Author: Sole
Fandom: Varjojen kaupungit
Genre: Angst, Romance, Drama
Rating: K-11
Pairing: Alec/Jace, Alec/Magnus
Disclaimer: Varjojen kaupungit kuuluu Cassie Clarelle
Summary: Alec tuntee Jacen kuuman hengityksen kaulallaan ja tämän sormien luut ranteidensa ympärillä. Jace kuulostaa vihaiselta, vaikka tällä ei ole mitään syytä olla vihainen. Alecinhan tässä pitäisi vihainen olla.
Osallistuu Saaga-haasteeseen.
1. osa
Läpinäkymättömät linssit silmillään
”Minä voitin”, Jace toteaa painaessaan Alecin selkä vasten betoniseinää. Alec äännähtää turhautuneena, mutta vaikka toinen puolikas hänestä käskee rimpuilla, hän pysyttelee paikoillaan Jacen otteessa. Onhan hänen toinen puolikkaansa antanut Jacen voittaa. Pelannut sopupeliä. Se on tahtonut Jacen voittavan ja sysäävän hänet selkä edellä betoniseinään. Sillä tätä lähemmäs hän ei voi Jacea päästä. Ja sen täytyy riittää hänelle.
Kipu sykkii Alecin käsivarsissa, jaloissa ja olkapäissä, joita Jacen kädet painavat taaksepäin koskettamaan seinää. Hänen jalkansa ovat harallaan ja Jace seisoo niiden välissä kasvoillaan itsetyytyväinen ilme. Hän ei voi olla ajattelematta, että tämän ottaessa vielä yhden askelen eteenpäin heidän vartalonsa koskettaisivat joka kohdasta. Heidän lantionsa painuisivat vastakkain kuin kaksi palapelin palasta, Jacen huulet löytäisivät hänen huulensa ja suutelisivat häntä maistuen hieltä ja lialta. Alecin silmät suurenevat, ja hän repii ajatuksen mielestään, vaikka ei voikaan liikuttaa käsiään. Alecin selkärankaa särkee Jacen tiukentaessa otettaan hänen hartioistaan ja työntäessä häntä kovakouraisesti itsensä ja seinän väliin. Jacen vaaleat hiukset ovat kuin sädekehä tämän pään ympärille ja silmät loistavat kuin kaksi kultaista tähteä. Jacen ripset ovat pitkät ja vaaleat, aivan yhtä kullanhohtoiset kuin tämän hiuksetkin. Kun Jace räpsäyttää silmiään, Alecin maailma katoaa näkivistä silmänräpäykseksi. Jacen suu on kapea ja aavistuksen raollaan, ja vain tämän oikea suupieli on koholla. Alec voihkaisee. Jacen vino virnistys tarkoittaa erävoittoa.
”Sinä voitit”, Alec toistaa Jacen sanat ja odottaa tämän päästävän irti hänen hartioistaan ja päästävän irti häviäjästä. Hetkiä ei voi pitkittää, eikä aikaa pysäyttää. Täytyy osata lopettaa ajoissa, ja Alec tietää, että 'ajoissa' on mennyt jo, ja siksi lopettaminen tuntuu vaikeammalta kuin tavallisesti. Hän lakkaa katselemasta Jacen kasvoja, kuvittelemasta, miltä tämän kädet tuntuisivat hänen vartalollaan ja huulet hänen huulillaan. Kuvitelmaksi se jää joka tapauksessa, miksi siis yrittää turhaan pitää kiinni sellaisesta, mistä ei saa otetta?
”Minä voitan aina”, Jace sanoo, ja tämän toinenkin suupieli kohoaa kannattelemaan omahyväistä hymynkaretta tämän huulilla. Aina silloin kun minä annan sinun voittaa, Alec lisää mielessään. Mutta ääneen hän ei sano mitään. Ei Jace häntä uskoisi, eihän hän ole koskaan tappanut yhtäkään demonia. Hän on antanut Jacen tappaa jokaisen, joka on osunut heidän kohdalleen. Hän on antanut Jacen olla peloton, voittaja. Hän on tehnyt paljon kaikenlaista Jacen takia. Mutta Jace ei näe sitä, näe hänen silmiensä sinisten linssien lävitse. Ne eivät ole läpinäkyvät, vaan tekevät hänen tunteistaan näkymättömiä.
