Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Kelsier - 17.06.2019 13:53:51
-
Ficin nimi: Täällä minä nukun
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: satufantasia
Haasteet: FinFanFun100 (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=47974.0)-haaste sanasta 898. Auringonpaiste, Fantasiahaaste (https://www.finfanfun.fi/index.php?topic=47273.0) hahmona menninkäinen
A/N: Inspiraatiota Päivänsäteestä ja menninkäisestä ( lyriikat (https://lyrics.fi/yo/paivansade-ja-menninkainen) ) ja Emeli Sanden kappaleesta Where I Sleep ( kuuntele (https://www.youtube.com/watch?v=trtYaJRziC4&list=OLAK5uy_kwpAbDa7SXYY6BPs-j5qv2Tv_aBFlpJVo&index=4&t=0s) )
-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Takametsän halmeilla kuljeskeli menninkäinen. Hänen nimensä oli Hammar, hän oli nuori eikä hänellä ollut mitään erityistä tekemistä. Takametsä oli menninkäisten valtakunta. Kuuset olivat niin tuuheita ja soivat varjoa niin, että menninkäiset saattoivat liikkua päivälläkin. Sillä tavallisesti he ovat yön kulkijoita ja päivänvalo polttaa ja sokaisee heitä. On myös sanottava, että valtakunta ei merkitse ihan samaa menninkäisille kuin meille ihmisille. Menninkäisillä ei ole alamaisia. Metsän eläimillä on oma valtakuntansa limittäin menninkäisten kanssa. Lisäksi Takametsässä asuu muiden valtapiirien muita olentoja, joiden menninkäiset antavat hoitaa omat asiansa. Sen sijaan ihmisille rajat ovat olemassa. He käyvät kauppaa menninkäisten kanssa, mutta jos he valloittaisivat metsän, he alistaisivat menninkäiset ja muut metsän olennot ja eläimet.
Hammar joka tapauksessa vihelteli menessään eikä huolehtinut lainkaan tulevasta. Hän hyppeli mättäältä toiselle ja pyrähteli välillä juoksuun silkasta olemisen ilosta. Heleä päivä värjäsi metsän miellyttävän smaragdinvihreään hämyyn. Hammar väisteli aukeita, joita oli yhä enenevässä määrin, sillä hän oli lähellä Takametsän laitamia. Puustoon oli jo sekoittunut joitakin koivuja ja leppiä eikä aluskasvillisuuskaan ollut enää pelkkiä varpuja ja sammalia. Ohitettuaan erään aukean taitavalla sivuhypyllä Hammar pysähtyi. Hän terästi korviaan ja totta tosiaan kuuli hentoa naurua. Hän kääntyi takaisin kohti aukeaa ja huomasi, että siellä oli joukko aurinkolapsia. Menninkäispienokaisia kehotettiin aina pysymään erillään aurinkolapsista, jotka rakastivat päivänvaloa eivatkä voineet elää ilman sitä. Heitä saa ihailla, mutta koskeminen voi sattua, sanoivat menninkäisvanhemmat.
Hammar oli tietysti myös kuullut tuon virren. Mutta nyt hänen luontainen uteliaisuutensa voitti ja hän lähestyi varovasti varjon rajaa aukean reunalla. Aurinkolapset leikkivät hippaa äitinsä säteiden alla. Ja he olivat kauniita. Hammarin henki oli lähes salpautua. Hän ei ollut kuitenkaan havainnut, että leikistä sivussa lähellä aukean äärtä oli tyttö, muita tuhannesti kauniimpi, joka hiipi hänen luokseen. Hammar säikähti, mutta säikähdys muuttui pian ihanaksi hämmenykseksi kuten usein käy, kun kohtaa vienoja olentoja. Tyttö hymyili, Hammar hymyili takaisin ja sitten tyttö oli poissa, takaisin muiden aurinkolasten parissa. Typertyneenä Hammar lähti pois. Jalat johdattivat hänet kotiin ja sinne päästyään hänellä ei ollut harmaintakaan aavistusta, mitä reittiä oli tullut ja kuinka pitkä aika oli kulunut.
Seuraavana päivänä Hammar ohjautui kuin ohuen ohuen silkkilangan kiskomana takaisin aukean reunalle samaan aikaan. Mutta hän ei nähnyt aurinkolapsia. Pettymys nosti jo päätään, kun eilinen tyttö ilmaantui hänen eteensä kuin yllätävä kevättuuli. Takaa tuleva kullanvaalea valo hohti hänen hiuksissaan, jotka ylettyivät vyötäisille. Kasvot loistivat ylimaallisesti yhtä paljon niillä kuplivan naurun kuin valon ansiosta. Aurinkolapsityttö kirmasi metsäniittyaukealle ja teki pienen lenkin palaten sitten yhä pöllämystyneenä tuijottavan Hammarin luo. Hammar joutui siristämään silmiään lähes satuttavan paljon, mutta hänen näkönsä halusi ahmia kauneutta.
