Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Dria - 03.01.2011 22:34:05

Otsikko: Prinsessa Ruusunen/Kaunotar ja hirviö, Lupauksin sidotut, K-11
Kirjoitti: Dria - 03.01.2011 22:34:05

Fandom: Disney Prinsessa Ruusunen/Kaunotar ja hirviö
Ikäraja: K-11
Genre: Romance, Drama, AU
Pari: Aurora/Belle

Yhteenveto: "I'm in love with a fairytale even though it hurts
'Cause I don't care if I lose my mind I'm already cursed" (Alexander Rybak - Fairytale)

Haasteet: FandomNano vol. 2
// ja nyt myös One True Something (Fandom - Disney Animaatiot)

Disclaimer: luultavasti tulee yllätyksenä, mutta en omista Disneytä…

A/N: Mikä on parempaa kuin Disney? Kieltämättä pelottaa käydä Disneyn kimppuun. Koska maailma on Ruususen, Pahatar on edelleen kironnut tytön, tosin Aurora ei asunut haltiatarkummiensa luona. Koska elokuvassa Auroran silmät muuttavat väriä (kun prinssi suutelee häntä) päätin, että tytön silmät ovat siniset, eivät alkuelokuvan tummat.

Prologi: Painajainen keskellä päivää

Kultaiset hiukset välkähtelivät päivänvalossa, kun tyttö riensi pitkin metsäpolkua hameen helmat hulmuten. Aikaisemmin hän oli huomannut varjon vilahtavan puiden lomassa ja katoavan syvemmälle metsään ja päättänyt seurata sitä. Nyt hän ei erottanut varjoa täysin äänettömässä metsässä. Yhdeksi silmänräpäykseksi kaikki metsän eläimet olivat vaienneet. Aivan kuin kaikki olisivat kuolleet. Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan pitkin tytön selkärankaa.

Taianomainen äänettömyys lisäsi aavemaista tunnelmaa metsässä. Jokin, tai joku oli pelottanut metsän sielun pakosalle. Aurora tunsi sen, vaikka hän ei osannut selittää tunnetta tarkemmin. Hän oli kasvanut haltijakummien valvovien silmien alla, joten hän luotti vaistoihinsa ja tuntemuksiinsa. Jokin uhkaava oli metsässä.

Vaistot käskivät juoksemaan, mutta uteliaisuus piti tytön paikoillaan. Läheltä huokui synkkyyttä, jollaista hän ei ollut kohdannut aikaisemmin. Tunne oli epämiellyttävä, ja tyttö halusi auttaa sitä, joka siitä kärsi.

”Kuka siellä?” hän kysyi suloisella äänellään ja käveli kohti suurta tammea. Tammet olivat kauniita puita, suuret oksat houkuttelivat kiipeämään. Ehkä synkkä henki tarvitsi kunnon kiipeilytuokiota?

”Aurora”, kuului kaikkialta nuoren tytön ympäriltä. Ääni oli täynnä vihaa, verenhimoa, jollaista prinsessa ei ollut kohdannut kertaakaan yhdeksän elinvuotensa aikana. Hän perääntyi muutaman epävarman askeleen kauhuissaan. Ajatukset pakenivat hänen aivoistaan, eikä hän osannut hetkeen reagoida mitenkään.

”Aurora…” käheä ääni toisti vaimeasti.

Tyttö havahtui ja pinkaisi juoksuun. Vaistot suorastaan huusivat pakenemista. Hän hyppi kivien ja kaatuneiden puunrunkojen yli, riensi heinikon läpi. Koko ajan pelottava tunne seurasi häntä.

’Älä katso taakse, älä katso taakse’, prinsessa komensi itseään. Kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään, pilkaten tyttöä. Pelkuri, ne ivasivat.

Adrenaliini humisi korvissa ja pelko siivitti häntä eteenpäin tuskallisen hitaasti. Hän ei ollut tarpeeksi kaukana, ei vaikka juoksisi maailman ääriin. Varjo saisi hänet kiinni. Hän poukkoili polulla eteenpäin, vaikka keuhkot kirkuivat happea.

Maasta kohonnut juuri pysäytti prinsessan, tämä kompastui ja kaatui maahan. Törmäys maankamaran kanssa pakotti ilman tytön keuhkoista väkivaltaisesti. Hetken hänen näkökenttänsä peittivät tummat läiskät. Veren rautainen maku tuntui suussa, ilmeisesti hän oli purrut huultaan kaatuessaan. Kipua ei tuntunut, ihme kyllä. Hämmästely loppui kuin seinään, kun hän muisti, mitä oli juossut pakoon.

Varjo! Hänen täytyi liikkua, tai varjo saisi hänet kiinni. Hän kohottautui istumaan ja haukkoi henkeään. Hetken mietittyään, mikä erosi aikaisemmasta metsäalueesta, hän ymmärsi kuulevansa linnunlaulun ja kauniin ihmisäänen sekoittuvan keskenään.

”Hei, oletko kunnossa?” laulu vaikeni ja maa tömähti prinsessan takana. Hän kääntyi katsomaan ja kohtasi lumoavat ruskeat silmät. Syvät, lämpimät ja ruskeat kuin tammenterhot aamuauringossa.

”Huhuu? Maa kutsuu!” Aurora repi katseensa irti silmistä ja tarkkaili puusta alas hypännyttä poikaa, jonka sievät kasvot olivat taipuneet leveään virneeseen.

Auringossa ruskettunut iho oli vaalea, ei samalla tavalla paahtuneen ruskea kuin maanviljelijöillä. Likaiset ne olivat, samoin ylisuuret vaatteet. Pojan paita oli joskus saattanut olla valkoinen, nyt se oli hiekanvärinen, jota koristivat vihreät, mustat ja tummanruskeat läiskät. Ikää pojalla ei voinut olla paljon, hän oli muutaman vuoden Auroraa nuorempi. Nahanruskeat hiukset olivat sidottu niskaan ohuelle tupsulle.

”Hm, mitä sanoit?” prinsessa havahtui horteestaan. Hän katsoi poikaa kummastuneena, tajuten vasta nyt, että hänen edessään oli ihminen. Tai kenties metsänhenki, pojat eivät laulaneet.

”Kuunteletko sinä ylipäätään koskaan, mitä sanotaan?” poika kiusasi ja risti kätensä päänsä taa. Hän lähti harppomaan polkua eteenpäin nostaen jalkansa suoraan eteensä ennen jokaista askelta. Näky sai Auroran hihittämään hiljaa.

