Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Ewelyn - 27.07.2010 21:59:22
-
Nimi: Varjo
Kirjoittaja: Ewelyn, eli minä.
Fandom: Twilight
Paritus: Niitä on monia ja ne vaihtuu varmaan aika lailla, joten en sanokaan mitään varmaa vielä.
Tyylilaji: Päätelkää itse, mutta varmaan ainakin draamaa ja huumoria.
Ikäraja: Eiköhän se maksimissaan K-11ole.
Vastuuvapautus: Kaikki minkä tunnistatte Stephenie Meyrille, on hänen, loput minun.
Varoitukset: Saattaa spoilata joitakin osia. Lisäksi kiroiluakin saattaa olla tiedossa.
Yhteenveto: Edwardin ja Bellan välillä on kärhämää, koska kumpikaan ei osaa tunnistaa toistensa tunteita. Loput kaikki menee sekaisin, mikään ei ole enää varmaa, ja kaikkien menneisyydestä alkaa paljastua jotain hämärää...
A/N: Laitan ensiksi trailerin tähän, jotta tiedän kannattaako tätä edes jatkaa ja näin. :D Prologi alkaa olla myös valmis, mutta haluan nähdä ensin teidän mielipiteen trailerista. Tack.<3
Ensin kaikki ovat täysin vakuuttuneita....
"Mikään ei ole niin varmaa kuin rakkaus!"
"Jaaha, ja näin alkaa Emmettin seksivalistus."
....Bella & Edward....
"En tekisi sinulle koskaan pahaa, Bella."
"Luotan sinuun."
....Jasper & Alice....
"Rakas keijukaiseni."
"Soturini."
....Emmett & Rosalie....
"Tuo paitahan on aivan rypyllään!"
"No ilmankos olo on kuin metsän peikolla."
....Ja jopa Carlisle & Esme....
"Miten päivä meni?"
"Hei, kulta."'
....Mutta kaikki menee ihan pieleen.....
"Helvetin luuseri."
"Et ole koskaan edes rakastanut minua."
...Alusta asti....
"Että sillä lailla."
.....Tapahtuu myös katoamisia......
"Ei!"
"Missä hän on?"
.....Ja vyyhti on sekaisin.....
"Ai menee vai?"
"HELVETTI!!!!"
.....Saako tämä kaiken ennalleen.....
"En tiedä...."
.....Ewelyn teille tarjoaa....
"Ihmisenverta?"
"Hyi helvetti, ei kyllä."
....Varjo....
"Eihän täällä näe mitään!"
A/N2: Että sillä lailla.
-
Kuulostaa hyvältä! Tykkään kamalasti näistä ficeistä joissa peruspareilla menee ficin aikana suhteet rikki ja vielä enemmän tykkään siitä, kun uusia pareja muodostuu samojen henkilöiden kesken :3 Paljoa en ole sulta ficcejä lukenut, mutta traileri ainakin vakuutti sen verran hyvin, että erittäinerittäin mahdollisesti jään lukijaksi ♥
Paritus: Niitä on monia ja ne vaihtuu varmaan aika lailla, joten en sanokaan mitään varmaa vielä.
Uskaltaako toivoa Emmett/Bellaa edes hiukan? :3
En osaa koskaan keksiä trailereista kovin rönsyileviä kommentteja, mutta jatkoa toivoilen kuten ehkä jo tuli selväksi : D
-
Tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta.
Traileri sai todellakin vangittua mielenkiintoni ja täällä on siis yksi varma lukija (:
"Jaaha, ja näin alkaa Emmettin seksivalistus."
O-ou. (;
Prologi kehiin pian ! :-*
ps. Ja minä puolestani toivoisin Jasper/Bellaa. (;
~ a.
-
Mielenkiintoinen traileri tosiaan.
Olen ikuinen normiparitusten kannattaja, mutta sekaparitkin ovat välillä kyllä jotain niin ihanaa.. :D
....Ja jopa Carlisle & Esme....
"Miten päivä meni?"
"Hei, kulta."'
Mun on jotenkin tosi vaikea kuvitella tälle parille pienimpiäkään ongelmia. En mä vaan sitten tiiä, jotenkin Esmeä ja Carlislea on kumpaakin hyvin vaikea kuvitella oikein vihaisena, saatikka että nuo negatiiviset tunteet sitten kohdistuisivat heillä toisiinsa. Tätäkin jään siis mielenkiinnolla "odottamaan." Ei kai tässä nyt sentään voi riitaa toivoa? ;)
Paritus: Niitä on monia ja ne vaihtuu varmaan aika lailla, joten en sanokaan mitään varmaa vielä.
Uskaltaako toivoa Emmett/Bellaa edes hiukan? :3
ps. Ja minä puolestani toivoisin Jasper/Bellaa. (;
Heei, miksi mä jotenkin toivon näitä molempia? n_n
Traileria jään odottelemaan ja yritän pysyä aktiivisena lukijana ja kommentoijana, vaikka kesälomalla useimpien ficcien seurailu vähän jäänyt..
-
Fell, yritän ainakin tehdä parhaani ficin suhteen. :D Kiitos kommentistasi.
aurore, prologin pitäisi ilmestyä ihan lähiaikoina, kunhan saan paranneltua sitä lukemiskelpoiseen kuntoon. ;) Kiitos sinullekin kommentistasi.<3
Vanamo, no kieltämättä itsellänikin on hieman vaikea kuvitella heitä riitoihin, mutta tällä kertaa olen aivan varma, että saan heidän välilleen... No se siitä sitten, en halua paljastaa yhtään mitään vielä näin alussa. ;D Kiitoksia kun kommentoit.
Ja yhteisesti vielä niistä parituksista, että en mene paljastamaan niistä vielä yhtään mitään, mutta ne selviävät kyllä pätkittäin. Prologista voi tehdä omat tulkintansa.
Kiitos vielä kerran kaikille ilahduttavista kommenteista!<33
~Ewe♥
-
A/N: Sainkin sen jo näin nopeasti viimeisteltyä, joten en aikonut pitkittää sitä enää yhtään. ;) Mitä sitä suotta valmista piilottelemaan arkistoissani. Joka tapauksessa tässä se nyt olisi. Lyhyt on, mutta yrittäkää kestää. :D
~*~
Prologi
Kun sinä katsoit minua pimeydestä rakastavasti, tiesin, että kaikki voisi kääntyä vielä hyväksi. Luotin rakkauteesi hetkeäkään epäröimättä, en vastustellut edes silloin, kun joskus painoit kylmät huulesi rajusti omiani vasten. En edes silloin, kun uhkasit tappaa minut, jota et kuitenkaan koskaan tehnyt, rakkaus oli liian läpitunkevaa.
Rakastin sormiasi, jotka leikkivät vartalollani omistavasti, keinuen siinä hellivästi, ja niin sinä kerroit minulle, että olen sinun, mikään muu ei voi meitä erottaa.
Se silmiesi tumma kipinä sai sydämeni sykkimään aivan liian tiuhaan tahtiin, sinusta oikein huomasi, miten nälkä leimusi silmissäsi.
Outoahan se oli, himoitsit minua kuin kauneintakin jumalatarta, mutta silti olin silmissäsi joskus mehevä paisti, jota koira odottaa enemmän kuin mitään muuta. Jopa enemmän kuin äänetöntä rakkautta.
Vartalosi keinuvat liikkeet, paljastetut hampaasi, varoittivat minua vaarasta. Minun piti pelätä, jota en tehnyt kuitenkaan, vaan luotin sinuun täysin kun painauduin sinua vasten olematonta turvaa hakien.
Olinhan aina ollut luonasi, rakastanut sinua.
Mutta silti sinä saatoit minut pimeyteen hampaat välähtäen pimeydessä, huuliltasi purkautuessa äänetön anteeksipyyntö. Kuulin sinun vakuuttavan, että tämä on yhteisen tulevaisuuden vuoksi.
Minä uskoin sinua, luotin sinuun, en voinut olla vihainen.
Olin vain onnellinen, kun et hössöttänyt, tunsin itseni halutuksi.
Mutta silti jonkun kirkas ääni tunkeutui pimeyteeni, enkä ollut enää varma mistään.
~*~
-
Ooh, hei mä oon kyllä nyt oikeesti ihan sanaton! :o No okei, koitan silti kommentoida.. (x
Prologi oli tosi lyhyt, niin kuin itse sanoitkin, mutta se ei kyllä ainakaan minua haitannut.
Lyhyydestä huolimatta loppu ei ollut tönkkö, niin kuin joskus lyhyissä prologeissa.
Teksti oli tosi kaunista ja sujuvaa, se ei paljastanut ficistä tavallaan mitään, mutta tavallaan se kuitenkin kertoi aika paljon.
Hyvä, kun et kertonut kenen näkökulmasta teksti oli tai ketä hän ajatteli, jokainen saa itse arvailla henkilöt. ;)
Outoahan se oli, himoitsit minua kuin kauneintakin jumalatarta, mutta silti olin silmissäsi joskus mehevä paisti, jota koira odottaa enemmän kuin mitään muuta. Jopa enemmän kuin äänetöntä rakkautta.
Tämä oli kyllä niin ihana, ja samalla pikkusen haikea, lause, että oli pakko lainata tähän.
Anteeksi tynkä kommentti, en vaan saa kyllä nyt yhtään järkevää sanaa suustani ulos.
Ei tässä voi muuta kuin jäädä anelemaan jatkoa.
-
Oi voi voi! Olipa tosiaan liikuttava ja kaunis prologi. Muutenkin toi idea ja sekaparit kuulostaa tosi hyvältä. Minä kun pidän siitä kun pakkaa sotketaan ;) Jäänpä odottelee jatkoa :)
-
Vanamo, kiitti kommentista, sait mut ihan punastumaan. :D Ääh, en mä tiiä, miten mun pitäs sua kiittää kunnolla, mutta kiitos oikeesti tositosipaljon.<3
kaalinkerä, kiitoksia sinulle älyttömästi.<3
~*~
A/N: Ensimmäinen luku valmiina, kun eilen iski ihan hirvee inspiraatio. :D Tääkään ei kyllä oo mikään hirveä romaani (Wordissa kun kirjotin, tais tulla pikkasen yli kaks sivua), mutta ajattelin laittaa ensimmäisiks luvuiks kaikista pareista onnellisia hetkiä ja sitä rataa. :D Sit siitä päästäänkin jo vähän jännittävimpiin osioihin... ;)
~*~
Luku 1. Alice & Jasper ~ Onneen mahtuu ukkospilvikin
Rakastan sinun nauruasi kun juokset metsässä saalista etsien. Rakastan sitä, kun tulet välillä luokseni, painat minut syliisi ja kuiskailet lupauksia rakkaudesta ajasta ikuisuuteen.
”Alice, tiedäthän miten valaisit elämäni”, sinä kuiskaat vakavasti korvaani, upotat kasvosi kaulaani vasten.
”Ja sinä et voi tietää miten onnellinen olen, kun sain juuri sinut”, kuiskaan takaisin kuollut sydämeni pakahtuen onnesta. Mieleni tekee itkeä, mutta tietenkään se ei onnistu, ei ole onnistunut vuosikymmeniin.
Tartut minua kädestä, johdattelet eteenpäin nauraen kuin pikkupoika jännittävän aarteen löytäessään. Suusi on ilkikurisessa virneessä kun kiepahdat taakseni, kiedot käsivartesi vyötäröni ympärille ja heität minut maahan selälleen.
”Olemme metsästämässä”, muistutan hymyillen lempeästi ja katseeni kiinnittyy sinun tummiin, melkein mustiin silmiisi.
Et vastaa mitään, mutta katseesi kertoo, että mikään ei taatusti ole tärkeämpää kuin minä.
”Pikkuinen keijukaiseni”, huokaat ja käperryt viereeni hymyillen suloisesti.
”Soturini.”
Puut varjostavat meitä, tunnemme olevamme metsän ainoita asukkaita, jotka asuvat hämyisessä luolassa eläimen lihaa paistaen.
Olemme yksin, luonnon rauhaa rikkoo vain linnun hiljainen sirkutus ja satunnaiset eläimen hajut.
Vastaan häneen hymyynsä pienesti kikattaen ja kierähdän hänen päälleen piilottaen kasvoni tiukasti tämän kullanhehkuiseen kiharapehkoon.
Sinä kohotat kätesi, hyväilet hiljaa hiuksiani, liu’utat kättäsi hiljaa aina selkääni asti, jonne pysähdyt ja jäät lepäämään.
Minä kohotan kasvoni ja painelen pieniä suudelmia poskellesi ja korvasi juureen.
”Rakastan sinua niin”, kuiskaat ja nostat minut seisomaan. Silmänräpäyksessä huomaan olevani sylissäsi, keinuttelet minua kuin pientä vauvaa.
Painan pääni olkaasi vasten vakuuttuneena siitä, että maailmassa ei voi olla mitään ihanampaa kuin rakkaus.
Muistan vielä epäröivän katseesi alkuaikoinamme, kun et tiennyt miten suhtautua minuun. Muistan parin vampyyrin joukon ensimmäisellä metsästysretkellämme, sen kun he yrittivät tappaa minut, mutta sinä pelastit minut. Muistan myös oman järkyttyneen katseeni huomattuani arpesi ensimmäisen kerran. Mutta ennen kaikkea muistan meidän ensisuudelmamme Italian matkalla, kun suutelit minua haluavasti keskiyön kuutamon alla.
