Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Surunärhi - 07.10.2019 23:24:29
-
Nimi: Valosta tulee (valoon palaa)
Fandom: Supernatural
Kirjoittaja: Surunärhi
Ikäraja: K-11
Genre: angst, myöhemmin h/c
A/N: Tervetuloa seuraamaan hetken mielijohteesta alkunsa saanutta spn -sarjaa! Aloitellaan siis puolitoistatuplaraapaleella (mikä sana!) ja katsotaan miten tästä jatketaan. Supernaturalia en ole seurannut ikuisuuksiin, joten mikään ei tässä oletettavasti mene canoniin. Laadusta ei siis takeita... :D
Dean olisi valehdellut, jos hän olisi väittänyt, ettei yksin bunkkerissa odottelu tekisi hänen oloaan epämukavaksi. Hänen ainoana viihdykkeenään toimi hädin tuskin kasassa pysyvä rannekello, lasi säröillä ja viisarit vinksallaan. Hän olisi voinut kokeilla onneaan elektroniikan kanssa, mutta nurkassa lojuvasta, särisevästä laatikkotelevisiosta harva saisi irti mitään. Samin läppäriin Dean ei tohtinut koskeakaan, sillä ties mitä epäilyttävää sen syövereistä löytyisi.
Tulisi se enkelimies edes ruoka-aikaan kotiin.
Oven käydessä viimein, Dean joutui kuitenkin pettymään; eteisestä kaikuvista raskaista askeleista sekä lattialle viskatuiden ostoskassejen kahinasta oli helppo päätellä, että tulija oli vain Sam.
”Minne perhanaan herra Trenssi on tällä kertaa painellut? Vai onko tyyppi kerrankin raivannut kenkänsä keskeltä kulkuväylää?” raikasi ovensuusta.
Poissa olivat kengät, poissa oli myös Castiel.
”Omin jaloin se lähti ulos. Eikä huolinut minua mukaansa huviretkelleen, mitä lie mokoma on taas lähtenyt metsästämään.”
Sam vaikutti tyytyväiseltä huomatessaan, että viikkojen ajan yksin sänkyynsä linnoittautunut, jääräpäinen enkeli oli vihdoin saanut raahattua ruotonsa ulos ulko-ovesta.
Dean kuitenkin tiesi, mitä enkelin karkureissuista seurasi. Ei olisi ensimmäinen kerta, kun Castiel laahustaisi ovesta kasvot naarmuisina ja raajat mustelmilla. Kotiinpaluun jälkeen tämä tapasi eristäytyä omiin oloihinsa, ja pyytää läsnäolijoita jättämään hänet rauhaan.
Hemmetti sitä miestä, jonain päivänä se vielä tapattaa itsensä vahingossa jonkun typerän päähänpistonsa takia.
Aamu oli alkanut jo hiljalleen valjeta, kun ulko-ovi kolahti uudemman kerran. Havahduttuaan katkonaisesta unestaan kylmällä lattialla, ei Dean uskaltanut vilkaista vastaantulijaa, mielessään painajaisten tuomat näyt riutuneesta matkantekijästä.
Deanin viimein raotettuaan väsyneitä silmiänsä, hän tajusi ovenpielessä odottavan tulijan olevan Gabriel.
Arkkienkelin veren tahrimat kädet jättivät tahmeita läiskiä tämän housuille.
Gabriel pysyi vaiti.
-
OMG!
Mikä cliffhangeri, oikeesti. Ensin järkytys siitä, että oho, Gabriel, jestas, suosikkihahmoni ilmielävänä. Mutta mitä tapahtui Castielille?
Kielenkäyttö jotenkin tässä tekstissä mieleenpainovan makustelevaa. Ruoto on hauska sana enkelistä tai ihmisesta, joka tosissaan repii itsensä väkisellä ulos. Todellakin haluan lukea pian lisää, h/c kuulostaa genrenä erittäin lupaavalta.
jjb
-
Hui kauhistus, näkevätkö silmäni oikein? Kiitos ihan hurjasti lukemisesta ja kommentista, jossujb!
Lisää tekstiä on tulossa, jahka saan lisää aikaa ja inspistä käsiini. :D
-
Täällä jälleen! Siihenpä meni ikä ja terveys mutta uutta tekstiä pukkaa vihdoinkin. Toivottavasti pidätte, mukavaa joulunodotusta kaikille. :)
250 sanaa
Bunkkerissa on hiljaista jo neljättä päivää. Ainoat, mitkä mekkalaa pitävät, ovat ilmastoinnin vaimea humina sekä Deanin mieleen juurtuneet sanat siltä yöltä.
”Mitä vittua sä olet mennyt tekemään?”
”Dean”, Gabriel ehti älähtää, ennen kuin Deanin kädet olivat taas löytäneet tiensä tämän paidankauluksiin.
”Missä vitussa Cas on?”
”Poissa. Eikä oo tulossa enää takaisin.”
Gabrielin ilme ei värähtänytkään, kun Dean iski rystysensä poloiseen kukkapurkkiin. Sen maalattu savi levisi ympäri eteisen lattiaa, hajoten karkeiksi sirpaleiksi.
”Sä et ymmärrä, Dean. Se ei ollut mun päätös.”
Yön tapahtumat eivät jätä häntä rauhaan. Kylmä lattia, Gabrielin verentahrimat housut ja kyyneleet heidän kasvoillaan palautuvat elävinä Deanin mieleen harva se minuutti, kunnes kevyt kosketus hänen olkapäällään katkaisee ajatusvirran hetkeksi.
”Dean, sä alat kasvamaan sammalta jos et pian nouse ylös. Ties mikä ekosysteemi sun sängyssäsi jo elää.”
Dean ei reagoi Gabrielin ääneen. Edes arkkienkelin sanat eivät ole tarpeeksi vahvoja halkoakseen sankkaa sumua, joka verhoaa Deanin mieltä jokaisesta ilmansuunnasta.
”Alahan jo painua pesulle ennen kuin homehdut oikeasti. Sä olet mies etkä mikään petrimalja”, Gabriel yrittää maanitella.
Jokin Gabrielin taktiikassa toimii, sillä Dean tarttuu epäröiden tämän käteen ja suostuu sanattomasti tulla talutetuksi kylpyhuoneeseen asti.
Huoneen kelmeä ja keinotekoinen valo häikäisee hänen silmiään ja saa pään särkemään. Kylmää hohkaava lattia jomottaa julmasti paljaissa jalkapohjissa, eivätkä Gabrielin kädet lämmitä tarpeeksi tämän riisuessa paitaa Deanin yltä.
Gabrielin heijastus likaisesta peilistä näyttää rauhalliselta, Dean panee merkille. Gabriel on hiljaa, keskittynyt.
Dean yrittää näyttää hymyä peilistä tuijottaville, vastenmielisille kasvoilleen. Peilistä katsova mies ei ole Dean. Peilin miehellä on surulliset silmät ja lommoilla ammottavat posket.
Peilin mies itkee.