Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Vanamo - 16.03.2010 17:07:56
-
Ficin nimi: Viimeinen sana
Kirjoittaja: Twaikkari
Beta: 2. luvusta alkaen NiNNNi, suuret kiitokset hänelle! <3
Fandom: Twilight
Disclaimer: Stephenie Meyer omistaa twilightin ja kaikki sen hahmot ja paikat. Minä ainoastaan leikin ja kirjoitan kyseisistä hahmoista, en siis omista mitään! Paitsi tietenkin juonen, se on ihan omasta päästäni.
Tyylilaji:Angst, myös romance
Ikäraja: K 11 (Laitan varmuuden vuoksi)
Paritus, Päähenkilöt: Alice/Jasper
Summary: Alice murtuu kun hän näkee Jasperin toisen kanssa? Mutta onko kaikki sittenkään niin kuin hän luulee?
Varoitukset: Eipä tule mieleen, paljon angstia jos se lasketaan??
A/N: HUOM HUOM! Tämä on ihka ensimmäinen ficcini ja tein tänne tunnuksenkin vasta vähän aikaa sitten, joten älkää odottako mitään ihmeellistä, oli vaan pakko päästä kirjottamaan. Alkutiedot yritin laittaa hyvin ja ohjeiden mukaan, mutta toivon ja pyydän todella, että jos tästä jotain puuttuu niin kerrotte. Ja kommentoittehan myös itse tarinaa? Tämä ei spoilaa mitään twilight kirjaa erityisemmin, kirjotusvirheitä saattaa löytyä.. Tämä ei ole (ainakaan vielä) kauhean pitkä, laitan mahdollista jatkoa jos joku edes tykkää.. Ja vielä se, teksti on joissain kohtaa tönkköä.. Ja tää alku on tosi lyhyt, mutta katotaan sitä jatkoa sitten niin kuin sanoin..
Viimeinen sana
Tuijotin ikkunasta ulos katsellen sateen sumentamaa maisemaa. Siinä sinä seisoit, sinä joka olit minulle tärkeintä koko maailmassa. Tiesin, etten ikinä voisi lakata tuntemasta näin sinua kohtaan, en vaikka sinä tekisit mitä. Kyyneleet polttelivat silmäkulmissani, mutta poskeni olivat kuivat. Vangitut kyyneleeni eivät ikinä pääsisi ulos.
Lysähdin polvilleni kun halasit häntä vielä kerran. Kylmää sydäntäni vihlaisi kun painoit vielä yhden suudelman hänen vaaleille kutreilleen. Et tiennyt minun katsovan, et tiennyt minun tietävän. Olin varma siitä, et sinä minulle pahaa halunnut. En kestänyt enää katsoa, raivo ja suru olivat täyttäneet sisimpäni. Minun oli pakko saada rikkoa jotain. Nousin ylös lattialta, mikään liike ei ollut vaatinut minulta ikinä ennen yhtä paljon ponnisteluja. Suuntasin huoneemme, meidän huoneemme, nurkkaan, isolle vaatekaapilleni, joka oli myös sinun. Pienestä laatikosta alahyllyltä otin käteeni esineen, joka yhdisti meitä. Se ei ollut hinnaltaan arvokas, mutta pelkästään sen katsominen sai muistot virtaamaan. Muistot, jotka ennen olivat niin kauniita, mutta mitkä olivat nyt kääritty katkeruuteen. Otin hopeakansisesta, koristellusta valokuva-albumista molemmin käsin kiinni ja väänsin. En ollut olettanut siitä tulevan niin kova ääni kuin siitä kuitenkin tuli. Olin kuitenkin tyytyväinen, katseesi kääntyi huonettamme kohti ja kasvoillasi läikähteli tunteiden kirjo. Ensin hämmästys, sitten suru, ja lopulta väänsit kasvosi naamioksi, josta ei pystynyt lukemaan mitään. Silmiesi ahdistusta et kuitenkaan pystynyt kokonaan peittämään.
Suljin korvani, en tahtonut kuulla mitä sanoit uudelle kullallesi ennen kuin lähdit tarpeettoman hitaasti astelemaan ovea kohti. Yritin koota itseäni kasaan mahdollisimman nopeasti, mutta tiesin etten ehtisi ajoissa. Askeleesi kuuluivat jo portaista. Kuulin hengityksesi oven takana, et uskaltanut tulla sisään omaan huoneeseesi. Kun vihdoin raotit ovea varovasti ja pujahdit sisään, ei ulkona niin huolellisesti asettelemastasi naamiosta ollut jäljellä ripaustakaan. Aistit selvästi tunteeni, en pystynyt peittämään niitä ja näin kuinka oma ahdistuksesikin vain kasvoi kasvamistaan. Kumpikaan ei liikahtanutkaan, kumpikaan ei sanonut sanaakaan pitkään hetkeen. Ainoastaan tuijotimme toisiamme, kumpikaan ei ollut valmis toteamaan kiistämätöntä tosiasiaa. "Alice, kulta..", sinä vihdoin sanoit ihanalla äänelläsi. En kuitenkaan halunnut kuulla asiaasi. En ollut vielä aivan valmis. Tarvitsisin vielä pienen hetken koota itseni. Minun olisi muistettava joka ikinen rakkauden tunnustuksesi, ja sitten, yksi kerrallaan hylättävä ne kaikki. Koska en vastannut, en edes kohottanut katsettani, päätit antaa minulle vielä hetken aikaa. Hetken aikaa tuudittautua kauniiseen menneisyyteen ja unohtaa tuleva.
-
Juu, tuota noin...
En oikein osaa sanoa mitään. :D
No, jos tämä oli ensimmäinen fic, niin ihan hyvä ;)
Nuo Alicen tunteet olivat hyvin kirjoitettu ja aidon kuuloista myös. Alkutiedot taisi olla ihan hyvin, niin kuin pitääkin.
Joitakin virheitä taisi olla, mutta olen niin laiska etten jaksa enää niitä etsiä.. ;D Pahoitteluni siitä.