”Mitä mietit?” Kuiskaat, kun huomaat minussa ailahtelevat tunteet, jotka heittelevät laidasta laitaan.
”Meidän yhteisiä hetkiämme”, kerron sinulle ja painan suukon otsaasi.
Hymyilet sitä samaa epäröivää, mutta kohteliasta, hymyä kun tapasimme.
”Anteeksi, neiti, mutta mitä niistä? Mikä pääsee ensimmäiselle sijalle?”
”En osaa sanoa…”
”Joku vain”, kuiskaat niin lempeästi, että kaikki ajatukseni unohtuvat.
”Ensisuudelmamme Italiassa”, vastaan lopulta, vaikka huomaankin ilmeestäsi, että osasit arvata sen etukäteen.
Välillemme tulee hiljaisuus, jonka aikana suljen silmäni, ja jolloin tajuan tehneeni virheen. En ole koskaan yrittänyt pakosti nähdä tulevaisuuteen, kun olen ollut kanssasi, mutta nyt teen sen ja saan katua.
Tummiin viittoihin pukeutuvat vampyyrit seisoivat Italian kivikkoisilla kaduilla verenpunaiset silmät kiiluen. He kiduttivat vampyyria, jonka silmät olivat uhmakkaat ja päättäväiset. Ja verenpunaiset.
”Alice!” Ravistelet minut hereille hieman huolestuneena kasvojeni jähmettyneestä ilmeestä.
”An-anteeksi”, änkytän sinulle ja jatkan samaan hengenvetoon. ”Volturit… Kiduttavat jotakuta.”
”Tunnistatko hänet?” Jatkat lempeästi, painostamatta.
”En, en ole koskaan nähnytkään häntä, vaikkakin näin vain hänen silmänsä”, kerron sinulle rauhallisesti. ”Mutta vampyyri hän on.”
”Meidän on kerrottava muille.”
”Metsästysretki… Emme ole pitkään aikaan”, yritän kertoa sinulle, mutta olet jo juoksemassa taloa kohti minä sinun sylissäsi.
Pyrähdät talon ovesta suoraan sisälle, pysähtyen vain avaamaan oven yhden kädellä, ja jatkat suoraan keittiöön.
Muut kääntävät katseensa heti meihin, Bella mukaan lukien, jonka kulmat ovat kurtussa.
”Alicella on asiaa”, tokaiset ja lasket minut lattialle.
Nyökkään hennosti hymyillen, nojaudun ovenpieleen katse valppaana. Sinä tulet taakseni ja kiedot käsivartesi vyötäröni ympärille ja olen aivan varma, että olet turhautunut yhteisen hetkemme keskeytyksestä.
Kerron heille saman kuin äsken kerroin sinullekin ja vaikenen päästyäni loppuun. Kerrottavaa ei ollut paljon, mutta silti kaipasin vastauksia.
”Tunteeko joku siis kidutettavan?” Kysyn pitkän hiljaisuuden jälkeen ja painaudun sinua vasten huomaamattomasti.
Yksi kerrallaan katseeni lipuu perheeni yli, joiden silmät kertovat, etteivät he tunne häntä. Katseeni pysähtyy Bellaan, joka näyttää epäröivän vastauksessaan aivan liian pitkään. Hän huomaa tuijotukseni, punastuu, ja kääntää katseensa sivuun.
Lopulta vastaus tulee, hentona kuiskauksena. ”Tunnen.”
Kaikkien päät kääntyvät häneen järkyttyneinä, jopa Emmettin.
”Bella, mitä?” Edward kuiskaa rakkaansa korvaan epäuskoisena.
Minun katseestani kuvastuu lähinnä pelkoa ja huolta, koska en voi millään uskoa, että miten Bella olisi voinut olla tekemisissä punasilmäisen vampyyrin kanssa.
”Kuka hän on?” Kysyn lempeästi, mutta ääneni särähtelee pahaenteisesti. Sinä tiukennat otetta ympärilläni.
Bella pudistaa päätään ja lähtee huoneesta kyyneleet valuen silmäkulmista. Hän pysähtyy kohdalleni hetkeksi, mutta jatkaa sitten matkaa sanomatta sanaakaan.
Huoneeseen vaipuu tyrmistynyt hiljaisuus, jonka sinä rikot vetäen minut keittiöstä pois. Suljet oven ja käännyt katsomaan minua sanattomasti. ”Miten Bella voisi tietää? Eihän hän voi… Hän on ihminen”, kuiskaat tyrmistyneenä.
Katson sinua silmät täynnä kysymyksiä. ”Kun tietäisin”, vastaan lyhyesti ja etsin Bellaa vaistomaisesti katseellani. Ei häntä tietenkään näy, hän on varmastikin lähtenyt jonnekin kävelylle.
”Volturit… Bella on nähnyt heidät vain kerran elämässään”, sanot ja kohautat olkiasi mietteliäänä.
”Niin, se tässä mietityttääkin”, mutisen epäröivänä. ”Tiedämme, että he haluavat Bellan vampyyriksi mahdollisimman pian, mutta…”
”Ei tässä siitä voi olla kyse. Se tuntematon ei näyttänyt kuuluvan Volturien lähipiiriin”, selität minulle sen ilmiömäisen tosiasian.
”Eikä se tuntematon näkemäni perusteella haluakaan kuulua heihin. Minusta hän toimii aika itsenäisesti, vaikka nyt hän taitaakin olla Volturien alaisena.”
Nyökkäät, pureskelet huultasi. ”Tässä on jotain outoa.”
Nyt vasta huomaan Bellan tulleen takaisin, en ollut huomannut häntä aiemmin, koska olin niin syventynyt keskusteluun. Hän katsoo meitä ilmeettömästi hetken ja kääntyy sitten takaisin, pamauttaen oven mennessään kiinni.
”En tajua… Onko Bella vihainen meille?” Kuiskaan ja räpäytän silmiäni hämmästyneenä.
”En tiedä, mutta jotain hän salaa.”
”Se on varmaa”, vakuutan ja kiedon käteni ympärillesi turvaa hakien. Painaudut minua vasten ja hukutat minut suudelmiin, joita olit näköjään pidätellyt koko päivän. Me kumpikaan emme välitä siitä, että Edward lukee melko varmasti ajatuksemme, välitän itse vain siitä että minulla on oma turvasatamani.
Mutta yhtäkaikki, meistä jokainen mietti tällä hetkellä varmasti Bellan salaisuutta, ja sitä miten sen saisi puristettua hänestä irti.
Nyt halusin vain olla rakkaani sylissä ja upota tämän rakkaudentunnustuksiin ja suudelmiin.
~*~
-
Ihana ensimmäinen luku <3
Vau, kirjoitat tooosi hyvin ja kuvailet suloisesti, minulla oli tyhmä hymy kasvoillani lukiessani tätä (:
Luku oli myös mielenkiintoinen; kuka onkaan tämä tuntematon vampyyri ?
No, olen täysin koukussa tähän, eli jatkoa siis pian tulemaan ! :-*
~ a.
-
Oih, suloista Alice/Jasperia.♥
Minua häiritsi aika paljon se, miten Alice puhui Jasperista välillä "sinä"- ja välillä "hän"-muodossa. En tietenkään tiedä, kirjoititko noin ihan tarkoituksella vai miten, mutta omaa lukemistani se sekoitti aika lailla. :D Tai sitten en vaan ymmärtänyt jotain jujua, hyvinkin mahdollista.
Rakastan sinun nauruasi kun juokset metsässä saalista etsien.
Hän tarttuu minua kädestä, johdattelee eteenpäin nauraen kuin pikkupoika jännittävän aarteen löytäessään.
Yleensä pääsen tekstiin hyvin sisälle, niin kuin pääsin tässäkin ficissä prologissa, mutta tämä jäi vähän etäiseksi.
Tiedä sitten, johtuuko se noista hänsinä-muotojen vaihteluista vai mistä.
Loppu oli kuitenkin mielenkiintoinen, mitäköhän Bella oikein salailee?
Ja kuka on vampyyri, josta Alice sain näyn?
Jatkoa jään taas odottelemaan. :-*
-
aurore, kiitos kommentistasi. :)
Vanamo, kiitos kun huomautit. ;D Vaikka tarkistinkin luvun ennen tänne laittoa neljä kertaa, niin enhän minä kirjoittajan silmillä mitään huomannut. Tarkoituksenani oli tosiaan pitää se "sinä" - muodossa, mutta näköjään onnistuin lipsahtelemaan joissakin kohdissa ihan huomaamattani. :D Korjaan nuo, koska ne alkoivat häiritä nyt minuakin.
Ja en tietenkään suostu kertomaan Bellan salaisuutta ja tuntematonta vampyyria, mutta sen voin sanoa, ettei se ole oma keksimäni. Ihan tuttu siis on. ;)
-
Oi, tämähän on ihana! Pidän kirjoitustyylistäsi, ja juoni vaikuttaa jo trailerin, prologin ja ensimmäisen luvun perusteella oikein lupaavalta. :) Jään ehdottomasti seuraamaan!
-
Beatrize, kiitos paljon kommentistasi. :)
~*~
A/N: Tänään onkin sitten tällainen spurttipäivä, mutta pakkohan se on kirjoittaa kun jotain ideanpoikasia syttyy. Mutta lupaan, ettei tänään tule enää kolmatta lukua. :D Tässä se toinen sitten olisi, josta selviääkin jo enemmän, mutta toinen salaisuus tulee tilalle;
~*~
Luku 2. Carlisle & Esme ~ Lääkärinä olo ei sittenkään ole aina niin ihanaa miltä tuntuu
Taas yksi päivä sairaalassa, jokaisen ihmisen nykiessä minua käsivarresta potilaan luota potilaan luo. Tokihan he tuntuvat tietävän, että olen Forksin paras lääkäri, taitavin ja kaikista varmin liikkeissäni.
Kuitenkin juuri tänään, kun en olisi millään jaksanut käydä pitkiä keskusteluja yhden potilaan kanssa, joku sairaanhoitaja tulee luokseni, pyytää minua tarkistuskäynnille uusimman potilaan, Cassandra Mullown, luokse.
Huokaan hiljaa mielessäni, seuraan sairaanhoitajaa sovittaen liikkeeni tämän tahtiin, pysähdyn yhdelle ovelle kun hänkin pysähtyy. Tämä viittoo minua astumaan sisään, antaa minulle epäröivän hymyn, ja poistuu kiireisin askelin.
Minä astun huoneeseen, hymyilen Cassandralle kohteliaasti, kävelen tämän luokse ja tarkistan tippapullot ja muut tarkistuskierrokseen kuuluvat asiat. Vasta sitten istahdan sängyn vieressä olevalle tuolille, ja kohdistan luottavaisen katseeni häneen.
Cassandra nuolaisee huuliaan, vilkaisee minua ujosti, ja vaipuu sitten hiljaisuuteen. En painosta häntä, istun vain, ja olen selaavinani hänen potilastietojaan, vaikka muistankin ne jo ulkoa.
Nuorella tytöllä on pahanlaatuinen aivokasvain, josta hän ei voi parantua koskaan. Hän näyttää kuitenkin vielä suhteellisen terveeltä ja eloisalta, orvokinsiniset silmät ovat kirkkaat ja valppaat, mahonkisen ruskeat ja kiharaiset hiukset tuuheat ja kiiltävät. Ne muistuttavat minua koko ajan Edwardista, tuo mieleeni sen hetken kun olin hänen vierellään ja epäröin halusinko hänestä seuralaista poistamaan yksinäisyyteni. En ehkä olisikaan muuttanut häntä samanlaiseksi kuin minä, ellei tämän äiti Elizabeth niin kovin olisi vaatinut minua tekemään parhaani poikansa hyväksi.
Nyt Cassandra herättää minut mietteistäni epävarmalla kuiskauksellaan.
”Tiedäthän sinä, mikä minulla on?”
Katson häntä kiinteästi ja nyökkään. ”Aivokasvain.”
”Tiedät varmaan myös sen, että en voi parantua siitä.”
Säpsähdän huomaamattani, tytön ei pitäisi tietää vielä siitä, mutta hän on näköjään kuunnellut salaa minun ja hoitajien keskustelua yöllä, kun hänen pitäisi nukkua. Siltikin hän on ollut hereillä ja kuunnellut meitä tarkkaavaisesti.
”Tiedän”, vastaan epäröiden ja taas minuun huokuu se sama tunne kuin Edwardin vuoteen vierellä. Pakottava tarve pelastaa tytön henki, sanoi tämä siihen mitä tahansa.
Välillemme lankeaa painostava hiljaisuus, joka kestää minusta todella kauan. Kun tyttö lopulta puhuu, en odota hänen sanovan juuri niitä sanoja, mitä pelkään kaikista eniten.
”Tiedän perheenne salaisuuden.”
Hymyilen hänelle mahdollisimman ystävällisesti, vaikka haluaisinkin paeta tästä huoneesta mahdollisimman pian.
”Te olette vampyyreja, vai mitä?” Hän kuiskaa hennosti, ääni ei epäröi missään kohdassa.
Nyökkään hitaasti, koska en halua salata sitä, ei se kuitenkaan auttaisi mitään.
”Olet oikeassa”, vahvistan ja mietin, mitä Cassandran kuuluisi tietää perheestämme.
”Ja teistä joillakin on myös erikoiskykyjä, eikö niin?” Hän jatkaa hymyillen ensimmäistä kertaa.
”Niin on”, vastaan, enkä voi peittää äänessäni olevaa pientä varovaisuutta. ”Kolmella meistä on.”
