Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Kiirsu - 03.05.2016 03:01:22

Otsikko: Näin hänet teelehdissä, Punurmio/Lihava Leidi, K-11, Luku 1/5
Kirjoitti: Kiirsu - 03.05.2016 03:01:22
Kirjoittaja: Kiirsu
Ikäraja: K-11
Tyylilaji/Genre: romance
Paritus/Hahmot: Sibylla Punurmio/Lihava Leidi
Vastuuvapaus: Hahmot kuuluvat Rowlingille, minä vain lainaa niitä hetkeksi.
Varoitukset: Parisuhdeväkivalta, maininta raiskauksesta
Yhteenveto: Sibyllan teelehdet tuovat uuden onnen hänen elämäänsä.

A/N: Osallistuu paritusgeneraattorihaasteeseen. Yllätyin itsekin siitä, mihin suuntaan tämä teksti lähti. Tästä piti tulla pieni söpöily one-shot, mutta sain yöllisen inspiraation ja innostuin Punurmiosta, joten tästä tuleekin minijatkis. Seuraavat osat tulee olemaan ällösiirappista romantiikkaa.



Näin hänet teelehdissä


Ensimmäinen luku

Teekupit kilisivät Sibyllan viilettäessä ympäri huonetta. Tärisevin käsin hän kasasi teekuppeja takaisin kaappiin kyynelten vieriessä poskia pitkin. Vaaleanpunainen kuppi putosi maahan ja särkyi, mikä sai Sibyllan purskahtamaan lohduttomaan itkuun. Se oli ollut yksi hänen suosikeistaan. Taikasauva ei totellut liikkeitä ja palat etsivät toisiaan väärässä järjestyksessä kasaten mosaiikkiteosta palapelin sijaan.

Lukuvuoden ensimmäinen ennustustunti oli ollut kamalampi, kuin Sibylla oli edes osannut ennustaa. Poika-joka-elää oli vihdoin hänen opetuksessaan ja Sibylla oli halunnut niin kovasti tehdä vaikutuksen nuorukaiseen. Saada tämän ennustamisen pauloihin, opettaa teelehtien salat ja saada janoamaan tietoa kristallipallojen mysteereistä. Mutta poika oli pitänyt häntä vitsinä, katsonut kuin tärähtänyttä. Aivan kuin kaikki muutkin.

Sibylla ei ollut tyhmä, hän tiesi mitä käytävillä puhuttiin, hän kuuli oppilaiden tirskumisen, näki kollegoidensa vaivaantuneisuuden astuessaan opettajanhuoneeseen. Pahimpia olivat he, jotka eivät yrittäneet piilottaa halveksuntaansa. Näsäviisas tyttö tämän päivän tunnilla oli ääneen epäillyt hänen taitojaan. Kasvoilta oli paistanut epäusko ja tylsistyminen, tyttö oli luullut häntä huijariksi.

Tämä oli suojatyöpaikka. Hän ei ollut Tylypahkassa taitojensa vuoksi vaan Albuksen häntä kohtaan tuntemasta säälistä.

Mutta huijari hän ei ollut. Hän oli näkijä, hänen kykynsä olivat aitoja. Ne piilivät syvällä sisällä odottaen pääsyä vapauteen padottujen koskien uumenista. Hän oli osannut ennustaa muttei pystynyt siihen enää.

Hänen isänsä oli ollut vanhoillinen ja halunnut hänen naivan hyvään sukuun. Puolisoksi oli valikoitunut Phineas Higglebottom, varakas irlantilainen herrasmies, joka oli varsin mielissään 18-vuotiaan ennustajan kihlaamisesta. Sibyllaa oli kauhistuttanut ajatus miehen kanssa naimisiinmenosta, mutta hän ei uskaltanut vastustaa isäänsä. Phineas oli komea ja hyväkäytöksinen, joten varmasti he voisivat rakentaa onnellisen elämän yhdessä. Ehkä hän jopa suostuisi kasvattamaan olkapäille ulottuvat hiuksensa hieman pidemmiksi ja antaisi Sibyllan letittää ne joku ilta heidän katsellessaan auringonlaskua niityllä. Molemmat pujottaisivat kukkia toistensa hiuksiin, jolloin se ei olisi omituista vaan rakastavaisten leikkiä.