Mutta jos on tarkoitus kirjoittaa jatkoa, niin ihmeessä lisää vain. Kirjoittamallahan vain paranee. ;)
Ja nuo sinun ylimääräiset kommentit kannattaa poistaa, hiukan ehkä turhia. Ja täällä e mielellään kinuta kommentteja eri viesteissä.. :)
ninnni~
-
NiNNNi, kiitos kommentistasi. Koitan itse korjailla nuo löytämäsi virheet. : ) Ja poistelen ylimääräisiä "juttuja".
-
No lyhythän tämä oli, mutta ensimmäiseksi yritelmäksi enemmän kuin kelvokas. Tekstissä oli tosiaan joitakin virheitä ja epäloogisuuksia, mutta ei niin paljoa, että ne olisivat hirveästi häirinneet. Ja sen voin sanoa, että sinulla oli joitakin todella kauniita kuvailuja tuolla, jotka ovat aloittelijan tekstissä harvinaisia. Sinulla tuntuu olevan paljon lahjoja, joten kirjoita ihmeessä enemmän.
Noista virheistä sen verran, että beetasta saattaisi olla sinulle paljon apua. Omasta kokemuksesta tiedän, että kun sitä tekstiää tarpeeksi kauan töllää, sille tulee ikään kuin sokeaksi, eikä kykene näkemään virheitään. Siinä tilanteessa ulkopuolisen mielipide on arvokas, ja säästää sinulta paljon aikaa ja vaivaa. Ja on siinä sekin, että kun beeta osoittaa jonkun tietyn virheen, sitä ei niin helposti tee enää uudelleen.
Ja niin, Alice ja Jasper ovat molemmat lempihahmojani, joten kiinnostaisi tietää mitä heille tämän jälkeen tapahtuu.
zilah
-
zilah, paljon kiitoksia kommentistasi, uskon että betasta olisi paljon apua.. En vain oikein tiedä mistä sellaisen saisi, en ainakaan tiedä ketään ystävääni joka täällä kävisi. Sain hieman rohkeutta jatkaa, ehkä uskallan tässä joku päivä laittaa jatkoa kunhan sitä ensin parantelen. :)
-
Joo tosi hyvält vaikutti.
Tosi hyvin noi Alicen tunteet kirjotettu ja kaikkee.
Ideaki tosi mukava.
Jatkoa
ja betan saat hankittuu Sulkakynä osastolt. Siel voit joko pistää ilmoituksen tai ettii betaks hakevien tyyppien ilmoituksista mieleisen ja pyytää häntä betaamaan.
Anaid
-
Anaid, kiitos kommentista ja ohjeista betan hakuun, menenkin heti etsimään<3
-
Aaww..Haikea olo tuli. Niin kauniit kuvailut, että hui kamala! <3 Ja vielä ensimmäinen ficcisi! Mä tykkäsin paaaaaljon. Ja sokea kun olen niin en huomannut yhtään virhettä. JATKOAAAAH!! <3
-
Twilightchess, kiitos kommentistasi. Toinen luku on jo valmiina, kun beta löytyy/varmistuu ja hän saa sen katsottua niin sitten tulee jatkoa. :)
-
A/N: Tässä olisi jatkoa. Tuhannet kiitokset NiNNNi :lle joka on betaillut tämän luvun!
2. luku
"Alice", sinä aloitit uudelleen, tällä kertaa kasvoillasi oli päättäväisempi ilme. Tosin kärsimys silmissäsi oli vain lisääntynyt. "Alice, se ei ole sitä mitä luulet. Minä.. minä rakastan sinua, olen aina rakastanut ja tulen aina rakastamaan.." En vieläkään kohottanut katsettani, valmistauduin vastaanottamaan tiedon, joka tuhoaisi loputtoman elämäni. Tuo tieto tekisi ikuisesta elämästäni vieläkin pahemman painajaisen.
Naama kovana käänsin silmäni suoraan sinuun. Epätoivon ja surun rinnalle alkoi kohota uusi tunne, viha. En ollut sinulle vihainen siitä, että jättäisit minut. Se tietenkin murtaisi maailmani ja tuhoasi elämäni, mutta siihen sinulla oli oikeus, pakko se oli myöntää. Aikaisemmin lausumasi sanat alkoivat kuitenkin pikku hiljaa pinttyä mieleeni ja tajusin niiden merkityksen. Sinä sanoit rakastavasi minua, vaikka sinulla oli toinen! Mistä lähtien sinulla oli ollut suhde jokaisen vastaantulevan kanssa? Olinko minä jo kauankin ollut vain yksi vaihtoehto laajasta valikoimastasi?! Pudistin päätäni voimakkaasti selvittääkseni sekavat ajatukseni, mutten voinut estää itseäni. Sylkäisin suustani ulos äskeiset ajatukseni, eikä minua kaduttanut vaikka näin kuinka kasvosi vääntyivät tuskasta. Päinvastoin, se toi pienen, kitkerän hymynpoikasen toiseen suupieleeni. Olin sentään pystynyt satuttamaan sinua vielä viimeisen kerran.
Painostava hiljaisuus jatkui jälleen. Aistit sekaiset tunteeni, etkä uskaltanut sanoa enää mitään. Luultavastikin olit tyytyväinen viestin mentyä perille niin nopeasti. Minä puolestani yritin kaikin voimin olla välittämättä suljettujen silmäluomieni taakse vierivistä kuvista tulevaisuudesta. Ne eivät voineet toteutua, se ei ollut mahdollista. En enää ikinä, en ikinä, painaisi huuliani sinun huulillesi. Eivätkä suupieleni enää koskaan kohoaisi hymyyn. Tunsin kuinka yritit kovalla ponnistuksella tunkea ilon ja rauhallisuuden tunnetta sisääni, mutta tunteeni olivat liian voimakkaita tuhottaviksi ja sinäkin sait niistä totisesti osasi. En enää kestänyt seuraasi, miksi olisi pitänytkään, joten syöksyin ovesta ulos luoden sinuun viimeisen katseen. Päätin antaa sinun elää rauhassa ikuinen elämäsi, emme enää koskaan näkisi. Saisit viettää laatu aikaa uuden kultasi, taikka laajan naisvarastosi, kanssa mielin määrin. Sinun ei tarvitsisi varoa loukkaamasta tunteitani enää.
