Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: Arte - 06.10.2010 01:05:29
-
Nimi: Kylmän syyspäivän lapaset
Kirjoittaja: Arte
Beta: Stargazer (varsinkin helsinkiläisen puhetavan suhteen)
Päähenkilöt: Mirra ja Kaisa
Ikäraja: S
Tyyli: draama
Yhteenveto: Bussipysäkillä on jäätävän kylmä.
Osallistuu: Vuodenajat, murrehaaste (Koillismaa, Pohjois-Pohjanmaan murre)
A/N Teki tuossa jossain vaiheessa elokuuta kauheasti mieli kirjoittaa, mutta tuntui siltä, ettei mikään onnistu. Kaikki kuulosti ja näytti aivan idiootilta, mutta siitä huolimatta sain aloitettua tämän tekstin. Tuossa pari päivää sitten selasin tekstikansiotani ja aloitettu tekstinpätkä sattui silmään. Tuli sitten kirjoitettua samalta istumalta loppuun ja seuraavana päivänä istuttua halkomassa hiuksia helsinkiläisen puhetavan takia. Onneksi Star toimi tulkkina ja auttoi muuttamaan yleiskielen paremmin helsinkiläisen nuoren suuhun sopivaksi. Kaisan murre on omaa murrettani eli olen Koillismaalta kotoisin, missä puhutaan Pohjois-Pohjanmaan (Pohojois-Pohojammaan) murretta. Oli erittäin hauskaa väännellä ja käännellä sanoja ja lauseita ja puhella itsekseni, jotta sain kaiken kirjoitettua oikein.
Tästä tuli sellainen kuin toivoinkin: kahden erilaisen tytön tapaaminen sattumanvaraisessa paikassa, ilmassa jotain sähköistävää ja kummaa. Toivottavasti tekin pidätte!
Kylmän syyspäivän lapaset
Oli kovin tuulista. Puut huojuivat ja niiden lehdet havisivat harvinaisen voimakkaasti. Ihan kuin varjokuvatkin olisivat hieman liikahdelleet, oikoneet jäykkiä ja hitaasti toimivia jäseniään. Helsingin tavanomainen kevyt kesätuulahdus oli saavuttanut syksyiset elementtinsä ja tuonut mukanaan kolean kosteuden, joka sai ihmiset kietomaan takkinsa paremmin ympärilleen ja suojaamaan korvansa huppuihin ja päähineisiin. Kauloihin kiedottiin paksut kaulaliinat ja käsiä tungettiin syvälle taskujen uumeniin.
Bussipysäkillä istui tyttö, jonka ruskeat hiukset piiskoivat tämän kasvoja punaisen villapipon alta. Selkä kyyryssä ja pää hartioiden takana tämä koetti suojautua navakilta puuskilta, lämpimän näköinen kaulahuivi ja tikkitakki tuntuivat olevan varsin hyvä valinta sääolosuhteisiin. Bussikatos ei tuonut suojaa, se kun sattui sijaitsemaan suoraan merelle päin ja puhuri kävi ankarasti vasten kasvoja.
Pysäkkiä lähestyi toinen kyyryselkäinen hahmo. Pitkä hame liehui tuulessa mutta toisin kuin pysäkillä jo istuvalla tytöllä, Mirralla, tämä oli letittänyt pitkät tummat hiuksensa paksuksi letiksi selkäänsä roikkumaan, kulki kaula paljaana ja kädet kylmästä kankeina ilman hansikkaita.
Tyttö lähestyi ja Mirra vilkaisi tulijaa silmäkulmastaan. Vilkaisi toisenkin kerran, kun näky oli niin huomiota herättävä: hame luonnonruskea ja takki myrkynvihreää, lannetta hakkasi hapsulaukku. Hän seurasi tytön askelia, kun tämä taivalsi tienvierusta pysäkkiä kohti ja asettui lopulta istumaan Mirran viereen.
”Hei”, tämä sanoi yskäisten keveästi. ”Eikö ookki aika kamala sää?”
Mirra vastasi tervehdykseen ja totesi olevansa samaa mieltä, uskalsi jatkaakin. ”Eikö sul oo kylmä ilman kaulahuivii ja hanskoi?”
Tyttö, Kaisa, oli hetken hiljaa pohtiva ilme kasvoillaan. Hänen siniset huulensa tärisivät hieman ja kuin huomaamattaan hän nosti kätensä huulilleen ja puhalsi niihin. Mirra ei enää odottanut vastausta, vaan riisui lapasensa ja tarjosi niitä tytölle. Tämä tuijotti kulahtaneenvioletteja käsineitä hetken aikaa hämmentyneenä ennen kuin tarttui niihin arasti ja loi Mirralle pienen, kiitollisen hymyn.
