Finfanfun.fi

Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Annoy - 21.11.2010 16:50:34

Otsikko: Twilight: Noitakaksosten tarina (Valmis!) | K-11, Jane/Alec, drama
Kirjoitti: Annoy - 21.11.2010 16:50:34

Ficin nimi: Noitakaksosten tarina
Kirjoittaja: Annoy, eli minä
Beta: myös minä
Ikäraja: K-11
Genre: varmaan draama
Fandom: Twilight
Henkilöt: Jane ja Alec
Disclaimer: Teksti ja muutamat hahmot kuuluvat minulle, kaikki muu Stephenie Meyerille.
Summary: Mitä oikeastaan tapahtui Janelle ja Alecille, että heistä tuli sellaisia kun he ovat?

A/N: Ensimmäinen varsinainen ficcini ikinä. Jane ja Alec ovat tosi kiinnostavia, ja heissä on paljon potentiaalia, joten päätin kirjoittaa heistä. Olen lukenut heistä ficcejä fanfiction.netissä, ja olen ottanut hieman vaikutteita. Mutta ideat ovat kuitenkin ihan omiani. Tästä ei tule hirveän pitkää, prologi + ehkä 5 lukua + epilogi. No, toivottavasti joku tykkää. Kommentoida saa tottakai.

Prologi

Pieni kylä Italiassa, vuosi 1596

Koko kylä iloitsi, kun uutiset myllärin vaimon raskaudesta tulivat ilmi. Mylläri oli hyvin pidetty mies kylässä, ja hänen mielipiteitään kuunneltiin. Hän ja hänen vaimonsa olivat odottaneet lasta kauan, ja nyt he vihdoinkin saisivat sellaisen.

Kun hänen vaimonsa synnytyksen aika tuli, mylläri istui huoneen ulkopuolella ja puristi kätensä nyrkkeihin. Hän oli huolestunut vaimonsa ja tulevan lapsensa puolesta, sillä synnytykset eivät aina menneet hyvin. Mylläri pystyi kuulemaan vaimonsa kirkaisut, ja ne pelottivat häntä. Mutta hetken kuluttua tulikin aivan hiljaista.

Mylläri nousi ylös tuolistaan, valmiina menemään huoneeseen katsomaan mitä oli tapahtunut, mutta sitten kätilö tuli ulos huoneesta. Hänen ilmeensä oli vakava, ja enteili pahaa.

”Mitä tapahtui?”, mylläri kysyi.

Kätilön ilme synkkeni. ”Kaksoset”, hän sanoi ja marssi pois.

Mylläri ryntäsi vaimonsa huoneeseen, ja helpottui syvästi nähdessään vaimonsa istuvan sängyssä täysin kunnossa, kahta vauvaa pidellen. Vaimon ilme oli onnellinen, ja hän hymyili vauvoille.

”Katso”, hän sanoi miehelleen. ”Meidän lapsemme, tyttö ja poika”

Mylläri hymyili pingottuneesti, mutta sisimmissään hän oli kauhuissaan. Kaksosten saaminen ei ollut normaalia, vaan kaikkea muuta. Jo yhdenkin lapsen normaali synnyttäminen oli harvinaista, saati sitten kahden. Kaksosia pidettiin pahan tuojina. Sanottiin, että silloin kun joku saisi kaksoset, koko kylä joutuisi vaaraan.

Toinen lapsista, tyttö, aukaisi silmänsä, ja katsoi suoraan mylläriä. Vauvalla oli kirkkaansiniset silmät, ja hänen katseensa oli erittäin intensiivinen. Mylläriä karmi.

”Mitkä annamme heille nimiksi?” vaimo kysyi ja keinutti lapsia sylissään.

”Mary, nuo ovat kaksoset. Sinä tiedät mitä se tarkoittaa”, mylläri sihahti. Vaimo nosti katseensa vauvoista, ja katsoi pelästyneenä ja loukkaantuneena miestään.

”Minä tiedän, James, mutta minä en välitä”, hän sanoi tiukasti. ”He ovat meidän lapsemme. Et kai sinä ehdota, että hankkiutuisimme heistä eroon?"

”Mary, minä-” James aloitti, mutta Mary keskeytti hänet. ”Minä pidän nämä lapset, ja sinä et voi sille mitään.”

James katsoi vaimoaan, ja huomasi kauhukseen että tämä oli aivan tosissaan. Hän marssi ulos huoneesta, ja meni hakemaan kylän pastorin. Ehkä hän saisi Maryn pään käännettyä.

Mutta vaikka kuka yritti, Mary ei suostunut luopumaan vauvoistaan. Hän pitäisi heidät, eikä kukaan voisi estää häntä, ei edes hänen miehensä.

***

Lasten nimiksi tulivat Jane ja Alec. Kylän pastori ei suostunut siunaamaan heitä, sillä hänen mielestään heidät olisi pitänyt hukuttaa jokeen ennen kuin mitään pahaa tapahtuisi. Ja sitä mieltä olivat monet muutkin. Mary sai kylässä paljon vinoja katseita, ja hänestä puhuttiin paheksuvasti, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan. Tärkeintä oli, että hänellä oli lapsensa. Mikään muu ei enää merkinnyt.

Ajan myötä huomattiin, että lapset eivät olleet aivan normaaleja. Kun he olivat seitsemänvuotiaita, kylässä alettiin kuiskailla kaikenlaista. Jane ja Alec olivat aina omissa oloissaan, he eivät ikinä olleet muiden lasten kanssa, ja muut lapset pelkäsivät heitä. Vanhemmat eivät antaneet lastensa leikkiä ”niiden Paholaisen kaksosten” kanssa. Kun he kulkivat kylässä, ihmiset väistyivät heidän tieltään, äidit vetivät pienokaisensa lähelleen, lapset menivät kauemmas ja jopa aikuiset miehet näyttivät hieman varautuneilta. Ja he saattoivat kadota tuntikausiksi metsään, eikä kukaan tiennyt mitä he tekivät siellä. Taikauskoisimmat sanoivat, että he menivät sinne tekemään pahoja taikojaan. Ja kun vuoden sato oli huono, siitäkin syytettiin Janea ja Alecia. Mary loukkaantui näistä väitteistä syvästi, ja hän katkaisi välinsä jopa ystäviinsä. Hänen lapsissaan ei ollut mitään vikaa, vaikka muut eivät sitä ymmärtäneetkään.

Vaikka Jane ja Alec olivatkin hieman erilaisia kuin muut lapset ja kukaan ei pitänyt heistä, Mary rakasti heitä täydestä sydämestään. Hän oli heille tärkein ihminen koko maailmassa, sillä hän oli ainoa joka rakasti heitä. Jopa heidän isänsä suhtautui heihin kylmästi. Ainoa syy, miksi hän sieti heitä, oli se, että hän rakasti Marya. Mutta muuten James olisi luultavasti vienyt heidät metsään petoeläinten syötäväksi.

Mutta kun Mary sairastui eräänä tammikuuna, kaikki muuttui. Kylään haettiin parantaja, mutta ei ollut mitään, mitä hän olisi voinut tehdä. Kukaan ei voinut. Lopulta Mary kuoli, ja kaikki olivat sitä mieltä, että Jane ja Alec tappoivat hänet. James meni suunniltaan surusta, ja alkoi juoda. Humalassaan hän löi lapsia, mutta kukaan ei välittänyt siitä. Sanottiin, että Jane ja Alec ansaitsivat sen, olivathan he tappaneet äitinsä, joka oli ollut kunniallinen nainen, vaikkakaan hän ei ollut suostunut luopumaan lapsista kun he olivat vauvoja. Alettiin kuiskailla, että Jane ja Alec olivat noituneet Maryn pitämään heistä huolta. Eihän muuten kunniallinen Jumalaa pelkäävä nainen olisi suostunut huolehtimaan moisista Paholaisen kaksosista.

***

Kun tuli vuosi 1610, tilanne oli pahempi kuin koskaan. Jane ja Alec olivat neljätoistavuotiaita, ja koko kylä pelkäsi heitä. Heidän päälleen syljettiin, heitä heitettiin kivillä, ja mikä pahinta, heidän isänsä pieksi heitä. Oli hän humalassa tai ei, hän löi Janea ja Alecia. Ennen niin arvostettu ja pidetty mylläri oli nyt hylkiö, joka käytti kaikki varansa juomiin. Heidän entinen kotinsa oli pitänyt myydä, ja he asuivat surkeassa pikku mökissä.

James ei välittänyt pätkääkään Janesta ja Alecista. Hän oli vahvasti sitä mieltä että he olivat tappaneet hänen rakkaan Marynsa. Ainoa syy miksi hän ei potkinut heitä pihalle, oli se, että hän saattoi pakottaa heidät hankkimaan ruokaa ja juomaa hänelle. Ja he olivat aina paikalla kun Jamesin täytyi purkaa vihaansa. Jane ja Alec eivät lähteneet hänen luotaan, sillä heillä ei ollut mitään muuta paikkaakaan minne mennä.

Mutta sitten, erään päivän jälkeen, alkoi tapahtua. Paljon asioita tapahtui, eikä yksikään niistä ollut hyvä. Sen jälkeen onnelliset ja helpot ajat olivat pelkkä muisto vain. Jäljellä oli vain pimeät ja onnettomat ajat, ja onnelliseksi niitä ei enää saatu. Ei enää ikinä, ei kaiken sen jälkeen.

Kaikki alkoi kahden lapsen erilaisuudesta, ja siihen se päättyikin. Mutta kaikkea muuta kuin hyvällä tavalla.

Kenellekään.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina
Kirjoitti: culliina - 22.11.2010 20:34:31

Ooo! Janen ja Alecin lapsuus  :o Enpä oo ennen tästä aiheesta varsinaisesti lukenu! Ja se on pelkästään hyvä juttu  :D
Niin kuin kaikkien tällästen ficcien perään, fanitan Alecia, kuolaan ja palvon  ;D Litanja on kuitenki jo "vähä" loppuun kulunut eikä sitä enää jaksa tähän kirjotella, mutta ALEC ON IIIIIIIHANAPARASIHANASÖPÖÖÖÖÖÖ!!!!!!!  :-*

Virheitäkään ei löytyny yhtään ja kaikki näytti siltä kannalta olevan kunnossa.

Culliina kiittää ja kumartaa! (Vaikka käykin niiiiin sääliks pikkusia <3 -tyhmätuhmatyhmä iskä!  :( )

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina
Kirjoitti: Annoy - 23.11.2010 20:09:48

culliina // Kiva että tykkäsit. Mä oon samaa mieltä sun kanssas, Alec on vaan niin ihana, ja muutkin Volturit on tosi kiinnostavia. Mä kun en hirveämmin Culleneista välitä. Ja Alecista on jotenkin helpompi kirjoittaa kun Janesta, joten kannattaa varautua siihen että sitä saattaa olla enemmän. Mutta kyllä sitä Janeakin tulee olemaan.

No joo, tää oli kyllä täysin turha kommentti, mutta ei voi mitään. Eka luku tulee varmaan torstaina. Sitä ennen, olis kiva saada lisää kommenttia.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina
Kirjoitti: kaalinkerä - 23.11.2010 22:10:59

Ooh! Ihanaa ku joku jaksaa kirjoittaa viimein Voltureistakin :) Mustakin ne on ehkä kiinnostavimpii hahmoi koko kirjasarjassa (varsinkin Jane ja <3Alec<3) :D
Hyvä hyvä, jatka vaa. Tää kuulostaa hyvält alulta

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina
Kirjoitti: Annoy - 25.11.2010 15:35:16

A/N: No niin, tässä olis nyt eka luku. Kommenttia vaan.

1. luku

Kun Alec heräsi, ainoa asia mitä hän pystyi ajattelemaan, oli kipu. James oli taas piessyt heidän tajuttomiksi.

”Senkin arvoton kakara!” James karjui ja potkaisi maassa makaavaa Janea kylkeen. Jane kiljaisi, ja James nauroi hänen kivulleen. Alec yritti mennä Janen luokse, mutta James löi häntä naamaan ja hän kaatui lattialle, ja hänen nenästään suihkusi verta. James asteli horjuen Janen luo ja potkaisi tätä uudelleen.

”On teidän vikanne että Mary kuoli. Ilman teitä hän olisi elossa!” James huusi ja nosti jalkansa potkaistakseen uudelleen.

”Älä koske häneen!” Alec huusi, mutta James ei välittänyt. Hän potki Janea joka paikkaan, ja nauroi. Jane kirkui kivusta, kun taas yksi potku osui hänen rintakehäänsä. Alec nousi ylös, mutta James tuuppasi hänet saman tien takaisin lattialle ja potkaisi häntä ohimoon. Alecin näkö sumentui, ja hän vaipui tajuttomuuteen.

Alec yritti nousta ylös, mutta vaipui saman tien takaisin lattialle, kun kipu hyökyi hänen ylitseen. Hän voihkaisi, ja jäi makaamaan lattialle, tunnustellen vammojaan. Hänen naamaansa peitti veri, joka oli tullut hänen nenästään, ohimolla oli kipeä haava ja vasemman ja nilkka oli nyrjähtänyt. Ja tietenkin mustelmia oli joka paikassa. James oli ollut tällä kertaa tavallista vihaisempi, sillä vammat olivat pahemmat kuin yleensä.

Sitten Alec muisti Janen. Miten hän saattoi olla niin itsekäs että unohti Janen?

Jane oli varmasti paljon pahemmassa kunnossa, sillä hän oli tyttö, ja vieläpä kovin laiha ja hento. Ei hän kestäisi kovia iskuja. Ja James vihasi Janea jostain syystä enemmän kuin Alecia, joten hän pieksi häntä enemmän.

”Jane?” Alec kuiskasi. Hän pälyili varovaisesti ympärilleen, mutta Jamesia ei näkynyt. Hän oli varmaan mennyt takaisin kylään juomaan piestyään heidät.

Vastausta ei kuulunut. Alec etsi katseellaan Janea, ja löysi hänet makaamasta pimeässä nurkassa. Alec lähti ryömimään hänen luokseen. Jane oli mytyssä lattialla, ja ilmeisen huonossa kunnossa. Likaiset hiukset roikkuivat naamalla, ja koko naama oli täynnä ruhjeita. Hänen laiha vartalonsa oli luultavasti yhtä huonossa kunnossa.

”Jane?” Alec sanoi kovempaa ja ravisteli Janea niin varovaisesti kuin pystyi. Tämä pysyi liikkumattomana. Alec ravisteli uudelleen, nyt kovempaa, mutta Jane ei liikahtanutkaan.

Paniikki alkoi iskeä Aleciin. ”Jane, herää!”

Mitä jos Jane ei heräisikään? Alec rojahti seinää vasten ja nieli halun purskahtaa itkuun. Hänen täytyisi miettiä mitä hän voisi tehdä. Oli pakko olla jotain mitä hän voisi tehdä. Ei hän voisi vain istua ja itkeä. Ja sitten hän tajusi.

Vesi. Se auttaisi.

Alec nousi vaivalloisesti ylös ja lähti nilkuttamaan ulos kaivolle. Oli yö, ulkona oli pimeää, ja hän näki hädin tuskin eteensä. Hän otti seinän vierestä ämpärin ja lähti etenemään kohti kaivoa. Matkaa oli monta kymmentä metriä, ja vaikka Alecin teki mieli jättää koko asia kesken, hän pakotti itsensä etenemään. Tämä oli Janen vuoksi. Alecin tehtävä oli pitää huolta Janesta. Mary oli pakottanut hänet lupaamaan, että hän suojelisi Janea kaikelta, mitä ikinä tapahtuisikaan. Mutta nyt hän oli epäonnistunut. Jane makasi tajuttomana lattialla, ja se oli Alecin vika. Hän ei ollut suojellut Janea.

Alec täytti ämpärin vedellä, ja lähti takaisin kohti taloa. Matka näytti pidentyneen, mutta hän ei antanut periksi. Askel askeleelta hän eteni, ja tunnilta kuluneen ajan jälkeen hän oli vihdoin Janen luona. Alec otti vähän vettä kauhaan ja kaatoi sen varovasti Janen kurkkuun. Mitään ei tapahtunut. Sitten hän teki ainoan asian minkä keksi. Hän kaatoi koko ämpärillisen vettä Janen päälle.

Jane silmät avautuivat ja hän alkoi yskiä heikosti. Alec oli niin iloinen että olisi voinut itkeä, mutta hän tyytyi vain halaamaan Janea.

”Jane, sinä olet kunnossa”, Alec nyyhkytti Janen hiuksiin. ”Minä luulin…”

”Alec, sattuu” Jane valitti. ”Sattuu niin paljon.”

”Minä tiedän, Jane. Mutta se menee ohi. Minä lupaan sen”, Alec valehteli ja otti Janen syliinsä. Ei kipu menisi ohi, se ei menisi ikinä ohi. Mutta ei hän sitä voinut sanoa. Jane alkoi itkeä hiljaa, ja Alec silitti hänen tukkaansa ja kuiskaili välillä rauhoittavia sanoja. Samalla Alec mietti, loppuisiko tämä ikinä. Vai eläisivätkö he loppuelämänsä näin?

***

Alec siristeli silmiään äkillisessä auringonpaisteessa. Hän oli kai nukahtanut, sillä aamu oli tullut. Jane oli edelleen hänen sylissään, ja hän nukkui. Alec ravisteli häntä varovasti.

”Jane, sinun pitää herätä. Isä tulee milloin tahansa, eikä meidän kannata olla täällä kun hän tulee takaisin.”

Jane avasi silmänsä ja venytteli varovasti. Alec auttoi hänet pystyyn, ja vaikka Janeen selvästi sattui, hän puristi hampaansa yhteen ja pakotti itsensä nousemaan. Alec tuki Janea, ja he nilkuttivat ulos talosta, kohti talon vieressä olevaa metsää.

”Mennään purolle, sillä voimme puhdistaa nämä haavat”, Alec ehdotti. Jane ei sanonut mitään, nyökkäsi vain uupuneesti.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen he saapuivat pienelle aukealle, jonka läpi virtasi kirkas vuoripuro. Alec auttoi Janen istumaan tasaiselle kivelle, ja repäisi paidastaan suikaleen jonka kastoi puroon, ja sitten hän rupesi puhdistamaan Janen haavoja.

Päivänvalossa Jane näytti vielä kamalammalta. Naama oli täynnä violetteja ruhjeita, ja toinen silmä oli muurautunut melkein umpeen. Kyljet olivat täynnä mustelmia ja ruhjeita, ja kylkiluita saattoi olla poikki. Jane uikahteli välillä, kun kylmä vesi osui hänen ihoonsa.

