tieltä. Lopulta jäljellä on enää peltoa ja niiden keskeltä törröttäviä tönöjä. Antropolin reunamilla on monia pienempiä kyliä ja keskuksia, joihin pakolaiset levittäytyvät. Nevis ja äiti asettuvat kalastajakylään nimeltään Ismir, josta he saavat vuokralle pienen huoneen paikallisen majatalon alakerrasta. Viikonloppuisin majatalon meteli kaikuu lujaa seinien läpi, mutta he saavat syödä sen keittiössä koska haluavat, sillä ehdolla, että he tekevät töitä vastapalvelukseksi.

Äiti aloittaa työt majatalon emännän palveluksessa rahanlaskijana. Vaikka äiti puhuu vain heikosti pohjoisvaltioiden kieltä, numerot ovat kaikkialla samat. Nevis auttaa keittiössä aina kun on tarvis, mutta emännän mukaan majatalo ei ole paikka hänen ikäiselleen lapselle. Siispä Nevis etsii töitä kalastajien parissa. Hän laskee ja nostaa verkkoja, perkaa ja fileöi kalaa, soutaa ja huopaa venettä. Hän varttuu ja oppii pohjoisvaltioiden kielen. Niin kuluvat heidän ensimmäiset vuotensa Ismirissä.

Kaksi talvea ja yksi kevät heidän tulonsa jälkeen Nevis tapaa elämänsä ensimmäisen kääpiön.

”Hoi, poika!” huuto kiinnittää Neviksen huomion. On sumuinen kesäaamu, ja Nevis kyyristelee paljain jaloin rantakivellä selvittämässä sotkeutunutta kalaverkkoa. Huuto kantautuu kauempaa joen suunnalta. Vaaleansinisen udun keskeltä Nevis erottaa yksinäisen veneen hahmon. Hän kuulee veden molsketta, kun kalastaja taistelee nykivän onkivavan kanssa. ”Apua!”

Huutajalla on erikoinen, terävä korostus, jollaista Nevis ei ole koskaan aiemmin kuullut. Äänikin on vieras. Ismirissä käy harvoin muukalaisia, mutta silloin kun käy, heidät otetaan avosylein vastaan. Siksi Nevis ei epäröi, vaan ottaa rannasta soutuveneen ja vie sen joelle, kunnes muukalaisen vene tulee kunnolla näkymiin. Mies tempoo onkivapaa hiki otsallaan, ja vene alkaa kallistua vaarallisesti vettä kohti. Nevis pysäyttää soutuveneensä muukalaisen veneelle ja kiilaa ne yhteen airojen avulla, ennen kuin loikkaa paatista toiseen ja auttaa muukalaista vetämään. Neviksen lisäpaino estää venettä kallistumasta enempää, mutta vaikka he kuinka kiskovat, kala ei anna periksi. Kuuluu pingottuneen vavan napsahdus ja valtava molskahdus, kun siima katkeaa ja kala uiskentelee vapauteen. Muukalainen mutisee jotakin Nevikselle tuntemattomalla kielellä.

”Anteeksi”, Nevis perääntyy veneen takaosaan. ”Olisi pitänyt vetää rauhallisemmin.”

”Ei se sinun vikasi ollut”, muukalainen vastaa. ”Minun olisi pitänyt ostaa vahvempaa siimaa.”

Muukalainen kääntyy ympäri kerättyään katkenneen siiman, ja vasta nyt Nevis näkee tämän kunnolla. Vaikka kyseessä on kaljusta päälaesta ja paksusta, ruskeasta parrasta päätellen selkeästi aikuinen mies, he ovat Neviksen kanssa saman kokoisia. Miehen koko ruumis on lyhyt ja tanakka, kuin tavallisen miehen mitat olisi yritetty tunkea pienempään tilaan. Karvainen käsi siirtyy raapimaan pörröisiä viiksiä.

”Mitä sinä noin tuijotat?” muukalainen kysyy.

Nevis kääntää häpeissään katseensa. ”Anteeksi. Olet vain… niin pieni.”

Muukalainen tuhahtaa. ”Ei sinunkaan koossasi ole juuri kehumista. Minkä ikäinen sinä edes olet, poika?”

”Viisitoista”, Nevis vastaa ujona – hän tietää näyttävänsä ikäistään nuoremmalta. Kaikesta ruumiillisesta työstään huolimatta hän on yhä ruipelo, eikä hänelle tahdo kasvaa ollenkaan partaa. ”Täytin tänä keväänä.”

Muukalainen punnitsee häntä katseellaan, muttei arvostele enempää. ”Kiitos avustasi kalan kanssa, toveri. Mikä on nimesi?”

”Nevis.”

”Hauska tutustua”, muukalainen ojentaa kätensä riuskaan otteeseen, joka miltei nostaa Neviksen jaloiltaan. ”Nimi on Rupert, Arunan sukua. Kääpiö.”

Nevis kurtistaa kulmiaan. ”Mikä?”

”Kääpiö.”

”En ole koskaan kuullutkaan sellaisesta.”

Rupert naurahtaa. ”Pilailet, varmaan. Kyllähän sinun kaltaisesi pitäisi kääpiöt tuntea.”

”Minun kaltaiseni?”

”Niin. Puoliverisen.”

”Mitä sinä sillä tarkoitat?”

”Puoliksi ihmistä, puoliksi jotain muuta.” Rupert tarkkailee Nevistä silmät sirrillään. ”Vai kuvittelitko olevasi kokonaan ihminen? ”

Nevis ei ymmärrä kuulemaansa. Vaikka hän tietää olevansa erilainen, on hän silti aina pitänyt itseään ihmisenä. ”Mitä muuta minä muka olisin, ellen ihminen?”

”Tässä maailmassa on paljon muutakin, kuin pelkkiä ihmisiä”, Rupert vastaa. ”Me kääpiöt asumme maan alla – vaikka tulemme silloin tällöin myös pinnalle käymään kauppaa. Mutta on myös monia muita rotuja. Jättiläisiä ja puolituisia. Haltioita ja keijuja. Väitätkö, ettet ole koskaan nähnyt mitään noista?”

”En ole täältäpäin. Tulen kaukaa etelästä. Minä ja äitini saavuimme pakolaisina Ismiriin hieman yli kaksi vuotta sitten.”

”Etelästä, niinkö sanoit?” Rupert kaivaa veneen pohjalta valtavan piipun, johon alkaa pinota tupakkaa ylisuureksi keoksi. ”Keisarikunnasta, siis. Entä isäsi?”

”Kuollut.”

”Hmm. Tappoivatko keisarin miehet hänet?”

”Miksi he niin olisivat tehneet?”

”Isäsi oli haltia, eikö ollutkin? Siksihän keisari käy tätä sotaa. Epäihmisiä vastaan.”

Haltia? Nevis ravistaa päätään. Hän ei ole koskaan kuullut koko sanaa, ennen tätä päivää. ”En tiedä. Äiti ei koskaan puhu hänestä.”

”Vai niin.” Rupert sytyttää tupakkansa ja alkaa puhallella paksuja, harmaita renkaita utuiseen aamuilmaan. He istuvat hetken hiljaa, kuunnellen lintujen aaltoilevaa laulua ja veden liplatusta veneen kylkeä vasten. Sumu alkaa hiljalleen hälvetä, ja kaupungin tornit erottuvat tummina varjoina horisonttia vasten. ”Antropolissa on paljon kaltaisiasi, tiesithän sen? Puolihaltioita. Oikeita haltioitakin. Heille on siellä oma korttelinsa. Keisarin koura ei yllä joen tälle puolelle. Olet jäänyt paljosta paitsi jäämällä tänne.”

Nevis katsoo käsiään, raapii likaa kynsiensä alta. ”Kyse ei ole siitä, etten haluaisi mennä. Minä en vain voi.”

”Mikset?”

”En voi jättää äitiä. Hän sai pahan noidannuolen viime talvena, eikä ole voinut liikkua kunnolla sen jälkeen. Minä huolehdin hänestä nyt.”

”Olen pahoillani”, Rupert sanoo. ”Äitisi on onnekas, kun hänellä on sinut.”

”Niin, kai”, Nevis vastaa, vaikkei hän ole laisinkaan varma siitä. Hänen katseensa ajelehtii Antropolin kaukaisiin ääriviivoihin, mutta hän ei todella kiinnitä niihin huomiota. Sen sijaan hän näkee mielessään äidin sairaalloiset kasvot – lommoilla olevat posket ja syvälle uponneet silmät. Äiti on laihtunut paljon, eikä Nevis muista enää, milloin näki tämän viimeksi hymyilevän. Viime aikoina äiti on näyttänyt vain kamalan yksinäiseltä ja surulliselta, miltei kuin hän olisi jo kuollut. Nevis on ainoa asia, joka sytyttää valon hänen haaleisiin silmiinsä.

Nevis on aina ajatellut sitä toivon kipinänä. Mutta entistä useammin nykyään hän on alkanut epäillä, ettei tuo valo olekaan turvasataman majakan huipulta heijastuva keila, vaan yön pimeydessä kallioon törmäävän aluksen purjeita ahmivaa tulta.

*

Kesän kypsyessä äidin vointi paranee hetkellisesti. Silloin Nevis antaa itselleen luvan lähteä Antropoliin majatalon isännän kauppavaunujen kyydissä.

He lähtevät matkaan heti aamunkoitteessa, ja saavuttavat Antropolin keskipäivän tiimoilla. Valtaisat portit toivottavat heidät tervetulleeksi, kun vaunut rullaavat sisään mukulakivin päällystettyä katua pitkin. Nevis ei ole eläissään nähnyt missään niin paljoa väkeä, vaikka onkin kaupungista kotoisin. Vaunut liikkuvat eteenpäin letkassa – suoraan heidän edessään keikkuvat keltaiseen verhoillut, korkeat vankkurit, jotka näyttävät pikemminkin talolta pyörillä kuin vaunuilta. Heidän takanaan valkoiset hevoset vetävät pieniä, siroja vaunuja, jotka koostuvat pelkästä päivänvarjosta ja niiden alle viritetyistä istuimista, joissa kaksi kermakakkumaisiin leninkeihin pukeutunutta naista leyhyttelevät itseään viuhkoilla. Pääkadulta haarautuu lukematon määrä pienempiä ja suurempia kujia, joita päällystävät värikkäät kankaat ja riippuvat paperilyhdyt. Yksikään katu ei ole tyhjillään. Ihmisiä on kaikenkokoisia, -pituisia ja -värisiä, ja he puhuvat lukemattomia eri kieliä. Vaikka valtaosan huulilta kantautuukin pohjoisvaltioiden kieltä, Nevis höristää korviaan kuullessaan sieltä täältä keisarikunnan murteita tai muita, hänelle täysin tuntemattomia kieliä, joista osa kuulostaa heleältä kuin puron solina, osa karhealta ja matalalta kuin vaunujen pyörien jyrinä katua vasten.

Heidän vaununsa rullaavat ylämäkeä kohti, kunnes he saavuttavat leveän risteyksen ja kääntyvät oikealle, kuudenneksi kortteliksi kutsuttuun kaupunginosaan. Siellä he ohittavat leveitä toreja täynnä aisteja hiveleviä tuoksuja ja häikäisevän kirkkaita värejä. He pysäyttävät vaununsa yhden tällaisen torin reunalle, ja Nevis seuraa majatalon pitäjää putiikista toiseen ja kojulta kojulle. Yöntumma etelänmies sinisessä turbaanissa myy heille purkillisen mausteita. Parrakas kääpiönainen kaupittelee omenanmakuista tupakkaa torin kulmalla. He ostavat vahvaa viinaa vanhalta, vahvantuoksuiselta naiselta, jolla on kaksi eriväristä silmää. Joukko rasavillejä lapsia vipeltää hänen polviensa tasossa. Mutta siellä täällä heidän joukossaan erottuu selkeästi vanhemman näköistä väkeä – kääpiöitä ja heitäkin vielä pienempiä ihmisiä, joilla on värikkäät vaatteet ja terävät hatut. Nevis miltei kompastuu yhteen heistä, kun hänen katseensa harhautuu hetkeksi pois katutasosta torin ylle ripustettuihin värikkäisiin kangasnauhoihin. Pikku nainen kiljahtaa ja miltei kellahtaa selälleen, mutta Nevis ojentaa kätensä ajoissa pitääkseen hänet tasapainossa.

”Anteeksi”, Nevis pahoittelee. ”En nähnyt sinua.”

”Ei se mitään”, nainen vastaa. Hänen äänensä on aikuisen naisen ääni, vaikka hän vaikuttaakin olevan muutoin kutistettu. ”Puolituisen elämää.”

Nainen vipeltää kauemmas ja katoaa pidempien ihmisten taakse.

Puolituinen, Nevis ajattelee. Hän muistaa Rupertin maininneen heidät. Tämä kaupunki on täynnä erikoisuuksia. Minne tahansa Nevis katsoo, hän näkee jotakin, mitä hän ei ole nähnyt koskaan aikaisemmin. Kaikessa on jotain kiehtovaa tai lumoavaa tai pelottavaa. He viettävät torilla aikaa kenties tunnin, kunnes he siirtyvät seuraavaan paikkaan. Tämä tori on isompi ja vilkkaampi kuin edellinen, ja meteli on lähes korviahuumaava. Kauppiaiden kilpailu ostajista tuo pikemminkin mieleen huutokaupan kuin tavalliset markkinat. Heistä alle kymmenen metrin päässä huutokilpailu muuttuu käsirysyksi kahden ostajan välillä, jolloin Nevis erottaa silmäkulmastaan kullan kimallusta. Väkijoukko jakautuu siististi kahtia ja tekee tietä koliseviin panssareihin pukeutuneille sotilaille, jotka riuhtovat tappelupukarit toisistaan. Sotilaat nähdessään Nevis sävähtää ja astuu taaksepäin, kutistaen itsensä niin pieneksi kuin mahdollista. Sotilaat eivät kuitenkaan kiinnitä häneen mitään huomiota, vaan marssivat pois paikalta riidanhaastajat matkassaan. Kaupankäynti jatkuu torilla aivan kuten ennenkin.

”Keitä he olivat?” Nevis kysyy.

”Legioona”, majatalon isäntä vastaa. ”Pohjoisen rauhanturvaajia.”

Neviksen sydän hakkaa lujaa. Hänestä tuntuu siltä, että kaikki tuijottavat häntä, vaikka todellisuudessa kukaan ei tee niin. Kaikki vain keskittyvät tavallisiin askareisiinsa. Totta puhuakseen kukaan ei ole kiinnittänyt häneen minkäänlaista huomiota heidän koko kaupungissa olonsa aikana. Hän olisi yhtä hyvin voinut olla näkymätön.

Nevis huomaa nauttivansa siitä tunteesta.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän unohtaa itsensä, ja keskittyy nauttimaan hetkestä hänen ympärillään.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 5.12
Kirjoitti: Kaarne - 05.12.2019 16:20:37

EKA!!!

Missä jatko? (Kun olin 14-vuotias, silloisella lempifoorumillani oli tapana postata tällaisia kommentteja, joten aion nyt tuoda tän jalon perinteen Finiinkin tälleen viidentoista vuoden jälkeen.)

No joo, ehkä mulla on jotain sanottavaakin. :D Koska hiddenben, Thelina ja Sokerisiipi hoitavat rakentavan kommentoinnin, minä voin (tällä kertaa) keskittyä vain fiilistelemään, ja onneksi fiilisteltävää riittää! Nevis on minusta edelleen hurjan kiinnostava ja nuo lapsuusmuistot olivat sydäntäsärkeviä. Jotenkin tykkäsin myös tuosta lopusta ja klassisesta filosofisesta ajatuksesta siitä, että sitten kun jokainen on riittävän erilainen, ei kukaan enää pistä oikeastaan silmään.

Muutenkin tykkäsin tästä luvusta kokonaisuutena, noista käänteistä ja siitä, miten Nevisin silmien kautta kuvattiin myös hänen äitinsä kohtaloa ja muuttumista ihmisenä. Tykkään siitä, millaisia aukkoja tarinoihisi jätät, ja miten paljon lukijoille jää tilaa ajatella itse. :) Kääpiön kanssa jaettu hetki oli myös kiinnostava, jotenkin jännällä tavalla pysähdyin juuri siihen. :D

Hyvä luku ja erinomainen välinäytös, kiitos! Jatkoa odotellessa!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 15.12
Kirjoitti: Rosmariini - 15.12.2019 12:10:22

Nevilla: Kiitos kommentistasi! Hyvää fiilistelyä. Neviksen menneisyys on todella traaginen, joten hyvä kuulla, että tunnetila välittyi myös tekstin kautta! Erityisen kiva oli kuulla tuosta, että arvostat jättämiäni aukkoja. En yhtään tykkää siitä, kun kirjailija selittää rautalangasta vääntäen auki jokaikisen pikku jutun, koska silloin aliarvioidaan lukijaa ja tämän mielikuvitusta. Tästä syystä yritän tarkoituksella aina jättää lukijoilleni paljon tulkittavaa antamieni vihjeiden toivossa. Ihanaa, että tykkäsit! <3

A/N: No niin, jatkoa seuraa, viimeinkin. Tämä on nyt todella väliosa, mutta sisältää tärkeää pohjustusta seuraavia lukuja varten. Tässä kesti yllättävän kauan, koska en ollut ihan varma, miten lähestyä yhtä osaa tässä tarinassa, ja kirjoitin pari kohtausta sen takia muutamaan kertaan kokonaan uusiksi. Luomisen tuskaa. :) Mutta tälläpä mennään nyt.

Toinen väliosa:
Vettä ilmasta

Nevis ei voi lakata ajattelemasta Antropolia.

Koko Ismirin kylä on kokoontunut uteliaana koolle utelemaan, kuinka heidän vierailunsa kaupungissa sujui. Majatalon isäntä leikkaa vastapaistetusta kanasta itselleen palasen, ja huuhtelee ateriansa alas tuopillisella harvinaista, tummaa olutta, jota hän osti kokonaisen tynnyrillisen kaukaa pohjoisesta tulleelta kauppiaalta. Nevis istuu isännän vieressä, ja heitä ympäröivät joka puolelta tuttujen kyläläisten kasvot. Heidän joukossaan on karhumainen riistanvartija Jonsson, luiseva pappi Odvin ja jättiläismäinen seppä Timea, jonka pitkät, punaiset hiukset laskeutuvat rinnoille kahdella, paksulla letillä.

”Tämä kastikehan saa minut sylkemään tulta!” riistanvartija Jonsson jylähtää upottaessaan kanankoipea syvään astiaan. Hänen kasvonsa punoittavat ja silmissä kiiltävät kyyneleet. ”Mitä tässä oikein on?”

”Kermaa, pippuria, ja ripaus hornanjuurta”, majatalon isäntä toteaa. Hän nakkaa kolutut kanankoipensa jalkojensa juureen, jossa hänen valtava mastiffinsa kaappaa ne kitaansa yhdellä puraisulla. ”Se on tuotu keisarikunnasta saakka.”

”Ragnan tähden! Yritätkö tappaa minut?”

Pappi Odvin ristii luurankomaiset kätensä rukoukseen. ”Suuri Aguila, vetten valtias, suo Jonssonille voimia tähän suureen koetukseen…”

”Jumalat eivät voi auttaa häntä”, Timea heristää järkälemäistä nyrkkiään. ”On vain yksi asia, mikä on nyt avuksi! Lisää olutta!”

Majatalon emäntä kääntää hanasta tiskin takana, ja kantaa pöydän kokonaisen tarjottimellisen tuoppeja. Riistanvartija Jonsson kumoaa omansa miltei yhdellä kulauksella. Pappi Odvin kieltäytyy kohteliaasti, kuten pyhän miehen kuuluukin. Emäntä laskee hänen tuoppinsa Neviksen eteen.

”En minä voi”, Nevis yrittää ojentaa tuoppia takaisin emännälle. ”Ei minulla ole ikää.”

”Ansaitset sen”, majatalon isäntä toteaa. ”Olit tänään isoksi avuksi kaupungilla.”

Nevis punastuu ja laskee tuopin takaisin pöydälle. ”Niinkö?”

”Juuri niin. Mitäs sanoisit siitä, että auttaisit minua Polissa toisenkin kerran? Miten olisi vaikka heti ensi viikolla? Jos se vain äidillesi sopii.”

Nevis vilkaisee tiskin taakse, josta hän juuri ja juuri erottaa äidin takaraivon. Hän istuu syrjässä kaikelta, punniten rahoja hopeisessa vaa’assa ja kirjaten lukemat täsmällisesti ylös. Jollei Nevis tietäisi hänen olevan siellä, hän ei koskaan olisi huomannutkaan tätä.

”Ehkä”, Nevis sanoo. Hän ei anna sen näkyä, mutta hänen sydämensä on pakahtumaisillaan. Antropol oli kaikkea, mitä hän olisi voinut odottaa – ja vielä enemmän. Hän ei käsitä, kuinka jaksaisi odottaa vielä kokonaisen viikon, että pääsee sinne uudestaan.

”Erinomaista”, majatalon isäntä virnistää, taputtaen Nevistä lujaa selälle. ”Malja?”

Nevis nyökkää ja kohottaa kuppinsa. ”Antropolille?”

”Antropolille”, isäntä myötäilee.

”Sen villeille naisille”, Jonsson kohottelee vihjailevasti kulmiaan.

”Puhtaille pyhätöille”, Odvin nyökkää.

”Ja oivalliselle oluelle!” Timea viimeistelee. ”Kippis!”

Tuopit kolisevat toisiaan vasten. Olut on tummaa ja kylmää. Mutta sisimmässään Nevis on täynnä valoa ja lämpöä.

*

Antropolilainen tulitaiteilija tanssittaa kahta soihtua renkaissa kehonsa ympärillä.

Liekit nuolevat hänen paljaita käsivarsiaan ja rintaansa, mutta hän ei tunne kipua. Tuli ei vahingoita häntä, sillä hän on tulenjumala Ragnan siunaama. Sinkoilevat kipinät piirtävät punaisia valokaaria tummenevaan iltaan. Koko aukio leimahtaa hetkellisesti liekkeihin, kun hän kaataa suuhunsa tulivettä ja puhaltaa soihtua kohti. Hän syöksee tulta. Hän on itse tuli.

Raikuvat aplodit aaltoilevat neljännen korttelin halki. Nevis taputtaa niin lujaa, että hänen käsiinsä sattuu. Hän ei ole ikinä nähnyt mitään niin… uskomatonta. Mitään niin… maagista.

Se on, kunnes hän näkee ensimmäistä kertaa oikeaa magiaa.

Naisen koju on koristeltu kauttaaltaan vedenjumala Aguilaa koristavin tunnuksin: kristallisin vesipisaroin, alkemiallisin kolmioin sekä sinisin lasinsirpalein. Tuuli helisyttää amuletteja ja tarttuu naisen yönmustiin hiuksiin, tanssittaa indigonvärisen leningin helmoja ja pitkiä hihoja. Nainen on lähes yliluonnollisen kaunis. Hänen silmänsä ovat sulan kullan väriset, älykkäät ja jollain tapaa ajattomat. Vaikka Nevis kuinka yrittää, hän ei aivan osaa päätellä naisen ikää.

Nainen nostaa pöydän takaa tyhjän, läpinäkyvän lasimaljan liikkeellä, joka on yhtä aikaa vaivaton ja harkittu. Hän kuljettaa maljaa kaaressa väkijoukon ohitse, katsoen vuorotellen silmiin jokaista seuraajistaan. Kun naisen silmät kohtaavat Neviksen, koko maailma pysähtyy. Kuumia väreitä virtaa hänen selkärankaansa pitkin, eikä hän kykene erottamaan katsettaan. Ja vaikka pystyisi, hän ei tahtoisi tehdä niin.

”Agus”, nainen kuiskaa kielellä, joka on yhtä aikaa tuttu ja tuntematon.

Ilmassa tuoksuu äkkiä erikoiselle. Tuoksu tuo Nevikselle mieleen ukkosen, painavan ilman ennen myrskyä. Hänen katseensa osuu karahviin naisen kädessä.

Se on täyttynyt.

Nevis hieraisee silmiään. Hetken hän epäilee kuvitelleensa kaiken, kunnes nainen kallistaa kättään ja kaataa veden kannusta kauniissa kaaressa. Vesi kimaltaa valoa vasten ja lorisee katukivetykselle. Väkijoukko huokaa ihastuksesta. Mutta ei siinä vielä kaikki. Kun nainen kiinnittää huomion takaisin käteensä, karahvi on jälleen täynnä, eikä kosteasta läiskästä ole jälkeäkään kadun pinnassa.

Nevis on kuullut taikuudesta, mutta ei ole koskaan nähnyt sitä ennen. Ennen sitä hän ei ole oikeastaan edes uskonut, että sitä on olemassa.

Hän uskoo nyt.

Äiti ei.

”Se nainen loihti vettä tyhjästä”, Nevis vakuuttelee äidille päästyään takaisin Ismiriin. He istuvat keittiössä ja syövät illallista kynttilänvalossa kahdestaan. On arki-ilta, joten majatalo on tyhjillään muutamia yksittäisiä vieraita lukuun ottamatta. ”Vannon sen.”

”Se oli varmasti vain silmänkääntötemppu”, äiti vähättelee. Hän syö hyvin vähän: pelkkää kuivaa leipää ja muutaman lusikallisen keittoa. Luut paistavat selkeästi hänen kasvojensa läpi, ja hänen ranteensa ovat niin ohuet, että Nevis saisi helposti peukalonsa ja pikkurillinsä pujotettua niiden ympärille. ”Antropol on täynnä hänen kaltaisiaan huijareita.”

”Mutta se nainen ei ollut huijari. Näin sen, omin silmin.”

”Sitten silmäsi pettävät sinut.”

Ärtymys leiskahtaa Neviksen rintaan. ”Silmissäni ei ole mitään vikaa!”

”Älä huuda minulle.”

”Sinun täytyy uskoa minua. Se oli taikuutta.”

Äidin lusikka raapaisee keittokulhon pohjaa vasten. ”Lopeta, Nevis. Kiukuttelet kuin lapsi.”

”En minä kiukuttele! Puhun totta!”

”Kiukutteletpas. Milloin sinusta on tullut noin itsepäinen? Onko isäntä Rolf tehnyt sinusta tällaisen? Hänestäkö tämä johtuu?”

”Olen aina ollut tällainen.”

”Etkä ole. Olet muuttunut, enkä pidä siitä. Näet yhden silmänkääntäjän kadulla, ja jo nyt uskot keijukaisiin ja yksisarvisiin? Sinusta on tullut herkkäuskoinen ja harkitsematon. En halua, että vietät enää aikaa isännän kanssa. Nämä vierailusi Antropolissa vaikuttavat sinuun väärällä tavalla.”

Neviksen silmien takana kirvelee. Hänestä tuntuu siltä, kuin hän ei saisi henkeä. Kun hän puhuu, hänen äänensä värisee vihasta. ”Sinä et voi estää minua menemästä. Sinulla ei ole siihen oikeutta.”

”Minulla on, ja minä voin. Olen äitisi. Ja äitinäsi päätän, ettet mene Antropoliin enää.”

”Miksi?”

”Koska se on liian vaarallista”, äiti vastaa, mutta hän ei kohtaa Neviksen katsetta. ”Tarvitsen sinua, enkä kestäisi sitä, jos sinulle sattuisi jotain.”

”Et kestäisi, jos minulle sattuisi jotain?” Nevis ei tunnista omaa ääntään. Hän tuskin huomaa nousseensa jaloilleen. Keittokulho hänen edessään keinahtaa ja vavahtelee pöytää vasten. ”Tässä on yksi asia, jota et kestä! Minua! Et edes kehtaa katsoa minuun päin! Mikä minussa on vikana, äiti? Miksi vihaat minua niin paljon?”

”En minä sinua vihaa”, äiti vastaa kuiskaten.

”Mutta et rakastakaan.”

Yksinäinen kyynel valuu äidin poskea pitkin. ”En niin.”

*

Kesä vaihtuu syksyyn, eikä Nevis ei enää käy isännän kanssa Antropolissa.

Hän palaa takaisin kalastajien pariin joelle, ja tekee sitä, mitä hän on tehnyt aina ennenkin. Laskee ja nostaa verkkoja. Perkaa ja fileöi kalaa. Soutaa ja huopaa venettä. Antropolista jää jäljelle enää pelkkä muisto. Mutta aina, kun on kirkas päivä, Nevis erottaa kaukaa lännestä kaupungin haaleat ääriviivat, ja tarttuu yksittäisiin muistoihin. Hän kuulee väkijoukon melskeen vilkkaalla torilla. Näkee värikkäiden viirien lepattavan kuumassa kesätuulessa. Auringon heijastuksen maaginaisen silmissä.

Silloin tällöin, viikonloppuisin, isäntä kertoo tavernassa tarinoita kaupungista. Nevis istuu keittiön puolella ja salakuuntelee, vaikka jokainen kertomuksista täyttää hänet syvällä kaipuulla ja surulla. Hän kuulee kertomuksen kääpiökauppiaasta, joka myy taikarasioita, jotka soittavat musiikkia kuin itsekseen. Lentävistä koneista, joilla on metallinen sydän ja savua hönkivät keuhkot. Ikuisesti palavista lampuista, jotka syttyvät pelkkää katkaisinta kääntämällä.

Nevis on juuri aikeissa lopettaa, kun osa keskustelusta kääntää hänen huomionsa.

”Jestas, Rolf, mistä tuo oikein tuli? Sattuuko siihen?” Se on seppä Timean ääni.   

Isäntä Rolf vetää ilmaa hampaidensa välitse. ”Vähän. Älä koske siihen.”

”Oi, anteeksi. Hitto, että näyttää pahalta. Kasvaako tuohon enää ikinä karvaa?”

Rolf naurahtaa hermostuneena. ”Ei se ole oikeasti niin paha. Pieni pintanaarmu vaan.”

”Pintanaarmu?” Tällä kertaa äänessä on pappi Odvin. ”Tuo ei ole pintanaarmua nähnytkään. Ihohan on aivan sininen! Tämä on luonnotonta, kerrassaan luonnotonta!”

”Tuo ei taida olla mikään tavallinen haava”, seppä Timea toteaa.

”Ei. Jouduin ristituleen. Velhojen keskelle, uskotteko?”

”Velhojen?” Timea lähes huudahtaa. Odvin ratkeaa rukoukseen.

”Ei niin kovaa!” Rolf sähähtää.

”Velhojen?” Timea toistaa kuiskaten. ”Mitä siellä oikein tapahtui?”

Rolf madaltaa ääntään niin, että Neviksen on höristettävä korviaan kuullakseen paremmin. ”No. Yhdellä hetkellä tinkasin kauppiaan kanssa sokerista, toisella korvani juuresta lentää tulipallo.”

”Eikä!”

”Totta se on. Ilmassa tuoksui ihan ukkoselle. Seuraavalla hetkellä äkkäsin, että koko koju on tulessa. Eikä tämä ollut mitään tavallista tulta. Liekit olivat sinisiä. Heittäydyin maahan, mutta jostain lensi kipinä takkini hihaan. Poltti suoraan nahkan läpi, kuin helvetin lieskat.”

”Kaikki jumalat sentään”, Odvin siunailee. ”Päästäkää meidät pahasta…”

”Sitten legioona saapui, ja pisti pelin poikki. Mutta vahinko oli ehtinyt jo tapahtua.”

”Ja parahultaisesti saapuivatkin”, Timea ällistelee. ”Sehän liippasi läheltä.”

”Toden totta.”

”Mutta että velhoja? Miltä ne oikein näyttivät?”

”Niillä ei ollut suippoja hattuja ja kaapuja, jos sitä meinaat. Nämä olivat ihan tavallisen näköisiä. Yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.”

”Mitä?”

Seppä Rolf odottaa hetken, ennen kuin vastaa. Kun hän lopulta puhuu, hänen äänensä on pelkkä kuiskaus.

”Haltioita.”

*

”Menen kalaan”, Nevis valehtelee mennessään ulos.

Aurinko on juuri laskemassa, kun hän kiiruhtaa kultaisten kaislojen peittämään rantaan ja työntää kanoottinsa vesille. Airo halkoo veden pintaa, ja hetken ajan Punajoki on todella nimensä veroinen. Nevis katsoo olkansa yli, kuinka Ismirin laiturit ja matalat mökit katoavat näkyvistä, ja hämärä laskeutuu hiljaisen maan ylle.

Hän aikoo soutaa Antropoliin.

Ensimmäiset tunnit ovat helpoimmat. Taivaan väri hälvenee räikeän punaisesta lempeään lilaan ja syvään siniseen. Kanootti liukuu peilikirkkaan joen pintaa pitkin, ja Nevis soutaa tähtien meressä. Antropolin tornit erottuvat horisontissa kuin kaukaisten laivojen mastot.

Kolmas tunti on vaikein. Neviksen lihaksia kivistää, ja jokainen airontyöntö sytyttää tulen hänen suoniinsa. Pohjoisesta saapuu pilvipeite, joka nakertaa tähtitaivaan alleen ja syöksee maan tummaan hämärään. Nevis on kuitenkin aina nähnyt hyvin pimeässä, eikä hän tarvitse silmiään soutaakseen. Jokainen liike tulee lihasmuistista, eikä joella ole liikennettä siihen aikaan yöstä. Koko maailma on hiljainen sirkkojen siritystä ja aaltojen liplatusta lukuun ottamatta.

Kun Nevis pääsee pahimman polttelun ohitse, loppumatka sujuu helpommin. Ajantaju katoaa, ja hän kadottaa myös itsensä. Kanootti liikkuu eteenpäin, maisema muuttuu. Peltojen ja kaislikkojen tilalle tulee teräksestä ja kivestä rakennettuja laitureita, satama-altaita suurine purjelaivoineen. Rannat täyttyvät taloista talojen perään, kunnes koko maisema on yhtä, loppumatonta kaupunkia.

Nevis jättää kanoottinsa aivan Antropolin porttien kupeeseen, syrjäiselle sivurannalle. Kun hän lopulta nousee kuivalle maalle, hän tuskin tuntee käsiään tai jalkojaan. On keskiyö. Nevis hoipertelee kaupungin porteista sisään, hengittää sen outoa ja vierasta ilmaa, ja suuntaa kohti neljättä korttelia.

Liikkuminen kaupungissa on hidasta jalan, ja etäisyydet kortteleiden välillä ovat pitkiä. Kestää kymmenen minuuttia, ennen kuin Nevis edes pääsee pääkadulta pois. Neljänteen kortteliin aikaa menee kolme kertaa kauemmin.

Saavuttuaan perille Nevis etsii katseellaan sen samaisen kohdan, jossa näki velhonaisen taikovan vettä ilmasta joitain kuukausia sitten. Hän muistaa paikan täydellisesti, sillä hän on toistanut muistoa mielessään lukemattomia kertoja. Kojusta ei kuitenkaan näy jälkeäkään. Sen tilalla on nyt vain paljasta toria, jonka kivetys on kaatuneen oluen ja viinin läiskistä kirjava.

Antropolin öiset kasvot ovat rosoiset. Siellä, missä tori on päivisin ollut täynnä rehellisiä kauppiaita, vauraita ostajia sekä perheitä lapsineen, se on nyt täynnä kaikenlaista hämäräkulkijaa. Kerjäläisiä nuokkuu katujen kulmissa. Laiton tavara vaihtaa omistajaansa vikkelästä käsiparista toiseen. Sivukujien miehillä ja naisilla on vähäiset vaatteet ja keimailevat askeleet. Humalaiset hoipertelevat ja tanssivat keskellä toria, epävireisesti hoilaten ja juopotellen. Ilmassa tuoksahtaa savulle ja viemärille.

”Etsitkö jotain, poika?” vieras ääni mörähtää. Nevis haistaa viinan leyhähdyksen kasvoillaan. Hän perääntyy askeleen kauemmas. Jo Tuhkalassa asuessaan hän oppi kantapään kautta yhden asian. Pysy erossa muiden asioista. Älä puutu. Ole näkymätön.

Nevis törmää selkänsä takana toiseen hahmoon. Tällä kertaa kohde on nainen. Tämä on niin vähissä pukeissa, että Neviksen kasvot alkavat punoittaa. Nainen tuoksuu hedelmille ja kukkasille. Ja jollekin muulle. Jollekin väärälle.

”Hei, komistus”, nainen lirkuttaa. Punaiset huulet hymyilevät, mutta silmät eivät. Ne ovat nälkäiset, kuin pedolla. ”Oletko yksinäinen?”

Nevis kääntyy ympäri ja pakenee, säntää halki torin keskellä keinuvien vartaloiden. Joku törmää lujaa häntä päin, toinen huutaa hänen korvaansa. Kun Nevis saavuttaa torin laidan, hänen ihollaan on kylmä hiki. Hän yrittää kasata ajatuksensa, kun tuntee äkkiä lujan nykäyksen käsivarressaan. Siivottoman kerjäläisen harvahampaiset kasvot katsovat häntä pimeyden keskeltä. Pitkäkyntinen käsi riuhtoo Neviksen rannetta, toinen roikottaa ilmassa kuollutta rottaa.

”OSTA!” kerjäläinen kirkaisee niin, että sylki roiskuu. ”OSTA!”

”Irti!” Nevis parahtaa. Kerjäläinen tottelee. Nevis horjahtaa syrjemmälle. Hänen selkänsä tapaa torin seinämän rauhoittavan viileyden. Hän vetää syvään henkeä ja pyyhkii käsiään pakonomaisesti seinää vasten, vaikka tietää, ettei se todella auta. Hänen olonsa on kauttaaltaan likainen. Kuvotuksen aalto saa hänen koko kehonsa värähtämään.

Nevis haluaisi painaa sormensa kurkkuun ja oksentaa. Mutta hänen kätensä ovat aivan liian saastaiset hänen tehdäkseen niin.

”Veli!” joku kuiskuttaa yllättäen. Jostain syystä ääni tuntuu kohdistuvan suoraan Nevistä kohti.

Nevis painautuu tiiviimmin seinää vasten. Huomaamaton. Merkityksetön. Näkymätön.

”Veli!” kuiskaus toistuu, nyt lähempää. ”Elyen!”

Elyen? Ei se ollut hänen nimensä. Kuiskaaja luuli häntä joksikin toiseksi.

”Sinä siellä! Hopeatukka!”

Nevis katsoo ympärilleen. Kellään hänen lähistöllään ei ole hopeisia hiuksia – ei ainakaan saman värisiä kuin hänellä. ”Minäkö?”

”Juuri sinä”, ääni vastaa. ”Seuraa ääntäni, Elyen.”

Ääni johdattaa Neviksen katseen pois aukion hälinästä, kohti kahden kadun välissä alaspäin johtavaa portaikkoa. Jostain erikoisesta syystä tämä katu on tyhjä, vaikka sen ylle lankeavat korkeiden rakennusten varjot tarjoaisivat oivan paikan öiseen oleskeluun. Portaiden alapäässä seisoo ainoastaan yksi hahmo.

Hahmo on tyttö, ja kaikki hänessä näyttää paikkaan kuulumattomalta.

Yllään hänellä on pitkä, hopeanharmaa leninki, joka voisi olla kuunvalosta kehrätty. Iho on valkea ja täydellinen kuin lumi. Tyttö näyttää Nevistä tuskin muutamaa vuotta vanhemmalta, mutta samaan aikaan jokin hänessä huokuu tietynlaista kypsyyttä. Kaikista erikoisinta hänessä ovat hiukset. Ne ovat pitkät ja kiiltävät, ja ne leijailevat hänen kasvojensa ympärillä voikukan haituvien lailla, vaikka ulkona ei tuule laisinkaan. Niiden väri on vihreä, kuin patinoitunut pronssi.

Nainen kohottaa nukkemaiset kasvonsa, ja hänen huulensa leviävät ystävällisimpään hymyyn, jonka Nevis on koskaan nähnyt.

”Mitä sinä siinä tuijotat? Ala tulla!”

Nevis jähmettyy. ”Kuka… sinä olet?”

”Arissa”, tyttö vastaa ja huiskauttaa kättään itseään kohti. ”No? Tule, Elyen. Mennään jo.”

”Ei minun nimeni ole Elyen. Se on Nevis.”

Arissa katsoo häntä silmät pyöreinä. Ne ovat yhtä vihreät kuin hänen hiuksensa. ”Löitkö pääsi, pölli? Elyen tarkoittaa veljeä.”

”Millä kielellä?”

”Haltiaksi, tietty. Taisit todella kolauttaa kallosi.”

Haltiaksi, Nevis ajattelee, uskomatta korviaan. ”Oletko sinä haltia?”

”En”, Arissa puuskahtaa. ”Olen kuten sinä, pölli. Puoliverinen. Nyt mentiin.”

Nevis ei ole yhä uskoa korviaan. Vaikka hän tietää, ettei tuntemattomiin ole luottamista, tytön ystävällisessä hymyssä ei ole valhetta. Tämä todella haluaa auttaa.

Arissa ojentaa kätensä Nevistä kohti. Hetken epäröinnin jälkeen, Nevis astuu portaat alas ja tarttuu siihen.

”Falael, elyen”, Arissa sanoo. Hänen kätensä on sileä ja lämmin, kun hän johdattaa Nevistä syvemmälle kujan uumeniin. ”Älä pelkää.”

”Mihin sinä oikein viet minua?”

”Lähistöllä on turvallinen paikka. Voit viettää yösi siellä.”

Nevis ravistaa päätään. ”Ei. En minä voi. Minun täytyy löytää se nainen… velho…”

”Velho?”

”Niin. Se velhotar, joka taikoo vettä ilmasta. Hänen vuokseen minä tulin tänne. Haluan puhua hänen kanssaan.”

Arissa kurtistaa kulmiaan. Niidenkin väri on vihreä. ”Enna?”

”Sinä siis tunnet hänet? Voitko viedä minut hänen luokseen?”

”Totta kai minä tunnen”, Arissa naurahtaa. ”Mutta jos haluat puhua hänen kanssaan, sinun täytyy odottaa aamuun. Hän on jo nukkumassa.”

Nevis painaa lannistuneena päänsä. ”Minulla ei ole aikaa siihen asti.”

”Johtuuko tämä siitä, että löit pääsi? Oletko jotenkin parantumattomasti sairas?”

”En minä lyönyt päätäni, usko jo. Enkä minä ole sairas.”

Arissa pysähtyy hetkeksi. ”Odota. Mitä sinä sitten oikein teit torilla tähän aikaan yöstä? Se ei ole turvallinen paikka. Etenkään kaltaisillemme.”

Nevis etsii sanojaan pitkään. ”Etsin… vastauksia.”

”Mihin?”

Mihin? Se on vaikea kysymys. Nevis ei oikeastaan tiedä sitä itsekään. Mutta siitä saakka, kun hän näki sen velhon torilla ensi kertaa, hänen sisällään on ollut tietty palo, kaipuu jotakin tuntematonta ja saavuttamatonta kohtaan. Aivan kuin hänellä olisi ikävä paikkaan, jossa hän ei ole vielä koskaan käynyt.

”Haluan tietää, kuka minä olen”, Nevis vastaa.

*

Arissa ja Nevis istuvat yhdessä pienellä, vehreällä sisäpihalla, keskellä kaupungin kivimerta.

Heidän oikealla puolellaan kohoaa Kodoksi kutsuttu turvatalo, paikka heidän kaltaisilleen eksyneille sieluille. Sinä yönä Koto on miltei tyhjillään, muutamaa tupakkaa polttelevaa kääpiötä ja nuokkuvaa puolituista lukuun ottamatta. Kun Nevis kysyy, missä kaikki haltiat ovat, Arissan vastaus on lyhyt.

”Me emme liiku ulkona öisin.”

Nevis hipelöi käsillään kiviportaiden välistä kasvavaa sammalta, joka on yhtä vihreää kuin Arissan silmät. Sammalen kosketus hänen kämmentään vasten saa ne viimein tuntumaan puhtailta, kaiken tämän ajan jälkeen. Arissa tarkkailee häntä hiljaa ja kärsivällisenä. Vaikka Nevis ei sano mitään, Arissan huulilla on hymy. Nevis alkaa epäillä, että Arissa hymyilee jopa nukkuessaan.

”Äitisi ei siis anna sinun käydä Antropolissa”, Arissa viimein sanoo. ”Miksi?”

”En oikeastaan tiedä”, Nevis vastaa.

”Etkö voisi kysyä häneltä?”

”Äiti ja minä emme puhu toisillemme enää. Aina kun yritämme, me vain riitelemme.”

”Miksi näin on? Oletko tehnyt jotain pahaa?”

Nevis ravistaa päätään. ”Sehän tässä onkin. En ole tehnyt mitään.”

Arissan ääni muuttuu kiusoittelevaksi. ”Et edes pieniä tuhmuuksia?”

”En!” ääni tulee ulos oktaavia tavallista korkeammalta. Kasvoja kuumottaa yllättäen. ”En ole. Mutta kaikki alkoi siitä, kun kerroin äidille taikuudesta. Hän sanoi, että se on pahaa ja vaarallista. Siksi minä tulin tänne. Halusin tietää, onko se totta.”

Arissa hymähtää, ja ponnahtaa sulokkaasti paikaltaan niin, että hopeinen leninki heilahtaa ja väläyttää hänen paljaat jalkapohjansa. Nevis tuntee Arissan katseen kosketuksena ihollaan.

”Osaatko sinä käyttää kirvestä, Nevis?”

Nevis yllättyy kysymyksestä. Hän ei ymmärrä, mitä tekemistä tällä on taikuuden kanssa. Siitä huolimatta hän vastaa. ”Ööh… osaan. Riistanvartija Jonsson opetti minua.”

”Jos edessäsi olisi siis kanto ja kirves, osaisit pilkkoa meille polttopuita?”

”Osaisin. Mutta mihin sinä polttopuita tarvitsisit? Eihän täällä ole edes takkaa…”

”Se ei ole olennaista”, Arissa virnistää, ja alkaa kiertää kehää pihamaalla. ”Palataan kirveeseen. Sanotaanko, että pilkottuasi polttopuita ja käytyäsi unten maille äitisi kanssa, heräät yöllä kamalaan ryskeeseen. Kotiinne on hyökännyt murtovaras. Koska olet nukahtanut klapien viereen, kirves on kätesi ulottuvilla. Mitä teet?”

Nevis nielaisee. ”Kaipa minä ja äiti yrittäisimme paeta.”

”Pako ei ole vaihtoehto. Murtovaras tukkii oven, ettekä te mahdu ikkunasta.”

”Silloin…” Neviksen kurkussa tuntuu painavalta. Hänen mielessään välkkyy äkkiä vanhoja muistoja. Tummia läiskiä äidin iholla. Iltahämärä Tuhkalan syrjäkujilla, häijyjen lasten silmät ja ilkeät kädet. Kipu.

”Silloin?”

”Meidän pitäisi taistella”, Nevis sanoo.

”Olisit siis valmis käyttämään kirvestä puolustaaksesi perhettäsi? Itseäsi?”

”Olisin.”

”Hyvä”, Arissa nyökkää. ”Teet sen. Yrität toki parhaasi mukaan hoitaa kaiken sivistyneesti, mutta asiat eivät aina mene niin. Haluat pelastaa äitisi. Kohotat kirveen. Ajattelet sitä halkojen hakkaamisena, oikeastaan. Liikekaari on täsmälleen sama. Kohde vain on eri.”

Pelkkä ajatus saa Neviksen sävähtämään. Hän puristaa portaikkoa niin lujaa, että rystyset ovat valkoiset.

”Nyt, elyen, kerro minulle. Onko kirves sinusta paha?”

”Ei ole”, Nevis vastaa. Hänen äänensä kuulostaa tunkkaiselta, kuin se kuuluisi veden halki. ”Se on pelkkä työkalu. Vika on minussa.”

”Juuri niin. Ymmärrätkö nyt, mitä ajan takaa? Mitä tahansa, mikä on pohjimmiltaan hyvää, voidaan käyttää myös pahaan. Veitsellä voi leikata leipää tai valtimoita. Rohdoilla voi parantaa tai tappaa. Sanoilla voi lohduttaa tai murskata mieliä.”

Arissan jalat pysähtyvät Neviksen eteen. Nevis uskaltaa viimein kohdata tytön kasvot. Jostain syystä jokin osa hänestä on odottanut näkevänsä niillä halveksuntaa tai sääliä. Mutta näillä kasvoilla ei ole kumpaakaan. Ne ovat vain ymmärtäväiset ja pohjattoman ystävälliset.

”Miksi äiti sitten pelkää taikuutta niin paljon?” Nevis kysyy. ”Jos siinä ei ole mitään pahaa?”

Tällä kertaa Arissan silmissä häivähtää surua. ”Ihmiset aina pelkäävät niitä asioita, joita he eivät ymmärrä.”

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 25.12
Kirjoitti: Rosmariini - 25.12.2019 12:57:50

A/N: Tämä on viimeinen väliosa. Tämä on väliosista kaikista synkin, mutta tämän jälkeen palaamme takaisin nykyhetkeen ja kartanon tapahtumiin.
Varoitus: Sisältää mainintoja seksiin pakottamisesta ja itsetuhoisuudesta.

Kolmas väliosa:
Kivun askeleet

”Neljä elementtiä, Nevis”, Arissa opettaa. He istuvat Antropolin kattojen yllä ja roikottavat jalkojaan aukeavan kaupungin ylitse. ”Muistatko, mitä opetin sinulle?”

”Muistan”, Nevis vastaa. ”Minun täytyy nähdä ne mielessäni.”

”Juuri niin. Sulje silmäsi.”

Nevis tekee niin. 

”Näe ilman silmiä, ja lausu sanat.”

”Agus.”

Se kohisee hänen suonissaan. Tuoksuu sateenraikkaassa ilmassa. Virtaa lyijyputkissa kaupungin alla. Lorisee puoliksi kuivuneita kattoja pitkin katukivien välisiin syvänteisiin ja rännien alle muodostuneisiin lammikoihin.

”Seuraava.”

”Aithir.” Se nostattaa kirkuvien lokkien valkeita siipiä. Pyyhkäisee kivisen kadun poikki ja piirtää pyöreitä renkaita lammikoiden pintoihin. Liehuttaa katujen väliin ripustettuja viirejä ja torille pystytettyjen telttojen kulmia. Hivelee hänen niskaansa, kun Arissa kuiskaa seuraavat sanat hänen korvaansa.

”Hyvä. Sitten?”

”Fyir.” Se leiskahtaa laskevan auringon kehrästä tuhansina säkenöivinä säteinä. Sinkoaa kipinöinä viereisen korttelin sepän rautaa takovasta vasarasta. Räiskyy kastanjoita liekittävän katukokin pannussa. Kihelmöi Neviksen iholla, kun Arissan käsi koskettaa hänen kättään.

”Vielä yksi.”

”Gaith.” Se värähtelee katukivetyksessä kaukana heidän alapuolellaan. Ympäröivien kivitalojen seinissä ja niiden välisistä rakosista kasvavien juurien joka solussa. Sitä on kadun poikki vierivien vaunujen pyörissä ja niihin takertuneessa hiekassa. Se vetää häntä puoleensa, kun Arissan katse saa hänen vatsansa tuntumaan pohjattomalta ja jalkansa painottomilta.

”Oikein”, Arissa sanoo. ”Mutta tämä on vasta alku. Nämä neljä elementtiä muodostavat taikuuden perustat.”

”Kuulostaa yksinkertaiselta”, Nevis nyökkää.

”Mutta se ei ole sitä. Vaikka jokaisella haltialla on synnynnäinen taipumus taikuuteen, ei se siltikään ole tae siitä, että soveltuisi maagiksi. Se vaatii tiettyjä henkisiä kykyjä. Kärsivällisyyttä. Päättäväisyyttä. Mutta ennen kaikkea uhrausta.”

”Uhrausta?”

”Neljä elementtiä voidaan pilkkoa lukemattomiksi pienemmiksi osasiksi. Koska jokainen niistä liittyy pohjimmiltaan toisiinsa, kaikilla teoilla on seurauksensa. Hintansa. Jos joku joskus väittää sinulle jotain muuta, hän valehtelee. Kiveä ei voi nostaa sitomalla sitä ensin johonkin kevyempään. Tulta ei voi käskeä tuntematta sen nimeä. Elämää ei voi luoda ilman kuolemaa.”

”Tietysti”, Nevis toteaa, täysin kykenemättä kätkemään harmistusta äänessään. ”Mikään ei ole koskaan niin yksinkertaista.”

”Elyen… kerro minulle. Miksi sinä edes haluat oppia taikuutta?”

”Koska haluan, ettei minuun satu enää koskaan”, Nevis kuiskaa.

”Siihen on muitakin keinoja”, Arissa sanoo. ”Yksi on se, että pysyttelee erossa vaikeuksista. Taisteluista. Toinen on se, että mikäli koskaan joutuu sellaisiin, osaa puolustaa itseään. Siinä minä voin opettaa sinua.”

Neviksen kurkussa tuntuu painoa, mutta hän haluaa suostua. Hän on kyllästynyt olemaan heikko. ”Milloin?”

”Voimme aloittaa vaikka heti.”

*

Harmain siipisulin koristeltu nuoli viuhahtaa ilman halki ja molskahtaa veteen rannan edustalla. Laiskat aallot pyyhkäisevät sen takaisin rantaan, joka on täynnä joen mukana huuhtomaa roskaa ja siihen kietoutunutta levää. Kuunvalo kimmeltää veden tummansinisestä pinnasta.

”Mene poimimaan se”, Arissa käskee. ”Sitten yrität uudelleen.”

Nevis laskee jousensa ja kävelee vesirajaan nostamaan nuolensa. Sen pinta on kiiltävä ja kostea, mutta muuten vahingoittumaton. Nevis on jo oppinut, mistä nuolen kunto tarkistetaan. Arissa panee hänet tekemään sen joka kerta.

Tämä ei ole heidän ensimmäinen oppituntinsa.

”Uudestaan”, Arissa hoputtaa. ”Ala tulla jo!”

”Sinulla on aina niin kiire”, Nevis taivastelee, täysin kykenemättömänä kätkemään hymyään. Arissa seisoo kauempana vesirajasta, heidän ylleen kohoavaa laituria kannatteleviin pylväisiin nojaten. Hänellä on yllään hopeinen leninkinsä, kuten aina. Paljaat jalat uppoavat pehmeään hiekkaan, ja kevyt tuulenvire tuivertaa vihreissä hiuksissa, paljastaen parin tavallista terävempiä korvia. Hän ei koskaan yritä kätkeä niitä Neviksen seurassa.

”Jännitä”, Arissa neuvoo.

Nevis nostaa jousensa hiekalta ja jännittää sen. Pitelee. Vaikka he ovat harjoitelleet tätä jo useita kertoja, liike tuntuu edelleen väkinäiseltä ja epäluontevalta. Hän asettaa nuolen paikoilleen ja tähtää sen rannan tuntumassa oleviin tolppiin, jotka ovat jo nuolenrei’istä täplikkäät.

”Pidemmälle”, Arissa sanoo. ”Korvalle saakka.”

Jousi jännittyy niin pitkälle, että Neviksen lihakset tärisevät.

”Vapauta.”

Nuoli singahtaa vapauteen. Tällä kertaa se ei molskahda veteen, vaan raapaisee pylvään reunaa ja kimpoaa siitä hiekalle.

”Menen hakemaan sen”, Nevis toteaa pettyneenä. Arissa kuitenkin pysäyttää hänet laskemalla kätensä hänen olalleen.

”Odota. Mieltäsi painaa jokin, eikö vain?”

Nevis huokaa syvään. Arissa on oikeassa. Ammunnasta ei ole tulla tänään mitään. Hän ei ole osunut kohteeseensa kertaakaan. Vaikka he ovat harjoitelleet vasta kuukauden, Nevis on oppinut kohtalaisen nopeasti. Viime viikot ovat kuitenkin olleet vaikeita. Hänen yölliset vierailunsa Antropoliin ovat sekoittaneet hänen unirytminsä, eivätkä hänen silmäpussinsa ole koskaan olleet yhtä syvät kuin sillä hetkellä. Pitkät soutumatkat ovat myös fyysisesti raskaita, ja nykyään hänestä tuntuu jatkuvasti siltä, että hän olisi jäänyt vankkureiden alle. On selvää, ettei hän voisi jatkaa tätä loputtomiin.

Ehkä hän hätiköi juuri siksi. Koska häntä pelottaa, että joka hetki Arissan kanssa on heidän viimeisensä.

Mutta hän ei sano sitä ääneen. ”Olen vain väsynyt, siinä kaikki.”

Arissa hymyilee hänelle myötätuntoisesti. Se saa Neviksenkin hymyilemään, vaikka hänen olonsa on muuten kurja. Arissalla on aina häneen sellainen vaikutus.

”Anna, kun autan sinua.”

Arissa kääntyy vesirajaa kohti, ja kipaisee poimimaan nuolen matkaansa. Aallot kastelevat hänen paljaat jalkansa ja helmansa, mutta hän ei välitä. Hänen hymynsä vain levenee entisestään.

”Tässä”, Arissa ojentaa nuolen Nevikselle. ”Yritä vielä kerran.”

Nevis tekee niin. Nuoli asettuu paikoilleen, ja jänne jännittyy. Nevis sulkee toisen silmänsä ja asettaa jousen suoraan linjaan pylvään kanssa. Tällä kertaa hän osuu. Hän tietää sen.

”Ei”, Arissa pudistaa päätään. ”Olet ihan liian jäykkä. Rentoudu.”

Hänen kätensä siirtyvät Neviksen paljaille käsivarsille, korjaavat ne oikeaan asentoon. He seisovat nyt niin lähekkäin, että kurkkua kuristaa.

”Miten voin muka jännittää ja olla jännittämättä yhtä aikaa?”

”Älä jännitä kehoasi”, Arissa tukee hänen selkäänsä kädellään. ”Vaan joustasi. Älä ajattele sitä liikaa. Sulje silmäsi, jos se helpottaa. Hengitä.”

Nevis sulkee ne. Arissan käsi on lämmin hänen selkäänsä vasten. Hänen hengityksensä tuoksuu omenalta.

”Aithir. Kuuntele ilmaa. Näe ilman silmiä, ja anna nuolen löytää kohteensa.”

Nevis kuuntelee. Hän antaa Arissan käsien ohjata hänen käsiään. Tunnustelee jännitystä lihaksissaan. Sydämensä sykettä. Hengittää.

Päästää irti.

Tällä kertaa nuoli osuu kohteeseensa. Se tömähtää puuhun tolpan alaosassa, ja vaikka se ei ole täsmällinen osuma, se on lähempänä kuin mikään siihen saakka. Nevis laskee jousensa ja miltei hieraisee silmiään.

”Katso”, Arissa virnistää. ”Se osui. Mitä teit eri tavalla tällä kertaa?”

Nevis naurahtaa itsekin. ”En… tiedä. Kai minä vain keskityin uudella tavalla. Kuuntelin itseäni.”

”Keskityit siihen, miltä tekosi tuntuu”, Arissa selvensi. ”Etkö vain? Aiemmin et osunut, koska keskityit liikaa kohteeseesi. Halusit osua siihen niin paljon, että unohdit vahtia asentoasi.”

”Niin, kai.”

”Määränpää on tärkeä. Mutta et saa unohtaa sitä, mikä on tässä hetkessä. Mikä on tässä.” Arissa painaa nyrkkinsä Neviksen sydämelle. ”Kuuntele itseäsi. Sinun kehosi on sinun tärkein aseesi. Se kykenee mihin tahansa.”

Nevis nyökkää. Hän ymmärtää nyt. ”Kiitos, Rissa.”

”Millä nimellä sinä kutsuit minua?”

”Anteeksi. Etkö pidä siitä?”

”Pidän. Pidän siitä oikein paljon.” Arissan huulet kaartuvat hitaaseen hymyyn. ”No. Eiköhän tässä ollut riittävästi ammuntaa tälle illalle. Mennäänkö kuutamokävelylle?”

Nevis laskee jousensa ja tarttuu Arissan ojennettuun käteen. ”Se olisi ilo.”

*

”Pisto, elyen! Uudestaan!”

”Näinkö?”

”Juuri niin! Nopeammin! Sitten viillä poikittain. Mutta suojaa oikeaa puoltasi, et halua saada puukosta kylkiluiden väliin. Väistä. Noin! Odota- ei!”

”Auts! Tuo sattui!”

”Jos tämä olisi oikea terä, olisit jo kuollut. Miksi väistit vasemmalle?”

”Koska jalkasi liikkuivat vastakkaiseen suuntaan.”

”Ei. Minä vain halusin saada sinut kuvittelemaan niin. Kyse oli valehyökkäyksestä.”

”Mitä! Ei se ole reilua.”

”Suurin osa taisteluista ei ole. Valtaosa vastustajista on valmiita turvautumaan likaisiin keinoihin. He tekevät mitä tahansa saadakseen sinut hengiltä ja selvitäkseen itse elossa. Sinun on unohdettava kaikki, mitä olet oppinut taisteluista kirjojen ja kertomusten kautta. Niitä kutsutaan syystäkin saduiksi.”

”Tiedän sen. Minä vain… haluaisin…”

”Haluaisit mitä?”

”Olla parempi kuin he.”

”Koska he ovat pahoja, ja sinä olet hyvä, niinkö?”

”Mmmh. Hitto, että kirvelee. Pitikö sinun iskeä niin kovaa?”

”Ole ensi kerralla nopeampi. Ajattele kirvestä. Sinun on oltava valmis puolustamaan itseäsi, jopa äärimmäisin keinoin. Pidättelet itseäsi, koska et halua tehdä pahaa tekoa. Mutta sinun on muistettava, ettei yksi paha teko tee sinusta kokonaan pahaa. Se on vain ensimmäinen askel pitkällä ja kivuliaalla tiellä.”

”Miksi kukaan sitten valitsisi sen tien? Jos se sattuu niin paljon?”

”Koska joskus se sattuu vähemmän kuin toinen tie. Ymmärrät sen, jos tiedät mitään kivusta.”

”Sanot tuon, kuin kipu olisi sinulle tuttukin asia.”

”Enemmän kuin luuletkaan.”

”Mutta… mitä sinä muka tiedät kivusta? Eihän sinuun satu.”

”Niinkö? Voi, elyen. Kyllä minuun sattuu. Tälläkin hetkellä.”

”Mutta sinähän hymyilet aina. Nytkin.”

”Kätken kipuni hymyni taakse.”

”Mikset anna sen näkyä?”

”Koska tämä sattuu vähemmän kuin toinen tie.”

*

Nevis on juuri täyttänyt kuusitoista, kun hän tappaa ensimmäisen kerran.

Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Niin nopeasti, ettei Nevis edes ehdi nähdä heidän kasvojaan. Heillä on yllään pitkät kaavut ja mustat huput, joiden alta pilkistävät ainoastaan rumat, keltaiset hampaat. Kaikista rumimpia ovat heidän huutonsa.

Helvetin epäsikiö!

Puoli-ihminen!

Leikatkaa sen korvat irti!

Huutajat eivät koskaan ehdi toteuttaa uhkaustaan. Nevis ei ajattele. Hän vain tekee. Veitsi välähtää yössä, ja verta ropisee haltiakorttelin värikkäille mosaiikkilaatoille. Se leviää kosteana ja lämpimänä hänen käsilleen, ja jokin ääni Neviksen sisällä sanoo, että sitä on aivan liian paljon. Hän ei edes jää poimimaan veistään, vaan pakenee paikalta. Seuraavaksi hän huomaa hakkaavansa Arissan ovea paljailla käsillään – sitten lopettaa havaitessaan tekemänsä sotkun. Arissa vetää hänet sisään ja tuo keittiöstä korkean sangon, johon Nevis upottaa kätensä. Vesi muuttuu saman tien punaiseksi.

 ”Minä…” sana pakenee Neviksen huulilta. Hän ei edes huomaa puhuvansa haltiakieltä. ”Minä… en…”

Vaikka hän kuinka yrittää, hän ei saa sanottua sitä. Arissa kuitenkin ymmärtää kaiken. Hän hakee uuden sangollisen vettä, ja tarkistaa Neviksen vammojen varalta. Niitä ei ole, mutta Nevis tärisee kuin kuumetaudin kourissa. Arissa kostuttaa kylmän rätin sankoon ja painaa sen hänen otsalleen. Toisella kädellään hän silittää Neviksen kasvoja, ja Nevis painaa poskensa Arissan kämmentä vasten. Hän nukahtaa sillä tavoin, ja hänen unensa ovat synkkiä ja väkivaltaisia. Kun hän herää muutaman tunnin kuluttua, hän on kauttaaltaan hien peitossa. Arissan kädet ovat yhä hänen ympärillään.

”Rissa?” Nevis kysyy, aluksi hätääntyneenä. Arissa vaikuttaa liian liikkumattomalta. Liian kylmältä. ”Rissa!”

”Olen tässä, Nev”, Arissa vastaa. Nevis kääntää kasvonsa häntä kohti, vaikka tuskin näkee häntä valottomassa tilassa. Hän kuitenkin haistaa omenan tuoksun ja tuntee tämän kehosta huokuvan lämmön. ”En ole menossa minnekään.”

”Oletko varma?” Nevis kuiskaa.

Arissa kuppaa hänen kasvonsa käsiinsä. ”Olen. Olen aina kanssasi.”

”Rissa, minä…”

Hän ei kuitenkaan saa lausettaan loppuun. Arissa sulkee huulensa hänen huultensa ympärille.

Lämpö syöksähtää Neviksen suoniin, ja hän jähmettyy kuin korento meripihkaan. Salamaniskun kipinät säkenöivät hänen ihollaan. Aika taipuu hänen ympärillään.

Arissan huulet ovat kosteat ja lämpimät, ja Nevis nojautuu syvemmälle hänen kosketukseensa. Ensin pehmeästi ja varoen, sitten kiihkeästi ja henkeään haukkoen. Heidän ensisuudelmansa on sotkuinen ja tunnusteleva, se on yhteen kolahtelevia hampaita ja toisiaan tunnustelevia kieliä. Se tuntuu kestävän tuntikausia, mutta kun se viimein loppuu, se vaikuttaa kestäneen vain sekunnin. He vetävät henkeä ja vain ovat hetken, hymyillen toisilleen pimeässä, vaikka heistä kumpikaan ei sitä näe.

Sitten he suutelevat uudestaan, tällä kertaa varmemmin ja harkitummin. He rutistavat toisiaan niin tiukasti, etteivät he enää tiedä, missä toinen heistä alkaa ja toinen loppuu. Maailma on pelkkää lämmintä virtaa heidän välillään.

He unohtavat raskaat luomet ja väsyneet lihakset, vapisevat kädet ja punaisen veden sangossa. He unohtavat kaiken.

Myös kivun.

*

Kun Nevis tulee aamulla kotiin, päivä on jo pitkällä.

Hänen äitinsä odottaa häntä eteisessä. Neviksen huomatessaan hän vaikuttaa hetken ajan siltä, kuin hän olisi nähnyt aaveen. Vaikka Nevis on nähnyt äitinsä katsovan häntä monella eri tavalla, äiti ei ole koskaan vielä katsonut häntä aivan sillä tavoin.

Yhtä… peloissaan.

”Huomenta”, Nevis sanoo. Äiti ei vastaa siihen mitään. Hän vain tuijottaa.

Nevis ohittaa eteisen peilin ja pyyhkäisee hiuksensa kasvoiltaan. Aivan kuten Arissa, hän ei koe enää tarpeelliseksi peitellä erikoisia piirteitään. Hän on leikannut hiuksensa lyhyeksi, ja ne paljastavat täydellisesti hänen tavallista suipommat korvansa. Oikeastaan hän tuskin tunnistaa omaa peilikuvaansa. Tämä ei ole enää se sama, säikky poika, joka tuli hakatuksi Tuhkalan kaduilla tai pelkäsi puhutella ketään muuta kuin äitiään. Soutumatkat Antropoliin ja harjoitukset Arissan kanssa ovat tehneet tehtävänsä. Hänen kehonsa on vahvempi, jäntevämpi. Miehen keho.

”Sanoin huomenta”, Nevis toistaa.

”Huomenta”, äiti vastaa, kuin vasta heräten unesta. ”Missä olit tämän yön?”

Nevis pysähtyy niille sijoilleen. ”Sängyssäni, tietysti. Miten niin?”

”Älä valehtele.”

Neviksen rintaa puristaa. Hän on tiennyt, ettei voisi salailla loputtomiin, mutta on pelännyt tätä hetkeä siitä huolimatta.

”Olin Antropolissa. Olen… oppinut asioita.” Nevis pitää lyhyen hengähdystauon. ”Tavannut jonkun. Jonkun tärkeän.”

Äidin kasvot eivät värähdäkään.

”Hän on kuten minä, äiti. Puoliverinen.” Nevis voisi yhtä hyvin puhua seinille. ”Minä rakastan häntä.”

Äiti on aivan hiljaa. Hetken Nevis pelkää, että he huutavat toisilleen jälleen. Tappelevat. Että hän suuttuu ja menee liian pitkälle. Ettei hän voi hillitä itseään tällä kertaa.

Vaikka tämä on hänen äitinsä. Hän ei ikinä satuttaisi tätä.

Eikö vain?

Mutta äiti ei huuda. Hänen äänensä on kylmä ja tasainen kuin jäätyneen järven pinta. ”Puoliverinen? Toivottavasti ymmärrät, mitä teet.”

Nevis haluaa hillitä itseään, muttei kykene siihen. ”Mitä pahaa haltiat ovat ikinä tehneet sinulle, että kohtelet minua tällä tavoin? Sinun olisi pitänyt kertoa minulle! Jos olisin tiennyt… ehkä silloin…”

Ehkä silloin häntä ei olisi satutettu sillä tavoin. Ehkä silloin hän olisi ymmärtänyt, ettei vika ollut hänessä. Että maailmassa oli muitakin hänen kaltaisiaan.

”Olen pidätellyt sinulta tätä tietoa syystä”, äiti pudistaa päätään. Hän ei edes yritä kätkeä järkytystään ja pettymystään. ”En halunnut, että sinusta tulee kuin he. Mutta vaikuttaa siltä, että olen epäonnistunut.”

”Se, että yksi haltia on kohdellut sinua huonosti ei tarkoita sitä, että heistä jokainen olisi paha.”

Äiti ei vastaa mitään. Hän vain välttää Neviksen katsetta.

”Johtuuko tämä isästä?” Nevis tarttuu äitiä kädestä. ”En ole enää lapsi. Minä ansaitsen tietää!”

”Älä koske minuun!”

Nevis päästää järkyttyneenä irti. Äidin silmät ovat suuret ja säikähtäneet, aivan kuin hän ei tunnistaisi omaa poikaansa.

”Vai onko vika minussa?”

”Älä pakota minua tähän, Nevis.”

”Onko se? Kerro minulle! Johtuuko se minusta?”

”Lopeta, ennen kuin on liian myöhäistä.”

”Eikö isä rakastanut minua?”

”LOPETA!” Suoni tykyttää äidin otsalla. Rinta kohoilee kiivaasti ylös alas. Tummiin silmiin on kihonnut kyyneleitä. ”Sinun isäsi… hän ei edes tiedä, että olet olemassa!”

Kivi putoaa Neviksen vatsassa. ”Mitä?”

Äidin silmät eivät ole enää pelokkaat ja surulliset. Nyt ne ovat vain kovat ja täynnä vihaa. ”En minä tiedä, kuka hän oli! En minä tätä halunnut! Mutta… he eivät antaneet minulle vaihtoehtoa. He olisivat tappaneet minut.”

Totuus valkenee Nevikselle hitaasti, ja yllättäen hän käsittää kaiken. Syyn siihen, miksei hänen äitinsä ole kestänyt katsoa häntä. Miksi ainoat tunteet, joita hän on tuntenut poikaansa kohtaan pitkään aikaan, ovat olleet pelkkää pelkoa ja vihaa.

Koska hän eli oman pahimman pelkonsa kanssa. Koska hän joutui katsomaan sitä silmiin joka ikinen päivä.

”Äiti…” Nevis ei edes tiedä mitä sanoa. Tuntuu siltä, ettei sellaiseen tilanteeseen edes ole minkäänlaista vastausta. Kaikki, mitä hän sanoisi, vain pahentaisi asiaa.

”Sinä näytät aivan häneltä,” äiti henkäisee. ”Jonain päivinä, kun katson sinua, en edes erota teitä toisistaan.”

”Mutta minä en ole hän. Olen Nevis. Sinun poikasi. Minä en koskaan tekisi sinulle mitään pahaa. En koskaan tekisi sellaista kenellekään. Tiedäthän sen?”

Hiljaisuus.

”Tiedäthän?”

”Mene”, äiti kuiskaa. ”Jätä minut.”

Nevis toteuttaa hänen toiveensa. Sillä hetkellä se on ainoa asia, mitä hän voi tehdä.

*

Ihmisten mukaan maailma syntyi Alkutulesta. Ennen sitä koko maailmankaikkeus oli pimeä ja eloton paikka, jossa ei ollut muuta kuin hiljaista tyhjyyttä. Sitten, jokin selittämätön voima sytytti ensimmäisen kipinän, ja Alkutuli roihahti universumin halki. Se sytytti ensimmäiset tähdet ja syöksi taivaankappaleet ikuiseen liikkeeseen toistensa ympäri. Ihmisen mukaan, yhä tänäkin päivänä, Alkutuli saa tähdet loistamaan. Mutta jonain päivänä tuo tuli himmenee, sillä mikään liekki ei pala ikuisesti. Kirkkaimmistakin roihuista jää jäljelle pelkkää hiillosta nuotion pohjalla. Niin, ihmisten mukaan, maailmankaikkeus päättyy.

Kääpiöt puolestaan uskovat Muinaisiin. Unohdettuina aikoina, Muinaiset hallitsivat maailmankaikkeuden ylitse, kiinnittäen paikoilleen taivaan ja maan. Jokainen avaruuden halki sinkoava kivi, jokainen tähti ja jokainen planeetta oli Muinaisten käsityötä. Aikojen kuluessa, jostain tuntemattomasta syystä, Muinaisten mahti hiipui, ja heistä jäivät jäljelle pelkkiä heidän mahtinsa sirpaleita. Yhä tänä päivänä tuo voima elää Maassa, sen uumenissa virtaavassa kivessä ja taivaalla säkenöivässä tulessa. Kääpiöt uskovat, että Muinaiset eivät ole kuolleet – he vain uinuvat. He palaavat vielä, jonain päivänä. Niin, kääpiöiden mukaan, maailmankaikkeus päättyy.

Haltioiden uskomukset ovat toisenlaisia. Heidän mukaansa maailmankaikkeus syntyi kahdesta alkuvoimasta: elämästä ja kuolemasta. He olivat Anasis ja Tuasis, ja heidän rakkautensa ja vihansa sytyttivät tähdet liekkeihin. Niiden tuotoksena maailmaan tulivat järjestys ja kaaos, Isroth ja Urkoth.

Toisin kuin ihmiset tai kääpiöt, haltiat eivät usko vain yhteen maailmaan.

Heidän mukaansa maailmoja on äärettömiä. Yhtä paljon kuin on kahteen suuntaan jakautuvia polkuja. Jokainen yksittäinen tapahtuma – on se sitten taivaankappaleiden törmääminen, vesipisaran putoaminen ruohonkorrelta tai salamanisku yössä – synnyttää lukemattomia virtoja, kuin leipäkiven renkaat vedessä. Jokainen valinta, jonka olemme koskaan tehneet ja tulemme tekemään. Jokainen virhe ja jokainen onnistuminen. Jokainen niistä synnyttää oman maailmankaikkeutensa, joka on kuten omamme, mutta jossa tuo yksittäinen valinta tapahtuu toisin.

Valtaosassa noista maailmoista ei ole elämää – ei ainakaan sellaisena, kuin sen tunnemme. Monissa niistä Anasiksen ja Tuasiksen taistelu päättyy heistä toisen voittoon, ja ikuinen pimeys yksin hallitsee. Joissain niissä on pelkkää järjestystä vailla kaaosta: nuo todellisuudet ovat täynnä steriilejä, kuolleita maailmoja, sillä elämä tarvitsee sattumaa alkaakseen. Toisissa niin vähän järjestystä, ettei se riitä pitämään tähtiä ja galakseja kasassa. Vain niissä, joissa elämä ja kuolema, kaaos ja järjestys ovat tasapainossa, todellisuus on nykyisen kaltainen.

Jotkut noista maailmoista ovat niin omamme kaltaisia, että niitä tuskin erottaa siitä. Osa niistä on nykyisen maailmamme synkkiä peilikuvia – vääristyneitä historioita, joissa pahimmat pelkomme tulevat todeksi. Osa on kiiltokuvamaailmoita, valkoisia utopioita, joissa maailmanrauha on saavutettu jo aikoja sitten, eikä kukaan koskaan tunne kärsimystä tai kipua.

Siksi Nevis tahtookin ajatella, että jossakin toisaalla on todellisuus, jossa hän valitsee toisin.

Todellisuus, jossa hän ja äiti eivät vihaisi toisiaan, vaan voisivat elää onnellisesti. Maailma, jossa hän ei sulkisi ovea takanaan, vaan palaisi äidin luo. Halaisi häntä ja löytäisi oikeat sanat.

Kenties, tuollaisessa todellisuudessa, hänen äitinsä eläisi yhä.

Nevis ei löytäisi hänen yksinäistä hautaansa sen hylätyn kylän reunamilta, joka joskus kantoi nimeä Ismir. Hän ei joutuisi palaamaan Antropoliin tyhjin käsin, vaan saisi vastauksia siihen, mitä paikalla oli tapahtunut. Hän lakkaisi miettimästä syytä hänen äitinsä kuolemaan, ja syyttäisi siitä jotakuta muuta kuin itseään.

Kenties, tuollaisessa todellisuudessa, hän ja Arissa voisivat olla onnellisia.

Nevis ei uppoaisi niin syvälle omaan suruunsa, ettei huomaisi Arissan hukkuvan hänen kanssaan. Hän oppisi näkemään kivun Arissan hymyn takana, kuulemaan hänen äänensä kätketyt kaiut. Neviksen ei tarvitsisi laskeutua portaita pimeään ja kylmään kellariin, jossa Arissa makaa liikkumattomana mustan lammikon keskellä. Kenties, toisenlaisessa maailmassa, Nevis voisi pelastaa hänet.

Mutta tämä ei ole sellainen maailma.

Tässä maailmassa Nevis on yksin.

Maailma hänen ympärillään on pimeä ja hyytävän kylmä. Kolkon tilan katto on niin korkealla, ettei Nevis edes erota sitä katseellaan. Lattia hänen jalkojensa alla on viileää kiveä, ja se heijastaa tuhatkertaisena pienimmänkin kaiun.

Kammion keskellä Nevis näkee itsensä.

Samean lasin pinta paljastaa puolihaltian kalpeat kasvot. Ruhjeet, jotka risteilevät verkostona pitkin hänen kasvojaan. Eri-ikäiset mustelmat ja ikuiset arvet. Kasvot, jotka hän ei haluaisi muuta kuin unohtaa.

Nevis nostaa kätensä ja kurottaa sen peilin pintaa kohti. Kun hänen sormensa koskettavat lasia, sen jääkylmä pinta värähtää. Ikivanha ääni kumisee syvällä hänen kallossaan.

MITÄ SINÄ TOIVOT, peili kysyy.

Nevis sulkee silmänsä, ja kuvotuksen aalto virtaa hänen lävitseen. Vanhat muistot, jotka sekoittuvat yhdeksi kivun kakofoniaksi. Arissan kylmät ja valkoiset huulet, jotka hymyilevät yhä kuolemassaan. Hautakumpu raunioiden laidalla. Kosteaa verta käsillä. Kuiskauksia. Huutoja.

Elyen!

Minä rakastan sinua.

Helvetin epäsikiö!

Olet jo tehnyt tarpeeksi vahinkoa.

Kaikilla teoilla on seurauksensa.

Kätke kipusi.

Se on vain ensimmäinen askel pitkällä ja kivuliaalla tiellä.

Kätke se!

Tämä sattuu vähemmän, kuin toinen tie.

Nevis avaa silmänsä. Ne ovat vihaiset ja värittömät, eikä niissä ole mitään erityistä tai kaunista.

”Haluan olla joku muu”, hän kuiskaa.

Vastaus kaikuu ja kajahtelee pimeyden halki. SAAMASI PITÄÄ.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 25.12
Kirjoitti: Kaarne - 29.12.2019 12:18:04

EKA!

Snif. :( Olipa siinä paljon surua ja murhetta. :( Kävi oikeasti Nevistä sääliksi, ja kyllä hänen hahmoaan nyt ymmärtää paljon paremmin. Kauheaa, että hän löysi Arissan kaltaisen tytön ja sitten menetti tämän ja äitinsä! Pidin paljon siitä, miten kaikki nuo asiat kerrottiin lopulta niin vähäeleisesti ja pysähtymättä, koska se tavallaan korosti sekä Nevisin yksinäisyyttä niiden suhteen sulkemalla lukijankin tarkempien yksityiskohtien ulkopuolelle, ja sitten antoi myös tilaa luomasi maailman kosmologialle. Pidin siitä tosi paljon! (Ja etenkin noista entropian kaiuista, heh.)

Pidin myös tuosta Neviksen matkasta ja siitä, miten hän hiljalleen loittoni äidistään, ja miten jotenkin ensimmäisen souturetken myötä sekin konkretisoitui: että jossakin keskivaiheilla se oli vaikeinta ja raskainta, ja sitten hiljalleen taas helpottui, kun määränpää selkeytyi. Mutta siitä jäi kyllä surullinen olo, että Nevis ensin tavallaan löysi paikkansa puolihaltiana ja hyväksyi sen, ja sitten menetti kaiken ja ei halunnutkaan olla sitäkään. Ja niin, kyllä hänen äitiäänkin ymmärtää nyt paremmin, kauheaa!

Hienoja lukuja. :) Odotan innolla jatkoa!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 25.12
Kirjoitti: Thelina - 31.12.2019 12:01:25

Minä olin säästellyt tätä sopivaan hetkeen, että olisi aikaa keskittyä kunnolla lukemiseen (ajattelin, että sitten pysyisin paremmin kärryillä tapahtumissa). Mutta nämä kaikki uudet osat olivatkin näitä väliosia, joissa oli helpompi pysyä mukana, kun keskityttiin vain Nevikseen. Tykkäsin tosi paljon näistä luvuista! Mahtavaa saada tietoa Neviksen menneisyydestä ja siitä, miten hän etsi itseään, mutta päätyy kuitenkin lopussa tuohon, että haluaa olla joku muu. Hyytävää! Riipaiseva rakkaus iskee minuun aina, mutta voih ja eih, en kuitenkaan osannut aavistaa Arissan kuolemaa :'( hänellä oli kuitenkin tärkeä osuus Neviksen tarinassa, samoin kuin äidillä. Oli kauheaa, kun äiti sanoi, ettei rakasta poikaansa, mutta sillekin löytyi selitys.

Hienoja lukuja totta tosiaan ja aion kyllä seurailla tätä jatkossakin :)

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, jatkoa 6.1
Kirjoitti: Rosmariini - 06.01.2020 09:58:16

Kiitos kommenteista Nevilla ja Thelina! Mukavaa, että tykkäsitte uusista luvuista, niin traagisia kuin ne olivatkin, ja että jaksatte vielä seurata mukana! :) Pohdin pitkään tuota Arissan roolia Neviksen tarinassa ja olisin halunnut kirjoittaa hänestä ja Neviksestä enemmänkin, erityisesti tuosta ajasta Neviksen äidin kuoleman jälkeen, jotta tuo kuolema ei olisi tullut lukijalle niin yllätyksenä. Toisaalta nyt jälkikäteen ajateltuna tuo yllätyselementti lukijalle kuvastaa myös Neviksen mielentilaa, sillä hänkään ei sitä osannut oikeastaan odottaa. Menneisyyteen kuitenkin palataan vielä myöhemmissä luvuissa uudestaan, joten ehkä lisäilen sinne muutamia Arissa/Nevis-pätkiä. We'll see :)

A/N: Nyt tosiaan palaillaan nykyhetkeen takaisin, ja päästään vihdoin tarinassa eteenpäin! Takaisin siis Korppikeron kartanoon ja luvun VII tapahtumiin. Jatkan lukujen numerointia siitä eteenpäin, koska väliosia ei ole numeroitu tavallisten lukujen tapaan. Tämä tuotti vähän vaikeuksia pitkän tauon jälkeen, mutta sainpahan nyt jotain kirjoitettua. Tässä siis tulee.

VIII. Vääristynyt toivomus

”Olet siis nähnyt tällaisen aikaisemminkin”, Ada henkäisi. Kurkku tuntui tukalalta. ”Missä?”

”Antropolissa”, Nevis vastasi. Siihen sanaan liittyi kipua, vanhoja haavoja. ”Kauan sitten.”

Puolihaltian elohopeasilmät välkehtivät punaisessa valossa, eikä niiden väri pysynyt hetkeäkään samana. Yhdellä hetkellä ne olivat veren tummaa punaa, toisella mustelmanviolettiä, kolmannella haudanmustaa. Pelkästään häneen katsominen sai Adan otsan tykyttämään. Magia värähteli Neviksestä paksuina aaltoina, joiden kohina oli lähes kuurouttavaa.

”Sinä teit toivomuksen. Etkö vain?”

Neviksen hiljaisuus oli Adan vastaus.

”Mitä sinä toivoit?”

Nevis lausui vastauksensa tuskin kuuluvalla äänellä. Adan haltian aisteille se oli kuitenkin tarpeeksi.

”Peili toteutti toivomuksesi”, Ada tulkitsi. ”Sanasta sanaan. Sait kyvyn muuttua joksikuksi toiseksi, mutta tuolla kyvyllä oli hintansa.” Hän piti lyhyen tauon. ”Mikä sen hintana oli?”

”Kaikki”, Nevis vastasi. Hänen toinen kätensä hiveli yhä toivomuspeilin särkynyttä pintaa. ”Ei ole helppoa elää jonkun toisen elämää, tiedäthän? Kaikki odottavat sinulta jotakin. Haluavat sinun olevan tietynlainen. Kun sitä tekee lyhyen aikaa, se on vielä helppoa. Kannat kasvoja mukanasi vain hetken, kunnes heität ne pois kuin roskan, ja vaihdat ne toisiin. Kukaan ei katso kahdesti, vaikka haluaisitkin yhtäkkiä tehdä eri asioita kuin ennen. Mutta mitä pidempään se jatkuu, sitä vaikeampaa siitä tulee. Sinun täytyy muuttua joksikin toiseksi, jotta illuusio pysyisi yllä. Joskus se toimiikin. Varastat itsellesi kasvot, tapat niiden vuoksi. Soluttaudut osaksi vierasta elämää. Sinusta tulee jonkun poika, jonkun veli, jonkun rakastaja. Aluksi se tuntuu hyvältä. Kunnes tajuat, ettei kukaan todella rakasta sinua. He rakastavat vain sitä, keneksi he sinua luulevat.”

”Sinut on kirottu”, Ada käsitti. ”Anna minun auttaa sinua.”

”Mikä saa sinut luulemaan, että kaipaisin apuasi?”

”Kukaan ei valitse itse tulla kirotuksi. Jokainen kirous on vääristynyt toivomus. Toivot vihamiehellesi valtavaa näppyä keskelle naamaa: saatkin sen itse. Tai kiroat, että kompastuisipa hän kiveen ja löisi päänsä, mutta matkallasi kotiin sinulle käy samoin. Mutta kaikki kiroukset eivät ole sellaisia. Julmimmat niistä naamioituvat ensin siunauksiksi. Toivot itsellesi rakkautta? Saat sen. Elätte onnellisena yhdessä viikon, jonka jälkeen hän kuolee kauheassa onnettomuudessa. Haluat mahtia ja mammonaa? Saat perintöä kaukaiselta sukulaiselta. Mutta kääntöpuolena menetät kaikki rakkaasi.”

Nevis naurahti ilottomasti. ”Jos nuo ovat kirouksen tunnusmerkit, olin sitä jo kauan ennen toivomustani.”

”Tiedän sen”, Ada nyökkäsi. ”Juuri se johti sinut peilin luokse. Epätoivoisimmat sielut tekevät epätoivoisimpia toivomuksia. Minä voin auttaa sinua murtamaan kirouksen. Jos tahdot niin.”

”On jo liian myöhäistä”, Nevis sanoi. ”Kirouksen murtaminen ei ratkaisisi mitään. Se ei pyyhkisi pois tekemiäni asioita. Se ei toisi menettämiäni rakkaita takaisin. Vaikka en olisikaan enää kirottu, minua jahdattaisiin yhä. Siksi minä tulin tänne. He tuntevat oikeat kasvoni. Tämä kirous on ainoa keinoni piiloutua. Vaikka se sattuukin, ainakin minä elän.”

”Kirousten tarkoituksena on saada niiden uhrit ajattelemaan noin. Ne on suunniteltu nöyryyttämään ja repimään kirottu sielu niin rikki, ettei tälle jää kirouksen lisäksi enää mitään muuta.”

”Luuletko, etten ole jo ajatellut asiaa? En voi tehdä enää mitään! Tätä kirousta ei voi murtaa! Minä yritin jo kerran. Heti ensimmäisen kuukauden aikana. Vaikka kyvystä muuntautua joksikin toiseksi oli aluksi hyötyä, siitä tuli nopeasti uuvuttavaa. Siksi minä palasin peilin luo. Anelin toivomuksen peruuttamista, mutta mitään ei tapahtunut. Kasvoni olivat yhä jonkun toisen kasvot. Vaikka yrittäisin tehdä sen uudelleen, mikään ei takaa sitä, että peili olisi vielä entisessä paikassaan. Siitä on jo vuosia.”

”Mutta peili oli yhä ehjä, kun viimeksi näit sen?”

”Ainakin ulkoisesti. En minä tiedä, miten nämä toimivat. Ajattelin, että ehkä tein jotain väärin. Se vain tuntui siltä.”

”Millä tavoin?”

”Jokin oli pielessä. Koko paikka vain tuntui… kuolleelta.”

”Kuten täällä?”

”Ei”, Nevis ravisti päätään. ”Täällä minä tunnen sen. Mutten samanlaisena. Jokin on muuttunut.”

”Minkä sen?”

"Läsnäolon.”

Toivomuspeilin pinta oli säröillyt ja rikkinäinen, mutta – nurinkurista kyllä – Adan mielessä oli yhtäkkiä kokonainen kuva.

Hän epäili nyt, mikä yhdisti tätä kaikkea. Kartanoa, Nevistä, Freyaa, Sigridiä – häntä itseään. Mikä toi heidät yhteen, ja mikä lopulta ajaisi heidät erilleen.

Tässä ei ollut kyse tavallisesta kirouksesta, vaan jostain paljon, paljon vanhemmasta.

”Jaspis”, Ada käsitti. ”Meidän täytyy puhua hänen kanssaan.”

*

Silloin kun maailma oli vielä nuori, Isroth ja Urkoth taistelivat keskenään.

Sota oli pitkä ja kauhistuttava, ja se miltei tuhosi koko maailman. Myrskyt ja tulvat peittivät alleen kylät ja kaupungit. Vuoret paloivat. Maa halkesi ja nielaisi kokonaisia sivilisaatioita. Jokaista kaaoksen voittoa seurasi aina järjestys. Ja jokaista järjestyksen voittoa kaaos. Kumpikaan ei voinut voittaa toista tavallisin asein.

Siispä Isroth ja Urkoth tukeutuivat taivaan ja maan voimaan, joista he muovasivat aseet viimeistä taistelua varten. Isroth valmisti pitkän, taivasraudasta muovatun keihään nimeltään Neremyn, taivaanlaki. Urkothin aseena oli laavalasista taottu vasara Abisfyir, hornan tuli.

Lopulta Isroth ja Urkoth kävivät taistoon heidän korkeimman vuorensa huipulla – paikassa, jossa taivas ja maa kohtasivat toisensa. Mutta koska järjestys ja kaaos olivat yhtä vahvoja, jo ensimmäinen isku mursi Neremynin ja Abisfyirin palasiksi, jotka satoivat kaikkialle maailmaan.

Neremyn hajosi kolmeksi kappaleeksi: yksi haltioiden, yksi kääpiöiden, yksi ihmisten maahan. Abisfyir halkesi kahdeksaan osaan. Mutta toisin kuin järjestyksen kappaleet, kaaoksen sirpaleet satoivat kaikki haltioiden maahan. Muinaiset ylihaltiat keräsivät ne ja valmistivat niistä kahdeksan toivomuspeiliä.

Tämä oli niistä yksi.

*

”Herää, Freya. Minä haluan, että sinä heräät.”

Sigrid ravisteli kääpiötyttöä, mutta silmät pysyivät kiinni.

Henki kulki yhä. Sydän löi. Miksei tyttö siis herännyt?

”Haluatko todella?”

Sigrid hätkähti ja mulkaisi velhon suuntaan. ”Käskin sinun olla hiljaa, murhaaja.”

”Murhaaja? Tässä tilassa on vain yksi murhaaja, enkä se ole minä.”

Sigrid murahti. ”Nyt riittää. Yksikin sana, niin laitan sinulle suukapulan.”

”Hah!” velhon äänessä oli paniikinomainen nuotti. ”Luulitko, että tarkoitin sinua? Ei. Tarkoitin häntä.”

Sigrid oli juuri aikeissa toteuttaa uhkauksensa, kun hän näki, minne velhon katse osoitti.

”Freya? Mutta hänhän on…”

”Pelkkä lapsi?” Jaspiksen hymy teki Sigridin levottomaksi. ”Yllättyisit siitä, mihin pelkkä lapsi pystyy.”

”Mitä hittoa sinä ajat takaa?”

”Jos tuo tyttö on pelkkä lapsi, niin minä olen etelän keisari. Ei. Hän on paljon enemmän.”

Sigrid värähti. Vaikka hän oli nähnyt Freyan voimat sinä päivänä useaan otteeseen, ei hän ollut suonut niille tarkempaa ajatusta siihen saakka. Jo heidän ensitapaamisestaan lähtien Sigrid oli toiminut tytön suhteen vaistojen varassa. Ehkä hän oli säälinyt tyttöä – tämä oli yksinäinen ja orpo, eikä tällä ollut paikkaa mihin mennä. Ehkä hän oli vain nähnyt Freyassa palan itseään, ja ottanut tämän siksi suojatikseen. Tai sitten osa hänestä oli aavistanut jo silloin, että tällä tehtävällä kaikki mahdollinen apu olisi tarpeen, sen antajasta riippumatta.

Mutta mitä enemmän hän asiaa pohti, sitä eriskummallisemmalta kaikki tuntui. Sigrid oli ammattilainen. Hän toteutti tehtävänantonsa lähes orjallisella tarkkuudella. Yksi kaupunginkaartin tärkeimmistä säännöksistä oli se, että siviilejä ei vaarannettu. Se sääntö kielsi tiukasti ulkopuolisten puuttumisen tehtävänantoihin – riippumatta siitä, kuinka avuliaiksi he saattaisivat osoittautua.

Siihenastisessa elämässään Sigrid ei ollut koskaan rikkonut kaupunginkaartin koodia.

Ennen sitä hetkeä.

”Ajattelet sitä, etkö vain?” Jaspis myhäili. ”Manipuloiduksi tuleminen sattuu. Erityisesti silloin, kun sitä ei itse huomaa.”

Sigrid halusi hiljentää Jaspiksen, mutta hän ei tehnyt niin – koska velho oli oikeassa. Jokin selittämätön, kylmä aavistus oli pakottanut Sigridin hyväksymään Freyan heidän matkaansa, vaikka tällä ei ollut mitään yhteyksiä Gremsiin, jolta muut seurueen jäsenet olivat saaneet toimeksiantonsa. Sillä ei ollut mitään tekemistä säälin, myötätunnon tai hyödyn tavoittelun kanssa.

Suostuminen oli aina ollut hänen ainoa vaihtoehtonsa. Koska pelkkä ajatus kieltäytymisestä oli mahdoton.

”Kuka hän on?” Sigrid kuiskasi.

Jaspiksen vasen suupieli kaartui ylöspäin. ”Senhän sinä haluaisit tietää.”

Äkkiä velhon huulet muodostivat Sigridille tuntemattoman sanan, ja ilmaan tulvahti otsonin tuoksu. Paha aavistus iskeytyi Sigridiin kuin nyrkki. Hän ponnahti pystyyn ja syöksyi velhoa kohti käsi ojossa, mutta kun hän saavutti määränpäänsä, hän kouraisi vain sinistä savua. Yhä solmittu köydenpätkä mätkähti maahan, eikä siihen sidotuista käsistä näkynyt enää jälkeäkään.

”Helvetti!” Sigrid karjaisi.

Jaspis oli poissa.

*

Matkallaan takaisin Nevis ja Ada eivät vaihtaneet keskenään sanaakaan.

Nevis oli jo jakanut itsestään tarpeeksi tänään, ja druidi vaikutti ymmärtäneensä sen. Heti, kunhan he olisivat jututtaneet sitä maagia, heidän tiensä eroaisivat. Työ oli heidän osaltaan tehty – nyt komentaja Gremsin olisi vain tehtävä osansa vastineeksi. Druidi palaisi metsään tekemään sitä, mitä druidit nyt sattuivat tekemäänkään. Sigrid voisi hukuttaa surunsa tavernassa, ja Freya vaikka autella sen puolituisen keittiössä. Nevis sen sijaan palaisi jälleen sen pariin, mitä hän teki kaikista parhaiten – piilossa pysyttelyn. Yksin.

Heidän palatessaan lähtöpaikalleen jokin oli kuitenkin pielessä.

”Missä te oikein viivyitte?” Sigrid huusi nähdessään tulijat. ”Olen odottanut miltei tunnin!”

Nevis katseli ympärilleen. Freya makasi yhä maassa tajuttomana – sen ei täytynyt olla terveellistä – ja Sigrid sen kuin kiljui heille naama punaisena. Mutta jotain puuttui.

”Missä Jaspis oikein on?” Maagia ei näkynyt missään. ”Minne sinä hänet oikein jemmasit?”

Sigridin kasvot olivat luonnottoman valkeat. ”Jaspis… pakeni.”

Kaikki into valui Neviksen ruumiista. ”Et ole tosissasi.”

”Olen minä. Se ketku huijasi minua. Teki jonkun hiton loitsun. Sitten hän vain katosi.”

”Miten?” Nevis sähähti. ”Me veimme hänen taikasauvansakin. Miten hän taikoi?”

”Hän näemmä osasi teleportaatiota”, Ada totesi. ”Se ei aina vaadi fyysistä johdetta. Mutta se on vaativa loitsu. Hän tuskin pääsi viittäkymmentä metriä pidemmälle.”

”Sitten otetaan hänet kiinni. Hän ei ole voinut ehtiä kauas.”

Sigrid pudisti päätään epäuskoisena. ”Jos olisin tiennyt tuon aiemmin, olisin ehkä voinut ottaa hänet kiinni. Nyt on kulunut jo liian kauan. Hän on jo puolessa matkassa Syväsuolle, ellei pidemmällä.”

”Hemmetti!” Nevis iski nyrkkinsä kammion seinämään niin lujaa, että kivi rohisi. ”Sinun piti vahtia häntä! En voi uskoa, että päästit hänet pakoon!”

”Minä vahdinkin”, Sigrid puristi sanat hampaidensa välistä. ”Ehkä, ellei teillä olisi mennyt niin kauaa, voisimme vielä ottaa hänet kiinni.”

”Sinulla vasta on otsaa”, Nevis korskahti. ”Istut vain kankuillasi tekemättä mitään, ja kehtaat syyttää muita, kun homma menee läskiksi! On siinä meillä kaupunginkaartilainen!”

”Ellet kohta sulje leipäläpeäsi, teen sen mielelläni puolestasi. Ikiajoiksi.”

Nevis vei kätensä tikarinsa kahvalle. ”Uhkailetko sinä minua?”

”Anna tulla, rääpäle”, Sigrid levitti kätensä. ”Käy vain kaupunginkaartilaisen kimppuun. Saat muhkean linnatuomion. Oikean kerroskakun!”

Ada hyppäsi sukkelasti heidän väliinsä. ”Nyt riittää! Kukaan ei käy kenenkään kimppuun!”

”Ada”, Nevis murahti. Tikari oli jo puoliksi ulkona tupestaan. ”Älä puutu tähän.”

”Pane se tikari pois, Nevis.”

”Jollet kohta siirry, niin menen lävitsesi.”

”Varoitan sinua. Se on tie, jolta ei ole paluuta. Et halua astua ensimmäistä askelta.”

”Rohkeaa sinulta odottaa, että tämä olisi ensimmäinen askel.”

Ada pyyhkäisi kätensä kasvojensa yli. Sormuksen keltainen jalokivi kimalsi hetken ajan kuin aurinko. ”En haluaisi tehdä tätä, mutta te ette anna minulle vaihtoehtoa.”

Äkkiä huoneilma alkoi väreillä. Ilma täyttyi kuin tyhjästä keltaisista, leijuvista hiukkasista, jotka säkenöivät valon osuessa niihin. Hiukkaset muodostivat näkymättömän seinämän huoneen keskelle, jakaen sen kahtia Neviksen ja muiden tilassa olijoiden välille. Nevis nosti kätensä kokeillakseen seinämää, ja se tuntui kiinteältä. Läpi ei ollut pääsyä.

”Hei!” Nevis paukautti seinämää tikarinsa kärjellä. Se vain upposi siihen kuin hunajaan. ”Laske tämä hiton lumous!”

”Lasken sen heti, kunhan rauhoitut”, Ada vastasi. ”Ymmärrän, että Jaspiksen pako harmittaa sinua. Se harmittaa minuakin. Minulla oli yhtä paljon kysymyksiä hänelle kuin sinullakin. Ja takaan sinulle, teen kaikkeni löytääkseni hänet. Mutta nyt meidän pitää keskittyä tärkeämpiin asioihin.”

”Kuten mihin?”

”Kartanosta pois pääsemiseen. Ettekö näe, mitä tämä paikka tekee meille? Kumpikaan teistä ei ole oma itsenne juuri nyt. Mitä kauemmin viivymme täällä, mitä syvemmälle sekavuuteen vajoamme. Se on tämän paikan luonto. Tämä on kaaoksen temppeli.”

Sigrid veti syvään henkeä ja silminnähden rauhoittui. ”Ymmärrän, mistä puhut.”

Nevis ei ollut samaa mieltä, mutta hän riuhtaisi tikarinsa seinästä ja pani sen vastahakoisesti tuppeensa. Vaihtoehtoja ei juuri ollut.

”Mitä te muuten löysitte tuolta alhaalta?” Sigrid kysyi.

”Se on pitkä tarina”, Ada vastasi. ”Kerron sen paluumatkalla.”

Sigrid nyökkäsi. ”Meillä ja komentaja Gremsillä on paljon puhuttavaa.”

”Entä sinä, Nevis?” Ada kysyi. ”Oletko nyt rauhoittunut?”

”Olen ihan rauhallinen”, Nevis nosti molemmat kätensä ilmaan. ”Ei aseita tai mitään muutakaan.”

”Hyvä.” Ada laski muurin heidän väliltään. ”Sitten mentiin.”

He kääntyivät paluusuuntaansa kohti. Vasta sitten heistä jokainen vaikutti muistavansa, että Freya oli heidän mukanaan.

”Minä voin kantaa hänet”, Ada totesi ja koppasi tytön käsivarsilleen. ”Hoidan hänet kuntoon.”
 
Nevis ei ollut varma, kuvitteliko hän vain, mutta Sigrid vaikutti jollain lailla vastahakoiselta. Varautuneemmalta. Nevis ei kuitenkaan puuttunut siihen enempää, sillä hänen mielessään oli toinen, tärkeämpi ajatus.

”On aika palata Syväsuolle.”

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 12. osa 25.1
Kirjoitti: Rosmariini - 25.01.2020 01:05:18

A/N: Pahoittelen, että tässä on vähän kestänyt: työkiireet ovat yllättäneet, ja motivaatiota tälle tekstille joutui vähän kaivelemaan. Nyt kumminkin viimein paluu Syväsuolle! Tätä on jo vähän odotettukin. :"D

IX: Lukittu laatikko

”Viskiä?”

Ohuen pilvihäiveen takaa kajastava ilta-aurinko poltti kultaisen kiekon lasipullon lävitse. Avautuvan korkin poksahdus vapautti häivähdyksen tervaa ja tammipuuta. Tuoksu pisteli Sigridin sieraimissa kuin tuli.

”Laita tilkka”, Nevis sanoi.

Kullanruskea neste lorisi lasin pohjalle. Sigridistä tuntui siltä, kuin hän katselisi sivusta taistelua, johon hänen ei kuuluisi puuttua. Selkänsä kääntäminen sille oli itsessään taistelu.

”Kiitän tarjouksesta, komentaja, mutta en juo työajalla”, kieltäytyi Ada.

”Selvä on. Sigrid?”

Heidän väliseen hiljaisuuteensa mahtui liian monia kysymyksiä. Seurasi toinen taistelu, kun Sigrid yritti olla näkemättä kulmien vakavaa kaarta tai olkapäiden vahvoja linjoja.

”Otatko?”

Pullo ilkkui Sigridille pöydän toiselta puolen.

Sinä tarvitset minua, se sanoi.

Sigrid oikaisi itsensä ja käänsi katseensa poispäin. ”Ehdimme juopotella myöhemminkin.”

Nevis lähestulkoon pudotti viskilasinsa. Komentaja Grems kohotti näylle kulmiaan, muttei puuttunut asiaan sen enempää.

”Korppikeron kartano”, hän sanoi sen sijaan. ”Löysittekö kummitukset?”

”Kyllä”, Sigrid vastasi, ”ja ei. Ei ollut mitään kummituksia.”

”Mitä, sitten?”

”Lumouksia ja ansoja, jotka loivat illuusion kummituksista. Todellisuudessa kyse oli pelkistä lainsuojattomista.”

Grems raapi sängestä sinertävää leukaansa. Vaikka hän oli ajanut sen vasta samana aamuna, se päästi jo rohisevan äänen. ”Missä nuo lainsuojattomat ovat nyt?”

”Kuolleet. Heitä oli tusinan verran, ja kaikki olivat aseistettuja ja aggressiivisia. Teimme sen, minkä voimme.”

”Joka ikinen?”

”Kaikki, paitsi yksi. Heidän johtajanaan toimi tietäjä nimeltä Jaspis. Saimme hänet kiinni, mutta…”

Sigrid painoi kämmenensä pöytää vasten. Ne jättivät siihen kostean jäljen.

”Mutta hän pakeni. Olen pahoillani.”

Grems puristi nenänpäänsä sormiensa väliin. Silmiä reunustavat renkaat tummenivat. ”Miten?”

”Olin huolimaton”, Sigrid myönsi. ”Annoin hänen huijata minua. Minun olisi pitänyt tietää paremmin.”

”Niin olisikin.”

”Pyydän anteeksi, komentaja.”

”Lakkaa pyytelemästä anteeksi. Se ei sovi suuhusi.”

Komentajan sanat sivalsivat ruoskan lailla. Sigrid laski katseensa posket punottaen.

”Entä Ruut? Löysittekö hänet?”

”Kuollut.” Sana painoi kuin kivi.

”Lähetämme joukkoja hakemaan hänen ruumiinsa”, Grems sanoi. ”Onko kartanossa nyt turvallista?”

Ada ravisti päätään. ”Ei. Lumoukset eivät olleet lainsuojattomien jättämiä, vaan ne olivat paikallaan jo kauan ennen heitä. Sen kartanon alta löytyi vanhoja, ylihaltioiden aikaisia raunioita. Se ei ole turvallinen paikka. Olisi parasta polttaa se maan tasalle ja muurata rauniot kiinni.”

Grems nyökkäsi vakavana. ”Määrään riittävästi joukkoja tehtävää varten. Muita yllätyksiä, joista minun olisi syytä olla tietoinen?”

”Sinuna varustaisin joukot oksennuspusseilla”, Nevis totesi yllättäen. Hän retkotti tuolissaan levällään kuin ruhtinas, puolityhjää viskilasia kämmenessään pyöritellen. Sigrid ei olisi yllättynyt, vaikka puolihaltia yrittäisi panna kohta jalkansa pöydälle. ”Näky kellarissa on… kuin pedon jäljiltä.”

Nevis heilutti kulmakarvojaan Adan suuntaan. Haltia vastasi varoittavalla rykäisyllä.

”Panen sen muistiin”, Grems totesi. Hän ei kirjannut huomiota ylös, mutta muistaisi sen kyllä. Komentaja ei unohtanut koskaan. ”Muuta?”

Ada ja Nevis vilkaisivat toisiaan, mutta kumpikaan ei sanonut mitään. Sigrid oli jo jonkin aikaa epäillyt, ettei kaksikko ollut kertonut ihan kaikkea siitä, mitä kartanon kellarissa oli tapahtunut. Vaikutti siltä, että ne salaisuudet haudattaisiin raunioiden mukana.

”Selvä on”, Grems totesi. Työpöydän luukku aukesi rahisten, ja pullea rahapussi kolahti pöydälle. Sigrid koppasi pussin käteensä ja vilkaisi sisään. Hän pettyi heti.

”Tämä on hopeaa.”

Gremsin tummat silmät haastoivat hänet. ”Niin?”

”Sovimme kullasta.”

”Niin sovimme. En ole unohtanut sitä. Mutta suorititte tehtävänne vain osittain, joten saatte vain osan. Loput seuraavat sitten, kunhan suoritatte loputkin.”