”Ja nyt sitä sitten nauretaan vai? Johan olet kumma tapaus”, poika sanoi huvittuneena. Hymy ei kuitenkaan kadonnut tämän kasvoilta koko aikana, joten Aurora oletti pojan kiusoittelevan häntä ystävällismielisesti.

”Olen pahoillani”, tyttö sanoi varmuuden vuoksi ja nousi ylös.

”Mitä turhaan. Tuletko?” tyttö nyökkäsi ja seurasi pojan erikoista askellusta. Tahti ei ollut nopea, mutta poika vihelteli hilpeää sävelmää, johon Aurora huomasi yhtyvänsä ajattelematta. Se ei ollut sopivaa käytöstä prinsessalta – isä oli aina painottanut hienostuneen käytöksen tärkeyttä - mutta tuntui luonnolliselta yhtyä sävelmään.

Kesken sävelmän poika lopetti ja kääntyi ympäri.

”Oletko prinsessa?” tämä kysyi ruskeat silmät tulvillaan vilpitöntä uteliaisuutta. ”Isä sanoo aina, että prinsessat ovat kalpeita kuin lumi ja kauniimpia kuin enkelit”

”Minun pitää mennä”, prinsessa ilmoitti. Ei selittelyä, äänensävy kertoi kaiken mahdollisen. Hän oli peloissaan, vaikka ei myöntänyt sitä edes itselleen. Pojan seurassa hän oli unohtanut kaikki sopivuussäännöt. Poika oli kaikkea sitä, mitä nuoren prinsessan tuli varoa. Alhaissyntyinen, likainen ja – mikä pahinta - kahden hänen kanssaan keskellä metsää.

”Miksi? Sanoinko jotain väärin?”

’Kyllä. Palautit minut takaisin elämääni hovissa’, Aurora tuumi happamasti. Ääneen hän ei voinut sitä sanoa, joten hän valitsi itselleen luonnollisimman vaihtoehdon: totuuden kiertämisen. Se ei ollut huijaamista, hän jätti osan totuudesta kertomatta.

 ”Minun olisi pitänyt palata kotiin jo kauan aikaa sitten”

”Ah, olen pahoillani, että häiritsin siinä tapauksessa. Mikä on nimesi?”

”Briar Rose, mutta minua kutsutaan Roseksi” Aurora kertoi pojalle kummitätiensä käyttämän lempinimen.

”Briar Rose”, poika toisti kokeillen nimeä. ”Sinulla on kaunis nimi. Tapaammeko me uudestaan?”

”En tiedä”, prinsessa vastasi totuudenmukaisesti. Osa hänestä halusi tavata pojan, osa ei. Kuinka helposti poika oli murtanut hänen naamionsa ystävällisellä käytöksellä ja omalaatuisella karkeudella. Hovissa jokaiseen lauseeseen kätkeytyi eri merkityksiä, mutta pojan sanoissa ei ollut samaa monitulkinnallisuutta.

”Odota! Minun nimeni on…”

**

Jatkuu…

A/N2: Mitä pidätte? Ekassa luvussa hypätään viisi vuotta tulevaan.

Otsikko: Vs: Lupauksin sidotut, K-11
Kirjoitti: Dria - 21.01.2011 19:17:04

A/N: tästä etiäpäin tarinalla osallistutaan myös OTS 20 haasteeseen


Luku 1: Prinsessa ja kelloseppä


Aurora hätkähti hereille unesta. Hän nousi istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Kun unen viimeisetkin rahtuset olivat haihtuneet hitaasti hänen mielestään, hän nousi rauhallisesti ylös. Paljaat jalat koskettivat mattoa, joka tuntui kylmältä. Jopa kesällä suuressa kivisessä linnassa oli viileää.

 Sama uni, samat kauniin ruskeat silmät vainosivat häntä yöstä toiseen. Hän ei ollut tavannut poikaa toistamiseen, vaikka olisi halunnutkin. Silti uni palasi kerta toisensa jälkeen kummittelemaan.

Katumista? Tuskin, kuinka hän voisi katua tapahtunutta tietämättä edes pojan nimeä? Ehei, poika oli yhtä kaukainen kuin ikkunasta kaukaisuudessa siintävät lumihuippuiset vuoret.

Silti Aurora oli varma, että kykenisi tunnistamaan pojan lähes seitsemän vuoden jälkeen. Tuskin he kohtaisivat, joten oli turha murehtia. Sitä paitsi hänellä oli jo aviomies. Prinssi Philip oli komea vaaleine hiuksineen ja tummine silmineen. Prinssin sulava käytös oli hullaannuttanut koko hovin, mutta Aurora ei rakastanut häntä.

Kyseessä oli sovittu avioliitto, joka oli solmittu hänen ollessa hieman alle vuoden ikäinen. Philip oli ollut kuusi vuotta vanha silloin. Molemmat oli kasvatettu siihen, että he menisivät naimisiin, kun Aurora täyttäisi 18 vuotta. Tietenkin olisi hyvä, jos he rakastuisivat ennen häitä, mutta prinsessa ei ollut optimistinen asian suhteen. Philip oli hurmaava mutta hänessä oli jotain outoa… Aivan kuin hän yrittäisi liikaa.

Toiseksi, prinssi tarjottiin hänelle ilman mitään vaateita. Menkää naimisiin ja olkaa onnellisia, oli kehotus. Elämä ei voinut olla niin yksinkertaista, sen Aurora oli huomannut. Missä sitten piili ongelma, joka syöksisi heidät vielä kaaokseen? Olisiko se ruskeasilmäinen poika? Tulisivatko menneisyyden haamut kummittelemaan?

Pakottaen mieltään painavat kysymykset katoamaan hän nousi ylös ja veti verhot ikkunan edestä. Hän voisi masentua myöhemmin, mutta nyt oli uusi päivä, ja aurinko nousisi pian. Auroran täytyisi kiirehtiä, jotta hän ehtisi kaupunkiin ennen kuin yön viimeiset rippeet haihtuisivat hohtavan auringon tieltä. Kaupunki oli kauneimmillaan herätessään.

Hän pukeutui ripeästi yksinkertaiseen ja kirjomattomaan mekkoon ja heitti ohuen viitan harteilleen. Hän riensi autioiden käytävien halki, palvelijat eivät käyttäneet niitä ja hovin muut jäsenet nukkuivat yhä.

Kaupungilla näkyi ensimmäisiä elonmerkkejä jo. Kissat liikuskelivat laiskasti kaduilla etsien miellyttävää lepopaikkaa, josta saattoi seurata ihmisten touhuja. Linnut lentelivät olkisten kattojen yllä laulaen keväistä sinfoniaa jopa keskikesällä. Sirkutus muistutti siitä, kuinka vaaleanvihreät ruohonkorret valtasivat alaa lumihangelta ja kuinka ensimmäiset krookukset puhkesivat kukkaan.