Koko puhdistamisen ajan Jane katsoi Alecia tarkkaan, kuin haluaisi sanoa jotain tärkeää.
Kun Alec oli valmis, Jane otti vetisen kangasmytyn ja kastoi sen veteen.

Sanaakaan sanomatta hän alkoi taputella sillä Alecin nenää. Alec säpsähti, ja vetäytyi kauemmas, mutta Jane komensi hänet takaisin.

Alec ei näyttänyt juurikaan sen paremmalta kuin Jane. Koko nenänseutua peitti veri, ohimossa oli iso haava ja hänkin oli täynnä ruhjeita. Mutta ei ollut mitenkään epänormaalia heille olla täynnä ruhjeita. James pieksi heitä usein, ja he olivat jo hyväksyneet sen. Ei kai elämä voisi tästä huonommaksi mennä. Oli heillä sentään toisensa, ja siten he pärjäisivät.

”Alec, miksi isä lyö meitä?” Jane kysyi hiljaa. Vaikka hän olikin onnistunut kovettamaan itsensä ulkopuolisille, sisimmissään hän oli vain pelokas ja heikko tyttö, joka vain halusi elää rauhassa veljensä kanssa. ”Mitä me olemme tehneet hänelle?”

Alec huokaisi. ”Jane, hän vihaa meitä. Hän luulee, että me tapoimme äidin.”

”Mutta me rakastimme äitiä! Hän oli ainoa joka välitti meistä yhtään. Hän hoiti meitä kun olimme loukkaantuneet, hän lohdutti meitä kun olimme surullisia, hän teki kaiken meidän vuoksemme. Emme olisi koskaan tehneet hänelle mitään pahaa!” Jane kimpaantui.

”Minä tiedän sen, Jane. Mutta isä ei, ja vaikka hän tietäisikin, hän ei uskoisi. Hän ei ole koskaan välittänyt meistä, hän sieti meitä vain äidin takia. Äiti todella rakasti meitä”, Alec sanoi.

”Miksi hänen täytyi kuolla?” Jane kysyi kyyneleet silmissään.

”En tiedä. En tosiaankaan tiedä”, Alec sanoi ja veti nyyhkivän Janen syliinsä.

Jane purskahti itkuun. Kyyneleet valuivat vuolaasti pitkin hänen likaisia poskiaan, jättäen vanat jälkeensä. Alec ei sanonut mitään, hän vain pyyhkäisi Janen kyyneleet pois. Hänenkin poskiaan pitkin valui muutama kyynel, mutta hän huitaisi ne nopeasti pois. Hänen pitäisi olla vahvana.

”Miksi ihmiset luulevat, että me olemme pahoja? Emme ole tehneet pahaa kenellekään, emme ikinä”, Jane sopersi nyyhkäysten lomasta.

”He pelkäävät meitä. Ja koska he pelkäävät, he myös vihaavat. Me olemme kaksoset, Jane. Kaksoset eivät ole normaaleja tässä maailmassa. He luulevat että olemme pahoja. Meillä on muka voimia joilla voimme tuhota heidät kaikki”, Alec selitti. ”Mutta meillä ei ole mitään voimia. Vaikka kuinka haluaisimmekin, emme voi tehdä heille mitään. Usko minua, minä haluaisin pistää heidät maksamaan kaikesta mitä he ovat tehneet”, hänen ilmeensä synkkeni. ”Ja isä saisi maksaa kaikista eniten.”

Jos heillä vain olisi voimia. Siten he voisivat kostaa kaikesta mitä kyläläiset olivat näiden vuosien aikana tehneet. Siitä lähtien kun heidän äitinsä oli kuollut, kyläläiset olivat osoittaneet vihamielisyytensä avoimesti. Heille ei suostuttu myymään mitään, joten he joutuivat varastamaan, ja ihmiset välttelivät heitä. Kukaan ei ollut heille ystävällinen. Eivät he olleet tehneet mitään mikä antaisi ihmisille syyn vihata heitä. He eivät koskaan aiheuttaneet pahaa kenellekään. He vain olivat hiukan erilaisia, ja siitä hyvästä he saivat vuosikausien kärsimykset.

Alec hymähti katkerasti. Niin, jos hänellä olisi voimia, kyläläiset toivoisivat totisesti, etteivät olisi koskaan syntyneetkään. Sillä hän kostaisi. Kaikille niille ihmisille jotka olivat pilkanneet, satuttaneet tai loukanneet heitä. Kaikki saisivat maksaa kalliisti.  

***

Oli jo yö kun he lähtivät takaisin. Taivas oli pimeänä, edes tähtiä ei näkynyt. Tavallisesti niin rauhallinen ja kaunis metsä vaikutti nyt synkeältä ja pelottavalta. Tuuli vinkui puissa, ja eläimistä kuuluvat äänet saivat Janen ja Alecin säpsähtelemään. Kun kuului pöllön huhuilua, Jane melkein kirkaisi. Hän tarrautui Alecin käteen, ja pälyili pimeisiin puihin.

Alecia nauratti. Jane, joka oli erittäin pelottava kun halusi olla, pelkäsi pöllöjä. Pöllöjä! Hän ei voinut enää pidätellä, vaan purskahti raikuvaan nauruun. Koko metsä kaikui Alecin naurusta, sillä häntä ei ollut pitkään aikaan naurattanut näin paljon.

Jane mulkaisi häntä. ”Ole hiljaa!”

”Anteeksi, Jane, mutta minua naurattaa”, Alec onnistui sanomaan naurun lomasta.

”Ei tässä ole mitään hauskaa”, Jane tiuskaisi.

”Onpas. Sinä pelkäät pöllöjä.”

Jopa pimeässä pystyi näkemään kun Jane punastui. ”En minä pelkää pöllöjä. Miksi pelkäisin?”

”Varo vaan, Jane. Jos et ole hiljaa niin joudut pöllön ruoaksi”, Alec vitsaili, mutta Jane näytti säikähtäneeltä ja otti niin lujaa kiinni Alecin kädestä, että se melkein puutui. Se oli Alecille liikaa. Hän purskahti uudelleen nauruun, ja nauroi vedet silmissä. Jane mulkaisi häntä, ja lähti marssimaan pois.

”Janey?” Alec sanoi, mutta Jane ei ollut kuulevinaankaan. Hän inhosi kun Alec kutsui häntä Janeyksi, se sai hänet kuulostamaan pikkutytöltä. ”Sinä menet väärään suuntaan.”

Jane punehtui, ja lähti menemään oikeaan suuntaan. Alec yritti lopettaa nauramisen ja lähti hänen peräänsä.

Jo hetkisen kuluttua he olivat kotona. Jane raotti ovea hiukan, ja kuunteli. Sisältä kuului tasaista kuorsausta, joten isä oli unessa. He hiipivät hiljaa sisälle, mutta sitten Alec kaatoi ämpärin, joka kolisi kovaan ääneen.

”Torvelo!” Jane kuiskasi vihaisesti.

He kuulostelivat hetken, mutta heidän helpotuksekseen isä ei ollut herännyt meteliin.  He menivät huoneeseensa, joka ei itse asiassa ollut edes huone, vaan surkea komero, johon heidän homeiset patjansa hädin tuskin mahtuivat.

He asettuivat makuulle, ja koska tilaa oli vähän, he nukkuivat toisiinsa kietoutuneina. Yö oli kylmä, sillä oli huhtikuun alku, ja molemmat hytisivät kylmästä. Mutta he yrittivät parhaansa mukaan lämmittää toisiaan, ja pian he vaipuivat levottomaan uneen.

***

”Nouskaa ylös, ja sassiin!” kuului heidän isänsä huuto.

Jane räpytteli silmiään ja nousi vaivalloisesti ylös. Hänen joka paikkaansa särki, mutta hän yritti olla piittaamatta siitä. Hänen vieressään oleva Alec nukkui vielä, mutta Jane ravisteli häntä lempeästi. Alec säpsähti hereille, ja pälyili ympärilleen silmät suurina. Kun hän huomasi, että se oli vain Jane, hän rentoutui.

”Se on isä”, Jane kuiskasi. ”Hänellä on jotain asiaa.”

He menivät talon suurimpaan huoneeseen, jossa heidän isänsä nukkui. Hän odotti siellä jo, ja hän oli selvästi krapulassa, sillä hän makasi pitkin pituuttaan sängyllä ja näytti pahoinvoivalta.

James oli joskus ollut komea mies. Hänellä oli ollut vaalea, aaltoileva tukka, komea naama, ja tuikkivat siniset silmät. Ennen hän oli ollut erittäin mukava mies, joka auttoi kaikkia apua tarvitsevia. Mutta hänen vaimonsa kuolema oli muuttanut hänet. Se, mikä oli ollut ennen koko kylän arvostama mies, oli nyt säälittävä juoppo. Tukka, joka oli ennen ollut vaalea ja kiiltävä, roikkui likaisena ja ylipitkänä, ja pitkä parta peitti leuan. Hän ei enää näyttänyt iloiselta, ja kaikki valo oli sammunut hänen silmistään. Sillä kaikki mitä hän oli joskus rakastanut, oli poissa.

”Siinähän te olette”, James mumisi. ”Minulla on teille tehtävä. Saatte lähteä kylään hakemaan minulle ruokaa.”

Jane ja Alec katsoivat toisiinsa. Kun James lähetti heidät hakemaan ruokaa, se tarkoitti varastamista.

Jane oli avaamassa suutaan, mutta James ärjäisi: ”Ei vastaväitteitä! Alkakaa laputtaa, vai haluatteko kunnon selkäsaunan? Jos ette tottele, niin sen kyllä totisesti saatte.”

Jane ja Alec eivät sanoneet mitään, he vain lähtivät nopeasti pois. James huokaisi, ja lysähti uudelleen sängylle. Hänellä oli erittäin huono olo, ja nuo kakarat vielä ärsyttivät häntä tahallaan. Kunpa olisit täällä, Mary, hän ajatteli. Kaikki olisi niin paljon paremmin.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (1.luku ilmestynyt 25.11)
Kirjoitti: culliina - 27.11.2010 23:06:45

Nyt meni kyllä sanattomaks... Tykkäsin (siitä ei oo epäilystäkään), mutta vähä vaikee pukee asioita sanoiks...
Virheitä ei ensinnä löytynyt yhtään ja teksti tuntu sujuvalta ja sitä oli kiva lukee (oot yks niistä harvoista, jotka osaa SEKÄ pilkut ETTÄ kappalejaon  :) ).

Tää oli tosi... koskettava. Että kerroit oikeesti niiden elämästä ja miten kauheeta se on ja että ne huolehtii toisistaan (IHANA ALEC), mutta niiden isä ei tykkää niistä. Se vaan jäi kaiveleen, että jos Mary oli ainoo, mikä esti Jamesia tappamasta niitä, niin miks se ei sitte oo tappanu? Oli kans kiva, kun et heti hypänny ton kaiken yli (niin kun oletin) vampyyriks ja Volturiks, vaan tosiaan kerroit vähä enemmän. Mun käy vaan niin sääliks niitä...  :'(  ei pikku Alecia saa lyödä! (Kirjassa Alec kirjotettiin btw yhessä kohtaa Alex)

Mut jatkoo ihmeessä ja nää luvut on kivan pitkiä  :)

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (1.luku ilmestynyt 25.11)
Kirjoitti: Annoy - 28.11.2010 12:33:55

culliina // Tosi kiva että tykkäsit. ; ) Ja James ei ole tappanut niitä sen takia, että hän pystyy purkamaan vihansa heihin, ja hän voi pakottaa heidät varastamaan ruokaa. Vähän huonot syyt joo, mutta en ole hirveästi ajatellut tota. :'D

Jatkoa tulee varmaan tiistaina.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (1.luku ilmestynyt 25.11)
Kirjoitti: Annoy - 01.12.2010 15:02:50

2. luku

Jane ja Alec lähtivät nopeasti talosta, ja suuntasivat kohti kylää. Heidän taloltaan oli sinne muutaman kilometrin matka, ja nyt matka kesti vielä kauemmin koska he eivät olleet kovin hyvässä kunnossa.

Sitä mukaa kun he etenivät, taloja alkoi ilmestyä lisää ja ihmisten määrä kasvoi. Kun he kävelivät tiellä, ihmiset väistivät heitä tien toiseen laitaan. Monet katsoivat heitä vihaisesti, ja jotkut jopa sylkäisivät heitä kohti. Jane näytti siltä kuin olisi voinut lyödä jotakuta, mutta Alec pudisti päätään ja veti Janen takaisin paikalleen. He eivät tarvitsisi lisää ongelmia.

Kylä tuli pian näkyviin. Se ei ollut kovin iso, mutta se oli hyvinvoiva ja arvostettu muiden seudun kylien keskuudessa. Keskellä kylää kulkevalla tiellä kulki paljon ihmisiä. Äidit taluttivat lapsiaan kohti toria, miehet ajoivat rattaissaan ja kuljettivat tavaroita myytäväksi, ja jopa vanhuksetkin kävelivät rauhassa ja nauttivat kylän iloisesta ilmapiiristä. Ihmiset hymyilivät ja vilkuttivat toisilleen, ja jotkut pysähtyivät vaihtamaan kuulumisia. Kaiken kaikkiaan tunnelma oli leppoisa ja iloinen.

Mutta kun Jane ja Alec saapuivat, ei ollutkaan enää niin. Ihmiset muuttivat heti paljon kireimmiksi, ja enää ei jääty vaihtamaan kuulumisia, vaan kaikki alkoivat kävellä ripeämmin jotta saisivat asiansa hoidettua nopeasti.

Jane ja Alec kävelivät niin nopeasti kuin pystyivät, jotta pääsisivät pian pois. Tilanne oli epämukava, ja heitä pelotti hieman. Ihmiset eivät enää hymyilleet ja naureskelleet, vaan kaikki tuijottivat heitä vihaisesti. Jane tarttui Alecin käteen tiukemmin. Häntä pelotti, sillä kyläläisiä oli paljon, ja jos he päättäisivät tehdä jotain, ei olisi mitään mitä Jane ja Alec voisivat tehdä.

Mutta kyläläiset eivät tehneet mitään. Vaikka he olivatkin vihaisia, heitä myös pelotti. Kaikki he olivat uskonnollisia ihmisiä, ja pelkäsivät Jumalaa sekä Paholaista. Ja sanottiin, että Jane ja Alec olisivat itse Paholaisen lapsia, demoneja suoraan helvetistä. Kukaan ei halunnut suoranaisesti suututtaa heitä, sillä sitten koko kylälle voisi käydä huonosti. Joten heidät jätettiin rauhaan, mutta ihmiset silti mulkoilivat heitä ja tekivät ristinmerkkejä.

Jane ja Alec kävelivät torille, ja miettivät minne menisivät. Kukaan kauppiaista ei suostunut myymään heille mitään, joten heidän täytyi varastaa. Mutta se pitäisi suunnitella huolella.

”Katso, tuota kauppaa ei ollut aikaisemmin”, Jane kuiskasi ja osoitti torin laidalla olevaa pientä puotia. Puodissa ei ollut mitään nimeä, mutta sen ikkunassa oli paljon tavaroita esillä.

”Mennään sinne”, Alec sanoi ja he lähtivät kävelemään ripeästi kohti puotia. Kun he saapuivat sen luo, he seisoivat hetken oven edessä, pelokkaina menemään sisään. Sitten Jane kokosi itsensä ja avasi oven.

Sisällä oli siistiä ja lämmintä. Tavarat olivat aseteltu monelle hyllylle, ja niitä oli paljon. Paljon sellaisia tavaroita, joilla oli kummalliset nimet, joista Jane ja Alec eivät olleet koskaan kuullutkaan. Pöydän takana seisoi nainen, joka oli selin heihin. Hän järjesti tavaroita hyllylle, ja hyräili samalla jotain iloista laulua.

Jane tönäisi Alecia kyynärpäällään, ja nyökkäsi kohti naista. He aikoivat mennä vanhan suunnitelman mukaan, eli Alecin pitäisi kiinnittää naisen huomio siksi ajaksi että Jane ehtisi varastaa kaikki tarvitsemansa tavarat.

Alec rykäisi. ”Anteeksi, jos häiritsemme, mutta voisitteko auttaa?”

Nainen kääntyi. Hän oli noin neljäkymmentävuotias, ja hänellä oli kauniit, lempeät kasvot. Hän hymyili Janelle ja Alecille ystävällisesti, ja lopetti tavaroiden järjestämisen ja käveli heidän luokseen. Kun hän tuli lähemmäs, hänen ilmeensä muuttui järkyttyneeksi. Hän oli huomannut heidän ruhjeensa.

”Mitä teille on tapahtunut, lapsirukat?” hän henkäisi. Hänen äänensä oli lempeä, ja siitä huokui äidillisyyttä ja jotain muuta, mitä Alec ei osannut selittää, mutta se sai hänet tuntemaan olonsa turvalliseksi.

”Tuota, ei mitään”, Alec valehteli ja Jane mulkaisi häntä. Alec oli maailman huonoin valehtelija, sillä hänestä huomasi heti kun hän ei puhunut totta.

Nainen katsoi heitä huolestuneesti. ”Teillä on paljon haavoja. Tulkaa tänne, niin minä voin hoitaa ne.”

Alec vilkaisi avuttomana Janea, joka huokaisi. ”Ei kiitos, me olemme aivan kunnossa, eikö niin Alec?” hän sanoi ja vilkaisi merkitsevästi Alecia, joka nyökkäisi nopeasti.

Nainen kohotti kulmiaan, mutta ei sanonut mitään. Lapsiparat, hän ajatteli. Heidät oli selvästi piesty, mutta silti he olivat täällä ja sanoivat että olivat kunnossa, vaikka näytti siltä, että he hädin tuskin pysyivät pystyssä

”Onko jotain, mitä haluaisitte?” hän kysyi ystävällisesti.

”Meillä ei ole rahaa”, Alec möläytti ennen kuin pystyi pysäyttämään itseään. Jane irvisti rumasti ja Alec näytti erittäin nololta. Ei hänen ollut tarkoitus kertoa sitä, mutta kun nainen oli niin mukava heille, niin hänen ajatuksensa olivat menneet sekaisin. Eivät kyläläiset olleet normaalisti mukavia heille. Naisen täytyi olla uusi asukas, joka oli kyllä kuullut heistä, mutta ei nähnyt, joten hän ei tiennyt keitä he olivat.