Sigridin kurkkua alkoi kiristää, kun hän käsitti, mitä Grems implikoi. ”Mekö?”

”Te. Haluan, että etsitte ja löydätte sen Jaspikseksi kutsumanne tietäjän. Saatoitte tehdä selvää hänen joukoistaan, mutta mikä estää häntä etsimästä uusia ja jatkamasta toimintaansa täällä?”

Nevis lähestulkoon sylkäisi viskit suustaan. Hän räpytteli silmiään häkeltyneenä, kuin häntä olisi aivan odottamatta lyöty. Harmaiden silmien katse porautui Sigridin niskaan.

”En halua työskennellä hänen kanssaan.”

Sigrid tuhahti. ”Tunne on molemminpuolinen.”

”Sinä et halua työskennellä kenenkään kanssa”, Grems huomautti. ”Mutta niin kauan, kuin se velho juoksee vapaana, sopimuksemme ei voi pitää. Ymmärrätkö?”

Neviksen kasvot kalpenivat niin vaaleiksi, että ne miltei sinersivät. Puolihaltia hillitsi itsensä, vaikka kehonkieli viesti halusta tehdä aivan muuta.

”Ymmärrän.”

”Erinomaista”, Grems paukautti käsiään. ”Sitten, tämä Jaspis. Onko teillä aavistustakaan siitä, minne hän olisi voinut mennä?”

”Ei oikeastaan”, Ada vastasi, ”mutta otimme kartanosta talteen hänen tavaroitaan. Jos saan riittävästi aikaa, voin loihtia jäljitysloitsun.”

Grems nyökkäsi. ”Mikä on riittävästi?”

”Kaksi, kolme päivää. Se riippuu siitä, miten vahvan siteen hän on muodostanut keräämiimme esineisiin. Lisäksi tarvitsen jonkin verran yrttejä – variksenmarjaa, raatetta, pohjannoidanlukkoa…”

”Saat, mitä tarvitset.”

”Gweyir, komentaja.”

”Es saevel”, Grems vastasi. ”Nyt, alkakaa työhön. Joku on saatava vastuuseen tästä helvetin sotkusta.”

Nevis ponnahti tuolistaan kuin pitkään jännitettynä ollut jousi. Ada seurasi hänen vanavedessään pitkänä ja sulokkaana kuin sarankorsi. Sigrid keräsi tavaransa ja valmistautui lähtöön, kun hän tunsi Gremsin huomion painon harteillaan.

”No”, Sigrid tivasi. ”Sano sanottavasi.”

Grems ei tehnyt niin. Hän vain mittaili Sigridiä katseellaan. Punniten. Arvioiden.

”Aiotko vain tuijottaa minua koko päivän?”

”En.”

”Anna tulla, sitten. Sano se. Olen yksi vitun pettymys, enkö vain?”

Gremsin murina värähteli Sigridin rintalastassa saakka. ”Siisti suutasi, sotilas.”

Sigrid hörähti. ”Tiesitkö olevasi tekopyhä paskiainen?”

”Yrität ärsyttää minua tahallaan. Se ei toimi.”

”Niinkö? Minä luulin, että nauttisit siitä. Sehän todistaisi sinun olleen oikeassa. Että olen pelkkä rääväsuinen villi, joka rikkoo sääntöjä miten lystää.”

Kuului kolahdus, kun Grems pani viskipullon takaisin laatikkoon. Lukitsi sen piiloon pimeyteen. ”Et ole sitä enää, Sig.”

”Älä kutsu minua sillä nimellä.”

”Se on totuus.” Komentajan ääni oli tavallisesti terästä. Nyt se oli pehmeää rautaa.

 ”Siksikö olet pettynyt?”

”Siksi. Annoit itsesi lipsua.”

Sigrid puristi kätensä nyrkkiin, vaikka se ei estänytkään niitä tärisemästä. Vihaa oli liian paljon. ”Tiedän.”

”Me emme ole sitä enää”, Grems jatkoi. ”Sinun on annettava sen olla.”

”Tarkoitat, että sinä et ole. Hyvästi, Ragnar.” Sigrid sulki oven takanaan.

Hän ajatteli lukittua laatikkoa.

*

Ruut tuotiin takaisin seuraavana päivänä.

Ruumiskokko roihusi ja räiski kuumia kipinöitä kylmään syysiltaan. Se oli yksi niitä kuulaita ja kirkkaita iltoja, jolloin ilmassa oli lupaus talvesta.

Se oli kaunis ilta kuolla.

Sigrid katseli liekkejä metsäaukion laidalta, ja halusi ajatella, että Ruut todella kuoli näin.

Ei yksin pimeän kartanon kellarissa, jossa hänen ruumiinsa odotti noutoa viikon, vaan ystävien ympäröimänä, paljaan taivaan alla.

Kaupunginkaartilaiset seisoivat ringissä tulen äärellä. He puhuivat vain vähän, mutta hiljaisuus puhui sitäkin enemmän. Oli niin monia asioita, joita Sigrid halusi Ruutille sanoa, mutta yksikään niistä ei tullut ulos. Se tuntui vain turhalta.

Hänen olisi pitänyt sanoa ne aiemmin. Nyt oli jo liian myöhäistä.

Sigrid halusi itkeä, mutta hän ei osannut.

Siksi hän antoi liekkien nostattaa kyyneleet silmiin puolestaan.

*

Majatalossa tanssittiin niin, että seinät tutisivat.

Puuhuilut ja okariinat piipittivät, luutut ja mandoliinit rämpyttivät ja rummut ja tamburiinit tärisivät kilpaa kiihtyvällä tahdilla. Juopot ärjyivät, jalat tömistivät ja lasit kilisivät kuin maailmanloppu olisi tulossa. Jokainen kovempi ääni helisti ikkunoita ja pöllytti kattoparruja yläkerrassa saakka. Parasta aikaa alakerran väkijoukko oli yhtynyt rivoon yhteislauluun, joka herättäisi kovaäänisyydessään kuolleetkin.

Nouse jo tanssiin ja jahkailu lakkaa,
tartu nyt helmasta ukkonen akkaa.
Kun sulla on lemmennälkä ja –jano,
ratkaisu siihen on kunnon…

”Nevis!”

Puolihaltia kääntyi sängyssään äänen suuntaan. ”Freya. Olet hereillä.”

”Heräsin juuri”, kääpiötyttö vastasi ovensuusta. ”Puhuin jo Adan kanssa, mutta hän hössöttää ihan liikaa. Siksi tulin etsimään sinua.”

”Niinkö? Olen imarreltu.”

Freya tömisteli sisään muina kääpiöinä ja lysähti Neviksen jalkojen juureen. ”Älä anna pääsi paisua liikaa.”

”Sinun pääsi tässä on paisunut. Makaat jalkojeni päällä.”

”Niin?”

Nevis huokaisi. Hänen olisi pitänyt lukita ovi.

Freya puuskahti niin, että kiharat pöllähtivät hänen kasvoiltaan. ”Mitä sinä täällä ylhäällä oikein mökötät? Alhaalla on juhlat.”

”Minä vihaan juhlia.”

”Hah! Sinäkö muka?”

”Minäpä.” Nevis yritti kiemurrella vapauteen, mutta kääpiötyttö ei liikahtanutkaan. Siispä hän alistui kohtaloonsa. ”Mitä sinä teet jalkeilla? Sinun pitäisi levätä.”

”Olen levännyt eilisestä saakka! En jaksa enää. Haluan tehdä jotain jännää.”

”Olet tehnyt jo tarpeeksi jännää kokonaisen vuoden edestä”, Nevis pyöräytti silmiään. ”Mene nukkumaan.”

Freya vinkui vastalauseeksi. ”Milloin sinusta on tullut noin tylsä?”

”En minä ole tylsä.”

”Oletpas. Makaat vain sängyssäsi ja valitat kuin vanha akka! Mennään tanssimaan, Nevis. Jooko?”

”Tämä on taverna. Sinä olet neljätoista.”

”Mitä siitä?”

”Juuri sitä. Sitä paitsi, minä en tanssi.”

”Mikset?”

”Se ei ole minua varten.”

Freya ponnahti sängyltä ja päästi Neviksen jalat auliiseen vapauteen. ”Oletko tosissasi? Tanssiminen on kaikkia varten! Eihän siinä tarvitse muuta kuin nostella jalkoja ja heiluttaa käsiä. Katso, näin. Hoplaa…”

Nevis katsoi. Se ei näyttänyt tanssimiselta. ”Mitä pahaa ilma on sinulle tehnyt?”

”Hop… hop…” Freya pysähtyi. ”Miten niin?”

”Kun potkit sitä tuohon malliin.”

”Kohta potkin sinua, kun olet tuollainen jästipää!”

Nevis nosti kätensä ilmaan. ”Voih, eih! Armoa!”

Freya näytti Nevikselle kieltään. Nevis vastasi samalla mitalla.

”Tylsimys…” Freyan olkapäät lysähtivät. ”Tanssisit nyt, Nevis, ole kiltti. Yksi pikku tanssi vain?”

Uhma kasvoilla oli vaihtunut pettymykseksi, joka olisi vetänyt vertoja söpöimmällekin koiranpennulle. Sitä oli vaikea olla vastustelematta.

”Yksi tanssi”, Nevis myöntyi. ”Sen jälkeen en tanssi enää koskaan.”

*

”Kovempaaaaaaaa!” Freya huusi kurkkunsa käheäksi. ”Pyöritä kovempaaaaaaa!”

Nevis pyöritti.

Maisema oli pelkkiä valoviiruja varjoja vasten. Hytkyviä vartaloita ja keinuvia seiniä. Maailma pyöri, ja Freya pyöri sen mukana.

”Lisääääää!”

Soitanta kiihtyi ja koveni. Bongo hakkasi samaa tahtia hänen sydämensä kanssa. Hänen huutonsa punoutuivat ja sekoittuivat jousien ja pillien kirkunaan. Musiikki aaltoili väreinä ilmassa. Freya antoi liikkeen viedä hänet mukanaan, keinuttaa häntä ajopuuna vedessä. Hän tarttui katseellaan tanssiviin tulensäikeisiin. Lensi, lensi, kuin kaaressa sinkoava kipinä.

”Älä lopeta vielä! Eiiiiiii…”

En halua takaisin pimeään, hän ajatteli. En halua takaisin punaiseen ja kylmään. Hän halusi jäädä ainiaaksi tähän värien ja valojen maahan, antaa Neviksen käsien keinuttaa häntä painottomana ilman halki. Nauraa ja laulaa ja tanssia kuin oikea tyttö, kuin oikea lapsi.

en halua takaisin

Mustat pisteet tanssivat hänen näkökenttänsä reunoilla, vetivät häntä itseään kohti. Pakottivat, kutsuivat.

en halua

Freya tahtoi lentää ikuisesti, mutta maan paino oli liian raskas. Lattia alla oli upottavan suon pinta, ja sen mustan pinnan alla rihmat kiskoivat häntä itseään kohti.

en

Musiikki loppui, ja Nevis laski hänet maahan. Se ei niellyt häntä alleen, mutta Freya tunsi sen vedon yhä. Hän tunsi sen aina.

Sillä maasta hän oli tullut, ja maan omaksi hän olisi jälleen tuleva.

*

Heidän tanssinsa loppui Sigridin keskeytykseen.

”Mitä sinä oikein luulet tekeväsi?”

”No miltä se sinusta näyttää?” Nevis kuivasi hikeä otsaltaan ja nojautui takaseinää vasten. Hän oli tanssinut riittävästi kokonaiseksi eliniäksi. Freya oli lysähtänyt tuoliin hänen viereensä.

Sigridin jääkylmä tuijotus porautui puolihaltian ja kääpiön väliseen tilaan. ”Et voi tuoda häntä tänne! Hän on neljätoista!”

”Luuletko, että minä toin hänet tänne ryyppäämään? Kyse oli yhdestä tanssista. Ja koska se on tanssittu, lähdemme nyt.”

Sigridin käsi syöksähti Nevistä kohti kuin kobra. Se kaappasi hänen olkavartensa otteeseensa, ja vaikka Nevis yritti vastustella, Sigridin ote oli rautaa. Oli vain helpompaa antaa asian olla.

”Freya lähtee”, Sigrid julisti. ”Sinä jäät.”

Freya nousi tuoliltaan ja kiiruhti yläkertaan sanomatta sanaakaan. Se oli häneltä oudon tottelevaista käytöstä. Mutta ehkä hänkin oli vain uupunut tanssin jäljiltä.

”Voit jo päästää irti käsivarrestani”, Nevis huokaisi. ”Vai piteletkö sitä ihan pitelemisen ilosta?”

Sigridin ote löystyi lähes refleksinomaisesti, kuin Neviksen iho olisikin yhtäkkiä tulikuuma.

”No?” Nevis kohotti kulmiaan. ”Nokkiko naakka äänihuulesi?”

Sigrid värähti ja kokosi itsensä. Hänen katseessaan oli jälleen pakkasen purevuutta. ”Sinulla ei sitten ole päässäsi yhtäkään järkevää ajatusta. Freya, tänne?”

Nevis katseli ympärilleen. Meno tavernassa oli riehakasta – vaikka he seisoivatkin suojaisammassa syvennyksessä portaikon lähistöllä, roiseilta näyiltä oli vaikea välttyä. Jossakin joku kiskoi tuoppia kurkustaan kaksin käsin, toisaalla toinen oksensi kapakan nurkkaan. Eräät nuorukaiset lähistöllä nuolivat toistensa naamoja niin kiihkeästi, ettei ollut epäilystäkään siitä, mihin se tilanne johtaisi. Heidän vieressään kolme äijää oli kivunnut pöydälle tanssimaan, ja korkealta tähystyspisteeltään ukot silmäilivät hävyttömästi naisten rintamuksia ja takapuolia – lukuun ottamatta yhtä, joka vaikutti olevan paljon kiinnostuneempi kaveristaan kuin hänen takanaan keimailevista kaunottarista.

”Eihän tämä nyt vielä niin paha ole”, Nevis totesi. ”Kukaan ei ole vielä sammunut, ja kaikilla on toistaiseksi housut jalassa. Ei, odota, perun sanani.”

Mutru Sigridin kasvoilla syveni entisestään. ”En minä vain sitä tarkoittanut. Freya ei… ole vakaassa tilassa. Täällä on liikaa ihmisiä-”

”Odota”, Nevis puuttui kesken lauseen. ”Ei tässä ole kyse siitä, että pelkäisit hänen puolestaan. Sinä pelkäät häntä.”

Sigridin ryhti suoristui kuin seiväs. ”Minä en pelkää mitään.”

”Kaikki pelkäävät jotakin.” Neviksen katse liikehti ympäri huonetta. ”Tuo nuorukainen tuossa pelkää, että hän sanoo kohta jotain noloa. Tuo akka puolestaan sitä, ettei kukaan mies halua tanssia hänen kanssaan. Yksi noista kolmesta äijästä pitää miehistä, eikä hän halua, että vaimo saa tietää. Ja sinä… no, sen minä jo sanoinkin.”

”En tullut tänne kuunnellaksesi neuvojasi.”

”Niinkö? Miksi sinä sitten tulit tänne? Eikö sinun pitäisi olla suremassa, ei juhlimassa?”

Sigrid näytti äkkiä loukkaantuneelta. ”Koko kaupunginkaarti on täällä. Juomme Ruutin muistolle.”

”Jotta unohtaisitte hänet nopeammin?”

Sigridin katse tuimeni. ”Olet aika hävytön, tiesitkö sen?”

Neviksen ei tarvinnut edes vastata, sillä se ei oikeastaan ollut kysymys. Kaikki tiesivät sen vastauksen joka tapauksessa.

”Jos olen sinusta kerta niin hävytön, miksi yhä puhut kanssani? Tulitko vain haukkumaan, vai onko jotain, mitä tarvitset minulta?”

Sigrid kohotti leukaansa ja puuskautti sieraimiaan. ”En tarvitse sinulta mitään.”

”Varmastiko?”

”Oletko harkinnut, että ajattelisit kerrankin elämässäsi jotakuta muuta kuin itseäsi?”

Nevis tunsi virneen valuvan kasvoiltaan. Häntä oli elämänsä aikana syytetty monista asioista, ja valtaosaan haukuista hän oli jo turtunut. Oli kuitenkin yksi asia, josta syyttäminen oli hänestä sietämätöntä, ja Sigrid oli juuri syyllistynyt siihen.

”Tämä keskustelu päättyy tähän”, Nevis kääntyi lähteäkseen. ”Hyvästi.”

”Lähde sitten!” Sigrid huusi hänen peräänsä. ”Senkin… senkin… itserakas ihrakasa! Mene ja kaiva nöyhtää navastasi, kun maailmasi kerta pyörii sen ympärillä!”

Nevis puristi kätensä nyrkkeihin ja marssi portaita kohti. Portaille päästyään hän kuitenkin pysähtyi.

En minä ole itsekäs. Miten Sigrid edes kehtaa sanoa minulle niin?

Hänen täytyi osoittaa Sigridille, että tämä oli väärässä. Eihän hän ollut itserakas. Hän vihasi itseään. Ehkä, jos hän olisi ollut itsekkäämpi, hänen elämänsä ei olisi mennyt sillä tavoin. Jos hän olisi joskus tajunnut ajatella omaa etuaan kaikkien muiden edun sijaan.

Nevis kääntyi takaisin etsiäkseen Sigridin katseellaan, mutta naista ei näkynyt enää missään.

Neviksen vatsassa kupli. Veri kiehui. Hän halusi satuttaa jotakuta. Hän halusi satuttaa itseään.

Siksi hän antoi katseensa etsiytyä kauemmas, ohitse sen pisteen, jossa Sigrid oli hetki sitten seisonut. Se osui lopulta vaaleaan, kiharatukkaiseen naiseen, joka nojaili baaritiskiin kyllästyneen näköisenä.

Tiedän, miltä sinulta tuntuu, Nevis ajatteli. En minäkään haluaisi olla täällä.

Nevis sulki silmänsä ja antoi oman tietoisuutensa huuhtoutua pois, korvautua jollakin toisella. Uuden tietoisuuden mukana tulivat uudet kasvot – jotkut niistä lukemattomista, jotka hän oli varastanut ja painanut muistiinsa. Nämä kasvot kuuluivat kauniille, nuorelle miehelle, jonka joka liike hengittämisestä silmien räpäytykseen huokui viileää itsevarmuutta.

Kaunis mies taittoi matkansa tavernan poikki, ja keinuvien vartaloiden meri jakautui hänen tieltään. Tiskin vaaleaverikkö kuuli hänen tulonsa jo kauan ennen, kuin heidän katseensa kohtasivat. Naisen silmissä oli marraskuisen meren harmaata.

”Tylsät juhlat, eikö?” mies kysyi.

”Luit ajatukseni”, nainen vastasi. Hänen äänensä oli tuulikellojen helinää.

Miehen huulet levisivät kauniiseen hymyyn. ”Mitä sanoisit sille, jos lähtisimme täältä?”

Nainen ei epäröinyt. Nämä olivat liian kauniit kasvot kiellettäväksi.

*

Vaaleat sormet silittivät kauniin miehen kauniita kasvoja.

”Et koskaan kertonut nimeäsi”, vaaleaverikkö sanoi. Kynnet piirsivät reitin miehen vatsan laaksojen poikki. He makasivat vierekkäin sängyllä, paljaat vartalot toisiinsa kietoutuneina, antaen hekuman jälkilämmön virrata välillään.

Kaunis mies räpytteli monivärisiä silmiään. Niiden väri ei hetkeäkään pysynyt samana. Sillä hetkellä se oli utuinen tähtitaivas pakkasyönä.

”Ronan”, hän vastasi. Nimi tuli jostain hänen mielensä perukoilta, vaikka hän ei tiennytkään, mistä tunsi sen.

”Aurora”, nainen kuiskasi.

Hänen kehonsa oli pehmeä Ronanin omaa vasten. He sopivat täydellisesti yhteen, kuin kauan kadoksissa olleet palapelin palaset. He maalasivat yhdessä kauniin kuvan: sellaisen, josta kirjoitettaisiin lauluja ja tarinoita.

Mutta Ronaniksi kutsuttu mies oli sisältä kylmä. Hän ei tuntenut kuumia kipinöitä ihollaan tai tulta jalkojensa välisessä tilassa. Koko maailma oli vain monikerroksisen kuoren toisella puolen. Hopeahiuksinen puolihaltia oli jossain syvällä tuon kuoren alla, lukitussa laatikossa kaapin pohjalla.

”Nautitko sinä?” Aurora kysyi.

”Nautin”, kaunis mies vastasi. Ronan puhui totta, mutta Nevis valehteli.

Tämä oli ollut nautintoa. Tippakaan siitä ei vain ollut hänen omaansa.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 12. osa 25.1
Kirjoitti: Kaarne - 29.01.2020 13:06:40

Voi Nevis. :( Välillä sen arvostelukyky kyllä vähän pettää, koska kuvittelisi nyt, että kuka tahansa aikuinen tajuaisi, ettei lasta välttämättä kannata tuoda moiseen paikkaan. :D Minusta on hauskaa, että Sigrid tässä tekstissä on tuo järjen ääni ja moraalinvartija.

Neviksen lopun veto kyllä vähän yllätti ja pelkäsin, että hän aikoisi satuttaa naista fyysisestikin, mutta niin ei onneksi sentään käynyt. Se olisi kyllä tehnyt hahmosta paljon vaikeammin pidettävän! Toisaalta kaikilla porukan tyypeillä on tähänkin mennessä ollut myös paljon huonoja puolia, mutta ei nyt kuitenkaan mitään ihan sellaista.

Tuo lukitun laatikon vertaus oli tosi hieno! Minua jäi myös kiinnostamaan Sigridin ja Gremsin yhteinen menneisyys, mutta ehkä siitäkin kuullaan vielä lisää. Samoin Freyan osuus oli kiinnostava ja oikeastaan aika surullinenkin, koska eipä hänen(kään) osansa tässä tarinassa ole helppo. :( On kyllä jännää, miten usein sävyltään hauska ja keveäkin tarina on toisaalta monin osin hirveän surullinen!

Kiitos tästä, jään taas odottelemaan kiinnostuneena jatkoa. :)

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 13. osa 16.2
Kirjoitti: Rosmariini - 16.02.2020 12:36:39

Kiitos taas kommentista Vehka :-* Joo, Nevis osaa kyllä tehdä vääriä päätöksiä oikein olan takaa. Mutta eipä tästä joukkiosta kukaan ole kovin tasapainoinen, kuten ehkä nämä kaiut menneisyyteen antavat olettaa. Paitsi ehkä Ada, hehe. Tuollainen ilon ja surun kontrastin vaihtelu on teksteissä kyllä mielestäni tärkeää, etenkin tässä tekstissä, joka on monelta osaa tosi surullinen. Siksi välillä pitää muistaa hieman keventää.

A/N: Ensialkuun haluan kiittää kaikkia lukijoitani siitä, että olette olleet kanssani tämän tarinan ajan. Olin todella liikuttunut siitä, että Kasvoton oli äänestetty Finipikareissa vuoden originaalitarinan 3. sijalle, ja että Nevis sai kakkossijan originaalihahmojen sarjassa. Siitä en voi kiittää muuta kuin teitä, rakkaat lukijat. <3 Tämä tarina ei tosiaankaan ollut suunniteltu, mutta tästä on tullut minulle tosi tärkeä ja palaan kirjoittamaan näistä hahmoista aina mielellään. En vieläkään ihan tiedä täsmälleen, mihin suuntaan tämä on menossa, mutta pala kerrallaan mysteeri rakentuu ja Syväsuon maailma syvenee (heh heh). Toivottavasti jaksatte pysyä matkassani loppuun saakka, jotta näette miten Neviksen, Sigridin, Freyan ja Adan tarina päättyy.

Tämä on vielä tällainen väliosamainen - oikeastaan suoraa jatkoa edelliselle luvulle, josta olisi tullut vähän tuhottoman pitkä, jos nämä olisi pistetty sinne samaan. Näiden jälkeen kuitenkin päästään taas uuden "seikkailun" pariin, joten actionia on luvassa oikein kunnolla. Hyviä lukuhetkiä!

P.S. Tämä luku on omistettu Dungeon Masterillemme A:lle, jota ystävien kesken myös lokiksi kutsutaan. Kiitos, kun olet hyvä DM. <3

---

X. Ystävistä ja vihollisista

Nelikko tuijotti pöydälle asetettujen esineiden valikoimaa, mutta mitään ei tapahtunut.

Esineitä oli kolme. Taikasauva, loitsukäärö ja kirjanen, jonka Nevis oli nimennyt taikasauvan käyttöoppaaksi. Ilma oli sakeana yrtinvihreästä savusta, jonka tuoksu oli niin läpitunkeva, että se lähestulkoon poltteli nenässä. Adan silmien katse oli keskittynyt ja tuima.

”Loitsu on valmis”, hän sanoi yllättäen.

Nevis räpäytti silmiään tarkistaakseen, oliko mikään pöydällä olevista esineistä liikahtanut. Niin ei ollut. Kaikki näytti yhä samalta kuin ennenkin.

”Oletko varma?”

”Olen”, Ada nyökkäsi. ”Tiedän Jaspiksen sijainnin kilometrin tarkkuudella.”

”Vain kilometrinkö?”

”Hyst”, Sigrid keskeytti. ”Kerro meille, Ada. Missä hän on?”

Adan katse porautui entistä syvemmälle pöytään, miltei kuin hän aikoisi sytyttää sen katseellaan tuleen. ”Noin kaksikymmentä kilometriä… tuohon suuntaan.”

Adan sormet osoittivat länteen.

”Mutta eihän se voi olla oikein”, Nevis totesi. ”Eihän siinä suunnassa ole muuta kuin…”

”Merta”, Sigrid täydensi. Hänen kasvonsa olivat kalvenneet silmissä.

”Mitä? Onko jokin hätänä?”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Miksi olisi?”

Virne levisi Neviksen kasvoille. ”Mitä? Pelkäätkö sinä vettä? Suuri Sigrid?”

”En pelkää”, Sigrid vastusti. ”En vain… pidä siitä.”

Neviksen kulmat kohosivat melkein kuin itsestään. ”Niin kaikki aina sanovat.”

Sigrid keräsi itsensä ja käveli ikkunan luo. ”Loitsu on tarkka?”

”Ehdottoman”, Ada vastasi. ”Käytössämme ei ollut vain yksi, vaan kolme esinettä, joista jokainen oli Jaspikselle tärkeä. Taitajan ja hänen taikasauvansa väliselle suhteelle vain harva asia vetää vertoja.”

Nevis tirskahti, ja sai pian tuta Sigridin hyytävän tuijotuksen itsessään. Sillä naisella ei sitten ollut lainkaan huumorintajua.

”Se ryökäle”, Sigrid jatkoi. ”Hän yrittää paeta.”

”Yrittäisin minäkin, jos olisin hän”, Nevis huomautti.

”Itseasiassa, en olisi siitä niinkään varma”, Ada totesi. ”Paikannusloitsu ei nähkääs anna ainoastaan sijaintia. Sen voimakkuus myös kertoo siitä, kuinka pysyvästi kohde on asettunut jonnekin. Jaspiksen tapauksessa sijainti on erityisen voimakas.”

”Hän siis odottaa jotakin”, Sigrid käsitti. ”Mitä?”

”Tai ketä”, Nevis totesi raapiessaan puukollaan kynsiensä alusia. ”Se voi olla ansa.”

”Olet oikeassa”, Sigrid myötäili – vaikkakin vastentahtoisesti. ”Emme tiedä lainkaan, mitä meillä on vastassa. Tarvitsemme lisätietoa, ennen kuin toimimme.”

”Minä voin huolehtia siitä.” Ada siirtyi Sigridin viereen ikkunalle ja avasi sen, jolloin raikas syystuulahdus pyyhkäisi syrjään yrttien silmiävuodattavan katkun. Ada vei sormensa huulilleen ja päästi pitkän, musikaalisen vihellyksen. Heidän ei tarvinnut odottaa minuuttiakaan, ennen kuin jostain kantautui lokin kiekaisu. Ada levitti kätensä ikkunasta ulos, jolloin lokki laskeutui hänen käsivarrelleen siipien havinan saattelemana.

”Etsi Jaspis”, Ada käski.

”Kiääää!” lokki vastasi ja lensi tiehensä.

”En tiennyt, että puhut lokeille”, Nevis sanoi.

”Druidit osaavat puhua kaikkien eläinten kanssa”, Ada vastasi.

”Eikö se ole vaikeaa?”

”Ei”, Ada pudisti päätään. ”Ihmisille puhuminen on paljon vaikeampaa.”

Siinä Ada oli oikeassa. He eivät juuri puhuneet odotellessaan. Sigrid nojaili seinää vasten ja naputti jalkaansa niin, että kopina kävi. Ada keitti itselleen teetä ja hörppi sitä niin isosta mukista, että se muistutti pikemminkin keittokulhoa. Nevis puolestaan keskittyi kaivertamaan rivouksia lattiaan puukollaan.

”Kiää kiää!”

Neviksen kaivertama kuva jäi kesken, jättäen varsin monitulkintaisen lopputuloksen. ”Mitä lokki sanoo?”

”Jaspis on laivalla”, Ada tulkkasi, ”purjelaivalla. Kyseessä on kaksimastoinen kuunari, miehistöä korkeintaan kymmenen. Se odottaa ankkuroituneena luodon edustalla, parikymmentä kilometriä tästä länteen.”

Nevis oli vaikuttunut. ”Lokki sanoi kaiken tuon kahdessa kiää:ssä?”

”Odotappas kun puhut päästäisen kanssa. Kerran sellainen kertoi koko kesän tapahtumat yhden piipin aikana.” Ada heilautti kättään. ”Mene, toverini.”

Lokki lensi pois. Heidän lyhyt ystävyytensä oli ohi.

”Krhm”, Sigrid käänsi huomion itseensä. ”Kymmenen miestä? Se kuulostaa vähältä. Miltei liian vähältä.”

”Ehkei Jaspis ehtinyt kerätä kaljuunan verran miehistöä paetessaan henkensä edestä”, Nevis totesi. ”Tämähän on vain hyvä asia.”

Sigrid murahti. ”Ehkä. Ei pitäisi olla temppu eikä mikään napata häntä kolmistaan. Tarvitsemme vain veneen. Voimme livahtaa alukseen pimeän turvin, hoitaa tämän nopeasti ja huomaamattomasti.”

”Tarkoitat varmaan nelistään”, Nevis huomautti. ”Minä, sinä, Ada ja Freya.”

Sigridin leukaperät kiristyivät. ”Oletteko varma, että se on hyvä ajatus?”

Nevis tunnisti Sigridin korkean nuotin, tämän olkapäille asettuvan painon. Sigridin aiempi tyytymättömyys laivoihin oli ollut pelkkää haaleaa vettä tähän verrattuna. Tämä oli aitoa pelkoa.

”Miksei olisi?” Nevis kysyi.

Sigridin katse siirtyi ovelle, ikään kuin Freya voisi pelmahtaa sisään millä hetkellä hyvänsä. Niin ei tapahtunut, mutta Sigrid madalsi ääntään silti. ”Juuri ennen kuin Jaspis pakeni… hän kertoi minulle jotain. Freyasta. Se sai minut ajattelemaan. Eikö teistäkin ollut outoa, miten helposti hyväksyimme hänen kaikki tekemisemme? Miten emme lainkaan kyseenalaistaneet hänen haluaan lähteä mukaamme, vaikka Grems ei edes palkannut häntä? Ja te kaikki näitte, mihin hän pystyi kartanossa. Hän ei ole pelkkä tavallinen tyttö.”

Ada nyökkäsi vakavana. ”Olen tullut samaan johtopäätökseen.”

Nevis ei oikeastaan ollut ajatellut asiaa. Hän oli nähnyt elämässään jo niin monia outoja asioita, että harva asia tuli hänelle yllätyksenä. Eikä hän välittänyt tehtävän yksityiskohdista kuten Sigrid. Hänelle oli pääasia, että se tuli tehtyä.

”Oletko sitten samaa mieltä kanssani?” Sigrid kysyi.

”En”, Ada vastasi. ”Päinvastoin. En ole vielä täysin varma siitä, mikä Freya on, mutta niin kauan kuin saamme siitä selvää, meidän olisi viisasta pitää hänet lähellämme. Niin ainakin pystymme tarkkailemaan häntä.”

”Aiotko ottaa siitä selvää?”

”Parhaani mukaan. Freya on lukko. Jaspis on avain. Tarvitsemme molemmat ratkaistaksemme tämän. Tässä ei ole enää kyse pelkistä rosvoista kartanon kellarissa. Olemme sidottuja toisiimme, halusimme sitä tai emme.”

Sigrid nyökkäsi kankeana. ”Pidä ystävät lähelläsi, viholliset vielä lähempänä.”

Viholliset, Nevis ajatteli. Freyako? Ei. Hänellä oli paljon pahempia vihollisia. Sellaisia, jotka kääntäisivät maailman ympäri löytääkseen hänet. Ja Freya oli yksi harvoista asioista, jotka seisoivat heidän tiellään.

Nevis vilkaisi ulos. Aurinko oli jo matalalla, vaikka oli vasta iltapäivä. Päivät kävivät lyhyemmäksi – aivan kuten hänenkin aikansa. Hän tiesi, ettei voisi paeta ikuisesti. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi otettava vastaan kaikki mahdollinen apu.

”Freyasta puheen ollen…” Sigrid keskeytti hänen ajatuksensa. ”Missä hän on nyt?”

*

Kylmä.

Kamalan kylmä.

Jalat liikkuivat eteenpäin, mutta hitaasti, niin hitaasti. Joka askel painoi enemmän kuin edellinen. Niiden väliseen tilaan mahtui iäisyys. Olisi niin paljon helpompaa vain pysyä paikallaan, jäädä tähän. Maa jalkojen alla oli kiveä, mutta se tuntui pehmeältä. Siitä varmasti saisi hyvän pedin. Mitä haittaa siitä olisi, jos hän lepuuttaisi silmiään vain hetken? Ihan pikkuisen vain…

Juokse, Freya, sinun täytyy juosta.

Ääni räväytti luomet auki, terävöitti pimeyttä silmien reunoilla. Ei hän voinut pysähtyä vielä. Täällä ei ollut turvallista. Hänen täytyi päästä pois, kauemmas, ylemmäs.

Mutta minne?

Hänen ympärillään oli pelkkää pimeyttä. Kiveä kiven päälle. Kauan sitten hylättyjä tunneleita, joista osa oli niin vanhoja, ettei kukaan enää muistanut, minne ne johtivat. Freya valitsi niistä lähimmän, voimat eivät riittäneet muuhun. Sielläkin oli kylmää. Kaikkialla oli kylmää.

Vaikka Freya liikkui eteenpäin, kylmyys ei hälvennyt. Hän alkoi ymmärtää sen johtuvan siitä, ettei se ollut hänen ulkopuolellaan, vaan hänen sisällään. Paksut vaatteet suojasivat häntä näyltä, mutta hän tiesi, että jokin oli pielessä. Vatsaa jäyti kylmä kostea kipu, joka sykki jokaisella askeleella. Hän olisi halunnut nostaa paitaa ja katsoa, nähdä kuinka paha tilanne oli, mutta hän ei uskaltanut. Hänen täytyi jatkaa. Jatkaa eteenpäin.

Hitaasti tunneli kasvoi suuremmaksi, avarammaksi. Täällä ilma tuntui erityisen kylmältä, miltei polttavalta. Hengitys huurusi paksuina pilvinä. Se kertoi, ettei kylmyys ollut vain sisäpuolella. Ehkä hän oli jo lähempänä pintaa? Hänen täytyi olla, koska edessä näkyi valoa. Mutta tässä valossa oli jotain erikoista. Se ei ollut auringon keltaista valoa tai kuun sininen keila. Tämä valo oli punaista.

Valo yhtä aikaa työnsi häntä pois että veti häntä puoleensa. Lähemmäs astuttuaan Freya huomasi, ettei valo varsinaisesti langennut mistään – hän ei oikeastaan voinut paikantaa sen lähdettä. Se vain oli kaikkialla.

Hänen edessään aukeava tila oli pyöreä kammio, niin korkea ja leveä, ettei hän erottanut seiniä tai kattoa. Tilan keskellä seisoi suuri, jykevä koroke, joka toi mieleen haudan tai alttarin. Tai kenties se oli molempia yhtä aikaa.

Freya, ääni kutsui yllättäen. Oliko se äidin vai isän ääni? Mummon vai papan ääni? Hän ei osannut erottaa niitä toisistaan. Kaikki punoutuivat toisiinsa yhdeksi lauluksi. He kutsuivat häntä.

”Missä te olette?” Freya kysyi pimeydeltä. Hänen silmänsä kostuivat kyynelistä. Miksi näin oli tapahtunut? Äiti oli aina sanonut, ettei hyville ihmisille voinut tapahtua mitään pahaa. Eivätkö he sitten olleet tarpeeksi hyviä? ”Älkää jättäkö minua yksin!”

Tule lähemmäs, Freya. Löydä meidät. Pelasta meidät.

”Miten? Minä en jaksa enää. On kylmä. On niin kylmä…”

Joka askeleella kuiskaukset voimistuivat. Freyan saapuessa korokkeelle ne jo lähestulkoon huusivat. Kaikki äänet vaikuttivat kantautuvan korokkeen keskelle kaivetusta kuopasta, johon oli upotettu eriskummallinen, musta kivi. Freya ei ollut koskaan elämässään nähnyt mitään sen kaltaista. Kivi oli sekä mattamainen että kiiltävä, läpikuultava sekä läpinäkymätön. Se yhtä aikaa kuiskasi ja huusi, pelotti ja lumosi.

Olemme täällä… auta meitä… pelasta meidät…

Viimeisillä voimillaan Freya kumartui koroketta kohti ja poimi kiven käteensä.

Kun kivi kosketti hänen kättään, se päästi sihisevän äänen ja alkoi sulaa. Mustan keskeltä paljastui sykkivää punaista, aivan kuin Freya olisi pitänyt kädessään kuolevan tähden ydintä tai tulivuoren sydäntä. Siitä huolimatta kivi ei ollut kuuma – se tuntui pikemminkin kädenlämpöiseltä. Viileältä. Kylmältä.

Liian kylmältä.

Kylmyys, jota Freya oli aiemmin tuntenut, ei ollut mitään tähän verrattuna. Tämä kylmyys hiipi syvälle sieluun, levisi hänen suoniaan pitkin kuin kaadettu elohopea tai happo. Freya halusi huutaa, mutta hänen kurkustaan ei päässyt ääntäkään. Hän yritti irrottaa otteensa, mutta oli jo liian myöhäistä. Kivi oli sulanut kiinni hänen kämmeneensä, hänen ihostaan läpi, sen alle. Hänen suonensa erottuivat mustana paljasta ihoa vasten, kun lukemattomat pienet kivikäärmeet kiipesivät peremmälle hänen kättään pitkin. Hänen olkapäihinsä ja rintaansa, keuhkoihinsa ja sydämeensä.

Nyt minä kuolen, Freya tiesi. Se oli ohi. Hän ei jaksanut taistella enää. Kylmyys ulottui liian syvälle. Tuolla kylmyydellä oli nimi, sillä oli muoto. Freya ei ymmärtänyt, mitä nuo sanat tarkoittivat, mutta ne olivat viimeinen asia, jotka hän muisti ennen loppua.

Agrakaan. Urkoth.

Niihin sanoihin Freya heräsi.

Hän lähestulkoon loikkasi pystyyn sängystään, huutaen ja huitoen hallitsemattomasti käsillään. Kun hän lopulta sai takaisin kehonsa hallinnan, hän tuli tietoiseksi siitä, että jossain haisi palaneen käry. Freya hieroi silmiään ja nousi kunnolla istumaan, yrittäen paikantaa hajun suunnan.

Hänen huoneensa seinään oli ilmestynyt ihmisen mentävä reikä, jonka mustat reunat savusivat yhä, kuin se olisi poltettu siihen vain hetki sitten.

Freyan sormissa kipinöi. Riipus poltteli viileänä kaulan ihoa vasten. Vaikka Freya ei muistanutkaan sitä, hän tiesi tehneensä tämän.

”Freya!”

Se oli Adan ääni. Haltian kasvot pilkistivät savuavan reiän lävitse Freyan huoneeseen. ”Mikä tämä on?”

Freya ei saanut vastausta suustaan. Hän vain tuijotti seinään ilmestynyttä reikää.

”Nevis? Onko sinulla mitään tietoa tästä?”

”Älä minua katso”, Neviksen ääni kuului kauempaa. ”Näytänkö minä siltä, että minulla on pieni liekinheitin taskussani? Ei tämä minun syytäni ole.”

Ada kurtisti kulmiaan. Hänen katseensa tapasi Freyan katseen.

”Onko kaikki hyvin?” Ada kysyi.

Freya tasasi hengityksensä ja vei kätensä vaistomaisesti kaulalleen. Riipus oli yhä siinä. Se ei koskaan kadonnut mihinkään. Vaikka hän yrittäisi ottaa sitä pois kaulastaan, vaikka hän löisi sen seinään tai viskaisi sen mereen, se jotenkin aina löytäisi tiensä takaisin hänen luokseen. Hän tiesi sen. Hän oli jo yrittänyt kaikkea.

”Kaikki on hyvin”, Freya vastasi. Mutta vaikka ääni, joka tuli hänen suustaan oli Freyan ääni, hänen huuliaan liikutti joku toinen. ”Älkää huolehtiko minusta.”

Ada räpytteli silmiään hetken. Hänen ohimollaan lihakset kävivät, pää liikehti levottomasti hartioiden välissä. Haltia vastusteli. Se ei ollut hyvä.

”Sanoin, että kaikki on hyvin”, Freya jatkoi. Noiden sanojen vakaus yllätti hänet itsensäkin. Ne olivat yhtä totta kuin taivas oli sininen. ”Onko kaikki valmista lähtöä varten?”

Adan kasvojen nytkähtely lakkasi. Silmät lasittuivat hetkeksi, ikään kuin niiden pinnalla olisi käväissyt ajatus, mutta se oli nyt unohtunut.

”Valmista on”, Ada vastasi. ”Pue päällesi ja pakkaa tavarasi. Lähdemme auringon laskettua.”

Kääpiötytön huulet levisivät hymyyn. Ajatus teki hänet hyvin, hyvin tyytyväiseksi.

”Erinomaista”, Urkoth sanoi.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 13. osa 16.2
Kirjoitti: Kaarne - 13.03.2020 11:15:43

Kas niin! Olen lukenut tämän luvun jo pariinkin otteeseen, mutta aivot ovat olleet aina liian jumissa järkeviin kommentteihin, joten yritetäänpä sitten nyt!

Tässä oli paljon juttuja, joista tykkäsin. Erityisesti fiilistelin tuota Adan ja lokin käymään keskustelua ja toteamusta siitä, miten eläimille on helpompaa puhua kuin ihmisille. Se kuulostaa paitsi druidimaiselta, myös ihan todelta. :P Ihmisten kanssakäyminen on välillä niin täynnä nyansseja ja kätkettyjä ansoja, ettei sitä tiedä, mistä edes lähtisi liikkeelle, ettei astu suoraan miinaan. :D

Muutoin tämä oli aluksi vähän väliosa, jossa alustettiin tulevaa toimintaa, ja minusta se oli ihan jees. Oli mukavaa nähdä sankarimme suunnittelemassa seuraavaa siirtoaan ja Nevis kaivertelemassa rivouksia lattiaan. :P Myös Adan valtava teemuki hymyilytti. Luvun loppupuolella tahti taas kiihtyi ja olit kyllä kirjoittanut tuon Freyan unen/mikä olikaan tosi vaikuttavasti ja ahdistavasti! Käy kyllä jatkuvasti häntä myös sääliksi, koska tuo Urkoth ei selvästikään ole paras tyyppi kaulakorussa mukana raahattavaksi. Odotan jännityksellä sitä, milloin joukkiomme joutuu oikeasti kohtaamaan hänet silmästä silmään, ja kuka siitä mahtaa selvitä ehjin nahoin, jos kukaan.

Niin että nyt vaan toivon taas kerran jatkoa! ♥

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 14. osa 14.3
Kirjoitti: Rosmariini - 14.03.2020 19:07:17

Kiitos ihanasta kommentista Vehka :)) Kiva, että tällainen väliosakin upposi. Nyt tosiaan mennään taas toiminnan pariin, joten oli ihan kiva kirjoittaa vähän tuollaista kevyempää väliosaa ennen tätä. Hauskasti olit poiminut erilaisia yksityiskohtia kommenttiisi, siitä tuli taas hyvä mieli. Ihanaa, että jaksat seurata ja kommentoida tätä niin intensiivisesti. <3

A/N: Pahoittelen, että tässä on vähän kestänyt. Käytin helmikuun lopun romaanini ykkösosan viimeistelyyn, joten tämä oli jäissä jonkun aikaa. Nyt kuitenkin tuo tekele on siirtynyt oikolukuvaiheeseen, ja aikaa taas riittää muillekin kirjoitusprojekteille. Tänään iski sitten oikein kunnon inspis tämän suhteen, ja sain kokonaisen luvun kirjoitettua. Toivottavasti inspis pysyy yllä pidempään, niin saan tätä päiviteltyä taas vähän useammin kuin kerran kuussa. Kiitos kaikille, ketkä tätä vielä seuraavat!

---

XI. Nimeni on Urkoth

Veneen keinahtelu teki Sigridin hermostuneeksi.

Meren roiskeet ja tuulen ulvonta soittivat ilmoille syysmyrskyn ensisävelet. Syväsuon matala rannikko katosi sadeverhon taa, kun pilvistä alkoi tulla hyytävää tihkua. Aallot kävivät korkeammiksi, kunnes joka pärske viskoi ämpäreittäin vettä keulaa kohti. Adan suojaloitsu käänsi pois suurimmat pisarat, mutta veneen kaatumista se ei estäisi. Eikä maata näkynyt mailla halmeilla.

”Lopeta tuo”, Nevis murahti yllättäen. Sigridillä kesti hetki oivaltaa, että puolihaltian sanat oli kohdistettu hänelle.

”Mikä?”

”Jalkasi naputtaminen. Olemme kohta perillä. Emmekä me tosiaankaan tarvitse tervetulokonserttia.”

Sigrid tunsi poskiensa punastuvan, ja hän puristi molemmat kätensä jalkojensa ympärille pitääkseen ne kurissa. Hän ei ollut edes huomannut, kuinka kovaa meteliä piti. Meri teki hänet levottomaksi. Syysmyrskyn tavoin se nostatti hänen mielensä uumenista muistoja, joiden hän oli kuvitellut hukkuneen jo vuosia sitten.

Ilmassa tuoksuu rauta.

Sigrid nuolaisee huuliaan. Niillä on kostea ja metallinen tuntu. Hän hymyilee punaista hymyä. Salamanisku valaisee hänen roiskeiden peittämän panssarinsa ja vaaleiden hiustensa ääriviivat. Maalaa sädekehän kasvojen ympärille.

Kuuma hengitys polttelee kaulaa vasten. ”Sinä kuoleman enkeli.”

Tumma sänki raapaisee kasvojen pintaa. Vahvat kädet vetävät hänet lähelle.

”Suutele minua, Sig.”

Miehen huulilla maistuu viski. Ja veri.

”Sig? Kuuletko minua? Haloo?”

Sigrid ravisteli päätään. Hetken hän oli aikeissa lausua ääneen väärän nimen. Mutta sen nimen omistaja ei ollut täällä.

Eikä hän ollut sitä enää.

”Nevis”, Sigrid keräsi itsensä. Mutta kun hän kääntyi katsomaan puolihaltiaa kohti, tämä ei ollut enää oma itsensä. Nevis oli jälleen ottanut toiset kasvot. Nämä kuuluivat yhdelle heidän kartanossa näkemistään roistoista. Nuorelle, punatukkaiselle jousimiehelle, jonka suurissa silmissä kimmelsi pelko ja ahdistus.

”Jestas”, Sigrid kirosi. ”En koskaan totu tuohon.”

”Olemme pian perillä”, Ada totesi. ”Laiva näkyy jo. Muistatteko suunnitelman?”

”Minä menen ensin ja hoitelen vartijat”, Nevis – tai siis Kasvoton vastasi. ”Sitten te kolme seuraatte perässä ja etsitte Jaspiksen.”

Freya, joka oli ollut siihen asti hiljaa, nyökkäsi. ”Me huolehdimme hänestä. Voit olla varma siitä.”

Sigridiä kylmäsi yllättäen. Freyan äänessä oli terävä pohjasävy, joka raastoi hänen korviaan kuin metallin raapaisu posliinia vasten. Hän ei kuitenkaan saanut antaa sen häiritä. Pelolle ei ollut nyt sijaa.

”Tärkeintä on se, että Jaspis pysyy hengissä”, Ada täydensi. ”Teemme kaiken sen eteen. Emme saa antaa hänen paeta enää toista kertaa. Emmekä saa antaa kartanossa tapahtuneen toistua. Käytämme kuolettavaa voimaa vain viime tilanteessa. Me emme ole raakalaisia.”

Sigrid laski häpeissään katseensa. Tällä kertaa hän ei antaisi itsensä lipsua. Roistot otettaisiin kiinni ja vietäisiin oikeuden eteen. Verta ei vuodatettaisi tänä yönä.

Hän oli hyvin väärässä.

*

Soutuvene lipui pimeän turvin kuunarin kylkeen.

Adan tiedot eivät olleet valehdelleet. Mastoja oli tosiaan kaksi, ja laivalla oli mittaa tuskin kolmeakymmentä metriä enempää. Siitä huolimatta alus näytti pahaenteiseltä kelluessaan vellovien aaltojen keskellä. Laivan viereinen luoto oli puuton ja merimetsojen jätösten turmelema, eikä se suojannut tuulelta juuri lainkaan.

Taivaalta ja aalloista roiskuva meri liimasi nuoren jousimiehen hiukset hänen kasvoihinsa, kun hän loikkasi soutuveneen kyydistä kuunarin kylkeen. Tämä vartalo oli notkea ja kevyt, ja kiipeäminen aluksen kyydille sujui kuin tanssi. Samalla jousimies pani merkille, että aluksen kylkeen oli maalattu nimi.

Abissa.  Syvyys.

Osuvaa.

Kannella seisoi kaksi miestä. Kumpikaan heistä ei nähnyt tulijaa. He olivat keskittyneet tiirailemaan myrskyyn silmät sirrillään, ja kumpikin näytti uitetulta rotalta. He olivat varmasti vetäneet tämän porukan vahtivuorojen lyhyet tikut.

Kasvoton kaivoi laukustaan pullon tummaa nestettä ja avasi sen. Pelkästään tuoksu sai hänet uneliaaksi. Seuraavaksi hän veti esille puisen pillin ja kaksi pienikokoista nuolta, jotka upotti tummaan nesteeseen. Sitten hän tähtäsi ja puhalsi.

Nuolet kiisivät viheltäen ilman halki ja osuivat miehiä vuorotellen kaulaan. Heistä kumpikin ynähti ärtyneenä, aivan kuin ampiaisen pistämänä. Enempää he eivät ehtineet sanoa, sillä koomankääpäuute alkoi jo vaikuttaa. Kaksikon silmät valuivat kiinni, ja he rojahtivat tajuttomina kantta vasten.

Kasvoton kääntyi taaksepäin ja viittoi venettä kohti. Samalla hän viritti seuraavan satsin valmiiksi uusia vartijoita varten ja hiipi edemmäs. He olivat tulleet sisään veneen peräosasta, ja kaukana edessä erottui keulan alle vievä ovi. Enempää vartijoita ei kuitenkaan kannella näkynyt. Ada, Freya ja Sigrid asettuivat asemiin veneen perän lähistölle, jossa oli toinen, taaksepäin johtava ovi. Ada ja Freya litistivät itsensä seinää vasten samalla kun Sigrid siirtyi ovelle, veti miekkansa esiin ja laski kolmeen.

Sitten hän heitti oven auki.

Kului yksi, pitkän hengenvedon mittainen hetki. Tyyni ennen myrskyä.

Mutta pyyhkäisevää aaltoa ei koskaan tullutkaan.

”Tyhjä”, Sigrid sanoi.

Nuoren jousimiehen punaiset kulmat kääntyivät alaspäin. Hän tähyili eteenpäin tummalle kannelle. Sade rummutti sitä vasten. Se kätki taakseen veneen etuosan ja maailman sen ulkopuolella.

Kasvoton otti varauksellisia askelia lähemmäs veneen keulaa. Kannen alta ei kajastanut valonpilkahdustakaan, eikä mistään kuulunut askelten tai puheen ääntä. Vain tuuli ja meri ulvoivat.

Sigrid saavutti hänet tuotapikaa. Hänen miekkansa terä välähti himmeänä pimeyden keskellä, kun he kyyristyivät maston taakse lähelle keulan ovea. Sigrid tuijotti sitä päättäväisenä.

”Lopetetaan tämä”, hän sanoi.

Kasvoton nyökkäsi. Sitten hänen kehonsa teki jotain odottamatonta.

Hän tarttui Sigridin käteen.

”Ole varovainen”, hän kuiskasi.

Epäusko valtasi Sigridin kasvot. Hän kallisti päätään aivan kuin hänen korvassaan olisi ollut vettä.

Kasvoton ravisti kätensä äkkiä irti. Hän käsitti, ettei tämä ollut hopeahiuksisen puolihaltian teko. Tämä oli pelokkaan, nuoren jousimiehen käytöstä. Virhe.

”Mene”, hän sanoi. Tällä kertaa sana oli hänen omansa.

Sigrid meni. Eikä hopeahiuksinen puolihaltia ollut varma, kenen huoli painoi hänen vatsassaan.

*

Ada puristi sauvaansa entistä tiukemmin.

Hänen haltiakorvansa kuuntelivat. Terävät silmät näkivät selkeästi pimeyden keskelle, sen jokaisen ääriviivan.

Mutta ehkä juuri se teki hänet niin levottomaksi. Kahta Neviksen tainnuttamaa vartijaa lukuun ottamatta missään ei näkynyt ketään. Edes, kun hän venytti aistinsa kuunnellakseen elonmerkkejä kannen alta, ei mikään antanut niitä ilmi.

Sigrid oli jo siirtynyt ovelle. Samalla Nevis oli alkanut kivuta mastoa pitkin nähdäkseen kauemmas. Ja Adan oikealla puolella Freya seisoi hiljaa ja tyynenä, odottaen. Jopa hänen rauhallisuudessaan oli jotain huolestuttavaa.

Sigrid nosti miekkansa ja avasi oven. Ada veti syvään henkeä ja odotti hänkin. Sigrid meni sisään.

”Tyhjää”, hän huusi hetken kuluttua. ”Täällä ei ole ketään.”

Mastoon kivunnut nuori jousimies ampui Sigridiä kohtaan kysyvän katseen.

”Koko paikka on tyhjä”, Sigrid vastasi.

”Ei”, Ada pudisti päätään. ”Ei voi olla. Lokin tiedot olivat oikeita.”

”Olisivatko he voineet ehtiä jo paeta?” Nevis kysyi.

”Ehkä. Mutta millä he olisivat paenneet? Ja minne? Ympärillä on pelkkää merta.”

Sigrid ärähti tyytymättömänä. ”Heidän on pakko olla täällä. Jaspis! Missä sinä olet?”

Vastausta ei kuulunut.

”Tule esiin, senkin pelkuri!”

Ada tunsi hiuskarvojensa nousevan pystyyn.

”Tässä on jotain mätää”, hän sanoi. ”Meidän täytyy lähteä. Nyt heti. Tämä on ansa.”

Sigrid kääntyi takaisin kantta kohti, mutta liian myöhään.

Ilmaa halkoi ukkosen kumahdus, ja oviaukon eteen nousi samassa lasimainen seinämä, joka sulki Sigridin sen taakse. Ilmaan syttyi otsoninomainen tuoksu. Ilma laivan ympärillä alkoi väreillä, kun samanlainen, läpinäkyvä kilpi nousi laivan ja ympäröivän meren ympärille. Se kohosi korkeaksi kuvuksi kaikkialle laivan ympärille. Sade ja meren roiskeet kimposivat sen pinnasta, sulkien heidät omaan kuplaansa eristyksiin muusta maailmasta.

Samassa Ada tuli tietoiseksi siitä, etteivät he tosiaankaan olleet yksin. Huone Sigridin takana täyttyi äkkiä erinäisistä, tummista hahmoista, jotka kävivät Sigridin kimppuun joka suunnasta. Sigrid avasi suunsa ja kohotti miekkansa, mutta Ada ei kuullut hänen huutoaan. Taikakilpi sulki jopa äänet sen toiselle puolelle.

”Sigrid!” Ada huusi. Hän veti sormuksen sormestaan ja kasvatti sen täysikokoiseksi sauvaksi, jonka keltainen hohde valaisi koko kannen, mukaan lukien heidän takanaan olevat hahmot. Joukko miehiä, joita he eivät olleet huomanneet aiemmin, lähestyi veneen takaosassa olevan oven takaa. Siitä samasta tilasta, jonka Sigrid oli varmistanut olevan tyhjä.

Nuoli viuhahti ilman halki, kun Nevis alkoi ampua roistoja ylhäältä mastosta käsin. Freyan kaulakorun puna syttyi ja nostatti ilmaan kylmiä aaltoja. Samassa Ada keskittyi Sigridin eteen nousseeseen muuriin. Sen takana Sigrid yritti miekkailla vähintään neljän vastustajan kanssa, ja oli auttamattoman alakynnessä.

Ada kuunteli taikuuden jälkeä. Tämän muurin ääni oli merta peittävän paksun jääkannen kuminaa, lumen narskuntaa jalkojen alla. Pakkaspäivän kylmää tulta ja pitkän talviyön pimeää yksinäisyyttä.

Ada nostatti mielestään vastakkaisen tunteen. Kuuman kesätuulen kahinan puissa. Lintujen laulun ja auringon lämmön iholla. Keltainen valo hänen sauvansa kärjessä voimistui. Siitä tuli oma aurinkonsa.

Muuri alkoi rakoilla. Se rätisi ja kolahteli, kun sen pintaan alkoi piirtyä nauhamaisia railoja, jotka risteilivät sitä pitkin kuin hämähäkinseitti. Ada lisäsi lämpöä. Muuri halkesi kuin posliini, kuin kristallin helähdys. Huutoja alkoi kantautua sen takaa.

Silloin Adan jalat pettivät hänen allaan.

Maailma kääntyi sivuttain, ja vartalo tömähti raskaana kovaa kantta vasten. Adan korvissa soi. Hän yritti tarkentaa katsettaan, mutta kaikesta oli tullut sumeaa. Silmistä valui kyyneleitä.

Valkoinen kivun aalto hyökyi hänen kehoonsa. Ada yritti paikantaa kivun lähteen, muttei onnistunut siinä. Aivan kuin hänen koko vartalonsa olisi yhtäkkiä ollut tulessa. Hän kykeni ainoastaan huutamaan. Siinä äänessä ei ollut mitään inhimillistä.

Karhu hänen sisällään taisteli päästäkseen ulos. Hänen ääriviivansa tuntuivat liian pieniltä. Tämä ruumis oli vankila. Liian tiukalle kääritty verkko. Hän sätki ja vääntelehti kuin siimaan tarttunut kala, mutta hän ei päässyt vapauteen. Häkin seinät olivat liian ahtaat.

Sumeiden silmiensä takaa Ada erotti häntä kohti lähestyvät verkkaiset askeleet. Ne punoutuivat yhteen lasimaisen naurun kanssa.

”Miltä se tuntuu, haltiaparka? Kun ylpeytesi riistetään sinulta?”

Ada ei kyennyt vastaamaan. Kuolaa alkoi valua hänen poskeaan pitkin.

Jaspiksen luurankomaiset kasvot ilmestyivät hänen näkökenttäänsä. Tietäjän ohuet huulet olivat kaartuneet pilkalliseen hymyyn. Hän piteli kädessään jotakin, ja kun Jaspis puristi kättään tiukemmin sen ympärille, kipu syöksähti Adan halki kuin nuoli.

”Mitenkö?” Jaspis kysyi Adan puolesta. Kaikkialla heidän ympärillään välähteli varjoja ja aaltoili ääniä. Ada ei käsittänyt, kuinka oli koskaan voinut kuvitella paikan olevan tyhjä. ”Yksinkertaista naamiointitaikuutta. Viime kohtaamisemme jälkeen aavistin, että tulisitte etsimään minua, joten tein pieniä varotoimia. Skannasin taikajälkesi ja neutralisoin sen vastakkaiseen suuntaan kulkevilla aalloilla.”

Ada puri hammasta. Siksi Jaspis oli kyennyt pysyttelemään piilossa.

He olivat totisesti aliarvioineet hänet.

”Valitettavasti yksinkertaiset varotoimet eivät riitä”, Jaspis jatkoi. ”Siksi otin tämän.”

Jaspis paljasti kämmenensä. Sen keskeltä erottui pieni tuppo tummanruskeaa karvaa.

Adan karvaa.

”Huolimatonta käytöstä sinulta, druidi. Jos tällainen määrä karvojasi aiheuttaa tällaista kipua, kuvittele vain, mitä olisin voinut tehdä verelläsi?”

Ada tukahdutti hampaiden välistä pyrkivän huudon. Jollain ihmeen kaupalla hän sai muodostettua muutaman sanan.

”Olet… hirviö.”

”Hirviö?” Jaspis kohotti harmaita kulmiaan. ”Vain siksikö, koska käytän taikuutta, jota te druidit kutsutte kielletyksi? Tekopyhää. Unohdat, että tämä on esi-isienne taikuutta. Samaa taikuutta, jolla muinaiset haltiat nostattivat itsensä jumalten tasolle.”

”Se tuhosi heidät.”

”Ei. Se pelasti heidät. Tuo taikuus virtaa yhä suonissanne, ja takaa teille yliluonnolliset aistit ja pitkän iän. Ilman tätä taikuutta sinä olisit jo kuollut.”

”Valehtelet.”

Uusi valkoinen hyökyaalto hiljensi Adan, ja kipu oli saada hänet oksentamaan. Hän lyyhistyi voimattomana kantta vasten. Hänen voimansa olivat lopussa. Hän ei kyennyt tähän yksin.

”Auttakaa...” Ada kähisi.

Silmäkulmastaan Ada näki, kuinka Nevis ampui maston huipulta nuolikuuron Jaspista kohti. Jaspis kuitenkin käänsi niistä jokaisen puhaltamalla vapaasta kämmenestään tuulta niiden suuntaan. Hän lausui loitsun ja nostatti tuulipyörteen korkeammaksi, kunnes se muodosti terävän, miekkamaisen suppilon, jonka hän käänsi suoraan Nevistä kohti.

Tuulipyörre iskeytyi mastoon ja katkaisi sen huipulta kahtia kuin tikun. Puunpirstaleita sinkosi ympäriinsä terävänä kuurona. Neviksen jousi lensi hänen kädestään, ja puolihaltia paiskautui ilman halki kuin räsynukke. Ada juuri ja juuri ehti nähdä, kuinka hänen hahmonsa putosi laidan ylitse ja katosi.

Sitten kipu nielaisi Adan alleen.

*

Tuuli iskeytyi Nevikseen kuin nyrkki.

Se piiskasi hänen kasvojaan ja löi hänen rintaansa. Se vihmoi hänen käsiään ja viilteli hänen jalkojaan. Hän oli voimaton sen mahdin edessä. Nevis oli pelkkä ilman halki putoava kivi, pelkkää jalkojen alle murskautuvaa soraa.

Sitten tuuli loppui, ja tilalle tuli vesi.

Aallot kiskoivat hänet alleen, ja hänen koko maailmansa täyttyi pimeydestä ja kylmyydestä. Vesi oli painavaa ja kivikovaa, ja se puristi Nevistä joka suunnasta kuin hetki hetkeltä tiukentuva solmu.

Vartalo oli täysin turta. Nevis ei tiennyt, mikä suunta oli alas ja mikä ylös. Kaikkialla oli vain pimeää. Lumous oli pudonnut hänen yltään hänenkin pudotessaan, ja vedessä vellova vartalo tuntui tavallistakin raskaammalta. Punatukkaisen jousimiehen muistojen paino työnsi häntä alaspäin.

Keuhkoja alkoi poltella. Hänen täytyi päästä pois. Minne tahansa muualle.

Nevis keskittyi. Hän tunnusteli käsiään. Löysi vartalonsa uudestaan. Työnnetyksi tulemisen sijaan hän alkoi työntää vettä hänen ympärillään, ohjata itseään ylöspäin. Siellä pinta tuntui ohuemmalta. Väreilevältä.

Neviksen pää puhkaisi veden pinnan. Hän veti keuhkonsa täyteen ja hengitti syvään raikasta ilmaa. Kun hän katsoi ympärilleen, hän huomasi olevansa edelleen laivan kyljessä. Hänen takanaan ilma kimalteli lasimaisena kilpenä, ja kun Nevis törmäsi siihen jalallaan, se tuntui kovalta kuin kivi.

Nevis vei toisen kätensä vyölleen ja tunnusteli sitä minkä tahansa varusteiden toivossa. Vaikka pudotus oli repinyt jousen kädestään, hänellä oli yhä vyölaukkunsa. Nevis avasi sen ja kirosi, kun sisälle huolellisesti pakatut lasipullot pakenivat ulos ja katosivat mereen. Nevis ei kuitenkaan keskittynyt ottamaan niitä kiinni. Hänen sormensa tapasivat laukun pohjalle käärityn köysivyyhdin pinnan. Hän tarttui siihen, veti köyden pinnan yläpuolelle ja alkoi kierittää sitä auki. Sitten hänen sormensa etsiytyivät pieneen tiirikkasarjaan, johon oli kiinnitetty paksu, koukkumainen metallinpala.

Nevis kiinnitti köydenpätkän koukun ympärille, varmisti sen kaksin kerroin, ja etsi kannen reunalta sopivan paikan, josta ottaa kiinni. Kun hän oli varmistunut oikeasta kohdasta, hän kietoi köyden toisen pään vyötärönsä ympärille ja alkoi pyörittää koukkuun kiinnitettyä päätyä ottaakseen vauhtia.

Nevis heitti köyden.

Ensimmäinen heitto epäonnistui. Koukku osui kannen pintaan, mutta vain kimposi siitä takaisin mereen. Samaten kävi toiselle heitolle. Nevis kirosi, kuunteli kannelta kuuluvia huutoja ja seurasi valon välähdyksiä. Tätä menoa jokainen kannella oleva teurastettaisiin.

Eikä Nevis ikinä saisi komentaja Gremsin suojelusta.

Hän veti syvään henkeä ja yritti vielä kolmatta heittoa. Kun hän sulki silmänsä, hän näki mielessään kauan sitten kadonneet kasvot. Patinoituneen pronssin lasimaisissa hiuksissa. Kevään ensi hiirenkorvat ystävällisissä silmissä.

Määränpää on tärkeä. Mutta et saa unohtaa sitä, mikä on tässä hetkessä. Mikä on. tässä. Kuuntele itseäsi. Sinun kehosi on sinun tärkein aseesi. Se kykenee mihin tahansa.

Siispä Nevis kuunteli. Heitti.

Köysi osui kohteeseensa. Koukku tarttui kannen reunaan ja pysyi. Nevis varmisti sen otteen vetämällä köydestä, jonka jälkeen hän tasasi jalkansa laivan kylkeä vasten.

”Kiitos, Rissa”, hän kuiskasi.

Ja alkoi kiivetä.

*

Taistelu kiehui kannella, ja Freyaksi kutsuttu kääpiötyttö nauroi.

Minne tahansa hän katsoikaan, hän näki kaaosta. Viuhuvia nuolia ja välkehtiviä teriä. Nousevaa tuulta ja lumouksen reunoja hakkaavaa sadetta. Kaaoksen ääni oli kaunis. Se oli huutoja, itkua ja metallin kolinaa. Liekkien roihuntaa ja tuulen ulvontaa.

Ja hänen oma äänensä, joka ei ollut enää kääpiötytön ääni. Se oli vanhempi, rosoisempi. Kuin kauan käyttämättömänä ollut ovi, jonka saranat vinkuivat sen avautuessa.

Koru kääpiötytön kaulassa loisti punaisena aurinkona yössä. Se häikäisi jokaisen, joka siihen katsoi, ja työnsi syrjään kenet tahansa, kuka kehtasi nostaa kätensä häntä vastaan. Heistä jokainen liiskaantui hänen saappaankärjensä alle. Hän saattoi murskata heidän sydämensä kätensä heilautuksella. Kylmettää heidän verensä pelkällä katseella.

Kääpiötyttö huolehti, että hän jätti heidät henkiin. Mitä hitaammin he kituivat, sitä enemmän voimaa hän siitä sai. Epätoivo oli lääkettä kaaokselle. Se vahvisti sitä, teki sen väkevämmäksi.

Mutta tämä oli vasta leikkiä.

Jaspiksena tunnettu tietäjä seisoi kannen reunalla. Hänen jalkojensa juuressa makasi puoliksi tajuissaan oleva druidi, jonka taika-aura välkehti heikon kultaisena. Hän oli kuitenkin merkityksetön. Todellinen kohde oli Jaspis.

”Missä ne ovat?” matala ääni murisi kääpiötytön kurkusta.

”Freya”, Jaspis kääntyi ympäri, väkinäinen hymy kasvoillaan. ”Sehän sinun nimesi oli, eikö vain?”

”Freya ei ole täällä”, kääpiötyttö vastasi. Hänen katseensa paino pakotti Jaspiksen polvilleen. ”Nimeni on Urkoth.”

Hymy oli sulanut Jaspiksen kasvoilta. Sen tilalla oli nyt silkkaa kauhua. Urkoth näki, kuinka tietäjä yritti nousta takaisin jaloilleen, muttei pystynyt siihen. Näky levensi Urkothin hymyä entisestään.

”Vastaa minulle”, hän käski. ”Missä ne ovat?”

”Mitkä ne?”

”Toivomuspeilit. Missä loput niistä ovat?”

”En minä tiedä.”

”Valehtelet.”

”Puhun totta!” Jaspiksen nauru oli korkeaa viserrystä. ”En tiedä! Tiesin vain tästä yhdestä. Vannon sen. Halusin saada sen toimimaan, koska...”

”Koska?”

Tietäjä kumarsi Urkothin katseen alla. ”Koska halusin käyttää sitä omaan tahtooni! Koska halusin sen voimat itselleni!”

Urkoth nauroi. Ääni oli kuin kahden kiven rohinaa toisiaan vasten. ”Houkka. Ei toivomuspeiliä voi käskeä. Se herää vain silloin, kun sitä ei itse pyydä. Kysyn tämän viimeisen kerran. Missä loput peilit ovat?”

”Kuten sanoin! En tiedä! Mitä varten sinä edes tarvitset niitä niin paljon?”

”Korjatakseni ne. Sillä vain keräämällä kaaoksen sirpaleet voin vaeltaa jälleen maan päällä.”

Jaspiksen ääni värisi. ”Mutta… sinähän olet jo täällä.”

Urkoth venytteli sormiaan – näitä lyhyitä, alikehittyneitä käsivarsia, jotka maan veri oli tahrannut. Sitten hän irvisti. ”Tämä keho on vain lainassa. Välikappale. Heti, kun saan sirpaleet koottua, hän lakkaa olemasta hyödyksi.”

”Hän… kuolee?”

”Hän on jo kuollut. Ja niin olet sinäkin.”

Jaspis nosti kätensä kasvojensa suojaksi. Jotain tummaa putosi hänen kädestään. Valo Urkothin kaulassa kirkastui.

Silloin hän tunsi varsijousen painon ohimoaan vasten.

”Päästä hänet”, Nevis käski.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 15. osa 21.3
Kirjoitti: Rosmariini - 21.03.2020 10:27:40

A/N: Mitäs hiivattia, sain uuden osan alle viikossa! :"D Noh, kaipa inspis jotenkin löysi tiensä takaisin tämän tarinan suhteen. Saa nähdä, kuinka kauan se kestää. Mutta joo, tässä jatkoa, koska eihän teitä voi liian kauaa cliffhangerissä kiikuttaa. ;)

---

XII. Kaaoksen lapsi

”En halua satuttaa teitä!”

Teräs kolahti terästä vasten, ja isku vavahteli Sigridin hampaissa saakka. Hän irvisti ja käänsi itseensä kohdistuvan terän niin, että kipinät sinkoilivat pimeässä tilassa. Kipu sykähti hänen ranteeseensa, säteili olkapäille ja rintaan saakka.

”Kuunnelkaa minua! En halua tehdä teille pahaa! Haluan vain jutella!”

Mutta ainoa vastaus, jonka Sigrid sai, oli hämärässä välähtävä miekan terä.

Hän oli loukussa. Oven ja kannen välille auenneen oven tielle oli ilmestynyt jonkinlainen näkymätön seinämä, joka ei antanut periksi, vaikka Sigrid kuinka takoi sitä miekallaan tai vartalollaan.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän enää kestäisi.

Säälittävää, ääni hänen kallossaan sanoi. Kauan sitten haudattu ääni, unohdettu sellainen. Olet selvinnyt pahemmastakin.

Sigrid tappoi muiston mielestään. Viilsi torjuakseen sivulta päin tulevan iskun. Tuska leimahti käsivartta pitkin.

Typerys, ääni kuiskutti. Sinä tarvitset minua.

”Lopettakaa tämä! Kenellekään ei tarvitse käydä huonosti!”

Sinä et selviä ilman minua.

Sivulta tuleva miekka raapaisi hänen olkapanssarinsa pintaa. Jotain kosteaa valui hänen kyljelleen.

Ei, Sigrid torjui ajatuksen. Sitä Sigridiä ei enää ole.

Kostea tunne levisi vatsaa pitkin. Ilmassa tuoksui rauta ja meri. Menneisyys.

”Lopettakaa!”

Jostain kaukaa kantautui musiikkia. Vai oliko se sittenkin vain metallin kolinaa? Veren kohinaa hänen suonissaan?

Älä päästä pimeyttä takaisin sisään.

Kaaoksen kaunista laulua.

Mutta minä olen jo täällä, pimeys sanoi.

Sigrid kohotti miekkansa. Ja yhtyi lauluun.

*

”Päästä se velho”, Nevis käski. ”Muuten minä...”

Freya nauroi. Mutta vaikka tämä vartalo Neviksen varsijousen alla oli Freyan, ääni ei ollut sitä. Tämä ääni oli matalaa, vihaista murinaa, joka oli kaikesta vieraudestaan huolimatta jollain tapaa tuttu. Nevis tunsi jokaisen hiuskarvansa nousevan pystyyn.

”Ammut minut? Ystäväsi?”

”Sinä et ole ystäväni”, Nevis vastasi. ”Anna velhon olla.”

Ääni Freyan ihon alla hymähti. ”Salamurhaaja henkeen ja vereen, nyt jo vaihtamassa puolta. Etkö halunnut hänen kuolevan?”

”Me tarvitsemme häntä vielä.”

Freyasta huokuva valo kirkastui, ja Jaspis vajosi syvemmälle maahan. Valo ei ollut enää peräisin ainoastaan Freyan riipuksesta, vaan koko hänen olemuksestaan – se virtasi hehkuvan punaisena hänen ihonsa alla, hänen suonissaan ja silmiensä iiriksissä. Kasvot olivat Freyan, mutta ne olivat ikään kuin pelkkää paperia: ohut kerros, jonka taakse kätkeytyi jotain paljon vahvempaa, muinaisempaa.

Kysymys ei enää ollut siitä, kuka se oli. Vaan mikä.

”Etkö tunnista minua?” Urkothiksi itseään kutsuva olento kysyi. ”Olen pettynyt, Nevis-rakkaani. Kaikki voimat, jotka sinulla on, olet saanut minun ansiostani.”

Kylmää ryöpsähti Neviksen suoniin. Hän tunnisti tämän tuntemuksen, tunsi sen aivan kuten oman sydämensä sykkeen.

”Juuri niin”, Urkoth hymyili. Ele näytti jollain tapaa luonnottomalta, vääristyneeltä. ”Minä olen toivomushenkesi. Abisfyirin tulta on sinunkin luissasi, puolihaltia. Sen sirpaleet on kudottu suontesi verkkoon ja tajuntasi kerroksiin. Sinä olet minun.”

Varsijousi Neviksen käsissä tuntui äkkiä painavalta. Vaikka hän tiesi voivansa lopettaa kaiken yhdellä liikkeellä, hän ei kyennyt siihen. Sormet olivat kuin lyijyä.

”Tee sopimus kanssani”, Urkoth ehdotti. ”Auta minua löytämään peilit, niin olet vapaa. Voin antaa sinulle uudet kasvot. Kasvot, joita kukaan ei tunne. Kasvot, jotka saat pitää ikuisesti.”

Vapaa, Nevis toisti mielessään. Pelkkä ajatus maistui makealta hänen kielellään. Eikö se ollut juuri sitä, mitä hän oli etsinyt? Hänen ei tarvitsisi enää pakoilla. Hän voisi aloittaa alusta jossain muualla. Jonakuna toisena.

”Nevis…” ääni kähisi hänen alapuoleltaan. Adan ääni. Druidi kohottautui vaivalloisesti polvilleen ja kurotti kätensä Nevistä kohti. ”Älä kuuntele häntä… hän yrittää petkuttaa sinua…”

Olento Freyan kasvoilla heilautti kättään kevyesti, kuin kärpästä huiskauttaen, mutta ele kantoi yhtä paljon voimaa kuin lyönti. Ada ähkäisi ja rojahti takaisin kannelle.

”Tuo varsijousi”, Urkoth totesi. ”Se on painava, eikö vain? Jos lasket sen nyt, sinun ei tarvitse pidellä sitä enää koskaan. Sinun ei tarvitse tappaa enää koskaan.”

”Hän valehtelee…”

”Sinun ei tarvitse enää kärsiä. Sinun tarvitsee vain päästää irti.”

Nevis sulki silmänsä. Kun hän teki niin, hänen mieleensä virtasi sarja kuvia. Kuvia äidistä, hymyilemässä hänelle ja pitelemässä häntä sylissään. Kuvia onnellisesta kodista, jonka huoneet olivat avaria ja valoisia, ja jotka täyttyivät ystävistä ja musiikista. Kuvia Arissasta, jonka vihreät hiukset loistivat kirkkaina ikkunasta lankeavassa auringonvalossa. Näissä kuvissa he olivat yhdessä, ja vuodet virtasivat heidän ympärillään. Äiti, Arissa ja Nevis, kolmistaan kauniissa talossa. Arissan kädet hänen vartalollaan ja omenan maku huulillaan. Arissa silittämässä Neviksen poskea ja sen jälkeen pyöreää vatsaansa, jonka sisällä kasvoi pieni elämä. Neviksen kädet pitelemässä sylissään lasta, jonka hiukset ovat kevättä ja silmät talvea.

Nevis ravisteli päätään ja karkotti kuvat mielestään. Nämä kuvat olivat vaihtoehtoisia todellisuuksia, valheita. Ne eivät olleet todellisia. Vaikka Nevis tekisi mitä tahansa, hän ei koskaan tulisi saamaan niitä. Oli jo liian myöhäistä sitä varten.

”Vapauta itsesi, Nevis…”

Niin. Hän olisi vapaa. Heti, kunhan hän oli löytänyt kahdeksan toivomuspeiliä. Toivomuspeiliä, jotka saattoivat olla missä päin maailmaa tahansa. Eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta siitä, kuinka löytää niiden luo.

Millaista vapautta se olisi? Hän vain vaihtaisi yhden häkkinsä toiseen.

”Hänen kaulakorunsa!” Ada huusi jossain hänen tajuntansa takamailla. ”Irrota se!”

Nevis teki päätöksensä. Hän laski varsijousensa.

”Erinomaista”, Urkoth sanoi. ”Tiesin, että valitsisit oikein.”

Mutta silloin Neviksen vasen käsi singahti eteenpäin ja kiskaisi hehkuvan riipuksen Freyan kaulasta.

Neviksen koko maailma täyttyi hetkeksi kivusta. Riipus tuntui jääkylmältä hänen kädessään, mutta yhtä aikaa polttavan kuumalta. Vaikka Nevis piteli sitä vain hetken, se tuntui ikuisuudelta. Hänen oma huutonsa sekoittui toiseen, vihaisempaan ja vanhempaan ääneen, joka kajahteli hänen kallossaan kuin pitkän tunnelin sisällä.

Sitten Neviksen käsi päästi irti, ja riipus putosi hänen kädestään. Äänet katosivat sen mukana. Koko maailma hiljeni. Heikotus levisi Neviksen jäseniin, ja hänen jalkansa pettivät hänen allaan.

*

Ada haukkoi henkeään kuin vastasyntynyt.

Paino hänen rinnaltaan oli kadonnut, mutta kivun aave yhä kummitteli kaikkialla hänen kehossaan. Hän ei uskaltanut liikkua liian nopeasti, ettei tuska vain tulisi takaisin. Hän ei kestäisi sitä enää yhtään hetkeä enempää.

Siispä Ada raahasi itseään varovasti lankkua pitkin, kunnes hänen kätensä löysi tiensä Freyan riipukselle. Vaikka sen väri oli tavallisesti punainen, siinä hämärällä lankulla maatessaan se näytti yhtä mustalta kuin sammunut hiili. Ada laski kätensä riipuksen yläpuolelle, mutta ei koskettanut sitä paljailla sormillaan. Hän saattoi jo kauas aistia kivestä huokuvan voiman. Vaikka se oli nyt hiljaa, se ei ollut kuollut. Vain nukkui.

Uupumuksestaan huolimatta Ada pakotti mahdin sisältään ulos, antoi sille muodon. Kerros kerrokselta hän rakensi suojaavan muurin, jonka nostatti riipuksen ympärille. Tuo muuri oli näkymätön, mutta Ada tunsi sen fyysisen painon ja kovuuden. Muuri oli pitävä, eikä yksikään pisara voimaa valunut sen lävitse. Siitä huolimatta Ada tiesi, ettei se kestäisi ikuisesti.

Kun lumous oli asettunut paikoilleen, Ada nousi hitaasti polvilleen ja kääntyi Neviksen puoleen. Puolihaltia makasi lankulla aivan Freyan vieressä. Hänen silmänsä olivat puoliksi auki, ja niissä läikehti sateenkaaren jokainen sävy, kuin veteen kaadetussa öljyssä. Ada vei kätensä Neviksen otsalle ja tunnusteli hänessä jälkiä vieraasta olemuksesta. Niitä ei kuitenkaan löytynyt.Nevis oli kunnossa, vaikkakin säikähtänyt.

Seuraavana vuorossa oli Jaspis.

Tietäjä kyhjötti kippurassa laivan reunalla ja suojasi kasvojaan käsillään samalla, kun hänen huulensa muodostivat sarjan puolikkaita sanoja. Pelkästään hänen näkemisensä sai raivon kuohahtamaan Adan sisällä, ja druidi taisteli synkkää halua vastaan. Olisi niin helppoa ottaa hius Jaspiksen päästä, saada hänet maistamaan omaa lääkettään. Tai vielä parempi, pisara hänen vertaan, eikä hän satuttaisi muita enää koskaan.

Ada kuitenkin työnsi nuo ajatukset syrjään, sillä ne eivät olleet hänen omiaan. Tämä oli kaaoksen tekosia. Se taikuus oli kielletty. Siitä seuraisi pelkkää kipua.

”Sigrid saa hoidella sinut”, Ada sanoi, ja sylkäisi tietäjää kohti. Jaspis ei reagoinut siihen eleelläkään. Hän vain mongersi ja tärisi.

Samalla Ada muisti jotain.

Sigrid!

Hänen pelkonsa osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä aivan kuin kutsusta, Sigrid ilmestyi hänen vierelleen. Hänet nähdessään Ada hätkähti hetkeksi. Sigridin panssari oli kostea sille roiskuneesta verestä. Sitä oli kuivuneena hänen poskillaan ja hiuksissaan.

Ada epäili suuresti, että se kaikki olisi hänen omaansa.

”Sigrid”, Ada huokaisi. ”Olet kunnossa.”

Sigrid pyyhkäisi kätensä kasvojensa halki ja painoi toisen niistä kyljelleen. Hän oli haavoittunut. Totta puhuakseen Ada oli yllättynyt, että Sigrid oli edes hengissä. Hän oli juuri taistellut pienessä tilassa viittä miestä vastaan. Ja voittanut.

”Mitä tapahtui?” Sigrid kysyi.

”Jaspis yllätti meidät. Olin huolimaton. Jaspis oli lukenut taikajälkeni ja naamioinut lumoukset sen avulla. Nyt ne alkavat jo murtua.”

Heidän yläpuolellaan oli vielä taikamuurin riekaleita, mutta sen raoista alkoi hitaasti ripotella sadetta. Se ei ollut enää yhtä rankkaa kuin ennen – nämä olivat vain yksittäisiä pisaroita. Jopa meren keinahtelu oli laantunut hieman. Myrsky oli ohi. Kukaan laivalla ei enää taistellut. Kaikkialla oli vain tajuttomia ja puoliksi tajuissaan olevia hahmoja.

Sigrid saavutti Jaspiksen hahmon ja tarkasteli tätä irvistys kasvoillaan. ”Mikä hänellä on?”

Ada huokaisi. ”Se on pitkä tarina. Kerron sen paluumatkalla. Ensin meidän pitää keksiä keino päästä täältä pois.”

”Siinä minä voin auttaa sinua.”

*

Kun Nevis tuli kunnolla tajuihinsa, he olivat jo puolimatkassa Syväsuolle.

Hän ei tiennyt miten, mutta jollain keinolla he olivat saaneet Jaspiksen laivan käyntiin. Roistot oli vangittu, pahin uhka selätetty, ja päällisin puolin kaikki vaikutti olevan hyvin.

Neviksen olo oli tosin yhä sekava. Hänen päässään surisi jatkuvasti, ja keho tuntui irralliselta, leijailevalta, miltei kuin hän olisi yliväsynyt tai juopunut. Joka kerta, kun hän yritti nousta seisomaan, huimaus istutti hänet takaisin paikoilleen. Siispä hän, Jaspis ja Sigrid kokoontuivat laivan etukannelle, jossa Sigrid oli syventynyt ruorin ääreen.

”Mistä asti sinä olet osannut ohjata laivaa?” Nevis kysyi.

Sigrid ainoastaan kohautti olkiaan. ”On monia asioita, joita et tiedä minusta.”

Nevis ei inttänyt enempää. Jostain syystä hän tunsi olonsa helpottuneeksi nähdessään, että Sigrid oli kunnossa. Vaikka hän näyttikin kärsineeltä, hän ei vaikuttanut haavoittuneen pahemmin. Ottaen huomioon, kuinka montaa vastustajaa vastaan hän oli taistellut, se oli aikamoinen suoritus.

Uusi tunne teki tilaansa Neviksen sisällä. Se oli kunnioitusta.

”Tätä vauhtia olemme Syväsuolla tuossa tuokiossa”, Sigrid totesi tähyillessään taivaanrantaan. Nevis ei jaksanut nousta seisomaan nähdäkseen paremmin, mutta luotti naisen sanoihin.

”Sitä suuremmalla syyllä meidän on pohdittava sitä, miten jatkamme tästä”, Ada sanoi. Hänen katseensa kääntyi Freyaan, joka lojui tajuttomana kannen reunaa vasten. Vaikka Nevis oli irrottanut riipuksen hänen kaulastaan, jotenkin se oli löytänyt tiensä takaisin sinne. ”Jos meillä oli ennen epäselvyyttä siitä, mistä tässä oli kyse, niin ei ole enää. Tiedän nyt, mikä Freya on. Hän on kaaoksen lapsi.”

”Mikä?” Sigrid kysyi.

”Nevis jo tietää muinaisten ylihaltioiden legendat”, Ada jatkoi. ”Anasis, Tuasis, Isroth ja Urkoth. Elämä, kuolema, järjestys ja kaaos. Olennaista tässä kaikessa on se, että haltioiden jumalat eivät koskaan olleet pelkkää kuvitelmaa. He olivat oikeasti olemassa.”

Sigrid räpytteli silmiään. ”Minä en nyt ymmärrä.”

”Druidien legendojen mukaan ylihaltioiden valtakunnan romahtaessa kuolivat myös heidän jumalansa, sillä ihmiset lakkasivat uskomasta heihin. Merkkejä heistä ei ole nähty tuhansiin vuosiin. Ennen kuin nyt. Yksi heistä on palannut. Urkoth.”

”Mutta miten? He ovat pelkkää legendaa. Sanoit sen itsekin.”

”Jokaiseen legendaan kätkeytyy totuuden siemen. Vaikka muinaiset eivät olisi olleet jumalia sanan tuntemassamme merkityksessä, he olivat neljä poikkeuksellisen voimakasta olentoa, jotka ovat ansainneet tittelinsä. Heidän voimansa ovat suunnattomat. Emme osaa edes kuvitella, millaista tuhoa he voisivat saada aikaan.”

Sigrid värähti, aivan kuin hänellä olisi yhtäkkiä kylmä. ”Miten tämä liittyy Freyaan?”

”En tiedä miten, mutta jollain keinolla Urkoth on sitonut elämänvoimansa Freyan kehoon. Hänen kaulakorunsa näyttää olevan linkki. Se antaa Freyalle kyvyn kanavoida Urkothin mahtia. Mutta se tarjoaa myös Urkothille väylän päästä lävitse meidän maailmaamme.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”

”Tuon korun sisällä elää vain Urkothin olemus. Hänen henkensä, jos saan sanoa. Hänellä ei ole vielä fyysistä olemusta, mutta hän pyrkii siihen. Urkoth otti vallan Freyasta aiemmin, ja hän paljasti meille suunnitelmansa. Hän haluaa löytää kaikki kahdeksan toivomuspeiliä ja kävellä jälleen maan päällä.”

”Toivomuspeiliä?”

”Se on toinen tarina, jonka Nevis saa kertoa sinulle tämän jälkeen”, Ada nyökkäsi Nevistä kohti. ”Tämä on nyt tärkeämpää. Me emme saa antaa Urkothin toteuttaa suunnitelmaansa. Jos hän tulee jälleen lihaksi, se on katastrofi. Hän voisi tuhota koko maailman.”

Nevis tiesi, että hänen tuli reagoida tilanteeseen jollain tavoin, mutta ainoa reaktio, joka hänen suustaan pääsi, oli nauru. Kaikista reaktioista sopimattomin.

”Mikä sinua tässä niin huvittaa, Nevis?” Ada jyrähti. ”Tämä on vakava asia.”

Jostain syystä se sai Neviksen nauramaan entistä enemmän. Hän oli oikeastaan hysteerinen. Katse alkoi sumentua, ja samalla hän käsitti, että nauramisen lisäksi hän myös itki.

”Tämä kaikki”, Nevis levitti kätensä. ”En minä halunnut tästä mitään. En halunnut saada uusia ystäviä tai antaa itsestäni muille. Enkä tosiaankaan halunnut joutua pelastamaan koko maailmaa sitä uhkaavalta tuholta.”

”Mutta tässä sinä nyt olet”, Sigrid lausui kuivasti. ”Jos et kerta halunnut tätä, miksi sinä edes teit tästä mitään?”

”Koska minun täytyi, ymmärrätkö? Koska minua jahdataan, eikä maailmassa ole yhtään paikkaa, jossa olisin turvassa. Siksi joudun tekemään tätä minne ikinä menenkään. Sopimuksia siitä, että joku lupaa suojella minua, jos jahtaajani löytävät minut. Sitä varten tarvitsin komentaja Gremsiä.”

”Ja nyt tuo sopimus on täytetty”, Sigrid käsitti. ”Olimme sinulle pelkkä väline.”

”Olet oikeassa. Mutta väitätkö sinä, että minä olin sinulle jotain muuta? Ei teistä kukaan välittänyt minusta millään muulla tavalla. Olimme vain väliaikaisia kumppaneita, jolla oli yhteinen tavoite. Siinä kaikki.”

Sigrid mutristi huuliaan, ja ellei Nevis olisi tiennyt paremmin, hän olisi voinut luulla naisen olevan loukkaantunut. ”Nytkö sinä lähdet? Koska tämä on sinulle liikaa?”

Nevis puuskahti. ”En minä tiedä! En minä suunnitellut tästä mitään!”

Ada nosti kätensä ilmaan. ”Rauhoitutaan, nyt. Ajatellaan järkevästi. En voi pakottaa ketään mihinkään, mutta teidän olisi syytä ymmärtää tilanteen vakavuus. Urkoth on todellinen uhka meistä jokaiselle. Eikä hän ole sinulle kuka tahansa, Nevis. Sinä kuulit hänen tarjouksensa.”

”Se oli valetta”, Nevis sylkäisi.

”Mutta siihenkin kätkeytyi sirpale totuutta. Tämä voisi olla pääsylippusi vapauteen. Jos tuhoamme Urkothin, hänen mahtinsa katoaa hänen mukanaan. Kuten myös sinun kirouksesi. Silloin sinä olisit todella vapaa.”

Nevis laski katseensa. Vaikka Adan sanat olivat houkuttelevia, hän ei tiennyt, voisiko luottaa niihin. Ehkä nekin olivat pelkkää valetta.

”Mutta jos Urkoth todella on sitä mitä hän on…” Nevis aloitti, ”miten me edes tuhoaisimme hänet? Hän on jumala.”

”En tiedä vielä”, Ada vastasi. ”Avoimia kysymyksiä on vielä paljon. Lisäksi varmasti kuulit, mitä hän sanoi Freyasta. Urkothin elämänvoima on sidottu Freyaan. Jos Urkoth kuolee…”

Ada ei vienyt lausetta loppuun, mutta Nevis käsitti kyllä. Ja vaikka se oli pieni hinta maksaa vapaudesta, ajatus painoi silti hänen rintaansa. Sillä hetkellä Freya näytti tyystin tavalliselta itseltään, viattomalta pieneltä lapselta. Ansaitsiko hän todella sellaisen kohtalon?

Sigrid havahdutti hänet ajatuksistaan. ”En vieläkään ymmärrä, mistä tässä on kyse, mutta olen valmis auttamaan. Kaupunginkaartiin liittyessäni vannoin valan siitä, että suojelen aina heikompiani. En aio pettää sitä nyt.”

”Kiitos, Sigrid”, Ada nyökkäsi.

Seuraavaksi Nevis tunsi kaikkien katseiden painot ihollaan.

”Pitääkö minun päättää nyt?”

”Ei”, Ada vastasi. ”Mutta et voi miettiä kauaa. Lumoukseni pitää Urkothin aisoissa vain jonkin aikaa. Ei ole mitään taetta siitä, milloin hän palaa. Ja kun hän tekee niin, hän on hyvin vihainen.”

Neviksen ei ollut vaikea käsittää sitä, keneen tuo viha kohdistuisi. Olihan hän ollut se, joka katkaisi Urkothin yhteyden Freyan kanssa.

Samassa Nevis alkoi ymmärtää jotakin. Viime vuodet hän oli keskittynyt ainoastaan pakoilemaan jahtaajiaan. Hän oli pelännyt kiinnijäämistä niin paljon, ettei hän ollut edes tullut ajatelleeksi, millaisia muita uhkia oli olemassa. Pahoja ja muinaisia sellaisia. Asioita, joiden rinnalla keisarillisen tuomioistuimen eteen joutuminen olisi pelkkää lastenleikkiä.

”Helvetti”, Nevis kirosi. ”En minä ole mikään sankari. Olen kaikkea muuta. Olen tappaja.”

”Mutta haluatko sinä olla sitä?” Ada kysyi.

”En”, Nevis vastasi, yllättyen itsekin äänensä vakaudesta. ”En enää.”

”Siinä on vastauksesi.”

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 15. osa 21.3
Kirjoitti: sugared - 29.03.2020 12:52:00

Tää on niin hyvä!!! Arastelin vähän napata jotakin näin pitkää kommenttikampanjasta, mutta uppouduin tarinaan heti prologista lähtien niin, että 15 lukua meni kuin hujauksessa. Ja oon tosi iloinen, että tulin tarttuneeksi tähän, koska tää on musta oikeasti aivan loistava! Tästä tulee varmaan aika sekava rambling-kommentti, koska en malttanut keskeyttää lukemista tehdäkseni mitään kummempia huomioita, mutta yritän vähän muutakin kuin vaan ihkuttaa sentään! :D

Teksti tempaisi mut mukaansa tosiaan heti alkumetreiltä lähtien. Se, miten kuvasit prologissa Nevisin hyppelyä hahmosta toiseen, loi heti vauhdin ja vaaran tuntua. Joku siis on Nevisin perässä ja halua hänet pois päiviltä, asia selvä. Tykkään siitä, miten hahmojen taustoista saadaan selville aina vähän kerrallaan, sen verran kuin on tarpeen. Pidän tosi paljon Nevisistä (vai Neviksestä, niin kuin Elviksestä? :D) päähenkilönä, enkä ihmettele yhtään, että hän pikareissa sijoittui! Throne of Glassin n. 50 ensimmäisen sivun lukeminen jätti muhun syvät traumat nokkelasanaisista salamurhaajahahmoista, mutta Nevisin tietynlaisesta ylimielisyydestä tulee mieleen haavoittunut eläin, joka hyökkää puolustautuakseen. Purevat sanat pitävät muut kaukana, kun ei halua tulla satutetuksi. Nevis on sympaattinen hahmo; ei siksi, että hänellä on traaginen taustatarina vaan siksi, että hänessä on vikoja ja heikkouksia. Traagisesta taustatarinasta puheen ollen, takauma Nevisin menneisyyteen oli musta tosi hyvin toteutettu, ja uppouduin siihen ihan yhtä lailla kuin pääjuoneen. Nevis ja Arissa! :'( Pidin siitä, että vaikka Arissaa voisi tavallaan ajatella taas yhtenä "kuolleena naisena, joka pistää mieshahmon juonen liikkeelle", hän tuntui kokonaiselta hahmolta eikä joltain viattomalta haltiaprinsessalta.

Erilaiset found family -tarinat lämmittää aina mun sydäntä, ja olin riemuissani, kun seurueeseen lyöttäytyivät Nevisin lisäksi Ada, Sigrid ja Freya. Kaikilla on omat selvästi omat salaisuutensa ja odotan innolla, mitä kaikkea vielä saadaan selville! Freyan riipuksessa majaileva kaaoksen jumala jo astuikin päivänvaloon, ja Sigridinkin kaapissa piilottelevista luurangoista on nähty vilaus. Mulla on jotenkin sellainen tunne, että myös Adalla on lempeän ja puhtoisen haltiakuorensa takana jotakin peiteltävää...

Mitä tarinaan, maailmaan ja magiaan tulee, kaikki tuntuu niin kiehtovalta, mielikuvitukselliselta ja taitavasti rakennetulta, että en voi kuin ihailla (ja ehkä kadehtia). Rakastuin kuvauksiisi ympäristöistä ja tapahtumista, etenkin Antropol Nevisin silmin ja kummituskartano tulivat todella eläviksi. Myös tapasi kuvata Nevisin, Adan, Freyan ja maagihahmojen magiaa oli musta tosi kekseliästä ja teki siitä käsinkosketeltavaa. Etenkin Adan flower power ja lokkien ja päästäisten kanssa jutustelu on jotenkin niin suloisen puhtoista, haha. Pidin myös tosi paljon tuosta loresta, mikä liittyi jumaliin ja muuhun. Mistähän sitä itsekin saisi mielikuvitusta keksiä tuollaisia eeppisiä juttuja? :') Kaaos ja järjestys, Urkoth, toivomuspeilit... en malta odottaa, millaisiin seikkailuihin teksti vielä sankarimme vie!

Kirjoitustyylisi iskee muhun myöskin. Teksti tuntui ilmavalta, eloisalta ja vahvalta. Kuten sanoinkin, tykkäsin tosi paljon tavastasi kuvailla ympäristöjä ja magiaa, mutta myös hahmojen tunteita ja muistoja. Tykkäsin myös humoristisista vivahteista, joita Nevis tekstiin toi. Sauvankäyttäjän opaskirja, he he.

Kiitos paljon mahtavasta lukukokemuksesta, meitsi jää odottamaan innolla seuraavia lukuja!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 16. osa 3.4
Kirjoitti: Rosmariini - 03.04.2020 18:22:02

sugared: Voi, et voi käsittää miten iloiseksi minut tekee se, että valikoit tämän kommentointikampanjasta ja tykkäsit! Olen jo useaan otteeseen palannut tuon kommenttisi pariin, koska se saa minut joka kerta super hyvälle tuulelle. <3 Parempi kuin Throne of Glass on aika iso kehu, ja kuvailit kyllä Nevistä tosi osuvasti tuossa kommentissasi! Häntä on satutettu elämässään niin paljon, ettei hän oikein uskalla päästää ketään lähelle, koska pelkää, että siitä seuraa vain lisää kipua - ja ehkä hän ei myöskään itse halua aiheuttaa sitä muille. Ihana, että tykkäsit Neviksestä ja Arissasta, rakastan heitä itsekin ja en muuta haluaisikaan, että he olisivat onnellisesti yhdessä, mutta tässä elämässä se ei valitettavasti ole vaihtoehto! :"( Mahtia myös, että hän hahmottui kokonaisena. En tykkää yhtään siitä, kun jotain hahmoa käytetään vain "plot devicen" muodossa, ja siksi Arissankin tarinan oli tunnuttava aidolta. Hienoa, että onnistuin siinä. Noista lorekehuista myös iso kiitos! Maailmanrakennus ja lorejen keksiminen on ihan suosikkijuttujani. Yleensä tykkään pohjustaa ja pohtia maailmojani tosi paljon etukäteen ennen kirjoittamista, mutta tämän tarinan lore ja muu syntyy pitkälti tarinan ohessa! Isoimmat inspikset taidan saada ihan kuluttamastani mediasta, ja tässäkin on varmasti ajoittain vahvoja LOTR, Dragon Age- tai Kuninkaansurmaajan kronikka-viboja. ::) Ehkäpä juuri vaan se mahdollisimman laaja median kulutus on paras keino myös omien juttujen keksimiseksi! Ja lopuksi vielä, kiva että huumorikin upposi, sitä on tässä tekstissäni paljon enemmän kuin minulla yleensä. Sydämellisesti tervetuloa tämän tarinan pariin.

A/N: Mutta! Nyt taas jatkoa seuraa. Huhtikuussa varmasti myös tiheämmin, koska tämä on Camp Nano-projektini! Halusin taas kerran kirjoittaa vähän kevyempää suvantoa synkempien, toimintarikkaampien lukujen keskelle, joten tämä on sitten enemmän taas tällaista pohjustusta. Tässä myös päästään hiljalleen Adan taustatarinan pariin, kun nelikkomme lähtee vierailemaan druidien luona.

---

XIII.   Sankarit

”Sinut on siis kirottu.”

”Niin.”

”Sinut on kirottu, Freyassa asuu muinaisen jumalan henki, ja Ada osaa muuttua karhuksi. Onko tässä porukassa ketään, kuka on normaali?”

”Sinä. Kaupunginkaartilainen. Lain kova koura. Soittaako kelloja?”

”Ei. En se minä ainakaan ole.”

”Riita poikki ja voita väliin! Sigrid, onko tavarat pakattu? Nevis, älä kaiverra puukolla seinään.”

”Kyllä, äiti.”

”Akankorpeen on pitkä matka. Emme voi viivytellä enempää. Miksi näytät tuollaista naamaa?”

”Miksi menemme druidien luo?”

”Koska tässä on kyse haltiataikuudesta. Vain he osaavat auttaa meitä nyt. Vipinää kinttuihin. Ja laita paremmat kengät. Siellä on märkää.”

*

Ilma oli sakeana mäkäröistä. Se oli kosteaa ja painavaa, ja suon yllä riippuva sumu esti näkemisen muutamaa metriä pidemmälle. Oli päivä, mutta paksu pilviverho päästi lävitseen valoa vain vähän. Maa jalkojen alla täyttyi vuoroittain paksuista sammalmättäistä, upottavista altaista ja läpipääsemättömistä pöheiköistä.

Loisk. Loisk. Vesi läiskyi jalkojen alla, kun neljä jalkaparia tarpoi eteenpäin sumun halki. Perää piti Sigrid: paksu panssari ei ollut paras vaihtoehto suolla kulkemiseen, ja hänen etenemisensä oli paljon hitaampaa kuin muiden. Keskellä kulki Nevis, jonka kevyet puolihaltian askeleet välttivät ketterästi vaikeimman maaston. Aivan etummaisena puolestaan tallusti Ada.

Karhu nimeltä Ada.

Freya riippui tajuttomana hänen selässään, eikä Nevis ollut aivan varma, kuinka Freya pysyi karhun selässä. Ehkä taikuuden avulla. Joka tapauksessa, Adan karhumuoto takasi hänelle kiistämättömän liikkumisedun, ja hän tallasi mättäältä toiselle lähes yliluonnollisella keveydellä, ottaen huomioon hänen valtavan kokonsa.

”Kauanko on vielä matkaa?” Sigrid kysyi Neviksen takaa. Naisen ääni oli ärtymyksestä kireänä.

”Urh”, Ada vastasi.

Sigrid mutisi jotain niin hiljaa, ettei Nevis kuullut. Jotain hävyttömyyksiä, epäilemättä.

Nevis naurahti kevyesti. ”En olisi uskonut sinua moiseksi neidiksi.”

”En minä ole mikään neiti”, Sigrid jyrähti. ”Ja ihan kuin sinä et muka valittaisi. Huokailet viiden sekunnin välein niin lujaa, että sinun voisi luulla kärsivän keuhkotaudista. Ihan tosiaanko väität, että olet täällä mieluummin kuin kaupungissa?”

”Väitän”, Nevis vastasi läiskäistessään mäkärän otsaltaan. Se oli tosin ehtinyt jo tehdä työnsä, ja nyt otsaa kutitti sietämättömästi.

”Älä puhu paskaa. Grems tarjosi meille-”

”Kultaa, viskiä ja naisia”, Nevis täydensi. ”Niin paljon kuin sielu sietää. Hän olisi järjestänyt meille vaikka kokonaisen paraatin, jos olisimme niin halunneet. Toteutimmehan hänen hartaimman toiveensa.”

”Niin. Väitätkö, ettei mikään niistä houkuttanut?”

Nevis tuhahti. ”Paraatit ovat sankareita varten.”

”Entä sitten ne muut asiat?”

”Nyt ei ole niiden aika. Meillä on maailma pelastettavana.”

Sigrid hekotteli. ”Ihan kuin sinä muka välittäisit maailman kohtalosta.”

Nevis huitaisi ilmaa edessään niin väkivaltaisesti, että hänen kättään alkoi särkeä. ”Mistä asti sinä olet välittänyt siitä, mistä minä välitän?”

”En minä välitäkään.”

”Nyt kuulostat enemmän itseltäsi.”

Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen. Ilma täyttyi jälleen veden loiskeesta, sammakoiden kurnutuksesta, hyönteisten surinasta.

”En minäkään olisi halunnut jäädä”, Sigrid sanoi hetken kuluttua. ”Vaikka olemme tarponeet jo tuntikausia, en kaipaa takaisin kaupunkiin. En sitten yhtään!”

”En kysynyt mielipidettäsi.”

”Olisit kysynyt kuitenkin. Siksi teen sen selväksi. Syväsuon kaupungissa ei ole mitään, mitä minä kaipaan. Ei yhtikäs mitään.”

Nevis kohotti kulmiaan. ”Eikö edes yksi tummatukkainen lihaskimppu kaupunginkaartin asussa?”

Sigrid astui harhaan ja oli molskahtaa naama edellä suohon. Hän kirosi, korjasi askelluksensa ja ampui niin murhaavan katseen Nevistä kohti, että puolihaltia tunsi sen pistelynä takaraivossaan. ”Mitä sinä oikein vihjaat?”

”Kyllä minä olen nähnyt, miten sinä katselet häntä. Ja hän sinua. Mutta se ei kuulu minulle, joten annan sen olla.”

Nevis varasti silmäkulmastaan katseen Sigridin suuntaan, ja näki naisen huulten käyvän, mutta sanoja ei tullut ulos. Poskille oli noussut kevyt puna.

”Uuuurh”, Ada murahti myötäilevänä.

”Ole sinä siinä hiljaa!”

Nevis hykerteli vahingoniloisena. ”Tiesinhän.”

*

Akankorpea ei voinut kutsua paikaksi, jossa tunsi itsensä tervetulleeksi.

Metsä koostui korkeista ja ikivanhoista puista, joista puolet olivat kuolleita ja lehdettömiä ja puolet niin vänkyröitä ja toispuoleisia, että ne näyttivät pikemminkin taiteilijan piirtämiltä kuin oikeilta puilta. Ja vaikka suon kostea sammalikko olikin vaihtunut kuivempaan jäkälikköön ja kivikkoon, kaikkialla oli läpitunkematonta pöheikköä ja pistelevää, piikikästä kasvillisuutta. Puhumattakaan hyönteisistä ja vihaisista, kiiluvista silmistä, joita pimeän suojassa lymyili.

Aivan kuin siinä paikassa kaikki olisi halunnut tappaa heidät.

Ada kuitenkin tiesi paremmin. Rosoinen ulkokuori oli vain metsän luonnollinen keino karkottaa epämieluisat tunkeilijat ja ryövääjät, jotka halusivat metsän rikkaudet omakseen. Harva jaksoi nähdä riittävästi vaivaa katsoakseen pintaa syvemmälle.