”Kerro minulle nimesi, jos voit”, hän sai sanotuksi.
”Sorja”, aurinkolapsi vastasi sipaisten poskeaan, johon oli tarttunut kutittava heinänkorsi.
Siitä lähtien he tapasivat salaa monena päivänä siinä kirkkaan ja pimeän kohtauspaikassa, hämärän rajamailla. Sorja paljasti auringonpaisteen salaisuuksia Hammarille ja Hammar kertoi, millaisia lääkkeitä ja rohtoja menninkäiset valmistivat metsän pimennossa ja myivät sitten ihmisille. Sorja lauloi ja hänen äänensä oli raikas kuin vuoristopuro. Laulussa kerrottiin, kuinka ihmiset eivät tiedä aurinkolapsista, sillä he kykenevät näkemään vain auringonsäteitä. Niinpä laulun aurinkolapset kiusoittelivat ihmisiä, kutittelivat heidän neniään ja tekivät heille silmänkääntötemppuja. Hammar hihitti hassuille sanoille ja hänen sydämensä sykähteli solisevalle sävelelle. Huomaamattaan kumpikin ensin ihastui ja lopulta rakastui toiseen.
Ennen pitkää kesän on kuitenkin päätyttävä, sillä Takamatsän talvi on synkkä ja pimeä. Hammar ja Sorja makasivat siis syksyn viimesenä lämpimänä päivänä rajalla käsi kädessä, toinen aukean puolen auringossa, toinen lehvien pehmeässä hämärässä.
Sorjan silmiin kohosivat kyyneleet, kun hän kuiskasi: ”Minun täytyy lähteä.”
Hammar puristi hänen pientä kättään. ”Etkö voisi tulla luokseni? Kotonani on lämmintä, poltamme tulta takassa. Menisit muiden aurinkolasten perässä vasta paljon myöhemmin. Ja palasit takasin paljon heitä aikaisemmin.”
Sorjan rinnanalaa puristi kuulla toive Hammarin äänessä ja hän puristi tämän kättä takaisin. ”Minä kuolen, jos jään. Äiti Tulen valo ei riitä minulle, kuihdun näkymättömäksi pilkahdukseksi.” Nyt Sorja itki jo avoimesti.
Hammar yritti lohduttaa häntä. ”Onhan aina ensi kevät. Minä tulen silloin tänne ja tapaan sinut taas.”
Sorja käänsi kyyneleiset silmänsä Hammariin. ”Vuodenajat eivät muuta sinua, mutta minä olen silloin toinen, enkä enää muista. Sellainen on aurinkolasten luonto.”
Tämän oli Äiti Aurinko hänelle kertonut, kun oli huomannut Sorjan tunteiden kääntyneen kohti menninkäistä. Ja Sorja kertoi nyt saman Hammarille. Hammar nousi ja astui ensimmäistä kertaa koskaan auringon puolelle ja halasi Sorjaa voimakkaammin kuin ketään aiemmin. Kummankin nyyhkytys oli laannut ja tuulikin oli tyyntynyt kuin kunnioittaakseen heidän jäähyväisiään. Heidän irrottauduttuaan ja Hammarin harpattua takaisin varjoon, Sorja ponnisti ilmaan, teki pienen kierroksen tuon heille rakkaaksi muodostuneen aukean yllä ja katosi sitten. Hammar ei nähnyt häntä enää milloinkaan, vaikka heidän paikkansa – kuin muistona – kasvoi tulevina kesinä lemmikkejä
Seuraavan talven hailakkana päivänä (talvella valoa kimpoaa vain lumesta) Hammar meni aukean luo ja asettui makamaan siihen kohtaan, jossa valon ja pimeän rajan olisi kesällä leikannut hänet siististi keskeltä kahtia. Hän ajatteli Sorjaa ja suri asioita, joihin ei voinut vaikuttaa. Kun hän palasi muutama päivä myöhemmin, hän asettui makuulle samaan paikkaan mieli varmana. Me, hän ajatteli, meidän rakkautemme oli täällä. Täällä minä nukun.