Teille kerääntyi ihmisiä, joista suurin osa suuntasi suurimalle tielle, jonka varrella leipurit avasivat liikkeitään ja sepät kantoivat puita pajoihinsa. Tavallinen kansa valmistautui uuteen työpäivään. Tänään he olivat onnellisia, kuten usein alkukesästä. Hyvä tuuli tarttui juroimpaankin kulkijaan.

Safiirein lailla kimalteleva suihkulähde välkähteli edessäpäin. Siellä oli tori, jolle monet kauppiaat johdattivat kärrynsä.

Prinsessa oli katsellut torin pienten kojujen avaamista monta kertaa. Joskus hän seisoi kaukana varjojen suojassa, joskus hän istui keskellä aukiota aamuauringossa kimaltelevan suihkulähteen reunalla. Yksi toisensa jälkeen miehet ja naiset – kaikki tuttuja keskenään – ilmestyivät aukion laitaan. Miehet ja naiset huutelivat toisilleen tervehdyksiä ja osoittivatpa muutaman Aurorallekin. Kauppiaat tiesivät hänen olevan ylhäistä sukua, mutta totuutta he tuskin aavistivat.

Prinsessa katseli kiinnostuneena, kuinka kauppiaat ohjastivat vaununsa paikoilleen ja laittoivat tuotteensa kauniisti esille muutamassa minuutissa. Lapset juoksivat hoitamassa vanhempiensa puolesta asioita kaupungilla. Leipurin tyttären syntymäpäivät lähestyivät, voisiko koruntekijä valmistaa hienon korun? Vaihtaisiko leipuri leivän tuoreeseen kalaan? Aamuisin vaihdettiin palveluksia kiireisesti.

Aurora kierteli kojuja, äärimmäisiä taidonnäytteitä, haltioissaan. Kauppiaat olivat asetelleet tuotteensa mahdollisimman kauniisti ja jokainen koju muodosti oman taideteoksensa. Vaikka hän oli nähnyt aukion heräämän eloon monia kertoja, tapahtuma ei ollut muuttunut yhtään vähemmän kiehtovaksi. Monet ostoksilla olevat palvelijat tinkivät aamutuimaan teekupillisen ääressä vanhojen tuttujensa kanssa. Prinsessa tiesi, missä palatsin palvelijat kävivät ja tiesi välttää kyseisiä kojuja.

Hän käveli verkkaisesti kohti suosikkikojuaan. Kylän keksijä, Maurice, tuli usein aamuisin torille myymään keksintöjään. Iltapäivisin hän palasi kotiinsa valmistelemaan seuraavaan läpimurtoaan. Mitä milloinkin, joskus kyseessä oli kengänkiillotusväline, joskus ilmassa lentävät rattaat. Suurin osa miehen keksinnöistä oli vaarallisia ja hyödyttömiä, mutta Aurora oli löytänyt muutamia todella taidokkaita metallikoristeita sieltä. Lisäksi koristeellinen metallinen taskukello, jota prinsessa kantoi mukanaan, oli Mauricen valmistama.

Mies oli mukava, vaikkakin outo. Hänellä oli lukuisia ideoita, joista osa saattaisi jopa toimia, ja hän kertoi niistä mielellään. Keksijän tuotoksilla ei ollut usein kysyntää, joten he saattoivat jutella aamulla kahden ja olivat tutustuneet toisiinsa. Auroran isä, kuningas Stefan, oli toki kieltänyt häntä puhumasta vieraille, mutta keksijän ulkomuoto oli houkutellut nuorta tyttöä. Kun he olivat sitten jo tutustuneet, olisi ollut sääli unohtaa mies, joten Aurora oli jatkanut vierailujaan.

”Huomenta, herra Keksijä”, Aurora toivotti iloisesti nähdessään tutun vanhan miehen.

”Aurora, kultaseni, olen miljoonasti pyytänyt sanomaan Mauriceksi”, miehen hilpeä vastaus kuului pöydän takaa ja pian miehen pyöreät kasvot ilmestyivät näkyviin. Kasvoissa ja valkoisissa viiksissä oli tummia läikkiä, öljyä. Kaljua päälakea ympäröiviin lumenvalkoisiin hiuksiin oli tarttunut muutamia vietereitä. Hänellä oli muutama vieteri vähän irti, sanoivat kyläläiset. Nyt sanat toteutuivat kirjaimellisesti.

”Anteeksi, Maurice. Kuinka tyttäresi voi?” prinsessa kysyi kohteliaasti ja yritti olla nauramatta. Keksijä näytti erittäin huvittavalta vietereiden heiluessa tämän liikkeiden mukana.

”Belle? Kuten tavallista, nenä kirjassa. Mutta hyvä tytär hän on, sano minun sanoneen”, mies kertoili ja kaivoi jotain suuresta puisesta laatikosta.

Aurora ei ollut koskaan tavannut keksijän tytärtä eikä hän voinut kuvitella, kuinka tyttö saattoi lukea päivät pitkät. Ilmeisesti kyseessä oli pelkkää tekstiä sisältäviä kirjoja, jotka olivat usein ikävystyttävän pitkiä. Maailmassa oli niin paljon nähtävää, että oli sääli lukea kirjaa.

”Hän lupasi tulla tänään auttamaan minua rouva Parchén kellon kanssa. Hänen pitäisi saapua piakkoin…” miehen katse harhaili päätielle, ihmisvilinän sekaan.

”Kuka on kadonnut?” kysyi soinnikas ääni heidän takaansa. Aurora kääntyi ympäri ja katsoi kolmea nuorta miestä. He olivat suunnilleen Auroran ikäisiä nopean vilkaisun perusteella.

Pisin heistä oli mustahiuksinen korkea mies. Hän oli pitkä ja leveäharteinen mies, jonka kasvot olivat kulmikkaat, leuka jykevä ja ruumis kieli valtavista voimista. Tummissa silmissä oli pitkästyneen voimamiehen katse.

Seuraavaksi prinsessan huomion kiinnitti äärimmäisen lyhyt mies. Tämä ulottui seuralaistaan vyötäisille. Miehen kasvot olivat naurettavat. Suuri nenä hallitsi lapsekkaita kasvoja. Suu oli auki ja suuret hampaat erottuivat selkeästi.

’Onkohan hän kääpiön ja majavan sekoitus?’ prinsessa ajatteli ennen kuin ehti estää itseään. Moinen ajatus ei ollut sopiva.