”Ei se mitään”, nainen sanoi ja hymyili. ”Mitä jos teemme niin, että te saatte ottaa mitä tarvitsette, ja minä en kerro siitä kenellekään. Sopiiko?”

Nainen halusi auttaa lapsia. Ja vähintä mitä hän voisi tehdä, olisi antaa lapsiraukoille ruokaa, sillä nämä olivat kovin laihoja ja nääntyneen näköisiä.

Jane ja Alec empivät hetken. Tarjous olisi houkutteleva, sillä siten heidän ei täytyisi varastaa. Mutta he olivat epäluuloisia, sillä ihmiset eivät tarjonneet heille ruokaa ilmaiseksi joka päivä. Eivät itse asiassa ikinä.

Nainen huomasi lasten epäröinnin, ja hymyili rauhoittavasti. ”Ottakaa vaan kaikkea mitä haluatte. Minä haluan auttaa teitä, ja tämä on vähintä mitä voin tehdä.”

Lopulta Jane nyökkäsi, ja nainen alkoi kerätä tavaroita koriin. Maitoa, leipää, voita, lihaa, tuoreita kasviksia… Kaikkea sellaista, mitä he eivät olleet pitkään aikaan syöneet, ja ajatuskin niistä sai veden heidän kielelleen. Koko iso kori täyttyi kukkuroilleen ruoasta.

”Tässä, ottakaa tämä”, nainen sanoi ja ojensi korin Alecille. Tämä tuijotti korissa olevia tavaroita kuin ei olisi ruokaa koskaan nähnytkään.

”Kiitos”, Jane sopersi. ”Kiitos todella paljon.”

”Ei se mitään”, nainen naurahti ja iski silmää. ”Tämä jää sitten meidän väliseksi salaisuudeksi, eikö niin?”

Ovi aukeni, ja joku tuli sisälle. Kuului henkäisy, ja Jane ja Alec kääntyivät katsomaan. Oviaukossa seisoi kylän pastori, jonka kasvoilla oli järkyttynyt ilme. Hän puristi käsissään olevaa Raamattua tiukemmin ja teki ristinmerkin.

”Mitä tämä tarkoittaa?” pastori melkein huusi. Nainen näytti hämmästyneeltä, ja Jane ja Alec vain seisoivat jähmettyneinä paikoillaan.

”Miten niin?” nainen kysyi.   

”Miksi nuo kaksi Paholaisen lasta ovat täällä, ja miksi heillä on Jumalan pyhiä antimia saastaisissa käsissään?” pastori vaahtosi ja teki toisen ristinmerkin.

Nainen näytti nyt todella kummastuneelta. ”Mitkä ihmeen Paholaisen lapset? Nuo kaksi lasta on piesty pahoin, ja minä autoin heitä antamalla heille ruokaa. Mitä pahaa siinä on?"

Pastorin silmät melkein pullistuivat ulos kuopistaan. ”Nuo kaksi ovat Jane ja Alec, hyvä rouva. Tottahan toki te tiedätte heidät? He ovat saastaisia demoneita, paholaisia ihmisen muodossa…”

Nainen otti tukea pöydän reunasta ja ei enää kuunnellut pastorin raivoamista. Nuoko lapset olivat siis Jane ja Alec? Heti ensimmäisenä päivänä kun hän oli tullut, häntä oli varoitettu heistä. He olivat kuulemma pahoja, ja heidän tieltään kannattaisi pysyä poissa. Hän oli odottanut että he olisivat epäinhimillisen näköisiä, julmia otuksia, mutta he olivatkin vain surkean näköiset lapset, joita kaikesta päätelleen piestiin häikäilemättömästi. He olivat selvästi peloissaan, mutta siltikin he olivat ystävällisiä ja eivät aiheuttaneet mitään harmia. Miten nuo kaksi lasta voisivat olla mitenkään pahoja?

Sitten hän kokosi itsensä. ”Kaikella kunnioituksella, herra pastori, minä en usko tuohon. Nämä lapset eivät ole aiheuttaneet minkäänlaista harmia minulle, ja minä en usko, että he ovat aiheuttaneet kenellekään muullekaan mitään harmia. He ovat vain lapsia. Ettekö näe, että heitä lyödään ja he ovat peloissaan. Miten voitte luulla että he olisivat pahoja? Häipykää kaupastani ja menkää kertomaan valheitanne muualle”, hän sanoi tiukasti.

Pastori näytti siltä kuin joku olisi läimäissyt häntä. Hän aukoi suutaan järkytyksestä sanattomana, ja lopulta marssi ovet paukkuen kaupasta ulos.

”Kiitos”, Jane kuiskasi niin hiljaa, että nainen ei melkein kuullut sitä.

”Teidän kannattaa lähteä, hän voi tulla takaisin”, nainen sanoi.

Jane ja Alec nyökkäsivät ja lähtivät nopeasti ulos kaupasta. Nainen istahti penkille ja huokaisi syvään. Hän oli luultavasti aiheuttanut itselleen hankaluuksia, mutta pitihän jonkun puolustaa niitä lapsia. Ei hän voinut vain katsoa vierestä.

***

Jane ja Alec kävelivät nopeasti, vaikka heidän jalkoihinsa sattui. Heidän pitäisi päästä pois kylästä niin pian kuin olisi mahdollista, sillä pastori saattaisi etsiä heitä, ja siitä ei hyvää seuraisi.

He olivat melkein ulkona kylästä, kun heidän eteensä ilmestyi poikajoukko. Joukossa olivat, kyläpäällikön poika, seriffin poika, pubinpitäjän poika, ja muutama muu kylän poika. He virnuilivat ilkeästi Janelle ja Alecille. He, toisin kuin muut, eivät pelänneet Janea ja Alecia. He eivät uskoneet, että he olisivat muka jotain erityistä, oli se sitten pahaa tai ei.

”Mihinkäs sitä ollaan menossa?” kyläpäällikön poika kysyi pilkallisesti.

Jane ja Alec eivät vastanneet mitään, he vain seisoivat tyyninä. Vaikka Jane näyttikin tyyneltä, hänen sydämensä jyskytti hänen rinnassaan ja hän toivoi että pojat häipyisivät pian. Hän halusi päästä äkkiä pois.

”Katsokaa, sehän tärisee”, seriffin poika sanoi ja osoitti Janea. Muut pojat rupesivat nauramaan.

”Säälittävä pikkutyttö, sitähän sinä vain olet”, kyläpäällikön poika sanoi. Kyyneleet tulvivat Janen silmiin, mutta hän pakotti ne pois. Ei, hän ei itkisi heidän edessään.

”Älä puhu hänelle noin!”Alec sihahti, ja se sai pojat nauramaan entistä enemmän.

”Auttakaa, minua pelottaa”, kyläpäällikön poika ulisi. ”Mitä aiot tehdä, lyödä vai? Et sinä pysty siihen kuitenkaan.”

Alec ei sanonut mitään, näytti vain vihaiselta. Ja sitten, ennen kuin kukaan teki mitään, Alecin nyrkki osui kyläpäällikön pojan nenään, ja kuului kuvottava rusahdus. Pojan nenästä alkoi valua verta, ja hän katsoi Alecia epäuskoisena.

”Sinä löit minua!” hän valitti, ja ensimmäistä kertaa hän näytti hieman pelokkaalta. Alec katsoi pojan nenää, josta vuoti runsaasti verta, ja hymyili kylmästi.

Outo tunne täytti Alecin. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli lyönyt jotakuta. Hän oli kostanut pojalle sen, että tämä oli kiusannut Janea, ja se oli tuntunut hyvälle. Samalla Alec oli myös järkyttynyt, sillä kaiken sen jälkeen mitä heidän isänsä oli tehnyt heille, hänen mieleensäkään ei tulisi lyödä ketään. Mutta nyt hän ei ollut pystynyt hallitsemaan itseänsä.

Jane oli järkyttynyt siitä mitä hänen veljensä oli tehnyt, mutta hän oli myös ylpeä. Alec oli puolustanut häntä, ja Jane nautti siitä että kyläpäällikön poikaa sattui. Hän ansaitsi sen.

”Tule, Jane”, Alec sanoi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

He lähtivät kävelemään ripeästi eteenpäin. He eivät katsoneet taakse, mutta olivat valmiina juoksemaan jos pojat seuraisivat heitä. Mutta he eivät seuranneet, ja vähitellen he rauhoittuivat ja hidastivat tahtiansa. Heillä ei ollut mitään kiirettä palata Jamesin luo.

***   

Pian he olivat vain kilometrin päässä kodista. He kävelivät tahallaan hitaasti, sillä he halusivat viettää niin paljon aikaa rauhassa kuin pystyivät. Yhtäkkiä Alec pysähtyi.

”Mitä nyt?” Jane kysyi. Alec ei sanonut mitään, hän vain katsoi kädessään olevaa koria hetken. Sitten hän lähti marssimaan metsään.

”Alec, minne sinä menet?” Jane huudahti ja ryntäsi hänen peräänsä.

”Vien osan ruoasta talteen”, Alec vastasi pysähtymättä. Janen oli vaikea pysyä hänen perässään, sillä metsässä oli vaikea kulkea ja oksat raapivat häntä.

”Mutta Alec, isä kyllä huomaa, ja sitten hän suuttuu”, Jane sanoi.

”Ei hän huomaa, sillä ei hän tiedä paljon ruokaa me saimme. Sanomme vain että emme saaneet tällä kertaa niin paljoa.”

Jane puri huultaan. ”Tämä on huono ajatus. Ehkä meidän pitäisi-”

Alec pysähtyi ja kääntyi ympäri katsomaan Janea. Hänen kasvoillaan oli päättäväinen ilme.

”Jane, me tarvitsemme ruokaa. Luuletko, että jos viemme kaiken hänelle, hän antaa meille yhtään? Enpä usko”, hän sanoi ja jatkoi kävelemistä syvemmälle metsään. Jane seisoi hetken paikoillaan, mutta sitten hän huokaisi ja lähti Alecin perään.

He piilottivat korin pieneen luolaan, jossa he olivat leikkineet kun he olivat olleet lapsia. Alec otti korin pohjassa olleen kankaan ja latoi sen täyteen ruokaa. Hän nosti sen luolan seinässä olevaan koloon, joka oli tarpeeksi korkealla jotta eläimet eivät yltäisi siihen. Sitten he lähtivät takaisin kotiin, sillä ei ollut enää tekosyytä jolla he voisivat viivytellä. Heidän täytyisi kohdata isä joskus.

Oli jo melkein ilta, kun he saapuivat mökille. He menivät sisään ja löysivät helpotuksekseen Jamesin nukkumasta sohvalla. Jane laski korin varovasti pöydälle, ja sitten he menivät huoneeseensa. Yksi päivä ohi, mutta oli vielä monta muuta jäljellä.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (2.luku ilmestynyt 1.12)
Kirjoitti: kaalinkerä - 01.12.2010 18:40:06

Tää oli kyl hyvä luku :) Viimein Alec alkaa tajuta ettei niiden tartte alistuu kyläläisten ja Jamesin tahtoon. Mua alkaa heti ärsyttää kun mä aattelienkin, miten ne ihmiset kattoo niit paheksuvasti eikä anna ruokaa. Ärr!! Mut se on merkki siit et oot osannu kirjottaa hyvin :) Hyvään vauhtiin tulee nää luvut ja on mun mielest sopivan pitkiikin. Touvottasti seuraava tulee taas vähintää yhtä nopeesti  ;D Eli siis jatkoa vaa, ootan innolla

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (2.luku ilmestynyt 1.12)
Kirjoitti: COLORRBLIND - 03.12.2010 15:52:00

aiiivan ihana, ja rakentavaa ei ole ♥

Mutta ihana idea yms n_n jatkoa odotan!

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (2.luku ilmestynyt 1.12)
Kirjoitti: Annoy - 04.12.2010 17:06:41

A/N: Kiitti kommenteista. Tässä on nyt jatkoo, ja täytyy kyllä sanoa että tuli vähän kämänen luku, kun ei oikein inspannu.

3. luku

Kun Jane ja Alec heräsivät aamulla, heidän isänsä oli jo lähtenyt, ja pöydällä oleva kori oli tyhjentynyt selvästi. Hekin lähtivät talosta, ja menivät sinne minne he olivat piilottaneet osan ruoasta. Molemmat olivat erittäin nälkäisiä, sillä tämä oli ensimmäinen kerta pitkään aikaan kun he olivat saaneet kunnon ruokaa.

Kun noin puolet oli syöty, Alec nosti nyytin takaisin koloon. Jane katsoi häntä kummissaan, sillä hänellä oli vielä nälkä.

”Parempi säästää jotain”, Alec totesi. Jane näytti hetken siltä, että voisi väittää vastaan, mutta sitten hän nyökkäsi. Oli tosiaankin parempi säästää jotain siltä varalta, että he eivät saisi muuta ruokaa pitkään aikaan.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Jane tunsi itsensä lähestulkoon täydeksi. Viimeiset seitsemän vuotta he olivat eläneet varastamillaan leivänkäntyillä ja jonkun pelloilta otetuilla kasviksilla. Jane ei edes muistanut milloin viimeksi oli syönyt lihaa. Kaikki maistui niin taivaalliselta.

Oli kirkas kevätpäivä, ja aurinko paistoi. Jane asettautui nurmikolle makaamaan ja sulki silmänsä. Hän tunsi olonsa rauhalliseksi, ja auringonpaiste lämmitti mukavasti. Tuntui kuin hän olisi voinut maata siinä loppuikänsä.

Alec katsoi maassa makaavaa Janea, ja mietti. Jo jonkin aikaa hän oli miettinyt sitä, että he voisivat lähteä tästä kylästä, mutta hän ei ollut puhunut siitä Janelle vielä. Mutta nyt hän mietti, että pitäisikö hänen kertoa.

”Jane?” hän aloitti varovaisesti.

”Niin?” Jane mumisi aukaisematta silmiään. Alec pohti, miten kertoisi asian, mutta häntä hermostutti.

Outo, sumunkaltainen asia ilmestyi jostain esiin. Se kierteli Alecin ympärillä, mutta hän ei huomannut sitä, eikä mitään tapahtunut. Sitten sumu siirtyi Janen luokse ja kietoutui hänen ympärilleen.

Janen silmät revähtivät auki, ja hän näytti kauhistuneelta.

”Alec!” hän kirkaisi ja pälyili ympärilleen aivan kun ei näkisi tätä. Alec ryntäsi siskonsa luo, ja hänkin näytti kauhistuneelta.

”Jane, mikä on hätänä?” hän kysyi.

”Minä en näe!” Jane kirkui. ”Minä en näe mitään!”

Alec vetäytyi säikähtäen kauemmas Janesta. Jotain outoa oli tapahtumassa, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan mitä. Pääasia oli, että Jane ei ollut kunnossa.

Jane käänteli päätään puolelta toisella, mutta hän ei nähnyt mitään. Vain tyhjyyttä. Hän ei nähnyt Alecia, kuuli vain tämän äänen. Jane oli aivan paniikissa. Tämän tapaista ei ollut koskaan tapahtunut, ja hän ei tiennyt miksi hän ei pystynyt näkemään.

Alec yritti rauhoitta Janea, mutta se ei onnistunut. Jane vapisi, ja hänen silmänsä tuijottivat tyhjyyteen. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan, ja hän yritti nousta pystyyn, mutta Alec piti hänet paikoillaan.

Yhtäkkiä Janen tyhjyyteen tuijottavat silmät kohdistuivat Aleciin. Hän haukkoi henkeään.

”Mitä tapahtui?”, hän sopersi. ”Yhtäkkiä minä en pystynyt näkemään mitään, ja sitten…”

Alec ei vastannut, sillä hänellä ei ollut mitään aavistustakaan mitä oli tapahtunut. Jane ei yhtäkkiä vain pystynyt näkemään, mutta miksi, sitä Alec ei tosiaankaan tiennyt.

Jane yritti rauhoittua, mutta se oli vaikeaa. Ensiksi hän oli vain maannut rauhassa maassa, ja sitten hän ei yhtäkkiä ollut nähnyt enää mitään.

Olikohan jokin aiheuttanut sen? Eivät ihmiset vain menettäneet koko näkökykyään noin vain ja saaneet sen sitten melkein saman tien takaisin. Ei, jokin sen oli aiheuttanut. Mutta mikä?

***

Kesti noin tunnin jotta Jane oli tarpeeksi rauhoittunut menemään takaisin kotiin. He kävelivät takaisin vaitonaisina, sillä kumpikin miettivät, miksi Jane ei ollut pystynyt näkemään. Jane oli edelleen järkyttynyt, ja peloissaan, sillä mitä jos se tapahtuisi uudestaan?

James oli jo kotona, mutta hän ei kiinnittänyt mitään huomiota Janeen ja Aleciin, hän vain käyttäytyi kuin heitä ei olisi olemassakaan. Sanaakaan sanomatta hän katsoi heitä, kuin pohtien ansaitsivatko he selkäsaunan vai ei, mutta sitten hän päätti olevansa liian väsynyt kurittaakseen heitä.

Jane katsoi isäänsä inhoten. Hän muisti vielä ne ajat, jolloin James oli ollut jopa melkein mukava heille. Ei kuten isät käyttäytyisivät normaalisti lapsiaan kohden, mutta melkein mukava kuitenkin. Mutta sitä Jamesia ei enää ollut.

James huitaisi kättään kärsimättömästi. ”No, menkää jo!”

Alec tarttui Janen kädestä, ja veti hänet heidän huoneeseensa. James mulkoili heidän peräänsä. Mitä hän oli oikein tehnyt ansaitakseen tuollaiset lapset?

***

Seuraavat kuukaudet olivat melko helppoja Janelle ja Alecille. James jätti heidät jostain syystä rauhaan, ja he pysyivät muutenkin mahdollisimman kaukana hänestä. He viettivät paljon aikaa metsissä, ja eivät menneet kylään, sillä he eivät olleet unohtaneet mitä oli tapahtunut pastorin ja kylän poikien kanssa.

Kesä oli jo tullut. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja puut ja lehdet olivat vihreänä. Oli hyvin lämmintä, ja Jane ja Alec olivat tapansa mukaan taas metsässä. He makasivat nurmikolla, ja juttelivat kaikesta mahdollisesta. He olivat melkein onnellisia.

Mutta sitten heidän isänsä ääni kuului jostain kaukaa, ja hän huusi heitä.

Jane huokaisi, ja nousi ylös. Niinpä tietysti, totta kai Jamesilla sattuisi olemaan juuri silloin jotain asiaa. Hän lähtivät maleksimaan takaisin talolle.