-
Minä selasin FFF1000-haasteen topikia ja tämän nimi + auringonpaiste + satufantasia herättivät sitten mielenkiintoni. Tämä oli todella suloinen katsaus erään menninkäisen kesään! Kaikki rakkaus ei aina voi kestää, mutta niinhän sitä sanotaan, että on parempi rakastaa ja menettää kuin olla rakastamatta ollenkaan. Todella kiva visuaalinen elementti tuo, että Hammar ja Sorja makaavat hämärän rajalla, toinen varjossa ja toinen valossa. Voisin hyvin nähdä sen kohtauksena jossain Tähtiin kirjoitettu virhe -tyyppisessä nuorten rakkauselokuvassa!
Me, hän ajatteli, meidän rakkautemme oli täällä. Täällä minä nukun.
Minun synkyyttä, murhia ja kuolemaa -mieleni tulkitsi tämän heti siten, että nyt se Hammar päätti mennä asettumaan viimeiseen lepoonsa tuonne hämärän rajalle :D Onneksi tätä ei ehkä ihan tällä tavalla ollut tarkoitettu, jos uskallan näin tuon sinun inspiraatiokappaleesi kuunnteltuani tulkita.
Kiitoksia, tämä oli oikein kivaisa ja satufantasia-genrelleen sopiva tarina!
-
Suuri kiitos kivasta kommentistasi Avaruuspiraatti.
Loppu yllätti minut itsenikin. Siis se miten helppo se on tulkita itsemurhaksi. Mutta niin tarinoiden kanssa joskus käy.
Mukavaa, että hämärän raja -elementti toimi. Piti vähän pohtia mikä toimisi, kun en halunnut läheä sille tielle, että menninkäinen kuolee valossa hetmiten.
-
Päädyin tänne kommenttiarpajaisista ja listaustasi selatessani satufantasia kuulosti sellaiselta meikäläisen genreltä, joten here I am.
Sujuvasti ohitin alkutiedot ja tekstiä lukiessani pohdin, että nyt mennään aika lähelle Päivänsädettä ja menninkäistä, mutta kah kummaa, sieltähän sen inspiraatio oli kummunnutkin. :D Alusta asti tykkäsin, kun kerronta oli sadunomaista, alkuun selitettiin asioita sillä lailla, että sinä nyt ihmislapsena et ehkä tätä tiennytkään, ja jotenkin sellainen sadunomaisuus lämmittää. Tykkäsin myös siitä, miten selkeästi tuo Päivänsäde ja menninkäinen kulki tässä mukana tuonne ihan loppupuolelle asti.
Hammar säikähti, mutta säikähdys muuttui pian ihanaksi hämmenykseksi kuten usein käy, kun kohtaa vienoja olentoja.
Tää oli ehkä mun ihan suosikkivirkeeni koko tekstissä. Vieno (ja Sorja, joka on muuten erinomainen nimi aurinkolapselle) on sellainen sana, jota näkee liian harvoin ja jotenkin pelkästään jo tällaisen vanhahtavamman sanan käyttö tällaisessa sadunomaisessa kerronnassa toi sellaisen sisältä lämmittävän tunteen. Ihastuin ja rakastuin. <3 Ihastelin myös koko aurinkolasten konseptia - sitä, miten ne ovat ihmissilmälle näkymättömiä ja todellisuudessa syy, miksi niin moni aivastelee auringonpaisteessa.
Ikuisena melankoliadraamailijana tämä lopetus toimi minusta todella kauniisti. Jotenkin itselleni jäi ajatus, että Hammar odotti yhden kesän kuin varmistaakseen, ettei Sorja palannut ja vasta seuraavana talvena kävi heidän paikkaansa lepäämään (ehkä lopullisesti?). Toki voi olla, että tulkitsin sanojasi väärin, mutta itsepintaisesti haluan pitää tästä ajatuksesta kiinni, koska minusta se on erityisen kaunis. :D
Kiitos tästä, tämä on kovin mukava pieni pätkä. <3
-
Saappaaton: Minä pidän tuollaisista vanhahtavista sanoista kuin vieno ja sorja. Ne tuovat tekstiin elävyyttä. Hammarin talvisen levolle käymisen saa tulkita niin kuin itsestä tuntuu, ajattelin tosiaan itse sen vain sellaisena muisteluhetkenä. ??? Kivaa, kun ihmiset tulkitsevat eri tavoilla. Minun ajatuksissa lopun aikajana meni niin, että Sorja lähti ehkä elokuun lopussa ja Hammarin lepo tapahtui sitten tammikuussa. Eli siinä ei ole kesää välissä. (Olipa kuivasti selitetty ;D mutta ajatus oli kuitenkin tämä ;D )
Kiitos kommentistasi! :-*
-
Olipa söpöinen pikku satu. :) Hammarin hyvänmielen pyrähtelyistä tuli oma lapsuus mieleen. :) Olit kivasti modernisoinut vanhaa satulyriikkaa ja yhdistänyt siihen ovelasti myös ihmisten olemassaolon. Minusta oli hauska ajatus se, kuinka aurinkolapset kutittelevat ihmisten nenää kirkkaudellaan. Muistan tämän varmasti, kun kevätaurinko saa minut seuraavan kerran aivastamaan. ;D
säikähdys muuttui pian ihanaksi hämmenykseksi kuten usein käy, kun kohtaa vienoja olentoja.