Karhun muodossa Adan matka kului joutuisasti. Vaikka ottaessaan eläinhahmon hän oli yhä hän, se oli yksinkertaisempi olotila, kevyempi. Hän ei juuri ajatellut, vain teki. Hän seurasi kuonoaan, silmiään ja korviaan, puski tiensä läpi tiheidenkin pöheiköiden. Sigridin ja Neviksen valitukset rekisteröityivät hänen korviinsa, mutta pikemminkin niiden sävy, kuin itse sanamuoto. Niistä tuli nopeasti pelkkää kohinaa, merkityksetöntä taustahälyä.

Lopulta tiheimmätkin tiheiköt alkoivat harventua, eikä Sigridin tarvinnut enää leikata jokaista vastaantulevaa pensasta miekallaan. Puut olivat lehtevämpiä ja kookkaampia, ja metsänpohjaa täplittivät jäkälien ja sammalten sijaan myös erilaiset ruohot ja kukkakasvit, ja vaikka yksikään niistä ei ollut kukassa siihen aikaan vuodesta, niiden muodostamat mättäät olivat väriltään lähes häikäisevän vihreitä.

Umpimetsän ohitettuaan Ada hengitti syvään ja otti itselleen jälleen haltian muodon. Nyt, kun muodonmuutos ei ollut väkinäinen, se tapahtui kivuttomasti, yhtä kevyesti kuin hengittäminen. Ada ja Nevis ehtivät tuskin räpäyttää silmiäkään, ennen kuin karhu heidän viereltään oli jo kadonnut. Ada venytteli raajojaan hetken, totutellen hetken aistiensa erilaisuuteen ja ruumiinsa uusiin mittoihin. Sitten hän ravisteli havut vaatteiltaan ja hiuksistaan ja kumartui nostamaan nyt maassa makaavan Freyan tajuttoman vartalon käsivarsilleen.

”Tuohon jäi vielä yksi”, Nevis totesi, kumartuen Adaa kohti poimiakseen lehden hänen hiuksistaan. ”Noin. Valmis haltiahovia varten.”

”Hovia?” Ada kysyi. ”Ei meillä ole mitään hovia-”

”Miallach!”

Ada jähmettyi niille sijoilleen. Hän nosti oikean kätensä ilmaan näkyvästi, niin, että sormen keltainen jalokivi välkähti. Nevis ja Sigrid tottelivat myös, vaikkakin hitaammin. Ada laski kymmeneen.

Se oli aika, jossa druidit olisivat hyökänneet, jollei hän olisi osoittautunut ystäväksi.

”Minä täällä”, Ada vastasi, haltiaksi. ”Adnaith.”

Hänen korvansa rekisteröivät löystyvien jousten narinan, heinikon kahinan. Sitten hän näki silmäkulmastaan, kuinka sekä oikealta että vasemmalta asteli kaksi pitkää, sorjaa hahmoa, joita hädin tuskin erotti kasvillisuuden seasta. Druidit olivat pukeutuneet puusta, jäkälästä ja lehdistä kudottuihin vaatteisiin, jotka peittivät heidän vartalonsa kauttaaltaan kasvoja lukuun ottamatta. Niille heistä vaaleimmat olivat sipaisseet vihertävää maalia, joka piirsi tumman raidan heidän silmiensä poikki.

”Adnaith?” haltioista lähimpänä seisova kysyi. Ada tunnisti hänen äänensä. Tämä oli Neath, hänen serkkunsa isän puolelta. Pari ystävällisiä, tummia silmiä hymyili hänelle aukion poikki. ”Olet palannut.”

”Ja tuonut mukanasi ihmisiä”, korkea ääni helähti Adan vasemmalla. Metsikön keskeltä erottui välähdys punaruskeaa tukkaa. Se oli Lissa, yksi heidän metsästäjistään. ”Ja kääpiön.”

”Minä en kyllä ole ihminen”, Nevis vastusti Adan takaa. Hänen haltiakielensä oli virheetöntä, mutta hänellä oli terävä, suhahtava korostus, joka oli tyypillistä etelän haltioille.

”Mutta et ole haltiakaan”, Lissa vastasi. Ne sanat saivat Neviksen jähmettymään aina hänen hengitystään myöten. Ada olisi voinut miltei vannoa, että kuuli hänen sydämensä pysähtyvän. Se oli paljon pelottavampaa kuin se, että hän olisi tehnyt jotain harkitsematonta.

”He ovat ystäviäni”, Ada vakuutti. ”Heihin voi luottaa.”

”Ihmisiin ei voi luottaa koskaan.”

”Riittää”, Neath sanoi. ”Tervetuloa takaisin, Ada. Vanhempasi ovat odottaneet sinua.”

Ada huokaisi. ”Kuten aina.”

*

Totta puhuen, Sigrid ei ollut aivan varma, mitä oli kuvitellut Akankorvessa näkevänsä.

Vaikka hän oli asunut Syväsuolla jo kauan ja kuullut tarinoita druideista, ei hän juuri koskaan ollut törmännyt heihin aikaisemmin. Siispä heistä oli tullut hänelle lähestulkoon myyttisiä. Kenties hän oli kuvitellut heidän elävän köynnöksistä ja oksista rakennetuissa palatseissa puiden latvoissa, kuten lastenkirjoissa oli tapana kertoa.

Hän ei tosiaankaan ollut odottanut mitään näin… korutonta.

Druidisaattue johti heitä syvemmälle Akankorpeen, jossa Sigridin yllätykseksi kohosi tuiki tavallinen telttakylä. Telttoja oli kaiken kaikkiaan parisenkymmentä, ja toisin kuin Syväsuolla, joka oli sekalainen kokoelma sinne tänne siroteltuja hökkeleitä ja niiden välissä kiemurtelevia umpikujia, täällä teltat olivat kaikki kurinalaisessa rivissä. Osassa oli korkea, suipon mallinen katto, joka toi mieleen jonkinlaisen kodan. Osa puolestaan oli litteitä ja niin matalia, että niissä tuskin mahtui seisomaan pystyssä. Telttojen välissä kulki viivasuoria polkuja, jotka näyttivät lähestulkoon koskemattomilta, vaikka niitä takuuvarmasti käytettiin kulkemiseen. Kaiken kaikkiaan, paksussa panssarissaan Sigrid tunsi olonsa kömpelöksi, kuin hänen joka askeleensa olisi liian raskas ja kova niin herkkään paikkaan.

Druidisaattue puhui vähän, mutta silloin kun he tekivät niin, he puhuivat haltioiden kieltä – soljuvaa ja pehmeää kuin veden solina purossa. Sigridin ei kuitenkaan tarvinnut ymmärtää sanoja käsittääkseen, ettei hän ollut tervetullut. Erityisesti punatukkainen druidi sammalvaatteissa silmäili häntä epäluuloisesti, jos hän edes kehtasi hengittää väärällä tavalla. Ja vaikka Neviksen olisi voinut luulla sopeutuvan sellaiseen paikkaan, hän näytti siltä, kuin olisi ollut sillä hetkellä missä tahansa muualla. Sigrid ei ollut varma, oliko koskaan ennen nähnyt häntä yhtä pienenä.

”Olemme perillä”, Ada julisti heidän lopulta saavuttuaan teltoista suurimmalle. Se oli koottu nahasta ja puusta, ja katon keskellä olevasta reiästä tuprutti vaaleaa, yrtintuoksuista savua.

Telttaan astuessaan Nevis, joka oli ottanut Freyan hahmon vaihteeksi kantaakseen, yskäisi ja siristeli silmiään. Sigrid teki samoin. Hän tuskin näki nenänpäätään pidemmälle.

”ADA!”

Äkkiä savun keskeltä ilmaantui tumma hahmo, joka lähestyi Adaa niin nopeasti, että Sigrid tuskin ehti havaita liikettä. Hahmo kaappasi Adan otteeseensa, ja Sigrid vei vaistomaisesti kätensä miekkansa kahvalle. Kauhu syöksähti hänen suoniinsa. Tämä oli ansa!

Mutta ennen kuin Sigrid ehti vetää miekkansa esille, hän pani merkille jotakin. Hahmo oli kaapannut Adan tiukkaan otteeseen, mutta kyse ei ollut suinkaan hyökkäyksestä – vaan halauksesta. Ada tosin näytti kauhistuneelta, tai vähintäänkin nolostuneelta. Savusta ilmaantunut hahmo astui askeleen taaksepäin, ja vasta sitten Sigrid huomasi yhdennäköisyyden.

Druidimies oli pitkä ja tumma, aivan kuten Ada, mutta hänen päänsä oli ajeltu paljaaksi. Kaulaansa hän oli ripustanut kävyistä ja hamppuköydestä punotun kaulanauhan, joka kolisi hänen liikkuessaan. Muutoin hän oli pukeutunut pitkään, kahisevaan kauhtanaan, joka oli kuin ruohonkorsista kudottu.

”Ada”, druidimies toisti leveästi hymyillen. ”Keitä ystäväsi ovat?”

Sigrid kohotti kulmiaan. Druidi puhui nyt hänen kieltään.

”Naispuolinen on Sigrid”, Ada esitteli. ”Kääpiötyttö on Freya.”

”Mikä hänen on?” druidimies kysyi.

”Hän… ei voi hyvin”, Ada vastasi. ”Häntä kantava toverimme tässä on Nevis.”

”Ilo tavata”, druidimies totesi Nevikselle, joka paraikaa laski Freyaa seinustalla olevalle penkille. ”Falael, elyen.”

Sigrid pani merkille, että ne sanat kuullessaan Nevis alkoi hengittää nopeammin. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään.

”Eivät kovin puheliasta sakkia, nämä ystäväsi”, druidimies totesi. ”Noh? Kertokaa kaikki! Miten seikkailunne meni? Odottakaas hetkinen, niin keitän teille teetä!”

Druidimies käänsi selkänsä ja katosi savuun. Adan olkapäät lysähtivät, ja hän huokaisi syvään.

”Ei sinun tarvitse, isä.”

”Älä höpsi!” kuului vastaus. ”Hillaa vai suokukkaa?”

”Ei kumpaakaan!”

”Suokukkaa, siis. Se on aina ollut suosikkisi!”

Neviksen kivettyneet huulet kaartuivat hitaaseen virneeseen. ”Isä?”

”Niin”, Ada vastasi nolona. ”Hänen nimensä on-”

”Belien!” vastasi druidimies, joka oli taas putkahtanut paikalle kuin maan alta. Hänen pitkät kätensä ohjasivat Adaa syvemmälle telttaan, jonne Sigrid ja Nevis seurasivat perässä. Siellä heitä odotti pyöreä, puinen pöytä, joka oli katettu täyteen mitä erikoisimpia metsän antimia: kymmeniä eri sieniä ja marjoja, yrttejä ja vihanneksia.

Belienin kädet istuttivat Adan paikoilleen niin väkivaltaisesti, että Adan kurkusta pääsi pieni pihahdus. Sigrid ja Nevis eivät voineet muuta kuin totella ja istua pöytään, jossa heidän eteensä tarjoiltiin kaksi valtavaa kuppia tuoksuvaa teetä. Sigrid hätkähti, kun Belienin kädet yhtäkkiä ilmaantuivat hänen takaansa ja sitoivat hänen kaulaansa jäkälistä ja sammalista kudotun ruokalapun. Belien oli tehdä samoin Nevikselle, mutta puolihaltia pysäytti hänet niin terävällä kädenheilautuksella, että sillä olisi voinut leikata ilmaa.

”Hauska tavata, Belien”, Sigrid sai sanottua alkuhämmennyksen haihduttua. ”Teidän poikanne on ollut suureksi avuksi viime päivien aikana.”

Sigridin eteen tupsahti jostain lautasellinen keksejä. Neviksen kasvojen tasolla taas heiluteltiin marjaterttua niin lähellä, että marjat hipoivat hänen nenäänsä. Ada näytti äärimmäisen epämukavalta.

”Lakkaa hössöttämästä, isä”, hän mutisi. ”Pärjäämme kyllä.”

”Olet aina ollut niin hoikka poika”, Belien vastasi, taputtaen Adaa vatsalle niin, että töminä kävi. ”Et syö tarpeeksi.”

Ada mykistyi. Hän kävi mukisematta teensä kimppuun.

”Olin sanomassa…” Sigrid jatkoi varoen, ”että emme olisi onnistuneet tehtävässämme ilman Adaa. Kiitän teitä siitä, että olette kasvattaneet hänet hyvin.”

”Kasvattanut ja kasvattanut”, Belien hekotteli samalla, kun lappasi pöydälle kuin tyhjästä lisää ja lisää ruokaa. Nyt se jo suorastaan notkui sen painosta. Sigrid alkoi pelätä, että Nevis kohta hautautuisi marjavuoren alle. ”Minä vain syötän häntä. Hänen äitinsä hänet kasvatti.”

”Äitisi?” Nevis kysyi hampaitaan kiristellen. ”Onko hänkin yhtä seurallinen?”

Jos Adan kasvot olisivat voineet punastua, ne olisivat varmasti sillä hetkellä tehneet niin. ”Ei. Ei tosiaankaan.”

”Hän osaa asiansa”, Belien sanoi. Nyt häntä ei taas kerran näkynyt, mutta hänen äänensä kaikui jostain teltan savuisilta perukoilta. ”Ei hän turhaan ole ylidruiditar.”

”Ylidruiditar?” Sigrid kysyi.

”Druidien johtaja”, Ada selvensi.

Neviksen ja Sigridin kulmat kohosivat lähes yhtä aikaa.

”Tarkoittaako se siis…” Sigrid aloitti varoen, ”että hänen kuollessaan sinusta tulee johtaja?”

”Se ei ole todennäköistä”, Ada vastasi. ”Ensinnäkin, haltiat elävät paljon kauemmin kuin ihmiset. Äiti on jo kuusisataavuotias. Voi hyvin mennä vuosisatoja, ennen kuin hänen terveytensä alkaa heikentyä.”

”Mutta entä sitten?”

”Ei silloinkaan. Druidit eivät usko verenperintöön. Johtajana toimii kulloisenakin aikana se, kuka siihen parhaiten soveltuu. Äitini ei ollut aina johtaja. Hän on ollut sitä vasta viimeisen viidenkymmenen vuoden ajan.”

”Se kuulostaa pitkältä ajalta.”

”Haltialle se on pelkkä silmänräpäys. Ja ajat ovat jälleen muuttumassa. Valta voi vaihtua koska tahansa.”

Äkkiä Belienin ääni kuului teltan toiselta puolelta – sieltä, minne Sigrid oli jättänyt Freyan makaamaan.

”Hänen otsansa on jääkylmä”, Belien totesi. Hänen kätensä oli painautunut Freyan otsaa vasten. Siitä se alkoi hitaasti liikkua tytön kaulakorulle. ”Tässä on jotain erikoista…”

Adan silmät suurenivat. ”Älä koske siihen!”

Mutta vahinko oli ehtinyt jo tapahtua. Belienin sormet koskettivat kiveä, ja samalla sekunnilla ilma muuttui raskaaksi ja kipinöiväksi, kuin hieman ennen ukkosta. Sigrid kuuli korviensa poksahtavan. Hänen rintaansa riipaisi kylmä, pahaenteinen tuntemus.

Belienin aiemmin niin hymyilevät kasvot eivät olleet sitä enää. Nyt hän näytti kutakuinkin täysin samalta kuin Ada.

”Onko tämä sitä mitä luulen?” hän kuiskasi. ”Olisitte heti sanoneet.”

Ada puristi kätensä nyrkkeihin pöydän alla. ”Minä yritin kyllä. Missä äiti on, isä?”

”Teltassaan”, Belien vastasi vakavalla äänellä. ”Vien teidät heti hänen luokseen.”

*

Adassa oli enemmän yhdennäköisyyttä äitinsä kuin isänsä kanssa. Heistä kumpikin piti pitkää, mustaa tukkaansa pienillä, päänmyötäisillä leteillä, ja heidän silmissään oli samaa viisautta ja surua. Samankaltaisuudet jäivät kuitenkin siihen.

Ylidruiditar Nenneth istui telttansa lattialle levitetyn karhuntaljan päällä ja poltteli niin väkevän tuoksuista yrttisavuketta, että Neviksen päätä alkoi särkeä. Katosta hänen yläpuoleltaan riippui kolisevia eläinten hampaita, eikä karhuntalja ollut suinkaan ainoa metsästysmuisto teltassa. Kaikkialla minne Nevis katsoi, oli eläinten pääkalloja, taljoja tai nahkoja. Suoraan Nennethin takana olevalla telineellä lepäsi täytetty huuhkaja, jonka palavan oranssit silmät tuntuivat katsovan syvälle Neviksen sieluun. Vaikka hän oli tottunutkin olemaan arvioitavana, täällä katseet tuntuivat painavan enemmän kuin missään muualla.

”Urkoth on siis palannut”, Nenneth totesi pitkän hiljaisuuden jälkeen, puhallellen joukon savurenkaita piippunsa kärjestä.

”Niin, ylidruiditar”, Ada totesi. Hän oli asettunut polvilleen äitiään vastapäätä, ja kumarsi päänsä häntä puhutellessaan. ”Siksi kaipaamme viisauttanne.”

”Millaista viisautta?”

”Kuinka tuhoamme hänet?”

Nenneth hymähti ivalliseen sävyyn. ”Ette mitenkään.”

”Anteeksi kuinka?”

”Teidän mahtinne ei riitä heidän voittamisekseen. Ja vaikka Syväsuon jokainen druidi yhdistäisi voimansa kaupungin jokaisen ihmisen, kääpiön ja puolituisen kanssa, sekään ei riittäisi. Urkothin voimat ovat liian suuret.”

”Mutta jos me emme pysty siihen… kuka sitten pystyy?”

”Urkoth on jumala. Hänen tappamisekseen tarvitaan toinen jumala.”

Adan hartiat lysähtivät. ”Sitten toivoa ei ole.”

Nenneth kohotti kulmiaan. ”Luovutko toivostasi noin pian? Urkoth on palannut. Mikä estäisi muita jumalia tulemasta takaisin?”

Ne sanat saivat Adan pysähtymään. Hän takelteli hetken, kieli sanoja etsien. ”Ei… en tiedä.”

”Sanoit itsekin, että Urkothin voima sitoutuu kääpiöystäväänne. Tarkemmin sanottuna kiveen hänen kaulassaan. Tiedätkö, mikä siinä kivessä on niin erikoista?”

Ada pudisti päätään.

”Se kuului Urkothille”, Nenneth vastasi. ”Kauan sitten, silloin kun hän oli vielä lihaa ja verta. Mutta Urkothin kuollessa sekin katosi, hautautui syvälle maan alle. Kääpiöystävänne oli vain väärässä paikassa väärään aikaan. Hän löysi jotakin, jota ei ollut tarkoitettu löydettäväksi. Ja nyt hän maksaa siitä kalliin hinnan.”

”Voimmeko tehdä mitään?” Sigrid kysyi vaihteeksi. ”Voimmeko pelastaa hänet?”

”Sitä en tiedä. Se selviää vasta sitten, kun olette tuhonneet Urkothin.”

”Kuinka?” Ada kysyi.

”Kuten sanoin, vain jumala voi tappaa jumalan. Saadaksenne jumalallista apua tarvitsette palan jumaluutta maan päällä. Urkothilla ne ovat kaaoksen sirpaleet. Hänen toivomuspeilinsä ovat kaikki, mitä Abisfyiristä, hänen särkyneestä vasarastaan on jäljellä. Mutta Abisfyirin särkymisen hetkellä myös jotain muuta särkyi.”

Adan silmät suurenivat. ”Neremyn.”

”Taivaanlaki”, Nenneth tulkkasi. ”Isrothin keihäs. Sen kolme kappaletta satoivat maahan, sen kolmeen eri kolkkaan. Löytämällä ja kokoamalla Neremynin voitte valjastaa itsellenne Järjestyksen voimat. Vain siten teillä on mitään mahdollisuutta Kaaoksen voittamiseksi.”

Sigridin silmiin oli syttynyt innostuksen kipinä. Myös Nevis huomasi toivon kohoavan rintaansa. Tuntemus kuitenkin haihtui saman tien, kun hän huomasi Adan katseen.

”Tehtävä on mahdoton”, Ada sanoi. ”Kukaan ei tiedä, missä Neremynin kappaleet ovat. Aivan kuten toivomuspeilit, ne ovat olleet kadoksissa vuosituhansia.”

”Te löysitte yhden niistä, vai kuinka?” Nenneth kysyi. ”Se ei ollut mahdotonta. Kuten ei ole tämäkään. Voitte lohduttautua sillä, että tehtävänne on helpompi kuin Urkothin. Neremynin kappaleita on kolme, Abisfyirin sirpaleita kahdeksan. On epätodennäköistä, että Urkoth onnistuu tehtävässään ennen teitä.”

Ada huokaisi syvään. Nenneth oli oikeassa. Urkothin olisi tehtävä tuplasti enemmän töitä sirpaleet löytääkseen. Ja toisin kuin he, Urkoth oli yksin. Heillä oli vielä mahdollisuuksia.

”Sitä paitsi olit väärässä toisestakin asiasta”, Nenneth jatkoi. ”Väitit, ettei kukaan tietäisi, missä Neremynin kappaleet ovat.”

Adan silmät suurenivat. ”Missä?”

”’Yksi kääpiöiden, yksi haltioiden ja yksi ihmisten maahan’”, Nenneth lausui. ”Niin loru kuuluu. Kukaan ei tiedä sijainteja tarkalleen, mutta lukuisat legendat viittaavat siihen, että taruun kätkeytyy totuuden siemen.”

Nenneth poltti piippunsa loppuun ja nousi matolta seisomaan niin ketterästi, että liike oli jo ohi, ennen kuin sitä ehti edes havaita. Sitten hänen vikkelät jalkansa tallustivat huoneen poikki oviaukolle, jonka molemmin puolin lepäsi kaksi puista keihästä.

”Keihään tyvi putosi kääpiöiden maahan”, Nenneth selosti tarttuessaan toiseen keihäistä. ”Vurian muinaiseen kääpiökaupunkiin. Muinaiset kääpiöiden kirjoitukset mainitsevat sen useasti, vaikka he käyttävätkin siitä nimeä hamman, kannattelija. Vurian tuhon ajalta selvinneistä asiakirjoista käy ilmi, että hamman tuki Vurian kattoa kivipylvään tavoin. Kun Vuria sortui, kaikki sitä kannatelleista pilareista murtuivat hammania lukuun ottamatta, sillä se oli taottu taivasraudasta, joka kestäisi jopa tuhannen vasaran iskun.”

Nenneth pyöräytti keihästä ilmassa niin, että se päästi humahtavan äänen. Vahvat lihakset jännittyivät ohuiden kangasvaatteiden alla, ja tapa jolla hän keihästä käsitteli oli kevyt mutta vankka, ammattimainen.

”Keihään varsi puolestaan päätyi ihmisille. Lukuisat kirjoitukset viittaavat siihen, ja kaikesta päätellen se on liikkunut paikasta toiseen vuosituhansien aikana. Valtaosa noista kirjoituksista kuitenkin mainitsee yhden paikan. Maailman keskuksen.”

”Antropolin”, Nevis arvasi, lähestulkoon automaattisesti. ”Sen täytyy tarkoittaa Antropolia.”

”Mahdollisesti. Vahvin veikkaukseni on, että mikäli tuo pala on Antropolissa, se sijaitsee hyvin vartioidussa paikassa. Ihmiset ovat aina olleet niin tarkkoja pikku helyistään.” Nennethin huulet kaartuivat rumaan irvistykseen.

”Entä kärki?” Ada kysyi. ”Se on haltioilla, eikö olekin?”

”Kyllä”, Nenneth vastasi. ”Mutta ei druideilla. Mikäli se olisi päätynyt luoksemme, tietäisimme sen kyllä. Juuri keihään kärki on vaikein osa löytää. Siitä ei juurikaan ole mainintoja kirjoituksissamme. Lisäksi muinaisten haltioiden valtakunta käsitti uskomattoman laajoja alueita, aina pohjoisimmilta tuntureilta eteläisimmille aavikoille. Kärki on saattanut päätyä minne päin maailmaa tahansa.”

Ada kurtisti kulmiaan. Hänen mielessään selkeästi kulki monia ajatuksia, mutta yksikään niistä ei konkretisoitunut sanoiksi. Ada ainoastaan kumarsi päänsä ja kiitti.

”Kiitän viisaudestanne, ylidruiditar.”

Nenneth nyökkäsi, mutta vaikka hänen kasvonsa olivat muuten vakavat, vasemmassa suupielessä kujeili hienoinen hymyn alku. Kenties hän ei ollutkaan aivan niin hyytävä, kuin mitä antoi ulospäin ilmi.

”Huolehdin siitä, että teltta valmistellaan sinua ja ystäviäsi varten”, Nenneth sanoi Adalle. ”Pian alkaa sataa. Ette halua olla taivasalla, kun myrsky saapuu.”

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 17. osa 10.4
Kirjoitti: Rosmariini - 10.04.2020 12:33:26

A/N: Noniin, nopea päivitys taas, koska Camp Nano on tehnyt työnsä ja tekstiä on tullut! Tästä tuli yksi lempiluvuistani tähän mennessä. Vaikka tässä ei tapahdukaan paljoa actionia, tämä on hahmokehityksen kannalta tosi olennainen, ja päästään viimein syvemmälle Adan hahmoon. Itkin ja nauroin ja kaikkea siltä väliltä tätä kirjoittaessa, joten toivottavasti nautitte tästä yhtä paljon kuin minä nautin tämän tekemisestä! <3

---

XIV. Tuhkahippuni

Ensimmäinen asia, jonka Freya näki herätessään, oli Adan silmät.

Freya oli aina pitänyt niitä ystävällisinä silminä. Surullisina, toki, mutta ystävällisinä. Niihin silmiin katsellessaan tiesi, ettei Ada satuttaisi kärpästäkään. Hän vain panisi sen purkkiin ja kuljettaisi sen siististi ulos, jossa hän vapauttaisi sen jälleen.

Sillä hetkellä Adan silmät eivät kuitenkaan näyttäneet siltä. Hänen kulmansa olivat kaartuneet pysyvästi alaviistoon, ja niiden väliin oli ilmestynyt siihen huonosti sopiva kurttu. Pelottavinta oli kuitenkin silmien tummuus. Tämä ei ollut enää metsän puuta tai lämmintä tuliperäistä hiekkaa. Se oli mustaa jäätä ja talvisen taivaan mustemaista pimeyttä, joka jatkui loputtomiin ja häivytti maailman ääriviivat näkyvistä. Kivenalaisen kaupungin pisimmälle ulottuvien tunneleiden syvyyttä, jolla ei ollut loppua lainkaan.

”Mitä tapahtui?” Freya kysyi. Hänellä oli outo tunne. Kamalan kylmä, aivan kuin hänellä olisi kuumetta, mutta siitä huolimatta hänen kehonsa ei tärissyt tai hikoillut. Ikään kuin kylmä tunne olisi vain jossain syvällä sisällä.

”Freya.” Ada totesi. Mutta toteamuksen lisäksi siihen tuntui kätkeytyvän jotakin muutakin. Kysymys. Varmistus.

Freya räpytteli silmiään. Viimeinen asia, jonka hän muisti oli se, että hän oli käynyt nukkumaan Syväsuolla olevassa tavernassa, mutta maisema hänen ympärillään oli vieras. Se näytti jonkinlaiselta teltalta. Yllä riippui nahasta ja kankaasta valmistettu katto, jota vasten sade ropisi. Sisään puhalsi jostain raikasta ilmaa. Syväsuolla ei koskaan tuoksunut sellaiselta.

”Missä olemme?” hän kysyi.

”Turvallisessa paikassa”, Ada vastasi.

”Tämä ei ole Syväsuo.”

”Ei niin.”

Ada vilkaisi taakseen, ikään kuin varmistaakseen, ettei kukaan katsellut heitä. Sitten hän laskeutui Freyan tasolle ja asetti kätensä hänen kasvojensa ylle. Käsi ei koskettanut ihoa, mutta Freyan otsaa alkoi silti kihelmöidä. Hän sulki silmänsä.

”Kutittaa.”

Adan katseessa ollut jää suli aivan aavistuksen verran. ”Olet taas oma itsesi.”

Freya nyökkäsi, vaikka Adan toteamus olikin hassu. ”Missä kaikki ovat?”

”Nevis ja Sigrid ovat vielä ulkona. He palaavat varmasti pian.”

Se kuulosti vielä edellistä toteamusta hassummalta. Ada sai asian vaikuttamaan siltä, että Nevis ja Sigrid olisivat ulkona yhdessä. Mutta sen täytyi olla puppua. Hehän eivät voineet sietää toisiaan.

Freya yritti nousta sängyssä paremmin istumaan nähdäkseen ulos, mutta pelkkä yritys sai huoneen kieppumaan hänen silmissään. Häntä väsytti yhtäkkiä kamalasti, vaikka hänestä samaan aikaan tuntui siltä, että hän oli nukkunut jo kauan. Ja vilustutti. Hän veti peittoa tiukemmin ylleen, mutta se ei auttanut yhtään. Hänellä oli vain kylmempi kuin aikaisemmin.

”Minulla ei taida olla kaikki hyvin, vai kuinka?”

Ada katsoi häneen. Tällä kertaa hänen silmänsä olivat entisensä. Surulliset.

”Tulenko minä kuntoon?”

”Tulet”, Ada hymyili. ”Totta kai tulet.”

Mutta Freya tunnisti tämän hymyn. Siltä Nevis näytti, koska häntä pelotti liikaa näyttää oikeat kasvonsa. Siltä Sigrid näytti, koska hän ei halunnut nähdä asioita sellaisina, kuin ne olivat.

Ja siltä Freyan äiti ja isä olivat näyttäneet, ennen kuin he sulkivat silmänsä viimeisen kerran.

*

”Löysinpäs sinut”, Sigrid sanoi.

Nevis ei vaivautunut kääntymään ympäri sanojen myötä. Hän vain jatkoi yöhön tuijottamista. Ilma ulkona oli raikas ja viileä. Myrsky oli ollut nopea ja raju, ja nyt siitä oli jäljellä pelkkiä yksittäisiä puuskia. Edessä aukesi kuunvalon hopeoima niitty, jonka reunamilla tulikärpäset tanssivat. Druidileirin tulenkajo paistoi himmeänä puiden lävitse, ja heidän nuotioidensa savu poltteli Neviksen sieraimissa.

Nevis oli aina vihannut tulen ja tuhkan tuoksua. Se muistutti häntä liikaa kodista.

”Sinä et viihdy täällä”, Sigrid jatkoi.

Tällä kertaa Nevis vastasi kuivahkolla naurahduksella. ”En käsitä, mikä olisi voinut antaa sen ilmi.”

Sigrid astui lähemmäs. Nevis tunsi hänen läheisyytensä kihelmöintinä ihollaan. Eikä hän pitänyt siitä.

”Miksi olet aina tuollainen?” Sigrid kysyi.

”Millainen?”

”Tuollainen. Sinun kanssasi on mahdotonta keskustella mistään.”

”Ehkä se johtuu siitä, etten halua keskustella.”

Kipinät sinkosivat entistä korkeammalle.

”Tiedätkö…” Sigrid puristi sanan hampaidensa välistä. ”Joskus minun tekisi mieli lyödä sinua. Oikein kunnolla.”

”Joskusko vain?”

Sigrid otti askeleen entistä lähemmäs. Hänen hengityksensä oli kuuma Neviksen kaulalla. ”Sinä senkin…”

”Mitä oikein odotat? Anna pa-”

Nevis ei koskaan ehtinyt sanoa lausettaan loppuun, sillä Sigridin nyrkki mojahti hänen leukaansa ja tiputti hänet jaloiltaan. Neviksen näkökenttä täyttyi hetkeksi valkoisista tähdistä, ja hän rojahti polvet edellä kostealle nurmikolle. Rautainen maku tulvahti suuhun, ja hän oivalsi purreensa itseään kieleen.

Sekunnin murto-osaksi tuo maku heitti hänet vuosikymmeniä taaksepäin, eikä hän ollut enää rauhallisella niityllä Akankorven keskellä, vaan Tuhkalan pimeillä ja ahtailla kaduilla. Nevis nosti kätensä päänsä suojaksi, varautuen seuraavaan iskuun tai potkuun. Sitä ei kuitenkaan koskaan tullut.

Nevis kokosi itsensä ja pyyhkäisi huuliaan. Sitten hän nauroi.

”En olisi todella uskonut, että teet tuon.”

Sigrid tuhahti. ”Ansaitsit sen.”

”Lyöt kovaa.”

”Se on työtäni.”

Nevis sylkäisi verta nurmikolle. Nousi takaisin jaloilleen.

Ja löi Sigridiä takaisin.

Sigrid ei ollut osannut odottaa sitä. Hän parahti kivunsekaisesta yllätyksestä ja horjahti askeleen taaksepäin, menettämättä kuitenkaan jalansijaansa.

”Mitä helvettiä?” Sigrid huusi. Hänen äänensä kuulosti puuroutuneelta – iskun oli täytynyt avata hänen huulensa, tai vähintäänkin jokin ien. ”Miksi sinä noin teit?”

Nevis naksautti ranteitaan ja pohti hetken, löisikö uudestaan. Sitten hän päätti toisin. Se ei tuottaisi hänelle enää ylimääräistä nautintoa. Ja korkeintaan maksaisi hänelle itselleen mustan silmän.

”Koston vuoksi.”

”Koston? Miksi hitossa sinä minulle haluat kostaa? Ensin kerjäät turpiisi, sitten kun toteutan hartaan toiveesi, niin isket minua takaisin. Yritätkö provosoida minua tahallaan?”

”Ehkä.”

Sigrid tuijotti Nevistä suurin, jäätikönsinisin silmin. ”Sinä pidät tästä, etkö vain? Kivusta. Sinä haluat, että minä satutan sinua.”

Nevis ei vastannut mitään.

”Miksi?”

Nevis oli vieläkin hiljaa. Sigrid sai siitä tarpeekseen. Hän otti askeleen lähemmäs, ja Nevis värähti vaistomaisesti taaksepäin. Sigrid ei kuitenkaan lyönyt. Sen sijaan hän tarttui Nevistä hartioista ja puristi, ravisteli niin kovaa, että se teki kipeää.

”Tätäkö sinä haluat?” Sigrid tivasi. Hän tuuppasi Nevistä eteenpäin niin, että Nevis oli kompastua jalkoihinsa. Sigrid kuroi heidän välisensä etäisyyden umpeen pitkällä askeleella, tarttui Nevikseen uudestaan ja työnsi häntä entistä kauemmas aukion laidalle. Neviksen selkä kolahti puunrunkoon, kun Sigridin kädet kiilasivat hänet sitä vasten. ”Tätäkö sinä haluat? Että satutan sinua?”

Nevis paljasti hampaansa ja sähisi, muttei tehnyt elettäkään vastustellakseen. Hän antoi Sigridin käsien etsiytyä hänen kaulalleen, ja Nevis kallisti leukaansa ylöspäin.

”Onko tuo… parasta… mihin pystyt…”

Kädet puristuivat tiukemmalle. Nevis kuuli sydämenlyöntinsä korvissaan. Silmien reunoille pyrytti valkeaa lumisadetta.

Sitten Sigrid päästi irti. Nevis veti keuhkonsa täyteen veitsenterävää syysilmaa. Poskilla kirvelivät kyyneleet.

Ja se tuntui hyvältä.

”Lakkaa hymyilemästä”, Sigrid käski häntä. Hänen äänestään oli kadonnut kaikki aiempi huvittuneisuus ja epäusko. Nyt se oli vain täynnä ikiroudan kylmää. ”Kuulitko? Lopeta!”

”Tai muuten? Vietkö työsi loppuun?”

Nevis näki Sigridin kätten vapisevan. Ne olivat puristuneet valkoisiksi nyrkeiksi. Hän teki kaikkensa hillitäkseen itsensä. Eikä se ollut hänelle helppoa.

Virne Neviksen kasvoilla leveni. ”Sinä nautit tästä. Satuttamisesta.”

Sigrid veti terävästi henkeä. ”Enkä!”

”Et usko tuota itsekään.”

”Valehtelet.”

”Myönnä se. Sinä halusit satuttaa minua, oikein kunnolla. Vain kivun aiheuttaminen saa sinut tuntemaan, että olet oikeasti elossa.”

Ne sanat pysäyttivät Sigridin. Hän kivettyi hetkeksi kokonaan paikoilleen, silmät ammollaan.

”Nyt minä ymmärrän”, hän sanoi hitaasti. ”Sinä rakastat kipua. Koska se on ainoa asia, joka on pysyvää. Koska ainoastaan se saa sinut unohtamaan muun kärsimyksesi.”

Nevis hykerteli. ”Sittenhän sovimme toisillemme täydellisesti, vai kuinka?”

Sigrid kavahti taaksepäin. ”Hyi, mitä ihmettä? Älä vain sano että-”

”En minä ole sanonut mitään. Sinä vain tulkitsit sen noin.”

He katselivat toisiaan hetken. Tulkiten, arvioiden. Jopa niin kaukana merestä Sigrid tuoksui suolalle. Otsan hikipisarat kimmelsivät kuin kastehelmet.

”Äsh”, Sigrid tuhahti. ”Voisin lähestulkoon olla äitisi.”

”Olen paljon vanhempi, kuin miltä näytän. Haltiaveri, katsos.”

”Vain kuolleen ruumiini yli.”

”Omapa on menetyksesi.”

Hiljaista, jälleen. Joukko sirkkoja oli alkanut sirittää niityllä. Pöllö huhuili läheisen puun latvassa. Tuuli kahisutti mäntyjen neulasia.

Sigrid käänsi katseensa poispäin. Jokin näkymätön heidän välillään särkyi, satoi yöhön kuin lasi. Sitten tuulen kuiskaus kantoi sen pois.

”En ymmärrä sinua”, Sigrid puhui tilalle puiden välissä. ”Joka kerta kun luulen oppineeni tuntemaan sinut, osoitat minut vääräksi.”

”Tunne on molemminpuolinen.”

Sigridin koko keho värähti. Kylmästä, varmaankin. Hän kietoi kätensä ympärilleen ja painoi kynnet syvälle käsivarsien ihoon.

”Mitä sinä vielä täällä teet?” Nevis kysyi. ”Miksi edes tulit tänne alun perin?”

”En voi sietää druideja”, Sigrid vastasi hiljaa. ”He hymyilevät ja nauravat jatkuvasti, mutta mikään siitä ei ole aitoa. Sen näkee heidän silmistään.”

”Tiedän”, Nevis totesi. ”Minäkin olen nähnyt sen.”

Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Mutta en ymmärrä. Eikö sinun juuri pitäisi tuntea olosi tervetulleeksi? Sinähän olet puoliksi haltia. Heidän luulisi pitävän sinusta.”

”Voi, ei. Minua he vasta vihaavatkin.”

”Miksi?”

”Koska minun ei pitäisi olla olemassa. Ihmisten ja haltioiden ei ole tarkoitus sekoittua keskenään. Olen luonnonoikku.”

Sigrid loi Nevikseen tuiman katseen. ”Älä sano noin.”

”Totta se on. Ei äitini halunnut saada minua. Hän päätti pitää minut vain, koska ei osannut muutakaan.”

”Entä isäsi?”

Kylmä pohjoistuuli nostatti Neviksen hiukset pystyyn. Suoniin levisi hyhmää.

”Minulla ei ole hänestä mitään sanottavaa.”

Sigrid huokaisi. Hänen silmissään välähti jotakin, kenties myötätuntoa. Ei sääliä. Nevis ei voinut ajatella niin. Hän ei olisi kestänyt sitä.

”Minäkin vihasin vanhempiani”, Sigrid totesi. ”Pitkään.”

Nevis ravisti päätään. ”Ei. Me emme tosissamme ala jakaa toisillemme nyyhkytarinoita vanhemmistamme ja siitä, miten he pilasivat elämämme.”

”Sinä aloitit.”

”Ja nyt lopetan sen. En halua puhua tästä enää.”

”Sitten emme puhu”, Sigrid kohautti olkiaan. ”Halusin vain sanoa sen. Auttaaksesi sinua.”

”Miten tuosta muka olisi minulle apua? Se vain todistaa, että olet täsmälleen kuten minä.”

”Minä en ole kuten sinä”, Sigrid vastusti. ”Minä vihasin heitä. Mutta en enää.”

”Mikä muuttui?”

Sigrid katseli käsiään. ”Opin päästämään irti.”

*

”Nukkuuko hän?”

Nenneth astui telttaan varkain, aivan kuten hänellä oli tapana. Hän oli hiljainen kuin varjo ja näkymätön kuin tuuli.

Se oli aina ollut Adasta hiukan karmivaa.

”Nukkuu”, Ada vastasi hiljaa. ”Hän tokeni hetkeksi, mutta nukahti pian uudelleen.”

”Hän?” Nenneth liukui varjoista paremmin esiin, ja tulenkajo välkähti hänen silmiensä tummasta pinnasta. ”Tarkoitatko siis-”

”Älä lausu hänen nimeään täällä. Lumous rakoilee jo nyt. Yksikin väärä sana saattaisi murtaa sen.”

Nennethin huulet puristuivat viiruksi.

”Hän oli jälleen oma itsensä”, Ada jatkoi. ”Hän ymmärtää itsekin, ettei kaikki ole hyvin. Ja juuri se on tässä kaikista epäreiluinta. Hän ei ole valinnut tästä mitään. Hän on pelkkä nappula, jolla ei ole sananvaltaa itseään suuremmassa pelissä.”

”Hän voisi tuhota meidät kaikki.”

”Hän on pelkkä lapsi. Neljätoistavuotias tyttö. Ja minä aion kohdella häntä kuten neljätoistavuotiasta tyttöä, kunnes tilanne toisin vaatii. Jos teen toisin, voisin yhtä hyvin julistaa, että olen jo luovuttanut.”

”Ehkä sinun pitäisi luovuttaa.” Nenneth asteli valoon ja alkoi kiertää Freyan vuodetta hitaasti, varauksellisesti. ”Tunteesi ovat heikkoutesi, Adnaith. Kaaoksen herra voi käyttää niitä hyväkseen. Hän voi esittää olevansa Freya ja taivutella sinut tahtoonsa. Ja kun petos lopulta valkenee sinulle, on jo liian myöhäistä.”

”Nimeni on Ada. Ja älä puhu minulle tunteista, Nenneth. Aivan kuin sinä ymmärtäisit mitään niiden toiminnasta.”

”Mutta minä olen oikeassa. Tiedät sen itsekin. Olet haltia, et ihminen. Ihmisten halut eivät ole sinua varten. Sinun täytyisi ymmärtää, millaista tuhoa ne voivat saada aikaiseksi. Näithän sinä, mitä Varithille tapahtui.”

Ada tunsi kasvojensa nytkähtävän. Jotain terävää takertui hänen kurkkuunsa, eivätkä sanat koskaan löytäneet tietään ulos.

”Hän antoi inhimillisten halujen vaikuttaa itseensä. Ja se maksoi hänelle henkensä.”

”Hiljaa”, Ada kirskahti. ”Sinä et puhu hänestä tuohon tapaan.”

”Sinun on opittava näkemään asia sellaisena, kuten se oli. Hän vietteli sinut. Käytti sinua hyväkseen.”

”Minä rakastin häntä!”

Nenneth madalsi ääntään. ”Rakastit? Ei se ollut rakkautta, Ada. Minä rakastan sinua. Siksi minä kerron sinulle totuuden. Suojellakseni sinua. Siksi minä kielsin Varithia lähtemästä. Koska tiesin, ettei siitä seuraisi mitään hyvää. Ja koska tiesin, mitä hän merkitsee sinulle.”

Adan huulet kaartuivat pilkalliseen hymyyn. ”Ei tuo ole rakkautta, äiti. Se on omistamista. Äläkä tosiaan väitä, että kielsit Varithia suojellaksesi häntä. Kielsit häntä, koska et halunnut, että hän onnistuu tehtävässään. Koska sitten hän olisi voinut… koska sitten me olisimme viimein voineet-”

”Sellaista taikuutta ei ole”, Nenneth keskeytti. ”Se sai hänet tapetuksi.”

”Se taikuus ei tappanut häntä”, Ada sanoi. ”Ihmiset tekivät sen. Jos olisit antanut minun mennä hänen mukaansa, olisin voinut pelastaa hänet. Olisin voinut…”

Nenneth kurotti tarttuakseen Adaa kädestä. Ada vastusteli, mutta Nenneth yritti uudelleen. Lopulta Ada lakkasi yrittämästä.

Koska niinhän hän aina teki. Koska hän oli pelkuri.

”Ymmärrän, että hän oli sinulle tärkeä, mutta sinun on päästettävä hänestä irti.” Nennethin ääni oli pehmeä, liian pehmeä niin koville sanoille. ”Nyt voit viimein toteuttaa velvollisuutesi. Meitä druideja on enää vähän. Meistä jokaisen on tehtävä se ennen pitkään. Lissa on vielä vapaa, koskematon. Olen puhunut hänen isänsä kanssa. Hän antoi teille siunauksensa.”

Pelkkä ajatus sai Adan värähtämään. ”Minä en halua häntä.”

”Niin sinä sanot kaikista. Se ei kuitenkaan poista velvollisuuttasi.”

Ada sulki silmänsä. Kun hän teki niin, hän saattoi vielä nähdä Varithin kasvot. Hänen hiuksensa olivat kuin kehrättyä kuunvaloa. Pilvenhattaroita, Adalla oli aina tapana sanoa, ennen kuin hautasi sormensa niihin ja haistoi niiden tuoksua. Sadetta, huurretta puiden oksilla.

Oma tuhkahippuni, Varith oli vastannut, vaalea käsi mustiin letteihin kietoutuneena. Hänen huulillaan maistui aamukaste ja jää. Olen aina sinun.

Niin minäkin sinun. Tuhka kohtasi lumimyrskyn. Tässä elämässä ja kaikissa sen jälkeen.

”Mieti asiaa. Sitten kun tämä kaikki on ohi.”

Nenneth käveli ovelle ja katosi yöhön.

Varithin kanssa olisin voinut tehdä sen, Ada täydensi mielessään. Jos olisit antanut minun mennä.

Sitä Ada ei voinut antaa anteeksi koskaan.

*

Sigrid odotti teltan ulkopuolella pitkään, ennen kuin uskalsi astua sisään.

Hän ei tietenkään ymmärtänyt mitään Adan ja Nennethin keskustelusta, mutta heidän äänensävynsä kertoivat tarpeeksi. Ada oli juuri saanut kunnon läksytyksen, eikä hän varmasti olisi halukas puhumaan siitä. Eikä Sigridkään ollut halukas saamaan enää uudestaan turpiinsa sinä iltana – maagisesti tai ei. Hän vain antaisi asian olla.

Siispä Sigrid liimasi kasvoilleen välinpitämättömyyden naamion, ja astui sisään.

”Ada”, hän totesi, mukamas yllättyneenä. ”En tiennyt, että olet yhä hereillä.”

Ada istui Freyan vuoteen reunamilla kasvot käsiinsä haudattuna. Hän ei edes vaivautunut nostamaan päätään Sigridin nähdessään.

”Älä esitä”, Ada huokaisi. ”Tiedän, että kuulit kaiken.”

”Ni… niinkö?”

”Olen haltia. Kuulin hengityksesi ja haistoin tuoksusi.”

”Vai niin”, Sigrid kiristeli hampaitaan. Hän ei täysin kyennyt hillitsemään punaa kasvoillaan. ”Siinä tapauksessa, pyydän anteeksi. Minun ei ollut tarkoitus udella. Sitä paitsi, jos se yhtään lohduttaa sinua, en ymmärtänyt sanaakaan. Salaisuutesi pysyy turvassa kanssani.”

”Ei se ole mikään salaisuus”, Ada puristi sormensa nenänvartensa ympärille. ”Kaikki täällä tietävät sen.”

”Minkä?”

”Äitini haluaa, että menen naimisiin.”

Sigrid pysähtyi niille sijoilleen. Hän ei ollut aivan varma, kuuliko oikein. ”Eikös… nyt ole vähän huono hetki sellaiseen?”

”Ei nyt”, Ada tuhahti. ”Sitten, kun tämä kaikki on ohi.”

Sigrid manasi omaa typeryyttään. Tietenkin. Hän ei vain ollut yleensä tottunut miettimään asioita viikkoa pidemmälle. Puhumattakaan siitä, kun sen viikon sisään saattoi mahtua yksi tai kaksi maailmanloppua.

”Mutta sinä et halua sitä”, Sigrid käsitti.

”En.”

”Ja äitisi ei ymmärrä. Vanhemmat. Oikukkaita, eikö?”

Pieni hymynpoikanen syntyi Adan huulille. ”Niin. Mutta tämä on typerää. Pahoittelen. Minulla ei ole oikeutta tällaiseen.”

”Mihin?”

”Valittamiseen. Minun tulisi olla kiitollinen siitä, että minulla edes on vanhemmat. Vanhemmat, jotka välittävät minusta, vaikkakin omalla kierolla tavallaan. Kun ajattelen Freyaa, sitä mitä hän on käynyt ja on käymässä läpi… tai Nevistä, joka on kärsinyt niin paljon…”

”Ei se tee sinun vaikeuksistasi sen arvottomampia”, Sigrid istahti Freyan sängyn toiselle puolelle. ”Meistä jokaisella on omat taakkamme kannettavanamme. Taakan paino on verrannollinen ainoastaan siihen, mitä olemme tottuneet kantamaan. Emme voi verrata kahden kiven nostoa toisiinsa, jos toinen niistä nostetaan ilmassa ja toinen vedessä.”

Ada punnitsi Sigridin sanoja hetken. Vaa’at kallistuivat hänen silmiensä takana.

”Kiitos, Sigrid”, hän totesi. ”Tarvitsin tuota.”

Sigrid hymyili takaisin. Hän huomasi, että se oli harvoja kertoja viime päivien aikana, kun hän oli todella tehnyt niin. Viime viikkojen aikana, oikeastaan. Hän ei halunnut laskea mukaan sitä väärää, luonnotonta hymyä, jota miekan paino hänen käsillään aiheutti. Tämä oli aito, hyväntahtoinen hymy. Siksi, koska hän oli saanut jonkun muun hymyilemään.

”Mitä aiot tehdä asialle?” Sigrid kysyi.

”Toivon, että äitini harkitsee asiaa uudelleen”, Ada vastasi. ”Kenties, kaiken tämän jälkeen hän ymmärtää, että maailmassa on tärkeämpiäkin asioita, kuin perinteet. Että jokaisella tulisi olla valta oman kehonsa ylitse. Sillä jos alamme päättää asioista sillä tavalla, eikö se tee meistä yhtä pahoja kuin hänestä?”

Ada ei sanonut hänen nimeään, mutta Sigrid tiesi kyllä, ketä hän tarkoitti. Kylmiä väreitä kulki hänen lävitseen, kun hän katsoi vuoteella liikkumatta lepäävää Freyaa. Sillä hetkellä hänessä ei ollut mitään erikoista, mutta pelkkä huoneen jakaminen hänen kanssaan nostatti palan Sigridin kurkkuun.

”Lähdemme huomenna Vuriaan”, Ada jatkoi, kuljettaessaan kättään Freyan kasvojen yllä. ”Tai siihen, mitä siitä on jäljellä. Muinaisen kääpiökaupungin rauniot eivät ole kaukana täältä. Sinne on kahden päivän matka ratsain, jos olemme nopeita.”

Sigrid nyökkäsi. ”Uskotko, että lumouksesi kestää?”

”Sen täytyy. Tarvitsemme Freyaa vielä. Vurian rauniot ovat syvällä maan alla, ja vain kääpiöt osaavat suunnistaa kiven sisällä. Vuosisatojen kuluessa monet matkalaiset ovat yrittäneet Vuriaan haaliakseen itselleen sen rikkaudet, mutta kivi on niellyt heidät kaikki. Vain onnekkaimmat – tai epäonnisimmat heistä – ovat selvinneet takaisin. Eivätkä he ole enää olleet sen jälkeen entisensä.”

”Tuo ei kuulosta hyvältä.”

”Se ei olekaan. Vurian alaisissa raunioissa elää kaikenlaista. Muinaisia kauhuja, joiden pelkkä ajatteleminen saa vereni hyytymään. Mutta kun vaakakupissa painaa maailman kohtalo, mitä muuta me voimmekaan tehdä?”

Sigrid nielaisi. Vaikka hän oli lähtenyt tehtävään rohkein mielin, hänestä alkoi hetki hetkeltä tuntua siltä, että hän oli haukannut liian suuren palan, ja oli hitaasti tukehtumaisillaan siihen. Hän halusi pois tästä kyydistä, takaisin siihen työhön ja maailmaan, joka oli hänelle niin tuttua. Kaupunginkaartilaisen elämään, jolle arkipäivää olivat ryöstöt ja katutappelut; eivät tarujen hirviöt, velhot ja jumalat.

Mutta hän oli tullut jo liian pitkälle kääntyäkseen takaisin.

”Ymmärrän”, Sigrid sanoi. ”Luotan arvostelukykyysi, Ada.”

”Ja minä kätesi vahvuuteen, Sigrid”, Ada totesi. Hän kurotti pöydän ylitse ja tarttui Sigridiä käsistä. ”Me selviämme tästä. Yhdessä.”

Juuri sillä samaisella hetkellä Nevis astui sisään. Sigrid ja Ada irtautuivat toisistaan vikkelästi, ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Sigrid tunsi Neviksen silmät niskassaan.

”Mitä te kaksi oikein juonitte?” hän kysyi.

”Emme mitään”, Ada vastasi. ”Kävimme vain läpi huomisen suunnitelman. Äitini lupasi lahjottaa hevoset, joilla pääsemme matkaan. Ne ovat haltiaratsuja, joten ne ovat tottuneet kulkemaan pitkiäkin matkoja vaikeassa maastossa. Kuljemme itään.”

Nevis hymähti, muttei sanonut muuta. Hän vain marssi vihaisesti punkalleen ja kävi maate, selkä heihin päin.

”Nevis?” Ada kysyi häneltä. ”Onko kaikki hyvin?”

”Älä puhu minulle”, Nevis murahti. ”Minä nukun nyt.”

Oli ilmiselvää, ettei hän nukkunut. Hän ajatteli, aivan kuten Sigridkin. Vaikka hän ei koskaan myöntäisikään asiaa ääneen.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 17. osa 10.4
Kirjoitti: sugared - 18.04.2020 18:20:54

Jee, jatkoa! <3 Olen odotellut sopivaa saumaa, että ehtisin lukea ja rustata edes jonkinlaisen kommentin. Pakko muuten sen verran palata tohon mun aiempaan kommenttiin, että mä en siis yhtään tykännyt Throne of Glassista... tai siis oikeastaan en pystynyt lukemaan sitä alkua pidemmälle, kun tökki vaan niin paljon. *insert apina kädet naamalla -emoji* Kun tää taas on mun mielestä sen täydellinen vastakohta, vaikka salamurhaaja mukana onkin!

Mahtavaa, että tämä sekalainen mutta sydämet sulattava seurakunta pääsee virallisesti maailmanpelastushommiin! Kaikessa yksinkertaisuudessaan tykkään tällaisista "epic quest" -juonista, ja tosiaan toi lore jumalten vasaran ja keihään ympärillä on musta tosi kiehtova.

Edelleen tykkään kovasti hahmojen välisestä dynamiikasta, ja lempikohtaukseni näissä uusissa oli tuo Sigridin ja Nevisin välinen... yhteenotto.
Kiva oli myös päästä tutustumaan paremmin Adaan ja hänen perheeseensä. Tykkäsin siitä, miten jälkeläisen ravinnonsaannista hössöttävä osapuoli oli Adan isä, kun äiti taas oli jokseenkin kylmä ja autoritaarinen hahmo. Harmikseni tuo Adan ja Varithin tarina jäi mulle vähän "epämääräiseksi", kun en aiempien osien perusteella tajunnut, että heidän välillään olisi merkityksellisempikin yhteys. Olisi ollut kiva kuulla vähän lisää siitä, miksi Adan äiti ajattelee, että Varith "hyväksikäytti" Adaa, ja mitä on se, mitä Ada ja Varith "olisivat voineet tehdä".

Lainaus

”Ei se tee sinun vaikeuksistasi sen arvottomampia”, Sigrid istahti Freyan sängyn toiselle puolelle. ”Meistä jokaisella on omat taakkamme kannettavanamme. Taakan paino on verrannollinen ainoastaan siihen, mitä olemme tottuneet kantamaan. Emme voi verrata kahden kiven nostoa toisiinsa, jos toinen niistä nostetaan ilmassa ja toinen vedessä.”

Tää pieni hetki Adan ja Sigridin välillä oli myös kaunis!

Mulla on vähän ikävä Freyaa, joten odotan innolla, että hän on taas tolpillaan. Matka Vuriaan kuulostaa varsinaiselta huviretkeltä, ainakin meille lukijoille.
Kiitos näistä uusimmista osista!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 18. osa 21.4
Kirjoitti: Rosmariini - 21.04.2020 12:58:32

sugared: jee, kiva taas kuulla, että pidit! Epic quest tosiaan etenee. :D Tuosta Adan perheestä: sitä kirjoittaessa tosiaan halusin vähän kääntää päälaelleen perinteisiä sukupuolirooleja, ja kirjoittaa vaihteeksi tällaisen aliedustetun hössöttävän isän ja kylmän äitihahmon, joten hyvä että se toimi hienosti! Adan ja Varithin juttu on tosiaan vähän complicated - Ada on hahmo, joka erottaa aika selkeästi tunteet työjutuistaan, joten hän ei siksi juuri noista mielellään kenellekään avaudu, kun hän ei koe niitä olennaiseksi tämän tehtävän kannalta. En myöskään halunnut selittää tuota liian väkisin auki, joten se jäi ehkä vähän turhan vihjailun tasolle. Tässä luvussa aukeaa ehkä ihan hitusen enemmän se, mistä tässä mahdollisesti on ollut kyse, vaikkakin tämä vaatii yhä vähän rivien välistä lukemista. Mutta saa suoraan sanoa, jos olen liian vaativa lukijoilleni! Välillä tuppaan sanomaan asiat vähän turhankin hienovaraisesti, kun en halua vääntää rautalangasta. ::) Ja ilo, että nostit tuon lainauksen esille, se oli yksi suosikeistani viime luvussa.

A/N: Alkuun: ihan uskomatonta nähdä, että tällä on jo 5000 lukukertaa täällä Finissä: on upeaa, että niin moni on löytänyt tämän tarinan, ja saanut siitä edes jonkinlaista iloa. Haluan siis kiittää kaikkia lukijoita, äänekkäämpiä ja hiljaisempia. Olette tärkeitä. <3

Siitä sitten itse tekstiin: voi jestas, että tämä luku oli kovan tuskan takana! En jotenkin osannut yhtään päättää näkökulmia, ja venkslasin niitä sekä näiden kohtauksien järjestystä varmaan sata kertaa, ennen kuin sain nämä siihen muotoon, mitä olin ajatellut. Enkä oikein tykkää näistä vieläkään. Aika vastakkaiset fiilikset kuin viime luvun suhteen, siis :"D Mutta pääseepähän joukkio viimeinkin Vuriaan, vaikkakin vasta alkutaipaleelle. Sekin lienee jotakin! Enjoy. :-*

---

XV. Vuorensisäinen kaupunki

Haltiaratsu Sigridin alla oli nopea ja äänetön kuin tuuli.

Sillä oli suuret, kauniit sarvet ja kiiltävä, ruskea karva, ja se kulki metsän halki niin kevyesti, että hän olisi yhtä hyvin voinut liikkua pilvien päällä. Seurueesta jokainen istui oman ratsunsa selässä, jopa Freya, joka pysytteli tajuissaan koko tuon matkan ajan. He ratsastivat koko ensimmäisen päivän ja osan ensimmäisestä yöstä, ja seuraavana aamuna he viimein saavuttivat Akankorven rajan. Siellä he ylittivät kuohuvan kosken, jolle ei ollut nimeä ihmisten kielellä, ja saapuivat kumpuileville kukkuloille, joiden takana kääpiövuoret kasvoivat. Noita vuoria kutsuttiin Vuriileiksi, ja juuri niiden mukaan muinainen kääpiökaupunki oli saanut nimensä.

Tilanteen outouteen nähden Freya pysytteli yllättävän tyynenä. Vasta toisen päivän iltana, kun Vuriilien lumiset huiput viimein tulivat näkyviin, hän alkoi osoittaa epämukavuuden merkkejä. Hänellä oli vaikeuksia pysytellä joukkion perässä, kuin hän ei vain kertakaikkisesti jaksaisi ratsastaa enää. Kyse ei kuitenkaan voinut olla siitä, sillä muutoin hänen fyysisessä tilassaan ei ollut mitään erikoista. Aivan kuin hän olisi vain viivytellyt tahallaan. Joka kerta kun joku huomautti hänelle asiasta, Freya totteli kuuliaisesti, mutta jotain välähti hänen silmiensä takana.

”Freya”, Sigrid kannusti häntä, kun he ottivat ensiaskeleet vuorenrinnettä ylöspäin mutkittelevalla polulla. Kuluneet, kiviset tienviitat osoittivat tien muinaisia raunioita kohti. ”Et saa jäädä noin paljoa jälkeen. Polut ovat täällä huonossa kunnossa. Meidän on pysyttävä lähekkäin.”

Irtosora karisi Freyan ratsun kavioiden alla. Ympärillä oli niin tyhjää ja niin hiljaista, että jokaisen putoavan kiven kolahdus oli kuin kaukaista ukkosen kuminaa.

”Anteeksi, Sigrid”, Freya mutisi nostamatta katsettaan.

Sigrid puristi huulensa yhteen ja hidasti vauhtiaan, kunnes kulki lähes samaa tahtia Freyan kanssa. Siinä kohtaa polku oli niin kapea, että he mahtuivat kulkemaan vain jonossa. Ada ja Nevis jatkoivat matkaansa kaukana heidän edessään.

”Ymmärräthän, miksi teemme tämän?” Sigrid kysyi.

”Koska olen sairas”, Freya vastasi.

”Niin. Ja Vuriassa on jotakin, joka voi parantaa sinut. Sinä olet ainoa, kuka voi löytää sen.”

Freya ei kohottanut kasvojaan, mutta hänen leukansa nytkähti nyökkäyksenomaisesti.

Sigrid puri huulta ja joutui lähes fyysisesti pakottamaan itseään kääntymään ympäri takaisin polulle. Vaikka hän tiedosti Freyan sisällä uinuvan vaaran, hänen loukkaantuneet ja lapsenomaiset kasvonsa herättivät Sigridissä sääliä, jota hän ei edes tiennyt kykenevänsä tuntemaan.

Sigrid potkaisi ratsunsa eteenpäin ja otti vikkelästi kiinni Neviksen, joka ratsasti letkassa seuraavana hänen edellään. Siinä kohti heidän tahtinsa oli hidastunut, sillä polku heidän allaan oli alkanut muuttua nurmikosta pelkäksi harmaaksi soraksi, joka oli niin jyrkässä kulmassa, että he saattaisivat pian joutua kulkemaan jalan.

”Nevis”, Sigrid totesi saavuttaessaan puolihaltian. ”Voisitko katsoa Freyan perään hetken? Minun on vaihdettava pari sanaa Adan kanssa.”

Nevis kääntyi katsomaan olkansa yli leuka koholla niin, että hänen hopeiset hiuksensa heilahtivat. Sigridistä oli ällistyttävää, miten haltiamaiselta hän osasi näyttää halutessaan. Joskus jopa enemmän kuin Ada. ”Etkö voi huutaa sitä hänelle täältä?”

Sigrid madalsi ääntään. ”En halua, että Freya kuulee.”

Nevis tuhahti dramaattisesti ja totteli sitten. Hän jättäytyi rinteessä jälkeen ja antoi Sigridin kiertää ohitseen.

”Ada”, Sigrid kuiskasi saavuttaessaan etummaisena ratsastavan haltian. ”Minusta tuntuu, että joudumme jättämään ratsumme pian. Polku edessä käy liian kapeaksi ja jyrkäksi.”

Ada nyökkäsi. Edessä mutkitteleva tie näytti suorastaan pelottavalta. Pilvet olivat matalalla siinä kohtaa vuorta, ja kaukana yläpuolella ne kadottivat tien kokonaan näkyvistä.  ”Olen samaa mieltä. Miten siellä takana sujuu?”

”Freya ei voi hyvin. Minä luulen, että tämä johtuu hänestä.”

Ada ei vastannut siihen mitään. Hän vain puri huulensa yhteen.

”Etkö ole samaa mieltä?” Sigrid kysyi.

”Olin, aluksi”, Ada vastasi. ”Ajattelin, että Kaaoksen herra aistii aikeemme, ja tekee kaikkensa estääksemme meitä. Mutta mitä enemmän pohdin asiaa, sitä enemmän alan arvella, että kenties Freya itse ei halua takaisin kiven sisään.”

”Niinkö?”

”Niin. Juuri kiven sisästä Freya löysi tuon riipuksen. Kokemus saattoi jättää häneen pysyvät arvet. En ole tohtinut puhua siitä, koska pelkään laukaisevani jotakin. Emme kuitenkaan voi tanssia pettävällä jäällä loputtomiin. Ennen pitkään hän joutuu kohtaamaan kauhunsa, ja silloin meistä jokainen putoaa veteen hänen kanssaan.”

”Jos putoamme, putoamme yhdessä.”

Sigrid hymyili kannustavasti Adaa kohti. Ada vastasi siihen. Se ei ollut paljoa, mutta parempaa kuin ei mitään. Jokainen hymy oli hänelle kuin ankkuri, kuin majakka. Jokin, josta pitää kiinni ja jota kohti kulkea.

Samalla hetkellä jokin alkoi poltella Sigridin niskassa, aivan kuin joku tuijottaisi häntä. Hän kääntyi taaksepäin tarkistaakseen asian, mutta Nevis vain toljotti maata jalkojensa alla.

Punaa poskillaan hän ei kuitenkaan kyennyt kätkemään.

*

Kun Nevis asui vielä Antropolissa, hän kuuli kääpiökauppiailta kertomuksia kaupungeista vuorten alla.

Niissä oli suuret, korkeat salit ja niin kiiltäväksi silotetut pylväät, että niistä pystyi peilaamaan kasvojensa pienimmätkin rypyt. Katosta riippui valoa loistavia kristalleja ja valtavia kattokruunuja, jotka olivat yhtä kirkkaita kuin mikä tahansa aurinko. Ne olivat saleja täynnä naurua, tanssia ja ilonpitoa, ja kaikkialta kantautui käsityön kolketta.

Jos Vuria oli joskus ollut sellainen paikka, siitä ei näkynyt enää jälkeäkään.

Sisäänkäynti raunioihin oli romahtanut täysin. Siitä oli jäljellä enää pelkkä ohut, yksittäinen tunneli, joka oli niin kapea, että siitä mahtui laskeutumaan vain yksi kerrallaan. Sen toisessa päässä heitä odotti läpitunkematon, tunkkainen pimeys, jossa oli niin hiljaista, että he saattoivat kuulla oman sydämiensä lyönnit korvissaan. Ja vaikka Nevis oli aina kyennyt näkemään hyvin hämärässä, täällä se oli erityisen vaikeaa. Pimeys oli jollain tavalla väkevämpää, syvempää.

Ada toi helpotuksen sytyttämällä sauvansa kärjen keltaiseen loisteeseen. Sen kajossa heidän ympärilleen aukesi matala, muodoton tunneli, joka jatkui yhtä aikaa joka suuntaan ja ei minnekään. Oli mahdotonta sanoa, minne siitä olisi kuulunut lähteä. Romahtanutta kiveä oli kaikkialla.

”Mitä nyt?” Sigrid kysyi.

”Etsimme turvallisen paikan leiriytyä”, Ada vastasi. ”Vaikka täällä ei tulekaan yötä kuten maan päällä, olemme matkustaneet koko päivän. Tarvitsemme lepoa.”

Sigrid nyökytteli tyytyväisenä. Vaikka he olivatkin saapuneet vuorelle jo puoli päivää sitten, ylös kiipeäminen ja sisäänkäynnin löytäminen oli helpommin sanottu kuin tehty. He olivat joutuneet jättämään ratsunsa kauas alarinteeseen, jonka jälkeen seurasi monta tuntia kestänyt raskas patikka.

”Emmekö vain voisi jäädä tähän?” Nevis totesi. ”Täällä on vielä raitista ilmaakin.”

”Mahdumme tuskin seisomaan pystyssä”, Ada totesi kuivakasti. Mutta hän olikin parimetrinen kukkakeppi. ”Sitä paitsi, tämä paikka on turhan avoin. Tästä on kulkureittejä liian moneen suuntaan.”

”Minne, sitten?”

Freya, joka oli ollut siihen saakka hiljaa, kallisti päätään, kuin hän olisi kuunnellut jotakin. ”Tuonne”, hän sanoi ja osoitti suoraan eteenpäin. ”Se on oikea tie.”

”Mistä sinä tiedät, mihin suuntaan meidän täytyy mennä?”

”En minä osaa selittää.”

”Mikset?”

”Osaisitko sinä selittää jollekulle, miten sinä näet? Tai haistat tai tunnet?”

Nevis räpytteli häkeltyneenä silmiään. ”No… en oikeastaan.”

”Mitä minä sanoin”, Freya totesi. Sitten he kävivät syvemmälle tunneliin.

Katto tunnelissa oli niin matalalla, että he joutuivat ryömimään polvillaan, Freyaa lukuun ottamatta. Tunneli kuitenkin avautui hitaasti korkeammaksi ja avarammaksi. Ada kutisti sauvansa takaisin sormukseksi, ja sen päästä loistava valo heitti pian pitkiä varjoja avautuvan kammion seinille. Tämä tila oli selkeästi ollut huone, ei pelkkä satunnainen maahan muodostunut onkalo. Seinät olivat aivan liian sileät luonnon muovaamiksi, ja pölyn peittämän lattian keskeltä kohosi neliönmallisia kivipaaseja. Kaikki muut asutuksen merkit olivat kuitenkin kauan sitten kadonneet.

”Jäämme tänne”, Ada totesi ja pysähtyi kammion keskelle. ”Laitetaan leiri pystyyn.”

Leirin pystyttäminen kävi nopeasti, sillä heillä ei ollut paljoa tavaroita. He levittivät telttansa ja makuurullansa kivipaasien lomaan ja sopivat kiertävät vahtivuorot.

Nevis sai viimeisen vahtivuoron, joten hän ehti nukkua hetken ennen vuoronsa alkua. Siitä huolimatta hänestä herätessään tuntui siltä, ettei hän ollut nukkunut laisinkaan. Päivänvalon vähäisyys teki tuntien laskemisesta mahdotonta: kaikkialla oli vain pimeää ja hiljaista ja kummallisella tavalla tyhjää. Yleensä sitä kuuli edes jotakin, kuten rottien tai hyönteisen karistelua nurkissa, tuulen huminaa tai etäistä kolinaa. Täällä äänistä jokainen puuttui.

Nevis nousi istumaan seinää vasten ja kävi vahtiin. Niiden tuntien aikana hänet valtasi kummallinen tuntemus, jollaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut: aivan kuin hän olisi ainoa ihminen maailmassa, ja koko maailma hänen ympärillään olisi vain tämä autio tyhjiö, jossa ei ollut mitään muuta kuin hän. Hän tuli kiusallisen tietoisiksi oman vartalonsa äänistä: vatsansa kurinasta, sydämensä sykkeestä, nikamiensa naksahtelusta. Jokainen henkäyskin oli kuin huuto sen hiljaisuuden keskellä.

Kun Ada ja Sigrid lopulta heräsivät, Nevis hakeutui heidän luokseen kuin koi valoon. Hän ei välittänyt siitä, että Ada katsoi häntä hassusti, tai että Sigrid koki yllättävän läheisyyden vaivaannuttavaksi. Hän ei halunnut istua yksin pimeässä enää hetkeä kauempaa.

”Onko kaikki hyvin?” Sigrid kysyi. ”Näytät hieman kalpealta.”

Nevis ravisteli omituiset tuntemukset kehostaan. Tuntui hyvältä liikkua pitkästä aikaa, tuntea oma kehonsa. Vahtivuoronsa aikana hän oli ollut niin paikallaan, että hän oli ehtinyt ajoittain jopa unohtaa, että hänellä oli keho.

”Näet omiasi”, Nevis vastasi ja astui kauemmas. Hän ei oikein tiennyt, mikä häneen oli mennyt. Jokin tässä paikassa teki sen. Niin sen täytyi olla. Hän oli mennyt liian lähelle. Se ei ollut hänen tapaistaan.

”Ei sitten mitään”, Sigrid kohautti olkiaan. Nevis ei koskaan ehtinyt vastata, sillä Ada veti Sigridin sivuun ja alkoi käydä kirjoituksia läpi hänen kanssaan.

Nevis laski katseensa ja vetäytyi syrjään. Hän puri huultaan niin, että maistoi veren suussaan.

*

Aamun koittaessa seurue sytytti tulen ja asettui kivipaasien lomaan syömään aamiaista: druideilta saatuja kuivattuja hedelmiä ja lihaa. Pian sen jälkeen Sigrid ja Ada alkoivat käydä läpi vanhoja kirjoituksia, joita Nenneth oli antanut heille mukaan. Nevis puolestaan vetäytyi nurkkaan ja alkoi teroittaa veitsiään pelottava katse silmissään, joista sinkoilevat kipinät heijastuivat.

”Mitä nyt?” Sigrid pohti katsellessaan ympärilleen. ”Tämä vuori on valtava. Mistä ikinä tiedämme, mistä etsiä?”

”Jos olen aivan rehellinen?" Ada vastasi. "En tiedä. Meidän on mentävä syvemmälle: se on ainoa asia, josta kirjoitukset ovat yhtä mieltä. Freya vaikuttaa tuntevan kiven, joten seuraamme häntä. Mutta mitkä tahansa lisävihjeet olisivat tarpeen.” Ada huokaisi syvään. ”Olen pahoillani. Voisinpa tehdä enemmän.”

Sigrid laski kätensä rohkaisevasti hänen olkapäälleen. ”Olet jo tehnyt enemmän, kuin kukaan muu meistä. Älä ruoski itseäsi siitä, ettet voi tietää kaikkea.”

Ada oli aikeissa vastata, mutta juuri sillä hetkellä Neviksen veitsi kirskahti niin lujaa, että Adan hampaita alkoi vihloa. Hän tyytyi nyökkäämään vastaukseksi, ja jatkoi kirjoitusten tutkimista yksin.

Kun Nevis lopulta lakkasi teroittamasta veitsiään, Ada teki siirtonsa. Koko edellisten päivien ajan Neviksen katse oli poltellut hänen niskassaan taukoamatta, kuin paahtava aurinko, jolta ei päässyt pakoon. Puolihaltia yritti esittää viatonta, mutta hän teki sen surkeasti. Ada ei ollut varma tiesikö Nevis edes, kuinka surkeasti.

”Nevis, tulisitko telttaani hetkeksi? Haluan puhua kanssasi jostain.”

Sigrid kohotti kulmiaan, muttei sanonut mitään. Nevis puolestaan näytti ärtyneeltä, kuin hänet olisi keskeytetty tekemästä jotain tärkeääkin. Jota hän ei todellakaan ollut tekemässä.

Nevis seurasi Adaa hänen telttaansa. Totta puhuakseen heidän ei olisi edes tarvinnut pystyttää telttoja siellä, mutta ainakin ne suojasivat hiukan kosteudelta ja tarjosivat lisämukavuutta. Nevis istuutui ristiin Adaa vastapäätä ja tuijotti häntä silmääkään räpäyttämättä.

”Falael, Nevis”, Ada totesi haltiakielellä.

”Mistä tässä on kyse?” Nevis kysyi, myös haltiaksi. ”Asian täytyy olla todella salainen, ettet voi kertoa sitä pohjankielellä.”

Ada ohitti Neviksen letkautuksen. ”Olen huomannut, miten katselet minua. Ja Sigridiä. Saatat vihata meitä, mutta sinun on työnnettävä vihamielisyytesi syrjään joksikin aikaa. Meillä ei ole varaa sellaisille nyt.”

Nevis mykistyi hetkeksi. Teltassa oli hämärää, mutta Ada oli miltei varma, että näki puolihaltian punastuvan.

”Miksi sinä vihaat meitä niin paljon yhtäkkiä? Minä luulin, että aloimme jo luottaa toisiimme. Minä ja sinä, ainakin. Tiedän, ettet voi sietää Sigridiä, mutta hän on minun ystäväni, ja-”

”Ystäväsi?” Neviksen naurussa oli terävä sävy. ”Niin varmasti. Minä en ole ainoa tässä seurueessa, kenellä on tarkat silmät.”

Ada oli aikeissa vastata, kun Neviksen sanat todella iskivät häneen. Samassa hänen käsityksensä puolihaltiasta muuttui täysin. Ei tässä ollut kyse vihasta, ei alkuunkaan. Täysin päinvastaisesta, oikeastaan.

”Sinä olet mustasukkainen”, Ada käsitti.

”Mustasukkainen?” Nevis toisti typertyneenä. ”Mistä minä olisin mustasukkainen?”

”Tiedäthän sinä.”

”En tosiaankaan tiedä.”

Vaikka Ada oli ollut niin varma asiasta hetki sitten, hän tunsi äkkiä itsensä nolostuneeksi. Entä jos hän oli tulkinnut Neviksen väärin? Nevishän oli tulkinnut hänet väärin. Tämä oli kaikki yhtä isoa väärinkäsitystä.

”Minä ja Sigrid…” Ada änkytti, ”en minä… en minä ajattele…”

Nevis ei sanonut vieläkään mitään.

”En voisi ajatella hänestä sillä tavalla. Sinusta, ehkä, mutta…”

Nevis kohotti katseensa. Hänen silmiinsä oli ilmestynyt erikoinen kiilto. Huulet kaartuivat ilkikuriseen hymyyn. ”No olisit heti sanonut.”

Sitten tapahtui Adasta kaikista hämmentävin asia.

Nevis suuteli häntä.

Teko löi Adan niin ällikällä, ettei hän ehtinyt vastustella, kun Nevis jo kaatoi hänet lattialle. Pehmeät huulet painautuvat huulia vasten, samalla kun puolihaltian kädet siirtyivät hänen lanteilleen. Paine huulilla muuttui nopeasti liikkeeksi, ja Ada huokaisi ällistyksestä, kun tunsi Neviksen kielen liukuvan omaa kieltään vasten.

Se tuntui hyvältä, liian hyvältä. Adan huulten liikkeet mukautuivat Neviksen huuliin, ja hän antoi kehonsa rentoutua kosketuksen alla. Neviksen kädet vaelsivat lanteilta ylös käsivarsille, kaulalle. Kapeat, ketterät sormet punoutuivat letin lomaan, ja Adan koko selkäranka tuntui siltä, kuin sitä pitkin olisi kaadettu kuumaa vettä.

Juuri tuo tuntemus herätti hänet. Hän irtautui suudelmasta ja työnsi Neviksen kauemmas.

Puolihaltia tuijotti häntä tuuheiden silmäripsien lomitse. Ada ei ollut koskaan ennen oikeastaan kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka kauniit hänen silmänsä olivat, kun oppi katsomaan lumouksen ohitse. Siinä valossa niiden väri oli lämpimän tummanruskea; kutsuva, oikeastaan. Kasvoilla kukki heleä puna, ja kaulan suonet sykkivät raivokkaasti lyövän sydämen tahdissa.

Mutta hän oli silti Nevis. Joku toinen. Joku, joka ei ollut Varith.

”Ei”, Ada sanoi ja pyyhkäisi huuliaan, miltei kuin se estäisi niitä kipinöimästä niin raivokkaasti. ”Tämä on väärin.”

”Miksi?” Nevis kysyi. Jopa hänen äänensä kuulosti erilaiselta: se oli matalaa kehräystä, jonka pehmeä värinä sai Adan niskan kihelmöimään. ”Minä luulin, että sinä halusit tätä.”

”En minä… sinä tulkitsit väärin. Sanoin vain, että jos minun olisi valittava sinun ja Sigridin väliltä, niin sitten minä…”

”Ai”, Nevis totesi. Nyt hän kuulosti jälleen omalta itseltään. Pilkalliselta ja vähättelevältä. ”Mikset vaan sanonut suoraan, että pidät miehistä?”

Adan silmät suurenivat. ”Se ei ole asia, jonka julistan tapaamilleni tuntemattomille heti ensimmäisenä. Sitä paitsi, nyt on ihan väärä hetki tällaiseen. Ja väärä paikka. Ja väärä… kaikki!”

”Ei sinun tarvitse tehdä siitä noin isoa numeroa. Ei tämän tarvitse olla mitään vakavaa. Eikä siihen tarvitse liittyä tunteita.”

Ada kuljetti kättään kasvojensa ylitse. ”Tarkoitan vain… etten ole vielä valmis. Menetin hiljattain jonkun tärkeän. Siksi en voi tehdä mitään sinun kanssasi – tai oikeastaan kenenkään kanssa. Minä pettäisin hänet. En ole varma, pystynkö enää ikinä tekemään niin.”

”Pystyt sinä”, Nevis vastasi. Jokin hänen sävyssään sai Adan kuvittelemaan, että hänellä oli kokemusta asiasta. ”Siihen menee aikaa, mutta kyllä sinä pystyt.”

”En usko, että voin koskaan enää rakastaa ketään, kuten rakastin häntä.”

Neviksellä kesti pidempi aika vastata siihen.

”Onneksi on olemassa muitakin tunteita”, hän sanoi. Sitten hän kääntyi ympäri ja suuntasi Adan teltasta ulos.

He eivät puhuneet toisilleen sanaakaan leirin purkamisen aikana. He eivät edes uskaltaneet katsoa toisiinsa.

Mutta ehkä se oli vain hyväksi. Siinä valossa Neviksen hiusten hopea toi liikaa mieleen valkeat pilvenhattarat.

*

He kävelivät koko päivän, syvemmälle, syvemmälle. He ohittivat kapeita tunneleita, leveitä tunneleita, viivasuoria käytäviä ja niin mutkittelevia sellaisia, että oli kuin käärme olisi luonut ne mutkitellessaan kiven halki. Romahtaneita halleja ja veden valtaamia onkaloita. Minne ikinä he menivätkään, kivi johdatti Freyaa, sillä hän oli yhtä sen kanssa.

Mutta vaikka hän koki turvaa siitä, että tiesi täsmälleen, minne heidän oli mentävä, ei hän siltikään pitänyt tästä paikasta. Täällä äänet puhuivat hänelle, kuiskailivat. Niiden sormenpäät kurottivat häntä kohti ohuen verhon takaa, ja joskus hän oli tuntevinaan niiden hipaisun ihollaan.

Vasta illalla he pysähtyivät kunnolla syömään ja juomaan vettä. Kammio heidän ympärillään oli neliskanttinen ja niin teräväreunainen, että sen seinät oli kuin veitsellä leikattu. Osa katon pylväistä oli romahtanut alas, ja lattia oli kauttaaltaan tomumaisen kivipölyn peitossa. Freya istuutui hiukan syrjemmälle romahtanutta pylvästä vasten, ja alkoi syödessään tappaa aikaa piirtämällä kivipölyyn erilaisia kuvioita. Ensin hän piirsi Adan, hänen terävät korvansa ja surulliset silmänsä. Sitten Sigridin, hänen kasvojensa arvet ja lihastensa kaaret. Ja lopuksi Neviksen, joka näytti aina vihaiselta: jopa silloin, kun hän hymyili.

Piirrettyään tovin hän oivalsi yhtäkkiä, että lattia hänen kättensä alla tuntui kuhmuraiselta. Kun hän siristi silmiään tarkemmin, hän huomasi kiven olevan siitä kohtaa tummempaa, aivan kuin siihen olisi kaiverrettu jotakin. Freya söi ruokansa loppuun ja pyyhkäisi pölyä syrjään, kunnes hänen piirroksensa katosivat ja paljastivat altaan toisenlaisen piirroksen.

Piirroksen, jossa oli jotain äärimmäisen tuttua.

”Ada”, Freya kutsui. ”Löysin jotain.”

Ada ilmestyi hänen viereensä niin nopeasti, ettei Freya edes ehtinyt räpäyttää silmiään välissä. Sigrid seurasi pian perässä. Nevis puolestaan ei vaikuttanut kiinnittävän heihin mitään huomiota.

”Minä en ymmärrä”, Sigrid totesi kulmat kurtussa. ”Pitäisikö tämän esittää jotakin?”

”Näyttää jonkinlaiselta kirjoitukselta”, Ada jatkoi ja valaisi lattiaa kirkkaammin sauvallaan. Sitten hänen silmänsä suurenivat. ”Mutta nuohan ovat…”

”Kääpiöriimuja”, Freya viimeisteli hänen lauseensa.

”Juuri niin.” Ada kumartui riimujen äärelle siten, että hänen sormensa koskettivat niiden pintaa. ”Mutta nämä ovat paljon vanhempia kuin mitkään riimut, mitä minä olen lukenut. Tämä sana tässä saattaa ehkä olla tie, mutta se voisi toisaalta olla myös vesi…”

”Se tarkoittaa suuntaa”, Freya totesi. Nyt hänenkin kätensä kulkivat riimuja pitkin. Ne tuntuivat muhkuraisilta hänen sormenpäidensä alla. Eikä hän tarvinnut silmiään nähdäkseen, mitä ne tarkoittivat.

”Osaatko lukea näitä?” Sigrid kysyi hämillään. ”Kaikki kirjaimet näyttävät samanlaisilta.”

”Niitä ei lueta katsomalla”, Ada vastasi Freyan puolesta. ”Kääpiökirjoitus pohjautuu tuntoaistiin näköaistin sijaan. Siten sitä voi lukea myös pimeässä. Freya, sanoit, että tämä riimu tässä tarkoittaa suuntaa? Mitä sinä tarkoitit sillä?”

”Se on pohjoisnuoli. Ja tuo pieni täplä tuossa kertoo, missä olemme tällä hetkellä.”

”Se on siis kartta?”

”Kyllä. Tässä ihan lähellä pitäisi olla käytävä, joka johtaa vuoren sydämeen.”

”Mikäli haluamme löytää etsimämme, uskoisin sen olevan juuri siellä.” Ada hymyili ja asetti kätensä Freyan olkapäälle. ”Erinomaista työtä.”

Freya hymyili myös. Hän tunsi olleensa hyödyksi. Siispä hän vastasi Adan kosketukseen heittämällä kätensä tämän ympärille. Haltia päästi ensin hämmentyneen äänen, mutta vastasi sitten hitaasti halaukseen. Hän oli lämmin ja tuoksui metsälle. Ja sen yhden, lyhyen hetken ajan Freya unohti, miltä kylmyys hänen sisällään tuntui.

”Voisimme yöpyä täällä”, Sigrid totesi, jolloin Ada irrotti otteensa. Kylmyys tuli taas takaisin. ”Minä voin ottaa taas ensimmäisen vahdin.”

”Entä minä?” Freya kysyi. ”Minäkin haluan olla hyödyksi.”

”Nuku vain”, Ada vastasi. ”Olet sairas. Tarvitset lepoa.”

”Mutta olen jo levännyt niin paljon. En halua nukkua.”

”Sinun täytyy.” Adan äänessä oli äkkiä odottamatonta kovuutta. Hän ei ymmärtänyt. Hän ei ymmärtänyt, että silloin kun Freya meni pois, silloin joku muu tuli tilalle. Vaikka hän ei ollutkaan nyt hereillä, Freya kuuli hänet yhä, täällä entistä kovemmin. Kylmä veti häntä itseään kohti. Jää kävi ohuemmaksi. Freya saattoi jo nähdä tummat varjot sen alla.

”En minä voi”, Freya vastasi huuli väpättäen. ”Sitten minä… sitten tulee pimeää. En halua takaisin pimeään.”

”Kukaan ei voi satuttaa sinua täällä. Minä pidän siitä huolen.”

Freya painoi lannistuneena päänsä. Hänellä ei tainnut olla vaihtoehtoa. Mutta eihän hänellä koskaan ollutkaan.

”Voisitko sitten… pidellä minua?”

Adan katseeseen syttyi myötätuntoa. ”Totta kai voin.”

He pystyttivät leirin, tällä kertaa ilman telttoja. Nevis kävi nukkumaan vähin äänin. Sigrid etsi ovensuusta hyvän kohdan, jossa istua vartiossa. Ada laskeutui makuurullansa päälle, ja Freya veti oman rullansa aivan hänen viereensä. Ada painoi kätensä hänen hiuksiinsa ja alkoi silittää niitä, miltei kuten Freyan omalla isällä oli ollut tapana. Adan kädet olivat paljon sirommat, pehmeämmät, mutta silti ne auttoivat Freyaa sulkemaan silmänsä.

”Voisitko näyttää minulle tarinan?” Freya kysyi hiljaa.

”Millaisen tarinan?”

”Iloisen sellaisen”, Freya kuiskutti. Hän halusi nähdä silmiensä takana jotain muuta kuin pimeää. ”Tarinan, jossa ei ole yhtään surua.”

”Ymmärräthän, että voin näyttää vain asioita, jotka ovat oikeasti tapahtuneet? En ole varma, onko minulla tuollaisia tarinoita.”

”Sitten älä näytä koko tarinaa. Vain ne iloiset osat.”

Ada mietti hetken. Sitten hän sanoi: ”hyvä on.”

Ja hän näytti.

Lyhyitä hetkiä, kauniita sellaisia.

Tuulen, joka tarttui voikukan haituviin ja kieputti niitä otteessaan. Valon, joka taittui valkeiden hiusten pörheästä pinnasta. Yläpuolella leijailevat untuvapilvet ja kostean ruohon tuoksun ja tunnun. Auringon lämmön kasvoilla, ja rinnassa paisuvan rakkauden.

Ne olivat keskeneräisiä hetkiä, paloja suuremmista suruista. Mustien pilvien hopeareunuksia ja auringon ensi säteitä pitkän yön jälkeen.

Mutta juuri sellaiset hetket olivat kaikista kauneimpia.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 18. osa 21.4
Kirjoitti: Kaarne - 26.04.2020 22:51:01

Kommenttikampanjasta hei!

Tästä tulee nyt tällainen aika pikakommentti, mutta palaan paremman kanssa lähipäivinä - nyt vain jätän tämän, ettei tule sanktioita. ;) Olen lukenut kaikki luvut niiden ilmestyttyä ja yleensä vieläpä samana päivänä, ja tämä tarina on aina yhtä ihanaa, kouluttajaa eskapismia! Hahmoista on muodostunut minullekin rakkaita ja erityisen paljon pidän Neviksestä ja Sinistä.

Tuo toivomuspeilien taustan selviäminen on ollut kyllä kiinnostava twisti ja pidin kovasti siitä, miten sen kautta monet eri tarinan osat loksahtelevat kohdalleen. Lisäksi minusta on ylipäätään upeaa, miten saat avattua hahmojen taustoja ja yksityiskohtia heistä pala palalta ja siten, ettei se koskaan tunnu infodumpilta, vaan sopii tarinaan. Ja sitten niihin menneisyyden tapahtumiin ja muuhun palataan myöhemminkin, ja sekin tekee hahmoista eheämpiä, koska kantaahan meistä jokainen menneisyyttä mukanaan.

Palaan kommentoimaan tarkemmin näitä uusimpia lukuja lähiaikoina, mutta toistaiseksi: kiitos paljon tästä, on ihanaa päästä lukemaan aina uusi osa! Odotan niitä suurella innolla ja tästä on kasvanut minulle rakkaampi teksti kuin odotinkaan. ❤️

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 19. osa 30.4
Kirjoitti: Rosmariini - 30.04.2020 12:41:37

Vehka: Kiitos kommentistasi! ♥ On aina ilo saada palautetta, lyhyttäkin sellaista, ja pelkästään se, että sanot tarinan ja hahmojen olevan sinulle rakkaita on minulle iso kehu. Kiva myös, että mikään ei tunnu turhalta infodumpilta: se on aina hyvä puoli tällaisessa "pantser"-tyyppisessä kirjoittamisessa, kun ei ole liikaa taustalorea ja keksii hommat vähän mennessään, että tuollaisia ei pääse niin helposti syntymään. Kiitos siis kun muistutit kommentilla ja toivottavasti into tähän tarinaan säilyy loppuun saakka!

A/N: Tästä tuli pitkä ja intensiivinen luku, varoitus jo etukäteen. Muutoin tykkäsin kyllä tämän kirjoittamisesta, päästään taas vähän toiminnan pariin. : ) Tämän työnimi oli Khazad-Dûmin silta LOTR meets Dragon Age 2. Lisäksi tätä lukua kirjoittaessani askartelin Neviksestä, Adasta, Sigridistä ja Freyasta picrew-hahmoja (tämän (https://picrew.me/image_maker/257476) generaattorin avulla), ja ajattelin laittaa nämä tänne teidän iloksenne! Tässä siis iloinen (tai ei niin iloinen) nelikkomme:

(https://i.imgur.com/Haah2ce.png)(https://i.imgur.com/jE98p2E.png)
(https://i.imgur.com/kKE65dX.png)(https://i.imgur.com/lFfJWUP.png)

Mutta nyt itse tarinan pariin! Lukuiloa ♥

---

XVI. Portaat syvyyteen

Aamulla seurue lähti matkaan Freyan osoittamaan suuntaan. Lievästi alaspäin viettävä tunneli oli alkuun helppokulkuinen ja avara, ja he kulkivat Adan sauvan valossa esteettä. Pian katto kuitenkin alkoi madaltua, kunnes tunneli oli jälleen niin kapea, etteivät he mahtuneet kulkemaan pystyssä. He kävivät polvilleen ja alkoivat kontata. Sitten tunneli kävi taas avarammaksi, ja he tulivat korkeaan tilaan, jossa oli lattian ja seinien tummista merkeistä päätellen roihunnut tuli. Mitään muuta jälkeä sivilisaatiosta ei kuitenkaan ollut.

”Miksi Vuria aikanaan tuhoutui?” Sigrid pohti katsellessaan ympärilleen.

”Kukaan ei oikeastaan tiedä”, Ada selosti. ”Tuho oli äkillinen. Osa spekuloi sen johtuneen siitä, että kääpiöt kaivoivat vuoren niin tyhjäksi, ettei se jaksanut enää kannatella omaa painoaan ja romahti. Osa taas uskoo äkilliseen katastrofiin, kuten maanjäristykseen. Osa puolestaan…”

Ada hiljeni. Varjot välkehtivät seinillä.

”Osa mitä?” Sigrid kysyi.

”Ne ovat synkempiä tarinoita. Niihin liittyy tulta, savua ja pimeyttä. Eikä niistä ole viisasta puhua täällä.”

Sigrid ei kyseenalaistanut Adaa. Tieto lisäsi tuskaa, joten mitä vähemmän hän tietäisi tietyistä asioista, sen parempi.

He eivät puhuneet enää, vaan jatkoivat matkaansa syvemmälle. Heidän tielleen osui puoliksi romahtaneita tunneleita ja kaatuneita pylväitä, suuria lohkareita ja niin kapeita käytäviä, että niistä mahtui kulkemaan vain yksi kerrallaan. Siitä huolimatta reitti ei estynyt kertaakaan.

Niin oli, kunnes he törmäsivät seinään.

”Hitto”, Sigrid kirosi. ”Mistä tuo oikein tuli?”

”No, mistäs luulet?” Nevis kysyi kuivakasti. ”Tunneli on selvästi romahtanut.”

”Kyllä minä näen, että se on romahtanut. En vain… osannut odottaa sitä. Kaikki on sujunut niin hyvin tähän saakka.”

Nevis pyöräytti silmiään, ja Sigrid hillitsi halunsa sanoa hänelle pistävästi takaisin. Heidän taannoisen keskustelunsa jälkeen puolihaltian läsnäolo tuntui erityisen painostavalta, ja Sigrid tunsi olonsa kiusallisen itsetietoiseksi hänen seurassaan. Hän teki parhaansa ollakseen tuntematta tämän tuijotusta, mutta sekin oli vaikeaa.

”Olisiko sinusta apua, Ada? Saisitko nuo murikat siirrettyä?”

Ada astui Sigridin vierelle ja kokeili seinää kädellään. Se ei ollut niinkään kiinteä seinä, vaan useasta, pienemmästä murikasta koostuva kivikasa, joka tukki tunnelin heidän edellään. Sattumalta se sattui olemaan juuri se tunneli, johon heidän olisi tullut jatkaa. Ada sulki silmänsä ja ikään kuin kuunteli kiveä. Sitten hänen huulensa kaartuivat pettyneeseen kaareen.

”Tukos jatkuu liian pitkälle.”

”Etkö voisi edes yrittää?”

”Tunneli saattaa romahtaa entistä enemmän ja haudata meidät alleen. Kivien siirtely turvallisesti vaatisi enemmän aikaa ja voimia, mitä meillä on tuhlattavaksi.”

Sigrid huokaisi. ”Sitten meidän täytyy kiertää. Täällä on pakko olla enemmänkin tunneleita, jotka johtavat samaan paikkaan. Sellaisia, jotka eivät ole kartalla. Tuo ei voi olla ainoa tie.”

Nyt kaikkien katseet kääntyivät Freyaa kohti.

”On myös toisia teitä”, Freya sanoi. Mutta vaikka sanat toivatkin toivoa, jokin Freyan äänensävyssä nostatti Sigridin niskavillat pystyyn. ”Vanhempia teitä. Voin viedä meidät sinne.”

”Eikö tästä jonkin matkaa taaksepäin ollut toinenkin tunneli?” Nevis kysyi.

”Oli”, Sigrid totesi. ”Se taitaa olla ainoa vaihtoehtomme.”

”Sitten ei auta muuta kuin mennä”, Ada sanoi. ”Freya, johdata meitä.”

Freya johdatti. He palasivat takaisin samaista tietä, jota pitkin he olivat tulleet. Sieltä reitti totisesti poikkesi sivulle, syvemmälle. Tunneli kiertyi jyrkästi alaspäin kuin musta spiraali, joka oli kaivettu maan sisään.

”Onko tämä varmasti oikea tie?” Sigrid kysyi levottomana. Tunneli ympärillä oli käymässä niin kapeaksi, että oli kuin maa ympärillä olisi yrittänyt nielaista hänet.

”On”, Freya yksinkertaisesti vastasi. ”Ei enää kauaa. Kuulen sen jo.”

”Kuulet minkä?”

”Laulun. Se käy kovemmaksi.”

Ne sanat eivät varsinaisesti herättäneet luottamusta. Sigrid ei nimittäin kuullut mitään. Ylipäätään Freyan seuraaminen näin sokeasti teki hänet levottomaksi.

”Minä en pidä tästä”, Sigrid kuiskutti takanaan kävelevälle Adalle. ”Pidämme häntä liian löysässä hihnassa.”

Ada pudisti päätään. ”Meidän täytyy käyttäytyä, kuin kaikki olisi hyvin. Hän ansaitsee tulla kohdelluksi omana itsenään, ei pelkkänä välineenä.”

”Mitä te supatatte siellä takana?” Freya kysyi.

”Emme mitään”, Ada vastasi. ”Jatketaan vain eteenpäin.”

He jatkoivat. Heidän hyväksi onnekseen tunnelin kapeus hellitti pian, mutta tilalle tuli toisenlaisia tuntemuksia. Ilma ympärillä oli tunkkaisempaa, ja siinä leijaili omituinen, terävä haju, joka toi mieleen palaneen käryn. Tuli lämpimämpää. Tai sitten se oli vain hiki Sigridin iholla.

Pian he saapuivat kahden tunnelin risteykseen. Toinen tunneleista johti selkeästi ylöspäin, toinen alaspäin. Oli selvää, kumpi tunneleista johtaisi heitä oikeaan suuntaan, mutta pelkkään oikeaan suuaukkoon katsominen sai Sigridin niskakarvat nousemaan pystyyn. Aivan kuin jokin osa hänestä olisi tiennyt, etteivät he voineet mennä sinne. Etteivät he saaneet.

Mutta heidän täytyi. Sigrid veti syvään henkeä, keräsi rohkeutensa ja suuntasi alaspäin johtavaan tunneliin. Kuten ylemmät tunnelit, tämä oli Adan valoa lukuun ottamatta pilkkopimeä, mutta paljon avarampi: niin korkea ja leveä, että kattoa ja seiniä hädin tuskin erotti. Oli lämmin, paljon entistä tunnelia lämpimämpää. Kuuma, oikeastaan. Sigrid joutui löysäämään kaulustaan ja pyyhkimään hiukset otsaltaan, jottei hikoilisi kuin pieni sika. Silti kuumuus kävi hetki hetkeltä tukalammaksi.

Yhtäkkiä tunneli loppui kuin seinään. Se avautui suuremmaksi, kaarevammaksi tilaksi, jonka vastakkaiset seinät olivat liian kaukana valon yltääkseen niihin. Kaikista erikoisinta tilassa oli kuitenkin valtava kuoppa, joka aukesi lattian keskeltä mustan kidan lailla. Paikan oli täytynyt olla jonkunlainen louhos. Vain ohut, matala kiviaita erotti heidät tuosta pohjattomalta näyttävästä kuilusta. Monesta kohtaa tuosta aidasta oli jäljellä enää ammottavia aukkoja. Kun he astuivat edemmäs, Sigridin jalka potkaisi liikkeelle pienen kiven, joka kimpoili kaikuen lattiaa pitkin ja putosi sitten syvyyksiin. He eivät koskaan kuulleet kiven saavuttavan pohjaa.

”Mikä paikka tämä oikein on?” Nevis kysyi. Hänen äänensä kaikui tuhatkertaisena tilan seinistä.

”Hys”, Sigrid suhahti. Hys, hys, hys, tila vastasi hänelle, kunnes äänestä oli jäljellä enää pelkkää suhinaa. Ja rohinaa. Melkein kuin kaukana jyrisevän kiven ääntä. Virtaavaa kiveä, maanvyöryä ja ukkosta. Tulivuoren jyminää.

”Mikä tuo ääni on?” Freya kysyi tällä kertaa. Se ei enää ollut heidän äänensä kaiku. Tämä kuului syvemmältä. Hiki liimasi Sigridin panssarin hänen ihoonsa. Ääni kasvoi kasvamistaan, kunnes Sigridistä tuntui siltä, että se kuului aivan hänen korvansa juuressa. Hän peitti korvansa hukuttaakseen sen alleen, mutta ääni tuntui kuuluvan syvältä hänen kallonsa sisältä. Se oli yhtä aikaa kaikkialla hänen ympärillään ja hänen sisällään.

Sitten—

tuli hiljaista.

Aivan kuin joku olisi kääntänyt vivusta, joka kytki kaikki maailman äänet pois päältä. Jopa kohinan korvien välissä. Sydämen sykkeen.

Oli vain hiljaista ja pimeää.

*

Mutta Ada tiesi, etteivät he olleet yksin.

”Menkää taakseni”, hän sanoi matalimmalla ja vakavimmalla äänellään. Pelkkä sen sävy sai seurueen muut jäsenet tottelemaan välittömästi.

Ada näki sen jo ennalta, aisti sen kohinana ihollaan.

Kipinästä alkanut liekki syttyi pimeyden keskelle kuin salama, yhtä äkillisenä ja sokaisevana. Se nousi syvältä mustan kuilun uumenista hehkuvana virtana, jonka kuumuus rankaisi ihoa. Mutta vaikka liekkivirta näytti elottomalta, se ei todella ollut sitä. Ada aisti siitä huokuvan muinaisen mahdin. Olento oli eläväksi tehtyä kipinää, vuorenalaisen tulen lieska.

Tulijat aistiessaan lieska raivostui. Se kohosi ensin korkeaksi suppiloksi, kuin pyörteilevän tulen myrskyksi, josta suihkusi kipinöitä kuin meren roisketta. Mutta tulenkieleke kasvoi kasvamistaan, muuttaen alati muotoaan, kunnes se oli liekeistä muodostunut meri, joka hyökyi tulijoita kohti valtaisana aaltona.

Ada nostatti sauvansa kärjestä kultaisen kilven. Tulimeri iskeytyi sitä vasten, ja lasimainen kilpi helisi, kuin siihen olisi kohdistunut valtava kuurosade. Polttava kuumuus riisti kaiken ilman Adan keuhkoista, ja hän puristi hampaansa yhteen hillitäkseen rankaisevat aallot.

”Riittää!” Ada huusi. Elementaalin kieli jyrähti hänen kieleltään ukkosen lailla. Tulisade hellitti, hiljeni pelkäksi tihkuksi. ”Emme halua taistella kanssasi!”

Tulenlieskan ääni rätisi Adan korvissa kuin kihisevä nuotio. ”Miksi olette sitten tulleet tänne?”

”Etsimme jotakin. Jotakin, jolla parantaa ystävämme. Emme halua vahingoittaa sinua.”

”Tämä ei ole teidän paikkanne”, lieska ulvoi raivoavan metsäpalon lailla. ”Lähtekää.”

Tuliset rihmat kurkottelivat kilven ylitse Adaa kohti, pistellen iholla veitseniskujen lailla. Hän nieli kivunhuutonsa ja veti vastavoimaa kaikesta, mihin saattoi taiallaan kurottaa: vuorenseinämiin kerrostuneesta kosteudesta, viileistä kivistä jalkojensa alla. Mutta tuota voimaa oli vain vähän, sillä tämä osa vuorta oli syvällä ja lähellä maan tulta, kaukana hänen omien voimiensa lähteestä. Ada tukeutui sisäiseen voimaansa, mutta sekään ei riittäisi, hän tiesi sen jo nyt. Hän ei koskaan voisi voittaa tätä taistelua.

”Seis”, Ada henkäisi, pinnistäen sanan hampaidensa välistä. ”Ehkä voimme tehdä kaupat.”

Tuli Adan ympärillä välkehti, räiskähteli hallitsemattomasti. Kumea ääni sahasi edestakaisin hänen kallossaan. Vasta hetken kuluttua Ada ymmärsi, että lieska nauroi.

”Kaupat?” se toisti pilkaten, ”miksi tekisin kaupat kaltaistenne kanssa?”

Adan huulet kaartuivat tahattomaan hymyyn. Lieska oli ylpeä, aivan kuten kaikki kaltaisensa. ”Olet Vurian muinaisten ahjojen henki, etkö totta? Olit aikanaan suurempi kuin tämä.”

”Suuri”, tulenlieska jyrähti. Se kasvoi taas korkeaksi, kunnes se muodosti mahtavan tulipatsaan, jonka polte oli kuin tuhannen auringon tulta. ”Olin kaikista suurin! Kaikista mahtavin!”

”Tiedän sen, oi lieska. Mutta et ole sitä enää, vai kuinka?”

Tulenlieska kihisi kiukusta Adan sanojen myötä, ja meren aalloista kohosi hehkuvia maininkeja. Mutta yhä Ada puhui:

”Noiden ahjojen sammuttua olet vähentynyt. Aikanaan sinäkin himmenet lopullisesti. Liekkisi sammuu, ja sinusta jää jäljelle pelkkiä varjoja. Tarvitset tulta elääksesi.”

Tuliset aallot keinahtelivat edestakaisin lieskan harkitessa Adan sanoja. ”Mitä sinä tarjoat?”

”Pisaran omasta tulestani”, Ada kumartui yhden polven varaan. Hän antoi suojakilven pudota ja kutisti sauvansa takaisin sormukseksi. ”Ota tämä vastineeksi turvallisesta läpipääsystämme. Siihen on varastoitu kesäyön auringon säde.”

Tulenlieska pohdiskeli ehdotusta. ”Hyväksyn tarjouksesi, kuolevainen.”

Ada luopui sormuksestaan. Niin tehdessään hänet valtasi yllättävä heikkous, kun hänen pitkän ikänsä paino romahti kerralla hänen ylleen. Tulenlieskan liekkisormet kurottivat poimimaan sormuksen. Sitten kivi sen keskellä alkoi sulaa, kunnes kivi muuttui nestemäiseksi, ja se yhtyi lieskan suonissa virtaavaan tuleen. Hetkeksi lieska oli jälleen hohtavan kirkas, oma aurinkonsa. Sitten sen valo himmeni yksittäiseksi, kohdistetuksi säteeksi, joka suuntautui syvemmälle hallin pimeyteen.

”Menkää”, lieska puhui. ”Valaisen tietänne. Mutta olkaa varovaisia. Pimeydessä on muitakin asioita.”

”Tiedän sen”, Ada vastasi. Sitten he laskeutuivat peremmälle pimeyteen.

*

Freyasta Ada ei ollut vielä koskaan näyttänyt niin väsyneeltä.

Haltian askellus oli hidas ja raskas, kuin hän kannattelisi paljon itseään painavampaa kehoa. Hänen hengityksensä oli rohisevaa ja kasvojen varjot tummia, kun he vajosivat syvemmälle Vurian uumeniin. Tulenhengen lieskat ulottuivat vain lyhyen matkaa, kunnes pimeys nielaisi heidät miltei kokonaan alleen. Siellä Ada loihti sormiensa kärjestä välkehtivän valopallon leijumaan heidän vierelleen. Se väreili ja lepatti tuulessa huojuvan kynttilän lailla, toisin kuin tasainen keltainen valo, jota hänen sauvansa oli loihtinut.

”Kuinka sinä taiot nyt?” Freya kysyi häneltä. ”Sinulla ei ole enää sauvaasi.”