Cassandra sulkee silmänsä hetkeksi, avaa ne sitten uutta innokkuutta täynnä.
Keskeytän hänet kohottamalla kättäni. ”Mistä tiedät tämän kaiken?” Kysyn ystävällisesti ja hitaasti, vaikka mieleni olisikin tehnyt huutaa se ilmoille jo aikoja sitten. Koskaan ennen kärsivällisyyteni ei ole tuntunut olevan näin kovilla.
”Äitini tuntee joitakin vampyyreja, esimerkiksi juuri teidän perheenne, ja olen salaa kuunnellut häntä öisin kun hän kirjoittaa päiväkirjaansa päivän kokemuksiaan.” Katson häntä kummissani ja hän jatkaa; ”Hänellä on tapana puhua ääneen.”
”Entä isäsi?” Kysyn lempeästi. ”Tietääkö hän vampyyreista?”
”Ei, ei tiedä.”
”Miten äitisi sitten voi tietää vampyyreista?” Jatkan kysymystulvaani, mutta viestitän katseellani, ettei hänen ole pakko kertoa mitään.
”Veljeni tulee joskus käymään öisin, kun äitini ja minä valvomme, vaikkakaan ei äiti tiedä, että olen hereillä”, Cassandra pitää pienen tauon ja jatkaa. ”Luulen, että veljeni on vampyyri, koska hän liikkuu jotenkin liian nopeasti ja hänellä on punaiset silmät. Ja tiedän tarkalleen vampyyrien ominaisuuksista, kun äiti on puhunut niistäkin ääneen, ennen kuin hän on edes kertonut teistä.”
Rypistän kulmiani epäuskoisena. ”Mutta entä jos veljesi on paha?” Kysyn hellästi, Cassandra säpsähtää, mutta pudistaa sitten päätään. ”En tiedä”, hän vastaa epäröiden. ”Mutta ei hän koskaan ole ainakaan meille tehnyt pahaa. Kun hän tulee luokseni, hänen silmänsä on täysin kirkkaan punaiset.” Taas Cassandra epäröi, mutta jatkaa; ”Hän toivottaa minulle hyvää yötä ja lähtee.”
Pudistelen päätäni hitaasti, tässä tarinassa on aivan liikaa katkenneita kohtia.
”Etkö usko minua?” Tyttö kysyy ja hän näyttää siltä, että aikoo kohta itkeä.
Taputan häntä hellästi päälaelle. ”Uskon, mutta etkö sinä olekaan koko aikaa sairaalassa?”
Cassandra hymyilee hennosti ja huokaa. ”En ole, minun omaislääkärini käskee minut välillä kotiin, koska hänen mielestään kodin turva on parasta lääkettä tässä vaiheessa.”
”Niin tietenkin”, nyökyttelen hymyillen ja kysyn minua kalvavan kysymyksen. ”Keitä perheeseesi sitten kuuluu?”
Tyttö räpyttelee silmiään epäuskoisena siitä, etten ole kysynyt sitä aiemmin, vaan olen hypännyt siitä suoraan vakavimpiin asioihin.
”Äitini Erika Mullown, isäni Mattheas Biers ja isoveljeni Riley Biers.”
Katselen häntä uteliaasti ja rypistelen kulmiani ”Biers” nimelle. Se kuulostaa tutulta, mutta päätän ohittaa sen tällä kertaa.
”Äiti ei halua luopua tyttönimestään”, Cassandra selittää minulle hymyillen.
Naurahdan kevyesti ja kallistan päätäni. ”Mitä muuta sinä haluat tietää, vai oliko tämä tässä?”
Cassandra miettii hetken ja kääntää sitten katseensa minuun. ”Miksi sinulla on melkein kultaiset silmät kun Rileylla taas on punaiset?”
Hengähdän syvään ja välttelen hänen katsettaan. ”Eikö äitisi ole puhunut siitä?” Kysyn aikaa pelatakseni.
Cassandra pudistaa päätään hieman ja katsoo minua odottavasti.
”No tuota…” Sanon hänelle varovaisesti. ”Yleensä punasilmäiset ovat pahoja, he juovat elääkseen ihmisenverta, kun taas minunlaiseni juovat elääkseen eläimen verta.”
Tyttö nyökkää ja sulkee silmänsä tällä kertaa väsyneenä.
”Jos jätän sinut nukkumaan, tarvitset lepoa”, kuiskaan hänen korvaansa ja nousen seisomaan.
”Carlisle…” Tyttö sanoo minulle hiljaa, anovasti. Käännyn hänen puoleensa, vaikka olen jo puolessa välissä ovea. ”Niin?”
”En halua kuolla.”
Nuo sanat saavat minut melkein singahtamaan takaisin sängyn luo, ottamaan tytön syliin ja viedä tämän sellaiseen paikkaan, jossa pystyisin muuttamaan hänet. Cassandra on kuitenkin vasta kaksitoista, aivan liian nuori vampyyriksi.
Hymyilen hänelle rohkaisevasti ja avaan oven takaisin sairaalan käytävään. ”Tulen katsomaan sinua taas huomenna, lupaan sen”, vannon hänelle ja poistun huoneesta sulkien oven perässäni.
Vilkaisen kelloa ja huomaan työaikani päättyneen jo puolituntia sitten. Yleensä olen tykännytkin viettää sairaalassa ylimääräistä aikaa, mutta tällä kertaa minulla on kummallinen tarve rynnätä kotiin ja kertoa heille kaikki mitä tänään on tapahtunut, erityisesti Cassandran vierailun kummallinen syy.
Kävelen rivakkaa vauhtia työhuoneeseeni ja heitän takin naulaan kärsimättömästi. Pyyhkäisen huoneen läpi katseellani, joka osuu pieneen paperinpalaan pöydälläni.
Rypistän kulmiani ja otan sen käteen. Siihen on kirjoitettu taidokkaalla kaunokirjoituksella kaksi uhkaavaa sanaa.
Vahdin teitä.
Tungen lapun farkkujentaskuuni ja lähden kiireesti sairaalalta huikaten vain hyvät illanjatkot työkavereilleni.
~~*~~
Talossa on täysin hiljaista kun astun sisään, etsin sinua heti katseellani, huhuilen nimeäsi.
Minua vastaan tulee kuitenkin Rosalie sanomatta sanaakaan. Hän tarttuu minua kädestä ja vie minut keittiöön, jossa kävimme eilenkin sen lyhyen keskustelun Alicen näystä.
”Suostuuko Bella kertomaan?” Kysyn Rosalielta sen ainoan kysymyksen, jota meistä jokainen miettii ja toivoo.
”Ei, mutta sinulla taitaa olla jotain asiaa meille”, Rosalie sanoo ja istuutuu Emmettin viereen silmät välinpitämättöminä.
Arvaan heti Edwardin lukeneen ajatuksiani, vaikka en ajatellutkaan muuta kuin Cassandran nimeä, joten istuudun ainoalle vapaalle paikalle sinun viereesi. Hymyilet minulle lempeästi. ”Miten päivä meni?”
Vastaan hymyysi ja nyökkään salamyhkäisesti. ”Hei, kulta.”
Edward katsoo minua kiinteästi pidellessään Bellan kättä omassaan. Katse kertoo minua aloittamaan.
Vilkaisen jokaisen perheenjäseneni kasvoja, niissä on pelkkää odotusta, lukuun ottamatta Bellaa, joka vain istuu paikallaan ja tuijottaa ilmeettömästi pöydän kiiltävää pintaa.
Yskäisen ja aloitan kertomukseni hitaasti, kerron jokaisenkin pikku yksityiskohdan, kaiken mitä Cassandra minulle tänään sanoi.
Lopuksi kaivan rypistyneen paperilapun housujeni taskusta ja asetan sen keskelle pöytää. Kukaan ei värähdäkään, sillä jokainen pystyy lukemaan sen samasta paikasta kuin istuu. Paitsi Bella, joka kumartuu pöydän yli, ottaa lapun käteensä ja lukee sen kasvot edelleen siinä tyhjänpäiväisessä ilmeessä. Hän tuijottaa sitä ainakin pari minuuttia ennen kuin hän vie sen nenänsä lähelle, nuuhkaisee sitä ja pudottaa sen lopulta takaisin pöydälle.
Kasvot ovat muuttuneet järkyttyneiksi ja epävarmoiksi.
”Bella?” Kysyn lempeästi. ”Tunnetko sinä Riley Biersin?” Jokainen sanomani sana tulee hitaasti, mutta varmoina.
Bella on puristanut kätensä nyrkkiin, hän yrittää jälleen lähteä huoneesta, mutta Edward painaa tämän alas olkapäistä.
Bella huomaa tappionsa, hän kohottaa vihaisen ja murheellisen katseensa minuun.
”Tunnen”, hän lopulta henkäisee, sanoen tismalleen saman sanan kuin eilenkin.
”Mistä?” Kysäisen rennosti.
Hän puristaa huulensa yhteen, ravistaa päätään. ”Minun ei ole pakko kertoa.”
Alice huokaisee vieressäni ja kumartuu itse Bellan puoleen. ”Onko tuo lappu Rileyn kirjoittama?”
”On”, vastaus tulee yhteen puristettujen hampaitten välistä. ”Päästäkää minut nyt menemään.”
”Bella rakas, tämä on tärkeää”, Alice jatkaa hellästi.
”Ihan sama”, hän ärähtää ja hypähtää pystyyn horjahtaen. ”Minun ei siltikään ole pakko kertoa mitään.”
”Bella!” Edward huutaa tämän perään, mutta ei yritä pysäyttää Bellan menoa.
”Jonkun täytyy puhua hänen kanssaan”, sanon kuiskaten ja vilkaisen Edwardia, joka nousee heti. ”Ei sinun. Emmett voisi olla paras vaihtoehto.”
Emmett virnistää ja aikoo nousta, mutta minä kohotan käteni kieltävästi. ”Ei tänään, huomenna. Hänen täytyy rauhoittua.”
Nyt vuorostaan sinä nouset seisomaan, tartut minua kädestä, ilmoitat katseellasi, että sinulla on kahdenkeskistä asiaa.
Nyökkään ja seuraan sinua kiltisti aina terassille asti, jossa käännyt puoleeni odottavasti.
”Niin, rakas?” Kysyn sinulta ja kohotan kulmiani leikkisästi.
”Minä… Minun täytyy lähteä muutamaksi päiväksi pois kotoa”, kuiskaat ja käännät katseesi lattiaan.
”Miksi?” Tiedän kysymyksen kuulostavan tylyltä, mutta sinä et taida huomata sitä.
”Minulla on asiaa yhdelle toiselle…”
”Minne sinä menet?” Tällä kertaa kysymykseni kuulostaa siltä, kuin pikkulapsi olisi sanonut sen.
”Minä en voi kertoa. Tapaamispaikka on salainen.” Yrität hymyillä rohkaisevasti, vakuuttaa minut, että et mene pahaa tekemään.
Totta kai luotan sinuun, olen aina luottanut, mutta et ole moneen vuoteen lähtenyt yksin pois luotamme.
Sinä arvaat ajatukseni ja naurahdat hiljaa.
”Tällä kertaa se on kiireellinen, olen pahoillani. Yritän tulla sieltä pois niin nopeasti kuin pääsen.”
”Milloin sinä lähdet?”
”Heti tämän keskustelun jälkeen.”
”Kai puhut minulle täysin totta nyt?” Kysäisen huolettomasti sinulta.
”Tietenkin, rakas”, vastaat ja halaat minua tiukasti. ”Sitä voisi melkein sanoa työtapaamiseksi. Hän vain haluaa kertoa minulle pari asiaa…”
”Mihin liittyen?”
Huokaat raskaasti olkapäätäni vasten. ”Rosalieen.”
”Mitä hänestä?” Sävyni muuttuu heti huolestuneeksi, isälliseksi.
”En tiedä itsekään.” Painat huulesi nenänpäätäni vasten ja naurahdat rennosti. ”Nyt minun täytyy tosiaan mennä.”
Nyökkään ja kiedon käsivarteni ympärillesi tiukasti, upotan kasvoni hiuksiisi. ”Hoida asiat kuntoon.”
”Hoitakaa tekin täällä. Minä ainakin haluan tietää kaiken mahdollisen Rileysta ja siitä, miten hän liittyy Bellaan.”
”Yritämme”, vastaan hiljaa, epäröiden.
Otan kasvosi käsieni väliin ja suutelen sinua rajusti huulille, jota en ole tehnyt pitkään aikaan. Vastaat suudelmaani yhtä rajusti, mutta pian vetäydyt pois anteeksipyytävä katse suloisissa silmissäsi.
”Minulla on tosiaan kiire”, sanot, painat minut tiukasti itseäsi varten ja irrottaudut sitten nopeasti. ”Pärjäilkää”, kuiskaat vielä ja annat yhden nopean suukon poskelleni ennen kuin olet poissa, pienen suhahduksen saattelemana.
”Totta kai me pärjäämme”, kuiskaan itsekseni ja astelen takaisin sisälle kummallisen turta olo sisälläni. ”Mutta Riley on meidän ongelmamme.”
Olen kuulevinani sinun heleän naurahduksen jostain päin metsää, mutta en voi olla varma, tämän päivän tapahtumien jälkeen en missään nimessä.
”Päivä kerrallaan, poikaseni”, muistan isäni sanoneen joskus. Hymähdän itsekseni, kun mieleeni palautuu tuollainen ihmismuisto, jota ei voisi melko varmasti muista näin pitkän ajan kuluttua.
