Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: LillaMyy - 21.07.2017 17:27:06
-
Otsikko: Valkean Velhottaren varjossa
Kirjoittaja: LillaMyy
Ikäraja: K-11
Paritukset: Odotheus/Elianor
Oikolukija: tavallaan Saappaaton, joka auttoi nimen ja ikärajan kanssa
Tyylilaji: historiallisfantastinen draama, lievä huumorin pilkahdus, kenties hieman seikkailumieltä
Tiivistelmä: Mitä kaikkea pienen pieni teko voikaan saada aikaan?
Haasteet: Het10, Lainaushaaste (“When someone leaves, it's because someone else is about to arrive.” ― Paulo Coelho, The Zahir) ja Kirjoitusterttu (seikkailu)
K/H: Ohoh, kaikki mahdolliset (ja mahdottomat) tekstit jumittaa, joten lähdin sitten väsäämään jotain uutta. Tämä on sitten vain lievästi historiallinen, koska sitä historiaa oli tarkoitus esiintyä täällä paljonkin, mutta sitten se jäikin vähän kaiken muun jalkoihin. Sitä kuitenkin on siellä jonkun verran, koska Alarik II on oikea henkilö (Visigoottien kuningas 484–507) ja Tolosa (nykyinen Toulouse) on ihan oikea paikka, joten pidin sen silti genretyksessä mukana. (:
I
Yksinäinen vene seilaa puolityynellä joella. Airot on vedetty sisään, eikä veneessä näy ketään, sillä se on täynnä valkoisia ja piikikkäitä ruusuja. Vain naurulokkia kiinnostaa tarkastella ihmettä lähemmin, sillä jokirannan asukit tietävät paremmin.
Jokirannassa asuvat tietävät valkoisten ruusujen voivan tarkoittaa vain Valkean Velhottaren kuolleen. On siis parasta pysytellä sisällä turvassa ja odottaa, kuka nousee velhottaren tilalle. Jos kukaan uskaltaa kokeilla onneaan.
Lopulta naurulokkikin kyllästyy nyppimään ruusuja, tai saa tarpeeksi osumia sen piikeistä. Se lennähtää toveriensa seuraksi joen penkereelle, ja hautajaisvene saa jatkaa yksinäistä ja hidasta matkaansa jokivartta alas.
Kunnes se joskus löytää merelle, ja kuka ties sieltä aina maailman laidalle asti.
II
Valkea Velhotar oli ollut pitkään Alarik II:n hovissa Tolosassa, mutta oli yllättäen palannut länteen. Kukaan ei tiennyt miksi, eikä kukaan kysynytkään. Valkean Velhottaren tapauksessa oli parempi pysyä tietämättömänä, jos halusi säilyttää henkiriepunsa.
Nuori Odotheus oli kuitenkin rohkea ikäisekseen (joidenkin mielestä jopa tyhmänrohkea). Hän oli päättänyt tehdä vaikutuksen läheisessä jurtassa asuvaan Elianoriin ja uskaltautui Valkean Velhottaren tornille joen yläjuoksulla.
Hilderith liittyi ystävänsä seuraan varmuuden vuoksi veneen kanssa. Velhottaresta kun ei koskaan tiennyt, joten oli paras olla nopea pakoreitti kehiteltynä, jos sattuisi käymään köpelösti.
Neljä päivää ja neljä yötä toverukset soutivat virtaa vastaan, kunnes he viimein näkivät tornin. Odotheuksen kohtalon hetki lähestyi.
III
Odotheus jätti Hilderithin vartioimaan venettä ja tarpoi joen rannasta tornin juurelle. Missään ei liikkunut mitään tai ketään, eikä ääniäkään juuri kuulunut. Tuntui kuin koko maailma olisi odottanut nuorukaisen seuraavaa liikettä.
Yhdestäkään tornin ikkunasta ei loistanut valoa, mutta piipusta nouseva savu kertoi kuitenkin Valkean Velhottaren olevan kotosalla. Kotijurtassa oli Odotheus rehvastellut kävelevänsä noin vain torniin, kuten muutkin pojat häntä ennen. Mutta, kuten kaikki aikaisemmatkin pojat, tornin juurella Odotheus tunsi pelon väristyksen.