Ada yskäisi, kuin pelkkä ajatus vastaamisesta saisi hänet hengästymään. ”En tarvitse sitä taikomiseen. Se vain vahvistaa taikuuttani, auttaa tiivistämään sitä.”

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”

”Ajattele vaikka merta. Vaikka aallot olisivat avomerellä korkeita, niiden todellinen mahti ilmenee vasta, kun ne iskeytyvät rantaan. Merellä niiden voima on sama, mutta se on vain jakautunut eri tavalla.”

”Nyt olet siis enemmän seisovaa vettä kuin aalto.”

”Niin.” Ada veti syvään henkeä. ”Seisova vesi ei tunnu painavalta. Se ei voi satuttaa sinua, ellet mene ja hukuttaudu siihen. Ollakseen todella vaarallista se tarvitsee liikettä. Nyt se liike on minulta viety hetkeksi pois.”

”Pystytkö taistelemaan enää?” Sigrid kysyi, huolestuneena.

Ada painoi kätensä rinnalleen tasatakseen hengityksensä. ”Pystyn. Minun on vain vedettävä voimaa jostain muualta. Sauvani auttoi minua siinä. Ukkosenjohdattimen tavoin se veti puoleensa kaikkea ympäröivää voimaa. Nyt minun on vain löydettävä se muualta. Pystyn siihen… jos se on tarpeen.”

”Sitten voimme vain toivoa, ettemme joudu kohtaamaan vahvempia vastuksia”, Sigrid sanoi. ”Auttaisiko sinua, jos pysähtyisimme?”

Ada pudisti päätään. ”Ei. Se vain pahentaisi asiaa. Mitä kauemmin olen täällä, sitä enemmän voimani heikkenevät. Mitä nopeammin pääsemme täältä pois, sen parempi.”

Siispä he jatkoivat eteenpäin. He etenivät nyt hitaammin kuin ennen, Adan pysähdellessä hengittämään entistä useammin.

Freyan kävi häntä sääliksi. Hän kietoi kätensä Adan käden ympärille ja yritti tukea häntä, mutta siitä huolimatta Ada ontui ja kompasteli askelissaan. Freya yritti hymyillä hänelle antaakseen hänelle voimaa, mutta Ada vastasi pelkällä lasittuneella katseella. Hänen loihtimansa valopallon luomat varjot olivat pitkiä, ja joka nurkka näytti entistä vaarallisemmalta.

Freyan suoniin levisi hidasta kylmää, hiipivän hallan hämärää. He kulkivat eteenpäin, mutta Freyan askellus tuntui jollain tapaa kevyemmältä, samalla tapaa kuin pitkän matkan päätteeksi. Laulukin kävi kovemmaksi. Freya ei enää kuullut sitä pelkillä korvillaan, vaan koko kehollaan. Se värisi hänen luissaan ja niitä yhteen kutovissa jänteissä. Nuo syvät ja tummat sävelet keinuttivat häntä kapeammille käytäville, kunnes hän unohti kokonaan ajan kulun ja päässään velloneet ajatukset.

Hänen jalkansa johtivat hänet pyöreään kammioon, niin korkeaan ja leveään, ettei hän erottanut seiniä tai kattoa. Tilan keskellä seisoi suuri, jykevä koroke, joka toi mieleen haudan tai alttarin. Tai kenties se oli molempia yhtä aikaa. Tilaa valaisi kelmeä, sinertävä valo, joka ei varsinaisesti langennut mistään – hän ei oikeastaan voinut paikantaa sen lähdettä. Se vain oli kaikkialla.

Freyan astuessa eteenpäin äänet laulu lakkasi yhtäkkiä. Sen mukana katosi monia muitakin aistimuksia. Hänestä tuntui äkkiä siltä kuin hän seisoisi yksin keskellä pimeää tyhjyyttä, jossa ei ollut ketään muita kuin hän ja tämä tilan keskellä oleva valkoinen koroke.

Freya kurotti kättään koroketta kohti, jolloin jotakin tapahtui. Koroke näytti liikkuvan. Silloin Freya huomasi, että se totisesti oli hauta – avoin sellainen. Kiven rohinan saattelemana haudasta kohosi istumaan valkoisesta kivestä muovattu hahmo. Se oli aivan kuin joku olisi yrittänyt rakentaa ihmisen, mutta oli epäonnistunut siinä surkeasti: jokainen ruumiinosa oli hiukan liian väärässä paikkaa tai väärän muotoinen. Kasvoja hahmolla ei ollut lainkaan, lukuun ottamatta pientä, mustaa aukkoa, joka näytti olevan sen suu.

”Mikä ihme tuo oikein on?” ääni Freyan oikealla kysyi. Samalla omituinen pimeys, johon hän oli uponnut katosi, ja hän huomasi Sigridin seisovan aivan hänen vierellään. Ja se uteliaisuus ja veto jota hän oli tätä olentoa kohtaan katosi tuon tuntemuksen mukana. Sen tilalle tuli silkka pelko.

”Näyttää jonkinlaiselta… golemilta”, Ada vastasi.

”Mikä se on?”

”Kivestä ja taikuudesta syntynyt olento. Muinaiset kääpiöt rakensivat golemeja vahtimaan heidän kalleimpia aarteitaan.”

”Mutta mitä tuo golem vahtii?”

”Katso”, Ada osoitti.

Freya katsoi. Hän näki nyt, että siinä, missä olennon selkärangan olisi pitänyt olla, oli paksu, pikimusta sauva: noin kyynärvarren paksuinen ja suunnilleen yhtä pitkä. Vaikka Ada valaisi sitä loitsullaan, sauva ei heijastanut valoa takaisin. Sauvan nähdessään Freyan valtasi outo tunne, selittämätön veto, samalla tapaa kuin maa veti häntä puoleensa.

”Onko tuo…” Sigrid kysyi.

”Sen täytyy olla se”, Ada sanoi. ”Isrothin keihään tyvi, hamman.”

”Mutta kuinka me saamme sen tuolta?”

”Voin yrittää puhua golemille.”

”Puhua?” Nevis hörähti. ”Anteeksi, että häiritsen, mutta saanko selkärankasi?”

”Ei se ole todella elävä olento”, Ada puuskahti. ”Ei sillä ole tunteita. Se ei välitä siitä, onko se elossa vai ei. Se tuskin tietää sitä itsekään. Se vain on. Se on jäänne valtakunnasta, jota ei ole enää olemassa. Se haluaa vain unohtaa, mutta ei pysty siihen. Loitsu täytyy purkaa.”

Heidän vielä puhuessaan keskenään, golem nousi kokonaan arkustaan ja alkoi ottaa askelia heitä kohti. Vuosisatojen unen jälkeen sen liikehdintä oli hidasta ja väsynyttä, eikä sen suusta päässyt muuta kuin epäselvää mongerrusta. Siitä huolimatta seurue otti varovaisia askelia taaksepäin, vetäytyen vaistomaisesti Adan taakse.

Ada avasi suunsa ja puhui. Hänen kieleltään pääsi sanoja kielellä, joita Freya ei ymmärtänyt. Kun tulenhengen kanssa puhuessaan hänen äänensä oli tullut mieleen räiskähtelevän nuotion, kuulosti se nyt yhteen hankautuvien kivien rohinalta. Jokin hänen äänenpainossaan sai sanat kuulostamaan kysymykseltä.

Golem avasi jälleen suunsa, ja sen ääni toi mieleen kaukaa kantautuvan kivivyöryn. Ada vastasi sille jälleen. Mutta ennen kuin Ada ehti sanoa asiansa loppuun, golem kurkotti epämuodostuneen kätensä häntä kohti ja löi häntä keskelle kasvoja.

Ada ähkäisi ja putosi polvilleen maahan kasvojaan pidellen. Teräs suhahti, kun Sigrid veti miekkansa esiin. Freyan vasemmalla puolella Nevis viritti jousensa.

”Se siitä juttelusta”, puolihaltia totesi. Sitten hän ampui.

Nuoli sihahti ilman halki ja osui golemia keskelle kasvoja. Se kuitenkin ainoastaan kimposi kiven pinnasta ja putosi kolahtaen kivelle. Sigrid huusi ja huitaisi otusta miekallaan niin, että terä iski kipinää, mutta sai korkeintaan lommon miekkansa pintaan. Ada haukkoi henkeään ja yritti kompuroida pystyyn, mutta golem vain huitaisi uudestaan häntä kohti. Tällä kertaa isku osui haltiaa olkapäähän, ja jokin rusahti lujaa Adan sisällä.

”Ada!” Freya kiljaisi. ”Jätä hänet rauhaan!”

”Pysy kauempana!” Ada käski Freyaa. Freya ei kuitenkaan liikkunut. Hänen jalkansa olivat jähmettyneet paikoilleen, kuin ne kasvaisivat maahan kiinni. Edessäpäin Sigrid ja Nevis taistelivat, tuloksetta: golem vain huitoi heidät pois kuin kärpäset. Kaiken lisäksi se ei vaikuttanut olevan lainkaan kiinnostunut heistä. Se vain jatkoi hidasta kävelyään Freyaa kohti.

Freya puristi nyrkkinsä yhteen. Tämä oli hänen syytään. Siitä mikä oli ollut surua, tuli hitaasti pelkoa. Pelosta vihaa. Hänen ystävänsä kärsivät hänen takiaan, eikä ollut mitään, mitä hän voisi tehdä. Hän oli avuton ja yksin ja niin hirvittävän heikko.

”Juokse!” Ada huusi.

Freya ei juossut. Hän oli kyllästynyt juoksemaan. Hän oli väsynyt siihen, että hän oli aina se, jota piti varjella ja suojella Neviksen, Sigridin ja Adan toimesta. Nyt oli Freyan vuoro suojella heitä.

”Agrakaan”, Freya kuiskasi. ”Urkoth.”

”Ei”, Ada henkäisi.

Mutta oli jo liian myöhäistä.

*

Tila ajan ja avaruuden välissä oli hiljainen ja tyyni.

Siellä Urkoth uinui vetisessä vankilassaan, silmät ummessa ja tiedottomana maailmasta. Jää yläpuolella ei liikkunut, vaikka varjot liikehtivätkin sen takana. Urkoth ei niitä nähnyt, sillä hänen silmänsä olivat kiinni. Sydän pysähtynyt.

Sitten, jostain kaukaa toisesta maailmasta, Urkoth kuuli.

Sydämen ensi lyönti mursi jään hänen yläpuolellaan, veti häntä pohjalta kohti pintaa. Todellisuus hänen ympärillään halkesi kuin posliini, kutsui häntä porteista toiselle puolelle.

Urkoth heräsi ja katsoi Freyan silmien lävitse.

Kaikki tapahtui kuin hidastettuna. Taistelu hänen ympärillään, golemin häntä kohti marssivat askeleet. Ympärillä aukeavien kivisalien tummuus ja kirkkaan sininen hehku, joka satoi yhtä aikaa kaikkialta ja ei mistään.

Golemin ydin hehkui kirkkaan valkoisena kuin sinisenä palava tähti, kuin aurinkoa heijastavan jään pinta. Pelkkä siihen päin katsominen häikäisi silmiä. Hän tunsi tuon hehkun jostakin, sen kylmän poltteen ja valtavan painon.

Isroth.

Raivo kuohahti Urkothin sisällä, kun hän käsitti mitä hänen ympärillään tapahtui, ja mitä nämä kuolevaiset aikoivat.

Urkothin olisi tullut tappaa heidät siihen paikkaan. Romahduttaa kivitunneli heidän ympärillään ja haudata heidät iäksi.

Mutta jokin voima hänen sisällään taisteli tuota impulssia vastaan, eikä hän saanut kerättyä tarpeeksi mahtia vetääkseen kiveä itseään kohti. Sen sijaan hän kohotti kämmenensä suoraksi eteensä, kun golem rynnisti häntä kohti ja nosti kivinyrkkinsä iskeäkseen hänet jaloiltaan.

Golemin isku ei koskaan saavuttanut kohdettaan. Urkothin käsi pysäytti sen kuin kylmä terva, ja golemin suu aukesi hämmästyksen huutoon. Kun se vielä pohti hitaasti seuraavaa siirtoaan, Urkothin vapaa käsi siirtyi olennon rintaan ja upposi sen lävitse ikään kuin veitsi voihin, puhkaisi sen rinnan syvälle selkärankaan saakka. Hänen kätensä tarttui Neremynin kappaleeseen ja kiskaisi sen golemin rinnasta yhdellä, nopealla liikkeellä. Golemin suusta pääsi viimeinen, hämmentynyt kysymys, ja sitten se rojahti maahan elottomaksi kivikasaksi.

Isrothin sauva hehkui ja poltti, ja siitä väreilevä voima korvensi kääpiötytön käden karrelle. Tuo kipu ei kuitenkaan ulottunut Urkothiin saakka. Hänen rinnassaan kiehui ainoastaan kyltymätön viha, ei vain veljeään vaan tätä koko vinksahtanutta luomakuntaa kohtaan. Sen voima sai kivisalit tärisemään hänen ympärillään, ja katosta alkoi sataa kahisevaa soraa ja suurempia kiven kappaleita. Kivi ympärillä jylisi maanjäristyksen voimalla.

”Meidän täytyy mennä nyt!” druidin ääni kantautui jostain Urkothin takaa. ”Koko paikka sortuu!”

”Emme ikinä ehdi täältä pois!” naisääni vastasi – ihminen. ”Olemme liian syvällä!”

”Voin luoda teleportin ja viedä meidät ulos täältä”, druidi sanoi. ”Mutta teidän jokaisen on kuunneltava tarkasti. Ottakaa minusta kiinni.”

He kerääntyivät kaikki toistensa lähelle. Urkoth tunsi, kuinka jonkun käsi kosketti hänen kättään. Tämä oli Nevis, se puolihaltia. Tästä seurueesta hän oli se, jota Urkoth vihasi kaikista eniten. Se petturi. Urkothin raivo leiskui entistä kuumempana.

Tilaan alkoi syttyä vaalea hehku, kun todellisuuksien väliset tilat alkoivat vuotaa heidän maailmaansa. Druidin ääni värisi rasituksen voimasta.

”Älkää päästäkö irti. Ymmärrättekö? Mitä tahansa tapahtuukaan, älkää päästäkö irti.”

He katosivat tilaan tilojen välillä.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 20. osa 20.5
Kirjoitti: Rosmariini - 20.05.2020 12:29:40

A/N: Tässä on nyt taas kestänyt tovi, pahoittelen. Viime aikoina ficcimaailma on jotenkin vienyt mennessään, ja tämä teksti jäänyt taka-alalle. Lisäksi nyt camp nanon ollessa ohi tahti on muutenkin hitaampi. Yritän joka tapauksessa jatkaa tätä 1-2 luvulla kuukaudessa. Nyt koen, että tarinassa ollaan etenemässä kolmanteen näytökseen: tämän luvun jälkeen seuraa taas Neviksen flashbackeja, josta sitten edetään hiljalleen kohti kliimaksia. Pituudellaan tämä ylitti juuri 50,000 sanaa, joten yritän saada lopun sellaiseen n. 10 lukuun mahdutettua. Joka tapauksessa, tässä nyt jatketaan suoraan edellisestä luvusta vähän hitaammalla temmolla, ja vedetään vähän happea ennen seuraavaa koetusta. Hyviä lukuhetkiä!

---

XVII. Turvalliset tiet

”Sinä päästit irti?”

Haltia toisti lausetta kerta toisensa jälkeen, aivan kuin varmistaakseen, että oli kuullut oikein. Nevis ei ymmärtänyt, mitä hyötyä siitä oli. Ei se tekisi tapahtunutta tekemättömäksi.

Freya oli poissa.

”Niin”, Nevis vastasi. ”Minä päästin irti.”

”Miksi?” Adan ääni kuului kokonaista oktaavia tavallista korkeammalta. ”Minähän sanoin, ettet saa päästää irti!”

”En voinut sille mitään! Käteni oli kuin tulessa! Mitä sinä muka olisit tehnyt?”

”Pitänyt kiinni!”

Neviksen leuka lähestulkoon putosi auki. ”Minä yritin kyllä, usko pois! Yritä itse pitää palavaa hiiltä kädessäsi, ja sano tuo sitten uudelleen!”

Adan ääni kohosi joka sanalla korkeammalle. ”Tekisin sen koska tahansa, jos vaakakupissa painaa maailman kohtalo!”

”Niinkö? Sinä sitten esität aina olevasi kaiken yläpuolella!”

”Sinä et osaa ottaa mitään vakavasti!”

”Tekopyhä!”

”Typerys!”

”Mahtailija!”

”Öykkäri!”

Sigrid, joka oli seissyt siihen saakka sivussa sanomatta mitään, päätti viimein avata suunsa. ”HILJAA!”

Ada ja Nevis pysähtyivät kesken lauseen. Molempien huomio kääntyi samaan aikaan naista kohti.

”Sigrid…” Ada aloitti.

”Vaiti! Turpa tukkoon, kumpikin! Tämä on kaikki teidän syytänne!”

Nevis kurtisti kulmiaan. ”Mitä?”

”Älä esitä tietämätöntä! Te annoitte tunteidenne sotkea kaiken!”

Ada ravisteli päätään. ”En käsitä.”

”Luuletteko, että olen ihan sokea? Kyllä minä tiedän, mitä teidän välillänne tapahtui!”

Nevis naurahti epäuskoisena. Hän ei käsittänyt, miten se liittyi tähän, mutta kuunteli jatkoa kiinnostuneena. Ada sen sijaan näytti poikkeuksellisen kauhistuneelta.

”Mistä sinä…”

”Änkytinkö minä? Sanoinhan, että minulla on silmät päässäni!”

Nevis kohotti kulmiaan. Sigrid todella onnistui yllättämään hänet, kerta toisensa jälkeen.

”Ja sinä siinä”, Sigrid napautti, katse äkkiä suoraan Neviksessä. ”Lopeta tuo virnistely! Katsokaa, minkä sotkun olette oikein saaneet aikaan!”

Vaikka Sigrid puhuikin kuvainnollisesti, Nevis katsoi ympärilleen siitä huolimatta. Ennen sitä hetkeä hän ei oikeastaan ollut kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä muuten kuin siten, että he eivät enää olleet maan alla. Teleportti oli kuljettanut heidät jonnekin päin vuorenrinnettä, mutta kun aurinko oli ollut illalla heidän selässään heidän saapuessaan vuorelle, oli se nyt suoraan edessäpäin. Heidän täytyi siis olla vuoren päinvastaisella puolella.

”Missä me muuten olemme?” Nevis kysyi.

Ada veti syvään henkeä tasatakseen sykkeensä ja rauhoittuakseen. Nevis ei ollut vielä koskaan nähnyt häntä niin vihaisena, joten oli yllättävää, kuinka nopeasti haltia kasasi itsensä. Aivan kuin koko kohtausta ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

”Vuria on jossain alapuolellamme. Jos muistatte Jaspiksen tapauksen, teleportit harvoin kuljettavat kovin kauas. Siksi siirsin meidät suoraan ylöspäin. Oli silkkaa tuuria, että vuori oli siitä kohtaa matalammalla.”

Sigrid tuijotti Adaa suu ammollaan. ”Sanot siis… että teit tämän kaiken arvalla? Olisimme voineet päätyä johonkin onkaloon kiven sisällä keskellä ei mitään, mutta satuimme vain päätymään turvalliseen paikkaan?”

”Minun täytyi tehdä se”, Ada vastasi. ”Vaikka mahdollisuus luoda turvallinen tie ulos oli pieni, oli se parempi kuin mahdollisuutemme, jos olisimme jääneet sinne. Me olisimme kuolleet.”

Sigrid huokaisi ja vaikutti nielevän vastauksen. Hän potkaisi kiveä alapuolellaan ja yritti katsella kaukaisuuteen kuin nähdäkseen, miten vuorelta pääsee pois. Siinä kohtaa ei ollut ilmeistä tietä, mutta kivi heidän allaan ei ollut liian jyrkkää, joten he tuskin putoaisivat kuolemaansa ainakaan heti. ”Entä Freya? Minne hän on mennyt?”

Ada vakavoitui entisestään. ”En tiedä.”

”Miten niin et tiedä? Se oli sinun teleporttisi.”

”Teleportti ei ollut minun. Minä vain lainasin sitä. Tilojen välisissä tiloissa on monia ovia, joista me käytimme vain kahta. Niiden välisellä käytävällä on mahdollista kääntyä harhaan. Minä en kuitenkaan tiedä, minne loput ovista johtavat.”

”Minä en ymmärrä.”

”Vain harva ymmärtää. Kuten sanoin, turvalliset tiet johtavat lähelle. Tuttuihin paikkoihin. Teleportin välitse on mahdollista matkata myös kauas, mutta vain hullu tekisi niin. Tie voi johtaa minne tahansa. Tulivuoren sydämeen. Keskelle taivasta. Valtameren pohjaan. Osa niistä ei vie minnekään, osa kaikkialle yhtä aikaa. Freya voi olla missä tahansa niistä.”

”Väität siis… että hän saattaa olla kuollut?”

Adan leuka kiristyi. ”Mahdollisesti. Mutta vaikka Freyan ruumis tuhoutuisi, Urkothin henki eläisi yhä. Sitä paitsi, emme tiedä täsmälleen, kuinka Freyan keho toimii Urkothin alaisena. Teistä jokainen näki, kuinka Freya repäisi sauvan golemin rinnasta kuin piikin lihasta. Nevis – sanoit, että hänen kätensä tuntui polttavan kuumalta. Siltikään se ei vaikuttanut häiritsevän Freyaa. Ainoa selitys, jonka keksin on se, että Urkoth antaa osan itsestään Freyalle, kuten Freya Urkothille. Siksi meidän on syytä otaksua, että Freyan ruumis saattaisi kestää mitä tahansa noista.”

Nevis naurahti. ”Olisihan se pitänyt arvata.”

Sigridin ryhti oli lysähtänyt silmissä. Hän näytti tapahtuneen johdosta vuosikymmenen vanhemmalta. Hän potkaisi ärtyneenä vuorenseinämää ja sai pikkukivet vierimään jalkojensa alla. Ne katosivat rotkoon jossain kaukana heidän alapuolellaan.

”Tilanne on nyt siis tämä. Freya on kuolematon, ties missä, ja hänellä on etsimämme esine. Kerrassaan erinomaista.”

Ada nyökkäsi. ”Niin.”

Sigrid huokaisi. ”Minä en oikein ymmärrä vieläkään, miksi tämä tapahtui. Eikö kaiken pitänyt olla hallinnassa?”

”Piti, mutta jotenkin Freya onnistui rikkomaan lumouksen. Kenties se oli rakoillut jo aiemmin, mutta se vain jäi minulta huomiotta. Olit oikeassa, Sigrid. Annoin tunteiden sumentaa arvostelukykyäni.”

Sen jälkeen lankesi pitkä hiljaisuus. He vain seisoivat paikallaan hetken, kaukaisuuteen tähyillen. Päivä oli jo käymässä iltaan, joten heidän olisi lähdettävä kohta liikkeelle, mikäli he haluaisivat ehtiä vuorelta pois ennen pimeää. Nevis ei kuitenkaan ollut aivan varma, olivatko he siinä kunnossa, että jaksaisivat patikan. Vaikka Ada pysyikin sillä hetkellä pystyssä, Nevis tiesi tämän haavoittuneen taistelussa. Lisäksi tämä oli luopunut isosta osasta taikuuttaan tarjoamalla sormustaan tulenlieskalle. Heillä ei todellakaan ollut varaa törmätä enää uusiin yllätyksiin.

Tämä tehtävä oli maksanut heille jo paljon enemmän, kuin kukaan heistä oli varmasti ollut valmis maksamaan.

Äkkiä Neviksen mieleen tuli vielä yksi kysymys. ”Miksi Freya – siis Urkoth – muuten halusi hammanin itselleen? Jos se kerta voi tuhota hänet?”

Ada hymyili surullista hymyä. ”Juuri siksi. Jos se on turvassa hänellä, ei kukaan muu voi käyttää sitä häntä itseään vastaan. Samalla se myös tarkoittaa sitä, että mikäli haluamme päihittää hänet, on meidän kohdattava hänet jälleen. Urkoth varmasti myös laskee sen varaan.”

”Mutta mitä me teemme nyt? Jos Freya on kerta poissa?”

”Etsimme loput Neremynin kappaleet ja luotamme siihen, että Urkoth etsii meidät käsiimme. Nyt kun hän tietää suunnitelmamme, hän ei voi antaa asian olla. Jos on yksikin mahdollisuus siihen, että hänet voidaan tuhota, hän haluaa päästä siitä eroon.”

Nevis nyökkäsi. Kaiken heidän kokemansa jälkeen hänestä tuntui siltä, ettei hän jaksanut enää, mutta totuus oli se, että hän oli tullut liian pitkälle kääntyäkseen takaisin. Urkoth etsisi hänet käsiinsä ennen pitkään. Nyt Neviksen oli vain toivottava, että he löytäisivät Urkothin ennen kuin Urkoth heitä.

”Mutta ensin me etsimme reitin tältä vuorelta pois”, Ada sanoi.

”Minne?” Sigrid kysyi.

Ada kohautti olkiaan. ”Alaspäin.”

*

Freyan keuhkot täyttyivät vedestä.

Sitä oli kaikkialla. Sen kylmä paino puristi häntä joka suunnasta, kiskoen häntä alaspäin. Se poltteli kurkussa ja sieraimissa, satutti silmiä. Eikä Freya tiennyt, missä suunnassa pinta oli.

Jono ajatuksia pulpahteli hänen mieleensä. Missä minä olen? Miten minä päädyin tänne? – niiden mukana epätietoisuutta, pelkoa. Sitten kipu hänen rinnassaan alkoi paisua suuremmaksi, ja Freya huomasi kättensä huitovan epätoivoisesti, kuin ne voisivat työntää vettä pois hänen tieltään. Liikkeestä ei kuitenkaan ollut mitään apua – Freya vain vajosi alaspäin entisestään.

Minä en osaa uida, hän oivalsi kauhulla. Minä hukun.

Paniikki valtasi hänet, ja hän taisteli ja potki ja teki kaikkensa, vailla apua. Kipua oli nyt liikaa. Näkökentän reunat alkoivat tummentua.

Sitten, jostain kaukaisesta syvyydestä, Freya kuuli kumahduksen.

Se värähteli hänen kehonsa lävitse, ikään kuin se lähtisi yhtä aikaa myös hänestä itsestään. Se sai veden ympärillä aaltoilemaan ja liikehtimään nopeammin. Tum. Toinen kumahdus, tällä kertaa lujempi, ja koru Freyan rinnassa sykähti valoa sen tahdissa.

Äkkiä Freya tunsi ympäröivän vesipatsaan liikkuvan, kuin se olisi nostanut häntä ylöspäin. Valtaisa aalto otti hänet kannateltavakseen, ja Freya sulki silmänsä ja antautui sen kuljetettavaksi.

Kun Freya avasi silmänsä jälleen, hän oli kuivalla maalla. Sen pinta hänen alapuolellaan oli märkää, karkeaa hiekkaa, ja vesi liplatti lempeästi sitä vasten.

Oivaltaessaan jälleen voivansa hengittää, Freya pärski keuhkonsa tyhjäksi vedestä ja veti ne täyteen raikasta ilmaa. Freya pani merkille, ettei ilma ollut oikeastaan kylmää, vaikka se polttelikin hänen keuhkoissaan tapahtuneen jälkeen. Tasattuaan hengityksensä hän uskaltautui viimein nousemaan varovasti ylös katsellakseen ympärilleen.

Mikä tämä paikka oikein on?

Ulkona oli jo hämärää, ja taivas yläpuolella leiskui laskevan auringon tulta. Freya vaikutti olevan jonkinlaisessa laaksossa. Pehmeäreunaiset vuoret reunustivat sitä joka suunnasta, ja niiden rinteitä täplitti kaikkialta korkea kuusikko. Metsä jatkui pitkälle alarinteisiin asti, kunnes se törmäsi suureen, pyöreään järveen, jonka tuulessa väreilevä pinta loisti verenpunaisena auringonlaskussa. Lintuja kaarteli kaukana järven yllä, ja jostain kaukaa kuului pöllön huhuilua. Mutta veden solinaa ja lintujen laulua lukuun ottamatta oli hiljaista.

Missä kaikki ovat?

Freya pinnisteli yrittääkseen muistaa. He olivat olleet Vuriassa, vuoren sisällä, jossa Ada mittaili voimiaan tulenlieskaa vastaan. Mutta siitä eteenpäin kaikki oli hiukan hämärää, ja kun Freya yritti kaivella sitä osaa mielestään, hänen päätään alkoi sattua, ja hän joutui sulkemaan silmänsä sietääkseen kipua.

Samalla Freya tuli tietoiseksi siitä, että pään ja keuhkojen lisäksi myös hänen käteensä sattui. Poltteli.

Nyt, kun hän tiedosti kivun, se sykki paljon lujempana kuin kumpikaan edellisistä kivuista. Freyan teki mieli lähestulkoon huutaa, mutta hän tukahdutti sen huuliaan vasten. Varovasti, hän nosti ilmaan oikean kätensä ja loi siihen yhden silmäyksen. Pelkkä tuo silmäys oli saada hänet pyörtymään.

Mitä? Freya yritti saada tapahtuneesta selkoa, samalla kun hän taisteli pahoinvoinnin aaltoa vastaan. Hänen teki mieli oksentaa. Hän ei voinut käsittää, miten hänen kätensä oli joutunut sellaiseen kuntoon. Tai paranisiko se enää koskaan. Se ei näyttänyt enää ollenkaan kääpiön kädeltä.

Katsellessaan kättään Freya pani äkkiä merkille, että hiekassa hänen jalkojensa juuressa oli jotain. Metallinen, tylppäpäinen esine, joka juuri ja juuri erottui hiekanjyvien keskeltä. Freyan kumartuessa lähemmäs esinettä kohti, laiska aalto järvestä pyyhkäisi hiekan pois sen pinnalta ja paljasti sen olevan sauva. Väriltään se oli täysin mattamusta, kuin se imisi itseensä kaiken valon. Tai siltä se ainakin näytti ensin. Kun valo osui siihen tietyssä kulmassa, Freya oli näkevinään ikään kuin tuon mustan kuoren taakse, josta paistoi paljon enemmän sävyjä, kuin mihin hänen kääpiön silmänsä olivat tottuneet. Mutta hän joutui kääntämään katseensa, sillä näyssä oli jotain puistattavaa ja väärää. Se ei kuulunut hänelle.

Varovasti, Freya kurotti terveen kätensä kohti sauvan pintaa. Kun hän teki niin, sauvan pinta alkoi hohtaa polttavaa kuumuutta, joka pakotti hänet työntämään kätensä kauemmas. Freya katsoi sauvaa, sitten omaa kättään. Sitten hän sovitti palaset yhteen.

Mikä tuo oikein on?

Ja vaikka järkevä osa Freyasta tiesi, ettei hänen tulisi koskea sauvaan, ettei hän voinut, jokin toinen osa syvällä hänessä sanoi toisin. Sillä hetkellä se puski läpi voimakkaammin, eikä Freya oikeastaan itse tiedostanut liikuttavansa oikeaa kättään, sitä haavoittunutta. Hän vain vei sen sauvan pinnalle, mutta kumma kyllä tällä kertaa se ei polttanut häntä. Sauvan pinta tapasi palaneen ihon alla paljaan luun, ja Freyan siihen saakka tuntema kipu katosi. Sauva sopi täydellisesti hänen käteensä, kuin se kuuluisi siihen. Nyt, kun hän katsoi sitä kohti, ei mustan pinnan alta paistava valo koskenut hänen silmiinsä. Se tuntui pikemminkin luonnolliselta, ja Freya oivalsi sen johtuvan siitä, että tuota samaa valoa oli kaikkialla hänen ympärillään. Sitä hehkui värikkäinä rihmoina taivaan poikki ja veden alla. Se sykki hänen suonissaan ja tuulessa huojuvissa puissa.

Freya piti kiinni sauvasta, sillä se tuntui oikealta. Sillä hetkellä se oli ainoa asia, josta hän oli varma.

”Ada?” Freya kuiskasi tuuleen, ja tuuli ei vastannut. ”Sigrid? Nevis?”

Ei vieläkään vastausta. Freya kumarsi päänsä. Hän oli jälleen yksin.

Hän kuitenkin tiesi, ettei hän voinut jäädä tänne. Siispä hän etsi ympäristöstään sellaisen kohdan, joka tuntui oikealta. Paikan taivaalta, jossa tähdet loistivat kirkkaammin. Tuulen virtauksen, joka veti häntä voimakkaammin puoleensa.

Ja liikuttaessaan jalkojaan oikeaan suuntaan, Freya tiesi, ettei hän ollut enää yksin.

*

Haltiaratsut odottivat yhä siellä, minne seurue oli ne jättänytkin.

Oli jo lähestulkoon pimeää, kun Sigrid viimein erotti niiden tutut sarvet vuorenrinnettä vasten. Eläimet vaikuttivat pärjänneen hyvin – ne vain pureskelivat jäkälää rinteessä muitta mutkitta, kuin aikaa ei olisi kulunut jo monta päivää. Adan neuvosta he olivat jättäneet ratsut vapaiksi, mutta kuuliaisesti ne olivat odottamassa heitä samassa paikassa kuin ennenkin.

He leiriytyivät siihen yöksi, sillä vaikka he kuinka tiesivät, että heidän olisi jatkettava matkaa ja estettävä Urkothin puuhat, eivät heidän voimansa yksinkertaisesti riittäneet. Vuorelta laskeutuminen oli ollut pitkä ja raskas tehtävä, erityisesti Adalle, joka hädin tuskin pysyi pystyssä heidän saapuessaan leiriin. Jyrkkä alastulo oli myös saanut Sigridin polvet kivistämään, ja loppumetreillä hänellekin niinkin yksinkertainen tehtävä kuin jalan koukistaminen oli alkanut tuntua lähes mahdottomalta. Jos Nevis taas tunsi rasitusta matkan johdosta, hän ei ilmaissut sitä ääneen, joka yksinään oli tälle epätyypillistä. Yleensä hän valitti kaikista ja kaikesta.

Ada kävi seurueesta ensimmäisenä nukkumaan. Se oli ymmärrettävää hänen kuntonsa nähden. Nevis seurasi pian perässä. Sigrid taas tiesi jo nyt, ettei tulisi saamaan unta, vaikka kuinka yrittäisi. Hänen mielessään liikkui liikaa asioita.

Siispä hän istui nuotion äärellä ja yritti pysytellä lämpimänä viileässä syysillassa. Taivas yläpuolella oli sinä yönä kirkas ja tuhansien tähtien täplittämä. Sigrid ei edes muistanut, milloin oli viimeksi nähnyt niin monta tähteä kerralla: Syväsuolla oli lähes aina pilvistä, ja rakennusten valot peittivät taivaan todellisen hehkun alleen. Näky vei hänet kauas vuosien taa, laivalle keskellä yksinäistä ulappaa, jossa taivas ja meri vaikuttivat loputtomilta.

Lopulta Sigrid kyllästyi istumaan ulkona, ja päätti vetäytyä telttaansa, vaikkei saisikaan nukutuksi. Hän potkaisi nuotion sammuksiin ja istui hetken pilkkopimeässä, taivasta tähyillen. Sitten hän kääntyi telttaansa kohti.

Silloin hän törmäsi Nevikseen.

”Ai”, Sigrid totesi. ”Oletkin vielä jalkeilla.”

Nevis pysähtyi. ”Niin sinäkin.”

”En saa nukutuksi.”

Nevis odotti pitkään, ennen kuin vastasi. ”En minäkään.”

Sigrid oli alussa aikeissa kiertää puolihaltian ohitse ja palata telttaansa kuten oli ajatellutkin, mutta yllätyksekseen hän huomasi, ettei tehnyt niin. Hän vain jäi niille sijoilleen.

”Mitä sinä siinä seisoskelet?” Nevis kysyi. ”Etkö ollutkaan lähdössä?”

Sigrid mykistyi hetkeksi. Hän ei oikeastaan edes tiennyt, miksi oli jäänyt. Eihän hän voinut sietää Neviksen seuraa – ja tunne oli molemminpuolinen. Siitä huolimatta hän ei vain löytänyt sisältään sitä vihaa, jota oli luullut tunteneensa.

”Kai minä halusin vain sanoa…” Sigrid pysähtyi ja harkitsi sanojaan uudelleen. ”Minusta meidän pitäisi…” Ei niinkään. ”Olen miettinyt että…”

”Mitä?”

Sigrid huokaisi. ”En käsittänyt sitä aiemmin, mutta käsitän sen nyt. Kaipa minä en vielä ymmärtänyt, miten isoista asioista tässä oikein oli kyse. Mutta sitten kaikki tuo mitä koimme Vuriassa… tulenlieska, se golem, ja Freya… Meillä ei ole varaa vihata toisiamme. Ei enää.”

Neviksen huulet kaartuivat pilkalliseen irveeseen. ”Eikö tämä siis olekaan minun syytäni?”

”Ei.” Ja vaikka Sigrid tiesi Neviksen yrittävän provosoida, hän ei provosoitunut. Hän ei ollut tuntenut moista tyyneyttä pitkään, pitkään aikaan. ”Olen pahoillani, että syytin sinua… no, tiedät kyllä mistä. Ja vaikka niin olisikin tapahtunut… en välittäisi siitä. Ehkä tällaisina aikoina on vain hyvä, että löydämme lohtua toisistamme. Jos Ada on sinulle se, keneltä sitä kaipaat, en estä sinua.”

Nevis kohotti kulmiaan. ”Sinä siis todella kuvittelet, että välillämme on jotain.”

”Eikö sitten muka ole?”

”Ei.” Nevis tuli lähemmäs ja istui jäähtyvän nuotion ääreen. ”Ada ei ole valmis siihen, ja vaikka hän olisikin, hän pyytäisi minulta jotain sellaista, jota en voisi hänelle antaa. Sitä ei ole tarkoitettu kaltaisilleni. Nautintoa voisin hänelle tarjota, mutta rakkautta, ei. En koskaan.”

Sigrid nyökkäsi. Hän ymmärsi kaiken saman tien. Vaikka hän ei ollut siihen saakka edes miettinyt asiaa, oli se itsestään selvää, kun sitä ajatteli. Nevis oli karkulainen, hän eli tien päällä. Eivätkä hänen kasvonsa koskaan pysyneet kaukaa samana. Sigrid oli oikeastaan yllättynyt, kuinka pitkään Nevis oli nyt pitänyt omansa – heidän tavattuaan ne olivat vaihtuneet alinomaa.

Ehkä Nevis ei vain kokenut samanlaista tarvetta piiloutua enää.

”Kiitos”, Sigrid sanoi. ”Kun kerroit.”

Nevis vain hymähti vastaukseksi. Hän potki jaloillaan nuotion yhä kyteviä hiiliä ja tuijotti tyhjyyteen.

Hänen mieltään painoi jokin. Jokin muu kuin se, mitä vuoren sisällä oli tapahtunut.

”Nevis…” Sigrid aloitti varoen, ettei vain säikyttäisi puolihaltiaa pois, että saisi raotettua tämän kuorta riittämiin siihen, että voisi katsoa sen alle sen sijaan, että tulisi sen piikkien pistämäksi. ”Haluan että tiedät, että voit luottaa minuun. Sillä vaikka et uskoisikaan tätä heti… minä luotan sinuun. En tehnyt niin aluksi. Enkä ole vieläkään varma siitä, kannattaisiko minun. Mutta silti minä luotan.”

Nevis naurahti, sekoituksena epäuskoa ja kenties pilkkaakin. ”Miksi?”

”Koska vaikka sinulla on ollut monta mahdollisuutta lähteä, et ole koskaan tehnyt niin. Joka taistelussa olet tehnyt osasi, vaarantanut henkesi puolestamme. Ja meistä kaikista sinä olit juuri se, joka uskalsi uhmata Urkothia.”

”Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.”

”Oli”, Sigrid vastusti. ”Oli sinulla. Olisit voinut tarttua hänen tarjoukseensa ja kääntyä meitä vastaan. Mutta kieltäydyit. Meistä kolmesta sinä halusit tätä vähiten. Silti sinä olet pysynyt kanssamme.”

Nevis hymähti, muttei sanonut enempää.

”Voit puhua minulle mistä tahansa”, Sigrid jatkoi. ”Minä kuuntelen. Sillä vaikka oletkin oppinut siihen, että maailma on julma ja epäoikeudenmukainen paikka täynnä epärehellisiä ihmisiä, kaikki eivät ole sellaisia. Minä välitän sinusta, oikeasti. Vaikka en ehkä osaa aina ilmaista sitä oikein.”

Ne sanat kuullessaan Neviksen silmien takana välähti äkkiä jotakin. Tunne, jolle Sigrid ei aivan löytänyt nimeä. Ja vaikka se olikin kadonnut nopeasti kuin tähdenlento, Sigridille riitti se, että hän oli nähnyt sen.

Sigrid loi Nevikseen viimeisen, pitkän katseen, sitten kääntyi lähteäkseen. Hän ei tahtonut painostaa Nevistä liikaa.

Silloin hän tunsi Neviksen käden tarttuvan käsivarteensa.

”Ei”, Nevis sanoi. ”Älä lähde vielä.”

Nevis veti Sigridin istumaan viereensä. Sigrid loi tähän kummeksuvan katseen, muttei sanonut mitään. Hän vain kuunteli.

”Kyse on siitä, mitä teemme seuraavaksi”, Nevis sanoi. Hän puhui hyvin hiljaa, aivan kuin pelkäsi jonkun kuulevan – joka oli erikoista, koska lähistöllä ei ollut ketään kilometrien säteellä. ”Siitä, minne menemme.”

”Antropoliin”, Sigrid täydensi. Samalla palapeli hänen mielessään alkoi rakentua, ja hän käsitti, mistä Neviksen levottomuus johtui. ”Et pidä siitä paikasta.”

Nevis hörähti. ”Niinkin voisi sanoa.”

”Miksi?” Sigrid kysyi. Hän ei ollut koskaan itse käynyt Antropolissa, mutta oli kuullut siitä monia tarinoita. Juuri siksi Neviksen pelko tuntui niin nurinkuriselta – luulisi hänen kaltaisensa henkilön rakastavan sellaista paikkaa. Paikkaa, johon saattoi kadottaa itsensä. ”Mikä siinä paikassa pelottaa sinua niin?”

Nevis nielaisi. Hänen silmänsä olivat kaksi, syvää mustaa kaivoa, jotka heijastivat pelkkää pimeyttä. Sigrid tunsi kylmien väreiden kulkevan lävitseen.

”Ei mikä”, Nevis vastasi. ”Vaan kuka.”

Sitten hän alkoi kertoa.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 21. osa 29.6
Kirjoitti: Rosmariini - 29.06.2020 23:22:01

A/N: No niin, täällä taas. Pahoittelen kovasti, että tässä luvussa on vähän kestänyt. Kuten sanoin jo viimeksi, olen ollut vähän ehkä ficcien lumoissa viimeisen kuukauden. Sen lisäksi tämä oli yksi kaikista haastavimmista luvuista kirjoittaa, koska se on tarinan kannalta niin tärkeä. Minulla on ollut tämän suuret linjat mielessä jo miltei tämän tarinan alusta saakka, ja niiden saaminen paperille osoittautui oletettua vaikeammaksi. Tämäkään ei vielä selitä kaikkea Neviksen historiasta, mutta kuitenkin isompia paloja palapelistä, jotka sitovat yhteen suurempia tapahtumia. Toivottavasti tämä on siis sikäli silmiä avaava luku! :) Heinäkuussa yritän päivitellä taas vähän tiheämmin lomien takia. Tässä kuitenkin kauan odotettu 21. luku! :)

---

Neljäs väliosa:
Hopeinen sydän

Puolihaltia herää kahleiden kylmään.

Huoneessa on pimeää, ja ilmassa leijuu otsonin tuoksu. Tämä ei ole paikka, jonka hän tunnistaa. Silmät viistävät tilaa nurkasta nurkkaan, etsivät ovia ja reikiä saumojen välissä. Niitä ei ole.

Puolihaltia tempoilee kahleita vasten ja huutaa. Seinät imevät ääntä kuin sienet. Nämä eivät ole tavallisia kahleita – metalli polttaa ihoa pakkasen lailla. Puolihaltia sähähtää kuin haavoittunut eläin.

Äkkiä pimeydestä kuuluu naurua. ”Sinuna en taistelisi niin paljon.”

Tässä äänessä ei ole mitään tuttua. Ei mitään, josta voisi päätellä, kenelle se kuuluu. Se on täydellisen väritön ja mitäänsanomaton. Ei miehen eikä naisen ääni. Ei aikuisen eikä lapsen ääni.

”Päästä minut pois”, puolihaltia sylkäisee.

Ääni nauraa jälleen. ”Ei. Sinä et jakele käskyjä. Sen teen minä.”

Jokin tulee lähemmäs, mutta ketään ei näy. Otsonin tuoksu voimistuu. Se saa puolihaltian pään pyörälle, sumentaa näkökentän reunat. Kahle polttaa ihon pintaa.

”Ensimmäinen kysymys”, ääni sanoo. ”Kuka sinä olet?”

”En kukaan.”

Kipu räjähtää kasvoja pitkin. ”Väärä vastaus. Kuka sinä olet?”

Suussa maistuu rauta. ”En… kukaan.”

Toinen lyönti. Edellistä kovempi. Pää kääntyy sivuun iskun voimasta. ”Kuka sinä olet?”

Tällä kertaa puolihaltia ei vastaa. Samalla jotakin syttyy pimeyteen – pari sinisiä silmiä, jäänsinisiä. Niiden katse pureutuu syvälle. Vetää. Pakottaa.

”Mikä nimesi on?”

Puolihaltia puree hammasta. ”Kasvoton.”

Katse pureutuu syvemmälle. Kuorii lumouksen pois. Sininen valo polttaa. Iho kärventyy auringossa.

”Miksi teit sen? Miksi tapoit hänet?”

Tällä kertaa Kasvoton ei vastusta. Tämän vastauksesta hän on täysin varma. Lausuessaan sanat lumous putoaa viimein kokonaan, paljastaa kalpeat, lähes sinertävät kasvot ja hopeanharmaat hiukset. Kasvot, joissa ei pitkään ollut mitään erityistä tai kaunista.

”Koska hänen takiaan äitini on kuollut.”

*

Nevis ei koskaan pitänyt itseään kirottuna.

Hänellä oli vain huonoa onnea, ja huonolla onnella oli tapana kasautua. Se veti sitä puoleensa kuin lumipallo, joka kasvoi kasvamistaan vieriessään rinnettä alas.

Neviksen tapauksessa tuo lumipallo alkoi kasvaa jo ennen hänen syntymäänsä, eikä hänellä ollut keinoa pysäyttää sitä. Hän saattoi vain vieriä mukana, kun se johdatti hänet Tuhkalasta Ismirin ja Antropolin kaduille.

Mutta Arissan sanoin, ne olivat olleet vain hänen ensimmäiset askeleensa pitkällä ja kivuliaalla tiellä.

*

Jalkapohjia polttaa, kun Nevis kompuroi sisään ja rojahtaa majatalon kynnykselle. Hän yrittää nousta ylös, mutta jalat eivät kanna enää. Kivipiha on täynnä punaisia jalanjälkiä.

Ikään kuin veden halki Nevis kuulee, kuinka ovi hänen edessään avautuu ja ääni huokaa syvään.

”Hyvät jumalat sentään, Nevis, katso, minkä sotkun olet saanut aikaan!”

Neviksen silmät ovat auki, mutta silmissä on pimeää. Hän ei jaksa kääntää päätään.

”Älä käytä sitä nimeä”, hän sähähtää. ”Olen Kasvoton.”

”Kasvoton tai ei, kohta olet jalaton, ellet anna minun hoitaa sinua.”

Nevis häilyy tietoisuuden rajamailla, kun vahvat kädet nostavat hänet maasta ja kantavat sisään. Hän ei juuri muista mitään seuraavista tunneista. Kun hän herää, hänen jalkansa ovat siteissä, ja ulkoa loistaa kuunvalon sijaan auringon kirkas keila. Silmiin sattuu.

”Heräsit siis viimein”, tuttu ääni sanoo. Tällä kertaa Neviksellä on riittävästi voimaa kääntyä puhujaa kohti. Vahvat, auringonpäivettämät käsivarret. Tumma, takkuinen tukka ja kasvoja linjaavat rypyt.

”Lepinkäinen”, Nevis puristaa hampaidensa välistä. ”Miten… milloin…”

”Rojahdit viime yönä kynnykselleni verissä jaloin”, Lepinkäinen vastaa, väläyttäen liian terävän irvistyksen. Tämä nainen on ihminen, mutta hänen hampaansa ovat terävät kuin pedolla. ”Horisit jotain käsittämätöntä rinkitappelusta. Kerro, Nevis, yritätkö tahallaan tulla tapetuksi?”

”Älä käytä minusta sitä nimeä.”

Lepinkäinen pyöräyttää silmiään. Ne ovat tummat ja suuret, kuin napit. ”Sinä taistelit taas.”

Nevis vetää henkeä hampaiden välitse. Jalkapohjia polttelee. ”Mitä se sinua liikuttaisi, vaikka taistelisin? Ei minulle voi sattua mitään vakavaa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun olen yrittänyt. Tämä keho ei anna minun tehdä niin.”

”Tiedän. Mutta se ei tarkoita sitä, ettet voisi haavoittua. Olen kuronut sinut kasaan useammin, kuin haluaisin muistaa.” Rypyt Lepinkäisen kasvoilla syvenevät. ”Oletko miettinyt, mitä tämä kaikki tekee sinulle? Vaikka kehosi luo itsensä uusiksi, se yhä muistaa. Kerää arpia, vaikkei kukaan näkisikään niitä. Ne kantavat painoa.”

”Ehkä teen tämän juuri siksi.”

Viha leiskahtaa mustien silmien pohjalla. ”Et saa sanoa noin.”

”Miksen?”

”Koska sinulla on oltava jokin syy, minkä vuoksi haluat elää.”

Nevis sulkee silmänsä. Niiden takana on pelkkää pimeää. Hän haluaisi sen jatkuvan ikuisesti, mutta niin ei käy. Lumous vetää hänet takaisin joka kerta.

Hän ei löydä vastausta.

”Minä olin joskus kuten sinä”, Lepinkäinen sanoo. ”Henkipatto, joka ei välittänyt kenestäkään tai mistään. Ryöväsin ja rietastelin kaikin sielun ja ruumiin voimin. Heräsin joka aamu eri sängystä. Millään ei ollut merkitystä paitsi vaaralla ja kivulla. Sitten, eräänä päivänä, kun makasin kuolemankielissä katuojassa, joku nosti minut sieltä ylös. Toi takaisin, aivan kuten minä toin sinut. Käsitin, ettei siinä voinut olla vielä kaikki. Että elämässä oli muutakin.”

Nevis irvistää. Kertomus on niin siirappinen, että hänen hampaisiinsa sattuu. Satu. Eikä sellaisia ole olemassakaan.

”Minä vain haluaisin, että se loppuu”, Nevis kuiskaa niin hiljaa, että Lepinkäinen tuskin kuulee. ”Kipu.”

Lepinkäisen kasvoille syttyy harvinainen tunne – myötätunto.

”Sitten sinun on palattava kipusi lähteelle.”

*

Sammal hautakivellä on paksua ja tummanvihreää. Siinä, missä joskus oli pelkkää paljasta maata, on nyt kukkia kaikissa sateenkaaren väreissä. Ne huojuvat tuulessa keinuvien heinien tahdissa, ja puiden välistä tuikkiva valo välkehtii kiven pinnalla.

Tämä kivi on nimetön, kuten on tämä kyläkin. Tuuli vinguttaa särkyneiden ikkunoiden ruutuja. Romahtaneiden kattojen raoista pilkottaa rikkaruohoja. Palaneiden talojen perustukset ammottavat maasta hampaiden lailla.

Nevis muistaa tämän kylän jokaisen rakennuksen. Korkean, puisen kirkon, jossa piispa Odvin saarnasi sunnuntaisin. Savuntuoksuisen, jykevän pajan, jossa seppä Timea takoi rautaa. Pienen mökin metsän laidalla, jossa riistanvartija Jonsson opetti hänet pilkkomaan puita.

Ja tietenkin taverna, jonka kyljessä olevasta pienestä huoneistosta on jäljellä pelkkiä kiviä ja tuhkaa.

On kulunut vuosia siitä, kun Nevis on edes uskaltanut ajatella paikkaa, tai käydä siellä. Se osa hänen elämästään on kadonnut hänen omien kasvojensa mukana. Tällä hetkellä hän on tumman, pitkän ihmismiehen hahmossa – jonkun niistä, joiden kasvot hän on varastanut itselleen ja lisännyt kokoelmaansa.

Hän oli vannonut itselleen, ettei palaisi tänne enää koskaan. Siitä huolimatta hänen täytyi. Hänen on saatava tietää.

Hänen on saatava tietää, miten hänen äitinsä kuoli.

*

Sanat päiväkirjan sivulla ovat Etelän kieltä – kieltä, jonka Nevis on jo käytön puutteen vuoksi lähes unohtanut.

Sivut ovat sateessa kostuneet ja sitä ennen palaneet. Kokonaisia aukeamia puuttuu. Tummuneella ja käpristyneellä paperilla muste itkee. Tai sitten se on Nevis itse.

Nämä ovat vain palasia, riekaleita. Kuvat silmien takana ovat värittömiä ja keskeneräisiä, kun Nevis selaa sivuja taaksepäin.

Lapsi on poika – hänen nimekseen tulee Nevis – musteesta ei saa selvää tässä kohtaa – isänsä näköinen. En ole valmis – en tiedä mitä tehdä –

Taaksepäin, kadonneita sivuja, tuhkaa.

He tulivat illansuussa – Neviksen katse pysähtyy sivulle – heitä oli kolme, haltiaa, yllään – kirjoitus katkeaa – nelisakaraiset tähdet. Heidän johtajansa, se pisin, hän sanoi nimekseen – tarkoittaa ’Hopeatähti.’

Hän tarttui minuun – loppusanat ovat vuotaneet pois sateen mukana. Mutta vaikka ne olisivatkin olleet siinä, ei Nevis haluaisi lukea niitä. Ne tekisivät liian kipeää.

Sitä paitsi hän on jo saanut kaiken, mitä tarvitsee.

*

Haltioiden panssareita koristavat nelisakaraiset tähdet.

He hiipivät heinikon joukossa niin hitaasti ja huomaamatta, ettei ihmissilmä kykenisi huomaamaan sitä. He seuraavat tuulen liikkeitä ja taipuvat korsien mukana, mutkitellen joenvartta pitkin paksuna käärmeenä.

Nevis kuitenkin näkee. Hän tähystää korkean kiven takaa heinikon reunalla. Kaukaa heinikon toiselta puolen hän erottaa hiekanväriset teltat, joiden helmat lepattavat tuulen tahdissa. Niiden takana Antropolin tornit katoavat iltapäivän autereeseen.

Tämän kaltaiset leirit täplittävät Punajokea kauttaaltaan. Kun niitä oli loppukeväästä ollut vain muutamia, on niitä kesän päätteeksi jo kymmenittäin. Taivaalle on syttynyt kokonainen uusi tähdistö.

Lähestyessään leiriä Nevis pukee itselleen uuden ulkomuodon. Terävät korvat, kuparinoranssit hiukset ja silmät. Nämä ovat todellisen haltian piirteitä. Hänen on näytettävä siltä, että hän todella kuuluu tänne. Värvättävien jono on pitkä. Hänen kaltaisiaan on siellä useita, mutta niin on muitakin – puolihaltioita, kääpiöitä ja puolituisia, ja kaikenlaisia erikoisia olentoja, joiden olemassaolosta Nevis ei edes ollut tietoinen. Niinkin erikoista joukkoa katsellessaan on ensi alkuun vaikea löytää yhdistävää tekijää.

Mutta juuri se on kaikista tekijöistä ilmeisin. Heistä yksikään ei ole ihminen.

Lopulta Nevis saavuttaa jonon kärjen. Komentaja viittoo hänet sisälle telttaan kätensä heilautuksella. Hän on pitkä haltiamies, tumma ja yliluonnollisen kaunis. Nevis painaa hänen kasvonsa mieleensä myöhemmin käytettäviksi.

”Mikä nimesi on?” komentaja kysyy.

”Rae”, Nevis vastaa.

”Haluat siis liittyä taisteluun, Rae. Miksi?”

”Koston vuoksi.”

Komentaja hymähtää. Hänen mustien silmiensä katse tarkkailee Nevistä kiinteästi, punniten. Nevis kohottaa haltianleukansa ja antaa komentajan tehdä päätöksensä. Nämä ovat sievät kasvot, mutteivät liian sievät – Nevis on pitänyt huolen siitä, että haltian kasvoilla on myös arpia. Jotain, jonka vuoksi taistella.

”Niinhän me kaikki”, komentaja toteaa. ”Mitä osaat?”

”Kaikkea.”

Komentaja kohottaa yhtä kulmaa. ”Ampua jousella?”

”Kyllä.”

”Käyttää miekkaa?”

”Kyllä.”

Komentaja kysyy vielä muutaman tarkentavan kysymyksen, mutta lähinnä muodon vuoksi. Päätös oli tehty jo Neviksen astuessa teltasta sisään.

”Taitojasi voitaisiin kaivata kauempana etelässä”, komentaja toteaa. ”Siellä, missä taistelu on tiheimmillään.”

Juuri sitä Nevis tahtoo. Mutta hän ei anna sen näkyä. Hän ei saa vaikuttaa liian innokkaalta. Se tulkittaisiin helposti väärin.

”Tuleva asemapaikkasi on täällä.” Komentaja osoittaa kartalta pientä, tummaa pistettä vuorten lomassa. Nevis tunnistaa ne vuoret. Hän ohitti ne matkallaan etelästä Ismiriin.

”Olen palveluksessanne, komentaja”, Nevis kumartaa. ”Kuolema keisarille.”

Komentaja painaa nyrkkinsä panssarinsa hopeiselle tähdelle. ”Kuolema keisarille.”

*

”Miksi sinä olet täällä, Rae?”

Kuparihiuksisen haltian asuun pukeutunut Nevis nostaa katseensa keittolautasesta äänen suuntaan. Puhuja on yksi kääpiöistä, ehkä nimeltään Bub tai Rub tai jotain sinne päin – kaikki kääpiönimet kuulostavat samalta.

”Koska haluan tappaa keisarin”, Rae vastaa.

Bub-Rub sylkäisee. Hän kaivaa jostain esille pullon viinaa ja alkaa kierrättää sitä ringissä. Sotamiehet istuvat kattilan äärellä teltassa, joka suojaa heitä etelän polttavan auringon paisteelta. Se tuntuu taivaalliselta pitkien, paahteessa vaellettujen kilometrien jälkeen. Rae enää tuskin tuntee jalkojaan.

”Itsekö? Aiotko sinä olla se, joka antaa hänelle kuoliniskun?”

”En välttämättä”, Rae vastaa ja maistaa keittoa. Se on haaleaa ja siinä on klimppejä. ”Haluan vain olla paikalla, kun se tapahtuu.”

”Minä en ymmärrä, miksi”, Raen vasemmalla puolella istuva puolituisnainen vastaa. Hänen nimensä on Benna. Nelisakaraisen tähden kuvaa kantava panssari on aivan liian iso hänen yllään. Häntä tuskin erottaa sen alta. ”Mitä väliä sillä on, kuka keisarin tappaa? Pääasia on se, että hän kuolee. Nyt sitä viinaa.”

Viinapullo saavuttaa Raen, ja hän ottaa pitkän, syvän huikan. Viina on niin vahvaa, että kurkkua polttaa.

”Minä tiedän, kuka sen tekee”, sanoo yksi ringissä istuvista puolihaltioista – siivoton ja villin näköinen nuori poika, jota kutsutaan yksinkertaisesti Takuksi. Hänen puheensa lespaa vähän. ”Se on Hopeatähti.”

”Tietenkin se on Hopeatähti”, Bub-Rub tuhahtaa. ”Hän ansaitsee sen, kaiken tämän jälkeen. Ilman häntä koko Vastarintajoukkoja ei olisi olemassa.”

”Minä en oikein tiedä”, sanoo Benna. ”Jos totta puhutaan, en edes usko, että Hopeatähti on oikeasti olemassa. Eihän kukaan ole edes nähnyt häntä. Kaikilla on niin isot puheet, mutta missä todisteet? Tietääkö kukaan, miltä hän edes näyttää?”

”Benna, senkin törppö. Totta kai hän on olemassa. Minä kuulin, kun edellisen leirin haltiat puhuivat hänestä. He olivat nähneet hänet, Mustavirran saarrossa. Hän johti joukkoja siellä.”

”Mustavirran saarto”, mumisee Takku. ”Pikemminkin Mustavirran teurastus.”

Siitä seuraa hetken hiljaisuus. Silläkin hetkellä paikalla on monia Mustavirralla taistelleita, eikä heistä kukaan ole selvinnyt neljällä raajalla. Tai järki tallella.

”No”, Benna kysyy, kun kokee taas soveliaaksi puhua. ”Miltä se Hopeatähti sitten oikein näytti?”

”Sanotaanko, että hän on saanut nimensä syystäkin”, sanoo Bub-Rub. ”Hiukset hänellä on kuin sulaa hopeaa. Ja silmätkin. Sanotaan, että jos niihin katsoo suoraan, muuttuu hopeaksi itsekin.”

”Pötypuhetta”, joku ringistä huutaa.

”Itse olet!”

Viinapullo tekee toisen kierroksen. Rae ottaa uuden huikan. Kurkkua polttaa vähän lisää.

”No, mihin jäinkään”, Bub-Rub hieroo paljasta kaljuaan. ”Niin. Sitten unohdin sanoa vielä sen, että hän on kalpea. Ihan todella. Iho on melkein sininen oikeassa valossa. Jotkut sanovat, ettei hänellä ole oikeaa sydäntä ollenkaan. Että sekin on hopeaa, ihan kuin kaikki muukin hänessä.”

Ringissä istujat hymähtelevät vuoron perään. Ja vaikka heistä joku haluaisikin sanoa vastaan, eivät he viitsi. He vain saisivat päälleen muiden vihan.

Kaikkihan rakastavat Hopeatähteä. Hän on taivaalle syttynyt uusi toivo.

”Niin tai näin, pääasia on se, että keisari kuolee”, Benna toteaa. ”Eikö näin olekin, pojat?”

”Jaa!”

He juovat ja syövät hieman lisää. Klimppikeitto ei täytä, mutta he syövät silti. Viina loppuu ja kaikkia naurattaa. Sitten ärsyttää. Sitten surettaa hieman. He miettivät kaikkia niitä, joita he ovat jo tässä sodassa menettäneet. Ja niitä, jotka he tulevat vielä menettämään.

Rae painaa mieleen kaikkien tässä teltassa istuvien kasvot. Hän voi tarvita niitä vielä jonain päivänä. Mutta jonkin aikaa hän on vielä Rae. Kunnes. Kunnes hän pääsee tarpeeksi lähelle.

Sitten hän antaa niiden pudota. Niiden alla kasvot ovat hopeasydämisen miehen peili.

Ehkä sitten häneen ei enää satu.

*

Tähän väliin Nevis voisi kertoa enemmän sodan kauhuista. Kaikista niistä taisteluista, joissa hän taisteli keisaria vastaan. Jotta hänen kaltaisensa epäihmiset saisivat elää. Hän voisi kertoa arvista, joita miekat ja nuolet viilsivät hänen kehoonsa, ja painajaisista, jotka valvottivat häntä yökausia etelän tähtikirkkaan taivaan alla.

Mutta se ei kuitenkaan olisi totuus. Yhdessäkään noista taisteluista Nevis ei taistellut itse. Hän käytti jonkun muun kasvoja, jonkun muun kehoa. Joskus, kun tilanne meni toivottomaksi, hän vaihtoi vastapuolelle ja tappoi niitä, joiden olisi pitänyt olla hänen puolellaan. Joskus hän vain pakeni ja kyhjötti maakuopan suojassa, kun loitsut paukkuivat ja nuolet viuhuivat hänen yllään. Joskus hän näki painajaisia, mutta hän oli jo kauan sitten unohtanut ne. Ei ollut mitään syytä velloa kivussa, mikä ei ollut todellista.

Siksi hän ei kerro niistä. Hän menee suoraan loppuun.

Sota kestää yhteensä kahdeksan kuukautta. Keväästä talveen vastarintajoukot liikkuvat hetki hetkeltä lähemmäs, keräten mukaansa joukkoja matkan varrella. Menetykset ovat suuria molemmin puolin. Vaikka keisarikunnalla on miesylivoima, ei heillä ole apunaan taikuutta. Heidän sotajoukoissaan on myös yksi ratkaiseva ero. Keisarin joukoissa taistelevat tekevät sen ainoastaan vakaumuksen vuoksi. Vastarinta taistelee, jotta he saisivat elää.

Ratkaiseva käänne tapahtuu sydäntalvella. Pohjoisista valtakunnista lähetetyt apujoukot saapuvat viimein. He ovat käsittäneet, että keisarista on tullut liian voimakas ja vaarallinen. Siksi hänet täytyy pysäyttää.

Legioonan kultainen aalto pyyhkäisee kaupungin yli, harjallaan hopeinen tähti. Silloin, viimein, keisari kuolee.

Sotamiestä nimeltä Rae ei silloin enää ole. Hän on kuollut Hornasolan taistelussa Bub-Rubin, Bennan ja Takun mukana. Hän pakeni paikalta keisarin joukkoihin naamioituneena, palasi kaupunkiin ja odotti.

Vaikka tämä on sama kaupunki, jossa Nevis vietti lapsuutensa, ei hän ole tunnistaa sitä. Tuhkalaa tai Valkeapäätä ei enää ole. Köyhemmät asuinalueet on jyrätty keisarin kultaisten kupoleiden ja puutarhojen tieltä. Sitä paitsi Nevis ei ole koskaan ollut tässä osassa kaupunkia. Kaikki on liian hienoa ja suurta. Sitä ei ole tehty hänen kaltaisilleen.

Hän seuraa Legioonan aaltoa aina keisarilliseen palatsiin saakka, valtaistuinsalin syvyyksiin.

Sali on valtava. Katto ja seinät ovat vitivalkoista marmoria, ja korkeista, maalatuista kaari-ikkunoista sataa sisään moniväristä valoa. Kullatut patsaat ja kattokruunut hohtavat puhtauttaan, jota vasten tummat veritahrat erottuvat entistä kirkkaampina.

Tuon lattian keskellä keisari makaa kuolleena. Nevis on nähnyt riittävästi ruumiita tietääkseen, että keisari on ollut sitä jo jonkin aikaa. Liian kauan siihen, että legioonalaiset olisivat ehtineet tehdä sen. Keisari tiesi, että tulisi häviämään.

Valtaistuin ei kuitenkaan ole tyhjä. Hopeiseen haarniskaan puettu hopeahiuksinen haltia istuu sillä jalat ristissä, pidellen kädessään pitkää, hopeanväristä sauvaa, jonka päässä oleva suuri jalokivi loistaa himmeää, sinistä valoa. Miehellä on korkeat, terävät poskipäät ja jykevä leuka. Suora nenä ja kirkkaat, talviset silmät. Ne ovat kauneimmat kasvot, jotka Nevis on koskaan nähnyt. Mutta vaikka ne ovat kauniit, niissä ei ole samaa kauneutta kuin aurinkoisessa kesäpäivässä tai vilpittömässä hymyssä. Nämä ovat patsaan kasvot. Kylmät ja täydellisen virheettömät.

Monta kertaa unissaan Nevis on kuvitellut nuo kasvot. Kuvitellut tämän hetken. Siksi se ei tunnu oikeastaan todelliselta. Hän liikkuu huoneen poikki kuin siirapissa, legioonan asuun pukeutuneena. Vaikka hän tietää, ettei kukaan todella näe häntä, hän ei ole koskaan tuntenut oloaan yhtä nähdyksi.

”Tältä siis tuntuu olla keisari”, Hopeatähti lausuu, pyöräyttäen sauvaansa leveässä, sinihehkuisessa kaaressa. ”Ei hassumpaa.”

Osa Hopeatähden joukoista naurahtaa. Legioonalaisten lisäksi huoneessa on myös haltioita, samankaltaisissa hopeanvärisissä panssareissa – varmasti Hopeatähden eliittijoukkoja. ”Tuommeko hänen kruununsa sinulle, herrani?”

Hopeatähti tuhahtaa. ”Se saa palaa hänen mukanaan. Polttakaa kaikki.”

Haltiat alkavat kerätä huoneesta kaikkea, mikä palaa – mittaamattoman arvokkaita tauluja, kankaita ja mattoja – ja kantaa niitä ulos, jonne he alkavat rakentaa korkeaa kokkoa. Tuli tarttuu puuhun nopeasti ja alkaa tupruttaa mustaa, kitkerää savua, joka kirvelee silmiä. Liekit heijastuvat legioonalaisten kultaisten panssareiden pinnasta. Nevis on nyt niin lähellä, että saattaa nähdä Hopeatähden patsasmaisten kasvojen värähtävän. Se on melkein kuin hymy.

Neviksen sydän hakkaa ja kädet hikoavat, kun hän eroaa legioonalaisten riveistä ja alkaa taittaa matkaansa valtaistuimen luo. Hopeatähti ei kiinnitä häneen mitään huomiota – hän ainoastaan tuijottaa eteensä täysin välinpitämättömänä. Ehkä hänen sydämensä on todella hopeaa.

”Herrani”, Nevis lausuu kumartuessaan Hopeatähden puoleen, ikään kuin aikoisi jakaa tälle neuvoja. ”Uutisia.”

Hopeatähti pysyy täysin ilmeettömänä. Hän tuoksuu pakkaselle. Iho hohkaa kylmää.

”Niin?”

Vaikka Nevis on käynyt tämän keskustelun mielessään tuhansia kertoja, hänen äänensä vapisee silti. Viha on niin paksua, että hänen suonissaan virtaa jäätä. ”Yhdeksäntoista vuotta sitten vierailit tässä kaupungissa ja tapasit kahdeksantoistavuotiaan tytön nimeltään Vhea. Muistatko hänet?”

Jos Hopeatähti on hämmentynyt kysymyksestä, hän ei osoita sitä. ”Miksi minun pitäisi?”

”Koska kävit hänen kimppuunsa ja pakotit hänet allesi.”

Ne sanat eivät hetkauta Hopeatähteä lainkaan. Se on niiden sävy. Se leikkaa Hopeatähden korvaa kuin veitsi, jonka kahva polttelee Neviksen sormenpäitä vasten.

Ensimmäistä kertaa niihin silmiin syttyy jonkinlaista tunnetta. Se, mitä Nevis niissä näkee, kuvottaa häntä niin, että vatsaa kiertää.

”Kuka sinä olet?” Hopeatähti virnistää.

”Minä olen hänen poikansa. Sinun poikasi.”

Niiden sanojen myötä Nevis antaa kasvojensa pudota. Näyn seurauksena Hopeatähden silmät suurenevat, ja hymy putoaa hänen kasvoiltaan. Hän on aikeissa sanoa jotain, mutta ei koskaan ehdi siihen. Veitsi on jo hänen kaulallaan.

Nevis tekee kiskaisevan, sivuttaisen liikkeen.

Kestää hetken, että Hopeatähti ymmärtää, mitä tapahtuu. Hän huojuu istuimellaan, ikään kuin hän olisi vain väsynyt ja aikoisi nukahtaa. Hänen verensä on punaista, kuten kenen tahansa veri – ei hopeaa, kuten kaikki väittivät. Se leviää hänen leualtaan alas tahratonta hopeista panssaria pitkin, ja hän rojahtaa lattialle pitkin pituuttaan. Sinikärkinen valtikka putoaa hänen kädestään ja kolahtaa valkoiselle marmorille. Samalla tapahtuu hyvin monta asiaa. Nevis tuntee korviensa poksahtavan, kuin syvään veteen pudotessa. Polvet pettävät hänen allaan, kun huoneen halki pyyhältää paineaalto, joka horjauttaa salin jaloiltaan. Ilmaan tulvahtaa otsonin sininen tuoksu.

Nevis tunnustelee viileää lattiaa allaan, kompuroi vaivalloisesti pystyyn. Korvissa soi. Otsoni rätisee hänen kasvoillaan.

”Mitä tapahtui?”

”Näittekö tuon! Hän tappoi hänet!”

”Hopeatähti on kuollut!”

Silloin kaikkien katseet kääntyvät viimein valtaistuinta kohti. Mutta kun Nevis yrittää ottaa itselleen uudet kasvot, se ei onnistu. Tilalla ovat vain hänen omat, tavalliset kasvonsa. Samanlaiset kuin ruumiilla hänen jalkojensa juuressa.

”Ottakaa hänet kiinni!”

Nevis yrittää uudelleen, mutta mitään ei tapahdu. Hän räpyttelee silmiään ikään kuin herätäkseen tästä unesta, painajaisesta, ja luomien takana häilyy sinistä valoa. Osa legioonalaisista lojuu yhä lattialla korviaan pidellen, mutta osa on noussut pystyyn ja vienyt kätensä aseilleen.

Nevis katsoo ympärilleen. Hän käsittää, ettei hän koskaan ehdi ovelle ajoissa. Ja vaikka hän voisi laskea sen varaan, että legioonalaiset ottaisivat hänet kiinni ja tappaisivat hänet – yrittäisivät tappaa, sillä ei hän todella voi kuolla – oikeastaan hän on jopa laskenutkin sen varaan…

Hän ei tiedä, onnistuuko se.

Hän on alaston. Haavoittuvainen. Ainoa asia, joka suojaa häntä maailmalta, on poissa.

Hänen kasvonsa.

Sillä hetkellä hän ymmärtää, ettei hän haluakaan kuolla.

Siksi Nevis ei käännykään ovia kohti. Hän kumartuu lattialle ja tarttuu jaloissaan makaavaan sinikärkiseen sauvaan, ja heittää sen valtaistuinsalin taaimmaista ikkunaa kohti.

Ikkuna särkyy tuhansiksi, värikkäiksi sirpaleiksi, jotka satavat marmorille kilisevänä kuurona. Nevis vetää syvään henkeä ja juoksee. Hän juoksee kovempaa kuin koskaan Tuhkalan kaduilla. Kovempaa kuin koskaan Antropolin yössä tai taistelukentällä. Hän koukistaa jalkansa ja hyppää. Jalkojen alla on pelkkää tyhjää ilmaa.

Sitten hän putoaa.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 21. osa 29.6
Kirjoitti: kaaos - 01.08.2020 00:19:28

Moi! Mä laitan heti alkuun häpeilevät pahoittelut siitä, etten ehtinytkään lukea tätä ajoissa, vaikka lisäaikaakin tuli kuukausi..!! Kesä on ollut ihan kreisi ja kaikkea muutakin tylsää tekosyytä voisin laittaa. Mutta haluan kuitenkin pistää palautetta nyt siitä mihin asti kerkesin ja lupaan mahdollisimman pian lukea loputkin ja editoida sitten tätä kommenttia. Laitan sulle vaikka yksärin sitten kun voi tulla lukemaan lisää kommentteja. Anteeksii!! Ekstranoloa, kun sulta sain niin ihanan palautteen niin hyvissä ajoin.

No mutta kuitenkin, täältä pesee jotakin. Halusin myöskin kommentoida jokaista lukemaani osaa. No tämän keksin vasta parin ekan luvun jälkeen, heh.

Kasvoton hahmosta hahmoon loikkija oli muistaakseni aluksi hieman hankala käsittää, enkä tässä kohtaakaan (Toisessa luvussa) ihan tiedä onko hän jonkinlainen henkihahmo vai mikähän. (No hieman myöhemmin selvisikin, vai puolihaltia!)

Uudet työkaverit vaikuttavat hauskoilta, on kääpiötä, druidia... lystillä tavalla tässä on muutenkin niinsanotusti aivan ”perinteisiä” fantasiaotuksia, kuten kummituksia ja haltioita yms.

Salapoliisityyppinen kuvio on mielenkiintoinen yhdistettynä kaikkeen tähän fantasiaan. Mainitsit alussa, että tämä perustuu löyhästi Aladdiniin, mutta en nyt ihan totta ollenkaan muista millainen tarina se on. Hämärästi vaan muistan vekkulin pojan ja vesa-matti loirin äänellä puhuvan lampunhengen... joten luen tämän nyt PUHTAASTI originaalina. Jees. Nyt on sekalainen joukkio kasassa, katsotaan kuinka homma etenee!

Nyt jatkan siis lukemista kolmannesta luvusta. Otan itsekin haltuun vanhat kunnon ranskalaiset viivat ja otan sinusta mallia, spoilerin alta lisää:

Spoiler: näytä

- PoVin vaihtelu sankarien välillä oli aluksi vähän hämäävää, mutta totuin pian ja nyt se onkin mun mielestä oikein hauskaakin, niin hahmoista muodostuu monipuolinen kuva eri näkökulmien kautta.
- Adan kiteytys hahmoista etenkin tämän luvun lopuksi tuli tarpeeseen, nyt viimeistään tuntuu siltä että tunnen nämä matkaseuralaiset.
- Tähän asti tarina on tuntunut vielä vähän johdantomaiselta, mutta eiköhän tässä päästä vauhtiin. No toki Freyan koloonputoamiset ja veriläiskät ja käärmeet olikin jo toimintaa!
- Nevisin kuvaus puolihaltiana tuli yllätyksenä, jotenkin mulla oli jo mennyt ohi että se oli oikeat omat kasvonsa jo paljastanut ilmeisesti ajattelin että se kokoajan kulkee jonkun toisen kasvoilla.

Neljäs luku

- Noniin, viimein talossa!
- Pakko väliin mainita, että tämä kertojaääniasia edelleen välistä hämmentää mua. Esim

Lainaus

”Avain”, Sigrid havainnoi. Tarkemmin sanottuna pieni, hopeinen avain, joka ei soveltuisi kuin hyvin pieneen lukkoon.

en oikein saa kiinni aina että kenen ajatuksia tässä on. Esim toi, oliko siis sigridin, vai freyan jonka näkokulma oli ennen keskustelua... ? No, ei kai sen niin väliä
-

Lainaus

Freya puristi avainta tiukemmin kätensä ympärille

vai kenties kättään avaimen ympärille.. : )
- Kerronta on muuten tässä kokoajan ihastuttavan kerronnallista ja kuvailevaa, ei ole haaste saada miljööstä ja tilanteista mielikuvia.
- Heh! Nyt keksin ketä Freya muistuttaa...!! Ponyoa ! : D pieni, vilkas, räjähtelevä... ilmaan lehahtavine hiuksineen kaikkineen.
- Tykkään, että ”loitsuissa kestää hetken aikaa”.
- Uu! Jännään paikkaan jäi nelosluku. Mitähän sigrid mahtoi tuolla tarkoittaa? No, se selvinnee!

Viides luku

- Hieno kohta:

Lainaus

Kuiskauksia, kaikkialla hänen ympärillään. Ilma oli äkkiä elävänä niistä.

. Tykkään henkilökohtaisesti tämmöisistä metaforista enemmän kuin ”kuin”-muodosta.
- Oh freya, piipittävä teini. Se on ihan vähän ärsyttävä hahmo x) ei pahalla! Just hyvä, että se herättää tunteita. Oikeastaan nämä neljä ovat kivoja juuri siksi, että kaikissa niissä on jotain hauskaa ja kiinnostavaa ja jotain rasittavia tms piirteitä :’ D
- Mutta freya, hieman lapsekas 14-vuotiaaksi, mutta tämä sen sisällä vaaniva tyyppi varmasti vaikuttaa. Myös tämän porukan kutsuminen ”perheeksi” tässä vaiheessa vähän yllätti ja aloin pohtia oonko ymmärtänyt tarinan aikajanan jotenkin väärin. Eikös nämä vasta hetki sitten tavanneet ensi kerran?
- Oh ja nyt se kutsui Adaa isäksi ja Sigridiä äidiksi, miitää! Outo kääpiölapsonen kaksoisminänsä kanssa.
- Uuh jänskä loppu. Kartanon kuiskeet kieltämättä olivat kyllä varoittaneet monenlaisin keinoin, että ihan yllätyksenä nalkkiin jääminen ei pitäisi tulla.

Kuudes luku

- Alussa on typo, siinä lukee Frina, Freyan sijasta (otaksuisin)
- No huh! Jopa on verta ja meininkiä tässä osassa! Karhu!!
- ”Uurh.” : D

Seitsemäs luku

- kivaa kuvailua. Mielenkiintoisia nämä kellarin hienot kammiot. Magian otsonimainen tuoksu! Hmm miltähän otsoni tuoksuu...
- Ja taas actionia!! Sitä sä sitten jaksat kirjoittaa! Ihailen ! Itselle toimintakohtaukset on ihan vihoviimeisiä. Sen sijaan ihmettelen vaan että miten sä et tässä parita ketään kellekään x)))
- Haha kunnon pollari-Sigrid maagia pidättämässä.
- XD miiitää. Mikäs käsikirja jaspikselta löytyi. Huvittava kohtaus. Jotenkin yllätti kun tässä on niin vakava yleistunnelma. Samoin kuin gandalf-viittaus.
- Oaaa! Kaaosjumala-freya! Kova!

Ensimmäinen väliosa

- oi kivaa, preesens. Mä tykkään. Ja ihan hyvin toimii ”ristiin” nämä aikamuodot.
- Vaikuttavia pätkiä tässä. Ikävä tuo äidin kylmettyminen lastaan kohtaan.
- Hieno Antropol _maailman_ pääkaupunki. Sellainen mahtaisi olla erikoinen paikka.
- Fileöi... ehkä fileeraa olisi parempi sana?
- Uu Nevikselle selviää, ettei olekaan täysin ihminen! Nevis on muuten kaunis nimi. Ensin ajattelin sen vähän hassuna, niinkuin lyhenteenä jostain ”nevalainen” tai ”nevari” x))) mutta osien mittaan vähitellen alkanut pitää nimestä enemmän!
- jotenkin yllättävää, ettei Nevis ole viiteentoista vuoteensa mennessä kuullut puhuttavan kääpiöistä tai haltioista edes taruissa tai tarinoissa. Tai haukkumasanoina etelässä. Mutta mielenkiintoista.
- noniin! Hän nauttikin näkymättömän tunteesta, siitäkö sitten päästäisi vähitellen kohti kasvottomuutta? Käsittääkseni lapsi-nevis ei kuitenkaan ollut vielä kasvoton... kaiken kaikkiaan tosi hieno tämä väliosa!! Toimi hyvin ja oli kivaa ja riipaisevaakin lukea hänen lapsuudestaan.

No juu tuohon ylle käyn raapustelemassa ajatukseni lopuistakin luvuista, toivottavasti ennemmin kuin myöhemmin.

Tämä on kunnianhimoinen ja huolellisesti suunniteltu fantasiaseikkailu, josta ei mielikuvitusta puutu! Tapahtumarikkaus ja tilanteiden vauhti toisinaan on itselle vähän raskasta. Tekstissä ei siis todellakaan ole mitään tökkivää, päinvastoin, todella sujuvaa ja virheetöntä. En vain ehkä ole tottunut lukemaan näin toimintapainotteista tekstiä.

Kun vauhtiin aina taas tottuu, on tarina mukaansatempaava ja poikkeuksetta tosi mielenkiintoinen! En oikein halunnut keskeyttää lukemista, jotta olisin saanut muutaman sanasen ylös. Mutta kuten mun tekstini sulle, niin tämä sun on kyllä myös mun mukavuusalueen ulkopuolella juurikin genrensä puolesta. Kaikki tämmöinen perinteinen fantasia ja pelit yms on mulle tosi vieraita. Tykkään tätä kuitenkin kovasti lukea ja tää onkin ainoa tällä hetkellä mikä mulla on kesken. Ei oo juuri mitään fikkejä tai Mitään kirjoja ollut aikaa lukea koko kesänä heh, enkä silti saanut tätä luetuksi ajoissa....

Kieli on tarinassa hauskan poukkoilevaa, kohdin aika selkeää tapahtumien kuvailua, jota saattaakin seurata miltei lyyrisiä kohtauksia tai kappaleita. Se on hienoa! Hmm. En osaa toistaiseksi päättää suosikkihahmoani, mutta ehkä druidi-Adan iänikuisuus kiehtoo eniten!

Palaan tekstin pariin ja palaan kommentoinnin kanssa  sitten.

Kiitos mielenkiintoisen maailman ja tarinan luomisesta, teoksen tänne julkaisemisesta  ja anteeksi kamalasti vielä saamattomuuteni!

Kaaos (jonka elämäkin tuntuu olevan nyt kaoottista)

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 22. osa 28.9
Kirjoitti: Rosmariini - 28.09.2020 22:20:03

Hei kaaos! Tosi ihanaa että sait tämän kommenttihaasteen kautta ja että sait kommentoitua noinkin pitkälle! Kiva myös kuulla, että tykkäsit vaikka tämä on vähän toiminnallisempi ja perinteisempää fantasiaa, kuin olet lukenut! Kommenttisi sai minut iloiselle tuulelle ja lukisin mieluusti sinulta mielipiteet myöhempiinkin osiin, jos saat ne joskus luetuksi. ♥ Kiitos joka tapauksessa jo tuosta, sait minut hyvälle tuulelle. ♥

A/N: Hei taas, rakkaat lukijani! En ole suinkaan unohtanut tätä tarinaa, vaikka viime osasta on kulunut jo pari kuukautta. Jotenkin tämä koronatilanne on minulla johtanut siihen, että en ole jaksanut työstää originaaleja tai mitään vakavampaa, vaan olen pitkälti pyöritellyt ficcejä. Mutta olen joka tapauksessa miettinyt tätä tarinaa paljon, tehnyt juonisuunnitelmia ja päättänyt kuitenkin sinnikkäästi kirjoittaa tämän loppuun! Nyt sitten viimein sain tästä uuden luvun aikaiseksi, jee!! Toivottavasti siis lukijoita vielä löytyy ja tarina jaksaa pitää otteessaan. Laitan vielä lyhyen recapin tähän, koska viime osasta on niin kauan.

Recap: Nevis, Ada, Sigrid ja Freya vierailivat Vurian vuorikaupungissa etsimässä Järjestyksen sauvan yhtä osaa. He löysivät sauvan, mutta Urkothiksi muuttunut Freya kaappasi sen mukaansa ja katosi teleportin mukana kolmikon ulottumattomiin. Kolmikko kuitenkin päätti lähteä etsimään sauvan kahta muuta osaa Antropoliin. Ajatus teki Neviksen levottomaksi, ja hän päätti kertoa Sigridille taustatarinan siitä, minkä vuoksi Antropolin legioona on hänen perässään. Tässä osassa Nevis avaa enemmän tuota tarinaa, kuulemme lisää Adan menneisyydestä, sekä saamme tietää, mitä Freya (ja Urkoth) aikovat.

---

XVIII. Jano

Neviksen jalka polkaisi kytevän hiilen alleen, tukahduttaen sen uumenissa palavan liekin kipinän lopullisesti. ”Sen pituinen se.”

”Mitä?” Sigrid kysyi. Nevis ei nähnyt hänen kasvojaan. Hän ei pystynyt. Hän näkisi siellä sellaisia tunteita, joita hän ei halunnut nähdä. ”Odota. Ei se voi loppua siihen. Mitä sitten tapahtui?”

”Onko sillä väliä? Minä pakenin. Legioona näki, että olin tappanut heidän tärkeimmän liittolaisensa. Siispä minusta tuli heidän seuraava kohteensa.”

”He saivat sinut kiinni”, Sigrid käsitti. ”He kiduttivat sinua.”

”Niin.”

Sigrid oli hetken hiljaa. ”Miten?”

Nevis naurahti. ”Mitenkö? Haluatko, että kerron jokaisen pikku yksityiskohdan? Kuinka he repivät kynteni irti yksi kerrallaan, mursivat yksitellen jokaisen sormen ja varpaan? Sitäkö sinä haluat kuulla?”

”Odota, Nevis, en minä—”

”Mutta se ei ollut pahinta, ei. Pahinta oli se, kuinka he toivat maagin. Etsijän. Kuinka hänen katseensa kuori lumouksen irti kerros kerrokselta, kuin repisi irti kuollutta ihoa. Ja elävää ihoa sen alla. Ja lihaksia ja sitten luita—”

”NEVIS!”

Vasta sitten Nevis lopetti. ”Mitä? Tätähän sinä pyysit.”

”En tarkoittanut sitä. Halusin kysyä, miten sinä pääsit pois.”

”Ai”, Nevis yskäisi. ”Se. Minua ei pidetty siinä sellissä ikuisesti. Kun he eivät saaneet minusta mitään irti, he lähettivät minut mestattavaksi Antropoliin. Siirtoni yhteydessä vartijoiden keskittyminen herpaantui hetkeksi, ja pakenin. Loput sinä tiedätkin.”

Sigrid nyökkäsi. Hän ei tivannut asiasta enempää. Hän vain oli hiljaa. Liian hiljaa, oikeastaan.

”Mitä?” Nevis kysyi hetken kuluttua. ”Etkö aio tuomita minua enempää? Minähän olen murhaaja. Tuomittu rikollinen. Minun pitäisi olla jo kuollut.”

Mutta Sigrid ainoastaan pudisti päätään. ”En.”

”Mikset?”

”Koska… kaipa minä jo aavistin vastauksen. Mutta halusin tietää sen silti. Kuulla sen sinun suustasi. Koska tahdoin ymmärtää sinua.”

”Ai.” Nevis puristi nyrkkinsä yhteen. Tätä vastausta hän ei ollut odottanut. Siinä hetkessä oikeastaan tuntui, ettei hän puhunut Sigridin kanssa ollenkaan. Tämän täytyi olla joku muu. Koska eihän Sigrid olisi voinut sanoa mitään sellaista.

Se kuulosti melkein siltä, kuin Sigrid ei olisi vihannut häntä.

”Sinä siis tapoit hänet äitisi vuoksi”, Sigrid jatkoi. ”Koston vuoksi. Tappoiko isäsi siis hänet?”

”Tavallaan”, Nevis vastasi.

”Mitä sinä tuolla tarkoitat?”

Nevis mietti sen vastausta hetken. Hän mietti, mistä oikein aloittaisi. Miten selittäisi kaiken niin, että se sattuisi vähiten. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja avasi ne jälleen, avasi ja puristi, kunnes sormenpäät ja kynnet hankasivat kämmeniä vasten.

Kädet.

Äidin kädet.

Silloin kun Nevis oli ollut vielä pieni, äidillä oli ollut kauniit kädet.

Sirot, oikeastaan. Pitkät kynnet, joita saattoi viilata ja maalata, kantaa kuin koristeita. Pehmeät sormet. Lämpimät.

Mutta ajan myötä nuo kädet muuttuivat. Ensin tulivat rypyt. Kuivat kädet, veden ja saippuan karheuttamat. Kosketus, jonka rahina tuntui hampaissa saakka. Sattui.

Sitten tulivat kovettumat. Nyppylät ja painaumat, arpeumat ja ruvet. Ne eivät olleet enää lämpimät kädet. Patsaan kädet, kivikädet. Eivätkä ne lopulta tuntuneet enää ihmisen käsiltä ollenkaan.

”Äitini sai aviottoman lapsen ollessaan kahdeksantoistavuotias”, Nevis jatkoi. ”Hän ei voinut koskaan mennä naimisiin tai käydä kunnon töissä sen jälkeen. Koska isäni vei sen häneltä. Ei isäni häntä tappanut. Ei suoraan. Mutta on muitakin tapoja kuolla.”

Sigrid hymähti. ”Niin.”

Nevis nosti viimein katseensa käsistään ja katsoi Sigridiä suoraan silmiin. ”Ymmärrätkö nyt? Ymmärrätkö, miksen halua mennä sinne?”

”Ymmärrän”, Sigrid vastasi. ”Mutta meidän täytyy. Muuta vaihtoehtoa ei ole.”

Nevis vain oli hiljaa.

Sigrid kurotti lähemmäs. Laski kätensä Neviksen kämmenille. Sigridinkin kädet olivat karheat – soturin kädet, kovat ja muhkuraiset. Mutta käsiksi, jotka olivat nähneet niin paljon väkivaltaa, ne osasivat koskettaa yllättävän lempeästi ja pehmeästi.

”Me emme anna sinulle tapahtua mitään pahaa”, Sigrid sanoi. ”Minä lupaan sen.”

Nevis ei sanonut tai tehnyt aluksi mitään. Hän vain istui paikallaan.

Sitten, hitaasti, hän liikutti sormiaan ja antoi niiden kietoutua Sigridin omien ympärille. Eivätkä ne sillä hetkellä olleet enää ainoastaan murhaajan kädet. Veren ja tuhkan tahraamat.

Olivat ne sitäkin, mutta siellä alla oli muutakin. Jotain, mikä ei ollut tuhon ja kuoleman koskettamaa.

Jotain, mikä oli hyvää.

*

Sigrid heräsi kutinaan nenässään.

Silmiä kirvelsi ja kasvoja poltti, kun aivastus teki tilaa nenän takana. Jokin karhea hankasi hänen naamaansa vasten, aivan kuin siinä olisi roikotettu karvareuhkaa. Kaiken lisäksi hänellä oli kuuma, liian kuuma.

Sigrid veti päänsä taaksepäin ja tukahdutti aivastuksen. Sitten hän meni ja avasi silmänsä.

Hän makasi nurmikolla kuolleen nuotion edustalla, ja taivas yläpuolella oli jo vaalea. Nenän kutinan syy selvisi samassa. Karvareuhka hänen naamassaan olikin hopeista tukkaa, ja sen takaa pilkotti tavallista terävämmän korvan kulma. Vatsaa vasten hohkaavaan lämpöön liittyi myös sydämen syke, ja toisen ympärille kiedotut kädet.

Hahmo Sigridin sylissä oli Nevis.

Viimeisetkin unen rippeet putosivat Sigridin silmistä.

Voieivoieivoieivoiei

Mitä ihmettä oli tapahtunut? Miten hän ja Nevis—, ei, mitä hän ja Nevis—?

”Hyvää huomenta!” Ada sanoi hänen takaansa.

Sigrid lähestulkoon kavahti taaksepäin. Vaikka hän riuhtaisikin itsensä irti äkkinäisesti, Nevis ei kuitenkaan herännyt. Puolihaltia vain jatkoi nukkumistaan.

Hän tuhisi unissaan.

”Kappas vain”, Ada jatkoi. ”Kuinka tässä näin pääsi käymään?”

Sigrid käänsi päänsä varovasti ympäri. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut kissa, joka oli jäänyt kiinni kermakupilta. Viikset yhä kerman peitossa.

”Ei mitään”, hän vastasi, liian hätäisesti, liian nopeasti. ”Ei yhtikäs mitään.”

Ada kohotti kulmiaan. ”Ei siltä näytä.”

”Vannon sen.” Sigrid kompuroi ylös ja ravisteli ruohonkorsia vaatteiltaan. ”Me vain juttelimme myöhään. Sitten kai… nukahdimme. Niin sen täytyi käydä.”

”Täytyi?”

”Niin!” Sigrid sähähti niin kovaa kuin uskalsi, Nevistä herättämättä. ”Yhtä hyvin voisi sanoa, ettei tätä koskaan tapahtunut! Ole nyt hiljaa, ettei hän kuule!”

Adan kasvoilla kävi huvittunut virnistys, muttei hän sanonut enempää. Hän ja Sigrid siirtyivät sivummalle juttelemaan.

”Mikä on vointisi?” Sigrid kysyi Adalta, kun he olivat turvallisen etäisyyden päässä. ”Näytät paremmalta kuin eilen.”

Ada nyökkäsi. ”Uni auttoi jonkin verran. Mutta voimani ovat yhä heikot. Ennen kuin lähdemme Antropoliin, meidän on palattava takaisin druidien luo. He voivat auttaa minua saamaan voimani takaisin. Heiltä saamme neuvoa seuraaviin askeliin.”

”Selvä.” Sigrid tarkkaili vaalenevaa taivasta. Aurinko ei ollut vielä tullut esille vuorien takaa, mutta siihen ei menisi kauaa. Heidän olisi parasta lähteä liikkeelle mahdollisimman pian.

”Oletko varma, ettei mitään tapahtunut?” Ada kysyi. ”En minä panisi pahakseni.”

”Etpä niin.” Sigrid huokaisi. ”Puhuin totta. Mitään ei tapahtunut. Mutta vaikka niin olisikin käynyt, se ei voisi toistua.”

”Niin. Emme saa antaa tunteiden vaikuttaa arvostelukykyymme, vai miten sinä sanoitkaan?”

”Niinpä. Tule nyt. Kerätään tavarat ja mennään.”

He tekivät sen. Sigrid ja Ada purkivat sen osan leiristä, minkä pystyivät. Lopulta he herättivät Neviksen. Mutta vaikka Neviksenkin täytyi tiedostaa edellinen yö, tämä ei näyttänyt huomioivan asiaa millään tapaa.

Ehkä hän ei vain muistanut koko asiaa. He voisivat yhtä hyvin esittää, ettei sitä olisi koskaan tapahtunut.

Mutta joka kerta kun tuuli puhalsi Neviksen suunnasta ja kuljetti mukanaan hänen hiustensa tuoksua, Sigridin oli hetken ajan kovin lämmin.

*

Freya käveli koko yön.

Hän käveli, kunnes se sattui niin, että hänen teki mieli huutaa. Hän käveli kivun ohitse, kunnes se muuttui pelkäksi tunnottomuudeksi. Hän käveli, kunnes jalat eivät enää tahtoneet liikkua metriäkään, ja lopulta pettivät hänen allaan.

Lopen uupuneena Freya lyyhistyi maahan ja sulki silmänsä.

Jonkin ajan kuluttua hän kuuli vieraan äänen.

”Pysähdy, hei! Joku makaa tuolla!”

”Mitä… niin makaakin! Tyttö!”

”Mitä se tekee täällä? Keskellä korpea?”

Freya ei avannut silmiään. Hän vain kuunteli.

”Tyttö! Tyttö hei! Herätys!”

”Odota! Katso sen kättä!”

”Ai helvetti! Mikä hitto tuo on?”

”Älä koske siihen!”

Freya avasi silmänsä. Käsi lennähti eteenpäin, tarttui sauvan ympärille.

”Sinun olisi hyvä kuunnella ystävääsi”, hän puhui äänellä, joka ei ollut täysin hänen omansa. ”Älä koske siihen.”

Freyan yläpuolelle kumartunut hahmo lehahti punaiseksi. Hän oli nuorehko ihmismies, jolla oli musta, rasvainen tukka ja näppyläiset kasvot. Hänen toverinsa, samannäköinen kaveri mutta enemmillä lihaksilla ja vähemmillä näppylöillä risti kätensä varauksellisesti.

”Mitä ikäisesi tyttö oikein tekee täällä yksinään? Keskellä ei-mitään?”

Freya ei vastannut.

”No? Ala puhua. Miten oikein päädyit tänne?”

Freya ei pitänyt hänen äänensävystään. Hän puristi kättään tiukemmalle. Jokin lämmin sykki hänen sisällään, nostatti iholle kipinöitä.

”Missä minä olen?” Freya kysyi. Hänen äänessään kumisi ukkonen.

Kummatkin miehistä ottivat varauksellisen askeleen taaksepäin.

”S-Sumulaaksossa”, näppynaamainen änkytti.

”Se ei sano minulle mitään”, Freya jatkoi. ”Missä Syväsuo on?”

”Syväsuo? Lännessä. Päivän matkan päässä. Vähintään.”

”Viekää minut sinne.”

Miehet katsoivat häntä täysin uskomatta kuulemaansa.

”Mutta…” lihaskimppu aloitti, ”emme me ole menossa sinne. Olemme matkalla etelään.”

”Ette enää”, Freya sanoi. Jostain oli alkanut loistaa sinistä valoa, eikä Freya oikein osannut paikantaa sen lähdettä. Se tuntui ympäröivän häntä joka puolelta, muttei kuitenkaan tulevan mistään.

”Sinun… silmäsi”, näppynaamainen takelteli. ”Mitä…”

”Totelkaa!”

Miehet sävähtivät näkyvästi, kuin heistä kumpaakin olisi lyöty. Näppynaama alkoi pidellä korviaan. Niistä vuosi verta.

”Me viemme sinut sinne”, lihaskimppu totesi ääni väristen. ”Heti.”

”Hyvä”, Freya hymyili noustessaan jaloilleen. ”Minulla on kiire.”

*

Tuuli pohjoisesta.

Ilma kantoi mukanaan väistyvän syksyn tuoksua. Siltä tuoksui pakkanen. Ja muistot.

Hiljaisina hetkinä pitkän paluumatkan aikana, kun maisema pysyi tunteja muuttumattomana niin, että he tuntuivat tuskin liikkuvan, Ada antoi itsensä palata menneeseen. Sellaisina hetkinä olisi helppo sanoa, että kyyneleet hänen silmissään tai polte poskillaan olivat vain talvi-ilman peruja. Se olisi helpompaa kuin kertoa totuus.

Silloinkin oli kylmä. Satoi lunta. Se kietoutui Varithin hiuksiin, tiivistyi hopeisena ripsien pintaan. Hengitys nostatti ilmaan paksuja höyrypilviä. Ne tuntuivat kuumina Adan kasvoja vasten. Yhtä kuumana kuin Varithin kädet. Hänen vaatteillaan, ihollaan, vaatteiden alla.

”Varith”, Ada henkäisi saamatta henkeä. ”Minä…”

”Tiedän, Ada”, Varith vastasi painaessaan suudelmia hänen korvilleen, kaulalleen. ”Niin minäkin sinua.”

Ada pyyhki lunta Varithin hiuksilta, kylmää ja kosteaa hänen sormiensa alla. Mutta hänen oli lämmin. Niin lämmin. Hänen rintansa oli pakahtua siitä tunteesta, mikä mahtui sen alle. Ada käsitti, että se oli ollut siellä jo kauan, uinunut. Mutta ei enää. Nyt se vuosi hänestä ulos sydämen sykkeenä, ihon lämpönä, korvaa vasten painettuina kuiskauksina.

Varith veti hänet syrjään korkeiden puiden alle – pieneen onkaloon, jonka ylle oksat rakensivat suojaisan kaaren. Siellä he kietoutuivat yhteen niiden tavoin, suojassa lumipyryltä ja muiden katseilta. Pakkasen poltetta haltiat eivät tunteneet. Tämä oli toisenlaista tulta. Ada tahtoi hukuttautua siihen. Palaa sen mukana.

Tämä oli ensimmäinen kerta, muttei viimeinen. Talvi kääntyi kevääseen, mutta paikka pysyi samana. Lumi suli ja ensimmäiset nuput puhkesivat sen alta. Nurmi alkoi vihertää ja kuhista elämää. He oppivat tuntemaan kehonsa kasvien nimien tahdissa, ja nimesivät liikkeensä sen mukaan. Eniten Ada rakasti valkovuokkoja. Ne olivat hauraudessaan lempeitä ja puhtaudessaan kauniita.

Sinä päivänä, kun Varith kertoi hänelle, olivat voikukat juuri puhjenneet kukkaan. Varith solmi niitä Adan lettien lomaan, kietoi niistä kruunun hänen otsalleen. Hänen kätensä olivat medestä kosteat.

”Se on kaunis”, Ada vastasi. ”Mutta vielä kauniimpi tämä olisi sinun otsallasi.”

Adan kädet siirtyivät nostamaan kruunun hänen mustilta leteiltään ja asettamaan sen Varithin valkeille kiharoille. Adan henki takertui hänen kurkkuunsa.

”Olet… upea”, hän sanoi. ”Voisivatpa kaikki nähdä sinut nyt.”

Varith laski katseensa.

”Mutta he eivät voi”, hän sanoi hiljaa.

”Miksi?”

”Koska äitisi ei koskaan hyväksyisi meitä. Koska…”

Adan kädet pysähtyivät Varithin otsalle. ”Koska kaksi miestä eivät saisi rakastaa toisiaan tällä tavoin?”

”Niin”, Varith sanoi. ”Siksikin.”

Adalla kesti hetken ymmärtää, mitä Varith oli sanonut.

”Siksikin?”

Varith yhä vältteli hänen katsettaan, kätkeytyi valkeiden hiusten taa.

”Ada… olen miettinyt. Minä en halua, että sinä kutsut minua tuolla tavalla.”

”Millä tavalla?”

”Mies”, Varith sanoi. ”Se ei vain… tunnu oikealta.”

”Millä tavalla haluat, että kutsun sinua?”

”En ole mies, mutta en nainenkaan. En kumpikaan.” Varith piti tauon. ”Eikö se häiritse sinua?”

Ada pyyhkäisi Varithin hiukset hänen kasvoiltaan. ”Ei tietenkään. Sinä olet yhä sinä. Minä rakastan sinua. Riippumatta siitä, millaiseksi tunnet itsesi.”

Varith kohotti katseensa. Silmiin oli syttynyt valo. ”Niinkö? Tarkoitatko tuota todella?”

”Tarkoitan. Ja tiedätkö mitä? En jaksa välittää siitä, mitä äiti sanoo. Minä olen onnellinen kanssasi. Jollei se tee häntä onnelliseksi, vika on hänessä. Niin yksinkertaista se on.”

Niin, Ada ajatteli nyt, vuosien päästä, kun Varithia ei enää ollut, olisipa se vain ollut niin yksinkertaista.

”Ada”, joku kutsui häntä, mutta tämä ei ollut enää Varithin ääni, eikä maisema hänen ympärillään ollut enää valonkajossa kylpevä kesäinen metsä. ”Onko kaikki hyvin?”

Ada ravisteli itseään. ”Anteeksi?”

”Kysyin vain, että onko kaikki hyvin”, Sigrid sanoi. Nainen oli ratsastanut hänen vierelleen, ja tarkkaili häntä kulmat kurtussa. ”Pysähdyit.”

”Niinkö?” Ada räpytti silmiään. ”Kauaksiko aikaa?”

”Muutamaksi minuutiksi”, Sigrid vastasi. ”Onko vointisi yhä heikko? Voimme pysähtyä tähän yöksi. Voimme jatkaa matkaa myöhemminkin.”

”Ei”, Ada potkaisi ratsunsa takaisin liikkeelle. ”Me emme voi. Urkoth ei odota.”

Sigrid nyökkäsi. ”Oletko varma, että kaikki on hyvin? Voimmeko auttaa jollain tapaa?”

”Ei. Ette voi.” Adan hymy oli täynnä surua. ”Mietin vain häntä.”

”Ketä?”

”Hänen rakastettuaan”, Nevis vastasi Adan puolesta. ”Sitä, jonka hän menetti.”

Adan äänessä kuulsi varoitus. ”Nevis.”

”Anteeksi”, Nevis sanoi. ”Ei minun ollut tarkoitus udella. Sinä voit pitää miesasiasi ihan omana tietonasi.”

Sigrid ei sanonut mitään, mutta hänen poskilleen oli noussut puna.

”Itseasiassa”, Ada vastasi, ”hän ei ollut mies. Tai ei ainakaan halunnut olla.”

Nevis kohotti kulmiaan.

”Tunnetteko tarinan Nelenestä?” Ada kysyi.

”Nelenestä?” Nevis toisti. ”Siitä haltiajumalattaresta? Mitä hänestä?”

”Haltioiden mytologiassa Nelene on Anasiksen, elämän jumalattaren oppilas”, Ada selosti. ”Hän on uudistumisen, syntymän ja hedelmällisyyden jumala. Mutta lisäksi hän oli myös muodonmuuttaja. Druidit uskovat, että joka täysikuun aikaan Nelene laskeutuu Nuoskatunturin huipulle joutsenen muodossa, ja siunaa sen siipiensä kosketuksella. Maa kummun ympärillä muuttuu hedelmälliseksi, ja nuput puhkeavat kukkaan jopa talviyönä.”

”Kiehtova kertomus”, Nevis vastasi, ”mutta en ymmärrä, miksi kerrot minulle tämän.”

”Koska sitä me yritimme. Hän uskoi… me uskoimme, että Nelenen taika olisi totta. Että hänen siunauksellaan rakkaani ei olisi sidottu ruumiinsa kahleisiin, vaan hän saisi olla se, kuka hän todella halusi olla.” Adan suussa maistui äkkiä happamalta. ”Mutta äitini ei antanut minun mennä. Siispä Varith lähti yksin. Ja se maksoi hänelle hänen henkensä.”

”Odota”, Nevis lähestulkoon sylkäisi. ”Varith? Se druidi jonka jäljet löysimme kartanosta?”

Vasta sitten Ada käsitti lipsautuksensa. ”Niin. Se sama.”

”Ada…” Sigrid ojensi kätensä ja painoi sen Adan olalle, ”olen niin pahoillani. Minulla ei ollut aavistustakaan.”

”Älä ole, Sigrid. Et olisi voinut tietää.” Ada ravisteli Sigridin käden pois.

”Haluatko puhua siitä?”

”En”, Ada sanoi. ”En vielä.”

Hän potkaisi ratsunsa laukkaan ja ratsasti edemmäs, kuroen etäisyyttä hänen ja muun seurueen välille.

He eivät puhuneet siitä enää koko loppumatkan aikana, vaikka Sigrid väitti kuuntelevansa. Neviskin olisi varmasti tehnyt niin, vaikka Ada ei ollut varma, kestäisikö tämän pilkallisia huomioita. Oli vain parempi, etteivät he edes yrittäisi.