Lopulta Jace irrottaa otteensa Alecin hartioista ja astuu taaksepäin hymyillen itsekseen. Alecin hiestä märkä paita on liimautunut vasten hänen selkäänsä. Hän vajoaa hallin lattialle istumaan ja huohottaa. Jace seisoo hänen edessään kädet rehvakkaasti puuskassa. Verisuonet erottuvat sinisinä, kohollaan olevina viivoina tämän käsivarsien ihosta. Jacen rintakehä nousee ja laskee nopeasti. Tämä pidättää hengitystään ollakseen huohottamatta, eiväthän voittajat huohota. Eivät tosin demonitkaan, mutta niistä ei jää häviön jäljelle niin isoa palasta keuhkoja, että se voisi edes hengittää, saati sitten huohottaa. Jacen mustat housut roikkuvat matalalla tämän lanteilla jättäen paljaaksi kaisteleen tämän litteää vatsaa. Se on kuin valkoinen raita tämän mustissa vaatteissa, katkaisee univormun keskeltä kahtia. Alec pyyhkii hien otsaltaan kämmenselkäänsä ja yrittää saada hengityksensä tasaantumaan. Mutta Jace ei tee sitä yhtään helpommaksi riisuessaan paitansa ja heittäessään sen hänen viereensä lattialle. Alec ei ehdi kääntämään katsettaan tarpeeksi nopeasti Jacen paljaasta rintakehästä. Jace ehtii nähdä hänen lautasen kokoiset silmänsä, kuten tämän on ollut tarkoituskin ehtiä. Saada hänet kiinni itseteossa.
”Sinulla ei ole mitään mahdollisuuksia minua vastaan”, Jace jatkaa ja vetää Alecin jaloilleen lattialta. Alec ei ehdi seisoa kauaa ennen kuin Jace sysää hänet takaisin vasten seinää. Hänen hengityksensä salpautuu kivun kiivetessä hänen selkärankansa nikamia pitkin sekä ylös- että alaspäin. Jacen kasvoilla on yhä sama omahyväinen hymy kuin hetkeä aikaisemmin. Mutta hetki ei ole sama, Jacella ei ole enää paitaa, ja linssit Alecin silmillä ovat säröillä. ”Minä voitan sinut taas.”
Jacen kädet laskeutuvat alemmas Alecin vartalolla. Jacen kosketus on yhä kovakourainen, mutta nyt siinä on muka myös jotakin muuta. Kun Jacen kädet nostavat hänen paidanhelmansa ja pujahtavat sen alle, Alec avaa suunsa sanoakseen: lopeta, mutta sulkee sen heti uudelleen, eikä sano mitään. Miksi hän käskisi Jacea lopettamaan, hänhän tahtoo tämän jatkavan, koskettavan häntä joka puolelta. Jace vetää paidan hänen päänsä yli ja nostaa hänen kätensä kaulalleen. Hänen sydämensä hakkaa, mutta hän ei tunne Jacen sydämenlyöntejä ihollaan. Hänen olonsa tuntuu yhtä aikaa euforiselta ja niin pahalta, että häntä oksettaa. Ei Jace häntä rakasta. Ei niin kuin hän rakastaa Jacea.
Jace kohottaa hänen kasvojaan kädellään ja suutelee häntä suoraan suulle. Alec tuntee Jacen hieltä ja lialta maistuvat huulet huulillaan.
Jacen, joka on hänen parabatinsa, eikä mitään muuta. Jace on sankari Alecin sadussa, josta on vihdoin tullut totta.