Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Violetu - 08.07.2018 20:18:44
-
Otsikko: Minä, Sam Winchester
Kirjoittaja: Violetu
Fandom: Supernatural
Ikäraja: K-11
Genre: draama, canoninen synkkyys.
Summary: Sam kertoo elämästään.
A/N: Sam on tässä aika nuori, ehkä jostain kakkoskauden alkupuolelta, ei ainakaan neloskautta pidemmältä. Välillä kuuluu myös lapsi-Samin ääni.
12+virkettäXIV -haasteeseen hahmolla Sam Winchester. Ensin yritin Sabriel-threesomea, mutta siitä ei tullut mitään. Tämä taas syntyi ilman ainuttakaan ongelmaa... ::)
***
Minä, Sam Winchester
Lapsuuteni ei ollut aurinkoinen, ennemminkin pimeä yö, tai verinen iltarusko.
Päälaki kopsahteli veljen leukaa vasten ja haisi savu, sellainen on ensimmäinen hämärä muistoni elämästä.
Sitten alkoi pikkuhiljaa demonirutto, vaikka oikeastaan se alkoi kai jo kauan ennen syntymääni, hirviöitä oli kaikkialla.
Minun tahtoni isän tahtoa vastaan ja huutoa ja kiroilua. Tätä jatkui kunnes aina joku itki, yleensä Dean.
Isällä oli meille tiukka kuri, mihinkään ei saanut mennä varsinkaan pimeän tultua. Leikattuja varpaankynsiä ei saanut jättää motellin kylpyhuoneeseen, ettei muodonmuuttaja saisi niistä DNA:ta.
Muistan, että Deanilla oli sellainen töyhtö, se oli laittanut tukan kouludiskoa varten vuonna 1992.
Joskus Dean ja isä molemmat katsoivat minua kuin olisin joku mutaatio ihmisestä. Niin kuin minussa olisi jotain vikaa, kun sanoin, että haaveilin olevani normaali.
Siinä ei ollut minusta mitään järkeä, että avaruus oli loputtoman suuri, mutta minun olisi pakko tehdä samaa työtä kuin mitä isä teki.
Dean oli minun mielestäni aina keltainen niin kuin valo, ja isä oli tummanvihreä.
Samanvärinen kuin ne tyhjät pullot, joita hän jätti lojumaan motellien kylpyammeisiin, ja joiden hajusta minulle tuli inhottava olo.
Dean on kertonut, että olimme yhden päivän päiväkodissa, kun olin vasta vuoden vanha. Siellä meitä hoiti hento, nuori nainen, jolla oli vaalea tukka, ja sanoin kuulemma häntä äidiksi.
Koulussa viittasin aina, halusin olla hyvä oppilas, että ehkä voisin isona ryhtyä lakimieheksi, tai ihan miksi tahansa muuksi, jonka ei tarvitse olla mukana perhebisneksessä.
Bobby keitti meille teetä, kun isä vei meidät sinne, hänen mielestään lasten ei kuulunut juoda kahvia.
Välillä minä olin varma, että vihasin isää, mutta silti huolestuin, kun hän viipyi jollain metsästyksellä pidempään kuin yleensä.
Isällä ei ollut tatuointia, joka olisi suojannut häntä riivatuksi tulemiselta, ja välillä mietin yhä, olisiko tatuointi voinut pelastaa hänet.
Jossittelussa on kuitenkin sellainen ilkeys, että siitä ei mikään muutu koskaan paremmaksi, se tekee vain vihaiseksi ja surulliseksi.
Joskus pienenä kun heräsin, menin istumaan Deanin tyynyn viereen ja silitin hänen tukkaansa. Halusin leikkiä, että olimme ihan tavallinen perhe, ja että meillä oli äiti, ja ajattelin, että niin äiti olisi tehnyt.
Kun minulla oli nuha, äiti olisi pyyhkinyt räkää nenäliinalla hellästi ja varovasti, eikä kovakouraisesti omaan hihaan niin kuin isä.
Mietin, olisinko silloinkin eksynyt näin pahasti elämässä, jos minulla olisi ollut äiti.
On tietenkin idioottimaista miettiä sitä, kyllä minä sen tiedän, mutta välillä en vain voi itselleni mitään.
-
Alkukausien Samilla on spesiaali paikka mun sydämessä, kun raukka oli koko ajan niin eksyneen ja surullisen oloinen :'( Se samainen Sam löytyi myös tästä sun tekstistä, turvaton lapsuus, etäinen isä ja kaipuu kontrolliin omasta elämästä. Oli kiva, että tässä ääni vaihtui välillä aikuisesta lapsi-Samiin, se toi jotenkin vielä karummin esiin sen todellisuuden, että Sam ei lopulta onnistunut pakenemaan perhebisnestä ja hirviöitä </3
Päälaki kopsahteli veljen leukaa vasten ja haisi savu, sellainen on ensimmäinen hämärä muistoni elämästä.
Ihana ajatus, että Samin ensimmäinen muisto elämästä on Dean. Tässä tekstissä tuli muutenkin hienosti esille se, miten tärkeä Dean on Samille ja miten vahva side veljeksillä on!
Välillä minä olin varma, että vihasin isää, mutta silti huolestuin, kun hän viipyi jollain metsästyksellä pidempään kuin yleensä.
Isällä ei ollut tatuointia, joka olisi suojannut häntä riivatuksi tulemiselta, ja välillä mietin yhä, olisiko tatuointi voinut pelastaa hänet.
Ää, tää oli jotenki todella sydäntäsärkevä kohta ;__; Oot jotenkin todella herkullisella tavalla onnistunut kuvaamaan niitä Samin ristiriitaisia tunteita omaa isäänsä kohtaan ja sitä miten omituiselta tuntuu vihata ja välittää samaan aikaan. En ite oo koskaan edes tullut ajatelleeksi, että miten asiat ois saattaneet mennä aivan toisin, jos John Winchesterilläkin ois ollut anti-possession tatska. Varsin kutkuttava ajatus!!