Phineas polvistui uuden vuoden aattona ja häitä tanssittaisiin seuraavana kesänä. Jo samana iltana mies yritti ujuttaa kättään Sibyllan hameen alle, mutta puhtoinen neito halusi tietenkin odottaa avioliittoon eikä herrasmies sitä vastustanut. Kesä oli saapunut nopeasti eivätkä mielikuvat punaiseen leninkiin sonnustautuneesta vaaleaveriköstä haihtuneet edes vihkivaloja vaihdettaessa, jolloin Sibylla toivoi kuivien huulten tilalle niitä pehmeitä mansikanmakuisia.

Hääyönä hän vetosi naistenvaivoihin, seuraavalla viikolla flunssaan ja sen jälkeen hänen onnistui pakoilla hetki vanhempiensa luona. Phineas ei katsonut tätä hyvällä, hän näki valheiden läpi vaikkei sanonut mitään. Kaikki annettiin kuitenkin anteeksi. Kaikki aina siihen päivään asti, jolloin hän repi naapurin vaalean naisen pois Sibyllan syleilystä.

Sinä yönä ei saanut sanoa ei.

Seuraavana päivänä molemmat tiesivät kaiken olevan vain kulissia, mutta olisi ollut liian häpeällistä purkaa liitto. Se oli Sibyllan syytä. Hän ei ollut yrittänyt tarpeeksi, hän olisi voinut rakastua, jos olisi yrittänyt hieman enemmän. Ollut parempi vaimo, antanut aviomiehelleen sen, minkä kunnon vaimo antaisi pyytämättäkin. Jos hän olisi vain käskenyt itsensä rakastua, kaikki olisi ollut toisin.

Yhtenä yönä hän sanoi olevansa liian väsynyt. Aamulla musta silmä oli muurautunut umpeen. Seuraavana päivänä hän poltti puuron pohjaan eikä syönyt koko päivänä.

Katkennut kylkiluu, murtunut sormi, käsivarret täynnä mustelmia. Kuihtunut vartalo, kalpeita kasvoja kehystävät pesemättömät hiukset.

Sinä kesänä valkoiset leningit vaihtuivat ylisuuriin kaapuihin. Aurinkolasit peittivät mustan silmän ja pää painuksissa ei joutunut kohtaamaan ohikulkijoiden katseita. He osoittelivat, nauroivat ja pahimmassa tapauksessa katsoivat säälien.

Iskut eivät murtaneet ainoastaan luita, ne särkivät hänen taikuuttaan, joka pirstaloitui korjaamattomaksi. Teelehdet olivat muodotonta mössöä, kristallipallot sumeita ja näyt olivat teillä tietämättömillä. Joka aamu Sibylla tuijotti teekuppinsa pohjaa tuntikausia eivätkä lehdet koskaan puhuneet hänelle. Sibylla tunsi taikuuden kuplivan sisimmässään, se ei ollut poissa, hän ei vain osannut enää kanavoida sitä entiseen tapaan. Kaikki oli sekavaa ja harmaata.

Syyskuussa Phineas lähti Irlantiin sukunsa luo ja jätti Sibyllan hoitamaan taloa neljäksi päivää. Phineas oli tuskin ehtinyt kaikkoontua, kun Sibylla oli syöksynyt makuuhuoneeseen pakkaamaan laukkujaan. Omaisuutta hänellä ei ollut paljon, matkalaukun pohjalla lojui kristallipallo ja tarot-kortteja. Komerossa odotti vaaleanvihreä satiiniyöpaita. Hänen äitinsä oli ostanut sen kauniille morsiamelle sulhasta ilahduttamaan. Sibyllalla oli ollut se päällä sinä yönä. Paita putosi lattialle ja syttyi tuleen jättäen jälkeensä kasan tuhkaa ja mustan läikän lattiaan.