”Niin, isä, päivä kerrallaan”, kuiskaan hiljaa ja naurahdan kevyesti. Kyllä vampyyrikin varmaan voi tulla ainakin osittain hulluksi.
-
Pidän kirjoitustyylistäsi tosi paljon.
Nyt kun kaikki kerronta on samassa muodossa, tuo sinä-juttu sopii tähän oikein hyvin.
Tarina kulkee koko ajan eteenpäin, tulee vastauksia ja uusia kysymyksiä, mutta mukavalla tavalla.
Kertojien vaihtuminenkin tuo tähän jotain uutta, ja nimenomaan tuo, että esimerkiksi Carlisle puhuu Esmestä "sinä" on mukavaa vaihtelua peruskerrontatyyleille. Selvä, tämä on jotenkin niin kummallisesti selitetty, etten enää itsekään ymmärrä. :D
Cassandraa käy sääliksi, toivottavasti hänet muutetaan vampyyriksi.
Riley on mielenkiintoinen hahmo ja hänestä on loppujen lopuksi Bree Tannerin lyhyt elämä-kirjassakin kerrottu hyvin vähän, joten hyvä että otit hänet mukaan ficciisi. Se, että hän on läheistä sukua Cassandralle, tuo uutta jännitystä.
Bella käyttäytyy salaperäisesti ja tylysti, tavallaan outoa, että hän tietää jotain Alicen näyssä esiintyneestä vampyyristä.
Edi poikaa varmaan ärsyttää kun Bella ei kerro hänelle ajatuksiaan. Ja niin ärsyttää kyllä minuakin, wanna know! ;D
Esmekin salaa jotain, mutta Carlisle on tietysti yliluottavainen.
Toivottavasti Esme ei nyt mene tekemään mitään ihan totaalisen tyhmää.
Ja tuo lappu oli aikasta pelottava. Ei, en voi sanoa enää yhtäkään "salaperäistä" tai "outoa" tai "mielenkiintoista" tässä luvussa. (x
Toivottavasti sen lähettäjä selviää pian.
Sait koukutettua tällä luvulla, joten taas jään jatkoa toivomaan.
Eikä minua haittaisi ollenkaan, vaikka täänään riemastuttaisit kolmannellakin luvulla. *wink, wink* :D
~Vanamo
muoks// Toivottavasti sen lähettäjä selviää pian.
Oikeastaan se selviääkin tässä:
Alice huokaisee vieressäni ja kumartuu itse Bellan puoleen. ”Onko tuo lappu Rileyn kirjoittama?”
”On”, vastaus tulee yhteen puristettujen hampaitten välistä.
Eli se on Rileyn kirjoittama, Bella tunnisti sen hajusta ja käsialasta.
Hups, nyt on taas ajatukset olleet jossain muualla tätä kirjoittaessa. :D
Kiitos vielä tosta selvennyksestä, vaikka nyt kun sanoit, niin muistan kyllä lukeneeni ton kohan ihan ajatuksella. (x
Helle näköjään pätkäsee muistinkin.
-
Vanamo, kiitos jälleen rakentavasta kommentistasi.<3 Osaat ilahduttaa aina. On aina mukavaa kirjoittaa uusia lukuja, kun sinä tulet tänne aina rakentaviesi kanssa. :D
Toivottavasti sen lähettäjä selviää pian.
Oikeastaan se selviääkin tässä:
Alice huokaisee vieressäni ja kumartuu itse Bellan puoleen. ”Onko tuo lappu Rileyn kirjoittama?”
”On”, vastaus tulee yhteen puristettujen hampaitten välistä.
Eli se on Rileyn kirjoittama, Bella tunnisti sen hajusta ja käsialasta. ;) Rileyhyn liittyy tosin muutakin kuin tuo yksi pieni lappu ja Cassandran kertomus, mutta tuossa luvussa on jo pieniä tiedonmurusia, joten en mene paljastamaan enempää.
Cassandra, Erika ja Mattheas on siis minun keksimiäni, Riley Meyerin. Sanon sen ihan vain selvyyden vuoksi, en halua missään nimessä viedä Meyerin iloa silloin kuin se hänelle kuuluu.
Tarkistin sen ihan täältä (http://twilightsaga.wikia.com/wiki/Riley) , ihan myös sen takia, kun en muistanut Rileyn sukunimeä ja sitä, onko hänen perheestään kerrottu mitään.
Ps. On muuten kiinnostava sivu, itsekin jumituin sinne tunniksi. :D Tai oikeastaan 55 minuutiksi, viisi minuuttia tuijotin Rileyn kuvaa. Minun mielestäni hän näyttää ainakin ihan suhteellisen komealta.
Pps. Tänään ei tule kolmatta lukua, koska lähden tästä uimaan, täällä on niin pirun kuuma, eikä oikein huvita olla koneella ficciä kirjoittamassa tälläisellä paahteella.
Kiitos vielä kerran kommentistasi! ♥
~Ewe♥
-
Okei...luin joskus Trailerin ja en ollu kiinnostunut sitten aina kun katsoin listaa jossa on kaikki K-13 Forks ficcit tämän nimi aina pompahti esiin ja sitten en enää kestänyt ja luin muut luvut mitä oli tullu jatkoa ja en pettynyt =) Idea on ihana ja kun Rileykin on tähän laitettu niin jee!!! kiitos ja Jatkoa :D
-
En-nu, kiitos kommentistasi. ;)
~*~
A/N: Tällainen lyhyt väliluku vain (Wordissa tasan kaksi sivua). Seuraavasta luvusta tulee taas pidempi ja ehkä myös sisällöllisempi. :)
~*~
Luku 3. Edward & Bella ~ En rakkautta enää kiinni saa
Kun katson sinun vihaisia kasvojasi, silmiesi jäätävyyttä, mieleni tekee suudella sinua niin, että jalkasi pettävät alta. Mutta tiedän, että nyt et halua sitä, et halua edes kenenkään läheisyyttä.
Istut vain Alicen sohvalla ja tuijotat yhteen puristuneita käsiäsi, ihan kuin se olisi maailman kiinnostavin asia.
”Etkö voisi suostua kertomaan?” Kysyn sinulta ties kuinka monetta kertaa. ”Se helpottaisi meidän välejämme. Minua vaivaa, mitä salaat minulta.”
Käännät katseesi minuun, silmissäsi häivähtää tuska, joka piiloutuu nopeasti välinpitämättömyyden alle.
”Et ollut itsekään kauhean kohtelias, kun jätit minut noin vain vuosi sitten ja sanoit, ettet halua minua.”
Sinun sanasi satuttavat minua, niin kuin aina, kun muistutat vuoden takaisista tapahtumista, siitä kun jätin sinut.
Olen kertonut sinulle monta kertaa, että halusin sinua, vaikka väitinkin muuta. Yritin vain helpottaa lähtemistäni piilottamalla syvän ja uskollisen rakkauteni sinuun kylmän ja tunteettoman henkilön taakse.
”En halua enää toistaa sanomaani…” Sanon hiljaa ja luon sinuun hellän, mutta päättäväisen silmäyksen.
Tuhahdat ivallisesti, pudistelet päätäsi epäuskoisesti. ”Entä sitten Rosalie? Hän kertoi minulle, että teillä oli koko sen ajan suhde, kun olit poissa.”
Säpsähdän rajusti, käteni tärisevät vihaisesti. ”Vai on hän kertonut sinulle? Eikö tullut mieleen, että hän valehtelee?”
”Hah. Tuskinpa. Ilmeestäsi näkee, että valehtelet minulle.”
”Hyvä on, meillä oli suhde”, tokaisen kylmästi. ”Mutta ei todellakaan sellainen, kuin minulla on sinuun.”
”Entä Emmett?” Katseeseesi tulee outoa lämpöä, joka sulaa heti pois kun huomaat tuijotukseni. ”Ajattelitteko te yhtään häntä?”
Puren hampaitani vihaisesti ja ärähdän. ”Ajattelimme, mutta…”
”Mutta mitä?” Kohotat kulmiasi kysyvänä. ”Unohda, minä ymmärrän. Mielestäsi Emmett ei ole tarpeeksi komea ansaitakseen Rosalien.”
”Ei, en minä sitä.”
”Vai olenko minä liian ruma sinulle? Kieltämättä Rosalie näyttää ihan muotilehden kannesta tulleelta…”
”Bella!” Huudahdan sinulle järkyttyneenä. ”Käsität ihan väärin. Minulla oli niin ikävä sinua koko sen poissaoloni ajan, että halusin jonkun korvaavan menetykseni. Tiesin tekeväni väärin, mutta olin aivan liian surullinen…”
”Lakkaa selittämästä. Minäkään en hakenut korviketta, vaikka minulla olikin ikävä sinua.”
”Ellei lasketa Jacobia. Sinullahan tuntui olevan oikein hauskaa hänen kanssaan.”
”Mutta suhteemme ei edennyt millään lailla seurusteluun. Olimme vain ystäviä, kun taas sinä ja Rosalie…”
”Jos olisin ollut pitempään poissa, niin varmasti sinun suhteesi siihen koiraan olisi edennyt pidemmällekin.”
”No hän ainakin ymmärtää minua paremmin kuin sinä”, mutiset ääni täristen raivosta. ”Eikä hän ole koira.”
Puristan käteni nyrkkiin ja käännän pääni poispäin sinusta. ”Anteeksi vain, mutta sinun miesmakusi ei oikein… tunnu sopivan sinuun.”
”Nyt riitti!” Ärähdät ja nouset seisomaan silmät leimuten. ”Minun olisi varmaan kannattanutkin aloittaa seurusteleminen hänen kanssaan, ei sinun. Tajuan nyt, miten halpamainen ja idiootti sinä olet. Tein väärin… Ei, olin varmaan sokea, kun en huomannut lävitsesi.”
Kävelet ovelle ja avaat sen. ”En ymmärrä sinua. Lähdet pois vain toista, samanveroista, seurustelusuhdetta hakemaan ja jätät minut kuin karhunpoikasen keskelle merta”, kuiskaat hiljaa, kyyneleet valuvat pitkin poskiasi. ”Tuskin olet edes rakastanut minua. Olenhan minä kömpelö ja hidas… Vastakohta sinunlaisellesi täydellisyydelle.”
”Bella, et tarkoita mitä sanot”, tokaisen ääni särähtäen ja katson sinuun surullisesti.
”Tarkoitan minä, hyvästi.” Paukautat oven kiinni, kuulen sinun jytistelevän portaat alas vihaisesti, törmäät Aliceen, joka yrittää estellä sinua, mutta sinä vain lähdet jättäen pelkän hiljaisuuden taloon.
Kävelen portaat hitaasti alas ja pysähdyn viimeiselle askelmalle.
Käteni tärisevät edelleen, mieleni tekee rikkoa jotain, huutaa ilmoille sinun aiheuttama tuska ja suru.
Mieleni on aivan tyhjä sanojesi jälkeen, ne loukkasivat ja satuttivat minua aivan liikaa, vaikka tajusinkin sinun olleen oikeassa, ainakin osittain.
Mutta se kaikki mitä sanoit Jacobista, piti täysin paikkansa, vastahan minä olin kaksi vuotta sitten tolkuttamassa sinulle, että olen vaarallinen.
Ajatukseni katkeavat, kun tunnen lempeän käden olkapäälläni. Käännän katseeni Aliceen, joka tutkailee minua huolestunein ja surullisin silmin. ”Jättikö hän sinut?”
”Jätti”, kuiskaan. Ensimmäistä kertaa olen todella turhautunut, kun en pysty itkemään, vaan minun täytyy kestää ilman kyyneliä. ”Etkö nähnyt tätä ennalta?” Kysyn vuorostani, äänessäni on hieman syyttävä sävy.
”En. Se tuli niin äkkiä…” Yhtäkkiä Alice valpastuu ja katsoo minua jäätävästi. ”Pitikö se kaikki Rosaliesta ja sinusta paikkansa?”
Murahdan, minua ärsyttää kun koko perheeni tietää riidastamme.
”Ei ihme, että Bella jätti sinut. Edward, tuo oli aika halpamaista käytöstä.”
”Kiitos vain”, huokaan, mutta en voi syyttää Alicea, oma vikanihan se oli, että menin pettämään sinua.
”Emme ole edenneet Rileyn suhteen yhtään”, hän sanoo vaihtaen nopeasti puheenaihetta. ”Ja nyt emme voi kuulustella Bellaa.”
”Anteeksi”, kuiskaan surullisesti.
Alice pudistelee päätään ja tanssahtelee ulko-ovelle aina yhtä siroin askelin. ”Yritän saada hänet kiinni”, hän sanoo vaisusti ja avaa oven. ”Hän on tällä hetkellä menossa hyvää vauhtia La Pushiin.”
”Sen koiran luokse? Kävellen?” En voi olla sähähtämättä.
”Bella soitti Jacobille, joka tulee hakemaan hänet rajalta.”
”Sinne on siltikin matkaa”, mutisen.
Alice ei kuuntele enää, vaan katoaa ovesta nopeasti illan pimeyteen.
Minä lähden häneen peräänsä, mutta tajuan sen olevan huono ajatus, joten juoksen metsää kohti.
Pystyn purkamaan siellä ainakin tuskani, ehkä unohtamaan kuolleessa sydämessäni sykkivän surun.
-
Huh, kyllähän tässä paljon tapahtui.