Heillä oli tärkeämpääkin ajateltavaa, nyt. Ada ehtisi surra myöhemmin. Nyt ei ollut sen aika.

Heillä oli kiire.

*

”No niin, olemme perillä”, kärryjä ohjannut lihaskimppu sanoi. ”Syväsuolla, kuten pyysit.”

Freya nousi istumaan. Kukkulan laelle pysäytettyjen vaunujen kyydistä hän erotti jo Syväsuon rakennusten ääriviivat, tupruttavat savupiiput ja kimmeltävää merta vasten tummina piirtyvät laivojen mastot.

Ja niistä pohjoiseen, kumpuileviksi tuntureiksi kasvavat kukkulat.

Freya katsoi ensin kaupunkiin, sitten tuntureille. Taivas kaupungin yllä oli täysin tavallinen – pilvisen harmaa ja tulevasta sateesta raskas. Mutta tuntureiden yllä asia ei ollut niin. Sieltä Freya erotti tutut, hehkuvat rihmat, jotka halkoivat taivasta sateenkaarenvärisinä juovina. Niiden katsominen korvensi silmiä, mutta Freya ei kyennyt kääntämään katsettaan. Hän lähestulkoon nojautui niiden poltetta kohti. Janosi sitä.

”Ei”, Freya ravisti päätään. ”Emme ole vielä perillä.”

”Mutta tämä on Syväsuo”, näppynaama vastusteli. ”Mitä muuta sinä haluat?”

Freyan sormi osoitti tuntureita kohti. ”Tuonne. Sinne minä tahdon.”

Näppynaama siristi silmiään. Mitä ilmeisimmin hän ei nähnyt sitä, mitä Freya näki. ”Sinne? Mutta eihän siellä ole mitään!”

Freya tunsi päänsä kääntyvän ympäri, hiukan liian nopeasti. ”Mitä sinä sanoit?”

Jokin hänen katseessaan teki miehet levottomiksi, sillä miesten kasvot valahtivat kalpeiksi. Hikipisara kulki näppynaaman kasvoja pitkin. Lihaskimppu puristi ohjaksia rystyset valkoisina.

”Tarkoitin, että viemme sinut sinne”, näppynaama puristi hampaidensa välistä – melkein kuin sanojen sanominen olisi vaikeaa. ”Eikö niin, veli?”

Lihaskimppu totteli. Hän käänsi kärryt pois päätieltä, kohti kumpuilevia tuntureita ja niin kirkkaana loistavaa valoa, että Freya kuuli sen äänen korvissaan. Mitä lähemmäs he tulivat, sitä vahvemmaksi tuntemus kasvoi. Kun Korppikeron paljas huippu viimein tuli näkyviin, voima värisi syvällä Freyan luissa saakka.

”Seis”, Freya käski. ”Tämä riittää.”

Vaunut pysähtyivät. Freya loikkasi pois vaunujen kyydistä katsomatta taakseen. Hän ei nähnyt tai kuullut, kun vaunut lähtivät. Hän käveli kuin unessa tuota valoa kohti. Tunturin huipulle pystytetyn kartanon ikkunat vuotivat valkoista valoa, joka levittäytyi siitä taivaalle verisuonien lailla. Freya veti syvään henkeä ja maistoi voiman kielellään.

Pian.

Freyan keho kipusi tunturin huipulle, astui hylätylle pihamaalle. Hänen silmänsä löysivät pihamaan perälle pystytetyn patsaan ja sen alle kätketyn polun syvyyteen. Freyan jalat veivät hänet kuopan reunalle, kädet päästivät irti kun hän pudottautui pimeään.

Tämä tie oli tuttu. Mutta vaikka Freya oli pudonnut tästä kerran aikaisemmin, hän ei pelännyt nyt. Hän hädin tuskin tunsi mitään – jano peitti sen kaiken alleen.

Hänen riipuksensa punainen valo sekoittui silmistä loistavaan sineen. Sauva hänen kädessään oli alkanut värähdellä, vetää häntä eteenpäin kohti syvyyttä. Syvemmälle, kuin missä hän oli käynyt. Alas tunneleihin, joissa kulkivat yhä kahdet jalanjäljet. Ja siellä loistavan punaisen valon ääreen.

Lasimurska peitti kammion lattiaa tuhansien tähtien pölynä.

”Abisfyir”, Freyan ääni kutsui. Mutta sen taustalla kuului vanhempi kaipaus. Tunnistus.

Kääpiön sormet koskettivat peilin särkynyttä pintaa.

Maa hänen jalkojensa alla nytkähti. Värähteli. Lasimurska helähteli ja alkoi tanssia. Se hytkyi hetken paikallaan, sitten nousi ilmaan, kuin tuulenvire olisi tarttunut siihen ja puhaltanut sitä peiliä kohti.

Pala palalta, peili Freyan edessä kokosi itsensä uudelleen.

Ja jokaisen paikalleen napsahtavan sirpaleen myötä, Urkoth oli vähemmän Freya.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 21. osa 29.6
Kirjoitti: Kaarne - 28.09.2020 22:23:16

❤️❤️❤️❤️❤️

EKA!

Jeeeeeeeeeee!!!!!!

Kommentoin huomenna paremmin mutta oh maaaan, onpa kiva kuulla toveruksistamme jälleen!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 22. osa 28.9
Kirjoitti: Kaarne - 01.10.2020 11:29:06

Nyt lähtee kuule sellaista tiukkaa kritiikkiä, ettei ole aikoihin nähty.  >:(

Ei vaines. :P Ei minulla ole kritiikkiä kuin yhdestä asiasta, mutta laitan sen hampurilaismallin mukaisesti keskelle tätä kommenttia, joten voit sitten siellä jännittää. Hehee.

Ensinnäkin: ihana tuo kohtaus, jossa Sigrid pitää Nevistä käsistä, en kestä.  :'( :'( :'( Tuo loppu, jossa puhutaan hyvästä kaiken veren ja pimeyden alla, on vaan hirveän koskettava ja pysäyttävä! Tykkään tässä tarinassa edelleen tosi paljon siitä, miten sen tunnelma vaihtuu hervottoman hauskasta tuollaiseen surullisen haikeaan ja sitten hetkittäin tummaan ja pelottavaan, kuten tässä Freyan osuuksissa. (Rip vaan Näppynaama ja Lihaskimppu, valitsitte väärän matkareitin.)

Myös Varithin ja Adan historiaa valottava kohtaus oli kaikessa surumielisyydessään kaunis. Sitä kyllä mietin, että olisiko tuo muisto / takauma pitänyt erottaa muusta tekstistä joko jakotähdillä tai kursiivilla, koska nyt vähän hyppäsin ulos kelkasta, kun taas siirryttiin nykyhetkeen. Mutta tuo Nelenen joutsenmuoto, kukkaiskruunu ja Varithin unelmat siitä, että hän voisi saada toisenlaisen kehon... Toinen itkettävä kohtaus heti samassa luvussa, kylläpä täällä nyt täytyi vetistellä.  >:( No, oli kyllä sen arvoista.  ❤️

Ja sitten siihen suureen kritiikkiin: voikukista jää kyllä sormiin keltaista siitepölyä eikä mettä!  >:( Tai varmaan sitäkin, mutta se kyllä peittyy sen keltaisen pölyn ja tauhkan alle. Ei ehkä yhtä romanttista, mutta mielikuva on kaunis sekin!

Luvun loppu oli myös hyytävyydessään todella hieno. Olen pitänyt muutenkin tosi paljon tuosta Freyan kaaresta, jossa hän on yhä enemmän muuttunut Urkothiksi, ja tuo peilin sirpaloituminen takaperin kohti ehjää (olipas hienosti ilmaistu, no, you know what I mean) oli vaan tosi vaikuttava kohtaus! Mutta myös surullinen, kun vertaa siihen iloiseen ja elämää täynnä olevaan Freyaan, johon tämän tarinan alkupuolella tutustuttiin. Oi että, siitä tuntuu olevan jo ikuisuus.

Odotan kyllä hirveästi sitä, mitä tässä tulee vielä tapahtumaan.  ❤️  Tiedän, että elämässäsi on paljon muutakin, joten lupaan olla kärsivällinen, mutta sormia syyhyttää jo päästä lukemaan lisää. :D (Tai no, en tiedä, että miksi sormia. Öö. Aivoja?)

Kuitenkin.  ❤️  Nevis best ja sinä!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 23. osa 20.10
Kirjoitti: Rosmariini - 20.10.2020 00:59:32

Kiitos kommentista, Kaarne! Tosi mukava että tykkäsit kaikkien tarinankaarista ja että tarina jaksaa vieläkin kiinnostaa! Kiitos myös hyvästä kukkaishuomiosta, noinhan se todella on! Yritän ehdottomasti jatkaa tätä enemmän nyt vähän tällaisen "kesätauon" jälkeen, saa nähdä jos Nano vaikka inspaisi kirjoittamaan enemmän. Tässä nyt kuitenkin hieman jatkoa, hyviä lukuhetkiä! ♥

---

XIX. Risteyksistä

He olivat muutaman tunnin matkan päässä Syväsuolta, kun maa alkoi jyristä.

Nevis tai Sigrid eivät tunteneet sitä. Heidän ratsunsakaan tuskin tunsivat sitä.

Mutta Ada tunsi. Se oli matalaa jyskytystä, kuin valtaisa kellokoneisto olisi käynnistynyt heidän allaan. Jokin jo kauan pysähtyneenä ollut lähti silloin liikkeeseen. Hitaasti, ensin, madellen ja nytkähdellen, sitten nopeutuen ja tasautuen kuin sydämen syke.

”Meidän täytyy kiirehtiä”, Ada sanoi. ”Jokin on todella pielessä.”

He polkaisivat ratsunsa juoksuun. He viilettivät viimeiset kilometrit kuin tuuli. Kun he lopulta saavuttivat Akankorven, heidän ratsunsa lähestulkoon sortuivat heidän allaan. Lähestymisen kuullessaan druidit nousivat teltoistaan jouset ja sauvat tanassa, osoittaen niitä tulijoita kohti. Teltastaan oli kuitenkin astunut myös Nenneth, joka tulijat nähdessään pyysi heitä laskemaan aseensa. Ada loikkasi alas ratsunsa selästä ja riensi äitinsä luo.

”Ylidruiditar”, hän kumarsi. ”Olen palannut.”

”Näen sen”, Nenneth vastasi. Hänen silmänsä osuivat ensin Adaan, sitten Nevikseen ja lopulta Sigridiin. Ja tyhjään tilaan, jossa Freyan olisi kuulunut olla.

”Olen pahoillani”, Ada sanoi. ”Me epäonnistuimme.”

”Tiedän”, Nenneth totesi – mutta hänen äänessään ei kuultanut pettymys. Se oli pikemminkin huolta. Hän raotti telttansa ovea, viittoi sen suuntaan, ja vaihtoi pohjankielelle. ”Tulkaa sisälle. Emme saa hukata aikaa.”

Heidän vietettyään koko päivän ulkona, teltassa oli ahdasta ja pimeää. Se toi Adalle mieleen Vurian ahtaat käytävät, murtuvan kiven, ympärille puristuvat seinät. Hän joutui tasaamaan hengityksensä, jottei sydän hakkaisi liian kovaa. Nenneth vaikutti aistivan hänen hermostuksensa, sillä heidän istuuduttuaan paikalle hän tarjosi Adalle yrttisavuketta. Ada kuitenkin kieltäytyi. Hänen oli ajateltava nyt selkeästi.

”Kerro minulle, mitä tapahtui”, Nenneth käski.

Ada kertoi. Hän ei jättänyt mitään yksityiskohtia kertomatta – ei muita kuin sen, että Nevis oli suudellut häntä. Nenneth kuunteli kaiken kivikasvoisena. Vasta lopuksi hän puhui.

”Urkoth on täällä.”

”Täälläkö?” Neviksen katse pompahteli teltan kulmasta toiseen, kuin Urkoth voisi loikata nurkan takaa millä hetkellä hyvänsä. ”Missä?”

”Ei hän tarkoittanut täällä”, Ada korjasi. ”Vaan Syväsuolla. Tunsin aiemmin jotain. Tietyn… muutoksen. Siksi tulimme tänne niin kiireellä.” Ada kääntyi takaisin Nennethiä kohti. ”Urkoth löysi ensimmäisen toivomuspeilinsä.”

”Juuri niin”, Nenneth vastasi. ”Mutta ei vain sitä. Tässä on kyse jostain paljon vakavammasta.”

”Vakavammasta?” Nevis yskäisi. ”Miten tämä voi mennä enää vakavammaksi?”

”Tilanne olisi ollut joka tapauksessa vakava, mutta asioihin on tullut muutos. Se, että Urkothilla on nyt Järjestyksen sauva… monimutkaistaa asioita. Vaikka se olikin aikanaan taottu Isrothille, siinä virtaava jumalallinen voima on samaa kuin Urkothissa – olivathan he samaa lihaa ja verta. Se on tehnyt hänestä vahvemman. Ja ohjannut häntä toivomuspeilin luo majakan tavoin.”

”Tarkoitatko siis, että Urkoth tiesi missä peili on? Tietääkö hän muidenkin sijainnit?”

”Urkoth ei tiennyt, missä peili on – mutta peili tiesi, missä Urkoth on. Katsos, peilin kappaleet tahtovat löytää takaisin Urkothin luo. Ne on luotu Urkothia varten. Siksi ne kutsuvat häntä. Ja mitä useamman niistä Urkoth saa korjattua, sitä lujemmaksi niiden kutsu kasvaa. Toistaiseksi Urkoth aistii vain läheisten peilien sijainnit – häntä varmasti auttoi se, että hän oli jo vieraillut kartanossa aiemmin. Mutta vielä tulee aika, jolloin etäisyys ei rajoita häntä. Ja silloin voi jo olla kannaltanne liian myöhäistä.”

Nevis laski katseensa. Hän näytti siltä, että olisi ollut missä tahansa muualla sillä hetkellä – jos hän olisi voinut kadota maan rakoon, hän olisi tehnyt niin. Ada ymmärsi häntä kyllä. Nevis varmasti yhä syytti itseään Freyan katoamisesta. Vaikka se ei ollut yksin hänen syynsä. Heistä jokaisen olisi pitänyt vahtia Freyaa tarkemmin.

”Toivo ei ole vielä menetetty”, Nenneth lohdutti. ”Koska Urkoth ei ole enää seurassanne, ei hän voi enää saada käsiinsä loppuja Neremynin kappaleita. Teidän on vain löydettävä ne. Sen jälkeen Urkoth tulee kyllä luoksenne.”

”Tarkoitat siis Freya”, Ada korjasi. ”Emme saa unohtaa sitä. Valtaosan ajasta hän on yhä oma itsensä. Emme saa ruokkia väärää puolta hänestä uskomalla siihen.”

”Tässä ei ole enää kyse uskomisesta. Mitä useamman palan Urkoth löytää, sitä vähemmän ystävästänne on jäljellä.”

”Sitten meidän on pidettävä kiirettä. Kerro minulle, Nenneth. Mitä meidän on tehtävä?”

”Tarvitset uuden sormuksen”, Nenneth nyökkäsi Adan kättä kohti. ”Siinä isäsi saa auttaa sinua. Mikä on seuraava kohteenne?”

”Antropol”, Ada vastasi. ”Matka sinne on pitkä.”

”Ei niin pitkä, jos autamme sinua”, Nenneth ehdotti. ”Me voimme avata teille tien.”

Nevis nielaisi niin lujaa, että Ada kuuli sen. ”Tarkoitatko uutta teleporttia? Mutta… näithän sinä, mitä viime kerralla kävi!”

”Freya ei ole mukanamme tällä kertaa”, Ada rauhoitteli. ”Teleportit ovat täysin turvallisia. Sitä paitsi tämä on vakaa teleportti, jota ei ole luotu kiireellä. Riskit ovat lähes olemattomat.”

”Mutta riskejä on?”

”Hyvin pieniä. Suuremmalla riskillä tulemme yllätetyksi maantiellä. Eikä meillä ole yhtään ylimääräistä aikaa tuhlattavaksi.”

Nevis myöntyi ja vetäytyi hiljaiseen mietiskelyyn. Ada pani merkille, että Sigrid nojautui lähemmäs puolihaltiaa, ikään kuin tarjotakseen kätensä, mutta veti sen pois yhtä nopeasti, kuin oli sitä tarjonnutkin. Nevis ei ehtinyt huomata mitään.

”Se on siis selvää”, Nenneth jatkoi. ”Avaamme teille polun Antropoliin. Mutta ennen sitä, olisi jotain, jota teidän olisi syytä tietää Neremynistä.”

”Kerro”, Ada sanoi.

Nenneth nyökkäsi. ”Sillä aikaa kun olitte Vuriassa, perehdyin entistä tarkemmin vanhoihin taruihin. Ne herättivät minussa epäilyksiä, jotka kertomuksenne vahvisti. Siksi minun on syytä varoittaa teitä.”

”Varoittaa?” Sigrid kysyi.

”Niin. Jumalallisia välineitä ei ole tarkoitettu kuolevaisten käsiteltäviksi – näittehän, mitä Freyalle kävi. Mutta se voima ei myöskään kuulu tähän maailmaan. Samalla tapaa kuin teille on vaikeaa käsitellä jumalallisia välineitä, jumalien on vaikea käsitellä tätä maailmaa.” Nenneth piti merkitsevän tauon. ”Jumalten… on helpompi käsittää tätä kaikkea kuolevaisten kehojen kautta. Siksi teidän olisi hyvä tietää, että mitä valmiimmaksi Neremyn tulee, sitä enemmän Isroth saattaa yrittää… tavoittaa teitä.”

Ada veti syvään henkeä käsittäessään, mitä Nenneth yritti sanoa. ”Tarkoitatko siis, että… jollekin meistä voisi käydä kuten Freyalle?”

”Tarkoitan. Isroth voi yrittää käyttää teistä jonkun kehoa välikappaleenaan. Mutta se voi myös olla hänen ainoa vaihtoehtonsa päästä tähän maailmaan. Hänen ainoa keinonsa kukistaa Urkoth.”

Nyt Nevis ja Sigridkin vaikuttivat käsittävän, mistä oli kyse.

”Että me lainaisimme kehoamme jumalalle?” Nevis kysyi.

”Mutta eikö se ole vaarallista?” Sigrid puolestaan intti. ”Sanoitte, että joka sirpaleen myötä Freyasta tulee vähemmän Freya, ja enemmän… Urkoth. Että hän saattaa lakata olemasta itsensä kokonaan. Voisiko jollekin meistäkin käydä sillä tapaa?”

”Tarkoitan”, Nenneth sanoi. ”On mahdollista, että Urkothin kukistamiseksi, jonkun teistä on uhrattava henkensä.”

*

”Sinä ajattelet sitä, etkö vain”, Sigrid sanoi Nevikselle, kun he poistuivat Nennethin teltasta. Sigrid tunnisti Neviksen silmissä olevan katseen. Hän näki sitä kaupunginkaartilaisten silmissä, kun he säntäsivät kiinniottotehtävälle kolme kymmentä vastaan. Hän näki sen kapteeninsa silmissä, kun laineet löivät laivan keulan yli, ja he silti jatkoivat eteenpäin. Hän näki sitä rikollisten silmissä, kun heidät passitettiin tyrmästä hirsipuuhun. ”Sinä haluat tehdä sen. Antaa kehosi Isrothille.”

Nevis ei sanonut mitään. Hän hädin tuskin kuuli Sigridiä. Se itsessään oli huolestuttavaa – se Nevis, kenet hän tunsi, ei olisi ollut jättänyt sivuun tilaisuutta vääristellä Sigridin sanoja omiin rivoihin tarkoituksiinsa.

”En voi antaa sinun tehdä sitä”, Sigrid jatkoi. ”En voi antaa sinun uhrata itseäsi.”

Adakin havahtui heidän keskusteluunsa. ”Sinä aiot mitä?”

”Minä teen sen”, Nevis sanoi. Yllättävän päättäväisesti. Sigrid ei ollut varma, oliko ikinä kuullut hänen olevan yhtä varma mistään. ”Minun syytänihän tämä on. Minä löysin toivomuspeilin. Minä annoin Freyan mennä. Minut Urkoth haluaa tuhota. Ei teitä.”

”Et voi sanoa noin”, Sigrid vastusti. ”Me olemme tässä yhdessä.”

”Ehkäpä. Mutta ainakin teillä on vielä jotain syitä elää. Minä en ole ollut oma itseni enää pitkään aikaan. En enää tiedä itsekään, kuka olen. Jos lähden, kukaan ei tule kaipaamaan minua.”

”Tiedät, ettei tuo ole totta”, Sigrid puristi kätensä Neviksen olkapäälle. ”Me tulemme kaipaamaan sinua.”

”Ihanko totta? Minua? Vaiko minun taitojani?”

Sigrid murahti. ”Sinä ansaitset elää ihan yhtä hyvin kuin mekin. Minä teen sen. Olen sotilas. Minut on koulutettu uhrautumaan rakastamieni asioiden puolesta. Jos minun on kuoltava, jotta tuhannet voivat elää, teen sen silmääkään räpäyttämättä.”

Ada ravisti päätään. ”Ei. Teistä kummallakin on vielä pitkä elämä edessänne. Olette vasta nuoria. Minä olen elänyt jo vuosisatoja. Sitä paitsi, Isroth on minun jumalani. Jos joku ansaitsee uhrata kehonsa hänelle, se olen minä.”

Tuli hiljaista. Hetkeen heistä kukaan ei sanonut mitään. Mutta kaikki ajattelivat samaa asiaa.

”Emme tee tätä päätöstä nyt”, Ada sanoi lopulta. ”Nenneth sanoi, että se on mahdollista. Ei välttämätöntä. On yhä mahdollisuus siihen, ettei meistä kenenkään tarvitse turvautua siihen. Mietimme sitä vasta sitten, jos se tilanne tulee eteen. Nyt, keskitymme löytämään loput Neremynin kappaleet.”

Sigrid nyökkäsi. ”Viisaasti sanottu, Ada.”

”Menen nyt isäni luo”, Ada sanoi. ”Valmistautukaa lähtöön sillä aikaa.”

”Hyvä on”, Nevis huokaisi. Hänen äänessään oli jollain lailla erikoinen sävy, aivan kuin hänelle olisi ollut isokin pettymys lakata miettimästä omaa kuolemaansa.

Se sai Sigridin varmistumaan entistä enemmän yhdestä asiasta.

Kukaan muu ei enää kuolisi turhaan. Hän pitäisi siitä huolen.

*

Belien istui metsäaukiolla ja meditoi.

Hän oli asettunut keskelle valkoisten sienten muodostamaa kehää, ja hänen vaatteensa olivat valkeat. Kaulassaan hänellä oli eläinten luista tehty koliseva kaulakoru, ja paljas, öljytty päälaki kimalsi pilvien halki hehkuvan auringon valossa.

”Adnaith”, Belien tervehti jo ennen kuin avasi silmänsä. Kun hän avasi ne, ne olivat vesittyneet ja hirveän suuret. ”Ah, odota. Osaksi Adnaith. Osa sinusta on poissa.”

Ada nyökkäsi. ”Niin. Menetin sen.”

”Sinun on vain löydettävä se uudestaan. Tule edemmäs. Astu kehään.”

Ada taittoi matkansa metsäaukion poikki keskelle sienikehää, varoen astumasta niiden päälle. Kehää ei saanut rikkoa. Siellä ollessaan hän asettautui risti-istuntoon isäänsä vastapäätä, niin lähelle, että heidän polvensa koskettivat. Lähietäisyydeltä Ada näki, kuinka Belienin tummissa silmissä välkehti valkeampia raitoja, kuin lumituiskuja tai salamaniskuja. Adan päätä alkoi särkeä.

”Tartu minua käsistä. Sen jälkeen sulje silmäsi.”

Ada totteli. Pian hän tunsi isänsä sormet omien sormiensa ympärillä. Belienin kädet olivat karheat ja lämpimät. Voima virtasi sykäyksinä niiden alla.

”Nyt, avaa ne.”

Kun Ada avasi silmänsä, Belien oli poissa. Mutta niin oli kaikki muukin.

”Kerro minulle, missä olet”, Belienin ääni kaikui hänen korvissaan.

Ada siristeli silmiään ja katseli ympärilleen. Oli tullut äkkiä kovin kirkasta. Maisema ympärillä oli kauttaaltaan valkean sumun peitossa. Jotain kylmää pyyhkäisi Adan ihoa vasten. Lunta.

”En… tiedä”, Ada vastasi.

”Olet sinä jossakin. Kaivele mieltäsi.”

”Täällä on talvi. Sataa lunta.” Ada otti askeleen eteenpäin, ja hänen jalkansa upposi nilkkaa myöten hankeen. Tuuli ulvoi hänen korvissaan. Kun hän suojasi silmiään kädellään, hän alkoi erottaa varjoja valkeuden keskeltä. Pyöreitä, kumpuilevia kukkuloita. Tuntureita.

”Mitä muuta?”

Ada tarpoi eteenpäin. Lunta ulottui nyt miltei polviin saakka. Hän tuskin kuuli Belienin ääntä tuulen takaa.

”Miksi olet juuri siellä?”

Ada mykistyi. Hän ei keksinyt mitään syytä sille, miksi oli valinnut tämän muiston. Hän ei edes osannut sijoittaa sitä yhteen tiettyyn aikaan eikä paikkaan. Se tuntui irralliselta, kaukaiselta, kuin se olisi tyystin jonkun muun muisto.

Mutta niin ei ollut. Tämän täytyi olla hänen omansa.

Ada lakkasi yrittämästä tarpoa eteenpäin. Kun hän teki niin, hän oli kuulevinaan jostain äänen. Äänen, joka ei kuulunut Belienille. Tämän äänen omistaja oli lapsi. Se oli lohdutonta nyyhkytystä, johon sekoittui tuuleen kadonneita huutoja.

”Äiti! Isä! Auttakaa!”

Ada höristi korviaan ja paikansi äänen suunnan. Se tuli hänen takaansa, menosuunnasta poispäin.

”Haloo?” Ada huusi perään. Hänen äänensä kuulosti erilaiselta kuin yleensä. Korkeammalta. ”Onko siellä joku?”

”Isä! Äiti!”

Ada kääntyi ääntä kohti ja pinkaisi juoksuun. Lumi pöllysi kaikkialla hänen ympärillään. Sitä ulottui nyt miltei lanteisiin saakka. Ada ajatteli ensin sen johtuvan siitä, että hanki oli muuttunut syvemmäksi, mutta käsitti sitten jalkojensa lyhentyneen. Hänen koko kehonsa oli kutistunut. Hiuksetkin olivat lyhyemmät – pienet, tummat letit, jotka tuskin ulottuivat hänen olkapäilleen saakka.

”Missä sinä olet? Vastaa!”

”Täällä”, heikko ääni värisi hänen oikeallaan. ”Minä olen täällä.”

Ada kahlasi lumen halki kuin olisi uinut siinä, työnsi sitä syrjään kunnes se loppui aivan yhtäkkiä. Maa hänen jalkojensa alla oli muuttunut jyrkäksi seinämäksi, joka oli ainakin pari metriä korkea. Sen alaosassa oli pieni, jäätynyt puro, jonka rantaan kaislat olivat jähmettyneet koviksi kuin kristallit.

Noiden kaislojen lomassa kyhjötti lapsi.

Poika oli niin valkea, että häntä hädin tuskin erotti ympäröivästä lumesta – aina vaaleaa ihoa, hiuksia ja silmäripsiä myöten. Hän kyhjötti erikoisessa asennossa jään päällä, jalat omituiseen asentoon vääntyneenä. Kun Ada katsoi tarkemmin, hän oivalsi yhden pojan jaloista olevan jumissa jään alla. Loput hänen vartalostaan retkotti elottoman oloisena paikallaan.

”Ei”, Ada henkäisi. ”Ei!”

Hän etsi rinteestä sopivan kohdan ja liukui alas, kunnes saavutti jäisen joen pohjan. Sen pinta kantoi hänen jalkojensa alla, kun hän astui sille ja alkoi vetää poikaa ylös jäistä. Tehtävä oli helppo – poika oli paljon kevyempi kuin hän, vaikka heillä oli tuskin montaa vuotta ikäeroa. Ada kiskoi hänet irti ja nosti lumipenkkaan, jossa tämä nojasi hänen vartaloaan vasten.

”Kiitos”, poika kuiskasi heikolla äänellä. Ada punoi sormensa hänen hiuksiinsa, ja huomasi sitten, etteivät ne olleetkaan lumessa. Ne vain olivat hyvin, hyvin vaaleat. Kuten ripset ja kulmatkin.

”Mitä sinulle tapahtui?” Ada kysyi. ”Kadotitko vanhempasi?”

”Minä karkasin”, poika vastasi. ”Sitten eksyin ja astuin harhaan. Jäin jumiin.”

”Ei mitään hätää. Olet nyt turvassa. Mikä sinun nimesi on?”

”Varith.”

”Hauska tutustua, Varith. Minun nimeni on Ada.”

”Ada.” Varith puristi kätensä tiukemmin hänen ympärilleen. ”Ethän jätä minua?”

”En jätä sinua”, Ada vannoi. ”En koskaan jätä sinua.”

Lumituisku hautasi heidät alleen, ja Ada sulki silmänsä.

Kun hän avasi ne jälleen, hän oli jälleen Belienin luona, takaisin nykyhetkessä. Isän kädet pitelivät hänen omiaan, ja ne tuntuivat viileiltä. Ilma kaikkialla ympärillä tuntui siltä. Kuin pala muistoa olisi vuotanut tähän aikaan.

”Sinä teit sen”, Belien sanoi. ”Löysit muistosi. Katso.”

Belien nosti Adan kättä niin, että sormet olivat kasvojen tasalla. Adan etusormi ei ollut enää tyhjä. Nyt siinä oli vaalea, sinihohtoinen sormus, jonka sävy toi mieleen talvisen taivaan tai jäätyneen meren. Kun valo osui kiveen, se näytti lähes valkoiselta, kuin lumituisku olisi pyyhkäissyt sen halki ja peittänyt maailman hetkeksi alleen.

”Se on ehjä”, Ada totesi. ”Olen taas ehjä.”

”Niin”, Belien nyökkäsi, ”mutta et ole enää se sama Ada, joka olit ennen. Tämä voima on erilainen. Sinun on suhtauduttava siihen eri tavoin. Varoen.”

”Ymmärrän.”

”Jokainen druidi, joka vetää luonnosta voimaa, vetää palan luontoa myös itseensä. Hänestä tulee enemmän sen kaltainen. Mieti siis tarkkaan, oletko valmis siihen.”

*

Kun Ada tuli takaisin, hänessä oli jotain erilaista.

Nevis ei aivan osannut sanoa, mistä oli kyse. Eihän Ada yleensäkään ollut taipuvainen siihen, että antaisi itsestään paljoa ulospäin. Hän oli aina ollut tietyllä tapaa heidän joukkonsa isähahmo – sellainen, joka aina kuunteli ja ohjasi eteenpäin, mutta ei välittänyt juuri itsestään.

Silti, hänestä oli aina huokunut tietynlaista lämpöä. Nyt, sitä tunnetta ei vain välittynyt samalla tapaa. Tai, jos se lämpö oli siellä, se oli hyvin paksun seinän takana.

”Onko kaikki valmista?” Ada kysyi napakasti astellessaan takaisin leiriin – hänen äänensävynsä ei juuri jättänyt vaihtoehtoja.

”Olen valmis lähtemään”, Sigrid vastasi. Hän kuulosti niin varmalta. Kuten aina.

”Niin minäkin”, Nevis sanoi. Hän, ei niinkään. Koska ei hän ollut valmis, ei todella. Antropol oli se yksi ainoa paikka maailmassa, jonne hän ei halunnut palata enää koskaan. Koska niin moni asia siellä muistutti jostakin. Koska pelkkä ajatus sattui.

”Hyvä”, Ada sanoi. Sitten hän kääntyi äitinsä telttaa kohti, ja ovensuussa Nenneth nyökkäsi hänelle takaisin.

”On aika”, Nenneth sanoi haltiaksi. Kuin yhtenä olentona, kaikki leirin druidit ottivat askeleen ulos teltoistaan. He ympäröivät Neviksen, Sigridin ja Adan yhtenäisenä kehänä, kaikki samalla etäisyydellä toisistaan.

Totta puhuakseen, Nevis ei ollut varma, miten teleportti oikeasti tehtiin. Hän oli nähnyt sellaisen avattavan vain kerran Adan toimesta, ja silloin kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, ettei hänellä ollut aikaa teknisyyksien tarkkailuun.

Nevis ei olisi kuitenkaan osannut odottaa tällaista. Druidit eivät nimittäin näyttäneet taikovan.

He olivat alkaneet laulaa.

Laulu alkoi huomaamattomana – lähestulkoon niin hiljaisena, että sitä olisi voinut pitää pelkkänä tuulen kuiskauksena. Hiljalleen se kuitenkin voimistui. Äänestä tuli heinikon kahinaa, oksiston rahinaa. Aaltojen roisketta ja maan kaukaista jyrinää. Äänet yhtyivät joukkoon hiljalleen, yksi kerrallaan, kunnes niitä oli päällekkäin niin monia, että ne peittivät alleen kaiken muun.

Nevis olisi voinut miltei vannoa, ettei vain kuullut noita ääniä, vaan myös näki ja tunsi ne – haistoi meren suolan ja maan turpeen, aisti roiskeet kasvoillaan ja maan vapinan jalkojensa alla. Laulu kasvoi kasvamistaan, kietoi heidät syleilyynsä, ja kaiken tuon keskellä todellisuuteen aukesi lukemattomia ikkunoita ja ovia toisiin aikoihin ja paikkoihin. Osa kuvista oli sumeampia, kuin maalia vedessä, ja osa terävämpiä ja niin tarkkoja, että niistä saattoi erottaa jokaisen, pienimmänkin yksityiskohdan. Neviksen teki lähestulkoon mieli kurottaa kätensä koskettaakseen niitä, mutta lumous särkyi heti, kun hänen näkökenttäänsä piirtyivät tutut tornit joen varteen rakennetun kaupungin huipulla.

Lopuksi laulu huipentui kumahdukseen, joka oli kuin keväällä ensi kertaa halkeavan jään kolahdus. Sitten todellisuus ikään kuin lukkiutui paikoilleen, ja monet maailmat limittyivät yhdeksi, kunnes jäljellä oli enää portti Antropoliin. Tuli hiljaista.

Nevis tunnisti noista torneista jokaisen. Jokaisen pimeän kujan ahtauden ja jokaisen kiven karkean tunnun paljaiden jalkapohjien alla.

”Onnea matkaan.” Nennethin ääni tuntui kuuluvan jostain kovin kaukaa.

Belien vilkutti heille kaukaa leirin reunalta. Loput druideista kumarsivat päänsä. Ehkä kunnianosoituksena. Ehkä hyvästiksi.

Ada ojensi oikean ja vasemman kätensä, ja Sigrid ja Nevis tarttuivat niihin.

He astuivat ilmaan maalattuun kuvaan, ja ukkosen jyrähdys sulki portin heidän takanaan.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 24. osa 22.11
Kirjoitti: Rosmariini - 22.11.2020 20:45:07

A/N: Jee, uusi luku viimeinkin! Olen saanut tätä jonkin verran Nanon aikana kirjoiteltua, ja siksi tämä uusi luku onkin vähän pidempi kuin edelliset! Tarina etenee viimein takaisin Antropoliin, Neviksen vanhoille kotikulmille. Hyviä lukuhetkiä, toivottavasti nautitte tästä pitkään!

---

XX.   Paluu Antropoliin

Karavaanit kiikkuivat kolisten kohti etelää.

Ne koostuivat kuudesta kappaleesta hevoskärryjä, joista jokaisen kyydissä istui yhdestä kahteen kääpiötä. Kauppavaunuiksi he olivat niitä kutsuneet, ja he olivat matkalla Kultamoon – Syväsuota hiukan pienempään kaupunkiin kahden päivän matkan päässä etelään. Kultamon kaupunki oli kuulemma tunnettu siitä, että siellä oli aikanaan sijainnut valtaosa pohjoisen kultavarannoista. Aikojen kuluessa nuo varannot olivat ehtyneet, ja nyt kaupunki koostui lähinnä hylätyistä kaivoksista, tunneleista niiden alla.

Yksi noiden karavaanien kyydissä istuvista oli nuori, punatukkainen kääpiötyttö, joka kantoi mukanaan pitkulaiseen, puiseen pakettiin suljettua esinettä. Alkuun hän oli pitänyt sitä paljaana kädessään, mutta mitä kauemmin hän sitä käsitteli, sitä vaikeammaksi sen kantaminen tuntui. Sen pinta oli tuntunut alkuun viileältä hänen kädessään, sitten lämpimältä, sitten polttavalta. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sulkea se laatikkoon. Palaneen kätensä peitoksi hän kääri paksut hansikkaat, mutta nekään eivät täysin estäneet tykyttävää kipua.

Silti hän tiesi, ettei hän voinut luopua laatikosta. Se oli elintärkeää.

Kääpiötyttö katseli ohitse lipuvia, jo korjattuja peltoja, joiden ruskeiden maiden ympärillä riippui harmaa pilvivaippa. Koko matka oli ollut samaa, mitäänsanomatonta maisemaa, eikä siihen enää oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota. Sen sijaan tyttö tunsi katseiden poltteen niskassaan. Hänestä oli jo pitkään tuntunut siltä, että karavaanien väki piti häntä vähän kummallisena. He katsoivat häntä omituisella tapaa – kuin keittoa, jossa on klimppejä, tai liian pitkään lämpimässä ollutta kalaa. Yksi noista tuijottajista istui samoissa kärryissä Freyan kanssa – nuori, pellavapäinen kääpiöpoika, jonka leuassa kasvoi punaisia parranhaituvia.

”Sä haluut tietää, miks ne tuijottaa sua”, poika sanoi. Ja tuijotti entistä tiukemmin. ”Se johtuu siitä, miten nuori sä oot. Ne miettii, mitä sun ikänen tyttö tekee yksin tiellä.”

Kääpiötyttö tuhahti. ”Etkö sinä ole suunnilleen minun ikäiseni?”

”Mä oon jo kuustoista”, poika totesi leuka pystyssä. ”Se on hieno ikä. Saan ajaa hevoskärryjä ja kaikkea. Kantaa varsijoustakin. Ja juoda viinaa kievarissa, hehee!”

Freya pyöräytti silmiään. ”Jaa. Tosi hienoa.”

”No eikö muka? Mitä muuta elämässä oikein tarttee? Kerro mulle, typykkä.”

”En ole mikään typykkä. Minulla on nimikin.”

”Ai niinkö? Mikä se on?”

Kääpiötyttö yritti muistaa. Hänestä tuntui, ettei se ollut aina ollut niin vaikeaa. Kyllähän hänen nyt oma nimensä pitäisi muistaa?

”Freya”, hän sanoi lopulta, vaikka kirjaimet eivät sointuneet hänen kielelleen.

”No niin, Freya”, poika sanoi huvittuneena, ”mitä sä oikein haluat? Miks sun pitää päästä etelään?”

”Koska etsin jotain.”

”Mitä?”

”Jotain, mikä kauan sitten kuului minulle.”

”Mitä sille tapahtui?”

”Kadotin sen.”

”Jaahas”, poika totesi, uteliaana. ”Joku aarreko?”

”Mittaamattoman arvokas.”

”Aijaa.” Poika kellahti selälleen vaunun penkkiä vasten ja heitti jalkansa laidan yli. ”Ihan kiva.”

Poika kuulosti melkein siltä, kuin olisi halunnut sanoa enemmän. Freya kohotti kulmiaan. ”Ihan kiva?”

”Niin. Tai, tosi kiva sulle, varmaan. Mulle ehkä ei niinkään. Mulle riittää se, että saan olla mun ystävien ja perheen kanssa.” Poika heilautti kättään viereisten kärryjen suuntaan, joiden kyydissä istui vähäsanainen kääpiöpariskunta – vaaleapartainen kääpiöherra ja hänen punatukkainen vaimonsa. ”Tän parempaa aarretta ei ookkaan.”

”Perhe…” Freya sanoi itselleen. Hänestä tuntui, että se sana oli merkinnyt hänelle joskus paljon. Nyt se vain tuntui vieraalta.

”Onks sulla perhettä?” poika kysyi – sitten perui sanansa – ”anteeks. Ei varmaankaan. Ethän sä muuten olis täällä.”

Freya ravisti päätään.

”Ei ole.” Se maistui valheelta, mutta hän ei enää osannut sanoa muutakaan. ”Ei ketään.”

*

Sigridin korvat napsahtivat lukkoon.

Se oli ainoa tuntemus, jonka hän tunsi siirtyessään portaalista lävitse. Tähän ei liittynyt sitä kylmää ja pimeää tyhjyyttä, joka oli imaissut hänet Adan tehdessä äkkiä portaalia ulos Vurian uumenista. Sigridistä tuntui ainoastaan siltä, että hän olisi astunut oven lävitse huoneesta toiseen.

Ensimmäisenä hän häkeltyi siitä, miten kirkasta ulkona oli. Siihen aikaan vuodesta Syväsuolla tuli aikaisin pimeää, eikä aurinko koskaan kivunnut niin korkealle. Joen pinta kimalsi kirkkaan sinisenä saman sävyistä taivasta vasten, ja lokit kiersivät kirkuen sen yllä. Tuttua meren tuoksua täällä ei kuitenkaan ollut. Sen sijaan ilmassa leijaili toinen toistaan erikoisempia tuoksuja, osa miellyttäviä ja osa epämiellyttäviä – eksoottisia mausteita ja kasveja, mutta toisaalta myös hikeä, ulostetta, liuottimia ja roskia – kaikkea, mitä suurkaupungin jäteveden mukana nyt saattoi liikkua. Ja kaiken tuon yllä leijaili Syväsuolle hyvin epätyypillinen, terävä, otsonimainen tuoksu.

Taikuus. Sitä oli täällä kaikkialla.

”Tietä!” joku karjaisi yllättäen, riuhtaisten Sigridin ajatuksistaan. ”Tehkää tilaa, tollot!”

Sigrid hätkähti ja astui sivummalle, jottei jäisi sivusta tulevien kärryjen alle. Hän käsitti heidän ilmestyneensä keskelle rannan tuntumassa kulkevaa polkua, jota pitkin kulkevat lukuisat urat kertoivat sen olevan hyvin käytetty. Silläkin hetkellä polulla kulki useampia kauppakärryjä, joita työntävät kauppiaat loivat tientukkeeseen poikkeuksellisen häijyjä katseita.

”Jestas sentään”, Sigrid siunaili pyyhkiessään hikeä niskastaan – hän alkoi vasta tulla tietoiseksi siitä, miten lämmin Antropolissa oli vuodenaikaan nähden, ”onko kaikilla täällä niin hirveä kiire?”

”Kutakuinkin”, murahti tanakka kääpiöherra, joka oli ilmestynyt jostain aivan Sigridin kylkeen. Sigrid tuskin erotti kääpiön silmiä hänen kasvojaan peittävän karvoituksen takaa, mutta kun hän lopulta teki niin, hän huomasi, etteivät ne olleet mitään selkeää väriä, vaan heijastelivat kaikkea hänen ympärillään.

”Nevis”, Sigrid tunnisti. ”Olisit voinut varoittaa ensin.”

”Anteeksi”, kääpiöherra, tai siis Nevis, sanoi. ”Voin ottaa tutummankin muodon.”

Parta havisi kääpiön kasvoilta. Hiukset vaihtoivat väriä ja muuttuivat pidemmiksi. Kunnes Sigridin edessä seisoi pieni, punatukkainen kääpiötyttö, jonka kasvot olivat pisamien täplittämät.

”F…Freya?” Sigrid köhäisi.

”Tuo ei ole hyvä ajatus”, Adan ääni kuului Sigridin takaa.

”Höh”, Freya-Nevis harmitteli. ”Olisiko tämä sitten parempi?”

Freyan iho tummeni ja kurtistui, kunnes se oli lähellä vanhan puun kaarnaa. Hän sai pituutta ainakin puolitoista metriä. Hiukset putosivat kokonaan päästä, ja kaulaan ilmestyi luista punottu koru.

”Ei”, Ada huokaisi. ”Anna isäni kasvojen olla.”

”Vai niin”, Belien pyöräytti silmiään. ”Sinulle ei kelpaa sitten mikään.”

Haltian kasvot vaalenivat, ja niille kasvoi sänkeä. Korvat typistyivät ja olkapäät levenivät. Sigrid olisi voinut tunnistaa niiden kaaren vaikka unissaan. Hänen kurkkuaan alkoi kuivata.

”Grems”, hän sanoi. Sitten hän ravisteli päätään. ”Ei. Ei käy. Älä muutu keneksikään, kenet tunnemme oikeasti. Se on liian häiritsevää.”

”Sinun olisi muutenkin syytä lopettaa tuo”, Ada sanoi. ”Herätät liikaa huomiota. Ja juuri sitähän me yritämme välttää.”

Nevis vaikutti ymmärtävän yskän. Hän vilkuili hetken ympärilleen, ja kun kukaan ei huomannut, hän otti ennestään tuntemattoman ihmismiehen hahmon – maantienharmaa tukka, keskivaalea iho, vähän partaa, tavalliset vaatteet. Ei mitään erikoista. Paitsi silmissä.

”Tuo on parempi”, Sigrid myötäili. Sitten hän kääntyi katsomaan Antropolin suuntaan. He olivat päätyneet pari kilometriä kaupungin muurien ulkopuolelle, mutta niinkin kaukaa katsottua Antropol näytti valtavan suurelta. Tornien ja muurien muodostama siluetti näytti tummalta aurinkoa vasten, ja jollain lailla luotaantyöntävältä. Mutta sinne heidän oli mentävä.

”Mitä nyt?” Sigrid jatkoi, ja kääntyi sitten Nevistä kohti. ”Mistä aloitamme?”

Neviksen kantamat kasvot olivat vakaat, mutta hänen silmiensä takana välkehti monia, vaikeasti tulkittavia tunteita.

”Saatan tietää jonkun, joka voi auttaa meitä.”

*

Antropolissa asui monta miljoonaa ihmistä.

Kaiken ikäisiä, kokoisia ja rotuisia. Haltioita, kääpiöitä, puolituisia ja ihmisiä, ja kaikkia niiden väliltä. Pysyviä asukkaita, matkalaisia, läpikulkijoita. Niin monia kasvoja, ettei kenenkään ollut mitenkään mahdollista tunnistaa niitä kaikkia.

Silti Neviksestä tuntui, että kaikki tunsivat hänet.

Se oli täysin mahdotonta – eihän hänellä ollut edes omia kasvojaan – mutta hänestä tuntui niin silti. Jokainen edes vahingossa kohdattu katse tuntui vihamieliseltä. Jokainen huomaamatta tapahtunut tönäisy sai hänet sävähtämään. He eivät olleet ehtineet edes etuportteja pidemmälle, ennen kuin Nevis olisi halunnut paeta tai kadota maan alle.

Vaikka ennen toiset kasvot olivat tarjonneet hänelle pakopaikan, niin ei enää ollut. Vieras iho hänen ympärillään tuntui ahtaalta. Kasvot hänen omiensa yllä tukahduttavilta kuin liian tiukalle asetettu naamio.

Nevis ei kuitenkaan näyttänyt sitä ulospäin. Ei hän voinut. Hänen täytyi olla huomaamaton. Nimetön. Kasvoton. Hän oli tukehtumaisillaan, mutta antoi kadun virran kuljettaa hänet eteenpäin, pää hädin tuskin pinnan yläpuolella. Antoi sen johtaa hänet takaisin kymmenen vuotta taaksepäin, kapealle, hiljaiselle kujalle, jossa verta oli pinttynyt katukivien väliseen tilaan. Osa siitä oli hänen omaansa.

Paikan ovi näytti yhä samalta kuin ennenkin. Täysin tavalliselta puiselta ovelta, jos tarkempia ollaan. Siinä ei ollut mitään huomionarvoista. Se ei ollut tämän paikan tarkoitus. Päinvastoin.

Nevis vei nyrkkinsä ovea vasten ja koputti.

Odotti hetken. Vastausta ei kuulunut.

”Ehkä hän ei ole kotona?” Ada pohti.

”On hän”, Nevis sanoi. Hän yritti uudelleen, tällä kertaa huudon kera. ”Lepinkäinen? Tiedän, että olet siellä.”

Sigrid kurtisti kulmiaan. ”Eikö tuo ole ihan tavallinen lukko? Etkö sitä voisi vain tiirikoida sen auki?”

”Mikä lainvalvoja sinä oikein olet?” Nevis naurahti. ”Ei. Silloin hän varmasti heittäisi meidät ulos, ja olisimme takaisin lähtöpisteessä.”

Sitten Nevis käsitti jotakin, ja hän tökkäsi Sigridiä kyynärpäällään. ”Niin, muuten. Yritä näyttää vähemmän… lailliselta. Laita viittasi kiinni. Anna hartioidesi lysähtää vähän. Ja odota.” Nevis pörrötti Sigridin tukkaa niin nopeasti, ettei Sigrid ehtinyt vastustella. ”Täydellistä.”

Sigrid tuijotti häntä pöllämystyneenä. Kun hän vei kätensä päälaelleen, hänen poskilleen nousi hienoinen puna.

Nevis päätti yrittää koputtaa vielä kerran. ”Minä täällä, Kasvoton. Tarvitsemme apua.”

Ovi Neviksen edessä lennähti auki niin vikkelään, että Nevis oli kaatua sitä päin. Ulos pilkistävät kasvot eivät kuitenkaan olleet ne vanhan naisen kasvot, jotka Nevis odotti näkevänsä. Tämä hahmo oli nuori, tummatukkainen nainen, jonka ruskeissa nappisilmissä oli jotain kummallisella tavalla tuttua.

”Öh”, Nevis totesi hämmästyneenä, ”et sinä ole Lepinkäinen.”

Nainen tuijotti häntä kauriinsilmillään. ”Et sinä ole haavoittunut.”

”En. Nimeni on Kasvoton.”

Sigrid huokaisi niin lujaa, että koko kortteli kuuli. Nuoren naisen katse kääntyi häntä kohti epäluuloisena.

”Ketä te oikein olette? Ja miksi te kyselette tätini perään?”

”Tätisi?” Nevis toisti. Sitten palaset alkoivat loksahdella yhteen hänen mielessään. ”Tätisi. Tietenkin. Lepinkäinen kertoi, että hänellä oli veli. Olet hänen tyttärensä. Sinulla oli nimikin.”

”Niin?”

”Tiainen”, Nevis muisti. ”Sillä nimellä hän sinusta puhui.”

”Tia”, nainen korjasi. ”Nimeni on Tia.”

”Tia. Tiedän, ettet tunne meitä, mutta minä tunsin tätisi. Olin hänen potilaansa. Ja nyt tarvitsen apuasi.”

Tia pudisti päätään ja alkoi laittaa ovea takaisin kiinni. ”Autan vain haavoittuneita. Hyvästi.”

”Odota!” Nevis kiilasi kyynärpäänsä sulkeutuvan oven väliin, antaen lipsahduksen epätoivoa vuotaa ääneensä. ”Sinun täytyy auttaa minua. Tai muuten minä kuolen.”

Nevis ei tiennyt, mikä sai Tian pään lopulta kääntymään – hänen sanansa vai tapa, jolla hän sanoi ne – mutta sillä ei ollut väliä. Tia avasi oven ja astui syrjään sen tieltä.

”Käykää peremmälle. Ja äkkiä. Lämpö karkaa.”

Nevis oli lähestulkoon nauraa ajatukselle. Antropolissa kaikki olivat niin herkkiä. Siellä saattoi olla talvi, mutta siellä ei ollut koskaan kylmä. Ei sillä tavalla, mitä pohjoisessa oli. Se oli ikävää ja vastenmielistä, mutta se kylmyys ei tullut luihin ja ytimiin. Siihen ei voinut kuolla.

Sisällä näytti lähestulkoon samalta kuin viime kerrallakin – vaikka Nevis ei koskaan muistanut niistä kerroista paljoa. Kukaan ei koskaan tullut Lepinkäisen luokse siksi, että olisi halunnut niin. Sinne mentiin vain silloin, kun ei ollut mitään muuta paikkaa, jonne mennä. Tila koostui kulmikkaan eteisen lisäksi yhdestä avotilasta, jossa oli Tian oma sänky ja keittiö. Siellä ei ollut heidän lisäkseen ketään. Huoneen nurkassa oli kuitenkin alakertaan johtava luukku. Sieltä ei kuulunut sillä hetkellä mitään ääniä. Oli oikeastaan poikkeuksellisen hiljaista.

”Missä kaikki potilaasi ovat?” Nevis kysyi.

”Mitkä potilaat?” Tia kysyi. Mutta se ei ollut tietämättömän kysymys. Tämä oli toteamus. Potilaita ei ollut. Nevis ei ollut uskoa korviaan. Aina silloin kun hän oli käynyt Lepinkäisen luona, paikka oli suorastaan pursunnut väkeä. Työ oli pitänyt Lepinkäisen kiireisenä.

”Mitä on tapahtunut?”

Kurttu Tian kulmien välissä syveni, kun hän saatteli seurueen istumaan keittiön pöydän ääreen. Se toi Nevikselle paljon mieleen hänen oman kotinsa – pöydässä ei ollut mitään ylimääräistä, ainoastaan kaksi, puista tuolia. Tia ja Nevis istuivat vastapäätä. Sigridin ja Adan Tia ohjasi istumaan sängylleen.

”Mistä tiedän, että voin luottaa teihin? Että ette vasikoi minusta?”

Nevis hörähti. ”Jollet luottaisi meihin, et olisi koskaan päästänyt meitä sisälle. Nyt on jo liian myöhäistä.”

Tia vaikutti käsittävän sen. Sitä paitsi, he eivät olleet mikään kaikista tavallisin seurue. Puolihaltia (Nevis oli jo silloin paljastanut omat kasvonsa), oikea haltia sekä vanhalta seilorilta vaikuttava arpinaamainen nainen. He tuskin erosivat hänen tavallisesta asiakaskunnastaan juurikaan.

”Asiat ovat… muuttuneet tätini ajoista”, Tia sanoi. ”Hän kuoli viisi vuotta sitten.”

Neviksestä tuntui siltä, kuin hän olisi nielaissut kiven. ”Olen pahoillani.”

”Älä ole. Äiti oli jo vanha. Olen ällistynyt, että hän eli jopa niin pitkään kuin eli, ottaen huomioon, mitä hän teki työkseen. Eikä ikä häntä yksin tappanut.”

”Kuinka niin?”

”Sen jälkeen, kun Legioona otti vallan kaupungissa, rikollisuus väheni huomattavasti. Kaikki pieniinkin rötöksiin syyllistyneet vangittiin. Järjestettiin julkisia rangaistuksia ja teloituksia. Näytettiin, mitä lainrikkojille tehtiin.” Tia vajosi hetkeksi ajatuksiinsa, ja värähdys kulki hänen lävitseen. ”On sanomattakin selvää, ettei asiakkaita enää ollut. Ei rinkitappeluita? Ei luita tai hampaita korjattaviksi. Ei mustan pörssin kauppaa tai puukotuksia? Vähemmän verenvuotoja tilkittäviksi.”

”Osa verestä kadulla vaikutti tuoreelta.”

”Pinttynyttä verta on vaikea pestä pois”, Tia totesi. ”Sitä paitsi, eivät asiakkaat täysin loppuneet. Heitä käy ehkä kerran viikossa. Kerran kahdessa viikossa, jos tilanne on huonompi. Mutta sen jälkeen, kun alakaupunki ratsattiin joitain vuosia sitten… harva enää edes tietää, että tämä paikka on olemassa.”

Nevis puristi huulensa yhteen. ”Olen pahoillani siitäkin.”

”Lakkaa olemasta pahoillasi”, Tia tuhahti. ”Ei se sinun vikasi ole.”

Sigrid, joka oli siihen saakka ollut hiljaa nurkassa, nosti silloin päätään. ”Ymmärrän, miltä sinusta tuntuu. Jokainen lainvalvoja… tai parantaja, silloin kun he tekevät työtään ajattelee, että loppuisipa tämä joskus. Tämä väkivalta ja viha. Jotta heidän työlleen ei olisi enää tarvetta. Mutta sitten kun se loppuu ja asiat ovat taas hyvin, he käsittävät, etteivät he tehneet työtä vain siksi, koska halusivat auttaa. Vaan siksi, koska he olivat hyviä siinä.”

Tia räpytteli silmiään. ”Hyvin sanottu. Melkein, kuin puhuisit omasta kokemuksesta.”

Sigrid korjasi kurkkuaan. ”Moni tuttavani tekee sitä työtä.” Sigrid ei täsmentänyt tarkemmin, mitä.

Tia ei kuitenkaan kyseenalaistanut häntä. Hän laittoi sormensa ristiin ja käänsi katseensa takaisin Nevikseen. ”Sanoit, että olet kuolemanvaarassa. Mistä tässä on kyse?”

Nevis pohti vastaustaan hetken – kuinka muotoilisi asian siten, ettei Tia heittäisi heitä ulos saman tien. Sen jälkeen, mitä Tia oli kertonut Legioonasta, Nevis ei voisi suoraan sanoa olevan heidän tappolistallaan. Kukaan ei haluaisi olla hänen kanssaan tekemisissä sen jälkeen.

Sen sijaan hän päätti lähestyä asiaa toisesta kulmasta. Eikä hän oikeastaan valehdellut, ei todella. Vain muunteli totuutta.

”Kaupungissa on… eräs esine. Vaarallinen sellainen. Ja meidän on estettävä sen päätyminen vaarallisiin käsiin.”

”Miten tämä oikein liittyy sinuun? Ja terveydentilaasi?”

”Se liittyy sinuunkin. Jollemme löydä tuota esinettä, meistä jokainen on kuolemanvaarassa. Se on uhkaksi koko Antropolille. Siksi meidän on löydettävä se, ennen kuin kukaan muu ehtii tehdä niin.”

Tia nielaisi. ”En ymmärrä. Jos kaupungissa on kerta jotain niin vaarallista, miksei kukaan muu tiedä siitä? Eikö tämän pitäisi olla Legioonan tehtävä?”

”Legioona ei ymmärrä, miten vaarallisesta esineestä on kyse. He tuskin edes käsittävät siinä olevan mitään erikoista, ja se lojuu jossain käyttämättömänä. Se varmaankaan ei ole edes heidän hallussaan. Sinun ei tarvitse pelätä, että suututtaisimme heidät.”

”Kuulostaa siltä, että ette tiedä tästä esineestä oikeastaan mitään”, Tia sanoi. ”Mikä se edes on?”

”Ase”, Ada vastasi Neviksen puolesta. ”Muinaisten haltioiden takoma sellainen. Siihen on sidottu voimakasta taikuutta, joka aktivoituu vain tietyissä tilanteissa. Pohjoisen druidit lähettivät meidät. Olen heidän edustajansa.”

”Miten voin olla varma siitä, että puhut totta?”

”Minä voin näyttää sinulle.”

Äkkiä sininen kivi Adan sormenpäässä alkoi loistaa kirkasta, vaaleaa valoa, joka loihti tuvan seinät täyteen kuvia. Muistoja. Rauniot Korppikeron kartanon alla. Verilöylyn sateisen laivan kannella. Golemin ja tulenlieskan, Vurian sortuvat salit. Mutta myös muutakin. Antropolin palavat tornit, taivaalta satavan palavan puun. Hiiltyneet, savuavat rauniot, joiden keskeltä pilkisti riveittäin valkeita luita. Punaisena hehkuvan taivaan, jonka valo ei ollut peräisin auringosta vaan roihuavien kaupunkien tulesta.

”Tämä on tulevaisuus”, Ada sanoi, ”ellemme löydä sitä, mitä etsimme. Antropol tuhoutuu. Ja kaikki siellä elävä sen mukana.”

Tia hieroi silmiään, melkein kuin liekkien kajo ja savun katku olisivat saaneet ne vetistelemään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Ääni oli korkea ja kireä.

”Mutta… miksi minä… miten…”

”Tulimme sinun luoksesi, koska ajattelimme Lepinkäisen voivan auttaa”, Nevis jatkoi. ”Hän tiesi asioita. Vartioiden vuorokierrot. Kadut, joilla käytiin pimeää kauppaa. Tietysti, asiat ovat nyt Legioonan saavuttua eri tavalla, mutta sinun täytyy tietää jotain. Jos etsisimme jotain niin tärkeää, mistä me voisimme sen löytää?”

Tia ravisti päätään. Hän näytti siltä, että kaipaisi kipeästi juotavaa. ”En halua auttaa teitä. En halua olla tämän kanssa missään tekemisissä.”

”Tia.” Nevis ojensi kätensä pöydän poikki tarttuakseen Tian käteen, mutta Tia veti kätensä pois kuin olisi koskenut kuumaan hellaan. ”Tarvitsemme apuasi. Emme tiedä, kenen muun puoleen kääntyä. Ole kiltti.”

Tia nousi seisomaan niin äkkiä, että tuolinjalat raapivat kirskuen lattiaa. ”Ei. Haluan, että lähdette nyt. Menkää, älkääkä tulko ikinä takaisin.”

”Mutta…”

”Ei.” Tia seisoi kädet puuskassa huoneen nurkassa, katse ovea kohti kääntyneenä. Hänen silmissään oli levoton, etäinen katse, kuin hän kävisi yhä niiden takana läpi Adan näyssä olleita kuvia. ”Menkää.”

Sigrid myöntyi ensimmäisenä. Hän nousi seisomaan ja laski kätensä Neviksen olkapäälle. ”Tule. Hän ei voi auttaa meitä.”

”Ei. Emme voi luovuttaa.”

”Etsimme apua muualta. Olemme tehneet täällä jo tarpeeksi.”

Lopulta Nevis myöntyi myös, painaen päänsä ja seuraten Sigridiä ovea kohti. Ada tuli viimeisenä. Juuri ennen, kuin hän seurasi Nevistä ja Sigridiä ulos, hän kääntyi takaisin Tian suuntaan, ja huiskautti kättään tätä kohti. Adan sormenpäistä satoi pehmeää puuterilunta, joka kimalsi ilmassa tuhansina pieninä peileinä. Hänen huuliltaan purkautui huurretta valkeana pilvenä.

”Unohda”, hän sanoi.

Kun nelikko lopulta poistui takaisin kadulle, ei heistä ollut muita jälkiä kuin ohittavan lumimyrskyn kiinni paiskaama ovi.

*

”Minä voisin auttaa, tiedäthän.”

”Sigrid, ei. Ei tule kuuloonkaan.”

”Nevis, odota. Pysähdy hetkeksi. Kuuntele minua!”

”Miksi minun pitäisi? Tiedän jo, mitä aiot sanoa.”

”Jestas että sinä harpot kovaa – anna minun—”

”Älä koske minuun!”

”Anteeksi. Minä yritän vain sanoa… näithän sinä, miten Tia reagoi siihen, mitä hänelle kerroimme? Ehkä tämä todella on meitä suurempi tehtävä. Ehkä meidän täytyisi kertoa Legioonalle.”

”Tietysti. Tiesin, että petät minut.”

”Ei—en minä petä sinua. En koskaan ajatellut kertoa Legioonalle, että teet töitä kanssani. Väitän, että Syväsuon kaupunginkaarti lähetti minut. Ja Adan, jos tarvitsen tarinalleni vahviketta. Sinä voit olla näkymätön.”

”Mistä voin varmistua siitä, ettei Grems petä minua?”

”Minulla on tiettyä… valtaa hänen ylitseen. Jos pyydän häntä olemaan sinusta vaiti, hän tekee sen. Koska se on minulle tärkeää. Koska sinä olet minulle tärkeä.”

”Hmph.”

”Sinä voit luottaa minuun. Aina.”

”Sigrid on oikeassa. Me tarvitsemme sinua. Jos olisimme halunneet pettää sinut, meillä olisi ollut tuhansia tilaisuuksia tehdä se jo.”

”Pysy tästä erossa, Ada.”

”En. Tämä on minunkin tehtäväni. Sitä paitsi, ajatus voi olla hyvä. Legioona pitää valtaa tässä kaupungissa. Heidän täytyy tietää jotakin. Sigrid, olisiko sinun mahdollista puhua heidän komentajalleen?”

”Yritän parhaani. Mutta meillä on hyvä olla varasuunnitelma. Ei ole varmaa, tietääkö hän mitään.”

”Hmm. Tarvitsemme yöpaikan. Ja jotain syötävää. Nevis?”

”Aina minä, aina minä.”

*

Vaihteeksi Adasta tuntui siltä, ettei hän ollut se, joka käänsi katseita.

Kaikki ympäröivän majatalon asiakkaat olivat nimittäin haltioita – tai jotakin sinne päin. Osaksi oli puoliksi ihmisiä, enemmän ja vähemmän terävine korvineen ja erikoisen värisine hiuksineen ja ihoineen. Osaksi puoliksi kääpiöitä, lyhyitä mutta laihoja ja tavallista vikkelämpiä, osa jotain näiden kolmen väliltä. Ainoa asia, joka erotti Adan muista, oli hänen erikoinen vaatetuksensa. Mutta ensimmäisten outojen katseiden jälkeen kaikkien tuijotukset kääntyivätkin Sigridiin, joka yritti piilottaa kaupunginkaartilaisen olemuksensa hupullisen viittansa taakse.

Se ei onnistunut kovin hyvin.

”Syö sotkuisemmin”, Nevis neuvoi – tai siis se tuntematon, tummapiirteinen haltia, jonka kasvoja Nevis sillä hetkellä lainasi. ”Ei haittaa, vaikka vähän keittoa putoaa rinnuksillesi. Voit röyhtäistäkin välillä.”

”Minä osaan kyllä syödä”, Sigrid pyöräytti silmiään kauhaistessaan uuden lusikallisen soppakulhostaan. Keitto oli väriltään kellertävänoranssia ja paljon mausteisempaa, kuin mihin Ada oli tottunut, mutta sen maku sai auringon tanssimaan hänen kielellään.

”Voisit myös puhua hiukan hiljempaa”, Nevis jatkoi. ”Vaikka siitä nyt on tässä vaiheessa vähän apua, kun puoli tavernaa jo tietää.”

Ärtyneenä, Sigrid viskasi lusikkansa kokonaan syrjään ja nosti soppakulhon kasvoilleen, josta hän alkoi ryystää sitä kuin olisi kulppinut olutta. Keittoa valui suupieliä ja leukaa pitkin, mutta kaiken aikaa hän jatkoi ryystämistä, katkaisematta lainkaan katsekontaktia Neviksen kanssa. Neviksen silmät suurenivat yllättyneinä.

”Valmis”, Sigrid sanoi keittolautasen tyhjennyttyä. Hän viimeisteli sanansa kumealla röyhtäyksellä.

Ada harvoin näki Neviksen osoittavan kunnioitusta, ja tämä oli yksi sellainen hetki. Hetken Ada jopa odotti tämän puhkeavan aplodeihin.

Sigrid kääri hihansa ja puuskutti kasvot punaisena, ikään kuin syödessä olisi tullut hiki. Sitten hän pyyhki keittoa kasvoiltaan ja huuhteli annoksensa alas pitkällä kulauksella vettä.

”Minulla on syytä olla vähän poissa tolaltani”, Sigrid sanoi. ”En voi uskoa sen tyypin röyhkeyttä.”

”Tiedän, Sigrid. Me kaikki olimme siellä.”

Siitä huolimatta Sigrid koki aiheelliseksi käydä tapahtuneen läpi uudelleen. ”Antropol on suuri kaupunki”, hän piipitti, matkien heidän hetkeä aiemmin puhuttaneen kaupunginkaartilaisen korkeaa ääntä, ”Komentaja on kiireinen. En tiedä, milloin hänen kalenterissaan on tilaa. Jos koskaan.”

”Tämä asia on kiireellisempi kuin hän”, Ada toisti, aivan kuten hän oli sanonut kaupunginkaartilaisellekin.

”Niin kaikki sanovat”, Sigrid jatkoi. ”Mutta voin lisätä nimenne listaan.” Sitten, vaihtaen takaisin omaan ääneensä, ”listaan? Mihin hemmetin listaan? Kuka sellaista oikein käyttää?”

”Legioona, ilmeisesti”, Nevis huokaisi. Hän ei edes yrittänyt kätkeä helpotusta äänessään. ”Joka tapauksessa, se on nyt tehty. Me yritimme, eikä se onnistunut. Täytyy keksiä jotain muuta.”

”Nevis on oikeassa”, Ada sanoi. ”Tarvitsemme varasuunnitelman. Siksi aikaa, kun odotamme, että pääset komentajan puheille.”

Nevis hypisteli leipäpalaa hajamielisesti käsissään. Sigrid pyyhki keittoa rinnuksiltaan.

”Kyseessä on arvokas esine”, hän pohti. ”Ehkä meidän pitäisi turvautua pankin puoleen? Jos siellä joku tietäisi jotain?”

”Vaikka tietäisi, eivät he saisi paljastaa mitään”, Nevis vastasi. ”Pankkien vaitiolovelvollisuus on tiukka.”

”Entä pyhätöt? Tai museot? Haltioiden muinaisesineen luulisi kiinnostavan siellä jotakuta.”

”Heistä tuskin kukaan tietää, mistä sauvassa on todella kyse”, Ada sanoi. ”Se voi yhtä hyvin lojua jonkun yksityishenkilön kotona. Vitriinissä seinällä tai kellarin pohjalla. Tuhannessa vuodessa sen merkitys on ehtinyt muuttua.”

”Meidän on silti yritettävä. Kuinka monta pyhättöä tässä lähistöllä on?”

Nevis naurahti. ”Satoja. Antropolissa palvotaan lukemattomia jumalia. Katso ympärillesi täällä. On hyvää tuuria, jos tämän tavernan asiakkaista edes kaksi käy samassa pyhätössä.”

”Eikö joukkoa voi seuloa mitenkään? Jos poistamme joukosta ihmis- ja kääpiöuskonnot, eikö sen pitäisi rajata valtaosa pois?”

”Ei oikeastaan”, Ada täydensi. ”Valtaosa ihmis- ja kääpiöuskonnoista pohjautuu haltiauskomuksiin. Harva nykyään edes muistaa, mikä jumalista kuului alun perin kellekin. Tai mitä he alun perin tekivät. En yllättyisi, jos tässä tavernassa joku palvoisi Urkothia.”

Neviksen kasvot kalpenivat. Hänen äänensä tuli oktaavia tavallista korkeammalta. ”Urkothia?”

”Niin. Monet rukoilevat Urkothille silloin, kun haluavat muutosta elämäänsä – Isrothille silloin, kun he kaipaavat pysyvyyttä. Kiroukset ovat yleisempiä. Ei ole mitenkään tavatonta toivoa Urkothilta epäonnea viholliselleen. Harva kuitenkaan käsittää, miten vakavasta asiasta on kyse. Sillä joskus heidän toivomistaan asioista tulee totta.”

Nevis nielaisi. Enemmän kuin kukaan, juuri hän tiesi, mitä tuollaisesta toivomuksesta saattoi seurata.

”Voimme aloittaa suurimmista pyhätöistä”, Ada jatkoi, ”mutta vaikka kävisimme läpi kymmenen pyhättöä päivässä, emme välttämättä ehtisi ajoissa. Tarvitsemme muutakin. Lisää vihjeitä. Nevis, missä johtajanne on?”

Nevis kurtisti kulmiaan. ”Mikä johtaja?”

”Antropolin haltioiden johtaja.”

Nevis naurahti. ”Ei sellaista ole. Eivät haltiat tottele täällä ketään paitsi itseään.”

Ada ei voinut käsittää kuulemaansa. ”Mitä? Kuka sitten säilyttää muinaisia kirjoituksianne?”

”En tiedä, mistä ihmeestä sinä oikein puhut. Mutta jos vanhoja kirjoja kaipaat, voimme käydä kirjastossa.”

*

Antropolin suuri kirjasto oli samalla suurin rakennus, jossa Ada oli koskaan käynyt.

Jo oviaukolla seisoessaan hänestä tuntui siltä, kuin rakennus olisi voinut mahduttaa alleen koko Syväsuon. Kermanväriset seinät jatkuivat silmänkantamattomiin, ja niitä linjasivat koko matkalta kauas korkeaan kattoon ulottuvat kivipylväät, joita pitkin kiipesi kultaisia maaliköynnöksiä. Myös katto oli maalattu täyteen kultaisia tähtiä, kuita ja tähdenlentoja, jotka kimalsivat jokaisella eteenpäin otetulla askeleella. Vaikka Adan askeleet olivat kevyet, lattia kaikui hänen jalkojensa alla. Se sai hänet pidättelemään hengitystä. Kuin hän olisi ollut pyhätössä eikä kirjastossa.

Hän ei voinut käsittää, miten sieltä oli mahdollista löytää yhtikäs mitään. Seinät olivat yhtä, loppumatonta kirjahyllyä, joissa täytyi olla tuhansia, ellei miljoonia teoksia.

Kaiken tuon keskellä seisoi vaikuttava, pyöreä tiski, jonka takana odotti rivi kirjoihinsa syventyneitä virkailijoita.

”Miten voin auttaa?” lähin virkailijoista kysyi heidän lähestyessään. Tämä ei vieläkään kohottanut katsettaan kirjastaan. Nevis ja Sigrid olivat jääneet taka-alalle, ja Nevis kantoi sillä hetkellä nuoren, mitäänsanomattoman ihmisnaisen kasvoja – niin tavallisia, että ne unohti miltei heti, kun niihin oli katsonut.

”Muinaiset haltiakirjoituksenne”, Ada kysyi. ”Mistä voisin löytää ne?”

Virkailija hymähti. ”Täsmentäisittekö, hiukan?”

”Mitä oikein tarkoitat? Haluan tietää, missä säilytätte kirjoituksianne.”

”Kaikkiako?” virkailija kysyi, katsoen Adaa kulmiensa alta.

”Niin. Haluan kaiken, mitä aiheesta voi tietää.”

Virkailija näytti siltä, ettei uskonut silmiään. Sitten hän huokaisi ja kääntyi ympäri.

”Odottakaa hetki.”

Virkailija katosi jonnekin. Ada odotti. Muutaman minuutin kuluttua virkailija palasi mukanaan vino pino kovakantisia teoksia, jotka näyttivät aivan liian tuoreilta ollakseen muinaisia haltiakirjoituksia. Mutta kenties nämä olivat uudempia, Antropolilaisia painoksia. Virkailija kasasi kaikki kahdeksan teosta pinoon ja ojensi ne Adalle tiskin poikki.

”Tässäkö ne kaikki ovat?” Ada kysyi.

Virkailija naurahti kuivasti. ”Tässä ovat hakemistot jokaisesta muinaisesta haltiakirjoituksestamme, aakkosjärjestyksessä. Hyvää etsintää.”

Ada otti teokset pöllämystyneenä syliinsä ja kääntyi Sigridiä ja Nevistä kohti. Ilmeet heidän kasvoillaan kertoivat Adalle tarpeeksi.

He eivät ikinä tulisi löytämään etsimäänsä ajoissa.

*

”No niin, siinä se nyt on”, karavaanin johtaja totesi pysäyttäessään kärryt tien laitaan. ”Kultamo. Oletko varma, ettet tarvitse mitään muuta?”

Freya katseli ympärilleen. Kultamossa kaikki oli harmaata. Taivas oli harmaa, pilvistä raskas ja tumma. Maakin oli harmaa, hylättyjen avolouhosten ja kolkkojen kallioiden kyllästämä joutomaa. Jopa ihmiset näyttivät harmailta, kuin haamuilta, jotka vaelsivat paikasta toiseen vailla elämäniloa.

Jotenkin Freya ei ollut osannut odottaa sellaista, ei paikan nimen perusteella. Pelkästään siellä oleminen sai hänet tuntemaan olonsa itsekin harmaaksi.

”En”, Freya totesi. ”Täällä on kaikki, mitä tarvitsen.”

”Selvä on”, karavaanari totesi. ”Mutta jos tarvitset seuraa, löydät meidät majatalosta. Sinun ikäisesi ei olisi hyvä matkustaa yksin.”

Freya katsoi karavaanarin osoittamaan suuntaan. Kaupungin harmaa keskusta ei ollut muuta kuin yksinäinen, kaivon ympärille rakennettu aukio, ja sen kylkeen kyhättyjen hökkeleiden kokoelma. Se ei ollut houkutteleva paikka, ei tosiaankaan. Mutta sieltä hän saisi ruokaa ja sateensuojaa. Lämpimän sängyn ja jotakin seuraa. Jotakin muuta seuraa, kuin tämä hyödytön kepakko, jota hän kantoi jatkuvasti mukanaan.

Freya jäi paikalleen hetkeksi. Hän katseli sivusta, kuinka se hänen kanssaan kärryt jakanut kääpiöpoika auttoi isäänsä lastaamaan tavaroita kärrystä ja etsimään hevosilleen vettä. Kuinka hän sanoi jotain hauskaa ja sai kärryissä istuneen äitinsä nauramaan.

Freya käänsi katseensa poispäin. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nähnyt jotain, jota hänen ei olisi tullut nähdä. Tämä elämä ei kuulunut hänelle. Pelkkä sellaisesta haaveilu tuntui jollain tapaa väärältä.

Eihän hänellä ollut väliä. Hän oli pelkkä väline. Pelkkä työkalu. Sitten, kun hänelle ei olisi enää käyttöä, hän vain lakkaisi olemasta. Niin yksinkertaista se oli.

Freya ei oikeastaan tiennyt, mistä ajatukset tulivat. Nämä eivät olleet hänen ajatuksiaan, eivät hänen tunteitaan. Vai olivatko? Hän ei oikein osannut erottaa, mikä oli alun perin kuulunut hänelle.

Hän ei voinut katsoa taakseen, joten hän tyytyi katsomaan eteen. Kohti harmaita, kuolleita kukkuloita, joissa ei ensinäkemällä vaikuttanut olevan yhtikäs mitään.

Jokin osa Freyasta kuitenkin tiesi, ettei ollut niin. Hän odotti, että kääpiöseurue oli ajanut kärrynsä pidemmälle kaupunkiin, ja sitten keskittyi. Keskittyi katsomaan kukkuloita, mutta myös niiden taakse. Toiseen tilaan. Toiseen aikaan.

Freya käänsi katseensa kaupunkia kohti, eikä se ollut enää harmaa.

Taivas täyttyi samoista, monivärisistä rihmoista, jotka olivat leiskuneet Syväsuon yllä. Eikä niitä ollut ainoastaan taivaalla. Kukkulat Freyan takana (hän ei oikein tiennyt, kuinka näki sinne, vaikka oli selkä niihin päin – mutta niin kuitenkin oli), täyttyivät monivärisistä valoparvista, jotka parveilivat paikasta toiseen kuin tuhannet tulikärpäset. Monet noista parvista ottivat ihmisen, toiset kääpiön tai haltian hahmon.

(Freya ei vieläkään käsittänyt, miten erotti hahmot toisistaan, ne olivat pelkkiä valoparvia. Mutta erotti kuitenkin).

Jostain syystä hän kiinnitti huomiota juuri haltioihin. Niitä oli paljon enemmän kuin muita. Mutta toisin kuin Adan druidileirin koppavat ja ylpeät haltiat, nämä olivat arkoja ja kyttyräselkäisiä, kuin ne häpeäisivät edes olla olemassa. Haltioista moni kantoi raskasta taakkaa – korillista tai kottikärryllistä kiviä tai kultaa, joita he kasasivat ihmisten kuljettamiin kärryihin. Joskus, kun haltiat liikkuivat hitaasti, ihmiset löivät heitä kämmenellä tai raipalla, ja haltiat putosivat polvilleen tai vajosivat maahan kyljelleen. Heistä kaikki eivät nousseet pystyyn.

Jokin osa Freyasta täyttyi silmittömästä raivosta näyn myötä. Kivet hänen ympärillään alkoivat rohista, maa jalkojen alla täristä – ja hetken hän harkitsi tuhoavansa koko Kultamon, repivänsä maan rikki käsillään, kunnes kaikki sen rakennukset vajoaisivat maan alle. (Hän tiesi, että voisi tehdä sen. Se olisi yhtä helppoa kuin hengittäminen.)

Mutta sitten, ei. Kohonnut raivo hänen mielestään väistyi, suoniin syttynyt tuli hiipui sen mukana. Valojuovat haihtuivat myös, kunnes jäljelle jäi pelkkiä silmien takana erottuvia jälkikuvia.

Tässä kaupungissa ei ollut enää mitään tuhoamisen arvoista. Ihmiset olivat tuhonneet sen itse, ja jäljellä oli enää pelkkä raunio. Eikä siinä ollut enää mitään pelastettavaakaan. Kaikki pelastamisen arvoiset haltiat olivat kuolleet jo kauan sitten.

Jotain tämän kaupungin alla kuitenkin oli. Uinui, kuten hänkin oli tehnyt pitkän aikaa. Ja nyt se kutsui häntä taas. Sykki suoraan hänen jalkojensa alla kuin kivisydän.

Freya alkoi ottaa askeleita kukkuloita kohti. Tai ei hän alkanut. Hänen kehonsa teki sen. Hänen jalkansa johdattivat hänet harmaille, kaivoksen raunioille, joka oli kaivettu tyhjäksi kullasta ja hopeasta ja kaikesta, mikä oli arvokasta.

(Ei aivan kaikesta).

Kaivoksen sisäänkäynti oli naulattu umpeen. Aikojen saatossa haalistuneessa kyltissä oli ehkä joskus lukenut VAARA. Nyt siitä oli jäljellä vain kuluneita kirjainten kantoja. Kyltin takana aukeava sisäänkäynti oli romahtanut joskus. Tummien kivien kasa jatkui ainakin sadan metrin päähän.

(Lastenleikkiä).

Freyan kädet riuhtaisivat puisen kyltin syrjään kuin ihoa peittäneen kuivuneen ruven. Hänen kätensä tapasivat viileän kiven. Sitten lämpimän. Sitten sulan. Kivi hehkui hänen käsissään, taipui hänen otteeseensa.

Hän kuunteli maan sykettä jalkojensa alla, ja alkoi kaivaa.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 25. osa 8.12
Kirjoitti: Rosmariini - 08.12.2020 10:23:02

A/N1: Tarina totisesti lähestyy loppuaan! Tein tässä yksi päivä tälle loppujuonirungon, ja ellen intoudu loruilemaan aivan liikaa, lopputarinan pitäisi mahtua tämän jälkeen viiteen eri lukuun - vaikkakin pitkään sellaiseen. Tästäkin venähti aikamoinen mammutti (4300 sanaa x_x), mutta nyt aletaan päästä viimein tärkeisiin juttuihin. Lisäksi tämä luku pureutuu viimein Sigridin taustatarinaan, jee! Hyviä lukuhetkiä jälleen kerran. ♥
A/N2: Olen alkanut kääntää tätä viimein englanniksi Ao3:een! Postaan tätä sinne viikoittain, ja kyseessä on käytännössä sama tarina, mutta joitain kohtauksia on kirjoitettu graafisempaan muotoon, jonka vuoksi ikäraja on nostettu siellä M:ksi (vaikka nyt alkuun ikäraja on sama kuin tässäkin tekstissä). Jos siis kiinnostaa nähdä miltä tämä näyttää enkuksi, tai olet aina halunnut jakaa tämän englantia puhuvan kaverisi kanssa, tarina löytyy täältä (https://archiveofourown.org/works/27941870/chapters/68429867).

---

XXI.   Merentytär

Adalle oli alusta alkaen selvää, etteivät he työskennelleet tarpeeksi nopeasti.

Vaikka hakemistoista olikin helppo rajata tarpeellinen kirjallisuus (muinaiset reliikit, aseet ja jumaltarut), oli heillä silti aivan liian paljon luettavaa. Pelkästään noiden luokkien sisään mahtui useampia satoja teoksia, eikä ollut mitään taetta siitä, että heidän etsimänsä teos olisi niiden joukossa. Adan mielen perukoilla jäyti jatkuvasti pelko siitä, että he etsivät väärästä paikasta: että tieto Neremynin kappaleista löytyisikin keskeltä runokokoelmaa tai keittokirjaa. Tai että se ei olisi täällä ollenkaan, ja he vain tuhlasivat aikaansa.

Siitä huolimatta, heidän oli yritettävä. Ada teki vielä yhden tärkeän rajauksen, erotellen teokset iän mukaan vanhimmasta nuorimpaan, ja sillä pohjalla joukko kaventui kahdestasadasta noin kahteenkymmeneen. Niidenkin lukemiseen menisi aikaa: erityisesti siksi, koska niistä kolmasosa oli kirjoitettu haltiaksi, jota vain hän ja Nevis osasivat lukea, tai muinaishaltiaksi, joka oli jopa Adalle itselleen vaikeaa. Tämä oli kuitenkin heidän ainoa vaihtoehtonsa.

Teosten keräämiseen meni hyvä tovi. Ada, Sigrid ja Nevis hajaantuivat, heistä jokainen kirjaston eri nurkkiin. Adalla kesti tunti löytää tarvitsemansa teokset, ja Sigridillä vielä kauemmin. Jostain syystä Nevis oli paljon nopeampi – hän oli jo kumartuneena kirjojensa ääreen, kun Ada palasi paikalle. Ehkä pelko oli todella paras motivaattori.

Siitä alkoi varsinainen työ. Ada upposi kirjojen maailmaan, käyden läpi yhden toisensa jälkeen. Ajantaju katosi. Jäljellä ei ollut enää muuta kuin hän ja kirjojen sivuille kirjoitetut sanat. Ja kuvat, joissain tapauksissa – osassa teoksista oli jopa kuvituksia muinaisista jumalista ja heidän aseistaan. Anasis ja Tuasis, mustaa valkoisella ja valkoista mustalla. Isroth ja Urkoth, tulta ja jäätä, keihäät ristissä toistensa kanssa. Siitä Ada jo tiesi tämän olevan väärin – Abisfyir ei ollut keihäs – mutta hän kaikesta huolimatta puski teoksen loppuun. Ja seuraavan. Ja seuraavan.

Ennen kuin Ada oli huomannutkaan, kokonainen päivä oli kulunut, ja kirjaston ovet suljettiin yöksi. Siihen mennessä Ada oli ehtinyt käydä läpi kolme teosta. Nevis kaksi. Sigrid yhden.

Jos he jatkaisivat samaan tahtiin, olisivat he valmiita kolmessa päivässä. Mutta Ada tiesi, ettei se ollut todennäköistä. Hän oli aloittanut helpoimmista ja nopealukuisimmista kirjoista. Muinaishaltiaan hän ei ollut uskaltanut edes koskea.

He palasivat alakaupunkiin väsyneinä, nälkäisinä ja allapäin, tuntien syyllisyyttä siitä, etteivät he olleet tehneet tarpeeksi.

Samaan aikaan, kaukana pohjoisessa, maa järisi jonkin muinaisen herätessä jälleen eloon.

*

Kultamossa oli keskipäivä, kun kaupunki kuoli.

Kestikievarin emäntä oli juuri saanut keittiön siivottua, ja keitto jäähtyi hitaasti hellan yllä. Läheisen kivenhakkaamon henkilökunta oli saanut syötyä tuvan puolella, kuten heillä oli aina tapana siihen aikaan päivästä. Takapihalla kievarin emännän tytär oli juuri syöttänyt hevoset ja antanut koiralle ruoaksi lounaalta ylijääneen lihanpalan. Tytön veli taas oli vasta saanut puut pilkottua, ja koppasi sylillisen niitä takkaan lämmitettäväksi. Vaikka päivä oli viileä ja harmaa, aurinko jaksoi juuri ja juuri pilkistää pilviverhon takaa.

Se oli tuiki tavallinen tiistaipäivä – yhtä ratkaisevaa asiaa lukuun ottamatta. Tuntia aiemmin kaupunkiin oli tullut kärryineen kymmenen kääpiön seurue, joista osa oli tuvassa silläkin hetkellä. Osa oli ottanut huoneen yläkerrasta, sillä matka oli ollut pitkä ja uuvuttava, eivätkä he olleet saaneet kunnolla nukutuksi. Kuusitoistavuotias kääpiöpoika, jonka kasvot Freya kohta unohtaisi, oli juuri valuttanut itselleen kylvyn, ja kylpyhuoneen ikkunasta hänellä oli lähes esteetön näkymä niille vanhoille, hylätyille kaivoksille, joiden suuntaan Freya oli hetkeä sitten lähtenyt.

Poika huomasi ikävöivänsä Freyaa, jostain erikoisesta syystä – vaikka he olivatkin vasta tavanneet. Jos haltioiden maailmankuvaan on uskominen, jossain toisessa todellisuudessa näistä kahdesta olisi voinut tulla ystäviä, tai jotain enemmän.

Jos se lohduttaa lainkaan, tuo poika ei koskaan ehtinyt käsittää, mitä tulisi tapahtumaan. Hänellä ei ollut riittävästi tietoa kootakseen palaset yhteen ja ymmärtääkseen, että hänen vasta tapaamansa tyttö tulisi tappamaan hänet. Hän ei koskaan ehtinyt katkeroitua ja oppia vihaamaan tätä. Ja se oli hyväksi. Eihän tämä Freyan vika ollut.

Kaikki kävi aivan liian äkkiä siihen.

Joka puolella sitä majataloa he huomaisivat yhtä aikaa kun –

jäähtynyt keitto alkoi kuplia ja täristä hellan yllä – lusikat ja haarukat kilisivät tyhjiä keittolautasia vasten – hevoset alkoivat potkia ja koira haukkua – puupölkyt kolisivat ja putosivat lattialle – kylpyvesi värisi ja loiskui kuin tuulisella järvellä –

ja sitten

maa repesi halki.

Tomupilven takaa kukaan ei nähnyt, kun rakennukset vajosivat kivipölyn alle ja katosivat iäksi. Jyrinän takaa kukaan ei kuullut kiljahduksia ja itkua ja murtuvien luiden rasahduksia.

Kaikki, mitä ohikulkijat olivat havainneet, kun he kaksi päivää myöhemmin olivat tulleet paikalle, oli ammottava, pimeä kuoppa sen pienen kylän tilalla, joka oli tunnettu nimellä Kultamo. Viralliseksi syyksi oli laitettu maanjäristys, eikä ketään ollut kiinnostanut kyseenalaistaa tai tutkia tarkemmin, mikä oli todella ollut onnettomuuden syynä. Olihan kaupunki rakennettu vanhojen, tyhjäksi louhittujen kaivoksien päälle – oli vain ajan kysymys, milloin ne tulisivat romahtamaan.

Siksi heiltä jäikin huomaamatta, että syvällä, tomun ja raunioiden keskellä seisoi nyt ehjä, kokonainen toivomuspeili, jonka kylmällä mustalla pinnalla väreili ohuita, punaisia energiavirtoja, jotka sitoivat peilin ympäröivään maahan puun juurten tavoin. Ne välkehtivät kuin salamat ja räiskähtelivät kuin kuuma öljy, ja kaiken, mitä ne koskettivat, nielivät ne hitaasti ja varmasti alleen, kunnes koko kammio muutaman päivän kuluessa täyttyisi kylmästä, punaisesta valosta.

Kuurankukat jo kukkivat kuopan reunoilla, ja jää hiipi hiljaa ylös kohti vuoria, ja avaraa maailmaa niiden takana.

*

Samana iltana, kun Ada, Nevis ja Sigrid palasivat väsyneinä kirjastosta kotiin, Sigrid kirjoitti komentaja Gremsille kirjeen.

Tai hän ainakin yritti. Se oli vaikeampaa, kuin hän oli kuvitellut, sillä hän ei ollut koskaan ollut hyvä sanojen kanssa.

Erikoista, sikäli – eihän hänen olisi tarvinnut miettiä sanomisiaan. Tämän kirjeen oli tarkoitus olla pelkkä avunpyyntö. Komentaja Gremsiltä saatu suositus ja selvitys Syväsuon tilanteesta, joka antaisi heille hiukan vipuvoimaa, mikäli he ikinä pääsisivät puhumaan Legioonan komentajalle.

Sigridistä kuitenkin tuntui siltä, että tämä oli myös jotain muuta. Jonkinlainen hyvästi, kenties. Vuriassa tapahtunut oli herättänyt Sigridin siihen, ettei hän välttämättä selvisi tästä matkasta elossa. Ja kaiken sen jälkeen mitä Sigrid ja Grems olivat kokeneet yhdessä, Sigridistä tuntui, että komentaja ansaitsisi muutakin, kuin pelkät yksinkertaiset jäähyväiset.

Sillä tilanne oli se, ettei Sigrid kertakaikkisesti olisi siinä missä oli sillä hetkellä, ei ilman Gremsin apua.

*

Aallot hakkasivat laivan kylkiä vasten, ja Sigrid piileskeli myrskyä peittojen alla.

Ukkonen ulkona kuulosti siltä, kuin koko maailmaa olisi revitty kahtia. Laiva kiikkui ja kaakkui vasemmalta oikealle, ristiaallokkoon, ja Sigridin vatsaa väänsi niin, että sattui. Hän oli kuitenkin oksentanut jo vatsansa tyhjäksi jonkin aikaa sitten. Nyt hän vain vapisi ja hikoili silmät kiinni pimeässä, ikään kuin se olisi pitänyt hänet jotenkin paremmin turvassa. Niin ei kuitenkaan ollut. Silmien sulkeminen vain sai hänet tuntemaan kaiken entistä voimakkaammin.

Hän ei ollut koskaan halunnut lähteä tälle matkalle, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoa. Hänellä ei koskaan ollut vaihtoehtoa. Hänellä ei ollut mitään sanomista siihen, kun hänen äitinsä löysi isänsä sängystä toisen naisen kanssa heidän omassa kodissaan. Hän ei voinut pysäyttää vihanpuuskissa heitettyjä lautasia tai viuhuneita nyrkkejä. Vaikka hän olisi korjannutkin särkyneet maljakot ja asettanut paikoilleen karmeistaan pudonneet kuvat, ei se olisi korjannut hänen kotiaan. Se oli jo liian rikki.

Heidän täytyi muuttaa pois, ennen kuin oli liian myöhäistä. Ennen kuin he rikkoisivat jotain paljon arvokkaampaa. Särkynyttä lihaa ei voinut samalla tapaa korjata.

Ja Sigrid vihasi vihasi vihasi heitä. Vihasi siksi, että he olivat vieneet häneltä kaiken. Vihasi isää, koska hän oli rakastanut jotain muuta enemmän kuin äitiä. Vihasi äitiä, koska hän oli lyönyt isää ja ratkennut juomaan ja ottanut Sigridin mukaansa tälle typerälle matkalle, joka ei loppunut koskaan. Hän vain halusi, että se olisi jo ohi. Että kaikki olisi ohi.

Ukkonen ulkona jylisi lujempaa, miltei kuin joku olisi hakannut valtavaa rumpua. Aallot löivät kylkeen lujempaa, melkein kuin kaikki Sigridin viha olisi varastoitunut niihin. Sigrid sulki silmiensä lisäksi myös korvansa.

Eikä hän nähnyt tai kuullut sitä, kun ulvova tuuli katkaisi maston kahtia, ja valtavat aallot nielivät laivan kerralla alleen.

*

Sigrid heräsi kasvot hiekassa, vettä pärskien.

Joka paikkaan sattui. Keuhkot olivat kuin tulessa. Silmiä kirveli niin, että ne tuskin pysyivät auki. Kädet ja jalat olivat täynnä mustelmia ja pienempiä ja isompia naarmuja.

”Hei, pomo!” Sigrid havahtui huutoon jostain oikealta puoleltaan. Korva oli niin täynnä vettä, että äänet kuulostivat vääristyneiltä, kuin hän olisi yhä veden alla. ”Tämä on vielä elossa!”

Lähestyvät askeleet lotisivat märkää hiekkaa vasten. Sigrid ei ehtinyt kääntyä tai nähdä tulijaa – hän oli keskittynyt yskimään keuhkonsa pihalle – ennen kuin tämä tarttui häneen ja käänsi hänet ympäri, valoa kohti. Sigrid näki ensin yllä kaartuvan, myrskynjälkeisen sinen ja sitä vasten tummana erottuvat tulijan ääriviivat: leveät hartiat, ylpeän leuan. Mutta kun Sigridin silmät tottuivat valoon, hän huomasi tulijan olevan paljon nuorempi, kuin mitä hän oli ajatellut. Mies, mutta yhä pyöreäkasvoinen sellainen, ohuella parransängellä ja harmailla silmillä.

”Yhä elossa”, mies sanoi, mittaillen häntä katseellaan, ”mutta vaivoin.”

Sigrid sylkäisi vettä päin miehen kasvoja. Osuma ei ollut lähelläkään, mutta ele oli riittävän selvä.

”Päästä minut”, Sigrid kähisi niin hiljaa, että tuskin tunnisti itseään. ”Anna minun olla.”

Mies kohotti yllättyneenä kulmiaan. ”Sinussa on sisua, ikäiseksesi. Minkä ikäinen sinä muuten oikein olet?”

”Neljätoista”, Sigrid vastasi uhmakkaasti. ”Enkä näe, miten se kuuluu sinulle.”

Miehen kasvojen yli pyyhkäisi jotakin – ehkä sääliä. ”Niin nuori.”

Sinä et ole paljoa minua vanhempi, Sigridin teki mieli tuhahtaa, mutta hän säästi sanansa. Hän käänsi päänsä kyljelleen ja katseli rantaa pitkin liplattavia aaltoja. Meri näytti jopa rauhalliselta sillä hetkellä, kuin se olisi käyttänyt loppuun kaiken raivonsa.

”Mitä tapahtui?” hän kysyi sen sijaan.

”Myrsky”, mies vastasi, ”haaksirikko.”

Siitä eteenpäin Sigrid muisti kaiken sumeasti. Ei siksi, ettei hän olisi ollut sillä hetkellä hereillä, tai ettei sitä olisi oikeasti tapahtunut – koska kyllä niin tapahtui. Mutta se ei vain tuntunut todelliselta. Ne olivat pelkkiä sanoja. Asioita, jotka olivat tapahtuneet jollekulle toiselle.

Kukaan ei selvinnyt. Ei kukaan, paitsi sinä.

Mutta. Ei mitään syytä velloa tässä jälkikäteen. Oli sanomattakin selvää, että Sigridin maailma sellaisena, kuin hän sen tunsi, oli lopussa. Kun mies – joka esittäytyi lopulta nimellä Ragnar – ojensi hänelle kätensä koska ei Sigridillä ollut mitään muutakaan mistä ottaa kiinni, Sigrid tarttui siihen.

Neljätoista. Niin hirveän nuori. Sigridistä ei silloin tuntunut siltä – sen ikäisenä aina kuvitteli tietävänsä kaikesta kaiken. Mutta se oli ikä, jona hänen lapsuutensa käytännössä loppui. Ragnar, joka oli siihen aikaan kaksikymmentä, johti pientä, noin kymmenen hengen miehistöä laivalla nimeltään Merentytär. He olivat sattuneet olemaan ankkuroituna sille rannalle, jolle Sigrid oli huuhtoutunut muiden hylyn kappaleiden mukana, kun laiva oli uponnut. Siispä oli silkkaa tuuria, että Sigrid päätyi heidän mukaansa. Ja tuuria toisen kerran, sillä miehistöstä kukaan ei oikein pitänyt hänestä. Se ei ollut ihme – Sigrid oli oppinut tapansa niiltä, ketkä hänet kasvattivat, ja huutaminen ja nyrkit tulivat hänelle luontevammin kuin myöntyminen ja kauniit pyynnöt.

Ragnar kuitenkin näki sen taakse. Hän osasi käsitellä Sigridiä. Osa kutsuisi sitä manipuloinniksi, osa pelkäksi taitavaksi suostutteluksi. Ragnar tiesi, mitä Sigrid halusi, näki hänen toiveensa ja pelkonsa. Siispä kaiken sen, mitä Sigrid nyt vuosia myöhemmin oli, oli hän oppinut Ragnarilta. Yksinkertaisia tehtäviä, alkuun. Sigrid ei kysellyt kysymyksiä, hän vain teki. Solmi merimiessolmun toisensa perään. Veivasi purjeita ja lankkasi lankkuja. Hän ei oikeastaan välittänyt, mitä Ragnarin miehistö teki: alkuun hän oli tyytyväinen siihen, että hänellä oli katto pään päällä ja ruokaa vatsassa. Miehistökin oppi pitämään hänestä, vaikka he suhtautuivatkin häneen yhä varauksella, ja moni ei vaivautunut edes opettelemaan hänen nimeään. (Heille hän oli pelkkä tyttö.) Miehistö pohti tyytyväisenä, miten siisti ja tottelevainen lemmikki hänestä oli tullut, kaiken alun vastustelun jälkeen.

Sitä kului ehkä vuosi tai kaksi – aika hämärtyi kaukana merellä. Tyytyväisyyttä, joka ei kuitenkaan kestänyt ikuisesti. Koska Sigrid oli jo silloin monella tapaa samanlainen kuin se Sigrid, joka hän oli nyt vuosia myöhemmin, hän alkoi epäillä. Kyseenalaistaa. Sitoa lankoja yhteen, kuten hän solmisi solmuja.

Sille oli syynsä, miksi hän oli aina kannen alla heidän tehtäviensä aikaan, miksi hänen piti olla hiljaa ja paikallaan. Sille oli syynsä, miksi osa laivasta oli aluetta, jonne Sigrid ei koskaan saanut mennä, koska siellä oli aikuisten asioita. Sille oli syynsä, miksi Ragnar joskus tehtävän jälkeen tuoksui erikoiselle (pesuaineelle, jonka taustalla kuulsi ohuesti veri), tai miksi tämä nukkui aina tikari tyynynsä alla. Joskus Sigrid myös kuuli pätkiä keskusteluista, joita hänen ei olisi tullut kuulla, ja vaikka hän ei ymmärtänytkään niissä käytettyjä sanoja, jokainen tavu niissä kuiskasi vaara.

Hän olisi voinut jättää sen siihen, ja jatkaa elämää tavalliseen tapaan. Ehkä hän olisi ollut niin onnellisempi. Mutta kohtalolla oli hänelle toinen suunnitelma.

Sigrid ei halunnut ajatella sitä nyt, vuosien päästä. Mutta hän kyllä muisti sen. Tämä on tuttu tarina – salaman välähdys, verta miekan terällä. Käsillä. Hiuksissa. Kasvoilla.

Ja naurua, mutta ei vielä. Se tuli myöhemmin.

Salakuljetus – se oli yksi niistä sanoista, jonka Sigrid oli ohimennen kuullut, mutta ei alkuun ymmärtänyt. Hän oppi ymmärtämään sen kyllä, sen jälkeen, kun heidän laivansa kimppuunsa hyökättiin yön pimeydessä. He voittivat, olihan heitä enemmän, mutta Sigrid ei koskaan ollut enää sen jälkeen entisensä. Harva oli sen jälkeen, kun he olivat riistäneet jonkun hengen.

Sinä puolustit itseäsi, Ragnar lohdutti häntä jälkikäteen, kun hän pesi Sigridin puhtaaksi sillä samalla saippualla, jonka tuoksun Sigrid jo tunnisti niin hyvin. Ei se ollut sinun syytäsi.

Ne sanat oli helppo uskoa. Oli helpompaa huuhtoa muistot mereen veren mukana, hukuttaa raudan jälkimaku rommin alle. Kun Sigrid oli vanhempi, hän turvautui myös muihin keinoihin. Ragnarin viereen nukahtaessaan hän unohti kaiken paitsi lämmön heidän välillään. Kipu oli pieni hinta maksaa siitä, että he saivat toisensa.

Korkeita ja matalia huutoja. Kasvoja piiskaava sade. Ukkosen jyrinää.

Siispä Sigrid nosti miekkansa hymy huulillaan, sillä hänellä oli kaikki, mitä hän tarvitsi. Eikä kukaan veisi sitä häneltä pois.

Valon välkähdys kohoavaa terää vasten. Tummia roiskeita laivan vaalealla kannella.

Nykyhetkessä, Sigridin kynä taittui hänen ranteensa alla ja napsahti keskeltä poikki. Mustetta roiskahti paperille ja tahrasi sen lyhyen kirjeenalun, jonka Sigrid oli ehtinyt kirjoittaa.

Ragnar. Tarvitsen apuasi.

*

Kaksi päivää myöhemmin, kun he olivat jo palanneet kirjastosta majataloon illallisen äärelle, Sigrid sai Legioonan sinetillä koristellun kirjeen.

Haluaisin tavata sinut, Sigrid Merentytär, siinä luki. Käsiala oli koukeroista mutta silti vaivatonta ja tarkkaa – se kertoi paljon kantajastaan. Vaikuttaa siltä, että meillä on paljon puhuttavaa.

”Se kävi äkkiä”, Nevis sanoi hänen olkansa ylitse. Sanat tulivat vaivalloisesti hänen kurkustaan – sinetin nähtyään hänestä tuntui siltä, kuin hän ei oikein saisi henkeä. Jokin osa hänestä ei oikein tahtonut edes uskoa sitä todeksi. Hän oli roikkunut liikaa siinä toivossa, ettei komentaja koskaan ehtisi vastata.

”Niin”, Sigrid vastasi. ”Kaipa siitä oli jotain hyötyä, että kirjoitin Gremsille.”

Neviksen kurkku kiristyi entisestään. Hän kysyi seuraavan kysymyksen, vaikka tiesi jo sen vastauksen. ”Aiotko tavata hänet?”

”Aion. Tietenkin aion.” Sigrid piti tauon ja keskittyi hetken ruokaansa. ”Se voi olla ainoa vaihtoehtomme.”

Eikä ole, Nevis halusi vastata, mutta ei kuitenkaan sanonut sitä ääneen. Hän käsitti, että Sigrid oli oikeassa. Heidän etsintänsä kirjastossa eivät olleet juuri tuottaneet tulosta. Ada oli heistä tuotteliain lukija, käyden läpi kolmesta neljään teosta päivässä, mutta hänkään ei ollut löytänyt vielä mitään löytämisen arvoista. Sigrid eteni hitaimmin – hän oli viettänyt viimeiset pari päivää saman kirjan parissa. Ja vaikka Nevis itse osasikin puhua haltiaa, oli luettu kieli aina tuottanut hänelle vaikeuksia. Hän eteni kyllä, mutta oli lähestulkoon varma siitä, ettei ymmärtänyt rivien välissä olevia tiloja tai kaikkien vertauskuvien merkityksiä. Tehtävä oli toivoton.

”Milloin?” Nevis siis kysyi sen sijaan. Oikeasti hän tarkoitti miten kauan minulla on jäljellä.

”Maanantaina.”

”Mutta siihenhän on vielä kolme päivää”, Ada totesi äkkiä. Hän ei ollut syönyt mitään – istui vain heidän takanaan ja ihmetteli. ”Se on liian myöhään.”

Se oli liian aikaisin.

”Minulla ei ole sananvaltaa siihen”, Sigrid sanoi. ”On silkkaa tuuria, että hän edes suostui tapaamaan meidät. Tapaan hänet silloin, tai en ollenkaan.”

Ada mutristi huulensa yhteen. ”Meidän on etsittävä nopeammin.”

Jos Ada olisi voinut päättää, olisivat he viettänyt senkin yön kirjastossa pölyisiä opuksia kaivellen. Nevis ei ollut juuri koskaan piitannut vuorokausirytmeistä, mutta kerrankin elämässään hän oli kiitollinen siitä, että Antropolissa noudatettiin ainakin jotain versiota siitä. He eivät enää tehneet muuta kuin nukkuneet ja etsineet, päivä toisensa jälkeen.

Tai ainakin yrittivät nukkua. Nevis ei ollut saanut unta kunnolla heidän koko Antropolissa oleskelunsa aikana. Osittain siksi, että hän odotti Legioonalaisten pamahtavan sisään ovista ja ikkunoista millä hetkellä hyvänsä, ja jokainen edes etäisesti metalliselta kuulostava kilahdus täytti hänet kauhulla. Osittain siksi, etteivät heidän puitteensa olleet kovin hyvät – ränsistyneen majatalon yläkerrassa oleva huone oli täynnä hämähäkinseittejä ja nurkista kantautuvaa rapinaa, ja ohuiden seinien lävitse kantautui jatkuvasti mitä erilaisimpia ääniä riitelystä rakasteluun. Ja vaikka korpunohuilla (ja yhtä kovilla) patjoilla olisi saanut nukutuksi, ei Nevis olisi silti tuntenut aamuisin oloaan virkeäksi. Antropoliin tultuaan hänellä oli ollut jatkuvasti heikko olo, eikä se johtunut vain jatkuvasta pelosta. Jatkuvat muodonmuutokset olivat alkaneet vaikuttaa hänen kehoonsa, ja iho tuntui niiden jäljiltä jatkuvasti ahtaalta, venytetyltä. Hänen kantamansa kasvot toivat mukanaan surua ja murhetta, joka painoi häntä alaspäin kuin paksu viitta harteilla.

”Asiaa ei auta lainkaan se, että kirjasto on viikonlopun kiinni”, Ada keskeytti Neviksen aatokset. ”Meidän on keksittävä siksi aikaa jotakin.”

”Ehkä voisimme alkaa käydä läpi niitä pyhättöjä”, Sigrid ehdotti.

”Emme millään ehdi käydä kaikkia pyhättöjä läpi kahdessa päivässä.” Nevis pyyhkäisi kätensä kasvojensa yli ja huokaisi syvään. ”Olen niin väsynyt tästä kaikesta etsimisestä. Tiedän, että meillä on kiire Urkothin kanssa, mutta tarvitsemme välillä myös lepoa.”