Kolmas mies oli normaalin näköinen, ei pitkä, lyhyt tai harteikas. Ruskeat hiukset oli sidottu ponihännälle, mutta muutamat pitkät suortuvat olivat karanneet omille teilleen ja kehystivät kasvoja. Kasvot olivat sirot.

”Ah, Belle, tyttäreni”, keksijä halasi "normaalia" poikaa.

’Tyttö pojan vaatteissa?’ Keksijän tyttären oli täytynyt huomata hänen tuijotuksensa, sillä tämä irrottautui isänsä halauksesta ja käveli prinsessan eteen.

”Etkö ole nähnyt toista tyttöä pojan vaatteissa, prinsessa?” tyttö kysyi haastavasti ja Aurora totesi, ettei luultavasti oppisi pitämään Bellestä.

”En”, Aurora vastasi rehellisesti ja hänen yllätyksekseen Belle purskahti nauruun.

”En minäkään. Mutta siis, olen Belle. Sinun täytyy olla Aurora isäni kuvauksesta päätellen. Hauska tavata vihdoin!” tyttö ojensi kätensä, ja prinsessa tarttui siihen varovaisesti. Jälleen Belle yllätti hänet painamalla kevyen suudelman hänen kämmenelleen. Ele sai prinsessan punastumaan. Eihän tytön sopinut käyttäytyä tuolla tavoin!

”Ha-hauska tavata”, prinsessa onnistui vastaamaan hämmennykseltään. Miehet Bellen takana virnistelivät näylle edessään.

”Tuo kaappi on Gaston ja kääpiö on Le Fog.”

”Le Fou. F-O-U!” pieni mies korjasi kiivaasti. Belle naurahti ja soi miehelle leveän virneen.

”Niinhän minä sanoin, Le Fog.”

”Belle, rouva Parché tarvitsee apuasi kellonsa kanssa. Kävisitkö katsomassa sitä nyt?” hänen isänsä keskeytti kolmikon toverillisen kiusoittelun.

”Selvä, isä”, vastaus kuului kolmesta suusta yhtä aikaa. Gaston ja Le Fou olivat Bellen lähimmät ystävät ja apulaiset. Vuosien varrella Maurice oli tavallaan adoptoinut heidät. Vaikka hän pitikin ”poikiensa” kiusoittelun seuraamisesta, Aurora hienona neitinä ei ollut tottunut samanlaiseen käytökseen ja oli selvästi hämillään.

”Mentiin!” Belle hihkaisi ja tarttui Auroran kädestä ja säntäsi juoksuun. Prinsessan ei auttanut kuin seurata perässä.

”He-hei! Mitä sinä oikein teet?” prinsessa kiljahti hätääntyneenä yrittäessään pysytellä tyttö-pojan mukana. Hän ei osannut ajatella keksijän tytärtä tyttönä vaatteiden ja käytöksen takia. Kaunis ääni puolestaan teki pojaksi viittaamisen mahdottomaksi.

”Ai, anteeksi. En ajatellut, että sinulla saattaisi olla hienot kengät, joilla ei voi juosta nopeasti”, tyttö vastasi hivenen epävarmasti. ”Ja ajattelin, että haluat mukaamme, koska rouva Parché on pormestarin vaimo. Eli siis hieno nainen.”

”Ah… selvä” Aurora mutisi jättäen sanomatta, että rouva Parchélla ei ollut aatelisarvoa. Vain aatelinen oli hieno nainen.


**


Auroran oli myönnettävä, että kaduilla ihmisjoukossa puikkelehtiminen oli ollut mukavaa. Belle oli pitänyt hänen kädestään kiinni koko matkan, ja ihmiset olivat kuiskutelleet kuinka suloisia he olivat. Ensimmäinen oli tuntunut mukavalta, jälkimmäinen oli nostanut punan uudestaan prinsessan kasvoille.

”He eivät ole tosissaan” keksijän tytär kuiskasi hänelle kuultuaan juopuneen miehen erittäin säädyttömän ehdotuksen siitä, mitä he saattaisivat tehdä kotona, kun kukaan muu ei ollut näkemässä. Aurora oli varma, että olisi kelvannut kohtalaisen hyvin tomaatista, Belle ei edes hätkähtänyt.

”Varmasti?”

”Varmasti. Mies ei tunnistaisi edes äitiään tuossa tilassa, mikä muuten on kokopäiväinen Albert Michelille”, Belle vakuutti. Muiden kommentit eivät näyttäneet vaikuttavan häneen millään tavalla. Kylän höperön keksijän tyttärenä hän oli jo varhain kuullut inhottavia kommentteja. Joskus ne olivat haitanneet, mutta hän oli oppinut sulkemaan korvansa niiltä. Sanat eivät haavoittaneet, jos niitä ei kuullut.


**


He eivät menneet pormestarin taloon, vaan hyvämaineiseen majataloon aivan päätein varrella. Suuri tupa oli lähes tyhjillään emännän – rouva Parchén – pyyhkiessä pöytiä.

”Hän kasvoi siihen uskoon, että olisi tämän paikan emäntä eräänä päivänä. Avioliitto nykyisen pormestarin kanssa ei muuttanut hänen haavettaan”, Belle kuiskasi Auroralle ja käveli salin halki punaruskealle kaappikellolle. Ohimatkalla hän kumarsi nopeasti emännälle vaivautumatta esittelemään Auroraa.

”En usko, että tunnet työkaluja, prinsessa?” ruskeahiuksinen tyttö huomautti ohimennen avatessaan kellon etulevyä varovaisesti.

”En. Onko sinun pakko kutsua minua prinsessaksi, Belle-neiti?” Auroran kysymystä säesti kolahdus ja muutamia puoliääneen lausuttuja kirosanoja. Belle oli vahingossa lyönyt päänsä kovaan puuhun.

”Olet varmasti ensimmäinen, joka on kutsunut minua neidiksi sanan varsinaisessa merkityksessä, Aurora. Ja kyllä, voin käyttää etunimeäsi, mutta eikö prinsessan arvolle ole sopivampaa, että rahvas kutsuu sinua prinsessaksi?” Bellen puoliksi huvittunut hymy leveni hänen katsellessaan Auroran yllättynyttä ilmettä.

”Kuinka…? Entä muut?” kultahiuksinen prinsessa ei saanut sanaa suustaan. Vuosia hän oli kuvitellut kulkeneensa tunnistamattomana kaupungilla ja tämä poika-tyttö sanoi tunnistaneensa hänet heti.

”En usko, että muut tietävät. Annatko ruuvivääntimen?”

”Minkä?”

”Ai niin. Hmm… tämä on ruuviväännin” Belle esitteli välinettä, jonka toinen pää oli puuta, toinen metallia ja litistetty ohueksi.

”Selvä. Muistan sen jatkossa”, Aurora lupasi, hän ei halunnut tuottaa pettymystä uudelle ystävälleen. Se, että Belle kohteli häntä kuten ketä tahansa, oli virkistävää hovi- ja palvelusväen jatkuvalle kohteliaisuudelle.

”Haluatteko te kultaset jotain juotavaa?” emäntä tuli keskeyttämään ja toi tarjottimella viisi lasia ja savikarahvin jotain juomaa. Odottamatta vastausta hän kaatoi kolmeen lasiin kellertävää nestettä.

”Missä Gaston ja Le Fou ovat? Tuo kello näyttää aika raskaalta, jos sitä tarvitsee siirtää”

”Luultavasti tarvitsee, mutta eiköhän Gaston tule kohta paikalle, ellei hän törmännyt sievään tyttöön, jonka nimi hänen on välttämättä selvitettävä.”

”Luuletko niin, Belle?” emäntä kysyi kauhistuneena ajatuksesta. ”Ja sinä, kultaseni, maistahan juomaa.”

Prinsessa maistoi lasistaan varovaisesti. Mieto, makea aromi leikitteli hänen suussaan pitkään sen jälkeen, kun hän oli nielaissut nesteen. Kultainen neste poltteli hetken vatsassa lämpimästi ja miellyttävästi.

Gaston astui samaan aikaan ovesta sisään hymyillen vallattomasti.

”Jo oli aikakin”, Belle totesi kuivasti ja arvioi omaa lasiaan. Hän tiesi sisällön olevan alkoholipitoista, eikä alkoholi sopinut yhteen tarkkuutta vaativan työn kanssa.

”Oliko teillä ikävä hurmaavaa persoonaani?” Gaston kysyi harppoessaan salin halki.

”Vain voimaasi. Saatko siirrettyä tämän kellon kauemmas seinästä?” Belle kysyi ja katseli, kuinka prinsessa kohotti lasinsa huulilleen toistamiseen. Kenties tyttöä pitäisi varottaa… Toisaalta, emäntä pitäisi huolen Aurorasta.

Gastonin siirrettyä kellon Belle palasi työhönsä. Kahden hammaspyörän väliin oli jumittunut kaistale takalevystä lohjennutta puulevyä. Kun hän poisti sen, rattaat pyörivät jälleen normaalisti. Belle maistoi varovaisesti juomaansa.

”Metiä?” kelloseppä kohotti kulmiaan kysyvästi. Juoma ei kuulunut kaikkein tavallisimpiin edes tässä hienossa kaupunginosassa.

”Mitä?” Gaston ja Aurora kysyivät yhteen ääneen.

”Hunajaviiniä, jota valmistetaan valtavia määriä Germaniassa”, Le Fou selitti innokkaasti. Hän nautti tilaisuuksista, joissa pääsi osoittamaan tietävänsä enemmän kuin Gaston.

Aamupäivä tuntui kuluvan yhdessä hujauksessa ja rouva Parchén kellon ilmoittaessa auringon kohonneen korkeimmilleen Aurora hätkähti. Hänen olisi pitänyt olla linnassa tunteja sitten! Isä olisi varmasti raivoissaan.

Jätettyään nopeat hyvästit uusille ystävilleen hän kiirehti ulos ovesta ja takaisin ihmisvilinään.


**

Jatkuu luvussa 2: Kuinka vihastuttaa yksi kappale pöyhkeilijöitä prinssejä

Met on eräänlaista simaa, englanniksi se kulkee nimellä mead (kuten simakin). Variaatioita on monia ja itse satun pitämään saksankielisestä nimestä.

Otsikko: Vs: Lupauksin sidotut, K-11
Kirjoitti: HeadlightQueen - 13.02.2011 18:08:51

Hmm... en ole aiemmin lukenut Disney-ficcejä mutta nyt päädyin sitten senkin tekemään. Ja tykkään kyllä kovasti (rakastan Disneyä). Aika outoa, että Belle pukeutuu pojaksi. Jatkoa?

Otsikko: Vs: Lupauksin sidotut, K-11
Kirjoitti: Dria - 14.02.2011 10:15:37

HeadlightQueen: Kerta se on ensimmäinenkin. Ja Belle pukeutuu pojaksi käytännön syistä, kuten tässä luvussa huomataan  ;) Kiitos kommentistasi




Luku 2: Kuinka vihastuttaa yksi kappale pöyhkeilijöitä prinssejä


Belle ei ollut ikinä aikaisemmin käynyt linnassa. Ensimmäisellä kerrallaan hän halusi nähdä niin paljon kuin mahdollista. Vanha äkäisen näköinen palvelijatar johdatti hänet, Gastonin ja Le Foun palvelijoiden tilojen läpi korkealle kellokoneiston luo.

Linnan suuri kello oli vastaanottosalin takana, korkealla kuninkaan ja kuningattaren ylläpuolella. Belle epäili, että tarkoituksena oli näyttää vieraalle, kuinka paljon aikaa hänellä oli. Gaston taas väitti, että sillä tavoiteltiin mahtipontisuutta, mielikuvaa, että kuninkaalliset hallitsivat jopa aikaa.

Molemmat saattoivat olla yhtä oikeita tai vääriä. He eivät koskaan saisi tietää.

”Katso tuota taulua. Minä osaisin maalata paremman” Gaston kuiskasi kovaan ääneen katsellessaan täysin tummaa kuvaa. Ensisilmäyksellä siitä ei erottanut mitään, mutta nopeasti silmä havaitsi tiettyjä kuvioita. Tummuuteen piirtyi huppupäinen hahmo hautuumaalla aivan kuin taiteilija olisi maalannut sitä juuri sillä hetkellä.

Belle jätti sanomatta mielipiteensä Gastonin maalaustaidoista – tai pikemminkin niiden puutteesta. Mies oli musikaalinen, mutta hän tuskin osasi pitää sivellintä oikein päin kädessä. Sen sijaan Le Fou oli kohtalaisen taitava maalaamaan, ja lyhyen miehen avulla Belle oli suunnitellut suurimman osan omista töistään.

”No, tuota sen sijaan minä arvostan”, suuri mies möläytti kovaan ääneen. Palvelija mulkaisin häntä ja mutisi jotain epämääräistä barbaareista, jotka luulivat olevansa nokkelia. Bellen varoittava katse jäi täysin huomiotta.

”Tavallaan ymmärrän häntä”, Le Fou kuistasi niin hiljaa, ettei palvelija kuullut. Tällä kertaa Gastonin taidekritiikin kohteeksi oli joutunut alastonkuva vaaleasta naisesta, joka seisoi järven keskellä lumpeenkukkien keskellä.

”Olen yllättynyt, että linnassa on tuollaisia kuvia käytävillä”, Belle kuiskasi vastaukseksi. Hän oli odottanut seinäryijyjä, ei erikoisen taiteen galleriaa matkalla kellokoneiston luo. Taulut olivat toki parempi vaihtoehto, vaikka Gaston pyrkikin parhaansa mukaan voittamaan Bel Tanena aina yhdelle kaupunkilaiselle annettavan narrin arvonimen.



Kun he lopulta pääsivät suurille puuoville ja palvelija työnsi ne helponnäköisesti auki. Oven takaa paljastui valtava huone vailla mitään koristeita. Sen sijaan siellä oli yhtä sun toista rojua. Lankkuja, laatikoita, vanhoja tuoleja, muutamia maalauksia, joita Gaston epäilemättä arvostelisi myöhemmin, ja paksua harmaata kangasta.

”Missä se kello muka on?” Le Fou kysyi ihmeissään, kun he kävelivät sisään. Palvelijatar vilkaisi ylös.

Kattoparrujen tilalla oli joukko metallisia rattaita ja ketjuja, osa ruosteen täplittämiä, osa pölyyn kadonneita. Kolmikko tuijotti hetken koneistohirviötä kykenemättä sanomaan mitään.

”Jätän teidät nyt tänne. Jos tarvitsette jotain…” äänensävy kertoi, että oli turha tarvita mitään. Kukaan ei tulisi heidän lähelleen sinä aikana, jonka he viettäisivät tyhjässä huoneessa.

”Onko meillä köyttä ja luutaa?” Belle kysyi lopulta heikosti. Aivan ensimmäiseksi heidän täytyisi pölyttää koko kirottu laite, ja pölyn määrästä päätellen kukaan ei ollut koskaan edes näyttänyt pölyhuiskua koneistolle. Jos se nyt ylipäätään oli tuolla pölyn seassa…

Alkoi tarvittavien työkalujen kerääminen. Köysi, huoneen nurkasta löytyneet siivousvälineet ja sangot ja korit otettiin käyttöön. Kumppanukset kietoivat huivit tiukasti kasvojensa ympärille ja valmistautuivat urakkaan.

Oli selvää, että Belle kiipeäisi ylös koneiston keskelle Le Foun kanssa. Gaston oli liian suuri kyetäkseen liikkumaan pölyviidakon keskellä. He pysäyttäisivät ensitöikseen metallinpaloilla koneiston liikkeen ja rakentaisivat köyden ja yhden korin avulla itselleen yksinkertaisen hissin, jotta heidän ei tarvitsisi ravata ylös ja alas jatkuvasti.

Gastonille tämä osa oli helppo, hänen täytyi hilata heidän tarvitsemansa välineet ylös ja olla valmiina. Tietenkin miehen pitäisi myös nostaa heidät ylös. Onneksi koneisto oli kohtalaisen matalalla, vain parin metrin korkeudessa.

**

”Miltä se näyttää?” ystävykset hätkähtivät kuullessaan matalan ja arvovaltaisen äänen. He katsoivat kuninkaaseen. Ilmeisesti mies oli tullut katsomaan, kuinka he edistyivät.

Belle, kasvot pölystä harmaan huivin suojissa kääntyi katsomaan miestä. Se kunnioitus, joka olisi aiemmin saanut hänet kumartamaan, oli kadonnut tuntien siivousurakan aikana.

”Kellolta, teidän majesteettinne”, hän vastasi täysin tasaisella äänellä ja nojautui luudanvartta vasten. Gaston ja Le Fou purskahtivat nauruun, samoin kuningatar, joka oli seurannut aviomiestään huoneeseen. Belle luokitteli heti kuningatar Leahin mukavaksi ja kuninkaan tylsäksi.

”Tarkoitan, voiko sen korjata?” Kuningas kuulosti ärtyneeltä, mikä sopi hyvin Bellelle. Hänkin oli ärtynyt mieheen.

”Teidän majesteettinne, kaiken, mikä on metallista tehty, voi korjata”, Belle vastasi tuskastuneella, mitä-pirua-sinä-kyselet- äänensävyllä. He tuijottivat hetken toisiaan haastavasti ja kuningas käänsi katseensa. Hän marssi närkästyneenä ulos huoneesta.

”Oletko täysin hullu? Haastoit riitaa kuninkaan kanssa!” Gaston kauhisteli.  Kuningatar Leah oli siihen asti ollut vaiti. Hän oli kuullut tästä kolmikosta. Erityisesti Bellen maine kiiri edelle. Kuningatar oli osannut odottaa jotain tällaista. Okei, ei ehkä aivan tällaista. Leah ei ollut osannut odottaa, että Belle haastaisi riitaa Stephenin kanssa. 

Belle ei ollut osannut odottaa, että kuningas olisi ärsyttävä tyyppi, joka kyseli tyhmiä. Hän ei ollut turhaan kylän paras kelloseppä. Ensimmäisen kellonsa hän oli korjannut viisivuotiaana ja kolme vuotta myöhemmin hän osasi valmistaa täysin nollasta taskukellon. Keksijän tyttärenä mekaniikalla toimivat – usein vaaralliset – koneet olivat olleet hänen lelujaan.

”Sanokaahan, Majesteetti, kuinka tyttärenne voi?” Belle kysyi kohteliaasti ja jätti Gastonin huomiotta. He voisivat riidellä kahden kesken – Le Fouta ei laskettu. Olisipahan jotain tekemistä niinä tylsinä tunteina, jotka kuluisivat ruosteen poishiomiseen.

”Prinsessa voi hyvin. Tunnetteko hänet?” Kuningatar oli hämmästynyt tästä vihjauksesta, vaikka kelloseppä olikin vartin sisään ehtinyt yllättää hänet kahdesti, ensimmäinen yllätys oli ollut hänen nuori ikänsä. Belle tuskin oli Auroraa vanhempi.

”Olemme tavanneet, Majesteetti. Sanoisitteko nöyrimmät terveiseni hänelle?” Kuningatar lupasi tehdä sen ja pyysi anteeksi poistumistaan. Hän lupasi vielä lähettää palvelijan tuomaan kolmikolle jotain syötävää.


**


 Belle huomasi pitävänsä linnan kellosta suuressa määrin, vaikka korjaaminen edistyikin hitaasti. He joutuivat kiipeilemään suurten rattaiden keskellä ja yksikin lipsahdus saattoi johtaa jopa kuolemaan. Pelko sai heidät erittäin varovaisiksi alkuun, mutta pian kuoleman läheisyys unohtui, ja kolmikko palasi tavanomaiseen pilailuunsa.

”Tarvitsen virallisia tikkaita”, Belle sanoi hajamielisesti valitessaan erikokoisia jakoavaimia, sarjaa metallivietereitä ja metalliketjua. Hän sulloi pienet osat taskuihinsa ja tipautti jakoavaimet pajukoriin. Gaston oli valmiina odottamassa, joskin mulkaisi häntä happamasti. Ilme vaihtui virneeseen, kun hän nosti Bellen takaisin ylös.

”Tarvitseeko virallinen apina vielä jotain muuta?”

”Ei kiitos, Gaston”, Belle vastasi pitäen tiukasti kiinni suuresta hammaspyörästä. Sanoista oli vaikea saada selvää, sillä Le Fou viilasi ruostetta pois ylempänä ja ääni kaikui koneiston keskellä. Heidän onnekseen kellokoneisto oli pienempi kuin he olivat olettaneet.

Belle saattoi rakentaa alkeellisia polkuja lautojen avulla, jotta pääsi tarkastamaan jokaisen osan monimutkaisesta koneistosta. Samalla hän kirjasi ylös, mitä he tarvitsivat. Suurin osa pienistä hammasrattaista tuli vaihtaa, samoin muutamia suurempia yksilöitä. Gastonin täytyisi auttaa siinä.

”Sanohan, hurmuri, kuinka tunnet prinsessan?”  Gaston kysyi alhaalta ja katseli huolestuneena, kuinka Belle roikkui laudalta pää alaspäin vain jalkojensa varassa ja yritti saada kiinniruostuneen pultin liikahtamaan.

”Tapasin hänet kerran metsässä lapsena. En tiennyt silloin, että hän on prinsessa, mutta näin hänet myöhemmin kuninkaan seurassa. Lisäksi olen katsellut varjoista aikaisemmin, kun prinsessa puhuu isän kanssa.”

”Varjoista? Mikset ole puhunut hänelle? Ei kai… Olet peloissasi! Hah, tiesin, ettet ole niin rohkea kuin väität olevasi”, Gaston nauroi katketakseen, varsinkin huomatessaan punan kohoavan ystävättärensä kasvoille.

”On se kiva, että teillä on hauskaa, mutta kuningas palkkasi teidät tekemään töitä”, töykeä ääni keskeytti heidät ovelta, ja vaalea mies haarniskassa käveli lähemmäs.

”Mitä lohikäärme sanoi kohdatessaan prinssin?” Le Fou kysyi vaimeasti kellokoneiston keskeltä. Häntä ei voinut nähdä alhaalta, ja äänikin vääristyi niin, että sanoista tuskin sai selvää. Le Fou sen sijaan näki ja kuuli kaiken ylös. ”Pahus, taas purkkiruokaa.”

Pahaksi onnekseen Belle kyllä kuuli ystävänsä happamat murinat ja purskahti nauruun. Hänen otteensa lipesi ja maa syöksyi uhkaavalla vauhdilla lähemmäs.

”Gaston”, hän ehti kiljaista ja voimakkaat käsivarret sieppasivat hänet ilmasta sellaisella taidolla, ettei kyseessä voinut olla ensimmäinen kerta, eikä ollutkaan. He eivät käyttäneet koskaan köysiä, sillä liian monet lahjakkaat sepät olivat kuristuneet niihin. Vaikka köysi pysäytti putouksen, riski katkaista niskansa tai jokin muu ruumiinosa oli erittäin suuri. Lisäksi köydet sotkeutuivat koneistoon ja pahimmassa tapauksessa hajottivat jotain.

”Jaa, apina putosi siis puusta. Te rahvaat olette niin sivistymättömiä”, prinssi jatkoi.

”Kuka tuo pöyhkeilijä on?” Belle kuiskasi erittäin kuuluvasti Gastonin laskiessa hänet maahan.

”Ei tietoa”, Gaston kuiskasi takaisin. ”Tuskin kukaan tärkeä. Tai siis, kyllä me tiedettäisiin, jos toi olisi jollain tavalla merkittävä hemmo.”

”Ihminen vailla sivistystä on vain apina, joka putoaa puusta kohtalaisen usein”, prinssi mutisi kuuluvasti ja mulkoili Belleä ja Gastonia murhaavasti.


**

Päivien kuluessa prinssi Philip vieraili muutaman kerran kellohuoneessa, jotta saattoi solvata kolmikkoa. Ilmassa oli niin paljon jännitettä, että sitä saattoi lähes leikata veitsellä. Erityisesti Le Fou inhosi vaaleaa miestä. Riikinkukko, lyhyt poika oli todennut happamasti erään solvaustuokion jälkeen.

Gaston oli heistä ainoa, joka saattoi keskustella Philipin kanssa sivistyneesti. He olivat löytäneet yhteisen sävelen, lihaskunnon. Koska Belle ja Le Fou harvoin jaksoivat puhua tunteja metsästämisestä, voimailuharjoituksista tai painista.

Koska Gastonilla oli paljon vapaata toisten keikkuessa kellokoneiston keskellä, hän jutteli prinssille. He olivat sydänystäviä niin kauan kun puheenaiheena oli urheilu. Muulloin prinssi oli tärkeilijä, ja Gaston aivoton lihasmössö.

Kolmikko kuuli jälleen oven narahtavan, eikä kenenkään tarvinnut sanoa kuka oli juuri saapastellut huoneeseen. Kuningas ja kuningatar eivät olleet käyneet toista kertaa ja palvelijat välttelivät paikkaa.

Belle valmistautui henkisesti kuuntelemaan joko solvauksia tai pitkää keskustelua jostain typerästä. Tähän mennessä Gaston ja Philip eivät vielä olleet keskustelleet tanssimisesta tai ratsastamisesta. Kaikesta muusta he sitten olivatkin ehtineet jutella.

Le Fou irvisti yhden hammaspyörän takaa. Hän oli arvannut tytön ajatukset. Onneksi kellossa oli jäljellä hyvin vähän korjattavaa, vain muutamien jousten vaihtoa ja rattaiden öljyäminen.

”En tiennytkään, että täällä oli kellokoneisto…” toinen, nuoren naisen ääni sanoi alhaalta. Belle huomasi, kuinka Le Foun kulmat kohosivat tämän tunnistaessa äänen.

”Aurora? Mitä hän täällä tekee?” poika muotoili sanat äänettömästi huulillaan.

”Asuu tietenkin”, Belle vastasi ja viittoi Le Foun vierelleen kapealle lankulle, joka kulki hammaspyörien alla. Sieltä näki huoneeseen.

”Eli hän on prinsessa?”