On tietenkin idioottimaista miettiä sitä, kyllä minä sen tiedän, mutta välillä en vain voi itselleni mitään.
Voi Sam, ei se oo yhtään idioottimaista vaan ihan normaalia : (
Kiitos tästä, tämä oli kaikessa synkkyydessään taitava katsaus Samin mielenmaisemaan, mistä nautin kovasti! ♥
-
Tämä tuli vastaan Kommenttikampanjassa ja olipas kiva, että tuli. ^^ Minua surettaa tosi paljon, että Sam ei koskaan saanut elää sellaista elämää kuin olisi halunnut, tuntui siltä sarjaakin katsoessa, mutta tässä varsinkin tuli niin iskevästi esiin, mitä kaikkea tuntemuksia Sam kävi läpi lapsuutensa aikana. Tuntuu oikeastaan tosi normaalilta olla haluamatta periä isän yritystä, Samilla siinä vain on twisti. :D On tosi kurjaa, ettei hän saanut mahdollisuutta tehdä jotain ihan muuta elämässään vaan hänet pakotettiin hirviöjahtiin. Tästä huokui harmaa ja ankea lapsuus, jossa pitää olla koko ajan varpaillaan ja olisi ollut kaunista, jos Sam olisi siitä huolimatta voinut rakentaa ihan oman elämänsä. Ja melkein rakensikin, se on varmaan inhottavinta, että hän pääsi maistamaan arkea, jonka olisi halunnut, mutta se katkaistiin alkumetreillä. :''(
Minun tahtoni isän tahtoa vastaan ja huutoa ja kiroilua. Tätä jatkui kunnes aina joku itki, yleensä Dean.
Ihh, ehdottoman kaunis ja sydäntäsärkevä kohta. Tämä oikeastaan kertoi ihan kaiken perheen dynamiikasta, Sam kapinoi, isä huusi ja Dean haluaa olla kummankin puolella ja tunnemyrsky pistää hänet lopulta ihan sekaisin. <3 Jokaisen reaktio kertoi myös rakkaudesta perhettä kohtaan, vaikka Sam sitten välillä pohtikin vihaako isäänsä, mutta ei tuollaisia suuria tunteita synny, jos ei välittäisi. Ihana ajatus myös, että Samin ensimuistoon kuuluu isoveli. ^^ Muutenkin tässä ajelehdittiin läpi Samin lapsuuden pienten yksityiskohtien kautta, jotka kertoivat aina jotain pientä ja samalla suurta hänen kokemuksistaan. Kiva yksityiskohta etenkin oli varpaankynnet ammeessa. Samoin pullot, joiden hajua Sam inhosi. Voi, miten sydämeni särkyi, tätä lukiessa ties monettako kertaa, kun Sam kutsui päiväkodin työntekijää äidiksi. T0T Hän on ollut niin nuori menettäessään äitinsä ja tavallaan myös isänsä, joten totta kai hän hakee lohtua ihan keneltä tahansa, kun isä ei siihen selkeästi kyennyt. </3
Jossittelussa on kuitenkin sellainen ilkeys, että siitä ei mikään muutu koskaan paremmaksi, se tekee vain vihaiseksi ja surulliseksi.
Uff, miten totta. Pitäisi itsekin muistaa tämä asia. :D Mutta niinhän Samkin sitten totesi lopuksi, miten vaikeaa jossittelun lopettaminen on. Ja koska Sam tietää, miten turhaa se on, hän sitten heti moittii itseään jossittelusta, vaikka se on vain tosi inhimillistä pohtia, mitä elämä olisi voinut olla, jos äiti ei olisi kuollut.
Joskus pienenä kun heräsin, menin istumaan Deanin tyynyn viereen ja silitin hänen tukkaansa. Halusin leikkiä, että olimme ihan tavallinen perhe, ja että meillä oli äiti, ja ajattelin, että niin äiti olisi tehnyt.
Voi, Sam. :'''') Ensin hän hakee muista ihmisistä äitiä ja kun sitä ei löydy, hän päättää ruveta äidiksi itse. En kestä, miten ihanaa ja samalla tosi kamalaa. Tämä reagointi tuntui jotenkin tosi aidolta lapsen traumojen käsittelyltä. Oikein osuvaa.
Kiitos tästä tutkielmasta, oli todella aitoa ja raastavaa luettavaa. ^^
-
Tämä tuli mulle vastaan joku aika sitten ja luin sen. Muistan, että ekaa kertaa kun katsoin Supernaturalia, musta oli jostain syystä hirveän ärsyttävää, että Sam pyrki johonkin "parempaan" kuin mikä perheyritys. En tiedä, mistä niin älytön mielikuva syntyi, kun kyllä nyt kuka tahansa haluaisi mun mielestä jonkun muun elämän kuin sen, että pitäisi koko ajan olla varpaillaan sen takia, että maailmassa on kaikkia hirviöitä eli jotenkin kirkastui vasta myöhemmin se, että kyse ei ole paremmuudesta vaan ihan siitä kaipauksesta, että ei koko ajan tarvitsisi pelätä vaikka läheisten menetystä. Sitten toisaalta tässäkin tekstissä tulee esiin se, että lapsi kaipaa hellyyttä ja turvaa ja Samin maailma on aina ollut turvaton ja pelottava ja on täytynyt varautua kaikkeen kamalaan. Se on aika rankkaa ja kuluttavaa elämää. Toisaalta jotenkin ihana vastapaino ovat nuo yksityiskohdat Deanista, esimerkiksi töyhtö vuonna 1992.