Ja pituuttakin oli ihan sopivasti, ei luku nyt niin lyhyt ollut. (:
En todellakaan ihmettele, että Bella jätti Edwardin.
Aluksi luulin, että Rosalie on taas kusettanut Bellaa, mutta eipä sitten tämä ollutkaan puhunut soopaa.
Tavallaan ilkeää Rosalielta kertoa suhteesta, jonka toisena osapuolena itse on ollut.
Hyvin Rosaliemasita kylläkin, mutta Emmettin vuoksi olisi voinut edes yrittää pitää asiaa salassa.
Tai reilumpaahan se on tunnustaa. Mä ainakin jotenkin kuvittelin niin, että nyt kun Bella tietää niin titetää Emmetkin?
Ja nyt saadaan sitten Bella/Jakea?
En tuosta parituksesta pahemmin pidä, mutta nyt Edward oli kyllä niin ärsyttävä, että Jacob sen olla pitää. :D
Tavallaan kuitenkin toivon, että Alice saa Bellan kiinni ennen rajaa, Bellan on pakko kertoa mitä se oikein tietää Rileystä.
Anteeksi tynkä, sisällötön kommentti, tässä sitä rakentavaa ei ollut sitten pätkääkään. :D
Mutta eihän sitä voi väkisin näin hienosta luvusta vääntääkään, kommentoin vaan mitä ajattelen. Eli nyt lyö aika tyhjää. ;D
Jatkoa olisi kiva saada taas pian, vaikka lukuja tulee kyllä tosi nopsaan tahtiin. (:
~Vanamo
-
Vanamo, kiitos kommentistasi.<3 En suostu taaskaan kertomaan mitään, mutta saat vastauksia kysymyksiisi kyllä todella pian. :D
~*~
A/N: Neljättä lukua pukkaa, mutta viidennessä alkaa taas tulla lisää vastauksia. ;) Näin illalla en keksi tähän enää mitään viisampaa sanottavaa, joten tyydyn vain laittamaan luvun. Toivottavasti kelpaa.<3
~*~
Luku 4. Rosalie & Emmett ~ Hyvyys
Katselen välinpitämättömästi keittiön ikkunasta, kun Alice vilahtaa talon ohi pimeyteen. Häntä seuraa vähän aikaa Edward, joka sitten kääntyy metsään päin, kasvot sen näköisinä, kun hän aikoisi repiä jotain.
Tuhahdan hieman halveksivasti, mutta sekin katoaa kun tajuan, että tekisin itse aivan samoin, jos kyse olisi sinusta.
Nyt tunnen voimakkaan kätesi puristavan minua olkapäästä, kuiskaat nimeni ja käännät minut ympäri, niin että olemme kasvokkain.
”Pitääkö se paikkansa?” Kysyt minulta tällä kertaa täysin vakavana.
Mutristan huuliani epäröivänä, mutta tiedän, että valehteleminen ei kannata, koska koko perhehän kuuli Bellan ja Edwardin riidan.
”Pitää”, myönnän lopulta ja katson sinua vilpittömästi. ”Mutta kaduin sitä heti kun päätimme Edwardin kanssa aloittaa seurustelusuhteen.”
”Miksi et lopettanut?”
Naurahdan kuivasti ja osoitan paitaasi. ”Tuo paitahan on aivan rypyllään”, tokaisen, koska en keksi vastausta kysymykseesi.
Kohautat olkapäitäsi välinpitämättömästi. ”No ilmankos olo on kuin metsänpeikolla”, murahdat, mutta äänessäsi ei ole tippaakaan huvittuneisuutta.
”Miksi et lopettanut?” Toistat kysymyksen ja katsot minua uhkaavasti silmiin.
”Tuota…” Sipaisen hiuksiani hermostuneesti. ”En tiedä…”
”Niinpä niin, tartut ensimmäiseen mieheen hotellihuoneessa, jonka saat kiinni.” Nyt sinä naurahdat, mutta loukkaantuneena. ”Et siis välitä, että sinulla on aviomieskin?”
”Emmett, rakas”, yritän. ”Se on luonteeni, vaikka oletkin aviomieheni. Minussa on silti syvällä sisimmässäni vielä villi ja vapaa nainen. Kuitenkin rakastan aidosti vain sinua.”
”Siinä tapauksessa sinun ei välttämättä olisi kannattanut ottaa ikinä aviomiestä, kun noin vapaus kiinnostaa.”
”Emmett… Meinataanko mekin jaksaa aloittaa riita, joka päättyy eroon?”
”En tiedä”, tokaiset. ”Mutta haluan aina olla varma tunteistasi.”
Kiroan hiljaa mielessäni sinun tarkkanäköisyyden lahjaa, tai ehkä minä rakastuinkin alkuaikoina juuri siihen, en enää tiedä. ”Miten vain”, kohautan olkapäitäni. ”Ihan miten haluat. En pakota sinua enää olemaan kanssani, koska tiedän käyttäytyneeni sinua kohtaan typerästi ja vastuuttomasti. Suoraan sanottuna tiedän käyttäytyneeni täysin paskamaisesti silloin, enkä välttämättä ansaitse enää luottamustasi, koska olet aivan liian täydellinen ja ihana luonteeltasi ansaitaksesi tällaisen vapaan ja villin naisen, jonka on vaikea pysyä pelkässä avioliitossa…”
Kohotat kätesi kieltäen minua jatkamasta. ”Ymmärsin mihin pyrit. Ja puhumisesi nopeudesta päätellen tarkoitat mitä sanot.”
Huokaan osittain helpottuneena, osittain järkyttyneenä. ”Eli...? Aion kunnioittaa päätöstäsi tällä kertaa niin kuin kunnon vaimon täytyy, paskamaisuudet saa riittää ja…”
”Kiitos”, et voi olla naurahtamatta huvittuneena. ”Minä… En tiedä. Sinun tunteesi näyttävät liikkuvan kuin vuoristoradassa.”
”Tiedän, sellaista sehän on aina ollut. On ihme, että olet kestänyt minua näinkin pitkään, täytyy sanoa, että sinulla on tosi hyvät hermot. Olenkin sinulle ikuisesti kiitollinen kärsivällisyydestäsi, eikä unohdeta…”
”Rosalie”, mutiset päätäsi pudistellen. ”Hiljennä vauhtiasi. Vuoristorata tulee kohta epäkuntoon.”
”Anteeksi, en vain mahda mitään itselleni, tällä kertaa kun haluan oikeasti olla rehellinen enkä halua enää valehdella sinulle mistään. Kuten jo sanoin, olet liian täydellinen kestämään…”
"Rosalie”, huokaat painottaen nimeäni tiukasti. ”Enköhän minä ole ymmärtänyt.”
”Hyvä on. Miten siis…?”
”Haluan miettiä.” Sen sanottuasi poistut huoneesta painaen oven hitaasti paikalleen. Outoa, koska me kaikki olemme melkein tottuneet hirveään ryminään ja paiskomiseen. Helpottavaa vaihtelua tuo sinun tapasi, kiittelen hiljaa mielessäni.
Käännän katseeni takaisin ikkunaan, ulkona ei näy minkäänlaista elonmerkkiä, vaikka uskonkin Alicen ehtineen jo rajalle. Kyse taitaa olla vain Bellan itsepäisyydestä, josta hän ei ole luopunut koskaan.
Arvaan mielessäni, että Alice tulee kohta takaisin Bella sylissään ja kasvot uhmakkaina. Se olisi niin Alicen tapaista.
Siristelen silmiäni ja yritän nähdä Edwardin, jota en tietenkään näe, kuulen vain puiden pientä havinaa, joka tuntuu keskittyvän aina muutamaan puuhun kerrallaan.
Epäilen, että Edward on parhaillaan tuhoamassa Esmen kauniiksi kuvaavaa maisemaa, joten kiiruhdan ovesta ulos.
Siellä jään paikantamaan Edwardin sijaintia, joka on aika helppo päätellä satunnaisista rysähdyksistä ja Edwardin raivostuneesta ärinästä.
Hymyilen itsekseni juostessani lujaa, mutta äänettömästi, hänen luokseen. Pysähdyn parin metrin päähän hänen taakseen tällä kertaa omahyväinen hymy huulillani.
Edward kääntyy silmät vihaisina viiruina minuun päin, hän on aivan varmasti tiennyt koko ajan, että minä olen tulossa.
Emmettia vain on välillä kiva säikytellä, hän kun ei pysty lukemaan ajatuksia.
Edward tuhahtaa pilkallisesti ajatukselleni. ”Mitä sinä teet täällä?” Äänessä kalskahtaa raivo ja inho.
”Sitä vain, että Esme ei oikein tykkää, jos rikot hänen metsäänsä. Jos muistat, niin tätä paikkaa hän ihailee ja rakastaa oikeasti”, selitän hänelle hitaasti ja pää kallellaan.
”Siinä tapauksessa, kun hän tulee takaisin, pyydän häneltä anteeksi käytöstäni. Luulen hänen ymmärtävän tunteitani”, Edward kertoo pilkallisesti.
”Ehkä niin, mutta kyllä hän minuakin ymmärtäisi, jos minulla olisi sama tilanne.”
”Varmasti. Mutta eipä sinulla ole huolen häivää Emmettin kanssa, vai mitä?” Edward hymyilee minulle suloisesti ja vilkaisee talolle päin kulmiaan kohottaen.
”Hän ei ole vielä eronnut minusta. Kuten kuulit, hän sanoi miettivänsä.”
”Tiedän, mutta Bella ei”, Edward sanoo surullisesti, ääni särähtäen oudosti.
En tiedä mitä vastaisin hänelle, koska en todellakaan pidä Bellasta. Lopulta tyydyn tokaisemaan: ”Eipä niin.”
Edward irvistää, mutta hän ei näytä olevan minulle enää vihainen. Suru näköjään vie voiton vihasta.
”Tiedän, ettet pidä hänestä, mutta voisit edes ryhdistäytyä. Se vaikuttaa Bellan viihtymiseen täällä.”
”Jos hän enää haluaa tulla tänne”, muistutan varovaisesti ja käännän katseeni maahan.
”Ei hän voi tehdä minulle näin”, Edward kuiskaa hiljaa.
”Kyllä voi, hänen ei ole mikään pakko olla enää sinun kanssasi”, kerron hänelle rohkaisevasti hymyillen.
”Tiedän, mutta en voi uskoa sitä…”
Puraisen huultani epäröivänä. ”Arvaa, mitä minä ajattelen? Se voi olla ihan…”
”Ei!” Edward ärähtää raivoissaan. ”Älä kuvittelekaan.”
”Se olisi hyvä suunnitelma. Emmett olisi sopiva Bellalle, hän rauhoittaa ja piristää Bellan elämää luonteellaan. Lisäksi Bella ei voisi ikinä olla vaarassa, koska Emmett on niin vahva.”
Edward murisee uhkaavasti ja astuu askeleen eteenpäin. ”Ja sinä olisit minun kanssani, niinkö? Sekö on sinusta hyvä suunnitelma?”
Vilkaisen Edwardia loukkaantuneena. ”En minä meitä pakota yhteen, ajattelin vain, että olimmehan me jo vuosi sitten jonkun aikaa yhdessä, joten…”
”Ja mistä löytyy syy siihen, että olet Bellalle näin äkkiä ystävällinen?”
”En tiedä, mutta se on vain totta. Minä olen liian villi sitoutumaan avioliittoon. Eikä Emmettille pitkä yksinolo tee hyvää.”
”Vai niin”, Edward ärähtää. ”Villi, totta tosiaan. Niinhän sinä taisit Emmettillekin selittää. Bella vielä kuolee hänen käsiinsä.”
”Eikä kuole, Emmett osaa olla varovainen, hän kyllä tietää miten hauras Bella on…”
”Sinulla on vintti pimennyt.”
”Mitä? Ei todellakaan ole! Ajattelen nyt vain Bellan parasta, eikö sinun pitäisi olla hyvillään siitä?”
Edward nyökkää lannistuneena. ”Olet oikeassa. Ehkä heidän suhteensa voisi onnistuakin, mutta emme voi pakottaa heitä…”
”Emme niin, meidän täytyy vain jaksaa odottaa.” Naurahdan hiljaa. ”Tuskin siihen hirveän kauan menee, että Bella kiintyy Emmettiin. Hänessä on paljon vastustamattomia puolia.”
”Entä sinä? Etkö sinä rakastakaan Emmettiä? Teetkö sinä tosiaan tuon Bellan takia?”
”En ole hyväksi Emmettin luonteelle”, huokaan ja käännyn tuijottamaan Edwardia suoraan silmiin. ”Haluan, että tässä perheessä edes jollakin on vielä huumoria tallella. Ja se pysyy ainoastaan, jos Bella tulee mukaan hänen elämäänsä. Ja kyllä, haluan edes jollakin tapaa osoittaa Bellalle, etten ole niin täydellinen kuin hän luulee.” Vaikenen hetkeksi, mutta kuiskaan viimeiset sanat aivan hiljaa. ”Kyllä minä Bellasta pidän, olen vain kateellinen, josta en pääse varmaan koskaan yli. Lupaan kuitenkin yrittää”, sanon hymyillen ja painan katseeni takaisin maahan.
”Kiitos, Rosalie”, Edward sanoo aivan vilpittömästi, jopa hymyilee puolittain. ”Ehkä Emmett tosiaan on Bellalle parempaa seuraa kuin minä.”
”Menen kertomaan päätöksestäni heti Emmettille.”