”Urkoth ei lepää”, Ada sanoi tiukasti. ”Eikä hän väsy. Jokainen tunti, jonka käytämme nukkumiseen, syömiseen, puhumiseen tai hengittämiseen on eduksi hänelle. Se on ikävää, mutta meidän on osattava välillä ajatella muitakin kuin itseämme.”

Vaikka Nevis oli siihen saakka pysynyt tyynenä, nyt hänen sisällään kuohahti – niin, että se sai lumouksen repeilemään hänen kasvojensa reunamilla. ”Olen siis itsekäs, kun huolehdin siitä, että pysyn hengissä. Että en kuole nälkään tai janoon tai nukahda kesken etsinnän. Tajuatko edes, miten typerältä tuo kuulostaa?”

Ada ei sanonut mitään, vain räpytteli tummia silmiään.

”Olet oikeassa, että Urkoth ei ehkä tunne nälkää tai janoa, mutta hän on jumala. Miten voit edes verrata meitä häneen? Ymmärrän, että tämä voi olla sinulle vaikea käsittää, koska olet haltia, mutta minä olen puoliksi ihminen. Sigrid on kokonaan ihminen. Jollemme lepää tai syö välillä, me lakkaamme toimimasta. Ja minä olen sinusta ITSEKÄS?”

Vaikka Nevis korotti ääntään, Ada ei hätkähtänytkään. Hänen kasvonsa olivat niin ilmeettömät, että ne olisivat voineet yhtä hyvin olla kiveä.

”Sigridiltä olisin vielä odottanut tuollaista, mutta en sinulta, Ada.” Sigrid mulkaisi Nevistä kohti, mutta ei puuttunut heidän riitaansa. ”Sinä olet muuttunut. Olet… erilainen kuin ennen. Kylmempi.”

”Minä olen oikeassa”, Adan ääni ei värähtänytkään. ”Urkoth ei odota.”

Nevis oli liian väsynyt vastustellakseen enempää. Hänen päätään oli alkanut särkeä, ja vieraat kasvot kiristivät hänen omiensa ympärillä.

Ehkä Ada oli oikeassa, ja Urkoth teki töitä väsymättä heidän tuhokseen. Mutta Nevis ei halunnut uskoa niin. Hän halusi uskoa, että Freyasta oli vielä riittävästi jäljellä siihen, että hänkin tarvitsi lepoa. Että hänet voisi vielä pelastaa.

Mutta se oli pelkän uskon varassa. Ei Nevis todella tiennyt, mitä Freyalle sillä hetkellä kuului. Ei heistä kukaan tiennyt. Freyasta – tai Urkothista – ei ollut Syväsuon jälkeen ollut enää lainkaan merkkejä. Aivan kuin hän olisi kadonnut kokonaan maan alle.

*

Unessa Nevis oli syvällä maan alla.

Vaikka hän ei tiennyt, minne oli matkalla, hänen jalkansa johdattivat häntä eteenpäin pitkin, määrätietoisin askelin. Kohti jotakin joka veti häntä puoleensa näkymättömän langan tavoin.

Kaikkialla hänen ympärillään oli pimeää, ja sen keskellä loimusi ohuita, punaisia lieskoja, jotka välkehtivät kuin valon heijastamat aallot tai salamaniskut. Jokaisella askeleella tuo valo kasvoi kirkkaammaksi ja kylmemmäksi, kunnes joka henkäys puhalsi huurua kasvojen ympärille. Maa hänen allaan narskui lumen lailla, ja tuon äänen alta erottui etäisiä, huutojenomaisia kaikuja, mutta ne olivat liian vääristyneitä siihen, että Nevis olisi voinut niitä ymmärtää.

Mitä lähemmäs Nevis kuitenkin meni, sitä selkeämmäksi kaikki alkoi muuttua. Pimeys hänen ympärillään sai muodon, ja hän havaitsi kävelevänsä avarassa luolassa, jonka katto oli aivan liian korkealla hänen havaittavakseen. Lattia hänen allaan oli verenpunaista jäätä, ja jossain tuon jään alla liikehti muotoja, varjoja. Ensin ne näyttivät vain kaukaiselta liikkeeltä syvällä järven pohjassa, kuin kaloilta, joiden ääriviivat juuri ja juuri erotti. Mutta mitä kauemmin Nevis niitä katseli, hän huomasi niiden olevan ihmisiä. Eikä vain ihmisiä, vaan kaikkia älyllisiä olentoja: haltioita, kääpiöitä, kaikkea niiden väliltä.

Yhteistä noille hahmoille oli ainoastaan yksi asia. Heistä kenelläkään ei ollut kasvoja.

Siitä huolimatta he huusivat. Nevis tunnisti noista huudoista jokaisen – monet niistä hän oli aiheuttanut itse. Jokainen heistä aneli hiukan eri tavalla:

en halua kuolla

armoa!

säästä minut

minulla on lapsi! perhe!

anna minun mennä – ole kiltti

Mutta vaikka Nevis olisi halunnut antautua heidän tahdoilleen, hän ei voinut. He olivat jo kuolleita. Heistä oli jäljellä enää jälkikuva, enää se vääristynyt muisto, jonka muodossa ne voisivat jatkaa elämäänsä Neviksen kasvoilla.

”Lopettakaa”, Nevis käski. Hänen oma äänensä kuulosti heikolta huutojen rinnalla. ”Lopettakaa!”

Huudot vain kävivät kovemmaksi, peilaten hänen omaa hätäänsä.

lopeta lopeta lopeta

”Pyydän”, Nevis aneli – sanoja ei enää erottanut huutojen kakofonian takaa – ”en voi auttaa teitä! Jättäkää minut rauhaan!”

jätä minut rauhaan!

l o p e t a

Nevis vajosi polvilleen korviaan pidellen, mutta äänet kuuluivat yhtä lujina kuin ennenkin. Varjot jään alla kerääntyivät hänen luokseen, kymmenet äänet kietoutuneena yhdeksi. Nyt niiden kädet painautuivat jäätä vasten, mursivat railoja sen peilipintaan, kykenemättä kuitenkaan koskaan rikkomaan sitä. Nevis nojautui niiden ylle, kurotti kätensä näkyä kohti, jolloin hän erotti jään alla levämäisinä liehuvat mustat suortuvat. Ne liikkuivat vaivattomasti kuin vesi, ja niiden takaa pilkisti pari teräviä korvia. Kuunvalossa nuo suortuvat olisivat olleet vihreät.

”Auta minua, Elyen…” Arissa aneli. ”En saa henkeä…”

”Ei”, Nevis ravisti päätään. ”Et tämä ole sinä. Tämä on vain painajainen.”

”Elyen, minä—” Arissan lause katkesi terävään hengenvetoon, joka ei kuulostanut häneltä itseltään. Tämä ääni oli korkeampi, tuoreempi. Se oli muutakin kuin kauan sitten kadonnut muisto. Tämän äänen omistaja eli vielä.

”Nevis, auta minua”, Freya itki. Rihmat veden alla olivat muuttuneet punaisiksi kiharoiksi, jotka leijailivat kääpiön kasvojen – tai niille varatun tilan ympärillä – paksun pilven lailla. ”Minulla ei ole paljoa aikaa. Sinun täytyy auttaa minua, ennen kuin hän—”

”Ennen kuin hän mitä? Missä sinä olet, Freya? Mistä löydän sinut?”

”Vain sinä voit pelastaa minut. Minä olen—”

Vesi kiskoi Freyan alleen, ja hänen lauseensa loppu hukkui merkityksettömiin.

”EI!” Nevis iski nyrkkinsä jäätä vasten. Se ei hievahtanutkaan. ”Tule takaisin! Älä jätä minua yksin!”

”Rauha!” tämä ääni kuului jostain kaukaa. Nevis tunsi yllättäen painetta olkapäissään, kuin joku olisi pitänyt niistä tiukasti kiinni. ”Rauha. Kaikki on hyvin.”

”Älä jätä minua yksin! Ole kiltti!”

”Nevis. Kuuletko minua? Minä tässä.”

Nevis nyyhkytti vastaukseksi. Hän vajosi pimeyteen. Tila katosi ympäriltä, eikä hän enää tiennyt, missä oli. Hän tiedosti vain vahvat kädet käsivarsiensa ympärillä, korvaan lempeästi puhuvan äänen.

”Olet turvassa nyt. Minä tässä, Sigrid.”

”Älä…”

”Shh.” Kädet heijasivat häntä, kannattelivat häntä halki korkeimpien aaltojen. Nevis soperteli yhä järjettömyyksiä, mutta hän oli lakannut huutamasta. Nyt hän keskittyi vain hengittämään, ja vaikka se oli epätasaista, hän hengitti. Hän oli yhä elossa.

Kunnes hän lopulta käsitti, missä oli, ja avasi silmänsä.

”Sigrid”, Nevis henkäisi. Hänen äänensä oli huutamisesta käheänä. ”Minä…”

”Sinä näit painajaista”, Sigrid lausui pehmeällä äänellä. Hänen kätensä olivat yhä tiukasti Neviksen ympärillä, mutta eivät puristaen. Eivät satuttaen, vaan tukien. ”Mutta se on ohi nyt. Olet tässä.”

”Olen tässä.” Nevis laski sydämenlyöntejään, kunnes tuskin enää erotti niitä. Hän antoi myrskyn laantua. Kun siitä oli jäljellä enää pelkkä horisontissa siintävä pimeys, Nevis uskalsi jälleen avata suunsa.

”Näin unta Freyasta”, hän sanoi.

”Haluatko puhua siitä?” Sigrid silitti kädellään hänen hiuksiaan. Nevis nojautui aivan huomaamatta sitä kohti.

”Freya…” Nevis tunsi nielaisevan kokonaisen lohkareen, ”hän pyysi apuani. Hän sanoi, ettei hänellä ole enää paljoa aikaa. Ja että vain minä voin pelastaa hänet. Mutta kun yritin kysyä, missä hän on, hän katosi.”

Sigridin ote Neviksen päälaella kävi varmemmaksi, kun Nevis tukahdutti nyyhkäisyn Sigridin rintaa vasten. Häntä hävetti näyttäytyä Sigridin edessä tällaisena, näin heikkona, mutta hän ei voinut keholleen mitään. Se toimi täysin hänestä riippumatta.

”Se oli vain pahaa unta”, Sigrid kuiskutti. ”Et ole saanut tarpeeksi lepoa. Siksi näet painajaisia.”

Nevis nyökkäsi. Sanat palauttivat jälleen mieleen hänen aiemman riitansa Adan kanssa, ja hänen katseensa liikahti kuin itsestään haltian vuodetta kohti. Niin pimeässä Nevis ei erottanut, oliko se tyhjillään.

”Ada?”

Sigrid tuhahti. ”Kyllähän sinä kuulit mitä hän sanoi. Ei hän tarvitse unta.”

Niinpä tietysti. Nevis ei jaksanut välittää, mitä Ada teki sillä hetkellä. Hänen mielensä oli yhä puoliksi unen verhon takana. Tällä hetkellä hän keskittyi ainoastaan tähän hetkeen. Sigridin kehon lämpöön hänen omaa kehoaan vasten. Tasaiseen sykkeeseen, joka soi hänen rintansa alla.

”Etkö sinä nuku?” Nevis kysyi. ”Sinäkin tarvitset lepoa.”

”Yritin kyllä, mutta en saanut unta.”

Sitä oli vaikea uskoa, nyt, kun Sigrid lepuutti päätään hänen olkapäätään vasten, silmät kiinni ja rauhallisesti hengittäen. Elleivät he olisi juuri jutelleet keskenään, Nevis olisi voinut luulla hänen nukkuvan.

”Sinä voit olla siinä, jos se helpottaa”, Nevis ehdotti. ”Näytät viihtyvän niin hyvin.”

Sigrid naurahti tavalliseen, kuivakkaan tapaansa. Ehkä hän erotti Neviksen äänestä sellaisia sävyjä, joita hän ei aivan halunnut erottaa. ”Se ei varmaankaan olisi viisasta.”

Mutta samalla kuitenkin Sigridin sormet piirsivät kipinäkuvioita Neviksen päänahkaa vasten, ja hänen hengityksensä oli niin lähellä, että se tuntui lämpimänä tuulahduksena kasvoja pitkin. Nevis jopa haistoi kevyen mintun tuoksun – Sigridillä oli tapana pureskella sitä ennen nukkumaanmenoa. Heidän nenänsä lähestulkoon kolahtivat toisiinsa.

Tuli lyhyt hetki, jolloin maailma pysähtyi. Nevis tiesi, mitä tulisi tapahtumaan. Se oli vääjäämätöntä. Hän ei voinut pysäyttää tätä, eikä hän edes halunnut. Siispä kun Sigrid kurotti kasvonsa Neviksen kasvoja kohti ja painoi huulensa hänen huulilleen, Nevis suuteli häntä takaisin.

Viimeisetkin unen haituvat paloivat pois hänen kehoonsa huokuvan lämmön tieltä. Naiseksi, joka oli niinkin kova kuin Sigrid, hänen huulensa olivat yllättävän pehmeät. Ne liukuivat kosteina Neviksen omia vasten, kevyesti ja vaivattomasti, miltei kuin ne olisivat tehneet niin aina. Se tuntui luontevalta. Tämä tuntui luontevalta. Nevis ei edes ajatellut syventäessään suudelmaa ja kaatuessaan Sigridiä päin, kunnes he molemmat makasivat vieri vieressä vuoteella, kädet ja jalat toisiinsa kietoutuneina, samassa lämmössä kelluen. Vasta, kun Neviksen kädet löysivät paljaan, arpien kovettaman ihon Sigridin alaselässä, Sigrid jäykistyi ja sai Neviksen liikkeet pysähtymään. Hän avasi silmänsä ja kohtasi Sigridin katseen pimeässä, jossa se oli yhtä kirkas ja harmaa kuin kuutamo. Kaunis.

”Ei”, Sigrid vetäytyi taaksepäin. ”Tämä ei ole hyvä ajatus.”

Nevis irrotti kätensä Sigridin alaselästä. ”Hyvä on. Ei mennä vielä siihen.”

Hän kumartui suutelemaan Sigridiä uudelleen, mutta Sigrid käänsi katseensa pois. Nevis katsoi häneen kysyvänä.

”Joudumme kohta sanomaan toisillemme hyvästit”, Sigrid lausui pimeydelle. ”Ei ole hyvä kiintyä toisiimme liikaa.”

”Ei kukaan kiintymyksestä ole puhunut”, Nevis sanoi. ”Riittää vain, että meillä on tämä.”

Sigridin hymyn takana oli katkera sävy. ”Ei se ole koskaan niin yksinkertaista.”

Nevis nyökkäsi ja käänsi kylkeä Sigridistä poispäin. ”Ymmärrän. Tämä oli virhe.”

He makasivat hetken hiljaa pimeässä. Ääneen sanomattomat sanat tuntuivat painona heidän välillään. Nevis yritti tehdä kaikkensa karistaakseen fyysiset tuntemukset kehostaan, mutta se oli vaikeaa. Polte tuntui yhä huulilla ja kaikkialla muuallakin.

”Odota.” Sigridin käsi tarttui äkkiä hänen käteensä. Se nykäisi häntä kohti, vaati Nevistä katsomaan häntä silmiin. Nevis kääntyi ympäri vastahakoisesti – hän ei halunnut Sigridin näkevän pettymystä hänen silmissään.

”Olen tehnyt elämässäni monia virheitä”, Sigrid sanoi, punniten jokaista sanaansa tarkkaan. ”Monia asioita, joita kaduin jo ne tehdessäni, ja kadun entistä enemmän jälkikäteen. Mutta sinä et ole yksi niistä.”

Sitten Sigrid veti hänet itseään kohti ja suuteli häntä uudelleen.

Tällä kertaa Nevis otti rauhallisemmin. Hän ei halunnut upota liian syvälle, tiedostaen sen, että hänet nykäistäisiin pintaan millä hetkellä hyvänsä. Siispä hän piti kätensä paikoillaan. Antautui Sigridin kehon rytmille, ja rytmitti itsensä sen mukaan.

”Oletko varma tästä?” Nevis henkäisi, kun hän tunsi naisen hengityksen paljasta vatsaansa vasten. ”Meidän ei tarvitse tehdä mitään, mitä et halua.”

Sigrid harkitsi hänen sanojaan hetken. Teki päätöksensä.

”Olen”, hän vastasi. Ja antoi huultensa matkata alemmas.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 26. osa 31.12
Kirjoitti: Rosmariini - 31.12.2020 14:31:11

A/N1: Ja niin vuosi tulee päätökseen! En saanut tätä aivan loppuun tänä vuonna kirjoitettua vaikka niin olin itselleni luvattu, mutta lähelle kyllä päästiin! Haluan kiittää kaikkia tänä vuonna tätä tekstiä lukeneita ja toivottaa hyvää uutta vuotta. Toivottavasti pysytte mukanani myös ensi vuonna! Tässä luvussa Sigrid vierailee viimein komentajan luona, samalla kun Nevis ja Ada keksivät uuden keinon löytää Järjestyksen sauva.
A/N2: Tämän tekstin loppupuolella oleva salamurhaajan tikari kaiverruksineen on saanut inspistä tästä (https://moodrose.tumblr.com/post/638869432999002112/tousledbirdmadgrrrl-corsican-vendetta-knife) tumblr-postauksesta.
A/N3: Olen tehnyt tätä tekstiä varten viime päivinä joitain moodboardeja! Postaan nyt nämä loppulukujen yhteydessä. Aloitetaan ensimmäisenä Sigridistä. :)

(https://64.media.tumblr.com/8675bd9ac5290369eefa4609cbc96f01/db35841a0f40bd3c-97/s1280x1920/d9946b7a1689fc0a318af02080331fe4ce03a8be.png)

---

XXII.   Otsoninsininen

Kun Ada palasi yläkertaan aamuyöstä, Sigrid tuli häntä vastaan ovella.

Adalle oli heti selvää, mitä oli tapahtunut. Jopa ilman Sigridin punaisia poskia ja sojottavaa tukkaa hän olisi haistanut sen.

Sigridin katse paljasti, että hänkin käsitti Adan tietävän kaiken.

”Tiedän, mitä ajattelet”, Sigrid kuiskutti sulkiessaan oven takanaan niin, ettei herättäisi Nevistä. ”Ei sinun tarvitse sanoa sitä. Tämä ei merkinnyt mitään.”

”Hyvä”, Ada vastasi. ”Sillä sinä menetät hänet.”

Sigrid puri huulta. Niin tehdessään hän näytti niin kamalan nuorelta – ja sitä hän oikeastaan olikin. Eihän hän ollut edes elänyt puolikasta ihmisikää.

”Ehkä olet oikeassa”, Sigrid jatkoi nojatessaan selkänsä seinää vasten, ”mutta ehkä hänkin oli oikeassa. Me tarvitsemme tätä. Kaiken tämän keskellä minä tarvitsen muistutusta siitä, että olen ihminen. Voitko ymmärtää sen?”

Ada yritti kyllä. Hän yritti käsittää, millaista oli nähdä kaikki niin lyhytnäköisesti ja tarttua johonkin sellaiseen, jonka tiesi varmasti uppoavan. Mutta ei hän käsittänyt, ei todella. Eihän hän ollut ihminen.

Siispä hän tyytyi vastaamaan pelkällä hiljaisuudella.

”Nevis oli oikeassa toisestakin asiasta”, Sigrid sanoi siihen. ”Sinä olet muuttunut. En tiedä, johtuuko tämä siitä, että aikamme käy vähiin, tai että pelko on jatkuvasti enemmän läsnä, mutta minusta tuntuu, etten tunne sinua kunnolla enää. En niin kuin ennen.”

Ada tiesi, että hänen olisi pitänyt tuntea jotain enemmän. Sigridin sanojen olisi pitänyt satuttaa häntä, tai edes kirpaista vähän.

Mutta niin ei ollut. Hänestä tuntui ainoastaan… tunnottomalta. Kuin hän olisi seissyt viileässä pakkassäässä paikallaan niin kauan, että hän menetti tunnon käsistään ja jaloistaan, ja tilalle tuli vain turruttavaa tyhjyyttä.

”Se on harmi”, Sigrid sanoi vielä. ”Asioiden ei olisi tarvinnut mennä tällä tavoin.”

Sitten hän kääntyi pois kasvojaan pyyhkien, kuin hänellä olisi ollut roska silmässään.

Ada ei seurannut hänen perässään.

*

Nevis oli istunut jo tovin ajan alakerrassa, kun Ada ja Sigrid saapuivat aamiaiselle.

Se oli erikoista – yleensä Ada oli aina ensimmäisenä hereillä, eikä ollut Sigridille tyypillistä myöhästyä mistään. Nevis tiesi, ettei Sigrid ollut ainakaan nukkumassa – nainen ei ollut enää hänen vierellään Neviksen herätessä. Nevis oli osannut odottaa sitä: kaikki, mitä heillä oli, oli ainoastaan fyysistä. Silti, se sattui vähän.

Adasta Nevis ei jaksanut murehtia. Hän oli vieläkin vihainen tälle.

”Teilläpä kesti”, hän totesi Adan istuessa häntä vastapäätä ja Sigridin hänen vierelleen – liian lähelle ja liian kauas.

”Tarvitsin raitista ilmaa”, Sigrid vastasi, kohottamatta katsettaan puurolautasestaan.

”Minä… mietin asioita”, Ada puolestaan vastasi. Hän ei koskenut ruokaansa. ”Oletko ehtinyt istua täällä jo kauan?”

”Jonkin aikaa”, Nevis vastasi. ”Niin kauan, että ehdin kuulla jotain kiintoisaa.”

”Mitä?”

Nevis madalsi ääntään hetkeksi, sillä hän ei halunnut paljastaa salakuunnelleensa. ”Nuo kaverit parin pöydän päässä – älkää katsoko sinne nyt – puhuivat siitä, että kaupungissa järjestetään harvinaisten esineiden huutokauppa.”

Sigrid kohotti kulmiaan. ”Mitä siitä?”

”Se voisi olla se, mitä etsimme. Sanoittehan itse – voi olla, että sauva ei ole pyhätössä tai Legioonan omistuksessa ollenkaan. Ehkä se on ollut kaiken tämän aikaa jonkun yksityishenkilön omistuksessa. Harvinaisten esineiden kauppa voisi olla juuri se, mitä etsimme.”

Sigrid huokaisi. ”Enpä oikein tiedä. Millä todennäköisyydellä sauva muka olisi juuri tässä kaupassa?”

”Ei se välttämättä olekaan. Mutta saattaisimme silti saada vihiä sen sijainnista – ehkä joku paikalle tulevista kauppiaista voisi jopa omistaa sen. Voisimme tehdä tiedustelua kaupan lomassa.”

Ada nyökkäsi, vaikkakin varoen. ”Se kortti on ainakin käännettävä.”

Sigrid naputteli lautasensa reunaa lusikallaan. ”Missä kauppa järjestetään? Ja milloin?”

”Maanantaina keskipäivällä, toisessa korttelissa.”

”Ei käy”, Sigrid pudisti päätään. ”Tapaan silloin Legioonan komentajan.”

”Hitto”, Nevis kirosi. ”Se. Mutta… haittaako se oikeastaan? Emme me ole tulossa kanssasi komentajan juttusille. Jos menet puhuttamaan häntä, minä ja Ada voimme mennä sillä aikaa huutokauppaan. Kaikki voittavat.”

Sigrid pohti asiaa hetken.

”Ei”, hän sanoi lopulta. ”Jos teille sattuu jotain sillä aikaa, kun olen poissa, en voi suojella teitä.”

”Osaamme kyllä huolehtia itsestämme”, Nevis vastasi, sitten vilkaisi Adaan. ”Eikö niin?”

Ada nyökkäsi. ”Nevis on oikeassa.”

Sigrid ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta myöntyi lopulta. Hänenkin täytyi käsittää, ettei vaihtoehtoja ollut monia. ”Hyvä on. Mutta jos löydätte jotain, entäs sitten?”

”Sitten odotamme, että tulet takaisin, ja teemme seuraavan siirron yhdessä”, Nevis vastasi. ”Mikä voisi mennä pieleen?”

”Mikä tosiaan”, Sigrid huokaisi. ”Eihän meillä ole mitään menetettävää.”

*

”Onko meillä vielä pitkä matka?” Ada kysyi Nevikseltä maanantaina, kun he tekivät tietään kohti toista korttelia. Hänestä tuntui siltä, että he olivat vaeltaneet kaupungissa jo ikuisuuden, ja mitä kauemmas he kulkivat, sitä enemmän häntä alkoi epäilyttää. Täällä kadut olivat ahtaita, kivisiä tai mutaisia, eikä missään ollut kasvin kasvia. Ilma täyttyi joukosta mitä oudoimpia ja epämiellyttävimpiä hajuja, joista osa sai Adan pidättämään hengitystään.

”Jonkin matkaa”, Nevis vastasi. Hän oli pukeutunut pitkäksi ja laihaksi ihmismieheksi, jolla oli takkuinen, oljenvaalea tukka ja kuluneella tavalla tyylikkäät vaatteet – jotain, mitä huutokaupassa voisi odottaa näkevänsä. ”Me asumme neljännessä korttelissa – tämä on kolmas. Mitä alemmas numeroissa mennään, sitä alemmas mekin laskeudumme. Ja sitä rähjäisemmäksi kaupunki muuttuu.”

Ada ei oikein käsittänyt, miten paljon rähjäisemmäksi kaupunki saattoi enää mennä. Vaikka hän oli elänytkin pitkän elämän, siitä valtaosa oli ollut sivilisaation ulkopuolella tai Syväsuon kaltaisissa kaupungeissa, jotka olivat pelkkiä pikkukyliä Antropoliin verrattuna. Syväsuo oli Antropoliin verrattuna vielä nuori kaupunki – sen historia oli lyhyt, ja jos ihmiset yhtäkkiä katoaisivat, ei menisi kauaakaan, ennen kuin luonto ottaisi sen jälleen omakseen. Antropoli oli vastakohta – täällä ensimmäiset kivet oli laskettu jo vuosituhat sitten, ja kaupunki oli kasvanut siitä kerros kerrokselta, kohoten aina ylöspäin. Nyt he kulkivat kohti kaupungin muinaista sisustaa, jossa sen juuret ulottuivat syvimmälle.

He liikkuivat eteenpäin, ja ilma kaduilla kävi ahtaammaksi, tunnelma kireämmäksi. Ada aisti, että sillä oli jotain tekemistä eilisiltaisen kanssa – Nevis oli varmasti yhä vihainen hänelle. Mutta oli tässä muutakin.

”Sinä ajattelet häntä”, Ada käsitti. ”Sigridiä.”

Nevis kurtisti kulmiaan. ”Miten niin?”

”Tiedän, mitä viime yönä tapahtui.”

Neviksen leuka kiristyi. Hän oli varmasti halunnut pitää sen mieluummin omana tietonaan. ”Kertoiko Sigrid sinulle?”

”Siltä oli vaikea välttyä. En ole sokea, tiedäthän.” Ada piti lyhyen tauon. ”Sitä paitsi… tämä on ollut tuloillaan jo pitkään. Sitä tuppaa käymään, kun joukko ihmisiä – tai muita olentoja – viettää tiiviisti aikaa yhdessä, ja kuolemanpelko on läsnä. En syytä sinua siitä, mitä tapahtui.”

”Mutta et silti pidä siitä.”

”En.”

”Ymmärrän, miksi tunnet tuolla tavoin. Sinä pelkäät, että satutan itseni. Ja häntä siinä samalla.”

Ada ei vastannut, mutta Nevis oli oikeassa.

”Mutta ymmärrä tämä”, Nevis jatkoi, ”sinä et ole tästä joukosta ainoa, jolla on ollut huonoa onnea rakkaudessa. Minäkin tiedän, miltä menetys tuntuu. Kuten myös Sigrid. Minä en koskaan satuttaisi häntä tahallaan, kuten ei hänkään minua. Mutta joskus asiat vain… tapahtuvat.”

Ada aisti Neviksen katseen niskassaan kosketuksen tavoin. Nevis oli katsonut häntä sillä tavalla kerran aikaisemmin – juuri ennen kuin he suutelivat Vuriassa. Mutta vaikka siitä oli vasta vähän aikaa, se tuntui kaukaiselta. Etäiseltä, kuin muisto olisi samean jääseinän takana.

”Sinunkin olisi hyvä päästää joskus irti”, Nevis jatkoi. ”Unohtaa.”

Adan ihoa alkoi kuumottaa. Mutta juuri ennen kuin mitään ehti tapahtua, he astuivat kulman takaa leveälle aukiolle, joka suorastaan parveili väkeä. Aukion toiselle laidalle oli pystytetty punainen teltta korokkeella, ja sen takana odotti rivi mitä erikoisempia esineitä.

”Taidamme olla perillä”, Ada totesi. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. ”Mitä sitten?”

”Katselemme ympärillemme”, Nevis vastasi. Hän oli alkanut jo pyyhkiä aukiota katseellaan, korvat höröllä mielenkiintoisten keskustelujen varalta.

”Tervetuloa, tervetuloa!”, huutokauppias kailotti teltan edustalta, ja vaikka hän ei puhutellutkaan yksin Adaa ja Nevistä, Ada huomasi, kuinka Nevis yritti tekeytyä pienemmäksi. ”Käykää peremmälle, tulijat! Käykää ihastelemassa esinekokoelmaamme. Numerotaulut saatte myös täältäpäin!”

Nevis ja Ada astelivat lähemmäs, yrittäen samalla saada selkoa ympäröivästä väkijoukosta. Aukiolla oli kaiken kaikkiaan ehkä viisikymmentä henkeä, joista valtaosa oli selkeästi erinäisiä keräilijöitä tai kauppiaita värikkäissä ja epäkäytännöllisissä vaatteissa, kantaen mukanaan turhanpäiväisiä helyjä, kuten viuhkoja ja helmikaulakoruja. Osa taas oli lähempänä heidän olemustaan, tai jopa epäsiistimpiä: toinen kortteli oli tunnettu rähjäisenä paikkana, joten väki oli sen mukaista. Joukossa oli sekä ihmisiä, haltioita että kääpiöitä, ja heitä yhdisti lähinnä se, että harva epäihminen oli pukeutunut aristokraatin tavoin. Huutokauppias itse oli myös ihminen: vanhahko, jo harmaahiuksinen mies, jolla oli yllään tyylikäs, purppuranpunainen puvuntakki ja siihen sopiva hattu.

Teltan edustalla kävi suurin kuhina – monet olivat kerääntyneet tarkkailemaan korokkeelle asetettuja esineitä. Nevis ja Ada jäivät hiukan taaemmas ja kaappasivat itselleen numerotaulut. Ada silmäili samalla takakoroketta, mutta nopealla katsauksella siellä ei näyttänyt olevan mitään Neremynin kaltaista – nämä esineet koostuivat tauluista, koriste-esineistä, matkamuistoista ja koruista. Joukossa oli jotain aseitakin: lähinnä tikareita, vasaroita ja kilpiä.

”Ovatkohan kaikki huudettavat esineet tässä?” Ada kuiskutti.

”En tiedä”, Nevis vastasi. ”En ole koskaan ollut tällaisessa aiemmin. Ehkä he eivät uskalla laittaa arvokkaimpia esineitä näytille siltä varalta, että ne varastetaan.”

Ada nyökkäsi. ”Se käy järkeen.”

Nevis lipui hitaasti lähemmäs koroketta, ja vaikka hän kantoi yhä toisia kasvoja, hänen koko olemuksensa oli jännittynyt. Ada näki hänen vetävän syvään henkeä, ennen kuin hän kääntyi läheisen kauppiaspariskunnan puoleen ja alkoi jututtaa heitä, esittäytyen kuvitteellisella nimellä ja ojentaen kättä. He kävivät nopeasti keskusteluun siitä, millaiset esineet heitä huutokaupassa eniten kiinnostivat – pariskunta oli katsellut sillä silmällä koruja, kun Nevis taas vastasi olevan kiinnostuneempi aseista. Keskustelu loppui sen jälkeen lyhyeen, ja Nevis palasi takaisin Adan luo.

”Jututetaan väkeä”, hän sanoi hiljaa. ”Yritetään kartoittaa joukosta ne, jotka olisivat kiinnostuneita harvinaisista aseista. Sauvoista ja keihäistä, tarkemmin ottaen. Ehkä heistä joku sattuu lipsauttamaan jotakin.”

Nevis siirtyi seuraavan kohteensa luo. Ada teki samoin, kääntyen läheisen rouvashenkilön puoleen ja ojentaen kätensä esittelyyn. Nainen kuitenkin vain nyrpisti nenäänsä ja kääntyi poispäin. Hämillään, Ada otti pari askelta eteenpäin ja yritti puhutella erästä vanhempaa herraa. Hän suostui antamaan nimensä ja kätensä, muttei paljastamaan tietoja mieltymyksistään. Samalla Nevis oli ehtinyt jo puhua sydämensä kyllyydestä.

Adalle kävi nopeasti ilmi, että tämä saattoi olla seurausta siitä, ettei hän ollut paikallisia. Villi, tarkemmin sanottuna. Vaikka hän olikin yrittänyt parhaansa pukeutumalla johonkin siistimpään kuin tavallisiin vaatteisiinsa, hänen pitkä, letitetty tukkansa, tumma hipiänsä ja karkea korostuksensa paljastivat, että hän oli toisaalta. Haltiat ja kääpiöt ottivat hänet paremmin vastaan, mutta kaikki aseet, joista he olivat kiinnostuneita, olivat tikareiden ja jousten kaltaisia, käytännöllisempiä välineitä. Palkkatappajia, ehkä: osalla oli silmissään villi tai jopa hiukan kuollut katse. Hiukan kuten Neviksellä.

He ehtivät kierrellä tovin, ennen kuin huutokauppias keskeytti seurustelun ja komensi kaikki istumaan. Ada ja Nevis ottivat paikkansa melko keskeltä – riittävältä etäisyydeltä nähdäkseen lavalle, mutta riittävän kauas ollakseen kiinnittämättä liikaa huomiota.

”Löytyikö mitään?” Ada kysyi Nevikseltä.

”Ei”, Nevis pudisti päätään, hypistellessään numerotaulua kädessään. ”Yksi herra oli kyllä kiinnostunut keihäistä, mutta ei myöntänyt omistavansa yhtään sellaista, eikä uskonut sellaisia olevan tänään tarjollakaan.”

”Minäkään en löytänyt mitään”, Ada vastasi. ”Mutta ehkä tämä tästä. Huutokauppa on vasta alkamassa.”

”Niin”, Nevis huokaisi. Hän katseli lavan suuntaan, mutta ei oikeasti vaikuttanut katsovan sinne, vaan jonnekin kauemmas, ajatuksiinsa.

”Mitäköhän Sigrid tekee tällä hetkellä?” hän pohti hiljaa.

Sitten huutokauppa alkoi.

*

Sigrid oli istunut komentajan toimiston ulkopuolella jo hyvän tovin.

Kello oli jo varmasti yli kaksitoista, mutta ovi pysyi silti visusti lukossa. Se oli niin paksu, ettei sen lävitse kantanut ääni lainkaan. Sigridillä ei ollut mitään keinoa tietää, mitä sen toisella puolella tapahtui. Tai tapahtuiko siellä yhtikäs mitään.

Oveen koputtaminen ei kuitenkaan tulisi kysymykseenkään. Ovivartijoiden katseet olivat naulautuneet visusti häneen, ja niihin viiteen muuhun vieraaseen, jotka olivat jonossa hänen jälkeensä. Ensinäkemällä heissä oli vain vähän yhteistä: Sigridin perässä jonossa oli viiksiään hipelöivä kauppias, hänen jälkeensä vanhempi, tärisevä rouvashenkilö. Ikään kuin komentajan juttusille pääsisi kuka vain tuosta vain. Sigrid torui nopeasti itseään – eihän hän voinut tietää, miten tärkeistä asioista näiden vieraiden kohdalla oli kyse – hän vain tuomitsi heidät ulkonäön perusteella.

Sigrid kuitenkin epäili, että kenenkään asia olisi maailman pelastamista tärkeämpi.

Sigrid huokaisi ja asetti kätensä jalkojensa väliin estääkseen molempia tärisemästä. Hänen tuli näyttää esimerkkiä, olihan hän täällä vieraan kaupunginkaartin edustajana. Hermostuminen ei palvelisi ketään.

Ryhdistäydy. Mitä Nevis ja Ada sanoisivat, jos he näkisivät sinut nyt?

Nevis varmaankin nauraisi. Ehkä hän jopa tönäisisi Sigridiä leikkimielisesti, yrittäisi ravistella järkeä hänen kehoonsa. Ada pudistelisi päätään hetken, mutta tarjoaisi ehkä lopuksi lohduttavia sanoja.

Sigrid ei ollut halunnut myöntää sitä itselleen ennen, mutta hän tarvitsi Nevistä ja Adaa. Hän ei ollut halunnut myöntää sitä, koska pelkäsi sen tekevän hänestä heikon. Hän ei ollut halunnut olla riippuvainen kenestäkään, eikä hän ollut tahtonut pakottamaan ketään kantamaan hänen mukanaan tuomaansa taakkaa. Siispä hän oli suhtautunut tähän järkiperäisesti. Nevis oli ollut vain keino, jolla hän paikkasi sen aukon, jonka Ragnar jätti. Ada oli ollut pelkkä ystävä – järjen ääni, silloin kun Sigrid sitä tarvitsi. Jotain henkistä Neviksen tarjoaman fyysisyyden tueksi.

Mutta ehkä heistä oli kaiken tämän myötä tullut muutakin. Jotain tärkeämpää kuin kehon lämpöä tai järkevältä kuulostavia sanoja.

”Sigrid Merentytär”, ovivartijan ääni havahdutti Sigridin ajatuksistaan. Hän kohotti katseensa ja huomasi komentajan toimiston oven avautuneen, ja edellisen vieraan lähteneen. ”Komentaja ottaa teidät nyt vastaan.”

”Kiitos”, Sigrid nyökkäsi. Hän nousi seisomaan sydän pamppaillen, niin äkkiä, että häntä alkoi huimata. Hän veti syvään henkeä ja keräsi itsensä, suoristi ryhtinsä ja kätki kätten tärinän selkänsä taakse. Sitten hän astui sisään komentajan toimistoon.

Ovi pamahti kiinni hänen perässään. Sigrid sävähti, mutta komentaja ei huomannut sitä. Häntä ei nimittäin näkynyt missään.

Toimisto oli valtava, pyöreän mallinen huone, joka oli sijoitettu yhteen Legioonan linnoituksen torneista. Linnoitus toimi samaan aikaan myös vankilana, ja se sijaitsi kapealla saarella keskellä Punajokea. Tällä hetkellä tuo toimisto kuitenkin vaikutti olevan tyhjänä. Keskellä sitä seisoi leveä mahonkipöytä, joka oli täynnä kirjoitusvälineitä ja siisteihin pinoihin koottuja asiakirjoja. Pöydän vierellä sekä huoneiden seinustoilla oli lukuisia, täytenä notkuvia kirjahyllyjä, joiden takana tila vaikutti jatkuvan kauemmas. Katossa riippui pyöreä, lasikupuinen valaisin, jonka takana paloi kirkas, tasainen liekki. Niin tasainen, ettei se vaikuttanut välkehtivän ollenkaan. Sigrid epäili, oliko kyse liekistä laisinkaan.

”Haloo?” hän kutsui astuessaan peremmälle toimistoon. ”Onko täällä ketään?”

Vastausta ei kuulunut ensin. Sigrid saapui pöydän luokse, yritti tähyillä kirjahyllyjen taakse. Mutta ketään ei näkynyt vieläkään.

”Minä täällä. Sigrid Merentytär.”

”Istu alas, Sigrid”, vieras ääni vastasi yllättäen. Sigrid ei oikein osannut paikallistaa, mistä suunnasta se oli tullut. Tai millaisen henkilön suusta. Se oli täydellisen väritön ja mitäänsanomaton. Ei miehen eikä naisen ääni. Ei aikuisen eikä lapsen ääni.

”Selvä”, Sigrid totesi vetäessään tuolin itselleen. Niin tehdessään hänen katseensa osui äkkiä pöydän alta pilkistävään jalkapariin. Sigridin sydän oli jättää lyönnin välistä.

”Komentaja?”

”Sano vain Mordig”, komentaja vastasi. Siinä samassa hän nousi tuolille pöydän alta, ja Sigrid näki hänet kunnolla. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan pitkään, siniseen viittaan, ja hupun alta pilkistävät kasvot olivat lähes kokonaan hämärän peitossa. Jopa tuolilla istuessaan hänen ylävartalonsa hädin tuskin ylsi pöydän yläpuolelle.

”Mutta tehän olette—”

”Kääpiö”, Mordig täydensi lauseen Sigridin puolesta. ”Tiedän. Se ei ole asia, jota moni odottaa minut nähdessään. He kuvittelevat mielessään perinteisen komentajan. Mielellään miehen. Pitkän sellaisen, jolla on leveät hartiat ja terävä katse.” Mordig hymähti, kohotti leukaansa ylemmäs, jolloin Sigrid havaitsi sen olevan pyöreälinjainen ja kokonaan parraton. Valo osui komentajan silmiin paremmin siinä kulmassa, paljastaen parin sinisiä silmiä. Otsoninsinisiä.

”Yksi noista asioista sentään pätee minuun”, Mordig jatkoi, ”muut, eivät niinkään.”

”Olen pahoillani, komentaja.” Sigrid kumarsi päänsä. ”Minun ei ollut tarkoitus osoittaa epäkunnioitusta. Olin vain—”

”Yllättynyt? Kuten kaikki. Mutta saatte anteeksi. Aloitetaan tämä puhtaalta pöydältä.”

Hupun hämärässä, Mordigin siniset silmät välähtivät. Siinä samassa pöytä heidän edessään tyhjeni asiakirjoista, kuin tuulenpuuska olisi puhaltanut sisään ja pyyhkäissyt tavarat syrjään. Mutta ne eivät leijailleet ympäriinsä ja sotkeneet paikkoja, vaan sujahtivat siististi hyllyihin, kuin ne kuuluisivatkin sinne. Ilmaan tulvahti otsonin terävä katku.

”Maagi”, Sigrid huokaisi ällistyneenä. ”Olette myös maagi.”

”Niin.” Mordig risti sormensa tyhjentyneen pöydän keskelle. ”Toinen asia, jota moni ei minusta olettaisi. Monissa kaupungeissa minun kaltaisestani ei ikimaailmassa tehtäisi komentajaa. Olisin onnekas, jos minut hyväksyttäisiin edes kaupunginkaartiin. Antropoli ei kuitenkaan ole sellainen paikka.”

Sigrid nyökkäsi. Mordig olisi yhtä hyvin voinut puhua Syväsuosta. Kaikki Sigridin kaartilaiskollegat siellä olivat ihmisiä, ja hyvin samankaltaisia sellaisia. Kääpiön, haltian tai edes hiukan eri näköisen ihmisen palkkaaminen ei tulisi kysymykseenkään.

”Mutta. Riittävästi puhetta minusta. Nyt voisimme puhua sinusta, Sigrid.” Mordigin sinisten silmien katse kirkastui. Poltti. Kuin hehkuva kaasuliekki. ”Miksi olet tullut tänne?”

”Minä…” Sigrid ravisti päätään. Hän oli miettinyt sanansa tälle tapaamiselle hyvin tarkkaan: kuinka kertoisi riittävästi ollakseen uskottava, mutta riittävän vähän paljastaakseen komentajalle koko totuutta. Nyt kaikki nuo sanat kuitenkin vaikuttivat sulaneen hänen kieleltään. ”Minun täytyy…”

”No?” Mordigin ääni kuulosti paljon sen oikeaa voimakkuutta lujemmalta. Kuin siinä olisi monta kerrosta, joista jokainen oli hiukan erilainen. ”Komentaja Grems kehui sinua sanavalmiiksi. Oletko sinä sitä?”

Sigrid nielaisi. ”Kyllä. Kyllä minä olen.”

”Hyvä. Kerro minulle itsestäsi. Miksi olet tullut kaupunkiin? Mitä sinä tarvitset?”

”Tarvitsen apuanne. Pohjoisen druidit lähettivät minut etsimään jotakin.”

”Niinkö? Mitä sinä todella etsit?”

”Erästä esinettä. Asetta.”

”Millaista asetta?”

”Sitä voisi kutsua sauvaksi. Tai keihääksi.”

”Isrothin keihäs?” Konsonantit kaikuivat huoneen seinistä, särähtelivät Sigridin kallossa. ”Neremyn. Sitäkö sinä etsit?”

Sigrid puri hammasta. Oliko hän sanonut sen ääneen? Ei hänen ollut tarkoitus paljastaa niin paljoa. Mutta polte oli niin voimakas. Se pakotti häntä.

”Miksi?” Mordigin silmät leimusivat tähtien lailla. ”Miksi tarvitset sen?”

Sigrid käänsi katseensa, yritti sulkea silmänsä, mutta yhä silloinkin hänen ihoaan poltteli. ”Sattuu.”

”Tiedän”, Mordig vastasi, eikä hänen äänessään kuulunut sääliä. ”Mutta kipu loppuu pian. Heti kun kerrot minulle, mihin tarvitset keihään.”

”Palauttaakseni sen druideille”, Sigrid vastasi. Hänestä tuntui, ettei hän saanut kunnolla henkeä. Kyyneliä alkoi valua hänen poskiaan pitkin. ”Ja pelastaakseni hänet.”

Vaati Sigridin jokaisen tahdonvoiman rippeen olla lausumatta nimeä ääneen. Kuvat vilisivät Sigridin silmien takana. Heidän ensikohtaamisensa Kaskenkaatajassa. Korppikeron kartano. Laiva keskellä myrskyisää merta. Kuutamon hopeoima aukio druidileirin reunamilla. Kädet lanteiden ympärillä taivasalla, Vurian ulkopuolella. Sormet ja huulet ja hopeiset hiukset ja silmät.

Sitten, kuin paino olisi yhtäkkiä nostettu Sigridin rinnalta, hän saattoi jälleen hengittää. Ilma virtasi hänen keuhkoihinsa. Selkeys valtasi hänet, kuin hän olisi katsonut maailmaa pitkään vesikerroksen takaa, ja vasta nyt kykeni näkemään kunnolla sen lävitse.

Hyvä tavaton, Sigrid käsitti. Mitä minä olen tehnyt?

”Kiitän palveluksestasi, Sigrid Merentytär”, Mordig sanoi. ”Ja pyydän anteeksi.”

”Mitä?”

Hämärän huppunsa uumenissa, Mordigin huulet kaartuivat terävähampaiseen hymyyn, joka täytti Sigridin kauttaaltaan kylmällä. ”Teidän olisi todella tullut harkita tarkemmin, ennen kuin tulitte Antropoliin. Legioona ei koskaan unohda.”

Sigrid loikkasi tuoliltaan niin nopeasti, että se kaatui kolahtaen lattialle. Veri kohisi Sigridin korvissa, kun hän kääntyi ovea kohti lähteäkseen.

”Mene vain”, Mordig lausui hänen perässään, ”riitani ei ole sinun kanssasi. Mutta tiedä tämä – on jo liian myöhäistä.”

Sigrid läimäytti oven auki ja juoksi, sännäten täyttä vauhtia kohti toista korttelia.

*

”Seuraava huudettava esine”, huutokauppias kajautti, ”saviruukku, vedenjumala Aguilan temppelistä. Maalattu akvamariinilla. Kaiverrettu. Lähtöhinta: viisikymmentä hopearahaa. Huutoja?”

”Seitsemänkymmentäviisi!”

”Seitsemänkymmentäviisi huudettu. Korkeampia huutoja?”

”Kahdeksankymmentä!”

”Kahdeksankymmentä huudettu. Ensimmäisen kerran, toisen kerran—”

”Satakaksikymmentä!”

”Kaksisataa!”

”Kaksisataa huudettu! Vielä korkeammalle? Ei? Ensimmäisen kerran, toisen kerran… myyty, harmaatakkiselle miehelle toisessa rivissä. Ja seuraava esineemme: salamurhaajan tikari, terästä. Kahvaan kaiverrettu punaisia tulppaaneja, sekä haltiakielinen lainaus, joka yleiskielellä kuuluu: olkoon kaikki vammasi kuolettavia. Lähtöhinta, kaksi kultarahaa.”

Huutokilpailu alkoi heti. Nevis antoi tikarista matalan tarjouksen, mutta vain näön vuoksi – olisi epäilyttävää osallistua huutokauppaan ilman, että huutaisi mitään: etenkään sen jälkeen, kun hän oli esitellyt itsensä innokkaaksi aseiden keräilijäksi. Hänen hyväksi onnekseen hänen huutoaan kuitenkin seurasi sarja korkeampia huutoja, joten hänen ei tarvitsisi maksaa rahoja, joita hänellä ei todella ollut. Tikari myytiin lopulta seitsemän kultarahan hintaan kalpealle haltianaiselle, jonka mustat hiukset oli kieputettu nutturalle hiusneuloilla. Nevis ei epäillyt hetkeäkään, ettei niitäkin voisi käyttää tappamiseen.

”Seuraava esine: kääpiöriimuin koristeltu juomasarvi, tammipuuta. Perhekalleus, kuulunut aikoinaan Novrin vuorikaupungin aatelistolle. Lähtöhinta, kymmenen hopearahaa…”

Ja niin huutokauppa jatkui. Huutokauppias veti vuorotellen esille sarjan mitä erilaisimpia esineitä, aterimista rintaneuloihin, huonekaluista vaatteisiin. Aina ajoittain Nevis teki tarjouksia, yhteen kääpiökirveeseen ja kullalla ja timanteilla koristeltuun miekkaan. Lopulta joku muu aina teki viimeisen tarjouksen. Kaupan jatkuessa ja tarjousten koventuessa moni jätti leikin kesken, läimäisten numerotaulunsa penkille ja poistuen paikalta helmat tai lahkeet liehuen. Kun kolme varttia huutamista oli jatkunut, jäljellä oli enää puolet alkuperäisistä osallistujista.

Siitä huolimatta Nevis ja Ada jäivät. Heidän täytyi odottaa kaupan loppuun saakka. Vaikka suurin osa esineistä oli ollut sellaisia, joita Nevis oli alun perin nähnyt näytepöydällä, osa niistä oli uusia, kuten arvokkaat korut ja Neviksen huutama timanttikoristeinen miekka. Hän vakuuttui siitä, että mikäli Isrothin keihäs olisi täällä, ei sitä pidettäisi kaikkien pällisteltävänä. Hän muisti yhä, miten sauva oli polttanut Freyan – ja sitä kautta Neviksen kättä sitä koskettaessa. Ehkä se olisi turvallisesti lasisessa tai puisessa laatikossa, jossa sitä voisi säilyttää siihen saakka, että sen saisi kuljetettua kotiinsa.

Vielä varttitunti kului. Siinä ajassa ehdittiin huutaa neljä esinettä, joista yksikään ei ollut lähelläkään Neremyniä. Ada alkoi käydä levottomaksi.

”Tästä ei tule mitään”, hän kuiskutti Neviksen korvaan haltiaksi. ”Meidän tulisi palata kirjastoon ja jatkaa tutkimuksiamme siellä. ”Tuhlaamme vain aikaamme.”

”Vielä hetki”, Nevis maanitteli. ”Mikä tahansa seuraavista esineistä voi olla etsimämme.”

”Sanoit noin kymmenen minuuttia sitten”, Ada huokaisi. Muttei vastustellut enempää.

Nevis keskittyi jälleen huutokauppaan – seuraava esine oli sarja pieniä, rubiinikoristeisia heittoveitsiä, joista Nevis esitti olevansa kiinnostunut. Hän kohotti numerotaulunsa ja huusi matalan tarjouksen. Jota seurasi hiukan korkeampi tarjous. Hän huusi uudestaan. Korkeampi tarjous. Nevis laski numerotaulunsa.

Ja tuli äkkiä tietoiseksi siitä, että aukiota tarkkailtiin.

Hän tunsi sen ensin kutinana niskassaan. Seuraavaksi hän kuuli sen – vihellyksen, joka oli naamioitu linnun viserrykseksi, mutta tuli todellisuudessa huulten välistä. Sitten hän näki sen – kadunkulmaan heijastuvan valonsäteen, jossa oli häivähdys kultaa.

”Ada”, Nevis nykäisi druidia vaatteista. ”Meidän täytyy lähteä. Heti.”

Adan kasvot vakavoituivat. Hänkin aisti sen nyt. Kuten kaikki muutkin aukiolla sillä hetkellä olevat haltiat.

Mutta he eivät olleet edes ehtineet nousta pystyyn, ennen kuin kultainen aalto lähestyi aukiota joka suunnasta.

Legioonalaisia. Kymmenittäin. He olivat piirittäneet aukion sen kaikilta puolin, ja jokainen heistä kantoi mukanaan asetta. Neviksen suoniin virtasi jäätä.

”Seuraava esine—mitä tämä oikein on?” Huutokauppiaan kasvot täyttyivät hämmennyksestä. ”Arvoisat legioonalaiset… vakuutan, että kaikki tässä kaupassa myytävä on tyystin laillista! Minulla on lupa!”

Yksi legioonalaisista astui edemmäs ja nosti kätensä ilmaan, heilauttaen sitä vähättelevästi. ”Emme tarvitse lupaanne, kauppias. Tämä ei koske teitä. Voitte jatkaa kaupantekoanne, kunhan olemme hoitaneet asiamme.”

Huutokauppias nielaisi ja vajosi vähin äänin tiskin taakse. Legioonalaiset liikkuivat aukiota kohti kuin hidastettuna, ja väkijoukossa puhkesi hiljainen paniikki. Joukosta oli helppo erottaa ne, joilla ei ollut puhtaat jauhot pussissaan – moni alamaailman edustajista hapuili kätkettyjä tikareitaan tai yritti kadota tuolien väliin. Yksi herra jopa ryömi huutokauppiaan seuraksi tiskin taakse.

”Tällä aukiolla on vain yksi, jota etsimme”, legioonalainen jatkoi, ja Neviksen suoniin virtasi jäätä. Hän jo tiesi, mitä legioonalainen tulisi sanomaan.

”Paljasta itsesi, eikä kehenkään muuhun tarvitse sattua. Astu esiin, Kasvoton.”

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 27. osa 7.2
Kirjoitti: Rosmariini - 07.02.2021 14:52:51

A/N1: Hyvää uutta vuotta, ja kiitos kaikille, ketkä äänestivät Kasvotonta Finipikareissa! ♥ Olen tosi ilahtunut siitä, että Kasvoton sijoittui sekä originaalitarina- että jatkotarina-kategorioissa. Kiitos niin paljon. Olette ihan parhaita ♥
A/N2: Tässä tulee taas uusi moodboard! Tänään luvassa Freya :)

(https://64.media.tumblr.com/bab742e24ed7dcc159efe83e0cc6ef58/cc70ffa0b60b6f10-15/s500x750/380dc9e4401b078dd352417cb66bb49290c754be.png)

---

XXIII.   Lopun alku

Sigrid juoksi.

Hän juoksi pitkiä, painavia askeleita. Panssaria hänen yllään ei ollut tarkoitettu sellaiseen kulkuun. Hiki valui hänen selkäänsä pitkin. Hiukset liimautuivat päänahkaan myssyn tavoin. Sydän takoi rytmiä hänen rinnassaan. Ohi pyyhkivä tuuli kirveli silmiä.

Linnoitus keskellä Punajokea oli kaukana toisesta korttelista. Lähestulkoon kaupungin toisessa päässä. Menisi tuntikausia, ennen kuin Sigrid pääsisi paikalle.

Hän tiesi, ettei hän koskaan ehtisi ajoissa.

Silti hän juoksi. Koska hänen täytyi uskotella itselleen, että hän edes yritti pelastaa heidät.

*

”Voimme tehdä tämän helpolla tai vaikealla tavalla”, legioonalainen totesi. ”Antaudu heti, ja säästymme turhalta väkivallalta.”

Koko aukio pidätteli henkeään, Nevis sen mukana. Ensireaktiona oli pelko. Jäsenet tuntuivat lyijynraskailta. Ilma pakeni keuhkoista. Sitä seurasi pian hämmennys. Miten legioonalaiset olivat saaneet hänet kiinni? Hän oli ollut niin varovainen kuin saattoi. Kukaan ei tiennyt hänen paikallaolostaan Tiaisen, Adan ja Sigridin lisäksi – ja Tiaisen muistin Ada oli pyyhkinyt. Ainoa keino, jolla legioonalaiset olisivat voineet tietää hänestä oli se, että joku olisi kertonut heille.

Koska joku oli kertonut heille.

Neviksen katse osui Adaan hänen vieressään. Druidi kuitenkin näytti yhtä hämmentyneeltä kuin hänkin. Ei. Ei Ada riskeeraisi hänen henkeään sellaisella hetkellä – eteenkään kun hän tiesi, mitä oli pelissä.

Mutta Sigrid.

Neviksen vatsan valtasi uppoava tunne. Sigrid ainoana tiesi, miten pitkälle Neviksen historia legioonan kanssa ulottui. Hän oli kaupunginkaartilainen, ja uskollinen laille. Ehkä jopa enemmän kuin niille, joiden väitti olevan ystäviään.

”Kello käy”, legioonalainen jatkoi. ”Astu esiin.”

”Älä tee sitä”, Ada kuiskutti.

”En.” Antautumista legioonalaiset halusivatkin. He voisivat ryhtyä taisteluun, mutta sivullisten uhrien määrä olisi suuri. He eivät ottaisi sitä riskiä, ellei heidän olisi pakko.

Siispä Nevis pysyi vaiti, kuten valtaosa muustakin aukiosta. Heistä kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä viisaita.

”Mistä tässä on kyse?” eräs osaanottajista – kauppiaalta näyttävä mies kysyi. ”Ei teillä ole oikeutta tällaiseen!”

Legioonan puhemies heilautti sormiaan. Yhtenä kultaisen metallin välähdyksenä kaksi legioonalaista astui eteenpäin ja lähti tulemaan miestä kohti. Kauppias alkoi hikoilla, ottaen hermostuneita askeleita taaksepäin.

”Meillä on ainoa oikeus”, legioonalainen jatkoi, kun hänen toverinsa laittoivat kauppiaan rautoihin ja kiskoivat hänet pois aukiolta. ”Kuka on seuraavaksi?”

Seurasi levotonta liikehdintää. Jännitys tuntui painavana ilmassa, kun kaikki odottivat seuraavaa siirtoa. Siltikään Nevis ei liikkunut. Hän tuskin hengitti.

”Aika on lopussa”, legioonalainen totesi kyllästyneenä. ”Vangitkaa heidät kaikki.”

Valon välkähdys, kun aurinko heijastui yhtä aikaa kymmenien ojennettujen keihäiden pinnasta. Kohahdus, kun kymmenet jalkaparit liikkuivat yhtenä, alkaen ottaa askelia heitä kohti. Kultainen aalto lähestyi aukiota askel askeleelta, muodostaen tiivistyvän ringin huutokaupan ympärille.

Silloin puhkesi kaaos. Ilma täyttyi kiljahduksista ja epäuskon huudoista. Osa vieraista oli jähmettyneenä paikalleen, mutta kaikki eivät tehneet niin. Osa yritti paeta juoksemalla legioonalaisia kohti, mutta he joko pysähtyivät tai saivat keihäästä. Niiden päät olivat tylppiä – heidät oli käsketty ottamaan kiinni, ei tappamaan. Siitä huolimatta sellaiseen törmäämisestä saisi pahan mustelman pidemmäksi aikaa. Osa puolestaan koetti onneaan yrittämällä liukua legioonalaisten ohi tai hyppäämällä heidän ylitseen, mutta ensimmäisen, kiristyvän renkaan ympärillä heitä odotti toinen rinki legioonalaisia valmiina tekemään osuutensa.

Toiset turvautuivat vakavampiin keinoihin. Salamurhaajan tikarin ostanut haltianainen kiskaisi hiusneulat nutturastaan ja antoi tukkansa pudota mustalle putoukselle selkänsä taakse. Neulat kimmelsivät valkeina tähtinä kiitäessään ilman halki legioonalaisia kohti. Yksi kimposi legioonalaisen kypärästä, mutta kaksi muuta löysivät tiensä kypärän raoista legioonalaisten silmiin. Legioonalaiset huusivat ja vajosivat polvilleen kasvojaan pidellen, samalla kun salamurhaaja veti sarjan kätkettyjä tikareita vaatteidensa kätköistä. Joukko osallistujia liittyi heidän seuraansa, kaivaen esille sarjan erinäisiä aseita kirveistä sapeleihin. Metalli kolisi metallia vasten, kun aseistautunut joukko kävi legioonalaisten kimppuun raivatakseen polun heidän tieltään.

Kaikki tuo oli tapahtunut alle kymmenessä hengenvedossa. Se oli aika, jossa Nevis ja Ada ehtivät käsittää, ettei mahdollisuutta pakoon ollut ilman taistelua. Siispä Ada kiskaisi sormuksensa sormestaan ja antoi sen muuntautua täyspitkäksi, hopeisesta puusta tehdyksi sauvaksi, jonka päässä kimalsi sininen kivi.

“Agus van aithir, hael ir meg”, Ada lausui. Joka sana piirsi huurrepilven hänen kasvojensa ympärille. Ilman lämpötila tuntui kylmenneen pakkasen puolelle. Ada heilautti sauvaansa, ja sen päästä sinkosi jäätä pitkässä kaaressa. Kaikki legioonalaiset, joihin jäänsirpale osui, kangistuivat ja jähmettyivät hetkeksi paikoilleen. Keihäät putosivat kolahtaen heidän käsistään.

Nevis kääri hihansa ja odotti tilaisuuttaan, tarkkaillen taistelua hänen ympärillään. Ada lausui loitsun toisensa perään, ja yksi legioonalainen toisensa perään kohmettui hänen sauvansa kärjestä. Salamurhaaja joukkoineen oli onnistunut luomaan kiilan yhteen osaan ringistä, jonne valtaosa legioonalaisista tiivistyi. Samalla Nevis kuitenkin näki, että ringin vastakkainen reuna oli heikentynyt. Yksi kohdistettu isku Adan sauvasta voisi riittää siihen, että seinä murtuisi. Silloin Neviksen tarvitsisi vain muuntautua legioonalaiseksi ja paeta paikalta.

”Ada!” Nevis huusi. ”Takanani!”

Ada kääntyi ympäri hiukset heilahtaen, ja hän näki sen, mitä Neviskin näki.

”Agushael”, Ada käski, ja lumimyrsky riehui hänen silmiensä takana. Jäätä purkautui hänen sauvansa kärjestä miekkamaisena suppilona, joka iski legioonalaista suoraan rintaan. Hän ei edes ehtinyt huutaa, ennen kuin kaatui liikkumattomana maahan. Jääkeila viilsi pitkän railon legioonalaisten seinämään.

”Mene!” Ada huusi. Samalla kaksi legioonalaista lähestyi häntä keihäät tanassa, mutta Ada pysäytti heidät nostamalla jäämuurin heidän välilleen. Hikikarpaloita kihosi hänen otsalleen, kun hän keskittyi pitämään muurin pystyssä.

Neviksen katse liikehti Adan ja muuriin revenneen aukon välillä. Jos hän lähtisi, hän jättäisi Adan pulaan. Mutta hänen ainoa tilaisuutensa oli nyt. Jos koskaan.

Siispä Nevis riuhtaisi katseensa Adasta ja alkoi juosta aukkoa kohti. Taistelun äänet hänen korvissaan hukkuivat hänen sydämensä pamppailun alle. Vain viisi askelta, ja hän saavutti aukon legioonalaisten rivissä. Valtaosa legioonalaisista ei ehtinyt tehdä mitään – heidän liikkeensä olivat yhä kankeat Adan loitsun jäljiltä. Mutta yksi heistä, rivin viimeinen, ojensi keihäänsä Nevistä kohti.

Nevis väisti keihään tieltä ja tarttui legioonalaisen ojennettuun käteen. Odotti. Sekin lyhyt kosketus olisi riittämiin sitä varten, että muodonmuutos voisi ottaa hänestä vallan.

Mutta mitään ei tapahtunut.

Legioonalaisen kasvot vääntyivät irveeseen hupun alla, kun hän taisteli saadakseen kätensä irti Neviksen otteesta. Nevis puristi hänen kättään tiukemmin ja yritti uudelleen. Keskittyi. Veti legioonalaisen kasvoja ylleen kuin vaatetta.

Mutta kuten liian pieneksi käynyt paita tai liian rikkinäinen vaate, kasvot eivät istuneet. Mitään ei vieläkään tapahtunut. Hän oli yhä sen samaisen ihmismiehen hahmossa, jossa oli tullutkin huutokauppaan. Hämmentyneenä, Nevis koetti jotain muuta – ketä tahansa, kuka ei ollut hän.

Kasvot kuitenkin pysyivät samana.

Kauhu puristi Neviksen rintaa kuin nyrkki. Hetkessä hän oli palannut vuosia taaksepäin keisarikunnan valtaistuinsaliin, jossa Hopeatähden ruumis – hänen isänsä ruumis – makasi elottomana hänen jalkojensa juuressa. Ja koko maailma näki hänen oikeat kasvonsa.

Siispä, kuten silloinkin, Nevis yritti juosta. Joka hetkellä hän koetti vaihtaa kasvojaan uudestaan, siinä onnistumatta. Legioonalaisen ote oli kuitenkin liian tiukka. Nevis parahti tuskasta, kun tunsi metallisen hansikkaan uppoavan käsivarteensa, ja luut rusahtivat puristuksen alla. Kipu huokui hänen ylleen valkoisena aaltona. Nevis kiskoi happea hampaidensa lävitse ja tarttui vasemmalla kädellään vyöllään lepäävään tikariin, mutta legioonalainen vain iski sen hänen kädestään.

Nevis oli etäisesti tietoinen huudoista hänen korvissaan – se kuulosti Adan ääneltä – mutta kaikki katosi sykkivän jomotuksen alle.

Kulta kimalsi keihään pinnasta, kun legioonalainen nosti aseensa ja humautti sen kaaressa Neviksen päätä kohti.

Nevis ei ehtinyt väistää ajoissa.

*

Lumituisku kätki Adan paon alleen.

Kukaan alapuolisella torilla ei nähnyt pilven takana liitävää riekkoa, joka kiisi täyttä vauhtia Punajokea kohti. Ada oli juuri ja juuri ehtinyt nähdä, kuinka legioonalaisen keihäs iskeytyi täyttä vauhtia vasten Neviksen kasvoja. Sen jälkeen oli jo liian myöhäistä. Legioonalaiset olivat pidättäneet hänet ja kaikki muut torilla olijat hänen mukanaan. Ellei Ada olisi ottanut siipiä alleen, hänkin olisi joutunut heidän vangikseen.

Jopa linnun muodossa, jossa kaikki oli yksinkertaisempaa, syyllisyys kalvoi häntä. Hänen olisi tullut pakottaa Nevis lähtemään aiemmin, ennen kuin legioonalaiset ehtivät piirittää torin. Tai kenties heidän ei olisi tullut edes koskaan osallistua koko huutokauppaan. He olivat vain tuhlanneet aikaa. Tai ehkä hän ei vain taistellut tarpeeksi kovasti. Hänen loitsunsa ei ollut riittävän vahva siihen, että Nevis oli ehtinyt paeta. Ada oli voinut ainoastaan katsoa sivusta, kykenemättömänä tekemään enempää.

Nyt hän vain lensi, tuuli siipiä kannatellen, yksinäinen valkoinen piste sinisellä taivaalla. Linnun näkökulmasta alapuolinen kaupunki näytti suunnattoman suurelta. Punajoki kuitenkin erottui selkeänä, tummana juovana sitä ympäröivää kaupunkia ja maaseutua vasten. Kaiken sen keskeltä Ada erotti selkeästi jylhän ja korkean kivilinnoituksen, jossa Legioona piti majaansa.

Nevis vietäisiin sinne, ennen pitkään. Mutta ehkä jos Ada ehtisi Sigridin luo ennen sitä, he voisivat vielä pysäyttää tapahtuvan.

*

Sigrid oli juossut niin kauan, että oli kadottanut ajantajunsa.

Matkallaan kohti toista korttelia hän eksyi kolmesti, kääntyen hätäännyksissään väärästä kulmasta ja löytäen itsensä umpikujasta. Hänen oli pysähdyttävä kahdesti pyytämään apua, koska seinät ympärillä olivat niin korkeat, ettei Sigrid tiennyt, missä suunnassa aurinko oli. Lopulta hän kuitenkin löysi itsensä kolmannen korttelin ulkolaidoilta, läheltä heidän majapaikkaansa. Siellä jotakin äkkiä välähti hänen silmäkulmastaan, peittäen auringon hetkeksi. Jostain kuului ääni, joka oli kuin siipien havinaa.

Sigrid valpastui, vei kätensä miekkansa kahvalle ja kääntyi ääntä kohti.

Hän huokaisi helpotuksesta. Pelkkä valkoinen lintu. Se laskeutui viereiselle kivimuurille, kurottaen päänsä Sigridiä kohti. Tarkempi katse paljasti, että se oli riekko – samanlainen, joita usein näki Syväsuota reunustavissa tuntureissa.

Sigrid käytti lyhyen tauon hengityksensä tasaamiseen, pyyhkien hikeä otsaltaan. Riekko ei kuitenkaan ollut läheskään niin rauhallinen. Se räpytteli siipiään hermostuneen oloisena ja alkoi kujerrella kurnutuksenomaisella äänellään. Suuret, ruskeat silmät katsoivat läpitunkevasti Sigridiä kohti, ja jostain syystä hänestä tuntui, että hän oli nähnyt ne jossain aikaisemmin.

”Olet tullut kauas kotoa”, Sigrid pohti hiukan hämillään. ”Onko sinulla nälkä?”

Riekko kuitenkin vain paiskasi siipiään ja käkätti rytmikkäästi. Sigrid höristi korviaan. Hän olisi lähestulkoon voinut vannoa, että riekko oli sanonut Sigrid.

Äkkiä hän käsitti tunnistavansa tuon katseen. ”Ada?”

Riekko kumarsi päänsä Sigridiä kohti myöntyvänä.

”Ada!” Sigrid hymyili. Mutta hymy putosi äkkiä hänen kasvoiltaan, kun hän käsitti, mitä se tarkoitti. ”Missä Nevis on?”

Riekko kumarsi päänsä uudestaan, mutta tällä kertaa eleessä oli surua.

Sigrid puristi nyrkkinsä yhteen. Hän oli siis myöhästynyt. ”Onko hän kunnossa?”

Riekko päästi epävarmalta kuulostavan nakutuksen, sitten käänsi katseensa heidän majatalonsa suuntaan.

Sigrid ymmärsi yskän. Hän ojensi kätensä ja antoi riekon istahtaa sille, ja kätki tämän sitten varovasti viittansa alle.

Sigrid sai Adan kuljetettua ongelmitta majataloon. Heidän huoneeseensa saavuttuaan hän laski tämän sängylle, jossa riekko päästi viimeisen rääkäisyn ja muuttui sitten yhdessä silmänräpäyksessä takaisin druidiksi. Ada ravisteli sulkia päälaeltaan ja huohotti, ikään kuin olisi lentänyt tuntikausia.

”Nevis”, hän huokaisi hengenvetojensa välistä, ”he veivät hänet. Legioona vei hänet.”

”Tiedän”, Sigrid sanoi. Nyt kun hän sanoi sen ääneen, ahdistus pisti hänen rintaansa tikarin tavoin. ”Tämä on minun syytäni, Ada.”

Adan silmät olivat kylmät. ”Mitä tarkoitat?”

”Komentaja… hän oli maagi. Hän teki minulle jotain. En halunnut kertoa hänelle, mutta minun oli pakko.”

Ada ei vastannut ensiksi mitään. Jostain syystä se tuntui pahemmalta kuin se, että Ada olisi huutanut hänelle tai haukkunut hänet pystyyn. Ehkä Sigridistä tuntui, että hän ansaitsi sen. Ja ehkä hän oli kuvitellut, että Ada välittäisi hiukan enemmän.

”Etkö aio sanoa mitään?” Sigrid kysyi lopulta. ”Etkö aio syyttää minua?”

”En”, Ada pudisti päätään. ”Koska se ei auttaisi mitään.”

”Mutta… sinun pitäisi olla vihainen. Minun takiani he veivät hänet.” Epätoivoa hiipi Sigridin ääneen. ”Tiedän, mitä he tekivät hänelle viime kerralla. He eivät päästä häntä helpolla. Jollemme auta häntä nyt, he tekevät sen uudestaan.”

”Niin”, Ada sanoi. ”Niin tekevät.”

Jokin Adan äänensävyssä otti Sigridin hermoon, sai hänet kihisemään vihasta. ”Miten voit olla noin tyyni? He veivät hänet! Ellemme auta häntä nyt, hän kuolee!” Sigrid kumartui Adaa kohti ja tarttui häntä rinnuksista, alkoi ravistella häneen järkeä. Ada oli kuin kuollut kala hänen käsissään. ”Sinä et välitä yhtään, eikö vain? Ehkä sinä jopa halusit, että hänet vietäisiin, jotta hän ei pilaisi kaikkea, kuten viime kerralla. Jotta voisit väittää minulle, että olit oikeassa siitä, että menetän hänet. No, niin pääsi tapahtumaan! Oletko tyytyväinen?”

Äkkiä huoneilma kävi viileämmäksi, kuin pohjoisesta olisi puhaltanut jäinen puhuri, joka nostatti ihon kananlihalle ja poltteli kylmänä kasvoja vasten. Kun Sigrid veti henkeä, se purkautui valkoisena höyrypilvenä hänen kasvojensa eteen. Ripsiin kertyi jäätä.

”Älä—” Ada sanoi, ja hänen äänensä oli särkyvän jään rusahtelua, tunturilla puhaltavan tuulen ulvontaa. ”—edes kehtaa sanoa, että tämä olisi ollut sitä, mitä halusin.”

Sigrid värisi. Vaikka hän oli se, joka piti Adaa fyysisesti otteessaan, ei hän epäillyt hetkeäkään, kummalla heistä todella oli valta sillä hetkellä.

”En ehkä ilmaise huoltani kuin sinä”, Ada jatkoi, kuin lumen narske jalkojen alla, ”mutta se ei tarkoita sitä, etten välittäisi. Kyllä minä välitän. Älä hetkeäkään epäile, etten välittäisi hänestä.”

Sigrid yritti ravistella päätään, mutta lihakset olivat liian kohmeessa siihen. ”E-en”, hän sai sanotuksi hallitsemattomasti kalisevien hampaiden välistä.

”En ikinä antaisi itselleni anteeksi, jos hänelle tapahtuisi jotain”, Ada sanoi, mutta tällä kertaa talven ote alkoi heltyä. Ilma lämpeni. Tämä oli jääpuikosta tippuvan veden ropinaa, veden loisketta loskan keskellä. ”Ja siksi minun täytyy pelastaa hänet. Mutta me emme voi vain marssia Legioonan linnoitukseen ja kävellä ulos hän mukanamme. Tarvitsemme suunnitelman.”

Sigrid tunsi lämmön palaavan jälleen jäseniinsä. Tärisevin käsin hän irrotti otteensa Adasta, ja rojahti hänen vierelleen sängylle. Hän vapisi kauttaaltaan, mutta pystyi jälleen puhumaan.

”Olet oikeassa.”

Ada veti altaan esille viltin, ja kietoi sen Sigridin hytisevän hahmon ympärille.

”Me keksimme kyllä keinon pelastaa hänet”, Ada lohdutti silitellessään lämpöä takaisin Sigridin kehoon. ”Vannon sen henkeni kautta.”

*

Nevis rimpuili kahleita vastaan, kunnes hänen ranteensa olivat vereslihalla.

Kuten viimeksikin, hän tunsi ensin kylmän. Sitten kivun. Seuraavaksi hän katseli ympärilleen: pimeään selliin, jonne tihkui valoa ainoastaan ohuesta reiästä katonrajassa. Tämä ei ollut sama selli, jossa hän oli viimeksi. Mutta hän tiesi kyllä, missä oli. Hän ei koskaan voisi unohtaa.

”Hei!” Nevis huusi niin lujaa, kuin kurkusta pääsi. ”Päästäkää minut pois täältä! Teillä on väärä henkilö!”

Kukaan ei kuitenkaan tullut. Nevis jaksoi jatkaa huutamista tovin, mutta ajan kuluessa hänen äänensä ei kantanut enää. Käsiin sattui liikaa, jotta hän voisi jatkaa rimpuilemista. Se pieni toivo, joka hänellä oli ollut alkuun, haihtui kasvavan kauhun alle. Kun hän käsitti, ettei hän pääsisi täältä elossa ulos.

Ettei heistä kukaan pääsisi, jos asioiden annettaisiin jatkua näin.

Nevis lakkasi huutamasta ja painoi päänsä. Sellissä oli hiirenhiljaista, ja läpitunkemattomat kiviseinät estivät muihin selleihin näkemisen tai kuulemisen. Aivan kuin hänet olisi unohdettu kokonaan. Mutta eiväthän Legioonalaiset voineet tehdä niin. He halusivat hänen kuolevan.

Elleivät he aikoneet tappaa häntä näin. Unohtamalla. Nälkiinnyttämällä. Kunnes kukaan ei edes muistaisi, että hän oli ollut olemassa.

Silloin Nevis kuitenkin tuli tietoiseksi jostakin. Tietystä läsnäolosta. Kutinasta niskassaan, ilman painosta. Ja siihen sekoittuvasta, pistävästä otsonin tuoksusta.

Ovi avautui. Nevis käpertyi entistä tiukemmin kerälle. Hän ehti juuri ja juuri kääntää katseensa pois sinisten silmien poltteelta. Siitä huolimatta niiden valo poltti ihoa tulisen raudan tavoin.

”Tapaamme jälleen”, maagi puhui, ”Kasvoton.”

Nevis puri hammasta selättääkseen kivun. Eikä hän vastannut mitään.

”Etkö aio tervehtiä vanhaa ystävää?”

Nevis sylkäisi. ”Painu helvettiin.”

”Sinussa on vielä uhmaa”, maagi totesi, ”mieheksi, joka on menettänyt kaiken. Luovuta. Et koskaan pääse täältä elävänä pois. Me emme toista samaa virhettä kuin viimeksi. Huomenna tähän aikaan olet jo kuollut.”

Nevis ravisti päätään. ”Olet väärässä. Ystäväni tulevat hakemaan minut. Saat nähdä.”

Maagi nauroi. Kumealla, vahingoniloisella äänellään, joka kaikesta vihastaan huolimatta ei saanut Nevistä pelkäämään. Hän oli kokenut paljon pahempiakin asioita.

”Siinä sinä olet erehtynyt. Ymmärräthän, kuka sinut sai tänne alun perin?” Maagi piti lyhyen tauon, kuin odottaakseen Neviksen käsittävän asian. ”Kumppanisi oli niin innokas pettämään sinut, pientä korvausta vastaan.”

”Sigrid on ystäväni”, Nevis vastasi, vaikka tunsikin toivon valuvan sormiensa lävitse. Maagi oli vain varmistanut sen, mitä hän oli itsekin epäillyt. ”Hän ei koskaan pettäisi minua.”

”Hah!” maagi naurahti. ”Luuletko todella, että hän välittää sinusta? Hän on kaupunginkaartilainen. Sinä kuolemaantuomittu rikollinen. Sinä olit aina hänelle pelkkä rasite.”

Nevis puristi nyrkkinsä yhteen. ”Valehtelet.”

”Etkö usko minua? Katso sitten tätä.”

Äkkiä maagi ojensi kätensä Nevistä kohti. Nevis sävähti vaistomaisesti taaksepäin, mutta hänen odottamaansa kipua ei koskaan tullut. Maagin käsi vain leijui paikallaan Neviksen kasvojen edessä. Hän piteli otteessaan jotakin – rullattua palaa pergamenttia.

”Lue se.”

Nevis oli vastahakoinen, mutta tarttui silti kirjeeseen. Hän rullasi sen auki. Käsialaa hän ei tunnistanut, mutta se oli pohjankieltä. Sanat kuitenkin paljastivat kirjeen kirjoittajan välittömästi.

Hei, Ragnar. Minä täällä, Sigrid.

”Mikä tämä on?”

”Lue pidemmälle.”

Nevis luki. Kirjoitan sinulle, koska tarvitsen apuasi. Sitten tiivistetty kertomus siitä, mitä he olivat kokeneet siihen asti – Sigrid ei maininnut Järjestyksen sauvaa tai Urkothia, mutta kertoi juuri sen verran, että oli helppo käsittää, miten tärkeästä asiasta oli kyse.

Mutta. Mitä pidemmälle Nevis luki, sitä enemmän kysymyksiä hänelle heräsi. Miksi Sigrid puhutteli komentaja Gremsiä etunimellä? Ja miksi—

Sinä merkitsit minulle paljon, Ragnar. Sinä merkitset yhä.

Nevis nosti katseensa kirjeestä. ”Minun ei pitäisi lukea tätä.”

”Mitä? Sinähän halusit tietää, mitä tapahtui.” Nevis lähestulkoon kuuli maagin hymyilevän. ”Ei hän sinusta välittänyt. Hän ajatteli aina jotakuta toista.”

”Lopeta”, Nevis sähähti. Maagi ei kuitenkaan lakannut hymyilemästä. Hän oli saanut täsmälleen sen, mitä oli halunnutkin.

”Miksi piinaat minua tällä tavalla?” Nevis jatkoi. ”Mikset vain jätä minua rauhaan ja anna minun kuolla?”

”Koska haluan tietää, miksi olet täällä. Tiesit, että etsimme sinua. Siitä huolimatta tulit takaisin. Miksi?”

Nevis murahti. ”Miksi kertoisin sinulle?”

”Koska sinun täytyy.”

Äkkiä sinisten silmien valo näytti kirkkaammalta. Polte Neviksen iholla vahvistui. Hän tunnisti tämän tunteen, ja osasi varautua kipuun. Siitä huolimatta se sai hänen silmänsä kirvelemään.

”Miksi te olette täällä?” maagi kysyi. ”Miksi etsitte Järjestyksen sauvaa?”

Nevis kurtisti kulmiaan. Mitä? Mistä tämä maagi tiesi siitä?

”Toverisi kertoi”, maagi vastasi, kuin lukien hänen ajatuksensa. ”Et voi salata minulta mitään. Kerro totuus.”

”Miksi se edes kiinnostaa sinua niin paljon?”

”Koska sauva kuuluu meille.” Maagin joka tavu tuntui piiskaniskulta. Lämpö vain kasvoi kasvamistaan. Nyt hikikarpaloita kihosi Neviksen otsalle. ”On kuulunut jo vuosia. Miksi olette yhtäkkiä niin kiinnostuneita siitä?”

Kuuluu meille? Nevis toisti mielessään. Tarkoittiko tämä sitä, että he olivat olleet oikeassa? Että Järjestyksen sauva todella oli Legioonalla?

”Kerro totuus.” Maagin silmät laskeutuivat Neviksen tasolle, sytyttäen sinisiä liekkejä hänen iholleen. ”Kutsuuko se sinua?”

Nevis ravisti päätään. Karisti lämmön iholtaan. ”Mitä? Ei. Et ymmärrä. Tarvitsemme sauvan, jotta voimme estää Urkothin paluun.”

Se pysäytti maagin hetkeksi. Kuumuus haaleni kädenlämpöiseksi. ”Urkothin? Hänhän on pelkkää tarua.”

”Eikä ole”, Nevis vastasi. ”Olen nähnyt hänet, omin silmin. Ellemme kokoa sauvaa, Urkoth palaa, ja hän tuhoaa kaiken, mihin koskee. Mukaan lukien Antropolin. Luuletko, että sinä säästyt hänen vihaltaan? Sinä, joka pidät hallussasi Järjestyksen sauvaa? Hän tulee ensiksi sinun perääsi!”

Maagi irrotti katseensa Neviksen iholta. Ele tuntui lähes fyysiseltä, kuin tarran repäiseminen irti, tai läimäisy kasvoja vasten.

”Valehtelet”, hän sylkäisi. ”Haluat varastaa sauvan itsellesi. Sitä yritit viime kerrallakin.”

”Mitä—”

Mutta maagi ei koskaan vastannut. Hän oli jo noussut seisomaan ja kääntynyt kohti ovea.

”Sinulla oli tilaisuutesi”, maagi sanoi. ”Nauti viimeisistä tunneistasi.”

Ovi kolahti kiinni, jättäen Neviksen yksin pimeyteen.

*

Freya heräsi, muttei tiennyt, missä oli.

Alusta hänen allaan oli kova, kuin kiveä. Sen joukossa oli teräviä soranpaloja, jotka pistelivät hänen ihoaan vasten. Ei – tämä ei ollut soraa. Se oli lasia. Hän makasi lasimurskan keskellä.

Jostain erikoisesta syystä Freya tiesi täsmälleen, kuinka monta sirpaletta kasassa oli. Niitä oli kolmetuhattakahdeksansataakuusikymmentäviisi. Mutta siinä oli liian vähän. Aivan liian vähän.

Freya nousi varovasti istumaan ja hieroi päätään. Siihen sattui. Oikeastaan koko kehoon sattui. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi nukkunut päiväkausia, eikä syönyt ja juonut sinä aikana mitään. Hänen koko vartalonsa tuntui pienemmältä, kuin liha olisi vain roikkunut luiden päällä. Miten kauan hän oli ollut täällä?

Ja missä hän oikein oli?

Tila hänen ympärillään oli… jonkinlainen huone, selkeästi. Mutta ehkä pikemminkin kellari kuin tavallinen talon huone. Ikkunoita ei ollut, ja seinät ja lattia olivat harmaata kiveä. Huoneen nurkassa oli myös portaikko, joka johti yläkertaan, josta kajasti heikkoa valoa.

Ja tuota portaikkoa vasten, kattoon ripustettuna, roikkui mies pää alaspäin.

Freya hätkähti. Hän läimäisi kätensä suunsa eteen tukahduttaakseen kurkusta pakenevan huudon. Miehen silmät olivat kiinni, ja ruskea tukka roikkui rasvaisena kasvoja pitkin, mutta rinta kohoili varovasti ylös alas. Mies oli siis vielä elossa.

Minun täytyy auttaa häntä, Freya käsitti. Hän nousi sirpaleiden keskeltä, mutta ylös noustuaan horjahti heti alas. Varovasti. Hän yritti uudestaan, tällä kertaa hitaammin, ja onnistui pysymään pystyssä. Sitten hän säntäsi miehen luo.

”Hei”, Freya ravisteli miestä. ”Herää! Kuuletko?”

Ensin mies ei reagoinut mitenkään. Hän vain roikkui katosta elottomana. Freya alkoi ravistella häntä lujempaa, läimäisten häntä varovasti poskille. Mies ynähti ja säpsähti kosketusta. Freya jatkoi ravistelua. Sitten miehen ruskeat silmät raottuivat auki.

Ne täyttyivät saman tien pelosta.

”Ei!” mies kiljaisi ja alkoi sätkiä köytensä päässä kuin kala kuivalla maalla. ”Jätä minut rauhaan!”

”Rauhoitu!” Freya vastasi. ”Minä yritän auttaa sinua!”

”Ei! Anna minun olla! Älä satuta minua enempää!”

Enempää?

”En ymmärrä”, Freya sanoi. ”Mitä täällä on oikein tapahtunut? Mikä paikka tämä oikein on?”

Miehen silmät olivat kauhusta vauhkot. Hän ei vaikuttanut kuulevan Freyaa ollenkaan. Hänen hengityksensä oli nopeaa ja pinnallista, ja kasvot olivat kalpeat ja hiestä kiiltävät.

Freya huokaisi ja katseli ympärilleen. Hänen tuli saada mies katosta alas – ehkä hän sitten käsittäisi, että Freya vain tahtoi olla avuksi. Mutta tilassa ei ollut mitään muuta kuin hämärää.

Odota – ei vain hämärää.

Tilan reunalla, miehen takana, juuri ja juuri erottui leveä työpöytä, joka oli täynnä mitä erilaisempaa tavaraa. Lasipulloja ja työkaluja. Paksuja kirjoja ja kirjoituskääröjä. Ja noiden keskellä lojui tuttu, puinen laatikko, jonka kansi oli auki.

Laatikon sisältä hehkui heikkoa, sinistä valoa.

Jokin Freyan sisällä heräsi. Hän ei oikeastaan edes ajatellut. Hän vain käveli pöydän luo ja tarttui sauvaan.

Jälleen kerran se sopi hänen käteensä täydellisesti. Ja sitä pidellessään hänen mielestään katosi kaikki pelko. Tilalle tuli pelkkää päättäväisyyttä. Tarkoitusta.

”Kerro minulle, missä loput palat ovat”, Freya sanoi.

Odota, jokin ääni hänen mielensä perällä sanoi. En minä tätä halunnut.

Mutta hänen kehonsa liikkui kuin itsestään. Jalat liikkuivat eteenpäin hänen tahdostaan riippumatta. Se käsi, joka ei pidellyt sauvaa, tarttui miehen kurkun ympärille, puristi sitä yliluonnollisella voimalla. Mies alkoi yskiä ja kakoa. Sauva hehkui sinistä valoa hänen kasvoilleen.

”Vastaa minulle”, sanat purkautuivat Freyan huulilta. Jonkun muun sanat. Freyan käsi puristi miehen kurkkua tiukemmin. ”Missä – ne – ovat?”

Kyyneleitä kihosi miehen silmiin. Jalat alkoivat sätkiä. Ja ääni Freyan sisällä huusi.

Ei. Minä satutan häntä! En minä voi tehdä tätä.

Hän päästi sauvasta irti. Se putosi lattialle kolahduksen saattelemana, ja Freya putosi polvilleen sen mukana. Hänen koko kehonsa tärisi. Hänen teki mieli oksentaa.

”Anteeksi”, hän nyyhkäisi. Kyyneleet sumensivat silmiä. ”En minä halua tätä! Minä en voi sille mitään!”

Mies vain haukkoi henkeään, hänen itkustaan välittämättä. Ja miksi hän olisikaan välittänyt? Hän luuli, että Freya oli satuttanut häntä. Ja ehkä Freya olikin. Ei hän muistanut, mitä ennen tätä kaikkea oli tapahtunut. Eikä hän enää tiennyt, mihin hänen kehonsa kykeni.

Hän vain tarvitsi apua. Mutta hän oli yksin. Hän oli aina ollut yksin, alusta saakka. Se oli ainoa asia, joka pysyi muuttumattomana.

Et sinä ole yksin, toinen ääni hänen mielensä perukoilla sanoi. Ääni, joka ei ollut hänen omansa. Se raapi korvien sisustaa, värähteli syvällä luissa saakka. Minä autan sinua. Lakkaa vain vastustelemasta.

Raapiminen voimistui, kunnes Freyasta tuntui, että hänen joka luuhunsa koski. Kuin joku olisi porannut reikää hänen kallonsa läpi. Hän tarttui päähänsä ja aneli, rukoili kipua loppumaan.

Ja se loppui. Hetkeksi.

Sinulla ei ole ketään muuta kuin minut, ääni kuiskasi hänen korvaansa, pehmeästi kuin hellä kosketus. Hyväksy kohtalosi.

Ehkä se vain olisi helpompaa, Freya käsitti. Ääni oli oikeassa – ei hänellä ollut ketään muuta. Jokaisen, kenestä hän oli koskaan välittänyt, hän oli työntänyt pois. Hän oli satuttanut heitä. Ehkä hän ei vain kyennyt mihinkään muuhun.

Hän voisi vain antautua. Siitä seuraisi vähiten kipua. Sekä hänelle että muille.

Niin olisi parempi kaikille.

”Minä”, Freya itki kivun keskeltä, ”minä lupaan. En vastustele enää.”

Hyvä, ääni vastasi. Eikä Freyaan ei enää sattunut, kun hän nosti jälleen päänsä ja vei kätensä miehen kurkulle.

”Missä puuttuvat palat ovat?” hän vaati. ”Kysyn sinulta viimeisen kerran.”

Miehen vastaus oli yhtä hiljainen kuin kuiskaus. Mutta se oli tarpeeksi.

”Kiitän uhrauksestanne”, Urkoth sanoi. Heille molemmille.

Käsi taittui niskan ympärille.

”Hyvästi.”

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 27. osa 7.2
Kirjoitti: Kaarne - 07.02.2021 15:07:49

EKA!

Tulin vaan sanomaan, että nyt on todella hieno moodboard ja lukukin oli mitä parhain. ❤️ Palaan kunnollisen kommentin kanssa myöhemmin, mutta on tärkeää olla ensimmäisenä kärppänä paikalla, olenhan tämän tarinan suuri fani. 💪🏽

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 28. osa 27.4
Kirjoitti: Rosmariini - 27.04.2021 18:08:52

A/N: Kiitos lukemisesta ja kommentista, Kaarne! On mukava tietää, että joku vielä seuraa tätä tarinaa. :) Tässä luvussa on nyt taas mennyt tovi, koska yleinen kirjoitusmoti on ollut matalalla, mutta nyt aletaan päästä niin jännään kohtaan, että toivottavasti intoni kirjoittaa tämä nopeasti säilyy loppuun saakka! Nyt siis luvassa 3. viimeinen luku. Ja sen mukana, Ada-moodboard. :)

(https://64.media.tumblr.com/59b53463e0eb21a176c3264313a02da4/3d5f9dd467b4851e-68/s500x750/2ccef6f7ffd7ec6c5ceb7eae26189b06979b1dd1.png)

---

XXIV.   Pimeyden kutsu

”Jollain tavalla komentaja – siis Mordig – tiesi Järjestyksen sauvasta”, Sigrid sanoi. He istuivat kaksin huoneessaan Adan kanssa, pöydän äärelle kerääntyneenä, aivan kuin mikään ei olisi pielessä. Aivan kuin Neviksen henki ei olisi ollut uhattuna silläkin hetkellä. ”Hän kysyi minulta siitä. Miltei kuin hän olisi poiminut tiedon mielestäni.”

Adan kasvot vakavoituivat, mutta niillä oli yhä vähemmän tunnetta, kuin mitä Sigrid olisi halunnut niillä nähdä. ”Kenties hän teki sen. Sanoit, että hän oli maagi. Siitä huolimatta…”

”Siitä huolimatta mitä?”

”Ajatusten lukeminen ei ole niin yksinkertaista”, Ada täydensi. ”Sen avulla voi poimia mielestä vain sillä hetkellä päällimmäisenä olevia ajatuksia. Miltei kuin vain lausuisit ääneen sen, mitä ajattelit mielessäsi. Vaikka olisit ajatellut Neremyniä nimeltä, ei Mordig olisi voinut tietää mistä on kyse, ellei olisi tiennyt siitä enempää. Muuten se olisi ollut hänelle pelkkä merkityksetön nimi. Tai jos olisit ajatellut Isrothin keihästä. Sekin vaatisi sen, että Mordig tietää, kuka Isroth on, ja miksi keihäällä on merkitystä. Vaikuttaa siltä, että olit sittenkin oikeassa. Legioonalla täytyy olla pala Järjestyksen sauvaa.”

Mutta vaikka Ada sanoi ääneen sen, mitä Sigrid oli pitkään halunnutkin kuulla, ei hän tuntenut helpotusta. Sillä Nevis ei ollut täällä. Millään tällä ei ollut merkitystä ilman häntä. Ja koska Sigrid tiesi, mitä sauvan läsnäolo linnoituksessa tarkoitti.

”Mordig ei ikinä luovu siitä ilman taistelua”, hän sanoi. ”Jos hän tietää, mikä se todella on. Etsimme arvokkainta esinettä koko Legioonan vartioiduimmassa linnoituksessa. Sen saaminen on lähestulkoon mahdotonta.”

”Mikään ei ole mahdotonta”, Ada sanoi. ”Taikuuden avulla.”

Sigrid puuskahti. ”Taikuuden? Mordig on itsekin maagi! Luuletko, ettei hän ole ottanut sitä huomioon? Hyvällä tuurilla hän säilyttää sauvaa jonkun moninkertaisen lumouksen takana, jonka purkamiseen menee vuosia! He ehtivät listiä Neviksen jo kauan ennen sitä!”

”Me hoidamme hänet pois ensin”, Ada rauhoitteli. ”Sitten etsimme sauvan. Sitä paitsi, voimme hyötyä tästä. Nevis ja sauva ovat nyt samassa rakennuksessa. Mikäli Nevis onnistuisi hankkimaan tietoja siitä, missä se on, hän voisi löytää sen ennen kuin pelastamme hänet. Sitten iskemme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.”

”Mutta miten ajattelit viestiä Neviksen kanssa? Et voi tehdä samaa lintutemppua kuin minun kanssani. Siihen linnoitukseen ei voi murtautua! Vaikka tietäisitkin, missä Nevis on, ulkoseinät eivät johda suoraan selleihin.”

”Aivan kuten Mordig viesti sinun kanssasi. Käytän telepatiaa. Se ei tule olemaan helppoa, koska tulemme olemaan kaukana toisistamme, mutta on olemassa muitakin keinoja.”

Ada ei kertonut tarkemmin, mitä nuo muut keinot olivat, mutta se ei kiinnostanut Sigridiä. Oli vain yksi asia, jolla todella on väliä.

”Toimiiko se?”

”Toimii. Mutta tarvitsemme muutakin. Keinon saada Nevis ulos. Olet ollut linnoituksessa. Onko sinulla ajatuksia?”

Sigrid huokaisi. Hän oli käynyt mielessään jo kaikki mahdolliset vaihtoehdot, mutta kaikki niistä tuntuivat johtavan väistämättä tuhoon.

”Linnoitukseen ei ole pääsyä ilman virallista audienssia”, hän sanoi. ”Ja vaikka ehtisimme sopia sellaisen, olisimme yhä kaukana vangeista. Mikäli onnistuisimme jollakin keinolla livahtamaan vankilan puolelle, olisi Neviksen löytäminen lähestulkoon mahdotonta ilman, että herättäisimme huomiota. Ehkä, jos onnistuisimme naamioitumaan Legioonalaisiksi – mutta sekin vaatisi sen, että hoitelisimme heistä muutaman ja varastaisimme heidän haarniskansa. Vain Nevis pystyisi siihen.”

Adan kasvot vakavoituivat tavalla, joka sai Sigridin vatsan muljahtamaan.

”Paitsi ettei hän pysty”, Ada sanoi.

”Mitä?”

”Hän ei pysty siihen. Silloin, kun Nevis otettiin kiinni, hänen oli tarkoitus muuntautua Legioonalaiseksi ja paeta paikalta. Mutta jokin meni pieleen. Muodonmuutos ei onnistunut.”

 Möykky Sigridin vatsassa kasvoi entisestään. ”Mutta miksi?”

”En tiedä. Lumous on Urkothin taikuutta. Kenties Urkothin kasvava läsnäolo imee voimaa niistä, ketkä käyttävät hänen taikuuttaan. Tai sitten se vain johtuu stressistä. Joka tapauksessa, emme voi luottaa siihen, että Nevis kykenee muuttumaan. Meidän täytyy keksiä jokin toinen keino.”

Sigrid laski katseensa. Sekin pieni toivo mistä hän oli pidellyt kiinni, tuntui valuvan hänen sormiensa lävitse. Heillä ei ollut mitään keinoa saada Nevistä ulos linnoituksesta huomaamattomasti. Paikka kuhisi Legioonalaisia. Heitä vain oli aivan liikaa. Jos he haluaisivat päästä edes lähelle, linnoituksen olisi oltava miltei tyhjillään.

Niin.

Oivallus tuntui läimäykseltä vasten Sigridin kasvoja. Se yhtä aikaa sattui, että teki hänen ajatuksensa selkeämmäksi. Tietenkin!

”Linnoituksen on oltava tyhjillään!” Sigrid lähestulkoon ponkaisi seisomaan. ”Siten Nevis voi päästä heidän ohitseen. Jos jollain tavalla saisimme kiinnitettyä Mordigin huomion linnoituksen ulkopuolelle… eikä vain Mordigin, vaan kaikkien huomion...””

Ada kohtasi hänen katseensa, ja ymmärsi. ”Harhautus.”

Sigrid veti vyöltään tikarin ja alkoi piirtää sillä kuvioita pöydän pintaan – ensin viivan, sitten ympyrän, jonka keskellä on kolmio. ”Tämä tässä on Punajoki, ja tuo tuossa on Legioonan linnoitus. Ainoa tie saarelle tai sieltä pois on tämän ohuen sillan kautta.” Sigrid iski puukkonsa ympyrään johtavan viivan keskelle ja upotti sen syvään. ”Jos tukimme sillan, legioonalaiset eivät pääse saarelle. Mutta eivät myöskään sieltä pois.”

”Mutta jos lukitsemme heidät sisään, miten saamme Neviksen ulos?”

”Tässä on harhautuksen ydin”, Sigrid jatkoi. ”Me emme vain tuki siltaa – me valtaamme sen. Jos iskemme riittävällä voimalla, Mordigin on pakko lähettää joukkoja linnoituksesta ulos sillalle. Silloin vankila tyhjenee. Nevis voi paeta hämmennyksen turvin.”

”Se voisi toimia”, Ada nyökkäsi. ”Mutta… puhut meistä. Ketä sinä sillä oikein tarkoitat?”

Sigrid levitti kätensä. ”Tarkoitan heitä. Kaikkia ihmisiä tässä majatalossa – ja tässä korttelissa. Kaikkia niitä, joita Legioonan läsnäolo on vahingoittanut, ja jotka ovat menettäneet läheisensä heidän kynsiinsä. Sitten marssimme yhdessä suoraan heidän porteilleen.”

”Se ei tule olemaan helppoa”, Ada sanoi. ”Kovin moni ei uskalla uhmata heitä.”

Sigrid tiesi sen. Jos tämä olisi ollut helppoa, eivät he olisi olleet silloin siinä tilanteessa. Mutta mikään ei ollut mahdotonta. Edes ilman taikuutta.

”Juuri niin”, Sigrid sanoi. Toivon kipinä hänen rinnassaan oli himmeä, mutta se eli jälleen. Ja kasvoi hetki hetkeltä kirkkaammaksi. ”Mutta jopa lainkuuliaisimmat murtuvat, kun panoksena on kaikki se, mitä rakastamme.”

*

Nevis istui pimeässä ja odotti kuolemaa.

Jos hänellä olisi ollut voimia seistä, hän olisi tehnyt niin. Jos hänellä olisi ollut ääntä, jolla huutaa, hän olisi tehnyt niin. Jos hänen kätensä eivät olisi olleet kahleiden painosta uupuneet, olisi hän yrittänyt vapauttaa ne.

Mutta totuus oli, ettei hän jaksanut enää. Se tuntui pelkuruudelta, mutta todellisuus oli se, että hän oli kaikkea muuta kuin pelkuri. Hän oli taistellut. Hän ei ollut elämässään mitään muuta tehnytkään. Jo siitä saakka, kun hän oli syntynyt, tai nähnyt peilistä ensi kertaa tavallista terävämmät korvansa, oli hänen elämänsä ollut yhtä taistelua. Alkuun se oli hionut häntä, kuin vesi tai tuuli kalliota, tehnyt reunat rosoisemmiksi ja terävämmiksi. Mutta ajan kuluessa nuo reunat alkoivat silottua, kulua pois, kunnes joka taistelun myötä hän menetti osan itseään. Nyt, kaikkien noiden taisteluiden jälkeen, oli hänestä jäljellä enää murtuvaa savea, sormissa hapertuvaa hiekkaa. Tomua.

Ehkä hänen oli viimein aika kadota iäksi.

Oikeastaan Nevis ei käsittänyt, miksi oli edes taistellut niin pitkään, kun se ei tuottanut hänelle mitään muuta kuin kipua. Ehkä, koska hän pelkäsi kuolemaa vielä enemmän. Ehkä, koska hän halusi todistaa kaikille niille jotka häntä olivat väheksyneet, että he olivat olleet väärässä. Ettei hän ollut arvoton ja merkityksetön, ja että joku jäisi kaipaamaan häntä, jos hän olisi poissa.

Mutta he olivat olleet oikeassa. Hän kuolisi yksin pimeässä, tai sitten köyden jatkona kymmenien muiden vankien joukossa. Sen jälkeen kaikki jatkaisivat elämää. Legioona vetäisi yhden nimen pois listaltaan. Sitten he unohtaisivat hänet. Edes Sigrid ja Ada eivät muistaisi häntä. Sigrid palaisi Ragnarin luo – ehkä hän oli jo tehnyt niin. Ada taas oli haltia. Hän oli kokenut menetyksiä ennenkin. Hänelle ne olisivat vain yksittäisiä silmänräpäyksiä historiassa. Sadan vuoden jälkeen millään niistä ei olisi enää merkitystä.

Ja Freya, noh. Hänen menettämistään Nevis suri kaikkein eniten. Koska toisin kuin monet muut, jotka jättäisivät hänelle hyvästit, ei Freya ansainnut sitä. Vasta nyt kun Neviksellä ei ollut mitään muuta tekemistä kuin miettiä, hän oivalsi, että juuri Freya oli seurueesta eniten hänen kaltaisensa. Kumpikin heistä oli Urkothin uhri. Kirottu. Koska he olivat menettäneet kaiken sen, mitä heillä oli ollut, ja turvautuneet mihin tahansa saadakseen sen takaisin.

Sellaiset sopimukset eivät koskaan toimineet. Mutta epätoivoiset mielet tekivät epätoivoisia tekoja.

Ehkä hänet Nevis olisi halunnut hyvästellä. Hän olisi halunnut, etteivät heidän viime hetkensä yhdessä olisi kuluneet taistellen. Että Freya olisi voinut muistaa hänet jollain toisella tapaa. Kokonaisena, ei rosoisena ja täynnä arpia. Että Nevis olisi voinut olla hänelle läsnä, olla jotakin enemmän. Perhe.

Millään sillä ei kuitenkaan enää ollut väliä. Freya oli jo mennyttä, kuten oli Neviskin. Kaikki oli ohi. Ainakaan, jos Legioona ehtisi hoidella hänet ensin, ei Urkoth koskaan saisi häntä.

Nevis antoi sen tunteen turruttaa hänet. Vajota hämärään tunnottomuuteen, jossa aika ja tila menettivät merkityksensä.

Silloin hän kuuli sen.

Nevis.

Hän nousi lattialta hätkähtäen. Liike oli niin äkkinäinen, että hänen niskaansa sattui. Nevis parahti ääneen – sitten nieli kipunsa ja yritti pysytellä niin hiljaa, kuin pystyi. Jotta voisi kuulla äänen uudelleen.

Ensin, ei mitään. Hiljaisuus oli niin syvää, että Nevis kuuli ainoastaan veren kohinan korvissaan. Sydämensä sykkeen.

Sitten.

Nevis.

Hän käänsi päätään paikantaakseen äänen lähteen, mutta se ei tuntunut kantautuvan mistään tietystä paikasta – pikemminkin kaikkialta hänen ympäriltään. Se kaikui sellin seinistä, värähteli hänen kallonsa sisällä. Äänessä oli yhtä aikaa jotain tuttua ja tuntematonta. Se ei ollut kenenkään Neviksen tunteman henkilön ääni, mutta siitä huolimatta hän oli varma siitä, että oli kuullut sen jossain aikaisemmin.

Mutta missä?

”Kuka siellä?” Nevis kysyi pimeydeltä. Kaiken huutamisen jälkeen hänen äänestään oli jäljellä pelkkää heikkoa raakuntaa. ”Vastaa!”

Ja pimeys vastasi.

Tällä kertaa vastaus ei kuitenkaan tullut sanoin. Aistimusta oli oikeastaan hyvin vaikea kuvailla. Se ikään kuin täytti hänen koko vartalonsa – värähdys, joka kulki hänen selkärangastaan syvälle hänen varpaidensa kärkiin saakka.

Syvällä, tämän linnoituksen alla oli jotain. Voima, jonka Nevis lähestulkoon saattoi maistaa kielellään. Nyt, kun hän tunsi sen, hän ei voinut käsittää, miten ei ollut tuntenut sitä aikaisemmin. Se sykki hänen suonissaan hänen oman sydämensä tahdissa, veti häntä puoleensa näkymättömän langan tavoin.

Sitten, Nevis näki sen. Kuvan, joka piirtyi hänen mieleensä, mutta epäselvänä ja vääristyneenä, kuin valon jälkikuva verkkokalvoilla. Kuva välähti hänen silmiensä takana vain hetken, mutta sekin yksi silmäys riitti kertomaan Nevikselle, mitä hän oli nähnyt.

Neremyn.

Komentaja Mordigin sanat kaikuivat hänen korvassaan.

Kutsuuko se sinua?

Lanka veti häntä puoleensa. Se nostatti hänet jaloilleen ja sai hänet kääntymään sitä kohti, kunnes hänen jalkansa törmäsi vastakkaiseen kiviseinään. Jostain syystä hän uskoi, että mikäli hän keskittyisi riittävästi, kiviseinä vain lakkaisi olemasta, ja hän voisi astua sen lävitse sinne, missä sauva oli.

Mutta sitten jotain tapahtui. Seinän takaa kuului kolahdus, ja äänet vetivät hänet takaisin tähän tilaan. Omituinen tuntemus haihtui, ja väsymys laskeutui Neviksen ylle raskaana vilttinä. Pahoinvoinnin aalto kouraisi hänen vatsaansa, ja hän rojahti polvilleen ja antoi ylen lattialle. Sen jälkeen hän käpertyi kerälle ja tärisi kuin kuumehorkassa.