Kun olin jo aukaisemassa ulko-ovea, tunsin kovan ja kylmän käden tarttuvan lantiooni tiukasti. Se oli hellä ja lohduttava ote, mutta se toimi myös oivana esteenä. Käännähdin nopeasti ympäri nähdäkseni kuka uskalsi estää minua nyt. Edward. Niinpä tietysti, hän oli kuullut kaikki ajatukseni. Taas kerran hän tiesi kaiken. Yleensä se ei minua häirinnyt, kurkinhan minäkin hänen tulevaisuuteensa lähes joka päivä, joskus montakin kertaa päivässä, mutta tällä kertaa se ärsytti minua suunnattomasti. Miksi Edwardin piti puuttua asiaan, joka ei häntä koskettanut pikkusormellakaan? "Tämä ei kuulu sinulle", huusin, vaikka se oli sinänsä tarpeetonta. Hän tiesi mitä aikoisin sanoa jo ennen kuin sanat virtasivat huuliltani ilmaan. Samassa tajusin, kuinka tyhmää oli huutaa. Huutoni nimittäin houkutteli koko perheeni paikalle, yhtä lukuun ottamatta. Edward luki mielestäni pakoajatukset ja tiukensi otettaan vyötärölläni. Ilmeisesti hän ei halunnut minun pääsevän pakoon. "En haluakaan", Edward murisi vastaukseksi ajatuksiini.
Ei kulunut montaakaan sekuntia kun perheeni ympäröi minut, Jasper ei onneksi edelleenkään ollut paikalla. Pidin katseeni Edwardin käsissä, mutta vaistosin jokaisen tuijottavan minua. "Alice, se ei ihan oikeasti ole miltä näyttää. Jasperilla ei ole ketään toista, huoneellisesta puhumattakaan. Etkö muka katsonut kunnolla? Ei se ollut mikään hellä suudelma, eikä halaus ollut minkään näköinen rakkaudenosoitus. Tai tietysti se näytti siltä, sen oli tarkoituskin, sillä se on tarpeellinen koh..", Edward aloitti paasauksensa, mutta keskeytin sen epäkohteliaasti; "Minä tiedän kyllä mitä näin. Jasperilla on toinen, ehkä jopa huoneellinen! Mutta ihan sama, Jasper on täysi paska!" En ollut ikinä, en koskaan huutanut niin kovaa. Enkä ollut ikinä sanonut Jasperista pahasti, en edes ajatellut. En ennen tätä. Kova huutoni oli saanut kaikkien suut loksahtamaan auki. Edwardin kädet olivat valahtaneet vasten hänen kylkiään. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja pujahdin ovesta ulos niin nopeasti ettei Edward taikka kukaan muu ehtinyt reagoida. "Alice, älä mene! Anna meidän selittää! Se kaikki oli vain näyttelemistä! Se on.. Jasper vain halusi.. hän voi selittää, kunhan rauhoittuu.. hän oli niin järkyttynyt reaktiostasi ettei vain pystynyt kertomaan totuutta.." Annoin perheenjäsenieni huutojen sekoittua keskenään, enkä välittänyt. Miksi heidän piti yrittää puolustella Jasperin tekoja ja syöttää minulle pajunköyttä? Tiesin kyllä totuuden, enkä enää koskaan palaisi. Perheeni jättäminen satutti, mutta minun oli jätettävä heidät, sillä Jasper oli satuttanut minua pahemmin kuin he kaikki yhteensä.
En tiennyt kuinka kauan olin juossut. Luultavasti pari päivää. Vampyyrien yhdeksi parhaaksi ominaisuudeksi oli aikojen saatossa todettu kestävyys. En tuntenut minkäänlaista väsymystä, vaikka vauhtini oli pysynyt koko ajan samana. Kurkkuani tosin poltti, minun olisi pakko pysähtyä pian metsästämään riistaa. Tästä kaikesta huolimatta en halunnut tappaa viatonta ihmistä ja niin luultavasti kävisi jos janoni pääsisi liian pahaksi. Edellisestä metsästyksestä oli jo liikaa aikaa. Minun oli pitänyt mennä metsästämään Jasperin kanssa sinä päivänä, kun.. Ei, kieltäydyin ajattelemasta sitä. Olin lakannut oikeastaan ajattelemasta, pystyin estämään jopa suurimman osan näyistä. Välillä mieleeni tunkeutui muistoja, joiden tuloa en kyennyt estämään, mutta jatkoin niiden aiheuttamasta kivusta huolimatta. Pariin otteeseen olin ihmetellyt myös sitä, ettei kukaan ollut lähtenyt perääni. Tosin en tiennyt aluksi sen paremmin kuin nytkään minne menisin, eikä Edward enää pystynyt kuulemaan ajatuksiani. Olin liian kaukana. Perheeni olisi siis hyvin vaikea löytää minua. Aina tuon ajatuksen yhteydessä mieleeni ilmestyi väkisinkin Esmen rakastavat kasvot, jotka olivat huolen ja surun murtamat. En tiennyt oliko kuva jostain muistoni kätköistä vaiko ripaus tulevaisuudesta, mutta väliäkös tuolla. Olin liian murtunut ajatellakseni selvästi.
Kun olin vihdoin pysähtynyt keskelle tiheää metsää ottaakseni vainun saaliista, en tiennyt missä olin. Sekin kuitenkin oli minulle aivan sama. Ainoa asia jolla oli ollut merkitystä oli tuhoutunut. Hänen.. Ei. Kieltäydyin jälleen ajattelemasta. Viettäisin loppuelämäni, toisin sanoen ikuisuuden, luultavasti jossain kallionkolossa itseäni heijaten ja itsesäälissä velloen.
-
Päätin nyt tulla kommentoimaan sinun ficcejäsi/ficciä vuorostaan...
Eli tämä oli ihanan haikea ja ahh... niin ihana! Oliko tuo Jasperin "salarakas" juttu pelkää näytelmää? :o Minkä ihmeen takia?!? Repesin kun kuvittelin Alicen istumassa jossain luolassa hiukset sotkussa ja silmät mustana... Tosin nyt kun jälkeen päin ajatellen se olisi ennemmänkin pelottavaa...
Tämä sinun ensimmäinen ficci? Eipä kyllä uskoisi, tosi hyvin kuvailtu ja kirjoitettu!