Se ei kuitenkaan saanut Odotheusta luopumaan, koska Elianor oli lupautunut morsioksi vasta, jos hän todistaisi olevansa Ovidaa urhoollisempi. Kotiin ei siis ollut palaamista, ennen kuin oli jotain todisteita tornissa käynnistä.
IV
Odotheus hiipi varovasti lähemmäs tornia (vaikka myöhemmin vannoikin astuneensa urhoollisesti). Hän kosketti kylmiä tiiliä ja säpsähti, kun jostain kuului outo ääni. Lopulta se olikin vain Hilderith, joka tärisytti venettä ja loiskutti hermostuneena.
Hetken Odotheus tasasi hengitystään ja kiersi sitten ovelle. Hän avasi sen verkkaisesti ja kurkisti sisään. Ei ketään missään, vain nuhjuinen pieni kori valkeita ruusuja ovenpielessä. Koska valkeita ruusuja kasvoi vain Valkean Velhottaren mailla, Odotheus sieppasi korin todisteeksi tornissa käynnistään ja ampaisi sitten niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi kohti venettä.
Hilderith säpsähti ystävänsä yllätyspaluuta, mutta lähti sitten kuitenkin soutamaan takaisin alajuoksulle niin nopeasti, mutta samalla hitaasti kuin suinkin pystyi.
V
Kun Odotheus ja Hilderith palasivat kolme päivää myöhemmin takaisin alajuoksulle, oli ihmetys suuri. Kukaan ei ollut miesmuistiin (jos oli koskaan) käynyt Valkean Velhottaren mailla ja palannut elävänä takaisin.
Heti seuraavana päivänä aloitettiinkin suurten häiden valmistelut, sillä nyt Elianor lupautui ilomielin sankarillisen Odotheuksen morsiameksi.
Viikon verran tuoretta hääparia juhlistettiin koko kylän voimin ja kaikin mahdollisin tavoin. Seitsemäntenä iltana Odotheus saatteli Elianorin vasta pystytettyyn jurttaansa. Vain hetki heidän vetäytymisensä jälkeen asettui Hilderith vartioon jurtan liepeille, ettei kukaan vaan pääsisi ryöstämään tuoretta aviovaimoa hänen toveriltaan.
Seuraavana aamuna sitten esiteltiin appivanhemmille likaantunutta lakanaa todisteeksi siitä, että Elianor oli viimein siirtynyt isän pikkutytöstä aikuiseksi naiseksi.
VI
Vain muutaman päivän saavat Odotheus ja Elianor viettää auvoisaa avioelämäänsä, ennen kuin valkea venee lipuu joella heidän jurttansa ohitse. Elianor istuu parsimassa aviomiehensä paitaa, kun tulee käsky sisälle ja nopeasti.
Jurtan pimennossa on vaikea tietää, koska venho on ohittanut kylän, mutta Elianor ei uskalla kurkistaa oviaukostakaan. Jos Odotheus olisi kotosalla, voisi urhea aviomies kertoa, koska on turvallista palata ulos, mutta mies on metsällä Hilderithin kanssa.
Vasta montaa pitkää tovia myöhemmin, kun Elianor kuulee aviomiehensä huhuilevan häntä, uskaltaa Elianor astua taas ulos jurtasta. Valkeaa venettä ei näy eikä kuulu, mutta Odotheus on palannut mukanaan sarvet, joista Elianor voi tehdä kauniita koruja.
VII
Iltanuotiolla Odotheus ja Hilderith kertovat kilvan tarinoita hirven kaadosta kylän naisten valmistaessa sen lihasta maukasta soppaa. Ovida kuuntelee kateellisena vieressä, mutta ei kehtaa sanoa mitään. Lopulta joku vanhoista parroista nostaa valkean veneen mukaan keskusteluun.
Kukaan ei tiedä, mikä on saattanut johtaa Valkean Velhottaren kuolemaan tai kuka on laittanut hänen hautajaisveneensä vesille. Kaikki kuitenkin tietävät, että kauaa ei rauhasta saada nauttia, sillä kohta nousee uusi Velhotar vanhan tilalle. Eikä uusi välttämättä jätäkään kylää omiin oloihinsa, kuten vanhalla oli tapana.