”Ei tarvitse”, sinä kuiskaat takaani. ”Kuulin teidän keskustelunne kokonaan.”
Vilkaisen sinua ja Edwardia järkyttyneenä vuoronperään. ”Edward! Minä… Äh… Tuota…”
”Anteeksi, Rosalie, mutta Emmettin oli parempi tietää kaikki poistelematta yksityiskohtia.”
Ristin käteni tiukasti rinnalleni ja mutristan suutani, kuin murjottava pikkulapsi. ”Se on päätös, Emmett. Ja varmaan ihan hyväkin”, sanon sinulle hellästi, mutta en pysty kuitenkaan katsomaan silmiisi.
”Rosalie, tiedän sinun tarkoittavan vain hyvää, ja eroan sinusta jos niin kerran haluat, mutta Bella…”
”Hän tuntee sinua kohtaan jotakin”, Edward ilmoittaa kesken kaiken. ”Kun mainitsimme Emmettin keskustelussamme, Bellan katseeseen tuli lämpöä, jollaista hänen katseessaan ei ollut edes silloin kun me tapasimme ensi kertaa.”
Sinun silmäsi leviävät hämmästyksestä. ”Ei ole totta…”
”Kyllä se taitaa olla”, mutisen ja virnistän hieman.
”Mene Alicea ja Bellaa vastaan, he ovat tulossa”, Edwardkin sanoo hiljaa, vaisusti. ”Alicen ajatuksista päätellen Bella ei ole kauhean mielissään takaisin tulosta.”
”Minne asti Bella ehti?” Sinä et voi olla kysymättä.
”Eihän päässyt lähellekään rajaa”, Edward naurahtaa heikosti. ”Ja se häntä taitaa ärsyttääkin. Tai no, ehkä se, ettei Bella pärjää mitenkään Alicen vauhdille.”
Minäkin naurahdan hieman ja tönäisen sinua talolle päin. ”Mene vain. Bella saattaa ilahtua.”
Mielessäni lisään: ”Ainakin toivon niin.”
Edward hymähtää ajatukselleni, mutta silmissä näkyy peittelemätön syvä suru.
”En nyt tiedä…” Sinä mutiset ja vilkaiset minua. ”Tämä ei ole sinulta normaalia käytöstä. Heitätkö minut menemään noin vain?”
Huokaan hiljaa. ”Heitän, koska Bella ansaitsee sinut. Sinä jos kuka saat hänet piristymään.”
”Ja sittenkö voin siirtyä pois hänen elämästään?”
”Et. Et voi olla rakastumatta häneen. Ei Bella aina ole ollut tuollainen”, sanon ja katsahdan hämmästynyttä Edwardia.
”Hän vielä kuolee muskeleihini”, sinä hekottelet ja lähdet juoksemaan talolle päin. Kuitenkin käännyt vielä puoleeni epävarmana. ”Oletko nyt ihan varma? Minä ainakaan en heittäisi sinua pois kuin rikkinäistä lelua…”
”Emmett… Olen vakavissani. Kuten sanoin, en tee hyvää luonteellesi.”
”Hyvä on sitten. Minä en tätä ehdottanut”, kuulen sinun sanovan hiljaa kun hölkyttelet meidän luotamme.
Henkäisen syvään ja nojaudun puuta vasten. ”Uskon tehneeni oikean päätöksen.”
”Minäkin luulen niin.”
Nyt kun olin tehnyt päätökseni, joka ainakin tällä hetkellä tuntui kannattavalta, en tiennyt enää mitä tekisin. Tavallaan oloni oli aivan tyhjä, olihan vuosikymmeniä rakastamani mies poissa elämästäni.
Tiesin, että joutuisin vähän väliä muistuttamaan itselleni, että jos mitenkään rakastin Emmettiä, niin tekisin sen juuri näin; Lähettämällä hänet sellaisen naisen kainaloon, joka tekisi oikeasti Emmettille hyvää.
Istuudun pehmeälle sammallelle ja keinuttelen itseäni tyynnyttelevästi.
”Kaikki järjestyy”, kuiskaan puoliääneen.
”Niin järjestyy”, Edward kuiskaa vierestäni ihan yhtä hiljaa ja kietaisee toisen käsivartensa hartioilleni. ”Ainakin joskus.”
-
Näitä lukuja tulee kuin sieniä sateella :o
olen aina halunnut käyttää tuota vertausta...
Mutta se on suuuuuuuuri plussa ja teksti ei ole kumminkaan hätäisen näköistä, vaan sujuvaa ja mielenkiintoista.
Kirjoitustaitosi on sellainen, että imaiset lukijan luvun pyörteeseen ja siihen jää koukkuun.
Toivottavasti tästä ei tule Emmett/Bellaa, olen koukussa Jasper/Bellaan (; <3
”Hän vielä kuolee muskeleihini”, sinä hekottelet ja lähdet juoksemaan talolle päin.
Perus-emmettiä :D ihana <3
Jatkeleppas pian tätä ihanuutta ! :-*
~ a.
-
aurore, kiitos kommentistasi.<3 Tuo sai kyllä minut hymyilemään.
Jatkoa tulee sitten kun ennätän sen kirjoittaa, nyt en ole saanut paljoakaan aikaiseksi, koska pari päivää on ollut muuta ohjelmaa ja tänään menen kaverini luo yöksi, joten lisää viivästystä. :D
~Ewe♥
-
Ah, onko siis tulossa Bella/Emmettiä? Voisi olla kiintoisaa luettavaa, Emmett kun on vähän... huumorimiehiä. :D Kirjoitat edelleenkin tosi hyvin, en bongaillut virheitä (enpä niitä kyllä etsinytkään) ja odotan innolla tulevia juonenkäänteitä! :)
-
Beatrize, kiitos kommentistasi. :) Empäs sanokaan, mitä paritusta on tulossa.
~*~
A/N: Nyt luvun tulossa kesti vähän kauemmin, mutta sivuja on nyt (Wordin mukaan) 8, joten kirjoittamisessa meni kauemmin. Yritin jälleen saada parhainta mahdollista aikaiseksi, parantelinkin aika monta kertaa.
Vaikka luvun otsikossa on Carlislea ja Esmeä, niin sitä ei ole nyt niin paljon, lähinnä käsittelee kaikkia, mutta siis Esmen näkökulmasta on kuitenkin:
~*~
Luku 5. Esme & Carlisle ~ Vastauksia ja vääryyttä
Kohotan kasvoni leppeään iltapäivän tuuleen, hengitän syvään ja rauhallisesti kääntyen vasta sitten seurassani olevan henkilön puoleen. Hymyilen hänelle kohteliaasti ja yritän tulkita katseesta jotain. Se ei kuitenkaan kerro mitään, sillä kasvot ovat ilmeettömät.
”Anteeksi nyt, herra, mutta en ehdi odotella tässä turhaan. Minulla on muutakin tekemistä ja minun on pian palattava perheeni luo”, sanon tyynesti.
”Kirjoittakaa kirje ja sanokaa siinä, että viivytte aikomaanne pitempään”, mies sanoo kylmästi ja kumartuu lähemmäs minua. ”Minulla on paljon kerrottavaa teille.”
”En voi elää puolituntemattomien mukaan. Ja eikö niin, että minulla on valta päättää itse elämästäni?”
”Tietenkin, rouva, mutta asiani on… tärkeä ja… uskon, että sovellutte siihen parhaiten.”
Kohotan kulmiani hämmästyneenä. ”Asiaa mutkistaa se, etten tiedä vieläkään nimeänne.”
Mies hymyilee kohteliaasti ja ojentaa kätensä. ”Anteeksi. Olen Mattheas Biers.”
”Ai”, henkäisen. ”Siis Cassandra Mullown isä?”
”Niin juuri. Mistä tunnette tyttäreni?”
”Mieheni on sairaalassa töissä ja tyttärenne on… tavallaan hänen potilaansa.”
Mattheaksen katse kovettuu. ”Tietääkseni Cassandralla on omaislääkäri. En ole sallinut muita lääkäreitä hänelle.”
”Siitä en sitten tiedä mitään”, sanon ja kohotan käsiäni torjuvasti. ”Olen muuten Esme Cullen.” Hymyilen ja ojennan omankin käteni, mutta mies ei tunnu huomaavan sitä. Vedän sen pois ja ristin käteni syliini turhautuneena.
”Hauska tutustua”, Mattheas tokaisee. ”Jos palaisimme takaisin Cassandraan?”
”Tietenkin”, sanon vaimeasti naurahtaen ja kallistan päätäni kysyvästi. ”Kertokaa vain asianne.”
Mies vilkaisee kullanruskeita silmiäni mietteliäänä ja laskee sitten katseensa kahvilan pöydän puupintaan.
”Enkö voisi mitenkään tarjota teille kahvit?” Hän vielä varmistaa toistamiseen ja katsahtaa sisällä olevaan tarjoilijaan.
”Ei, ette te voi. Anteeksi”, mutisen. ”Saan kohta yliannostuksen, niin paljon olen kahvia tänään juonut”, kerron hänelle sulavasti, valehdellen ilmeenkään värähtämättä.
”Aivan, kahviahan ei pitäisi juoda paljon”, Mattheas myöntelee ja huokaisee sitten väsyneenä. ”Niin, Cassandra. Tiedättehän mikä hänellä on?” Mies kysyy surullisesti.
”Tiedän”, vastaan hiljaa. ”Ja hän ei voi parantua siitä.”
Mattheas irvistää hieman ärsyyntyneenä. ”Ja tuonkin te varmaan saitte tietää mieheltänne. Mitä muuta te sitten tiedätte Cassandrasta? Haluan vain tietää, etten kysele mitään turhaa…”
”En paljon mitään”, sanon kohauttaen olkiani. ”Sen, että hänen perheeseensä kuuluu teidän lisäksenne äiti Erika Mullown ja isoveli Riley Biers.”
”Aivan.” Mattheas vilkaisee minua epävarmana. ”Riley on kadonnut. En ole nähnyt häntä pariin kuukauteen.”
”Niin minä kuulin.” Huomattuani miehen happaman katseen, selitän hänelle rauhallisesti. ”Poikani tyttöystävällä on isä poliisina. Tunnetteko herra Swanin?”
”Charlie Swanin? Tunnenhan minä. Hän johtaa poikani etsimisyritystä.”
”Olen pahoillani hänen katoamisestaan”, kerron miehelle pahoitteluni, vaikka tiedänkin Rileysta enemmän kuin hän.
”Ettehän te satu tietämään pojastani jotain, mikä liittyy hänen katoamiseensa?”
”En, anteeksi. Vain sen, minkä tekin tiedätte. Hän katosi jollain kujalla yöllä.”
”Niin, ja satamasta löytyi hänen kännykkänsä. Parin metrin päässä kännykästä oli pieni verilammikko.” Miehen ääni säröilee loppua kohti aina vain enemmän. ”Poliisi uskoo, että se pieni verilammikko on Rileyn, vaikka mitään varmaa ei ole vielä tullutkaan.”
”Entä kännykkä? Onko siitä selvinnyt mitään?” Kysyn varovaisesti.
”Ei, ei yhtään mitään. Hän ei ole edes soittanut kenellekään oudolle…”
”Olen pahoillani, mutta uskon herra Swanin tekevän parhaansa poikanne löytymiseksi.”
”Niin, en minä häntä syytäkään. Ei vastauksia saa edes parin kuukauden aikana, mutta… Tuntuu vain pahalta, kun tutkimukset eivät ole edenneet yhtään.”
”Onhan se kurjaa”, myöntelen. ”Mutta minulla on tosiaan kiire, joten palaisimmeko takaisin Cassandraan?” Puhuessani vilkaisen hiljalleen pimenevälle taivaalle, jolle alkaa kerääntyä sadepilviä. Luon toisen vilkaisun tarjoilijaan, joka katsahtaa meitä paheksuvasti, olemmehan istuneet terassilla vaikka kuinka pitkään ja kahvila sulkeutuisi jo kymmenen minuutin päästä.
”Anteeksi”, mies sanoo rykäisten. ”Jäimme varmaan siihen, että Cassandra ei voi parantua koskaan taudistaan ja… Hän kuihtuu pikkuhiljaa.”
”Siihen me jäimme”, vahvistan ja nyökkään häntä jatkamaan.
”Niin… Jos te tulisitte hakemaan Cassandran kotiinne, miehenne voisi hoitaa häntä koko ajan ja…”
Pudistelen päätäni osittain järkyttyneenä, mutta myös kieltävästi. ”En nyt tiedä. Olemmehan me teille tuntemattomia ja Cassandra varmaan järkyttyy jos joutuu kodin turvallisesta ilmapiiristä ihan…”
”Olkaa kiltti. Meillä ei tosiaankaan ole sellaista paikkaa, joka takaisi Cassandran turvallisuuden. Katsos kun… Hänen äitinsä on hieman seonnut, puhelee itsekseen ja käyttäytyy joskus hyvin omituisesti. Sellainen ei tee hyvää tyttärelleni. Teillä olisi varmastikin hyvin turvallista, lääkärikin perheessä ja noin lempeältä vaikuttava äiti.”
”Älkäähän nyt. En ole siltikään varma… Kuinka kauan tyttärenne sitten olisi meillä?”
”Niin kauan, kunnes saan hoidettua Erikan hoitoon. En halua järkyttää tyttäreni terveyttä yhtään enempää. Mutta Erika on hyvin jääräpäinen, hän ei oikein usko, että ajattelen hänen parastaan…” Mies selittää surullisesti ja hermostuneesti.