Sauvan kuva kuitenkin yhä poltteli hänen verkkokalvoillaan. Tuntemus oli hyvin tuttu, ja kun Nevis yritti pohtia, missä oli tuntenut sen aiemmin, hänen mieleensä palautui komentaja Mordigin sinisten silmien läpitunkeva valo. Otsoninsininen.

Ajattelu kuitenkin sattui liikaa. Kipu jyskytti hänen ohimonsa takana. Nevis puri hammasta työntääkseen sen pois. Tyhjentääkseen mielensä. Hän ei halunnut ajatella mitään. Hän vain halusi vajota unohdukseen ja lakata olemasta.

Silti hän tiesi, että yrittäisi myöhemmin uudelleen. Isrothin kutsu yhä lauloi hänen suonissaan.

*

”Mitä minä siitä saan?”

Harvahampainen ukko irvisti hämärän keskeltä niin, että hampaiden metalliset paikat kiiluivat. Tumma tukka harotti jokaiseen ilmansuuntaan, ja henki haisi niin vahvalle viinalle, että siitä lähestulkoon humaltui itsekin. Siitä huolimatta Ada ei rikkonut katsekontaktia. Hän pikemminkin vain tiukensi otettaan.

”Vapauden”, Ada vastasi. Ja henkesi, hän lisäsi mielessään – sillä elleivät he onnistuisi tässä, olisi tästä tavernasta pian jäljellä pelkkää tuhkaa.

”Vapauden”, ukko naurahti, ja sylkäisi sitten kuppiin. ”Mutta minähän olen jo vapaa.”

Ada huokaisi ja alkoi hieroa ohimoaan. Hänen kärsivällisyytensä ei todella riittänyt tällaiseen.

Silloin Sigrid pelasti tilanteen.

”Etkä ole”, hän sanoi, viittilöiden ukkoa kohti. ”Katso nyt itseäsi. Onko tämä todella vapautta? Että notkut kapakassa kaiket päivät, koska et voi tehdä muutakaan? Legioona vei sinulta kaiken. Sinulla ei ole enää mitään muuta kuin tämä.”

Tällä kertaa ukon silmät kirkastuivat. Ehkä hän oli palannut muistoissaan hetkeksi menneeseen, johonkin parempaan aikaan. Aikaan, jonne Ada ei kaikista illuusiovoimistaan huolimatta ollut voinut häntä kuljettaa.

”Tämä on mahdollisuutesi kostaa”, Sigrid lisäsi. ”Maksaa heille takaisin samalla mitalla.”

Ukko maiskutteli huuliaan, ikään kuin ajatuksella makustellen. ”Antaa heidän maistaa omaa lääkettään.”

”Juuri niin”, Sigrid jatkoi. ”Oletko mukana?”

Sigrid ojensi kätensä. Ukko tuijotti sitä hetken mietteliäänä.

”Olen”, hän totesi lopulta. ”Milloin lähdemme?”

”Auringonlaskun aikaan”, Sigrid vastasi. ”Kerro kavereillesikin. Tarvitsemme niin monta sielua kuin mahdollista.”

Ukko nyökkäsi ja palasi sitten juomansa pariin.

”Oletko ihan varma, että häneen voi luottaa?” Ada kuiskutti Sigridin korvaan, kun he olivat päässeet syrjemmälle. ”Hän hädin tuskin pysyy tajuissaan.”

”Meidän täytyy”, Sigrid vastasi. ”Katso nyt ympärillesi. Näetkö mitään parempaa? Tämä on ainoa vaihtoehtomme.”

Ja Ada katsoi. Tilanne ei totisesti näyttänyt hyvältä. Taverna oli täynnä ryysyisiin vaatteisiin pukeutuneita hämäräkulkijoita, joita Ada olisi tavallisessa tilanteessa vältellyt kuin ruttoa. Tässä tilanteessa mikä tahansa kuitenkin olisi parempaa kuin Urkothin paluu. Jopa rutto.

Ada huokaisi. ”Miten sinä osaat olla tuollainen?”

”Millainen?”

”Noin… määrätietoinen. Noin vakuuttava. Osasit löytää heti oikeat sanat.”

”Kaipa se vain on jotain, jossa olen hyvä”, Sigrid totesi. ”Muiden vakuuttaminen. Koko elämäni… olen johtanut muita. Elänyt hetkessä. Olen parhaimmillani silloin, kun olen paineen alla. Kun minun ei tarvitse miettiä. Vaan toimia.”

Ada laski katseensa. Hän ei olisi voinut olla kauempana Sigridistä sillä saralla. Hän ei koskaan toiminut harkitsematta, ja yliajatteli kaiken. Tämänkin. Kaikki olisi ollut helpompaa, jos hän olisi vain voinut käyttää taikuuttaan. Hän oli tottunut hoitamaan kaiken sen avulla – ja luottanut siihen niin paljon, ettei oikeastaan enää tiennyt miten toimia ilman sitä. Hänen koko minuutensa tuntui rakentuvan sen ympärille, ja se, ettei hän voinut tehdä sitä ainoaa asiaa, jossa hän oli hyvä, tuntui tekevän hänestä täysin arvottoman.

”Hei”, Sigridin vahva käsi laskeutui hänen olkapäälleen. ”Älä lannistu. Olet jo ollut suureksi avuksi. Sitä paitsi emme ikinä saa Nevistä ulos linnoituksesta ilman sinun apuasi. Sinä olet korvaamaton.”

Ada nielaisi epäilyksensä ja nyökkäsi. Sigridin tukeva ote tuntui kannattelevan häntä, eikä ilma hänen keuhkoissaan tuntunutkaan äkkiä niin painavalta.

”Kiitos”, Ada kuiskasi. Sitten hän keskittyi jälleen ympäröivään tavernaan. ”Mitä nyt?”

”Etsimme lisää väkeä”, Sigrid jatkoi. ”Emme lopeta, ennen kuin olemme tehneet kaikkemme.”

Ada ja Sigrid jatkoivat värväämistä vielä muutaman tunnin ajan. He kiersivät oman tavernansa lisäksi myös viereiset majatalot ja korttelit, ja sana kapinasta Legioonaa vastaan alkoi levitä. Viiden henkilön porukka muuttui kymmeneksi, sitten viideksitoista – ja äkkiä heillä oli käsissään pienen kylän verran väkeä. Mutta vaikka Ada ei olisi koskaan uskonut heidän kykenevänsä edes siihen, hänellä oli silti huono tunne tästä. Hän oli nähnyt torilla, mihin Legioona kykeni. Edes pienen kylän voima ei riittäisi päihittämään Legioonaa: etenkään, kun nuo kyläläiset olivat varustautuneet kepein ja paljain nyrkein, ja heillä oli vastassaan kultaan ja teräkseen verhottu muuri.

Päivä alkoi kääntyä iltaan, kun Sigrid ja Ada viimein lähtivät Punajoen linnoitusta kohti. Heidän mukanaan kulki pieni, suuremmasta joukosta irrotettu ryhmä – he eivät halunneet herättää liikaa huomiota, ennen kuin saapuivat sillalle. Loput saapuivat paikalle eri teitä. Luottaen siihen, että kaikki heidän värväämänsä todella tulisivat paikalle. Mikäli he edes olivat pysyneet hereillä.

Ada tunsi hermostuksen ja pelon kiertyvän vatsassaan, joten hän rauhoitti itseään hieromalla sormuksensa kärkeen upotettua sinistä kiveä. Sen kylmä pinta hänen sormenpäitään vasten kirkasti hänen ajatuksensa, hioi niistä säröt pois. Jäljelle jäi vain tyyntä päättäväisyyttä, vailla häiritseviä viettejä tai tunteita. Jossain sisimmässä Ada tiedosti, ettei ollut koskaan vajonnut näin syvälle aikaisemmin, ja se sama osa hänestä pelkäsi tuohon syvyyteen kätkeytyvää pimeää. Mutta entistä suurempi osa hänestä tarvitsi sitä, ja tiedosti, ettei hän pärjäisi ilman sitä.

Vasta Sigridin käden lämmin kosketus herätti hänet. Ada tarkensi katseensa ja huomasi, että maisema heidän ympärillään oli muuttunut. Kaupungin seinät olivat nyt vaihtuneet alaspäin viettävään joenrantaan, ja kaukana heidän edessään Legioonan linnoitus häämötti tummana varjona punertavaa taivasta vasten.

”Oletko valmis?” Sigrid kysyi. ”Näytät… erilaiselta.”

Ada pakotti suupielensä hymyyn. ”Totta kai. Tehdään tämä.”

”Viimeisen kerran”, Sigrid totesi. Hänen äänensä takana oli verhottua kipua.

”Viimeisen kerran”, Ada toisti. ”Neviksen vuoksi.”

Sitten hän antoi aistiensa siirtyä toiselle tasolle. Lukemattomiin ajatusrihmoihin, jotka risteilivät Antropolia pitkin ohuiden hämähäkinseittien tavoin. Niitä oli niin paljon, että tuntemus uhkasi alkuun hukuttaa hänet alleen. Mutta Sigridin puristus hänen kättään vasten ankkuroi hänet takaisin maahan – muistutti häntä siitä, missä hän seisoi. Se auttoi häntä löytämään oikean suunnan, terävöittämään ajatuksensa keilaksi sitä kohti.

Jokin vastusteli, aluksi. Ada tunnusteli sitä. Jokin… kuin seinä. Tietenkin. Ei Legioona jättäisi linnoitustaan täysin vartioimatta. Mutta tässä seinässä oli jotain erikoista. Ja jotain samalla tuttua.

Otsonin maku hänen kielellään. Sininen valo silmien takana.

Viileää. Nyt Ada oli jo niin syvällä, että kylmyys alkoi levitä hänen jokaiseen suoneensa. Jos hän olisi yrittänyt avata suunsa ja puhua, hän olisi tuskin saanut muodostettua sanoja. Mutta hänen ei tarvinnutkaan tehdä sitä tällä tasolla.

Hän antoi itsensä vajota syvemmälle, ja seinä ikään kuin lakkasi olemasta. Kaikki lakkasi olemasta, paitsi pimeä viileä syvyys. Ja sen keskellä kelluvat kasvot.

Nevis.

Ada etsi hänet mielessään, ja ulotti jään häntä kohti. Kunnes sitä oli hänen kämmenissään ja hiuksissaan. Sitä samaa hopeaa, josta hänet oli tehty.

Sitten Ada kietoi sormensa niiden ympärille.

*

Nevis havahtui siihen, että joku puhui hänelle.

Hän avasi silmänsä, mutta kaikkialla oli edelleen vain pimeää. Siksi hän ei ensin tunnistanut, mistä suunnasta ääni kuului. Tai oliko se vain hänen kuvitelmaansa. Nyt kun hän yritti kuunnella, hän ei oikeastaan kuullut mitään. Kuvitelma vaikutti järkevältä vaihtoehdolta.

Mutta sitten ääni puhui uudelleen.

”Nevis. Kuuletko minua? Nevis.”

Ääni sai Neviksessä aikaan lähestulkoon fyysisen reaktion. Tämä ei nimittäin ollut sama, persoonaton kutsu, jonka hän oli kuullut aiemmin. Ei – se oli oikeastaan ollut enemmänkin tuntemus, vetovoima. Tämä oli selkeästi puhetta. Ja tämän äänen Nevis tunnisti.

”Ada?” hän lausui ääneen. Hänen äänensä oli pelkkä kuiskauksenohut pihahdus.

Ääni kirkastui. ”Nevis. Kuulet minut. Olet siis elossa.”

”Vielä”, Nevis vastasi – hän ei tiennyt, kuinka kauaa. ”Miten sinä – mistä tämä—”

”Puhun sinulle telepaattisesti”, Ada vastasi. ”Mutta linnoituksen ympärillä on suojamuuri, enkä tiedä, kauanko voin pitää yhteyden yllä. Joten sinun on nyt kuunneltava tarkkaan.”

Nevis pysyi vaiti ja kuunteli. Samalla hänen mielensä raksutti. Ada ei sittenkään ollut hylännyt häntä. Mutta missä hän oli? Ja oliko hän yksin?

”Olemme linnoituksen ulkopuolella”, Ada vastasi – vaikkei Nevis ollutkaan esittänyt kysymyksiään ääneen. Tietysti: yhteys tapahtui ajatuksen tasolla. Ei Neviksen tarvinnut käyttää ääntään. ”Minä, Sigrid, ja joukko muita.”

Ne sanat kuullessaan Nevis jähmettyi. Sigrid. Sigrid, joka oli antanut hänet ilmi. Sigrid, jonka takia hän oli joutunut tähän pinteeseen.

”Selitämme kaiken, kunhan saamme sinut ensin ulos”, Ada totesi, tiedostaen hänen ristiriitansa. ”Aiomme aiheuttaa harhautuksen, jonka toivomme voittavan tarpeeksi aikaa siihen, että pääset ulos. Mutta meille on sinulle tärkeä tehtävä. Sinun täytyy etsiä Järjestyksen sauva.”

”Tiedän”, Nevis vastasi, tällä kertaa ajatuksen tasolla.

Adan ajatusten kautta kantautui ikään kuin hämmentynyt kaiku. ”Niinkö? Tiedätkö, missä se on?”

”Tavallaan”, Nevis vastasi. Hän ajatteli aikaisemmin tapahtunutta – sauvan kutsua ja vetoa häntä kohtaan; ja toivoi, että ajatus välittyi Adallekin. Sitten hän välitti lopun viestistään eteenpäin sanoin. ”Uskon, että voin saada sen. Jos vain yritän tarpeeksi.”

”Erinomaista”, Ada vastasi. ”Mutta muista: sinulla ei ole paljoa aikaa. Älä etsi meitä. Vain sauvalla on väliä, ymmärrätkö? Jos saat sen käsiisi, pakene. Pakene, ja etsi Urkoth. Kaikki muu on toissijaista.”

Nevis puri huulta. Hän ei tiennyt, kuinka suhtautui siihen. Vasta hetki sitten hän oli ollut varma siitä, että Ada ja Sigrid olivat hylänneet hänet – etteivät he välittäneet piirun vertaa siitä, mitä hänelle tapahtuisi. Mutta äkkiä hän olikin ainoa asia, jolla oli väliä.

Hän ei ollut varma, halusiko hän tätä. Ehkä asiat olisivat olleet paremmin toisin päin.

”Nevis—” Ada sanoi, ja jokin hänen äänensävyssään viilsi Nevistä syvältä rinnasta. ”Jos tämä on viimeinen kerta, kun puhun kanssasi, haluan että tiedät—”

Äkkiä Neviksen päätä alkoi särkeä, ja Adan sanat hukkuivat hänen korviensa soinnin alle. Nevis yritti saada niistä selkoa, mutta kaikki olivat muuttuneet merkityksettömäksi puuroksi. Hän puri hammasta ja kiskoi ilmaa niiden lävitse karkottaakseen kivun, ja särky laantui aavistuksen verran. Mutta sitä seurasi ainoastaan hiljaisuus.

”Ada?” Nevis kysyi. ”Ada?”

Vastausta ei enää kuulunut. Mutta vaikkei Ada ollutkaan saanut lausettaan loppuun, Nevis tiesi, mitä hän oli yrittänyt sanoa.

Vain yhteen tunteeseen kätkeytyi niin syvää kipua.

*

Kaukana pohjoisessa, Urkoth kurotti pitkät kätensä syvälle maan alle.

Sillä se, mitä hän etsi, ei ollut enää maan päällä, vaan kauan sitten kadonnut. Maailma oli muuttunut. Siitä, mikä oli joskus ollut kaunista ja pyhää, oli jäljellä enää mullan alle hautautuneita raunioita, ajan myötä meriin karissutta hiekkaa.

Ihmiset olivat unohtaneet, mitä joskus oli. Heidän jumaltensa kasvot, sitten heidän nimensä. He rakensivat raunioiden päälle ja kadottivat sen, millä todella oli väliä.

Urkoth ei enää tunnistanut sitä maailmaa, minkä näki. Kaikki ne kauniit kaaoksen siemenet, jotka hänen työnsä oli kauan sitten kylvänyt, olivat nyt poissa. Ajatus täytti hänet vihalla, joka värähteli maan halki syvinä, kumisevina aaltoina. Jossakin lähempänä nuo aallot pyyhkäisisivät alleen kyliä ja kaupunkeja – niistä Urkoth ei välittänyt. Hän vain etsi. Joidenkin tuntien kuluttua aallot kulkisivat etelään, jossa ne kolisuttaisivat kaappien ovia ja saisivat kristallilasit helisemään tarjottimilla. Kaukana Antropolissa niistä olisi jäljellä enää etäinen ukkosen jymähdys.

Nuo aallotkin olivat hänen kättensä jatke. Kuin verisuonet, kaikki hänen voimansa virtasi maassa hänen jalkojensa alla. Hän käsitti etsineensä liian kauan väärin keinoin. Kääpiön keho oli rajoittanut häntä, ja hän oli joutunut turvautumaan lupauksiin ja uhkauksiin. Mutta terävimmätkin uhkaukset olivat tylsä ase tyhjyyttä vastaan. Tieto peilien sijainneista oli kadonnut. Vain maa muisti sen.

Annettuaan kääpiön mennä, Urkoth saattoi nähdä paljon kauemmas. Kuulla paljon kauemmas. Tuntea paljon kauemmas – riittävän kauas siihen, että tuttu värinä kutitteli hänen sormenpäitään hänen ollessaan lähellä. Sen jälkeen hänen tarvitsi vain avata silmänsä, ja hän löytäisi itsensä sieltä, minne hänen oli tarkoituskin mennä. Peilit olivat hänen luomuksensa lapsi, ja ne aina löytäisivät takaisin hänen luokseen. Ja jokaisen kootun peilin myötä Urkoth tunsi kytköksen vahvempana. Oli jo miltei valmista.

Valtaosa peileistä oli ollut lyhyen matkan päässä, vaikka osa syvällä, unohdettuna – paikoissa, jonne tavallinen kuolevainen ei koskaan voisi päästä. Mutta tällä kertaa Urkoth oli maan sisällä kauemmin. Niin kauan, että hän lähestulkoon ehti kadottaa käsityksen maallisesta kehostaan, johon hän oli vielä hetkellisesti sidottu. Jokin kuitenkin havahdutti hänet takaisin siihen, että hän oli yhä täällä. Ääni, jonka korkea ja kimeä kutsu lauloi samalla muinaisella kielellä kuin hän. Hän haistoi otsonin terävän katkun, näki sinisen valon silmiensä takana. Mutta sen alla oli myös punaista.

Urkoth kurotti kätensä kohti etelää, ja vastasi kutsuun.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 28. osa 27.4
Kirjoitti: flawless - 24.08.2021 17:27:24

OSAT I-III

Mulla oli tiedätkö sellainen pikku taka-ajatus siinä että valitsin sut kohteekseni Ihailijakaarti-haasteessa, että oon katsellut tätä tekstiä useaan kertaan ja laittanut sen lukulistalleni, mutten oo saanut aikaiseksi tarttua tähän. Tiesin, että tuon haasteen puitteissa mä vaan en voi ohittaa tätä, koska tämän yhteenveto kuulostaa ihan mahdottoman kiehtovalta ja tämä oikein huokuu sellaista mestariteos-energiaa, että vaikka osia onkin paljon niin tämä pitää ehdottomasti lukea. Kirjoittelen tätä kommenttia samalla kun luen aina muutaman luvun välein, ja nyt kun oon lukenut kolme ensimmäistä lukua niin uskallan jo sanoa, etten ollut ollenkaan väärässä kun arvelin tämän olevan mestariteos-kaliiberin teksti. Koska hittolainen, tää on upea.

Ensinnäkin tämän idea on ihan älyttömän mielenkiintoinen ja erikoinen, mä ihastuin heti tähän muuntautumiskykyiseen salamurhaajaan. Fantasiaa ja murhaa, mikään muu yhdistelmä ei voisi sopia mun mieltymyksiin paremmin 8) Pidin ihan hurjan paljon siitä, millaiseksi olet nämä muodonmuuttajat ideoinut ja millaisin lainalaisuuksin tämä voima toimii. Kohta jossa Nevis kertoi siitä miten ja kenen hahmon voi ottaa oli tosi kiinnostava ja pidin hurjasti siitä, että se toimi sen perusteella, miten hyvin muisti tai näki toisen, että jos yrittää pelkän muistikuvan varassa niin voi mennä jokin piirre pieleen. Ensimmäinen luku oli myös tosi kiehtova, sä aloitit tämän tarinan ihan todella upeasti kun siinä oli tätä muodonmuuttamista sellaisesta näkökulmasta, joka tutustutti siihen konseptiin heti. Siirtymät eri hahmojen välillä oli toteutettu tosi hyvin ja tuo oli ekaksi osaksi varsin erinomainen, koska herätti kiinnostuksen ja oli jo osoitus siitä luovuudesta ja taitavasta kirjoittamisesta, jota tekstin etenemisen myötä on luvassa!

Pidin muistakin hahmoista tosi paljon ja vietinkin ensimmäiset osat suurimmaksi osaksi ihaillen sun mahtavan taidokasta kirjoitustapaa sekä luovuutta hahmojen kanssa. "Näkymätön" baarimikko oli hauska yksityiskohta, mutta ydinjengin erilaisuus oli ilahduttavaa. Haltioiden kyvyt ja tehostetut aistit ovat kiinnostava konsepti ja kirjoitat todella hyvin erilaisista hahmoista niin, että heidän ominaiset piirteensä tulevat luontevasti esiin. Sun kirjoitustavasta huomaa että oot tosi tuttu näiden hahmojen kanssa ja kaikki se ideointi, suunnittelu ja työstäminen näkyy tässä lopputuloksen sujuvuudessa ja yksityiskohtaisuudessa sekä luontevuudessa tosi hyvin. Adan hiukan mystinen mutta rauhaisa ja viisas läsnäolo tuo turvallisuuden tunnetta, kun taas pieni ja pippurinen Freya saa hymyilemään sutkautuksillaan ("Sinun takiasi tonttu pyörtyi!" :D) ja hullunkurisella olemuksellaan. Hänessäkin kuitenkin on omanlaistaan mysteeriä, odotan innolla milloin selviää että mikä tuo hänen mahtipointinen voimansa on ja onko hänen sisällään kenties jokin toinenkin olento - ja lisätietoa tuosta kiehtovasta riipuksesta tietysti myös. Kaikesta mysteerisin kuitenkin on Sigrid, joka vaikuttaa tavallisimmalta ja siksi kaikista kiinnostavimmalta, koska aistin että hänessäkin on varmasti jotain mitä ei vielä tiedetä ;) Pidin hurjasti siitä miten hahmot liittyivät toistensa seuraan yksitellen, jokaisen sisääntulo oli näyttävä ja kukin hahmo sai vuorotellen sopivasti oman hetkensä. Kaikista vaikuttavin oli Nevisin sisääntulo, musta oli tosi hupaisaa että hän tuli paikalle toisena Freyana ja tuo kohtaus joka siitä seurasi oli ihan hurjan hauskaa luettavaa!

Tässä tekstissä on ihan hurjan paljon kaikkea, on fantasiaa ja murhamysteeriä ja kiinnostavia hahmoja ominaisuuksineen ja erikoinen miljöö ja useita kieliäkin ja vaikka mitä, ja mä oon ihan täpinöissäni että pääsen lukemaan tätä vielä näinkin monta osaa! Alku tempaisi mukaansa jo välittömästi ja tämä on ihanasti sellainen teksti, joka alkaessaan oikeasti alkaa, sillä tuntuu että heti tapahtuu ja tarina etenee. Oot tosi taitavasti tutustuttanut lukijan hahmoihin niin, että "johdanto" ei tunnu tylsältä tai tarinasta irralliselta, vaan tosi sujuvalta ja saumattomalta. Kolmososassa päästiin jo toiminnan äärellekin, mikä ilahdutti kovasti, sillä totesin että kirjoitat tosi hyvin toimintaa! Tuo kohtaus jossa selvisi että Freya oli tippunut käärmeiden keskelle oli aivan mahtava, hrrr kuinka jänskä! Koska hyi sssssss- :D Mä inhoan käärmeitä. Olit kirjoittanut tuon toiminnantäyteisen kohdan tosi mukaansatempaavalla ja jännittävällä tavalla!

Musta tuntuu että oon vasta raapaissut ihan pintaa ja tämä on jo nyt niin huikea, että tiedän että mun kommentti venyy kaiken ihkutuksen myötä mammuttimaiseksi, joten taidan tehdä niin, että pätkäisen tämän vaikka niin, että luen ja kommentoin tekstin osuudet paloissa. Mua oikein hykerryttää katsoa tuota sisällysluetteloa, koska oon muutaman ensimmäisen osan myötä jo ihan koukussa tähän tarinaan enkä malta odottaa, mitä kaikkea huikeaa tästä tuleekaan! ♥ Hirmu innoissani ryhdyn lukemaan nelososaa.

OSAT IV-VII

Adan kertomukset keijuista ja kummituksista olivat tosi mielenkiintoisia ja ahmin ne mielelläni, koska ne olivat tosi mielenkiintoisia (keijut kuulostavat ihanilta ♥) ja koska mulla on sellainen tuntemus, että näistäkin kuullaan vielä lisää ja tämä tieto tulee tarpeeseen. Tähän luomaasi maailmaan uppoaa ihanasti osa osalta aina vaan syvemmälle enkä voi muuta kuin ihailla sitä, miten luova ja nerokas sä olet, kun oot keksinyt tämän kaiken, ja kuinka taitava kirjoittaja olet kun osaat vielä kertoakin sen niin upealla tavalla.

Hahmojen keskinäinen dynamiikka alkaa myös elää kiinnostavasti, Nevis selkeästi hiukan käy Sigridin hermoille leikittelyllään ja myöhemmin syttyykin paljon paljastava riita heidän välilleen. Odotan mielenkiinnolla, että mikä Nevisissä on sellaista, mikä saa Sigridin niin tolaltaan, sillä hän vaikuttaa kenties triggeröivän tässä jotakin. Sigridin jäykkyys ja määrätietoisuus tulevat hyvin esille tässä kohtaa tarinaa. Mua kiinnosti myös kovasti että miksi Freya ja Sigrid kuulivat eteisaulassa ääniä mutta muut eivät, etenkin kun Adalla kaiketi on joukon tarkimmat aistit, eli tässä on selkeästi jotain mysteeristä ihanasti jo heti alkuun :P Pidin kovasti potpulverista ja sen osuudesta luvussa. Talon mysteerit ovat sitä kiinnostavampia mitä enemmän ne syvenevät ja hämähäkkikohtaus oli kaikessa puistattavuudessaan kirjoitettu todella hyvin, toistan taas kerran itseäni ja sanon että osaat kyllä kirjoittaa toimintaa ihan huisin hyvin. Myös vitososan lopetus oli hyvin kirjoitettu, pahaenteiset sanat ja luukun kiinni paiskautuminen pistivät kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä pitkin.

Oli kuitenkin kiva lukea Syväsuon ja haltioiden historiasta, ne avasivat tätä maailmaa taas hitusen lisää. Luomasi maailma alkaa olla vaikuttavan laaja ja hyvin ideoitu, kaikki historiasta nykyhetkeen on mietittynä ja kaikki tiedonpalaset täydentävät toisiaan. Freyasta saatiin myös kiinnostava tiedonpalanen samassa kohtauksessa, hänen hahmonsa on kyllä kovin kiinnostava, samaan aikaan sekä lapsekas että voimakas, mikä on erikoinen ja kiinnostava yhdistelmä. Toivon että saadaan pian tietää lisää tästä pahaenteisestä Urkothista :P

Lainaus

"Kappas”, Nevis sanoi yllättäen. Hän seisoi vain muutaman jalan päässä, mutta hänen hahmoaan tuskin erotti. ”Täällä on ruumis.”

Lainaus

"Hän taisi loukkaantua verisesti”, Nevis naurahti hermostuneena. ”Tajuatteko? Koska hän loukkaantui. Ja on veressä.”

Ei apua :D Heh.

Lainaus

Tule lähemmäs, Nevis kuuli varjojen kutsun. Ja Nevis halusi mennä. Äänessä oli jotain hyvin houkuttelevaa. Mutta samaan aikaan jotain äärimmäisen pelottavaa. Miltei kuin siinä, että kovalla pakkasella, riittävän pitkään kylmässä oltuaan, tuntee yhtäkkiä olonsa lämpimäksi ja hyväksi ja haluaa painaa päänsä pehmeään lumeen. Eikä herätä enää koskaan.

Oih! Oli pakko lainata tämä, sillä tässä oli tosi kauniisti ja taianomaisesti kuvailtu tuo tunne, joka sanoista tuli. Todella osuva ja hieno kuvaus!

Taistelukohtaus oli kivaa luettavaa, toimintamättö toimi ja kerronta oli kivan yksityiskohtaista. Pidin esimerkiksi siitä, kuinka aseiden mainittiin erkanevan meikkaillessa toisistaan raapaisun kera, se oli tosi terävä huomio ja oikein kuulin sen äänen korvissani. Nevisin muodonmuutostemput tekivät taistelukohtauksesta vielä mielenkiintoisemman ja antoivat siihen sopivasti lisämaustetta. Ada-karhu ja Freyan reaktio siihen oli taasen ihanan hupsua, vaikka karhu olikin aika hurja, mutta kävi järkeen että Freya näki siinä vaan ratsastettavan suloisen suojelijan. Eihän hän pelännyt kummituksiakaan, koska ei ole pelkästään Freya ;) Pidin siitä että Adan taikuus mahdollisti tälle vähän erilaisen muodonmuutoksen. Sigridkin tuntui kokevan taistelun tuoksinassa tietynlaisen muutoksen, tuo hänen hymynsä taistelun ja tappamisen keskellä jäi erityisesti mieleen.

Loppua kohti jännitys oikein tiivistyi ja seiskaosa toikin mukanaan sopivasti vastauksia. Maagin kohtaamisen jälkeen saatiinkin roppakaupalla tietoa niin mysteerisestä kartanosta kuin monesta muustakin asiasta, kuten siitä äänien kuulemisesta jota pohdinkin ja esimerkiksi hahmojen käytöksestä talossa olon aikana. Freyasta ja Urkothista oli myös kiinnostavaa kuulla lisää, pikkuhiljaa alkaa aueta miksi Adan reaktio tuohon nimeen oli niin pelokas. Pidin myös siitä että saatiin kuulla lisää erilaisista taikuuden harjoittajista sekä jumalista. Neviksen puolihaltijuudenkin merkitys sai selityksen ja samalla kun saatiin vastauksia, niin saatiin myös uusia kysymyksiä toivomuspeilin muodossa. Uuh, kun käy jännäksi :P Rakastan tällaisia mysteerijuonia, joissa pääsee kokemaan sellaista oivaltamisen iloa, kun juonesta paljastuu asioita! Oot rakentanut juonen todella hyvin ja kaikki tuntuu punoutuvan tosi mielenkiintoisella tavalla yhteen. Ihanaa saada vastauksia jo näin aikaisin tarinassa, tätä on ollut ihan hurjan kivaa lukea. Odotan innolla vastauksia myös uusiin kysymyksiin, sekä tietysti niihin vanhoihin, joista ei olla vielä kuultu. Tämä on ollut toistaiseksi aivan hurjan ihana lukukokemus ja mua vähän sapettaa, että lupauduin lähtemään siskoni kanssa lenkille enkä voi vain jumittua tähän sohvalle lukemaan tarinaa pidemmälle ;D Palaan tämän lukemisen pariin varmasti pikimmiten, mutta kommentti on jo nyt sen verran venähtänyt, että lähetän tämän ensimmäisen osuuden jo matkaan. En malta odottaa, että pääsen lukemaan tätä lisää ja höpisemään kaikista varmasti mahtavista juonenkäänteistä, oon tästä tekstistä hirmu innoissani! Yritän edes vähän hillitä tätä ihkutuksen määrää, ettet ihan kyllästy ;D Suurkiitos tästä jo nyt, kunpa pääsisin pian lukemaan tätä lisää!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 28. osa 27.4
Kirjoitti: flawless - 25.08.2021 14:23:18

VÄLIOSAT 1-3

Palasin tämä äärelle suunnilleen heti kun ehdin, onneksi mulla on arkivapaa ja ulkona sataa vettä saavista kaatamalla niin ei tarvitse ees keksiä tekosyitä neljän seinän sisällä pysymiseen 8) Sanoit tuossa A/N-osiossa ennen väliosia että harmittelit ettet laittanut näitä takaumia tarinan sekaan, mutta musta oli paljon kivempi lukea ne näin! Mä tykkäsin tosi paljon tästä irrallisesta toteutuksesta, koska se että väliosien myötä mentiin useamman osan ajaksi takaumiin antoi lukijalle mahdollisuuden ns. unohtaa pääjuoni ja uppoutua hetkeksi täysin rinnoin tähän menneisyyteen. Muutenkin musta tämä on myös informaation sisäistämisen kannalta paras vaihtoehto, sillä tekstin sekaan ripoteltuna voisin kuvitella että lopputulos olisi ollut sekavampi ja raskaampi. Musta oli tosi ihanaa, että nämä takaumat olivat tässä välissä kokonaisuutena, se antoi mahdollisuuden uppoutua menneisyyteen ja muodosti siitä ikään kuin oman tarinansa! Mä siis tykkäsin ihan hurjan paljon tästä muotoilusta, että menneisyys muodosti oman kokonaisuutensa. Musta oot toteuttanut tämän siis juuri sopivalla ja hyvällä tavalla!

Nämä takaumat tosiaan muodostivat ikään kuin ihan oman tarinansa. Oli kiinnostavaa lukea Nevisin lapsuudesta, vaikka se olikin kovin traaginen ja paikoin hyvinkin surullinen. Nevisin ja tämän äidin suhde oli mielenkiintoinen ja ehdin kokea matkan varrella monenlaisia tunteita. Ihan alussa äiti vaikutti lämpimältä ja turvalliselta, mutta mitä pidemmälle tarina eteni niin sitä kylmemmäksi ja tunteettomammaksi tämä tuntui muuttuvan. Mun oli vaikea ymmärtää miksi Nevisin äiti suhtautui tähän niin julmasti, koska tulkitsin aluksi että se johtui Nevisin "puolilajisuudesta", mitä oli vaikea ymmärtää, sillä otaksuin äidin kuitenkin olleen rakastunut haltiaan ja miksipä silloin inhoaisi haltioita niin kovin. Äiti vaikutti siksi katkeralta ja itsekkäältä, jopa hiukan rasistiselta, ja voi kuinka väärässä olinkaan :D Olit kyllä rakentanut tuon tarinan kulun tosi hienosti, koska lopulta kun selvisi syy tälle kaikelle, niin kaikki sai selityksen: miksi pienenä lapsena äiti oli ollut lämpimämpi ja miksi Nevisin kasvaessa muistuttamaan isäänsä äidin suhtautuminen muuttui vihaisemmaksi, miksi äiti halusi pitää Nevisin kaukana kaikesta ei-ihmisestä ja miksi äiti oli niin katkeruuden ja inhon valloissa. Lopulta selitys olikin hyvin ymmärrettävä ja kaksin verroin surullisempi: sekä Nevisiin että äitiin oli lopulta helppo samaistua ja ymmärtää heidän kohtaloitaan, vaikka tarina olikin traaginen ja kurjuudella rikastettu. Huvittaa oma naiiviuteni, että ihan kuin lisääntyä ei voisi tahattomasti ja muutenkin kuin rakkaudesta... :D Olit rakentanut tuon tarinan kaaren tosi heinosti, vihjeitä oli matkan varrella ja lopulta kaikki loksahti kohdilleen ja kävi järkeen.

Sun kirjoitustavan taidokkuus tuli esille monta kertaa väliosien aikana, erityisesti se tapa millä kuvailit Antropolissa torin kuhinaa oli aivan käsittämättömän taitavaa kerrontaa. Eloisia yksityiskohtia, kaunista kuvailua, kekseliäitä sanavalintoja ja muotoiluja... Moneen kertaan ihan jäin ihailemaan sitä, miten upeasti jotkin kohdat oli kirjoitettu. Oot todella taitava kirjoittaja ja sun kieli on vivahteikasta, sujuvaa, kekseliästä, kaunista, tunnelmallista ja vaihtelevaa. En oikein tiedä miten voisin riittävästi ylistää sitä, miten upeasti kirjoitettuja kohtia tässä tekstissä on. Oot ihan huikean taitava! Yhtä upeasti oli kuvailtu myös se kohta jossa Nevis souti Antropoliin, siinä oli kuvailtu tuo taianomaisen kaunis miljöö ja vuorokauden ajan vaikutus siihen tosi nätisti. Auringonlasku ja yön pimeys vuorostaan oli kuvailtu hirmu taitavasti, ja pidin myös siitä, että kaiken miljöön kuvailun keskelle oli myös ripoteltu ikään kuin vaivihkaa maininta siitä, että Nevis oli aina nähnyt hyvin pimeässä - tykkään siitä, että sä luotat siihen että lukija huomaa ja osaa tulkita näitä vihjauksia etkä turhaan selittele.

Arissa oli tosi kiva hahmo, ihana uusi tuttavuus tarinaan ja selkeästi merkityksellinen henkilö Nevisin elämän varrella. Hänen ja Nevisin suhteen kehittymistä oli kiva seurata, Arissa vaikutti todella välittömästi välittävältä ja pyyteettömän hyvältä. Hänen viisautensa myös teki vaikutuksen, sillä kuvittelin hänet mielessäni nuoreksi, mutta hänen sanoillaan oli kuitenkin paljon painoa. Lempikohtiani väliosista olivatkin Arissan elämänopetukset; opetus taikuudesta neutraalina työkaluna kirveeseen verraten sekä viisaus kivusta ja vähemmän kivualiaasta tiestä. Molemmat olivat todella nerokkaasti keksittyjä ja nimenomaan viisaita. Tässä on huikean hienolla tavalla mukana toisinaan tosi vakavia ja suuriakin teemoja. Näiden lisäksi lempikohtani väliosissa oli aivan niiden lopetus, se jossa kerroit lorea ihmisten, kääpiöiden ja haltioiden uskomuksista maailman alusta ja lopusta. Ihan älyttömän taitavasti keksittyjä ja luontevan kuuloisia uskomuksia, ja pidin erityisesti siitä että vihjattiin haltioiden olevan joukosta se, joka kenties on oikeassa, kun lähdettiin sen kautta purkamaan Nevisin kokemusta. Ajatus rinnakkaisista maailmoista ja todellisuuksista oli jollain tapaa samaan aikaan sekä lohdullinen että sydäntäsärkevän surkea, koska vaikka onkin helpottavaa tuudittautua siihen että asiat olisivat voineet toisaalla mennä toisin niin toisaalta ne menivät täällä ja nyt näin ja sitä ei ole enää muuttaminen. Arissan kohtalo oli viimeinen tikki tähän surkeuteen, voihan. Nyyh. Nevis-parka. Saadaankohan me jossain vaiheessa kuulla Arissan kohtalosta vielä yksityiskohtaisemmin, hmm. Toisaalta sen jättäminen hiukan aukikin toimii, on ihan mielenkiintoista päästä pohtimaan, että mitähän tarkalleen ottaen tapahtui.

Aivan osien lopetus toivomuspeilikohtaukseen oli myös huikea, pidin siitä kohdasta kovin. Taas loksahti yksi asia ja arvoitus paikoilleen ja selvisi, mistä Nevisin kasvottomuustaito on peräisin. Käy ikävällä tavalla järkeen, että sen taidon taustalla on näin suurta kipua ja kurjuutta. Taas kerran huokailin ääneen sitä, miten hienosti oot tämän tarinan suunnitellut ja kertonut, tässä saa jatkuvasti lukija pitää hoksottimet hereillä ja saa ihania oivaltamisen kokemuksia, kun tarjoilet juuri sopivasti sekä kysymyksiä että vastauksia. Kaikista suurimman vaikutuksen muhun on tarinan aikana tehnyt se, kuinka tässä ihan kaikki tuntuu kietoutuvan tosi nerokkaalla ja kiinnostavalla tavalla yhteen. Nytkin peilin kautta saatiin valoa pimennossa olleeseen aiheeseen ja samalla viritit lukijan sopivasti palaamaan taas nykyaikaan menneisyydestä sitomalla ne kaksi aikalinjaa yhteen tämän peilin kautta. Katsaus menneisyyteen oli kivuliaan upea ja valaiseva, ja sen myötä on mukavaa päästä lukemaan nykyajasta taas ikään kuin uusin silmin, kun tietää taas monestakin asiasta paljon enemmän.

OSAT VIII-X

Toivomuspeilin kautta paluu nykyaikaan tapahtui ihailtavan saumattomasti. Tässä kohtauksessa on mielestäni hienosti taas esillä suuria aiheita, kun Nevis ja Ada keskustelevat pyynnön hinnasta - pidin kovasti siitä, että aiemmin oltiin saatu kuulla taikuudella olevan aina hintansa ja nyt nähtiin esimerkki siitä. Nevisin toivomuksen nurja puoli kieltämättä on ihan yhtä surullinen kuin sekin, mistä hän toivoi pääsevänsä eroon sen toivoessaan. Tässä on hyvin esillä sellainen be careful what you wish for -teema. Pidin myös siitä, että jo aiemmin pahaenteiseltä vaikuttaneen peilin pahaenteinen luonne tulee vaan vahvemmin esille, kun Ada viisaasti sanoo että epätoivoiset ihmiset tekevät epätoivoisia toivomuksia ja kirouksista julmimmat naamioituvat siunauksiksi. Ja oih, miten kiehtovaa oli kuulla toivomuspeilin syntytarina! Taas loistava esimerkki siitä, miten kaikki kietoutuu yhteen :P On muuten ollut myös kiinnostavaa ja kivaa kuulla väliosienkin ajan ja nyt taas pikkuhiljaa lisää myös jumalista, joista tietysti Urkoth kiinnostaa ihan eri paljon...

Urkothista puheen ollen, tai oikeastaan siitä aasinsillalla Freyaan, pidin leikkisästä kohtauksesta Freyan ja Nevisin välillä. Se oli kivaa kevyempää vaihtelua komentajalle, pahaenteisesti jäykälle ja kuuliaalle mutta tuliselle Sigridille (josta yhä enemmän on sellainen olo, että hän on kaikessa "tavallisuudessaan" joukon mysteerisin) ja muutoin synkälle luvun alulle. Tanssimiskohtaus oli kirjoitettu todella hyvin, siinä oli sekava ja pakokauhuinen tunnelma, joka lienee vastaavan sitä mitä Freya siinä hetkessä tunsi. Jäin miettimään erityisesti sitä ettei hän halunnut "takaisin punaiseen ja kylmään", tuo pisti miettimään että oliko tuo vain taiteellisia vapauksia ottavaa kuvailua vai viittasiko tuo kenties siihen Freyan riipukseen... Jännää, jännää, ja niin kovin mielenkiintoista ja kutkuttavaa, etenkin kun kymppiosan lopuksi saatiin nähdä Freyan paljon kertova painajainen. Siitä jäi pahaenteisesti sellainen olo, että Freya hävisi jonkin taiston kehonsa hallinnasta, kun Urkoth lopulta puhui hänen huuliltaan Freyan herättyä. Hrr. Hieno ja pysäyttävä lopetus! Tähän tuntuu hyvältä päättää tämänkertainen lukutuokio, viihdyin tämän äärellä taas kovin ♥ Kiitos tähänastisesta, toivottavasti et oo jo ihan kauhean kyllästynyt mun löpinöihin ;D

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 29. osa 28.8
Kirjoitti: Rosmariini - 28.08.2021 19:56:58

Hei, flawless, en voi kiittää riittävästi siitä, että a) valitsit minut Ihailijakaarti-haasteessa, b) valitsit tämän tekstin, ja c) kommentoit sitä niin perusteellisesti! ;_; ♥ Olen seurannut ja lukenut kaikki jättämäsi kommentit antautumuksella ja ne ovat tuottaneet minulle tosi paljon iloa. Olen nykyisin vaan hirveän huono vastaamaan kommentteihin, ellei se tapahdu tarinan päivityksen yhteydessä, joten kiitän sinua nyt kollektiivisesti kaikista niistä! Yritän vielä joskus tulla vastaamaan kaikkiin yksitellen, kunhan jaksan. ♥ Ihan superia, että olet nauttinut tästä tarinasta niin kovasti ja se on temmannut mukaansa, ja koet, että kaikki on ollut hyvin suunniteltua! Oikeasti olen improvisoinut tästä ihan tosi paljon, mutta sitten myöhemmissä luvuissa saanut asiat näyttämään siltä, että ne on mietitty alusta saakka 8) Mutta se on ollut tämän kirjoittamisessa ihan parasta, että yksinkertaisesta ideasta on rakentunut tosi monimutkainen ja että hahmot ja tarina ovat ikään kuin alkaneet elää itseään suurempaa elämää. On ollut ihana lukea näitä kommenttejasi ja elää tätä tarinaa uudelleen ikään kuin niiden kautta, kaikkine iloine ja suruineen. Olet tehnyt valtavan perusteellista työtä ja olen aina odottanut innolla, että milloin tulisit taas kommentoimaan! Kommenttisi auttoi motivoimaan minua taas jatkamaan tätä, enkä tiedä, olisinko saanut tätä tehtyä niin nopeasti ilman sinua. En osaa muuta sanoa kuin kiitos, olet kultaa. ♥

A/N: Hei rakkaat lukijat! Viime luvusta on vierähtänyt tovi, ja syynä on ihan puhtaasti se, että muut tekstit ovat vieneet mennessään tämän sijaan. Tässä myös ollaan tosi lopussa, ja välillä tekstien lopettaminen on minulle tosi vaikeaa: etenkin sellaisten, jossa on monimutkainen juoni ja pitää sitoa yhteen paljon lankoja. Siksi näiden lukujen kirjoittaminen on ollut hidasta ja lukijalle varmasti tuntuu siltä, että näissä tapahtuu ihan hirveän paljon! Joka tapauksessa, toivottavasti nämä viimeiset luvut vievät myös mennessään ja tuntuu siltä, että tarina saa arvoisensa päätöksen. Tämän luvun yhteyteen liitän myös Neviksestä tekemäni moodboardin.

(https://64.media.tumblr.com/0a4cbc91fb195e7e30cb9ca78e1f8989/757d1102b38ad363-a8/s500x750/8728787cc3cac5ca496730b682c200e39afd7f86.png)

XXV. Neremyn

Auringon viime säteet punasivat horisontin verellä, kun joukkio saapui sillalle. He etenivät jonossa, Sigrid ensimmäisenä, leuka pystyyn nostettuna ja katse suoraan eteenpäin suunnattuna. Silta tuntui loputtoman pitkältä, ja kun he lopulta alkoivat saavuttaa ensimmäistä vartiopaikkaa, yksi neljästä sillä seisovasta legioonalaisesta nosti kätensä pystyyn.

”Seis! Kuka siellä? Mitä asiaa?”

”Se on merkkimme”, Sigrid viesti olkansa yli.

Yhtenä rintamana kaikki jonossa olleet siirtyivät toiseen muodostelmaan. Jonon sijaan he levittäytyivät riviin – poikkeuksellisen tasaiseen sellaiseen, ottaen huomioon sen, ettei heidän joukossaan ollut koulutettuja sotilaita. Sigrid ja Ada seisoivat keskimmäisinä.

Legioonalaisten kasvot täyttyivät hämmennyksestä. He vaihtoivat keskenään joitakin sanoja – sitten heistä kaksi lähetettiin tulemaan lähemmäs, nyrkit tiukasti keihäiden ympärille puristettuna.

”Pitäkää paikkanne”, Sigrid käski. ”Mitä tahansa tapahtuu, pitäkää paikkanne.”

Osa rivissä olevista nyökkäsi. Osa ei reagoinut mitenkään – he vain tuijottivat kivikasvoisina eteenpäin. Osa nielaisi hermostuneena. Heidän kätensä tärisivät.

Lähestyvät Legioonalaiset käänsivät keihäänsä osoittamaan eteenpäin. Vartiopaikalle jäänyt kaksikko viittoi niille neljälle muulle legioonalaiselle, jotka seisoivat seuraavalla vartiopaikalla. Heidänkin kättensä kiertyivät heidän aseidensa ympärille.

”Vastatkaa!” toinen legioonalaisista huusi lähestyessään. ”Millä asialla olette?”

”Älkää vastatko mitään”, Sigrid neuvoi. ”Pitäkää vain paikkanne.”

Kukaan ei vastannut. Legioonalaiset tulivat lähemmäs. Heistä toinen: se, kumpi ei ollut puhunut vielä, loi katseensa rivin päästä toiseen, ikään kuin arvioiden. Sitten hän irvisti.

”Kuulitteko? Tämä silta on Legioonan aluetta. Jollei teillä ole asiaa tänne, alkakaa painua, senkin katurotat!”

Silloin jotain tapahtui.

”Sika”, yksi rivissä seisovista miehistä mutisi. Hän kätki sanansa partansa ja yskäyksensä alle, mutta heitä puhutellut legioonalainen kohotti silti leukaansa. ”Mitä sinä sanoit?”

”Älä vastaa”, Sigrid puristi hampaidensa välistä.

”Hän sanoi teitä sioiksi, metallipäät!” partaleuan vieressä seissyt, hintelä kaveri huusi kimeällä äänellään. Tämän vieressä oleva nainen yritti kurottaa tätä kohti ja peittää hänen suunsa kädellään, mutta mies vain huiskautti sen pois ja jatkoi huutoaan. ”Haisette pahalta tänne asti!”

Legioonalaisen kasvot punastuivat kypärän alla. ”Haluat siis putkaan, niinkö? No, se kyllä järjestyy!”

Mutta ennen kuin legioonalainen ehti ottaa seuraavaa askeltaan, hän lyyhistyi maahan kurkkuaan pidellen.

Sigrid räpytteli silmiään käsittäessään, mitä oli tapahtunut. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, ettei hän ollut nähnyt veistä, jota mies oli piilotellut rystystensä alla, tai terän liikettä, kun se liisi ilman halki ja osui kohteeseensa.

Ja nyt oli jo liian myöhäistä.

”Pitäkää paikkanne!” Sigrid huusi. ”Pitäkää—”

Jokin iskeytyi lujaa hänen kylkeensä ja pamautti hänen keuhkoistaan ilmat pihalle. Joku oli törmännyt häneen. Kun hän lopulta tokeni järkytyksestään ja sai vedettyä ilmaa takaisin keuhkoihinsa, ei heidän siististä rivistään ollut enää jälkeäkään. Puolet siinä seisseistä olivat juosseet aseet kourassa legioonalaisia kohti, joiden huudot kantoivat entistä kauemmas heidän kutsuessaan apujoukkoja. Legioonalaisia alkoi virrata sillalle linnoituksen seiniltä ja ovista, ja ei menisi kauaakaan siihen, kun heitä olisi liikaa.

Kaikki tapahtui liian nopeasti. Heidät olisi pidätetty hetkessä. Eikä Nevis koskaan ehtisi paeta.

Sigridin vieressä Ada veti sormuksen sormestaan ja antoi sen kasvaa sauvaksi hänen kädessään. Sen sininen jalokivi alkoi hohtaa heikkoa valoa.

”Ei!” Sigrid huusi. ”Emme voi taistella heitä vastaan!”

Ada kohotti hämmentyneenä kulmiaan. ”Miten sinä olit kuvitellut, että tämä menisi?”

”Ettei meidän tarvitsisi tappaa heitä”, Sigrid vastasi. Hän ei lausunut syytä ääneen, mutta se oli hyvin yksinkertainen. Jos hän tekisi tämän, paluuta ei olisi. Hänen päivänsä Syväsuon kaupunginkaartilaisena olisivat luetut.

Mutta katse Adan silmissä kertoi Sigridille totuuden. He olivat jo ylittäneet rajan päättäessään tulla tänne. Ja jolleivat he pelastaisi Nevistä ja hänen mukanaan Järjestyksen sauvaa, ei aikaa tämän jälkeen ehkä tulisi.

”Joskus meidän on tehtävä uhrauksia suuremman hyvän vuoksi”, Ada sanoi.

Valtava paino kuristi Sigridin kurkkua. Ada oli oikeassa. Sitä paitsi, ei tämä olisi ensimmäinen kerta kun Sigrid uhrautuisi jonkun sellaisen asian eteen, jota hän rakasti.

Huudot tulivat lähemmäs, ja valo Adan sauvan kärjessä kirkastui, kunnes ilman lämpötila tuntui kylmenneen kymmenen astetta. Lunta alkoi pyörteillä sen ympärillä, ja sen takaa Sigrid näki lähestyvien legioonalaisten hurjistuneet kasvot. Kuuli heidän huutonsa, hänen omien tovereidensa kiljahdukset. Niiden laulu oli tuttu.

Siispä Sigrid antoi itsensä palata sateisen laivan kannelle, jossa salamaniskut välähtelivät hänen verentahriman panssarinsa pinnasta, ja jokainen, joka hänen tielleen astui, oli vihollinen.

Sigrid veti miekkansa esiin. Sen ääni oli laulun kaunein osa.

*

Jotain tapahtui ulkona.

Nevis kuuli sen selliinsä asti. Hän aisti sen – tärinänä jalkojensa alla, painona ilmassa. Adan mainitsema harhautus. Sen oli täytynyt alkaa.

Mutta ulkoa kuuluvat äänet eivät olleet ainoita, joita Nevis kuuli. Hänen läheltään kantautui myös toinen ääni. Lähestyvien askelten kopinaa. Ja puhetta. Avainten kilinää.

He tulevat hakemaan minua.

Hetkellinen pakokauhu valtasi hänet. Ei nyt. Ei vielä. Hänen täytyi päästä pois täältä, mutta aika loppui kesken. Hän vain tarvitsi lisää aikaa.

Rauhoitu. Tiedät, mitä tehdä.

Nevis veti syvään henkeä ja sulki silmänsä. Keskittyi. Ajatteli sauvaa. Viimeksi hän oli kuullut Isrothin äänen – se oli kutsunut häntä, vetänyt häntä puoleensa. Mutta nyt hän ei kuullut sitä. Hän vain kuuli ovelle pysähtyvät askeleet, lukkoa vasten kolisevat avaimet.

Ei! Ei vielä!

Isroth. Isrothin sauva. Sen hopeinen hehku pimeyttä vasten. Otsonin tuoksu sieraimissa.

Miksi mitään ei tapahdu?

”Hitto!” joku kirosi äkkiä oven ulkopuolella. Kuului kolahdus, kun avainnippu lipesi lattialle. Neviksen valtasi hetkellinen helpotus, joka kuitenkin katosi yhtä pian kuin oli tullutkin, kun avainten omistaja kumartui poimimaan nipun ja alkoi sovittaa avainta takaisin lukkoon.

Aika on lopussa.

Nevis lähestulkoon naurahti. Nyt loppu sitten koitti, kaikista huonoimmalla mahdollisella hetkellä, vaikka hän oli juossut kilpaa kellon kanssa jo vuosien ajan. Aina siitä saakka, kun hän luki isänsä nimen äitinsä päiväkirjan sivuilta ja viilsi hänen kurkkunsa auki. Jostain syystä juuri se muisto päätti palata hänen mieleensä sillä hetkellä. Vaikka siitä eteenpäin kaikki oli tapahtunut liian nopeasti, sillä hetkellä, aika oli ollut kuin hidastunut. Nevis muisti yhä Hopeatähden iholta hohkaavan kylmyyden, kurkulla pideltävän veitsen painon. Hämmentyneen ilmeen isän kasvoilla. Veren käsillään, joka ei ollut hopeista vain punaista.

Sitten. Hänen omat kasvonsa. Mikseivät hänen kasvonsa olleet toimineet sinä päivänä? Sillä ainoalla hetkellä, kun hän olisi tarvinnut niitä, ne olivat hylänneet hänet – aivan kuten Isroth hylkäsi hänet nyt.

Mitä silloin oli oikeastaan tapahtunut?

Avaimet kilisivät lukkoa vasten, mutta Nevis ei enää oikeastaan kuullut niitä. Hän oli nyt syvällä muistoissaan, keisarikunnan valtaistuinsalissa, jossa tuoksui Hopeatähden ihon pakkanen ja ulkona loimuava tuli. Ja kolmas, pistävä tuoksu, jossa oli jotain tuttua.

Otsoni?

Sillä hetkellä, kun Nevis oli tappanut Hopeatähden, oli tapahtunut myös jotain muuta. Koko sali oli horjahtanut jaloilleen kerralla, kuin hekin olisivat kaatuneet Hopeatähden mukana. Mutta siitä ei ollut kyse. Nevis muisti yhä poksahduksen korvissaan, poltteen ihollaan.

Isä oli pidellyt kädessään jotakin. Nevis ei ollut ajatellut sitä silloin, sillä hän oli ollut liian kauhuissaan. Liian keskittynyt pakenemaan. Mutta hän muisti nyt. Hopeakärkisen sauvan, jonka kärjessä oli sininen jalokivi. Hän näki sen yhtä selkeästi kuin se olisi ollut hänen silmiensä edessä. Hän tunsi kaikkien katseet selässään, kun hän kumartui poimimaan sauvaa ja puristi nyrkkinsä sen ympärille.

”Ottakaa hänet kiinni!”

Mutta huuto hänen takanaan ei ollut peräisin muistosta, vaan tästä hetkestä. Ovi hänen takanaan oli auki, ja legioonalaiset seisoivat sen juurella. Edessään Nevis ei kuitenkaan nähnyt sellin tummaa tiiliseinää, vaan värikkään, lasimaalatun ikkunan, joka aukesi keisarillisen palatsin valtaistuinsalin takaseinällä.

Sauva oli yhä hänen kädessään, kun hän otti askeleen eteenpäin.

Äkkiä Nevis tunsi korviensa menevän lukkoon. Hänen koko kehonsa tuntui siltä, kuin hän olisi pudonnut veteen. Hän vajosi polvilleen kiville ja alkoi yskiä, kuin hänen keuhkonsa olisivat täynnä vettä. Yskittyään keuhkonsa tyhjäksi hän kasasi itsensä ja nosti katseensa.

Huone hänen ympärillään oli muuttunut. Vaikka lattia oli samaa kiveä kuin tyrmässäkin, seinät olivat täysin erilaiset, ja paljon kauempana toisistaan. Kattokin oli korkeampi: tila tuntui pikemminkin salilta kuin tyrmältä. Se oli kuitenkin tyhjä huoneen keskellä olevaa koroketta lukuun ottamatta.

Koroketta, jolle upotetulla metallitelineellä lepäsi hopeinen sauva, jonka kärjessä oli sininen safiiri.

Sauvassa oli jotain erilaista kuin viime kerralla. Se näytti jollain tapaa pidemmältä. Tai sitten Nevis vain muisti väärin.

Hän räpytteli silmiään. Kaikki tuntui epätodelliselta. Tapahtuiko tämä oikeasti, vai oliko tämä yhä osa hänen muistoaan? Lattia jalkojen alla tuntui aidolta. Korokkeen kylmä kivi kättä vasten myös. Kun hän nipisti itseään käsivarteen, se sattui.

Hän todella oli täällä. Hän onnistui löytämään Järjestyksen sauvan!

Nevis kurotti kätensä sauvaa kohti. Nyt kun hän oli oikeasti sen läheisyydessä, sen voima humisi hänen luissaan niin, että hän vapisi. Hän ei ollut varma saattoiko edes koskettaa sitä ilman, että se polttaisi häntä. Siitä huolimatta hän yritti. Hänen täytyi saada sauva pois täältä.

Mutta juuri kun hän oli aikeissa kietoa kämmenensä sauvan ympärille, hän kuuli äänen.

”Sinuna en koskisi siihen.”

Nevis hätkähti ja kääntyi ympäri hiukset heilahtaen.

”Sinä.”

Legioonan maagi seisoi häntä vastapäätä, kasvot hupun varjossa niin, että vain siniset silmät hehkuivat sen alta.

”Minulla on nimikin”, maagi sanoi. ”Se on Mordig. Komentaja Mordig.”

Nevis räpytteli silmiään hämillään. Tämäkö? Sama maagi, joka oli vaaninut häntä jo vuosien ajan. Hänkö oli Legioonan komentaja?

”Olisi kohteliasta esittäytyä”, Mordig jatkoi astellessaan edemmäs. ”Mehän olemme jo vanhoja tuttavuuksia. Vai kuinka, Kasvoton?”

Pelko kangisti Neviksen jäsenet. Mordigin silmien hehku tuntui valtaavan koko huoneen. Nevis yritti kääntyä ympäri ja kurottaa takaisin sauvaa kohti, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi liikkunut siirapissa.

”Sinä teet tämän”, Nevis käsitti. ”Tämä on taikuutta.”

Mordig naurahti pilkallisesti. ”Tietenkin tämä on taikuutta. Olen maagi. Ja sinä juuri kävelit täydellisesti ansaani.”

”Mitä?”

Mordigi asteli lähemmäs, kunnes hän oli käsivarren mitalla Neviksesta. Vaikka maagi oli Nevistä monta päätä lyhyempi, hänestä huokuva auktoriteetti sai Neviksen tuntemaan itsensä paljon pienemmäksi. Tämän katseen alla hän tunsi haluavansa kadota kokonaan.

”Neremyn”, Mordig totesi, kurottaen kätensä sauvaa kohti. ”Oletko koskaan miettinyt, miksi Legioona pitää kaaoksen niin helposti loitolla? Sillä on syynsä, miksi tätä kutsutaan Järjestyksen sauvaksi. Ja nyt, olet sen voiman ytimessä.”

Mordigin silmissä välähti sininen hehku, ja ilmaan levisi tuttu, otsoninomainen tuoksu.

Nevis alkoi ymmärtää. ”Legioona käyttää sitä aseenaan.”

”Aivan”, Mordig jatkoi. ”Tiesin sinun tahtovan sen, joten osasin odottaa sinua täällä. En voisi antaa sinulle tilaisuutta yrittää viedä sitä toista kertaa.”

Neviksen mieleen syttyi jälleen sarja muistoja – ryhmä Legioonalaisia keisarillisen valtaistuinsalin keskellä, pihalla palavien liekkien katku.

”Sinä”, Nevis oivalsi. ”Olit siellä silloin. Päivänä, jolloin sota päättyi.”

”Kuten olit sinäkin. Päivänä, jolloin murhasit Hopeatähden.” Mordig nyökkäsi sauvaa kohti. ”Tämän vuoksi.”

Nevis räpytti silmiään kuullessaan Mordigin sanat. ”Kuvitteletko siis, että tapoin hänet sauvan vuoksi? Koska halusin varastaa sen itselleni?” Nevis naurahti. ”En minä tiennyt, että hänellä oli kappale Järjestyksen sauvaa! En edes tiennyt koko sauvasta silloin!”

”Valehtelet”, Mordig sylkäisi. ”Haltiat tiesivät, että Legioonalla oli jo entuudestaan yksi pala sauvaa, ja pelkäsitte mahtiamme, jos saisimme toisen kappaleen. Siksi tahdoitte sen itsellenne.”

Nevis katsoi jälleen sauvaa. Hän ei ollut nähnyt väärin, vaan sauva totisesti oli pidempi – koska se koostui kahdesta kappaleesta. Kärjestä ja keskiosasta. Ja tässä ne olivat, yhdessä. Aivan hänen ulottuvillaan.

”Haltiat”, Nevis toisti, kun sai ajatuksensa kasattua. ”Mutta haltiat taistelivat Legioonan puolella.”

Mordig ei vastannut mitään, ja synkkä aavistus alkoi painaa Neviksen vatsassa. Kun hän käsitti, etteivät asiat olleet parantuneet epäihmisten kannalta sodan jälkeen, vaan heihin suhtauduttiin yhä varauksella. Vaikka heidän vertaan oli vuodatettu taistelukentillä eniten.

”Sota”, Nevis jatkoi. Kuvotus levisi hänen raajoihinsa. Mordig oli itsekin kääpiö – kuinka hän saattoi? ”Sitä ei käyty epäihmisten vuoksi. Se käytiin sauvan vuoksi. Me olimme teille pelkkiä pelinappuloita.”

”Pelinappula on niin ruma sana”, Mordig tuhahti. ”Puhuisin pikemminkin vapaaehtoisista. Kuka nyt teitä olisi mennyt kieltämään? Olitte niin halukkaita tappamaan keisarin hänen aatteidensa ja tekojensa vuoksi. Ei meidän tarvinnut ohjata kättänne. Meidän tarvitsi vain antaa teille ase.”

Painava tunne Neviksen raajoissa muutti muotoaan, maistui väkevältä hänen kielellään. Mutta tämä ei ollut pelkoa. Ei – hän oli pelännyt Legioonaa puolet elämästään, ja hän oli saanut siitä tunteesta tarpeekseen. Tämä oli sama tunne, jota hän tunsi viiltäessään Hopeatähden kurkun auki. Sama tunne, joka valtasi hänet joka kerta hänen katsoessaan peiliin.

Tämä oli vihaa.

”Et selviä tästä”, hän vannoi.

Mordig risti kätensä. ”Minäkö? Rohkea oletus sinulta. Olet aseettomana ja yksin linnoitukseni keskellä. Jos meistä jompikumpi ei selviä, se olet sinä.”

Nevis puristi kätensä nyrkkeihin. Ele tuntui yhtä vaivalloiselta kuin kiven murskaaminen paljain käsin. Mutta silti hän yritti. Sillä hän ei voinut muutakaan.

”Olet oikeassa”, Nevis sanoi. ”Olen aseeton ja linnoituksesi keskellä. Mutta yhdestä asiasta sinä olet väärässä.”

”Mistä, sitten?”

”Minä en ole yksin.”

*

Jääkarhun hampaat upposivat metalliin ja murskasivat sen yhtä helposti kuin keksin. Kynnet iskivät kipinöitä kultaa vasten. Tassut talloivat alleen keihäitä ja panssareita.

Jossain kaiken tuon kullan alla oli paljasta ihoa, ajattelevia ja tuntevia ihmisiä. Ada ei kuitenkaan välittänyt siitä. Hän maistoi vain veren ja metallin maun. Koko maailma oli pelkkiä kynsiä ja hampaita, vihaisia huutoja ja satuttavia käsiä. Ada vastasi huutoon ärjynnällään, joka sai kultaan pukeutuneet legioonalaiset pitelemään korviaan.

”Piirittäkää se!” joku huusi. Keihäs iskeytyi hänen kylkeensä, toinen etummaiseen tassuun. Heitä oli kaikkialla hänen ympärillään. Kultainen kuoleman rinki.

Ada halusi tuhota heidät kaikki. Mutta jokin ääni hänen päässään sanoi toisin.

Riittää.

Hän veti syvään henkeä. Puhdistava aalto levisi hänen lävitseen, kylmänä ja kirkkaana, ja raskas ruumis hänen ympärillään katosi. Painavat raajat muuttuivat solakoiksi, luut kevyemmiksi. Karvasta tuli sulkaa. Ja siinä, missä oli hetkeä sitten ollut valtava jääkarhu, oli nyt vitivalkoinen korppi, jonka punaiset silmät olivat täynnä vihaa.

Ada vapautui ringin keskeltä ja lensi pimenevälle taivaalle. Hän kaarteli hetken taistelun yllä, tarkkaillen näkemäänsä. Legioonalaiset olivat piirittäneet heidät joka suunnasta, ja heitä tuli jatkuvasti lisää. Sigrid taisteli yhtä aikaa montaa miestä vastaan, miekka pelkkänä punaisena välähdyksenä käsissään. Heidän siistit rivinsä olivat kauan sitten murtuneet. Jäljellä oli enää pelkkää kaaosta.

Ada päästi karhean rääkäisyn ja syöksyi taivaalta lähimpien legioonalaisten niskaan. Keihäät repeytyivät käsistä, koukkukynnet raapivat kasvoja.

”Tappakaa tuo lintu!” yksi kynsityistä huusi silmiään pidellen. ”Tappakaa se!”

Ada kuuli vierestään humahtavan äänen, kun keihäs tuli sivuttaisessa kaaressa häntä kohti. Ada kierähti syrjään sen alta, muttei ehtinyt täysin ajoissa – keihäs viilsi häntä vasempaan siipeen, ja hän putosi maata kohti kuin kivi.

Muodonmuutos syleili häntä jälleen. Sulat muuttuivat suomuiksi, jalat ja siivet hännäksi. Maahan iskeytyi korpin sijaan käärme, yhtä valkoinen kuin edellinenkin. Sihisten ja kieltään lipoen, Ada mateli maata pitkin legioonalaisia kohti. Myrkkyhampaat upposivat paljaaseen lihaan panssareiden alla, ja raudan maku tulvahti jälleen Adan suuhun.

Tässä muodossa koko maailma oli tallovia jalkoja ja teräviä keihäitä. Liian vaarallista. Ada kuitenkin tunsi, etteivät hänen voimansa enää riittäneet kolmanteen muodonmuutokseen – korpin muodossa saatu haava vaivasi häntä yhä. Siispä Ada luikerteli legioonalaisten jalkojen läpi turvallisempaan paikkaan kauemmas taistelusta ja palasi takaisin omaan hahmoonsa.

Aistien ja tuntemusten aalto syöksähti hänen lävitseen. Haltiana Ada tunsi kaiken voimakkaammin, myös ne tunteet, jotka hän oli turruttanut aiemmin. Hänen vasen kätensä oli kuin tulessa. Joka hengenveto teki kipeää.

Häntä lähimpänä olevat Legioonalaiset huomasivat hänet ja lähtivät häntä kohti. Ada nostatti eteensä jääkilven, mutta se oli reunoiltaan sulaa kuin sohjoinen lumi, ja keskeltä pinta rakoili särkyneen lasin lailla. Jo ensimmäinen isku Legioonalaisen keihäästä sai sen vavahtelemaan, ja Ada tiesi, ettei kilpi kestäisi kauaa.

”Taistelkaa!” Sigrid huusi jostain hänen oikealta puoleltaan – hänen äänensä oli täynnä tuskaa. ”Pitäkää paikkanne! Tais—”

Sigridin huuto katkesi miekan kolahdukseen, jonka Ada tunsi omissa luissaan saakka. Hän puri hammasta ja keskittyi tukahduttamaan kivun. Hänellä oli liikaa omastakin takaa, eikä hän tiennyt, paljonko enää kestäisi.

Ada kuitenkin tiesi, ettei hän pystyisi enempään. Vaikka hän kutsui ja kutsui kylmää ympäriltään, tämä oli kaikki, mihin hänen taikuutensa riitti. Jos hän venyttäisi sitä yhtään pidemmälle, se särkyisi pieniksi pirstaleiksi, eikä hän saisi kerättyä sitä enää takaisin. Oli joitain asioita, mihin edes haltia ei kyennyt.

Sellaista taikuutta ei ole, Nenneth oli sanonut. Se sai hänet tapetuksi.

Taikuus ei kuitenkaan ollut se, joka Varithin tappoi. Hänen tappoivat ihmiset. Ihmiset, jotka eivät tehneet muuta kuin tappaneet ja tuhonneet. Kuten Legioonalaiset Adan ympärillä.

Yhä haltiat halusivat enemmän, Ada kuuli oman äänensä korvissaan. Kyvyn hallita ajatuksia, ohjata tunteita. Täydellisen ylivaltiuden luonnon yli.

Se tuhosi heidät. Sitten, Jaspiksen lasinkarhea ääni. Se pelasti heidät.

Keihäänisku vavisutti kilven pintaa, ja jäähilettä satoi Adan kasvoille. Seuraava isku murtaisi kilven.

Ilman tätä taikuutta sinä olisit jo kuollut.

Se taikuus oli kiellettyä. Se oli ensimmäinen oppitunti, jonka hän oli koskaan saanut, ja tärkein sellainen. Druidien tehtävä oli suojella maata veritaikuudelta. Ilman heitä maailma vajoaisi kaaokseen.

Menetit Varithin. Koska olit pelkuri. Koska olit heikko.

Mutta jos Ada ei pelastaisi Nevistä nyt, ei millään muulla enää olisi väliä. Kaaos oli jo tulossa, toisi Ada sitä mukanaan tai ei.

Etkä sinä voi menettää enää enempää.

Siispä Ada lakkasi pitämään kilpeä yllä siten, että se kaartui sisäänpäin, ja keskittyi ja käänsi tuon voiman ulos.

Hänen käskystään, kilpi räjähti ulospäin satoina veitsenterävinä sirpaleina. Ne iskeytyivät Legioonalaisten kasvoihin ja panssareiden rakoihin, pureutuen paljaaseen lihaan ja leikaten sen auki. Verta pisaroi Adan käsille ja kasvoille, kyllästi maan hänen jalkojensa alla.

Sen sijaan että hän olisi kääntänyt kasvonsa sille, Ada syleili sitä. Hän keskittyi veren rautaiseen tuoksuun, sen tahmeaan tuntuun hänen ihollaan. Hän kumartui sitä kohti ja upotti sormensa siihen, sitoi itsensä maahan sen mukana.

”Caeth et beyr”, Ada lausui – veri ja luu – ”hael ir meg” – palvele minua.

Ensin, ei tapahtunut mitään. Oli vain märkä maa hänen allaan ja kaaos hänen ympärillään, ja itseään keräilevien Legioonalaisten huudot ja häntä kohti ojentuvat keihäät.

Kunnes.

Tu-tum.

Sydämenlyönti, Adan rinnassa, lujana ja terävänä.

Tu-tum. Tu-tum. Tu-tum.

Sydämenlyöntien kuoro, mutta ei vain Adan oma, vaan kaikkien sydämien hänen ympärillään.

Ada kuuli ne, aivan kuten hän kuuli oman sydämensä äänen. Osa niistä löi väkevänä ja tasaisena, kuin sotarumpu, joka jatkoi soittamista taistelun pauhusta huolimatta. Osa värisi kiivaasti kuin kristalli, kuin koin siipien lepatus kynttilän juurella. Ennen kuin nuo siivet syttyivät tuleen.

Kaikki nuo sydämet, pienet ja suuret, vahvat ja heikot, veri ankkuroi yhteen. Ada tunsi sen ikään kuin vetona rinnassaan; pistävänä kipuna, joka sai hänet haukkomaan henkeään. Ada vajosi syvemmälle maahan ja kallisti päänsä ylöspäin, ikään kuin se auttaisi häntä hengittämään. Mutta ilmaa ei tullut.

Sen sijaan Adaan virtasi voimaa. Taikuutta, jonka kaltaista Ada ei ollut koskaan tuntenut. Luonnontaikuus, jota hän yleensä käytti, tuli hänen ulkopuoleltaan. Se oli maassa kasvavassa ruohossa tai taivaalta satavassa vedessä, ja vaikka sitä oli loputtomasti, ei se koskaan ollut hänen omaansa – hän vain lainasi sitä, ja hänen omat taitonsa ja jaksamisensa määrittivät, kuinka paljon hän saattoi sitä kulloinkin käyttää.

Mutta ei nyt. Tämä voima oli Adan sisällä, yhtä olennaisena osana häntä kuin hengittäminen. Samalla Ada käsitti, ettei hän ollut kaivannutkaan lisää ilmaa. Hänen kehonsa ei enää tarvinnut mitään. Ada tuskin enää tunsi sitä. Hän ei enää ollut haltia, jonka keho asetti rajat sille, mitä hän saattoi tehdä. Hän oli tämä taikuus; tämä luonnonvoima, joka täytti hänet kauttaaltaan ja virtasi hänestä ulos, ulottuen paljon kauemmas, kuin minne hänen oma kätensä ylsi. Se saavutti jokaisen häntä kohti iskevän legioonalaisen, ja yhtä luonnollisesti kuin hän olisi räpäyttänyt silmiään, Ada komensi heidät pysähtymään.

Heistä kukaan tuskin edes ehti huomata, mitä heille tapahtui. Veri heidän jaloissaan muuttui jääksi: kuin kasvavan lumikiteen kristallit, se kipusi ylös heidän reisiään ja ylsi heidän sydämiinsä. Legioonalaiset kangistuivat ja pudottivat keihäänsä. Kuului viimeinen, valtaisa tu-tum. Sitten tuli hiljaista, ja kultaisen ringin sijaan Adan ympärillä seisoi nyt rinki paikalleen jähmettyneitä jääpatsaita.

Maa heidän jalkojensa alla oli kuuran ja veren mosaiikki.

Mutta siinä, missä tavallinen Ada olisi romahtanut maahan käytettyään niin paljon voimaa, uusi Ada ei tuntenut väsymystä lainkaan. Hän nousi jaloilleen ja katsoi ympärilleen. Aika tuntui seisahtuvan hänen ympärillään: lumikiteet kiersivät häntä tanssahtelevana kehänä, ja legioonalaiset kääntyivät häntä kohti kuin hidastettuina.

Pelkkä Adan katse riitti muuttamaan heidät jääksi. Jää kytki heidät yhteen, sitoi heidät häneen – ja jokainen sydän, jonka hän pysäytti, teki hänet vahvemmaksi.

Lumi hänen ympärillään alkoi pyörteillä nopeammin. Lumisade kasvoi pyryksi, ja tuuli ulvoi hänen korvissaan. Lumi muodosti suppilon, joka levisi Adasta ulospäin alati laajenevana kehänä. Jokainen, joka ulottui sen vaikutuspiiriin pysähtyi paikoilleen. Kuura kaappasi heidät otteeseensa, kangisti jäsenet ja kohmetti sydämet. Ada näki, kuinka taistelu heidän ympärillään alkoi kääntyä: legioonalaiset pelästyivät, pudottivat aseensa ja kääntyivät poispäin nähdessään, mitä heidän tovereilleen tapahtui.

Mutta legioonalaiset eivät olleet ainoa uhri. Kun tavallinen Ada olisi kyennyt erottamaan ystävän vihollisesta ja kohdistamaan vihansa niille, ketkä sitä ansaitsivat, uusi Ada ei kyennyt siihen. Hän ei hallinnut tätä voimaa – voima hallitsi häntä. Pyry voimistui ja voimistui, kunnes se muistutti yhtenäistä lumiseinämää, jonka taakse oli mahdotonta nähdä. Se jähmetti jokaisen, joka osui sen tielle, niin legioonalaisen kuin liittolaisen. Ja jokaisella sydämellä, jonka Ada pysäytti, tuo voima vain vahvistui.

Sigrid, Ada käsitti. Ei!

Hänen kehonsa ei kuitenkaan totellut. Jää jatkoi ja jatkoi leviämistään. Se pysäytti paikalta pakenevat jalkaparit ja ruokki itseään, ja kun sillä ei ollut enää ruokittavaa, se veti voimaa Adasta itsestään – jää levisi hänen hiustensa ja ripsiensä kärkiin, värjäsi ne valkoiseksi kuin vastasataneen lumen. Kaarnanruskea hänen silmissään kyllästyi jäällä, kun kylmyys levisi alas hänen kasvojaan ja hänen sydäntään kohti.

Koko maailma katosi kylmään ja valkoiseen, ja ainoa ääni, joka Adan huulilta pääsi, oli sanaton, tukahtunut huuto.

*

Taistelu ulkona tiheni. Komentajan oli tullut huomata se jo nyt – taikuus maistui Neviksen kielellä jopa sauvan läheisyydestä huolimatta.

Silti, Mordigin kasvoilla ei ollut minkäänlaista tunnetta. Jos hän tunsi jotain, ei hän antanut sen näkyä ulospäin.

”Ystäväni ovat täällä millä hetkellä hyvänsä”, Nevis jatkoi. Hän teki kaikkensa kätkeäkseen ääneensä hiipivän epävarmuuden. Hänen kehonsa ei yhä liikkunut tuumaakaan, joten ainoa asia, joka hänellä oli jäljellä, oli puhuminen. ”Sitten saat viimein sen, minkä ansaitset. Sinun olisi hyvä paeta vielä, kun voit. Kunhan maailma saa tietää siitä, mitä olet tehnyt, niin Keisarikunnasta Syväsuolle ei ole enää yhtään paikkaa, missä olisit turvassa!”

Mordig tuhahti. ”Uhoa pois, jos se saa sinut tuntemaan olosi paremmaksi. Olen kyllä tietoinen ystävistäsi pihalla. Mikäli he ovat niin halukkaita uhraamaan itsensä tyhjän vuoksi, en estä heitä. Joukkoni hoitelevat heidät kyllä.”

”Aliarvioit heidät”, Nevis vastusti. ”Sigrid ei ehkä ole Syväsuon kaartin komentaja, mutta oletko nähnyt hänet taistelussa? Häntä ei pysäytä mikään! Jos kuvittelet, että viisi legioonalaista hoitelisi hänet, olet väärässä.”

”Lähetän silloin kymmenen.”

”Kymmenenkö vain? Hah! Sigridin he saattaisivat yksinään hoidella, mutta et tullut ajatelleeksi Adaa. Hänen äitinsä on Akankorven ylidruiditar. Ei ole taikuutta, johon Ada ei pystyisi. Vurian vuorikaupungissa ollessamme hän hoiteli yksinään tulenlieskan! Hän yksinään on vahvempi kuin kukaan meistä. Etkä sinä halua suututtaa häntä.”

Mordig ei värähtänytkään. ”Minä olen se, ketä he eivät halua suututtaa.”

Nevis purskahti nauruun. ”Sinäkö? Sinä, kuka piileskelet linnoituksessasi sen sijaan, että kohtaisit heidät silmästä silmään? Sinäkö, kuka jaat varjoista käskyjä kun muut tekevät likaisen työn puolestasi? Minä tiedän kuka sinä todella olet, Mordig. Sinä olet pelkuri. Ja kun Urkoth viimein saapuu, hän liiskaa sinut kuin torakan. Silloin sinä toivot, ettet olisi koskaan syntynytkään.”

”Nyt riittää.” Mordigin silmissä leiskahti sininen tuli, ja Neviksen raajat tuntuivat äkkiä painavammilta. Vaikka hän oli aiemmin ollut kykenemätön liikkumaan, ei hän ollut silloin vielä tuntenut kipua. Nyt hän tunsi. Itse ilma hänen ympärillään tuntui painavammalta, kuin se olisi työntänyt häntä alaspäin, kohti maata. Neviksen polvet pettivät hänen allaan, ja hän rojahti lattialle, kykenemättömänä nousemaan.

”Olet tuhlannut aikaani jo liian pitkään.” Mordig painoi jalkansa alas, ja Nevis vajosi syvemmälle lattiaan. Ilmeettömyys Mordigin kasvoilla alkoi rakoilla: huulet kaartuivat irveeseen, silmät kapenivat viiruiksi. ”Nyt sinä olet se, kuka toivoo, että olisit kuollut.”

Nevis puri hammasta ja yritti karkottaa kivun – hän ei onnistunut. Se sai hänet vain ajattelemaan sitä enemmän. Siitä huolimatta hän ei voinut antaa Mordigille sitä tyydytystä, että näyttäisi tunteensa. Mordig ei ansainnut sitä.

”Luovuta jo, Kasvoton.”

”En.” Veri kuplahti Neviksen kielelle. Kipu hänen kehossaan alkoi käydä sietämättömäksi. Siitä huolimatta hän taisteli. Ja vaikka hän oli aseeton ja kykenemätön liikkumaan, apunaan ainoastaan kielensä, tämä tuntui oikealta.

Vuosien varrella hän oli varastanut niin monet kasvot. Niin monia kykyjä. Niin pitkään hän oli elänyt lainattua elämää, lainatuissa kehoissa. Mikään, mitä hän teki, ei ollut peräisin hänestä itsestään. Kaikki se kuului jollekulle toiselle. Paitsi tämä. Pitkästä aikaa Neviksestä tuntui, että tämä kuului hänelle. Että tämä oli jotain lumouksesta riippumatonta; jotain, joka oli peräisin vain hänestä omasta itsestään. Jotain, jota edes kirouksen purkautuminen ei voisi viedä häneltä pois.

Hän ei ollut enää Kasvoton. Hän oli Nevis.

”Et voi murtaa minua”, Nevis vastasi. Puhuessaan hän käsitti, ettei hänen kurkkuaan kuristanut enää. Veri yhä maistui hänen kielellään, mutta kipu alkoi hälvetä, kuin sanat olisivat antaneet hänelle voimaa. ”Koska minä olen jo rikki. Et voi satuttaa minua enempää, kuin mitä minua on satutettu. Mikään, mitä voisit minulle tehdä, ei olisi sellaista, mitä en olisi jo kärsinyt.”

”Voisit kuolla”, Mordig sanoi. ”Sitä et ole jo käynyt läpi.”

Nevis nauroi. Hän kohotti katseensa Mordigia kohti, ja samalla hänen kaulansa kaartui ylöspäin – sen myötä, hänen koko kehonsa, jota taikuus ei enää painanut samalla tapaa. ”Sitten tekisit minulle palveluksen. Onnistuisit siinä, mihin minä en pystynyt.”

Mordig ärähti. Nevis näki hänen kasvoistaan, että hän taisteli taikuutensa kanssa, ikään kuin sen ylläpitäminen olisi käynyt hänelle vaikeaksi. ”Miten sinä teet tämän?”

Ilman paino oli enää lähestulkoon olematon: Nevis kohottautui ensin kättensä varaan, sitten polvilleen.

”En tiedä”, Nevis vastasi. ”Mutta tämän minä tiedän. Sinä hävisit.”

”Mitä?”

Nevis nousi jaloilleen ja hymyili. ”Aikasi on lopussa.”

Nevis kurotti kätensä sauvaa kohti. Mordig avasi suunsa huutaakseen. Mutta hänen suustaan ei päässyt ääntäkään.

Se hukkui matalan kumahduksen alle, joka kantautui kaikkialta heidän ympäriltään. Se tuntui huoneen rakenteissa asti, kuin koko linnoitus olisi tärissyt. Lattia keikahti heidän allaan, ja niin Nevis kuin Mordig menettivät tasapainonsa. Isrothin sauvasta purkautui sininen välähdys, ja siitä seuraava taikuuden aalto tuntui paineena Neviksen luissa saakka.

Nevis keräsi itsensä ja katseli ympärilleen. Hänen korvissaan soi. Silmien reunat täyttyivät sinisestä.

Mordig makasi lattialla hänen edessään. Hänen silmänsä olivat auki, mutta hän ei liikkunut. Ei mikään osa hänestä – ei edes rinta. Ohimoa pitkin kulki paksu, punainen juova, joka ulottui hänestä korokkeen reunaan hänen takanaan.

Nevis katsoi häntä hämmentyneenä. Hän sulki ja avasi silmiään, kuin kaikki olisikin vain unta. Kun mitään ei tapahtunut, Nevis uskaltautui kurottamaan kätensä komentajaa kohti kokeillakseen hänen pulssiaan, vain huomatakseen, ettei sellaista ollut.

Komentaja oli kuollut.

Turta olo valtasi Neviksen. Tyhjä sellainen. Se oli erikoista – olihan hän odottanut tätä niin kauan. Hän oli kuvitellut, että hänestä tuntuisi paremmalta, kun hän oli saanut kostonsa.

Mutta hän ei tuntenut mitään. Ehkei hän vain vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Räjähdys? Maanjäristys? Oliko tämä osa Adan ja Sigridin harhautusta?

Samalla jokin osa Neviksestä tiesi, ettei siitä ollut kyse. Jopa taistelu ulkona tuntui lakanneen – taikuuden jäljet tuntuivat vaimeilta, pelkiltä kaiuilta. Ainoa taikuus, jonka Nevis nyt tunsi, oli Isrothin sauvasta peräisin oleva lakkaamaton virta. Se tuntui vahvemmalta kuin koskaan ennen, ikään kuin se olisi vastannut johonkin.

Synkkä aavistus alkoi painaa Neviksen vatsassa.

Aikasi on lopussa.

”Urkoth”, hän lausui ääneen.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 29. osa 28.8
Kirjoitti: flawless - 31.08.2021 20:03:10

Lainaus

Kommenttisi auttoi motivoimaan minua taas jatkamaan tätä, enkä tiedä, olisinko saanut tätä tehtyä niin nopeasti ilman sinua. En osaa muuta sanoa kuin kiitos, olet kultaa. ♥

Aww, voi miten ihana kuulla ♥ Oon ihan huippuilahtunut että oon ilahduttanut ja motivoinut sua kommenteillani, ihan supermahtavaa kuulla! Ilahduin siitä aidosti tosi paljon, oon ihan yhtä hymyä täällä. Mahtavaa että mun överistä ihkuttamisesta on ollut jopa inspikseksi, heh. Mä yritän hirveästi pinnistellä etten vilkaisekaan uusia lukuja ollenkaan, koska en halua spoilaantua. Mä oon yleensä se rasittava tyyppi joka kurkkaa aina kirjojen vikan sivun ekana, joten tää on mulle nyt todellinen haaste ;D (Ai niin ja ps, ite oot ♥♥)

OSAT XI-XV

Alkuun on muuten pakko todeta, että tuo ekan sivun sisällysluettelo on tosi kätevä, kiitos siitä! Helpottaa oikean luvun löytämistä tosi paljon, etenkin kun oon lukenut tätä sikin sokin sekä puhelimella että tietokoneella. Mä luin tätä yksi ilta puhelimella ennen nukkumaan menoa kun oli niin jännää etten malttanut lopettaa, kunnes sitten olin lopulta niin väsy että kopsahti puhelin otsaan ;D Siinä vaiheessa oli pakko luovuttaa. Kertonee tämän koukuttavuudesta, etten millään ois malttanut mennä nukkumaan!

Koomankääpäuute oli kiva yksityiskohta, pidin siitä sekä tuosta luvun alun pahaenteisestä toteamuksesta, että yritys olla vuodattamatta verta ei tulisi onnistumaan. Pidin tosi paljon myös siitä, että taikuuden käyttämisestä tuli otsonimainen tuoksu, tuon mainitseminen vaan toimii joka kerta! Mä oon muutenkin sellainen yksityiskohtien ihastelija, koska musta ne tuovat tekstiin kivasti eloa, ja tässä on ollut hurjan paljon kaikkia kivoja yksityiskohtia ahmittavaksi.

Luin tosi suurella mielenkiinnolla jousimies-Nevisin ja Sigridin kohtaamista, koska hoksasin tässä kohtaa vasta kunnolla sen, että Kasvoton todella imitoi muutakin kuin vain ulkokuoren. On tosi kiinnostava konsepti, että hän imaisee myös osan toisen henkisistäkin piirteistä. Oman itsen ja toisen rajan hämärtyminen on varmasti tosi aavemainen ja erikoinen tunne, tosi kiinnostavaa. Sitä ei kuitenkaan ehtinyt pohdiskella kovin kauaa, kun toiminta jo nappasi mukaansa. Ihailin taas kerran sitä kuinka hyvin kirjoitat toimintaa, se on hankala tyylilaji vangita niin, että se nappaa lukijan kunnolla mukaansa eikä ala tylsistyttää. Tässä kuitenkaan ei ole ollut tylsää sekuntiakaan, toimintakohtauksetkin ovat toisiinsa nähden aina erilaisia ja uusia ja jännittäviä. Ne on myös kirjoitettu sellaisella tyylillä, että tunnelma ei rikkoudu niidenkään aikana, vaan kieli on äksöninkin aikana ihan yhtä nättiä ja sujuvaa kuin muulloinkin. Esimerkiksi tämä kohta on hyvä esimerkki siitä:

Lainaus

Jostain kaukaa kantautui musiikkia. Vai oliko se sittenkin vain metallin kolinaa? Veren kohinaa hänen suonissaan?

Älä päästä pimeyttä takaisin sisään.

Kaaoksen kaunista laulua.

Mutta minä olen jo täällä, pimeys sanoi.

Sigrid kohotti miekkansa. Ja yhtyi lauluun.

Oih! Kuinka upea kohta.

Virnuilin aivan hulluna sille, kun selvisi että Urkothin päämääränä oli herättää itsensä "eloon" ja saada fyysinen jalansija, koska kyllähän nyt jokainen sankaritarina tarvitsee mahtipontisen pahiksen, ja mikäs nyt sen eeppisempää kuin täystuho ja maailmanloppu! Ah, ihanaa ;D Mä tykkään siitä, että tässä on mukana tällaista tarumaista mahtipontisuutta, kuinka tämä epätodennäköinen joukko yhdistääkin voimansa kaikista vaikeuksista huolimatta pelastaakseen koko maailman. Ihanan eeppistä ja perinteistä! Sen vastapainoksi tässä kuitenkin on paljon ihan uuttakin, tämä on fantasiatarinaksi musta tosi raikas ja ennalta-arvaamaton. Mun on ihan mahdottoman hankalaa sisäistää, että tämä on ollut sulle millään lailla päähänpistos eikä loputtoman suuren suunnittelun tulos, koska tässä on niin laaja ja moninainen lore ja kaikki liittyy kaikkeen, oon niin kateellinen että tällaista on mahdollista keksiä tuolleen puolihuolimattomasti, että istahdinpa vaan alas ja kirjoitin tällaisen törkeen upeen tekstin, niinku mitä?? Sä oot nero. ;D

Lainaus

Sigrid hekotteli. ”Ihan kuin sinä muka välittäisit maailman kohtalosta.”

Nevis huitaisi ilmaa edessään niin väkivaltaisesti, että hänen kättään alkoi särkeä. ”Mistä asti sinä olet välittänyt siitä, mistä minä välitän?”

”En minä välitäkään.”

Tää Neviksen ja Sigridin bickering on kyllä niin huvittavaa :D Ihanan pikkumaista, oot kerrassaan loistavasti luonut heidät tällä lailla napit vastakkain, että ihan olemattomistakin asioista saadaan kina aikaan ja osataan niin painella toisen nappeja. Tämä on ihanan mehukasta ja nostaa koko ajan vaan enemmän mielenkiintoa siihen, miksi Sigridille Nevis on niin punainen vaate. Koska ei Nevis kuitenkaan ole sillä tavalla ärsyttävä (paitsi kun haluaa olla, heh), ja tässä kaikella on ollut niin mahtavia salaisia merkityksiä että oon vakuuttunut, että tälläkin on. Ja oon niin utelias, että haluaisin jo tietää, että mistä Sigridiä niin kovin hiertää :P Hän on muutenkin niin kovin mysteerinen hahmo. Onkohan tää ihan loogista, että karhuksi muuttuminen, taikominen, jumalolennon kanssa kehon jakaminen, kasvottomuus ja kaikki muukin yliluonnollinen on ihan normisettiä, mutta tavallinen ihminen on hirvittävän kummallinen ja kiinnostava :D Mutta Sigridissä vaan on jotain.

Vähän olisi tehnyt mieli tihrustaa itkua Neviksen puolesta, kun Adan isä (ihanaa btw kuinka montasataa vuotta vanhaa haltiaakin iskä paapoo, hih se oli kyllä niin symppistä) tervehti tätä sanomalla ”Falael, elyen”. Noiden sanojen kuuleminen uudelleen ei liene helppoa. Neviksen traaginen taustatarina kyllä vihloo edelleen, voi raasua. Varmasti myös tuntuu jollain tavalla epämiellyttävältä olla druidien keskellä, kun suhde oman perimän toiseen puolikkaaseen on vähintäänkin monimutkainen. Oli tosi kiinnostavaa lukea, miten Nevis reagoi tuolla olemiseen. Ei ihme, että tällä oli niin paha olo, että tarkoituksella alkoi haastamaan Sigridin kanssa riitaa. Tuo heidän välinen kohtauksensa oli kyllä ihan huikea, se paljasti todella paljon. Ja onnistuit kyllä yllättämään mut ihan täysin: siinä kun niiden tulikivenkatkuinen keskustelu oikein taas kipinöi, niin mä ajattelin että tällainen jännite voi loppua vain yhdellä tavalla, että nyt tulee joku kunnon hate sex -kohtaus patoumien purkuun, mutta kattia kanssa, ei Sigrid suudellutkaan Nevistä vaan veti tätä turpaan! Ja sitten vielä Nevis veti takaisin! :D Ja jollain hassulla tavalla se oli kyllä vielä paremmin sopivaa. Tuo kohtaus yllätti mut niin, että ihan aloin nauraa. Kuitenkin tuon tunteiden tuulettamisen jälkeen syntyi sellainen keskustelu, joka toivottavasti jonkun verran auttaa Nevistä. Ainakin se tuntui siltä, että kenties Nevis ja Sigrid löysivät siinä toisistaan jotain yhteistä, joka saa heidän tulehtuneet välinsä pikkuhiljaa paranemaan. Ainakin tuo tuntui merkittävältä hetkeltä. Puhdistavalta.

Oli kivaa lukea lisää myös Adan historiasta, vaikka siitä saatiinkin vain hippunen. Se oli kuitenkin valaisevaa, miten hän suhtautui äitiinsä ja mistä he puhuivat, se kertoi paljon haltioiden maailmasta ja kulttuurista. Pidin hirmuisesti Sigridin viisaudesta taakkojen kantamisesta, se oli kovin osuvasti sanottu. On tosi kivaa lukea, kuinka porukan jäsenten omat tarinat kulkevat kukin eteenpäin ja kuinka ne punoutuvat yhteen, kun he syventävät yhteyttään toisiinsa. Tässä on tosi kiinnostavia dynamiikkoja ja musta on hirmu virkistävää, että tässä jokaisella hahmolla on hetkensä ja jokaisella heistä on toisiinsa erilainen suhde. Usein tarinoissa korostetaan jotain tiettyjä dynamiikkoja ja tiettyjä suhteita, usein parituksia, ja muut vuorovaikutukset jäävät vähemmälle, mutta tässä on tosi ilahduttavasti panostettu moniinkin eri ryhmän jäsenten väliseen suhteeseen. Sen lisäksi jokainen hahmo alkaa pikkuhiljaa tulla tutummaksi tarinan myötä, ja jokaiseen heistä vaan ihastuu enemmän mitä pidemmälle päästään ♥

Matka Vuriaan ja erityisesti sen määränpää kuulostaa kaikessa pahaenteisyydessään ihan hurjan mielenkiintoiselta. Haistan taas Toimintaa isolla teellä :P Mutta ennen sitä täytyy kyllä todeta, että kaiken Neviksen selkeästi vihjaillun Sigridin perään tuijottelun jälkeen olin aivan ällikällä lyöty, kun Nevis suutelikin ADAA! Mitä! Sä kyllä niin osaat yllättää, mä olin niin suu auki tuosta käänteestä kuin vaan olla voi :D Tässä tarinassa on kyllä sellaisia käänteitä, joita en ollenkaan ole osannut ennustaa, ja se tekee tästä ihan huikean hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa. Tämä tuntuu oikeasti seikkailulta, kun koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu! Adan ja Neviksen välinen kohtaus oli lopulta tosi kaunis, pidin erityisesti siitä miten he puhuivat siitä, voiko rakkaudesta päästä yli ja rakastaa samoin verroin uudelleen. Se teki tuosta kohtauksesta herkän.

Lainaus

He kävelivät koko päivän, syvemmälle, syvemmälle. He ohittivat kapeita tunneleita, leveitä tunneleita, viivasuoria käytäviä ja niin mutkittelevia sellaisia, että oli kuin käärme olisi luonut ne mutkitellessaan kiven halki. Romahtaneita halleja ja veden valtaamia onkaloita. Minne ikinä he menivätkään, kivi johdatti Freyaa, sillä hän oli yhtä sen kanssa.

Tässä kohdassa oli taas kerran ihan huikean hienoa miljöön kuvailua!

Lainaus

Freya istuutui hiukan syrjemmälle romahtanutta pylvästä vasten, ja alkoi syödessään tappaa aikaa piirtämällä kivipölyyn erilaisia kuvioita. Ensin hän piirsi Adan, hänen terävät korvansa ja surulliset silmänsä. Sitten Sigridin, hänen kasvojensa arvet ja lihastensa kaaret. Ja lopuksi Neviksen, joka näytti aina vihaiselta: jopa silloin, kun hän hymyili.

Ja tämä taas oli tosi kiva tapa kuvailla näitä hahmoja, ja ah kuinka osuva.

Freyan ja Adan välinen kohtaus, jossa Freya pyysi Adaa pitelemään tätä ja näyttämään tälle iloisen tarinan oli samalla niin kaunis, mutta niin haikea. Tuo ajatus siitä, ettei voi näyttää tarinaa jossa ei ole yhtään surua koska voi näyttää vain asioita joita on tapahtunut, on tosi katkeransuloinen. Kaunis, realistinen, surumielinen mutta toisaalta myös lohduttava - elämään kuuluvat niin ilon kuin surunkin hetket, mutta surun hetket eivät poista ilon hetkien onnellisuutta, vaikka ilon hetket eivät välttämättä myöskään aina onnistu pyyhkimään kaikkia kyyneleitä pois. Tuo kohta oli tosi kaunis ja upeasti kirjoitettu, ja tosi tunteellinen ja herkkä lopetus tuolle osalle. Haikea, mutta jotenkin silti rauhoittava. Tähän on hyvä lopettaa tämänkertainen istunto, tästä jäi paljon ajateltavaa ja jotenkin niin kiva tunnelma. Tämän tekstin parissa oli taas kerran nimenomaan niitä ilon hetkiä ♥ Kiitän taas tästä ihanasta tarinasta ja odotan jo innolla sitä, kun pääsen taas tämän äärelle! ♥

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 29. osa 28.8
Kirjoitti: flawless - 22.09.2021 22:36:04

VIHDOIN oon taas täällä! Kerrankin arkivapaana on aikaa vaan istahtaa tämän ääreen ja nautiskella. Kahvia, suklaapatukka ja Kasvoton, ei oo parempaa yhdistelmää ♥ Aloitan siitä että aaws kuinka söpöjä nuo picrew-hahmot :3 Tosi hauskaa nähdä tuollaisen kevennyksen kautta visuaalisestikin näitä hahmoja, oli hauskaa bongailla noita kaikkia yksityiskohtia ja miettiä miten oma mielikuva vastasi niiden kanssa.

OSAT XVI-XVII

Luku alkoi ihanan synkästi tunnelien syvyyksistä. Pidin siitä miten Vurian tuhosta kerrottiin, ihanan pahaenteinen tuo Adan kertoma viimeinen skenaario. Koska se oli mystinen ja uhkaava, oletan että se oli näistä versioista totta :P Oot kuvaillut tuon tunnelimiljöön tosi kivasti ja vaihtelevasti, jotenkin tuntuu että jokainen kivenmurikkakin muuttuu sun kynästäsi eläväiseksi ja mielenkiintoiseksi! En koskaan kyllästy ylistämään sun kirjoitustaitoja. Jos sä kyllästyt kuulemaan sitä, niin... no, en tiiä, sorry not sorry ;D

Lainaus

”Minä en pidä tästä”, Sigrid kuiskutti takanaan kävelevälle Adalle. ”Pidämme häntä liian löysässä hihnassa.”

Ada pudisti päätään. ”Meidän täytyy käyttäytyä, kuin kaikki olisi hyvin. Hän ansaitsee tulla kohdelluksi omana itsenään, ei pelkkänä välineenä.”

Ah, ai että. Tämä oli kyllä taas tosi valaiseva kohta, koska ymmärrän sekä Sigridin epäilystä ja varovaisuutta että Adan viisautta ja lempeyttä. Tää on kyllä tosi jännää seurattavaa, että miten Freyan tilaan kukin muista hahmoista reagoi ja suhtautuu. Kertoo paljon myös heistä itsestään, ja kaikkien reaktiot on kuitenkin inhimillisiä. Osaat kirjoittaa kyllä niin upean monitasoisia hahmoja.

Myhäilin kun toiminta alkoi taas, tuo elementaalin ilmestyminen oli kirjoitettu tosi hyvin ja jännitystä nostattavasti! Erityisesti pidin siitä kuinka Sigridin potkaiseman kiven pudottua sen pohjalle tippumisen ääntä ei kuulunut, uuh. Muutenkin tuo kuumuuden ja äänien ja kaiken kuvailu tuntui herättävän tuon luolan eloon ja elementaalin paljastuminen tuntui tosi luonnolliselta jatkumolta sille. Tykkäsin siitä että tällä kertaa selvittiin puhumalla ja kaupanteolla, vaikka Ada tuntuikin luopuvan varsin paljosta. Se miten hän selitti taikuudestaan ja voimiensa kohdistamisesta taikasauvan avulla oli tosi kiva kohta, Adan käyttämät vertaukset huokuivat hänen ihanaa viisauttaan ja taas kerran vaivuin ihastelemaan tämän moninaista lorea.

Enpä kuitenkaan ehtinyt ihastella kauaa, kun sitten oltiinkin jo golemin luona ja taas toiminnan tuoksinassa :P Oli kiinnostavaa lukea tuon pätkän loppu Urkothin näkökulmasta, se kohta jossa kuvailtiin tämän staattista tilaa ja lopulta "heräämistä" Freyan kautta oli tosi upeasti kirjoitettu. Seuraavan luvun alku se kuitenkin vasta hyvä olikin, tempaisi kyllä niin mukaansa! Tuo teleportti ja Freyan katoaminen sekä se, kuinka hänen kerrottiin olevan käytännössä kuolematon Urkothin kanssa sekoittumisen vuoksi oli mahtava juonenkäänne, tässä ei kyllä tule tylsää hetkeä kun aina jokin uusi käänne vie tarinaa mennessään! Freyan näkökulmasta saatu pätkä oli kivaa vaihtelua ja tarinan kannalta tärkeän tuntuinen, hänen vuorovaikutuksensa sauvan kanssa oli mielenkiintoista luettavaa.

Lainaus

Jos Nevis taas tunsi rasitusta matkan johdosta, hän ei ilmaissut sitä ääneen, joka yksinään oli tälle epätyypillistä. Yleensä hän valitti kaikista ja kaikesta.

Haha, onko paha jos vähän samaistun Nevikseen. :D

Neviksestä puheen ollen, hänen ja Sigridin keskustelu oli kovin mukavaa luettavaa (mä vähän shippaan niitä, tuossa on juuri sopivasti kemiaa) ja on kivaa, että heidän välinsä muuttuvat hetki hetkeltä vähemmän tulipalon kuumaksi kiehunnaksi ja enemmän sellaiseksi ymmärtäväiseksi lämmöksi. Tuon kohtauksen ja sen myötä koko luvun loppu oli ihan huippuhyvä, aivan mahtava siirtymä! Ihan hurjan intopiukeana odotan Neviksen takaumia, janoan saada kuulla hänestä lisää ja aaaa mahtia!! Mun pitäisi mennä levittämään pyykkiä ja lähteä kävelylle kun vielä valoisaan aikaan ehtii, mutta mua ei yhtään huvita kun haluaisin vaan ahmia tuon väliosan jo :P Ehkä mä nyt hampaat irvessä vääntäydyn kuitenkin, mutta vain koska tiedän että ehdin illalla palata lukemaan väliosan ♥♥

NELJÄS VÄLIOSA

Pakko oli vielä iltajoogan jälkeen tulla lukemaan iltasatu ennen nukkumaanmenoa! :D Neviksen historian mysteerit kutkuttavat niin, että väliosan lukemista vaan ei voinut jättää myöhemmälle. En odottanut että saataisiin kuulla Neviksen isästä, mutta toisaalta se oli kyllä kovin sopivaa ja mielenkiintoista, on tosi ymmärrettävää että Nevis käy läpi sen vaiheen, jossa kostosta etsitään vastauksia ja tyydytystä, täytettä sinne missä elämä tuntuu ontolta. On kuitenkin ilmeistä, ettei se koskaan tule sitä täyttämään, jo ennen kuin Nevis sinne asti matkallaan pääsi. Hänen tarinansa on kyllä viiltävän surullinen. Toisaalta se lohduttaa, että ehkä hän tarinan edetessä on löytänyt jotain yhteenkuuluvuutta ja tarkoitusta. ♥

Joka tapauksessa Neviksen ja Hopeatähden kohtaaminen oli vaikuttava ja Neviksen (ja hänen monien kasvojensa) kokemuksia sodasta oli kiinnostavaa kuulla. Väliosan nimi btw oli varsin hieno myös, mua sykähdytti kovin tuo kuvailu kaiken hopeisuudesta, erityisesti se kun Nevis totesi että haltian veri oli punaista niin kuin kaikkien muidenkin, vaikka muuta huhuttiinkin. Ah, mikä lopetus. Tykkään siitä, että Neviksen hahmoonkin päästään koko ajan vaan syvemmälle sisään, hän on paljon monimutkaisempi kuin mitä aluksi arvasinkaan.

Jees, edelleen siis innoissani lueskelen tätä! Tää on varsin huikea ja oli kovin ihanaa palata taas tämän pariin. Samaan aikaan on surku siitä että on enää noin vähän lukemattomia osia jäljellä, mutta toisaalta taas en malta odottaa että tarina kiihtyy ja lopulta ratkeaa! Aistin eeppisen lopetuksen olevan horisontissa ;) Kiitos taas kerran tästä tarinasta, viihdyin jälleen tämän äärellä kovin ♥

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 30. osa 18.4
Kirjoitti: Rosmariini - 18.04.2022 23:10:58

Moikka kaikille! Olen tosi pahoillani, että tarinan lopettamisessa on mennyt näin pitkään. Muu elämä on mennyt viedessään ja dnd-kampanja johon tämä pohjautuu on ollut myös tauolla, joten jatkaminen on tuntunut tosi vaikealta. Siitä huolimatta olen yrittänyt saattaa tämän loppuun saakka ja sen aion myös tehdä. Olen tällä hetkellä Finitauolla, mutta tuntui väärältä antaa tarinan olla kun sain sitä edistettyä, joten päätin tulla julkaisemaan uusimman luvun.