Illalla Elianor kömpii jurtassa tavallistakin tiukemmin Odotheuksen kylkeen kiinni. Sankarillisen uroon elkein Odotheus pitää vaimoaan sinä yönä hyvänä, kuten rakastavan aviomiehen kuuluukin.
VIII
Kun Valkean Velhottaren seuraajasta ei ala kuulua mitään, palaa pieni kylä omaan tavalliseen (ja usein kovinkin tylsään) arkeensa. Miehet jatkavat metsästystä ja naiset huolehtivat kotijurtista. Lopulta Elianorinkin vatsa alkaa pyöristyä, ja Odotheus saa ylimääräisen vuohen laumaansa appiukolta.
Kaikki näyttää sittenkin kääntyvän parhain päin, kunnes eräänä aamuna ei aurinko nousekaan. Taivas on synkkääkin synkempi, mutta sadetta ei näy eikä kuulu. Siitä jokirannan pienen kylän asukkaat tietävät, että kisa Valkean Velhottaren paikasta on alkanut.
Kyläläiset tiivistävät pienten jurttiensa välimatkoja toisistaan ja nostavat sateen kuluttamat aidat ympärilleen. Sitten pitää vain odottaa, kunnes voittaja on viimein selvillä. Ja toivoa tämän olevan suopea jokivarren asukkaille.
IX
Kuluu viikko jos toinenkin ja yhä vaan taivas pysyttelee tummana. Jokivarren asukkaat alkavat jo tehdä lähtöä kotikonnuilta paremmille maille, kun kylään astelee muukalainen.
Kaikki tuijottavat tulijaa kuin tämä olisi lentänyt paikalle.
”Kuka täällä on johdossa?” muukalainen kysyy, mutta kukaan ei vastaa tälle. Kyläläisiä pelottaa liikaa, koska tulijan ajoitus on mahdollisimman huono. Odotheus päättää rohkaista mielensä ja astuu appiukkonsa puolesta esiin.
Elianor katsoo vierestä, kuinka hänen aviomiehensä johdattaa muukalaisen heidän jurtalleen keskustelemaan. Koko kylä odottaa henkeään pidätellen, mitä ihmettä oudolla kulkijalla voisi olla asiaa tällaiseen aikaan.
Kauaa ei Odotheus viivy jurtassa, kun hän pyytää vaimoaankin paikalle. Elianor kävelee jurttaan pelosta jäykkänä.
X
Jurtassa Elianor saa kuulla muukalaisen oudon tarinan. Kuulemma Odotheuksen varastamassa korissa piili Valkean Velhottaren elintaika, joten sen vieminen on vienyt myös Velhottaren hengen. Taika ei kuitenkaan voinut katketa noin vain, vaan se siirtyi seuraavalle.
Muut velhottaret olivat yrittäneet etsiä elintaikaa siinä onnistumatta, sen vuoksi sää oli niin pitkään oikutellut. Sillä elintaika oli siirretty jokivarren kylään.
Elianor katsoo miehiä ihmeissään. Hänkö olisi seuraava Valkea Velhotar? Ei, sitä ei muukalainen suinkaan tarkoita, sillä elintaika ei voi siirtyä jo elävään olentoon, ellei tällä ole taikaa omasta takaa.
Valkean Velhottaren elintaika onkin siirtymässä Odotheuksen ja Elianorin tulevaan tyttäreen, josta tulisi aikanaan tornin uusi valtiatar.
-
Oi olipa sulla inspiroiva lainaus tuosta lainaushaasteesta saatu, ja ennen kaikkea olit todella mielenkiintoisella tavalla rakentanut tarinan tämän lainauksen innoittamana. Mulle tämän tekstin lukeminen tuntui näin äkkiseltään (ja flunssaisena) vaikealta, koska tässä puhuttiin asioista, joihin en oo vähään aikaan törmännyt. Annetaan nyt esimerkkeinä jurtat ja vanhahtavat/viikinkiaiheiset (mitä nämä oikeastaan ees on?) nimet. Siinä mielessä tekstiä oli todella mielenkiintoista lukea, koska tässä koko tarinan ajan mukana kulki sellaisia ilmaisuja, sanoja ja tekemisiä, jotka selkeästi sujahti luotuun maailmaan. Mun mielestä kielellisesti tekstisi tuki siis erittäin hyvin tarinaa ja aikaa sekä paikkaa, joihin se sijoittuu.