James seisoi ovella ja odotti heitä. Heti kun he saapuivat, James tyrkkäsi korin Alecille.

"Saatte hakea ruokaa. Nyt", hän sanoi.

"Mutta-", Alec aloitti, mutta James keskeytti hänet. "Menkää jo! Tai minun täytyy kurittaa teitä, ja siitä ei hyvää seuraa."

Jane voihkaisi hiljaa itsekseen. Hän ei halunnut mennä kylään, sillä hän pelkäsi kyläläisiä vielä enemmän kuin aikaisemmin. Ihmiset olivat varmasti nähneet kyläpäällikön pojan nenän, ja hän oli varmasti kertonut kaikille että Alec oli lyönyt häntä. Ja hän oli luultavasti värittänyt tarinaa niin, että Jane ja Alec olisivat uhkailleet heitä.

Mutta kun James käski, häntä piti totella. Ellei halunnut olla kykynemätön kävelemään viikkoon.

Niinpä Jane ja Alec lähtivät vastahakoisina kylään. He olivat peloissaan, sillä he olivat melko varmoja, että kylän pojat muistaisivat mitä oli tapahtunut, ja he olivat luultavasti vihaisia siitä.

***

"Missä kaikki ihmiset ovat?", Jane ihmetteli.

He olivat juuri saapuneet kylään, ja yhtäkään ainutta ihmistä ei ollut näkyvissä. Kaikki kojut olivat tyhjinä, ja mitään ääniä ei kuulunut.

"On sunnuntai. Kaikki ovat kirkossa", Alec tajusi.

Kun ketään ei ollut paikalla, ruoan varastaminen oli erittäin helppoa. He menivät suurimpaan kauppaan, ja vain haalivat käsiinsä mitä ikinä mahtuikin, ja olivat juuri lähdössä, kun kaupan ulkopuolelta kuului ääniä.

Jane ja Alec kääntyivät peloissaan, sillä siellä saattaisi olla joku kylän miehistä. Mutta ei ollutkaan. Ovella seisoi pieni tyttö, noin seitsemänvuotias. Hän tuijotti heitä, ja he tuijottivat takaisin.

”Me tästä menemme”, Jane sanoi nopeasti, ja he ryntäsivät ovesta ulos. Mutta sitten tyttö alkoi kirkua. Kovaa, läpitunkevaa kirkunaa.

Kylän kirkko oli vain muutaman sadan metrin päässä, ja kun ihmiset kuulivat tytön kirkuvan, kaikki ryntäsivät ulos. He pysähtyivät järkyttyneinä nähdessään Janen ja Alecin seisomassa keskellä toria, kädet täynnä varastettua ruokaa.

Jane ja Alec jähmettyivät. Koko kylä seisoi heidän edessään ja he kaikki tuijottivat vihaisesti. Jane nyki Alecin kättä, merkkinä siitä että heidän pitäisi häipyä ja nopeasti. He alkoivat perääntyä, mutta sitten kylän poikajoukko astui esiin.

Alec hymähti nähdessään kyläpäällikön pojan nenän. Vaikka hän oli lyönyt sitä monta kuukautta sitten, se oli edelleen vino, ja luultavasti jäisikin sellaiseksi.

Pojat kumartuivat ja jokainen otti maasta nyrkin kokoisia kiviä. Heidän ilmeensä olivat kostonhimoiset, ja Jane ja Alec tajusivat liian myöhään mitä he aikoivat tehdä.

Kyläpäällikön poika heitti kiven tarkasti, ja se osui kovaa Alecin ohimoon ennen kuin hän ehti väistää. Alec kaatui selälleen, ja hänen ohimostaan alkoi tulla verta. Jane parkaisi ja kumartui veljensä viereen.

Päällikön poika hymyili voitonriemuisesti. Hän oli saanut vihdoin kostettua sen, että Alec oli lyönyt häntä.

”Onko se kuollut? Hyvä”, hän naurahti.

Jane nosti päänsä, ja hänen ilmeensä oli kauhistuttava. Kukaan ei puhuisi hänen veljestään noin. Ei kukaan.

Kaikkien vuosien kärsimykset ja nöyryytykset nousivat Janen mieleen. Kyläläisten pilkat, heidän isänsä lyönnit ja paljon muuta. Hän tunsi sellaista raivoa, mitä ei ollut tuntenut ikinä. Kaikki mitä hän pystyi ajattelemaan, oli se, että hän pistäisi pojan maksamaan kalliisti siitä, että tämä oli kehdannut loukata hänen veljeään. Alec oli aina ollut heistä se vahvempi ja hän ajatteli asiat tarkemmin. Hän oli suojellut Janea heidän äitinsä kuolemasta lähtien, ja kukaan ei ollut suojellut häntä. Mutta nyt Jane olisi se vahvempi. Hän suojelisi veljeään.

Yhtäkkiä kyläpäällikön poika kaatui kirkuen maahan. Hän vääntelehti, ja oli ilmiselvästi tuskissaan, vaikka kukaan ei edes koskenut häneen. Kyläläiset kavahtivat kauemmaksi, ja etsivät syytä miksi poika kirkui tuskasta.

Jane katsoi ainoastaan poikaa, ja hänen huulensa kaartuivat kylmään hymyyn. Vaikkei edes tiennyt miksi, hän tunsi suunnatonta riemua siitä, että poika kärsi. Kyläläiset kohahtivat, sillä he tajusivat mikä aiheutti kivun pojalle.

”Noita!”

”He ovat noitia!”

”Auttakaa poikaa!”

”Noitakaksoset, sitä he ovat!”

Jane käänsi katseensa pois, ja poika lopetti heti kirkumisen. Hän nousi henkeään haukkoen pystyyn, ja osoitti värisevällä sormellaan Janea.

”Noita!” hän huusi.

Jane perääntyi askeleen ja vilkaisi Alecia, joka makasi edelleen maassa, ja hänen ohimonsa oli peittynyt vereen. Hänen kasvonsa olivat valkoiset, ja hän näytti elottomalta.

”Alec! Herää!” Jane huusi.

Kyläläiset alkoivat hivuttautua lähemmäksi. Jotkut nappasivat talojen seinustoilta keppejä tai hankoja, ja ottivat ne käteensä. Vihdoin he olivat saaneet todisteen, että Jane ja Alec olivat noitia, ja he olivat innoissaan. Nyt he hankkiutuisivat heistä eroon.

Jane kumartui Alecin viereen ja ravisteli häntä kovakouraisesti, mutta Alec ei liikkunut. Jane vilkaisi kyläläisiä, ja he olivat jo sadan metrin päässä.

”Pysykää kaukana!” Jane kirkui, ja kyläläiset pysähtyivät epäröiden. Sitten joku astui eteenpäin, ja kohotti hankonsa. Muut tekivät samoin, ja he alkoivat liikkua taas lähemmäs.

Jane yritti vetää Alecia pystyyn, mutta se oli vaikeaa, sillä vaikka hän olikin laiha, hän painoi silti enemmän kuin Jane pystyi nostamaan.

”Alec!” Jane kirkui uudelleen paniikissa. Kyläläiset huusivat riemukkaasti.

”Tappakaa ne!”

”Demonit! Paholaiset!”

”He eivät ansaitse elää!”

Jane yritti aiheuttaa jollekin sen, mitä oli aiheuttanut kyläpäällikön pojalle. Joukon etunenässä oleva mies lysähti maahaan, ja alkoi kirkua. Muutkin pysähtyivät, ja yrittivät tehdä jotain mikä auttaisi. Jane alkoi retuuttaa Alecia kauemmaksi.

”Herää!”  Jane ulisi.

Mies, jota Jane oli kiduttanut, nousi pystyyn ja näytti murhanhimoiselta, ja samalla pelästyneensä. Hän lähti harppomaan eteenpäin, ja muu joukko seurasi häntä.

”ALEC!”

Väkijoukko eteni etenemistään. Jane näki heidän kiihkeät ilmeensä, kun he valmistautuivat tappamaan heidät.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (3.luku ilmestynyt 4.12)
Kirjoitti: Annoy - 08.12.2010 14:49:34

Mitä, oliko tää niin kamala että kukaan ei halua kommentoida?

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (3.luku ilmestynyt 4.12)
Kirjoitti: COLORRBLIND - 09.12.2010 17:08:53

aaaaa ihanaa jatkoa tuli <3 vähän jännää lukee seuraavas miten käy :o

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (3.luku ilmestynyt 4.12)
Kirjoitti: Merkku - 09.12.2010 23:46:33

Tykkään tästä.
Hyvin sujuvaa, virheetöntä ja kappalejaotkin onnistuneet hyvin.
Mielenkiintoinen juoni ja jään kyllä tätä ficciä seurailemaan ; DD

//Merkku

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (3.luku ilmestynyt 4.12)
Kirjoitti: VampireHeart - 10.12.2010 09:14:08

Enkö oo kommentoinut aikaisemmin? On pitänyt... Mutta nyt.

Tämä on aivan ihana. Kerronta ainakin tempaisee mut mukaansa. Mukava lukea tätä. Hui, nytppäs meni jännäksi... Mitä tuleekaan tapahtuun?

                              

JATKOA ODOTELLESSA!!!!!!!!  ;D :-*

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (3.luku ilmestynyt 4.12)
Kirjoitti: Annoy - 10.12.2010 18:15:57

A/N: Kiitti kommenteista. Tässä on neljäs luku, ja tän jälkeen tulee vielä yksi luku ja epilogi.

4.luku

Jane ravisteli Alecia niin kovaa kun pystyi. Ihmiset tulivat koko ajan lähemmäksi, ja Jane oli jo aivan paniikissa.

Jostain ilmestyi sumua, ja se eteni kohti kyläläisiä. Yhtäkkiä joukon etummaiset kaatuivat maahan. He eivät kirkuneet eivätkä sätkineet, vaan he pysyivät vain liikkumattomina paikoillaan. Muut kyläiläiset katsoivat heitä kauhistuneina, ja perääntyivät. Syntyi sekasorto, kun muut yrittivät auttaa maassa maakavia ihmisiä.

Jane pälyili ympärilleen. Hän ei ollut tehnyt tätä, ei ainakaan tietääkseen. Mutta jos se ei ollut hän, niin kuka? Ja sitten hän huomasi, että Alec räpytteli silmiään. Jane oli niin iloinen koska hän olikin kunnossa, että tilanteesta huolimatta hän halasi Alecia. Tämä näytti erittäin typertyneeltä, kuin ei olisi ollut hereillä vuoteen.

Alecin ohimoa jomotti, ja hänellä ei ollut aavistustakaan mitä oli tapahtunut. Hän oli vain nähnyt kun kyläpäällikön poika heitti kiven, ja sitten oli vain tyhjää. Kivi oli kai osunut häneen, ainakin ohimon haavasta päätellen. Alec irvisti, ja huomasi vasta sitten mitä tapahtui kyläläisten keskuudessa.

Jane havahtui, ja kiskoi Alecin pystyyn. Tämä hoiperteli, ja melkein kaatui.

"Tule, meidän pitää mennä!" Jane huusi ja he lähtivät juoksemaan. Kyläläiset eivät huomanneet mitään, ennen kuin maassa makaavat ihmiset havahtuivat horroksestaan. Sitten he huomasivat, että noidat olivatkin poissa. He lähtivät perään, mutta kukaan ei ollut huomannut mihin suuntaan he olivat menneet.

Samaan aikaan Jane ja Alec juoksivat metsässä niin kovaa kun jaloistaan pääsivät. Alecin oli vaikea pysyä Janen perässä, sillä hänen päätään särki, ja kaikki oli hieman sekavaa.
Oli jo melkein pimeää, ja heidän oli vaikea nähdä eteensä. Lopulta he löysivät tien samaan luolaan, jonne olivat aikaisemmin kätkeneet ruoat. Kukaan muu ei tiennyt tästä paikasta, ja sitä oli vaikea löytää. He olisivat turvassa ainakin jonkin aikaa.

Molemmat huohottivat, sillä he eivät olleet pitkään aikaan juosseet näin kovaa. Mutta heillä ei ollut aikaa jäädä lepäilemään.

"Meidän täytyy lähteä täältä kokonaan pois. Heti paikalla, jonnekin kauas.", Jane sanoi, ja Alec nyökkäsi. Heidän pitäisi tosiaankin lähteä kauas pois. Mikään ei ollut enää turvallista. Ja heidän täytyisi lähteä todella kauas, sillä heitä etsittäisiin luultavasti lähikylistä.

He aloittaisivat kokonaan uuden elämän. Sellaisessa paikassa, jossa kukaan ei tuntisi heitä. Alec oli tarpeeksi vanha hankkiakseen itselleen jonkin työn. Siten hän voisi elättää heidät molemmat, ja he voisivat jättää vanhan elämän taakseen. Uusi, onnellinen elämä odottaisi heitä. Kunhan he vain pääsisivät täältä pois.

"Mutta meidän pitää käydä ensiksi hakemassa tavaramme", Alec sanoi. Jane ei näyttänyt kovin innokkaalta ajatuksesta, mutta hän myönsi, että se oli tarpeellista. Vaikka heillä olikin vähän tavaroita, ne olivat kaikki mitä he omistivat, ja he tulisivat tarvitsemaan niitä.

He ottivat luolassa olevat ruoat mukaansa, lähtivät kävelemään nopeasti, ja pysyttelivät mahdollisimman syvällä metsässä. Aina välillä jostain kaukaa kuului ihmisten ääniä, ja Jane ja Alec kiristivät tahtia entisestään.

Pian he saapuivat talolle. Se näytti tyhjälle, sillä se oli aivan pimeänä ja mitään ääniä ei kuulunut. Mutta he etenivät silti varovasti, sillä James saattaisi olla siellä. Nopeasti he menivät huoneeseensa, ja sulloivat kaikki tavaransa säkkiin. Alec meni Jamesin huoneeseen, ja otti sieltäkin kaikki esineet, joista voisi olla hyötyä. Hän tonki kaikki mahdolliset piilot. Mutta sitten hän jähmettyi.

Kaapin eräässä laatikossa oli heidän äitinsä kaulakoru. Se oli ollut aina hänellä kaulassa, hän ei ollut koskaan ottanut sitä pois. Ei ennen kuin oli kuolemaisillaan.

"Alec", Mary kuiskasi vaivalloisesti. Hän makasi sängyssä, ja näytti erittäin sairaalta. Hiki virtasi hänen kasvoillaan, ja hänen hengityksensä oli pinnallista.

"Niin, äiti?" Alec vastasi ja siirtyi äitinsä vuoteen ääreen.

Mary siirti kätensä kaulalleen, ja kosketti kaulakoruaan. Sitten hän avasi sen lukon, ja otti sen kaulastaan. Hän ojensi sen Alecille, joka katsoi sitä hämmästyneenä.

"Ota... tämä", hän sanoi. "Pidä huolta siitä, ja anna se Janelle kun hän on tarpeeksi vanha. Se on teidän muistonne minusta, ja minä pyydän sinua pitämään siitä hyvää huolta."

Alec nyökkäsi vakavana, ja laittoi korun taskuunsa.

Mary yski monta kertaa, ja hänen suustan tuli hieman verta.

"Minä rakastan teitä. Älkää koskaan unohtako sitä", hän sanoi, ja sitten hänen silmänsä sulkeutuivat lopullisesti.

Alec otti korun käteensä, ja katsoi sitä. Se näytti aivan samalta kuin aina ennenkin. Kultainen ketju, jossa roikkui pieni helmi. Mary oli saanut sen äidiltään, ja hän oli saanut sen hänen äidiltään. Mutta miten se oli nyt täällä?

Alec muisti, miten hänen äitinsä oli antanut sen hänelle. Hän oli luvannut pitää huolta siitä, mutta se olikin kadonnut. Alec oli ollut suunniltaan, ja etsinyt sitä joka paikasta, muttei ollut löytänyt sitä mistään. Nyt hän tiesi miksi hän ei ollut löytänyt sitä.

Sillä James oli ottanut sen. Alecia kummastutti, ettei James ollut myynyt sitä, sillä hän oli myynyt kaikki muutkin Maryn tavarat. Oliko kaulakoru jotenkin tärkeämpi?

Alec pisti kaulakorun taskuunsa. Hän ottaisi sen mukaansa, ja antaisi sen sitten Janelle kuin he pääsisivät pois kylästä.

"Tule", hän kuiskasi Janelle. He lähtivät hiipimään pois, mutta yhtäkkiä Jane kirkaisi.

Alec kääntyi, ja näki Jamesin seisovan Janen takana, pitäen tämän kurkusta kiinni. Jane yritti pyristellä irti, mutta James piti häntä tiukassa otteessa.

Jamesin kasvot olivat ilmeettömät. Hän tuijotti Alecia, ja kiristi otettaan Janesta.

"Vai että sellaista? Noitia? Sitähän minä epäilinkin", hän totesi tyynesti.

Alec katsoi häntä sanattomana. Tämä ei ollut se James joka oli ollut viimeiset seitsemän vuotta. Tämä oli jotain uutta ja uhkaavaa. Normaalisti James löisi heti, eikä vaivautuisi uhkailemaan. Mutta nyt hän oli aivan järjissään, kenties enemmän kuin koskaan oli ollutkaan. Hänen normaalisti sameista silmistään paistoi kiihkeä valo, ja hän seisoi suorana, eikä horjunut niin kuin normaalisti.

"Kerropas poikani, mitä minun pitäisi tehdä? Pitäisikö minun tappaa teidät itse nyt, vai antaa muiden hoitaa se? Kieltämättä tuo itse tappaminen kuulostaa hyvältä. Hmn, mitenköhän tässä päättäisi?" James pohdiskeli. "Ei, nyt minä tiedän. Päätös on sinun. Minä vai muut."

Jane oli alkanut sinertää, ja hän yritti pakonomaisesti vetää Jamesin käsiä irti hänen kurkultaan, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä.

Alec oli kauhistuneempi kuin koskaan elämässään. Siinä hänen isänsä seisoi, pitäen hänen siskonsa elämää käsissään. Ja Alecin pitäisi päättää.

Sitten hän teki jotain mitä ei olisi ikinä uskonut tekevänsä. Hän syöksyi kohti Jamesia ja kaatoi tämän. James ällistyi Alecin nopeasti liikkeestä, ja hänen otteensä löystyi, ja Jane irrottautui hänestä henkeään haukkoen. James pääsi takaisin tilanteeseen ja, heitti Alecin päin seinää. Sitten hän alkoi lähestyä Janea.

Jane peruutti kauhuissaan, mutta sitten tulikin seinä vastaan. James hymyili voitonriemuisesti, ja hän tarttui uudelleen Janen kurkusta kiinni.

"Nyt sinä kuolet", hän kuiskasi. "Vihdoinkin."

Mutta sitten hänen silmänsä kääntyivät ympäri, ja hän lysähti lattialle Janen jalkojen juureen. Hän takanaan seisoi Alec, joka piteli isoa kiveä kädessään. Jane ryntäsi hänen luokseen, ja halasi häntä. Alec kietoi kätensä Janen ympärille, mutta hän katsoi liikkumatonta Jamesia, ja mietti, oliko hän tappanut hänet.

"Onko hän kuollut?" Alec kysyi. Jane kumartui lattialle, ja käänsi Jamesia niin, että hänen takaraivonsa näkyi. Siinä oli iso verinen haava, johon Alec oli lyönyt kiven. James ei hengittänyt, ja hänen sydämensä ei lyönyt. Hän oli kuollut. Alec oli tappanut hänet.

"Hän on kuollut", Jane totesi. Alec katsoi kädessään olevaa veristä kiveä, ja tiputti sen sitten lattialle. Hänen ilmeensä oli jähmettynyt.

"Minä tapoin hänet", hän mutisi. "Minä tosiaankin tapoin hänet."

Hämmästyksekseen Alec ei katunut, vaikka hän olikin järkyttynyt siitä mitä hän oli tehnyt. Hän oli juuri tappanut ihmisen, mutta siltikään hän ei tuntenut minkäänlaista katumusta. Hän yritti ymmärtää miksi, mutta vaikka hän kuinka ajatteli, hän ei tiennyt.

"Ei sen haittaa, Alec", Jane sanoi. Häntä ei yhtään haitannut, että James oli kuollut. Vaikka hän olikin ollut heidän isänsä, hän ei ollut kuitenkaan koskaan välittänyt heistä yhtään. Jos joku ansaitsi kuolla, se oli hän.

"Alec, meidän pitää mennä nyt", Jane hoputti, ja tarttui veljensä kädestä kiiini ja veti hänet mukaansa. Alec katsoi Jamesin ruumista, ja yritti selvittää päänsä.

Jane retuutti Alecin ovelle, mutta sitten he pysähtyivät. Koko taloa ympäröi kyläläisten joukko. Melkein kaikilla ihmisillä oli soihtu tai hanko kädessään, ja he heristelivät niitä uhkaavasti. Heitä oli monta sataa, ja he olivat saartaneet Janen ja Alecin. Ei ollut mitään keinoa miten he pystyisivät pakenemaan.

Alec otti Janen käden omaansa ja puristi sitä. Hän tietäisi mitä tehdä. Siten ainakin Jane jäisi eloon.

"Jane, kun minä käsken, sinä juokset pois täältä niin kovaa kun pystyt, ja et katso taaksesi, vaikka mitä tapahtuisi. Ymmärrätkö?" hän sanoi. "Juokse kauas, äläkä tule takaisin."

Jane katsoi häntä kummastuneena. "Mutta tulethan sinäkin, etkö tulekin?"

Alec katsoi sisartaan suoraan silmiin. "Jane, minä yritän pysäyttää heidät, jotta sinä pääset pakoon, mutta se ei toimi ellen minä pysy täällä. Ei ole muuta keinoa."

"Alec, ei!" Jane huudahti.

"Siten sinä pääset pakoon ja pysyt elossa. Millään muulla ei ole väliä", Alec sanoi tyynesti ja halasi Janea tiukasti. Sitten hän irrottautui Janesta ja astui muutaman askeleen eteenpäin, ja kyläläiset jännittyivät.

"Minä en lähde!" Jane huusi

"Sinun täytyy. Niin kauan kuin sinä olet elossa, ei ole väliä mitä minulle tapahtuu."

Alec veti syvään henkeä, ja yritti keskittyä. Hän yrittäisi tehdä sen minkä oli tehnyt aikaisemmin, sillä hän oli tajunnut että se oli ollut hänen ansiotaan, kun kyläläiset olivat kaatuneet maahan ja jääneet makaamaan siihen. Hän ei tiennyt mitä tehdä tarkalleen, mutta hän yritti noudattaa vaistojaan. Hetken kuluttua hänen sisälleen ilmestyi outo tunne, ja hän keskittyi kovemmin. Toimi nyt, hän ajatteli. Minun täytyy onnistua.

Sumu ilmestyi näkyviin. Noin kaksikymmentä kyläläistä lysähti yhtäkkiä maahan. Heidän kasvonsa olivat aivan ilmeettömät, yksikään lihas ei liikkunut. He näyttivät melkein kuolleilta. Muut perääntyivät nopeasti, ja alkoivat huutaa. Alec keskittyi kovemmin, ja taas muutama ihminen kaatui. Paniikki kasvoi, sillä kyläiset eivät tienneet mitä tapahtui, ja jotkut alkoivat perääntyä kauemmaksi. Kaikki olivat peloissaan, mutta jotkut rohkeimmista tajusivat, että Alec aiheutti kaiken. He alkoivat hivuttautua lähemmäksi.

Alec vilkaisi taakseen, ja hän näki että Jane seisoi edelleen paikoillaan.

"Jane, ala häipyä!" Alec huusi. Jane säpsähti, ja hän katsoi Alecia tuskaisesti.

"En ilman sinua!" hän huusi.

Yksi mies oli jo melkein kymmenen metrin päässä Alecista. Alec kiinnitti äkkiä huomionsa häneen, ja mies kaatui. Mutta muutama muu jotka olivat kaatuneet nousivatkin ylös. Lisää miehiä alkoi lähestyä, ja he tajusivat, että Alec ei voinut turruttaa kaikkia yhtä aikaa.

"Jane, mene jo!" Alec huusi.

Jane seisoi jähmettyneenä paikoillaan. Hän ei tiennyt lainkaan mitä hänen pitäisi tehdä. Hän ei voisi jättää Alecia.

Kyläläiset kiertelivät varovasti Alecia, joka yritti turruttaa niin monta kuin pystyi. Mutta hänen oli koko ajan vaikeampi keskittyä, ja ihmiset tulivat koko ajan lähemmäksi.

"Jane, sinun täytyy mennä! Tee se minun vuokseni!" hän huusi.

Kyläläiset olivat jo melkein kiinni Alecissa. He tarttuivat hänen käsistään ja kaikesta vain mihin ylsivät. Alec yritti pyristellä irti, mutta ihmisia oli vain liian paljon. Joillakin oli köysiä, ja he sitoivat niillä Alecin kiinni.

"MENE!" hän huusi.

Kyyneleet tulvivat Janen silmiin, kun hän kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan metsään. Alec katsoi hänen peräänsä, ja kyyneleet valuivat hänenkin poskillaan.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (4.luku ilmestynyt 10.12)
Kirjoitti: VampireHeart - 10.12.2010 18:29:43

Miten tää voi olla kerta kerralta vaan enemmän mukaansa tempaava? Mutta, aivan IHANA!!! Nyt just ei saa rakentavaa tekemälläkään aikaseksi, joten tyydyn vaan toteamaan... IIIHAAAANAAAA!!!

Jäipäs jännään kohtaan, mutta silti...

JATKOA ODOTELLESSA...

-VampireHeart-

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (4.luku ilmestynyt 10.12)
Kirjoitti: kaalinkerä - 11.12.2010 18:32:34

Oiiiih!! Ihana! Toi loppu oli niin koskettava ja Alecin rakkaus siskoaan kohtaan on niin hellyyttävää<3
Tää oli myös kokonaisuudessaankin tosi hyvä luku (jälleen kerran)
Rakastan lukee näit Alec/Jane ficcejä.
En osaa (taaskaan) sanoo mitään sen rakentavampaa, muuta kun et odotan innolla päätös lukuu ja epilogia, vaik tiiänkin jo miten tää ihan lopus tuleekin päättymään. Mut pakko on kyl lukee tää ficci loppuu, nii hyvä tää on.
Elikkäs JATKOO :)

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (4.luku ilmestynyt 10.12)
Kirjoitti: Catwoman - 11.12.2010 23:16:39

Vitsit, en oo koskaan ennen hirveesti välittänyt Janesta ja Alecista, mut tää on aivan uskomattoman ihana!
Kirjotat todella hyvin, ja juoni on yksinkertasesti ihana!

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (4.luku ilmestynyt 10.12)
Kirjoitti: Annoy - 15.12.2010 19:48:50

A/N: No niin, tässä on nyt vika luku, ja tein tästä nyt vähän noita muita pidemmän. En osannut oikein kirjoittaa tosta muutoksesta, joten se oli vähän tönkkö kohta. Tän jälkeen tulee enää epilogi.

 5.luku

Jane juoksi niin kovaa kuin ikinä pystyi. Kyyneleet sumensivat hänen näkökenttänsä, mutta hän ei välittänyt. Ainoa mikä merkiksi, oli se, että hänen täytyisi juosta.

"Jane, sinun täytyy mennä!"

Alecin sanat soivat hänen päässään, ja hän lyyhistyi itkien maahan.

"Tee se minun vuokseni!"

Jane itki entistä kovemmin, ja hän kietoi kätensä jalkojensa ympäri.

Hän oli jättänyt Alecin sinne. Hän oli jättänyt Alecin varmaan kuolemaan, ja itse hän oli juossut pakoon. Miten hän oli saattanut tehdä niin? Hänen veljensä kuolisi, ja se oli hänen vikansa, sillä hän olisi voinut auttaa. Hän olisi voinut tehdä jotain.

"Katso, se on perhonen. Eikö olekin kaunis?" Alec sanoi ja osoitti lentävää perhosta. Perhonen oli kauniin sininen, ja Jane yritti ottaa sen käteensä. Perhonen räpytteli siipiään, ja lensi kauemmaksi, mutta ei kokonaan pois. Jane kikatti.

Oli kaunis kesäpäivä, ja he olivat heidän talonsa takana olevalla niityllä. He olivat kuusivuotiaita, ja kenties onnellisimpia kuin koskaan.

"Alec, mitä tapahtuu kun ihminen kuolee?" Jane pohdiskeli ja asettautui istumaan nurmikolle. Alec istahti hänen viereensä.

"Ihmisestä tulee perhonen", Alec sanoi. Jane katsoi hämmästyneenä veljeään.

"Perhonen?"

Alec nyökytti päätään. "Niin äiti sanoi minulle."

"Kun minä kuolen, minä haluan tulla kauniiksi perhoseksi!" Jane julisti, ja Alec alkoi nauraa.

"Jane! Alec! Tulkaa syömään!" kuului heidän äitinsä ääni. He lähtivät juoksemaan kilpaa mäkeä alas, ja nauroivat koko matkan. Elämä ei voisi olla parempaa.

Jane purskahti entistä kovempaan itkuun. Kyyneleet virtasivat niin rajusti hänen silmistään, että hän ei nähnyt juuri mitään. Hän ei voinut tehdä muuta kuin itkeä. Hänen olonsa oli kerta kaikkisen toivoton, ja hän ei tiennyt mitä tekisi seuraavaksi.

Kai olisi jotain mitä hän voisi tehdä? Vai pitäisikö hänen vain lähteä pois, kääntää selkänsä Alecille ja aloittaa uusi elämä jossain muualla, ilman veljeään. Ei, Jane ajatteli. Minä en voi lähteä.

Yhtäkkiä hän lopetti itkemisen. Eräs ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.

Hän menisi pelastamaan Alecin. Vaikka se saattaisi maksaa hänen henkensä, hän täytyisi yrittää. Toivo heräsi hänen sisällään, ja hän nousi päättäväisenä ylös.

Minä pelastan sinut, Alec. Maksoi mitä maksoi.

***

Alec paiskattiin kovakouraisesti selliin, ja ovi lukittiin hänen jäljessään. Hän kaatui sellin kovalle ja kylmälle lattialle. Hänen kätensä ja jalkansa oli sidotut, joten hän ei voinut liikkua juuri mitenkään.

Hän nojasi seinään, ja huokaisi syvään. Ainakin Jane olisi turvassa. Hän mietti, missä Jane oli ja mitä hän teki. Toivon mukaan hän oli jo kaukana kylästä, eikä palaisi koskaan. Vaikka Alec tiesi, että hän tulisi kuolemaan, hän ei enää jaksanut välittää.

"Mitäs sinä teit, että jouduit tänne, poika?" kuului ääni viereisestä sellistä. Alec kääntyi niin paljon kuin pystyi, ja näki vanhan miehen. Mies oli luultavasti joku kylähulluista, joita aina silloin tällöin lukittiin sellin miettimään tekosiaan. Miehen tukka ja parta olivat harmaat, ja hänellä oli vain puolet hampaistaan. Hän hymyili aurinkoisesti Alecille.

Alec käänsi päänsä, ja oli kuin ei huomaisi miestä. Hän ei jaksanut jotain hullua juuri nyt.

"No? Kerropas vanhalle Giorgiolle mitä teit", mies sanoi ja kolisutti sellinsä kaltereita.

"Olen noita", Alec murahti. Ehkä se hiljentäisi ukon.

Mutta mies vain puhkesi hinkuvaan nauruun. "Noita! Sepäs mukavaa!"

"Mitä mukavaa siinä on?" Alec kivahti.

"Jos sinä olet noita, niin mikset taio noita ihmisiä sammakoiksi tai jotain vastaavaa?" mies kysyi.

Alec kohautti olkapäitään. "En minä pysty taikomaan ihmisiä sammakoiksi."

"Sepäs harmi. Sitten oltaisiin päästy pois täältä, vai mitä?" Giorgio sanoi ja virnisteli hullusti.

Alec ei kiinnittänyt mitään huomiota vanhaan mieheen, vaan sulki silmänsä ja ei kuunnellut ukon hulluja höpinöitä.

Toivottavasti olet kunnossa, Jane, hän ajatteli. Sinun täytyy olla.

***

Jane seisoi puun takana, ja tarkkaili kylän vankilaa. Se ei ollut varsinaisesti vankila, mutta sinne lukittiin kaikki ihmiset jotka olivat tehneet jotain kiellettyä.

Rakennus näytti tukevalle, ja siinä ei ollut ollenkaan ikkunoita. Oli vain yksi ovi, ja sitä vartioi mies jolla oli miekka. Sisään pääseminen tulisi olemaan vaikeaa, mutta Jane ei luovuttanut. Hän keksisi kyllä keinon.

Hän lähti kiertämään rakennusta, kuitenkin niin että puut peittivät hänet. Rakennus sijaitsi otollisesti aivan metsän vieressä, joten pakeneminen helpottuisi. Ensiksi hän oli aikonut yksinkertaisesti käyttää kykyään vartijaan, mutta siitä tulisi turhaa melua. Ei, hän kolkkaisi vartijan ja varastaisi tämän avaimet.

Jane hiipi hiljaa vartijan taakse. Hänellä oli kädessään halko, jolla hän aikoisi tainnuttaa vartijan. Vartija ei huomannut mitään, kun Jane nosti halon hänen päänsä takana, ja iski sen vartijan takaraivoon. Hän kaatui maahan, ja Jane sieppasi nopeasti hänen avaimensa.

Jane juoksi sisälle, ja yritti löytää Alecin. Sellejä oli paljon, mutta useimmat niistä olivat tyhjiä. Hän alkoi tuskastua, sillä kallisarvoista aikaa meni hukkaan. Hän ei voinut huutaakaan Alecia, sillä hän ei tiennyt oliko sisällä lisää vartijoita.

Yhtäkkiä Alecin selli ilmestyi hänen eteensä. Hänen jalkansa ja kätensä olivat sidotut, mutta muuten hän näytti olevan kunnossa.

"Alec!" Jane kuiskasi. Alec käänsi päänsä, ja hänen silmänsä levisivät kun hän näki Janen.

"Jane, mitä sinä teet täällä?" hän kuiskasi vihaisesti. "Mene pois ennen kuin käy huonosti!"

Jane ei huomioinut häntä, vaan sormeili vartijan avainnippua käsissään. Avaimia oli paljon, eikä hän tiennyt mikä niistä kävisi sellin oveen. Hänen täytyisi vain kokeilla kaikkia.

Viereisessä sellissä oleva Giorgio katsoi Janea, ja hän käkätti hullusti. "Ei tule onnistumaan, kultaseni."

Jane mulkaisi häntä, ja jatkoi avainten sovittamista lukkoon. Hän oli käynyt jo puolet läpi, eikä mikään ollut käynyt. Vartija heräisi minä hetkenä hyvänsä. Mutta sitten lukko naksahti, ja sellin ovi avautui. Jane ryntäsi Alecin luo, ja alkoi avata hänen kahleitaan. Kun hän sai ne avattua, hän nappasi Alecin kädestä kiinni ja he lähtivät pakoon.

Sitten vartija ilmaantui heidän eteensä. Hänen ilmensä oli ällistynyt, ja hän ei aluksi tajunnut mitä oli tapahtunut. Mutta sitten hän tokeni.

"Noidat ovat karanneet!" hän huusi. Jane keskittyi, ja vartija kaatui kirkuen. Mutta lisää vartijoita oli tulossa. Kuului paljon juoksuaskelia, ja huutoa. Jane ja Alec vaihtoivat suuntaa, ja juoksivat henkensä edestä. Mutta vartijoita tuli koko ajan lisää, ja he tarttuivat heistä kiinni. Jane puri, löi ja potki vartijoita minne vain ylsi. Alec yritti käyttää voimiaan heihin, mutta se ei toiminutkaan.

Vartijoilla oli ylivoima, ja pian he saivat Janen ja Alecin sidottua. Heidät paiskattiin selliin, ja heidän jalkansa ja kätensä kahlittiin visusti.

"Minähän sanoin, että se ei onnistuisi", Giorgio hihitti.

***

Ulkona kyläläiset ahkeroivat. Keskelle toria rakennettiin lava, johon pystytettiin kaksi paalua. Lavalle kannettiin paljon kuivia risuja. He aikoivat polttaa noidat, sillä se olisi ainoa varma tapa päästä heistä eroon.

Kyläläisten mieliala oli kohentunut. He olivat toiveikkaita, sillä pian noidat olisivat kuolleet, ja he saisivat jatkaa elämäänsä.

Aurinko helotti kirkkaana taivaalla, mutta kauempana taivaalla näkyi uhkaavia, mustia pilviä, jotka enteilivät pahaa. Kyläläiset eivat piitanneet niistä, sillä heillä oli tärkeämpääkin tekemistä.

"Noidat poltetaan auringonlaskun jälkeen!" kyläpäällikkö huusi. Muut yhtyivät häneen ja he huusivat riemusta. Pian kaikki olisi ohi.

***
 
Jane ja Alec istuivat sellissään. Jane istui Alecin sylissä, ja nojasi hänen rintaansa vasten. Alec silitti hänen hiuksiaan vaitonaisena. Yhtäkkiä hän tajusi, että Maryn kaulakoru oli yhä hänen taskussaan. Hän otti sen esiin, ja laittoi sen Janen kaulaan.

Jane katsoi korua hämmästyneenä. "Onko tämä..?"

Alec nyökkäsi. "Äidin kaulakoru. Löysin sen isän kaapista. Se on ollut siellä kaikki nämä vuodet."

Jane sormeili korua, ja sitten hän katsoi Alecia.

"Me kuolemme, emmekö kuolekin?" Jane kuiskasi.

Alec nyökkäsi, sillä hän ei jaksanut valehdella. "Niin, Jane."

Yllätyksekseen Jane huomasi ettei hän voinut itkeä. Hänen silmänsä pysyivät kuivina. Oliko hän käyttänyt kaikki kyyneleensä?

"Olemme sentään yhdessä, kun se tapahtuu", Jane sanoi.

"Me tulemme aina olemaan yhdessä, Jane. Edes kuolema ei voi erottaa meitä. Minä tiedän sen", Alec sanoi.

He nojasivat toisiinsa, ja sulkivat silmänsä. Viereisestä sellistä kuului Giorgion käkätystä.

***

Aurinko oli taivaalla viimeisiä hetkiään. Kyläläiset olivat kokoontuneet isoon piiriin lavan ympärille. Tunnelma oli jännittynyt ja odottava, ja kaikki kylän ihmiset olivat paikalla. Kaikki miehet, kaikki naiset ja kaikki lapset. Kukaan ei halunnut olla näkemättä noitien kuolemista.

Aurinkoi painui pois näkyvistä, ja tuli aivan hiljaista.

"Tuokaa noidat!" kyläpäällikö huusi.

Jane ja Alec tuotiin. Molempia retuutti kymmenen miestä, ja heidän silmänsä olivat sidotut, sillä kyläläiset eivät halunnut ottaa mitään riskejä. Mutta Jane ja Alec eivät tapelleet mitenkään vastaan. He olivat jo hyväksyneet kohtalonsa.

Kyläläiset huusivat, pilkkasivat ja heittelivät heitä tavaroilla koko sen ajan kun heitä talutettiin lavalle. Siellä heidät sidottiin tolppiin kiinni, ja siteet otettiin pois heidän silmiltään.

Pastori astui esiin. "Kyläläiset! Olemme täällä todistamassa kahden noidan, Janen ja Alecin kuolemaa. Jo syntymästään lähtien he ovat piinanneet meitä, ja nyt he vihdoin osoittivat, että me olemme olleet koko ajan oikeassa! Jotkut epäilivät, mutta minä kyllä tunnistan noidan kun sellaisen näen."

Kyläläiset hurrasivat pastorin sanoille, ja Jane ja Alec pitivät kasvonsa tyyninä. He eivät antaisi kyläläisten murtaa heitä.

"Paholainen yritti saada meidät valtaansa lähettämällä kaksi kätyriään tänne, mutta Jumalan voima on vahvempi!" pastori jatkoi. "Jumala suojelee meitä!"

Huuto koveni, ja kyläläisten tunnelma oli korkealla. Pastori otti soihdun erään miehen kädestä, ja alkoi lähestyä lavaa. Yhtäkkiä tulikin aivan hiljaista. Pastori nousi lavalle, ja siinä seisovat vartijat alkoi pinota kuivia risuja Janen ja Alecin ympärille.

"Palakaa helvetissä, noidat!" hän huusi ja sytytti risut palamaan.

Tuli leimahti, ja liekit alkoi nuolla ahnaasti kuivaa puuta. Jane tunsi, kuinka tuli aina vain kuumempi, ja liekit tavoittelivat hänen jalkojaan. Kyläläiset olivat alkaneet taas huutaa innoissaan, sillä he nauttivat esityksestä.

Yhtäkkiä eräs ihminen kiinnitti Janen huomion. Kaupassa ollut ystävällinen nainen seisoi väkijoukossa, ja hän katseli Janea ja Alecia surullinen katse kasvoillaan. Hetken aikaa Jane jopa uskoi että nainen auttaisi heitä, mutta sitten hän kääntyi pois ja katosi väkijoukkoon.

Alec tunsi, kun liekit alkoivat nuolla hänen jalkojaan. Oli niin kuuma, ja hän tunsi kovaa kipua. Hän katsoi Janea, joka näytti yhtä tuskaiselta.  

Liekit kasvoivat entistä suuremmiksi, ja savu peitti heidät melkein näkyvistä. Kyläläiset hurrasivat.

Jane kirkaisi. Häneen sattui, sattui niin paljon. Kipu oli sietämätön. Hänen ihonsa paloi, ja hän tunsi tajuntansa hämärtyvän. Alec, hän ajatteli, ja sitten hän ei tuntenut enää mitään. Ei enää kipua, ei mitään.

Alec näki kun Jane pyörtyi, ja hänen teki mieli huutaa, mutta kipu kasvoi koko ajan kovemmaksi. Minä haluan kuolla jo, hän ajatteli. Antakaa minun kuolla.

Yhtäkkiä kyläläisten huudot vaihtuivat kirkunaan. Enää äänet eivät olleet innostuneita, vaan kauhistuneita. Alec onnistui näkemään kyläläisten juoksevan, ja heidän joukossaan oli outoja huppupäisiä olentoja. Yksi olento erkani ihmisjoukosta, ja astui lähemmäs Alecia. Hänellä oli punaiset silmät, ja Alec mietti, oliko hän kenties demoni. Olento kumartui Alecin luo, ja kiskaisi hänet yhdellä kädellä irti liekehtivästä paalusta.

"J-Jane", Alec yski.

"Lepää, poikaseni. Sinä ja siskosi tulette olemaan loistokunnossa", olento sanoi, ja upotti hampaansa Alecin ranteeseen.

Alec huusi. Juuri kun kipu oli melkein katoamassa, se yltyi. Tuntui kuin häntä olisi pistetty tikareilla joka paikkaan yhä uudestaan ja uudestaan. Mitä olento oli tehnyt hänelle? Hän toivoi kuolevansa, sillä kipu oli niin kova. Hänen silmissään sumeni, ja viimeinen asia minkä hän näki, oli olennon punaiset silmät.

***

Jane tunsi palavansa uudelleen. Liekit polttivat häntä joka puolelta, ja tuntui kuin häntä olisi tahallaan pidetty elossa jotta hän tuntisi mahdollisimman paljon kipua. Tappakaa minut jo! hän ajatteli. Ja kun uusi kipuaalto pyyhkäsi hänen ylitsensä, hän kirkui. Jostain kaukaa kuului puhetta, ja äänet kuulostivat huolestuneilta.

***

Alec huusi, kun tikarit pistivät häntä koko ajan. Miksi kipu ei voinut vain loppua? Hänen vierellään istui joku, sillä hän tunsi kylmän käden omassaan.

"Se menee pian ohi", hahmo kuiskasi pehmeästi.

Alec ei uskonut. Miten tämä voisi mennä ohi? Hän halusi vain kuolla. Millään muulla ei ollut mitään merkitystä.

"Miten hän pärjää?" kuului toinen ääni.

"Kipu on kova, mutta se on pian ohi", Alecin vieressä oleva hahmo sanoi.

"Ilmoita minulle kun muutos on ohi", toinen hahmo sanoi ja lähti pois.

***

Jane tunsi, kun hänen sydämensä alkoi lyödä kovempaa. Mitä oikein tapahtui? Jos hän oli kuolemaisillaan, niin miksi hänen sydämensä kiihtyi. Mutta kipu laantui hiukan, ja siitä hän oli iloinen.

"Se on kohta ohi", kuului naisen ääni, heleä kuin hopeakello. "Käy kertomassa mestareille."

Joku lähti huoneesta, ja jäljellä oleva henkilö tarttui lempeästi Janen kädestä kiinni. Käsi oli kylmä kuin jää, ja se lievitti kipua.

Janen sydän kiihtyi kiihtymistään. Kunnes se yhtäkkiä pysähtyi.

***

Alec aukaisi silmänsä. Kipu oli yhtäkkiä loppunut, ja hänen olonsa oli outo. Kaikki näytti paljon kirkkaamalta ja selvemmältä. Hän pystyi näkemään kaikki pienet pölyhiukkasetkin, jotka leijuivat ilmassa. Ja hänen kurkkuaan poltteli janosta, kuin hän ei olisi saanut vettä vuoteen.

Mitä ihmettä minulle on tapahtunut? hän ajatteli. Hän nousi istumaan, ja katsoi järkyttyneinä käsiään. Ennen auringon paahtamat kädet olivat aivan valkeat, ja niissä ei näkynyt ainuttakaan arpea, mitä hänellä oli varmasti ollut. Hän katsoi muutenkin itseään, ja  ei nähnyt pienintäkään merkkiä palamisesta.

Vasta sitten hän huomasi, että huoneessa oli muitakin. Oven lähellä seisoi kaksi ihmistä, joilla oli punaiset kaavut. Toinen oli erittäin suuri mies, ja hänestä oikein huokui voimakkuutta. Mutta hänen kasvonsa olivat omituiset. Ne olivat kalpeat, aivan virheettömät, ja täydellisen kauniit. Silmät olivat omituisen punaiset. Toinen oli taas nainen, ja hän oli kaunein nainen mitä Alec oli ikinä nähnyt. Hänen tummanruskea tukkansa valui pitkänä hänen selässään, ja hänen kasvonsa olivat täydelliset sekä kalpeat. Ja hänenkin silmänsä olivat punaiset.

Ovi avautui, ja sisään astui toinen mies. Hän oli vanhempi kuin kaksi muuta, ja hänestä huokui arvovaltaa. Hänellä oli pitkä musta tukka, ja hänen kasvonsa olivat samanlaiset kuin muillakin. Mutta hänen kasvojensa kalpea iho näytti jotenkin pölyiseltä, ja hänen punaiset silmänsä jotenkin sameilta.

"Minä olen Aro, ja tässä ovat Felix ja Heidi. Me aiomme pitää huolta sinusta. Ei ole mitään hätää", hän sanoi rauhoittavasti. Alec tuijotti häntä kummastuneena.

"Missä Jane on?" hän onnistui sanomaan, ja hän säikähti ääntään. Se ei ollut enää kuin ennen, vaan se kuulosti omituisen pehmeältä ja musikaaliselta.

"Siskosi on viereisessä huoneessa. Haluatko, että haemme hänet tänne?" Aro kysyi ja Alec nyökkäsi. Felix ja Heidi lähtivät huoneesta.

"Mitä te teitte minulle?" Alec kysyi. "Miksi minä olen tälläinen?"

 Aro hymyili. "Sen saat tietää kun siskosi saapuu."

***

Jane veti syvään henkeä ja aukaisi silmänsä, ja katui sitä saman tien. Miksi kaikki oli niin kirkasta ja selvää? Hänen kurkkuaan poltteli, ja hänellä oli suunnaton jano.

Ovi avautui, ja sisään astui kaksi henkilöä, mies ja nainen. Jane katsoi heitä epäuskoisina. Molemmat olivat häikäisevän kauniita, ja heidän ihonsa oli aivan valkoinen ja silmät punaiset.

"Ihan rauhassa, emme halua sinulle pahaa", mies sanoi ja lähestyi Janea hitaasti.

"Sinun pitää tulla meidän mukaamme. Saat tavata veljesi", nainen sanoi.

Jane ei ollut uskoa korviaan. Alec olikin elossa? Jane oli luullut, että hän oli kuollut.

Hän nousi sängyltä rivakasti, kiireisensä näkemään veljensä. Mutta hän liikkuikin paljon nopeammin kuin koskaan ihmisenä, ja olikin yhtäkkiä miehen edessä. Tämä sihahti, ja kyyristyi nopeasti. Jane perääntyi äkkiä pelästyneenä. Mitä ihmettä?

"Felix!" nainen torui. Felix suoristautui, mutta hän katsoi Janea tarkkaan, kuin odottaisi hänen hyökkäävän minä hetkenä hyvänsä.

"Tule", nainen sanoi ystävällisesti, ja ojensi kätensä. Jane käveli hitaasti hänen luokseen, ja tarttui käteen. Nainen johdatti hänet ulos huoneesta, ja Felix seurasi perässä.

He saapuivat pienelle ovelle. Nainen koputti siihen, ja astui sitten sisään. Jane seurasi häntä, mutta sitten hän seisahtui järkytyksestä.

Huoneessa seisoi Alec, mutta hän ei näyttänyt enää ollenkaan samalta kuin ennen. Hänen kasvonsa olivat täysin muuttuneet. Iho oli todella kalpea, ja hän näytti erittäin kauniilta, aivan kuin enkeliltä. Yhtäkään arpeä ei näkynyt, yhtäkään virhettä ei ollut. Ainostaan kirkkaanpunaiset silmät, jotka tuijottivat Janea.

"Alec?" Jane henkäsi.

Alec katsoi siskoaan järkyttyneenä. Hän oli aivan erilaisen näköinen kuin ennen. Kasvot olivat kyllä samat, mutta silti aivan erilaiset. Jane näytti epäinhimillisen kauniilta. Hänellä ei ollut ainuttakaan haavaa ja ruhjetta kalpeissa kasvoissaan. Mutta suurin muutos oli, että hänen ennen kirkkaansiniset silmänsä hehkuivat punaisina.

Alec syöksähti kohti siskoaan, ja veti tämän halaukseen. Jane kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hautasi kasvonsa hänen rintaansa. He pysyivät siinä hetken, sanomatta sanaakaan. He olivat niin onnellisia toistensä näkemisestä.

"Jane, sinä näytät niin erilaiselta", Alec sanoi.

Jane katsoi ensimmäisen kerran itseään. Hänen kätensä olivat luonnottoman valkoiset, ja niissä ei näkynyt mitään merkkiä auringosta. Iho tuntui kovalta. Näyttiköhän hänen kasvonsakin tältä?

"Olkaa rauhassa, lapseni", mies nimeltä Aro sanoi. "Me olemme Volturit, ja me pelastimme teidät kuolemalta."

"Mitä te teitte meille?" Jane tiukkasi.

"Te olette nyt vampyyreja. Kuten me."

Jane ja Alec tuijottivat miestä. He olivat kuulleet paljon vampyyreista. Ne olivat julmia, vertaimeviä olentoja. Niitä pelättiin yhtä paljon kuin noitiakin. Ja nyt he olivat muka sellaisia.

"Vampyyreja?" Alec kysyi epäuskoisena.

"Niin, me olemme vampyyreja, ja nyt tekin olette. Saatte elää ikuisesti, olette yli-inhimillisen vahvoja ja nopeita, eikä kukaan ihminen voi estää teitä. Ja juotte tietysti verta. Eikö olekin mukavaa?" Aro sanoi iloisesti. Kun hän sanoi 'verta', poltteleva tunne Janen ja Alecin kurkussa paheni. He järkyttyivät tajutessaan, että he janosivat verta. Se juuri sai heidän janoisiksi, eikä mikään muu tyydyttäisi sitä.

"Miksi te pelastitte juuri meidät?" Jane kysyi.

"Teissä on paljon ainesta. Näin sen heti, kun tulimme kylään. Päätin pelastaa teidät, sillä emmehän sallisi moisen kykyjen haaskauksen tapahtuvan. Enkö olekin oikeassa, jos sanon, että pystytte tekemään jotain mitä ette pysty selittämään?" Aro sanoi.

Jane ja Alec vilkaisivat toisiaan, ja Aro läimäytti kätensä iloisesti yhteen. "Mainiota! Näyttäkääpäs minulle, mitä voitte tehdä."

Hän käveli heidän luokseen, ja otti ensiksi Janen käden käteensä, ja piti siitä kiinni hetken. Sitten hän otti Alecin käden.

"Miten mahtavat kyvyt teillä onkaan!" hän huudahti iloisena. "Heidi, hae kaikki tänne. Haluan kertoa heille uusimmista löydöistämme."

Heidi nyökkäisi, ja lähti. Hetken kuluttua ainakin kaksikymmentä vampyyria tuli huoneeseen, ja he kaikki silmäilivät Janea ja Alecia varautuneina.

"Tässä ovat Jane ja Alec", Aro sanoi. "He ovat kaartimme uusimmat jäsenet, ja haluan että heitä kohdellaan hyvin. Sillä he ovat hyvin voimakkaita. Heistä tulee olemaan paljon apua meille."

"Aro, mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?" valkotukkainen vampyyri sihahti.

"Caius, näissä lapsissa on enemmän potentiaalia kuin olen nähnyt vuosiin. Heidän kykynsä ovat suurenmoiset", Aro sanoi. Caius näytti nyrpeältä, mutta ei sanonut mitään.

Aro kääntyi Janen ja Alecin puoleen. "Haluatteko liittyä meihin? Meidän kanssamme teistä voi tulla mahtavia, ja teidän ei tarvitse enää koskaan kumarrella kenellekään."

Jane ja Alec miettivät. Heillä ei ollut muutakaan paikkaa minne mennä, ja nämä vampyyrit vaikuttivat mukavilta. Voisivathan he pysyä ainakin jonkin aikaa.

Alec nyökkäsi, ja Aro hymyili leveästi. Hän napsautti sormiaan, ja eräs vampyyri astui sisään retuuttaen ihmistä. Jane ja Alec eivät aluksi tunnistaneet häntä, mutta sitten he tajusivat. Se oli James.

Molempien kurkkua poltteli. Jano oli sietämätön, ja tarve sammuttaa se oli suunnaton. He eivät voineet hallita enää itseään, vaan syöksähtivät Jamesin luo, ja upottivat hampaansa häneen. Kesti vain hetken kun he joivat hänet tyhjiin. Aro napsautti uudelleen sormiaan, ja tällä kertaa sisään tuli ainakin kaksikymmentä ihmistä. Jane ja Alec hyökkäsivät, ja sammuttivat janonsa. Pian lattialla lojui kuolleita ruumita, ja Janen ja Alecin vaatteet olivat aivan veressä. Aro hymyili tyytyväisenä.

"Tervetuloa Voltureihin, lapseni."

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (5.luku ilmestynyt 15.12)
Kirjoitti: Annoy - 19.12.2010 20:23:20

Öö, kertokaa nyt joku mitä mieltä olette. Vai oliko tää niin kauhea?