”Ymmärrän tilanteenne”, sanon ja taputan miehen kättä lohduttavasti. ”Mutta…”
”Pyydän, minä luotan teihin täydellisesti. Yritän toki hoitaa Erikan mahdollisimman nopeasti hoitoon, mutta sen ajaksi tarvitsen turvan lapselleni.”
”Niin, aivan”, henkäisen syvään. ”Hyvä on sitten. Pidän huolta Cassandrasta mielelläni sen ajan kuin on tarve. Tokihan minä autan teitä mahdollisimman paljon, koska erityisesti miehelleni potilaiden terveys on todella tärkeää.”
”Kiitos”, mies sanoo vilpittömästi ja nousee tuoliltaan. ”Hän on sairaalassa tällä hetkellä, voitte käydä hakemassa hänet sieltä. Antakaa hoitajille tämä kirjoittamani lappu ja sanokaa heille, että miehenne on saanut luvan hoitaa tytärtäni kotonansa.”
Kohotan kulmiani ja otan lapun häneltä, työnnän sen tiukasti takkini taskuun. ”Eipä kestä. Nyt minun täytyy tosiaan mennä…” Selitän nopeasti ja lähden kävelemään reippaasti sairaalan suuntaan, jonne on kilometri tästä kahvilasta.
Päästyäni lähelle sairaalaa, joku tarttuu minua käsivarresta, kehottaa pysähtymään.
Käännyn seuraajani puoleen lievästi ärtyneenä ja yllätyn kun hän onkin Mattheas. ”Seurasitko minua tänne asti?” Kysyn kummastuneena. ”Luulin, että minun piti tulla tänne…”
Mies pudistelee päätään kulmat kurtussa ja tarttuu minua sitten tiukasti olkapäistä. Pääsisin hänestä irti helpostikin, mutta olen lamaantunut järkytyksestä, joka näyttää jähmettävän minut täydellisesti.
Mattheas astuu meitä erottavan askeleen lähemmäs ja tuo sitten kasvonsa aivan omieni lähelle. ”Anteeksi”, mies henkäisee ja painaa sitten huulensa tiukasti omiani vasten, asettaen kätensä lujasti poskiani vasten.
Hän ei jaksa pitää käsiään kauaakaan poskillani, kun hän siirtyy silittelemään lainehtivia hiuksiani.
Yritän olla hengittämättä, miehen sydämen kiivas syke, veren kohina hänen suonissaan, saa minun kurkkuni kuivumaan palauttaen vampyyriaikani ensimmäiset kuukaudet mieleeni.
Muistan kurkkua kalvavan piinavan janon, sen karheuden, joka hyökyy nytkin ylitseni.
Yritän heikosti irtautua miehestä, mutta katseeni on liimautunut tämän kaulaan, jossa suonet tanssahtelevat lumoavasti.
Aivoni huutavat minua lopettamaan, itsehillintäni, jota luulin hyväksi ja kestäväksi, sellaiseksi joka ei koskaan pettäisi minua silloin, kun verta ei ole edes näkyvillä, yrittää nyt repiä minua irti, mutta turhaan. Jano on kasvanut liian korkealle, vaikka kävinkin vasta eilen metsästämässä.
Vielä kerran itsehillintä yrittää tempaista minut irti, mutta se onnistuu vain sen verran, että huomaan, ettei lähimaillakaan ole ketään ihmistä todistamassa.
”Carlisle”, kuiskaan ja tiedän hänen pettyvän minuun, kun hänen vuosikausien valmennus ihmisen verta kohtaan on mennyt hukkaan.
Mutta nyt mieleni kuiskailee minulle petollisia sanojaan, kehottaa ainoastaan kerran sortumaan houkutukseen.
”Esme?” Mies kuiskaa ja vetäytyy minusta kauemmas tajutessaan virheensä. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus, mutta…”
Mattheaksen sanat jäävät kesken kun hän huomaa silmieni tummenneen, ylähuulen kohoavan uhkaavasti.
Astun lähemmäs miestä muristen vaimeasti. ”Ei yksi kerta haittaa mitään…” Pienet paholaiset kuiskivat lempeästi.
”Esme? Oletteko te kunnossa? Tarkoitukseni ei todellakaan ollut…”
Loikkaan miestä kohti sähisten, kaadan hänet selälleen maahan. Mies yrittää rimpuilla irti hätääntyneenä, mutta painan toisella kädelläni hänen vatsaansa, toisella kumarrun sipaisemaan valtimoa.
Polvistun aivan hänen viereensä, nyt kuulen entistä selvemmin veren kohinan, ja painan huuleni tämän kaulaa vasten. Nuolaisen sitä leikillisesti, vasta sitten upotan hampaani miehen kaulaan antaen veren rautaisen maun valua kurkkuuni ihanasti.
Mies yrittää huutaa apua viimeisillä voimillaan, mutta kurkusta tulee vain tukahtunut parahdus, sitten mies on kuollut.
Vetäydyn Mattheaksesta irti hämmästyneenä ja pelokkaana teostani. Nyt kun veren lumous on poissa, tajuan mitä olen tehnyt.
Painan pääni polviani vasten nyyhkyttäen kyynelettömästi, mutta tiedän, että ruumista ei voi jättää tuohon.
Nousen kankeasti seisomaan ja huomaan vieressäni olevan viemäriritilän. Tempaisen sen irti rajusti ja työnnän miehen ahtaasta aukosta alas.
Kuuluu molskahdus, kun Mattheas osuu veteen ja sen jälkeen pientä pulputusta kun hän vajoaa sinne.
Painan ritilän tiukasti paikoilleen ja hölkkään viimeisen matkan aina sairaalan neuvontaan saakka. Siellä hymyilen kohteliaasti virkailijalle, salaten sisälläni olevan pakokauhun, ja kaivan Mattheaksen kirjoittaman lapun esiin. Virkailija lukaisee sen läpi ja nyökkää hyväksyvästi. Selityksiä ei kaivata onnekseni, vaan pääsen hakemaan Cassandran suoraan hänen huoneestaan.
Kun pääsen hänen ovelleen, kopautan sitä kevyesti ja aukaisen sen vasta sitten. Astun sisään hymyillen Cassandralle, joka on muuttunut Carlislen kertomasta tytöstä. Nyt hänellä on silmien alla tummat varjot, hän näyttää erittäin väsyneeltä ja elämään kyllästyneeltä.
Hiukset ovat edelleen yhtä kauniin kiharaiset ja tuuheat, mutta nyt niistä puuttuu Carlislen kuvailema kiilto.
Tytön huulet ovat kuivuneet, vaikka hän nuoleskeleekin niitä vähän väliä, joko hermostuneesti tai sitten pelokkaasti, en osaa sanoa varmasti.
Kiiruhdan tämän sängyn vierelle ja tartun häntä kädestä hellästi. ”Hei, Cassandra. Mitä kuuluu?”
”Esme?” Cassandra kysyy vapisten ja räpäyttää silmiään. ”Tulitko muuttamaan minut?”
”En, kultaseni, ainoastaan hakemaan sinut luoksemme.”
”Miksi?” Kuuluu käheä kuiskaus.
”Isäsi toivoi, että pidämme sinusta huolta.”
”Isä! Missä hän on?”
”Voi kultaseni!” Henkäisen ja katson häntä surullisesti. ”Olen pahoillani, mutta hän on kuollut.”
Tyttö ei nyyhkytä, kyyneleet vain valuvat hiljalleen pitkin poskia. ”Miten hän kuoli?”
”Auto-onnettomuus”, valehtelen ja silitän Cassandran hiuksia.
”Entä äiti?”
Epäröin, koska en ollut valmistautunut hänen kysymykseensä. ”Tuota… Hän ei ole siinä kunnossa, että voisi hoitaa sinua. Sen takia tulet meille.”
”Onko minulla lupa lähteä?”
”Kyllä on. Sen kun vain lähdemme. Minä voin kantaa sinua”, sanon lempeästi ja nousen seisomaan. ”Irrotan vain sinut johdoista. Ei kai sinussa ole kiinni muita kuin tippapullon letku?”
Cassandra vain pudistaa päätään kieltävästi ja vajoaa takaisin ajatuksiinsa.
Irrotan johdot nopeasti, mutta huolella, ja palaan sitten takaisin tytön sängyn vierelle.
”Mennäänkö? Perheeni odottaa minua jo kotiin.” Ojennan käteni kutsuvasti häntä kohti ja tyttö liikahtaa lähemmäs minua heikonlaisesti.
Nostan hänet syliini kevyesti ja lähden rivakasti huoneesta.
”Sinun ihosi on kylmä, niin kuin arvelinkin”, Cassandra mutisee itsekseen ja sipaisee ohuella sormellaan poskeani.
”Niin on”, mutisen hymyillen.
~*~
En ole ehtinyt astua askeltakaan ovesta sisäpuolelle, kun Edward tukkii tieni vaimeasti muristen.
”Mitä tuo täällä…” Edward ärähtää. ”Anteeksi, korjaan sanomani hienovaraisemmaksi.
Etkö välitä Jasperista yhtään? Hänellä on tarpeeksi kestettävää Bellassakin ja nyt sinä tuot pienen lapsen…”Hän pitää pienen tauon ja jatkaa: ”Sinulla taitaa olla meille myös jotain sanottavaa. Carlisle ei ilahdu.”
”Edward, anna olla”, Jasper murahtaa hänen takaansa ja katsahtaa lapseen arvioivasti. ”Onko tuo se Cassandra, josta Carlisle puhui yksi ilta?”
”Kyllä on. Ja anteeksi kovasti, mutta hänen isänsä…”
”Ei se mitään”, Jasper kuiskaa ja häviää saman tien näkyvistä.
Astun sisälle lapsi edelleen sylissäni ja yritän etsiä sinua katseellani, hermostuneena ja myös pelokkaana.
Lasken Cassandran olohuoneemme sohvalle ja istuudun häntä lähellä olevalle tuolille. Painan pääni käsiini murheellisesti, keinutan itseäni rauhoittelevasti, kunnes joku laskee kätensä olkapäälleni.
Kohotan katseeni sinuun hetkeksi, mutta lasken sen sitten alas häpeissäni.
”Edward sanoi, että sinulla on asiaa”, sanot hiljaa ja vilkaiset nukkuvaa Cassandraa pikaisesti.
”Niin”, henkäisen ja jähmetyn liikkumattomaksi.
”Esme rakas, katso minuun”, pyydät hellästi ja painat kätesi poskilleni. ”Voit puhua minulle kaikesta.”
Pidän katseeni kuitenkin varpaissani enkä suostu toteuttamaan pyyntöäsi.
”Esme…” Kohotat kasvojani silmiesi tasolle ja huomaan kasvoissasi välähtävän huolestuneisuuden, joka muuttuu nopeasti tyyneydeksi. ”Puhu minulle. Pyydän”, kuiskaat niin hiljaa ja nopeasti, että sitä voisi luulla tuulen huminaksi.
”Carlisle”, sanon hiljaa ja kohdistan katseeni hänen nenäänsä. ”En voi…”
”Miksi et?”
”En halua”, mutisen, ääneni särähtää voimakkaasti.
”Esme, kuinka vakavaa se on?” Huokaat ja pakotat minut katsomaan silmiisi. Niistä näkyy tuska ja epävarmuus.
”En tiedä… Vakavaa kuitenkin. En tiedä annatko anteeksi.”
”Siksikö et halua kertoa?” Painostat ja tiukennat otettasi hieman poskillani.
”Niin. En tiedä miten sinä itse näet… Tekemäni asian.”
”Yritä”, kehotat. ”En minä sinua tuomitse heti.”
”Hyvä on.”
Sormesi hyväilevät poskiani rauhoittavasti, katseesi huomaa heti silmissäni näkyvän levottomuuden.
”Tapoin ihmisen”, kuiskaan nopeasti ja ääneni sortuu kokonaan. Sormesi jännittyvät poskiani vasten, mutta katseesi on rauhallinen.
”Tuntemattomanko?”
”Ei, vaan… Cassandran isän.”
Säpsähdät rajusti ja vetäydyt irti minusta varovasti. ”Miksi?”
Nousen ja yritän paeta ohitsesi, mutta tartut minua tiukasti olkapäistä. ”Esme?”
”Minä…” Suljen silmäni ja pudistelen päätäni epätoivoisesti. ”Onko minun pakko kertoa?”
”Kyllä on, tämä koskee minuakin… Ja Cassandraa.”
”Hyvä on”, ärähdän ja puristan käteni nyrkkiin. ”Hän yritti suudella minua ja minä… Vastasinkin siihen ihan hetkeksi, mutta sitten… En tiedä, hänen veren tuoksunsa vei kaiken ajatuskykyni ja… Sitten tapoin hänet, imin hänet kuiviin ja… Heitin viemäriin.
Tiedän, se oli väärin, mutta…” En pystynyt sanomaan enää mitään, vaan aloin täristä kauttaaltaan, äänenikin mureni loppua kohti.
”Hyvä on”, sanot täysin tasaisesti ja päästät otteesi irti olkapäilläni. ”Kiitos kun kerroit totuuden.”
”Carlisle, olen oikeasti pahoillani. En tiedä mikä minuun meni…”
Käännähdän sinun puoleesi, mutta huomaan, että olet kadonnut. ”Carlisle? Sanoit, ettet tuomitse minua heti, vaikka vakavaa tämä onkin.”