”Kiitti, kyl mulla aika kylymä o.”
”Lämmin pukeutumine on iha jees juttu.”
Kaisa naurahti. ”Joo, niin kae se varmaan o. En vaan jotenki tajunnu et täällois näen kylymä.”
”Sitä sattuu.” Mirra työnsi kätensä nopeasti takkinsa taskuihin vedettyään ensin kaulusta vielä aavistuksen verran ylemmäs. Piru vie että piti olla jäätävää! Ei lokakuussa nyt vielä olisi tarvinnut olla näin koleaa, talveahan varten sellaiset yleensä säästettiin.
Tytöt istuivat jonkin aikaa hiljaa, tuuli huusi voimalauluaan ja ryöpytti kaikkea, minkä vain sai liikkumaan. Läheisestä koivusta sinkoutui vanha tuulenpesä ilmaan ja lensi muutaman metrin päähän emostaan. Se kieri pitkin asvalttia ja törmäsi puskaan. Maata peitti kirjava vaahteranlehtimatto, koivut olivat vasta muuttamassa väriään. Silmä lepäsi syksyisissä väreissä.
Tietä pitkin rämisteli vanha Volvo, jonka moottori yski ja jyrisi. Sen kuski tööttäsi ohi ajaessaan muutaman kerran ja Kaisa heilutti sille virnistäen kättään. Mirra jäi tuijottamaan tyttöä, tämän varmaa olemusta ja tietoista itsenäisyyttä. Tuuli nostatti Kaisan hametta tuon tuosta ja Mirraa hymyilytti hieman, kun tyttö värähti viiman syleillessä sukkahousujen peittämiä sääriään. Näytti niin kylmältä!
Kaisa käänsi päätään ja kohtasi Mirran silmät. He tuijottivat toisiaan muutaman sekunnin turhan pitkään, kunnes Mirra käänsi päänsä nopeasti toisaalle ja sätti itseään mielessään. Eihän sitä nyt vieraita ihmisiä noin kiinteästi kuulu tapittaa, ei sellainen ole soveliasta, ei vaikka toinen kuinka olisi jännittävän näköinen.
Mirrasta tuntui hieman kiusalliselta, kun Kaisa ei kääntynytkään tuijottamaan eteensä, vaan antoi silmiensä edelleen levätä Mirrassa. Mitähän tuo nyt tuossakin?
”Et sääkään kyllä siltä näytä et sulla kauheen lämmin ois.” Ääni oli yllättävää kyllä kujeileva.
Mirra nosti hieman kulmakarvojaan ja naurahti epäuskoisena. ”Jos et oo sattunu huomaan niin tääl on kylmä. Ihan sama mitä vetää päälle, tuuli tuntuu silti selkärangas asti.”
”Kyllä sää vaan musta aika lämpimältä näytät.”
Mitä hittoa se höpötti? Varovainen vilkaisu Kaisan suuntaan totta tosiaan osoitti tämän hymyilevän veikeästi. Kuka edes hymyilee veikeästi? Eihän sellaista nyt. Mutta joka tapauksessa Mirraakin hieman hymyilytti – Kaisan murre oli hauskan kuuloista eikä tytön käyttämästä äänensävystä voinut olla pitämättä.
”No, se on kiva jos näytän”, Mirra sanoi, ”ehkä se tunne saavuttaa joskus hermostoniki. Inhottavaa tällaine keli.”
”No ohan se joo vähä. Mutta eipä tuolle mittään maha, ja ei tää musta nyt niin kauheen kylymä oo. On tuota pahempaaki koettu.”
”Sä taidat olla jostai pohjosest? Siel varmaan on kylmempää ku tääl”, Mirra uteli.
”Sieltähä mää. Taitaa kuuluu aika hyvin puhheesta, mutta mitäpä tuosta. Ja joo tosiaa, tällaset kelit on meillä jo syyskuun alakupuolella. Kohta tullee jo ensimmäiset lumetki, ku puolivälliin lokakuuta päästään.” Mirra katseli näennäisen välinpitämättömänä eteensä samalla, kun koetti nähdä silmäkulmastaan Kaisan ilmeitä. Tämä oli sulkenut silmänsä ja hymyili vasten tuulta. Hymyili!
”Ookko nää muute minnepäe menossa?” Kaisa kysyi yhtäkkiä. Mirra kurtisti kummastuneena kulmiaan, tyhmäkö se oli?
”Öö, eihän täst mee ku yksi linja?” hän totesi.
”Ai katos, en hokannu. No minne se linja sitte on menossa?” tuli reipas vastaus.
Mirra katsoi Kaisaa eikä oikein tiennyt, olisiko huvittunut vai tuntisiko myötätuntoa tätä hupsua tyttöä kohtaan, joka ei tuntunut tietävän, minne oli itsekään menossa.
”No Hertsikkaan tää menee. Kai sä nyt sen tiesit, ku kerran istut oottamas sitä dösää?”
Kaisa nauroi, nauroi ihan oikeasti ja iloisesti ja raikkaasti. Ei se sopinut siihen kylmään syyspäivään, tai ei sen kuulunut sopia, mutta jostain syystä Mirra kuitenkin jäi kuuntelemaan sitä naurua ja imi siitä energiaa.
”No en kae mää ny pohojosen tyttönä mittään tiiä, mihi nää linjat on menossa ja mihi ei. Ja emmää tässä mittään bussia oota, kuha vaan sattuin kävelemmään ohi ja istahin sun seuraks, ku näytit kyyristelevän tässä kylmissäs ihan yksinään. Kävis sitä vähemmästäki sääliksi.”
Kaisa hämmensi Mirraa. ”Ai no, okei...”, hän sai vastattua ja tunsi itsensä kovin tyhmäksi ja pieneksi ja kaupunkilaiseksi tämän vieraan tytön vierellä, joka osasi puhua outoa murretta ja tulla juttelemaan ventovieraille ihmisille bussipysäkillä, jolla tämä ei itse tehnyt mitään.
”No minne sä sit oot menos?” hän jatkoi.
Kaisa kohautti olkiaan. ”Kuha tässä käppäilen ympäriisä. Mun eno assuu tuossa parin kilsan päässä ja lähin sen luota mihin nokka osotti, ja tänne näemmä sitte päädyin. Kae mää tätä tietä vaan etteenpäen kulen, kuha joku mutka tullee ja kääntää suunnan.”
”Ai, no, öö, sepä hienoa”, Mirra onki sanoja suustaan ja heitti ne tuulen vietäväksi. Tuntui yhtäkkiä ihmeellisen hölmöltä istua bussipysäkillään aikeena nousta bussiin ja ajaa sillä määränpäähänsä. Läpinäkyvä muovipussi oli pysähtynyt Kaisan jalan viereen ja tämä noukki sen ylös ja työnsi roskikseen. Monikaan helsinkiläinen ei olisi sellaista viitsinyt tehdä, roskaisuuteen tottui niin helposti.
Muutama auto suhahti taas ohi hiljaisella tiellä. Mirran katse kiinnittyi suoran päässä häämöttävään mutkaan ja sieltä juuri esiin kääntyvään linja-autoon. Sen ajovalot suurenivat tasaista tahtia, ja Mirra nousi ylös heilauttaakseen sille kättä pysähtymisen merkiksi. Sitten hän kääntyi katsomaan Kaisaa, joka edelleen istui tiiviisti penkillään.
”Dösä tulee”, hän sanoi melko tarpeettomasti.
”Niihän tuo näyttää tulevan”, Kaisa vastasi. Nousi ylös.
Bussin jarrut kirahtelivat sen hiljentäessä vauhtia ja kaartaessa pysäkille. Mirra tuijotti sen etuvaloja, nosti jalkaansa jo liikkeelle lähteäkseen, kun tunsi käden olallaan.
”Oli kiva tavata.”
”Joo, niin oli.”
”Mukavaa matkaa.”
”Samoin. Moikka.”
”Moi.”
Bussin ovet avautuivat ja lämpöisyys syleili Mirraa hänen astuessa sisään. Heilautettuaan matkakorttia lukulaitteen edessä hän käveli tyhjän bussin takaosaan ja asettui istumaan. Kaisa tuijotti häntä vain muutaman metrin päästä, lasin takaa, ja nosti kättään. Mirra hymyili pienesti ja vilkutti.
Kuului sihahdus ovien sulkeutuessa, ja bussin moottori hyrähti lähtiessään taas taivaltamaan eteenpäin. Mirran pää kääntyi seuraamaan Kaisaa ja lopulta hän istui nurinpäin jatkaen hymyilemistä ja ujoa vilkutustaan. Vasta käännettyään kasvot menosuuntaan päin hän tajusi, että hänen lapasensa olivat jääneet Kaisan käsiin.
-
tää oli hauska idea ja toi muure juttu kans sopi tähän. meinas vaaan välillä mennä sekasin kumpi oli kumpi.