Seuraavat vuodet kuluivat ympäri Eurooppaa kiertäen. Hän kävi läpi Pariisin hämärät kujat, jokaisen löytämänsä ennustajan, kysellen epätoivoisena neuvoa. Neuvoja riitti. Sibylla ui Seinen halki täysikuulla, söi raakaa sipulia joka aamu ennen teen keittämistä, valvoi joka seitsemännen yön, mutta hänen kykynsä eivät palanneet. Kun yksi hänen kolmestatoista mustasta kissastaan rikkoi kahdeksan kristallipalloa, Sibylla päätti palata kotiin.

Sateisena syysiltana Sibylla oli kulkenut ajatuksissaan pitkin Tylyahoa ja lähes törmännyt Albus Dumbledoreen. Epätoivon oli täytynyt loistaa hänestä, sillä Albus oli suostunut haastattelemaan häntä ennustajan paikkaa varten. Sibylla oli yrittänyt kaikkensa saadakseen kykynsä toimimaan, jotta hän olisi voinut tuottaa edes yhden aidon ennustuksen. Rehtori näytti surulliselta ja Sibylla tiesi kieltävän vastauksen olevan kielen päällä.

Äkkiä vuosien sisään padottu raivo alkoi nousta pintaan ja Sibylla tahtoi huutaa Albukselle, saada hänet uskomaan kykyjensä olevan aitoja. Hän muisti jokaisen löynnin, jokaisen tuskaisen yön ja välistä jääneen aterian. Muistot tulvivat hänen mieleensä ja hän upposi niihin kadottaen nykyhetken ja antoi vihan ottaa hänestä vallan. Hän näki Phineaksen raivon valtaamat kasvot, nyrkkiin puristuneet kädet, kaksi vastakkaista voimaa taistelemassa keskenään, mutta vain toinen voisi voittaa, mahtava velho ja pieni lapsi, voimia paljon vihaa suurempia.

Sibylla haukkoi henkeään Albuksen katsoessa häntä hämmentyneenä. Taikuus kihelmöi hänessä voimakkaampana kuin vuosiin. Hän ei tiennyt mitä näky tarkoitti, mutta Albuksen ilmeestä päätellen tämä tiesi. Sibylla muutti Tylypahkan korkeimpaan torniin vielä samana iltana.

Hän oli toivonut lukon auenneen lopullisesti ja voimien vapautuneen, mutta hän oli yhä yhtä hukassa kuin aiemmin. Ennustaminen ei sujunut ja jokainen täällä tiesi sen. Minerva ei edes peitellyt asennettaan ennustusta kohtaan, mutta Sibylla ei koskaan antanut hänen nähdä suljettujen ovien takana vuodatettuja kyyneliä.

Eikä tämä päivä ollut poikkeus, sillä hän oli pitänyt itsensä kasassa oppilaiden nähden. Yrittänyt ennustaa, tuntien välillä häilyviä näkyjä, mutta tietäen niistä useimpien olevan valhetta. Tuijottaessaan teekupin pohjalle jääneitä lehtiä Sibylla antoi epätoivon ottaa hänestä vallan. Kuinka hän voisi opetta ennustamista, jos ei sitä itse osannut.

Teelehdissä oli jotain tuttua. Laineilevat hiukset, pyöreät kasvot, hulmuava mekko. Sibylla tunsi tuon naisen, muttei muistanut mistä.

Päivälliseen mennessäkään Sibylla ei ollut keksinyt, kuka teelehtien neito oli. Hän säpsähti mietteistään kuullessaan viereisestä maalauksesta äänen: ”Oi uljas neito! Mikä teidät on noin mietteliääksi saanut tänä erinomaisena päivänä?”

Sir Cadogan oli ehkä hullu, mutta hän oli ainoa, joka ei koskaan pilkannut Sibyllaa.

”Teelehteni olivat tänään perin mystiset enkä ole saanut ratkaistuksi niiden arvoitusta.”

Ritari iski miekkansa maahan ja jäi nojaamaan siihen. ”Voisinko kenties olla neidille avuksi? En toki omaa ennustajan lahoja, mutta olen elämäni aikana auttanut yhtä sun toista neitoa hädässä”, Cadogan sanoi iskien silmää.