Kiitos ja ylistys.
Juups rakentava juoksi rääkyen karkuun. :D
Jatkoa toivoen ja sinua ylistäen Lööperiikka
-
Lööperiikka, kiitos paljon kommentistasi. Joo, kyllä tää on ihan eka ficcini, mutta mukavaa kun tykkäät. Juonesta en paljasta mitään etukäteen, sen näkee sitten. Kolmatta lukua en ole vielä edes aloittanut kirjoittamaan, mutta heti kun läksyiltä ehdin niin kirjoitan sen. Että varmaan ihan pian sekin tulee.
-
Uusi lukija!!!
Äää... mitä tähän nyt osais sanoa.... ???
Tää on ihana ja sellain haikee... Tuli vähän haikee olo ja... Äää... en mä keksi miten kuvailis tätä.
Vaikee uskoo et tää on sun eka ficci, ku kirjotat nii hyvin...
Jatkooo ja nopeesti!!!!!! ;D ;D
-
Haidy, kiitos kommentistasi. :)
Jatkoa olen tänään pari tuntia työstänyt ja sain sen valmiiksikin, mutta en ollut siihen tyytyväinen joten pyyhin koko kolmannen luvun pois.. Lähden tästä harkkoihin ja koitan vähän tuulettaa ajatuksiani, ehkä illemmalla onnistuu kirjoittaminen sitten paremmin. Mutta tänään tosiaan yritän saada jatkoa ainakin aloitetuksi, ehkä saan valmiiksikin. Mutta huomenna sitten ainakin. :)
-
A/N: Tässä olisi seuraava luku, sen kanssa oli hieman ongelmia, mutta en siitä enää parempaa saa. Olen kirjoittanut siitä kaksi erilaista versiota, mielestäni tämä oli kuitenkin parempi. Kiitos paljon betauksesta NiNNNi :lle! Mutta kommentoikaa, jookosta!? ;)
3. luku
Tuntui ironiselta, että olin ilman näkyjänikin osannut ennustaa oikein. Siinä minä istuin, nojaten vasten kylmää ja kovaa kallionseinämää pää painettuna käsiini. Hiukseni sojottivat jokaiseen suuntaan ja ennen silmiäni ympäröineet leveät mustat rajaukset olivat sotkeentuneet ympäri naamaani. Oloni ei ikinä ennen ollut niin yksinäinen ja minulle tuli ahdistava olo kun katselin kallionkolon läpitunkemattomaan pimeyteen. Pimeys toi mieleeni mielisairaalassa viettämäni ajan, josta en tosin muistanut lähes mitään. Tiesin vain, että minua oli pidetty pimeässä, syrjitty ja kohdeltu huonosti oudon kykyni takia. Silti olin varma, ettei se ollut satuttanut minua yhtä paljon kuin tämä. Olin kietonut käteni jalkojeni ympärille ja käytin kaikki voimani ollakseni ajattelematta. Ollakseni tuntematta, näkemättä ja muistelematta. Enkä siltikään pystynyt estämään kaikkea.
Osan ajasta olin käyttänyt hyödyllisestikin. Olin miettinyt tapaa lopettaa ikuinen elämäni. Olin ehdottoman varma siitä, että minun olisi parempi lakata olemasta kuin elää ikuisuus kärsien. Emmett, ihana karhumainen veljeni, oli tullut ensimmäisenä mieleeni. Tiesin ettei hän minua tappaisi, ei vaikka kuinka rukoilisin, mutta silti tahdoin yrittää. Niinpä kaivoin piukkojen, hänen minulle ostamiensa, farkkujeni taskusta pienen hopeisen matkapuhelimen. Sormeni kiisivät näppäimillä eikä mennyt sekuntiakaan, kun luuri oli jo korvallani. "Alice", Emmettin yllättynyt ja huolestunut ääni vastasi välittömästi. "Emmett. Sinun on autettava minua. Ole kiltti ja tapa minut, ole kiltti. En halua enää elää, en ilman Jasperia. Ole kiltti. Ole kiltti, minä pyydän. Tapa minut.", toistelin puhelimeen nopeaa vauhtia. Ääneni säröili, olin jälleen puhjennut kyynelettömään itkuun. "Alice! Ei, en todellakaan tapa sinua, eikä niin tee kukaan muukaan", Emmettin raivostunut ääni huusi minulle puhelimesta. "Olemme yrittäneet soittaa sinulle satoja kertoja, etkä sinä vastaa. Ja nyt sitten soitat ja pyydät minua tappamaan itsesi, vaikka Jasper rakastaa sinua ja on suunniltaan huolesta. Eikä hänellä ole ketään toista, se suutelu-juttu oli vain..."
En kestänyt enää kuunnella. Läpsäytin simpukkamallisen puhelimen läpän kiinni vihaisena, en halunnut kuulla enää ainuttakaan valhetta. Avasin puhelimeni kuitenkin pian uudestaan ja vilkaisin näytölle pelkästä mielenkiinnosta. Puhelimeni oli ollut tarkoituksella äänettömällä, en ollut halunnut vastata kenenkään puheluihin. Ilmeisesti perheeni kuitenkin halusi saada minut takaisin, sillä kännykkäni väitti minulle tulleen näiden muutaman päivän aikana 357 vastaamatonta puhelua. Huokaisin syvään ja puristin puhelinta kovaan nyrkkiini, hieman liian kovaa sillä sen molemmille puolille ilmestyi sormeni painaumat. Vaihdoin äänettömän tilan yleiseen, vaikken tiennyt miksi. Aioin hankkiutua koko kapineesta eroon välittömästi.
Juuri kun olin heittämässä tuota typerää elektronista metalliesinettä ulos kolostani, noin sadan metrin pudotukseen, se alkoi laulaa rakkauslaulua. Huoletonta ja kevyttä soittoääntäni. Vilkaisin murhaavasti soittajan numeroa ja muutaman sekunnin jälkeen päätin vastata, vielä viimeisen kerran. "Carlisle", tervehdin soittajaa kylmällä äänellä. Parempi sekin kuin, että ääneni sortuisi. "Se oli pelk..", Carlisle aloitti, mutta tiesin mitä oli tulossa joten keskeytin hänet tylysti huutaen; "Älä hitto sinäkin aloita! Jasper ei rakasta minua, elämäni tuhoutui, hän oli kaikkeni! Ja minä kyllä keksin tavan päästä ikuisesta elämästäni, jos Emmett ei auta, niin kyllä joku muu auttaa, ihan varmasti!" Sen sanottuani, tai siis huudettuani heitin kännykän kaikin voimin ulos kolostani. Hetken kuluttua kuulin se räsähtävän maahan jossain hyvin kaukana.
Tosiasiassa en ollut niinkään varma, kuka suostuisi päättämään elämäni. Minulla oli suuri houkutus lähteä Italiaan Volturien luokse, mutten halunnut asettaa perhettäni vaaraan. Eikä ollut taattua, että Volturit edes suostuisivat pyyntööni, he halusivat erikoisen kykyni kokoelmaansa. Ja Aro toistaisi kuluneet sanansa "Mutta Alice, mikset liittyisi meihin? Kykysi on liian arvokas tuhottavaksi", heti kun pyytäisin häntä tappamaan minut. Nyt kun siis kukaan perheestäni ei minua suostuisi auttamaan ja Volturit olivat poissa laskuista, minun oli keksittävä jotain muuta. Itse en voisi itseltäni henkeäni riistää, se olisi liian vaikeaa ja tuskaista. Painoin pääni jälleen käsiini ja koitin keksiä uusia keinoja, kun kova tuuli toi nenääni suuren, jättikokoisen nuoren uroskarhun hajun. Mieleeni luikerteli kysymys, jota en pystynyt vain ohittamaan. Pystyisikö suuri karhu tappamaan vampyyrin? Painuisivatko sen veitsenterävät kynnet kyllin syvälle kivikovaan ihooni raadellakseen minut palasiksi. Ja jaksaisiko se tuhota minut kokonaan vai lopettaisiko se kesken leikin? Vaihtoehto puistatti minua, onnistuessaan se tulisi olemaan erittäin tuskainen. Enkä edes ollut varma, tuhoutuisinko täysin jos raadeltua ruumistani ei poltettaisi. Silti päätin yrittää, en halunnut olla olemassa enää hetkeäkään, hän oli tuhonnut elämäni. Elämäni, jonka ainoa valopiste oli ollut juurikin hän itse.
Salaman nopeasti loikkasin alas kalliolta ja vetäisin sieraimiini raikasta metsäilmaa. Sain nopeasti vainun karhu-uroksesta, se oli vain muutaman kilometrin päässä. Ajatus niin hitaasta ja tuskallisesta kuolemasta puistatti minua yhä, kun saavuin aukiolle missä suuri petoeläin vartioi reviirinsä rajaa. Se oli kiistatta kookkain karhu jonka olin ikinä nähnyt ja se näytti väkivahvalta. Ehkä se todella voisi tuhota minut jos en vastustelisi yhtään.
Hiivin hiljaa, varoen päästämättä ääntäkään karhun taakse. Se ei huomannut minua joten asetuin makaamaan selälleni noin parin metrin päähän siitä. Annoin vielä vanhojen ihanien muistojen virrata lävitseni koettaen unohtaa sanat ja teot mitkä olivat minut tähän tilanteeseen ajaneet. Sitten otin maasta nyrkin kokoisen kiven ja viskasin sen voimakkaasti jo ennestäänkin vihaisen oloisen karhun suureen takapuoleen. Ensin se murahti kivusta, mutta vain sekuntia myöhemmin se kääntyi ja katsoi raivoissaan hentoa ruumistani, joka makasi avuttomana maassa. Näytin helpolta saaliilta. Suljin silmäni ja korvani, mutta tiesin silti karhun hyppäävän minua kohti, maa tärisi sen valtavan painon alla. Vedin henkeä keuhkoihini viimeistä kertaa ja taioin hänen kauniit kasvonsa mieleeni. Muistin niistä jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Tunsin kuinka karhun veitsenterävät kynnet painautuivat ohuen jalkani läpi hirvittävällä voimalla. Sisälläni ailahteli epätoivon, surun, tuskan ja kivun lisäksi yllättävä tunne, ilo. Olin iloinen siitä, että tämä ehkä onnistuisi, olisin onnellinen jos kaikki päättyisi nyt.
Karhu oli lävistänyt jalkani jo kymmenkunta kertaa ja jokaisella raapaisulla mieleni teki huutaa tuskasta, se todella sattui. Kuitenkin makasin hiirenhiljaa, liikahtamattakaan paikaltani. Tiesin, että äkkinäinen liike tai kova huuto saattaisi pelästyttää karhun pois. Ja sitä en tässä vaiheessa olisi enää kestänyt. En tiennyt, pystyikö vampyyri menettämään tajunsa, mutta siltä minusta nyt tuntui. Silmäni olivat olleet koko ajan kiinni, joten en tiennyt oliko vasen jalkani enää kiinni minussa. Sekä sisäinen, että ulkoinen kipu raastoivat minua satoihin osiin ja tyytyväisenä tunsin ajelehtivani pimeään. Viimeinen asia, jonka muistin, oli kova huuto, josta en saanut selvää, en edes ollut varma tuliko se mahdollisesti omasta suustani. Muistin myös kovat, voimakkaat kädet jotka kiertyivät ympärilleni siirtäen minua. Sitten kaikki pimeni kokonaan. Toivottavasti ikuisiksi ajoiksi.
-
Onko se Jasper? Mitä oikeasti tapahtui? TAHTOO JATKOO!
-
Aaaw! :o Mitä tapahtui! Eieiei. Ei se voinut kuolla. Ei. Oliko se charlisle? <3 Se olisi ihanaa. Mutta kuitenkin Jazz varmaan, vai? En kestä tiedottomana! *nyyh* :'(
Oli ihana taas, kuten aina. <3 Kiitos jatkosta ja LISÄÄ JATKOA! :3
-
mellonami, kiitos kommentistasi. :D Ehkä Jasper, ehkä ei.. En kerro mitään.. x)
Twilightchess, kiitos. :D Kiva että tykkäät. Niin, saattaahan se olla Carlislekin..
Jatkoa tässä juuri kirjoittelen, neljäs luku ahkeruudestani ja läksyjen määrästä riippuen valmis joko tänään tai ainakin viikonloppuun mennessä.
-
Olin oikein ahkera tänään, kirjoitin koko neljännen luvun. ;) Lähetin sen äsken betattavaksi, että se varmaan tässä aika pian jo tulee. Kommentit olisivat kivoja!
-
Jatkoa!
Tää on niin ihana!
Ja se oli kans kiva, ku Alice ei lähteny Volterraan!
Jatkoa!
Anaid
-
A/N: Tässä olisi neljäs luku. Itse en ole mitenkään erityisen tyytyväinen, teksti on mielestäni aika tönkköä yms.
Suuret kiitokset jälleen NiNNNi:lle virheideni korjauksesta ja viimeisen pitkän kappaleen jakamisesta! <3
Toivon todella, että kommentoisitte, rakentavaa otetaan mielellään vastaan!
4. luku
"Carlisle, sano jotain, kerro hänen olevan kunnossa! Eihän ole mahdollista, että vampyyri pyörtyy, ei niin voi käydä! Ja ei... eihän niin voi tapahtua? Ei karhu voi, se ei millään pystyisi, olisi se kuinka voimakas tahansa..." Kuulin Jasperin epätoivoisen ja huolesta saenneen äänen pimeyden läpi. Erotin hänen sanansa, vaikka niiden tajuamiseen meni hetki. Vihdoin kuitenkin ymmärsin tärkeimmän seikan, en ollut kuollut. En vaikka sitä kuinka toivoin. Yritin nousta istumaan ja kertoa olevani kunnossa ennen kuin lähtisin uudestaan tapattamaan itseäni, mutta huomasin etten tuntenut ruumistani, en osaakaan kehostani. Yritin nostaa kättäni, mutten tiennyt missä se oli, jos sellaista enää omistin. Pakokauhu tulvahti mieleeni suurena aaltona, kun en saanut sanaakaan ulos kadonneilta huuliltani. Yritin rauhoitella itseäni tiedolla, etten välttämättä enää selviäisikään, että hetken päästä valuisin pois tästä julmasta maailmasta, ja keskityin Carlislen vastaukseen. "Jasper, olen niin pahoillani... Hän ei, hän ei voi kovin hyvin. Yritän kaikkeni, jotta saisimme hänet kuntoon, mutta en tahdo luvata mitään. En ole ikinä kuullut, että vampyyri voisi menettää tajuntansa, enkä usko, että Alice on pyörtynyt. Tämän on oltava jotain muuta, en vain tiedä mitä. Luulen ettei hän hahmota ympäristöään millään tavalla. Karhu onnistui raatelemaan häntä erittäin pahasti, hyvä että sain koottua hänet kasaan. Pelastit rakkaasi viime hetkellä." Erotin surua myös Carlislen äänessä. Halusin kovasti kysyä mitä oli tapahtunut, halusin tuhota sen joka kehtasi riistää minulta kuoleman! Tai oikeastaan halusin hänen korvaavan sen minulle, tappamalla minut, kun ei kerran voinut karhun antaa hoitaa hommaansa loppuun asti. Ihmettelin myös Carlislen sanavalintaa, en minä ollut Jasperin rakas. En enää.
"Hänellä on varmasti niin kovia kipuja. Voi miksi Alice, miksi!?" tällä kertaa Jasperin ääni oli jo hysteerinen, hän ei selvästikään enää hallinnut tunteitaan. Ja olihan se ymmärrettävää, sillä muiden surumieliset ja huolestuneet tunteet kerääntyivät häneen. En nimittäin uskonut, että kaikki tuo suru ja huoli minua kohtaan olisivat hänestä lähtöisin. Tuskin Jasper niin paljoa minusta välitti, enää. Hänellähän oli joku muu, joku jonka takia olin niin halunnut pois, ja halusin vieläkin. Toki uskoin, että Jasper halusi minun selviävän. Ainakin sen takia, ettei joutuisi syylliseksi kuolemaani. Ja ehkä hän halusi pyytää anteeksi, vaikka olihan se toisaalta tässä tilanteessa hieman typerää. Pyytää nyt anteeksi sitä, ettei enää rakasta.
En ollut huomannut kuinka minuun sattui, en ennen kuin Jasper siitä mainitsi. En vieläkään tuntenut vartaloani, joten kipu tuntui oudolta. Ja kivuliaalta. Se todella sattui, ei ikinä ennen, ei edes karhun raadellessa minua ollut tuntenut näin suurta ruumiillista kipua. En osannut selittää miten se korvensi minua, miten se pilkkoi minut entistäkin useampaan osaan. Kivun alkulähteitä oli mahdoton jäljittää, mutta olin melko varma, että niitä oli joka puolella. Siitäkään asiasta en kuitenkaan voinut olla mitenkään varma, sillä oli todella, todella outoa tuntea sietämätöntä kipua tuntematta ruumistaan. Olin luullut sen olevan mahdotonta.
En tiennyt kuinka kauan olin ollut tiedostamatta ympäristöäni. Oloni ei kuitenkaan ollut muuttunut, ei parempaan eikä huonompaan. Minä siis vain mätänin paikallani. Toivoin ja odotin kuolemaa, kun Carlisle yritti väkisin, tahtomattani, pelastaa elämäni. "Minusta tuntuu, että hän kuulee meidät, voisit kertoa hänelle", Carlisle mutisi hyvin hiljaa aivan läheltäni. Ilmeisesti Jasperkin oli huoneessa, tai missä sitten ikinä olimmekaan, sillä hän vastasi; "Jos luulet niin. Jos on pienikin mahdollisuus että hän kuulee, kerron hänelle." En käsittänyt alkuunkaan mistä pojat puhuivat ja mieleni teki taas kysyä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä typerä suuni oli piilossa minulta enkä saanut edes silmiäni auki. Jouduin siis tyytymään vain kuuntelijan osaan.
Kuulin muutaman varovaisen askeleen, ilmeisesti Jasper tuli lähemmäs minua. "Alice kulta. Kyllä sinäkin osaat olla tyhmä. Et kuuntele totuutta, uskot kamalimpaan, mahdottomimpaan vaihtoehtoon edes suostumatta kuuntelemaan minua, kuuntelemaan selitystä." Jasperin äänen tuskaisuus ei ollut kadonnut minnekään, päinvastoin se tuntui lisääntyneen. "Kun silloin näit minun.. tuota noin.. antavan pusun Noralle, se ei tarkoittanut yhtään mitään. Ajattelin vain... halusin yllättää sinut. Se on tavallaan mahdotonta, seurailet aina tulevaisuuttani niin tarkasti, enkä todellakaan tiedä miten et saanut suunnitelmistani selville. Ei katsos kultaseni ole enää montaa päivää syntymäpäiviisi, enkä ole vuosiin antanut sinulle mitään lahjaa, vaikka sinä ostelet minulle kaikenlaista niin kamalan usein. Joten tässä jokin aika sitten mieleeni juolahti eräs typerä idea, mitä en kuitenkaan voinut ohittaa. Päätin tehdä sinulle elokuvan." Kuuntelin Jasperin takeltelua niin ihmeissäni, että osa kivuistanikin unohtui. En ollut täysin varma, mutta minusta Jasperin tuskaiseen ja huolestuneeseen ääneen oli tullut mukaan uusi tunne. Häntä nolotti. Ja olin hämmästynyt, minua todella ärsytti, etten ollut nähnyt tätä tapahtuman ennalta. Siitä minulla ei kuitenkaan ollut oikeutta syyttää ketään muuta, itsepähän olin muutaman viimepäivän aikana sulkenut lähes kaikki näyt pois mielestäni ja ollut välittämättä niistä harvoista joita en onnistunut torjumaan.
"Ja halusin itse näytellä elokuvassa, käsikirjoitinkin sen itse. Se ei ole hääppöinen, ja oli totisesti vaikeaa tehdä uskottavaa rakkaustarinaa ilman sinua, joten pyysin Noraa, kyllähän sinä hänet tunnet. Kun sitten näin sinun katsovan ikkunasta ja käsittävän aivan väärin lähdin heti luoksesi kertomaan.. Mutta, mutta en pystynyt siihen. Tunteesi olivat hyvin voimakkaat ja vaikuttivat minuun todella rajusti. En ole ikinä lamaantunut niin toisen tunteista. Kun pääsin huoneeseemme ja olin avaamassa suuni, olivat tunteesi vieläkin voimakkaammat, enkä meinannut saada suustani sanaakaan ulos. En pystynyt hallitsemaan niin suurta määrää epätoivoa, tuskaa ja ties mitä kaikkea, ja välitin osan tunteista automaattisesti koko perheellemme. Sen takia hekään eivät pystyneet estämään sinua. Koitimme soittaa sinulle ja lähdin perääsi vain muutamaa minuuttia lähtösi jälkeen, mutta sade pyyhkäisi hajusi pois, en löytänyt sinua vaikka kuinka etsin." Jasper yritti selittää asiaansa jotakuinkin järkevän kuuluisesti, mutta kakki tuntui minusta aivan käsittämättömältä. Miten näin oli voinut tapahtua?
"Kun sitten vihdoin tuuli kuljetti hajuasi reitilleni, lähdin epäröimättä seuraamaan sinua. Ja kun saavuin perille.. Se oli kamalaa, sain viime hetkellä pelastettua henkesi! Kannoin revityn ruumiisi kotiin ja Carlisle ryhtyi heti paikkaamaan sinua. Rakas Alice, ole kiltti ja herää, et voi jättää minua! Et ainakaan näin! En tajua kuinka uskoisit yhden pienen pusun kumoavan kaikki ne rakkaudentunnustukset, joita olen sinulle osoittanut! Olen niin huolissani sinusta, et reagoi mitenkään! Mutta kulta, jos kuulet minua, ole kiltti ja taistele, älä jätä minua.." Kuulin Jasperin äänen enää vaivoin ja yritin ymmärtää. Kaikki kärsimäni tuska oli ollut turhaa, Jasper rakasti minua. Hän oli vain yrittänyt yllättää minut. Halusin hypätä Jasperin kaulaan ja suudella häntä, mutta nyt oloni oli selvästi huonontunut. Yritin vastustaa pimeyttä, joka sulki minua syliinsä, mutta olin liian heikko. Olin toivonut kuolemaa, enkä sitä ollut saanut. Nyt tahdoin elää rakkaani kanssa ikuisesti yhdessä, mutta vaikutti synkästi siltä, ettei uutta toivomustani kuunneltaisi. Pimeys oli liian voimakas. Se peitti minut alleen, enkä enää hahmottanut ympäriltäni mitään. Pelkkää pimeyttä.
-
Ihanaa!
Toivottavasti Alice herää...
Jatkoa!
Anaid
-
Anaid, kiitos kommentistasi. Mukavaa että joku lukee ja tykkääkin. =) Jatkoa tulee kyllä.
-
I loooooooove this! :D
Tämä on aivan yli ihana, pian pian hop hop jatkoa! ;)
Love, Mid
-
Ensin ajattelin, että harmi hänelle kun heräsi, mutta kun luin loppuun.. Hänen täytyy "herätä". :'(
Hienosti olit keksinyt tuon, miksi jasper pussasi Noraa. Itsekkin olisin mennyt Alicen tavoin halpaan.. ^^
Ihana kirjoitustyyli ja sujuvaa tekstiä.
En löytänyt virheitä.
Ja yhä uudelleen ja uudelleen, jokaisen osan jälkeen, toivon jatkoaah! :D
-
mäkin sitten kommentoin...
Alice eisaa kuolla!!!! toivottavasti se herää.
Kivasti olit keksiny ton Jasperin elokuvan. Mutta harmi että Alice ymmärsi väärin.
no joo, mä olisin varmaan tehnyt samoin.
Kiitos ja jatkoa!