”Niin” Belle katseli, kuinka Gastonin leuka loksahti ammolleen. Hyvä ettei se osunut lattiaan.

”Aurora?!” mustahiuksinen mies sai vihdoin koottua itsensä. Ainakin osittain.

”Hei Gaston”, prinsessa tervehti hymyillen.

”Tunnetko tuon kaapin?” Prinssi vaati saada tietää, sekunnin ajaksi mustasukkaisuuden varjo välähti hänen kasvoillaan.

”Tunnen”, Aurora vastasi prinssille ja katsahti lankulla kyyristelevään parivaljakkoon. ”Hei Belle, hei Le Fou.”

Le Fou vastasi kohteliaasti, mutta Belle sai paremman idean. Hän pudottautui maahan ja käveli prinsessan eteen. Kuten viimekerralla, hän otti prinsessan oikean käden omaansa ja painoi iholle kevyen suudelman kumartaen samalla hienoisesti. Tällä kertaa Aurora ei jäänyt lamaantuneena paikoilleen, vaan niiasi punan kohotessa hänen kasvoilleen.

”Mitä?! Kuinka kehtaat kohdella vaimoani noin?”Philip ärähti raivoissaan.

”Toivottavasti olette voineet hyvin, prinsessa”, kelloseppä sanoi pehmeästi jättäen prinssin täysin huomiotta. Hän katsoi Auroraa silmiin ja hymyili kohteliaasti.

”Kiitos, oikein hyvin. Entä te?” prinsessa vastasi yhtä muodollisesti, hänkään ei kiinnittänyt mieheen mitään huomiota.

”Sellainen tytär kuin isä. Hulluja molemmat”, Philip mutisi loukkaantuneena siitä, ettei häntä huomioitu, että hänen vaimonsa keskusteli sepän kanssa.

”Saatat olla prinssi, mutta joudut silti vastaamaan tuosta”, Belle tokaisi ohimennen kääntymättä katsomaan miestä. Hän ei myöskään kiinnittänyt huomiota ystäviensä kauhistuneisiin ilmeisiin.

”Ja mitähän sinä saatat tehdä, neiti?”

Belle huokaisi, otti toisen hansikkaansa ja läimäytti miestä puolihuolimattomasti kasvoille sillä. Kuului äänekäs läimäyksen ääni, kun iho ja tukeva nahka kohtasivat. ”Prinssi Philip, olette loukannut kunniaani ja vaadin tilaisuutta palauttaa sen”

”Mitä? Odota nyt!”

”Huomenna aamulla keskusaukiolla. Vai alkaako pelottaa, poju?”


**


”Valitkaa aseenne”, kaljuuntunut vanha mies kähisi niin lujaa kuin jaksoi. Väkijoukko hiljeni saman tien ja kaikkien katseen osuivat kaksintaistelijoihin.

”Miekka”, prinssi Philip sanoi juhlallisesti ja veti suureleisesti kiiltävän metallin huotrasta. Hän terä teki hänen käsissään monimutkaisia kiehkuroita ja väkijoukko huokaisi hämmästyksestä yhtään ääneen.

”Jakoavain”, Belle puolestaan tokaisi ärtyneesti. Hän oli kyllästynyt esiintymiseen ja halusi päästä aloittamaan ennen kuin hänen aivonsa tajuaisivat, että vastassa oli oikeaa terästä. Taitava miekkailija, jolla oli aseenaan miekka, jonka hän oli saanut todennäköisesti lahjaksi.

Parasta parhaalle, kuten sanonta kuului. Philipin miekka tuskin katkeaisi yhdestä iskusta.




***

Jatkuu…

Otsikko: Vs: Lupauksin sidotut, K-11
Kirjoitti: Crywell - 23.02.2011 03:35:46

En olekaan aiemmin päässyt lueskelemaan Disney-ficcejä, mikä on sääli, koska tykkään niistä ihan mielettömästi. Ja niin kyllä tykkään tästäkin tosi paljon, kivaa tekstiä. : D Belle ja Aurora sopii mukavasti yhteen, ja pakko sanoa että muutkin hahmot, vaikka eivät olisikaan juuri sellaisia kuin leffoissa, ovat mahtavia. Ah, Gaston. <3 Pöyhkeilevä, aivoton lihaskimppu. Tosi hauska idea koota hänestä, Bellestä ja Le Fousta tuommoinen jengi. Tuli hirmuiset aww vibat. Ja Belle on yllättävän helppo kuvitella miesten vaatteisiin, ne sopivat hänelle oikeastaan tosi hyvin (ainakin omassa päässäni). Myös tuo lisäpippurisuus jo valmiiksi oman elämänsä päätösten takana seisovaan tyttöömme on kiva, vaikka joskus tuntuu, kuin Belle menisi jopa hieman liian pitkälle. Philip, ah mikä dorka!

Tykkäsin kauheasti tuosta käsisuudelma kohdasta kelloa korjatessa, hauska. : D Alkaa Aurorakin jo tottua vähän rennonpaan meininkiin. Jos alkuun on yhtään uskomista, saadaan varmaan kuulla Hirviöstä vielä tämän ficin aikana, yes, no? Ihan sama, sait itsellesi lukijan joka mielii jatkoaaa <3 Hehe : D

Otsikko: Vs: Lupauksin sidotut, K-11
Kirjoitti: MinaVaan - 06.03.2011 11:58:38

Tää on tosi mukaansa tempaava!  :)

Otsikko: Vs: Lupauksin sidotut, K-11
Kirjoitti: KakaB - 08.03.2011 18:03:52

Tämä on todella ihana. :) Ajattelin nyt vihdoin kommentoida, että joskus saataisiin sitä jatkoakin. Jotta huomaisit, että tätä ihan oikeasti luetaan! :'D

Muuten huomasin pari kummallista kohtaa tekstissä:

Lainaus

...joutunut alastonkuva vaaleasta naisesta, joka seisoi järven keskellä lumpeenkukkien keskellä.

Tuo kuulostaa jotenkin todella typerältä, anteeksi. Eikö se voisi vaikka olla ...joka seisoi järvessä lumpeenkukkien keskellä tai ...joka seisoi järven keskellä lumpeenkukkien seassa. Nämä ovat vain ehdotuksia. Älä ota itseesi.

Toinen jännä juttu, jonka huomasin:

Lainaus

Hän terä teki hänen käsissään monimutkaisia kiehkuroita...

En ymmärtänyt ihan tuotakaan. Oliko tuo ensimmäinen hän vahinko vai unohditko joitain sanoja välistä?

Mutta kiitos tästäkin lukukerrasta. Teethän pian jatkoa? :)