Sibylla oli kuullut ritarin lirkuttelevan hänelle useasti, muttei voinut mitään poskilleen nousevalle punalle. ”Näin teelehdissä naisen, mutta en tiedä kuka hän on. Hän oli kaunis ja hehkeä, kasvonsa pyöreät ja onnelliset, hiukset usvan lailla lainehtivat, muotonsa naiselliset. Hänen mekkonsa laskeutui arvokkaasti kuin sametista tehty.”

”Jos en paremmin tietäisi, niin sanoisin tuon neidon olevan Lihava Leidi. Mutta mitä hän tekisi teelehdissä? Hah, kerrassaan järjetöntä! Muistuukin mieleeni eräs kerta, kun pelastimme prinsessoja jättiläisiltä ja ne neidot olivat niin hurmiossa meidän urheudestamme…” Cadogan jatkoi tarinointiaan, mutta Sibylla oli uponnut takaisin ajatuksiinsa.

Teelehtien nainen muistutti Lihavaa Leidiä liikaa ollakseen sattumaa. Mutta Sibylla ei ymmärtänyt miksi juuri Leidi oli ilmestynyt hänen kuppiinsa. Ja miksi hänen vieressään oli komeillut aurinko.
Otsikko: Vs: Näin hänet teelehdissä, Punurmio/Lihava Leidi, K-11, Luku 1/5
Kirjoitti: Arte - 03.05.2016 09:50:48
Punurmio/Lihava Leidi on niin random paritus, että piti tulla katsomaan, miten oikein aiot saada tämän toimimaan! Olet kyllä rohkea, kun lähdit tällaista paritusta toteuttamaan. Siirappinen romantiikka ei ole yhtään mun juttu, muttan olen niin kiinnostunut, että katotaan mitä tulee!

Ekan luvun Sibyllan historian kertominen oli tosi mielenkiintoista ja hyvin kirjoitettua! Tykkäsin etenkin siitä, että Sibylla oli aiemmin ollut ihan voimakaskin näkijä, mutta henkilökohtainen trauma on vahingoittanut hänen taikuuttaan niin, että näkyjen näkeminen ei tule enää luonnostaan. Oli kiinnostavaa kuulla, että Sibylla oli lähtenyt kiertämään Eurooppaa ja tehnyt kaiken maaliman hokkuspokkustaikoja saadakseen näkökykynsä jälleen takaisin. Mielestäni varsin ovela ratkaisu!

Jään innolla odottamaan, mitä Lihava Leidi Sibyllan teenlehdissä oikein teki. (: Ja että miten näistä kahdesta saa aikaan siirappista romantiikkaa!
Otsikko: Vs: Näin hänet teelehdissä, Punurmio/Lihava Leidi, K-11, Luku 1/5
Kirjoitti: Nava - 03.05.2016 11:07:26
Paritus oli kyllä niin erikoinen, että oli pakko tulla lukemaan.

Kertomus Sibyllan historiasta oli hyvin keksitty, kaikki tuntui loksahtavan kohdalleen. Nuo tapahtumat selittäis sen, minkä takia Sibylla on sellainen kuin on. Kuvasit hyvin sitä, miten väkivalta vaikuttaa ihmiseen. Miten se muuttaa kaiken peruuttamattomasti, ja voi aiheuttaa vaikka minkälaisia oireita, joita ei väkivaltaan välttämättä yhdistäis. Sibyllasta saa monesti sellaisen kuvan, että sillä ei oo ihan kaikki muumit laaksossa (niin kuin ei varmaan ookaan), mutta tässä pääsi kaiken sen outouden läpi katsastamaan mitä sisältä löytyy.

Tätä oli kiva lukea, kirjoitat tosi taitavasti. Tykkäsin ficistä kokonaisuudessaan ja mielenkiinnolla odotan jatkoa. :) Kiitoos.
Otsikko: Vs: Näin hänet teelehdissä, Punurmio/Lihava Leidi, K-11, Luku 1/5
Kirjoitti: Grenade - 07.05.2016 00:49:19
Nytpä oli sen verran kutkuttava paritus, että piti tulla tsekkailemaan, miten oot tätä lähestynyt.