Niin somasti sanottu, vienoja olentoja.
Hammar ja Sorja makasivat siis syksyn viimesenä lämpimänä päivänä rajalla käsi kädessä, toinen aukean puolen auringossa, toinen lehvien pehmeässä hämärässä.
Miten herttainen mielikuva! <3 Rajalla kohtaaminen kuvasti myös hyvin sitä, miten suhteessa kumpikin saattaa joutua tulemaan hiukan pois mukavuusalueeltaan, toista vastaan, että yhteinen onni mahdollistuu.
Heitä saa ihailla, mutta koskeminen voi sattua, sanoivat menninkäisvanhemmat.
Aurinkolasten lyhytsyklinen elämä esti pidempiaikaisen tuttavuuden, mutta Hammar huomasi kuitenkin, että vaikka vanhemmat koettivat varjella lastaan sydänsuruilta, joskus kaunis kokemus on kuitenkin koettua ikävää arvokkaampi. :)
-
Fio: Minua aivastuttaa aina auringossa, joten oli hauska ajatella, että sen aiheuttaisivat keppostelevat aurinkolapset. Kiitos kaunis kivasta kommentistasi! :-*
-
Tämä oli niin kovin söpö. Luonnollisesti muistutti kovin paljon inspiraatiokappalettaan, rai ehkä Vänöttären kappaletta Halla myös, mutta jotenkin sinun kirjoittamanasi lopputulos ei ollut aivan niin lohduttoman surullinen. Rakkaus oli, se oli totta, sitten se meni.
Tosin mä olen ehkä taipuvainen angsteihin ja menin tulkitsemaan no niin, nyt sitten Hammarkin varmaan kuolee sydänsuruun, voi pientä lasta. Olen kuullut aikaisemmin esim. keijuista, joiden muisti on lyhyt, tai esim Peter Paninissa Helinä on pieni, että mahtuu yksi tunne lerrallaan. Se Sorjastakin tuli mieleen, että hän puhdas ja yksinkertainen, lyhytaikainen ja kirkas. Toiset taas elää pimeässä pitkään ja muistaa.
Tämä oli hyvin kaunis tarina, vähän haikea ja suloinen. Kiitos.
jjb
-
Awwws, tämä oli nätti. Pidin siitä, miten sadunomainen tämä on. Lukiessa mulle tuli mieleen pari satukokoelmaa, joita olen töissä lukenut lapsille lepohetken aikana. Jotenkin hyvin samankaltainen tunnelma ja rakennekin. Eikä sitä tietenkään voinut olla ajattelematta myöskään juurikin Päivänsäde ja menninkäinen -laulua, joka taitaa olla tavalla tai toisella osa jokaisen suomalaisen elämää :D
Hammarin ja Sorjan ystävyys oli suloista, surullista kun sen piti päättyä niin varhain :< Hammarille varsinkin ikävää, kun hän muistaa Sorjan vielä pitkään, vaikka Sorja itse unohtaakin. Mutta toisaalta voi ajatella myös, että yhtä lailla se unohtaminenkin on surullista, koska Hammarille sentään jää mukavat muistot. Toi loppu toi mullekin vähän mieleen jonkin itsemurhajutun, mutta onneksi sitä voi ajatella myös ihan toisella tavalla, että siitä paikasta tuli Hammarille erityinen ja viettää siellä paljon aikaa, nukkuukin (ja niin mä ainakin haluan ajatella, koska yhyyy ei mitään liian surkuja juttuja). Ja kuka tietää, ehkä Hammar voi vielä seuraavana kesänä tavata Sorjan ja tutustua tähän uudelleen, vaikka Sorja itse ei vanhaa ystävyyttä muistaisikaan.
-
jossujb ja Larjus: Minun alkuperäinen idea oli ettei Hammar kuole sydänsuruun, vaan suree vain muuten menemällä paikkaan, joka oli heille tärkeä. Kiitos kummallekin kivoista kommenteista! :-*