Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Siber - 02.04.2011 22:07:07
-
Kirjoittaja Siperia
Ikäraja S
Paritus minäkertoja/Julia, kirjoitettu femmeparitukseksi, lienee kuitenkin kuviteltavissa oman mielen mukaan jos ei tyttörakkaus muka kelpaa (sietäis kelvata!)
Genre romance, angst
A/N Ajatus tästä on ollut mielessäni jo pidemmän aikaa. Nyt sain sen ulos, oli kirjoitettava jotakin. Saattanen hakea tällä myös erääseen kouluun. Ellen keksi mitään parempaa. Kuitenkin. Feedback please?
*
Portinpielessä odotan Juliaa tulevaksi. Sataa hiljaa, kaupunki on harmaa, ihmiset katsovat maahan. Minäkin katson. Vilkuilen portin toiselle puolelle niin kuin vilkuillaan, kun odotetaan jotakuta. Vesi valuu hiuksistani otsalle ja nenänvartta pitkin, se harmittaa. En tahtoisi näyttää siltä, kuin olisin seissyt tässä puoli tuntia, vaikka se totta onkin. Julia on myöhässä. Oikeastaan ei ole, sillä tämä ei ole sovittu tapaaminen, vaan yllätys. Useita kertoja viikossa toistuva yllätys. Julian kanssa ei sovita tapaamisia.
Julia avaa oven ja katsoo jalkoihinsa portaissa. Osaan ulkoa korkokenkien askeleet. Niillä on rytmi. Mietin usein, tiedostaako Julia sen kaiken. Otsalla kihartuvat suortuvat, rypyn kulmakarvojen välissä, poskipäälle pudonneen silmäripsen. Vesipisarat kimaltavat hänen ruskeissa hiuksissaan, kun hän kulkee luokseni lyhtypylväiden alla, ja putoilevat maahan, kun hän nyökkää tervehdykseksi. Hylkään ajatuksen hymystä, sillä Juliakaan ei koskaan hymyile minut nähdessään.
Hän avaa mustan sateenvarjon ja minä tarjoudun pitelemään sitä. Niin se varjelee vedeltä Julian sekä minun vasemman käsivarteni. Kävelemme rinnakkain, katu on autio ja sateesta kiiltävä. Keskustelemme. Minä keskustelen. Kerron lukemistani uutisista, runoilijan kuolemasta, rautatierikoista ja kasvaneesta itsemurhaprosentista. Julia ei sano sanaakaan, ei katso minua, ehkei kuuntelekaan. Samantekevää. Tämä on samanlaista aina. Minulla ei ole varaa vaatia mitään.
”Kävelläänkö Kirkkopuiston halki?” minä kysyn, ja yllätyksekseni Julia nyökkää, ja niin me käännymme tieltä syrjään. Sora rahisee, Julian kapeat korot painuvat syvälle maan ihoon. Tunnen helpotusta, kun tie vaihtuu nurmikoksi ja maailman äänet vaimenevat. Kostea ruoho kastelee lahkeet.
”Pidän tammista”, minä sanon vain sanoakseni jotakin, en minä valehtele, tammet ovat rauhoittavia.
”Rakastan niitä”, Julia sanoo. Hänen äänensä on käheä, en ole kuullut sitä aikoihin. Katson häntä, hänen ruskeat silmänsä heijastavat valoa hämärässä. Seuraavan tammen alla hän lakkaa kävelemästä, minä kiedon takkia tiukemmin ympärilleni ja lasken sateenvarjokäteni.
”Rakastan tätä”, Julia jatkaa. Hän kiertää puun ympäri sivellen sen kuorta ja levittää sitten käsivartensa syleilläkseen sitä. Minä huojahtelen paikallani, tuulee lujempaa, Julia takertuu tammeen kuin pelkäisi tuulen vievän hänet mukanaan. Hänen käsivartensa eivät aivan yllä rungon ympäri, vaikka tämä puu on nuori verrattuna ympärillään seisoviin isovanhempiinsa. Hän painaa poskensa sitä vasten kuin kuunnellakseen.