Koska Punurmiosta tai hänen historiastaan ei pahemmin muistaakseni kirjoissa puhhuttu, niin olit omasta mielestäni täyttänyt nämä kohdat hyvin ja hahmo oli uskottava. Kaikkea naisraukka onkin saanut kokea, toivottavasti fluffisöpöily Lihavan leidin kanssa auttaa hänen kykyäänkin heräämään kukkaansa. En malta odottaa, miten esittelet nää kaksi toisilleen (tai siis, tietäväthän he oletettavasti toisensa) ja miten heidän suhteensa saa alkunsa.

Muutenkin teksti oli tosi sujuvaa ja tää sun kuvailus on hyvää, itse ainakin olin hämmentynyt lopun tullessa, että nytkö tää jo loppui, kun sen verran ilolla tekstin lukaisin. Jatkoa siis jään odottelemaan ja kiitän tästä, erittäin mielenkiintoinen aloitusosa! ^^
Otsikko: Vs: Näin hänet teelehdissä, Punurmio/Lihava Leidi, K-11, Luku 1/5
Kirjoitti: Neiti Syksy - 18.08.2016 15:13:21
Jee, törmäsin tähän uudestaan onneksi tuon stalkkerinapin kautta, koska tämä on kaihertanut mieltäni ja olen vain mutissut itsekseni, että pitää pian kommentoida. Joskus. Nooh, mitäs tästä muutamasta kuukaudesta, täällä kuitenkin olen!

Suorastaan rakastin, siis rakastin tätä! Kuinka Sibylla ihan totta on oikeasta ennustajasuvusta ja minusta sille ei ole annettu tarpeeksi sijaa Harry Pottereissa. Tehty vähäjärkinen alkoholisti, joka on ainoastaan kaksi kertaa ennustanut oikeasti - tähän en itse vain pysty uskomaan, vaikka Sibyllan ennustaminen ei olisikaan vahvaa, mutta on kuitenkin olemassa. Hänet otettiin esille silloin, kun häntä tarvittiin (eli silloin, kun selvitettiin tämä Voldemortia häirinnyt ennustus....) ja argh!

Joten olen suorastaan ikionnellinen, että joku on jaksanut keksiä taustatarinaa Sibyllalle. Tämä on hyvin surullista mutta hyvin hm todenmukaista ja järkeenkäypää. Sitä on pienemmästäkin mennyt taikuus rikki ja on tavallaan yllättävää, että Sibylla ei ole sen pahemmin räjähtänyt (käytän kyllä nyt vääriä adjektiiveja ja verbejä, mutta anna anteeksi :D). Ainoa, minkä tällaiseen ehkä viittaavan löysin oli:
Lainaus
Paita putosi lattialle ja syttyi tuleen jättäen jälkeensä kasan tuhkaa ja mustan läikän lattiaan.
Tästä minulle tuli niin vahvat vibat, että se kysyinen paita aiheutti niin hirveitä traumoja tai huonoja muistoja, että se tukahtunut paha olo purkautui siten, että hänen taikuutensa sytytti sen palamaan. En tiedä, tarkotitko näin, mutta minulle se oli ihan selkeä syy sille!

Rakastin myös sitä, kuinka Sibylla tietää, että se taikuus ja näkijän kyvyt ovat edelleen tallella, mutta kuplien sisällä eikä osaa kanavoida. Tarot-korttienkin maininta oli kivaa, vaikka se ei niinkään ole ennustamiseen vaan puhumiseen "suuremman voiman" kanssa, mutta että Sibyllalla tosiaan on vuosien saatossa tullut näitä tavaroita tähän puoleen liittyen. Myös se, kuinka mansikanmakuiset huulet houkuttavat enemmän kuin komea ja hyvästä suvusta oleva nuorimies (nimi ehkä vähän häiritsi, eikös Phineas ollut jokin rehtori tai Mustan suvusta? :---D tai sitten ei mutta ajattelin heti sitä ja se vähän rikkoi ehkä mielikuviani).