”En tuomitsekaan.” Säpsähdän ääntäsi, joka tulee takaani rauhallisesti. ”Mietin, mihin tämä voi johtaa.”
”Ei mihinkään”, tokaisen. ”Se oli puhdas vahinko. Tuollaista ei tapahdu toista kertaa, vannon sen.”
”Esme… En osaa sanoa mitään. Vuosikausia olet ollut rauhallinen, et ole tuntenut halua tappaa ketään, et edes Bellan syntymäpäivillä, jolloin hänestä tuli paljon verta…”
”Hänen tuoksunsa on kyllä huomattavasti Mattheaksen verta parempaa”, myönnän.
”Onnistuit silti poistumaan huoneesta, kun olosi tuli tukalaksi.”
”Niin ja en tajua, miksen pystynyt samaan Mattheksen kanssa, vaikka olimme ulkona…”
”Minun täytyy miettiä tätä kunnolla, mutta… En ole vihainen sinulle, vain huolissani.”
”Tiedän sen.” Vaimea suhahdus ja olet taas poissa.
Kävelen Cassandran sängyn vierelle ja säikähdän kun huomaan hänen olevan hereillä.
”Tapoitko sinä isäni?” Tyttö kysyy itkien ja painautuu sikiöasentoon tiukemmin.
En vastaa mitään, nyökkään vain häpeissäni ja yritän nousta, mutta Cassandra painaa kuuman kätensä kädelleni.
”Älä mene. En syytä sinua, et mahtanut sille mitään.”
”Hyvä on, kiitos”, mumisen hiljaa. ”Ajattelin vain kysellä Rileysta, jos haluat kertoa.”
”Ai”, Cassandra säpsähtää hämillään. ”Mutta saat antaa sitä ennen yhden vastauksen.”
Katsahdan häneen kysyvänä ja epävarmana.
”Tuleeko minusta joskus… Pian vampyyri?”
”En tiedä, kultaseni. Olet liian nuori ja me emme halua muuttaa ketään ilman syytä tai ainakaan… Jos ei ole pakko. Vältämme sitä.”
”Ei se haittaa jos olen nuori. Kuolen kuitenkin pian ja… Minusta tuntuu kauhealta kuolla näin varhain.”
”Cassandra, se ei ole niin selvää, sinun muuttumisesi ei ole pelkästään meistä kiinni.”
”Mistä sitten?” Kuuluu pelokas kysymys.
”Toisista vampyyreista, jotka tavallaan ohjailevat meitä muita. Heillä on tiukka vaatimus nuoria vampyyreita kohtaan”, vaikenen ja vilkaisen Cassandraa varovaisesti. ”He tappavat nuoret ja varomattomat.”
”Ai.” Yllemme lankeaa syvä hiljaisuus, kuuluu vain Cassandran nopea sydämen tykytys.
Hän rikkoo hiljaisuuden huokaamalla syvään ja pitkään. ”Halusit kysellä Rileysta.”
”Niin halusin”, myönnän. ”Tiedätkö, kuka muutti hänet?”
”En, en tiedä. Hän on sanonut vain, että yksi nainen, jota hän on myös kehunut kauniiksi.”
”Hyvä on”, sanon ja sipaisen hellästi Cassandran hiukset pois kasvoilta. ”Onko… Onko hän puhunut mitään Bellasta?” Lapsi huomaa äänessäni paistavan pelon.
”Kyllä on, vaikka minkälaista.” Räpäytän silmiäni hämmästyneenä, enkä voi salata mielessäni kalvavaa kauhua.
”Mitä haluat tietää siitä?” Tyttö kysyy varovaisesti, tutkaillen kasvojani herkeämättä.
”Kaiken”, naurahdan kuivasti. ”Riley… Mitä hän tuntee Bellaa kohtaan? Yrittääkö hän löytää tämän, pitää saaliina…?”
”Ei, ei mitään sellaista. Hän rakastaa Bellaa yli kaiken.”
Kun Cassandra on sanonut sen, huomaan koko perheen tulleen samaan huoneeseen kiinnostuneena. Bellankin, joka seisoo muista erillään ja tuijottaa Cassandraa kauhuissaan ja vapisten. Emmett liikahtaa häntä kohti ja kietoo kätensä Bellan vyötärölle tukien tätä, koska Bella näyttää olevan pyörtymispisteessä.
Edwardin kasvot ovat pelottavasti synkistyneet, silmät ovat täysin mustat ja hän puristelee käsiään tiukasti nyrkkiin muristen vaimeasti.
Alicen silmistä paistaa järkytys, hän on tarrautunut Jasperin käsivarteen tiukasti.
Jasperin katseessa taas on niin monia tunteita, ilmeisesti jokaisesta jotakin, ettei kukaan voi olla varma hänen suhteensa. Yhtäkaikki, hän on painanut päänsä Alicen olkaa vasten, suu on puristunut tiukasti pelkäksi viivaksi.
Sinä taas näytät tyyneltä, mutta valppaalta ja selvästi kiinnostuneelta seisoessasi Rosalien vieressä, jonka kasvot ovat epäuskoiset.
Käännyn takaisin järkyttyneen Cassandran puoleen. ”Ei hätää”, kuiskaan hänelle ja katsahdan Bellaa epäuskoisesti. ”Miten… Miten on mahdollista, että olet rakastanut punasilmäistä vampyyria? Se on vaarallista ja uhkarohkeaa…” Vaikenen kun ääneni alkaa kuulostaa liian äidilliseltä ja syyttävältä. ”Ja missä vaiheessa?”
Bella naurahtaa hysteerisesti ja silmistä paistaa edelleen kauhu, mutta nyt siihen on tullut myös vihaa. ”Sanoissasi on virhe. Rakastan häntä edelleen.” Bella vilkaisee Edwardia välinpitämättömästi ja kääntää katseensa takaisin minuun. ”Hän ei tee minulle pahaa, ja kuten huomaatte, hän ei ole vielä tappanut minua.” Bella haparoi sanoissaan, hän ei nähtävästi osaa muuttaa sanoja oikeiksi. ”Silloin kun… Edward jätti minut, en ollut Jacobin kanssa koko aikaa, vain ehkä kuukauden tai kaksi. Muun ajan olin Rileyn kanssa, tapasimme aina salaa Port Angelesissa… Siellä, missä oli niitä humalaisia miehiä, silloin kun Edward pelasti minut ensi kertaa.” Sanat tulevat sotkuisena vyyhtenä, nyt kyyneleet valuvat vuolaasti pitkin kasvoja.
Kaikki muut, jopa Cassandra, ovat vaienneet ja uponneet hiljaisuuteen, huoneessa puhuvat enää minä ja Bella.
”Entä Charlie?”
”Kerroin hänelle aina meneväni Jacobin luo, hän ei epäillyt mitään, koska olin Jacobin kanssa vasta viimeiset kuukaudet ennen kuin Edward tuli takaisin. Eli Jacobkaan ei päässyt kertomaan mitään kenellekään, vaikka ei hän muutenkaan halunnut. Ei häntä sillä tavalla kiinnostanut tekemiseni.”
”Mutta… Miten sinä oikein tapasit Rileyn?”
Bella naurahtaa synkästi ja laskee sitten katseensa lattiaan. ”Hänen piti yksi ilta tulla tekemään tarkastuskierros Victorian toimesta kotiimme, silloin kun hänkin luuli, että olin yötä Jacobin luona ja että isä oli yökalassa Harryn kanssa. No, sattui virhe, minä olin yksin huoneessani kirjoittamassa esseetä ja hän… Niin, Riley vain pölähti ikkunasta sisään ja katsoi minua järkyttyneenä. Kyllähän hän hetken näytti siltä, että hän halusi tappaa minut, mutta sitten se muuttui kiinnostukseksi ja hämmästykseksi.” Bella nauroi nyt aidosti muistolleen. ”En tiedä mitä sitten tapahtui, hän tuli joka yö, niin kuin Edwardkin aikoinaan, ikkunastani sisään ja sitten me juttelimme kaikenlaista. Lopulta suhteemme muuttui aika vakavaksi ja hän ehdotti, että tapaisimme päivisin Port Angelesissa ja öisin huoneessani.”
Pudistelen päätäni kauhuissani. ”Eikö hän tuntenut missään vaiheessa halua tappaa sinua? Entä miten hän selitti Victorialle pitkät poissaolonsa? Niin, miten te sitten erositte?” Kysyn nopeasti ja sekavasti, mielessäni on liikaa kysymyksiä.
Bella katsoo minua turhautuneena ja vaihtaa painonsa toiselle jalalle.
”Ei, ei tuntenut. Ihmettelen sitä itsekin edelleen, mutta niin se vain on. Kun katsoin häntä silmin, niistä näkyi vain rakkaus, ei tappamisen halua… Hän kävi kuitenkin metsästämässä ennen tapaamistamme.” Bella huokaisee hiljaa ja pyyhkäisee silmiään. ”Victorialle hän sanoi, että hän vahtii minua jatkuvasti, seuraa elämääni, jotta Victoria… Voisi sitten ajan kuluessa, sopivan hetken tullessa tappaa minut. Mutta siinä kävi sitten niin, että eräänä päivänä Victoria löysi minut ja Rileyn Port Angelesista… Niin no, suutelemasta…” Bella vilkaisee murisevaa Edwardia irvistäen. ”Ja hän suuttui, lievästi sanottuna. Hän hyökkäsi kimppuuni, mutta ehti vain puraista minua, ennen kuin Riley ehti väliin ja rauhoitti Victorian.” Bella vaikenee ja silmistä näkee, ettei hän kerro kaikkea, mutta kukaan ei uskalla kysyä yksityiskohtia.
Hän kallistaa päätään hieman ja pyyhkäisee hiukset sivuun kaulaltaan ja sipaisee puolikuunmuotoista arpeaan varovasti.
Edward sähähtää vihaisesti, mutta pysyy paikallaan. ”Tarkoitatko sinä, että se… Victorian katala nuolija imi sinusta myrkyn pois?”
”Tarkoitan”, Bella sanoo tekopirteästi, mutta jäätävästi. ”Pystyy siihen muutkin kuin sinä.” Hän vilkaisee meistä jokaista pikaisesti, nyt katseeseen tulee pientä surua. ”Hän jätti minut, koska halusi miettimisaikaa.”
”Mitä varten?” Edward kysyy pilkallisesti.
”Se on oma asiani. Ja nyt… Haluan ulos kävelemään.”
”Et mene!” Edward ärähtää. ”Siellä on toinen vampyyri. Siis Riley.”
Bella vain kohottaa kulmiaan ja häipyy ovesta, välittämättä muiden huudoista ja kielloista.
-
Oho, todella vaikea kuvitella, että Esme tappaisi jonkun!
Olihan se vahinko, mutta silti...
Cassandra otti oman isänsä kuoleman ihmeen rauhallisesti, odotin jotain hysteeristä itkukohtausta tai vastaavaa.
Tavallaan tietysti hyvä, ettei hän suuttunt Esmelle, muttamutta.
Mielenkiintoista, että Cassandra "asuu" nyt Culleneilla.
Toivottavasti hänestä vielä tulee vampyyri.
Bella salaileekin montaa asiaa, Bella/Riley paritus yllätti minut ihan täysin.
Tuo paritus kuitenkin vaikuttaa kiinnostavalta, toivottavasti siitä kuullaan vielä lisää. ;)
Tällä luvulla oli pituutta tosi kivasti ja tapahtumia oli mukava seurata Esmen näkökulmasta.
Uutta lukua jään odottelemaan.
~Vanamo
// Juu, kyllä mä muistin että Cassandra on 12. Eikä siinä mitään, ettei vedä mitään kauheeta itkukohtausta, jokainen tavallaan. Ajattelin vaan kun se rupesi selittelemään Rileystä sun muusta aika pian Esmen tunnustuksen jälkeen. Mutta kyllähän kaksitoistavuotias osaa varmaan jo peittää suruaan, varsinkaan jos Cassandra ei itkullaan tahtonut pahentaa Esmen oloa.
-
Vanamo, kiitos kommentistasi. Cassandrasta sen verran, että itse kuvittelen hänet rauhalliseksi ja tavallaan aikuismaiseksi, yhdessähän luvussa minä mainitsin, että hän on 12. Ja minä ainakin ajattelen sen ikäiset sellaisiksi, että ne kyllä suree, mutta ei vedä kohtausta.
Jokainenhan saa tietysti kuvitella henkilöt oman mielensä mukaan, mutta tuo on minun ajatukseni. :D
Kiitos vielä kerran kun kommentoit.<3
~Ewe♥
-
Tää on aivan mahtava! Sun kirjotus-tyylis on aika erikoinen ja koukuttava, ja tämähän on hyvä asia ;D
Tuo Bella/Riley paritus tuli aika yllätyksenä, mutta sitten kun sitä miettii, se on aikas kiva :D Toivottavasti samaa paritusta tulee jatkossakin ;)
Tuokin, kun Esme hyökkäsi sen Cassandran isän kimppuun, kun Esmellähän kuuluisi olla hyväkin itsekuri (onko se itsekuri?? tuli aivokatkos, en muistanut oikeaa sanaa...) ja näin eespäin.
Mutta, jatkoa odotellaan, pistä äkkiä :D
~raww!
-
ohhoh en oo kyl aatellukka bella/riley paritusta ???
mut hyvä oli ja oon heti jatkoa kinuamassa ;)
-
raww!, kiitos kommentistasi. :)
mordelove, kiitos sinullekin kommentistasi.
~Ewe♥