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (5.luku ilmestynyt 15.12)
Kirjoitti: VampireHeart - 20.12.2010 12:00:43

Tämä oli NIIIIN ihana. Jotenkin tän pystyis kuvitteleen, että tää löytyis kirjoistakin. Eli aivan mahtavaa...

Jaa rakentava? Lensi jonnekin kauas pois.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (5.luku ilmestynyt 15.12)
Kirjoitti: Annoy - 22.12.2010 14:19:10

A/N: No niin, tähän tää nyt loppuu. Täytyy kyllä sanoa että olen ihan ylpeä itestäni kuin sain ensimmäisen ficcini kokonaan valmiiksi. Kiitti kaikille jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan, ne merkitsi mulle paljon.

Epilogi

Vuosi Janen ja Alecin muuttumisen jälkeen

Oli aivan tavallinen päivä kylässä. Torilla käytiin kauppaa, peltoja viljeltiin, ihmiset liikuskelivat kylässä. Oikein tavallinen ja leppoisa päivä. Noitakaksoset olivat pelkkä ikävä muisto vain. Kun punasilmäiset demonit olivat tulleet, ja noidat olivat kadonneet, kyläläiset olivat olleet todella peloissaan, että he tulisivat takaisin kostamaan. Mutta he eivät tulleet, ja ihmiset ajattelivat että he olivat sittenkin kuolleet. Elämä palautui normaaliksi.

Ihmiset olivat kukin omissa askareissaan, kun kaukana tiellä näkyi kaksi hahmoa, joilla oli mustat viitat päällä. Heidän kasvojaan ei näkynyt, sillä heillä oli huput. Kyläläiset lopettivat tekemisensä, sillä he olivat uteliaita. Keitä nuo hahmot olivat?

Hahmot tulivat lähemmäksi. Heidän kasvojaan ei edelleenkään näkynyt, sillä heillä oli huput päässä. Ihmiset kokoontuivat heidän uteliaina heidän ympärilleen.

Kyläpäällikkö astui esiin. "Tervetuloa kyläämme, muukalaiset. Keitä olette?"

Hahmot katsoivat tosiaan, ja ottivat huput pois. Kyläläiset kohahtivat.

Huppujen alta paljastui noitakaksoset, Jane ja Alec. He näyttivät nyt paljon enemmän noidilta kuin aikaisemmin. Heidän ihonsa hohti kalpeana, ja heidän piirteensä olivat liian täydelliset ollakseen ihmisen. Mutta kamalinta olivat heidän silmänsä, punaiset kuin veri. Ihmiset peruuttivat kauhuissaan kauemmas. Noidat olivatkin elossa, ja nyt he olivat tulleet kostamaan heille.

"Onpas mukava nähdä teitä", Alec sanoi ja hymyili enkelimäisesti. "Oli oikein ikävä."

Hänen vieressään oleva Jane naurahti. "Pitihän meidän tulla tervehtimään kun satuimme tulemaan lähelle."

"Kauemmaksi, noidat!" pastori huusi ja heristi Raamattua. Alle sekunnissa Alec oli hänen edessään, ja hän repäisi Raamatun kahtia.

"Enpä usko", Alec virnisti kammottavasti. Pastori kalpeni, ja peruutti hädissään kauemmaksi. Mutta Alec nappasi hänen kädestään kiinni lujalla otteella, ja hän retuutti pastorin sinne missä Jane seisoi.

"Tässä näette miten teille jokaiselle tulee käymään", Alec sanoi.

Jane tarttui kiinni pastorin niskasta, ja väänsi. Kuului kuvottava rusahdus, ja pastori kaatui kuolleena pölyiseen maahaan. Jane potkaisi hänen ruumiinsa syrjään.

Kyläläisillä kesti hetki tajuta mitä oli tapahtunut. Kun he tajusivat, kaikki alkoivat juosta paniikissa karkuun. Mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Jane ja Alec tappoivat heidät kaikki. Yksikään ihminen ei jäänyt eloon, ja koko kylä painui maan tasalle. Jane ja Alec nauroivat riemusta, kun ihmiset kuolivat yksi kerrallaan. He olivat saaneet kostonsa.

Kun kaikki olivat kuolleet, Jane ja Alec eivät vaivautuneet edes hävittämään ruumiitä. Jääköön sellaisiksi.

"Tule, Alec", Jane sanoi hymyillen ja otti veljensä kädestä kiinni. Sitten he pyrähtivät juoksuun ja jättivät entisen elämänsä lopullisesti taakseen. He olivat nyt Voltureita. Ihmiset eivät voisi heille mitään.

***

Ennen pitkää kylään saapui muita ihmisiä. He löysivät kaikki kyläläiset kuolleina, ja jokainen rakennus oli maan tasalla. Kukaan ei tiennyt mitä oli tapahtunut. Ihmiset pelästyivät, ja asia kantautui kauas. Mikä voisi aiheuttaa sellaisen tuhon?

Tapaus ei koskaan ratkennut, eikä kyläläisten oudolle kuolemalle keksitty syytä. Maan hovikin sai tietää asiasta, ja he halusivat pitää sen salassa, sillä jos muutkin ihmiset kuulisivat, he pelästyisivät. Mutta lähikylät tiesivät, että kylässä oli ollut kuulemma noitia, ja he alkoivat levittää sanaa, että tuho oli noitien tekosia. Kukaan ei unohtanut tapausta, ja siitä tuli paikallinen kansantarina. Janen ja Alecin tarina jäi elämään.

***

Vuodet kuluivat. Jane ja Alec päättivät jäädä Voltureihin, ja he oppivat käyttämään kykyjään kunnolla. Alec pystyi sulkemaan kaikki aistit, ja Jane pystyi aiheuttamaan suunnatonta kipua. Heistä tuli vahvoja ja pelättyjä, ja he olivat kaartin arvostetuimmat jäsenet. Itseasiassa he olivat arvojärjestyksessä heti Aron, Caiuksen ja Marcuksen takana. Kukaan ei voinut uhmata Voltureja, kun he olivat kaartissa.

Jane ja Alec muuttuivat. Heistä tuli kovia ja kylmiä, eikä kukaan ollut niin typerä että olisi uhmannut heitä. He olivat nyt vampyyreja. Ihmiselämä oli pelkkä surkea muisto, eikä se merkinnyt enää mitään. Tai niin he uskottelivat itselleen.

Jane alkoi pitää kyvystään. Se sai hänet tuntemaan itsensä voimakkaaksi. Kun hän oli vihainen, hän kidutti huvikseen vankeja. Hän tiesi, että kaikki pelkäsivät häntä, ja hän käytti sitä hyväkseen. Jane oli Aron ehdoton suosikki, ja hän sai tahtonsa aina läpi.

Alecista tuli hiljainen ja laskelmoiva. Hän piti itsestään matalaa profiilia, mutta häntä pelättiin silti yhtä paljon kuin Janea, sillä Janen sentään huomasi, kun suunnaton kipu iski yhtäkkiä, mutta kun Alec käytti voimiaan, kukaan ei huomannut ikinä mitään ennen kuin aistit sumenivat. Hänellä ei ollut kaartissa ystäviä, sillä hän ei halunnut avata itseään muille kuin Janelle. Kukaan ei saisi tietää hänen heikkouksiaan.

Vaikka he olivatkin vahvoja ja pelättyjä, he eivät aina olleet onnellisia

Aro oli erittäin ylpeä noitakaksosistaan. Heti alusta alkaen hän oli tiennyt että noista kahdesta tulisi jotain suurta, ja hän ei ollut erehtynyt. Kun he olivat kaartissa, Volturit hallitsivat kaikkia vampyyreja. Kukaa ei mahtanut  heille mitään. Kaksoset olivat hyvin tottelevaisia, he eivät koskaan kyseenalaistaneet käskyjä. Toki Aro oli käskenyt Chelsean lujittaa heidän siteitään Voltureihin, tietenkin heidän tietämättään. Toisaalta Aro oli myös peloissaan. Mitä jos he päättäisivät lähteä? Sitten Volturit olisivat paljon heikompia. Ei, Aro ei antaisi heidän lähteä. Mutta miksi he edes haluaisivat lähteä? Voltureiden luona he saivat kaiken.

***

"Jane, oletko koskaan miettynyt miksi me olemme täällä?" Alec kysyi Janelta yhtäkkiä. Jane nosti katseensa paperistaan, ja katsoi Alecia kummastuneena.

"En. Miksi olisin?"

He olivat Alecin huoneessa. Alec luki kirjaa, ja Jane piirteli. He olivat usein jomman kumman huoneessa, sillä jos he olivat yhteisissä tiloissa, tunnelma muuttui yleensä aina hiukan vaivautuneeksi. Eivätkä he nauttineet toisten seurasta. Toki he tulivat kaikkien kanssa toimeen, mutta mieluiten he olivat kaksistaan.

"Mieti nyt, Jane. Pitäähän olla joku syy", Alec intti.

"Meillähän on syy. Me olemme täällä siksi, että voimme palvella Voltureita. Sitä paitsi, mehän olemme onnellisia täällä, emmekö olekin?" Jane sanoi.

Alec huokaisi. "Niinpä niin. Aina pitää palvella jotakuta."

"Alec!" Jane torui. "Me olemme onnekkaita että saamme olla täällä."

"Ainoa syy, miksi olemme täällä, on se, että meistä on hyötyä. Muuten olisimme luultavasti kuolleita", Alec sanoi katkerasti. Jane ei sanonut mitään, mutta hän näytti hieman epäröivältä.

"Alec?" hän sanoi hetken kuluttua.

"Niin?"

"Muistatko sinä vielä.. äidin?"

Alec käänsi katseensa pois. Hän ei halunnut puhua ihmiselämästään, se sai hänet tuntemaan itsensä haavoittuvaksi ja heikoksi. Mutta aina silloin tällöin hän ajatteli äitiänsä. Hän halusi unohtaa, muttei voinut.

Jane katsoi veljeään. Hänkin ajatteli äitiä aina joskus, mutta toisin kuin Alec, hän halusi muistaa. Alecin lisäksi äiti oli ollut ainoa onnellinen asia hänen elämässään.

"Kyllä", Alec myönsi vastahakoisesti.

"Minäkin", Jane sanoi ja nojasi veljensä olkapäähään. Siitä oli pitkä aika kun he olivat olleet näin. He olivat onnistuneet kovettamaan itsensä, mutta se ei silti muuttanut sitä, mitä he sisimmissään olivat. Eivät kaksi pelättyä, vahvaa Volturia, vaan poika ja tyttö, jotka eivät tienneet mitä tehdä ikuisella elämällään.

Jane ja Alec. Kaikkien pelkäämät Volturit, noitakaksoset. Aron kalleimmat aarteet. Mutta olivatko he onnellisia siitä mitä he olivat? Sitä kukaan ei tiennyt, eivät edes he itse. Oliko heidän ikuisella elämällään mitään tarkoitusta?

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Epilogi ilmestynyt 22.12)
Kirjoitti: COLORRBLIND - 23.12.2010 11:43:29

Ei tätä olisi saanut lopettaa! Tämä on sitä mitä tahdomme kuulla noista sisältä viattomista kaksosista.

Lainaus

Heistä tuli kovia ja kylmiä, eikä kukaan ollut niin typerä että olisi uhmannut heitä.

Tuo lause sai mut tahtomaan enemmän, ettei tämä olisi Epilogi...

Kiitos ♥

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Epilogi ilmestynyt 22.12)
Kirjoitti: Classick - 23.12.2010 15:32:23

Yritän tehdä tähän romaanikommentin, koska mielestäni tässä on aivan liian vähän varsinkin rakentavia kommentteja. Kirjoitan kommenttia aina siinä vaiheessa, kun olen lukenut uuden luvun.

Prologi oli mielenkiintoinen ja kuvasi mielestäni sijoittuvaa aikaa hyvin. Mielenkiintoinen idea tuo "Pahoilasen kaksoset". Mistäköhän tuollaijnen uskomus oli lähtenyt. MAry vaikutti sympaattiselta hahmolata, äidiltä, joka yritti suojella lapsiaan kaikelta pahalta. Loppupuolella prologi alkoi muuttaua tarinankerronnan tapaiseksi. En tarkoita, että se olisi paha asia. Oikeastaan se sopi jotenkin tunnelmaan ja tapahtumiin jättäen osan asioista lukijan itsensä kuvittelemiksi.

Lainaus käyttäjältä: Annoy - 21.11.2010 16:50:34

Mutta sitten, erään päivän jälkeen, alkoi tapahtua. Paljon asioita tapahtui, eikä yksikään niistä ollut hyvä. Sen jälkeen onnelliset ja helpot ajat olivat pelkkä muisto vain. Jäljellä oli vain pimeät ja onnettomat ajat, ja onnelliseksi niitä ei enää saatu. Ei enää ikinä, ei kaiken sen jälkeen.
Kaikki alkoi kahden lapsen erilaisuudesta, ja siihen se päättyikin. Mutta kaikkea muuta kuin hyvällä tavalla.
Kenellekään.

Loppu jätti ilmaan jotenkin karmivan ja pahaenteisen tunnelman, joka lupasi kauheuksia ja milenkiintoa. Se osaltaan tuki tuota tarinankerronta-fiilistä. Loistava lopetus kaiken kaikkiaan.

Ensimmäinen luku alkoi suoraan asiasta. Tarinankerronta oli vaihtunut vakavaan sävyyn. Kuvailu oli tarkkaa ja kekseliästä. Molemmat olivat niin säälittäviä ja kärsineitä, että mietin, kuinka joku voi tehdä heille pahaa. Alecin huoli Janesta oli koskettavaa ja jos ei paremmin tietäisi, luulisi häntä isoveljeksi. Varsinkin purolla Jane vaikutti aivan pieneltä tytöltä, kun hän turvautui Aleciin. Hassua sinänsä, koska kirjoissa Jane on aina vaikuttanut voimakkaammalta hahmolta. Ehkä muuttumisen ja vuosien varrella voimasuhteet ovat muuttuneet.
Paluumatkalla kotiin tunnelma muuttui kepeämmäksi ja hiukan kiusoittelevaksi. Siitä huomasi heidän välisensä siteen. Kotona kaikki hauskuus oli taas tiessään ja paluu arkeen ja rutiiniin odotti.
Kaiken kaikkiaan ensimmäinen luku antoi hyvän kuvan Alecin ja Janen normaalista elämästä.

Lainaus käyttäjältä: Annoy - 01.12.2010 15:02:50

Sitä mukaa kun he etenivät, taloja alkoi ilmestyä lisää ja ihmisten määrä kasvoi. Kun he kävelivät tiellä, ihmiset väistivät heitä tien toiseen laitaan. Monet katsoivat heitä vihaisesti, ja jotkut jopa sylkäisivät heitä kohti. Jane näytti siltä kuin olisi voinut lyödä jotakuta, mutta Alec pudisti päätään ja veti Janen takaisin paikalleen. He eivät tarvitsisi lisää ongelmia.

Toisen luvun alussa Jane vaikuttaa taas omalta itseltään. Olet onnistunut hyvin kuvaamaan heitä niin, että heillä on tavallaan kaksi puolta; se jonka muut ihmisetnäkevät ja se, jonka he näyttävät vain toisilleen. Muutenkin alussa on hienoa kuvailua ihmisten ennakkoluuloisuudesta ja kylmyydestä.
Kun lapset tulevat kauppaan ja nainen puhuu heille, he eivät usko sitä todeksi. Kerrankin joku on mukava ja kiltti ja haluaa auttaa. Jotenkin säälin Janea ja Alecia, vaikken ole ennen pitänyt heistä ollenkaan. Olet hyvin kuvannut lapsien avuttomuutta ja uskonnon merkitystä kyläläisille.
Lopussa oli taas kaiken "toivon" mustertava lausahdus, joka ilmaisi, että pahempaa on luvassa.

Kolmannessa alkaa jo tapahtua. Alicecin kyvyn "aktivoituminen" antoi vinkkejä tulevasta. Mietin paljon, miksi kyky alkoi toimia juuri sillä hetkellä. Johtuiko se siitä, että Alecoli ahdistunut vai oliko se vain satunnainen hetki ja koitui Janen harmiksi. Siitä olen varma, ettei se tahallista ollut. Myös Janen kyky "aktivoitui" ja hän kyllä käytti sitä pahaan, vaikka se oli itsesuojelua.
Vihdoin tässä luvussa kaksoset alkoivat taistella toistensa puolesta. Eiväthän kukaan ikuisesti voi kestää sellaista kohtelua ja hakkaamista. Kuvasit jälleen hyvin heidän tuskaansa ja kärsimystään.

Neljännen luvun kohta, kun Alec löysi Maryn korun, oli mielestäni liikuttava. Tekstin sävy tuki tarinaa ja muistoa ja kohta oli muutenkin hyvin kaunis. Koko luku oli muutenkin todella hyvin kirjoitettu ja tunteita oli kuvailtu mahtavasti. Kaiken lisäksi jätit aivan kamalaan kohtaan :( Onneksi tämä on valmis teksti ja voin lukea heti seuraavan luvun.

Viimeisessä luvussa tunnelma oli taas synkkä. Ainoastaan sellin kylähullu antoi pientä valoa. Mielestäni se sopi hyvin tilanteeseen. Surullista oli, että ainut henkilö, joka oli ollut heille kiltti, jätti heidät. Se nainen kääntyi pois. Hyvin surullista.

Lainaus käyttäjältä: Annoy - 15.12.2010 19:48:50

"Me tulemme aina olemaan yhdessä, Jane. Edes kuolema ei voi erottaa meitä. Minä tiedän sen", Alec sanoi.

Niin kaunis kohta <3
Muuttuminen oli kerrottu ja kuvailtu onnistuneesti. Volturit olivat täysin omia itsejään. Aro sellainen keräilijä ym. Kaikenkaikkiaan viimeinen luku oli hyvin onnistunut ja tunteikas.

Epilogi oli loistava! Kaikki se kosto ja viha tuntui luontevalta jatkolta muille tapahtumille. Kaikki oli jotenkin niin... Hienosti kuvailtua. Ja tuo miten Aro käytti heitä esineinä eikä olisi antanut lähteä tuki hyvin kirjan tapahtumia. Loppu oli kaikista paras. Se kertoi, etteivät he olleetkaan kovia ja kylmiä ja että he muistivat äitinsä. Aww.