”Sillä on nimi.”
”Mikä?” minä hengähdän. Hän katsoo minua tarkkaavaisesti, ja minä hätkähdän saamastani huomiosta. Pelkään, ettei hän vastaa. Hänen sanansa voivat antaa minulle luvan hengittää. Ne voivat imeä hapen ilmasta. Ilman happea minun vereni on tunkkaista ja virtaa veltosti suonissaan. Julia kallistaa päätään, tähystää ylös puun latvaan. Hänen kaulansa ja leukansa piirtyvät esiin kaukaa loistavassa valossa.
”Kai.” Hänen äänensä on keveä ja kummallisen välinpitämätön. ”Kai-puu”, hän jatkaa ja katsoo jälleen minua. Pidätän hengitystä ja lasken niin kauan, että maailma alkaa huojua. Kaksikymmentäseitsemän. Julia nauraa ilottomasti.
”En ole koskaan nähnyt sinua yksinäisenä”, hän sanoo.
”En ole koskaan yksinäinen sinun nähtesi”, minä totean voimattomana.
”Ei se ole mikään syy”, hän sanoo ja irrottaa otteensa tammesta, jonka nimi on Kai. Hän ei katso minua enää, hänen poskessaan on punainen kuva kaarnasta. Puu on suudellut häntä. Puu on saanut sen, mitä minä en koskaan saa.
Jatkamme matkaa, kuljemme katua alas vastatuuleen. Minä tasapainottelen jalkakäytävän reunakiveyksellä ja huomaan porttikongiin maalatut mustat sanat, bussipysäkillä oksentavan miehen. Julia ei huomaa, hän katsoo maahan. Siellä ei ole mitään nähtävää, joten ehkei hän oikeastaan katso minnekään. Ehkä hän näkee vain sisäänpäin.
Oikean oven edessä pysähdymme. Pienen ikkunan takana näkyy vain pimeää, lasi heijastaa kadun, jolla seisomme. Ei ole enää sanoja vaihdettavaksi, Julia sipaisee kämmenselkääni peukalollaan ja katoaa pimeään käytävään, ja minä käännyn takaisin alkaen odottaa seuraavaa päivää. Myöhemmin kotona seison pitkään kylmän suihkun alla ja ajattelen mustaa sateenvarjoa, joka nojaa seinään eteisen nurkassa.
-
Mietin, että pitäisikö tätä kommentoida täällä vai Lj:ssä, ja päädyin nyt tänne (en viitsi kommentoida kahdesti, mitä järkeä siinäkään olisi kun toistaisin vain itseäni).
Mietin mielessäni että tuleeko tästä tekstistä enemmän mieleen kevät vai syksy. Ensin kallistuin syksyn puoleen, mutta ehkä kuitenkin kevät (vaikka tykkäänkin mieltää kevään lämpimäksi ja aurinkoiseksi, mutta kun nytkin tuolla ulkona sataa vettä ja on harmaata...). Se nyt on aika sivuseikka tässä oikeastaan. Kuitenkin. Sitten aloin miettiä että jospa se onkin kesä. Miksi mietin näin toisarvoisia asioita?
Sun teksteissä on aina jotain sellaista, mitä en itse ikinä tulisi ajatelleeksi, ja sitten olen ihan että "vau!". Pieniä asioita jotka tekevät suuren vaikutuksen.
Hän ei katso minua enää, hänen poskessaan on punainen kuva kaarnasta. Puu on suudellut häntä. Puu on saanut sen, mitä minä en koskaan saa.
Miten kaunista! Julia on hahmona sellainen, no, etäinen... toisaalta kiinnostava mutta toisaalta jopa jotenkin vähän epämiellyttävä... en tiedä miksi, ehkä koska tunnen myötätuntoa minäkertojaa kohtaan. Kamalaa kun ei saa vastakaikua. ): Julia on niin kovin täydellisen ja tavoittamattoman oloinen.
Minäkertojasta pidin, jotenkin ihanan ja suloisen oloinen ihminen. Samastuttava. Kuvittelin hänet sellaiseksi poikamaiseksi tytöksi. (:
Kai-puu! ♥ Muistan että itse taisin lapsena nimetä joitakin lähimetsän puita, tai ainakin ne olivat hyviä ystäviäni vaikkei niillä olisi nimiä ollutkaan. Tammet on ihania (harmi ettei niitä ole meillä päin).
Minusta tällä tekstillä voisi varsin hyvin hakea. Kokonaisuudessaan erittäin hieno. (:
-
Sinä ihana <3
Mä en itse asiassa edes muista enää kirjoitinko tämän kevääksi vai syksyksi. :-D Jompaakumpaa se on, koska on hämärää.
Sun teksteissä on aina jotain sellaista, mitä en itse ikinä tulisi ajatelleeksi, ja sitten olen ihan että "vau!". Pieniä asioita jotka tekevät suuren vaikutuksen.
Mimimi. Kiitos. Tuon kuultuani voin olla onnellinen.
Julia on vähän tuollainen kylmä ämmä. Uskon kyllä, että sillä on siihen syynsäkin, vaikka niitä ei tässä esille tullutkaan. Voisin periaatteessa kirjoittaa näistä enemmänkin, jos joskus innostuisin.
Joo, ää, kiitos tosi paljon jälleen kerran!
-
Älyttömän kaunis. En muista lukeneeni mitään tämänlaista, joko pitkään aikaan, tai sitten koskaan.
Tunnelma veti heti sisäänsä. Kaikki oli käsinkosketeltavan aitoa ja kaunista. Pidin hahmoista, olit onnistunut heidän luomisessaan paremmin kuin monet muut. Itselläni on vaikeuksia kahdesta ihmisestä ja heidän romanttisesta suhteestaan kertomisessa. Sä olit onnistunut siinä täydellisesti, tää oli liikuttava ja sateinen... kerroinko jo, että älyttömän kaunis?
Olen pahoillani kommentin laadusta, mitään järjellistä musta ei tule saamaan irti. Kuvailu oli upeaa, tapahtumapaikat suoraan mielessäni. Täydellistä.
Kaihoisa olo tuli.
-
Oi, tämä on hieno! (Ja kuten Anhaedra sanoi, tällä voisi hyvinkin hakea johonkin kouluun - minne sitten oletkin pyrkimässä.)
Päällimmäisenä tästä jäi mieleen se, ettei tässä ollut mitään teennäistä, vaan kaikki tuntui aidolta; tarina soljui eteenpäin omalla painollaan, kauniita kuvailuja oli siroteltu sinne tänne (maan ihoon painuvat korot oli suosikkini) ja tähän yksinkertaisesti imeytyi sisään. Olit poiminut hirveän hienosti erilaisia yksityiskohtia (kuten odotusvilkuilut), jotka tekivät tekstistä niin todentuntuisen, että oli yksinkertaisesti pakko lukea eteenpäin ja tulla sitten vielä kommentoimaankin.
Julia oli sikäli mielenkiintoinen hahmo, että vaikka hän olikin tässä etäinen, viileä ja tavoittamattoman oloinen, niin minulle hän ei vaikuttanut miltään klassisen "täydelliseltä" hahmolta, vaan kuorelta, jossa oli pieniä särjöjä siellä täällä. Ja voi, Kai-puu oli kovin suloisenkatkera nimi puulle, ja se vahvisti entisestään sitä mielikuvaa, jonka Juliasta (btw loistava nimi kyseiselle hahmolle!) sain. Julia kaipaa jotain ja on etäinen, melankolinen - ja se tekee minäkertojatytöstäkin (tyttöhän se selvästi oli!) melankolisen. Tavallaan tästä asetelmasta olisi mielellään kuullut lisääkin - mikä teki Juliasta apean ja kaipaavan? Miksi minäkertoja ja Julia tapasivat usein, tapaamisia tai "yllätyksiä" jotka näennäisesti olivat Julian varassa, mutta joita minäkertoja piti yllä? - mutta oikeastaan pidin tästä kovasti näinkin, että kaikki jätettiin vähän auki ja esimerkiksi otettiin vain tämä yksi kohtaus näiden kahden elämästä.