Mä oletan kunkin luvun olevan raapale, ja hyvin olit saanut istutettua sataan sanaan aina olennaisen. Tavallaan se tietty hetki oli kuvattu just eikä melkein siihen sataan sanaan. Eikä tässä tarvittu mitään älyttömiä hehtaarilauseita tai ylitsevuotavaa kuvailua, kaikki tärkeä mahtui ilmeisesti tuhanteen sanaan. Todella hyvää tiivistystä! Jotenkin tuntuu, että tämä mun kommentointi nyt tökkii, eikä sanat tule ihan niin luonnostaan kuin haluaisin, enkä saa sanotuksi sitä, mitä ihan tosissani tarkoitan. Siirryn ehkä seuraavaan mieleen tulleeseen asiaan :D
Kuten jo alkuun mainitsin, olit luonut todella mielenkiintoisen tarinan tähän. Valkeat velhottaret ja kaikki vähän mystinen aina vetoaa muhun. Se, mikä vähän ihmetytti, miten pystyikin olla niin helppoa kaapata elintaika. Olikohan velhotar itse kyllästynyt olemaan moinen? Tätä tuskin sen kummemmin saadaan tietää. Aika kamalaa olisi ajatella myös, että niin kauan, kunnes lapsesta tulee velhotar, olisi pimeää. Huh. Tykkään muuten erityisen paljon otsikosta ihan jo siksi, että se mukavasti hyödyntää alkusointua. Lisäksi se on mieleeni siksi, että sekä alku, että loppu linkittyy siihen. Varjoa voi olla kahdenlaista. Kumpi sitten parempi, kuvainnollinen vai konkreettinen.
Ehkä lukaisen tämän uudelleen vähemmän flunssaisena, jolloin pää on paremmin matkassa. Tiivistän loppuun sen, mitä tällä kommentilla hain. Lyhyt, ytimekäs ja mielenkiintoinen tarina, josta todellakin pidin.
-
Tikkis: Woah, en todellakaan osannut odottaa tänne kommenttia, joten KIITOS! :D Lainaus oli tosiaan mielenkiintoinen ja siitä olisi voinut lähteä vaikka ja mihin suuntaan. Itse asiassa nuo nimet on goottilaisia täältä (http://www.fantasynamegenerators.com/gothic-names.php#.WcpS_chJZPY) napattuja, mutta eipä sillä nyt niin suurta merkitystä varmaankaan ole, minne tämän sijoittaa. (: Yritin kuitenkin pitäytyä koko ajan samantyylisessä sanastossa, sen vuoksi puhuin jurtista enkä majoista esim. Jokainen luku on tosiaan raapale, sen tasan sata sanaa, mikä oli välillä kovin vaikeaa, kun tuppasi menemään aina yli tai jäämään vajaaksi. :D Hehtaarilauseet on yleensä niin ominta minua, että otan tuon suurena kohteliaisuutena, että tässä ei mielestäsi niitä ollut, koska mä yritän päästä niistä eroon. :D
Minäkin pidän kaikesta mystillisestä, sen takia fantasia vetoaa vähän liikaakin, mutta aina silloin tällöin koitan jotain mystistä realismin tynkääkin vääntää. Kenties valkea velhotar oli kyllästynyt asemaansa, kenties ei, mene ja tiedä. Yritin itsekin vähän pähkäillä sitä, mutta lopulta se ei sitten kuitenkaan mahtunut valitsemaani tyyliin, koska sataan sanaan mahtuu lopulta aika vähän kerrontaa. Tuon pimeyden voi myös kenties ajatella vähän epäsuoremmin, hämärä vastaisi ehkä paremmin tarkoitustaan tässä. (: Ja muutenkin se on ehkä enemmän symbolista pimeyttä/hämärää, kuin varsinaista valon puutetta niinkään, vaikka sää vähän kenkkuilikin. :D
Minä kiitän ja kumarran kommentista, olen tosi kiitollinen, että tämäkin osui jonkun silmiin! ((: