Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Vyra - 24.09.2014 23:51:16
-
Ficin nimi: Kerro, kerro...
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia
Genre: Seikkailu, lievä romance, slash. AU
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Puola, Liettua, Sveitsi, Liechtenstein ja Hollanti / PolLiet (lievä)
Varoitus: Ihan hieman crossdressaamista mukana (eli Puola laittaa mekon päälle noin suoraan sanottuna) Kuitenkin vain yhdessä kohtauksessa hyvästä syystä, joten jos se jotain haittaa niin ei tarvitse pelästyä. Ai niin, ja slash-paritus, mutta se ei varmaan yllätä enää ketään?
Summary:
Feliksellä on taikapeili ja Feliks haluaa pelastaa prinsessan. Mikään ei tietenkään tule pysäyttämän häntä tässä jalossa tehtävässä, koska tietenkin prinsessan on löydettävä tosirakkautensa, mentävä tanssiaisiin ja elettävä elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta entä jos prinsessa ei haluakaan löytää tosirakkauttaan, tanssia tanssiaisissa ja on jo aivan onnellinen elämäänsä? Lisäksi hänellä on myös todella ylisuojeleva isoveli…
Kuka onkaan tarinan todellinen prinsessa ja onko tosirakkaus lähempänä kuin kukaan arvasi?
A/N: Hei taas!
Minä olin reipas ja kirjoitin uuden multicrossoverin alun jo nyt vaikka epäilin, että en sitä syyskuulle saa! Eli tervetuloa seuraaman Feliksen omaa seikkailua~ Tällä kertaa crossarina ovat edelleen sadut. Eniten vaikutteita taitaa olla Tähkäpäästä, mutta mukana on myös juttuja muista prinsessasaduista (Tuhkimo, Lumikki, Prinsessa Ruusunen jne... kaikki on iloisesti sekaisiin). Arvelisin, että tähän tulee noin 10 osaa, mutta sehän nähdään (Pandoraan piti tulla 12:sta...)
Ja pahoittelen hidasta julkaisutahtia jo nyt etukäteen. Tässä pitää kuulemma opiskellakin välissä. Mutta toivottavasti pidätte tästä silti!
Huom!
Ihmisnimet käytössä ja ne ovat seuraavat:
Puola: Feliks Łukasiewicz
Liettua: Toris Laurinaitis / Liet
Sveitsi: Vash Zwingli
Liechtenstein: Elise Zwingli Juu, mä oon ennen käyttänyt eri nimeä, mutta päätin pettää itseni nyt.
Hollanti: Tim van de Holland
Tämä sijoittuu samaan AU-maailmaan Kaunotaren ja Pandoran kanssa.
Eli järjestyksessä:
Kaunotar (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=27509.msg555538#msg555538)
Pandora (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=38079.msg733066#msg733066)
Kerro, kerro...
Kissanpäivä (ei vielä ilmestynyt)
Kaikki ovat itsenäisiä osia, joten niitä ei tarvitse lukea järjestyksessä, mutta suosittelen kuitenkin koska edellisiin osiin viitataan jonkin verran ja joidenkin juttujen tajuaminen voi olla helpompaa jos on ne jo lukenut.
Ja sitten luvattoman pitkän alku sepustuksen jälkeen, olkaa hyvä~
*********
Traileri
Kauan sitten kaukaisessa paikassa…
”Siis kaikki niiku tuntee tämän mestan jo!”
Nuori mies…
”Ei niinku mitään hätää, minä todellakin pelastan tilanteen.”
…ja hänen ystävänsä
”Sun on niinkun ihan pakko tulla mukaan, Liet! Tule, tule, tule!”
*
”Miten sinä edes löydät minut?”
Lähtevät pelastamaan prinsessaa
”Feliks, minä en usko että tämä prinsessa tarvitsee apua.”
”Mutta peli niin kuin sanoi niin.”
”Peilit valehtelevat koko ajan.”
”Mutta toi prinsessa niinku on tornissa.”
”Niin, koska hän asuu siellä!”
Osallistuvat tanssiaisiin
”Se menee niinku, yks, kaks, kolme, yks, kaks, kolme. Ihan helppoa.”
Ja etsivät tosirakkautta
”Voi, ei teidän tarvitse. Minä olen aivan tyytyväinen näin.”
”Höpsis, jokainen prinsessa tarvitsee tosirakkauden ja sinä niinkun saat sen nyt.”
Mutta kuka lopulta rakastuu?
”Minä pidän sinusta niinkun tosi paljon!”
Prologi: Kerro, kerro kuvastin
Feliksellä oli tylsää eikä hän pitänyt tylsistymisestä ollenkaan.
Hän makoili sängyllään omassa huoneessaan linnan palvelijoiden siivessä. Lordi Oxenstierna ei ollut kovin vaatelias isäntä ja vietti hyvin yksinkertaista elämää, joten linnassa oli yllättävän vähän palvelusväkeä ja heilläkin oli silloin tällöin lähes liikaa vapaa-aikaa päätellen siitä miten paljon tuhoa he saivat aikaan omilla ”projekteillaan”. Usein linnan kokki, vakava saksalaismies Ludvig, oli ainoa joka piti järjestystä yllä. Mutta hänelläkin oli heikko lenkkinsä eikä hän pystynyt aina hallitsemaan italialaista poikaystäväänsä sen enempää kuin kukaan muukaan.
Feliks huokaisi tavalla jolla huokaisi vain joku joka oli mielestään aivan liian tärkeä olemaan tylsistynyt ja syytti tilanteesta koko muuta maailmaa. Vielä pari päivää sitten hänellä oli ollut kätensä täynnä työtä, koska Tino oli halunnut järjestää tanssiaiset ja Feliks rakasti juhlien järjestämistä ja oli siksi tehnyt parhaansa tunkeakseen sormensa joka paikkaan. Tino oli tietenkin ollut kiitollinen, koska hän itse ei ollut koskaan edes harkinnut juhlien järjestämistä ja olisi ollut lievästi sanottuna pulassa ilman loistavaa puolalaista ystäväänsä.
Feliks tosiaan arvosti itseään korkealle, mutta hei, reipas annos itsetuntoa on vain hyvästä!
”Tämä on niinku todella tylsää”, mies valitti ääneen ja potki hieman sänkyään jaloillaan. Juhlien jälkeen hänellä ei ollut ollut paljoakaan tekemistä, sillä kaikki palautui jälleen normaaliksi. Hän oli kuitenkin linnan juhlamestari ja stailisti, joten hänelle ei jäänyt juurikaan tehtäviä jos juhlia ei ollut eikä kukaan halunnut uutta tyyliä. Tosin Berwald oli aika varma, että hän oli palkannut Feliksin alun perin hovipojaksi, mutta koska se oli osittain hänen vikansa että kaikki hänen palvelusväestään olivat viettäneet viisi vuotta kirottuina, hän ei viitsinyt mainita asiasta. Sitä paitsi hän oli aivan liian kiireinen keskittyessään Tinoon, että olisi ehtinyt vielä murehtia tylsistyvien palvelijoidensa ongelmiin.
”Mitäköhän niinku muualla tapahtuu?” Feliks ihmetteli ääneen tuijottaessaan kattoaan. Jossain päin maailmaa täytyi olla seikkailuja ja vaikka mitä jännittävää. Mitä enemmän hän asiaa mietti, sitä enemmän hän alkoi olla sitä mieltä että hänen kuuluisi olla osa sitä seikkailua ja jännittävää myös. Sattumalta hänellä oli myös keino saada selville, missä kaikki jännittävä tapahtui. Jo selvästi enemmän innoissaan hän kumartui sängyn laidan ylitse ja etsi käsiinsä lattialla lojuvan pienen peilin.
Se peili oli maaginen, vaikka kukaan ei ollut varma miten tai kuinka se oli muuttunut sellaiseksi. Lukaksen kirous oli jotenkin vääristynyt Feliksen kohdalla kahliten miehen ensin peilin sisään ja myöhemmin muuttaen rikkoutuneen peilin sirpaleet käteviksi laitteiksi joilla pystyi pitämään yhteyttä toisiin sirpaleisiin. Kuitenkin yksi niistä oli ollut aivan erityinen ja Feliks oli pitänyt tarkasti huolen että se jäi juuri hänelle. Hän oli luopunut siitä vain kerran auttaakseen Timiä ja muita estämään maailmanloppu ja hän oli jo luullut menettäneensä taikapeilinsä, kun Gilbert oli kadonnut matkallaan sen kanssa. Kuitenkin Feliks oli lopulta saanut sen taas käsiinsä, kun Lukas oli palauttanut sen hänelle mutisten samalla, että hänellä ei ollut mitään käsitystä miten Feliks oli onnistunut sotkemaan hänen taikuutensa niin täydellisesti.
Feliks ei välittänyt syistä tai siitä miten se oli tapahtunut. Hänen peilinsä näytti hänelle asioita kaukaa maailmanääristä ja se oli tarpeeksi hyvä selitys hänelle. Hän todella piti siitä peilistä.
”Kerro, kerro kuvastin…”, Feliks sanoi nousten polvilleen sängynpäälle ja pidellen peiliään kaksin käsin kasvojensa edessä. Sitten hän kuitenkin keskeytti ja hänen kulmansa rypistyivät hieman hänen miettiessään. Mitä hän oikeastaan halusi nähdä? Hänen pitäisi pyytää jotain tiettyä asiaa, koska jotkut seikkailut olivat aivan liian huonoja eikä Feliks halunnut sotkea aikaansa sellaiseen. Hän halusi jotain, jossa hän voisi pelastaa päivän ja mieluiten ilman suuria uhrauksia tai liiallisia ponnistuksia. Jotkut sankarit olivat niin outoja, uhrasivat itsensä aatteen puolesta ja kaikkea sellaista aivan turhaa. Feliks olisi järkevämpi. Hän etsisi seikkailun jonka hän voisi hoitaa tyylikkäästi parissa päivässä ja lopussa kaikki olisivat onnellisia.
Maailmanpelastaminen ei käynyt. Se olisi aivan liian pitkä projekti ja sellaisissa matkoissa jollekin kävisi kuitenkin huonosti. Kadonneen aarteen etsiminen tuntui myös turhalta, koska kaikki kuitenkin alkaisivat tapella siitä kenelle se kuului ja kuka sen oli hukannut alun perin. Aivan älytöntä, Feliks ajatteli, jos joku hukkasi valtakunnan arvoisen aarteen oli ehkä parempi että se pysyisikin hukattuna. Lohikäärmeiden metsästäminen ei myöskään käynyt, koska Feliksen mielestä lohikäärmeet olivat mukavia olentoja ja ritarit itseään täynnä kaikki.
Lopulta hän keksi täydellisen seikkailun aiheen ja hänen huulensa levisivät hymyyn hänen katsoessa itseään peilinsä vielä toistaiseksi heijastavasta pinnasta.
”Kerro, kerro kuvastin, mis’ neito kaipaa apuain”, hän sanoi selkeällä äänellä ja odotti henkeään pidätellen, että peilin pinta sumeni ja näytti hänelle maiseman jostain muualta. Onnettoman neidon auttaminen olisi täydellinen työ hänelle. Hän voisi etsiä neidolle tosirakkauden ja se olisi niin kaunista. Tietenkin kaikki neidot, varsinkin prinsessat, halusivat löytää tosirakkautensa ja jostain syystä tarvitsivat aina haltiatarkummien tai hyvien ohikulkijoiden apua.
Feliksen pettymykseksi peili ei kuitenkaan näyttänyt hänelle onnetonta neitoa. Se vain sumeni hetkeksi ja palasi sitten takaisin heijastamaan miehen omia kasvoja. Hän ei kuitenkaan lannistunut, sillä välillä peili vain tarvitsi oikeat sanat toimiakseen.
”Kerro, kerro kuvastin, ken kaipaa apuain?” hän yritti uudelleen, koska joskus apua tarvitseva neito ei välttämättä ollutkaan aivan neito. Kuitenkaan peili ei taaskaan heijastanut hänelle mitään erilaista, vain hänet itsensä ja harmaan seinän hänen takanaan. Feliks mietti hetken ja päätti sitten yrittää vielä kolmannen kerran hieman laajemmalla kuvailulla.
”Kerro, kerro kuvastin, mis’ voin toteuttaa kohtaloain?” hän sanoi itsevarmasti, sillä tietenkin onnettomien neitojen tosirakkauden löytäminen olisi hänen kohtalonsa. Tällä kertaa peilikin oli ilmeisesti samaa mieltä, sillä sen pinta sumeni nopeasti lähes valkoiseksi ja näytti sitten hänelle kauniin vuoristomaiseman.
Lumihuippuiset vuoret kohosivat ylväästi taivasta kohden aivan kuin voisivat koskettaa sitä ja kirkkaansininen taivas vain vastasi luomalla häikäisevän kontrastin valkoiseen lumeen ja saaden vuorien rinteen säihkymään. Alarinteillä näkyi kasvavan syvän vihreää nurmikkoa ja muutama peura laidunsi rauhassa pienen, nopeasti virtaavan puron vierellä. Aivan vuoren kupeessa seisoi yksinäinen linnoitus, joka näytti melkein hylätyltä, mutta kuitenkin hyväkuntoiselta. Linnan ainoa torni kohosi ylös, vaikkei voinutkaan kilpailla korkeudessaan vuoria vastaan. Juuri tämän tornin ylimpään kerrokseen peili kohdisti kuvansa.
Nuori nainen istui jakkaralla siistissä, mutta yksinkertaisesti kalustetussa huoneessa. Hänen näppärät sormensa kuljettivat neulaa kankaan läpi ja hänen huulensa liikkuivat aivan kuin hän laulaisi työskennellessään. Peili ei kuitenkaan välittänyt ääntä silloin kun sillä katsoi jotain, joten Feliks ei tiennyt mitä nainen lauloi vai puhuiko hän vain itsekseen. Sen mies kuitenkin näki, että nainen oli pukeutunut yksinkertaiseen mekkoon, leikannut hiuksensa lyhyiksi ja hän näytti hyvin hennolta, pieneltä ja kiltiltä. Ehdottomasti neito-hädässä tyyppiä, Feliks päätti ja napsautti peilinsä kiinni tehtyään päätöksensä. Innoissaan hän ei ehtinyt huomata, kuinka tiukkailmeinen mies liittyi kuvaan neidon seuraksi ja kuinka neito tervehti häntä iloisesti hymyillen. Eikä hän myöskään nähnyt kuinka peili sumeni taas ennen kuin näytti hänelle nopean kuvan ruskeahiuksisesta miehestä, jolla oli ystävälliset silmät ja hieman pahoitteleva, mutta kuitenkin miellyttävä hymy. Jos Feliks olisi nähnyt tämän, seikkailu olisi ehkä ollut täysin erilainen.
Hän ei kuitenkaan nähnyt, koska hänellä oli liian kiire työntää kaikkea mahdollisesti tarvitsemaansa pieneen selkäreppunsa. Saatuaan pakkaamisen ennätysajassa valmiiksi, hän juoksi ulos huoneesta ja kiiruhti pitkin linnankäytäviä etsiessään ystäväänsä. Matkalla hän melkein kaatoi Felicianon nurin syöksymällä äkisti kulman takaa, mutta hänellä oli aikaa vain nopeaan anteeksipyyntöön jonka hän huikkasi olkansa ylitse. Hänellä oli prinsessa pelastettavana, joten ei ollut aikaa tuhlattavaksi.
”Liet! Liet!” hän huusi ystävänsä nimeä, ”Liet, missä olet? Meillä on niinku todella upea seikkailu edessä!”
A/N: Okei, miltä vaikutti? Alussa tietenkään kukaan ei tiedä mitään (en edes minä!) mutta kyllä se siitä.
Onko kukaan muuten oikeasti yllättynyt siitä että Hollanti on taas mukana? Se mies tunkee minun joka fikkiin, dämn, ja oikeastaan elämäänkin. Mie oon ilmesesti lähössä sinne vaihtoon ens vuonna että yrittäkää nyt sopeutua siihen, että hän on kaikkialla mitä minä kirjoitan.
Niin, ja mie oon sitten ihan käsi noiden runomuotojen kanssa, että jos mun kerro, kerro kuvastin -lorut alkaa sattumaan sieluun niin se johtuu ihan siitä, että mie en osaa.
Seuraavan osan nimi on: Sankarit matkalla. Mutta en tiedä, milloin se ilmestyy.
-
Vyra, jotenkin musta tuntuu, ett tää sun "pienimuotoinen comeback" vähän niinkun levähti :D Anyway, vaikuttaa hauskalta, vähän juttuja uusista hahmoista (paitsi että siellä se Hollanti roikkuu... :P) Ei tästä vielä mitään erityistä saa revittyä, mutta jatkoa vaan ^^
Menolly
-
Jess, ihan mahtavaa! Ficci Puolasta! Siitä kirjoitetut tekstit ovat yleensä joko aivan käsittämättömän ärsyttäviä, tai sitten ylihauskoja. Tässä tapauksessa uskon jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Rakastan Puolaa (ja PolLietiä) (eikä kukaan tietenkään arvaa sitä katsomalla profiilikuvaani), ja ajattelinkin, että täällä on aivan liian vähän ficcejä Feliksestä (vai onko se Feliksistä?) eli olen nyt tosi iloinen. ^^ Sveitsi on myös yksi lempihahmoistani, ja Hollanti taas mukana...
Minua ei ainakaan häiritse se, että Puola vetää mekon päälleen, tekeehän se niin muutaman kerran hetaliassa oikeastikin...
En oikeastaan mitään muuta kommentoitavaa tästä saa irti, mutta joo, jään seuraamaan. Ja kommentoinkin varmaan joskus... Yritän ainakin. Yleensä vaan kommentoitavaa on liikaa, kun pitäisi lainata koko teksti ja kehua kaikkea. :<
Niinku hei hei!
-
Kuten tuossa aiemmin tuumasin mielenkiintoiselta vaikuttaa, voi Feliks raukkaa kun on tylsää mutta onneksi hän omistaa taikapeilin jonka avulla hän pääsee löytämään itselleen "neidon hädässä". Mielenkiinnolla odotan miten ylisuojeleva isoveli sveitsi(joka on muuten ihana hahmo) reagoi tähän pelastus suunitelmaan, en usko että hän kykenee olemaan mielissään.
Tim pääsee myös esiintymään tässä seikkailussa, kauppiaana hänestä on varmasti usein hyötyä.En oo ennen kauheasti välittänyt hollanista, enkä ole lukenut hahmosta ficcejä, mutta sä oot onnistunut salakavalasti käännyttämään mut hollanti myönteiseksi. Ihanaa kun Feliks keksi itselleen lisätyö tehtävän tuolla linnassa=)
Tässä tuli myös lopussa hyvin esille se mitä käy kun sankarit ovat liian kiireisiä tarkistaakseen saamansa ennustus merkit, mutta sittenhän kaikki olisi paljon tylsempää =)
”Feliks, minä en usko että tämä prinsessa tarvitsee apua.”
”Mutta peli niin kuin sanoi niin.”
”Peilit valehtelevat koko ajan.”
”Mutta toi prinsessa niinku on tornissa.”
”Niin, koska hän asuu siellä!”
Tää oli hauska ja mielenkiintoinen kohta varsinkin tuo ajatus että peilit olisivat valehtelevia huijareita, tässä nousi kyllä ajatus että taika esineet taitavat vain olla hiukan vaikempia tulkittavia kuin tavalliset esineet.
Lordi Oxenstierna ei ollut kovin vaatelias isäntä ja vietti hyvin yksinkertaista elämää, joten linnassa oli yllättävän vähän palvelusväkeä ja heilläkin oli silloin tällöin lähes liikaa vapaa-aikaa päätellen siitä miten paljon tuhoa he saivat aikaan omilla ”projekteillaan”.
Naurahdin tälle kohdalle, mutta onhan se niin että tekevälle sattuu ja jos on liikaa vapaa-aikaa niin silloin aloitetaan kokeilemaan kaikkea ei niin järkevää. Ehkä linnan oveen kannattaisi ripustaa kyltti "Liikkuminen omalla vastuulla"
-
Feliks ainakin tuntuu olevan innoissaan seikkailusta, ja miksi ei olisikaan? eihän noista noiden satujen sekoittelemisen määrällä nyt ainakhan tylsää fikiä pitäisi tulla. Seikkailu sullekin, ties miten hahmot alkaa elää omaa elämää susta juuri välittämättä ;) Ainoa huono puoli josta en niin pidä on Feliksin -niinku sana, se särähtää korvaani erittäin ärsyttävästi.. itse käytän puheessa
-niinko sanaa (mikälie murteellinen/oma väännös). mutta eiköhän se jossain väliä kun enempi lukkee niin lopeta häirittemästä.
”Feliks, minä en usko että tämä prinsessa tarvitsee apua.”
”Mutta peli niin kuin sanoi niin.”
”Peilit valehtelevat koko ajan.”
Itsepäinen peili, tarkat ohjeet se näemmä vaatii jotta toimisi. Pitäisikö se prinsessa muuten pelastaa sitten tornista vai Felikseltä :D
hamsu
-
Menolly: Heh he, se on ihan oma vikanne kun kommentoitte. Jos kukaan ei sanois mitään niin mie olisin ajat sitten mönkinyt takaisin pieneen kolooni kirjoittamaan aineita lehmistä ja laskemaan kannattavuuslaskuja! Kiitos kommentista~
Sly: Kiitos!
Rakastan Puolaa (ja PolLietiä) (eikä kukaan tietenkään arvaa sitä katsomalla profiilikuvaani)
Aivan niinkuin munkin lempihahmo on tosi vaikea arvata mun profiilikuvasta!
Mä nyt todellakin toivon, että mun Puolasta tulee hauska eikä ärsyttävä... Sun pitää sit tulla heti ärähtämään jos näyttää menevän ärsyttäväksi!
Kuolotar: Kiitos!
En oo ennen kauheasti välittänyt hollanista, enkä ole lukenut hahmosta ficcejä, mutta sä oot onnistunut salakavalasti käännyttämään mut hollanti myönteiseksi
Jes! Salainen ja kiero suunnitelmani alkaa toimia. Pian te olette kaikki hollantimielisiä!
Oikeasti Hollannin oli tarkoitus olla vain yksi pieni sivuhahmo muiden joukossa, mutta se sitten se peijakas otti ja vei koko shown.
hamsu: Haa, ehdit just kommentoimaan ennen kuin mie päivitin! Kunnon ninjameininki. Olettepas te kaikki olleet nyt muuten ihan villeinä, kokonaiset neljä kommaa ja vasta prologi menossa!
Enihoi, kiitos! Hieno huomio muuten toi niinku -sana, sehän on siis korvike sille "like" sanalla, jota Puola enkkukäännöksessä hokee (en ole aivan varma onko se virallisessakin käännöksessä sama... mutta äkkiäkös mie sen tarkistan! Joo kyl se ainakin kolmos volumessa sanoo "like". Saksaksi mulla ei ole kun ykkönen nii en sit tiiä mitä se sillä kielellä sanoo. Enihoi, mulla taas niinko kalahtaa korvaan enemmän. Mutta jos tehään sellainen kompromissi että mie yritän vähän hillitä tota niinku -sanan käyttöä nii ei tartte sun korvalääkärille mennä?
Hm, joku kysyi jossain että onko Timin sisko (eli Belgia) silti töissä linnassa. Mie en nyt enää muista kuka kysy sitä missä ja vastasinko mie jo (valikoiva muisti on hieno juttu), mutta joo on hän. Kaunotaren lopussa taisi olla maininta siitä, että Tim olisi halunnut hänet mukaansa (koska se linna on oikeasti sekopäinen paikka) mutta Belgia ei suostunut lähtemään. Hän ei kuitenkaan tule enää esiintymään, koska jos suoraan sanotaan niin minulla on huonoja muistoja oikeasta Belgiasta minkä takia sen hahmon kirjoittaminen on mulle nykyään todella vaikeaa. (mutta ei se mitään. Hollanti on silti paljon kovempi jätkä)
Ensimmäinen luku: Sankarit matkalla
Toris ei ollut aivan varma, mitä oli tapahtunut ja täsmälleen kuinka Feliks oli saanut hänet suostumaan hätiköidyn kuuloiseen seikkailuretkeen, mutta sieltä hän kuitenkin itsensä löysi. Taluttamassa valkoista ponia, jonka kupeilla ja kyljissä oli isoja ruskeita täpliä ja jonka selkään oli kasattu heidän matkatavaransa. Ei heillä tosin ollut paljoakaan mukana ja he olisivat luultavasti voineet kantaa kaiken itse, mutta Feliks oli vaatinut ponin ottamista mukaan ja Tino oli ollut todella antelias lainatessaan sitä heille. Sen nimi oli Kon ja se oli hyvin leppoisa ruuna, joka olisi paljon mieluummin viettänyt rauhaisia päiviään kotitallissa sen sijaan että lähti seikkailemaan. Kohtaloonsa tyytyen se kuitenkin lampsi kahden miehen perässä ja keskittyi käyttämään tarkkaan valikoidut hetket hyväksi napatakseen lehtiä tienvieressä kasvavista puista.
”Tästä seikkailusta tulee niinku todella upea”, Feliks julisti jo ties monennenko kerran.
”Totta kai, Feliks”, Toris vastasi jo ties monennenko kerran. Oli ehtinyt kulua hädin tuskin vuorokautta, kun Feliks oli rynnännyt reppu olallaan linnan keittiöön ja ilmoittanut kaikille lähtevänsä pelastamaan prinsessaa tornista. Tino, jolla oli pääsy keittiöön toisin kuin Berwaldilla, oli ollut heti suunnitelmassa mukana ja ponin lisäksi lainannut heille myös kartan ja muita tarpeellisia välineitä. Eliza oli ollut sillä hetkellä ulkona harjoittamassa paistinpannutaistelijan jaloja taitoja, mutta Ludvig oli huokaissut syvään ja pakannut heille kahdelle eväät mukaan. Feliciano oli samoin ollut innoissaan tiedosta ja vannottanut heitä kahta kertomaan terveisiä veljelleen, jos sattuisivat näkemään häntä.
Kukaan ei ollut kysynyt, aikoiko Toriskin lähteä seikkailemaan. He kaikki olivat vain heti olettaneet, että totta kai hän lähtisi. Toris ja Feliks olivat erottamattomia.
Eikö Toris ollut oikeastaan juurikaan pannut vastaan.
Joten siellä he nyt olivat. Kävelemässä kahdestaan pitkin kärrytietä mukanaan kaksi laukkua ja yksi poni, joka olisi siltikin ollut mieluummin tallissa.
”Ah, eikö päivä olekin todella kaunis!” Feliks julisti ja venytti käsivarsiaan päänsä taakse kävellessään reippain askelin eteenpäin, ”Liet? Kon? Eikö olekin?” Toris hymähti hieman lempinimelleen ja pudisti päätään Feliksen tavalla kysyä asioita ponilta, joka ei osannut vastata.
”Se on oikein kaunis”, Toris vastasi, ”miksi sinun muuten piti nimetä tämä poni uudelleen?” Kon ei ollut ollut aina sen nimi, oikeastaan se oli ollut sen nimi vasta muutaman tunnin. Tino oli kertonut heille myös sen alkuperäisen nimen, mutta Feliks oli vain tuhahtanut ja nimennyt sen nopeasti uudelleen. Ponia sellainen ei näyttänyt haittaavan, joten Kon se siis oli siitä päivästä eteenpäin.
”Koska se on siis niin paljon sopivampi nimi sille”, Feliks vastasi ja vilkaisi olkansa ylitse, ”eikö niin, Kon? Kukan on ihanin ja paras poni ikinä? Sinä olet, Kon!” Poni heilautti korviaan ja keskittyi miettimään ponien asioita.
”Tarkoittaako se jotain?” Toris kysyi tietäen miehen tavan käyttää omaa outoa kieltään välillä. Hän ei ollut vieläkään saanut selville, oliko se kieli aivan oikea ja todellinen vai pelkästään jotain mitä Feliks päästi ulos suustaan hetken mielijohteesta.
”Joo, tietenkin”, Feliks vastasi heti, ”se tarkoittaa niinku hevosta.” Toris pysähtyi ja poni pysähtyi hänen vierelleen erittäin tyytyväisenä, sillä lehtien syönti puista oli selvästi helpompaa, jos seisoi paikoillaan. Feliks ehti ottaa pari askelta ennen kuin hän huomasi ettei häntä enää seurattukaan. Hän pysähtyi ja pyörähti ympäri luoden Torista kohden katsoen häntä kysyvästi.
”Sinä nimesit ponin hevoseksi?” Toris kysyi ja Feliks nyökkäsi.
”Siis sen täytyy todellakin uskoa unelmiinsa”, hän selitti, ”siksi se on niinku Kon nyt.” Toris joutui miettimään hetken keksiäkseen vastauksen jolla voisi ehkä käydä ystävänsä logiikkaa vastaan.
”Oletko aivan varma, että se haluaa olla hevonen?” hän lopulta kysyi epäilevästi, mutta Feliksen mielipidettä ei yhdellä kysymyksellä horjutettu.
”Tietenkin”, hän vastasi varmalla sävyllä, ”miksei haluaisi?” Hän lähti taas kävelemään eteenpäin ja nyt Toris seurasi hänen perässään.
”Entä jos se haluaakin olla vain tavallinen poni?” hän kysyi uteliaana ja otti muutaman nopean askeleen päästäkseen ystävänsä rinnalle. Feliks vilkaisi häntä outo ilme kasvoillaan, mutta ennen kuin Toris ehti pohtia sitä enempää, se oli jo kadonnut epäuskoisen hymyn tieltä.
”Kuka muka niinku haluaa olla jotain tavallista?” Feliks kysyi olkiaan kohottaen, ”miksi olla vain tavallinen poni kun voisi niinku todellakin olla jotain täysin erilaista. Tavallisia poneja on niin paljon, mutta Kon on niinku todella erilainen.” Toris mietti hetken mutta nyökkäsi sitten hitaasti myöntäen, koska ei oikeastaan keksinyt enää mitään sanottavaa. Hetken he kävelivät hiljaa vierekkäin, mutta sitten Feliks osoitti vähän matkan päässä näkyvää risteystä ja tienviittaa.
”Tuosta meidän täytyy niinku kääntyä oikealle”, hän totesi. Ilmeisesti hän oli jossain vaiheessa opetellut kartan ulkoa, eikä Toriksella ollut sen parempaa käsitystä heidän suunnastaan, joten hän meni sinne minne Feliks sanoi, että he menivät.
*****
”Hei, Elise”, mies sanoi astuessaan tornihuoneeseen ja hänen aina vakava ilmeensä lientyi hieman, kun hän näki sisarensa. Elise laski ompelutyönsä alas penkille ja hymyili hänelle sievästi.
”Veli” hän sanoi kirkkaalla äänellä, ”missä sinä olit?” Vash istuutui alas pehmeälle nojatuolille siskoaan vastapäätä ja mietti hetken ennen kuin vastasi.
”Hoitamassa asioita”, hän sanoi eikä täysin onnistunut peittämään välttelevää sävyä äänessään, ”ei mitään, mistä sinun pitäisi huolestua, Elise. Mitä sinä olet tehnyt” Hän ei ollut varma, oliko nainen huomannut hänen salaavan jotain vai eikö hän vain halunnut udella mitään, koska hän ei enää kysynyt aiheesta. Hän vain nosti sylissään olevaa kangasta paremmin esiin, jotta hänen veljensä näki kirjailut jotka hän oli sinä päivänä tehnyt hameeseensa.
”Ajattelin kirjailla tämänkin”, hän selitti, ”se näyttää kauniimmalta jo nyt, vaikka ei olekaan vielä valmis.” Se hame oli yksi viimeisimpiä vaatekappaleita, joita Elise ei ollut vielä kirjaillut täyteen huolellisia pistoja, jotka muodostivat kukkia, lintuja tai mitä ikinä hän halusikaan kankaalle luoda. Vash nyökkäsi ja ojensi kättään tutkiakseen sisarensa työtä hieman lähemmin.
”Kaunista”, hän sanoi hetken päästä ja ojensi hameen takaisin omistajalleen, ”sinä olet todellakin kehittynyt, Elise.” Naisen kasvot kirkastuivat ylpeydestä ja ilosta hänen kuullessaan veljensä kehut. Hymyillen hän silitti kangasta käsiensä alla ja työnsi käyttämänsä neulan varovasti kiinni siihen, jotta voisi helposti jatkaa taas myöhemmin.
”Elise”, Vash sanoi hieman epäröivämmällä äänellä kuin aiemmin ja nainen vilkaisi häntä kysyvästi, ”oletko… Oletko ollut tyytyväinen?” Hän ei enää kysynyt oliko hänen sisarensa iloinen, koska tyytyväinen oli tällä hetkellä eniten mitä hän voisi olla. Elise nyökkäsi.
”Olen tyytyväinen, kiitos veli”, hän sanoi ja hymyili, vaikka hänen äänensä ei ollutkaan nyt aivan niin iloisen kuuloinen, ”mutta…”
”Elise”, Vash keskeytti hänet, ”sinä tiedät, että et voi.” Elise katsoi häntä surullisesti, mutta nyökkäsi kuitenkin huokaisten hieman samalla.
”Minusta olisi vain mukava käydä kotona”, hän sanoi ja Vash nyökkäsi. Hän tiesi, mitä hänen sisarensa halusi ja hän tosiaankin kirosi kohtaloa siitä että hänen oli kiellettävä se siskoltaan naisen oman turvallisuuden vuoksi.
”Enää vain muutama kuukausi, Elise”, hän lupasi ja vilkaisi seinällä olevaa kalenteria, jolla he laskivat ajankulua siihen kunnes Elise olisi taas vapaa palaamaan kotiin, ”vielä muutama kuukausi ja sitten se on turvallista. Lupaa minulle, Elise, odota vielä muutama kuukausi.”
”Kyllä, veli”, nainen sanoi hieman vaimealla äänellä, mutta yritti kuitenkin hymyillä rohkeasti, ”minä odotan.” Vash hymyili hänelle pikaisesti kiitokseksi. Hän oli pitänyt sisarensa turvassa jo niin monta vuotta, mutta pian hän voisi päästää naisen vapaaksi. Kunhan he vain odottaisivat muutaman kuukauden.
”Haluaisitko mennä käymään niityllä ylhäällä vuorilla?” hän kysyi vaihtaen aihetta ja yrittäen samalla hyvittää sisarelleen sen että joutui niin usein jättämään hänet yksin torniinsa. Elise piristyikin heti ja nyökkäsi hänelle hymyilleen ennen kuin nousi ylös ja lähti etsimään kenkiään ja takkiaan.
******
Torikselta ja Felikseltä meni muutama tunti keksiä, että he olivat eksyneet ja vielä muutama tunti päälle ennen kuin Feliks myönsi sen. He olivat kulkeneet teitä pitkin reilun vuorokauden ajan välillä kävellen ja välillä matkustaen satunnaisten hyväsydämisten kanssakulkijoiden vankkureissa tai rattaissa. Sitten Feliks oli aivan yllättäen päättänyt että heidän oli jätettävä tiet ja poikettava metsään. Toris oli kyllä esittänyt epäilyksensä asiasta, mutta he olivat silti tehneet niin kuin Feliks oli halunnut.
Joten nyt he olivat eksyksissä.
He olivat törmänneet matkalla muutamaan ihmiseen ja kysyneet tietä vuoristolinnalle, jonka Feliks osasi kuvailla peilissään näkemänsä perusteella. He olivat sillä hetkellä aivan lähellä vuoria ja pystyivät helposti näkemään ne, koska ne kohosivat lumihuippuisina korkeille puiden yläpuolelle. Joten linnan oli oltava jossain aivan lähellä, Feliks sanoi ja yritti udella tietoa punahilkkaiselta tytöltä, joka ei ollut siihen mennessä sanonut yhtään mitään muuta kuin höpissyt jotain käsittämätöntä susiksi muuttuvista isoäideistä. Hieman aikaisemmin he olivat kohdanneet kaksi eksynyttä lasta, jotka olivat kertoneet karkeista ja piparkakuista tehdystä talosta ja sitä ennen he olivat tavanneet miehen, joka oli kävellyt ympäriinsä outo lipas käsissään ja sanonut tarvitsevansa peuran sydämen, koska hänen pitäisi viedä se jollekin kuningattarelle tai jotain sinne päin. Feliks ja Toris olivat kumpikin sitä mieltä että siinä metsässä oli jotain todella outoa tekeillä.
”Sinä et siis niinku tiedä linnasta yhtään mitään?” Feliks tivasi tytöltä, joka pudisti päätään nopeasti. Asiaa oli kysytty häneltä jo niin monesti, että hän ei edes vastannut enää kunnolla.
”Voinko jo mennä, sir? Isoäitini odottaa minua varmasti jo!” tyttö sanoi ja hymyili hieman varuillaan.
”Mutta entä se susi?” Toris kysyi yllättyneenä ja tyttö katsoi häntä aivan yhtä hämmentyneenä.
”Mitä siitä?” hän kysyi.
”Eikö se ollut…” Toris aloitti, mutta Feliks keskeytti hänet.
”Ei kannata niinku väitellä sekopäiden kanssa”, mies sanoi hänelle matalalla äänellä ja jatkoi sitten kuuluvammin, että tyttökin kuuli, ”joo, saat mennä. Hush hush!” Tyttö nyökkäsi iloisesti ja katosi pian puiden ja pensaiden sekaan. Miehet katsoivat ensin hänen peräänsä ja sitten toisiaan.
”No?” Toris kysyi hetken kuluttua.
”Mitä no?” Feliks kysyi takaisin.
”Mitä me nyt teemme?”
”Mistä minä niinku tietäisin?”
”Sinä olet tämän retken johtaja, Feliks.”
”Niin todellakin olen”, Feliks vastasi ylpeällä sävyllä ja hieraisi sitten leukaansa miettiessään, ”ehkä voisimme niinku kysyä peililtä.”
”Niin”, Toris vastasi ja mietti, mikseivät he olleet tehneet sitä heti ensimmäisenä sen sijaan, että olisivat kyselleet tietä oudoilta ihmisiltä. Feliks ei kuitenkaan huomannut hänen mietteitään vaan kaivoi kallisarvoisen peilinsä taskustaan.
”Kerro, kerro kuvastin, mis on reitti mein?” Feliks sanoi hetken miettimisen jälkeen ja tuijotti peilin pintaa keskittyneesti.
”’mein’ ei ole sana”, Toris huomautti.
”Ole hiljaa, Liet. Jollakin kielellä se ehkä todellakin on”, Feliks vastasi välittämättä kritiikistä ollenkaan. Hänen peilinsä heijasti heille kuvan siitä missä he olivat sillä hetkellä ja sitten kuva alkoi liikkua hitaasti kohti vuoria. Päästyään pois metsästä kuva alkoi kuitenkin vääristyä ja katosi sitten kokonaan juuri ennen kuin se saavutti vuoren juuren. Feliks rypisti kulmiaan ja yritti samaa vielä kerran, mutta taas kuva katosi ennen kuin hän näki vastauksen.
”Ehkä se on rikki?” Toris kysyi, mutta Feliks pudisti päätään edes harkitsematta sellaista vaihtoehtoa. Maagiset tavarat harvoin rikkoutuivat tuosta vain ja peili oli ennen toiminut täysin moitteettomasti.
”Kerro, kerro kuvastin, ken tarjoais avun?” Feliks sanoi kokeilevasti ja tällä kertaa peili antoi heille täydellisen reitin. Sen mukaan vain puolen tunnin kävelymatkan päässä olisi kaksi miestä, joilla oli mukanaan vankkurit ja kaksi hevosta. He näkivät, että miehet olivat pitämässä taukoa pienen puron rannalla ja olivat päästäneet hevosensa laiduntamaan. Peilin kuva oli liian pieni yksityiskohtien näyttämiseen, mutta kuitenkin varsinkin toinen miehistä näytti jotenkin tutulta.
”Sinne siis”, Feliks totesi ja napsautti peilin kiinni ajattelematta sen enempää, miksi mies oli näyttänyt tutulta. Hänen johdollaan pieni joukko lähti hänen johdollaan kulkemaan pitkin taikapeilin näyttämää reittiä.
******
Tim van de Holland ei ollut kovin hyvällä tuulella.
Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt pysyä poissa kaikesta, mikä liittyi mitenkään seikkailuun, kirouksiin, taikuuteen tai lapsiin. Mutta mihin tahansa hän piiloutui, joku aina löysi hänet. Ja se joku oli aina jonkin tyypin sankari jollakin älyttömällä tehtävällä ja tarvitsi apua hinnasta viis.
Tietenkin hän rakasti kaupankäyntiä ja se oli hänen elämäntyylinsä, minkä vuoksi hän yleensä etsi tilanteita joissa pääsisi solmimaan sopimuksia ja myymään kaikkea mitä hänellä sattui olemaan. Mutta edellisen retkensä jälkeen hän olisi halunnut vain pienen loman ilman mitään erikoista. Sitä hänelle ei kuitenkaan suotu ja se sai hänet huonolle tuulelle. Juuri hetki sitten heidän leiriinsä oli tupsahtanut kaksi lasta ja Tim oli aivan hyvää hyvyyttään ja täysin ilmaiseksi päästäkseen heistä eroon kertonut heille, että mitä tahansa he tekisivät, heidän ei pitäisi syödä yhtään osaa talosta joka oli jostain syystä rakennettu karkeista ja piparkakuista. Mitä ne lapset olivat siis tehneet? Syöneet siitä talosta nurkan! Tim todellakin mietti, miksi ihmiset edes hankkivat lapsia.
”Tim, otatko kalasi paistettuna vai poltettuna?” Lux kysyi ja osoitti merkitsevästi kalaa, jota Tim oli pitänyt jo jonkin aikaa tulen yllä. Ajatellessaan ikäviä asioita hän oli unohtanut koko kalan hetkeksi.
”Se on ihan hyvä”, hän sanoi nostaessaan kalan pois tulen päältä ja katsoen sitä tutkivasti, ”mustat kohdat voi rapsuttaa pois.”
”Sinähän sen syöt”, Lux mutisi ja haukkasi omaa, täydellisen kullanruskeaksi paistunutta kalaansa. Tim kohautti harteitaan välittämättä oikeastaan ollenkaan. Kaikki olisi hyvin niin kauan kun…
”Ha, täällä te niinku olette!”
…Se siitä sitten.
”Mitä sinä haluat?” Tim sanoi kyllästyneellä sävyllä ja katsoi kahta miestä, jotka ilmestyivät metsästä valko-ruskea poni perässään. Timillä oli aina ollut hyvä muisti eikä hänellä mennyt kauaa keksiä, miksi kaksi miestä oli niin tutun näköisiä. He olivat sieltä samasta linnasta, jossa hänen siskonsa työskenteli ja jonka väki oli sotkeentunut hänenkin elämäänsä muutaman kerran. Vaaleahiuksisen miehen nimi oli Feliks, sen hän muisti koska he olivat lainanneet hänen peiliään edellisessä seikkailussa, mutta toisen miehen nimeä hän ei kyennyt muistamaan vaikka olikin varma että oli kuullut sen joskus.
”Me niinku todella tarvitsemme apua”, Feliks sanoi ja käveli Timin luo reippain askelin.
”Jostain syystä kaikki tarvitsevat”, Tim mutisi, mutta ei kuitenkaan hypännyt ylös ja paennut paikalta vaikka se vaihtoehto olikin todella houkutteleva, ”mitä te haluatte? Hoida asia nopeasti niin saatan ehkä jopa auttaa.” Feliks ei välittänyt miehen töykeydestä tai oikeastaan mistään muustakaan vaan alkoi pikavauhtia selittää, mitä he olivat tähän mennessä tehneet, minne he olivat menossa ja missä he haluaisivat olla. Tim kuunteli puolella korvalla syöden lounastaan samalla. Lux ja Toris olivat todenneet olevansa tässä tilanteessa ylimääräisiä henkilöitä ja istuivat nyt vierekkäin nuotion toisella puolella tehden tuttavuutta sillä välin kun kaksi muuta miestä keskustelivat omista asioistaan.
”Anna kun tiivistän”, Tim sanoi kuunneltuaan hetken Feliksen seikkaperäistä selontekoa, ”te kaksi päätitte lähteä pelastamaan prinsessaa vai sen perusteella, mitä näitte peilistä, ja nyt olette eksyneet koska se peili ei kerro teille enää minne mennä?” Feliks mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
”Todellakin niin”, Feliks sanoi samalla kun Toris huomautti hiljaa Luxille, että oikeastaan Feliks oli päättänyt kaiken aivan itse ja hän vain roikkui mukana.
”Typerä idea”, Tim totesi kyllästyneellä äänellä, ”peileihin ei pitäisi luottaa. Ne valehtelevat koko ajan.” Feliks mutristi huuliaan vihaisena ja risti käsivartensa rinnalleen.
”Anteeksi vaan, mutta sinä todellakin käytit aivan samaa peiliä”, hän sanoi äkäisesti viitaten Timin edelliseen seikkailuun. Eikä kauppias kieltänyt sitä vaan nyökkäsi lyhyesti.
”Se oli ainoa keino siinä vaiheessa”, hän totesi, ”ja me tiesimme, mitä olimme tekemässä. Sinä vain olit tylsistynyt ja päätit etsiä tekemistä.” Feliks ei näyttänyt kovin iloiselta moitteista, mutta toisaalta hänellä ei ollut koskaan ollut tapana kuunnella muita, joten hän ohitti myös Timin sanat pian pelkällä olan kohautuksella.
”Minä kuitenkin niinku haluan tietää reitin siihen linnaan”, hän sanoi ja hetken mietinnän jälkeen Tim antoi periksi. Mitäpä se hänelle kuului jos ihmiset sotkivat elämänsä oudoilla matkoilla ja sitä paitsi hänellä oli tunne että Feliks ei tosiaankaan jättäisi häntä rauhaan ennen kuin olisi saanut haluamansa.
”Minä tiedän yhden vuoristolinnan tästä läheltä”, hän aloitti ja nakkasi muutaman risun hiipuvaan nuotioon, ”se on luultavasti se, mitä etsit.”
”No, missä se on?” Feliks kysyi kärsimättömänä.
”Se on piilotettu”, Tim sanoi, ”taikuudella.”
”Minä niinku arvasin!” Feliks julisti ja vilkaisi Torista sellaisella katseella, joka sanoi että hän oli ollut oikeassa. Peili ei ollut rikki, se ei vain voinut näyttää tietä linnaan, joka oli piilotettu niin, ettei kukaan voisi löytää sinne. Ilmeisesti loitsussa oli kuitenkin joku porsaanreikä, koska peili oli silti heijastanut linnan näkyviin aivan hyvin silloin kun ei kysytty reittiä sinne.
”Kuitenkin, se loitsu on aika yksinkertainen ja sen tarkoitus on vain piilottaa linna katseilta ja estää ihmisiä löytämästä tietä sinne”, Tim ja jatkoi nopeasti haluten jo päästä eroon vieraistaan, ”jos sen täsmällisen sijainnin tietää, sinne on aivan helppo päästä. Mikään siellä ei oikeasti pidä ketään poissa.” Feliks nyökkäsi mietteliäänä.
”Sinä ilmeisesti todellakin tiedät sitten reitin sinne?” hän kysyi ja Tim nyökkäsi vakavana.
”Onko sinulla karttaa?” hän kysyi ja Feliks ojensi hänelle sen kartan jonka oli Tinolta saanut ja jonka taitokset olivat jo melkein kuluneet hänen pitäessään sitä taskussaan. Tim näytti tietävän tasan tarkkaan, mitä oli tekemässä, koska hän levitti kartan vieressään olevan kiven päälle ja piirsi nopeasti hiilellä reitin heidän olinpaikastaan salaperäiselle linnalle asti. Päätepisteen kohdalle hän kirjoitti pienellä ”Switzerschloss”, mutta Feliks ei ollut kovin kiinnostunut linnan nimestä joten hän ei edes huomioinut sitä. Hän vain otti kartan takaisin valmiina ja katseli reittiä hetken. Se ei todellakaan ollut kovin pitkä ja he olivat luultavasti jo ainakin kerran kävelleet aivan linnan vierestä kuitenkaan huomaamatta sitä, joten ilmeisesti loitsu tosiaan toimi.
”Mitä tämä niinku maksaa?” hän lopulta kysyi ja Tim katsoi häntä hetken totisena ennen kuin vastasi.
”Se voisi maksaa sinun silmiesi värin”, hän sanoi tavalla, joka kertoi että hän oli sanonut saman monta kertaa ennenkin, ”tai ehkä pari kultakruunua tai sitten jonkin pienen muiston lapsuudestasi. Sellaisen jota et edes muistaisi kadottaneesi tai huomaisi kun se olisi jo poissa. Mutta tällä kertaa se riittää, että häivytte vain täältä ja jätätte minut rauhaan.” Feliks kallisti päätään ja kohotti toista kulmaansa kysyvästi.
”Sinun liiketoimesi ovat niinku todella huonosti”, hän huomautti, ”jos aina teet noin.”
”Ota se vastapalveluksena siitä, kun lainasin peiliä viime kerralla ja ole tyytyväinen”, Tim murahti. Feliks katsoi häntä vielä hetken epäillen mutta nyökkäsi sitten ja viittoi Toriksen mukaansa. He hyvästelivät Luxin ja Timin lyhyesti ja katosivat jälleen metsään vastahakoinen poni mukanaan. Kon oli ollut tyytyväinen tavattuaan lajitovereitaan eikä hirveämmin pitänyt siitä että joutui taas jatkamaan matkaa kahden ihmisen kanssa. Muilla hevosilla oli paljon järkevämmät jutut ja Timin hevoset olivat nähneet todella paljon maailmaa ja tulleet siinä samalla hyvin viisaiksi hevosiksi.
”Tim”, Lux sanoi, kun miehet olivat jo kadonneet paikalta, ”sinä et muistanut kertoa siitä miehestä.”
”Mistä miehestä?” Tim kysyi.
”Siitä, joka vartioi siskoaan siellä”, hän tarkensi, ”se mies ei pidä vieraista juurikaan ja ilmeisesti se on juuri hänen sisarensa, jota Feliks ja Toris ovat nyt menossa auttamaan.” Tim mietti vielä hetken, mutta sai lopulta yhdistettyä muutaman asian mielessään.
”Ai niin”, hän lopulta sanoi ääneen, ”no, he huomaavat sen kyllä pian.”
A/N: Ja niin seikkailu saatiin käyntiin. Ja heti alkuun muutama selvennys, koska selvennykset on kivoja. Kon on oikeastikin puolaksi hevonen, mutta n-kirjaimen päällä pitäisi olla heittomerkki. Siihen ei kuitenkaan mun wordi taipunut, joten se jäi pois. Switzerschloss ei minun tietääkseni ole oikea linna missään, mutta halusin antaa sille jonkun nimen ja sitten jossain epäluovuuden puuskassa kirjoitin tuon ylös. Schloss on linna saksaksi ja kaikki varmaan arvaa, mistä Switzer tulee.
Ja tämä ei sitten todellakaan ollut Hollannin ainoa esiintyminen! Mutta ei hän myöskään pääosassa ole. Musta oli muuten tosi hauska kirjoittaa Puolan ja Hollannin keskustelua. En ole tainut koskaan ennen kirjoittaa näitä kahta samassa tilanteessa ja oli tosi mielenkiintoista miettiä miten he reagoisivat toisiinsa. Norjan ja Hollannin kirjoittaminen saman tilanteeseen oli esimerkiksi todella helppoa, mutta Puola ja Hollanti... Jännittävää.
Seuraavan luvun nimi on: Kuka tarvitsee apua?
-
Ensimmäinen luku on saapunut jes!
Ihanaa että sankareilla on ratsu, sillä ainakin mun käsityksen mukaan kaikilla kunnon neidon pelastijilla on ratsu. Yleensä se tosin on uljas hevonen mutta Puola on aina poikkeus ja toisaalta ponit on suloisia ennen kaikkea poni myös sopii tälle kaksikolle tosi hyvin.
Hauska kohta tässä oli se että Puola nimesi ponin oman mielensä mukaan, se tuo hienosti esille sen miten vahvat mielipiteet Feliksillä on. Ponin nimi oli luovasti keksitty =)
Ekaluku oli tosi koukuttava ja heräsi jo muuta kysymys liittyen tähän mystiseen prinsessaan. Hauska kohta oli muuten toi missä Tim ihmetteli miksi ihmiset haluaa lapsia, kaiketi hauskuus tuli juuri siitä että mm Mathias on aina tyrkyttänyt hinnaksi esikoislasta.
Tino, jolla oli pääsy keittiöön toisin kuin Berwaldilla, oli ollut heti suunnitelmassa mukana ja ponin lisäksi lainannut heille myös kartan ja muita tarpeellisia välineitä.
Voi Berwald parkaa kun on yksi paikka minne hän ei pääsee rakastaan seuraamaan.
Torikselta ja Felikseltä meni muutama tunti keksiä, että he olivat eksyneet ja vielä muutama tunti päälle ennen kuin Feliks myönsi sen. He olivat kulkeneet teitä pitkin reilun vuorokauden ajan välillä kävellen ja välillä matkustaen satunnaisten hyväsydämisten kanssakulkijoiden vankkureissa tai rattaissa. Sitten Feliks oli aivan yllättäen päättänyt että heidän oli jätettävä tiet ja poikettava metsään. Toris oli kyllä esittänyt epäilyksensä asiasta, mutta he olivat silti tehneet niin kuin Feliks oli halunnut.
Yleensä eksyksiin päätyneet miehet eivät halua kysyä tietä mutta minusta tuntuu että Puola on varmaankin vain toteuttanut luovempaa puoltaan ja sitten seikkailunhalukin on päässyt valloilleen kun Linnaa yritetään löytää mystisemmästä paikasta. Se että on eksynyt on vaikea myöntää, koska aika monella on kuitenkin jonkinlaista ylpeyttä.
Feliks sanoi ja yritti udella tietoa punahilkkaiselta tytöltä, joka ei ollut siihen mennessä sanonut yhtään mitään muuta kuin höpissyt jotain käsittämätöntä susiksi muuttuvista isoäideistä. Hieman aikaisemmin he olivat kohdanneet kaksi eksynyttä lasta, jotka olivat kertoneet karkeista ja piparkakuista tehdystä talosta ja sitä ennen he olivat tavanneet miehen, joka oli kävellyt ympäriinsä outo lipas käsissään ja sanonut tarvitsevansa peuran sydämen, koska hänen pitäisi viedä se jollekin kuningattarelle tai jotain sinne päin. Feliks ja Toris olivat kumpikin sitä mieltä että siinä metsässä oli jotain todella outoa tekeillä.
Vanhat klassikot pääsi myös välähtämään pikaisesti tässä ficissä, tuo lopetus on aivan ihana, Tuo metsä ei tosiaan taida olla ihan kaikista tavanomaisin metsä.
Hän oli parhaansa mukaan yrittänyt pysyä poissa kaikesta, mikä liittyi mitenkään seikkailuun, kirouksiin, taikuuteen tai lapsiin. Mutta mihin tahansa hän piiloutui, joku aina löysi hänet. Ja se joku oli aina jonkin tyypin sankari jollakin älyttömällä tehtävällä ja tarvitsi apua hinnasta viis.
Mathias veti puoleensa merenneitoja ja Tim puolestaan vetää tärkeällä tehtävällä olevia sankareita puoleensa, se taitaa olla tämän "lahjan"/"kirouksen" hinta ettei saa hetken rauhaa.
”Se voisi maksaa sinun silmiesi värin”, hän sanoi tavalla, joka kertoi että hän oli sanonut saman monta kertaa ennenkin, ”tai ehkä pari kultakruunua tai sitten jonkin pienen muiston lapsuudestasi. Sellaisen jota et edes muistaisi kadottaneesi tai huomaisi kun se olisi jo poissa. Mutta tällä kertaa se riittää, että häivytte vain täältä ja jätätte minut rauhaan.” Feliks kallisti päätään ja kohotti toista kulmaansa kysyvästi.
Tässä olin sille vau, tosi mielenkiintoisia hintoja joita Tim lateli esimerkiksi. Sen kaupankäynti on koko ajan mielenkiintoisempaa.
”Siitä, joka vartioi siskoaan siellä”, hän tarkensi, ”se mies ei pidä vieraista juurikaan ja ilmeisesti se on juuri hänen sisarensa, jota Feliks ja Toris ovat nyt menossa auttamaan.” Tim mietti vielä hetken, mutta sai lopulta yhdistettyä muutaman asian mielessään.
Mulle tulee jotekin Sveitsistä mieleen lohikäärme joka suojelee arrettaan kuolemaansa saakka, ylisuojeleva isoveli taitaa joskus olla taakka mutta toisaalta jotkut tarvitsevat kaiken mahdollisen suojelun.
-
Kuolotar: Kiitos paljon! Mie olin ite ehdottomasti sitä mieltä kans, että tällä retkellä on oltava uljas ratsu mukana... Joka on nyt poni.
Mä olin viikon taas netittä ja hyvänä uutisena se, että sain kirjoitettua tähän kolme lukua lisää (jee!) mutta en sitten viitsinyt tehdä näitä koulutehtäviä, jotka piti... Anywei, tällä viikolla siis luvassa ainakin pari uutta lukua. Huomenna tuskin ehdin, koska aion juosta ympäriins koko päivän, mutta ehkä sit tiistaina.
Olkaa hyvä~
Ai niin, ja kiitos pienestä kommenttivyörystä sinä aikana kun olin poissa <3
Toinen luku: Kuka tarvitsee apua?
Hyvä uutinen oli se, että Feliks ja Toris löysivät linnan.
Huono uutinen oli se, että reitti sinne näytti pelottavalta.
”Se on tosi korkealla”, Feliks totesi pohtivasti, kun he kumpikin tuijottivat niska kenossa ylöspäin kohoavaa linnaa. Peilin näyttämässä vilahduksesta vuoristolinna oli näyttänyt aivan erilaiselta, mutta toisaalta yläkulmasta nähtynä oli vaikea hahmottaa sitä, kuinka korkealla kallion kupeessa linna itse asiassa oli eikä Feliks ollut oikeastaan keskittynyt sellaiseen asiaan. Nyt hän kuitenkin joutui myöntämään sen tosiasian, että linna oli hyvin vaikuttavan näköinen. Kuka sen sitten olikin suunnitellut, oli luultavasti ollut päästään vialla tai sitten ei uskonut fysiikan lakeihin sillä linna oli rakennettu lähes pystysuoraan vuorenrinteeseen. Eikä sijoittelu ollut ollut pähkähullulle suunnittelijalle ja hänen yhtä hulluille rakentajien tiimilleen tarpeeksi, koska linna näytti lepäävän täysin tyhjän päällä ja sinne johtava tie oli pelkkä kapea silta, jota kaksi ihmistä ei olisi voinut kävellä rinnakkain ilman että toinen olisi jossain vaiheessa tipahtanut linnan alla aukeavaan rotkoon. Huhu kertoi, että linnan pääsuunnittelija oli seonnut täysin saatuaan työnsä päätökseen ja vietti nyt eläkepäivinään kuvitellen olevansa hiiri. Sitä Feliks tai Toris eivät kuitenkaan tienneet joten he vain ihailivat linnan hulluutta.
”Okei”, Toris totesi hetken päästä, ”tuota on varmaan vaikea valloittaa.”
”Siis todellakin”, Feliks myönsi, ”se on varmaan maailman turvallisin linna.” Hän silmäili linnan torneja ja varsinkin kaikkein korkeinta, jossa hänen peilinsä oli näyttänyt hänelle pulassa olevan neidon asuvan. Feliks ei ollut koskaan ollut suurien ja monimutkaisten pelastussuunnitelmien ystävä, hänen kärsivällisyytensä ei riittänyt niihin, joten hetken ihailun jälkeen hän vain lähti varovasti kävelemään kapeaa tietä pitkin.
”Mitä sinä… Feliks!” Toris huudahti huomattuaan että hänen ystävänsä aikoi oikeasti vain marssia suoraan linnan ovelle.
”Siis tule jo, Liet”, Feliks vilkaisi häntä olkansa ylitse samalla kuin käveli ja Toris melkein kalpeni nähdessään kuinka huolimattomasti mies kulki vaarallisen kapealla tiellä, jonka alla oli pitkä pudotus.
”Katso eteesi!” hän huudahti ja Feliks pyöräytti silmiään mutisten samalla jotain, mitä Toris ei aivan kuullut, ”ja et sinä voi vain kävellä sinne, Feliks.”
”Ai en vai?” Feliks vastasi hieman välinpitämättömällä äänellä, mutta suostui sentään katsomaan taas eteenpäin jatkaessaan matkaansa. Toris seurasi hänen menoaan huolestuneena ja huokaisi sitten syvään. Feliks ei varmaan koskaan oppisi kuuntelemaan häntä ja kohtaloonsa alistuneena hän nopeasti sitoi ponin kiinni puuhun ja lähti ystävänsä perään. Feliks oli ehtinyt jo linnan suljetulle ovelle ja kiersi parhaillaan muurin viertä pitkin, kun Toris ehti hänen luokseen.
”Mikä sinulla kesti?” Feliks kysyi, kun Toris vilkaisi häntä hieman moittien, ”meidän täytyy todellakin päästä jotenkin sisään.”
”Ehkä meidän kannattaisi olla hieman varovaisempia”, Toris totesi ja ihmetteli mielessään, miksi kukaan ei ollut vielä ilmestynyt paikalle kyselemään heidän tekemisiään tai viemään heitä minnekään pimeään tyrmään, ”tämän linnan väki ei välttämättä ole kovin ystävällistä.”
”Eivät tietenkään ole”, Feliks totesi ja katseli ylöspäin kohoavia muureja mietteliäästi, ”tässä linnassa asuu joku ilkeä hirviö, joka on kaapannut kauniin neidon itselleen. Sen takia me täällä niinku olemme, auttamassa neitoa!” He seisoivat nyt sen tornin alla, jonka Feliks oli nähnyt peilistään. Toris epäili jälleen kerran koko heidän matkansa tarkoitusta, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, kun naisen ääni heidän yläpuoleltaan kutsui heitä.
”Hei te siellä!” ystävällisen kuuloinen ääni sanoi ja miehet nostivat katseensa nähdäkseen nuoren naisen katsovan heitä uteliaasti tornin ikkunasta, ”keitä te olette?” Feliks tunnisti naisen heti peilinsä kuvasta ja hymyili tyytyväisenä.
”Minun nimeni on Feliks”, hän sanoi ja osoitti sitten Torista, ”ja tuossa on Toris.” Toris vilkaisi häntä hämmästyneenä.
”Sinä tiedät minun oikean nimeni?” hän kysyi sillä tämä oli varmasti ensimmäinen kerta koskaan, kun Feliks sanoi sen nimen. Mies oli heti alusta lähtien alkanut kutsua häntä Lietiksi eikä Toris ollut oikeastaan koskaan saanut selville, miksi hän teki niin tai mistä nimi tuli.
”Hys, Liet. Minä puhun nyt neidon kanssa”, Feliks sanoi eikä edes vilkaissut miestä.
”Hauska tavata”, Elise, joka ei ollut edes kuullut mitä Toris oli sanonut, ”minun nimeni on Elise Zwingli aus… Oh, Elise vain.” Feliks nyökkäsi ja heilutti kättään.
”Hienoa”, hän sanoi, ”me tulimme pelastamaan sinut!” Elise näytti hämmentyneeltä ja hän mietti hetken ennen kuin vastasi siihen ilmoitukseen.
”Te olette varmaan erehtyneet linnasta”, hän lopulta totesi ystävällisesti, ”ei minua tarvitse pelastaa. Minun veljeni…”
”Höpsis, totta kai sinut pitää pelastaa”, Feliks totesi keskeyttäen naisen samalla, ”meidän on niin kuin löydettävä sinun tosirakkaasi.” Elisen ilme oli silti hämmentynyt, kun hän katsoi outoja miehiä torninsa juurella.
”Mutta en minä tarvitse tosirakastani”, hän yritti selittää Felikselle, joka ei tietenkään kuunnellut, ”minun on ihan hyvä näin.” Toris, joka oli jo alusta lähtien ollut epäilevä tätä kaikkea kohtaan, alkoi yhä varmemmin epäillä. Hänen mielestään Elise ei näyttänyt siltä, että olisi ollut pulassa. Kyllähän linna oli hieman outo, arkkitehtuurisesti sekopäinen ja nainen asui tornissa, mutta Toriksen mielestä yksikään näistä asioista ei varsinaisesti kertonut siitä että mikään olisi väärin. Elise kuitenkin näytti aika hyvinvoivalta eikä edes kirkunut yhtään. Feliks oli hieman pettynyt siitä asiasta.
”Kaikki tarvitsevat tosirakkaansa”, Feliks totesi päättäväisesti, ”tavallinen elämä on niin tylsää, joten kaikkien pitäisi olla erilaisia.” Elise katsoi häntä tutkivasti ja pieni epäröinti vivahti hänen kasvoillaan ennen kuin hän puhui taas.
”Te siis ette ole täällä sen takia, että haluatte tuhota kotini?” hän kysyi ja Toris ja Feliks kumpikin pudistivat päätään, ”hienoa, sitten saatte tulla sisälle lepäämään koska näytätte väsyneiltä matkanne jälkeen. Mutta olkaa varovaisia ja muistakaa lähteä ennen kuin veljeni tulee! Hän ei pidä vieraista juurikaan.”
”Eli tarinan pahis on sinun oma veljesi?” Feliks kysyi, mutta nainen oli jo kadonnut ja pian he näkivät hänen kurkistavan sivuovesta vähän matkan päästä. Hän viittoi heille ja miehet kävelivät lähemmäs Feliks tyytyväisenä tilanteen etenemiseen siihen asti ja Toris hieman varuillaan. Elise väisti, kun he astuivat ovesta sisään ja Toris tunsi pienen taikuuden kosketuksen ihollaan.
”Mitä se oli?” hän kysyi, muttei nähnyt mitään tai ketään muita heidän lisäkseen.
”Se oli vain yksi suojaloitsuista”, Elise selitti ja lähti kävelemään heidän edellään kierreportaita ylöspäin, ”se olisi reagoinut, jos teillä olisi pahoja aikeita.” Ilmeisesti nainen luotti suojaloitsun arvioon heistä, sillä hän ei näyttänyt enää ollenkaan epäröivän sitä että oli juuri päästänyt kaksi tuntematonta miestä kotiinsa.
”Miten se olisi reagoinut?” Toris kysyi suuremmaksi osaksi uteliaisuuttaan. Elise mietti hetken ja avasi portaiden päässä olevan raskaan oven päästäen heidät sisälle valoisan tilavaan tornihuoneeseen. Huone oli lähes täysin pyöreä ja siinä oli ikkunoita jokaiseen ilmansuuntaan, mikä takasi riittävän päivänvalon kaikkina vuorokauden aikoina öitä lukuun ottamatta. Huoneessa oli muutamia kalusteita, kuten sänky ja vaatekaappi, mutta kaikki oli vanhaa ja hieman kulunutta. Ainoastaan seiniä peittävät, lähes lumoavan yksityiskohtaiset maalaukset ja huolellisesti kirjaillut kankaat kertoivat ylellisyydestä.
”En ole aivan varma, mutta varmasti jotenkin huomattavasti. Veli on aika tarkka turvatoimista”, Elise totesi ja miehet joutuivat hetken miettimään ennen kuin muistivat, mihin kysymykseen hän vastasi. He olivat jääneet tuijottamaan kirjailuja ja seinämaalauksia hieman liian keskittyneesti.
”Sinulla on kaunis koti”, Toris totesi ja Elise hymyili iloisesti hänelle.
”Kiitos, tein kaikki kirjaillut itse ja veljeni maalasi kuvat”, hän sanoi ja kuljetti kättään kevyesti seinää pitkin kävellessään hieman nuhjaantuneen nojatuolin luokse, ”haluaisitteko teetä?” Hän istahti tuolille laskostellen mekkonsa helmat huolella jalkojensa ympärille ja viitaten pienellä pöydällä olevaa teetarjotinta kohti. Kaikki kupit olivat posliinia, mutta yksikään niistä ei ollut täysin ehjä ja valkoinen väri oli tummunut pitkän käytön jälkeen.
”Ei kiitos”, Feliks vastasi ja istuutui toiseen vapaaseen nojatuoliin, ”siis, mikä sinun ongelmasi on ja kuinka me voimme niinku auttaa siinä?”
”Feliks!” Toris nuhteli ystäväänsä tahdikkuuden puutteesta. Elise oli juuri päästänyt heidät sisälle ja tarjosi jopa teetäkin, vaikka tähän mennessä he olivat luultavasti vaikuttaneet vain hyvin epäilyttäviltä hiippareilta. Feliks ei kuitenkaan välittänyt hänestä ja Elisekin vain naurahti hyväntahtoisesti.
”Ei minulla ole ongelmia”, hän sanoi hymyillen.
”Miksi sitten tämä todellakin…”
”Feliks!” Toris huudahti taas, ”et sinä voi vain kysellä tuollaisia.” Feliks vilkaisi häntä samalla kun naputteli sormiaan tuolin käsinojia vasten.
”Miksen voi?” hän kysyi ja Toris huokaisi hieman ennen kuin vastasi.
”Sellainen ei ole hyvien tapojen mukaista”, hän selitti, mutta Feliks vain kohotti toista kulmaansa kysyvästi ja epäillen.
”Mutta kaikki on niin paljon nopeampaa näin”, mies totesi ja Toris pudisti päätään yrittäen keksiä tarpeeksi vakuuttavaa vastusta, kun Elise naurahti ääneen.
”Anteeksi”, hän sanoi hymyillen, kun miehet katsoivat häntä kysyvästi, ”oletteko te olleet jo kauan yhdessä?” Feliks ja Toris häkeltyivät kysymyksestä sen verran, ettei kumpikaan saanut heti vastattua.
”Um, me emme ole yhdessä”, Toris lopulta sai sanottua, ”Feliks on minun ystäväni.”
”Aivan, niinkun tosi hyvä ystävä”, Feliks myönsi, mutta hänen kasvoillaan vivahti outo ilme ja hän käänsi katseensa nopeasti poispäin, jotta Toris ei olisi huomannut hänen yleensä pitävän ilmeensä murentumista muutamaksi sekunniksi, ”paras ystävä ikinä.”
”Oi, minä…”, Elise sanoi posket punehtuen nolostumisesta, ”minä olin aivan varma… Voi, anteeksi.”
”Ei se mitään”, Toris vastasi, mutta jätti silti mainitsematta ettei tämä ollut ensimmäinen kerta, kun heitä kahta luultiin pariksi. Jopa heidän omat työtoverinsa olivat sitä mieltä, että he olivat yhdessä. Feliciano ja Katyusha olivat olleet erittäin pettyneitä kuultuaan totuuden aikoinaan ja Eliza ei suostunut uskomaan sitä vieläkään vaan uteli asiaa heiltä kummaltakin vähän väliä. Tosin viime aikoina hän oli ollut kiireisempi omissa puuhissaan ja jättänyt miehet suurimmaksi osaksi rauhaan.
”Niin no”, Elise sanoi silti hieman nolostuneena ja hämmentyneenä virheensä vuoksi, ”siis, kuten sanoin. Minä voin aivan hyvin täällä. Tämä paikka on koti minulle ja veljelleni.”
”Miksi täällä ei ole niinku yhtään ketään muuta?” Feliks kysyi, koska Elisen lisäksi he eivät olleet tosiaankaan tavanneet ketään. Eivät edes palvelijoita, vaikka tällaisen linnan olisi luullut kuhisevan elämää. Linnan palvelijoiden puute hieman vaivasi Torista, koska se toi hänen mieleensä niin elävästi ne vuodet jotka hän oli viettänyt täysin yksin kirotun linnan tallissa. Ennen Tinon tuloa paikalle, kukaan ei ollut voinut viedä häntä pois ja niin hän oli odottanut pitkiä päiviä vain toivoen että kirous murtuisi pian. Hän uskoi, että Feliksen viisi vuotta peilinä oli ollut yhtä ikävää.
”Veljeni ei oikein pidä ihmisistä”, Elise selitti, ”hän on tavallaan yksineläjä, joten me asumme mieluiten kahdestaan.”
”Kiehtovaa”, Feliks sanoi, vaikka ei kuulostanut siltä että asia olisi juurikaan kiehtonut häntä, ”tämä on niinku tosi syrjäinen paikkakin.”
”Veljeni pitää rauhasta”, Elise selitti ja Feliks tuijotti häntä hetken tutkien ennen kuin kysyi jälleen uuden kysymyksen.
”Sinä puhut tosi paljon veljestäsi”, hän sanoi, ”mutta missä hän niinku on?”
”Feliks, ihan oikeasti”, Toris mutisi.
”Ei se haittaa. Minulla ei ole ollut seuraa aikoihin, joten on todella piristävää jutella uuden ihmisen kanssa pitkästä aikaan”, Elise sanoi ja hymyili Torikselle ennen kuin kääntyi taas Feliksen puoleen, ”veljeni on vielä asioilla, mutta hän tulee varmasti pian kotiin. Muistakaa, että teidän täytyy lähteä ennen sitä. Hän ei pidä vieraista!”
”Kumma tyyppi”, Feliks totesi, ”sinä muuten puhut koko ajan siitä mitä hän niinku haluaa tehdä, mutta mitä sinä todella tahdot?” Yksikään kysymys ei ollut haitannut Eliseä, mutta nyt hän näytti häkeltyneeltä. Hän ei edes keksinyt, mitä olisi sanonut ja hetken hän vain katsoi miehiä ja puri alahuultaan hieman.
”Minä…”, hän lopulta aloitti, mutta sitten he kuulivat ääneen tornin juurelta.
”Elise! Olen kotona!” miesääni huusi ja tornissa olijat kuulivat askelien alkavan nousta portaita ylös.
”Se on veljeni!” Elise sanoi hieman säikähtäneenä, ”hän palasi aikaisemmin kuin luulin. Äkkiä, teidän täytyy piiloutua.” Nainen ei aikaillut vaan nousi tuolistaan ja viittoi miehiä sulloutumaan äkkiä ison vaatekaapin sisään sillä se oli ainoa varteenotettava piilopaikka huoneessa. Elise ehti juuri sulkea oven heidän perässään, kun tornihuoneen ovi avattiin ja Vash astui sisään.
”Hei, veli”, Elise tervehti veljeään iloisena.
”Hei, Lis, miten olet voinut?” Vash kysyi ja Feliks ja Toris kuulivat hänen kävelevän heidän piilopaikkansa ohitse. Vaikka Elisen vaatekaappi olikin iso vaatekaapiksi, kahden miehen piilopaikaksi se oli aivan liian pieni. Lisäksi se oli täynnä mekkoja ja muita vaatekappaleita, joten Feliksellä ja Toriksella oli hieman ahdas olo. Toris, jonka Elise oli pienelle naiselle yllättävällä voimalla työntänyt kaappiin ensimmäisenä, istui pimeässä selkä kaapin takaseinää vasten, toinen jalka nopeasti puutuen hankalassa asennossa ja satiinimekon laahus kasvojensa päällä. Feliksen olo oli hieman parempi sillä hän istui pehmeästi Toriksen sylissä ja näki sentään jotain kaapin avaimenreiästä jos oikein yritti.
Elise ja Vash tuntuivat juttelevan omia asioitaan vailla mitään kiirettä ja aina välillä he kuulivat naisen naurahtavan hiljaa jollekin. Varsinaiset äänet kuuluivat suurimman osan aikaa aivan liian vaimeasti, joten piiloutuneiden miesten täytyi vain päätellä keskustelun kulku niistä pätkistä, joita he kuulivat. Feliks tarkkaili tilannetta avaimenreiästä, vaikka ikävä kyllä se oli liian pieni ja kulma väärä täydelliseen vakoiluun. Feliks myös yritti olla ajattelematta sitä, miten lähellä Toris oli sillä hetkellä, mutta hänen ajatuksensa tuntuivat karkaavaan juuri siihen aiheeseen jatkuvasti eikä hän osannut täysin keskittyä vaatekaapin ulkopuolisiin tapahtumiin.
”Mitä siellä tapahtuu?” Toris kysyi hetken päästä kuiskaten ja yritti korjata asentoaan ennen kuin hänen jalkansa puutuisi täysin tunnottomaksi. Asennon vaihdon vuoksi hän joutui kiemurtelemaan hieman ja löytämään uuden paikan kädelleen. Lopulta hän päätyi asettaman sen Feliksen reidelle, mikä vaivasi kyseistä miestä enemmän kuin olisi voinut uskoa.
”Hys”, Feliks lopulta sihahti puoliksi sen takia, että heidän oikeasti kannatti olla hiljaa ja osittain siksi, että hän ei saanut mieleensä yhtään sen järkevämpää sillä hetkellä. Toriksen läheisyys näytti olevan ainoa asia maailmassa, jolla Feliksen sai hiljaiseksi. Toris ei tosin ollut koskaan itse huomannut näitä lahjojaan.
”…Onko täällä joku?” Vash sanoi yhtäkkiä ja kaapissa olevat miehet jähmettyivät.
”Täällä?” Elise kysyi hämmästyneellä sävyllä, ”kuka tänne olisi päässyt? Kaikki ne suojaloitsut linnan ympärillä pitävät ihmiset poissa ja minä olen ollut täällä koko ajan enkä ole nähnyt ketään.” Vash epäili ja vastasi vasta, kun oli tarkastellut huonetta hetken.
”Ehkä olet oikeassa”, hän kuitenkin lopulta sanoi, ”mutta meidän on oltava varovaisia. Sinun syntymäpäivääsi on vain muutama viikko ja olemme pysyneet piilossa jo niin pitkään.”
”Minä tiedän, veli”, Elise vastasi ja haukotteli sitten. Vash tuntui ymmärtävän vihjeen ja hetken päästä hän toivotti sisarelleen hyvää yötä ennen kuin poistui paikalta. Feliks ja Toris odottivat vielä hetken ennen kuin työnsivät kaapin ovet auki ja Feliks melkein kierähti lattialle yrittäessään päästä ulos.
”Anteeksi, että työnsin teidät kaappiin”, Elise sanoi pahoittelevasti, kun miehet oikoivat vaatteitaan.
”Ei se mitään”, Toris mutisi, mutta Feliks oli jo saanut uuden idean eikä enää tuhlannut ajatusta kaapissa olemiselle. Oli jo käynyt selväksi, että Elise ei ollut tornissa vastoin tahtoaan, mutta jokin oli silti pielessä ja Feliks voisi hyvin auttaa naista löytämään tosirakkaansa. Kukaan ei tiennyt paremmin kuin Feliks kuinka löytää tosirakkaus.
”Sinä”, hän sanoi ja osoitti Eliseä, ”todellakin menet tanssiaisiin.” Toris ja Elise katsoivat häntä kumpikin hämmentyneenä, mutta vielä hämmentyneempiä he olivat kuullessaan äänen ovelta.
”Minä tiesin, että täällä oli joku”, Vash sanoi ovelta erittäin vihaisella äänellä eikä hänen katseensa ollut yhtään sen ystävällisempi.
****
Kon huomasi pian seisovansa yksin metsässä puuhun sidottuna ja auringon alkavan laskea taas. Kuten kaikki ponit, otti hänkin asian ensin hyvin rauhallisesti. Lähellä oli kuitenkin reilusti syötävää ja Toris oli ollut tarpeeksi huomaavainen sitoakseen köyden niin pitkäksi, että Kon ylsi hyvin laiduntamaan puun ympärillä. Se kuitenkin arvioi ruuan riittävyyden pahasti väärin ja pian se joutui jo kaikin voimin tavoittelemaan ruohonkorsia huulillaan. Koska sen ihmisseuralaiset eivät palanneet vähään aikaan eivätkä tuntuneet tulevan takaisin vielä hetkeen Kon alkoi harkita toimenpiteitä.
Kuten kaikki maailmanhistorian ponit, myös Kon osasi kaikki tarvittavat temput oikeisiin tilanteisiin ja jo sen emä-tamma oli opettanut sille solmujen avaamisen jalon taidon. Näppärästi poni kiskoi solmua hampaillaan kunnes se löystyi ja lopulta köysi roikkui irti puun juurella. Kon katsoi sitä hetken ja sitten se tarkisti huolella, ettei lähistöllä ollut yhtäkään ihmisotusta ennen kuin se lähti etsimään parempia laidunnusmaita.
Vaistot ja hyvät kaviot veivät ponin nopeasti pienelle mutta erittäin vehreälle vuoristoniitylle. Täysin onnellisena Kon laski päänsä alas ja alkoi laiduntaa herkullista ruohoa. Mukana oli myös joitakin kasveja, joita se ei ollut ennen nähnyt, mutta se noudatti tarkasti emä-tamman neuvoja ja maistoi kaikkea huolellisesti ennen kuin päätti, oliko kasvi syötävää vai ei. Suurimman osan se laski syötäviksi ja se todella nautti elämästään ensimmäisen kerran sitten sen, kun se oli viety ulos kotitallista tälle oudolle retkelle.
Laiduntaessaan se ei kuitenkaan huomannut lähestyviä otuksia, mikä oli virhe. Emä-tamma oli aina sanonut sille, että lauma oli turva ja yksin ollessa oli kaikkein tärkeintä löytää lauma. Kon oli kuitenkin innostuksissaan unohtanut ohjeen ja se havahtui vasta kun oudot otukset olivat aivan lähellä.
Poni heitti päänsä ylös ja korskahti pelästyneenä huomattuaan tarkkailijat. Otukset olivat isokokoisia, niillä oli sarvet, liloja täpliä valkoisella turkillaan ja lisäksi ne jauhoivat leukojaan koko ajan tuijottaessaan kavioeläintä uteliaana. Kon tiesi, että juokseminen olisi kaikkein paras vaihtoehto sillä hetkellä, mutta outoja otuksia oli joka puolella eikä pakotietä näkynyt.
Tietämättään Kon oli saapunut salaperäisten lilojen lehmien kotiniitylle. Kukaan ei tiennyt, mistä ne olivat tulleet tai mitä ne halusivat, mutta huhu kertoi että niistä lypsetystä maidosta sai valmistettua maailman parasta suklaata. Kukaan ei tiettävästi ollut koskaan kuitenkaan saanut lehmiä kiinni saati sitten lypsettyä niitä, joten maailman parhaan suklaan myytti pysyi myyttinä.
Lehmät tuijottivat ponia ja miettivät mielessään, mitä sille pitäisi tehdä. Ensin niiden pitäisi tietenkin keksiä, mikä otus se oli. Niiden mielestä se käyttäytyi oudosti, mutta sillä oli neljä jalkaa ja se söi ruohoa aivan kuten nekin. Lisäksi sillä oli samankaltainen väritys, joskin sen täplät olivat todella outoa sävyä ja se oli näköjään hukannut sarvensa. Hetken pohdinnan jälkeen lehmät kuitenkin päättivät, että kyseessä oli pakko olla niiden oma lajitoveri. Joskin vähän kummallinen sellainen, mutta koska ne olivat luonteeltaan lempeitä otuksia, ne olivat valmiita hyväksymään myös tämän erikoisen sukulaisensa lauman joukkoon.
Kon ei tietenkään osannut lehmää, joten lehmien hyväksyntä tuli sille täysin yllätyksenä. Ensin kaikki vain tuijottivat sitä ja sitten yks kaks alkoivat laiduntaa eivätkä enää kiinnittäneet poniin huomiota. Hetken Kon tuijotti niitä ja korskahteli, mutta sitten jostain lehmien joukosta ilmestyi pieni lila vasikka, joka käveli uteliaana lähemmäs. Kon tietenkin alkoi heti viestittää parhaansa mukaan sitä, ettei ollut vaarallinen, mutta vasikka käveli silti aivan sen turvan eteen ja teki jotain, mitä kukaan ei ollut tehnyt ponille aikoihin.
Se pyysi sitä leikkimään.
Kon epäröi vielä hetken, mutta sitten houkutus antoi periksi ja se lähti vasikan mukaan. Aikuiset lilat lehmät seurasivat ponin ja vasikan menoa puoliuteliaana ja tuumivat keskenään, että selvästi uusi laumanjäsen oli outo muutenkin kuin värityksensä vuoksi.
Ja niin Kon löysi itselleen uuden lauman.
A/N: Hehe, Liettua ja Puola oli kaapissa, heh he (ette uskokaan kuinka paljon hupia mie saan näistä huonoista puujalkavitseistä. Yritä siinä sitten siivota karsinaa kun joku tällanen idea tulee mieleen ja on pakko hekotella sille hetki.)
Ja lilat lehmät olivat tietenkin Milka-lehmiä! Nuo lempeät lehmät joita en ole vielä kovista yrityksistä huolimatta onnistunut Alpeilta löytämään. Ja Kon on kyllä mukana menossa vieläkin, halusin vain antaa hänelle kodin siksi aikaa kun ihmiset puuhastelee omiaan.
Sveitsi ja Liechenstein eivät ole muuten ainoita, joilla on tässä tarinassa salaisuuksia. (voitte aloittaa arvailun taas! Tosin työ olette aina arvanneet kaikki muutkin jutut niin nopeasti, pahus vie.)
Seuraavan luvun nimi on: Valmiina juhlimaan?
Mitä Sveitsi tekee sankareillemme ja mikä on oikeasti Hollannin unelmatyö, se selviää seuraavassa osassa *upee loppumusiikki*
Ai niin, ja mun tän hetken ehdoton oma lempparini on nelosluku. Se on kiva luku.
-
:'D Et muuten ole ainoa, joka noille vitseille nauraa. ...Olen muutenkin nauranut ihan liikaa viikonlopun aikana, tukehdun kohta...
Tuo linna kuulostaa kyllä aika mielenkiintoiselta, olisi mukavaa nähdä se. Ja mites Sveitsi on sinne jotain turvaloitsuja hankkinut? Kiintoisaa. Mjeh.
Sveitsi on kyllä hieman ennalta arvattava hahmo...
Tuo kohta, jossa Toris ja Feliks olivat kaapissa, oli jotenkin uudella tavalla kiehtova. (Kuulostipa omituiselle.) Todella hyvä kohta, minulle uudella tavalla... Niin. Feliksin tunteet vaikuttavat aika... Epämääräisiltä? En oikeasti enää tähän aikaan yöllä keksi järkevämpääkään sanaa.
Ja tuo Toriksen reaktio siihen, kun Feliks käytti tämän oikeaa nimeä, oli hauska.
Milka lehmiä. En osaa kuvailla reaktiotani, kun ne astuivat mukaan tarinaan. Jotain todella sekavaa sekin. Hyvät naurut sain ainakin, kiitos. :'D
Seuraava luku vaikuttaa kiinnostavalta. ^^
-
Kiireinen syysloma ei ole ehtiny
jaksanu kommata. Korjataan asia :)
ykkösluku: Koń ei nimenä ole yhtään huono. .. päästäähän se varmasti lähemmäksi unelmiaan kuin jos ponin nimeäisi Poniksi(ei ikinä ole ollu kaviojalkasta, mut tuon niminen siitä olis tullu erään nelivuotiaan käskystä ;D) ymmärrän siis hyvin Feliksen ajatuksenjuoksua :D
Toki Timin kohdalle on satuttava kaikki apua tarvitsevat, mut hei pää pystyyn kukaan ei tarjonnut esikoislasta (omaa tai toisen) maksuksi ;D
kakkosluku: Puujalkavitsit? missä? ite en näemmä ees tunnista kun semmoinen vastaan tanssii.. hekotin kyllä kuin heikkopäinen kaapissa ololle :D Feliks on hetkessä eläjä, ihanan laholatvainen hömelö, ääliö toisinaan. Voin hyvin kuvitella Toriksen facepalmaamaan aina välissä.
Milka-lehmät <3 hienoa että Koń (lällälää löysimpä heittomerkin ;) (wordista lisää välilehti, sieltä merkit näppäin ja näytä lisää sekä rullaa riittävästi alaspäin)) löysi lauman ja turvan. Ihastuin lehmien ajatuksiin Końista ja sen erikoislaatuisuudesta :-*
Linnan arkkitehtuurin kuvailusta tuli mieleen, et ole sattunu lukemaan Terry Pratchetin kiekkomaailmaa? siinä on jos monenlaista rakennusta ja henkilöä. Ja varmaankin Tim tai Lukas on jotenkin auttanut linnan pystyttämisessä. sen verran mahtavalta rakennukselta kuulosti.
En ole karannut mihkään :)
hamsu
-
Heips taas! Mä oon täällä nauranu varmaan vartin noille Milka-lehmille :'D Ihanaa!Ja Milka-suklaa on hyvääää... Joo, kirjotat mahtavia lukuja, mut kaikki mitä mä ajattelen on suklaa... Elämä on. Mut joo, hauska luku ja tykkäsin ponista (Końista, ehhehee... joo...) Puola oli mukava, oma itsensä kyllä, mutt sitten jotenkin hienosti jännä, kun puhuttiin Lietistä. Taitavaa ;)
Anteeksi, mutta mä en kyllä keksi kommentoitavaa viime yön viiden tunnin unien jälkeen. Öitä ihmiset <3
Menolly
-
Taas mun pitäis olla tekemässä jotain ihan muuta, mutta jospa mie nyt kuitenkin ehtisin, ku työ ootte ollut niin kilttejä...
Sly: Kiitos! Sveitsi osti ne kaikki loitsut Hollannilta...
hamsu: Kiitos! Eikä, miten sä teit ton! Mie mietin ja mietin että mistä se heittomerkki tulee ja en keksinyt... Tosin ehkä ihan hyvä niin, multa menisi hermot jos pitäis yhden nimen yksi kirjain muokata koko ajan.
Juu, ja Kiekkomaailma on yks mun lempikirjasarjoja. Ne on niin ihanan sekopäisiä mutta silti jotenkin oudosti järkeenkäypiä.
Menolly: Kiitos! Olipa sulla hyvä ajoitus. Milka-suklaa on ihan parasta, mutta mun lempparia ei saa Suomesta *nyh*
Ootte ehkä jo huomanneet millaisen suhteen mie oon Liettualle ja Puolalle tässä kehittänyt... Mietin aikani sitä että millä tavalla he toimivat keskenään ja koska pari on kuitenkin suhteellisen harvinainen mulle, niin lopulta päädyin siihen että heille luontevinta on se ettei kumpikaan huomaa, mitä toinen oikeasti ajattelee toisesta. Mutta ei hätää, kyllä heidät vielä yhteen saahaan.
Puolan hahmo on musta jotenkin todella kiva ja mukautuu hyvin tähän satumaailmaan. Hänen kanssa on hauska leikkiä~
Tämä luku muuten sisältää myös yhden pienen viittauksen Kissanpäivään. Todella pienen. Heh he, musta on hauska piilotella näitä mukaan.
Kolmas luku: Valmiina juhlimaan?
”Teillä on kaksi sekuntia aikaa selittää”, Vash sanoi uhkaavalla sävyllä. Hänen kasvoillaan oli tunteettoman ankara ilme ja, vaikka hänellä ei ollutkaan aseita mukanaan, hän näytti siltä että voisi aivan hyvin aloittaa tappelun. Hänessä ja Elisessä oli myös selvästi samaa näköä, joten Feliks ja Toris eivät enää ainakaan epäilleet heidän sukulaisuuttaan.
”Me niinku…” Feliks aloitti, mutta Toris painoi kätensä hänen suulleen tietäen jo kokemuksesta, että hänen ystävänsä ei ollut parhaimmillaan silloin kuin piti olla tarkkana sanavalinnoissa. Toris ei kuitenkaan ehtinyt itsekään sanoa mitään, kun Elise astui esiin.
”Veli, he ovat vain väsyneitä matkaajia”, hän sanoi, ”ei heistä ole mitään vaaraa.” Vash ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta vaan jatkoi miesten tuijottamista tuimasti.
”Elise, sinä tiedät että me emme voi luottaa kehenkään”, hän totesi, ”varsinkaan sellaisiin, jotka vain ilmestyvät paikalle ilman kunnon syytä.”
”Mutta he ovat olleet täällä jo jonkin aikaa eikä kumpikaan ole yrittänyt tehdä minulle mitään pahaa”, Elise sanoi, ”ole kiltti, veli, anna heidän levätä täällä yön yli.” Vash katsoi miehiä tarkasti, mutta tällä kertaa hänen katseessaan viivähti pieni epäilys ennen kuin hän lopulta antoi periksi.
”Hyvä on”, hän totesi, ”te ette näytä kovin vaarallisilta, mutta minä pidän teitä silmällä joten yksikin virhe ja te olette ulkona.” Toris ja Feliks näyttivät hieman helpottuneilta ja Elise hymyili veljelleen iloisesti.
”Kiitos, veli”, hän sanoi ja kääntyi sitten vieraidensa puoleen, ”tulkaa, minä näytän teille vierashuoneet.” Hän käveli veljensä ohitse ja Toris ja Feliks seurasivat häntä. Vash käveli jälkimmäisenä ja miehet tunsivat välillä hänen äkäisen katseensa niskassaan. Onneksi matka vierashuoneisiin ei ollut pitkä, joten heidän ei tarvinnut kärsiä kovin kauaa. Elise johdatti heidät pienen linnan toiselle puolelle ja työnsi auki vanhuuttaan narisevan oven. Linnan käytävät olivat hyvin hämäriä pienten ikkuna-aukkojen ollessa ainoa valonlähde ja paljaat kiviseinät toivat kylmyyttä sisälle.
”Toivottavasti teitä ei haittaa, että joudutte jakamaan huoneen”, nainen sanoi astuessaan sisälle pienehköön makuhuoneeseen, jonka kalustus oli aivan yhtä yksinkertainen kuin hänen oman tornihuoneensakin, ”meillä ei ole kuin yksi asumiskelpoinen vierashuone tällä hetkellä.”
”Ei tietenkään”, Toris vastasi ja hymyili hieman, ”me jaamme huoneen myös kotona.” Elise nyökkäsi ja viittoi miehiä asettumaan taloksi.
”Toivottavasti nukutte hyvin,” nainen sanoi ja vilkaisi veljeään, joka odotti ovensuussa kärsimättömän näköisenä. Toris katseli huonetta pannen tyytyväisenä merkille, että siellä oli oikeastaan miellyttävän lämmin, vaikka käytävissä oli ollut kylmä. Tietenkään se ei ollut erikoinen huone ja suurin piirtein samaa kokoluokkaa kuin heidän pieni huoneensa kotona, mutta Toris oli tottunut huonompaankin eikä Feliks näyttänyt myöskään olevan pahoillaan.
”Kiitos”, Toris sanoi nyökäten, ”hyvä yötä teillekin.”
”Öitä”, Feliks, joka oli jo rojahtanut sängylle, huikkasi ja heilautti kättään. Elise hymähti hiljaa ja poistui huoneesta sulkien oven kiinni perässään. Hänen veljensä vilkaisi huonetta kohti vielä kerran tuimasti aivan kuin vieraat muka voisivat nähdä hänet paksun puun lävitse, ja seurasi sitten sisartaan.
”Keitä he ovat?” hän kysyi matalalla äänellä.
”Minä kerroin sinulle jo, he ovat vain matkaajia”, Elise vastasi, ”en ole varma, mutta ilmeisesti he aikovat pelastaa jonkun neidon hädästä. Ehkä he eksyivät?”
”Aha”, Vash ynähti, ”mitä se puhe tanssiaisista oli?”
”En tiedä”, Elise vastasi täysin todenmukaisesti, sillä Feliks ei ollut koskaan ehtinyt selittää julistustaan sen enempää, ”ehkä se liittyy jotenkin heidän retkeensä? Voin kysyä huomenna, jos se asia kiinnostaa sinua.” Vash vain pudisti päätään ja murahti jotain vaimeasti. Elise hymyili ja laski kätensä miehen käsivarrelle ja hetken he kävelivät hiljaisuuden vallitessa käytävää pitkin.
”Elise”, Vash kuitenkin viimein sanoi katkaisten hiljaisuuden, ”miksi ihmeessä he olivat vaatekaapissasi?”
”Minä tiesin, että sinä hermostuisit jos näkisit heidät”, nainen vastasi nauraen.
”Minä yritän vain suojella sinua”, Vash vastasi vain hieman häpeilevällä äänellä.
”Minä tiedän”, Elise sanoi hymyillen ja nykäisi veljensä hihaa, ”sitä paitsi. Minusta tuntuu, että he kaksi ovat yhdessä.”
”Yhdessä?” Vash kysyi eikä hän todellakaan ymmärtänyt, mitä hänen sisarensa sillä tarkoitti.
”Ei yhdessä, vaan yhdessä”, nainen yritti tarkentaa, mutta Vash näytti silti olevan täysin pihalla, ”rakastavaisia, yhdessä.”
”Aha, selvä”, Vash mutisi viimein ymmärtäen, mutta samalla miettien miksi ihmeessä asian piti edes kiinnostaa häntä. Elise kuitenkin näytti pitävän tietoa erittäin tärkeänä, koska nainen hihitti hiljaa saatuaan asian selvennettyä veljelleen.
”He eivät vain taida tietää sitä vielä itse”, hän totesi.
*****
”Feliks, voisitko lopettaa patjan potkimisen? Minä haluaisin nukkua”, Toris pyysi tottuneella tavalla. Joskus hän oli ollut harmistunut siitä, että hänen huonetoverinsa oli erittäin levoton iltaisin ja valvoi myöhään, mutta hän oli vuosien aikana tottunut siihen ja nykyään hän ei ollut edes varma, osaisiko nukkua ilman Feliksen liikahtelua ja höpinää iltaisin. Ainakin niinä vuosina, kun hän oli ollut harja tallissa, Feliksen seura oli ollut se mitä hän oli eniten ikävöinyt.
”Mutta Liet”, Feliks valitti, mutta lopetti kuitenkin jalkojensa lyömisen patjaa vasten, ”minulla on niinku todella paljon mietittävää!” Toris kierähti toiselle kyljelleen, jotta näkisi ystävänsä paremmin. Feliks makasi mahallaan omalla sängyllään ja kirjoitti nopeasti jotain pieneen kirjaan, jonka oli kaivanut laukustaan.
”Osaatko sinä kirjoittaa?” Toris kysyi hieman yllättyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Feliksen kirjoittavan, mutta mies näytti käsittelevän kynää tottuneesti ja kirjoitti nopeasti jopa hämärässä. Välillä hän vilkaisi peiliä kätensä vieressä, mutta Toris ei ollut kuullut hänen sanovan mitään joten ehkä hän vain katseli omaa kuvajaistaan.
”Tietenkin osaan”, Feliks vastasi nostamatta katsettaan paperista, ”etkö sinä niinku osaa?”
”En”, Toris vastasi rehellisesti, ”kenelläkään ei ollut aikaa opettaa.” Hän oli tullut köyhästä perheestä ja tehnyt töitä niin kauan kuin jaksoi muistaa. Kirjoittamistaito ei muutenkaan ollut kovin yleistä ja Toris oli aina pitänyt sitä taitona, joka opeteltiin vain sitten kun sattui olemaan aikaa. Lukea hän sentään osasi jonkun verran, mutta sitäkin hitaasti.
”Oikeasti?” Feliks kysyi ja vilkaisi häntä hämmästyneenä, kun Toris nyökkäsi, ”minun täytyy todellakin opettaa sinua joku päivä.”
”Se olisi mukavaa”, Toris vastasi ja hymyili hieman kiitollisena, ”mitä sinä suunnittelet nyt?”
”Tanssiaisia tietenkin”, Feliks vastasi ja alkoi taas kirjoittaa asioita ylös. Toris nosti hieman päätään tyynystä ja katsoi häntä epäillen.
”Aiotko sinä järjestää tanssiaiset?” Toris kysyi hieman kauhistuneena, koska edellisen kerran kun Feliks oli järjestänyt sellaiset, hän oli saanut juosta ympäriinsä toteuttamassa miehen toiveita. Se oli ollut hänen elämänsä kaoottisin viikko, mikä oli jo aikamoinen saavutus kun ajatteli millaisessa ympäristössä ja seurassa hän yleensä eli.
”En tietenkään, höpsö Liet”, Feliks kuitenkin sanoi, ”ei ole niinku aikaa sellaiseen. Me menemme jonkun muun tanssiaisiin.”
”Ketkä me?” Toris kysyi tarkennusta.
”Minä, sinä ja Liechte tietty”, Feliks vastasi välittämästi.
”Kuka on Liechte?” Toris kysyi, koska hän ei ollut muistaakseen koskaan kuulutkaan sitä nimeä. Feliks kuitenkin vilkaisi häntä aivan kuin miehen kysymys olisi ollut täysin outo.
”Liechte”, hän sanoi, ”se mukava neito, jonka aiomme pelastaa.”
”Ai, Elise”, Toris tajusi hetken mietinnän jälkeen. Hänen olisi pitänyt arvata, että Feliks antaisi lempinimen hänellekin. Toris ei tosin tiennyt, mistä naisen uusi lempinimi tuli, mutta toisaalta ei hän ollut varma omansakaan alkuperästä. Ehkä se vain tarkoitti jotain sillä oudolla kielellä, jota Feliks puhui välillä.
”Jep, Liechte”, Feliks totesi ja katsoi sitten ystäväänsä miettivästi purren samalla kynänsä päätä, ”millaisen asun niinku haluat, Liet?” Toris, joka alkoi olla jo olla väsynyt ja vaipua uneen, haukotteli ja kiskoi peittoa paremmin ylleen. Hän ei edes muistanut milloin oli viimeksi nukkunut oikeassa sängyssä.
”Saat valita”, hän lupasi sulkiessaan silmänsä, ”kunhan se ei ole mekko.” Feliks naurahti hiljaa.
”Siis mekko on niin minulle, Liet”, hän sanoi, mutta Toris hädin tuskin edes kuuli hänen ääntään ennen kuin uni vei vallan ja hän nukahti. Feliks pysyi hereillä vielä hetken kirjoittaen kunnes oli mielestään luonut hyvän suunnitelman ja taitteli paperi huolella talteen. Sitten hän katsoi hetken rauhallisena nukkuvaa ystäväänsä ennen kuin puhalsi pöydällä olevan kynttilän sammuksiin ja nukahti itsekin.
*****
”Ja älkää tulko enää takaisin”, Vash sanoi heille hyvästiksi, mutta se ei Feliksen mielestä ollut selvästikään noudattamisen arvoinen neuvo. Hän vain odotti metsässä Toriksen kanssa sen aikaa, että näki Vashin poistuvan kotoa, ja sitten hän hiipi takaisin linnaan juttelemaan Elisen kanssa. Toris tietenkin seurasi perässä, vaikka totesi mielessään olevansa aivan erityisen hyvä ystävä. Joku muu olisi nimittäin tässä vaiheessa viimeistään jättänyt Feliksen yksin, mutta niin hän vain seurasi miehen mukana uskollisesti ja yrittäen pitää huolen ettei Feliks onnistuisi loukkaamaan itseään.
”Tanssiaiset tänä iltana”, Feliks sanoi innostuneena Eliselle, joka näytti hieman epäilevältä ideaa kohtaan, ”siitä tulee tosi hauskaa!”
”En ole oikein varma”, Elise vastasi, ”minun ei pitäisi poistua täältä.”
”Mutta se kestää niinku pari tuntia vain”, Feliks suostutteli häntä, ”ja se paikka on tosi lähellä. Minä tiedän, että sinä ihan oikeasti haluat tehdä jotain jännää edes kerran.” Elise epäröi siltikin, mutta hänen kasvoillaan vivahti myös pohtiva ilme.
”No, jos minä vain kävisin nopeasti”, hän mumisi lopulta, ”veli on tänään myöhään poissa, joten ehtisimme hyvin tulla takaisin ennen kuin hän palaa.” Feliks hymyili voitonriemuisena ja taputti käsiään innoissaan.
”Juuri noin!” hän huudahti, ”ja me niinku olemme siellä koko ajan myös, joten sinä olet täysin turvassa.”
”Feliks, en ole aivan varma…”, Toris sanoi, sillä hän tiesi hyvin että he kaksi eivät tosiaankaan olleet sotureita tai sankareita, joten Elisen turvallisuus ei välttämättä ollut kaikkein varminten taattu heidän vastuullaan. Toris ei pitänyt itseään taistelijana eikä hän ollut koskaan halunnut tulla sellaiseksi. Hän oli joskus nähnyt Ludvigin harjoittelevan pihalla ja pari kertaa todistanut myös sitä mitä tapahtui aina kun Mathias tuli tervehtimään Tinoa. Lukas oli kerran todennut, että Tinon luona käyminen oli Mathiakselle vain tekosyy ottaa jälleen uusintaottelu Berwaldin kanssa.
”Hys, Liet”, Feliks sanoi edes katsomatta ystäväänsä, ”siitä tulee tosi mahtavaa!” Elisekin alkoi hymyillä hieman ja selvästi miettiä asiaa en enemmän, koska hänen silmänsä alkoivat kirkastua innosta.
”Oih”, hän kuitenkin voihkaisi ja hänen ilmeensä vaihtui nopeasti pettyneeksi, ”minulla ei ole yhtään sopivaa mekkoa ja eihän minua ole edes kutsuttu mihinkään tanssiaisiin.” Feliksen hymy ei kuitenkaan hyytynyt eikä hän näyttänyt yhtään epäilevältä.
”Älä huoli, kultapieni”, hän sanoi ja iski silmäänsä, ”minä huolehdin kaikesta!”
”Feliks”, Toris huokaisi sillä jotenkin hänelle tuli yhtäkkiä paha aavistus asiasta, mutta hänen ystävänsä jätti hänet jälleen huomiotta.
”Liet, jää sinä tänne pitämään seuraa Liechtelle”, hän sanoi ja kiiruhti sitten alas tornin portaat ennen kuin kumpikaan ehti estää häntä tai kysyä mitään muuta.
”Liechte?” Elise kysyi Feliksen mentyä ja katsoi Torista hieman hämmentyneenä.
”Älä kysy”, Toris vastasi olkiaan kohottaen, ”en minäkään tiedä, mistä hän keksii nuo lempinimet.”
*****
Tim istui hevosensa selässä, mutta ei juuri keskittynyt ohjaamiseen vaan antoi ratsun seurata rauhassa vankkureiden vierellä. Hevosten kaviot tömähtivät pehmeästi osuessaan tietä peittävään neulaskerrokseen eikä edes valjaiden narina tai vankkurien pyörien kitinä täysin rikkonut metsän hiljaisuutta.
”Pitäisiköhän meidän mennä enemmän länteen?” Tim kysyi ääneen ja Lux kohautti olkiaan.
”Sinun täytyy pyytää Mathias mukaan, jos menemme sinne”, hän muistutti, ”siellä on enemmän roistoja.”
”Ai niin tosiaan”, Tim totesi, ”hän taitaa olla vielä kotona, ehkä jos lähetän viestin? Lukas kuitenkin heittää minua taas jollain, jos menen sinne itse.”
”Minä olen edelleen sitä mieltä, että sinä ansaitsit sen”, Lux vastasi tyynesti.
”Petturi”, Tim sanoi ja korjasi hieman asentoaan satulassa, ”onko meillä muuten enää yhtään näkymättömyysjauhoa jäljellä?” Lux mietti hetken, mutta kohautti sitten olkiaan.
”En tiedä. Sinä olet se, jonka pitäisi tietää”, hän totesi ja Tim hieraisi leukaansa.
”Ehkä tarvitsen kirjanpitäjän”, hän totesi mietteliäällä äänellä, koska tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hänen järjestyksensä ei toiminut aivan niin kuin piti.
”Kunhan hän sitten hoitaa myös laskutuksen, vakuutukset ja kaikki muut paperityöt, joita välttelet henkesi uhalla”, Lux sanoi.
”Minä vihaan paperitöitä”, Tim mutisi ja kiskaisi sitten ohjista hahmon ilmestyttyä tielle heidän eteensä. Hänen kätensä oli jo miekan kahvalla, kun hän tajusi tuntevansa hahmon.
”Hei”, Feliks sanoi ja heilautti kättään. Hän istui täysin tyytyväisenä ruskealäikkäisen ponin selässä pelkkä köydenpätkä ohjina ja ilman satulaa. Kon oli hieman tuohtunut siitä, että ihminen oli löytänyt sen ja vienyt pois lilojenlehmien niityltä, mutta oli ihminen sentään luvannut sille porkkanan ja paluun takaisin niitylle tehtävän jälkeen, joten Kon antoi Feliksen istua selässään. Tosin poni oli aavistuksen liian pieni aikuiselle miehelle ja Feliksen jalat melkein hipoivat maata.
”Mitä sinä täällä teet?” Tim kysyi, ”ja missä poikaystäväsi on?”
”Liet on vain tosi hyvä ystävä”, Feliks sanoi tottuneesti, ”ja minä niin kuin tarvitsen jotain sinulta.”
”Yllätys”, Tim mutisi, ”mitä haluat?” Hän olisi myös voinut kieltäytyä avusta, mutta Feliks vaikutti siltikin tyypiltä, jonka toiveita ei kannattanut jättää toteuttamatta. Ei siksi, että hän olisi suuttunut vaan lähinnä siksi, että hän osasi olla tarvittaessa todella ärsyttävä.
”Ihan jotain tosi pientä”, Feliks vastasi, ”mekon, muutaman korun, kengät ja sellaista.”
”Niitä saa tavallisista kaupoista”, Tim totesi, mutta Feliks vain hymähti.
”Ei sellaisia, millaisia minä haluan”, hän sanoi ja Tim katsoi häntä pitkään ennen kuin nyökkäsi ja laskeutui alas ratsailta.
”Katsotaan sitten”, hän lupasi.
Melkein tunti myöhemmin Tim katui sitä, ettei ollut piiloutunut paremmin tai uhmannut riskiä siitä, että Feliks olisi alkanut hankalaksi. Mies oli hankala nimittäin jo nyt.
”Eikö sinulla ole niinku todellakaan mitään parempaa?” Feliks kysyi tuohtuneena ja nosteli Timin esittelemiä mekkoja, ”nämä kaikki ovat niin viime vuotta.”
”Minä ole kauppias, en räätäli”, Tim vastasi, ”jos ei kelpaa, etsi joku muu.” Feliks nyrpisti nenäänsä, mutta ei kuitenkaan lähtenyt etsimään ketään muuta kiusattavaksi, vaikka Tim oli sitä jo toivonut.
”Ei ole aikaa”, mies sanoi, ”sitä paitsi me niinku tarvitsemme jotain lumottua!”
”Miksi mekon pitää edes olla lumottu?” Tim kysyi. Hänellä ei muutenkaan ollut valikoimissaan kovin montaa lumottua vaatekappaletta ja kaikki harvat mekot hän oli jo näyttänyt Felikselle. Yksi niistä oli valmistettu kokonaan hämähäkinseitistä, toinen kullasta ja kolmas vaihtoi väriä käyttäjän mielialan mukaan. Kenkiäkin hänellä oli erilaisia, mutta kaikki eivät olleet tanssikenkiä. Hänellä kuitenkin sattui olemaan pari korkokenkiä, jotka jättivät jälkeensä kukkia, ja muutamat lasiset tanssikengät. Hänellä oli myös muutama kirottu vaate, mutta hän oli jättänyt ne mainitsematta, koska hänellä oli tunne, ettei Feliksellä ollut tarvetta paidalle, joka jäi kiinni käyttäjänsä ihoon, tai kengille jotka pakottivat pukijansa tanssimaan ikuisuuden.
”Liechten täytyy todellakin löytää tosirakkaansa”, Feliks selitti, ”joten tarvitaan jotain, mikä auttaa häntä löytämään hänet yhden illan aikana!” Tim näytti aina hieman kyllästyneeltä, mutta nyt hänen ilmeessään oli myös vivahde epäilystä.
”Sellaisella asialla kuin tosirakkaus ei pitäisi koskaan leikkiä”, hän totesi, vaikka muisteli varoittaneensa asiasta jo kerran, ”usko pois. Minä tiedän.”
”Hän tosiaankin tietää”, sivummalle odottamaan jäänyt Lux totesi, mutta Feliks ei näyttänyt siltikään uskovan.
”Tämä ei ole niinku leikkimistä”, hän sanoi, ”tämä on ihan tosi juttu.” Tim katsoi häntä epäillen, mutta huokaisi sitten ja antoi periksi.
”Omapahan on kohtalosi”, hän mutisi ja kaivoi sitten vielä jotain esille, ”tämä on ehkä se mitä haluat.” Hän ojensi Felikselle kultaisen sormuksen, jossa oli koristeena yksi ainoa timantti. Sormus ei ollut kovin erikoisen näköinen muutoin ja se näytti vanhalta.
”Mikä tämä on?” Feliks kysyi ja tutki sormusta tarkkaan.
”Lumottu sormus. Ne ovat oudon yleisiä, ihan kuin kaikista noidista olisi hauskaa lumota sormuksia harrastuksena”, Tim sanoi, ”tämä on kuitenkin sellainen, joka luo käyttäjänsä ylle juuri sellaiset vaatteet kun hän haluaa.”
”Jonkinlainen illuusio?” Feliks kysyi, mutta Tim pudisti päätään.
”Enemmänkin pieni muodonmuutos”, hän totesi, ”illuusio ei luo muuta kuin kuvan, mutta tuon avulla vaatteiden paino, tunne ja ääni on aivan oikea. Lisäksi se vaatii toimiakseen sen, että käyttäjällä on jo valmiiksi jotain päällään toisin kuin illuusio.” Lux naurahti jostain syystä ja Tim vilkaisi häntä tuimasti.
”Se tapahtui vain kerran”, mies mutisi, mutta Lux vain pudisti päätään nauraessaan. Feliks ei kuitenkaan välittänyt heistä vaan pujotti sormuksen oikean kätensä etusormeen ja katsoi ihaillen kuinka hänen tutut vaatteensa vaihtuivat joksikin aivan muuksi. Ensin hänellä oli vain matkasta kuluneet ja yksinkertaiset housut ja paita, mutta muutamassa sekunnissa hän oli saanut päälleen polvipituisen ruutuhameen ja liivitakin, jossa oli kullatut napit. Hän ihaili lopputulosta hetken ja nyökkäsi sitten.
”Minä otan tämän”, hän sanoi, ”ja myös tuon roosanvärisen mekon tuolla, mutta ei lasikenkiä. Kuka ihme edes haluaa niinku käyttää lasikenkiä?”
”Ne olivat suosittuja yhteen aikaan”, Tim totesi olkiaan kohottaen ja tyytyväisenä siitä, että mies jättäisi hänet pian taas rauhaan.
”Mitä nämä maksaa?” Feliks kysyi ja Tim joutui miettimään hetken asiaa.
”En tiedä, mitä pyytäisin sinulta nyt”, kauppias lopulta vastasi, ”mutta jos suostut, kerään maksun myöhemmin.” Feliks näytti epäilevältä, mutta nyökkäsi kuitenkin ja he löivät kättä päälle sopimuksen sitomiseksi.
”Kunhan et halua esikoislastani”, hän totesi ja jatkoi ennen kuin Tim ehti sanoa mitään, ”siis, ensinnäkin minä en aio saada lapsia ja toiseksi, miksi kukaan edes haluaisi muiden ihmisten lapsia maksuksi? Siis kohtahan siinä olisi niinku kaikki nurkat täynnä kakaroita.”
”Kerrankin joku ymmärtää”, Tim totesi hieman yllättyneellä sävyllä Feliksen kadotessa metsään valkoruskean poninsa kanssa. Lux venytteli ja nousi ylös maasta, missä oli istunut vankkurien pyörään nojaten. Hän kipusi nopeasti takaisin kuskinpukille ja odotti sitten, että Tim ehti nousta satulaan, ennen kuin pyysi hevosta eteenpäin.
”Miten hän edes löysi minut taas?” Tim kysyi ääneen sillä yleensä ihmiset olivat onnekkaita, jos löysivät hänet kerran ja tyhmiä jos löysivät kahdesti, ”ja miksi minun täytyy aina olla mukana kaikkien seikkailijoiden retkissä?”
”Se on sinun työtäsi”, Lux muistutti häntä.
”Minä en pidä työstäni”, Tim vastasi, vaikka oikeasti hän suurimman osan aikaa piti siitä mitä teki. Kauppojen tekeminen oli niin hauskaa ja vielä hauskempaa oli nähdä ihmisten ilmeet, kun hän pyysi jotain mahdotonta maksuksi.
”Sinä pidät hyvin harvoista asioista”, Lux totesi hetkeäkään epäröimättä ja katsoi sitten miestä vakavasti, ”jos saisit nyt tässä paikassa valita uuden elämän, mikä sinusta tulisi?” Hän oli olettanut Timin olevan hetken aivan hiljaa ja sitten toteavan jotain siihen suuntaan, että oikeastaan hän oli ihan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Mutta mies ei tehnytkään niin. Hän kyllä vaikeni, mutta hänen kasvoilleen kohosi haaveileva ilme ja hän tuijotti hetken tyhjyyteen ennen kuin vastasi.
”Tulppaaniviljelijä”, hän sanoi varmalla äänellä, ”minusta tulisi tulppaaniviljelijä.”
”Tulppaaniviljelijä?” Lux kysyi hämmästyneenä. Olihan hän huomannut Timin epätavallisen intohimon tulppaaneja kohtaan, mutta hän oli aina kuvitellut sen johtuvan vain siitä että hänellä oli oltava jotain mistä tapella Sadikin kanssa.
”Jep”, Tim sanoi, ”viljelisin kauniita tulppaaneja ja vapaa-ajalla istuisin talon kuistilla polttamassa piippua ja ihailemassa peltoja. Voisin palkata Mathiaksen linnunpelättimeksi ja sinä voit auttaa sadonkorjuun aikaan.”
”Tätä en osannut odottaa”, Lux myönsi ja Tim hymyili hieman vilkaistessaan häntä.
”Minä olen täynnä asioita, joita kukaan ei osaa odottaa”, mies totesi ja kannusti sitten ratsuaan eteenpäin, ”mennään nyt nopeasti ennen kuin se tyyppi tulee takaisin.”
A/N: Kaikki muut tietävät että Puola ja Liettua kuuluu niin yhteen, mutta ne ei vaan ite huomaa.
Eikä Sveitsi tehnytkään heille mitään kamalaa!
Seuraavan luvun nimi on: Saanko tämän tanssin? Siinä mennään tanssimaan (oli varmasti yllätys. Miksi muuten mun fikeissä aina tanssitaan? Mä en ees pidä tanssimisesta eikä mua saa tekemään sitä sitten millään) ja myös yksi uusi hahmo näyttäytyy! Hänet on mainittu kerran aiemmin yhdessä tän sarjan fikissä, joten yrittäkää nyt illan ratoksi arvata.
-
hahahaa arvasin et sie jotain hommaat ko kyttäsin mitä keskustelu alueella tapahtuu-aluetta :) Itse vain kopioin ń:n ja liitin sen sitten tekstin perään.. on se toki noinki hiasta.. tai liittynee oikiastaan siihen et muistaa käyttää sitä sit.
Mietinkin jo etteikö Vash aio kysyä kaapissa olosta mitään, sillä olisihan tyhmää olla ihmettelemättä asiaa. Ihanasti piti Elisen myös rautalangasta vääntää muukalaisten suhde<3
”me jaamme huoneen myös kotona.”
Ja tuohan ei yhtään vähennä niitä epäilysten määrää(ja sisäinen fanityttönihän ei tokikaan alkanut hihkua ja awwwitella ::)) :D olisivat nyt sanoneet että jakavat sängynkin. sekä peiton. ynnä tyynyn ;D
Kenenköhän mekkoa Feliks piirteli? ja mistäpä se ne tanssiaiset tähän hätään löytää?
Hollanti parkaa sie kiusaat näillä intopinkeillä seikkailijoilla, alkaa hivene käydä sääli.. mutta on niin mukavaa lukea sitten niitä kotkotuksia ja valituksia siltä. Enkö olekin reilu Hollantia kohtaan :D Tulppaanifarmari ei hullumpi alanvaihdos, jos nyt siihen ikänään malttaa ryhtyä. Mathias taatusti arvostaisi työtään ;) mutta voipi olla et Lukas alkaisi vuokrata veljeään (ei ole sit yhtään pervon kuulosta) variksen pelätiksi :D
”Enemmänkin pieni muodonmuutos”, hän totesi, ”illuusio ei luo muuta kuin kuvan, mutta tuon avulla vaatteiden paino, tunne ja ääni on aivan oikea. Lisäksi se vaatii toimiakseen sen, että käyttäjällä on jo valmiiksi jotain päällään toisin kuin illuusio.” Lux naurahti jostain syystä ja Tim vilkaisi häntä tuimasti.
”Se tapahtui vain kerran”, mies mutisi, mutta Lux vain pudisti päätään nauraessaan.
Mitä ihmettä silloin tapahtui? meinaatko tunkea tähän tarinaan vielä(olemattoman) viittauksen satuun keisarin uusista vaatteista?
hamsu
ps. oikeasti nää sun tarinat alkaa ihan oma alotteisesti rönsyillä mielenkiintoisia sivujuonia suuntaan jos toiseen lukijoitten päässä(ja varmaan siekin saat vaan lisää vettä myllyyn näistä ulostuonneista) :)
-
Kaksi lukua ehti jo ilmestyä=)
Voi Puolaa ja Liettuuaa miten se vaan aina menee niin että kaikki muut tajuaa heti ketkä kuuluvat toisilleen mutta sitten tämä pari ei ymmärrä sitä vaikka kuinka yrittää vinkata tai sanoo suoraan. Ihana tuo missä Kon lähti omille teilleen, ponit on kyllä joskus tosi rasittavia juuri sen vuoksi että ne osaa nuo karkaus temput, vaikka ne on kyllä aivan älyttömän söpöjä.
Hollanti haluaa tulppaaninkasvattajaksi ihanaa<3, onhan se hyvä että kiireisellä kauppiaallakin on unelmia. Harva mieshahmo jaksaa innostua muiden suhde elämästä se taitaa olla enemmän näitä naistenjuttuja, tai ainaakaan Vashia ei näyttänyt kamalasti tieto kiinnostavan, tosin ehkä vuorilinnassa asuminen aiheuttaa sitä. Elise sai lempimen, nousee kyllä mieleen että milloinkahan hän hyväksyy jonkun nimen niin ettei nimeä itse häntä uudelleen.
”Ja älkää tulko enää takaisin”, Vash sanoi heille hyvästiksi, mutta se ei Feliksen mielestä ollut selvästikään noudattamisen arvoinen neuvo.
Niin aika moni harrastaa sitä että sivuttaa ohjeet, tosin itse epäilen että Feliks voisi olla niitä henkilöitä joilla on valikoiva kuulo ja että hän kuule vain sen mink' haluaa kuulla.
”Ai niin tosiaan”, Tim totesi, ”hän taitaa olla vielä kotona, ehkä jos lähetän viestin? Lukas kuitenkin heittää minua taas jollain, jos menen sinne itse.”
”Minä olen edelleen sitä mieltä, että sinä ansaitsit sen”, Lux vastasi tyynesti.
”Petturi”, Tim sanoi ja korjasi hieman asentoaan satulassa
Sisarussuhteet ovat sitten ihania. Minä ainakin tulkitsen nämä kaksi veljeksiksi, en tosin tiedä kuuluuko se ficin juoneen.
”Yllätys”, Tim mutisi, ”mitä haluat?” Hän olisi myös voinut kieltäytyä avusta, mutta Feliks vaikutti siltikin tyypiltä, jonka toiveita ei kannattanut jättää toteuttamatta. Ei siksi, että hän olisi suuttunut vaan lähinnä siksi, että hän osasi olla tarvittaessa todella ärsyttävä.
Tuo taitaa myös olla yksi niistä taitolajeista joita jotkut omistavat
Melkein tunti myöhemmin Tim katui sitä, ettei ollut piiloutunut paremmin tai uhmannut riskiä siitä, että Feliks olisi alkanut hankalaksi. Mies oli hankala nimittäin jo nyt.
No hankala ihminen on usein hankala ihan tahtomattaakin.
[/quote]”Minun nimeni on Feliks”, hän sanoi ja osoitti sitten Torista, ”ja tuossa on Toris.” Toris vilkaisi häntä hämmästyneenä.
”Sinä tiedät minun oikean nimeni?” hän kysyi sillä tämä oli varmasti ensimmäinen kerta koskaan, kun Feliks sanoi sen nimen. Mies oli heti alusta lähtien alkanut kutsua häntä Lietiksi eikä Toris ollut oikeastaan koskaan saanut selville, miksi hän teki niin tai mistä nimi tuli.
Naurahdin tässä kohdassa, tää oli jotenkin vain niin aww. Feliks taitaa olla niitä ihmisiä joista on hauska antaa lempinimiä ja unothaa etunimet.
”Feliks!” Toris huudahti taas, ”et sinä voi vain kysellä tuollaisia.” Feliks vilkaisi häntä samalla kun naputteli sormiaan tuolin käsinojia vasten.
”Miksen voi?” hän kysyi ja Toris huokaisi hieman ennen kuin vastasi.
”Sellainen ei ole hyvien tapojen mukaista”, hän selitti, mutta Feliks vain kohotti toista kulmaansa kysyvästi ja epäillen.
”Mutta kaikki on niin paljon nopeampaa näin”, mies totesi ja Toris pudisti päätään yrittäen keksiä tarpeeksi vakuuttavaa vastusta, kun Elise naurahti ääneen.
Suorasukkaiset hahmot on jostain syystä aivan ihania, he kun eivät osaa kierrellä kohteliaisuuksien kautta vaan kysyvät tai kommentoivat suorasti.
-
hamsu: Ahaa! Siekin käytät stalkkaustoimintoa! Mie jo luulin et mie oon ainut...
Kiitos kommasta!
Mitä ihmettä silloin tapahtui? meinaatko tunkea tähän tarinaan vielä(olemattoman) viittauksen satuun keisarin uusista vaatteista?
Jos mä joskus kirjotan Timin kootut seikkailut, niin eikö toi olis aika hyvä siihen?
ps. oikeasti nää sun tarinat alkaa ihan oma alotteisesti rönsyillä mielenkiintoisia sivujuonia suuntaan jos toiseen lukijoitten päässä(ja varmaan siekin saat vaan lisää vettä myllyyn näistä ulostuonneista) :)
Aivan! Juuri noin se menee. Siksi musta on niin mukava saada kommenttia, koska joskus en ole ite ees tajunnut ajatella jotain juttua ja sitten joku mainitsee sen ja pam! juoni lähti taas johonkin ihan toiseen suuntaan. (Jatkakaa vaan samaan malliin!)
Kuolotar: Kiitos! Kiva kun pidit :)
Minä ainakin tulkitsen nämä kaksi veljeksiksi, en tosin tiedä kuuluuko se ficin juoneen.
On ne veljiä, mutta jostain syystä en koskaan mainitse sitä (outoa...) Kaunotaressa taidettiin vain huomauttaa, että "Lux on jotain sukua Timille" joten se jäi vähän hämäräksi... Mut taitaa ne canonissakin olla veljiä (vaikka Luxembourg ei oo esiintynyt kun ehkä pari kertaa?)
Uusi luku! Tässä oli sitten ne kaikki, mitä sain syyslomalla tehtyä, joten tämän jälkeen joudutte (tai saatte, miten vaan) odottaa taas. Mutta jospa tää olis odottamisen arvoista.
Neljäs osa: Saanko tämän tanssin?
”Minä en ole siltikään aivan varma”, Elise sanoi, vaikka he olivat jo perillä kartanolla, jossa järjestettiin tanssiaiset sinä iltana. Toris ja Elise eivät ymmärtäneet, miten Feliks oli tiennyt tanssiaisista ja kartanon sijainnista, mutta Toris epäili peiliä syyksi. Tosin se ei selittänyt sitä, miten ihmeessä Feliks oli onnistunut näin lyhyellä varoitusajalla saamaan heille kutsut. Siinä he nyt olivat, Feliks pukeutuneena mekkoon, jonka oli ostanut Timiltä, Elise nyppien levottomana sormuksen hänelle antaman mekon pitsihihoja ja Toris, joka tunsi olonsa hieman epämukavaksi lainatuissa vaatteissa. Feliks oli ostanut omat vaatteensa, mutta Torikselle hän ja Elise olivat muokanneet joitain Vashin vaatteita sopivaksi. He eivät olleet kysyneet mieheltä itseltään lupaa, mutta Elise vakuutti että hänen veljensä ei pitänyt näteistä vaatteista ja tuskin edes huomaisi Toriksen lainanneen niitä.
”Nyt on todellakin liian myöhäistä perääntyä”, Feliks totesi ja katsoi kartanon loistoa päättäväisenä. Pihamaalla oli jo useita hevosvaunuja ja suurista ikkunoista he näkivät korkea-arvoisten vieraiden tanssivan upeissa puvuissaan ja palvelijoiden kantavan lisää herkkuja pöytiin. Kartano ja sen pihamaa olivat valaistut ja vartijoilla oli kiillotetut varusteet. Toris oli aivan varma, että he jäisivät kiinni jo heti ovella. Elise ja Feliks ehkä menisivät aatelisista, mutta Toris oli tallipoika ja tallipoikana hän pysyisi.
”Feliks, oletko sinä aivan tosissasi?” Toris kysyi jälleen kerran hermostuneena, mutta hänen ystävänsä vain taputti rohkaisevasti hänen käsivarttaan.
”Tietenkin Liet”, hän sanoi ja kääntyi sitten Elisen puoleen, ”muista, sinä olet nyt herttuatar Liechte. Pidä peitetarina, näytä viehättävältä ja tee juuri niinku minä sanoin. Meidän täytyy todellakin lähteä keskiyöllä, joten tule heti ulos, kun kuulet kellon lyövän.” Elise nyökkäsi ja veti syvään henkeä vielä kerran ennen kuin asteli pihan poikki. Hän ojensi kutsunsa ovimiehelle, joka vain vilkaisi sitä pikaisesti ennen kuin päästi naisen hymyillen sisälle muiden joukkoon.
”Tästä tulee tosi hienoa”, Feliks sanoi ja nykäisi sitten Torista hihasta, ”tule, meidän vuoro.”
”Mutta Feliks…”, Toris yritti, mutta Feliks otti häntä tiukasti kiinni käsivarresta ja melkein raahasi hänet pihan poikki. Toris oli niin varma, että kukaan ei koskaan uskoisi heitä. Toriksessa ei ollut mitään korkea-arvoista ja Feliks oli pukenut päälleen mekon. Tino oli kertonut heille aivan tarpeeksi kauhutarinoita niistä juhlista joihin oli Berwaldin kanssa joutunut, joten Toris ei ollut varma, halusiko hän edes olla mukana sellaisissa. Feliks ei kuitenkaan antanut vaihtoehtoja.
”Hyvää iltaa”, ovimies toivotti kohteliaasti, kun Feliks ojensi hänelle heidän kutsunsa. Toris ei edes tiennyt, mitkä nimet mies oli heille keksinyt, joten hän katsoi levottomana kuinka ovimiehen silmät levisivät ja hän näytti yhtäkkiä hyvin järkyttyneeltä. Tässä se sitten oli, Toris ajatteli, nyt me joudumme vankilaan eikä kukaan ole pitämässä Elisestä huolta eli Vash todellakin tekisi heille jotain ikävää heti kun saisi heidät käsiinsä.
”Teidän korkeutenne!” ovimies kuitenkin huudahti pidättämiskäskyn sijaan ja kumarsi syvään Feliksen edessä, ”olkaa hyvä, ilmoitan tulostanne välittömästi.”
”Kiitos, hyvä herra”, Feliks vastasi täydellisellä aatelisäänellä eikä antanut Toriksen jäädä paikoilleen ihmettelemään vaan kiskoi miehen mukanaan sisälle.
”Feliks…”
”Hys, Liet”, Feliks kuiskasi ja vilkutti puolihuolimattomasti muutamalle aateliselle ohittaessaan heidät. Toris päätti, että näin oudossa tilanteessa oli luultavasti paras vain seurata häntä, koska ainakin Feliks näytti tietävän mitä teki. Pian he saapuivat tanssisalin ovelle ja täälläkin ovimies kumarsi Felikselle syvään ennen kuin löi kepillään lattiaa ilmoituksen merkiksi.
”Saanko esitellä”, hän sanoi arvokkaalla äänellä, ”hänen korkeutensa Polonian kuningaskunnan prinsessa Felicia ja kihlattunsa lordi Lietuva.” Feliks esitti jälleen täydellistä aatelista antamalla katseensa kiertää salia vain kerran ja asetellen sitten sulavan itsevarmasti väkijoukkoon hermostunut Toris käsipuolessaan. Ihmiset tuntuivat väistävän heidän tieltään ja monet tuijottivat avoimesti, mutta vihaisen sijaan he näyttivät ihailevilta ja ehkä jopa hieman kateellisilta.
”Polonian prinsessa Felicia?” Toris kysyi kuiskaten myöhemmin, kun väki alkoi tottua heihin eivätkä he olleet enää aivan huomion keskipiste, vaikka monet lähettyvillä olijat tarkkailivatkin heitä, ”et keksinyt mitään huomaamattomampaa?” Feliks tuhahti ja pyöräytti silmiään.
”Polonialla on jotain kaksikymmentä prinssiä ja prinsessaa”, hän totesi, ”kukaan ei huomaa, jos olen yksi heistä.”
”Mutta nyt kaikki katsovat meitä”, Toris sanoi ja yritti hymyillä, kun ohitse kulkevat aatelisneidot vilkuilivat häntä. Hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono merkki että naiset kikattivat päästyään kauemmas, mutta Feliksen ote hänen käsivarrestaan kiristyi heti.
”Se on tosi hyvä juttu”, Feliks vastasi ja loi kylmän katseen kikattaneita neitoja kohti, ”Liechten on nyt niinku tosi paljon helpompi löytää tosirakkaansa, kun kaikki turhat tyypit ovat kiinnostuneita meistä eikä hänestä.”
”Niin no, tuolla logiikalla”, Toris mumisi ja vaikeni, kun arvokkaan näköinen rouva käveli lähemmäs heitä pidellen viuhkaansa taiteltuna kättään vasten.
”Prinsessa Felicia”, nainen sanoi ja niiasi, muttei aivan niin syvään kun ovimiehet olivat kumartaneet, ”kuinka ihastuttavaa nähdä teidät täällä minun vaatimattomissa juhlissani.”
”Paronitar De Byss”, Feliks vastasi sujuvasti ja nyökkäsi. Toris oli aikeissa kumartaa naiselle, mutta Feliks isku kyntensä hänen ihoonsa estääkseen sen. Ne olivat aika terävät kynnet, sillä Feliks oli viilannut ja lakannut ne huolella tätä iltaa varten.
”Sinä olet nyt samaa aatelisluokkaa minun kanssani”, hän kuiskasi nopeasti Torikselle, ”kumarrat vain muille kuninkaallisille.”
”Anteeksi”, Toris kuiskasi sillä mistä hän olisi voinut tietää etikettisääntöjä. Tallissa sellaisia ei tarvittu ja Berwald oli harmistunut enemmän siitä kun häntä kohdeltiin aatelisena kuin siitä että häntä ei olisi kohdeltu sellaisena.
”Pahoittelen seuralaiseni tapoja”, Feliks sanoi ja hymyili paronittarella, ”olemme kihlautuneet vastikään eikä raukka ole vielä tottunut uuteen asemaansa.”
”Täysin ymmärrettävää”, rouva vastasi ja hymyili maireasti, ”muistan itsekin kuinka aikoinaan olin hämmentynyt naidessani paronin. Mutta ei muistella menneitä! Miten kaunis Polonia voi? Olin aivan ihastunut maahanne, kun vierailin siellä muutama vuosi sitten.”
”Oi, Polonia on yhä kaunis”, Feliks sanoi ja Toris toivoi, että mies oli käynyt siellä edes kerran elämässään jotta tietäisi mistä puhui, ”sato tulee olemaan upea tänä vuonna ja kuninkaanlinnan korjaukset on juuri saatu valmiiksi. Teidän täytyy vierailla siellä nyt, kun kaikki on viimeistelty!”
”Pidän asian mielessä”, paronitar lupasi, ”toivon että viihdytte ja nautitte illasta, teidän korkeutenne.”
”Totta kai, paronitar”, Feliks vastasi ja hymyili, kun rouva jatkoi matkaansa juttelemaan muiden vieraiden kanssa. Toris ei kuitenkaan ollut aivan niin tyytyväinen. Hän oli silti levoton tilanteen vuoksi ja hän ei oikein pitänyt tavasta, jolla sai huomiota. Tietenkin Feliks vei siitäkin huomiosta suurimman osan hurmaten kaikki täydellisillä aatelistaidoillaan. Toris ei edes ollut tiennyt, että hänen ystävänsä oli niin hyvä näyttelijä että hän jopa osasi muuttaa puhetyylinsä täysin ollessaan roolissa. Feliksen jutellessa muille vieraille, Toris vain nyökkäili ja hymyili oikeissa kohdissa keskittyen lähinnä pitämään Eliseä silmällä kuin kuuntelemaan ketään. Elisellä onneksi näytti menevän hyvin ja hän jutteli myös muiden vieraiden kanssa näyttäen Feliksen tavoin täysin luontevalta eikä yhtään niin hermostuneelta kuin Toris.
Vasta Feliksen ilahtunut huudahdus herätti Toriksen huomion jälleen tilanteeseen heidän ympärillään. Hän vilkaisi hämmentyneenä ystäväänsä vain huomatakseen, että Feliks ei ollut enää hänen vierellään vaan muutaman metrin päässä juttelemassa vanhemman näköiselle miehelle. Tähän asti Feliks oli pysynyt tiukasti Toriksen vierelle, melkein vahtien häntä samalla kun nautti kutsuista, mutta nyt hän oli lähes täysin huoletta jättänyt ystävänsä ja puhui innostuneen näköisesti tuntemattomalle herrasmiehelle, joka oli pukeutunut jonkinlaiseen sotilasunivormuun ja oli kunniamerkeistä päätellen korkea-arvoinen henkilö. Toris vilkaisi aatelisia ympärillään ja siirtyi nopeasti Feliksen luo ennen kuin kukaan keksisi kysyä häneltä mitään.
”…Jest wszystko w porządku?”, Feliks sanoi miehelle, joka vastasi samalla kielellä ja nyökkäsi. Miehen ilme oli lempeä ja ymmärtäväinen, mutta enemmän Toris keskittyi siihen, että oli ensimmäisen kerran koskaan kuullut jonkun muunkin puhuvan samaa kieltä, kun Feliks välillä puhui. Hän oli ollut puolivarma, että koko kieli oli ollut Feliksen aivan oma keksintö.
”Tak jest”, mies totesi ja nosti sitten katseensa lähestyvään Torikseen, ” on jest ... Przyjacielem?” Feliks kääntyi ja vilkaisi ystäväänsä ennen kuin nyökkäsi.
”Bardzo drogi przyjacielu”, hän vastasi nopeasti ja pujotti sitten taas kätensä Toriksen käsivarrelle, kun mies ehti tarpeeksi lähelle.
”Lordi Lietuva, mikä ilo tavata”, herrasmies sanoi ja taivutti päätään hieman.
”Liet, tämä tässä on sir Dzienkvich”, Feliks esitteli miehen, ”hän on erittäin tärkeä henkilö.”
”Sir, hauska tavata”, Toris tervehti nyökäten ja Feliks taputti hänen käsivarttaan hyväksyvästi.
”Hänen korkeutensa on selvästi mieltynyt teihin, lordi”, sir Dzienkvich sanoi ja Feliks huomautti hänelle jotain terävästi sillä oudolla kielellä jota he kumpikin puhuivat. Herrasmies kuitenkin vain nauroi hyväntahtoisesti ja vastasi nopeasti ennen kuin kiinnitti huomionsa taas Torikseen.
”Felicia on hyvin viehättävä”, Toris vastasi hieman epävarmalla äänellä, koska ei tiennyt mitä hänen oletettiin sanovan. Hänen keskustelukumppaninsa näytti kuitenkin lähinnä vain huvittuneelta ja nyökkäsi.
”Aivan, prinsessa Felicia on hyvin esimerkillinen nuori… nainen”, hän sanoi ja Toris mietti pitkään, kuvitteliko hän vain merkitsevän tauon miehen puheessa. Feliks ei kuitenkaan näyttänyt reagoivan, joten hänkin rauhoittui. Feliks ja herrasmies vaihtoivat vielä muutaman lyhyen sanan ennen kuin sir kumarsi ja poistui toiseen suuntaan.
”Kuka hän oli?” Toris kuiskasi, kun he pääsivät jälleen syrjemmäs muista, ”hän puhui samaa kieltä kuin sinäkin.” Feliks vilkaisi häntä hieman paheksuvalla tavalla.
”Monetkin niinku puhuu sitä kieltä”, hän sanoi palaten hetkeksi takaisin normaaliin puhetapaansa, ”hän on Polonian kuninkaallisen kaartin komentaja ja yksi kuninkaan neuvonantajista.”
”Feliks!” Toris henkäisi kauhistuneena.
”Mitä?”
”Meidän pitäisi lähteä nyt heti”, Toris sanoi ja vilkuili ympärilleen nähdäkseen olivatko vartijat jo lähestymässä, ”nyt he tietävät, että me emme ole kutsuttuja.” Feliks ei kuitenkaan tehnyt elettäkään kiirehtiäkseen ovelle. Oikeastaan hän vain tuhahti ja pyöräytti silmiään aivan kuin Toris olisi heistä se, joka käyttäytyi oudosti.
”Meidän on kutsuttu”, hän sanoi painokkaasti, ”ja minähän sanoin. Poloniassa on niinku lukemattomasti prinsessoja, ei niitä kaikkia voi kukaan muistaa.”
”Ei edes kuninkaan neuvonantaja?” Toris kysyi.
”Ei varsinkaan hän”, Feliks vastasi itsevarmasti ja kiinnitti sitten huomionsa musiikkiin, jota orkesteri alkoi soittaan, ”oi, tämä on suosikkini! Liet, tanssi kanssani!”
”Mutta…”
”Ei muttia, minä tiedän että sinä osaat tanssia”, Feliks sanoi ja katsoi häntä pyytävästi. Hän oli myös oikeassa, sillä Tino oli halunnut omiin tanssiaisiinsa myös palvelusväelleen mahdollisuuden osallistua ja se taas oli ollut Elizalle ja muutamalle muulle erittäin hyvä tekosyy pakottaa kaikki oppimaan tanssimista. Toris myönsi häviönsä, päätti jälleen luottaa Feliksen ja ojensi kätensä kumartaen kevyesti.
”Saisinko tämän tanssin, milady?” hän kysyi tehden täsmälleen niin kuin Eliza oli hänelle paistinpannun uhalla opettanut.
”Olikin jo korkea aika kysyä”, Feliks sanoi arvokkaasti ja tarttui tarjottuun käteen. Hänen mekkonsa helmat kahisivat hieman ja jalokivet säihkyivät, kun Toris johdatti hänet tanssilattialle.
*****
Elise ei sulautunut joukkoon aivan niin sujuvasti kuin Feliks. Hän kyllä osasi käyttäytyä ja hymyili kohteliaasti tervehtiessään muita asiaankuuluvalla tavalla, mutta siltihän ei tuntunut olevan aivan samalla tasolla muiden kanssa. Muut näkivät sen myös ja pian Elise huomasi jäävänsä yksin, kun aateliset kaartoivat häntä. Elise ei ollut varma, mistä se johtui. Siitä oli tosiaan jo kauan kun hän oli ollut kutsuilla edellisen kerran, mutta hän oli aivan varma siitä että muisti kaikki etikettisäännöt siltikin. Olikohan hänen asunsa liian epämuodikas, hän mietti, mutta eihän se voinut olla. Feliks oli auttanut häntä kampauksen kanssa ja neuvonut millaisen puvun hänen pitäisi tehdä sormuksen avulla. Elisen mielestä lopputulos oli sievä. hänen mekkonsa oli tummanpunainen ja se istui täydellisesti olematta kuitenkaan lainkaan ahdistava. Se ei myöskään ollut liian koreileva vaan juuri sopiva Elisen makuun.
Mutta kuitenkin muut aatelisneidot vain kikattivat ja katsoivat häntä töykeästi, jos hän yritti lähestyä heitä. Elise päätti jo lannistuneena, että odottaisi jossain nurkassa kunnes kello olisi kaksitoista ja häipyisi sitten takaisin kotiinsa Toriksen ja Feliksen kanssa, mutta sitten vieras käsi hipaisi kevyesti hänen olkapäätään.
”Anteeksi, jos säikäytin”, tuntematon nainen sanoi, kun Elise käännähti säikähtäneenä ympäri, ”näytit siltä, että olet ajatuksissasi enkä ollut varma, miten saada huomiosi.”
”Ei se mitään”, Elise vastasi ja nainen hymyili hyväntahtoisesti. Hän näytti vanhemmalta kuin Elise, mutta oli kuitenkin pituudeltaan hieman lyhyempi, vaikka käyttikin korkokenkiä. Hän oli palmikoinut paksut hiuksensa olalleen ja vaikka hänen pukunsa oli yksinkertainen, kaikki hänen korunsa näyttivät kalliilta.
”Huomasin, että olet yksin”, nainen sanoi, ”toivottavasti et pahastu seuraani.”
”En tietenkään”, Elise vastasi ja vilkaisi hieman muita vieraita, jotka vilkuilivat heitä nyt uteliaasti, ”minä en vain käy juhlissa kovin usein.”
”Ymmärrän”, nainen vastasi ja poimi täyden samppanjalasin ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelta, ”muutama vuosi sitten minä olin samassa tilanteessa, mutta nyt he kaikki ihailevat minua. Ja miksi? Vain siksi, että minulla on enemmän rahaa kuin heillä.” Nainen vaikutti ystävälliseltä ja ainakin hän puhui Eliselle, joten Elisen mielestä tilanne oli kohenemassa. Feliksen tavoitteita hän ei saavuttaisi, sillä hän ei halunnut tai yrittänyt löytää tosirakastaan, mutta ainakin hänellä olisi ehkä sittenkin hauska ilta.
”Ettekö tekään käyneet ennen tanssiaisissa?” hän kysyi ja nainen naurahti hiljaa.
”En olisi päässyt, vaikka olisin halunnutkin”, hän sanoi ja viittoi sitten ympärilleen, ”minä synnyin talonpojaksi. Sain aatelisarvon vasta, kun hankin tarpeeksi rahaa sellaisen ostamiseen.”
”Ah, te olette ostoaatelinen!” Elise huudahti ja tuntemattoman naisen huolella punatut huulet mutristuivat hieman.
”Jos haluat sen noin ilmaista”, hän sanoi.
”Anteeksi en tarkoittanut...”, Elise sanoi heti peläten, että oli loukannut naista, mutta tämä vain pudisti päätään.
”Ei se mitään, sitähän minä olen”, hän vastasi, ”joidenkin mielestä verenperintö on kaikkein tärkeintä, mutta kummasti minun rahani kelpaavat heillekin.”
”Jos saan kysyä, millä tavoin saitte varanne?” Elise kysyi uteliaana ja hänen keskustelukumppaninsa hymähti.
”Peleillä”, nainen vastasi ja kaivoi vapaalla kädellään pienestä käsilaukustaan noppaparin, ”kaikki rakastavat pelejäni. Minulla on kaikenlaisia sellaisia.” Elisen katsoessa hän pyöritteli noppia kämmenellään ja napsautti sitten sormiaan. Nopat katosivat ja tilalle tuli yksi ainoa kortti niin nopeasti, että katsoja olisi voinut kuvitella naisen taikoneen sen noppien tilalle.
”Maljojen kuningatar”, nainen sanoi vilkaistuaan kortin kuvaa, ”hyvä enne.”
”Osaatko sinä taikoa?” Elise henkäisi yllättyneenä. Taikuus oli tunnettua ja yleistä, mutta usein noidat viihtyivät omissa oloissaan eivätkä esiintyneet varsinkaan juhlissa jollei heidät sitten ollut aivan pakko. Nainen kuitenkin vain naurahti kysymykselle ja heilautti kättään saaden kortin katoamaan taas.
”En tietenkään. Minä vain osaan muutaman hyödyllisen tempun”, hän selitti, ”mutta se minusta. Miksi sinä olet ensikertalainen täällä?” Elise hymyili hieman vaivautuneena ja mieti hetken, kertoisiko totuuden vai puolivalheita. Lopulta hän päätti kertoa vain sen verran kuin pystyi.
”Minulla on veli, joka on hieman suojeleva minua kohtaan”, hän selitti, ”veljeni mielestä kutsuilla käynti voi asettaa minut vaaraan.” Vaikka selitys ei ollut kaikkein tavanomaisin, nainen kuitenkin nyökkäsi ymmärtäväisesti ja siemaisi samppanjaansa.
”Minullakin on veli”, nainen totesi ja katseli mietteliäänä kuinka kullanvärisen juoman kuplavanat nousivat hänen lasinsa pohjasta.
”Todellako?”, Elise kysyi, ”onko hänkin täällä tänään?”
”Ei”, nainen vastasi, ”en ole tavannut häntä vuosiin. Hän nimittäin karkasi merille kahden ystävänsä kanssa, kun olimme kaikki vielä nuoria. En ole varma, missä hän on tällä hetkellä.”
”Olen pahoillani”, Elise vastasi. Vaikka Vash osasi välillä olla hankala ja lievästi sanottuna ylisuojeleva, Elise kuitenkin rakasti veljeään ja kammoksui ajatusta siitä ettei enää näkisi häntä. Hänen veljensä oli ainoa, joka oli aina seisonut hänen rinnallaan ja pitänyt hänet turvassa kaikesta huolimatta.
”Älä suotta”, nainen kuitenkin sanoi, ”olen aivan varma, että hänellä on hauskaa missä ikinä hän sitten onkin. Veljeni ja hänen ystävänsä olivat oikeita kauhukakaroita nuorena! He pärjäävät kyllä hyvin ja toisinaan kuulen huhuja heistä.”
”Toivon silti, että tapaatte pien uudelleen”, Elise totesi ja nainen nyökkäsi myöntäen asian.
”Niin minäkin”, hän sanoi, ”hän lähti niin pian, etten edes ehtinyt kertoa perhekirouksesta. Hän on tosin luultavasti jo huomannut sen itse.” Nainen näytti mietteliäältä ja Elise oli jo sanomassa jotain kunnes kuuli kellon alkavan lyödä. Hän vilkaisi kohti kellotaulua ja hämmästyi huomatessaan että se näytti jo keskiyötä.
”Oi, minun täytyy mennä nyt”, hän sanoi ja hymyili naiselle, ”oli hauska tavata… Mikä nimenne olikaan?”
”Lady Mona Bonnefoy”, nainen sanoi, ”ilo oli minun puolellani.” Elise nyökkäsi ja kokosi sitten mekkonsa helmat käsiinsä päästäkseen sujuvammin kiiruhtamaan väkijoukon ohitse ulos. Lady Mona katsoi hänen peräänsä ja hymähti sitten hiljaa.
”Kaikki salaperäiset katoavat aina puolelta öin”, hän totesi ja pani merkille, että myös hänen korkeutensa Polonian prinsessa ja hänen seuralaisensa jättivät tanssisalin samoihin aikoihin, ”no, kaikkea hyvää sinulle, lady Elise.” Hän laski tyhjän lasinsa viereiselle pöydälle ja lähti kävelemään poispäin mekkonsa helmat kahisten vaimeasti. Sormissaan hän pyöritteli hopeakolikkoa, jonka hän hetken päästä heitti ilmaan. Hetki ennen kuin kolikko osui taas hänen käteensä, se muuttui hopeiseksi nopaksi. Nainen naurahti omalle tempulleen ja leikki hetken nopalla ennen kuin tiputti sen taas laukkuunsa.
A/N: Mona Bonnefoy on siis Monaco! Hän ei oikeastaan ole tässä fikissä tärkeä hahmo, mutta halusin esitellä hänet nyt kun sattui hyvä sauma tähän. Hän saattaa esiintyä tässä myöhemminkin ja aika varmasti tulee esiintymään joko Kissanpäivässä tai sitten jossain nimettömässä jatko-osassa sen jälkeen riippuen siitä, mihin haluan kaiken Frukin tunkea (Ne jotka ovat lukeneet "Mereltä päin":n saattavatkin jo arvata, mistä perhekirouksesta Monaco puhui. Hänet myös mainittiin siellä Ranskan sisarena) Ja kattokaa nyt miten luova mie oon noiden nimien kanssa! En löytänyt Monacolle yhtään suositettua nimeä joten hänestä tuli Mona. Ihan niinku Luxembourgista tuli Lux...
Polonia on Puola latinaksi ja Lietuva Liettua liettuaksi. Mä en oo tainut ennen mainita, mutta tässä maailmassa on muuten samanlainen kartta, kuin oikeassa maailmassa. Kaikkia valtiota ei vaan ole siellä vaan suurin osa on pelkästään Itäinen valtakunta, Läntinen valtakunta, Eteläinen valtakunta ja Pohjoinen valtakunta. Sitten mukana on myös esim. Polonia, joka on aika lailla siellä missä Puolakin. Hyvä sanoa näin myöhään, mutta suurin osa tätä sarjaa on keskittynyt Keski/etelä-Eurooppaan. (Se meri, missä seilattiin Pandoran aikaan, oli Välimeri)
Puolan ja tuon toisen tyypin keskustelu on ihan raasti google translate puolaa eikä sillä sinänsä ole mitään merkitystä, mitä he sanoivat (mut jos nyt ihan tahotte niin voittehan te käydä ne kääntämässä huvikseen)
Sitten vielä nopeasti tämä: jos ootte joskus miettineet, että ketä Ruotsilla on/oli töissä ja missä tehtävissä, mie tein listan!
Unkari: linnanemäntä eli tavallaan palvelusväen johtaja, Ranska: hovimestari, Englanti: lakeija/hovimestari/tilustenhoitaja/vastuussa kaikesta, Puola: hovipoika (omasta mielestään juhlamestari), Liettua: tallipoika, Belgia: palvelijatar/sisäkkö, Ukraina: palvelijatar/sisäkkö, Saksa: kokki, Italia: keittiöapulainen/apukokki, Viro: puutarhuri, Preussi: itsepalkkautunut ja Suomi: palvelija (mutta Ruotsin ja kaikkien muiden mielestä hän vain asuu siellä)
Ehkä mä joskus opin puhumaan vähemmän.
-
Tanssiaiset on aina ihania katseltavia ja luettavaa, vaikken itse pakosti juhlijana viihtyisikään. Nyt alkoi kiinnostaa Feliksin menneisyys oikein kunnolla, mistähän oiken on tullut linnaan ja muuta sellaista. Et maininnut Feliksin perhetaustoja niin kuin Torisin joten minun mielenkiintoni heräsi. nää hahmot on vain aivan liian kiinnostavia varsinkin kun tuot esille uuden puolen hahmosta. Ja hahmokaarti sen kuin vain lisääntyy, Monaco oli ihana, jostain syystä sekoitin Unkarin ja Liechtensteinin keskenään, en ymmärrä miten. Sitten alkoi kiinnostaa myös se että missä Sveitsi käy poissa ollessaan.
Nyt toi Monacon perheen kirous alkoi kiinnostaa aika paljon, pidän tavasta miten tässä maailmassa aina joku tuntee toisen jollain tavalla, se tekee juonesta jotenkin niin mielenkiintoisen ja runsaan. Myös se miten onnistut tuomaan, jotkut henkilöt esille vain niin, että heidät mainitaan ohimennen keskustelussa, on vaikuttavaa.
Feliksin tapa suhtautua asioihin lähes huolettomasti tai omalla tavallaan on ihana ja Toris täydentää tätä suhdetta olemalla huolellinen. Vastakohdat todella täydentävät toisiaan ihanasti. Toivottavasti juonen edetessä selviää miksi Sveitsi on käskenyt pikkusiskon olla piilossa tornissa.
-
He-hei! Ja ihan ekana: Jee! Monaco! Se aina unohdetaan, mutta kun musta se on hirveän jännä hahmo :')
Sveitsi on kanssa hauska, se on niiin kovis, ja silti Liechtenstein sais sen tekemään mitä vaan ;)
Ja se on vielä niin hömelö joissain asioissa:
”Minä tiedän”, Elise sanoi hymyillen ja nykäisi veljensä hihaa, ”sitä paitsi. Minusta tuntuu, että he kaksi ovat yhdessä.”
”Yhdessä?” Vash kysyi eikä hän todellakaan ymmärtänyt, mitä hänen sisarensa sillä tarkoitti.
”Ei yhdessä, vaan yhdessä”, nainen yritti tarkentaa, mutta Vash näytti silti olevan täysin pihalla, ”rakastavaisia, yhdessä.”
”Aha, selvä”, Vash mutisi viimein ymmärtäen, mutta samalla miettien miksi ihmeessä asian piti edes kiinnostaa häntä.
Voi Sveitsi...:)
Puola ja Liet on niin suloisia yhdessä, niiden täytyy vain itse ymmärtää se... Puola on kyllä noiden juhlien kuningatar, se on varma :D
”Mutta nyt kaikki katsovat meitä”, Toris sanoi ja yritti hymyillä, kun ohitse kulkevat aatelisneidot vilkuilivat häntä. Hän ei ollut varma, oliko se hyvä vai huono merkki että naiset kikattivat päästyään kauemmas, mutta Feliksen ote hänen käsivarrestaan kiristyi heti.
Eifersüchtig... (=mustasukaisuutta. Jos ette ymmärtäneet vihjettä, opiskelen saksaa! Tsiisus, pitää lopettaa itteni mainostaminen näissä kommissa...)
”Huomasin, että olet yksin”, nainen sanoi, ”toivottavasti et pahastu seuraani.”
”En tietenkään”, Elise vastasi ja vilkaisi hieman muita vieraita, jotka vilkuilivat heitä nyt uteliaasti, ”minä en vain käy juhlissa kovin usein.”
”Ymmärrän”, nainen vastasi ja poimi täyden samppanjalasin ohikulkevan tarjoilijan tarjottimelta, ”muutama vuosi sitten minä olin samassa tilanteessa, mutta nyt he kaikki ihailevat minua. Ja miksi? Vain siksi, että minulla on enemmän rahaa kuin heillä.” Nainen vaikutti ystävälliseltä ja ainakin hän puhui Eliselle, joten Elisen mielestä tilanne oli kohenemassa.
Jotenkin mä aattelin että tässä olis jotain... Monaco/Liechtensteiniä? Sitä ois kyllä hauska lukea :D
Joku päivä mä meen kyllä seksin tän sun maailman kanssa Vyra. Täytyy alkaa kirjottaa henkilöiden sukulaisuus/rakkaussuhteita ja kirouksia, ammatteja yms. muistiin! Näitä on liikaa (no joo ei todellakaan ;') Lisää vaan!)
Menolly
-
Kuolotar: Kiitos! Sinä alat olla tosiaan jäljillä... Sen verran voin nyt jo paljastaa, että Feliksen tausta liittyy suhteellisen tiukasti tähän tarinaan samoin kuin se, miksi ja minne Vash häviää aina välillä
Mä en oo vieläkään päättänyt tuleeko Ranskan ja Monacon perhekirouksesta ihan oma fikki vai Kissanpäivän sivujuoni, kummin työ tahtoisitte?
Menolly: Vielen dank für deine Kommentar~! Mä arvasin, että joku alkaa ajatella Monaco/Liechtensteiniä :D En mä kyllä tarkoittanut sitä, mutta aina saa ajatella ja kuvitella. Näiden hahmojen taustat ja juonet ovat kyllä alkaneet elää ihan omaa elämäänsä. Esimerkiksi Unkarilla on myös ihan oma taustansa, joka paljastuu sitten Kissanpäivissä luultavasti ja se samalla selittää ehkä hieman hänen värväystapojaan.
Viides osa: Uusia suunnitelmia
”Feliks, miten ihmeessä sinä onnistuit hukkaamaan kenkäsi?” Toris kysyi, kun he kolme kävelivät takaisin Elisen kotilinnaa kohti. Feliks, joka oli tosiaankin tiputtanut kenkänsä kiireessä, istui Toriksen reppuselässä ja heilutteli paljaita varpaitaan.
”Minä niinku todellakaan en tiedä”, hän sanoi, ”ensin ne olivat jalassani ja sitten ne vain jäivät johonkin.”
”Entä sukkasi?” Toris kysyi.
”Niistä ei ole todellakaan hyötyä ilman kenkiä, joten otin ne pois”, Feliks sanoi tyytyväisenä ja taputti Toriksen päälakea, ”hop, hop ratsuni!”
”Feliks, minä en ole hevonen!” Toris muistutti.
”Sinusta tulisi niinku tosi söpö hevonen!” Feliks julisti ja Toris huokaisi samalla kun Elise naurahti. Nainen oli käyttänyt sormustaan muuttaakseen asunsa sopivammaksi kävelyä varten, joten punaisen tanssiasun sijaan hänellä oli nyt päällään yksinkertaisempi mekko, jonka alla oli housut, ja hänellä oli jalassaan tukevat saappaat.
”Te olette niin suloisia yhdessä”, hän sanoi hymyillen. Feliks nauroi sille ja Toris tunsi hänen liikahtavan selkäänsä vasten. Hän joutui hieman korjaamaan otettaan, jottei olisi tiputtanut ystäväänsä alas vahingossa.
”Se oli niinku hieno ilta, vaikka emme onnistuneet vielä”, Feliks totesi sillä Elise oli jo ehtinyt kertoa heille kaiken omista kokemuksistaan, ”en muistanutkaan miten tosi kivaa juhliminen on.”
”Minullakin oli ihan mukavaa”, Elise totesi ja hymyili sitten Felikselle, ”mutta minä en oikeastikaan tarvitse tosirakastani. Olen onnellinen näin.” Feliks ei kuitenkaan uskonut.
”Tietenkin sinä niinku tarvitset tosirakkaasi”, hän sanoi, kuten oli sanonut joka kerta, ja haukotteli hieman koska tanssiminen oli väsyttänyt häntä yllättävän paljon, ”kaikki tarvitsevat oman tosirakkaansa. Se on niinku luonnonlaki.” Hänen äänensä alkoi vaimeata ja pää nuokkua muutenkin kuin Toriksen askelten tahtiin.
”Feliks, yritä nukkua hieman”, Toris sanoi ja hymähti, kun Feliks antoi periksi ja painoi poskensa hänen olkapäätään vasten, ”sinä alat aina puhua sekavia kun olet väsynyt, ja minä kannan sinua kuitenkin koko matkan.”
”Tosi hyvä idea, Liet”, hän totesi unisesti ja painoi silmänsä kiinni, ”minun oma rakas Liet…” Toriksen ei edes tarvinnut arvata, että mies oli nukahtanut sillä hetkellä. Tämä ei edes ollut ensimmäinen kerta, kun Feliks nukahti hänen reppuselkäänsä, ja miehellä oli muutenkin ällistyttävä kyky nukkua halutessaan missä vain ja milloin vain. Feliksen hiukset kutittivat hänen nenäänsä, joten hän puhalsi hieman saadakseen ne pois kasvoiltaan. Miehen käsivarret olivat löyhästi hänen harteidensa ympärillä ja jalat puristivat silti hänen vyötäisiään tiukasti. Toris yritti liikkua varovaisemmin ja hän tunnisti ohimennen sen tuoksun, jonka hän oli jo kauan sitten oppinut tuntemaan ystävänsä ominaistuoksuna. Feliks yleensä käytti hajuvesiä silloin kuin pukeutui naiseksi, mutta edes ruusun ja orvokin hajuinen aine ei onnistunut täysin peittämään hänen omaa tuoksuaan. Feliks tuoksui lämpimiltä syyspäiviltä, niittykukilta ja joltain viljalta, jota Toris ei ollut vielä aivan päättänyt. Ehkä se oli kypsyneen kauran tuoksu. Oli hieman outoa, että niinkin korkealentoisella ihmisille kuin Feliks, oli kuitenkin niin maanläheinen ominaistuoksu. Miellyttävä haju se kuitenkin oli ja Toris tunsi tulevansa aina paremmalle tuulelle haistaessaan sen.
”Hän on hyvin erikoinen ihminen”, Elise totesi hymyillen. Hän ei ollut tuntenut miehiä kauempaa kuin pari päivää, mutta silti hän alkoi jo ajatella heitä ystävinään. Se oli mukava ajatus, sillä hänellä ei ollut ollut ystävää aikoihin.
”Hän on erityinen”, Toris myönsi ja Feliks mumisi jotain unissaan samalla kuin painoi kasvonsa paremmin Toriksen kaulaa vasten, ”et uskokaan kuinka paljon kaaosta hän saa joskus aikaan. Lyön vaikka vetoa, että kaikilla kotona on ihan tylsää, kun hän ei ole aiheuttamassa hämmennystä.”
”Sinä taidat välittää hänestä todella paljon”, Elise totesi. Heillä ei ollut muuta kuin täysikuu valonaan pimeällä tiellä, mutta nainen näytti kuitenkin tyyneltä eikä pelännyt varjoja ollenkaan. Toris ei myöskään pelännyt, mutta hänen silmissään viivähti kuitenkin selittämätön katse, kun hän kuuli naisen sanat.
”Tietenkin välitän”, hän kuitenkin vastasi, ”hän on minun paras ystäväni.”
”Sokeita, sokeita kumpikin”, Elise mutisi kuultuaan sen, mutta hän käytti niin hiljaista ääntä, ettei Toris kuullut muuta kuin sen että hän sanoi jotain.
”Mitä sanoit? En kuullut kovin hyvin”, mies kysyi, mutta nainen loihti kasvoilleen lempeän hymyn.
”Oikein kaunis kuutamo tänään”, nainen vastasi hymyillen viattomasti. Sen jälkeen he jatkoivat matkaansa suurimmaksi osaksi hiljaisuudessa ja onnistuivatkin pääsemään takaisin vuoristolinnaan juuri ennen kuin Vash ilmestyi paikalle. Elisen veli näytti erittäin väsyneeltä. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja hän hieroi silmiään toisella kädellään samalla kuin haukotteli. Ehkä se johtui väsymyksestä tai sitten jostain muusta, mutta hän ei edes ärähtänyt nähtyään Feliksen ja Toriksen sisarensa seurassa.
”Mitä te täällä taas teette?” hän kysyi ja jatkoi sitten ennen kuin kukaan ehti vastata, ”anna kun arvaan, tarvitsette yösijaa? Niinpä tietenkin.”
”Se olisi vain kohteliasta, veli”, Elise totesi ja Vash mutisi hetken itsekseen äkäisesti, mutta oli ilmeisesti silti aivan liian väsynyt ajaakseen miehiä pois. Elisen hyväksyvän nyökkäyksen jälkeen Toris jätti sisarukset keskenään ja kantoi Feliksen siihen samaan vierashuoneeseen, jossa he olivat nukkuneet edellisenkin yön. Nukkuva mies mutisi unisesti ja käpertyi kyljelleen sängylle, kun Toris onnistui irrottamaan itsensä hänen otteestaan. Hetken Toris pohti, pitäisikö hänen auttaa mekko pois ystävänsä päältä, mutta lopulta hän kuitenkin päätti antaa sen olla. Feliks näytti täysin tyytyväiseltä ja Toriksella ei ollut juurikaan tietoa siitä, miten mekko oli edes tarkoitus riisua. Hänen mielestään siinä oli aivan ällistyttävän paljon nappeja, nyörejä ja osia, joiden tarkoitusta hän ei edes tiennyt eikä edes ollut varma halusiko tietää. Feliks oli heistä se, joka oli ottanut tehtäväkseen perehtyä kaikkien naisellisten vaatekappaleiden saloihin.
Toris levitti peiton huolella ystävänsä ylle, jotta hän ei paleltuisi yön aikana, ja sitten hän laskeutui kevyesti huokaisten selälleen omalle sängylleen ja nukahti pian. Unessaan hän tanssi Feliksen kanssa taas, mutta hänen uni-Feliksensä ei ollut pukenut päälleen tanssiaismekkoa eivätkä he olleet juhlasalissa. Heidän tanssisalinsa oli se Berwaldin linnan takana oleva pieni niitty, jossa he usein viettivät vapaita iltapäiviään, ja Feliks oli pukeutunut yksinkertaiseen mekkoon, jota hän käytti silloin tällöin kun oli sellaisella tuulella, että halusi käyttää mekkoa. Toris oli aina ajatellut, että se näytti oikeastaan ihan sievältä Feliksen yllä.
*****
”Liet!” Feliks huusi ja Toris hätkähti hieman herätessään. Häneltä meni hetki käsittää, että se oli tosiaan Feliks joka tuijotti häntä, ja että ilmeisesti aamu oli ehtinyt koittaa, koska pienestä ikkunasta tulvi valoa huoneeseen ja Feliks oli pukeutunut taas housuihin ja paitaan.
”Mitä?” Toris kysyi rauhallisesti, koska jos tilanne olisi ollut vakava, Feliks olisi panikoinnut enemmän ja luultavasti potkaissut hänet lattialle vahingossa. Niin oli käynyt kerran, kun Feliciano oli vahingossa sytyttänyt keittiöön pienen tulipalon ja Feliks oli ehtinyt hätääntyä asiasta ennen kuin Ludvig ehti pelastamaan päivän.
”Minä siis keksin suunnitelma B:een!” Feliks julisti, ”se on niinku tosi hyvä.” Toris yritti kovasti herätä kunnolla ja käsittää, että mistä suunnitelmasta hänen ystävänsä puhui.
”Se on… Hieno juttu”, hän lopulta mutisi ja Feliks nyökkäsi tyytyväisenä saatuaan myöntävän vastauksen. Hän vetäytyi hieman kauemmas ja napsautti peilinsä kannen auki sulavalla liikkeellä.
”No niin siis, mistähän minä löytäisin kissan, jolla on saappaat?” hän kysyi ääneen, ”ja niiden pitää olla tyylikkäät saappaat.”
”Kysy siltä kauppiaalta”, Toris mutisi ja käänsi kylkeään, koska hänen mielestään oli vielä aivan liian aikaista toteuttaa mitään suunnitelmia ja hän heräisi kyllä myöhemmin sopivasti katsomaan Feliksen perään.
”Loistava idea!” Feliks sanoi ja juuri ennen uudelleen nukahtamistaan Toris kuuli hänen riimittelevän peililleen.
Seuraava viikko oli yhtä kaaosta.
Feliks oli päättänyt, että jotenkin hän ratkaisisi kaikki Elisen ongelmat, eivätkä tavanomaiset ja normaalit keinot olleet hänelle tarpeeksi. Viikon mittaan hän pisti kaiken sekaisin ja keksi jokaisen pieleen mennen tai toimimattoman suunnitelman jälkeen vain uuden, jonka hän julisti olevan parempi kuin yksikään edellisistä. Vash, joka ei todellakaan pitänyt tilanteesta, uhkaili kumpaakin miestä parhaan taitonsa mukaan, mutta kun Feliks ei näyttänyt lannistuvan, tyytyi Vash vain mulkoilemaan häntä pahasti ja latelemaan varoituksia aina kun sattui näkemään miestä. Hän myös toimi jonkinlaisena järjenäänenä silloin kun Toris ei ehtinyt ja pysäytti kaikki hulluimmat ideat alkuunsa. Feliks ei tästä tietenkään pitänyt, mutta kun hän oli yksin kolmea vastaan, hän joutui myöntämään että ehkä oli huonoa ajatus tuoda lohikäärmeitä linnaan.
Elise taas oli suhteellisen tyytyväinen uhri. Hän selitti kerta toisensa jälkeen, ettei hän ihan oikeasti tarvinnut apua tosirakkaansa löytämiseksi ja että hän oli aivan tyytyväinen. Mutta hän oli myös kärsivällinen ja antoi Feliksen touhuta niin paljon kuin mies vain halusi. Jollain tapaa kaikki tuntui kuitenkin huvittavan Eliseä ja nainen nautti uusien ystäviensä seurasta. Ehkä tämä oli myös syy siihen, että Vash sieti heitä.
”Liet! Minä käyn asioilla!” Feliks huusi syöksyessään ulos reppu toisessa kädessään ja pieni peilinsä toisessa. Toris huokaisi tietäen että asioilla käyminen tarkoitti aika varmasti sitä että Feliks oli saanut jälleen uuden idean, mutta hän kuitenkin vilkutti kiltisti ystävänsä perään ja hymyili pahoittelevasti Eliselle.
”Anteeksi”, hän mumisi, ”Feliks kyllästyy ihan varmasti pian ja jättää sinut rauhaan.” Tosin Toris ei ollut enää varma, uskoiko itsekään omiin sanoihinsa, sillä yleensä Feliks kyllästyi asioihin paljon nopeammin ja nyt mies näytti vaan saavan jokaisen epäonnistumisen jälkeen uutta intoa.
”Ei se mitään”, Elise sanoi rauhoittavasti ja siemaili teetä kupistaan, ”minusta on hienoa, että jollakulla on noin paljon intoa.” Hän silitti vapaalla kädellään sylissään nukkuvaa kissaa, joka oli muutoin ruskea mutta sen takajalat olivat valkoiset. Näytti aivan siltä kuin sillä olisi ollut saappaat jalassaan ja se olikin ollut osa yhtä Feliksen suunnitelmaa. Tosin kyseinen kissa oli osoittautunut aivan liian laiskaksi ja nautti paljon enemmän Elisen sylissä nukkumisesta kuin tosirakkaiden etsimisestä.
”Joskus vain toivoisin, että hän kohdistaisi intonsa johonkin muuhun”, Toris sanoi, mutta ei näyttänyt siltä että olisi oikeasti täysin tarkoittanut mitä sanoi. Hän otti yhden keksin tarjottimelta ja alkoi pureskella sitä hitaasti. He olivat sillä hetkellä kahden Elisen kanssa, koska Feliks oli juuri hetki sitten häipynyt ja Vash oli lähtenyt jo aamusta omille asioilleen. Ennen lähtöään hän oli tosin viettänyt tovin mulkoillen kumpaakin vierastaan epäilevästi ja lopulta vannottanut heitä pitämään Elisen turvassa, jos jotain tapahtuisi hänen poissa ollessaan. Toris ja Feliks olivat kumpikin nyökänneet.
****
Feliks kannusti poniaan reippaampaan käyntiin ja tarkisti aina välillä peilistään että oli menossa oikeaan suuntaan. Kon noudatti pyyntöä tottelevaisesti, mutta hidasti taas muutaman metrin jälkeen ilman että sen ratsastaja edes huomasi. Se olisi jälleen jäänyt mieluusti lilojen lehmien niitylle, mutta Feliks osasi lahjoa poneja todella taitavasti ja niin Kon oli taas lähtenyt matkaan lupaukset porkkanoista mielessään.
Tällä kertaa Feliks ja poni eivät kuitenkaan olleet kahden sillä muutaman metrin päässä Konin jäljessä loikki pieni lila lehmävasikka. Se oli se sama vasikka, joka oli heti ensimmäisenä pyytänyt ponia leikkimään kanssaan ja se oli nopeasti kiintynyt erikoiseen laumatoveriinsa. Se oli iältään kahdeksan kuukautta eli aivan tarpeeksi vanha kulkemaan ilman emäänsä, joten lauman hyväksynnän jälkeen se oli päättänyt seurata sillä kertaa ponin mukana. Kon oli asiasta hieman hermostunut ja se piti vasikkaa tarkasti silmällä hörähdellen aina välillä, jos pikkuinen näytti jäävän jälkeen tai juoksevan väärään suuntaan.
Feliks ei huomioinut vasikkaa juurikaan. Huomattuaan sen seuraavan perässä, hän oli taputtanut sitä turvalle ja kehunut miten kaunis ja söpö vasikka se oli, mutta sen jälkeen mies oli vain antanut sen kulkea mukana vapaasti.
Muutaman tunnin ratsastuksen jälkeen Feliks viimein löysi etsimänsä ja virnisti heilauttaessaan kättään kahdelle miehelle, jotka olivat pysähtyneet tien laitaan. Tim oli juuri neuvottelemassa jostain asiasta jonkun sankariksi haluavan hujopin kanssa, mutta nähtyään Feliksen hänen ilmeensä synkkeni hieman ja hän päätti neuvottelun yksinkertaisesti muutamalla sanalla ennen kuin ajoi asiakkaansa tiehensä.
”Taas sinä”, Tim totesi, kun Feliks pysäytti poninsa hänen vierelleen, ”tämä on jo kymmenes kerta tällä viikolla.”
”Ai, sinä olet niinku laskenut”, Feliks sanoi, ”oliko sinulla ikävä?”
”Yhtä ikävä, kun lumiukolla on kesää”, kauppias vastasi epäröimättä hetkeäkään ja vilkaisi sitten vasikkaa, joka seisoi nyt aivan kiinni ponin kyljessä, ”onko tuo yksi mystisistä liloista lehmistä?” Feliks vilkaisi vasikkaa myös ja kurtisti kulmiaan kevyesti.
”Minusta se näyttää todellakin enemmän violetilta”, hän sanoi arvioiden. Asia ei oikeastaan kiinnostanut häntä juurikaan, mutta Tim ihmetteli mielessään että miten mies oli niin tyyni vaikka oli löytänyt yhden maailman mystisimmistä eläimistä. Hänellä ei kuitenkaan itselläkään ollut mitään kiinnostusta houkutella vasikkaa mukaansa, joten hän antoi sen olla.
”Mitä sinä nyt haluat?” hän kysyi, koska oli oppinut jo aika montaa päivää sitten että Feliks ei ilmestynyt paikalle vain juttelemaan.
”Kiva kun kysyit”, mies totesi, ”tarvitsen olkea jonka voi kehrätä kullaksi ja sitten olisi mukavaa jos olisi myös joku joka osaa tehdä sen.” Tim katsoi häntä pitkään ja pudisti sitten päätään.
”Minä en varmasti kehrää yhtään mitään”, hän sanoi tiukasti.
”Mikset?”
”Se on pahaksi taloudelle ja aiheuttaa inflaatiota”, Tim selitti tottuneella tavalla, ”mitä muka luulit tapahtuvan, jos istuisin kaikki päivät kehräämässä olkea kullaksi? Kohta kaikilla olisi kultaa nurkat täynnä eikä sillä saisi yhtään mitään.”
”Ilonpilaaja. Minusta se on niinku tosi hieno taito”, Feliks totesi.
”Näkisitpä mitä saan aikaan, kun kehrään villaa”, Tim mutisi puoliääneen ja ihmetteli samalla, mistä mies oli edes saanut tiedon hänen kyvyistään, ”mutta vastaukseni on ei. Minulta et ainakaan saa kullaksi kehrättyä olkea.” Feliks mutristi huuliaan pettyneenä, muttei lannistunut.
”Entä jos arvaan nimesi?” hän ehdotti.
”Kaikki tietävät minun nimeni jo”, Tim sanoi ja jatkoi sitten hieman matalammalla äänellä, ”ikävä kyllä.”
”Mutta minä tarvitsen oljista kehrätty kulta tosi, tosi kovasti!” Feliks intti. Tim tiesi hyvin, miksi Feliks ravasi hänen luonaan ja kauppias alkoi olla jo täysin kyllästynyt siihen. Joka kerta hän selitti miehelle, miksi hänen ei pitäisi luottaa peiliinsä ja miksi koko retki oli aivan järjetön. Mutta Feliks ei uskonut häntä.
”Viimeisen kerran”, Tim sanoi, ”peilit valehtelevat. Ne ovat vain kiillotettua ja lasitettua hopeaa, jotka heijastavat mitä niiden edessä on. Sinä olet typerys, kun uskot siihen mitä se sinulle kertoo.” Nyt Feliks näytti jopa hieman äkäiseltä ja hän puristi ohjina toimivia köydenpätkiä lujempaa.
”Se on lumottu peili”, hän sanoi tiukalla sävyllä, ”ja ainakin se on löytänyt sinut joka kerta!” Tim ei hätkähtänyt. Hän oli jo tottunut siihen että hänelle huudettiin päin naamaa milloin mitäkin ja sitä paitsi hän oli jo alkanutkin epäillä, että Feliks käytti peiliään löytääkseen hänet. Sen verran yllättävästi mies oli aina välillä ilmestynyt paikalle outoineen toiveinensa.
”Kaikki peilit valehtelevat”, hän vain sanoi. Feliks katsoi häntä vielä hetken äkäisesti, mutta käänsi sitten poninsa ympäri ja iski kantapäänsä niin voimakkaasti sen kylkiin, että Kon jopa nosti laukan siinä paikassa. Vasikka, joka oli uteliaana maistellut Luxin tarjoamaa leivänpalaa, säikähti hieman ystävänsä nopeaa poistumista ja kiirehti villisti laukaten perään.
Tim ja Lux katsoivat kumpikin totisina oudon, pienen joukkion perään. Hetken kuluttua Tim kuitenkin huokaisi ja laski katseensa.
”Minulla on todella huono aavistus tästä”, hän mutisi.
*****
Feliks oli tottunut ratsastaja, joten hän antoi ponin laukata aikansa ennen kuin hidasti sen ensin raviin ja sitten nopeaan käyntiin. Kon korskui hieman, mutta rauhoittui sekin nopeasti kun sen ystävävasikka ravasi sen vierelle. Metsän pehmeä pohja tuntui hyvältä sen kavioiden alla ja se piristyi huomattavasti tajuttuaan, että he olivat taas menossa kohti paikkaa, jonka se oli ottanut kodikseen. Kuitenkin hetken päästä Kon alkoi epäröidä ja ihmetellä. Jokin oli vialla sen ratsastajan kanssa ja vaikka poni ei sinänsä välittänyt ihmisten ongelmista, tuntui oudolta kantaa selässään niin surullisen oloista otusta. Ponit eivät osanneet puhua ihmisten tavoin, mutta Kon kuitenkin heilautti korvansa taaksepäin kuullakseen kaiken ja vilkuili taaksepäin ratsastajaansa kohti.
Feliks oli hetken täysin hiljaa ja antoi ponin itse päättää, minne he olivat menossa. Kuitenkin hetken päästä oudon vakavoitunut mies kaivoi tutun peilinsä taskustaan ja katsoi sitä hetken epäröiden ennen kuin veti syvää henkeä ja naksautti sen auki.
”Kerro, kerro kuvastin, ken on mun rakkahin”, hän lausui hiljaa ja peili näytti hetken vain hänen omat kasvonsa ennen kuin kuvajainen sumeni näyttäen jotain aivan muuta. Feliks katsoi sitä hetken, mutta painoi sitten peilin kannen taas kiinni.
”Mutta, jos kaikki peilit valehtelevat”, hän mumisi niin hiljaa, että jopa Kon hädin tuskin kuuli. Poni jatkoi tasaista askellustaan ja hetken päästä se tunsi muutaman kyynelen tipahtavan kaulalleen.
A/N: Koska minusta Puola on sellainen hahmo, joka on itsevarma ulospäin mutta sisältä epävarma.
Mä muuten lueskelin vähän tossa PolLiet fikkejä saadakseni jonkinlaisen käsityksen, miten fandomi yleensäkin näkee tämän parin ja mä olin muuten yllättynyt siitä miten monessa fikissä Liettua oli jotenkin hämillään ja ehkä jopa nolostunut Puolan tavasta pukeutua naiseksi. Joten mä päätin, että tässä fikissä hän ei pidä asiaa mitenkään erikoisena. Mä ehkä ajattelen asioita hieman eri tavalla, mutta kun mä ite en tykkää mekoista ollenkaan joten käytän "miesten vaatteita" (eli housuja) niin musta tuntuu ihan reilulta että mekoista pitävä mies saisi ihan rauhassa pitää niitä sitten.
Hollanti muuten on sitten ottanut vaikutteita Tittelintuuresta, joten tietenkin hän osaa kehrätä oljesta kultaa. Hän ei vaan tee sitä, koska inflaatio olisi paha juttu. Mä oikeasti kirjoitin ton kohdan ihan vain siksi, että mie oon aina ihmetellyt eivätkö mm. tittelintuure ja kuningas Midas koskaan ajatelleet inflaatiota ja taloutta tehdessään kultaa?
Seuraavalla osalla ei ole vielä nimeä, mutta se on jo hyvässä vauhdissa niin saatte sen varmaan jo täs ens viikolla.
-
Jes, uusi ihana luku ilmestyi!
Voi Feliks on ihana, kun ei suostu antamaan periksi vaan haluaa välttämättä auttaa Eliseä löytäämään todellisen rakkauden, vaikka tosirakkaus taitaa useimmiten huolehtia itse itsestään ilman sen kummempia apuja. Enne kuin pääsin lukemaan tuota lopussa olevaa A/U:ta niin meinasin kysyä että onko Hollanti kenties saanut vaikutteita Tittelintuuresta, ja olihan hän saanutkin. Timistä paljastui ihanan vastuullinen puoli kun hän kieltäytyi kehräämästä kultaista lankaa jottei inflaatio kiihtyisi, tosin nyt kun aloin miettiä pitäähän hänen kauppiaana ptää huolta että maksuvälineet pitävät arvonsa eivätkä romahda hintaluokassa, Tim on jotenkin vaan niin viisashahmo jolla on ratkaisu melkein kaikkeen mutta silti hän on omalaatuinen, Tim on vähän niin kuin isoisä. Kovin moni muu tässä jengissä ei olisi tainnut kamalasti murehtia mahdollisesta inflaatio vaarasta samalla lailla.
Tuosta Monacon ja Ranskan perheen kirouksesta en osaa sanoa se nimittäin sopisi todellaa hyvin omaksi ficiksi sillä silloin siinä keskittytäisiin kokanaan kiroukseen mutta toisaalta se toisi herkullisen lisän tuohon Kissanpäivään. En osaa kyllä sanoa tuohon että kumpana sen haluaisi lukea sillä molemmissa vaihtoehdoissa se kuulostaa jo ajatuksena niin mielenkiintoiselta. Puolasta täytyy vielä sanoa että hänellä on ihana kyky luoda kaaosta mitä merkillisimmillä ideoillaan, sitä taitoa kyllä vain jää ihailemaan varsinkin kun Puolasta saa sellaisen kuvan ettei hän tee sitä tahallaan vaan pikemminkin vain vahingossa kun intoilee jostakin uudesta asiasta, sen lisäksi hän osaa suostutella poneja sekin on hieno kyky ja varmasti aika hyödyllinen. Se että Puola on ulkoapäin vahva mutta sisältäpäin hän epäilee ja on epävarma aivan kuin kaikki sankarit, on helppoa olla vahva ulkoisesti ja peittää sisäinen epäilys hautaamalla se vain syvälle sisimpään, tuo on niin harmillista että itse on usein itsensä pahin epäilijä. En tiedä miksi mutta tuossa peilissä on mun mielestä samalaista taikuutta kuin Jack Sparrowin kompassiss ja harry potterissa esiintyneen Iseeviot peilin kanssaa, tai oikeastaan vain sillä tavalla että ne kaikki tavallaan näyttää aina henkilön mukaan niitä juttuja, eli siinä samalla tulee taas lähemmäksi henkilön luonnetta.
Toris on aivan yli-ihaana kun huolehtii ystävästään niin söpösti ja sen lisäksi pitää mekkoa Feliksin yllä ihan kauniina, selvää tosi rakkautta mutta ne jotka ovat täydellinen pari toisilleen eivät ikinä tajua sitä, saman tien tai sitten vain toinen näistä kahdesta tajuaa sen ja joutuu käyttämään aikaansa siihen että toinenkin tajuaa sen.Se on vähän niin kuin sellainen luonnon laki.
”Feliks, miten ihmeessä sinä onnistuit hukkaamaan kenkäsi?” Toris kysyi, kun he kolme kävelivät takaisin Elisen kotilinnaa kohti. Feliks, joka oli tosiaankin tiputtanut kenkänsä kiireessä, istui Toriksen reppuselässä ja heilutteli paljaita varpaitaan.
”Minä niinku todellakaan en tiedä”, hän sanoi, ”ensin ne olivat jalassani ja sitten ne vain jäivät johonkin.”
”Entä sukkasi?” Toris kysyi.
”Niistä ei ole todellakaan hyötyä ilman kenkiä, joten otin ne pois”, Feliks sanoi tyytyväisenä ja taputti Toriksen päälakea, ”hop, hop ratsuni!”
Pieni osa tuhkimostakin pääsi esille, jotenkin minusta jos jollekulle sopii hukata lasikenkänsä tuhkimon lisäksi niin se on kyllä ehdottomasti Puola! :) Ihana logiikka puolalla noiden sukkien kanssa mutta jos sukissa on jokin kiva kuvio tai ne on muuten vaan kivat niin ei mitään kenkiä silloin tarvita vaan elkästään sukat.
Feliks oli päättänyt, että jotenkin hän ratkaisisi kaikki Elisen ongelmat, eivätkä tavanomaiset ja normaalit keinot olleet hänelle tarpeeksi. Viikon mittaan hän pisti kaiken sekaisin ja keksi jokaisen pieleen mennen tai toimimattoman suunnitelman jälkeen vain uuden, jonka hän julisti olevan parempi kuin yksikään edellisistä. Vash, joka ei todellakaan pitänyt tilanteesta, uhkaili kumpaakin miestä parhaan taitonsa mukaan, mutta kun Feliks ei näyttänyt lannistuvan, tyytyi Vash vain mulkoilemaan häntä pahasti ja latelemaan varoituksia aina kun sattui näkemään miestä.
Vash parka, taitaa olla ylisuojelevan isoveljen hermot kireällä kun hän ei saa parhaimmilla uhkailu taidoillaankaan innokasta ja sankarillista Feliksiä lopettamaan=), tuo on selvästi jonkinlainen lahja Feliksillä. No onhan se hyvä että joku pitää yllä jännitystä ja Torikselle se hyvä puoli ettei hänellä ole ikinä tylsää rakkaan ystävänsä seurassa^_^
”Taas sinä”, Tim totesi, kun Feliks pysäytti poninsa hänen vierelleen, ”tämä on jo kymmenes kerta tällä viikolla.”
”Ai, sinä olet niinku laskenut”, Feliks sanoi, ”oliko sinulla ikävä?”
”Yhtä ikävä, kun lumiukolla on kesää”, kauppias vastasi epäröimättä hetkeäkään ja vilkaisi sitten vasikkaa, joka seisoi nyt aivan kiinni ponin kyljessä, ”onko tuo yksi mystisistä liloista lehmistä?” Feliks vilkaisi vasikkaa myös ja kurtisti kulmiaan kevyesti.
Voi Tim parkaa, melkein pitäisi häntä jo hieman sääliä mutta toisaalta hän itse valitsi työsänsä ja sen hinta on itsepäiset tuttavuudet, tosin en kykene uskomaan että Feliks olisi ihan kamallimmasta päästä kun alkaa pohtimaan keiden kanssa Tim olisi voinut käydä kauppaa, tosin Feliks voi hyvinkin olla sitä joukkoa jolla on taito ilmaantua silloin kun Timillä olisi parempaa tekemistä tai sitten Feliks voisi olla niitä joilla on mankumisen lahja.
-
Kuolotar: Kiitos! Mä en ole vieläkään päättänyt, mitä teen Monacon ja Ranskan perhekirouksen suhteen. Ehkä pitää tehdä vaan niin, että alan kirjoittaa ja katon mihin se menee (kun nämä on muutenkin lähteneet vähän niinku elämään omaa elämää). Heh he, Hollanti on ihan paras :D ja Puola on ihana hahmo, koska hän on todella piristävä kirjoitettava.
Tässä uusi luku ja se on pitkä! Siinä myös tapahtuu paljon asioita, joten varautukaa jo valmiiksi ja käykää ostaa irtokarkkeja.
Kuudes luku: Paljon asioita
Vasikka, poni ja ratsastaja saivat kulkea pitkän matkan rauhassa, mutta he eivät kuitenkaan ehtineet aivan perille asti.
Vain hieman ennen kuin he saapuivat Elisen kotilinnan luo, heidät yllätettiin kesken matkan. Feliks oli liian ajatuksissaan huomatakseen matalien pensaiden takana odottavia väijyjiä ja Kon oli keskittynyt pitämään silmällä edellään hyppelehtivää vasikkaa, jotta olisi huomannut varoittaa ratsastajaansa vaarasta. Feliks huomasi tilanteen vasta, kun isokokoinen mies hyppäsi hänen luokseen ja kiskaisi hänet kovakouraisesti alas ponin selästä. Toinen mies nappasi kiinni säikähtäneen ponin ja kolmas ihmetteli, miten ihmeessä hänen pitäisi ottaa vasikasta kiinni.
”Mitä te niinku teette?” Feliks huusi, kun mies painoi häntä maata vasten.
”Tämä on ryöstö!” häntä pitelevä mies huusi takaisin ja pyöräytti hänet sitten nopeasti mahalleen että sai näppärästi tottuneella otteella sidottua miehen kädet kiinni selän takaa.
”Ei minulla todellakaan ole mitään ryöstettävää!” Feliks huusi ja se oli oikeastaan totta. Hänellä ei ollut edes rahaa mukanaan. Ainoa kallisarvoinen asia oli hänen peilinsä ja sekin näytti arvottomalta, jos ei tiennyt sen salaisuutta. Ryöstäjät eivät vastanneet hänelle vaan kerääntyivät lähemmäs. Yksi heistä kaivoi repaleisen paperinpalan taskustaan ja katsoi sitä tutkivasti samalla kun toinen kiskaisi Feliksen istumaan ja piteli lyhtyä lähempänä, jotta hänen kasvonsa näkyisivät paremmin hämärässä.
”Meillä on väärä mies”, paperia tutkiva rosvo lopulta totesi synkästi.
”Ei voi olla!” toinen sanoi, ”kuka muu muka liikkuisi täällä ja tämä tyyppi suorastaan löyhkää aateliselta.”
”Hiusten väri on oikea, mutta silmien väärä”, ensimmäiseksi puhunut totesi osoittaen köytettyä miestä, ”ja kuvaus ei muutenkaan täsmää.”
”Pahus”, toinen sanoi ja katsoi sitten tutkivasti vankiaan, ”mutta toi on aatelinen. Ihan varmasti on.”
”En siis todellakaan ole!” Feliks väitti vastaan, mutta mies nauroi.
”Minä tunnistan aatelisen mistä vain”, hän väitti, ”ja sinä olet varmasti yksi heistä. Ehkä joku maksaa sinustakin jotain, jos pidämme sinua tarpeeksi pitkään vankina. Pojat! Laitetaan tämä säilöön ja hoidetaan sitten kun ollaan saatu se oikea keikka loppuun asti.”
”Päästä irti minusta!” Feliks huusi ja rimpuili, kun miehet kiskoivat hänet syvemmälle metsään. Vastalauseisiin ainoa vastaus oli vain nauru ja pian Feliks löysi itsensä matalasta maakuopasta hyvin piilotettuna.
”Odota kiltisti tässä”, yksi rosvoista sanoi ja sitoi suukapulan tiukasti miehen pään ympärille, ”meidän täytyy vain tehdä yksi juttu tässä ensin, mutta palaamme asiaan aivan pian.” Feliks mulkoili häntä murhaavasti.
”Hei pomo, mitä me teemme näille?” Konia pitelevä rosvo kysyi. Lila vasikka seisoi aivan ponin vierellä ja näytti hämmentyneeltä, muttei yrittänyt paeta. Koplan pomon katse osui siihen välittömästi ja mies henkäisi.
”Sitokaa tuo vasikka!” hän huudahti, ”se on lila! Ettekö tiedä, paljonko sellaisesta maksettaisiin?”
”Varmaan aika paljon”, yksi näsäviisaista heitti, mutta teki kuitenkin työtä käskettyä ja pian sekä vasikka että poni oli tiukasti puuhun sidottuna. Rosvopomo, jonka mielestä ilta oli alkanut aivan mahtavan erinomaisesti, katseli saalista tyytyväisenä ja hieroi käsiään miettiessään kuinka paljon rahaa ja kultaa tämä keikka toisi ja mitä kaikkea hän sillä tekisi. Hän ei ollut aivan varma, minkälainen tai minkä tason aatelinen sidottuna kyljellään makaava mies oli, mutta hän kyllä löytäisi vastauksen pian.
”Sinä”, hän sanoi osoittaen yhtä miehistä, ”jää vahtiin tänne. Te muut tulette minun mukaani. Meidän on löydettävä se tyttö ennen kuin hänestä tulee täysi-ikäinen ja siihen on enää vain viikko! Olemme varmasti jo lähellä.” Feliks seurasi kuinka suurin osa rosvoista katosi taas metsän hämärään ja yksi ainoa jäljelle jäänyt istahti vähän matkan päähän. Ei ollut vaikeaa arvata, kenestä tytöstä mies oli puhunut, ja Feliks oli aivan varma että kukaan näistä miehistä ei todellakaan ollut Elisen tosirakas! Hänen pitäisi jotenkin päästä karkuun ja varoittaa muita.
Feliksen yrittäessä rimpuilla irti köysistä ilman että vahtimies huomaisi, Kon ja pieni lila vasikka seisoivat vierekkäin vähän matkan päässä. Kon ei pitänyt tilanteesta sitten ollenkaan ja vasikka oli samaa mieltä. Pieni lehmänalku ei voinut käsittää, miksi he olivat pysähtyneet vaikka he olivat jo aivan lähellä kotia, miksi sen pään ympärille oli laitettu ikäviä naruja ja miksi se kiva mies joka oli sanonut sitä söpöksi, makasi nyt maassa ja kiemurteli. Kahdeksan elinkuukautensa aikana vasikka ei ollut koskaan kokenut mitään tällaista ja se alkoi tosiaan kaivata laumaansa ja emoaan. Kon oli tietenkin myös laumaa, mutta mitä isompi lauma sen parempi.
Joten se alkoi huutaa.
Vasikat ovat todella kovaäänisiä. Se on niiden puolustautumiskeino, jos ei voi paeta täytyy huutaa niin kovaa että joku aikuinen lehmä tulee pelastamaan. Kon, joka ei ollut aivan päässyt vielä täysin jyvälle lehmien kielestä, katsoi vasikkaa ihmetellen kunnes viimein tajusi mitä se oli tekemässä. Sitten sekin alkoi huutaa ja sen laumankutsu hirnahdukset kantoivat kauas.
”Hei, hiljaa siinä!” rosvo huusi eläimille ja kirosi, kun ne eivät totelleet. Hän nousi ylös aikeenaan opettaa mokomille huutajille tapoja kovemman kautta, muttei koskaan ehtinyt toteuttaa aiettaan. Miehen päästyä huutavan vasikan luo, jokin metsässä alkoi rahista ja sekä vasikka että poni hiljenivät kuuntelemaan. Myös mies pysähtyi, nosti katsettaan ja melkein pyörtyi järkytyksestä.
Täysikasvuinen lila lehmä tuijotti ilkeästi rosvoa pensaiden yli ja sen takana oli monta muutakin lehmää, joita kukaan ei näyttänyt oikein iloiselta sillä hetkellä. Joku tyhmempi olisi ehkä ollut onnellinen siitä, että nyt hänellä oli enemmän harvinaisia eläimiä käsissään, mutta tämä mies ei varsinaisesti ollut tyhmä ja tunnisti miltä näytti vihainen lehmä. Ensimmäinen lehmistä mylväisi ja painoi päänsä alas yllättävän terävät sarvet osoittaen suoraan eteenpäin. Varoittamatta sen enempää se lähti juoksemaan kohti miestä, joka hyvin viisaasti otti samoin jalat alleen ja lähti kiireesti toiseen suuntaan. Lehmä seurasi sitä hetken ennen kuin palasi takaisin laumansa luo.
Kon vapautti näppärästi itsensä sekä vasikkatoverinsa puusta ja lilat lehmät totesivat hyväksyvästi, että heidän kummallinen laumatoverinsa oli selvästi pitänyt vasikasta hyvää huolta ja osasi toimia oikealla tavalla vaativissa oloissa. Konin tietämättä se ylennettiin siinä paikassa lauman vasikkavastaavaksi, jonka tehtävä olisi siitä päivästä eteenpäin vahtia pikkuvasikoita.
Feliks katseli eläimiä hieman ihmetellen ja Kon ravasi hänen luokseen vapauttaakseen hänetkin. Ponin emätamma oli opettanut sen hyvin ja selittänyt monta kertaa, että hyviä ihmisolioita kannatti auttaa. Koska Feliks aina antoi sille porkkanoita, Kon laski mielellään hänet hyvien ihmisolioiden joukkoon.
”Kiitos!” Feliks huudahti saatuaan kiskottua suukapulan pois suustaan, ”te olette siis ihan parhaita. Nyt meillä on kiire. Kon, uljas ratsuni!” Kon katsoi ihmistä hetken ja tuumi mielessään että ilmeisesti iltaan kuuluisi vielä paljon juoksemista.
******
”Onko jokin pielessä?” Elise kysyi ja katsoi miestä, joka oli jo hetken seisonut ikkunan äärellä hiljaa. Toris kuitenkin käännähti kuullessaan hänen äänensä ja hymyili hänelle rauhoittavasti.
”Feliks on ollut jo kauan poissa”, hän sanoi, ”olen hieman huolissani, vaikka tietenkin hän pärjää.” Elise nyökkäsi ymmärtävästi ja käveli hänkin ikkunan luokse. He olivat hänen tornissaan, josta näki parhaiten kaikkiin ilmansuuntiin, ja päivä oli tosiaan jo päättymässä. Aurinko laski jo värjäten samalla taivaan upean kullan ja punaisen sävyihin.
”Velikään ei ole vielä palannut”, Elise totesi hiljaa, ”mutta olen varma, että he ovat pian taas kumpikin täällä.”
”Tietenkin”, Toris myönsi ja naurahti sitten, ”Feliks aina sano, että minä huolehdin ja murehdin asioista liikaa. Ehkä hän onkin oikeassa.” Elise naurahti myös, muttei kieltänyt eikä myöntänyt asiaa. Hän vain ehdotti, että he söisivät hieman iltapalaa ja juttelisivat jostain mukavasta odotellessaan muita takaisin. Toris myöntyi ja he menivät yhdessä keittiöön valmistamaan jotain makuunsa sopivaa. Elise oli jo aiemmin todistanut osaavansa tehdä ruokaa ja Toris ei ollut koskaan epäillytkään omia kykyjään, vaikka keittiötyöt eivät olleet hänen oma vahvin alansa. Ennen Ludvigin ja Felicianon saapumista Berwaldin linnaan, palvelusväki oli jakanut keittiövuorot keskenään ja Toris oli tehnyt oman osansa niistä. Oikeastaan hän oli tehnyt vuoroja kahden edestä, koska hän oli ollut myös Feliksen apuna silloin kun vuoro oli sattunut miehen kohdalle. Kyse ei ollut siitä, ettei Feliksellä olisi ollut intoa ja halua tehdä töitä, vaan siitä että hän ei ollut tiennyt mitä oli tekemässä. Ensimmäisen kerran, kun hän oli astunut keittiöön, hän oli jähmettynyt paikoilleen ja ihmetellyt asioita viisi minuuttia ennen kuin Toris oli alkanut rauhassa selittää hänelle, mitä he olivat tekemässä ja kuinka he tekisivät sen.
Elise nauroi, kun Toris kertoi hänelle pieniä tarinoita elämästään ja normaalista arjesta Feliksen kanssa, mutta heidän ilonsa loppui pian, kun joku löi keittiön oven äkisti auki. Elise ja Toris hätkähtivät, mutta rauhoittuivat heti kun tunnistivat Feliksen. Miehen hiukset olivat hieman sekaisin ja niihin oli takertunut pari lehteä puista, mutta eniten Torista huolestutti se tapa, jolla Feliks katsoi heitä. Hän näytti aivan siltä kuin olisi pelännyt jotain todella paljon eikä nyt voisi edes uskoa silmiään, kun näki kaiken olevan kunnossa. Toris ei ymmärtänyt, miksi Feliks olisi pelännyt.
”Liet!” Feliks huudahti yhä hieman hengästyneenä kiireensä jäljiltä, ja hän melkein syöksyi lähemmäs halatakseen ystäväänsä tiukasti, ”onneksi te olette täällä.”
”Feliks, mikä on vialla?” Toris kysyi hämmentyneenä ja vahingossa pudotti pitelemänsä lusikan lattialle, ”oletko sinä kunnossa?” Feliks oli painanut kasvonsa tiukasti hänen rintaansa vasten, mutta vetääntyi nyt hieman kauemmas voidakseen vastata.
”Olen, joo”, hän sanoi, ”mutta meidän on nyt niinku mentävä! Äkkiä!”
”Onko tämä taas yksi sinun suunnitelmistasi?” Toris kysyi epäillen, ”nyt on jo myöhä. Emme me voi…”
”Ei, tämä ei todellakaan ollut suunnitelma!” Feliks keskeytti hänet, ”tänne on tulossa ilkeitä miehiä ja he etsivät Liechteä. Meidän on mentävä nyt heti!” Elise valahti kalpeaksi kuullessaan Feliksen sanat ja hän nosti kätensä kauhistuneena huulilleen, muttei kuitenkaan tehnyt elettäkään mennäkseen mihinkään.
”Feliks…”, Toris sanoi yrittäen rauhoitella ystäväänsä, mutta Feliks ei näyttänyt rauhoittuvan ollenkaan. Hän vain jatkoi puhumista ja yritti kiskoa kahta muuta mukaansa kunnes Elise viimein avasi suunsa.
”Ei meillä ole mitään hätää”, hän sanoi, mutta hänen äänensä oli hieman hermostunut, ”linnan suojaloitsut pitävät meidän turvassa.” Feliks pudisti päätään.
”Ne miehet tietävät etsivänsä linnaa lähistöltä”, hän selitti, ”ja mekin siis todellakin löysimme tänne ihan helposti.”
”Mutta…?”
”Mitä tämä hälinä tarkoittaa?” Vash sanoi astuessaan keittiöön ja Elise kiirehti välittömästi hänen luokseen pyyhkien jauhoisia käsiään hameensa helmaan. Feliks alkoi kuitenkin selittää tilannetta ennen kuin nainen ehti sanoa mitään.
”Tänne on tulossa ilkeitä ihmisiä”, hän sanoi nopeasti, ”he yllättivät minut väijytyksestä, jonka olivat siis tehneet sinua varten.” Toisin kuin Elise ja Toris, jotka olivat olleet varovaisia ja epäileviä Feliksen hädän suhteen, Vash reagoi täysin eri tavalla. Miehen katse kovettui ja ilme kiristyi, kun hän kuuli uutiset. Feliks ehti tuskin sanoa viimeistä sanaa, kun Vash käännähti ja marssi ulos keittiöstä.
”Pysykää täällä”, hän tokaisi ennen kuin katosi paikalta, ”minä tarkistan asian.” Feliks olisi luultavasti lähtenyt hänen mukaansa, mutta Toris esti häntä tarttumalla kiinni hänen kädestään. Kolmikko odotti keittiössä aivan hiljaa kunnes Vash palasi takaisin entistä synkempi ilme kasvoillaan.
”Olit oikeassa”, hän tokaisi ja tarttui kiinni sisarensa kädestä. Hän ei sanonut sanaakaan enää johdattaessaan heitä nopeasti kohti linnan kellarikerrosta. Feliks ja Toris kulkivat perässä yrittäen pysyä mukana nopeassa tahdissa, etteivät eksyisi jonnekin sokkeloihin.
”Mutta entä suojaukset?” Elise kysyi, kun Vash ei tarjonnut mitään sen suurempaa selitystä.
”He ovat jo löytäneet linnan”, mies totesi nopeasti ja vilkaisi sisartaan pysähtymättä kuitenkaan hetkeksikään, ”loput loitsut vain pidättelevät heitä sen verran, että ehdimme paeta.”
”Veli…”
”Ei hätää, Lis, minä pidän sinusta huolen”, Vash sanoi päättäväisesti, mutta silti kuunnellen ympäristöä hermostuneesti, ”enää vain viikko. Olimme jo niin lähellä.” Feliks ja Toris olivat hiljaa ja seurasivat pitäen samalla silmällä heidän selustaansa siltä varalta, että tunkeilijat pääsisivät heidän jäljilleen nopeammin kuin he kuvittelivat. Kukaan ei kuitenkaan ilmestynyt heidän peräänsä ja he ehtivät nopeasti syvälle linnan kellareihin. Vash pysähtyi yhden aivan normaalin näköisen seinän eteen ja tökki jotain hetken kunnes seinä liikahti hieman paljastaen kapean raon, josta ihminen mahtui juuri ja juuri kulkemaan läpi. Hän nappasi pari lähistöllä lojuvista lyhdyistä mukaansa ja viittoi muita kiirehtimään raon lävitse seinän toiselle puolelle. Elise meni ensimmäisenä luottaen veljeensä ja Toris sekä Feliks seurasivat häntä. Vash oli viimeinen ja hän sulki seinän taas jäljessään.
Hetken he olivat täysin pimeässä ja kaikki pienimmätkin äänet olivat yhtäkkiä aivan liian voimakkaita. Toris pystyi kuulemaan selvästi kaikkien hengityksen ja hän jopa vannoi kuulevansa vieressä seisovan Feliksen sydämen lyönnit. Pimeys kuitenkin väistyi hieman, kun Vash onnistui sokkona kaivamaan tulukset taskustaan ja iskemään sen verran kipinää, että sai ensimmäisen lyhdyn sytytettyä. Hän ojensi sen Eliselle ja sytytti nopeasti myös toisenkin lyhdyistä. Sitten hän katsoi pientä joukkoa hetken arvioiden ennen kuin puhui.
”Oliko siinä joukossa yhtäkään noitaa?” hän kysyi Felikseltä, joka mietti hetken, mutta pudisti sitten päätään, ”hyvä. Sitten meillä on enemmän aikaa ennen kuin he löytävät tämän reitin. Tulkaa.” Hän lähti kävelemää pitkin kapeaa, mutta selvästi huolella kaivettua, käytävää. Tilaa oli juuri tarpeeksi, että he pystyivät kävelemään selkä suorana, ja kiviset seinät olivat hieman kosteat ja huokuivat kylmyyttä. Elise värähti hieman ja sanaakaan sanomatta Vash riisui takkinsa ja antoi sen hänelle.
”Minne me olemme menossa?” nainen kysyi hiljaa, sillä ahtaassa käytävässä kaikki äänet tuntuivat voimakkaammalta.
”Jonnekin, jossa voimme piileskellä viikon”, Vash vastasi, mutta hänen epävarma äänensä paljasti, ettei hänkään aivan varmasti tiennyt, missä se paikka oli, ”tämä tie vie meidät vuoren toiselle puolelle. Voimme jatkaa sieltä johonkin suuntaan.”
”Onko matka niinku pitkäkin?” Feliks kysyi ja Vash pudisti lyhyesti päätään.
”Vain muutaman tunnin”, hän vastasi, vaikka monien mielestä se kuulosti pitkältä matkalta, ”voimme pysähtyä puolessa välissä hetkeksi.” Tämän jälkeen he kaikki vaikenivat ja kävelivät hiljaisuuden vallitessa siihen asti kunnes Vash ilmoitti heidän pysähtyvän hetkeksi. Kukaan heistä ei ollut varautunut äkkilähtöön eikä heillä ollut eväitä mukanaan. Feliks kuitenkin löysi muutaman makeisen taskustaan ja Vash kaivoi repustaan pari kuivaa leivän palaa, jotka he jakoivat. Seiniin tiivistyneestä kosteudesta he saivat kerättyä sen verran vettä, että pahin jano sammui.
”Minä toivoin, että tämä ei koskaan menisi tähän”, Elise sanoi vaimeasti, kun he olivat viimeistelleet koruttoman ateriansa.
”Tämä ei ole sinun vikasi”, Vash vastasi nopeasti ja hieman äkäisesti, ”se on se typerä laki. Jos sitä ei olisi, me kumpikin olisimme kotona sen sijaan että piilottelisimme. Sinä ansaitset niin paljon enemmän, Lis.” Elise hymyili hänelle hieman yrittäen rauhoittaa äkäisen veljensä.
”Mutta enää ei ole kuin viikko aikaa”, hän totesi, ”kyllä me viikon verran kestämme?”
”Tietenkin”, Vash sanoi heti, ”viikko ei ole mitään siihen kahdeksaan vuoteen, jonka olemme jo olleet piilossa.”
”Kiitos, veli”, Elise sanoi hymyillen ja epäröi sitten hetken katsoen kahta muuta miestä, ”minä olen niin pahoillani, että sotkin teidät mukaan tähän. Veli, minusta heidän on oikeus tietää.” Naisesta tuntui pahalta, että hänen uudet ystävänsä olivat nyt tiukasti mukana hänen ongelmissaan ja että he eivät edes tienneet miksi he olivat nyt maan alla matkalla ties minne. Miehet olivat olleet niin ystävällisiä hänelle, että hänestä ei ollut oikein pitää asioita enää salassa heiltä, mutta hänen veljensä oli eri mieltä.
”Elise…”, Vash sanoi varottavasti, mutta Feliks ehti avata suunsa ennen kuin hän ehti varsinaisesti sanoa mitään.
”Onko tämä siis niinku se hetki, kun te kerrotte että Liechte on siis todellakin Liechtensteinin kuningaskunnan kruununprinsessa ja oikeutettu perijätär?” mies kysyi.
Kaikki kolme kuuntelijaa vaikenivat hämmästyneenä ja jopa hieman järkyttyneenä. Elise tuijotti miestä yllättyneenä, Vash oli sekä yllättynyt että hieman järkyttynyt ja Toris ei tiennyt ketä hän tuijottaisi, joten hän oli hiljaa ja tuijotti kaikkia hämmentyneenä.
”Miten sinä tiedät siitä?” Elise kysyi samalla kun Vash otti uhkaavan askeleen kohti miestä, joka nyt tyynesti naputteli sormiaan käsivarttaan vasten.
”Oletko sinä sittenkin yksi niistä?” Vash melkein huusi päin Feliksen kasvoja, mutta Feliks vain nyrpisti nenäänsä ja pudisti äkäisesti päätään.
”En siis todellakaan”, hän vastasi melkein inhoavalla äänellä, ”minä en koskaan olisi mukana niin älyttömässä asiassa! Liechte ansaitsee tosirakkaansa eikä ketään valtaa himoavaa pyrkyriä!” Vash näytti silti epäilevältä, mutta selvästi vastaus sekä siihen liittynyt tunnelataus oli vakuuttanut hänet. Hän perääntyi takaisin Elisen vierelle ja risti käsivartensa rinnalleen.
”Johtuiko se siitä peilistä?” Elise kysyi muistaen yhtäkkiä pienen taskupeilin, jonka Feliks oli hänelle aiemmin näyttänyt, ”sen takia sinä tiesit, kuka minä olen? Mikset koskaan sanonut mitään?”
”Niin, joo, se peili. Kyllä, joo”, Feliks mutisi, mutta jokin hänen sanoissaan kertoi Torikselle, että hän valehteli. Kukaan muu ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan ja Toris oli liian hämmentynyt käsittääkseen asiaa kunnolla tai sanoakseen mitään.
”Minä en sanonut mitään, koska minä ajattelin että se on niinku salaisuus”, Feliks jatkoi, ”eikä sillä todellakaan ollut väliä.” Nyt Elise hymyili hänelle.
”Kiitos”, nainen sanoi ja hän todellakin tarkoitti sitä.
”Tuota”, Toris sanoi, kun tilanne hiljeni taas hetkeksi, ”voisiko joku selittää minullekin, mitä täällä oikein tapahtuu?”
”Sama se kai nyt on”, Vash mutisi ja viittasi sitten sisartaan kohti kumartaen hieman kuin paraskin hovimies, ”saanko esitellä, rakas sisareni ja Liechtensteinin kruununprinsessa sekä kruunaamaton kuningatar Elise Zwingli aus Liechtenstein.” Elise hymyili ja nyökkäsi arvokkaalla tavalla tarttuessaan kiinni veljensä kädestä.
”Ja tämä on minun rakas veljeni, Helvetian rajaläänin prinssi ja kreivi Vash Zwingli”, hän sanoi, ”olen pahoillani, että pidimme oikeat taustamme salassa, mutta meidän oli pakko.” Toris, joka oli jossain määrin tottunut aatelisiin, mutta oli siltikin hämmästynyt tajuttuaan olevansa kuninkaallisten seurassa, tuijotti heitä hetken ennen kuin tokeni ja kumarsi syvään punastuen samalla hieman. Feliks ei kumartanut, hän vain tutki kynsiään lyhdyn himmeässä valossa.
”Minä arvasin, että te olisitte aatelisia, mutta en koskaan ajatellut…”, hän sanoi sopertaen hieman jännityksensä vuoksi, ”anteeksi, jos olen ollut ajattelematon ja tehnyt jotain väärin.” Elise henkäisi ja kiirehti vakuuttamaan miehelle, ettei tämä ollut tehnyt mitään väärää ja että hänen pitäisi edelleenkin suhtautua heitä kohtaan aivan, kuten oli tehnyt tähän asti. Feliks ehti kuitenkin sanoa oman mielipiteensä ennen häntä.
”Älä viitsi, Liet”, mies totesi, ”he ovat ystäviä! Ei ystäviä kumarreta.”
”Hieman yksinkertaisesti sanottu, mutta niin se on”, Elise myönsi hymyillen hieman nolona, ”mutta jospa me kertoisimme koko tarinan, niin ymmärrätte sitten tilanteen paremmin. Eikö niin, veli?” Vash mutisi jotain myöntävän kuuloista ja totesi sitten, että he voisivat aivan hyvin puhua samalla, kun kävelisivät. Matkaa oli vielä jäljellä vaikka kuinka ja heillä ei ollut koko yötä aikaa.
”Minun kotimaassani hallitsija on aina kuningatar”, Elise aloitti tarinansa puhuen matalalla äänellä ja pidellen lyhtyään korkealla niin että se valaisi hänen kasvonsa, ”siksi minä olen perijä, vaikka veljeni on minua vanhempi. Meillä on myös muitakin lakeja liittyen vallan periytymiseen. Oletteko koskaan kuulleet prinsessa ja puoli valtakuntaa -laista?”
”Joskus ohimennen”, Feliks vastasi, mutta Toris pudisti päätään.
”Se on typerä laki”, Vash sanoi vihaisesti heidän edeltään, ”jos edellinen kuningatar kuolee ennen kuin kruununprinsessa on täysi-ikäinen, prinsessasta ei tule heti hallitsijaa vaan vapaata riistaa kaikille hölmöille, jotka havittelevat valtaa ja ovat valmiita tekemään muutaman älyttömän tehtävän sen eteen.” Elise hymähti ja kurotti taputtamaan veljensä käsivartta rauhoittavasti.
”Hän sanoi sen hieman kärjistetysti, mutta sitä se oikeastaan on”, nainen totesi, ”vanhempamme kuolivat kun olin kymmenenvuotias eli laki astui voimaan sillä hetkellä. Kukaan ei tiedä, miksi tai milloin laki laadittiin ja se on oikeastaan vain perinne. Kruununprinsessan olisi odotettava kahdeksantoistavuotispäiväänsä ennen kuin voisi nousta kuningattareksi ja sinä aikana kuka vain voisi vaatia hänen kättään suoritettuaan vaaditun määrän urotekoja.”
”Aivan kuten sanoin”, Vash totesi, ”se on typerä laki.”
”Ehdottomasti samaa mieltä”, Feliks sanoi kuulostaen aivan yhtä ärtyneeltä kuin Vashkin. Toris katsoi heitä edelleen hämmentyneenä.
”Ymmärsinkö oikein”, hän kysyi ja katsoi Eliseä, ”jos joku olisi suorittanut ne kaikki uroteot, sinun olisi pakko naida hänet?” Elise nyökkäsi vakavana samalla kun Vash kirosi hiljaa.
”Ongelma on se, että joku teki ne kaikki”, mies ärähti ja puristi kätensä nyrkkiin pidätellen raivoaan, ”se ällöttävä, typerä, saastainen nuljaska…”
”Veli!”
”Minä saan haukkua häntä niin paljon kuin haluan”, Vash murahti, ”tiedätkö, mitä hän sanoi kun olin tänään kotona? Hän vihjaisi, että minä olisin tehnyt sinulle jotain eikä valtakunnalla oikeasti edes ole kuningatarta enää!”
”Veli, rauhoitu”, Elise pyysi, ”se mies ei koskaan tule saamaan minua ja, kun istun valtaistuimella, ensimmäinen tehtäväni on erottaa hänet hovista.”
”Minä tiedän, Lis”, Vash mutisi, ”mutta aion vihata häntä kuitenkin.”
”Minäkin aion siis todella vihata sitä tyyppiä”, Feliks totesi jälleen väliin, ”eikö niin, Liet? Sinäkään et pidä hänestä?” Toris oli yrittänyt kaikin voimin pysyä keskustelussa kärryillä, mutta hän kuitenkin nyökkäsi.
”En usko, että pitäisin hänestä”, hän totesi, ”tuntuu niin väärältä, että jonkun pitäisi mennä naimisiin jonkun kanssa vain sen takia, että laki sanoo niin.” Elise ja Vash nyökkäsivät kumpikin.
”Sen takia minä vein sisareni turvaan”, mies selitti, ”urotöiden suorittamisen lisäksi pyrkyrin pitää tehdä myös muutama muu asia ja yksi niistä on tuoda henkilökohtaisesti ruusu kruununprinsessalle.”
”Nerokasta!” Feliks julisti, ”kun Liechte on piilossa, ei kukaan voi tuoda hänelle ruusua koska kukaan ei edes tiedä missä hän on!” Vash nyökkäsi ja näytti selvästi tyytyväiseltä saatuaan arvostusta idealleen.
”Minä olen myös pitänyt hovin ajan tasalla Elisestä ja hoitanut asioita kotimaassamme”, mies totesi, ”muutamat aateliset ovat samaa mieltä kuin mekin ja vastustavat sisareni ja sen iljettävän miehen liittoa, joten me emme ole aivan yksin.” Feliks nyökkäili tyytyväisenä sekä hieman innoissaan, mutta Toris näytti mietteliäältä. Hän pohti kuulemiaan asioita aikansa kunnes lopulta avasi suunsa.
”Onko myös muita keinoja estää häät?” hän kysyi, ”tarkoitan että jos tämä ei toimikaan niin onhan joku muukin keino?”
”On”, Elise sanoi, kun Vash pysyi itsepäisesti hiljaa, ”lain mukaan liitto ei toteudu, jos jonkin muun valtakunnan kuningashuoneen jäsen esittää vastalauseensa. Liechtenstein on kuitenkin hyvin eristäytynyt ja pieni maa, joten emme ole saaneet yhteyttä muihin kuninkaallisiin kysyäksemme apua.”
”Outoja lakeja teillä”, Feliks mumisi, mutta kukaan ei oikeastaan kuullut häntä.
”Harmi, että lordi Oxenstierna on paroni eikä kuninkaallinen”, Toris totesi, ”hän auttaisi varmasti.”
”Ehkä”, Vash mumisi ja näytti katoavan ajatuksiinsa hetkeksi. Elise hiljeni myös ja vain hymyili ystävilleen kävellessään eteenpäin veljensä perässä.
”Sinun syntymäpäivääsi on siis niinku viikko aikaa?” Feliks kysyi hetken kuluttua ja Elise nyökkäsi heti.
”Viikon päästä minusta tulee kuningatar”, hän sanoi huokaisten hieman.
******
Pitkä, pimeä käytävä päättyi viimein pensaiden taakse piilotettuun suuaukkoon. Vash käski muiden odottaa ja meni itse edeltä tarkistamaan, että kaikki oli kunnossa. Hän kuitenkin palasi jo muutaman minuutin jälkeen ja viittoi heitä seuraamaan häntä nopeasti. He kulkivat hetken vuoren rinteellä avautuvaa niittyä pitkin, mutta poikkesivat sitten metsään ja sulautuivat sen varjojen joukkoon. Yö oli jo pitkällä ja yksinäinen pöllö huhuili jossain kauempana tuoden edes jotain elämää muutoin hiljaiseen metsään.
Vash, joka oli jo jonkin aikaa näyttänyt siltä että kävi sisäistä kamppailua itsekseen, teki viimein päätöksensä ja pysäytti joukon hetkeksi kertoakseen sen.
”Minä olen pohtinut vaihtoehtoja”, hän aloitti tyynellä äänellä, ”ja tullut siihen lopputulokseen, että meidän on parasta palata kotiin Liechtensteiniin.” Elise näytti hieman huolestuneelta kuultuaan hänen sanansa ja hän rypisti mekkonsa helmaa sormiensa välissä.
”Oletko varma?” hän kysyi hiljaa, ”entä se mies…?”
”Me saamme sinut sisälle linnaan ilman, että kukaan huomaa”, Vash sanoi, ”sinun täytyy vain pysyä viikko hiljaa yhdessä huoneessa, mutta uskon että pystyt siihen.”
”Tietenkin pystyn”, Elise vastasi välittömästi. Hän luotti veljeensä, joten hänen huolensa katosi pian jättäen jälkeen vain päättäväisyyttä. Vash katsoi häntä hyväksyvästi ja ylpeästi ennen kuin käänsi katseensa kahteen mieheen, jotka odottivat hiljaa lähellä.
”Ja te kaksi”, Vash sanoi, ”te ilmeisesti tunnette hovitapoja?”
”Joo, tietenkin”, Feliks vastasi epäröimättä hetkeäkään ja antamatta Toriksen huomauttaa, että oikeastaan he eivät tunteneet hovitapoja sillä heidän työnantajansa tuskin tunsi niitä täysin itsekään.
”Hyvä. Tarvitsen apuanne”, Vash sanoi ja Feliks ja Toris kumpikin vastasivat nopeasti, että miehen täytyisi vain kertoa heille kuinka he voisivat olla avuksi, ”en luota linnan palvelusväkeen. Palvelijoita on niin paljon ja aina löytyy joku, joka on valmis myymään jopa oman kunniansa parista kuparikruunusta.”
”Mitä meidän pitäisi siis tehdä?” Toris kysyi. Hän oli silti hieman hämmentynyt saatuaan totuuden selville, mutta hän oli oppinut todella pitämään Elisestä ja halusi auttaa. Feliks tunsi aivan samoin ja lisäksi hän ei todellakaan hyväksyisi väärää avioliittoa Liechtensteinin nuorelle kuningattarelle. Ei varsinkaan kun hän oli nähnyt jo niin paljon vaivaa löytääkseen naisen tosirakkaan.
”Soluttautukaa palvelusväkeen”, Vash vastasi yksinkertaisesti, ”pitäkää silmällä tilannetta, auttakaa sisartani ja olkaa kuin mikään ei olisi hullusti.” Feliks virnisti kuullessaan pyynnön ja hän laski kätensä Toriksen käsivarrelle pidellen tiukasti ystävästään kiinni.
”Sen me siis todellakin osamme”, hän sanoi itsevarmalla äänellä.
A/N: Oliko kukaan edes hieman yllättynyt?
Mulla oli vähän vaikeuksia selittää "prinsessa ja puoli valtakuntaa -lakia" tarpeeksi selkeästi, joten anteeksi, jos en onnistunut... Pointti on kuitenkin se että se on aivan älytön laki. Ja se kiero nuljaska on muuten sitten oc, että ei tartte pelätä että olen antanut jollekulle pahiksen roolin. Mulla oli asiasta jopa pieni ongelma, koska toisaalta en haluaisi käyttää oc-hahmoja, mutta en myöskään halua tehdä kenestäkään pahista koska Hetaliassa ei ole pahiksia ja mä tavallaan taisin jo antaa roolin lähes kaikille hahmoille. Kysykää ihmeessä, jos jokin asia tuntuu oudolta, käsittämättömältä tai täysin pöljältä.
Helvetia on Sveitsin latinankielinen nimi, joten Vashista tuli sujuvasti Helvetian prinssi ja kreivi. Musta oli muuten tosi hauskaa kääntä tämä asia päälaelleen ja tehdä Liechtensteinistä se "tärkeämpi".
Puolan ongelmat ja sydänsurut unohtuivat tässä luvussa hetkeksi taka-alalle, mutta ei hätää. Niihin palataan vielä!
Seuraavan luvun nimi on: Tehkää tietä kuningattarelle! Se on muuten luultavasti toiseksi tai kolmanneksi viimeinen luku. Pandoran mittaan tää fikki ei siis yllä, mutta Kaunotarta pitempi siitä näyttää tulevan.
-
Sorii.. on muutama luku jäänyt kommentoimatta.. mutta korjaan asian nyt :)
Jep tuo tarina tai sen raamit kyllä istuisivat hyvin Herra van de Hollandille
luku 4: Voi Toris, on sitten söpö epävarmuudessaan hypätä aatelisten kenkiin, vaikka ymmärrän ettei se varmasti helppoa ole, varsinkaan jos toinen menee kuin vettä vaan. Alan kyllä epäillä et Feliks oli oikiastikki puolan prinssi/prinsessa, ja että se mies jonka kanssa se jutteli, oli joku sen neuvonantaja tai siihen suuntaan, sen verran tuttavallisia olivat :-\
Monacosta tuli jotenkin lämmin ja äidillinen tunne.. tai oikeastaan isoäitimäisen ja tätimäisen sekoitus, sellainen huolehtija ja suuri sydäminen :) Ihana
Toki mielenkiintoisten tyyppien on poistuttava juhlista huomiota herättämättä mutta sitä keräävällä tavalla. ::) Hih Toris ja Feliks tanssi<3
Luku 5.:Vyralla on varmasti taskussaan joku luntti mistä se katsoo mitä milloinkin on soveliasta tapahtua, kun satuja sekoitellaan.. Mahtavasti olet saanut näitä tänne ujutettuakin ja aivan luontevasti.”Hän on erityinen”, Toris myönsi ja Feliks mumisi jotain unissaan samalla kuin painoi kasvonsa paremmin Toriksen kaulaa vasten, ”et uskokaan kuinka paljon kaaosta hän saa joskus aikaan. Lyön vaikka vetoa, että kaikilla kotona on ihan tylsää, kun hän ei ole aiheuttamassa hämmennystä.
mutta onhan siellä italia, vaikka sanotaanhan sitä "mitä useampi kokki sen, sakeampi soppa".
Hauska yksityiskohta tuo et Tim osaakin kehrätä kultaa ja tokihan sitä infaatiota sietäisi ajatella, kätevä taito joo, mutta kukapa sitä nyt olisi miettinyt syvällisemmin sen vaikutusta talouteen, liikaa matikkaa.. Olisi Timkin nyt vain antanut (turhien) varoitusten mennä, nyt Feliks epäilee totuutta ja on enempi hukassa. vaikka ymmärrän van de Hollandia jos hermoille kävi. Toki peilit valehtelevat, en kiellä sitä. Reppana :'( '
Olisihan sille kissalle varmaan voinu sitä sormusta jotenkin käyttää.. kysyä Lukakselta ja Timiltä apua :P
Luku 6: Feliksille sitä sattuu ja tapahtuu (ja muille siinä sivussa). Vasikka ja Koń ovat sitten ihana parivaljakko<3 Lilojen lehmien luoattamus Końiin on jotenkin söpöä, vaikkakin minusta tuntuu että lehmät pitävät ponia jotenkin päästään/mielestään? vajaana. Tai jotenkin hyvin traumatotisoituneena , koska tällä ei ole sarvia ja sorkkia eikä se osaa lehmää ja joka tavallaan "kuntoutuu" vassun seurassa..ja häntäkin on monena palasena(jouhet) :D tykkään näitten eläinten ajtuksista ja ajatustyyleistä.
Täysikasvuinen lila lehmä tuijotti ilkeästi rosvoa pensaiden yli ja sen takana oli monta muutakin lehmää, joita kukaan ei näyttänyt oikein iloiselta sillä hetkellä
Mie niin voin kuvitella tämän näyn ;D Ihastuttava mielikuva liilasta lehmästä keskellä vihreää ryteikköä<3
Feliksin tapa udella sisarusten menneisyydestä ja höläytellä totuuksia kysymyksinä :D Toris parka saa vielä hävetä silmät päästään kun toinen päästelee sammakoita suustaan, ihan varmasti saa. Helpotuin että se öykkäri on joku oc, ei sopisi kellekään hahmolle, ne on kaikki omalla tavallaan symppiksiä.Liechtenstein on kuitenkin hyvin eristäytynyt ja pieni maa, joten emme ole saaneet yhteyttä muihin kuninkaallisiin kysyäksemme apua.”
mutta eikö egnlanti ole melko lähellä? Ja nyt se peili hyötykäyttöön ja Timiltä kysymään :D oikeastaan he eivät tunteneet hovitapoja sillä heidän työnantajansa tuskin tunsi niitä täysin itsekään.
Osuvaa, ihan näin ruotsalaisuuden päivänäkin vielä ;D Jessus meinasin tippua tuolilta tuon luettuani.
Tim on joka paikassa XD
hamsu
-
Heips!! Saat (jälleen) superlyhyen komman, anteeksi. Ainakin tiedät että luen tätä :') Kyllä nyt on surullinen olo Puolan kannalta. Ihanan ovelasti jotenkin sait ne mukaan niin luontevasti! (Herranjesta, on muuten tosi kummalisen näkoinen lause...) Mua edelleen järkyttää se, että kaikki suhtautuu milka-lehmiin niin välinpitämättömästi O.O Ne on hei MILKA-LEHMIÄ!
Hienosti keksit Elisen ja Vashin ongelman. Mä vaan aattelin että ne elää vuorilla eristyksissä ihan huvikseen... Juu...
Jännityksellä odotan jatkoa, liian jänniä kohtia ^^"
Menolly <3
-
Nyt selvisi mihin Vash menee! Ajattelinkin että Elise voisi olla prinsessa mutta jostain syystä mun mieleen ei tullut että Vash olisi prinssi vaikka nämä kaksi ovatkin sisaruksia. Rakastuin yhä enemmän tuohon pieneen lila vasikkaan, se on vain niin ihana, mistäköhän sellaisen voisi löytää olisi kiva mennä katselemaan sitä.Jänniä nuo kuninkaallisten perimys säännöt, joskus perillinen on esikoinen, toisinaan se menee sukupuolen mukaan tai sitten pitää mennä naimisiin jotta saa kruunun. Sitten on vielä lukemattomia muita perimisehtoja ja sääntöjä, tuntuu aivan siltä että kuninkaalliset tykkää laittaa ärsyttäviä ehtoja nuorempien ja tulevien sukupolvien kiusaksi.
Minä vain niin rakastan noita liloja lehmiä, varsinkin tuota pientä ja ihanaa vasikkaa. Tässä ficissä on ollut mukavaa että on seurattu vasikan elämää mutta myös urhean ratsun Kon tuonut tähän juoneen vain mukanaan jotain.
Feliks oli oma lumoava itsensä, jännityksellä jään kyllä odottamaan miten hän ja Toris sulautuvat muiden Palvelijoiden joukkoon. Jostain syystä en usko tämän toisen henkilökunnan olevan aivan niin mielenkiintoista väkeä kuin Berwaldin linnassa on. Tosin nyt jäin odottamaan innolla sitä että Feliks päätyy pohtimaan omia tunteitaan, sillä sellaiset hetket auttaa pääsemään todella syvälle.
Tuosta epämiellyttävästä Elisen kosijasta, itse en pidä mutta syy taitaa olla se, etten kannata avioliittoja jollei niitä solmita puhtaasti molempien osapuolien tahdosta. Tällaiset pahikset tekevät tarinan juonesta aina jotenkin maukkaan, heidän mielenliikkeensä ovat aina niin erilaisia kuin näiden perus hyvisten, tosin Elizen kosijapahiksesta en pidä, vaikka muuten joskus saatankin pahiksista pitää.
”Meillä on väärä mies”, paperia tutkiva rosvo lopulta totesi synkästi.
”Ei voi olla!” toinen sanoi, ”kuka muu muka liikkuisi täällä ja tämä tyyppi suorastaan löyhkää aateliselta.”
”Hiusten väri on oikea, mutta silmien väärä”, ensimmäiseksi puhunut totesi osoittaen köytettyä miestä, ”ja kuvaus ei muutenkaan täsmää.”
Nyt mua alkoi toden teolla kiinnostamaan että ketäs täällä oltiin väijymässä ja ennen kaikkea miksi? Taidan vähän arvailla että ketä rosvokopla vaani, mutta se keneltä he ovat ne ohjeet saaneet mietityttää kyllä kovasti. Löyhkää aateliselta oli mielenkiintoinen ilmaus ja takerruin siihen heti, sillä olen tässä miettinyt tuota aatelisarvoa ja sitten sitä että voisikohan joku kenties haistaa aatelisuuden.
-
Heh, viimeinkin sain pari iltaa vapaaksi, että ehdin kirjoittaa! Oli muuten aikamoinen yllätys tulla paikalle ja nähdä, että niin monessa mun fikissä oli uusia kommia <3 Kiitos paljon ja anteeksi, että en vastaa jokaiseen erikseen... Ne kuitenkin piristivät päivää todella paljon!
hamsu: Kiitos!
Tietenkin Tim on joka paikassa. Mulla on pakkomielle Hollantia kohtaan...
Menolly: Kiitos! Lyhytkin komma on ihana komma <3
Kuolotar: Kiitos! Mä voin tämän varmaan kertoo, kun ei se tule esille enää tässä. Ne tyypit oli väijymässä Sveitsiä, koska jos se olisi kaapattu niin Elisen olisi ollut pakko ilmaantua ihmistenilmoille.
Yllättävää ja hienoa muuten miten suuren suosion Milka-lehmät ovat saaneet :D Ikävä kyllä ne eivät varmaan esiinny enää muualla kun loppukohtauksessa.
Tässä sitten uusi luku~!
Seitsemäs luku: Tehkää tietä kuningattarelle!
Toris väisti ohikiitävää tarjoilijaa, joka kiirehti ruokasalin ja keittiön väliä vieden suussa sulavia herkkuja hovin aatelisten päivällispöytään ja tuoden takaisin tyhjiä lautasia. Keittiö oli täynnä meteliä ja kiireisiä ihmisiä. Kattilat porisivat liedellä, kokki huusi äkäisiä käskyjä ja ilmassa leijui valmistuvan ruuan herkullinen tuoksu. Keittiö oli myös tuskaisen lämmin liesistä hohkavan kuumuuden ja ihmispaljouden vuoksi, ja se sai Toriksen jälleen pakenemaan paikalta mahdollisimman nopeasti.
Viimeisen viikon aikana hän oli oppinut todella hyvin sen, että Berwaldin linna oli selvästi maailman paras työpaikka. Liechtensteinin kuninkaallinen linna oli ensinnäkin paljon isompi ja samoin useammat palvelijat hoitivat sitä ja sen asukkaita. Berwaldin linnassa palvelijoita ei enimmilläkään ollut kymmentä enempää, joten vaihdos monituhatpäisen palvelija-armeijan riveihin oli lievästi sanottuna shokki Torikselle. Hän myös tunsi ikävöivänsä kotiin ja kaipaavansa ystäviään, jotka varmasti jo odottivat viestiä heiltä. Tässä suuressa linnassa kaikki ylimmät palvelijat vain huusivat ja jakoivat käskyjä tiuskien eikä rangaistuksissakaan säästelty, jos jokin ei sujunut niin kuin palvelusväen johtajat halusivat. Berwaldin linnassa taas Eliza itse oli yleensä ensimmäinen sekoittamassa paikkoja eikä hän välittänyt olla ankara johtohahmo tai aina edes hyvä esimerkki. Keittiössäkään ei siellä huudettu vaan se toimi palvelijoiden kokoontumispaikkana, jonne he usein kerääntyivät illalla hetkeksi ja pitivät yhteistuumin uteliaan Berwaldin poissa. Toris vilkkaisi naamapunaisena karjuvaa kokkia ja mietti mielessään, että miten erilaista oli seurata aina rauhallisen Ludvigin ja hänen apunaan työskentelevän pirteän Felicianon touhuja keittiössä. He eivät koskaan karjuneet. Paitsi tietenkin Ludvig silloin tällöin saattoi käskeä hieman voimakkaammin kaikkia rauhoittumaan, mutta yleensä vasta sitten kun siihen oli todella aihetta eikä hän aina edes onnistunut asiassaan.
Toris käveli joutuisin askelin keittiöstä poispäin ja tarkisti varoen, että hänen takkinsa alle piilotettu eväsnyytti oli vielä paikoillaan. Viikon aikana hän oli myös oppinut yllättävän taitavaksi varkaaksi eikä kukaan huomannut kuinka hän vei aina välillä hieman ruokaa keittiöstä. Hän kuitenkin teki kaikkensa ollakseen varovainen, sillä hänen kiinnijäämisensä saattoi myös johtaa Elisen paljastumiseen.
Päästyään hieman hiljaisimmille käytäville, Toris rentoutui ja henkäisi syvään. Hänen askeleensa olivat kuitenkin edelleen nopeita ja hän vilkaisi välillä ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan seurannut häntä. Hän oli tosin pukeutunut täsmälleen samanlaiseen univormuun kuin muutkin palvelijat, joten jos joku hänet näkisi, he pitäisivät häntä vain tehtäviensä pariin kiirehtivänä hovipoikana. Toris ei kuitenkaan ollut aivan normaalilla asialla. Hän kierteli hetken käytäviä pitkin, kunnes tuli erään koruttoman oven luokse. Pysähtyen taas hetkeksi hän kuunteli tarkasti, ettei ketään ollut lähistöllä ennen kuin koputti oveen kolme kertaa.
”Toris?” Elisen ääni kysyi kuiskaten ja Toris koputti vielä kahdesti, minkä jälkeen oven lukko naksahti auki. Hän astui sisään ja hymyili tulevalle kuningattarelle tervehdykseksi ennen kuin lukitsi taas oven takanaan.
”Hei Elise”, hän sanoi ja kaivoi heti kätkemänsä ruokapaketin esiin, ”miten olet voinut?”
”Hyvin”, nainen vastasi ottaessaan miehen tarjoaman nyytin käsiinsä, ”oi, kiitos! Tämä on minun suosikkiani.” Hän kantoi tuomiset pienelle pöydälle ikkunan viereen ja viittoi Torista istumaan häntä vastapäätä. Mies teki, kuten hän toivoi ja vilkaisi mekkoa, jonka kirjailun parissa nainen oli selvästi työskennellyt juuri ennen kuin Toris oli tullut paikalle.
”Se on vähintä mitä voin tehdä”, Toris vastasi, ”olet saanut tämän jo melkein valmiiksi.” Elise nyökkäsi tyytyväisenä ja alkoi syödä yhtä miehen tuomista pasteijoista. Yksi huono puoli piilossa olossa oli se, että hän ei voinut käydä vain hakemassa ruokaa itselleen silloin kuin huvitti, mutta onneksi he olivat pian oppineet kuinka saivat tuotua sitä hänelle ilman että kukaan huomasi.
”Aion pukea sen päälleni kruunajaisissa”, Elise vastasi, ”ja se on jo huomenna! Vain yksi yö ja minun ei tarvitse piilotella enää.” Toris hymyili hänkin ja nyökkäsi.
”Minä kuulin jo huhuja ’prinsessan paluusta’”, hän kertoi, ”palvelusväki on aivan innoissaan.” Elise naurahti ja pyyhkäisi sormensa lautasliinaan ennen kuin poimi toisen pasteijan itselleen.
”Toivottavasti he ovat innoissaan myös kruunajaisten jälkeenkin”, hän totesi, ”oletko muuten kuullut mitään veljestäni?” Toris pudisti heti päätään. Vash oli silti korkeassa asemassa hovissa, vaikka hänen maineensa olikin hieman tahraantunut Elisen katoamisen jälkeen, joten palvelijana Toriksella ei ollut mitään asiaa hänen lähelleen. Vash myös pysyi poissa Elisen luota, jotta ei olisi herättänyt mahdollisten vakoojien mielenkiintoa. Feliks toimi välittäjän sisarusten välillä ja piti huolen siitä että kaikki tiesivät, mitä oli tapahtumassa, mutta että asia pysyi myös salassa suurelta yleisöltä. Aina välillä Toris näki ystävänsä loruilevan hiljaa peililleen ja katsovan sitten kuvajaista tarkasti ennen kuin sulki peilin taas ja kieltäytyi kertomasta Torikselle, mitä se oli hänelle näyttänyt.
Toris jutteli Elisen kanssa vielä hetken, mutta hän ei voinut viipyä pitkään. Huolimatta linnan runsaasta palveluskunnasta, ennemmin tai myöhemmin joku alkaisi etsiä häntä eikä Toris halunnut ylimääräistä huomiota itseensä.
”Nähdään huomenna”, mies toivotti Eliselle ennen kuin livahti ovesta käytävän ja liittyi takaisin lukemattomien palvelijoiden joukkoon. Joskus Toris ihmetteli, miten helppoa heidän soluttautumisensa oli ollut. Feliks oli vain väärentänyt heille suosituskirjeet, joiden avulla he olivat saaneet työpaikat lähestulkoon välittömästi, kun olivat vaan astuneet sisään linnaan porteista. Toris oli ollut hieman epäilevä, kun Feliks oli väärentänyt suosituskirjeisiin Polonian kuningashuoneen sinetit, mutta mies oli vain selittänyt että he tarvitsivat paikat nopeasti ja Polonian tunnetusti vaativan kuningasperheen hyvillä suosituksilla paikka aukeni aivan mistä vain. Ainakin Feliks oli ollut oikeassa, vaikka Toris oli silti huomauttanut hieman myöhemmin, ettei hän edes tiennyt millaista Poloniassa oli.
”Sano vain että se on siis niin nätti paikka”, Feliks oli vastannut hieman välinpitämättömällä äänellä samalla kun tutki uutta univormuaan arvioiden, ”ja että kaikkien pitäisi todellakin vierailla siellä, paikalliset ovat kivoja ja silleen.” Toris oli huokaissut ja pudistanut päätään, mutta keksinyt kuitenkin pari ympäripyöreää valhetta uusille ja uteliaille työkavereilleen kerrottavaksi.
”Feliks”, Toris kuiskasi, kun he myöhemmin nukkuivat vierekkäisillä patjoilla, ”onko jokin vialla?” Berwaldin linnassa he jakoivat huoneen kahdestaan, mutta Liechtensteinin kuninkaallinen linna ei tarjonnut palvelusväelleen aivan niin upeita tiloja. He nukkuivat isossa huoneessa kymmenen muun palvelijan kanssa ja heidän sänkynsä olivat oikeastaan vain lattialle heitettyjä olkipatjoja, joista jokainen sai valita mieleisensä.
”Ei”, Feliks kuiskasi takaisin, mutta jatkoi kuitenkin levotonta pyörimistä patjan päällä. Toris ei ollut nähnyt häntä koskaan ennen niin rauhattomana ja hän ihmetteli hieman, miksi kukaan muu ei herännyt sen takia. Ehkä palvelijat olivat erittäin hyväunisia tai hyvin uupuneita, sillä Toris ja Feliks olivat ainoat hereillä ja huoneen toisesta päädystä kantautui matalaa kuorsaamista.
”Miksi sinä et sitten nuku?” Toris kysyi, ”huomenna on tärkeä päivä.” Hän vältteli sanomasta ”kruunajaispäivä” siltä varalta, että joku kuitenkin kuunteli heitä.
”Minä tiedän”, Feliks vastasi ja nousi polvilleen tutkiakseen patjan pintaa käsillään, ”mutta jokin siis todellakin pistää minun kylkeäni koko ajan. Aivan kuin patjassa olisi iso kivi.” Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään joten hän päästi ärtyneen huokauksen ja pudottautui takaisin mahalleen patjalle.
”Anna kun minä”, Toris tarjoutui ja Feliks kierähti tottelevaisesti patjan toiselle reunalle niin että Toris sai työnnettyä kätensä sen alle. Hetken hän epäili Feliksen vain kuvitelleen kiven, mutta sitten hänen kätensä tavoitti jotain kovaa ja hän poimi sen.
”Herne?” hän sanoi hieman hämmästyneenä viimein tunnistaessaan sen hämärässä, ”se oli vain herne.”
”Täydellistä”, Feliks kuitenkin sanoi ja venytteli nautinnollisesti patjallaan selvästi tyytyväisempänä, ”kiitos, Liet. Se oli siis niin ärsyttävä.”
”Mutta…”, Toris sanoi edelleen hämmentyneenä, ”se oli vain herne.”
”Ärsyttävä herne”, Feliks korjasi häntä ja sulki silmänsä. Toris katsoi häntä vielä hetken, mutta kohautti siten olkiaan ja heitti herneen huoneen nurkkaan. Joskus hän ei edes viitsinyt yrittää ymmärtää ystävänsä monia puolia tai sitä, miten kukaan edes tuntisi olkipatjan alla olevaa pientä hernettä.
Toris nukahti pian Feliksen rauhoittumisen jälkeen, mutta Feliks itse vain esitti nukkuvaa. Hän kuunteli kuinka hänen ystävänsä hengitys alkoi hidastua ja, kun hän oli varma siitä että Toris oli todellakin nukahtanut, hän avasi silmänsä ja nousi istumaan. Hiljaa ja varoen hän hiipi ulos pitäen huolen siitä, ettei kukaan nähnyt hänen lähtöään. Öiseen aikaan linna oli hiljaisempi, vaikka yövuorossa olevat palvelijat ja vartijat liikkuivat käytävillä eikä linna koskaan täysin nukkunut. Feliks oli kuitenkin taitava käyttäytymään niin että näytti siltä kuin olisi suorittamassa jotain tärkeää tehtävää, joten kukaan ei pysäyttänyt häntä. Hän pääsi aivan rauhassa keittiön ohitse ja livahti keittiöpuutarhan kautta muurien toiselle puolelle.
Hänen ei tarvinnut kävellä kauas muureilta, kun hän erotti yksinäistä tammea vasten nojaavan pitkän mieshahmon. Eikä hänen edes tarvinnut miettiä, kuka hahmo oli. He kumpikin tiesivät tasan tarkkaan että tapaisivat juuri sen tammen alla juuri sillä hetkellä.
”Arvasinkin näkeväni sinut täällä”, Tim totesi, kun Feliks oli tarpeeksi lähellä kuullakseen hänet. Hän otti piippunsa suustaan ja kopautti sen tyhjäksi tammen runkoa vasten. Hänen hevosensa laidunsi lähistöllä silti täysissä varusteissa ja miehen miekka roikkuen satulan nupista, mutta vankkureita tai Luxia ei näkynyt missään.
”Minäkin arvasin näkeväni sinut”, Feliks vastasi, ”no?”
”Mitä no?” Tim kysyi tyynesti.
”Oliko se niinku sinun vikasi?” Feliks kysyi, muttei sen enempää tarkentanut mistä hän kauppiasta syytti. Tim työnsi piippunsa takkinsa taskuun ja suoristi kaulaliinansa kaikessa rauhassa ennen kuin vaivautui vastaamaan.
”Oletan, että tarkoitat Liechtensteinin nuoren kruununprinsessan tapausta”, hän sanoi, ”ei, minulla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.”
”Sinä kuitenkin siis tiesit siitä?” Feliks kysyi hieman syyttävällä äänellä.
”Sinäkin tiesit siitä”, Tim vastasi tyynesti.
”Minulla on niinku taikapeili”, Feliks selitti ja Tim tuhahti.
”Minulla on hyvät verkostot ja vuosien kokemus alalta”, hän sanoi, ”sitä paitsi minä olen liikemies, en epärehellinen vallantavoittelija. Minullakin on arvoni ja omatuntoni huolimatta siitä sinnikkäästä huhusta, että olisin täysin tunteeton.” Feliks katsoi häntä silti hieman epäillen, mutta nyökkäsi kuitenkin hyväksyen miehen sanat.
”Minä tarvitsen tietoja”, hän sanoi ja Tim loi häneen pitkän katseen.
”Sinä tarvitset aina jotain”, kauppias totesi hieman kyllästyneellä äänellä, ”eikö sinun peilisi ole kertonut sinulle jo kaiken, mihin sinä minun tietojani tarvitset?”
”Se vastaa niinku vain kysymyksiin, jotka siltä kysytään”, Feliks selitti, ”jos en kysy oikeita kysymyksiä, se ei näytä minulle mitään tai sitten se näyttää jotain aivan turhaa.”
”Tämän takia minä sanoin sinulle, ettei peileihin voi luottaa”, Tim totesi eikä Feliks näyttänyt kovin tyytyväiseltä hänen muistutuksestaan.
”Aiotko siis kertoa minulle jotain hyödyllistä vai pelkästään kiusata?” hän kysyi, ”koska minä voisin olla niinku nukkumassa jo.” Tim näytti hieman huvittuneelta toisen miehen kiukunpuuskan vuoksi.
”Ja, ja, rauhoitu”, kauppias sanoi, ”minä en edes tiedä, miksi silti edes viitsin auttaa sinua, mutta tässä minä silti olen. Luulitko oikeasti, että vaivautuisin paikalle keskellä yöllä vain huvikseni?” Feliks katsoi häntä ensin pitkään ja kohautti sitten olkiaan.
”Minusta sinä todellakin näytät tyypiltä, joka tykkää hengata epäilyttävissä paikoissa keskellä yötä”, hän sanoi rehellisen mielipiteensä ja Tim huokasi syvään painaen sormensa hetkeksi otsalleen aivan kuin pelkkä ele olisi voinut torjua päänsäryn, jonka hän tunsi jo tulevan.
”Sano nyt vaan, mitä haluat tietää”, hän mutisi.
”Mitä se mies suunnittelee?” Feliks kysyi heti. Epämääräisestä kysymyksestä huolimatta Tim ei näyttänyt pohtivan vastausta kovin pitkään. Hän tosin oli hetken hiljaa ja katseli puolihuolimattomasti mustan ratsunsa laiduntamista ennen kuin vastasi.
”Oletan että tarkoitat lordi Böseä, joka kovasti tavoittelee jäsenyyttä Liechtensteinin kuningashuoneesta”, mies sanoi ja haroi jo valmiiksi pystyjä hiuksiaan toisella kädellään, ”hän juonittelee. Se taitaa olla hänen lempiharrastuksensa, koska hän tekee sitä aika paljon.”
”Voisitko kertoa niinku tarkemmin?” Feliks kysyi ja Tim loi häneen epäilevän katseen.
”Eikö se sinun peilisi kertonut sinulle yhtään mitään?” hän kysyi, mutta jatkoi sitten nopeasti, koska Feliks näytti uhkaavasti siltä, että voisi vaikka alkaa hankalaksi, ”hän on tällä hetkellä kartanossaan vähän matkan päässä. Hän tietää, että kruununprinsessa Elise ei ole enää vuoristolinnassa. Tosin hän ei taida tietää, missä prinsessa on tällä hetkellä, mutta hänellä on pari vakoojaa pitämässä prinssi Vashia silmällä.”
”Minä tosiaankin arvasin sen”, Feliks totesi ja nyökkäsi tyytyväisenä sillä hän oli pannut merkille muutaman hämäräperäisen näköisen tyypin linnan käytävillä.
”Arvasin, että arvasit”, Tim vastasi kyllästyneenä, ”siinä oli kaikki, minkä tiedän.”
”Se oli aika vähän”, Feliks totesi.
”Oli se enemmän kuin mitä sinä tiesit”, Tim vastasi tyynesti, ”niin, ja lähteeni myös mainitsi, että arvon lordi Böse on hyvin selvillä siitä, että huomenna on kruununprinsessan syntymäpäivä ja aikoo luultavasti ilmestyä paikalle.”
”Se oli niinku odotettavissa”, Feliks totesi ja hieraisi leukaansa miettiessään, ”onko kruunajaisiin tulossa niinku ketään aatelista?”
”Lukuun ottamatta jo paikalla olevia, ei”, Tim vastasi varmalla sävyllä, ”koko kruunajaiset on pidetty niin hyvin salassa, että jopa minun oli vaikea saada se selville ja tietolähteeni on erittäin äkäinen siitä että häntä ei kutsuttu.” Feliks mietti taas hetken ja kietoi yöpukunsa päälle heittämänsä viitan tiukemmin ympärilleen suojaksi viileää yötuulta vastaan. Tim pysyi hiljaa ja katseli tarkasti nuoremman miehen kasvoilla viivähtäviä ilmeitä. Hänellä ei ollut mitään kiirettä minnekään ja jotenkin hän oli jo hyväksynyt sen, että oli taas tiukasti sotkeentunut mukaan jälleen yhteen seikkailuun jota ilman hän olisi varmasti ollut edelleen aivan tyytyväinen elämäänsä. Kohtaloa vastaan ei vain ilmeisesti voinut tapella.
”Kaikki pitää siis todellakin taas hoitaa itse”, Feliks hetken päästä jupisi ja näytti jostain syystä hieman tympääntyneeltä. Tim hymähti ja osoitti hieman myötätuntoa nyökkäämällä lyhyesti.
”Tiedän tunteen”, hän sanoi, ”tiedän sen aivan liian hyvin. Okei, jos et koe enää tarvetta häiritä minua, lähden nyt. Minun täytyy vielä etsiä jotain kruunajaisiin sopivaa päälle pantavaa huomiseksi.”
”Sinä aiot osallistua niihin?” Feliks kysyi hieman hämmästyneenä ja loi sitten arvostelevan katseen kauppiaan asua kohtaan, ”ja siis, osaatko sinä edes pukeutua mihinkään muuhun kuin tuohon?” Feliksen ääni paljasti aivan selvästi, mitä mieltä hän oli miehen vaatteista, jotka olivat kyllä täysin asiansa ajavia mutta myös erittäin kuluneita kaikesta matkustamisesta ja kovasta elämästä. Tim oli aina suosinut samaa vaalean ruskeaa takkia ja hänen sinivalkoinen huivinsa oli jo lähes varma tunnusmerkki hänestä. Nytkin se roikkui hänen toisen olkansa ylitse ja suojasi hänen kasvojaan sekä tuulelta että liian uteliailta katseilta.
”Olen liian utelias jäädäkseni pois ja näin aivan liikaa vaivaa kutsun väärentämiseen, että viitsisin olla käyttämättä sitä”, Tim totesi ja vilkaisi sitten itsekin vaatteitaan näyttämättä kuitenkaan yhtään niin arvostelevalta kuin Feliks, ”ja vaihtoehdot ovat tämä tai sitten jotain oranssia.”
”Siis minusta…”
”Älä edes yritä”, Tim sanoi välittömästi tiukalla sävyllä, ”minä pukeudun tasan siihen mihin haluan. Leiki pukeutumisleikkejäsi oman poikaystäväsi kanssa.”
”Hän ei ole niinku poikaystäväni”, Feliks sanoi, mutta Tim ei näyttänyt kovin vakuuttuneelta. Hän jopa katsoi toista miestä epäilevästi.
”Tiesit kuitenkin, kenestä minä puhuin”, hän hetken päästä totesi olkiaan kohottaen ja nosti kätensä, kun Feliks avasi suunsa vihaisesti, ”nyt minun on mentävä. Nähdään huomenna. Ehkä. Toivon, että emme.” Hän vihelsi terävästi ja musta hevonen ravasi tottelevaisesti hänen luokseen satulan jalustimet heiluen kevyesti sen kylkiä vasten. Tim ei tuhlannut aikaa noustessaan ratsun selkään ja kannustaen sen laukkaan luotuaan vielä viimeisen katseen toista miestä kohti. Feliks mutristi huuliaan ja risti kätensä rinnalleen katsoessaan kauppiaan perään.
”Siis miten hän niinku pärjää alalla, jos asiakaspalvelu on tuota tasoa?” hän kysyi ääneen tuohtuneella sävyllä ja kiskoi sitten viittansa hupun takaisin vaaleiden hiustensa peitoksi ennen kuin lähti hiipimään takaisin linnaan.
*****
Liechtensteinin prinssi ja Helvetian rajakreivi Vash Zwingli kätki hermostuneisuutensa huolella ja tottuneesti seisoessaan valtaistuinsalissa kaikkien valtakunnan korkea-arvoisten edessä. Osa ihmisistä näytti hämmästyneeltä, mutta monet eivät tuntuneet ihmettelevän lainkaan aikaisin aamulla saamaansa kutsua saapua välittömästi paikalle. Vash loi pikaisen silmäyksen niihin neuvoston jäseniin, jotka olivat tietoisia Elisestä ja perillä siitä, mitä oli tapahtumassa. Yksi heistä piteli käsissään tyynyä, jonka päällä kuningattaren kruunu lepäsi valmiina ja timantit loistaen suurista ikkunoista tulvivan aamuauringon valossa.
Valtaistuinsali oli linnan isoin ja koristeellisin huone. Sen katto kohosi korkealle päiden yläpuolelle ja seinät olivat kauttaaltaan peitetty taidokkailla seinävaatteilla, joiden aiheet vaihtelivat historian tapahtumista jokapäiväisiin hetkiin. Sekä takaseinustalla että katossa oli ikkunoita, jotka toivat runsaasti valoa sisälle, ja osa niistä oli väritettyä lasia joten seinävaatteiden lisäksi myös valon tuomat värit loivat henkeäsalpaavan näkymän valtaistuimen edessä avautuvaan tilaan.
Vashin katse viivähti valtaistuimessa. Se seisoi yksinään huoneen perällä samaan aikaan sekä halliten tilaa että tasapainottaen sitä. Näkymä oli hyvin samanlainen kuin mies muisti sen aina olleen, mutta nyt hänen äitinsä ei enää istunut paikallaan hymyillen alamaisilleen samalla kun jakoi ohjeitaan. Valtaistuin oli täysin tyhjä ja sen päälle oli asetettu musta kangas symbolisoimaan kuningattaren poissaoloa. Vash tukahdutti hetkellisen surun tunteensa ja pakotti itsensä keskittymään tilanteeseen. Kaikki oli nyt hyvin. Hän oli suojellut sisartaan ja tänään Elise ottaisi vastaan oikeutetun paikkansa kuningattarena.
”Arvon ylimystö ja kansalaiset”, hän sanoi kuuluvalla äänellä saaden heti kaiken huomion sekä korkea-arvoisilta että myös palvelijoilta, jotka uteliaina parveilivat salin laitamilla, ”suuresti kaivattu hetki on viimein koittanut. Sallikaa minun esitellä teille Liechtensteinin kruununprinsessa Elise!” Väkijoukko kohahti ja asiasta perillä olevat neuvostonjäsenet hymyilivät tyytyväisinä, kun valtaistuinsalin ovet aukenivat ja Elise astui sisään. Hän oli pukenut päälleen kauneimman mekkonsa ja hän hymyili lempeästi kaikille, vaikka hänen kätensä vapisivat hieman jännityksestä. Feliks ja Toris kävelivät hänen vierellään muutaman metrin, mutta jättäytyivät sitten jälkeen Toris kumartaen tulevalle kuningattarelle ja Feliks kuiskaten naiselle nopeasti jotain rohkaisevaa.
Elise ei kuitenkaan kävellyt kauaa yksin, kun Vash asteli hänen luokseen ja tarjosi hänelle käsivartensa. Kiitollisena nainen laski kätensä sille ja hymyili veljelleen.
”Veli, minua pelottaa”, hän kuiskasi samalla kun he kävelivät kohti valtaistuinta ja odottavaa kruunua. Väkijoukko salissa seurasi katseellaan heidän jokaista askeltaan, mutta Vash pani tyytyväisenä merkille, että suurin osa ihmisistä näytti pelkästään vain onnelliselta nähdessään viimein kauan kadoksissa olleen kruununprinsessan.
”Ei hätää, Lis”, Vash kuiskasi ja puristi sisarensa kättä lohduttavasti, ”enää vain muutama minuutti ja sitten tämä kaikki on ohi.”
”En minä sitä tarkoittanut”, nainen sanoi katsoen vakavalla ilmeellä valtaistuinta, jonka päältä yksi palvelijoista nyt kiskaisi mustan kankaan pois, ”pelkään sitä, mitä tapahtuu tämän jälkeen. Olenko minä todellakin tarpeeksi vahva kuningattareksi?” Vash oli hetken hiljaa, mutta sitten hän katsoi sisartaan ja hänen kasvoillaan viivähti harvinainen hymy, joka rauhoitti naisen mieltä välittömästi.
”En tiedä”, mies myönsi rehellisesti, ”mutta älä huoli, minä pysyn aina sinun rinnallasi.” He pysähtyivät valtaistuimen luo johtavien portaiden juurelle neuvoston jäsenien eteen.
”Kiitos veli”, Elise sanoi hymyillen ja käänsi sitten katseensa kohti arvokkaan näköisiä ihmisiä edessään, ”minä olen valmis.” Vash nyökkäsi ja kumarsi astuessaan syrjään, jotta Elise yksin kaiken huomion keskipiste sillä hetkellä, kun kruunu painettaisiin hänen hiuksilleen.
”Liechtensteinin prinsessa Elise”, kruunua kantava vanha nainen sanoi lempeällä äänellä, ”olen iloinen saadessani todistaa tätä päivää. Koko neuvoston puolesta kysyn sinulta, otatko vastaan Liechtensteinin kuningattaren tehtävän?” Jokainen muu salissa oli aivan hiljaa, jottei yksikään sana jäisi varmasti kuulematta, ja kaikki katsoivat jännittyneenä tulevaa kuningatartaan. Elise tiesi, mitä hänen oli vastattava. Tämä oli osa seremoniaa, jonka hän oli opetellut ulkoa juuri tätä päivää varten.
”Otan”, hän sanoi varmalla äänellä, ”se on oikeuteni.”
”Lupaatko suojella, vaalia ja aina ajatella valtakunnan parasta?”
”Lupaan, se on velvollisuuteni.”
”Lupaatko aina palvella ja, jos tilanne niin vaati, uhrautua valtakunnan puolesta?”
”Lupaan, se on kohtaloni”, Elise sanoi ja, vaikka hänen äänensä värähti hieman viimeisen sanan kohdalla, hän ei näyttänyt kasvoillaan epäilyksen hiventäkään. Vanha nainen hymyili ja kohotti kruunun korkealle, jotta kaikki näkivät sen ja timantit loistivat kirkkaammin kuin koskaan.
”Tämän valan nojalla”, hän lausui, ”nimeän sinut…”
”Seis!” Väkijoukko kohahti yllättävän käskyn vuoksi ja Vash kirosi tavoitellen jo asetta vyöltään. Hän kirosi vielä enemmän tajuttuaan, että oli jättänyt sen huoneeseensa, koska aseet eivät olleet sallittuja valtaistuinsalissa. Mikään ei kuitenkaan estänyt häntä katsomalla murhaavasti väkijoukon takaa esiin astuvaa aatelismiestä.
”Lordi Böse”, neuvoston vanhin sanoi äänellä, joka vaivoin peitti hänen halveksuntansa, ”mikä saa teidät keskeyttämän tämän tärkeä seremonian?” Lordi ei näyttänyt välittävän itseensä kohdistuvasta vihamielestä, vaan hän asteli röyhkeästi lähemmäs valtaistuinta. Elise joutui käyttämään kaiken tahdonvoimansa, jottei olisi perääntynyt pois miehen tieltä, ja Vash astui suojelevasti hänen eteensä.
”Minä haluan esittää vaatimuksen”, lordi sanoi hymyillen kierolla tavalla, ”perimyslain mukaisesti olen suorittanut kaikki vaadittavat tehtävät ja minulla on oikeus vaatia prinsessan kättä omakseni!” Väkijoukko kohahti taas ja muutama ääni esitti vastalauseensa, joilla ei tosin näyttänyt olevan mitään vaikutusta lordiin. Feliks kihisi kiukusta ja Toris, joka ei ollut ennen nähnyt kohuttua lordi Böseä, tarkkaili miestä ja totesi välittömästi hänessä olevan jotain pahasti vialla. Lordin asu oli kyllä kaunis ja hän oli pukenut päälleen niin paljon kultaa ja jalokiviä, että melkein kimalsi valossa, mutta hänen ilmeensä oli julman miehen ilme. Toris melkein värähti inhosta nähdessään tavan jolla lordi Böse katsoi Eliseä eikä hänen tarvinnut edes arvata tietääkseen että miehen sielu oli sysimusta ja täynnä pahuutta.
”Perimyslaki ei koske kuningatarta!” Vash huudahti, mutta lordi hymyili pahaenteisesti.
”Mutta hän ei ole vielä kuningatar”, mies sanoi ja veti punaisen ruusun esiin takkinsa kätköistä, ”väisty, pikkuprinssi, minä haluan antaa ruusun morsiamelleni.”
”En koskaan”, Vash murahti eikä tehnyt elettäkään liikahtaakseen Elisen edestä. Neuvoston jäsenet näyttivät kauhistuneilta ja vanha nainen puristi kruunua yrittäen samalla keksiä jonkin ratkaisun, joka pelastaisi nuoren kruununprinsessan kohtalon.
”Sinä et voi estää minua”, lordi Böse totesi, sillä hän oli tutustunut huolella perimyslakiin ja tunsi sen viimeistä porsaanreikää myöten, ”vain ja ainoastaan toisen valtion kuningashuoneen jäsen voi estää minun ja prinsessan liiton. Enkä minä näe täällä yhtäkään kuninkaallista!” Hän viittoi ympärilleen täydessä salissa nauraen samalla pilkallisesti ja Vash murahti valmistautuen käymään miehen kimppuun. Hän oli varma, ettei kukaan vaivautuisi pysäyttämään häntä, mutta sitten Feliks astui Elisen vierelle.
”Feliks!” Toris huudahti säikähtäneenä, mutta mies vain hymyili hänelle pikaisesti ennen kuin otti kasvoilleen vakavan ilmeen. Hän asteli itsevarmasti eteenpäin ja risti kätensä rinnalleen samalla kuin katsoi halveksivasti lordi Böseä, joka katsoi takaisin välinpitämättömästi.
”Polonian kuningashuoneen nimessä”, Feliks sanoi vakaalla ja kuuluvalla äänellä, ”minä siis todellakin vastustan sinun ja Liechten liittoa.” Väkijoukko näytti jälleen hämmentyvän tästä uudesta käänteestä, mutta Toris oli vain huolestunut. Kuvitteliko Feliks todella, että tämä temppu toimisi nyt? Tanssiaisissa he olivat ehkä selvinneet tällä, mutta nyt tilanne oli täysin eri. Toris ei kuitenkaan tehnyt elettäkään paetakseen paikalta vaan hän seisoi paikoillaan seuraten ystäväänsä katseellaan ja valmiina ryntäämään apuun tarvittaessa.
”Polonia?” lordi Böse kysyi ivallisesti ja nauroi pilkaten, ”kuvitteletko sinä olevasi Polonian kuningashuoneesta? Minun täytyy selvästi karsia kaikki hullut pois palveluskunnasta heti, kun olen kuning…” Hän ei ehtinyt sanoa asiaansa loppuun, koska Feliks kaivoi nopeasti vyöstään roikkuvasta pussista hopeisen kolikon ja nakkasi sen pelottavan tarkasti suoraan kohti lordin otsaa. Mies hätkähti hieman ja irvisti kivusta kämmenen kokoisen kolikon kimmotessa hänen päästään lattialle. Se kierähti pari kertaa ympäri kunnes kaatui kuvapuoli ylöspäin lattialle. Feliks näytti voitonriemuiselta, kun kaikki lähellä olevat tuijottivat kolikosta selvästi erottuvaa vaakunaa.
”Minä, Feliks Łukasiewicz z Polonian, Polonian kuningaskunnan kolmastoista prinssi ja kuningasperheen jäsen kiellän tämän liiton”, hän sanoi tyytyväisellä äänellä ja katsoen lordi Böse tuimasti, ”sinä siis niinku todellakin hävisit.” Lordin ilme oli täydellisen epäuskon kuva, kun väkijoukko salissa alkoi hurrata äänekkäästi. Hän kuitenkin nopeasti kokosi itsensä.
”Ei voi olla!” hän huusi ärtyneenä.
”Itse asiassa on”, jälleen uusi ääni liittyi mukaan väittelyn. Tim asteli tyynesti lähemmäs ja hänen ilmeensä oli täydellisen välinpitämätön, vaikka jopa hän tuntui olevan vihainen lordi Böseä kohtaan, ”oletteko koskaan kuulleet Polonian kadonneesta prinssistä? Olette? No, onneksi olkoon. Löysitte hänet juuri. Todella kiva juttu. Voisitteko nyt hoitaa kruunaamisen pois alta, että pääsen pois täältä?” Kaikki katsoivat kauppiasta hämmentyneenä, mutta kukaan ei rohjennut väittää häntäkin valehtelijaksi. Huolimatta siitä, että hän oli silti pukenut päälleen samat vanhat vaatteensa, hänen ympärillään tuntui silti leijuvan outo aura eikä ketään huvittanut väittää vastaan hänelle.
”Mutta…”, lordi Böse mutisi ja tällä kertaa hän oli se, joka yritti kuumeisesti keksiä ratkaisua. Vash ei kuitenkaan ollut armeliaalla tuulella vaan viittoi vartijoita lähemmäs.
”Viekää tuo mies ulos täältä”, hän käski osoittaen lordia ja vartijat tottelivat auliisti, vaikka lordi Böse ei ollutkaan kovin yhteistyöhaluinen ja lopulta he päätyivät raahaamaan huutaen pois paikalta. Neuvoston vanhin hymyili jälleen helpottuneena ja kruunajaiset jatkuivat heti kun väkijoukko oli hieman asettunut. Tim katosi kaikessa hiljaisuudessa sivummalle, mutta Feliks pysyi Elisen vierellä siihen asti kun kruunu viimein painettiin naisen hiuksille. Väkijoukko hurrasi, kun nuori kuningatar kääntyi ja hymyili heille.
Kaiken tämän keskellä Toris seisoi hiljaa paikoillaan ja katsoi ystäväänsä, joka oli nyt paljastanut salaisuutensa kaikille. Feliks näytti niin itsevarmalta ja palvelijanasustaan huolimatta niin paljon prinssiltä, että Toriksen oli vaikea uskoa, ettei hän ollut koskaan edes epäillyt asiaa. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaikka hänen katseensa kertoi selvästi kaiken mitä hän tunsi. Epäuskon, pettymyksen ja jostain syystä suuren surun, jonka hän kätki nopeasti.
A/N:
Alan kyllä epäillä et Feliks oli oikiastikki puolan prinssi/prinsessa, ja että se mies jonka kanssa se jutteli, oli joku sen neuvonantaja tai siihen suuntaan, sen verran tuttavallisia olivat
Heheh he, epäilit ihan oikein!
Siis kaikissa kunnon satujutuissahan on aina vähintään yksi kadonnut prinssi/prinsessa! Oli siis vain ajankysymys milloin sellainen tulee tähänkin ja jotenkin se rooli sopi niin täydellisesti Puolalle. Hollannillekin on vielä tekemistä, joten hän hengaa lähistöllä.
Seuraavan osan nimi on: Tosirakkauteni. En ole sitä vielä edes aloittanut, mutta siinä keskitytään taas enemmän PolLiettiin ja Puola myös selittää vähän taustojaan. Liechtensteinin ja Sveitsin tarina on nyt oikeastaan kerrottu, mutta lukuja on tosiaan ainakin kaksi vielä jäljellä.
Lordi Böse oli aika ketku. (ja hänet nimettiin niin että selasin saksan sanakirjaa niin kauan, että tuli sopiva sana vastaan. Luovaa, eikö?)
Mie sain myös idean uudesta one-shotista. Sen työnimi on "Elizan täydellinen palvelusväen värväysopas" ja se kertoo juuri siitä, mistä otsikkokin vihjailee. (Niin, Unkarillakin on oma historiansa tässä AU:ssa...)
-
Kruunajaiset saatiin onnellisesti päättymään ja Elise vältti hienosti päätymästä naimisiin epämiellyttävän miehen kanssa, tämä "pahis" sopi minusta tähän tarinaa todella hyvin sen vuoksi että ainahan hovissa taiaatelistossa täytyy olla joku joka juonittelee saadakseen kruunun itselleen tai jollekulle jota hän voi ohjailla mielien määrin, tämä on minusta lähestulkoon kirjoittamaton sääntö. Tosin se on usein aika mahtavaa kun joku tulee keskeyttämään tarinassa häät tai kruunajaiset sillä se luo niin paljon jännitystä. Selvisi myös mitä ne roistot puuhasi siellä vuorilla mietin nimitääin että olivatko he palkattuja sieppaamaan Vash, tämän ihastuttavan ja vallanhimoisen Lordin taholta, siksi olin siitä niin kamalan kiinnostunut.
Minusta oli jotenkin äärettömän söpö kun Toris vertali Berwaldin ja Elisen linnojen eroja, Toris ja muu henkilö kunta saa olla tyytyväisiä siitä ettei Berwald ole kovin vaativa vaan että heillä on runsaasti aikaa toteuttaa omia kutsumuksiaan. Ihanaa että Toris tuntee työpaikkansa olevan maailman paratyöpaikka ikävästä jo murretusta kirouksesta huolimatta. Toriksella on siis sorminäppäryyttä ja kykyä toimia varovaisesti, sillä näitä ominaisuuksia tarvitaan jotta ryöstö olisi täydellinen. Alkoi käydä Eliseä sääliksi sillä varmasti aivan kamalaa piilotella omassa valtakunnassaan ja ennen kaikkea omassa kotilinnassaan, yhtä kauheaa olisi varmasti paeta omaa sukulaistaan joka yrittäisi estää pääsyn hallitsijaksi. Feliksin ja Timin keskustelut on aivan mahtavia ne voisi perustaa yhdessä talk shown, aivan loistavaa kuinka niiden keskustelu vaan rullaa mukavasti eteenpäin ilman minkäänlaisia ongelmia.
Feliksin menneisyys alkaa todella kiinnostaa enemmän, arvasin oikein siinä suhteessa että hän on prinssi mutta silti kiinnostaa aika lailla että miksi hän lähti kotoaan vai lähtikö hän edes vapaa ehtoisesti. Tuosta että hän on kolmastoista prinssi voi päätellä sen että Feliksillä taitaa olla aika monta sisarusta, ei varmasti ole tylsää kotona jos sisarukset ovat edes puoliakaan samanlaisia kuin Feliks. Herne patjan alla oli ihana lisäys tähän ja se sopikin oikein hyvin pikkuprinsille. Voi Torista toinen on varmasti hämillään ystävänsä suhteen, kaikki muuttui vain muutamassa minuutissa niin paljon. Prinssi ja tallipoika, voi mikä pari! Tosin eikös Toris ammatiltaan ollut Juhlamaesro/hovipoika?? Jätit tämän aivan yli jännään kohtaan noiden kahden suhteen kesken en tiedä miten kestän odottaa seuraavaa lukua.
”Oletan että tarkoitat lordi Böseä, joka kovasti tavoittelee jäsenyyttä Liechtensteinin kuningashuoneesta”, mies sanoi ja haroi jo valmiiksi pystyjä hiuksiaan toisella kädellään, ”hän juonittelee. Se taitaa olla hänen lempiharrastuksensa, koska hän tekee sitä aika paljon.”
Hieno nimi toi Böseä, luovasti keksitty. Tuumaan hänestä vain sen verran että mie polon kannattaisi hankkia juonittelun lisäksi itselleen toinen harrastus.
”Tiedän tunteen”, hän sanoi, ”tiedän sen aivan liian hyvin. Okei, jos et koe enää tarvetta häiritä minua, lähden nyt. Minun täytyy vielä etsiä jotain kruunajaisiin sopivaa päälle pantavaa huomiseksi.”
”Sinä aiot osallistua niihin?” Feliks kysyi hieman hämmästyneenä ja loi sitten arvostelevan katseen kauppiaan asua kohtaan, ”ja siis, osaatko sinä edes pukeutua mihinkään muuhun kuin tuohon?” Feliksen ääni paljasti aivan selvästi, mitä mieltä hän oli miehen vaatteista, jotka olivat kyllä täysin asiansa ajavia mutta myös erittäin kuluneita kaikesta matkustamisesta ja kovasta elämästä. Tim oli aina suosinut samaa vaalean ruskeaa takkia ja hänen sinivalkoinen huivinsa oli jo lähes varma tunnusmerkki hänestä. Nytkin se roikkui hänen toisen olkansa ylitse ja suojasi hänen kasvojaan sekä tuulelta että liian uteliailta katseilta.
”Olen liian utelias jäädäkseni pois ja näin aivan liikaa vaivaa kutsun väärentämiseen, että viitsisin olla käyttämättä sitä”, Tim totesi ja vilkaisi sitten itsekin vaatteitaan näyttämättä kuitenkaan yhtään niin arvostelevalta kuin Feliks, ”ja vaihtoehdot ovat tämä tai sitten jotain oranssia.”
Tim on ihan mahtava! Hän kyllä voittaa tuossa kauppias olemuksessaan mahtavuudessa jopa preussin. Voi kunpa tuon hänen kauppias olemuksensa voisi vangita ja purkita, minä tekisin sen kyllä sillä punaisella minuutilla jos se vain olisi mahdollista. Tässä Au maailmassa jengi taitaa tykätä vääristellä kaikenlaisia papereita, kun sitä teki jo Feliks ja nyt sitten on vuorossa Tim.
”Siis miten hän niinku pärjää alalla, jos asiakaspalvelu on tuota tasoa?” hän kysyi ääneen tuohtuneella sävyllä ja kiskoi sitten viittansa hupun takaisin vaaleiden hiustensa peitoksi ennen kuin lähti hiipimään takaisin linnaan.
Feliks taitaa esittää kysymyksen jota moni muukin on miettinyt tavatessaan Timin, toisaalta mystisellä kauppiaalla on varmasti kirjallinen lupa olla mystinenn ja salaperäinen. Ehkä Timin asiakas palvelu muuttuu aina vähän riippuen asiakkaasta.
Mie sain myös idean uudesta one-shotista. Sen työnimi on "Elizan täydellinen palvelusväen värväysopas" ja se kertoo juuri siitä, mistä otsikkokin vihjailee. (Niin, Unkarillakin on oma historiansa tässä AU:ssa...)
Tätä jään niin odottamaan, sillä pelkästään tuo työnimi kuulostaa niin herkulliselta ja mahtavalta että tirskun täällä haltioituneena, tosin se tiskuminen saattaa johtua myös siitä että alkaa olla myöhä. Mutta en malta odottaa että pääsee tutustumaan Unkarin menneisyyteen, häneltä voisi odottaa kyllä jotain sellaista että mitä erikoisempi sen parempi.
-
Kuolotar: Kiitos! Berwaldin linna on ehdottomasti paras työpaikka ikinä. Toivon todella, että saan kaikki tämän tarinan langat sidottua kunnolla lopussa. Aina vähän jännittää, että jotain jää kertomatta kun tämä AU on vähän kuin puolivahingossa levinnyt aivan uskomattoman paljon.
Tosin eikös Toris ammatiltaan ollut Juhlamaesro/hovipoika??
Toris oli tallipoika ja Feliks itse itsensä nimittänyt juhlamestari/hovipoika ;)
Feliksen prinssinä olo oli muuten yksi niistä harvoista asioita, jotka päätin ennen kuin aloin kirjoittamaan (yleensä päätän juonikuviot noin kaksi sekunttia ennen kuin kirjotan ne. Siksi koko juoni menee välillä aivan johonkin outoon suuntaan) Huomasiko kukaan kaikkia viittauksia siitä? Yritin muka olla tosi ovelana niiden kanssa...
Uusi luku~
Kahdeksas luku: Tosirakkaani
Kruunajaisten jälkeen kului pari päivää ennen kuin uuden kuningattaren saapumisesta aiheutunut häly alkoi laantua ja elämä linnassa palasi entisiin rutiineihin. Tuntui aivan siltä kuin jokainen valtakunnan asukas haluaisi henkilökohtaisesti tavata kuningatar Elisen ja kuningatar itse kiitti onneaan siitä, että hänen valtakuntansa oli kovin pieni. Hän tietenkin rakasti alamaisiaan, mutta hän ei ollut aivan varma jaksaisiko tavata heitä aamusta iltaan viikko toisensa jälkeen. Lopulta nuoren kuningattaren päivärytmi alkoi kuitenkin rauhoittua eikä hänen tarvinnut enää hoitaa asemaansa aivan joka hetki.
Nyt hän istui nauttimassa iltapäiväteetään kuningattaren salongissa. Se oli hyvin sievä huone, jonka kalusteet olivat kaikki siroja, mutta silti kestäviä, ja vaalean eri sävyjä. Salongin ikkunat antoivat kohti lännessä kohoavia vuoria ja näkymä oli henkeäsalpaava. Elise ei kuitenkaan ihaillut sitä juuri sillä hetkellä eivätkä hänen seuralaisensa näyttäneet myöskään olevan kiinnostuneita maisemasta. Vash istui Elisen vasemmalla puolella pukeutuneena samaan asuun kuin aina ennenkin. Ainoa ero oli se, että nyt hän kantoi rinnallaan merkkiä asemastaan ja näytti aavistuksen rentoutuneemmalta kuin ennen. Lordi Bösen epäonni naimakaupassa oli selvästi saanut Vashin kaikki huolet vähentymään puolella kertaheitolla, vaikka hän silti piti tarkasti silmällä sisartaan ja näytti nimenneen itsensä kuningattaren henkivartiokaartin päälliköksi. Kukaan ei ollut vielä uskaltanut kyseenalaistaa hänen päätöstään tai edes huomauttaa, että prinssillä olisi luultavasti muitakin tehtäviä.
Toinen paikalla olevista miehistä oli tietenkin Feliks. Paljastettuaan kaikkien edessä olevansa Polonian kadonnut prinssi, hän oli joutunut melkein yhtä suuren kiinnostuksen kohteeksi kuin Elisekin. Kaiken sen kyselyn, tapaamisten ja muka sattumanvaraisten kohtaamisten jälkeen Feliks ihmetteli avoimesti, eikö kukaan koko valtakunnassa ollut muka nähnyt prinssiä koskaan ennen? Hän oli kuitenkin vasta kolmastoista Polonian monista prinsseistä eikä hänellä siten ollut minkäänlaista poliittista valtaa mihinkään.
Hän oli pukenut päälleen samat vaatteet joita oli käyttänyt aiemmin ennen kuin he olivat tulleet Liechtensteinin kuninkaalliseen linnaan. Kruunajaisten jälkeen Felikselle oli annettu parempi huone ja yksi hovimestareista oli varovaisesti ehdottanut hänelle uutta asua. Feliks oli kuitenkin vilkaissut tarjontaa vain kerran ja todennut sitten lyhyesti, että ne olivat ”ihan kivoja”, mutta eivät ”tarpeeksi kivoja”. Nyt hän näytti vain uupuneelta ja melkein makasi pöydän päällä pitäen kasvojaan piilossa käsivarsiensa takana.
”Feliks”, Elise sanoi ja laski teekuppinsa takaisin pöydälle, ”sinä näytät väsyneeltä.”
”Siis todellako?” Feliks mumisi eikä kenenkään ollut vaikea huomata sarkasmia hänen äänestään. He eivät kuitenkaan suuttuneet sillä he olivat itsekin väsyneitä kaiken tapahtuneen jälkeen. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten kruunajaisten, kun heillä oli edes teehetki vapaata.
”Feliks”, nainen kutsui miestä uudelleen ja Feliks jopa kohotti hieman päätään katsoakseen häntä käsivartensa ylitse.
”Niin, Liechte?” hän kysyi.
”Pitäisikö minun nyt kutsua sinua teidän ylhäisyydeksenne?” kuningatar kysyi hieman huvittuneena ja Feliks päästi suustaan huokauksen.
”Siis kuningasperheiden jäsenten ei tarvitse kutsua toisiaan miksikään ja teknisesti sinä olet niinku paljon ylempänä kuin minä”, hän sanoi äänellä, jota käytti vain joku joka oli joutunut opettelemaan etikettisääntöjä päivätolkulla ja vihannut joka hetkeä, ”sitä paitsi, me olemme niinku ystäviä.”
”Niin olemmekin”, Elise vastasi tyytyväisenä, ”minulla myös on muuten kysymyksiä sinulle.”
”Niin siis arvelinkin”, Feliks totesi. Tähän mennessä monet olivat esittäneet hänelle kysymyksiä, mutta vain harva oli hänen mielestään vastausten arvoinen. Eikä heistä kukaan ollut ennen Eliseä kysynyt mitään.
”Siksikö sinä tiesit, kuka minä olen?” kuningatar kysyi, ”minä luulin, että sinä kysyit peililtäsi, mutta jos kerta olet prinssi…”
”Olen siis opetellut koko aatelisluettelon ulkoa”, Feliks päätti lauseen hänen puolestaan, ”ja miljoona muuta tosi tylsää asiaa. Tunnistin niinku teidät kummatkin, vaikka piirrokset olivat tosi vanhoja ja siitä on niinku jo jotain kymmenen vuotta, kun olin viimeksi Poloniassa.” Elisa nyökkäsi tyytyväisenä siitä, että oli arvellut oikein.
”Siitä pääsemmekin toiseen kysymykseen”, hän totesi ja katsoi kadonnutta prinssiä lempeästi, ”anteeksi, jos tämä on vaikea asia, mutta miksi sinä lähdit Poloniasta? Missä sinä olet ollut ja miksi salasit itsesi?” Feliks oli hetken hiljaa ja vain katsoi nuorta kuningatarta miettien samalla vastausta.
”Minä halusin olla jotain muuta”, hän lopulta totesi hieman vaimealla sävyllä ja Elise ymmärsi jättää asian sikseen. Hän arvosti enemmän ystäväänsä kuin halua tyydyttää oma uteliaisuutensa. Hän joi teensä loppuun ja hymyili palvelijattarelle, joka astui sivummalta välittömästi täyttämään kuningattaren kupin uudelleen.
”Missä Toris on?” Elisa hetken päästä kysyi tajuttuaan, ettei ollut nähnyt miestä sitten kruunajaisaamun. Feliks oli hiljaa, mutta huokaisi sitten vaimeasti kääntäen katseensa samalla poispäin. Hän ei ollut nähnyt ystäväänsä myöskään ja se oli oikeastaan pääsyy sille, miksi hän oli niin uupunut.
*****
Toris vältteli häntä.
Feliks tiesi sen eikä hän todellakaan pitänyt siitä.
Kruunajaisten jälkeen Toris oli nopeasti häipynyt jonnekin taka-alalle. Se oli ollut todella helppoa sillä kaikkien huomio oli ollut tiukasti uudessa kuningattaressa ja vasta löydetyssä prinssissä eikä keneltäkään liiennyt ajatustakaan tallipojalle, joka tunsi olevansa täysin väärässä paikassa.
Feliksen paljastus oli saanut hänet hämilleen ja hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt tai olisi pitänyt tehdä. Mies, jonka hän oli luullut tuntevansa perin pohjin ja joka oli hänen paras ystävänsä, olikin jotain aivan muuta kuin oli sanonut olevansa. Toris ei voinut sille mitään, mutta hän tunsi itsensä petetyksi ja tietämättä ratkaisua, hän teki sen mitä kaikki ihmiset tekivät jouduttuaan hankalaan tilanteeseen. Hän pakeni.
Kolmantena päivänä kruunajaisten jälkeen Feliks lopulta löysi hänet eikä Toris ollut vieläkään saanut kaikkia ajatuksiaan täysin kasaan.
”Liet!” Feliks huusi sen verran voimakkaalla äänellä, että Toris melkein tipahti parrulta jonka päällä oli istunut. Hän onnistui kuitenkin viime hetkellä korjaamaan tasapainonsa ja tarttumaan tiukasti kiinni lähimmästä kiinteästä asiasta.
”Feliks?” Toris kuiskasi hieman hätääntyneenä ja hypähti jaloilleen samalla hetkellä, kun Feliks kiipesi lyhyet portaat tallivintille, joka oli toiminut jo pari päivää Toriksen piilopaikkana. Feliksen ilme oli hieman äkäinen, kun hän katseli ympärilleen pölyisessä ja heinäpaalien täyttämässä vintissä ennen kuin hänen katseensa viimein osui levottomaan Torikseen. Mies kumarsi välittömästi, mikä ei todellakaan parantanut Feliksen mielialaa.
”Älä edes kuvittele!” prinssi sanoi tiukasti ja tarttui kiinni ystävänsä olkapäästä työntäen hänen selkänsä samalla suoraksi.
”Mutta…”, Toris aloitti, mutta Feliksellä ei ollut mitään aikomusta antaa hänen sanoa mitä tahansa.
”Liet, sinä olet niinku viimeinen henkilö jonka pitäisi koskaan kumartaa minua”, hän sanoi tiukasti pitäen kätensä miehen olalla siltä varalta, että Toris aikoisi karata paikalta, ”missä sinä olet ollut? Minä olen etsinyt niinku joka paikasta!”
”Täällä?” Toris sanoi, vaikka se kuulosti melkein kysymykseltä enemmän kuin vastaukselta.
”Täällä?” Feliks toisti ja pyöräytti silmiään, ”siis miksi sinä olet niinku vältellyt minua?”
”Vältellyt? En minä…”, Toris mumisi ja Feliks loi häneen pitkän katseen. Lopulta hän huokaisi turhautuneena ja istahti parrulle, jonka päällä Toris oli vielä hetki sitten istunut. Hän viittoi ystäväänsä istumaan vierelleen ja kiltisti Toris totteli häntä.
”Johtuuko se siitä, että minä olen prinssi?” Feliks kysyi hetken kuluttua terävällä äänellä ja risti samalla käsivartensa rinnalleen.
”Feliks…”, Toris sanoi epäröiden.
”Liet, kerro minulle mitä sinä todella ajattelet”, Feliks pyysi. Toris oli hetken hiljaa, koska hän ei itsekään täysin tiennyt mitä hän ajatteli. Ilmeisesti kolme päivää ei ollut sittenkään tarpeeksi aikaa ajatusten kokoamiseen. Hän katsoi ystäväänsä ja ihmetteli, miten ja mistä lähtien Feliksellä oli ollut niin iso vaikutus häneen. Miten pelkästään vain muutama sana oli saanut Toriksen ajatukset sekaisin ja miksi hän ei voinut lopettaa Feliksen ajattelemista samalla kun hän tunsi itsensä niin pettyneeksi.
”Kyllä”, hän lopulta sanoi vaimealla äänellä, ”se johtuu juuri siitä.” Feliks huokaisi hieman ja näytti siltä kuin vastaus ei olisi yllättänyt häntä lainkaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän laski kätensä Toriksen käden päälle.
”Minä en koskaan halunnut olla prinssi”, Feliks sanoi oudon hiljaisella äänellä, ”kaikki kiva oli kiellettyä ja oppitunnit loputtomia. Tiedätkö mikä oli kuitenkin kaikkein pahinta?”
”Mikä?” Toris kysyi ja Feliks kokosi ajatuksiaan hetken ennen kuin vastasi.
”Se, että kohtalo on sovittu valmiiksi etukäteen”, hän sanoi hieman äkäisellä äänellä, ”minä olen niinku kolmastoista prinssi, ainoa tarkoitus minulle oli vain olla valtakunnan omaisuutta. Minusta koulutettiin jotain, minkä voisi antaa pois tai naittaa jollekin toiselle kuningaskunnalle sopivan tilaisuuden tullen. Jotain minkä voisi ehkä hyväksikäyttää, jos Poloniaa koskaan uhkaisi mikään vaara.” Feliksen ote Toriksen kädestä kiristyi hetkeksi, mutta Toris ei tehnyt elettäkään riuhtoakseen käsi raukkaansa vapaaksi. Hän vain kuunteli.
”Feliks”, Toris kuiskasi ja yritti kuulostaa rauhoittavalta. Prinssi tai hovipoika, hän silti tunsi ystävänsä ja hänen äänellään tuntui olevan jotain vaikutusta, koska Feliks rentoutui hieman ja hänen huulensa kääntyivät pieneen hymyyn.
”Siksi minä siis lähdin”, hän sanoi, ”halusin olla jotain muuta!”
”Miten sinä pääsit pois Poloniasta?” Toris kysyi ja jostain syystä Feliks naurahti.
”Minä niinku sanoin sinulle aiemmin”, hän totesi, ”Poloniassa on siis jotain kaksikymmentä prinssiä ja prinsessaa. Meni kaksi kuukautta ennen kuin kukaan edes huomasi, että yksi todellakin puuttui, ja siinä ajassa minä olin jo kaukana.” Toriskin hymyili hiukan, vaikka hänen ajatuksensa olivat silti hieman sekaisin.
”Mikset sinä koskaan kertonut minulle mitään?” hän uskalsi viimein kysyä sen kysymyksen, jota hän oli kaikkein eniten pyöritellyt mielessään viimeisen kolmen päivän aikana.
”Minä ajattelin että sillä ei niinku ollut enää väliä”, Feliks vastasi rehellisesti, ”aluksi halusin pitää asian salassa ja sitten en vain koskaan sanonut sitä.” Toris nyökkäsi, hän oli pettynyt siitä että Feliks oli pitänyt asian salassa häneltä mutta toisaalta hän myös ymmärsi ystäväänsä eikä hän voinut olla oikeasti vihainen. Ei ainakaan Felikselle. Hän liikautti kättään hieman niin että Feliksen ote siitä heltyi, mutta hän ei kuitenkaan kiskaissut sitä irti ystävänsä kädestä. Hän vain käänsi kättään niin, että sai pujotettua omat sormensa Feliksen sormien lomaan.
”Ei sillä kai ole väliä”, hän totesi, ”mutta minä olen vain tallipoika ja sinä…”
”Muistatko sen päivän, kun Eliza löysi minut?” Feliks keskeytti hänet, ”minä istuin kadulla ja minulla oli niin nälkä ja kylmä ja sitten hän vain seisoi siinä ja sanoi, että minun pitäisi todellakin tulla hänen mukaansa.”
”Hän osaa olla todella vaikuttava välillä”, Toris myönsi ja pudisti päätään muistaen itsekin sen päivän hyvin. Hän oli silloin tavannut Feliksen ensimmäisen kerran ja sen asian unohtaminen olisi ollut todella vaikeaa.
”Sitten minä näin sinut”, Feliks jatkoi muisteluaan ja hänen ääneensä ilmestyi hellä sävy, ”minä tiesin niinku heti, että meistä tulisi parhaita ystäviä koskaan!”
”Sinä olit jo silloin mahdoton”, Toris hymähti ja Feliks virnisti hänelle.
”Siis totta kai”, mies myönsi, ”ja sinä olet kaikkein tärkein, Liet, joten älä enää koskaan välttele minua.”
”Selvä, Feliks”, Toris vastasi ja hymyili, ”anteeksi, minä taisin olla hieman epäreilu.”
”Siis kyllä”, Feliks tuhahti, ”mutta minä niinku pudotin aika pommin, joten se on ymmärrettävää. Tule nyt, Liechte sanoi että hänellä on niinku jotain asiaa meille.” Toris nyökkäsi ja nousi ylös parrulta lähteäkseen ystävänsä matkaan.
”Miten vain toivotte, teidän ylhäisyytenne”, Toris totesi, mutta hymyili tavalla joka paljasti hänen vain pilailevan. Feliks oli kuitenkin heti juonessa mukana ja vilkaisi häntä olkansa yli terävästi.
”Kutsu minua vielä kerran noin, Liet”, hän totesi vaarallisen tyynellä sävyllä, ”ja minä vannon, että todellakin laitan sinut katumaan sitä.”
”Todella pelottavaa”, Toris totesi nauraen. He kävelivät käsi kädessä tallipihan poikki linnaa kohti ja katsoivat toisiaan tavalla, joka viesti selvästi sitä mitä heistä kumpikaan ei ollut vielä uskaltanut sanoa ääneen mutta kumpikin oli jo alkanut tajuta sen.
Minä rakastan sinua niin paljon.
*****
”Mitä sinä niinku vielä täällä teet?” Feliks kysyi hieman yllättyneenä astuessaan sisälle kuningattaren salonkiin ja löytäessään Elisen ja Vashin lisäksi myös Timin, joka tyynesti pureskeli pikkuleipää ja lepuutti jalkojaan pöydällä tavalla, jota kukaan muu ei varmasti olisi uskaltanut tehdä kuningattaren läsnä ollessa.
”Aika iso kysymys tyypiltä, joka lähes vainosi minua pari edellistä viikkoa”, Tim totesi, ”mutta jos nyt välttämättä haluat tietää, tietolähteeni kertoi minulle jotain minkä uskoin kiinnostavan teitä. Koska olen niin uskomattoman hyvä ihminen, päätin pistäytyä kylässä.”
”Ja syödä kaikki keksit”, Vash murahti ja Tim nyökkäsi välittömästi.
”Sitäkin”, hän myönsi, ”nämä ovat aika hyviä.” Feliks nyökkäsi ja käveli lähemmäs liittyäkseen joukkoon. Elise istui paikallaan arvokkaasti selkä suorassa ja kuningattaren timanttikruunu päässään, mutta Vash oli päättänyt pysyä seisaallaan ja nojasi muutaman metrin päässä seinään pitäen kaikkea tarkasti silmällä. Feliks istahti Elisen viereen ja kehaisi hänen mekkoaan pikaisesti ennen kuin vilkaisi uteliaasti Timiä.
”Feliks, missä Toris on?” kuningatar kuitenkin kysyi ennen kuin mies ehti sanoa mitään. Oli kulunut viisi päivää kruunajaisista ja viimeisen kahden päivän aikana Toris ja Feliks olivat olleet jälleen niin erottamattomat, että heidän olisi luullut kasvaneen jo yhteen. Tietenkin kuningatar oli hämmästynyt nähdessään Feliksen nyt yksin.
”Hän niinku unohti takkinsa huoneeseensa”, Feliks vastasi, ”hän sanoi tulevansa ihan kohta.” Elise nyökkäsi ja kääntyi sitten pöydän viimeistä keksiä syövän kauppiaan puoleen.
”Uskon, että sinä halusit kertoa minulle jotain”, hän totesi ja Tim nyökkäsi.
”Haluta on aika voimakas sana”, hän totesi, ”mutta minulle maksettiin tästä jo, joten sama se on kertoakin.” Elise ja Vash näyttivät kumpikin hieman yllättyneiltä.
”Kuka sinulle maksoi?” kuningatar kysyi, ”ja mitä?”
”Älä sinä huolehdi siitä”, Tim vastasi, ”maksaja oli sama nainen, joka myös kertoi minulle tiedon ja maksu oli muutaman kohtalon selvittäminen. Ei mitään sen kummoisempaa.”
”Ymmärrän”, Elise totesi hetken miettimisen jälkeen, ”ole hyvä, vaikka en tiedä miksi lady Bonnefoy ei itse tuonut tietoa minulle.”
”Hänellä oli muita kiireitä”, Tim vastasi eikä näyttänyt lainkaan yllättyneeltä siitä että Elise oli arvannut hänen tietolähteensä nimen. Toisaalta kauppiaan yllättäminen oli hyvin vaikeaa ja asiasta oli jopa kerran järjestetty kilpailu. Kukaan ei ollut voittanut sitä ja Tim oli järjestänyt tilaisuudessa laittoman vedonlyönnin, mikä oli tuonut hänelle mukavasti ylimääräistä rahaa.
”Voisitko nyt vihdoin sanoa asiasi?” Vash kysyi ärtyneenä. Hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä kärsivällisyydessä.
”Mikä ettei”, Tim vastasi, ”lady Bonnefoy kertoi minulle, että lordi Böse on jättänyt valtakunnan, kuten pitikin. Ennen lähtöään hän kuitenkin käytti kaiken jäljellä olevan varallisuutensa erään noidan palveluksiin.” Vash näytti heti paljon kiinnostuneemmalta asiasta. Hän marssi lähemmäs ja löi kätensä pöytään niin voimakkaasti, että teekupit kilahtivat.
”Mitä hän osti?” hän kysyi terävästi.
”Sehän tässä onkin mielenkiintoista”, Tim totesi, ”hän osti kaksi kirousta, joista toinen oli unikirous ja toinen jonkinlainen sellainen, joka pakottaa kohteen siirtymään jonnekin muualle vastoin tahtoaan. Se noita, joka teki ne, on aika taitava ja läpensä paha joten luultavasti ne ovat myös voimakkaita kirouksia.” Feliks, Elise ja Vash katsoivat toisiaan näyttäen kaikki huolestuneilta, mutta sitten Vash rentoutui hieman.
”Hän ei voi tehdä Eliselle mitään”, mies totesi, ”jokainen linnan noidista suojelee kuningatarta ja kruununjalokivet sisältävät niin voimakkaita puolustusloitsuja, että parista kirouksesta ei ole mihinkään.” Elise hipaisi kruununsa timantteja jotka loistivat hetken hänen kosketuksestaan. Niiden loitsut olivat hyvin vanhoja ja palvelleet kuningattaria jo sukupolvien ajan.
”En uskokaan kuningattaren olevan kohteena tällä kertaa”, Tim totesi, ”kaiken kokemukseni perusteella olen suhteellisen selvillä pahojen ihmisten ajatuksista ja epäilen lordi Bösen hakevan tällä hetkellä vain kostoa.”
”Kostoa ketä kohtaan?” Elise kysyi huolestuneena ja hänen veljensä laski kätensä hänen olkapäälleen lohduttavasti.
”En ole varma”, Tim vastasi ja katsoi sitten pöydän ääressä istuvaa prinssiä kohti, ”mutta se oli Polonian prinssi Feliks, joka pilasi hänen suunnitelmansa suuren loppuhuipennuksen.” Feliks näytti ensin totiselta, mutta sitten hänen silmänsä levisivät kun hän tajusi asian. Hän nousi ylös niin nopeasti, että hänen tuolinsa kaatui selälleen ja teekuppi tipahti lattialle särkyen pieniksi paloiksi.
”Liet”, hän henkäisi kauhistuneena ja juoksi ovelle, ”Liet!”
****
Toris hymyili kävellessään kohti huonetta, jonka Elise oli määrännyt hänelle annettavaksi. Oikeastaan se oli myös Feliksen huone, koska Feliks oli todennut tottuneensa nukkumaan Toriksen kanssa samassa huoneessa niin hyvin, ettei enää osannut nukkua yksin. Omalla itsepäisellä tyylillään Polonian prinssi oli siis valloittanut itselleen tilaa myös Toriksen huoneesta. Toris ei kuitenkaan sillä kertaa hymyillyt sen takia. Hän hymyili koska hän oli yksinkertaisesti vain niin hyvällä tuulella. Hän ei siltikään ollut saanut kaikkia ajatuksiaan selväksi, mutta se ei haitannut niin kauan kun Feliks piti hänelle seuraa ja antoi hänelle aikaa ajatella asioita.
Elise oli myös oma herttainen itsensä ja Toris oli nopeasti tottumassa siihen, että tallipoikakin saattoi kuulua kuningattaren lähipiiriin. Tietenkään hän ei tuntenut hovietikettiä eikä Feliks suostunut opettamaan hänelle sitä vaikka hän kuinka pyysi. Prinssi vain totesi, ettei aikonut pilata ystäväänsä turhilla asioilla ja antoi Toriksen rauhassa tehdä kaikki mahdolliset virheet. Kukaan ei kuitenkaan tuntunut välittävän tai sitten kuningattaren ystävälle vaan annettiin kaikki anteeksi.
Toris painoi ovenkahvan alas ja astui sisään. Hän kuitenkin tunsi oudon värähdyksen kulkevan lävitseen astuessaan kynnyksen yli ja hänen näkökenttänsä sumeni hetkeksi. Hämmentyneenä hän räpytti silmiään ja hämmentyi vielä enemmän, kun tajusi huoneen näyttävän kaikkea muuta kuin siltä miltä sen olisi pitänyt näyttää. Hetken hän epäili kääntyneensä jossain kulmassa väärään suuntaan, koska tämä huone näytti aivan tornihuoneelta eikä pienestä ikkunasta näkyvä maisema ollut ollenkaan tuttu. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat nurkassa pöydän päällä olevaan värttinään ja hän unohti kaiken muun.
Kuin hypnoosissa hän käveli lähemmäs pöytää eikä edes huomannut, kuinka ovi hänen takanaan sulkeutui itsestään ja katosi näkyvistä jättäen jälkeensä vain kiinteän harmaan kiviseinän.
”Kuinka kaunis”, hän kuiskasi tuijottaen värttinää, jonka pitkä neula näytti hohtavan hieman. Mies ojensi kätensä sitä kohti ja ehti hädin tuskin edes hipaista neulan päätä, kun se jo pisti häntä. Toris hätkähti hieman ja nosti kätensä ylös. Yksi veripisara muodostui hänen sormensa päähän siihen kohtaan, mihin värttinän neula oli pistänyt.
”Outoa…”, hän ehti mumista ennen kuin unikirous otti vallan ja hän kompuroi taaksepäin kaatuen takanaan olevan sängyn päälle. Hän oli syvässä unessa ennen kuin hänen vartalonsa ehti edes osua sängylle.
A/N: Pahus, eivät saaneet vieläkään tunnustettua toisilleen!
Mutta ei hätää, Puola pelastaa Liettuan kyllä. Loput tapahtumista taitavat mahtua jopa yhteen lukuun eli seuraava on sitten viimeinen (tämä taitaa tulla valmiiksi jopa ennen joulua) ja sitten on tietenkin epilogi myös, koska Feliksen ja Toriksen on päästävä kotiin ja kaikkia varmasti kiinnostaa mitä tapahtuu Konille ja milka-lehmille.
Seuraavalla luvulla ei ole vielä nimeäkään.
Jos jotain jäi kiinnostamaan, tarina siitä miten Eliza löysi Feliksen kerrotaan sitten Elizan värväysoppaassa. Ajattelin ensin kertoa senkin tässä, mutta se tuntui sitten niin irralliselta että päätin jättää sen tuohon omaan tarinaansa.
-
Hienosti löytyi prinssistä olo vinkkejä mm kuninkaallinen käyttäytyminen, kirjoitustaito jota Toris ei osannut mutta Feliks osasi. Sen lisäksi juhlienjärjestämisen on varmasti oppinut kotona, samoin tuo tarve lähteä auttamaan prinsessaa hädässä. Myös tämä herne patjan alla ja kengän hukkaaminen juhliin olivat oivia palasia ficissä ja samaalla laittoivat kyllä ajatukset liikkeellä eikä pidä unohtaa sitä että rosvot tuumasivat Feliksin olevan aatelinen, tosin nyt naurattaa ajatella minkälaisen aarteen rosvot menettivät ja kiitos siitä kuuluu liloille lehmille ja Konille.
Tosirakkaani oli aivan ihana nimitys, tosin kun joku ei saa sanotuksi jossain luvussa tai ficissä että rakastaa vaikka tunne on molemmin puolinen niin tekee mieli heittää jollain niitä päähän tai tunetua ruudun läpi jotta voisi ilmoittaa miten asiat on. Oi miksi ne ei voi vain tunnustaa sitä, miksi elämän pitää olla niin vaikeaa ja vain muutaman niin suuren sanan sanominen hankalaa??
Felis osotti jollain lailla todella syvää viisautta ja hänestä tuli tässä luvussa jotenkin paljon syvällisempi, käy kyllä sääliksi niitä jotka joutuvat noiden kuninkaallisten poliittisten naimakauppojen kohteiksi. Ymmärrän Feliksin kannan hyvin hän ei halunnut olla nukke jota ohjaillaan lopun elämää vaan hän halusi katkaista narut ja määrätä oman elämänsä, ja hän saikin siihen mahdollisuuden. Olen sitten myös vahvasti sitä mieltä että jokaisella pitää olla ainakin yksi salaisuus jota ei kerro kovin mielellään kenellekään muulle se ei silti tarkoita sitä että sen pitäisi olla kamala. Voi Toris mun käy toista niin sääliksi kun pikkuinen on niin sekaisin Feliksin tunnustuksesta.
No selväähän se oli ettei pahis voi koskaan olla yrittämättä kostoa tai sitten jostain pulpahtaa hänen läheisensä joka haluaa rangaista niitä jotka pilasivat ensimmäisen pahiken nerokkaat juonen. Läpeensä paha noita oli mielenkiintoinen ilmaus, samoin tuo yksityiskohta että timantit jotka suojelevat käyttäjäänsä, tuo Vashin tilannen mietityttää sen vuoksi että hän on niin ylisuojeleva että osaakohan hän koskaan luottaa siihen että muut voivat pitää huolen Elisestä ja että hän voisi keskittyä johonkin muuhun kuten oman tosi rakkaansa löytämiseen. Epäilen tuota edellä mainittua silti jostain syystä suuresti. Ah, ruususen ihana kirous, onneksi tuohonkin kiroukseen on olemassa murtamismahdollisuus aivan kuten kaikkiin muihinkin kirouksiin. Mutta joskus suurimmat ja voimakkaimmat kiroukset eivät ole edes kaikista julmimpia.
Toris oli tallipoika ja Feliks itse itsensä nimittänyt juhlamestari/hovipoika ;)
Sekoitin nimet keskenään :'(, sen siitä saa kun rupeaa yöllä väsäämään kommenttia ja on muutenkin jo aivan unen pöpperössä. Miten voin tehdä tälläisen sekoituksen edes unenpöpperössä.
”Mitä sinä niinku vielä täällä teet?” Feliks kysyi hieman yllättyneenä astuessaan sisälle kuningattaren salonkiin ja löytäessään Elisen ja Vashin lisäksi myös Timin, joka tyynesti pureskeli pikkuleipää ja lepuutti jalkojaan pöydällä tavalla, jota kukaan muu ei varmasti olisi uskaltanut tehdä kuningattaren läsnä ollessa.
”Aika iso kysymys tyypiltä, joka lähes vainosi minua pari edellistä viikkoa”, Tim totesi, ”mutta jos nyt välttämättä haluat tietää, tietolähteeni kertoi minulle jotain minkä uskoin kiinnostavan teitä. Koska olen niin uskomattoman hyvä ihminen, päätin pistäytyä kylässä.”
”Ja syödä kaikki keksit”, Vash murahti ja Tim nyökkäsi välittömästi.
Oikeasti Hollanti on vaan aivan mahtava, hän selvästi ottaa kaiken ilon irti vierailustaan syömällä mm keksit joita on tarjolla. No ainakaan Tim ei ole turhan vaatimatonkaan.
”Outoa…”, hän ehti mumista ennen kuin unikirous otti vallan ja hän kompuroi taaksepäin kaatuen takanaan olevan sängyn päälle. Hän oli syvässä unessa ennen kuin hänen vartalonsa ehti edes osua sängylle.
On varmasti laitonta jättää jotain ficciä näin jännään kohtaan, mä en millään kestä odottaa seuraavaan lukuun.
-
Jes, kerkesin kerrankin mukaan ennen kuin tämäkin ficci on valmis. :D
Rakastan ficeissäsi sitä, että aina tapahtuu jokin yllättävä käänne tai useampikin. Melkein kaikilla tuntuu olevan salaisuuksia, melkein jo odotin Vashistakin paljastuvan jotain tarkoin salattua.
Taas kerran olet onnistunut saamaan minut pitämään hahnoista, joille en ole ennen suonut ajatustakaan.
Nyt vain kiinnostaa, kuka on tuo väkevä noita? Selviääkö hänestä vielä jotain vai oliko häneb osuutensa tässä?
Tim se on aina perillä kaikesta :D Mutta kukaan tuskik on perillä Timistä? Mites ois jatkosarja tästä kauppiaasta? Toisaalta ehkä on parempi, että hän on niin salaperäinen. Ja onko Timillä omakohtaisia kokemuksia peileistä??
Kon ja Milka-lehmät ovat ihana lisä tähän tarinaan. Aluksi jo pelkäsin, että Konin seuralaiset olisivat susia... :S
Mutta kuinka käy lordi Böselle ja hänen kostolleen? Kuinka Feliks löytää Toriksen? Rikkoutuuko taikapeili (en tiiä miksi on tällanen tunne koko ajan :o)?
Toivottavasti jatkat pian!
~ Saphira
-
Kiitokset kommenteista!
Kuolotar: Heh he, minusta oli niin kamalan hauskaa jättää vihjeitä Feliksen historiasta, kirjoittaa Hollannista ja jättää luvut jänniin kohtiin!
Saphira: Juuri sopivasti ehdit loppuhuipennuksen odottamiseen. Kaikkiin kysymyksiin (toivottavasti) löytyy vastaus tästä viimeisestä luvusta. Tosin toi ilkeä, voimakas noita ei esiinny nyt enää (se oli vaan sellainen pieni sivujuttu) ja lordi Böse haipui myös jonnekin muualle...
Timin seikkailuista oon harkinnut omaa fikkiä, mutta en oo vielä sen pidemmälle siitä ajatuksesta päässyt. Katotaa ny.
Jee, viimeine luku! On muuten ollut tosi hauskaa tämän kanssa ja kerrankin osasin arvioida pituuden suurinpiirtein oikein! "Melkein kymmenen lukua" osui aika lähelle, vaikka osa näistä luvuista oli pidempiä kuin miun luvut yleensä.
Tuli vähän kiire tehdä tämä loppuun, koska mie lähen huomenna Ruotsiin viikoksi ja sitten alkaa tenttikausi, joten aattelin että ehkä olisi iha reilua että vien tämän loppuun ennen kuin katoan taas hetkeksi johonkin.
Olkaa hyvä~
Yhdeksäs luku: Herää, ole kiltti!
Feliks pysähtyi huoneen ovelle ja katseli villisti ympärilleen hengittäen raskaasti sekä pelästymisen että linnan lävitse juoksemisen vuoksi. Hänen kätensä tärisivät hieman, mutta se alkoi näkyä kunnolla vasta kun hän huomasi Toriksen takin lojuvan yhä sängyn päällä juuri samassa kohti, kun se oli ollut aiemminkin.
”Liet!” hän huusi ja toivoi sydämensä pohjasta, että hänen ystävänsä ilmestyisi jostain yllättäen, mutta kukaan ei vastannut hänen kutsuunsa. Vash ja Elise saapuivat paikalle pian hänen perässään eikä Vashin tarvinnut vilkaista huonetta kuin kerran tajutakseen mitä oli tapahtunut. Hänen ilmeensä kiristyi ja hän käännähti katsomaan kuningattaren perässä seuraavia vartiosotilaita.
”Sinä”, hän käski osoittaen yhtä heistä, ”tee hälytys. Haluan jokaisen liikenevän miehen etsimään mahdollista tunkeilijaa ja linnan puolustusvalmiuteen. Nyt!” Vartija teki kunniaa ja juoksi toteuttamaan tehtävänsä. Elise astui eteenpäin ja tarttui kiinni Feliksen olkapäästä ennen kun Feliks ehti astua sisälle huoneeseen.
”Odota”, hän sanoi vihaiselle miehelle, ”jos loitsusta on vielä jotain jäljellä, se saattaa satuttaa sinua!” Feliks mutristi huuliaan ja näytti yhtä aikaa sekä vihaiselta että epätoivoiselta, mutta hän ei kuitenkaan ravistanut kuningattaren kättä olkapäältään tai yrittänyt rynnätä huoneeseen. Hän kaivoi peilinsä taskustaan ja tuijotti sitä hetken outo ilme kasvoillaan ennen kuin rohkeni lausua sanaakaan. Ensimmäisen kerran koskaan hän pelkäsi sitä, mitä peili hänelle näyttäisi.
”Kerro, kerro kuvastin, mis’ on ystäväin?” hän pidätteli hengitystään, kun peili sumeni. Pian kuva kirkastui jälleen näyttäen hämärän huoneen, jossa Toris makasi selällään sängyn päällä. Paikalla ei näyttänyt olevan ketään muita ja Toris näytti aivan siltä, kuin olisi vain kaatunut sängylle. Feliks tunsi pelon ja kipeän surun kouraisevan sisintään luullessaan hetken, että oli jo menettänyt rakkaan ystävänsä. Sitten hän huomasi muutoin liikkumattoman miehen rinnan kohoavaan hieman hengityksen tahtiin.
”Hän on elossa”, Feliksen olan ylitse peiliä katsonut Elise sanoi ja puristi miehen olkapäätä rohkaisevasti, ”hän on luultavasti vain sen unikirouksen alla.” Feliks nyökkäsi ja pyyhkäisi poskelleen karanneen kyyneleen pois ennen kuin vihainen ilme palasi hänen kasvoilleen. Hän kuiskasi nopeasti toisen lorun peililleen pyytäen sitä näyttämään reitin tai keinon pelastaa Toris. Mutta kerta toisensa jälkeen peili kieltäytyi heijastamasta mitään ja lopulta Feliks sulki sen turhautuneena. Tim, joka ei ollut juossut vaan kaikessa rauhassa kävellyt paikalle, vilkaisi Poloninan prinssiä ja pudisti päätään, muttei sanonut mitään.
Vash huusi toista vartijaa hakemaan hovinoidan paikalle. Kuningattaren veljen käskyjä oli tapana totella nopeasti joten muutamassa minuutissa linna oli hälytystilassa, yksi vartiopäälliköistä raportoi Vashille, ettei mitään poikkeavaa oltu toistaiseksi havaittu, ja linnan ylin hovinoita tutki tuumailen Feliksen ja Toriksen huoneen ovea. Kyseinen noita oli palvellut hovissa koko ikänsä ja tunnettiin valtakunnan parhaana. Hän oli jo vanha ja kulki kumarassa, mutta hänen katseensa oli kuitenkin kirkas ja hän silitti partaansa mietteliäänä tarkastellakseen tilannetta.
”Kyllä”, hän lopulta mumisi, ”tässä on ollut siirtoloitsu.” Feliks päästi suustaan kärsimättömän äännähdyksen ja mulkaisi noita.
”Siis todellakin siinä on ollut!” hän huudahti, ”me niinku tiesimme sen jo.” Elise hyssytteli miestä rauhoittumaan ja noita loi häneen terävän katseen.
”Nuori herra”, vanha mies aloitti vakavalla äänellä, ”ymmärrän, että et ole kovin tuttu taikuuden kanssa etkä voi tietää kaikkia sääntöjä, mutta nämä asiat ovat hyvin monimutkaisia!” Feliks pyöräytti silmiään.
”Ala sitten jo kertoa, kuinka minä saan Lietin takaisin!” hän tokaisi ja noita kurtisti kulmiaan.
”Se ei ole mahdollista”, hän väitti kivenkovaan, ”tämä loitsu oli yksisuuntainen eikä siitä ole jäänyt mitään jäljelle.” Feliks näytti nyt todella ärtyneeltä ja hän olisi luultavasti alkanut todella huutaa, jos Tim ei olisi sattunut keskeyttämään. Hän oli koko ajan nojannut seinää vasten ja seurannut tapahtumia uteliaana mutta myös hyvin epäilevänä.
”Oikeastaan olet väärässä”, Tim totesi vakavana, ”loitsunrippeet voi koota vielä aivan helposti.” Vanha noita näytti siltä kuin mies olisi juuri loukannut hänen kunniaansa.
”Ei voi”, hän sanoi varmalla sävyllä, ”minä tiedän nämä asiat.”
”Minä tiedän nämä asiat paremmin”, Tim totesi.
”Sinulla ei ole taikuutta”, noita sanoi hieman halveksivalla sävyllä, ”näen sen selvästi.” Hän oli ehkä yrittänyt loukata kauppiasta sanoillaan, mutta Tim ei näyttänyt olevan yhtään pahoillaan. Hän vain nyökkäsi lyhyesti.
”Ei olekaan”, hän myönsi, ”mutta minulla on paljon tietynlaista kokemuksia, erilaisia taitoja ja tiedän ihmisiä joilla on taikuutta enemmän kuin osaat edes kuvitella.” Hovinoita ei näyttänyt juurikaan arvostavan sitä mielipidettä tai epäilyä taitojaan kohtaan.
”En usko tuota”, hän julisti, ”minä olen tämän valtakunnan voimakkain noita, kuinka…”
”Hän kirosi kokonaisen linnan viideksi vuodeksi ja onnistui vielä tekemään sellaisen kirouksen, joka vaikutti kaikkiin eritavalla”, Tim keskeytti, ”ja hän jopa selvisi hengissä.” Kauppias lähemmäs ja tarkkaili ovenkarmeihin jääneitä loitsunrippeitä tottuneesti välittämättä vihaisesta vanhasta noidasta vierellään.
”Ei voi olla totta!” vanha noita huudahti ja kauppias tuhahti.
”Älä sitten usko”, hän mutisi ja nyökkäsi Feliksen suuntaan, ”mutta hän oli peili vielä pari vuotta sitten.”
”Miten sinä…” noita aloitti vihaisesti, mutta Tim hyssytteli hänet hiljaiseksi ja keskittyi johonkin aivan muuhun. Vanha mies näytti sieltä, että olisi voinut vaikka räjähtää kiukusta tai kirota miehen, jos ei olisi jo huomannut kauppiaan olevan täysin suojattu kaikkea taikuutta vastaan. Pahimmassa tapauksessa hänen kirouksensa vain kimpoaisi takaisin ja sitten hän eläisi koko loppu elämänsä sammakkona.
”Siis kertokaa jo, miten voin pelastaa Lietin!” Feliks huusi. Vanha noita, joka oli valmiiksi erittäin pahalla päällä, oli jo aikeissa sanoa äkäisesti, ettei mitään mahdollisuutta ollut koska loitsua ei voinut jäljittää, mutta sitten hän tajusi vilkaista kuningattarensa ilmettä ja päätti viisaasti olla hiljaa.
”Teknisillä termeillä sanoen voisimme rejektoida maagisen pakotetun teleportaanionin opposoimalla energian heijastustaktiikalla takaisin ja materiasoimalla sen johonkin konkreettiseen fokusaatioon”, Tim totesi ja sai pitkiä katseita osakseen, ”en minä tiedä, mitä se tarkoittaa mutta Lukas sanoisi noin. Onneksi häntä ei kuitenkaan tarvita, koska minulla on tämä.” Hän kaivoi takkinsa taskusta pienen kristallin, joka hehkui hieman sisältämänsä taikuuden määrän vuoksi. Vanhan noidan silmät levisivät ja hän nosti jo kätensä koskettaakseen kristallia, mutta Tim veti sen pois hänen ulottuviltaan.
”Mikä se on?” Elise kysyi, koska hän ei pystynyt tuntemaan kristallista huokuvaa taikuutta.
”Se on taikakristalli”, vanha hovinoita vastasi ennen kuin Tim ehti selittää mitään, ”joku noita on ladannut sen täyteen taikuuttaan. Mistä sinä sait sen?”
”Sitä se juuri on”, kauppias myönsi ja kopitteli kristallia kädessään, ”sain sen kauan sitten Lukakselta erästä palvelusta vastaan. Mutta se ei ole tärkeää vaan se, että tämän avulla voin sitoa tuon loitsunrippeet kasaan ja luultavasti pitämään ehjänä niin kauan että ehdit tehdä pelastamisretkesi.” Hän katsoi suoraan Felikseen, joka ei edes miettinyt kahta kertaa.
”Tee se”, hän pyysi vakaalla äänellä ja Tim katsoi häntä hetken ennen kuin vastasi pyyntöön.
”Sinä olet minulle velkaa”, hän totesi, ”tällä kertaa minä autan vasta, kun olet maksanut.”
”Herra”, Elise huudahti ennen kuin Feliks ehti vastata, ”mitä tahansa hän onkin sitten velkaa, minä voin maksaa sen hänen puolestaan.” Feliks ja Toris eivät olleet kertoneet kaikkia seikkailunsa vaiheita hänelle, mutta hän ei ollut typerys ja hän tiesi, että Feliksen velka liittyi luultavasti juuri häneen. Miehet olivat auttaneet nuorta kuningatarta paljon eikä hän aikonut jättää heitä pulaan.
”Ihailtavaa uhrautumista”, Tim totesi, ”mutta nyt ei ole kyse rahasta.”
”Mitä sinä sitten niinku haluat?” Feliks kysyi kärsimättömällä äänellä, ”siis kerro jo!”
”Minä haluan sinun peilisi”, kauppias sanoi yksinkertaisesti. Feliks oli hetken hiljaa, mutta ei siksi että miehen vaatimus olisi ollut mahdoton. Peili oli hänen kallisarvoisin aarteensa ja hän todella piti siitä, mutta Toris oli paljon arvokkaampi. Peilejä oli muitakin, mutta Toris oli ainoa. Enemmänkin Feliks oli yllättynyt siitä, että kauppias halusi kaikesta maksuksi juuri sen, koska mies oli niin monta kertaa sanonut hänelle, ettei peileihin pitänyt uskoa ja ne valehtelivat aina.
”Miksi sinä haluat sen?” hän kysyi.
”Koska minulla on syyni”, kauppias vastasi, ”no, hyväksytkö tarjouksen?”
”Tee se”, Feliks sanoi varmalla äänellä eikä epäröinyt lainkaan antaa peiliä miehelle. Tim nyökkäsi ja työnsi peilin taskuunsa ennen kuin kääntyi taas huoneen avoimen oven puoleen ja kuljetti sormeaan puista karmea pitkin. Vanha hovinoita oli jo poistunut takavasemmalle jupisten itsekseen jotain siitä että amatöörien pitäisi vain pysyä kotona ja kaikki päättyisi kuitenkin vain katastrofiin. Paikalle oli ilmestynyt kuitenkin muita uteliaita, mutta Vash määräsi heitä pysymään kauempana jotta tilanne ei olisi häiriintynyt liikaa.
”En ole aivan varma tämän unikirouksen laadusta”, Tim sanoi samalla kuin työskenteli, ”mutta yleensä ne toimivat kaikki täsmälleen samalla tavalla, koska ilmeisesti noidilta puuttuu mielikuvitus täysin. Eli kirous murtuu, kunhan hänen tosirakkaansa suutelee häntä.” Kauppias piteli hohtavaa kristallia toisessa kädessään ja toisella hän näytti aivan kuin poimivan näkymättömiä säikeitä ovenkarmeista ja kietovan niitä kristallin ympärille. Kukaan muista ei kuitenkaan pystynyt erottamaan taikuutta katseellaan, joten miehen toiminta näytti heistä erittäin määrätietoiselta sekopäisyydeltä.
Jostain syystä Feliksen ilme kiristyi, kun Tim mainitsi tosirakkaan, ja Elise vilkaisi häntä huolestuneena. Nainen oli ollut ihan varma, että juuri Feliks oli Toriksen tosirakas, mutta miksi mies näytti nyt sitten niin tuskaiselta? Eikö hänen pitäisi olla vain iloinen.
”Feliks”, kuningatar kuiskasi, kun oivallus alkoi hiipiä hänen mieleensä, ”älä vain sano…”
”Sano niinku mitä?” Feliks kysyi vaimeasti. Hän oli painanut katseensa lattiaa kohden eikä se ele ainakaan rauhoittanut kuningattaren mieltä.
”Sinä…”, Elise sanoi epäröiden ja miettien parasta sanavalintaa, ”sinä tiedät, kuka on Toriksen tosirakas?” Hän ei halunnut kysyä suoraan, oliko se joku muu kuin Feliks.
”Hän todellakin tietää”, Tim totesi matkien hieman kuivasti Feliksen puhetapaa.
”Sinä itse sanoit, että peilit valehtelevat”, Feliks tokaisi ja mulkaisi kauppiasta pahasti, mutta hillitsi itsensä kuitenkin ennen kuin sanoi sen pahemmin. Hän ei tiennyt, mitä ja miten Tim tiesi hänen asioistaan, mutta häntä ei edes kiinnostanut tietää sillä hetkellä.
”Niin ne tekevätkin”, Tim myönsi, ”mutta jotkut asiat ovat niin päivänselviä, ettei niistä voi edes valehdella.”
”Ole hiljaa”, Feliks mutisi ja käänsi katseensa jälleen poispäin. Elise katsoi heitä hiljaa ja hämmentyneenä, kunnes hän viimein ymmärsi, mistä miehet puhuivat.
”Oh”, hän henkäisi, ”sinä olet Toriksen tosirakas! Katsoit sen peilistä.” Feliks ei kieltänyt asiaa, muttei myöskään näyttänyt sen iloisemmalta.
”Mutta se ei todellakaan voi olla totta”, hän sanoi itsepintaisesti, ”minä olen siis vain minä, mutta Liet… Hän on täydellinen!”
”Feliks”, Elisa sanoi, ”minä en ymmärrä…”
”Liet on niin komea, rohkea ja hyvä”, Feliks sanoi nopeasti nyt kun oli päässyt vauhtiin, ”hän niinku todellakin pelasti minut, kun tapasimme ensimmäisen kerran. Minä en ole tarpeeksi hyvä hänelle!” Elise kuunteli hänen puhettaan hetken, mutta sitten nuori kuningatar nosti kätensä ja viittoi miestä vaikenemaan. Hänen ilmeensä oli niin vihainen, että jopa Vash otti askeleen taaksepäin ennen kuin ehti estää itseään.
”Väitätkö sinä, että sinä tiesit koko ajan asiasta”, hän sanoi äänellä, joka melkein hyysi veren, ”mutta et sanonut hänelle mitään, koska sinusta sinä et ole tarpeeksi hyvä hänelle?”
”Joo”, Feliks sanoi hiljaa ja katsoi yleensä niin herttaista ja suloista Elise säikähtäneenä.
”Kävikö sinun mielessäsi kertaakaan, että ehkä hänkin rakastaa sinua?” nainen kysyi ja Feliks pudisti päätään nopeasti, ”miehet! Te ette ymmärrä mitään.”
”Hei, älä syyllistä meitä kaikkia”, Tim mutisi sivusta.
”Feliks, me kaikki näemme niin selvästi että te kumpikin olette aivan täysin umpirakastuneita”, Elise jatkoi, ”mutta olette ilmeisesti myös täysiä typeryksiä, koska ette kumpikaan voineet sanoa sitä toisillenne.”
”Mutta…”
”Ei mitään muttia!” kuningatar sanoi ja jatkoi sitten hieman hellemmällä äänellä, ”ennen kruunajaisia minä sanoin sinulle, että minua pelottaa ja en tiedä onko minusta kuningattareksi. Muistatko vielä, mitä sinä vastasit minulle?”
”Että sinun pitäisi todellakin vain luottaa itseesi ja olla niinku sitä mitä olet”, Feliks kuiskasi ja Elise nyökkäsi.
”Miksi sinä et siis vain nyt mene tuonne ja tuo häntä takaisin?” Elise kysyi ja osoitti ovea, johon asetetun loitsun Tim oli saanut jo lähes kokonaan parsittua kokoon. Näytti aivan siltä kuin oviaukossa olisi ollut läpinäkyvä kalvo, joka väreili hieman, mutta jota olisi ollut todella hankala havaita jos ei olisi tiennyt sen olevan juuri siinä. Feliks katsoi sitä ja nyökkäsi sitten uudella tavalla päättäväisenä. Hänen ilmeessään oli silti hitunen epäröintiä, mutta ainakaan hän ei näyttänyt täydellisen epätoivoiselta ja itsesäälivältä enää.
”Kristallissa on tarpeeksi voimaa pitämään tätä yllä vain hetken”, Tim sanoi, kun Feliks käveli hänen vierelleen, ”joten yritä olla nopea. Tai ihan miten vaan, jos jäätte sinne, saatte kävellä takaisin. Ei ole minun ongelmani.” Feliks nyökkäsi ja odotti miehen merkkiä ennen kuin käveli kohti väreilevää oviaukkoa. Hän ei epäröinyt sillä kertaa ollenkaan ja Elise henkäisi hieman, kun mies näytti vain katoavan tyhjään ilmaan. Tim keskittyi pitelemäänsä kristalliin ja Vash piti silmällä kaikkea muuta.
”Ai niin, unohdin kertoa että siihen värttinään ei kannata koskea”, kauppias mutisi hetken päästä, ”no jaa.”
*****
Felikseltä ei mennyt kauaa tajuta, että hän oli saapunut samaan pieneen huoneeseen, jonka oli nähnyt peilissä. Hän huomioi ohimennen huoneen karun sisustuksen ja pöydällä lojuvan värttinän, mutta hän oli liian huolissaan Toriksesta ajatellakseen mitään muuta sen enempää. Hän kiirehti miehen luokse ja kiipesi sängynpäälle. Hän taittoi jalkansa alleen ja laski kätensä ystävänsä poskelle. Toris näytti siltä kuin olisi vain syvässä unessa, mutta Feliks tiesi että taikuus oli pakottanut hänet siihen. Miehen iho tuntui lämpimältä hänen kätensä alla ja hän hymyili aivan kuin näkisi jotain todella hyvää unta.
”Mistä sinä uneksit, Liet?” Feliks kysyi hiljaa ja hymyili silittäessään miehen poskea, ”sinun pitäisi niinku herätä nyt. Minä tarvitsen sinua todella paljon.” Hän epäröi hetken vielä, mutta sitten hän kumartui eteenpäin ja painoi huulensa kevyesti hänen huuliaan vasten. Se oli hyvin pieni ja kevyt suudelma, mutta silti Feliks tunsi miellyttävän lämmön sisällään. Hän katsoi Toriksen kasvoja ja odotti.
”Liet?” hän kysyi hetken päästä, kun Toris vain jatkoi nukkumista, ”Liet, herää nyt!” Hän ravisteli miestä olkapäästä ja jokaisen kuluvan sekunnin myötä hän alkoi muuttua vain entistä hätääntyneemmäksi. Lopulta hän melkein aneli Torista vain avaamaan silmänsä, mutta sillä ei näyttänyt olevan vaikutusta. Feliks vaikeni ja hitaasti hän siirtyi hieman kauemmas Toriksesta kunnes hän istui aivan sängynlaidalla jalat roikkuen vapaana reunan yli. Hänen ilmettään ei olisi voinut kuvailla muutoin kuin että se oli sellaisen miehen ilme, joka oli juuri särkenyt sydämensä.
”Mutta minä rakastan sinua niin paljon”, hän kuiskasi pettyneenä, ”minun rakas Liet…” Kyynel vierähti hänen poskelleen, mutta hän ei välittänyt siitä eikä hän kuullut kuinka kangas kahisi hieman hänen takanaan. Hän ei huomannut mitään ennen kuin käsi kurkotti hänen takaansa ja pyyhkäisi kyyneleen pois hänen poskeltaan.
”Feliks, miksi sinä itket?” Toris kysyi, ”tekikö joku sinulle jotain? Oletko kunnossa?” Feliks käännähti nopeasti ja kiljahti iloisena kapsahtaessaan ystävänsä kaulaan. Hän halasi Torista tiukasti ja selvittyään hämmennyksestä Toris laski kätensä hänen selälleen.
”Liet, sinä tulit takaisin”, Feliks sanoi onnellisena ja Toris hymähti, vaikka ei tiennytkään mistä hänen ystävänsä puhui.
”Feliks, missä me olemme?” hän kysyi vähän ajan päästä ja samassa Feliks muisti, että heidän aikansa oli rajoitettu. Hän päästi irti Toriksesta ja vilkaisi kohti sitä seinää josta oli astunut sisälle huoneeseen. Tietystä kulmasta katsottuna näytti aivan siltä kuin seinässä olisi ollut haaleat, läpinäkyvät karmit joiden välissä ilma väreili hieman. Ilmeisesti he eivät siis olleet myöhässä, Feliks ajatteli noustessaan ylös ja kiskoessaan Toriksen mukaansa.
”Äkkiä nyt”, hän sanoi, ”selitän kaiken niinku myöhemmin.” Toris, joka oli tottunut Feliksen tyyliin eikä epäröinyt hetkeäkään seurata häntä vaikka olikin hämmentynyt kaikesta, ja yhdessä he astuivat seinän lävitse.
Elise huokaisi helpottuneena nähdessään kummankin miehen ilmestyvän taas näkyviin oviaukosta. Vain hetki sen jälkeen, kun he astuivat loitsun läpi, Timin pitelemä kristalli välähti ja särkyi pienen pieniksi paloiksi vapauttaen samalla pitelemänsä loitsunrippeet. Kauppias käänsi tyynesti kättään ja antoi viimeistenkin sirpaleiden tipahtaa lattialle.
”Ehditte juuri ja juuri”, hän totesi ja vilkaisi Felikseä kohti, ”kanssasi oli ilo asioida. Hyvästi.” Hän kääntyi ja poistui paikalta sanomatta sanaakaan enää. Kukaan ei kuitenkaan oikeastaan huomannut hänen poistumistaan. Feliks oli aivan liian kiireinen pidellessään kiinni Toriksen kädestä, Toris oli vieläkin hämmentynyt tapahtumista ja Elise keskittyi tarkistamaan että kumpikin mies oli todellakin kunnossa. Vash oli ainoa joka huomioi edes pikaisesti Timin poistumisen, mutta hänkään ei välittänyt vaan huusi vain ohjeita vartiomiehille.
Muutama viikko myöhemmin Tim lähetti heille lyhyen viestin, jossa kerrottiin hänen tietolähteensä ilmoittaneen että lordi Böse oli poistunut julkisuudesta ja täysin rahaton. Hänestä ei luultavasti olisi enää mitään haittaa, joten Vash tunsi olonsa todella tyytyväiseksi sen uutisen jälkeen.
****
”Minut oli siis lumottu”, Toris kertasi varmistaen, että oli ymmärtänyt aivan oikein kaiken mitä Feliks oli juuri selittänyt hänelle, ”koska lordi Böse halusi kostaa sinulle sen, että pilasit hänen suunnitelmansa. Suudelma tosirakkaaltani kuitenkin rikkoi kirouksen ja pelasti minut.” Oli kulunut vajaa vuorokausi tapahtumista ja Feliks oli säästänyt asian selvittämisen seuraavaan aamuun, jotta Toris saisi leveätä ja toipua loitsun sivuvaikutuksista rauhassa. He istuivat nyt tallivintillä, josta oli tullut yksi Toriksen lempipaikoista rauhallisuuden vuoksi, ja he nauttivat pientä aamupalaa samalla kun kuuntelivat kuinka hevostenhoitajat tekivät töitään tallissa.
”Joo, niin todellakin”, Feliks vastasi ja pureskeli omenaa. Toriksesta tuntui, että hänen ystävänsä oli nyt jopa entistäkin läheisempi ja haki aina tekosyitä olla aivan Toriksen vieressä tai koskettaa häntä. Torista se ei tosin haitannut, hän piti siitä tunteesta jonka sai Felikseltä jo pelkästään siitä kun mies katsoi häntä.
”Feliks”, hän kuitenkin sanoi päättäen ottaa viimein puheeksi asian, jota oli miettinyt koko aamun.
”Mitä?” Feliks kysyi.
”Sinä olit ainoa, joka oli siellä huoneessa minun kanssani”, Toris sanoi, ”joten… Olitko se sinä, joka suutelit minua?” Feliks pureskeli hitaasti suupalaansa ja antoi Toriksen odottaa hetken ennen kuin vastasi.
”Joo”, hän sanoi hieman jännittyneellä äänellä, ”se olin minä.” Toris hymyili helpottuneena.
”Hyvä, minä jo pelkäsin että se olisi ollut joku muu”, hän sanoi ja jatkoi sitten hieman hämillään tajuttuaan, että hän oli juuri periaatteessa tunnustanut huolella varjellut ja salassa pidetyt tunteensa, ”tai siis… Minä todella pidän sinusta ja… minä…”
”Minä rakastan sinua”, Feliks sanoi. Hän oli viime aikoina harjoitellut sen lauseen sanomista ääneen ja hänen ilokseen se ei kuulostanut yhtään niin oudolta kuin ensimmäisellä harjoituskerralla. Toris hymyili hänelle lämpimästi, mutta sitten hänen hymyynsä hiipi aavistus surua.
”Voi Feliks”, hän sanoi, ”mutta sinä olet prinssi ja minä olen vain tallipoika. Ei se voisi koskaan toimia.”
”Minä en ole prinssi enää”, Feliks vastasi.
”Silti”, Toris kuiskasi ja käänsi katseensa poispäin. He olivat hetken hiljaa, mutta sitten Feliks puristi hänen kättään vielä kerran ennen kuin päästi irti.
”Ehkä sinun pitää niinku miettiä asiaa vielä”, entinen prinssi sanoi ja hymyili hieman katsoessaan Torista, ”mutta minä aion rakastaa sinua ikuisesti, joten voin odottaa vielä jonkin aikaa.” Toris ei sanonut mitään, mutta seurasi katseellaan, kun Feliks kiipesi tikkaat alas ja heitti loput omenastaan karsinassa seisovalle hevoselle ennen kuin häipyi paikalta. Sitten Toris huokaisi ja hetken hän tunsi olonsa todella yksinäisesti.
Seuraavan päivän aikana he eivät nähneet toisiaan. Toris vetäytyi omaan rauhaansa ja Feliks antoi hänen olla. Nähdessään miesten käytöksen nuori kuningatar oli huokaissut ja kysynyt veljeltään, olivatko kaikki miehet oikeasti näin monimutkaisia. Vash ei ollut osannut vastata, mutta Toris oli hämillään hymyillen sanonut Eliselle, että hänen täytyi vain miettiä asiaa.
Ja niin hän mietti, mutta miten päin tahansa hän asiaa mietti, se ei vaan tuntunut järkevältä. Feliks oli hänen hyvä ystävänsä, oli ollut jo kauan, mutta hän oli myös prinssi eikä tallipoika voinut olla prinssin tosirakas. Prinssit eivät rakastuneet alhaissyntyisiin vaan tekivät suuria urotekoja ja naivat aina prinsessan jonka olivat pelastaneet ties mistä vaarasta. Toris tiesi omat tunteensa, mutta hän oli pitänyt niitä salassa jo niin kauan ja saatuaan selville Feliksen todellisen syntyperän, hän oli kaikin keinoin pitänyt rakkautensa ystäväänsä kohtaan vieläkin tarkemmin salassa.
Mutta toisaalta oliko rakkaus koskaan järkevää? Toris oli todistanut monet kerrat kuinka oudoimmatkin parit vain löysivät toisensa. Sitä paitsi hänen työnantajansa oli paroni, jonka tosirakas oli normaali kyläläinen, joten ehkä tallipojan ja entisen prinssin rakkaus ei ollutkaan niin outoa.
”Minä rakastan häntä”, Toris sanoi ääneen todeten, että se lause oli ainoa järkevä minkä hän oli saanut päähänsä sinä päivänä, joten ehkä hänen pitäisi vain elää sen mukaan ja olla ajattelematta asiaa liikaa.
Toris loikki tallivintin portaat alas kaksiporrasta kerrallaan ja kiirehti etsimään tosirakastaan. Heillä oli paljon puhuttavaa ja tällä kertaa hän aikoisi antaa oikean vastauksen. Toris pystyi jo kuvittelemaan mitä Feliks sanoisi hänelle. Mies ensimmäisenä ilmoittaisi, että oli hyvä että Toris oli viimeinkin keksinyt asian ja sitten hän suutelisi häntä ja sanoisi rakastavansa, vaikka Toris olikin niin hölmö välillä.
Hymyillen mies kulki linnan käytäviä pitkin, mutta hän ei löytänyt ystäväänsä mistään. Viimein hän sattumalta törmäsi Eliseen, joka oli juuri palaamassa neuvoston kokouksesta. Hänen kruununsa välkehti hieman valossa ja virallinen edustusmekko kahisi hänen liikkeidensä tahtiin, kun hän pysähtyi hämmästyneenä nähdessään eksyneen näköisen Toriksen.
”Hei Elise”, Toris tervehti ennen kuin kuningatar ehti sanoa mitään, ”tiedätkö, missä Feliks on? Minulla on hänelle tärkeää asiaa.” Elisen kasvoilla vilahti hämmentynyt ilme ja hän kurtisti kulmiaan.
”Etkö sinä tiedä?” hän kysyi sen sijaan, että olisi vastannut.
”Tiedä mitä?” Toris kysyi ja hänen hymynsä hiipui hieman.
”Feliks ei oikeasti kertonut sinulle?” kuningatar kysyi ääneen ja näytti hetken todella huolestuneelta, ”Polonia… Polonian kuningashuone sai selville, missä hän on ja he lähettivät edustajansa hakemaan hänet takaisin kotiin. Hän vastasi heille myöntävästi ja he lähtevät tänään.”
”Mitä?” Toris kysyi yllättyneenä, ”miksi?” Elise epäröi hieman ennen kuin vastasi siihen kysymykseen.
”Hän mutisi jotain siitä, että ei aikoisi palata entiseen, jos sinä et tahtoisi häntä”, nainen sanoi, ”ja että jos hän jäisi nyt yksin, hän ei selviäisi joten olisi aivan sama palata Poloniaan.”
”Miksi hän niin tekisi?” Toris kysyi, ”hän vihaa prinssinä oloa! Ja minä rakastan häntä. Miksi hänen täytyy aina olla näin dramaattinen?” Mies huokaisi hieman ja pudisti päätään.
”Minustakin hänellä on ehkä jopa liikaa taipumusta dramaattisuuteen”, kuningatar myönsi, ”mutta jos kiirehdit, ehdit vielä hyvin pysäyttää hänet. Seurue on vielä linnanpihalla.” Toris nyökkäsi ja sitten hän hymyili kuningattarelle ystävällisesti.
”Saisinko yhden hevosen lainaan?” hän kysyi, ”minusta Polonian kolmastoista prinssi ansaitsee haluamansa elämän.” Elise hymyili ymmärtäessään, mitä mies tarkoitti.
”Ota minkä vain haluat”, hän lupasi, ”olkoon se minun lahjani teille.”
”Kiitos, Elise!” Toris huudahti ja kiirehti jo takaisin talleja kohti.
”Kiitos itsellesi”, kuningatar sanoi hänen peräänsä ja vilkaisi sitten vieressään seisovaa veljeään, ”veli, eivätkö he olekin aivan suloisia?”
”Jos niin sanot, Lis”, Vash vastasi silti ymmärtämättä, miksi asian pitäisi edes kiinnostaa häntä.
*****
”Sir Dzienkvich, mukava tavata taas”, Feliks sanoi kohteliaasti tutulle miehelle, joka odotti häntä Liechtensteinin kuninkaallisen linnan pihalla. Sir Dzienkvich ja jokainen muukin pienen seurueen jäsen oli pukeutunut Polonian väreihin, punaiseen ja valkoiseen, ja he kantoivat kuningashuoneen tunnusta rinnallaan. Feliksen kävellessä paikalle kaikki kumarsivat.
”Prinssi Feliks”, sir Dzienkvich sanoi, ”viime kerrasta onkin jo aikaa.” He kumpikin muistivat hyvin tavanneensa tanssiaisissa vain jokin aika sitten, mutta kumpikaan ei maininnut siitä. Feliks tiesi, että mies oli hänen puolellaan. Siksi hän olikin uskaltautunut puhumaan tälle aiemmin, koska hän tiesi ettei sir Dzienkvich paljastaisi häntä.
”Aivan”, Feliks sanoi käyttäen virallista puhetapaa, jonka etikettikouluttaja oli hänelle lähes pakkosyöttänyt aikoinaan, ”olette näköjään saapuneet kunnollisen seurueen kanssa.” Hän oli jo ehtinyt silmäillä joukkoja ja todennut kaikkien kuuluvan Polonian eliittiratsuväkeen. Sir Dzienkvich hymähti.
”Teidän ylhäisyytenne aiheutti aikamoisen kaaoksen kuningashuoneessa tempauksenne vuoksi”, hän totesi, ”tämä on vain varotoimi.”
”Ymmärrän”, Feliks sanoi ja siirsi painoaan toiselle jalalle. Hän oli viimein suostunut Elisen hovimestarin hartaaseen toiveeseen pukea päälleen jotain prinssille sopivampaa, joten nyt hänellä oli tyylitelty takki, siistit housut ja uudet saappaat. Vaatteet tuntuivat aivan liian jäykiltä ja kangas oudolta hänen ihoaan vasten, joten hän ei tuntenut oloaan kovin hyväksi, vaikka hovimestari oli ylistänyt asua maasta taivaisiin.
”Joten, jos voisimme lähteä nyt”, sir Dzienkvich sanoi, ”teidän ylhäisyyttänne odotetaan jo kotona.” Feliks nyökkäsi ja pakotti itsensä pitämään katseen suoraan eteenpäin. Hän ei ollut kertonut tästä mitään Torikselle, mutta Toris ei halunnut häntä. Feliks tiesi rakastavansa häntä aina, mutta tämä oli ainoa vaihtoehto nyt.
Feliks ei kuitenkaan ehtinyt vastata, kun hän kuuli takaansa laukkaavan hevosen kavion kopseen. Hän ei ehtinyt edes kääntyä, kun suurikokoinen hevonen pysähtyi suoraan hänen ja Polonian joukkojen väliin. Polonialaiset sotilaat hätkähtivät, mutta eivät voineet tehdä mitään ollessaan vieraan valtion alueella. Sir Dzienkvich ehti juuri sopivasti astua syrjään hevosen tieltä ja seurasi tilannetta erittäin uteliaana.
”Feliks”, Toris sanoi hengästyneellä äänellä hevosen selästä ja ojensi kätensä, ”minä rakastan sinua. Ole kiltti ja palaa kanssani kotiin.”
”Liet…”
”Sinä et halunnut olla prinssi eikä sillä oikeastaan ole edes väliä, mitä me olemme. Anteeksi, että olin hölmö enkä tajunnut sitä heti”, Toris sanoi nopeasti, ”ja sinä näytät todella kauniilta siinä vanhassa mekossa, jonka Eliza ompeli sinulle sopivaksi. Tule nyt.”
”Sinä tosiaan olet niinku tosi hölmö, Liet”, Feliks vastasi ja hymyili tarttuessaan kiinni hänen kädestään, ”mutta minä rakastan sinua silti.” Toris ei ollut kiireessään ehtinyt satuloida hevosta, joten he kumpikin istuivat sen paljaalla selällä ja Feliks kietoi käsivartensa Toriksen vyötärölle.
”Anteeksi”, hän sanoi polonialaisille, ”minä en niinku halua olla prinssi vielä tänäänkään!” Toris kannusti hevosen laukkaan ja nopeasti he katosivat linnapihalta jättäen jälkeensä joukon hämmentyneitä ihmisiä.
”Niin minä arvelinkin, prinssi Feliks”, sir Dzienkvich sanoi pieni hymy huulillaan. Hän nosti toisen nyrkkinsä sydämelleen kunnian osoituksen merkiksi ja käski sen jälkeen miehiään valmistautumaan kotimatkaan ilman kadonnutta prinssiä.
Korkealla linnan tornissa verho heilahti takaisin ikkunan eteen ja nuori kuningatar naurahti hiljaa. Hänen naurunsa oli sekä helpottunut että tyytyväinen ja jopa hänen veljensä, joka seisoi vähän matkan päässä, hymähti vaimeasti. Elise todellakin piti onnellisista lopuista.
Epilogi: Tervetuloa kotiin
Kulkijan mieli todellakin keveni aina sillä hetkellä, kun hän tajusi olevansa aivan lähellä kotia ja niin kävi myös Felikselle ja Torikselle. Pari päivää he olivat ratsastaneet yhdessä Toris ohjaten suuren hevosen menoa ja Feliks istuen hänen takanaan. Entinen prinssi oli nopeasti palannut takaisin normaalin mielialaansa ja kaikki oli lähes tulkoon täsmälleen samoin kuin viikkoja sitten ennen kuin he olivat lähteneet matkalleen. Ainoa merkittävä ero oli se, että tällä kertaa he eivät tyytyneet olemaan vain ystäviä ja se näkyi siitä tavasta jolla he puhuivat toisilleen, nauroivat yhdessä ja jakoivat pieniä suudelmia silloin tällöin.
Hevosen valtavat kaviot iskivät maata tasaisesti ja pian he olivat jo tutulla tiellä, joka johti linnaa kohti. Toris hymyili ja Feliks naurahti nähdessään Felicianon, joka oli sattumalta ollut hakemassa lisää polttopuita keittiöön juuri sillä hetkellä. Nähdessään lähestyvän ratsukon hän pysähtyi ja heilutti kättään riemastuneena tunnistaessaan tulijat. Miehet vastasivat tervehdykseen ja italialainen juoksi takaisin sisälle selvästikin ilmoittamaan muille, että Feliks ja Toris olivat palanneet kotiin.
”Katsokaa, tuhlaajapoikamme palaavat!” Eliza vitsaili, kun ratsu seisahtui pienelle linnapihalle. Nainen ojensi käsivartensa ylöspäin merkiksi siitä, että heidän kummankin olisi parempi laskeutua satulasta ja halata häntä tervehdykseksi. Tietenkin Feliks ja Toris tottelivat ja nainen nauroi, kun he halasivat häntä yhtä aikaa. Hevonen korskahti hieman, kun pieni väkijoukko kerääntyi ympärille kysymään asioita ja tervehtimään miehiä.
”Oi, Feliks, mistä sinä sait noin hienon takin?” Feliciano kysyi samalla kun Tino katseli epäilevästi suurta hevosta.
”Minä olin ihan varma, että te lähditte ponin kanssa”, hän mutisi itsekseen ja hevonen tuijotti häntä uteliaana.
”Sen nimi on niinku Kuc”, Feliks sanoi ylpeällä sävyllä Tinolle samalla kun yritti selittää Felicianolle, että hänen takkinsa oli tosi tylsä. Italialainen saisi sen, jos vain haluaisi, koska Feliks itse aikoisi pukea mekon päälleen heti kun vain pääsisi käymään huoneessaan.
”Tarkoittaako se jotain?” Tino kysyi.
”Joo, se tarkoittaa niinku ponia”, Feliks vastasi sujuvasti ja Toris loi häneen tietynlaisen katseen samalla kuin yritti vastata yhtä aikaa kaikkiin häneltä kysyttyihin kysymyksiin. Vain hänen tosirakkaansa saattoi nimetä ponin hevoseksi ja hevosen poniksi, mutta toisaalta omalaatuisuus oli ehkä yksi parhaista Feliksen puolista. Ilmeisesti Feliks arvasi hänen ajatuksensa, koska hän vilkaisi Torista ja hymyili aivan erityisellä tavalla. Toris piti siitä hymystä erittäin paljon ja tällä kertaa hän ei ollut edes ainoa joka huomasi sen.
”Ei voi olla”, Eliza henkäisi, ”oletteko te jo viimein tunnustaneet toisillenne?” Se kysymys tuntui herättävän kaikkien huomion ja piha hiljeni yhtäkkiä täysin, jotta kaikki varmasti kuulisivat vastauksen. Feliks ja Toris vilkaisivat toisiaan ja sitten Toris ojensi kätensä, johon Feliks tarttui heti. Ihmiset heidän ympärillään henkäisivät ja Eliza näytti siltä kuin olisi saanut todistaa toisiksi suurimman toiveensa toteutumisen. Hänen suurin toiveensa oli tietenkin etsiä Gilbert mistä lie maailman ääristä, minne mies oli sitten mennytkin, ja kovistella häntä sydämensä kyllyydestä. Sen toiveen toteuttamista hän joutuisi kuitenkin odottamaan vielä hetken.
”Nyt”, nainen julisti päättäväisellä äänellä, ”me kaikki menemme keittiöön ja te kaksi kerrotte aivan kaiken.”
”Kyllä, neiti”, Feliks ja Toris sanoivat melkein yhtä aikaa uskaltamatta uhmatta linnanemännän käskyä. Ludvig mumisi jotain siitä, että etsisi kaikille jotain naposteltavaa ja Feliciano juoksi keittiöön hänen edellään laittamaan teevettä kiehumaan. Tino taputti Berwaldin olkaa ja lupasi hänelle, että he puhuisivat sen verran kovalla äänellä, että paronikin kuulisi oven toiselle puolelle.
****
”Yhtä asiaa minä en ymmärrä”, Tino sanoi vakavalla sävyllä. Kaikki olivat kokoontuneet keittiön juhlimaan Feliksen ja Toriksen kotiinpaluuta ja kaksikko oli juuri saanut selitettyä kaiken seikkailustaan jokaista pientäkin yksityiskohtaa myöten. Heidän yleisönsä oli ollut täysillä mukana tarinassa ja osannut eläytyä juuri oikeissa kohti, joten nyt miehet istuivat tyytyväisinä vierekkäin ja Feliks piteli tiukasti kiinni Toriksen kädestä. Hän oli jo ehtinyt vaihtaa mekon päälleen ja näytti paljon tyytyväisemmältä siihen kuin hienoon kuninkaalliseen asuunsa jota oli pitänyt päällään aiemmin.
”Niinku mitä?” Feliks kysyi hieman haastavasti.
”En tarkoittanut teidän seikkailuanne”, Tino kiirehti selittämään, ”vaan oikeastaan teitä kaikkia. Kadonnut prinssi, entinen merirosvo ja kaksi lainsuojatonta? Miten te oikein päädyitte kaikki juuri tänne.” Ludvig ja Feliciano hätkähtivät kumpikin, kun Tino mainitsi lainsuojattomat, ja he näyttivät heti varautuneilta.
”Sinä tiesit?” Feliciano lopulta kysyi varovasti ja Tino sekä Eliza nyökkäsivät kumpikin.
”Me löysimme erään lehden roskista jokin aika sitten”, nainen selitti, mutta hymyili lempeästi, ”mutta älkää huolehtiko, te olette osa meitä. Mitä tahansa sitten teittekin, täällä olette turvassa. Eikö niin?” Kaikki muut nyökkäilivät ja hymyilivät miehille. Ludvig ja Feliciano olivat jo kauan olleet osa linnan palveluskuntaa eikä kenelläkään ollut mitään pahaa sanottavaa heistä. Feliciano näytti todella onnelliselta saatuaan hyväksynnän ja hän halasi Ludvigia tiukasti.
”Samoin kuin Feliksen salaisuus on turvassa täällä”, Tino totesi ja nyökkäsi entiselle prinssille, ”oliko vielä joku, jolla on erikoinen historia?” Palvelijat vilkuilivat toisiaan ja sitten Eliza kohotti kätensä.
”Arthur on keijujen kasvattama”, hän sanoi, koska mies itse oli jättänyt linnan jo eikä ollut enää paikalle, ”ja minä olen koulutukseltani eliittisoturi.”
”Tim on minun veljeni”, Emma totesi olkiaan kohottaen, ”siinä on varmasti tarpeeksi outoutta.” Tino nyökkäsi vakavana ja kääntyi sitten ympäri kohti raollaan olevaa ovea. Berwaldilla ei ollut lupaa astua keittiöön, mutta he olivat säälistä kantaneet hänelle tuolin oven ulkopuolelle, jotta linnanherran ei aivan tarvinnut riutua yksinäisyydestä silloin kun Tino halusi jutella palvelusväen kanssa.
”Berwald, etkö sinä oikeasti tarkista alaistesi taustoja?” hän kysyi, mutta hänen äänessään oli myös hitunen naurua.
”Se on Elizan tehtävä”, linnanherra vastasi kuuluvasti ja kaikkien katseet kääntyivät naista kohti.
”Miten sinä valitsit palkattavat?” Tino kysyi ja Eliza kohautti olkiaan hymyillen samalla.
”Minä vain luotin vaistooni”, hän totesi yksinkertaisesti.
He juttelivat vielä hetken sekä kaksikon seikkailusta että myös linnan tapahtumista. Tosin elämä kotoa ei ollut kovin erikoista ollut Feliksen ja Toriksen poissa ollessa. Tinon veljet olivat vierailleet kerran, mikä oli johtanut siihen että Mathias oli täysin vahingossa kierinyt portaat alas ja Lukas oli kiusannut Tinoa kysymyksillä joihin mies ei ollut halunnut vastata. Eliza oli jatkanut harjoitteluaan paistinpannun kanssa ja Feliciano oli onnistunut kerran vahingossa päästämään kaikki hevoset puutarhaan. Ludvig oli ehtinyt paikalle juuri sopivasti pelastamaan porkkanapenkin ennen kuin hevoset olivat tuhonneet sen, mutta kaikki omenat olivat auttamattomasti mennyttä.
Jossain vaiheessa iltaa Tino livahti pois keittiöstä ja istui Berwaldin seurana käytävässä, mutta kukaan ei kuullut mitä he siellä puhuivat keskenään. Lopulta Feliks alkoi haukotella ja sulki silmänsä painaessaan päänsä Toriksen olkaa vasten. Feliciano oli nukahtanut jo hieman aiemmin ja makasi puolittain Ludvigin sylissä vakavan miehen silittäessä hänen hiuksiaan puolihuolimattomasti.
”Ehkä olisi paras mennä nukkumaan”, Ludvig totesi ja Eliza myöntyi katsoen hymyillen alaisiaan. Toris sai herätettyä Feliksen siksi aikaa, että ehti johdattaa hänet sänkyyn, mutta Feliciano oli niin syvässä unessa jo että Ludvig päätyi turhan yrittämisen sijaan vain kantamaan miehen huoneeseensa.
”Liet”, Feliks mumisi unisesti rojahtaessaan sängylle. Hän ynähti tyytyväisesti venytellessään oman sänkynsä päällä ja tiputti vahingossa tyynyn lattialle.
”Niin Feliks?” Toris kysyi ja nosti tyynyn ylös ojentaen sen takaisin miehelle. Feliks otti sen vastaan ja puristi lujasti syliinsä aivan kuin se olisi hänen arvokkain asiansa.
”Minä siis todellakin rakastan sinua”, hän sanoi ääni unisena ja silmät kiinni.
”Minäkin sinua”, Toris sanoi hymähtäen ja kumartui sipaisemaan hiukset pois miehen silmiltä, ”tervetuloa kotiin, Feliks.” Hän painoi suukon miehen otsalle ja Feliks hymyili onnellisena. Hänen kotinsa ei ollut Polonian ylellisissä linnoissa ja loiston keskellä, se oli siellä missä ikinä hänen Toriksensa oli.
*****
Kon katseli kavioidensa edessä avautuvaa ruohokenttää ja tuuli heilutti sen harjaa. Liilat lehmät laidunsivat lähistöllä ja laumanjohtaja piti ympäristöä silmällä aivan, kuten laikukas ponikin teki. Muutama vasikka kirmasi Konin luo ja hieroi päätään sen kylkeä vasten ennen kuin jatkoi leikkiään innolla. Kon oli jo tottunut vasikoihin ja erilaiseen laumaansa eikä se enää olisi halunnutkaan olla missään muualla.
Joskus se ihmetteli, mitä niille ihmisille oli tapahtunut joiden kanssa se oli aiemmin ollut. Se ei kuitenkaan koskaan ihmetellyt kovin pitkään sillä ponit eivät pohtineet sellaisia asioita kovinkaan paljon ja sen emätamma oli kertonut sille, ettei ihmisten asioihin kannattanut liiaksi takertua.
Laumanjohtaja lehmä ammui ja Kon vastasi sille jonkinlaisella ammumisen ja hirnumisen välimuodolla. Se ei ollut aivan oppinut lehmää täysin ja sen äänessä oli selkeä aksentti, mutta se tuli hyvin toimeen vasikoiden kanssa ja kaikki lilojen lehmien lauman jäsenet olivat hyvin kiintyneitä erikoiseen laumatoveriinsa.
Tämä on koti, Kon mietti ravatessaan pienen vasikkaryhmän perään ennen kun ne ehtivät karata liian kauas muusta laumasta.
*****
Muutama viikko Feliksen ja Toriksen paluun jälkeen muiden jo nukkuessa Eliza käveli yhä linnan pitkiä käytäviä pidellen kädessään sytytettyä kynttilää valoa tuomaan. Hän ei pelännyt yön pimeää eikä hiljaisuutta, mutta hän oli syvällä mietteissään ja hän oli harkinnut tekojaan pitkään ennen kuin oli lopulta tehnyt päätöksensä. Eliza ei ollut pelkuri ja hänellä oli tarpeeksi itsepäisyyttä, että hän vei päätöksensä aina loppuun asti, kunhan oli vain sen tehnyt.
Nainen käveli huoneeseensa ja laski kynttilän pöydälle laskeutuessaan lattialle polvilleen puuarkun eteen. Hän kaivoi kaulassaan roikkuvan pienen avaimen esiin ja katsoi sitä hetken ennen kuin nyökkäsi ja avasi arkun. Hän tunsi monien muistojen nousevan mieleensä nähdessään arkussa mustan sametin päällä lojuvat metalliset rannesuojukset. Ne olivat koristeltu yksinkertaisilla kaiverruksilla ja ajan sekä käytön kuluttamat, mutta nainen kohteli niitä kuin tärkeintä aarrettaan. Tottuneesti hän kiinnitti ne ranteisiinsa ja nykäisi sitten mustan sametin pois arkusta paljastaen niiden alla piilossa olleet vaatteet.
Hetken päästä linnanemäntä Eliza oli kadonnut ja tilalle oli palannut Erzsébet. Hän hymyili letittäessään pitkät hiuksensa ja katsoessaan itseään. Kaikki näytti täydelliseltä.
”Gil”, nainen sanoi hieman vaarallinen sävy äänessään ja ottaessaan sängyn päällä lojuvan paistinpannun käteensä, ”minulla on sinulle paljon asiaa.” Hän puhalsi kynttilän sammuksiin, jätti lyhyen kirjeen yöpöydälle ja hiljaisin askelin poistui linnasta.
”Sinä tarvitset mahtavaa minua ja minä en aio koskaan jättää sinua”, Gilbert oli sanonut hänelle ja Eliza aikoi varmistaa, että mies pitäisi sanansa.
A/N: Siinä se oli. Nyt on hieno olo.
Viimeinen luku oli aika hankala kirjoitettava ja mie todellakin toivon että muistin sitoa kaikki langat kiinni (paikkaan sitten seuraavassa osassa, jos en muistanut...) Ja miksi tein noin kliseisen lopun? Koska se vain tuntui Puolalle sopivalta..
Epilogissa jälleen pientä vihjausta seuravasta osasta eli Kissanpäivästä! Sitä en vielä tiedä, millon alotan sen kanssa, mutta ehkä tossa joulukuun lopulla ehtisi? Siis siinä tapauksessa, että työ kestätte näitä vielä :D
Kiitokset kaikille! Valmis fikki on aina hieno tunne ja toivottavasti olette nauttineet tästä aivan niin paljon kuin minä olen nauttinut tämän kirjoittamisesta. Mie häivyn nyt hetkeksi sinne Ruotsiin (varautukaa SuFin fikkeihin...), joten hei hei!
~Vyra
-
No ei draamaa kyllä lopusta puuttunut! :D
Se oli oikein Puola-tyylinen.
Jätät aina noita viittauksia seuraavaan tarinaan, mikä herättää aina kiinnostuksen. En nytkään malta odottaa uutta jatkoficciä :)
Ehdin jo pelätä, että siitä, mitä Konille tapahtui, ei kerrottaisi. Mutta onneksi niin ei käynyt. Ne liilat lehmät kuulostaa kyllä vieläkin niin upeilta. n_n
Heh, ei ollu noita iloinen Timin läsnäolosta. Kiva kun Lukaskin sai tällä tavalla pienen osan tarinassa.
Ja SuFinia ei voi olla koskaan liikaa :D
Pahoittelen lyhyttä kommenttia, tää kokeisiin lukeminen uuvuttaa aivot niin ei tuu mitään järkevää mieleen (miten mie aina luen ficcejäsi kun pitäisi lukea kokeisiin... :D)
Mutta kiitoksia oikein viihdyttävästä ja eläväisestä ficistä!
-
Tosirakkaus voittaa aina, näitä pahoja henkilöitä käy melkein sääliksi kun he ovat hävinneet jo pelin ennen kuin se on edes alkanut. Tämä Feliksin ja Toriksen matka päättyi juuri oikealla tavalla prinssi pelasti oman rakkaansa ja Toris pelasti Feliksin ja molemmat saivat vihdoinkin tunnustettua oman rakkautensa ja löysivät sen onnensa. Kyllä tätä onkin odotettu mutta toisinaan sitä tarvitsee paljon rohkeutta puhuakseen omista tunteistaan jollekulle josta välittää. Tässä tuli taas mukavasti syvällisyyttä hahmoihin ja heidän piirteisiinsä. Tim on aina paikalla kun häntä tarvitaan hän tuo edelleenkin jostain syystä mieleen kaikki tietävän isoisän.
Voi Feliks parkaa toinen oli hädissään rakkaansa vuoksi, tällaiset kohdat on usein tosi jännittäviä kun odottaa että mitä tapahtuu seuraavaksi ja saavatko he tunnustettua sen mitä ovat luvanneet. Lukaksestahan paljastui aivan uusia puolia hänen voimiensa suhteen tämä nuori mies taitaa olla aika voimakas vaikkei sitä kauheasti mainostakkaan. Turhauduin tuohon noidan asenteeseen joka on minä tiedän, kun ajattelee että noita on tainnut olla linnassa koko ikänsä melkeinpä ja sitten vertaa Timin tietämystä joka perustuu siihen mitä on reissatessa hankittu uskon aika paljolti että Timillä on enemmän tietoa juuri tuon työnsä vuoksi. Elise pitää onnellisista lopuista mutta uskon vahvasti ettei hän suinkaan ole ainoa joka pitää sellaisista, voi tätä tomeraa kuningatarta kun hänen piti takoa hieman järkeä Feliksiin ja tämän epäilyihin, niinhän se on että itse on itsensä pahin tuomari.
Kon sai myös oman onnellisen loppunsa, tui ja jännään kohtaan kyllä jätit tuon Elizan poistumisen paikalta toivottavasti hän Gilbertin löydettyään vielä joskus palaa takaisin linnaan sillä se ei vain ole kokonainen ilman Elizaa joka kokosi tämän henkilö kunnan.
”En ole aivan varma tämän unikirouksen laadusta”, Tim sanoi samalla kuin työskenteli, ”mutta yleensä ne toimivat kaikki täsmälleen samalla tavalla, koska ilmeisesti noidilta puuttuu mielikuvitus täysin. Eli kirous murtuu, kunhan hänen tosirakkaansa suutelee häntä.”
Ehkä noidilta puuttuu mielikuvitus tai sitten he haluavat vain olla mahdollisimman samanlaisia kiroustensa suhteen, tai ehkäpä jossain syvällä sisimmässään noidat ovat parantumattomia romantikoita ja onhan tuo aina paljon parempaa kuin esim sellainen tehtävä johon kuluisia vuosia. Tosirakkauden suudelmat ne vasta kruunaavatkin tarinan kuin tarinan.
”Ai niin, unohdin kertoa että siihen värttinään ei kannata koskea”, kauppias mutisi hetken päästä, ”no jaa.”
Timillä tuntuu aina unohtuvan joku varoitus, hän taitaa tehdä sen tahallaan! Tai sitten hän ajattelee liian montaa asiaa kerralla mutta tuo hieman välinpitämätön suhtautuminen viestii vahvasti siitä että hän vain "unohtaa" mainita asiasta.