Kiitos kaikille ketkä ovat jaksaneet tätä lukea ja kommentoida. Vaikka en sanoisi sitä suoraan, luen jokaisen kommentin ja ilahdun jokaisesta tähän jätetystä lukukerrasta. Kasvotonta ei olisi ilman Finiä. ♥

Siispä tässä toiseksi viimeinen luku.

---

XXVI.   Viimeinen vala

Sigrid makasi selällään ja katseli palavaa taivasta.

Se hehkui tulipunaisena hänen yläpuolellaan, kantaen mukanaan rikin katkua. Jostain kaukaa kulkeutui jyrinää ja huutoja, mutta äänet olivat vaimeita ja vääristyneitä, kuin paksun vesivallin takana. Hänen kehonsa tuntui kylmältä ja painavalta, ja vaikka hän kuinka yritti, hänen jäsenensä tahtoneet liikkua.

Onko tämä helvetti?

Sehän tarkoittaisi sitä… että hän olisi kuollut.

Mutta mihin?

Muistelu sattui, kuin hän olisi saanut iskun päähänsä. Mutta kaikkien valon ja varjon värähdysten takaa Sigrid silti muisti. Kuinka taistelu sillalla oli kääntynyt painajaiseksi. Suunnitelma oli epäonnistunut, ja Legioonalaisia oli ollut liikaa. Sitten jotain oli tapahtunut. Oli alkanut sataa lunta – vaikkei Antropolissa koskaan satanut lunta tähän aikaan vuodesta. Siitä eteenpäin kaikki oli sumeaa.

Äkkiä hän havahtui siihen, että joku huusi hänen nimeään.

”Sigrid?” ääni kutsui. Siinä oli jotain tuttua, mutta hän ei siltikään kyennyt tunnistamaan sitä. ”Oletko täällä?”

”Olen täällä!” Sigrid yritti vastata, mutta hänen huulensa eivät tahtoneet liikkua. Ne olivat kylmät ja kankeat kuin kalmalla. Jää ompeli ne yhteen. ”Auta minua!”

”Sigrid!” ääni huusi uudestaan, ja varjo liikahti hänen silmäkulmassaan. Äkkiä Sigridiä alkoi pelottaa. Kenen ääni se oli? Halusiko se hänelle pahaa? Sigrid sulki silmänsä ja yritti kadottaa sen, mutta ääni ei kadonnut minnekään. ”Sigrid! Ada? Kuuletteko minua?”

Ada? Muisto välähti hänen lävitseen. Lumi ja jää. Adan taikuus.

Ei hän ollutkaan kuollut. Ada oli tehnyt jotain, sitten se jokin oli mennyt pieleen. He olivat yhä sillalla. Mutta miksi taivas oli tulessa? Ja jos tuo ääni etsi sekä häntä että Adaa, kenelle se olisi voinut kuulua?

Nevis, Sigrid käsitti. ”Nevis!”

”Sigrid!” Nevis vastasi. ”Oletko se sinä?”

Sigrid jatkoi yrittämistään. Vaikka hänen lauseissaan tuskin oli tolkkua, hänen täytyi pitää jotain ääntä, sillä varjo tuli lähemmäs. Hän äänteli sen minkä keuhkoistaan pääsi, ja lopulta varjo saapui hänen kohdalleen, kaartuen hänen ylleen välähdyksenä hopeista tukkaa.

”Nevis…”

”Sigrid.” Neviksen kasvot olivat niin kalpeat, että ne olivat lähestulkoon sinertävät. Mutta kun hän painoi kätensä Sigridin poskille, ne tuntuivat lämpimiltä.

”Mitä sinulle on tapahtunut?” Nevis kysyi, ja hän katsoi ympärilleen. ”Mitä täällä on tapahtunut?”

*

Tekikö Urkoth tämän?

Neviksen katse viisti jään peittämää siltaa. Paikoitellen se oli niin kiiltävä, että se heijasti yllä kaartuvan taivaan punaa kuin peili. Paikoitellen sitä peitti veden täplittämä lumimatto, jonka keskeltä erottui kangistuneiden legioonalaisten ruumiita. Heistä jokainen näytti kuolleelta. Kehot olivat kangistuneet luonnottomiin asentoihin, suut pelokkaisiin huutoihin – ikään kuin he olisivat jähmettyneet ajassa iäksi. Kuuran peittämien kultapanssareiden alta erottui kaistaleita kalpeaa ihoa.

Kaikista näyistä pysäyttävin oli kuitenkin Sigrid. Kun Nevis näki hänet ensi kertaa, hän oli tuntenut pudonneensa tyhjyyteen – pimeään kellariin, jonka keskeltä erottui välähdys paljasta nilkkaa ja patinoituneen pronssin väristä tukkaa. Mutta hiukset, jotka hän näkivät olivat vaaleat, eikä niiden takaa erottunut teräviä korvia.

Hän elää vielä. Tällä kertaa sinä voit pelastaa hänet.

”Sigrid”, Nevis kutsui, ravistellen Sigridin kasvoja. Hänen ihonsa tuntui jääkylmältä. ”Sigrid. Puhu minulle. Kuuletko minua?”

”Nevis”, Sigrid vastasi ääni väristen. Hampaat kalisivat sinisten huulten takana. ”S-sinä elät.”

”Niin sinäkin.” Nevis tunsi kyynelten kirvelevän silmiensä takana, mutta hän ei antanut niiden tulla. Jos hän tekisi niin, ne eivät enää loppuisi. Eikä vielä ollut itkun aika.

”Oletko—”, Sigrid puhui niin hiljaa, että Neviksen oli kumarruttava lähemmäs kuullakseen häntä, ”vihainen minulle?”

”Vihainen sinulle?” Nevis naurahti. Kysymys tuntui järjettömältä – hän ei enää edes muistanut miltä viha tuntui. ”En. En voisi ikinä olla sinulle vihainen.”

Sigridin huulet kaartuivat hentoon hymyyn. ”Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Nevikselle?”

Tällä kertaa Nevis nauroi kunnolla. Hän kietoi kätensä Sigridin ympärille ja syleili häntä, puristi niin lujaa kuin vain suinkin uskalsi. Vasta, kun Sigrid yskäisi hänen allaan, Nevis uskalsi päästää irti.

”Anteeksi.” Nevis vetäytyi kauemmas, pyyhkäisi hiussuortuvan korvansa taakse. ”En kai satuttanut sinua?”

”Et.” Sigrid pudisti päätään. Liike alkoi hitaasti palata hänen kehoonsa, mutta iho oli yhä kalpea kuin kalmalla. ”Minä tässä sinua satutin.”

”Etkä satuttanut. Sinä et tehnyt mitään väärää.”

”Petin sinut komentajalle. Hän… pakotti minua. Enkä ollut tarpeeksi vahva vastustaakseni häntä.”

”Ei ollut mitään, mitä olisit voinut tehdä. Minäkin olisin tehnyt samoin, jos olisin ollut sinun asemassasi.”

Nevis loi katseensa oikealle puolelleen, jossa Järjestyksen sauva makasi keskellä maata. Sen pinta näytti entistä tummemmalta lunta vasten. Vaikka Nevis ei koskenutkaan sauvaan sillä hetkellä, siitä hehkuva voima sai hänen ihonsa kihelmöimään.

”Järjestyksen sauva”, Sigrid käsitti. ”Löysit sen.”

”Molemmat kappaleet”, Nevis vastasi. ”Komentaja käytti sitä Legioonan ohjaamiseen. Hän… hänestä ei ole enää riesaa. Hän menehtyi.”

Sigridin silmät suurenivat. ”Miten?”

”Olin toivonut, että sinä tietäisit. Tunsin Urkothin läsnäolon aiemmin. Onko tämä hänen tekosiaan?”

Sigrid vilkuili ympärilleen hämillään. Nevis näki hänestä, että hän käytti kaiken keskittymisensä liikkuakseen, mutta Sigrid onnistui vain kääntämään päätään. Hän katsoi ensin taivasta, sitten oikealle ja vasemmalle. Ja lopulta, hänen katseensa pysähtyi yhteen kohteeseen.

”Ei Urkoth”, hän sanoi. ”Ada.”

”Ada?” Nevis kurtisti kulmiaan. ”Hänkö tämän teki?”

Sigrid nyökkäsi. ”Etsi Ada.”

”Mutta sinä…” Nevis kuljetti sormiaan Sigridin paljailla sormilla. Ne eivät vieläkään olleet lämpimät.

”Olen ihan kunnossa”, Sigrid vastasi. ”Tarvitsen vain hetken. Mene. Tarvitset Adaa enemmän kuin minua.”

Nevis puristi Sigridin kättä. Hän kohtasi Sigridin katseen, tarttui siihen. Kieltäytyi päästämästä irti.

”Tarvitsen teitä molempia”, Nevis sanoi. ”Enkä jätä sinua yksin. Ja jollet pysty kävelemään, niin minä kannan sinut.”

Sigrid naurahti. ”Et sinä jaksa kantaa minua.”

”Sitten minä raahaan sinut. Vaikka se olisi viimeinen tekoni.”

Nevis kumartui jälleen Sigridiä kohti ja yritti nostaa hänet käsivarsilleen. Hiki kihosi saman tien hänen otsalleen – panssari yllään Sigrid painoi paljon enemmän kuin Nevis itse, ja sen kylmä pinta poltteli Neviksen ihoa. Siispä hän tyytyi laskemaan Sigridin takaisin maahan ja alkoi raahata häntä maata pitkin samalla, kun hän kantoi vapaassa kädessään Isrothin sauvaa.

Kun sauva tuli lähelle Sigridin ihoa, se vaikutti säteilevän lämpöä, sillä kuura Sigridin panssarilta alkoi sulaa. Myös väri alkoi palata hänen kehoonsa, ja kun Nevis oli saanut Sigridiä raahattua jonkin matkaa, Sigrid onnistui kääntymään ympäri ja nousemaan polviensa varaan. Kun Nevis näki Sigridin parantuneen kunnon, hän päästi tästä irti ja antoi Sigridin kontata loppumatkan omin voimin. Lopulta Sigrid pysähtyi, viittoen katseellaan eteensä.

”Katso!”

Nevis jähmettyi paikoilleen.

Vain muutaman askeleen päässä hänestä, lumen ja veren keskellä makasi kasvot lumessa yksinäinen hahmo, jonka vaatteet ja tumma ihonväri saman tien paljastivat Adaksi. Hän vaikutti olleen kaiken myrskyn keskus siten, että maahan piirtynyt kuura ikään kuin räjähti hänestä ulospäin valtaisina keiloina. Häntä ympäröi kuolleiden legioonalaisten kehä.

Myös Ada näytti kuolleelta. Kun Nevis saapui hänen kohdalleen, hän romahti polvilleen ja antoi Isrothin sauvan kolahtaa maahan. Ada oli täysin liikkumaton, ja hänen hiuksensa vaikuttivat olevan kauttaaltaan kuuran peitossa. Mutta kun Nevis katsoi niitä tarkemmin, hän huomasi ettei se ollutkaan lunta. Väri oli hiuksissa itsessään, kuin jää olisi punoutunut syvälle suortuvien ytimeen.

”Ada.” Neviksen ääni oli pelkkä kuiskaus – se tuntui takertuneen hänen kurkkuunsa. Kaikki tuntui jähmettyneen. Hän pelkäsi liikkua tai hengittää, jottei Ada olisi mennyt rikki. Hän näytti niin hauraalta.

Mutta hänen täytyi yrittää. Varovaisin käsin, Nevis tarttui Adaan ja käänsi hänet ympäri. Valkoinen väri levisi hiuksista hänen kulmakarvoilleen ja ripsilleen, ja niiden takaa erottui pari ruskean sijaan jäänsinisiä silmiä. Ne olivat auki, mutta täysin liikkumattomat.

”Ei”, Nevis sai sanotuksi. Se yksi sana valtasi hänen koko olemuksensa, hänen koko maailmansa. Kieltäytyminen. Tämä ei ollut totta. ”Sinä et ole—”

Hän ei edes saanut sanottua lausettaan loppuun. Hän vain käänsi katseensa pois.

”Ada…” Sigridin ääni oli täynnä sääliä. Hän ryömi varovasti lähemmäs. ”Voi Ada…”

Nevis sulki silmänsä. Hänestä tuntui siltä, kuin hänen rinnallaan olisi ollut suunnaton paino, joka riisti kaiken ilman hänen keuhkoistaan. Sitä lukuun ottamatta hänen koko kehonsa oli turta. Voimaton. Hän ei jaksanut enää edes puhua. Hän vain halusi levätä. Käydä maate Adan vierelle ja sulkea silmänsä iäksi.

”Anteeksi, Ada”, Nevis sai lopulta sanotuksi. Hän tuskin tunnisti omaa ääntään – se oli täysin vailla väriä tai tunnetta. ”Petimme sinut.”

”Ei”, Sigrid vastasi, mutta hänen äänessään ei ollut pimeyttä. Se oli kiivas ja vahva ja täynnä toivoa, joka kasvoi joka sanalla. ”Ada elää vielä.”

Nevis pudisti päätään. ”Tulimme liian myöhään.”

Sigrid tarttui Neviksen käteen. Sen myötä Neviksen silmät rävähtivät auki, kohtasivat Sigridin omat. Tällä kertaa Sigrid oli heistä vahvempi. Hänen otteensa ja katseensa pitivät Neviksen pinnalla. Sigrid oli hänen köytensä.

”Katso, Nevis.” Sigrid kuljetti heidän kätensä Adan kädelle, auttoi Neviksen sormet haltian ranteen ympärille. ”Kosketa häntä. Hän on yhä elossa.”

Nevis painoi sormensa Adan ranteelle, eikä hän ensiksi tuntenut mitään. Pelkkää kylmää.

Sitten.

Tu-tum.

Adan sydän löi heikosti, mutta se ei ollut pysähtynyt. Toivo palasi Neviksen kehoon, ja hän kuljetti toisen kätensä Adan suun yläpuolelle. Sitä vasten tuntui mitä heikoin puhallus. Ada hengitti yhä.

Nevis tarttui häneen tiukemmin ja alkoi ravistella häntä, varoen kuitenkaan satuttamasta häntä liikaa. Sigrid yritti lämmittää Adan ihoa käsillään. Mutta Adan kevyt ruumis oli Neviksen käsissä kuin räsynukke, ja hänen silmänsä yhä tuijottivat tyhjyyteen. Kuin hänen kehonsa olisi ollut elossa, mutta mielensä poissa.

”Ada?” Nevis toisteli. ”Kuuletko meitä?”

”Ada.” Sigrid kuljetti kättään Adan silmien yllä – ne eivät liikahtaneetkaan. ”Me tiedämme, että olet siellä. Palaa luoksemme.”

He jatkoivat tätä tovin ajan, mutta mitään ei tapahtunut. Ainoa asia, joka muuttui, oli ympäristö – tulen katku kävi terävämmäksi, ja kihelmöinti Neviksen iholla muuttui väreilyksi. Isrothin sauva hänen vierellään lähestulkoon veti häntä puoleensa. Se oli viimeinen merkki siitä, että Urkoth todella oli täällä. Aika oli käymässä vähiin.

”Hän ei herää”, Sigrid sanoi. ”Me emme voi jatkaa tätä loputtomiin.”

Nevis nielaisi. ”Tiedän.”

Hän muisti yhä Adan viimeiset sanat hänelle. Vain sauvalla on väliä, ymmärrätkö? Jos saat sen käsiisi, pakene. Pakene, ja etsi Urkoth. Kaikki muu on toissijaista.

Mutta Nevis halusi myös uskoa, että hän saattoi tehdä molemmat. Hän saattoi sekä pelastaa Adan että etsiä Urkothin. Ja vaikka se osoittautuisikin pelkäksi toiveajatteluksi, hän voisi lohduttautua sillä, että ainakin hän yritti.

”Ada.” Nevis tunsi äänensä särkyvän. ”Tule takaisin. Pyydän. En—en tiedä mitä tekisin ilman sinua.”

Ada ei vastannut vieläkään. Hän ainoastaan tuijotti tyhjyyteen.

”Ole kiltti”, Nevis kuiskasi. Hän painoi sanansa Adan korvaa vasten, hipaisi huulillaan viileää ihoa. Hänen sanansa eivät enää olleet pyyntö – ne olivat rukous. Toive kauan sitten kuolleille jumalille.

”Älä jätä minua.”

*

”En jätä sinua”, Ada vannoi. Hän istui Varithia vastapäätä valkealla aukealla. Lumi pyörteili heidän ympärillään, peitti koko maailman kylmään vaippaan. Mutta tässä ajassa ja paikassa he olivat turvassa. Niin kauan kuin heillä oli toisensa, ei mikään voinut satuttaa heitä. ”En koskaan jätä sinua.”

Lumituisku pörrötti Varithin valkeita hiuksia, teki ne osaksi sitä. Hän tuoksui samalta kuin pakkaspäivän aamu, kuin raikas ilma sateen jälkeen.

”Ei, Ada”, Varith sanoi. ”Et voi tarkoittaa tuota.”

”Mutta minä tarkoitan”, Ada vastasi. Tästä hän oli varma – varmempi kuin mistään muusta. ”Vaikka rikkoisin kaikki muut valani, tätä en koskaan.”

Varith hymyili, mutta hänen silmissään oli surua.

”Mutta minä jo jätin sinut”, hän sanoi. ”Kosketa minua.”

Ada teki sen. Vaikka Varithin iho näytti aidolta ja pehmeältä, Adan sormet lipuivat suoraan sen lävitse, kaapaten otteeseensa vain tyhjää ilmaa.

”Minä jätin sinut”, Varith toisti, ”etkä sinä saa minua enää koskaan takaisin. Sinäkin voit jättää minut.”

”Ei.” Adan silmiin kihosivat kyyneleet. Ne sumensivat hänen katseensa, ja niiden takaa Ada tuskin erotti Varithin vaaleaa hahmoa. Kuin hän olisi pelkkä aave. Pelkkä muisto. ”Minä rakastan sinua yhä.”

”Sinä voit silti antaa minun mennä.” Varith vastasi. Hänen äänessään oli kipua, mutta siinä oli myös lempeyttä. ”Se, että rakastaa toista ei ole syy pitää heitä kahleissa. Rakkaus ei ole vankila. Rakkautta on myös se, että osaa päästää irti.”

”Mutta pettäisin sinut.”

”Ei. Rakkaus on ehtymätön. Vaikka rakastit joskus minua, ei se ole rakkaudestasi pois. Vaikka osa sinusta rakastaisi minua aina, olisi sinulla yhä yhtä paljon rakkautta jaettavaksi. Voit rakastaa enemmän kuin kerran. Voit rakastaa useampaa kuin yhtä. Pääasia on se, että rakastat.”

Varithin kädet laskeutuivat Adan poskille, eivätkä ne olleet enää pelkkää ilmaa. Ne kuivasivat pois hänen kyyneleensä, kohottivat heidän kasvonsa samalle tasolle.

”Tee minulle lupaus”, Varith kohtasi Adan katseen, lukkiutui hänen omaansa. ”Riko kaikki muut valasi, mutta älä tätä. Se on kaikista tärkein.”

Vaikka Varithin sanat olivat surulliset, ei hänen silmissään ollut surua. Haikeutta, kenties, mutta enimmäkseen toivoa. Ja rakkautta.

”Lupaa minulle, että jatkat eteenpäin.”

Ada räpytteli kyyneliä silmistään. Sanat tulivat ulos pelkkänä kuiskauksena. ”Minä lupaan.”

Varith painoi huulensa hänen huulilleen, ja kuten hänen kätensä, nämäkin koskettivat häntä todella. Ne olivat lämpimät, aidot ja pehmeät, ja elon tuli virtasi Adan kehoon niiden kautta.

Muista tämä, Adnaith. Älä koskaan lakkaa rakastamasta.

*

Ada heräsi siihen, että Nevis suuteli häntä.

Adalla kesti hetken ymmärtää, ettei tämä ollut Varith – nopealla katsauksella heidän hiuksensa näyttivät niin samalta. Mutta sitten Ada ymmärsi, etteivät hiukset olleet kiharat vaan suorat, ja että maisema heidän ympärillään oli muuttunut. Lunta ei satanut enää, vaan yllä loimusi ainoastaan punainen taivas.

Kun Nevis käsitti Adan olevan hereillä, hän irrotti huulensa ja hätkähti äkkiä kauemmas. Hänen silmänsä täyttyivät ensin epäuskosta, sitten helpotuksesta. ”Sinä heräsit.”

Adalla kesti hetki löytää äänensä. ”Nevis? Olenko kuollut?”

Nevis ravisti päätään. ”Et. Sinä elät. Kuten mekin.”

”Pelkäsimme, että menetimme sinut.” Sigridin ääni. ”Mitä tapahtui?”

Ada kuulosteli oloaan. Hänen koko kehonsa tuntui heikolta. Sitten hän muisti, mitä tapahtui. Kuvat ja tuntemukset virtasivat hänen mieleensä, ja niiden mukanaan kuvotus.

Veritaikuus. Kielletty taikuus.

Ada kääntyi kyljelleen ja kakoi ilmaa. Hän olisi antanut ylen, jollei hänen vatsansa olisi ollut tyhjä. Hän oli rikkonut kaikista suurimman käskyn. Kaikista tärkeimmän valansa.

”Ada!” Sigridin ääni täyttyi huolesta. ”Mikä sinun on?”

Ada sylkäisi maahan ja räpytteli kyyneleitä silmistään. ”Kaikki on hyvin.”

Vaikkei kaikki tietenkään ollut niin. Ei mitenkään. Mikään ei olisi enää samaa tämän jälkeen. Olihan hän juuri pettänyt kansansa.

”Oletko varma?” Sigrid laski kätensä Adan kämmenelle. ”Pystytkö liikkumaan?”

”Pystyn”, Ada vastasi, vaikka hänen äänensä oli pelkkää heikkoa raakuntaa. Hän nousi istumaan ja katseli ympärilleen, yrittäen käsittää tuhon laajuutta. Piha oli kauttaaltaan jään peitossa. Ruumiita oli kaikkialla. Ilmassa kirveli tulen katku. ”Kauanko olin tajuton?”

”En osaa sanoa varmasti”, Sigrid sanoi. ”Minäkin olin tajuton. Mutta tuskin kauaa.”

Ada nyökkäsi. Veri yhä maistui hänen kielellään, mutta hänen täytyi ajatella selkeästi. Muistuttaa itseään siitä, minkä vuoksi hän teki tämän.

”Nevis”, Ada henkäisi. Hän kohtasi Neviksen silmät, tummat mutta lämpimät kuin kekäleet. Hän käsitti, ettei hän enää koskaan halunnut irrottaa katsettaan niistä. ”Kuinka sinä pääsit pois linnoituksesta? Entä—”

Sitten Adan katse osui Neviksen kädessä olevaan esineeseen, jonka hän oli nähnyt tuhansia kertoja piirroksissa, muttei koskaan oikeassa elämässä.

”Neremyn”, hän kuiskasi. ”Löysit sen. Miten?”

”Kerron kaiken matkalla”, Nevis vastasi. Hän kuulosti hengästyneeltä, kuin heillä olisi kiire. ”Meidän on mentävä nyt.”

Adan silmät suurenivat. Hän tunnusteli ympäristöään. Samalla hän käsitti, ettei särky hänen kehossaan ollut vain särkyä. Se oli aistimus; niin voimakkaan taikuuden jälki, että se lähestulkoon poltteli hänen ihoaan.

”Urkoth on täällä”, Ada käsitti.

”Hän on tullut hakemaan toivomuspeiliä”, Nevis vastasi. ”Ja minä tiedän, missä se on.”

Ada henkäisi. ”Näytä tietä.”

Nevis tarttui hänen käteensä ja auttoi hänet varovasti seisomaan. Adan olo oli yhä heikko, mutta Nevis oli hänen tukenaan, eikä Ada pelännyt. Hän tunsi olonsa varmaksi. Juuri tässä hänen kuului olla.

Nevis ripusti Järjestyksen sauvan selkäänsä ja kietoi kätensä ystäviensä ympärille, ja yhdessä Sigridin kanssa, Ada antautui kannateltavaksi.

*

Nevis tunsi kulkevansa ajassa taaksepäin.

Nämä olivat yhä samat kiviset kadut, veren ja pölyn tahraamat. Samat niitä reunustavat rakennukset, sama talvinen taivas yläpuolella. Mutta tällä kertaa taivasta peitti punainen verho, eikä tähtiä nähnyt sen takaa. Kaupunki oli kaaoksen vallassa: tulipaloja kyti siellä täällä, eikä kukaan tuntunut tietävän, mistä ne olivat saaneet alkunsa. Maa oli halkeillut paikoitellen, niellen alleen kokonaisia kortteleita. Väki oli hämillään ja peloissaan, eivätkä legioonalaisten voimat riittäneet kitkemään kaduille puhjenneita levottomuuksia. Siellä, missä tuli tai järistykset eivät olleet tehneet tuhojaan, niitä tekivät konnat ja ryövärit, jotka ottivat kohteekseen lähes jokaisen vastaantulijan. Jos Nevis olisi ollut yksin, hänen kimppuunsa olisi käyty alta aikayksikön.

Mutta Nevis ei enää ollut yksin. Sigrid ja Ada kulkivat hänen kanssaan. Sigrid hänen oikeallaan, Ada vasemmalla, ja vaikka he etenivät hitaasti ja horjuen, Neviksestä tuntui siltä, että juuri tässä hänen kuuluikin olla.

Matkan aikana Nevis kertoi heille kaiken. Hän aloitti siitä, miten hän oli päässyt pois linnoituksesta – kuinka komentaja myönsi syyllisyytensä kaikkeen, ja miten hän menehtyi lyötyään päänsä järistyksen seurauksena. Sen jälkeen Nevis oli vain toiminut vaistonvaraisesti. Hän oli tarttunut Järjestyksen sauvaan, kuten silloin keisarillisessa palatsissa, mutta tällä kertaa sauva ei ollut polttanut häntä. Se istui hänen käteensä kuin se olisi aina ollut siinä.

Siitä eteenpäin Nevis ei täysin muistanut, mitä oli tapahtunut. Sauva oli vain johdattanut häntä. Aivan kuin se johdatti häntä nytkin. Se vei heidät kapeita katuja pitkin alaspäin johtaviin portaisiin, ja sitä kautta Antropolin alaisiin tunneleihin, kunnes taivasta ei enää näkynyt, ja tulen katku vaihtui viemärin hajuun. Pian ainoa valo heidän ympärillään oli Järjestyksen sauvan sinertävä hehku, ja ainoa ääni, jonka he kuulivat, oli heidän askeltensa kaiku.

”Mistä sinä tiedät, minne mennä?” Sigrid kysyi häneltä Neviksen johdattaessa heitä syvemmälle. ”Miten koskaan löysit tiesi tänne?”

”En oikeastaan tiedä”, Nevis vastasi. ”Kuvittelin pitkään, että löysin peilin vahingossa, kun eksyin piileskellessäni kaupungin alla. Mutta nyt alan käsittää, ettei asia ehkä ollutkaan niin. Ehkä Urkoth johdatti minua kaiken aikaa.”

”Saatat olla oikeassa”, Ada vastasi. Hänen äänensä kuulosti yhä heikolta ja karhealta. ”Isrothin ja Urkothin taikuus ovat pohjimmiltaan samaa, mutta päinvastaista. Ainoastaan kun ne kohtaavat toisensa, on ne mahdollista erottaa.”

Adan sanat herättivät jotain Neviksen mielen perukoilla, jotain tärkeää – mutta Nevis ei osannut sanoa mitä. Kun ajatus ei tullut hänen mieleensä, hän ravisteli sen pois ja keskittyi ainoastaan kulkemaan eteenpäin. Se ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan, vaan tuntui yhä painona hänen vatsassaan.

”Uskotko, että peili on vielä tallella?” Sigrid kysyi.

”Tiedän sen”, Nevis sanoi. ”Tunnen sen. Olen käynyt täällä kahdesti. Ensimmäisellä kerralla silloin, kun löysin peilin. Toisella kerralla palasin ja yritin purkaa kirouksen.”

”Muttet onnistunut.”

”Niin.” Nevis laski katseensa. Hän muisti, kuinka peloissaan ja hämillään oli ollut viime kerralla. Kuinka… ohueksi hän oli tuntenut itsensä, kaikkien niiden kasvojen jälkeen, mitä hän oli pukenut ylleen. Nyt se kaikki tuntui etäiseltä. Hän toki muisti kaiken tuskan, mitä kasvojen käyttö oli hänelle aiheuttanut, kaiken menetyksen ja häpeän. Muttei itse kasvojen tunnetta omilla kasvoillaan. Vaikka hän olisi keskittynyt kuinka, eivät hänen omat kasvonsa kadonneet minnekään.

”Taidan ymmärtää nyt, mistä se johtui”, Nevis vastasi. ”Kuulin Urkothin sanovan jotain sen kaltaista, sinä iltana laivalla. Toivomuspeiliä ei voi käskeä. Koska yritin pakottaa sen tahtooni, se ei suostunut pyyntööni. Mutta kun minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa, se toteutti toiveeni. Peilissä ei ollut mitään vikaa. Vika oli minussa. Ehkä siksi…” Nevis tunsi äänensä alkavan väristä, kehonsa vapista. ”Ehkä siksi en enää pysty vaihtamaan kasvojani.”

”Eikö se ole hyvä asia?” Sigrid kysyi. ”Kykysi ei ollut lahja. Se oli kirous. Tätähän sinä halusit, etkö vain? Olla vapaa.”

Nevis nielaisi. Hän ei tiennyt, mitä sanoa.

”Etkö vain?”

”Niin”, hän vastasi hiljaa. ”Mutta… se ei tunnu vapaudelta. Vapautta olisi ollut se, että olisin voinut päättää itse. Kaipa olin Kasvoton niin kauan, etten enää muista, kuka olin ennen sitä. Ja että kaikki se, mikä teki minusta erityisen, on viety pois.”

Äkkiä he pysähtyivät.

”Älä sano noin”, Sigrid ja Ada sanoivat, lähestulkoon yhtä aikaa. Kun he käsittivät tapahtuneen, Sigrid teki Adalle tilaa.

”Sinä ensin.”

”Ei, sinä.”

Sigrid nyökkäsi. ”Ei kykysi ollut se, mikä sinusta teki erityisen. Se saattoi olla meille hyödyksi, mutta se et ollut sinä. Tämä olet sinä.”

”Aivan”, Ada lisäsi. ”En minä—” hän pysähtyi hetkeksi, sitten muotoili sanansa uudelleen – ”välitä sinusta siksi, koska olet Kasvoton. Vaan koska olet Nevis.”

Vaikka Ada ei ollutkaan uskaltanut sanoa oikeita sanoja, Nevis tiesi kyllä, mitä hän yritti sanoa. Hän tiesi sen, koska hän tunsi sen myös, joka kerta kun hän katsoi Adaa silmiin. Mutta tunne ei rajoittunut ainoastaan häneen. Sigrid herätti hänessä sen saman tunteen.

Jostain syystä se pelotti häntä. Ehkä siksi, koska hän oli menettänyt jokaisen, josta hän oli koskaan välittänyt. Ehkä siksi osa hänestä halusi paeta silläkin hetkellä, vaikka hän oli niin lähellä loppua. Mutta jos hän pakenisi nyt, ei hän koskaan lakkaisi pakenemasta. Hänen oli viimein kohdattava pelkonsa.

”Sinä pystyt tähän”, Sigrid kuiskasi. ”Me pystymme tähän.”

”Me pystymme tähän”, Nevis toisti. Hän kohotti katseensa ja loi sen eteenpäin, syvemmälle tunnelin uumeniin. Jossain siellä Urkoth odotti häntä. Ja siinä samassa paikassa Freya tarvitsi hänen apuaan.

*

Kääpiön käsi kurotti peilin pintaa kohti, mutta sen heijastuksessa Urkoth näki toiset kasvot.

Nuo kasvot eivät pysyneet hetkeäkään samana. Yhdellä hetkellä ne olivat vanhat, toisella nuoret – sitten vihaiset tai surulliset tai maailman onnellisimman miehen kasvot. Niihin mahtui kaikki maailman toivo ja pelko, kaikki siellä koettu onni ja onnettomuus. Nuo välähtelivät peilissä kuin valoväreet vedessä, kuin auringon heijastukset kristallin pinnalta. Ennustamattomana ja vailla järjestystä.

Jossain noiden kasvojen keskellä välähtivät myös kääpiötytön kasvot, mutta ne eivät herättäneet hänessä enää minkäänlaista tunnetta. Ainoa tunne, jota Urkoth tunsi nyt, oli päättäväisyys. Ja viha kaikkea muuta elollista kohtaan.

Urkoth tunsi Isrothin tulon ennen kuin kuuli sen. He olivat samaa lihaa ja verta, ja sama taikuus virtasi heidän suonissaan. Yksin he kaksi olivat jäljellä, mutta niin ei olisi enää kauaa.

Tulijoita oli kolme: ihminen, haltia, ja yksi näiden puolikas. Mutta siinä missä tavallisen kuolevaisen silmät olisivat nähneet puolihaltian, Urkoth näki valoa. Sinistä hehkua, joka täytti puolihaltian olemuksen päästä varpaisiin, ja joka sai alkunsa tämän selässä kantamasta sauvasta, jonka toista puolikasta Urkoth kantoi kädessään. Ja jossain kaiken tuon sinisen alla, syvällä puolihaltian suonissa, oli myös häivähdys punaista.

”Freya”, yksi tulijoista – haltia – sanoi. ”Oletko se sinä? Minä tässä. Ada.”

Urkoth naurahti. Hänen äänensä kaikui luolaston seinistä, eikä siinä ollut enää jälkeäkään kääpiötytön omasta äänestä. ”Sitä, ketä kutsutte Freyaksi, ei enää ole. Hän oli avuksi… mutta vain hetkellisesti. Tämä keho on jo miltei valmis, enkä tarvitse häntä enää.”

”Valehtelet”, ihminen sanoi. ”Freya, jos olet vielä siellä… me autamme sinua. Sinä selviät tästä.”

”Riittää”, Urkoth sanoi. Hän nosti kätensä ilmaan ja puristi sen nyrkkiin. Ilma taipui hänen otteeseensa ja virtasi paineaaltona hänestä ulospäin niin, että koko luolaston lattia vavahti, saaden tulijat horjahtamaan. Yksi heistä kuitenkin pysyi jaloillaan.

”Isroth”, Urkoth sihahti.

Ihon alla, puolihaltian sisällä, Isrothin olemus vastasi kutsuun, tunnisti oman nimensä. Mutta vain syvällä. Isroth oli pelkkä kaiku. Urkoth oli tässä.

”Kohtaamme jälleen”, Urkoth tervehti, ”veljeni.”

*

Samalla hetkellä kun Nevis kohtasi Urkothin katseen huoneen poikki, jokin muuttui.

Nevis tunsi sen luissaan ja ytimissään asti – väreilevän lämmön ja voiman tunteen, josta oli ehtinyt tulla hänelle jo niin kovin tuttu. Neviksen ei tarvinnut lausua sitä ääneen tietääkseen, kenelle tämä voima kuului. Sillä hetkellä hän tiesi vain tämän: tuo voima oli nyt osa häntä, yhtä erottamattomana kuin hänen oma nimensä. Sitä pidätteli takanaan enää hänen oma tahdonvoimansa, joka esti häntä katoamasta kokonaan.

Samalla Nevis myös tiesi, ettei paluuta ollut. Isrothin päätös oli tehty. Sauva oli valinnut hänet, ei ketään muuta. Nennethin sanat yhä kaikuivat syvällä hänen kallossaan: on mahdollista, että Urkothin kukistamiseksi, jonkun teistä on uhrattava henkensä. Hänelle kävisi kuten Freyalle. Vaikka keho oli yhä näennäisesti kääpiötytön oma, ei hänen olemuksestaan ollut enää mitään jäljellä. Se oli pelkkä kuori.

Mutta vaikka ajatus pelotti häntä, oli siinä myös jotain vapauttavaa. Näin Ada ja Sigrid saisivat molemmat elää. He, joilla oli paljon enemmän syitä siihen kuin hänellä. Nevis itse oli jo elänyt satoja elämiä yhden ihmisiän aikana. Hän oli kärsinyt sadan elämän verran kipua ja kokenut tuhansien menetysten tuskan.

Eikä ainoastaan sitä. Nyt kun hän katsoi heitä: Sigridiä, joka näytti kaikin puolin taistelijalta vaaleat hiukset hulmuten, pölyä ja verta panssarillaan, ja Adaa, jonka suurten silmien taakse mahtui niin paljon viisautta ja rakkautta – Nevis tiesi myös, miltä aito onni tuntui.

Miltä tuntui kun hänellä oli jotain taistelemisen arvoista.

”Sigrid…” hän lausui äänellä, joka ei ollut enää täysin hänen omansa. ”Ada…”

Sigrid ja Ada katsoivat häneen. Heidän katseistaan näki, että hekin tiesivät. Ja että hekin tunsivat samalla tapaa.

”Tuo hänet takaisin”, Ada sanoi. ”Muista, kuka olet.”

”Palaa luoksemme”, Sigrid totesi. ”Lupaa se.”

Nevis pudisti päätään. ”En voi luvata sitä.”

Sigrid puri huultaan, kenties etsien kaikkia niitä sanoja, jotka olivat aiemmin jääneet sanomatta. Niille ei ollut aikaa nyt, mutta Nevis ei välittänyt. Sigridin läsnäolo oli tarpeeksi.

”Sitten lupaa tämä”, Sigrid sanoi. ”Taistele loppuun saakka.”

Sen Nevis saattoi vannoa. Voiman kuohahdus hänen sisällään kertoi, että Isroth oli samaa mieltä.

Hän hymyili. Kääntyi Urkothin lähestyvää hahmoa kohti. Ja kohotti Järjestyksen sauvan pysäyttämättömään törmäykseen.

Urkothin kappale sauvaa kohtasi Neviksen oman, ja koko maailma katosi valkoisen valon räjähdykseen.

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 31. osa 26.6
Kirjoitti: Rosmariini - 26.06.2022 13:33:39

Hei taas kaikille! Tätä viestiä kirjoittaessa voin tyytyväisenä todeta, että yli kahden vuoden kirjoitusurakan jälkeen Kasvoton on viimein VALMIS. Olen työstänyt tätä loppua viimeisen muutaman kuukauden ajan ja mm. Sanaseuran kannustamana ja loman siivittämänä olen saanut tämän työstettyä loppuun. Lopetuksesta tuli kuitenkin oletettua pidempi, joten jaoin tämän kahteen osaan, joista tämä on ensimmäinen (postaan epilogin joskus ensi viikon puolella). Olen tosi tyytyväinen siitä, millainen tästä tuli, ja toivottavasti tunne välittyy myös ruudun toisellekin puolelle. Hyviä lukuhetkiä siis tämän (oikeasti) toiseksi viimeisen osan parissa!  ;D

---

XXVII. Abisfyir

Kun Nevis ensi kertaa avasi silmänsä, hän luuli olevansa kuollut.

Kaikkialla hänen ympärillään oli valkoista hohdetta, kuin valon kajasteen kirkkaaksi maalaamaa sumua. Se peitti koko tilan lattiasta kattoon: niin saumattomasti, ettei Nevis ollut edes varma oliko niitä. Maa hänen jalkojensa alla ei tuntunut miltään, kuin hän olisi leijaillut ilmassa. Siitä huolimatta hän ei pudonnut. Alusta kannatteli häntä.

Silti Nevis hätkähti hereille. Hän muisti missä oli vasta hetkeä sitten ollut. Mitä hän oli luullut tehneensä. Hän oli kuvitellut antaneensa itsensä Isrothille. Kadottaneensa itsensä kokonaan.

Mutta hän oli yhä Nevis. Eikä hän ollut täällä yksin.

Mies, joka seisoi hänestä kenties kymmenen askeleen päässä, oli tyystin paikoillaan – niin liikkumatta, että Nevis olisi voinut erehtyä luulemaan tätä patsaaksi. Kaikki hänessä tuki sitä näkyä. Täydellisiin mittasuhteisiin muovattu keho näytti tummalta kuin obsidiaani, ja kaikkialla, minne Nevis katsoi, sitä pitkin risteilivät punaiset, alati liikkuvat rihmat, jotka välkehtivät kuin auringon seinälle heijastamat aaltojen ääriviivat. Mies katseli käsiään, kuin olisi vasta löytänyt ne ensimmäistä kertaa.

Sitten, hitaasti kuin mannerlaattojen liikkeet, hän kohotti katseensa suoraan Nevistä kohti. Silmät olivat verenpunaiset.

Jäätä levisi Neviksen suoniin. ”Urkoth.”

Urkoth kohotti kätensä, suuntasi sen Nevistä kohti ja veti hänet tilan poikki, kuin Nevis olisi vain kala näkymättömän siiman päässä. Nevis oli voimaton vastustelemaan, ja kykeni ainoastaan rimpuilemaan, kun Urkoth nosti hänet ilmaan kietomalla kätensä hänen kurkkunsa ympäri.

”Sinä”, Urkoth lausui. Hänen äänensä raapi korvaa kuin veitsi vasten kiveä.

”Päästä… minut… irti…”

”Yhä niin sisukas. Kenties käsitän nyt, mitä veljeni näki sinussa.” Urkoth veti Neviksen tarpeeksi lähelle kujertaakseen sanansa hänen korvaansa. ”Niin kaunis pikku lemmikki.”

”Älä koske minuun”, Nevis sähähti.

”Voi”, Urkoth nauroi. ”Minä olen koskettanut sinua jo vuosien ajan. Olen sisälläsi tälläkin hetkellä.”

Tavallisessa tilanteessa Nevis olisi nauranut jumalan sanojen hävyttömyydelle, mutta nyt ne herättivät hänessä pelkkää inhoa.

”Kaaoksen juuret ulottuvat syvälle”, Urkoth jatkoi. Hän hellitti otteensa, mutta Nevis tunsi sen haamukivun yhä kaulallaan. ”Vaikka yrittäisit kitkeä sen pois, se itää aina uudelleen.”

Nevis hieroi kaulaansa. ”Mitä tarkoitat?”

”Niin kauan kuin minä elän, elää myös kaaoksen siemen.”

Urkoth odotti, kunnes sanat upposivat syvälle. Kunnes Nevis ymmärsi mitä hän tarkoitti. Nevis muisti yhä Adan sanat itselleen. Silloin hän oli luullut niiden koskettavan vain Freyaa. Mutta nyt hän käsitti, ettei kyse ollut pelkästään hänestä.

Urkothin elämänvoima on sidottu Freyaan. Jos Urkoth kuolee…

Jos tuhoamme Urkothin, hänen mahtinsa katoaa hänen mukanaan. Kuten myös sinun kirouksesi. Silloin sinä olisit todella vapaa.

”Minä elän”, Nevis lausui sanat ääneen, kuin se tekisi niistä enemmän totta. ”Koska sinä elät.”

Urkoth hymyili, väläyttäen rivin veitsenteräviä hampaita. ”Sinä olet minun.”

Äkkiä kaikki oli pelottavan, kivuliaan selvää. Jossain syvällä sisimmässään Nevis oli aina tiennyt sen. Kaikkien näiden vuosien aikana hänellä oli ollut lukemattomia mahdollisuuksia kuolla. Hän oli yrittänyt lopettaa kaiken yksinkin. Mutta kaiken sen halki jokin ohut elämänlanka oli kannatellut häntä kuin vannottu vala, joka pakotti jatkamaan eteenpäin.

Tämä oli totuus. Kylmä ja kaunistelematon. Hän voisi tuhota Urkothin, mutta hän tuhoaisi samalla myös itsensä.

”Nyt kun tiedät tämän”, Urkoth kysyi, ”haluatko yhä vastustaa minua?”

Hetken Nevis mietti, kuinka helppoa olisi vain sanoa ei. Ehkä Urkoth olisi tehnyt hänelle paremman tarjouksen. Antanut hänen elää jossain kaukana tuhosta ja tuskasta, niin kauan kuin hän ei enää puuttuisi asioihin. Kaikki olisi aivan kuten ennenkin.

Mutta hän oli jo kyllästynyt olemaan itsekäs. Hän oli jo tehnyt päätöksensä.

”Mitä niin pahaa siinä olisi?” Nevis kysyi. Ja kohotti kätensä Urkothia vastaan.

Siitä seurasi monta asiaa. Aivan ensiksi Nevis tunsi, kuinka tuttu voiman tunne palasi hänen kehoonsa: sähköisenä kihelmöintinä suonissa, metallin makuna kielellä. Toiseksi hän haistoi sen – ilma suorastaan tihkui otsonin tuoksua. Vasta sitten hän näki sen. Hänen aiemmin tyhjä kätensä ei ollut enää tyhjä. Puristettuun nyrkkiin oli ilmestynyt hehkuvan sininen, täyspitkä keihäs, jonka pinta väreili ja kipinöi kuin Nevis olisi pidellyt käsissään elävää salamaa. Se ei kuitenkaan satuttanut häntä. Sauva tuntui ainoastaan painottomalta, kuin se yhtä aikaa olisi ja ei olisi siinä.

”Nyt minä käsitän”, Urkoth sanoi. ”Veljeni on jo tehnyt sinusta orjasi.”

Urkoth kohotti kätensä myös, ja hänen sormensa ikään kuin pitenivät ja erkaantuivat kunnes hänen kädestään kasvoi kokonaan uusi uloke: kirveen varsi, joka oli yhtä mustanpuhuva kuin kivi, josta Urkothin keho oli tehty. Kirveen terällä tanssivat lieskat hehkuivat samaa punaa kuin hänen silmänsä.

”En tarvitse sinua enää”, Urkoth jatkoi. ”Katoa.”

Urkoth heilautti kirveensä Nevistä kohti.

Lähes kenelle tahansa isku olisi ollut tappava. Kirveen näennäisestä painosta huolimatta Urkoth oli nopea liikkeissään, ja iskun väistäminen oli lähes mahdotonta.

Mutta Nevis piteli kädessään Järjestyksen sauvaa, ja Isrothin voima virtasi häneen sen kautta. Hän ei edes havainnut liikkeen tapahtuvan. Seuraavaksi hän vain tiesi pitelevänsä sauvaa Urkothin kirvestä vasten, vahingoittumattomana. Liike ei tuottanut hänelle lainkaan vaivaa – se oli yhtä luonnollista kuin hengittäminen.

Urkothin kiviset kasvot värähtivät, kuin hän ei aivan käsittäisi, mitä oli tapahtunut. Hitaasti ymmärrys tapahtuneesta hiipi hänen kehoonsa, ja hänen mustat huulensa vääntyivät rumaan irvistykseen. Urkoth heilautti kättään, ja kirveen terä irtosi Järjestyksen sauvasta kipinät sinkoillen.

Urkoth ei antanut levolle sijaa. Hän heilautti kirvestä saman tien uudelleen, mutta kuten ennenkin, Nevis torjui sen nostamalla sauvan kirveen tielle. Vaivattomasti, kuin silmiä räpäyttämällä.

”Miten…” Urkoth irrotti kirveen uudelleen ja astui taaksepäin, alkaen kiertää kehää Neviksen ympärillä. ”h ei edes ole valmis. Miten sinä…”

Nevis pohti vastausta itsekin. Sauva hänen kädessään oli kiistatta Järjestyksen sauva, mutta ei se sama puolikas, jota hän oli pidellyt käsissään heidän kohdattuaan tosimaailmassa. Täällä Neremyn oli kokonainen, aivan kuten Abisfyir. Täällä nuo muinaiset aseet kohtasivat toisensa jälleen kerran, aivan kuten aikojen alussa.

Urkoth iski jälleen, tällä kertaa ylempää kuin ennen. Nevis kuuli kirveen humahduksen korvansa juuressa, ja hetken hän jo luuli iskun leikanneen hänen päänsä irti. Mutta se oli yhä paikallaan, ja Järjestyksen sauva oli vahvana hänen käsissään.

Urkoth karjaisi kiskaistessaan kirveen irti, ja huuto sai Neviksen korvat soimaan. Edellistä iskua seurasi toinen, kolmas – jokaisen niistä Neremyn torjui vaivattomasti. Joka iskulla Urkothin viha kasvoi, ja liekit Abisfyirin terällä paloivat kirkkaampina. Mutta Neremyn vastasi siihen sinisellä hehkullaan, jonka loimun Nevis näki jopa suljettujen silmien takaa.

Nevis käytti hyödykseen Urkothin raivoa, ja iski keihäällä takaisin, pistäen sen Urkothin rintaa kohti. Urkoth kuitenkin väisti iskun, kuten hän väisti seuraavankin. Hän vaikutti näkevän joka liikkeen ennalta, aivan kuten Neremyn torjui jokaisen Abisfyirin iskun. Se oli kuin tanssia: kahden taivaankappaleen loputonta liikettä toistensa ympäri.

”Sinä olet pelkkä kuolevainen”, Urkoth sähisi hampaidensa välistä. ”Et voi päihittää minua.”

”Olet oikeassa”, Nevis käsitti. Hän käsitti myös tämän: ”mutta et sinäkään minua.”

Urkoth iski raivoisasti kuin todistaakseen Neviksen vääräksi, mutta Neremyn käänsi kirveen terän yhtä kevyesti kuin tuuli kieppuvan lehden. Joka iskulla totuus kävi selvemmäksi, ja Nevis lakkasi yrittämästä lyödä vastaan. Se olisi turhaa.

”Etkö kuullut minua? Tuosta ei ole mitään apua.”

Urkoth paljasti hampaansa. ”Vaiti.”

”Et käsitä. Tässä ei ole mitään järkeä. Kumpikaan meistä ei voi voittaa.”

”Hiljaa!”

Nevis torjui jälleen yhden Abisfyirin iskun. Toisin kuin edelliset iskut, tämä tuntui vapinana hänen luissaan ja ytimissään saakka, kuin jalkojen alla järisevä maa. Mutta sekään ei riittänyt murtamaan Neremyniä.

”En käsittänyt sitä ensin”, Nevis jatkoi vetäessään keihään erilleen ja perääntyessään kauemmas. ”Sitä, mitä Ada sanoi minulle matkalla tänne. ’Ainoastaan kun ne kohtaavat toisensa, on ne mahdollista erottaa.’”

Urkoth ei piitannut sanoista. Hän ainoastaan hymyili, kohotti kirveensä ja lähti Nevistä kohti. ”Tahdot siis todella kuolla.”

”Et pysty siihen”, Nevis vastasi. Hän perääntyi, vaikkei oikeastaan nähnyt syytä siihen. Mikään, mitä Urkoth tekisi, ei vahingoittaisi häntä.

”Käskin sinun olla vaiti.”

Nevis pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä haltioiden taruissa kerrotaan sinusta? Että aikojen alussa sinä ja Isroth taistelitte keskenänne maailman korkeimman vuoren huipulla: paikassa, jossa maa ja taivas kohtasivat toisensa. Mutta koska järjestys ja kaaos olivat yhtä vahvoja, jo ensi isku mursi Neremynin ja Abisfyirin kappaleiksi, jotka satoivat kaikkialle maailmaan.”

Jokin tulkitsematon tunne välähti Urkothin kasvoilla. Nevis yritti käsittää mitä jumalan mielessä liikkui sillä hetkellä – jos hän edes ajatteli kuolevaisten tapaan. Urkoth oli ollut poissa tuhansia vuosia. Jos hänellä oli ollut tietoisuus sen ajan, mitä hän oli ajatellut tai tuntenut? Muistiko hän yhä, mitä taistelussa Isrothia vastaan oli tapahtunut?

”Et päihittänyt Isrothia silloin, koska teidän voimanne on pohjimmiltaan samaa”, Nevis sanoi. Samalla hän sanoitti kaiken sen, mitä hän ei ollut ymmärtänyt aiemmin. Miksi Urkothin hänelle antamat kasvot eivät olleet toimineet silloin, kun Järjestyksen sauva oli ollut lähettyvillä. ”Etkä tule päihittämään häntä tälläkään kertaa.”

Urkoth oli nyt riittävän lähellä iskeäkseen uudestaan, mutta hän ei tehnyt niin. Sen sijaan hän epäröi. Kuin hän ei aivan tietäisi, mitä tehdä.

”Voimme taistella ikuisesti, mutta kumpikaan meistä ei voita”, Nevis jatkoi. ”Järjestys ja kaaos tulevat aina olemaan riidoissa. Kunnes maailma päättyy.”

Urkothin katseessa välähti uusi tulkitsematon tunne. Mutta se katosi jälleen, ja Urkoth iski vielä kerran Abisfyirin koko voimalla. Sen liekkien loiste levisi itse kirveestä Urkothin kehoon, punaisena hehkuviin suoniin. Neremyn iskeytyi sitä vasten kuin ukkosen jyrähdys, ja hetken Nevis pohti kuuluiko sen ääni tämän paikan ulkopuolelle – kauas toisaalle, jossa Sigrid ja Ada yhä odottivat häntä.

Mutta hän ei koskaan tulisi palaamaan. Hän oli pannut sen itse sanoiksi. Tämä taistelu jatkuisi ajan loppuun saakka. Kunnes he käsittäisivät kaiken käsityksen ajasta, ja maailma muuttuisi tomuksi heidän ympärillään.

Kenties niin oli jo käynyt, ja aika tämän tilan ulkopuolella kävi nopeammin – yksi henkäys täällä olisi vuosituhannes oikeassa maailmassa.

Tuon ymmärryksen myötä Nevis vajosi tietynlaiseen tiedottomuuteen, eikä hän enää jaksanut laskea Urkothin häntä kohtaan tähdättyjä iskuja – niistä jokainen kääntyi hänen tahdostaan huolimatta. Hänen ruumiinsa taisteli, mutta hänen mielensä oli muualla, sillä Nevis tiesi, ettei hänen yksittäisillä teoillaan enää olisi merkitystä. Hän oli jo tehnyt osansa antaessaan kehonsa Isrothille. Hän oli enää pelkkä työkalu, Isrothin tahdon väline.

Mutta yhtä asiaa Nevis ei ymmärtänyt. Jos hän oli ainoastaan Isrothin välikappale, miksi hän oli yhä täällä? Hänellä oli yhä oma mieli, oma tietoisuus. Isroth saattoi ohjata hänen kehoaan, mutta jokaisen oivalluksensa Nevis oli rakentanut itse.

Ja jos hän oli yhä täällä – oliko Freya yhä jossain tuolla?

Vain sinä voit pelastaa minut.

Mitä useamman palan Urkoth löytää, sitä vähemmän ystävästänne on jäljellä.

Urkoth oli antanut Nevikselle vastauksen itse.

Tämä keho on jo miltei valmis.

Miltei, muttei kokonaan.

Neremyn oli kokonainen – samalla tapaa kuin Abisfyir. Mutta ei oikeassa maailmassa. Oikeassa maailmassa Isrothin mieli oli yhä Neviksen kehon vanki. Aivan kuten Urkoth Freyan.

Neremyn ei ollut ehjä, koska sen viimeinen kappale oli Freyan. Se oli viimeinen asia, joka esti häntä katoamasta kokonaan. Ja viimeinen asia, joka piti Neviksen yhä elossa.

Siksi asian täytyi olla myös toisin päin –

Abisfyirin tulta on sinunkin luissasi, puolihaltia. Sen sirpaleet on kudottu suontesi verkkoon ja tajuntasi kerroksiin. Sinä olet minun.

Heidät oli sidottu toisiinsa – ei Urkoth ja hän, vaan Freya ja hän.

Heistä kumpikaan ei voinut voittaa yksin. Eikä heistä kumpikaan voinut luovuttaa tuhoamatta toista.

Mutta yhdessä heillä oli siihen vielä mahdollisuus.

*

Vuosituhansien ajan maailma oli jatkanut kulkuaan ilman Urkothia. Sukupolvia oli syntynyt ja kuollut hänestä piittaamatta: niin monia, että he olivat alkaneet unohtaa todellisen paikkansa. Todelliset jumalansa.

Kunnes eräänä päivänä hän oli herännyt. Kääpiön käsi oli tarttunut hänen mahtinsa sirpaleeseen, ja hän oli jälleen muistanut, millaista oli elää.

Sen olisi kaiken tullut olla helppoa. Kääpiö oli pelkkä kuolevainen, aivan kuten puolihaltia, jonka kehossa Isroth tällä hetkellä asui.

Mutta jokin oli pielessä. Vaikka Urkoth oli näennäisesti kokonainen, hänestä tuntui aivan kuin jotain puuttuisi. Se jokin oli sama, joka esti häntä käyttämästä kaikkia voimiaan ja murskaamasta Isrothia täysin. Se käänsi hänen omat iskunsa häntä vastaan. Pidätteli häntä siltä kaikelta, minkä hän ansaitsi.

Moista häväistystä hän ei voinut hyväksyä.

Mutta vaikka Urkoth kuinka yritti, ei hän voinut paikantaa tuota puuttuvaa palasta. Hän saattoi vain taistella ja kuulla, kun puolihaltia aneli häntä Isrothin kasvoilla.

”Freya. En tiedä kuuletko minua, mutta yritän silti.”

Urkoth nauroi. ”Freya on kuollut. Ja kohta liityt hänen seuraansa.”

”Ei”, puolihaltia sanoi, eikä hän kohdistanut sanojaan Urkothille, vaan jollekin toiselle. ”Sinä elät vielä, koska minäkin elän. Pala Urkothia elää minussa, ja pala Isrothia sinussa. Mutta vain palanen. Sinä olet paljon muutakin.”

”Tuo on turhaa!” Urkoth vastusti. ”Hän ei ole täällä.”

Siitä huolimatta puolihaltia jatkoi.

”Freya… haluan, että tiedät, ettet ansainnut sitä, mitä sinulle tapahtui. Olet pelkkä lapsi, joka oli väärässä paikassa väärään aikaan, ja Urkoth käytti sitä hyväkseen. Aivan kuten hän käytti minua.”

Urkoth iski, ikään kuin se olisi pitänyt puolihaltian vaiti. Hän oli väärässä.

”Tiedän, että sinuun sattuu. Tiedän, koska minäkin menetin kaiken. Siksi halusin olla joku toinen. Valitsin Urkothin, koska en halunnut olla heikko. Mutta en tarvitse häntä enää. Vaikka voimattomana olo on pelottavaa… tämä sattuu vähemmän kuin toinen tie.”

Urkoth kohotti Abisfyirin, jonka terä oli hänelle yhtä tuttu kuin hänen oma ihonsa. Mutta terä tuntui raskaalta, kuin hän olisi uupunut kaikista antamistaan iskuista.

Kuinka se oli mahdollista?

”Sinun tulee vain päästää irti”, puolihaltia sanoi. ”Päästä irti, ja minä päästän irti.”

Abisfyirin terä välkähti kuin kynttilä tuulessa, kuin liekit eivät olisi aivan jaksaneet palaa yhtä kirkkaina kuin ennen.

”Päästä irti, niin tämä kaikki on ohi”, puolihaltia sanoi. Ei – hänellä oli nimi. Nevis. ”Tartu käteeni.”

Nevis ojensi sen. Urkoth tahtoi iskeä sen Abisfyirillä poikki, mutta hänen kehonsa ei totellut häntä. Se oli kuin kiveä.

”Voit päästää irti”, Nevis sanoi. ”Pärjäät ilman häntä. Nyt sinulla on meidät.”

Heidät.

Hänen ei olisi pitänyt muistaa, mutta hän muisti silti.

Nevis. Pyörittämässä häntä tavernan halki, auttamassa häntä unohtamaan. En halua takaisin pimeään. Ada. Loihtimassa hänelle tarinoiden kuvia: sellaisia, joissa on aina onnellinen loppu. Kukaan ei voi satuttaa sinua täällä. Sigrid. Seisomassa aina hänen rinnallaan, valvomassa ettei hänelle tapahtunut mitään. Mennään, jos olet valmis.
   
Hän oli sekä yhtä aikaa ei ollut Urkoth. Hän muisti elämän tätä ennen, vuosituhansia jatkuneen pimeän. Kaiken alla sykkineen kylmän vihan. Mutta hän muisti myös tämän elämän, kaikki tähän johtaneet hetket. Kääpiökaupungin rauniot maan alla. Syväsuon kaupungin ja sitä ympäröivän erämaan. Ja kaiken mikä tuli sitä ennen. Pitkän matkan pimeän halki.

Tule lähemmäs, Freya. Löydä meidät. Pelasta meidät.

Äiti. Isä. Hänen kotinsa.

Hän oli ollut yksin. Hän oli ollut heikko, eikä hänellä ollut ketään muuta kuin Urkoth.

Hyväksy kohtalosi.

”Päästä irti”, Nevis toisti jälleen. ”Niin sinuun ei enää satu. Minä autan sinua.”

Urkoth – ei, Freya, puri hampaansa yhteen. Hänen koko kehonsa tärisi, taisteli itseään vastaan. Se teki kipeää, eikä Freya olisi halunnut mitään muuta kuin että kipu loppuisi. Sitä oli jo jatkunut niin pitkään.

”Mutta jos päästän irti…” hän lausui äänellä, joka yhtä aikaa oli sekä ei ollut hänen omansa. ”Kuolenko minä?”

”Sitten olet vapaa”, Nevis vastasi. ”Sitten olemme molemmat vapaita.”

Freya huomasi, ettei ajatus enää tuntunutkaan niin pelottavalta. Siinä oli oikeastaan jotain lohdullista.

”Oletko valmis?” Nevis kysyi.

Ei! Toinen ääni Freyan sisällä huusi, ja Freya tiedosti sen Urkothiksi. Et ole mitään ilman minua. Mutta ääni oli enää etäinen kaiku, muisto toisesta elämästä.

”Päästä irti.”

Freya sulki silmänsä. Hän päästi irti, ja vapaus syleili häntä aavan sinisen ulapan lailla.

*

Jälkikäteen, Sigrid ei osannut kunnolla selittää, mitä luolassa Antropolin alla oli tapahtunut.

Yhdellä hetkellä hän oli seissyt luolan keskellä ja katsonut sivusta, kun Nevis ja Urkoth kohtasivat toisensa. Toisella hän muisti pelkän välähdyksen, jonka jälkeen kului määrittelemättömän kauan aikaa. Se olisi yhtä hyvin voinut olla silmänräpäys tai ikuisuus. Sigrid ei ollut varma, oliko menettänyt tajuntansa, vai oliko kyse taikuudesta. Seuraava asia, jonka hän muisti, oli Neviksen tajuton keho hänen jalkojensa juurella. Freyan käsi oli Neviksen kädessä, eikä luolassa ollut enää jälkeäkään mistään yliluonnollisesta. Järjestyksen sauva oli kadonnut, ja peili, jonka pinta oli vielä hetkeä sitten leiskunut punahehkuisena, oli nyt musta ja tasainen, kuin se olisi muuttunut kokonaan kiveksi.

Kun Nevis avasi silmänsä, ensimmäisenä Sigrid pani merkille niiden värin. Ne olivat harmaat – tasaiset ja kirkkaat kuin pilvinen päivä tai kallion tukeva pinta. Niiden väri pysyi sellaisena, vaikka Sigrid kumartui hänen ylleen. Ja Sigridistä ne olivat maailman kauneimmat silmät.

”Sinä palasit”, Sigrid henkäisi.

”Niin palasin”, Nevis vastasi.

Sigrid hymyili. Hän otti Neviksen kasvot käsiinsä, ja painoi huulensa hänen huulilleen.

He eivät suudelleet toisiaan ensi kertaa, mutta tämä tuntui siltä. Sigrid ei aivan osannut selittää miksi. Kuin heidän aiemmissa suudelmissaan olisi ollut jotain keinotekoista, ja tämä oli aidointa, mitä heidän välillään oli tapahtunut. Nevis vastasi suudelmaan, eikä Sigrid välittänyt hetkeen mistään muusta.

Vasta poltteleva tunne hänen niskassaan havahdutti hänet. Hän käsitti, että Ada oli katsellut heitä. Kun Sigrid nosti katseensa, Ada kääntyi pois ja kumartui Freyan puoleen, kykenemättä täysin kätkemään värettä äänessään.

”Freya?” hän kysyi. ”Oletko se sinä?”

Sigridin vierellä Freya liikautti kättään. Sigrid havaitsi kehonsa jännittyvän, valmistautuvan lähestyvään vaaraan.

Mutta Freyan käsi ainoastaan puristi Neviksen kättä tiukemmin.

”Kuulin sinut”, hän sanoi hiljaisella äänellä, joka oli täysin hänen omansa. ”Teidät. Muistin… teidät kaikki.”

”Entä Urkoth?” Ada kysyi. ”Mitä hänelle tapahtui?”

”Hän ei ole enää täällä”, Freya sanoi, eikä Sigrid epäillyt hänen vastaustaan hetkeäkään. Luolassa oli hämärää ja tyhjää, ja maa heidän jalkojensa alla oli vaiti. Jos järjestys ja kaaos taistelivat yhä, he eivät tehneet sitä tässä maailmassa. Täällä jäljellä oli vain hiljaisuus.

”Miten?” Ada kysyi.

”Minä päästin irti”, Freya vastasi.

”Se on pitkä tarina”, Nevis lisäsi. ”Kerron sen teille heti, kun jaksan.”

Sigrid hymyili. Hän tunsi säryn jäsenissään, pitkän päivän jälkeisen uupumuksen. Siitä huolimatta hän ei olisi mieluummin ollut missään toisaalla.

Hänen vierellään Ada auttoi varovasti Freyan istumaan. He katselivat hitaasti ympärilleen, kuin maisema aukeaisi heidän edessään ensimmäistä kertaa. Kuin löytöretkeilijät uudessa maassa.

”Onko se nyt ohi?” Freya kysyi. Hänen kätensä meni vaistomaisesti hänen kaulalleen, jossa hän oli niin pitkään kantanut punaista riipusta. Sitä ei enää ollut, mutta ele yhä jäi. Sigrid ei ollut varma, pääsisikö Freya siitä eroon koskaan. Tapahtunut vainoaisi häntä vielä pitkään, kuten Sigridin oma menneisyys yhä vainosi häntä.

Mutta hän ei enää pelännyt muistojaan. Sillä ne olivat juuri sitä – muistoja. Ne olivat osa häntä, kuin arvet hänen ihollaan tai uurteet hänen kasvoillaan. Ne tekivät hänestä inhimillisen, eikä hän olisi pyyhkinyt niitä pois kaikesta kivusta huolimatta.

Ajan myötä Freyakin ymmärtäisi sen. Eikä heillä ollut jäljellä enää muuta kuin aikaa.

”Se on melkein ohi”, Ada sanoi. ”Jäljellä on vielä yksi asia.”

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, VIIMEINEN OSA 2.7
Kirjoitti: Rosmariini - 02.07.2022 11:50:31

No niin, tässä se nyt virallisesti on - Kasvottoman viimeinen osa.

Ennen varsinaista lukua haluan kirjoittaa pienen kiitospuheen, koska tämä teksti on kuitenkin ollut työn alla jo marraskuusta 2019 ja sen saaminen päätökseen oli itselleni iso asia. Kuten jo itse tarinan alkusanoissa kerron, Kasvoton lähti alun perin D&D-porukkani kampanjasta "Ghosts of Saltmarsh" joka alkoi syksyllä 2019. Ensimmäisissä luvuissa tarina seurasi kampanjaa todella läheisesti aina kartanon layoutista siellä tapahtuneisiin asioihin kuten hämähäkkihyökkäykseen ja kellarissa tapahtuvaan taisteluun. Kuitenkin jo kellarin alapuolisissa raunioissa tarina alkoi erota alkuperäislähteestä, sillä esim. toivomuspeilejä tai Urkothia ei koskaan oikeassa kampanjassa ole, vaan nämä ovat itse keksimääni mytologiaa, joka lähti alkujaan kaverini kääpiöhahmon demonipatronista ja alkoi siitä elää omaa elämäänsä. Taistelu laivalla on vielä jotakuinkin kampanjan mukainen, ja siitä inspistä on saanut myös vierailu Vurian raunioissa, mutta tässä vaiheessa tarina on kuitenkin jo juonellisesti niin erilainen, että se elää jo käytännössä omaa elämäänsä. Joka tapauksessa, haluan kiittää tuota D&D-kamppista ja kaikkia siinä pelanneita ystäviäni ja heidän hahmojaan, joihin myös Kasvottoman hahmot pohjautuvat - ilman teitä tätä tarinaa ei olisi. ♥

Lisäksi haluan kiittää kaikkia minua inspiroineita kirjallisia teoksia. Kenties suurimpana kirjallisena inspiraationa tälle tarinalle on toiminut Patrick Rothfussin Kuninkaansurmaajan kronikka, ja yhtäläisyyksiä Neviksen ja Kvothen hahmojen välillä onkin jonkin verran, mm. kaduilla vietetty menneisyys, itsepuolustustaitojen oppiminen ja lopulta "kuninkaan" (tai tässä tapauksessa Hopeatähden) surmaaminen, joka saa Legioonan joukot hänen peräänsä. Tarinan nykyhetkessä Nevis ja Kvothe molemmat pakoilevat menneisyyttään, vaikka päätyvätkin kohtaamaan sen eri tavoin. Muita tätä inspiroineita kirjallisia teoksia ovat mm. John Gwynnen Faithful and the Fallen & Of Blood and Bone-sarjat, joista esim. Isroth on saanut nimensä tarinan pääpahikselta eli Asrothilta; Andrzej Sapkowskin the Witcher-sarja, joka inspiroi erityisesti väliosissa esiintyvää dialogipohjaista kerrontaa ja yleisesti ottaen tarinan tyyliä; N.K. Jemisinin Broken Earth-trilogia, joka on myös toiminut tyylillisenä inspiraationa erityisesti tarinan loppupuolella ja opetti, että polyamoria on oikeasti tosi jees, sekä totta kai suosikkikirjailijani J.R.R. Tolkien, joka on vaikuttanut suuresti erityisesti mytologioiden syntyyn ja vähän kaikkeen muuhunkin.

Lopuksi haluan tietysti kiittää kaikkia lukijoitani. Erityismaininnan saavat Salaisen Sanaseuran jäsenet, jotka varmasti tunnistavat itsensä. Olen koko Sanaseuran olemassaolon ajan luetuttanut tarinasta pätkiä meidän lukupiirissämme ja saanut lukemattomia hyviä kommentteja, jotka ovat auttaneet jatkamaan tätä tarinaa eteenpäin. Jopa silloin kun tarina on junnannut pitkään paikallaan tai motivaatio on ollut jossain kaivon pohjalla Sanaseura on auttanut jatkamaan eteenpäin - joten kiitos. Lisäksi haluan erityisesti kiittää kaikkia tarinaa Finissä kommentoineita, joita ovat Fiorella, hiddenben, Kaarne, Thelina, Sokerisiipi, sugared, kaaos ja flawless. Lopuksi vielä kiitokset kaikille niille näkymättömille lukijoille, jotka ovat jaksaneet lukea tekstiä kommenttia jättämättä - tekin olette tärkeitä, ja tiedän että teitä on paljon, koska tarinalla on jo 15000 lukukertaa Finissä. Tämä on enemmän kuin millään tekstilläni Ao3:n puolella, joka on tosi kova juttu - kiitos teille. ♥

Toivottavasti viimeinen osa on mieleenne, ja sitoo tarinan palat yhteen tavalla, jonka koette sopivaksi. Ehkä jonain päivänä saan tämän vielä työstettyä kirjamuotoon siten, että Kasvoton saataisiin vielä kansien väliin, mutta näillä näkymin se ainakin pysyy Finissä vielä jonkin aikaa. :)

---

Epilogi: Mies peilissä

”Asia on aivan kuten kuvittelinkin”, Ada sanoi. Hän katsoi ylöspäin, kohti mäen päällä häämöttävän kartanon varjoa. Vaikka jokin osa Adasta oli kuvitellut toisin, kartano näytti täysin samalta kuin ennenkin – lukuun ottamatta ohutta lumikerrosta, joka maalasi maiseman heidän ympärillään unenomaisen valkeaksi. ”Urkothin voima on poissa. En aisti hänestä enää jälkeäkään.”

”Kaupunginkaarti vahvistaa kertomuksen”, Sigrid sanoi. ”Gremsin joukot kävivät täällä joitain päiviä sitten. Urkothin ansat olivat poissa. Ruumiit on nyt kannettu ulos, ja kulkureitit kartanon alapuolisille raunioille suljettu. Sinne ei enää ole pääsyä, ellei reittiä räjäytä auki.”

Ada nyökkäsi. Vaikka hän tiedosti, että pääsy raunioille oli tehty lähes mahdottomaksi, oli se yhä mahdollista riittävällä tahdonvoimalla. Ihmiset eivät koskaan käsittäneet, että jotkut asiat oli tehty jätettäväksi rauhaan.

”Kaikki on siis valmista”, Nevis sanoi. ”Voit palata kotiin.”

”Niin”, Ada vastasi. ”Mutten voi jäädä sinne. Minun täytyy kertoa äidilleni, mitä tein pelastaakseni teidät. Taikuus, johon turvauduin… on kiellettyä. Rangaistuksena on karkotus.”

Kaikista heistä Freya vaikutti hämmentyneimmältä kuullessaan vastauksen. ”Mutta sinä pelastit maailman!”

”Sillä ei ole väliä. Tämä on ensimmäinen ja tärkein sääntö. Druidit suojelevat maailmaa kaaokselta. Eivät turvaudu siihen.”

”Etkö voisi vain olla kertomatta?”

”Se ei olisi oikein. Ja vaikken kertoisikaan, he näkisivät sen. Veritaikuus jättää jäljen. En voi kutsua itseäni enää druidiksi.”

Freya nyökkäsi. Hänkään ei voinut kieltää, ettei Adan muuttunut ulkomuoto herättänyt huomiota. Sellaista jälkeä ei olisi voinut kätkeä edes lumouksella.

”Mikä sinä sitten olet?” Freya kysyi.

Ada joutui pohtimaan vastausta hetken. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi asiaa. Mitä muuta hän oli druidin lisäksi?

”Pelkkä haltia”, Ada käsitti. ”Niin kai.”

”Oletko surullinen?”

”Oikeastaan… en.” Ada yllättyi, kuinka nopeasti vastaus tuli. Ja kuinka luontevalta se kuulosti. Hän ajatteli ensin Varithia, sitten itseään. Kaikkea sitä, mitä heiltä oli kielletty vain siksi, koska joku tuhat vuotta sitten oli päättänyt niin. Kaikkea sitä mitä häneltä odotettiin vain siksi, että hän oli äitinsä poika. Vaikka hänellä tulisikin ikävä äitiään ja isäänsä, oli jo aika päästää irti.

”En ole tuntenut oloani mukavaksi druidien parissa enää pitkään aikaan. Ehkä tämä on parhaaksi.”

Freya hymähti – hän vaikutti ymmärtävän, mistä on kyse.

”Nyt olemme molemmat vapaita”, hän sanoi.

”Ei”, Nevis korjasi. Ada tunsi Neviksen käden puristuvan omansa ympärille, ja hänen lävitseen kulki lämmön sykähdys, jollaista hän ei ollut tuntenut pitkään aikaan. Ennen sitä hetkeä hän ei ollut varma, kykenisikö enää koskaan tuntemaan mitään sellaista. Mutta hän tunsi. ”Nyt meistä jokainen on vapaa.”

”Oletko valmis?” Ada kysyi. Hän nyökkäsi kartanon suuntaan: kohti menneisyyttä, jonka heistä kumpikin jo luuli sulkeneensa taakseen.

”Oletko sinä?” Nevis puristi hänen kättään tiukemmin.

”Olen”, Ada vastasi. Hän antoi lämmön kiertyä langaksi heidän sydäntensä välille. Kun tila oli ennen tuntunut kipeältä ja ahtaalta, se ei ollut sitä enää.

Sinne tuntui mahtuvan koko maailma.

*

Korppikeron kartano oli ehkä joskus ollut kaunis.

Nyt, kun Nevis näki sen toista kertaa, hän osasi katsoa rosoisen ulkomuodon taakse. Erottaa taidokkaasti kaiverretut holvikaaret ja ikkunoiden karmit, paksun pölykerroksen alla kiiltävän lattian.

Aika ei ollut kohdellut paikkaa hyvin. Kenties se oli aina tuomittu siihen – olihan Urkoth kietonut lumouksensa paikan ympärille jo kauan ennen sen rakentamista. Kaikkialla, minne he katsoivat, jokin repsotti tai oli poissa paikoiltaan. Mutta kaiken tuon alla oli jotain käyttökelpoista ja arvokasta. Kenties, ajan kanssa, siitä saisi hyvän kodin.

Ongelma oli kuitenkin juuri siinä – Nevis ei tiennyt, paljonko aikaa hänellä oli.

Vaikka Isroth ja Urkoth olivatkin poissa, Nevis yhä heräsi joka yö painajaisiin, aivan kuten Freya. He pitelivät toisiaan niiden halki, sillä heistä kumpikin tiesi, miltä toisesta tuntui. Mutta vaikka he nukahtivat uudelleen, ei heistä kumpikaan tuntenut oloaan aamulla levänneeksi. Kenties kaikki vain johtui tästä paikasta: Korppikeron kartano kätki sisäänsä liian paljon muistoja, ja kadottaakseen ne heidän täytyisi mennä mahdollisimman kauas.

Siitä huolimatta heidän oli yövyttävä siellä vielä hetki, vain varmistaakseen, että kaikki todella oli hyvin. Ja joskus avain omien pelkojen voittamiseksi oli kohdata ne silmästä silmään palaamalla niiden lähteelle.

Oli viileä keskitalven ilta, kun heistä jokainen oli kokoontunut olohuoneeseen, jonka Ada oli taikuutensa ansiosta onnistunut loihtimaan viihtyisäksi – hämähäkinseitit oli siivottu, sohvan tomut tomutettu, ja kamiinassa paloi valkea.

Nevis ja Sigrid makasivat sohvalla raajat toisiinsa kietoutuneena, vaikka heistä kumpikin oli taistellut pitkään siitä, kumpi saisi maata alla ja kumpi päällä. Lopulta Nevis oli vetänyt lyhyemmän tikun, ja hän päätyi Sigridin kannateltavaksi, vaikka olikin naista pidempi. Heidän viereisellä tuolillaan Ada luki – kenties Jaspiksen kartanoon jättämää muodonmuutosten käsikirjaa – ja kuljetti kättään hajamielisesti Neviksen hiusten halki. Vaikka Neviksen keho oli tullut Adalle hyvin tutuksi viime päivien aikana, hänen hiuksensa tuntuivat aina vetävän Adaa itseään kohti. Kenties ne muistuttivat häntä jostakin, ja niiden hyväily toi hänelle turvaa.

Sillä hetkellä Nevis tunsi Freyan koputuksen olkapäällään. Freya oli ottanut tavakseen viettää paljon aikaa omissa oloissaan, jonka ansiosta jokainen läheisyys oli luottamuksen osoitus.

”Isä?” Freya kysyi, ja Nevis hymähti huvittuneena. Toinen Freyan uusista tavoista oli kutsua häntä ja Adaa kumpaakin isäksi, samoin kuin Sigridiä äidiksi. Kuin he olisivat perhe, vaikkakin erikoinen sellainen. ”Tein sinulle jotakin.”

Freya ojensi Nevistä kohti jotakin – pienen palan paperia, josta katsoivat takaisin Neviksen kasvot.

”Piirsin sinut”, Freya sanoi. ”Mitä mieltä olet?”

Nevis tuijotti paperia sanattomana. Piirros oli täysin hänen näköisensä, jokaista piirrettä myöten. Freya oli jopa vanginnut Neviksen iholle piirtyneet arvet ja yksittäiset, päälaelta paenneet hiussuortuvat.

”Tämähän on uskomaton”, Sigrid sanoi Neviksen takaa. ”En tiennyt, että olet näin taitava.”

”En minäkään, ennen tätä hetkeä”, Freya sanoi. ”Tai… kai minä joskus olin hyvä tässä. Ennen—kaikkea tätä.”

Adan kasvot täyttyivät lämmöstä. ”Olen niin ylpeä sinusta. Yhdennäköisyys on ilmeinen.” Ada nyökkäsi Nevistä kohti. ”Näytät komealta.”

Sanojen olisi tullut herättää jotain Neviksessä: hän käsitti, että oli ihme, että Ada oli päästänyt hänet niin lähelle niin nopeasti. Siitä huolimatta hän kykeni ainoastaan olemaan vaiti.

”Menit hiljaiseksi”, Freya kurtisti kulmiaan. ”Etkö pidäkään siitä?”

”Pidän”, Nevis sai sanotuksi. ”Pidän todella. Minä vain—”

Freyan huulet värähtivät. Nevis huokaisi syvään. Sellaiselle ilmeelle ei voinut sanoa ei. Hän nousi paremmin istumaan ja katsoi Freyaa suoraan silmiin.

”Freya… Silloin kun olin ikäisesi, minulla oli joku. Joku tärkeä. Hän oli taitava piirtäjä, aivan kuten sinä. En koskaan unohda ensi kertaa, kun hän piirsi minut.”

Rannasta heijastuva kuunvalo. Laineiden liplatus Antropolin rantaa vasten. Paljaat hiekkaan uponeet varpaat.

”Mitä sitten tapahtui?” Freya kysyi.

”Menetin hänet”, Nevis vastasi. Hän käsitti, ettei ollut koskaan juuri puhunut Arissasta tällä tapaa – aivan kuin Nevis olisi piilottamalla muiston kaikilta muilta kuin itseltään voinut säilyttää hänet kauemmin. ”Hän kuoli suruun, enkä nähnyt sitä ajoissa.”

”Kadutko sitä, että menetit hänet?”

”Sitäkin”, Nevis vastasi. ”Mutta kaikista eniten kadun sitä, etten antanut hänelle tarpeeksi. Jos voisin tehdä jotain uudestaan, arvostaisin häntä enemmän. Viettäisin hänen kanssaan enemmän aikaa, koska tietäisin, ettei sitä ole paljoa. Nauttisin niistä hetkistä, jotka meillä olisi jäljellä. Vaikka ne eivät kestäisikään ikuisesti.”

Freya nyökkäsi. Nevis näki hänestä, että hän aisti sen, aivan kuten Nevis aisti sen itse. Heidän aikansa oli rajattu, vaikka heistä kumpikaan ei tiennyt, kuinka pitkäksi aikaa. Kenties kyse oli päivistä, kenties vuosista – hyvällä tuurilla kymmenistä. Varmaa oli ainoastaan se, ettei kaikki ollut kuten ennen. Urkothin elinvoima oli kannatellut heistä kumpaakin niin pitkään, etteivät heidän kehonsa enää toimineet samalla tapaa ilman sitä. Kyse oli pitkälti samasta ilmiöstä, mitä Adakin oli kuvaillut: kaikki taikuus jättää jäljen.

Ehkä helpoin sitä kuvaava tunne oli väsymys. Nevis tunsi olonsa paljon vuosiaan vanhemmaksi, kuin kaikki käytetyt kasvot olisivat tuoneet mukanaan niiden kantamat vuodet. Se ei näkynyt Freyan piirtävän miehen kasvoilla – Nevis tunsi sen ainoastaan ihonsa alla. Se oli painoa, josta hän ei koskaan täysin pääsisi eroon.

Heistä kukaan ei sanonut sitä ääneen, ei ainakaan suoraan. Kenties lähimmäs oli päässyt Ada, silloin kun he rakastelivat ensi kertaa. Heistä kumpikin oli varovainen, niin varovainen: kaikki muistot heidän välillään olivat hauraita kuin särkyvä lasi. Mutta sillä hetkellä hellyys oli juuri sitä, mitä heistä kumpikin kaipasi.

Tahdotko tehdä tämän yhä, Nevis oli kysynyt, kädet Adan paljailla lanteilla, vaikka menettäisit minut?

Tahdon, Ada huokaisi hänen ihoaan vasten. Vartalo kaartui Nevistä kohti kuin kukka aurinkoon. Tahdon. Yhä, kun Neviksen suudelmat hänen kaulallaan saivat hänet unohtamaan oman nimensä.

Ymmärräthän, etten voi olla yksin sinun, Nevis totesi kaiken jälkeen, kun Adan valkeat hiussuortuvat kiertyivät hopeisten ympärille. Rakastan myös häntä.

Sillä ei ole väliä, Ada oli vastannut, vaikka Sigrid ei ollutkaan heidän luonaan. Kun he olivat kahden, hän olisi voinut anella Nevistä omakseen pitääkseen hänet ikuisesti. Mutta hän ei tehnyt niin. Pääasia on se, että rakastat.

Sen tunteen Nevis tunsi nytkin, pidellessään Freyan piirrosta kädessään. Mennyt ja tuleva kohtasivat juuri siinä – rakkaus Arissaa, Freyaa, Sigridiä ja Adaa kohtaan. Rakkaus äitiä kohtaan. Ja rakkaus häntä itseään kohtaan.

”Kenet ajattelit piirtää seuraavaksi?” Nevis kysyi, viittoen kummallekin puolelleen. ”Sinulla on niin monta vaihtoehtoa.

”Ehkä itseni”, Freya vastasi. ”Siitä on niin kauan kun… kun olin oma itseni. Piirtäminen… auttaa minua muistamaan.”

Nevis hymyili. Se oli tärkeää. ”Älä koskaan unohda, kuka olet.”

”Minä lupaan”, Freya vastasi. Hän palasi lattialle istumaan ja alkoi luonnostella uutta piirrosta – tällä kertaa nuoren, kiharapäisen kääpiötytön kasvoja.

Yhä Freyan lähdettyä, Nevis unohtui katselemaan piirrosta, kuljettamaan sormiaan omia kasvojaan pitkin, aivan kuin ne olisivat peili, joka heijasti hänet sellaisena, kuin hän oli tahtonut nähdä itsensä jo pitkään. Sinä samana Neviksenä, joka hän oli ennen tätä kaikkea: ennen lukemattomia kasvoja ja niiden kantamaa onnea ja kipua. Tai ainakin niin lähellä sitä Nevistä kuin hän saattoi olla. Liian paljon oli muuttunut niistä ajoista kaiken ollakseen kuin ennen. Hän tuskin muisti itseään kaikkien niiden kasvojen alta, ja peiliin katsominen teki yhä kipeää, koska ne olivat yhtä aikaa äidin ja Hopeatähden kasvot.

Mutta Adalle, Sigridille ja Freyalle ne tuntuivat riittävän. He näkivät kaiken tuon kivun taakse, eivätkä heille ne olleet vihaiset tai surulliset kasvot. Eivät murhaajan eivätkä petturin kasvot. Heille ne olivat vain Neviksen kasvot. Ystävän kasvot. Rakkaan kasvot. Kasvot, joita saattoi koskettaa hellästi, vaikka ne olivat kokeneet niin kovia. Silmät, joihin saattoi upottaa itsensä. Huulet, joita vasten saattoi kadottaa itsensä. Ja kasvot, joita heistä kukaan ei unohtaisi koskaan.

Juuri se teki niistä erityiset ja kauniit.

---

fin

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32
Kirjoitti: hiddenben - 15.07.2022 21:04:25

Sain luettua Kasvottoman aiemmin tänään loppuun ja yritän nyt koota ajatuksiani kommentin muotoon. Oli todella erilainen kokemus lukea kokonaisuus e-kirjana, mikä minulle tarkoittaa kuin oikeana kirjana, verrattuna siihen, että olisin lukenut kokonaisuuden Finissä tai jopa kommentoinut lukua kerrallaan. Koen, että kun pitkän tekstin lukee "kuin oikeana kirjana", siihen saa ihan eri otteen. Joten! Kommentoin tätä mahdollisuuksien mukaan kokonaisuutena tai ainakin niihin asioihin liittyen, jotka ovat näin tuoreeltaan päällimmäisenä mielessä :)

Ensinnäkin ihan mahtavaa, että sait tämän valmiiksi! ♥ Kun aloit kirjoittaa tätä, Salaista sanaseuraa ei vielä ollut, joten kommentoin tätä ensimmäisen kerran vielä pelkkänä finiläisenä. Tuntuu kuitenkin, että olen seurannut tätä ihan alusta alkaen ja on ollut ilo olla mukana tsemppaamassa matkan varrella :) Lukiessa oli myös hauskaa huomata, kun eteen tuli tuttuja kohtauksia ja muistin etäisesti, mitä olin silloin tällöin kommentoinut. Toiseksi tästä tekstistä huomaa, että olet kehittynyt kirjoittajana! Etenkin viimeiset kymmenen lukua olivat mielestäni hienoja kokonaisuuksia, jossa juoni ja hahmot kehittyvät hyvällä vauhdilla. Tämän vuoden puolella ilmestyneet luvut ovat jo todella hiottuja ja hienoja kokonaisuuksia. Eli hyvä sinä! Ja vielä kerran onnea tekstin valmistumisesta ♥

Sitten itse tarinaan! Onhan tämä tosi upea kokonaisuus ja ihan mieletöntä, että onnistuit pitämään sen näin hyvin kasassa loppuun asti :D Tässä on monta lankaa käsiteltävänä ja sen lisäksi vielä hahmokaaria, jotka pitäisi päästä saattamaan jollain tyydyttävällä tavalla tarinan loppuvaiheessa ja siinä olet kyllä onnistunut. Olet myös saanut ujutettua paljon uskottavaa maailmankatsomusta ja mytologiaa ja Urkothin ja Isrothin taru aseineen kaikkineen sopi tarinaan hienosti. Vaikka tällaiset sodan ratkaisevat aseet ovat fantasiakirjoille aika tyypillisiä, tässä tuo lopputaistelu oli mielenkiintoinen ja ratkaisu yllätti. Sillä on myös hyvä opetus siitä, että kaaos ja järjestys kuuluvat yhteen, yhtä ei ole ilman toista, ja näin ollen ne taistelevat toisiaan vastaan maailman loppuun saakka.

Koin lukemisen aikana, että vaikeinta oli käsittää ajan kulkua. Nelikko matkaa kuitenkin moneen eri paikkaan ja viettävät niissä päiviä, ehkä viikonkin, mutta tästä ei jäänyt minulle erityisen vahvaa kuvaa. Sen huomasin puolestaan vaikuttavan paljonkin siihen, miten uskottavana pidin Freyan, Adan, Sigridin ja Neviksen välisten suhteiden syventymistä. Koen, että etenkin yllättävän alussa tarinassa on jo viittauksia pidempään jatkuneeseen ystävyyteen tai vähintään siihen, että he ovat oppineet tuntemaan toisensa hyvin, vaikka tapahtumien ja kerronnan perusteella en olisi lukijana ajatellut niin ehtivän vielä tapahtuvan. Tämä mielikuva tai tiukka mielipiteeni saattaa tosin johtua siitä, että luen vähemmän juonivetoista ja enemmän hahmovetoisia tarinoita ja etenkin Kasvottoman alku on hyvin juonivetoinen. Loppua kohden nimittäin suhteet syvenevät mielestäni uskottavammin, mutta alussa sekä ajan kulu ja siten hahmojen suhteiden kehittyminen tuntuivat jäävän vähän epämääräisiksi.

Tässä oli paljon kohtauksia, jotka toivat mieleeni Tolkienin. Etenkin Akankorvessa käyminen ja siten haltioiden/druidien konsultointi sekä Vurian raunioissa tapahtuva seikkailu muistuttivat kovasti TSH-trilogiaa. Samalla onnistut mielestäni tekemään näistä paikoista omanlaisiasi ja etenkin se, että druidit asuvat Akankorvessa, joka ei muutenkaan vaikuttanut olevan lähelläkään Rivendellin auvoa, oli hyvä, erikoinen piirre, joka toi mukanaan jotain uutta. Myös Vuria muodostui omanlaiseksi paikakseen etenkin Freyan ansiosta. On tosin varmaankin vaikea kirjoittaa high fantasya ilman, että lukija yhdistää kohtauksia muihin high fantasy -teoksiin :D Mutta oli mielenkiintoista lukea noita kohtia ja nähdä, mitkä yksityiskohdat ja tapahtumat onnistuivat kääntämään kohtaukset Kasvottoman maailmaan sopiviksi!

Kohtaukset, jotka jäivät erityisen hyvin mieleen olivat ainakin se, kun Ada sai uuden sormuksen ja kuinka se tapahtui; Neviksen taustatarina ja hänen suhteensa Arissaan; Freyan ensimmäiset yhteydet Urkothiin Korppikeron kartanossa; Adan veritaikuus; sekä turhauttava Neremynin palasten etsintä Antropolissa. Myös tuo Urkoth/Freya-tasapainottelu oli todella upeaa luettavaa ja vaikka itse konsepti onkin todella synkkä, kirjoitat sen todella hienosti ja raa'asti esiin! Etenkin lopputaistelun lopussa, kun Nevis saa Freyan tulemaan esiin, on todella hieno kohtaus ja luin sen ilolla uudelleen nyt, kun viimeksi luin sen Sanaseurassa. Mieleenpainuvia kohtauksia löytyi siis paljon, vaikka tiedän, että moni yksityiskohta tai kohtaus on jo nyt unohtunut, mikä on kamalan valitettava totuus :D

Sen lisäksi pidin valtavasti hahmoista ja heidän kehityksestään. Etenkin Tuhkahippuni-luvun jälkeen tarina ja hahmot alkoivat saada mielestäni syvyyttä ja heidän kaaristaan tuli todella onnistuneita. Pidin todella paljon siitä, miten Nevis päätyy olemaan ryhmän sidos ja löytää odottamatta paikkansa tästä kudotusta perheestä. Myös koko polyamoria-kuvio toimii todella luonnollisesti eikä tuntunut lainkaan esiin väännetyltä, mitä arvostan! Hahmokaaret kulkivat kuin itsestään sitä ratkaisua kohti ja koen, että tällä tarinalla oli juuri sopivan onnellinen loppu :) Kaikilla on luonnollisesti omat painolastinsa ja etenkin Nevisin ja Freyan kantama taakka on raskas, mutta siitä huolimatta tässä oli hieno lopputunnelma ja minä olin tyytyväinen viimeisen sivun luettuani!

Pidin kovasti etenkin Adan ja Nevisin taustatarinoista ja Adan kasvutarina oli todella mielenkiintoinen. Vähän jäin kaipaamaan hänen omaa reflektiotaan muutoksen suhteen, kun hän saa uuden sormuksen, sillä Sigrid ja Nevis huomaavat sen niin selkeästi. Koin myös, että Freya unohtui yllättävän paljon muiden mielestä tarinan kulkiessa kohti loppuhuipennusta, vaikka mieltäni lämmitti, että Nevis palasi miettimään häntä viruessaan tyrmässä (ai niin! Onneksi päästiin tyrmään, koska mitä olisi Rosmariinin teksti ilman tyrmiä ;D). Freyan taustatarina jäi harmillisen etäiseksi kuin myös Sigridin taustatarina, joka tuli ehkä vähän liian loppuvaiheessa esiin, mutta jos niitä katselee irrallisena tarinasta, niissä on todella paljon kiinnostavia juttuja, jotka saisivat todella mielellään tulla vielä enemmän esiin tarinan aikana! Minun ilon hetkiäni olivat etenkin Sigridin ja Nevisin sanaharkat, niissä oli ihanaa old married couple -meininkiä ja Nevisin huumorintaju oli mahtava :D Heidän rakkaustarinansa kehittyi juuri heille tyypilliseen tapaan tarinan edetessä ja olikin hauska, kun Sigrid kysyy Adan veritaikuus-kaaoksen jälkeen ”Kuka sinä olet, ja mitä olet tehnyt Nevikselle?”. Se sopi siihen täydellisesti.

Huh, nyt olen kirjoittanut suurimman osan siitä, mikä mielen päällä on kaikkein eniten tällä hetkellä. Voisin kirjoittaa vielä enemmän tarinan tyylistä ja maailmanrakennuksesta, mutta taidan päättää tämän kommentin tähän :D Toivottavasti tästä irtosi ennen kaikkea hyvää mieltä! Kirjoitin vähän tiukempia mielipiteitä mukaan myös, koska tiedän, miten taitava olet ja että haluat kehittyä, mutta toivottavasti en ollut liian tiukkis :P Ja toki saat kysyä, jos jokin kohta tässä kommentissa jäi mietityttämään. Tämä on kokonaisuutena aivan huikea tarina ja olen todella vaikuttunut ja ylpeä siitä, että olet saanut kirjoitettua tämän! Kiitos siis tästä, hienoa työtä ♥

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32
Kirjoitti: sugared - 17.07.2022 16:59:37

Luin viimeisen osan juuri loppuun, ja mielessäni risteilee niin monia tunteita ja ajatuksia, että katsotaan, millaisen kommentin niistä aineksista saa aikaiseksi! Päällimmäisenä tunteena on haikeus tämän upean seikkailun päättymisestä. Oikeasti vähän liikutuin lopussa, mikä ei ole multa mitenkään tavanomaista (vollotan nykyään kyllä jatkuvasti kaiken maailman syistä, mutta lukiessa liikutun äärimmäisen harvoin, mikä on oikeastaan aika outoa, kun sitä tarkemmin ajattelen :D), enkä vähiten siksi, että lopun tunnelma oli täydellisen koskettava, surumielinen ja lämmin.

Tämän seuraaminen jäi multa jostain syystä kesken aikanaan, mutta mielestäni tarina ei todellakaan kadonnut! Oli oikeastaan hämmästyttävää huomata, että edellinen kommenttini on kahden vuoden takaa, sillä vaikka osan etenkin taustatarinoiden kiemuroista olin unohtanutkin, oli lopulta todella vaivatonta tarttua tähän uudestaan ja jatkaa siitä, mihin jäin. Jo seikkailun alkupuoli siis teki muhun lähtemättömän vaikutuksen, eikä jatko todellakaan pettänyt odotuksia. Ihan ensin haluankin ylistää tarinan juonta, ja sitä miten pettämättömän taidokkaasti ja sujuvasti sitä kuljetit! Mistään sagging middle -syndroomasta ei ollut tietoakaan, vaan teksti vei mukanaan alusta loppuun ja yllätti mut toistuvasti käänteillään. Hidastempoisemmat hetket, kuten vierailu Antropolin kirjastossa, tasapainottivat sopivasti vauhdikasta menoa. Tykkäsin muutenkin, miten seikkailun fokus siirtyi hetkeksi taioista ja taistelusta vanhaan kirjallisuuteen, poliittisiin suhteisiin ja kaupankäyntiin, kun kolmikko saapui Antropoliin - tällaiset etenemisen esteet sopivat hyvin suurkaupunkiin, joka on varmasti täynnä salaisuuksia, juonittelua ja ahneutta. Eri tavat lähestyä ongelmiaa kuvasivat hauskasti myös hahmojen erilaisia taustoja ja vahvuuksia.

Ja jos nyt tästä aasinsiltana jatkan hahmoihin, niin voi, miten minulla tuleekaan ikävä heitä kaikkia, ja miten ihanaa oli vielä lopuksi päästä näkemään heidät kaikki yhdessä, onnellisina vaikkakin tulevasta epävarmoina. <3 Ihanaa, että Freyalle ja Nevikselle kävi lopulta hyvin, sillä pelkäsin kyllä heidän puolestaan! Sigrid on sen tyyppinen hahmo, josta tykkään melkeinpä defaulttina, mutta se, miten paljon lopulta lämpesin Adalle, yllätti mut positiivisesti. En tiedä miksi, mutta en oikein innostu haltioista - ehkä heihin stereotyyppisesti liittyvä yli-ihmisyys, seesteisyys ja maallisen yläpuolelle asettuminen jotenkin vierastuttaa meikäläistä (ei sillä, olen lukenut niin vähän high fantasya, että mun käsitykset haltioista on varmaan ihan tyhjästä reväistyjä). Vaikka Ada eittämättä joukon seesteisin onkin, hänessä on roppakaupalla inhimillisyyttä ja säröjä. Se, miten hänen voimansa ja hän itse sen myötä muuttui, ja miten hän sillan taistelussa ammensi kielletystä veritaikuudesta, oli tosi kiehtovaa ja upeasti toteutettu. Freyan matka Kultamoon oli myös karmivuudessaan suosikkejani. Se, miten lukijana oppi palan kerrallaan Neviksen taustasta, oli niin ikään musta hienosti toteutettu, ja etenkin kohtaus, jossa hän murhasi Hopeatähden, jäi vahvasti mieleen. Neviksen sisäinen matka itsensä arvottomaksi kokevasta Kasvottomasta ihmiseksi, joka rakastaa ja joka rakastetaan, on ihan yhtä vaikuttava kuin ulkoinenkin seikkailu. Sigridin taustatarina jäi valitettavasti vähän muiden hahmojen varjoon, mikä nyt varmaan onkin ihmisen osa, kun rinnalla on haltia, puolihaltia-salamurhaaja ja kääpiötyttö, jonka mielessä asuu muinainen jumala. :D Hänellä, kuten muillakin hahmoilla, oli kuitenkin oma ja tärkeä roolinsa tarinassa, ja pidin tosi paljon siitä, miten kaikki pääsivät välillä valokeilaan ja käyttämään vahvuuksiaan samalla, kun Nevis säiytti asemansa päähenkilönä. Tykkäsin aivan erityisesti siitä, miten hahmojen henkilökohtainen taso oli jatkuvasti läsnä ja rinnakkain sen tason kanssa, jolla jumalat taistelivat ja pelastettiin maailma! Seikkailu imi mut mukanaan romanttisia käänteitä enemmän, mutta tykkäsin siitä, miten hahmojen suhteet kehittyivät ja millaisen perheen he lopulta muodostivat. <3

Loppupuolella palattiin niihin eeppisiin mittoihin, joista tarinan alkupuolella saikin jo esimakua. Mä en tosiaan ole kauheasti lukenut fantasiakirjallisuutta, saatika high fantasya (en edes TSH:ta), joten kaikki käänteet ja paikat ja muut tuntuivat musta hyvin tuoreilta ja omaperäisiltä (en tällä nyt siis tarkoita, etteivätkö ne sitä ihan oikeasti olisi, vaan että mahdolliset fantasiatroopit eivät ole mulle niin tuttuja), ja loihdit ne upeasti esiin. Sun maailmanrakennustaidot on kyllä ihan omaa luokkaansa, ja etenkin nuo myytit kaiken takana viehättivät mua hurjasti. Sun mielikuvitus on tämän tekstin perusteella ihan suurenmoinen, ja upean kuvailun myötä sen tuotokset pääsi lukijana näkemään silmiensä edessä! Sanoin vissiin jo aiemmassa kommentissani, että rakastan sun tapaa kuvata taikuutta! Onnistuit tekemään siitä tosi elävää ja todentuntuista, ja mut täytti ihastus yhä uudelleen ja uudelleen lukiessani kohtauksia, joissa Ada, Freya ja Nevis olivat tekemisissä taikuuden kanssa. Myös kaikki eeppinen tuntui tässä oikeasti eeppiseltä: ei siksi, että kerroit sen olevan eeppistä, vaan koska näytit sen olevan eeppistä! Kaikki toimintakohtaukset ovat mahtavan hienosti kirjoitettuja, ja tasapaino suoraviivaisen kerronnan ja kuvailun välillä oli mitä sopivin. Lopputaistelun toteutus oli A+++ sekin, ja hyvisten voitto tuntui ehdottoman ansaitulta. Tykkäsin tässäkin erityisesti siitä, miten jo ennalta toivottomaksi tiedetyn taistelun sijaan ratkaisu löytyi lopulta henkilökohtaisesta ja henkilöiden välisestä, kun Nevis vakuutti Freyan luopumaan lainatusta voimasta, joka ei todellisuudessa korjannut kummankaan ongelmia. Se on yhteispeli ja rakkaus, kuulkaas, jolla vihulaiset voitetaan!

Ja miten voisinkaan unohtaa Urkothin, joka oli ihan loistava pahis. Hänessä oli riittävästi kosmista kaikkivoipaisuutta, jonka uhka maailman säilymiselle tuntui todelliselta, mutta myös jonkinlaista inhimillisyyttä, jonka takia hänen päihittämisensä tuntui uskottavalta. Kohtaus, jossa hän näytti ottavan Freyan lopullisesti valtaansa, oli pahaenteisyydessään erittäin vaikuttava!

Suuret, suuret onnittelut tämän upean kokonaisuuden valmiiksi saamisesta, ja yhtä suuret kiitokset siitä, että olet jakanut sen meidän luettavaksemme!

Otsikko: Vs: Kasvoton, K-11, toivomushenkiä & taikuutta, salamurhaajatarina, 32/32
Kirjoitti: justy - 17.08.2022 13:38:18

Tartuin tähän eilen ja olen nyt lukenut muun lomassa osat 1-6. On ollut mukavaa lukea roolipelin pohjalta kirjoitettua tarinaa, ainakin näissä alkuosissa on paljon sellaista minkä uskon tunnistavani roolipelipöydän tapahtumiksi. Tulee vähän mieleen nuorempana lukemani Dragonlance-romaanit, jotka syntyivät ropekampanjan pohjalta.

Hahmot ovat hyvin ropemaisia omine salaisine taustatarinoineen, ja onkin hauska seurata mitä kaikkea heidän menneisyyksistään paljastuu. Myös maailma vaikuttaa kiinnostavalta, kiva että siellä on tuntureita ja muuta pohjoisen luontoon liittyvää - paljonhan fantasia tuntuu sijoittuvan jonnekin keski-Euroopan kaltaiseen miljööseen.

Kuudennessa osassa pidin siitä miten olit kuvannut taistelua. Seurueen vastustajien käytös varsinkin tuntui hyvin realistiselta: yritetään illuusioiden avulla napata vaaralliset vastustajat yksi kerrallaan ja taistelussa pelaajahahmojen ylivertaiset temput aiheuttavat tällaisissa tusinavastustajissa lähinnä kauhua ja hämmennystä. Laitan tuohon alle lainauksen kohdasta, joka erityisesti jäi mieleen, siinä korostui se taistelun brutaalius ja kauhu, joka usein fantasiassa unohtuu.

Lainaus käyttäjältä: Rosmariini - 20.11.2019 00:04:17

Jousimiehen kädet vapisivat nyt, mutta Kasvottoman käsi oli vakaa. Hän ei epäröinyt jännittäessään joustaan. Hänen ei oikeastaan voinut estää itseään. Se oli hänen kirouksensa.

Hänen kehonsa ei enää ollut hänen omansa.

Kumpikaan ei kuitenkaan koskaan ehtinyt vapauttaa joustaan, sillä jotain vyöryi huoneen poikki ja kaatoi jousimiehen maahan yhtenä valtavana ruskeana välähdyksenä. Kun Kasvoton sai tarkennettua katseensa, nuorukaisesta näkyi enää pelkät jalat. Hänen rintansa päällä seisoi mahtava ruskeakarhu, joka oli upottanut hampaansa tämän käsivarteen. Nuorukainen kiljui ja huusi kuin syötävä – joka ei ollut oikeastaan lainkaan yllättävää siinä tilanteessa.

”EI! Älä tapa! Ole kiltti!”

Karhu? Kasvoton ajatteli. Mistä hitosta tuo oikein tuli?

Vasta sitten hän ymmärsi, ettei Adaa enää näkynyt missään. Ruskeakarhu upotti hampaansa jousimiehen käsivarteen uudemman kerran, ja äkkiä yhdennäköisyys oli selvä. Tumma väritys toi tismalleen mieleen Adan. Koska tuo karhu oli Ada.

”Lopeta!” jousimies aneli kivusta hysteerisenä. ”Minä kerron kaiken, minkä tiedän! Vannon sen!”

Karhu ei kuunnellut. Se kohotti mahtavan tassunsa, nosti kuononsa ilmaan ja karjaisi niin, että korvissa soi.

”EIIII!”

Kasvoton katsoi ympärilleen ja antoi lumouksen pudota. Kaikki heidän kimppuunsa hyökänneet roistot olivat jo tajuttomia tai kuolleet. Sigrid juuri viimeisteli heistä jälkimmäistä. Hän pyyhki miekkansa vaatteisiinsa ja tähysti oikealle ja vasemmalle uusien roistojen toivossa. Se kauhistuttava hymy oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan, mutta jossain sen tyynen naamion takana kupli aivan pinnan alle kätkettyä väkivaltaa. Ada-karhu raastoi yhä jousimiehen käsivartta. Nuorukainen ei enää edes jaksanut huutaa. Hän ainoastaan itki ja valitti.

Nuoren vastustajan hätä ja tuo Sigridin brutaalius, johon hienosti viitattiin aiemminkin, olivat hyvin vaikuttavasti kirjoitettuja.


Täytyy koettaa taas illalla lukea eteenpäin, kiitos tästä tarinasta!

Muokkaus:

Sainpas viimein luettua lisää, ja pääsin nyt väliosien loppuun. Ajattelin päivittää ajatuksia tähän samaan kommenttiin, ettei turhaan tule spämmättyä tätä ketjua uusilla kommenteilla. Lukemiseni on sen verran satunnaista ja pienissä pätkissä, että posteja tulisi muuten liikaa ennen kuin pääsen loppuun saakka.

Pidin noista väliosista, etenkin toisesta ja kolmannesta. Osasit kirjoittaa kiehtovaa fantasaiamaailmakuvausta, ja tuli sellainen olo että pääsin kokemaan suuren kaupungin ihmeet yhdessä Neviksen kanssa. Neviksen kasvu lapsesta nuorukaiseksi oli myös kuvattu noissa hyvin ja uskottavasti. Arissa oli ihastuttava hahmo, ja kolmannen osan loppu olikin kuolemineen synkkää luettavaa. Nevis-parka. :(