Ja ritari Cadogan! <3 Lainaan yhden niiiiin häntä olevan repliikin (ja jossa oli myös pieni virhe, jonka huomasin sattumalta kun olin lainaamassa):
Lainaus
”Voisinko kenties olla neidille avuksi? En toki omaa ennustajan lahoja, mutta olen elämäni aikana auttanut yhtä sun toista neitoa hädässä”, Cadogan sanoi iskien silmää.
Varmasti olet auttanut monia neitoja hädässä haha aaws tämä oli jotain niin. ♥

Jään innolla seurailemaan, kuinka oikein taiot (sanavalinnat jne) Punurmio/Lihava Leidi parituksen toimivaksi. Matkustaako Sibylla maalaukseen vai mitä ihmettä. Joten ehdottomasti jaksele kirjoittaa lisää romancea ja höpsönsöötä, olen in! <3

- Syksy
Otsikko: Vs: Näin hänet teelehdissä, Punurmio/Lihava Leidi, K-11, Luku 2/5
Kirjoitti: Kiirsu - 31.03.2017 23:55:35
Arte, hiii kiva että rarempi paritus kiinnosti :3 Tässä menee vielä hetki, että päästään näkemään, kuinka tällainen paritus oikeastaan käytännössä toimii. Kiitos paljon kommentista <3

Demure, kiva kuulla, että Sibyllan taustatarina oli uskottava! Itse tykkään ajatella, että kaikella on syynsä ja moneen käytökseen voi hyvin olla selityksiä, joita ei heti olettaisi. Sibylla on mielenkiintoinen hahmo, koska hän välillä osaa aidosti ennustaa, eikä siksi ole täysi huijari, joten oli tosi mielenkiintoista miettiä tälle selitystä. Kiitos kommentista <3

Grenade, kiva että tykkäsit! Näistä hahmoista on tosi kiva kirjoittaa juuri siksi, että niistä on canonissa tosi vähän tietoa. Se antaa hirveästi tilaa luoda taustoja ja persoonia hahmoille. Kiitos kommentista <3

Syksy, stalkkerinappi paras nappi!! Mitäpä muutamasta kuukaudesta, itseltäni tämä julkaisu vei muutaman lisää. Sun tulkinnat tekee mut aina niin onnelliseksi. Tunnut saavan ihan hirveästi irti tästäkin! Cadogan on aika ihana hahmo, häntä tullaan näkemään vielä myöhemminkin. Kiitos paljon (ja taas kerran) ihanasta ja pitkästä, pohdiskelevasta kommentista <3

A/N: Huuh, miten tässä meni lähes vuosi, että sain jatkoa kirjoitettua. Minulla on kuitenkin ihan selvillä ollut tämän juoni alusta asti. En tiedä, miksi on ollut niin vaikea vain syventyä kirjoittamaan. Jatkossa en aikonut pitää ihan näin pitkiä taukoja, eikä tähän julkaisuun toivon mukaan kulu viittä vuotta :D



Toinen luku

Kananmunan keltuainen valahti ympäri lautasta, valui pitkin reunoja. Kirkkaat juovat kaartuilivat, laskeutuivat hennosti alas olkapäitä, hulmusivat tuulessa. Naisen suupielet kaartuivat hymyyn ja silmät täyttyivät auringosta. Ne kutsuivat Sibyllaa luokseen. Niin kirkkaina, onnellisina, eikä hän voinut vastustaa kiusausta silittää noita kauniita kasvoja.

Minerva oli keskeyttänyt syömisensä ja tuijotti häntä nenänvarttaan pitkin. Sibylla tunsi kasvojensa polttavan, kun hän pyyhki sormistaan kananmunan kaapunsa helmoihin.

Tämän kuvajaisen oli oltava merkki. Sibyllan kädet olivat liikkuneet omia aikojaan, kuvajainen oli muodostunut kuin itsestään. Vaikkei Minerva uskoisi ennusmerkkien voimaan, eikä ymmärtäisi häntä mahtavampia voimia, Sibylla tiesi, että aamiaisella oli hänelle viesti. Kohtalo odotti häntä ja hänen täytyisi uskaltaa vastata sen kutsuun. Uskaltaa, vaikka sata silmäparia loisi häneen pahoja katseita.

Päättäväisenä Sibylla nousi pöydästä, kompastui kaapunsa helmaan ja otti tukea Severuksesta, joka säpsähti hänen kosketustaan. Hän pahoitteli hiljaa ja vetäen syvään henkeä nosti päänsä pystyyn ja marssi varmoin askelin ulos suuresta salista.

Portaat olivat oudot hänen jalkojensa alla, ne eivät olleet ne tutut ja turvalliset, jotka veivät hänen ennustustorniinsa. Näillä portailla kävelivät vieraat parit jalkoja. Näillä portailla ihmiset juoksivat, nauroivat, elivät. Ne veivät kohti seikkailua, ehkä myös parempaa huomista. Mieleen nousivat kuvat vaaleasta naisesta punaisessa leningissään ja ajatus siitä tulevaisuudesta, joka heillä olisi voinut olla, poltti rinnassa.

Askeleet haparoivat, kun kauniit kasvot vaihtuivat Phineakseen, isään, niihin halveksiviin kyläläisiin. He katsoivat hänen kieroon kasvaneeseen sieluunsa ja tuomitsivat hänen valintansa ennen kuin hän oli ehtinyt niitä tekemään. Tämä polku oli väärä, vaikka tähdet sitä viitoittivat. Niin myös kiviseinien muotokuvat, jotka hymyilivät kannustavasti, toivottivat tervetulleiksi. Eräs herrasmies jopa riisui hattunsa ja kumarsi hänelle hieman.

Sibylla nosti helmojaan ja antoi purppuraisten kenkiensä viedä. Hän ei tiennyt, minne oli menossa ja harhaili autioilla käytävällä toisensa jälkeen. Mikään niistä ei näyttänyt rohkelikkotornilta, mutta elämä vaati ajoittain harha-askelia. Kolme käännöstä vasemmalle, kaksi oikealla, portaat ylös ja alas sekä pyörähdys ja hän huomasi olevansa uuden muotokuvan edessä.

Siinä muotokuvassa seisoi kaunis tummatukkainen nainen, joka hyräily itsekseen. Hän kurvinsa oli verhottu vaaleanpunaiseen mekkoon, jonka helma liehui vienosti maalatussa tuulessa. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa, katseli haaveillen kaukaisuuteen. Hän oli niin kaunis.

Sibylla astui askeleen lähemmäksi ja kengän kopina sai leidin säpsähtämään. Hän katsoi ennustajaa arvioiden päästä varpaisiin, kunnes hänen kasvoilleen nousi hento hymy.

”Tunnussana, kultaseni?”

Pala tarttui tiukasti Sibyllan kurkkuun ja polte valahti kasvoilta koko kehoon. Jalat olivat liimaantuneet lattiaan, suu aukeni hiljaa, eivätkä silmät lakanneet tuijottamasta.

Ovi lennähti auki ja kaksi lasta kipusi käytävälle. Heidän naurunsa taukosi, kun he katsoivat Sibyllaa kummeksuen. He epäröivät, eivät tienneet, kuinka heidän pitäisi puhutella vierasta opettajaa, joka oli ilmestynyt heidän tupansa ovelle. Eikä kyseinen opettaja tiennyt, mitä heille vastaisi.

Sibylla kääntyi ympäri ja juoksi.

*

Lakanat tarttuivat kiinni ihoon eivätkä antaneet hänelle tilaa ajatella. Tai sitten tilaa oli liikaa, eikä Sibylla tiennyt, mitä tehdä sillä.

Ulkona myrskysi, eikä taivaskaan voinut antaa hänelle vastauksia. Hän nousi ylös vuoteestaan ja haki kaapista viikontakaisen teekupin. Lehdissä hymyilivät yhä kauniit kasvot ja tällä kertaa hän oli varma siitä, että ne kuuluivat Lihavalle Leidille. Posliinini viileys rentoutti ja rauhoitti hänen liian lujaa hakkaavaa sydäntään.

Mitä jos. Mitä jos, hän ei olisi karannut. Mitä jos, hän olisi sanonut jotain, kertonut teelehdistä. Kertonut nimensä. Kysynyt hänen nimeään. Sibylla oli varma, että oli kuullut jonkun huutavan peräänsä, muttei hän ollut uskaltanut kuunnella, mitä ääni sanoi. Kutsuiko se takaisin. Käskikö pysymään poissa.

Tuuli paiskasi ikkunan ja kaksi lehteä lennähti pöydälle. Ne asettuivat kauniiseen jonoon niiden kärjet ovea kohti osoittaen. Eikä hänellä ollut muuta vaihtoehtoa.

Reitti rohkelikkotorniin oli tällä kertaa lyhyempi, sillä hän tiesi minne suunnata. Aamuyöllä sai liikkua yksin rauhassa, se oli Sibyllan suosikkiaikaa. Oppilaat nukkuivat tuvissaan, eivätkä valvojaoppilaat jaksaneet koko yötä partioida. Ainoa, johon hän törmäsi, oli Voro, mutta Sibylla oli alkanut nauttia öisestä teekupillisesta vahtimestarin kanssa. He olivat kovin toistensa kaltaiset, yksinäisiä eksyneitä sieluja.

Vaan tänä yönä hän ei olisi yksin.

Siinä he taas olivat. Kaksi naista, toisiaan tiiviisti katsoen. Tällä kertaa Leidi ei ollut ajatuksissaan vaan hän oli seurannut Sibyllan liikkeitä jo kaukaa. Odottaen, ehkä jopa toivoen hänen paluutaan. Tunnussanoja ei kyselty, eikä nimiä, mutta hiljaisuus ei ollut painostava.

He vain katsoivat toisiaan, hymyilivät vuorotellen, tutkivat toistensa sieluja. Leidin silmissä oli jotain lohduttavaa, lempeyttä, jolla kukaan ei ollut aiemmin häntä katsonut. Ne eivät käskeneet, eivät odottaneet mitään, antoivat hänen vain olla. Ja kun hän hymyili, Sibyllan rintaa kiristi eri tavalla kuin ennen.

”Istu toki alas, kultaseni.”

Hieman hämillään Sibylla keräsi helmansa ja istahti lattialle. Kun keskustelu oli avattu, uskalsi hänkin kysyä mieltään askarruttaneen kysymyksen.

”Uskotko ennustamiseen?”

Sibyllan oli tarkoitus kysyä Leidin nimeä, mutta sanat sotkeutuivat toisiinsa matkalla ulos. Hän häkeltyi omasta kysymyksestään ja oli jo perumassa sanojaan, kun Leidi vastasi.

”Tottakai! Isosetäni täti oli kuuluisa ennustaja. Simenia Sumea. Ennusti jokaisen perheenjäsenensä kuoleman minuutin tarkkuudella. Suuri noita hän oli. Ennustaminen on mahtava voima, jonka vain harvat omistavat. Se on suuri lahja, josta täytyy pitää kiinni.”

”Minäkin osaan ennustaa!” Sibylla huudahti aivan liian innoissaan. Ensimmäistä kertaa hän kuuli jonkun puhuvaan kyvyistään ihailevaan sävyyn.

”Tiedän sen, kultaseni.”

Leidin hymy osui Sibyllan sydämeen asti, eikä se ollut koskaan takonut näin villinä. Taikuus kipinöi sormenpäissä ja vaimea hihitys karkasi ennustajan huulilta.

He puhuivat aamuun asti. Sibylla kertoi elämästään, tiestään Tylypahkaan, ennustuksistaan, elämästä Euroopassa. Hän ei puhunut Phineaksesta, ei vaaleasta neidosta. Hän puhui isästään, ilkeistä kyläläisistä, puhui Leidistä, joka ensimmäisenä uskoi häneen. Kuulleessaan kaukaa aamun ensimmäiset askeleet Sibylla nousi venytellen ylös ja teki lähtöä.

Ennen kuin hän kääntyi lähteäkseen, hän kysyi vielä yhden kysymyksen.

”Saanko kysyä nimeäsi?”

”Arabella.”

Kun Sibyllan mieli sinä aamuna vaipui uneen, kuiskivat teelehdet tuota suloista nimeä.