Tämä oli mielenkiintoinen fic, joka kertoi Alecin ja Janen ihmiselämästä hienosti. kaikki yksityiskohdat ja kuvailu oli taydellistä. Harvoin törmää tällaisiin ficceihin. Harmi, että tästä tuli näin kökkö kommentti... Kiitos tästä, kiitos paljon!

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Epilogi ilmestynyt 22.12)
Kirjoitti: Annoy - 23.12.2010 19:39:08

Classick// Kiitti tosi tosi paljon kommentista. On niin kiva tietää mitä ihmiset ajattelee tästä, ja mulle tuli tosi hyvä mieli sun kommentista. Kiva että tykkäsit. Mul oli tätä ficciä kirjoittaessa vähän epävarma fiilis, ja en ollut varma että kehtaisinko edes julkaista tätä. Mutta julkaisin tän kuitenkiin, ja yllätyin siitä että ihmiset tykkäs tästä.

Kiitos kaikkille jotka jaksoivat lukea mun ficin ja jopa kommentoida. Se, että omaa ficciä luetaan ja kommentoidaan, piristää aina kirjoittajan päivää.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Epilogi ilmestynyt 22.12)
Kirjoitti: Tuhisija - 29.12.2010 15:34:15

Huomasin tämän alkuviikosta ja lukaisinpas nyt loppuun.  Oli erittäin mukavaa, että joku päätti kirjoittaa Alecin ja Janen tarinan ja vieläpä suomeksi!  Oli mukavaa, kun kerroit epilogissa heidän vanhemmistaa ja lasten syntymästä ja siitä pelosta, joka syntyi, kun kaikki kuulivat Maryn synnyttäneen kaksoset.  Loistavasti syntyi jo valmiiksi epävarmuutta, pelkoa ja inhoa kaksosten ympärille, ja se sitten syveni vain lukujen myötä.  Ihanaa.

Alecin suojelevuus siskoaan kohtaan oli suloinen ja mielestäni pojalle sopiva piirre.  Olihan Jane sentään ainoa, johon hän saattoi luottaa äidin lisäksi, koska isä löi ja satutti heitä kumpaakin (se oli muuten hyvä, etteivät molemmat vanhemmat suojelleet lapsiaan.  Itse olen aina miettinyt, että menneisyydessä lasten molemmat vanhemmat rakastivat ja suojelivat heitä, kunnes nämä vietiin heiltä, mutta toit eteeni uuden näkökulman).   Luvun neljä lopussa Alecin välittävyys oikein kiteytyy, kun hän käskee siskoaan lähtemään yrittäessään pelastaa edes tämän.  Se kohta jotenkin herkisti minua, näin koko kohtauksen päässäni ja voi että. 

Lainaus

Kyyneleet tulvivat Janen silmiin, kun hän kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan metsään. Alec katsoi hänen peräänsä, ja kyyneleet valuivat hänenkin poskillaan

Hyvä lopetus luvulle, koukuttava ja surullinen.

Viidennen luvun alku oli myös ihana, kun Jane pakeni ja muisteli muistoa perhosesta, se oli kaunis ja suloinen ja vähän pehmensi luvun synkkyyttä, kuten myös vankilan hullu, hihittelevä Giorgio (aww, ihana hassu hullu mies ;D  Loistava keksintö tähän ficciin).  Ja miun mielestä muodonmuutos kohdissa onnistuit.   Hyvää, sujuvaa kuvailua, tikari sanan käytöstä tykkäsin ja

Lainaus

Janen sydän kiihtyi kiihtymistään. Kunnes se yhtäkkiä pysähtyi.

tämä pieni pätkä oli hyvä päättäjä Janen muutokselle. 

Oli myös mukavaa, kun kerroit epilogissa Janen ja Alecin elämästä vampyyreina ja siitä, kuinka heistä oli tullut kylmiä ja kuinka he eivät pelastumisestaan huolimatta olleet aina onnellisia.  Lopussa Alecin pohdinta siitä, miksi he olivat siellä oli kyllä sopiva siihen.  Eiväthän he valinneet kohtaloaan, heidät muutettiin, ja Aro kovasti halusi heidän jäävän.  Ja kun he jäivät, Aro oli tyytyväinen, mutta olivatko he?  Hyvä kysymys.  Oliko se, mitä he halusivat?  Ken tietää.

Ja lopetus oli kokonaisuudessaan yksinkertaisen hyvä ja alun ja lopun yhteen sitova kaksosten muistellessa äitiään.  Ja Classick sanoikin sen, mitä aioin sanoa

Lainaus käyttäjältä: Classick - 23.12.2010 15:32:23

Ja tuo miten Aro käytti heitä esineinä eikä olisi antanut lähteä tuki hyvin kirjan tapahtumia. Loppu oli kaikista paras. Se kertoi, etteivät he olleetkaan kovia ja kylmiä ja että he muistivat äitinsä. Aww

Samaa mieltä olen :D

Kiitos tästä ficistä, josta pidin paljon.  Teksti oli sujuvaa, kuvailu sujuvaa, olit kuvaillut hyvin ja tämä oli mielenkiintoinen tarina Alecin ja Janen elämästä.  Kiitos :D

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Epilogi ilmestynyt 22.12)
Kirjoitti: Feliicia - 03.01.2011 21:03:58

En yleensä lue Twilight ficcejä, varsinkaan jatkoficcejä. Mutta nimi sai mut kiinnostumaan. Olen kyllä kaikki kirjat lukenut, mutta en ole muuten perehtynyt Twilightiin.

  Alku/Prologi oli lupaava. Se, että heitä hyljeksettiin jo heidän elämänsä alkutaipaleella, oli hyvä veto. Mylläri vaikutti alussa ihan mukavalta, mutta osoittautui myöhemmin aika kauheaksi ihmiseksi. Ei mitenkään pahalla. Sitten varsinaisiin lukuihin.

 Ihme, että Alec ja Jane selviytyivät kaikista niistä vuosista ja kestivät sen kaiken halveksunnan ja pilkan mitä heihin kohdistautui. Minua jäi mietityttämään, että miten kukaan kyläläisistä ei tajunnut, että varmasti Noitakaksoiset olivat asialla, jos heidän liikkeestään varastettiin ruokaa.

 Kiva, kun kerroit tosiaan niiden elämästä, miten kurjaa niillä oli. Alec on ihana. Uka se nainen oli joka antoi niille ruokaa? Hän vaikutti kivalta.

 Aron kommentti vikassa luvussa oli mahtava. ’Eikö olekin mukavaa?’ Siirtymiskohta oli hiukan tönkkö, mutta ei se minua ainakaan haitannut. Kauheaa, kun Janelle ja Alecille tuotiin ihmisiä ja ne tappoivat ne ihmiset. Hui, pelottavaa.
 Pidän kirjoitustyylistäsi. Se on hiukan erilainen kuin olen tottunut. Hyvää vaihtelua tylsistyneelle.

 Epilogissa minä oikeasti säikähdin kun Jane ja Alec tuolla tavalla teurasti koko kylän. Miten osaat kirjoittaa noin pelottavasti???  Mitä Jane ja Alec oikeastaan tekivät Voltureissa? Tuskin kukaan keksii tuohon järkevää syytä. Ei siihen tarvitakaan. Jätit tekstissä mukavasti aukkoja, jotka lukija voi päätellä itse. Pidin todella paljon, kiitos.

HarryPotterFan4Ever

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Epilogi ilmestynyt 22.12)
Kirjoitti: miiru_97 - 18.01.2011 17:13:21

Olen huomannut tämän kerran aikaisemmin, mutta en alkanut lukemaan. Harmi..... :)
Mahtavaa kerronta, kieliopillisesti hyvää ( ei kirjoitusvirheitä) ym. ym...

Olenkin välillä miettinyt, miten Alec ja Jane liittyivät Voltureihin.... Varsinkin Janesta olen saanut vain murhanhimoisen ja julman mielikuva, kuvan että hän nauttii saadessaan kiduttaa ihmisiä.... Mutta tässä sympatiapisteet menivät kyllä kaksosille. Kamalan surullinen tarina, en tajua, luulisi että James sentään rakastaisi lapsiaan, ovathan he Maryn lapsia.... Ihanaa, että he Epilogissa osoittivat tunteensa, että ei tule mielikuvaa, että he olisivat tunteettomia.... Äh, en meinaa keksiä mitä vielä kirjottaisin....
Hitsi, että en lukenut tätä aikaisemmin, vaikka ficin nimi oli hyvä, en silti jaksanut jostain syystä alkaa lukemaan....  :(
Mut joo... ;D

Ihme, että on EKA ficcisi, muistutat siinä mielessä yhtä toista kirjoittajaa, hänen ensimmäinen ficcinsä oli myös mahtava!  ;) :D

Lainaus

Huppujen alta paljastui noitakaksoset, Jane ja Alec. He näyttivät nyt paljon enemmän noidilta kuin aikaisemmin. Heidän ihonsa hohti kalpeana, ja heidän piirteensä olivat liian täydelliset ollakseen ihmisen. Mutta kamalinta olivat heidän silmänsä, punaiset kuin veri. Ihmiset peruuttivat kauhuissaan kauemmas. Noidat olivatkin elossa, ja nyt he olivat tulleet kostamaan heille.

"Onpas mukava nähdä teitä", Alec sanoi ja hymyili enkelimäisesti. "Oli oikein ikävä."

Hänen vieressään oleva Jane naurahti. "Pitihän meidän tulla tervehtimään kun satuimme tulemaan lähelle."

"Kauemmaksi, noidat!" pastori huusi ja heristi Raamattua. Alle sekunnissa Alec oli hänen edessään, ja hän repäisi Raamatun kahtia.

"Enpä usko", Alec virnisti kammottavasti. Pastori kalpeni, ja peruutti hädissään kauemmaksi. Mutta Alec nappasi hänen kädestään kiinni lujalla otteella, ja hän retuutti pastorin sinne missä Jane seisoi.

"Tässä näette miten teille jokaiselle tulee käymään", Alec sanoi.

Jane tarttui kiinni pastorin niskasta, ja väänsi. Kuului kuvottava rusahdus, ja pastori kaatui kuolleena pölyiseen maahaan. Jane potkaisi hänen ruumiinsa syrjään.

Tämä jakaa mielipiteeni.... toisaalta odotin, että he tulisivat kostamaan, ja toivoin sitä, mutta silti....  :D
Muutenkin ihmettelin sitä, että:

Lainaus

. Ja juotte tietysti verta. Eikö olekin mukavaa?" Aro sanoi iloisesti. Kun hän sanoi 'verta', poltteleva tunne Janen ja Alecin kurkussa paheni. He järkyttyivät tajutessaan, että he janosivat verta. Se juuri sai heidän janoisiksi, eikä mikään muu tyydyttäisi sitä.

he eivät miettineet, onko moraalisesti oikein murhata ihmisiä sammuttaakseen janonsa....
Toisaalta, kun ihmiset olivat kohdelleet heitä kuin olivat, en ihmettele, ettei heitä hetkauta tappaa ainakaan joitakin... mutta silti!  :D En tarkoita, että se on epäuskottavaa, mutta....  :D Älä käsitä väärin..
Ja toi aron "eikö olekin mukavaa" oli jostain syystä todella huvittavaa...  :D 

Mutta joo, kertakaikkiaan, mahtava ficci!

miiru_97   *taputtaa käsiään innostuneena*  ;) :D ;D :)

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Epilogi ilmestynyt 22.12)
Kirjoitti: Annoy - 18.01.2011 21:26:44

miiru_97 // Kiitti kommentista ja kiva että jaksoit lukea. Noista parista lainaamastasi kohdasta täytyy sanoa, että kai mä ajattelin että Jane ja Alec katkeroituisivat kaiken kokemansa jälkeen ja eivät enää välittäisi vaikka tappaisivatkin ihmisiä. He olivat kuitenkin kokeneet kaikenlaista pahaa lyhyen elämänsä aikana, ja roviolla polttaminen oli vähän niin kuin se viimeinen pisara. Ja tässähän on myös se, että kun Aro pelasti heidät ja muutti heidät vampyyreiksi, he alkoivat nähdä Aron jonkin sortin "jumalana" ja tottelivat häntä aluksi sokeasti, ja heistä tuli hänen sätkynukkejaan. Mitä tahansa Aro sanoi tai tekikään, he tottelivat. Tai no, ainakin Jane, mutta Alec on se hiukan itsenäisempi. Ja kun Aro on kertonut koko ajan että ihmisten tappaminen on heidän luontonsa mukaista ja vahvat voittavat heikot, he eivät välttämättä ajatelleet että se olisi mitenkään väärin. Vampyyrina oleminen sai heidät tuntemaan itsensä voittamattomiksi, ja ihmisillä ei ollut enää mitään väliä.

Täytyy ymmärtää se, että Aro oli heille heti alusta asti se roolimalli, ja he luottivat häneen. Hän pelasti heidät kuolemalta, ja antoi heille uuden elämän. Jollekin muulle vampyyrina oleminen voisi olla melkeinpä kirous, mutta koska Janen ja Alecin ihmiselämä ei ollut mitään kovin hohdokasta, Aro oli heidän pelastuksensa. 

Mutta sitä he eivät tienneet, että Aro oli itseasiassa vakoillut heitä alusta asti. Hän oli huomannut sattumalta heissä piilevän potentiaalin, ja kun hän oli saanut vielä varmistuksen että heillä tulisi olemaan voimakkaita kykyjä, hän alkoi pitää heitä silmällä. Hän aikoi muutta heidät heti kun he olisivat tarpeeksi vanhoja, mutta kun Janea ja Alecia oltiin polttamassa elävältä, hänen oli pakko muuttaa teidät. Eihän hän antaisi suurten kykyjen lipsua sormistaan.

Eli se koko Aron höpinä viidennessä luvussa oli pelkkää valetta. Hän tiesi että Janella ja Alecilla olisi kykyjä, mutta ei vain tiennyt mitä. Ja hän tiesi myös että he tulisivat liittymään Voltureihin, sillä hänellä oli Chelsea puolellaan. Hän ei kuitenkaan koskaan kertonut asiasta Janelle ja Alecille. Hän ajatteli että olisi parempi kun he eivät tietäisi, sillä se piti hänen asemansa korkeana heidän silmissään. Tuskinpa he olisivat kovin iloisia jos saisivat tietää että Aro oli vakoillut heitä koko ajan, kuitenkaan tekemättä mitään auttaakseen heitä. Aro ei halunnut ottaa sitä riskiä, joten hän käski Chelsean pitää heidät tiukasti sidoksissa Voltureihin.

Jane ja Alec eivät saaneet koskaan tietää mitä Aro oli tehnyt, joten heidän uskollisuutensa hänelle säilyi. Jane oli tiukemmin sidoksissa kuin Alec. Hän melkeinpä palvoi Aroa, sillä Aro oli hänelle kaikkea mitä James ei ollut koskaan ollut. Hän opetti Janea käyttämään voimaansa, opetti hänelle kaiken mahdollisen mitä Jane halusi tietää. Eli hän oli kuin isän korvike. Mutta Alec taas ei ollut niin luottavainen. Hän oli aina ollut se joka mietti asiat kunnolla ennen kuin teki mitään ja hän oli laskelmoiva.  Hän ei halunnut antaa Aron vallata häntä niin kuin Janea, vaan hän piti etäisyyttä itsensä ja muiden välissä. Tokin hänkin kunniotti Aroa suuresti, mutta siltikään hän ei halunnut olla sätkynukke, jolla ei ollut omaa tahtoa.

Kyllä heilläkin oli aina silloin tällöin epäilyksensä. Chelsean voima ei saa kuitenkaan ketään kokonaan sidotuksi johonkin toiseen. Mutta koska he kunnioittavat Aroa ja pitävät asemastaan, he antavat olla.

Joo, puhuin itseni pussiin varmaan miljoona kertaa. Tää on varmaan tosi sekava teksti ja mä kuulostan tosi puolustelevalta. Sori että tuli tämmönen romaani, mutta tuntu siltä että pitäis selventää asioita. Mä oon jälkikäteen huomannu monta kohtaa jotka olisin voinut tehdä paljon paremminkin, ja ne häiritsee mua. Ja tää saattaa selittää jotain epäselviksi jääneitä asioita. En ole kuitenkaan mikään hirveän hyvä kirjoittaja, joten tönkköjä kohtia tulee harmillisen usein.

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Valmis!)
Kirjoitti: miiru_97 - 20.01.2011 16:26:32

 :D Joo ei mitään hätää, toi selvensi aika paljon.  :)
Hmm... en ala nyt kirjottaa mitään romaanin pituista kommausta, joten jätän tämän tähän.
Hyvä ficci, kuten aikaisemmin sanoin.
 :D
miiru_97

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Valmis!)
Kirjoitti: Scaramouche - 27.01.2011 14:47:39

Joo, mä luin tän myös, mutta tuskin onnistun tekemään tästä mitään miljoonakommenttia, kuten aika monet tällä... :D

Eli näin ensiksi mun on sanottava, että Jane ja Alec on ehkä koko kirjasarjan kiinnostavimmat henkilöt. Heistä ei kerrota juuri mitään, mutta heidän kysyistään paljonkin, ja jotenkin se saa lukijan haluamaan kuulla heidän koko tarinansa. Ja tässähän se vastaus sitten olikin, kiitos sinulle siitä.

Mä tykkäsin tosta ideasta että niitä pidettäisiin paholaisen kaksosina yms, koska niinhän se entisaikaan oli. Kaikki vähänkin epätavallinen tunnettiin noituutena ja näin. Se sai tarinaan aidon kuvan, joka säilyi koko Janen ja Alecin tarinan loppuun. Myös se, ettei kaksosten isäkään välittänyt lapsista, oli yllättävä ja kuitenkin niin ajankohtaa katsoen luonnollinen huomio, että se oli kaikessa surullisuudessaankin hienoa.

Mieltä jäi kuitenkin kaivertamaan se (tai sitten en vain lukenut tarpeeksi huolella, köh köh) että kuka se nainen siellä kylässä oikein oli joka niitä sitten loppujen lopuksi auttoi? Mä oletan että se oli joku Voltureiden kätyri, mutta oliko se vampyyri vai ihan vaan ihminen?

Joo, tässä kommenttini siitä, kuinka luin ja tykkäsin. ;)

Otsikko: Vs: Noitakaksosten tarina (Valmis!)
Kirjoitti: Annoy - 27.01.2011 15:04:23

Salla // Se nainen oli siis ihan tavallinen ihminen, ja ei edes Voltureiden kätyri. :'D Hän vain sattui säälimään Janea ja Alecia ihan muuten vaan, ja antoi heille ruokaa.