Julia ei huomaa, hän katsoo maahan. Siellä ei ole mitään nähtävää, joten ehkei hän oikeastaan katso minnekään. Ehkä hän näkee vain sisäänpäin.
Hieno. Upea!
Kiitos, tämä oli todella ajatuksia herättävä ja kaunis, hieno teksti. (:
-
Tosi hienosti kirjoitettu! Oli mielenkiintoista lukea tekstiä, sillä olen tottunut lukemaan kirjoja ja tekstejä imperfektissä.
Mutta tosiaan, hienosti kirjoitettu!
-
Pidin tästä aivan liikaa. Ensimmäisten lauseiden kohdalla tunnelma veti mukaan ja olin keskellä tapahtumia, ehkä olen liian usein seissyt odottamassa ja...
Sataa hiljaa, kaupunki on harmaa, ihmiset katsovat maahan. Minäkin katson. Vilkuilen portin toiselle puolelle niin kuin vilkuillaan, kun odotetaan jotakuta. Vesi valuu hiuksistani otsalle ja nenänvartta pitkin
Piti vielä lainatakin se kohta, joka toi minut suoraan siihen paikkaan, jossa kertoja seisoi.
Tunnelma siis oli mahtava. Se oli haikea ja surullinen, syksyinen ehkä. Toiveikkuus oli sellaisena pienenä ja hatarana kynttilänliekkinä joka melkein sammui sateessa. Mortin sanoin olit onnistunut kuvailemaan hahmot paremmin kuin monet muut. Olen pirun kateellinen taidostasi luoda tuollaisia ihmisenmentäviä aukkoja omiin maailmoihisi.
Hahmojen rakentaminen osui nappiin, pidin yksityiskohdista joita sopivissa määrin viljelit ja jotka syvensivät tunnelmaa loistavasti.
Kiitos :-*
-
Voi, olettepas kultaisia te!
Mortti (hitsi miten mua harmittaa kun et ole enää täällä), höpön, toihan oli juurikin järjellistä.
Tunnelma veti heti sisäänsä. Kaikki oli käsinkosketeltavan aitoa ja kaunista. Pidin hahmoista, olit onnistunut heidän luomisessaan paremmin kuin monet muut.
Voiko tuon parempaa kohteliaisuutta edes saada! Ihii, hyvä mieli, kiitos. <3
foxtrot, ä-ää, oon itse suhteellisen ylpeä juurikin yksityiskohdistani ja tosi iloinen kun ne sieltä huomasit! Juliasta taisit myös saada sellaisen kuvan kuin tahdoin antaakin. Hienoa jos toimi tällaisena avoimenakin pätkänä, kiitos hirmu paljon kommentista. <3
Sirius93, kiitos kaunis! (: Taitaa olla tosiaan vähän harvinaisempi aikamuoto tuo preesens, mut sopii joihinkin teksteihin (toivottavasti tähänkin!) jostakin syystä paremmin.
Neriah, mäkin pidän kommentistasi ihan liikaa, virnistelen vain tyhmästi kun tuollaisia kehuja olen saanut. Hitsi. En osaa sanoakaan, kiitos kauheasti kauniista sanoista, onnellinen pieni kirjoittaja on onnellinen. <3
Pistin kirjoittajalukioon hakemuksen juuri menemään, wish me luck! (Onpas tässä viestissä nyt monta huutomerkkiä.)