JATKOA JATKOA JATKOA!!!!!! ;D
-
A/N: Tässä tulisi uusi luku. Taas kiitokset betalle! =) Tämäkään ei ole mikään hyvä luku, tässä ei tapahdu mitään ja tämä on Jasperin näkökulmasta, sillä Alice ei juuri nyt kykene kertomaan mitään.. x)) Tähän ei ole enää montaa lukua (luultavasti vain yksi) tulossa, mutta siinä saattaa kestää, sillä rupesin uuttakin tarinaa kirjoittamaan. Tosin näissä molemmissa tarinoissani vähän puutetta inspiksestä, tyhmä minä kun aina vaan pakko kirjottaa.. xDD Joo, nyt päästän teijät lukemaan ja oikeesti, KOMMENTOIKAA! Muuten ei jatkoa tule.
5. luku
Jasper:
Siinä hän makasi. Niin elottoman näköisenä. Nyt olin lähes varma, että hän oli kuullut sekavan selitykseni, sillä hänen tuskasta vääntyneillä kasvoillaan käväisi ohimennen uusi ilme, ymmärrys. Minusta tuntui, että hän alkoi taistelemaan kuolemaa vastaan, mutta hieman liian myöhään. Rakkainpani tuskasta vääntyneet kasvot alkoivat silitä hiljalleen, enkä vaistonnut hänestä lähtevän enää minkäänlaista tunnetta. Hän oli lähdössä, hän oli jättämässä minut.
"Carlisle!" kova huutoni rikkoi talon hiljaisuuden tuskaisena ja voimakkaana. Alle sekunnissa Carlisle jo seisoi vieressäni pudistellen surullisena päätään. "Jasper, tiedät ettemme voi tehdä muuta kuin toivoa hänen olevan elossa, toivoa, että hän jaksaa taistella. Sinä et vaistoa hänen tunteitaan, Edwardin mukaan hän ei enää ajattele mitään. Mutta sekään ei tarkoita etteikö hän olisi elossa. Meidän pitää antaa hänen vain olla rauhassa. Alice saattaa herätä tänään tai muutaman vuoden päästä, tai sitten ei enää ollenkaan. Kukaan ei tiedä", Carlisle kuiskasi hiljaa, surullisesti. "Sinun pitäisi mennä metsästämään", hän huokaisi vielä ennen kuin poistui olohuoneesta. Pudistin vastaukseksi päätäni. En poistuisi Alicen viereltä ikinä. Odottaisin hänen paluutaan. Hän ei voisi kuolla, minä en kestäisi sitä.
Kurkussani poltteli kamala jano. En ole ollut metsästämässä aivan liian pitkään aikaan. Minun oli pitänyt mennä metsälle Alicen kanssa sinä päivänä, kun kaikki nämä kauheudet alkoivat. Heti kun olin Alicen lähdön jälkeen rauhoittunut, olin rynnännyt hänen peräänsä. Alice oli kuitenkin juossut kovaa, kovempaa kuin koskaan aiemmin ja sade oli pyyhkinyt hänen jälkensä pois. En kuitenkaan ollut luovuttanut, olin etsinyt häntä. Olin kiertänyt jokaisen puun ja katsonut kaikki paikat. Olin toiminut nopeasti, mutta silti olin ollut liian hidas. Vain vaivoin olin ehtinyt Alicen ja karhun viimeisen tappavan iskun väliin. Nopeasti olin kantanut hänet meille kotiin ja laskenut hellästi olohuoneemme vaalealle sohvalle. Edward oli lukenut ajatukseni, kun olin saapunut hänen kuuloetäisyydelleen ja Carlisle oli ollut täällä valmiina odottamassa. Tosin ei hän ollut paljoa voinut tehdä. Neulat eivät uponneet vampyyrin ihoon, eikä sydämemme kuulunut lyödä, joten minkäänlaisista elvytyslaitteista ei ollut pienintäkään apua. Niin kuin Carlisle oli sanonut, ainut asia mitä voimme tehdä, oli toivoa ja odottaa.
Kaikki olivat lohdutelleet minua, sanoneet ettei tämä ollut minun syyttäni. Että tämä oli vahinko, joka syntyi väärinkäsityksistä. Silti olin vaistoavani heidän syyttävän minua, ja se oli oikein. Jos en olisi väkisin halunnut yllättää Alicea, jos olisin pitänyt typerän idean sisälläni, mitään tällaista ei olisi tapahtunut ja tälläkin hetkellä istuisin kultani kanssa kuistilla nauttimassa auringosta. Nyt mieltäni kalvoi kysymys, johon en välttämättä edes halunnut vastausta. Olisiko se enää koskaan edes mahdollista? Saisinko enää milloinkaan kuulla hänen helisevää nauruaan ja nähdä hänen iloista virnettään? Annoin polvieni pettää ja valahdin lattialle. Hautasin pääni Alicen valahtaneisiin hiuksiin ja rupesin itsekin miettimään keinoja, joiden avulla pääsisin pois tarpeen vaatiessa. Jos Alice ei enää heräisi, halusin minäkin pois. Ehkä kuoleman avulla pääsisin hänen luokseen. Olin kuitenkin valmis odottamaan, halusin uskoa hänen paluuseensa. Olisi kamalaa jos Alice sittenkin heräisi enkä minua enää silloin olisi. En kuitenkaan aikonut poistua hänen viereltään, en menisi metsästämään enkä kouluun. En ennen kuin saisin tehdä sen enkelini kanssa.
A/N: Niin ja tää on ihan nolottavan lyhytkin..I`m so sorry.. ;D
-
joo, vähä lyhyt tää oli.
Mut ei se haittaa. ;)
Kai vielä tulee jatkoa?
Anaid
-
Noniin minä kommentoin niin sinun velvollisuutesi on kirjoittaa lisää yhtä ihanaa luettavaa! ;)
Toivottavasti Alice herää eloon... Vai voiko vampyyrista sanoa noin?
Mutta juu ihana luku oli ja tähän ficciin toivon jatkoa kipeästi!
-
Joo, melko lyhythän se oli...
MUTTA tosi hyvä jatko! kai tulee lisää?
Tää on ihan paras! Kai se Alice herää???
Se ei saa kuolla!!!!!!!
Ja JATKOA ;D
-
A/N: Tässä se nyt tulee, viimeinen luku tälle ficilleni! Suuret kiitokset NiNNNille, joka antoi tähän lukuun myös pari kuvailuvinkkia ja inspistä loppuun! :-* Kommentoittehan vielä (rakentavaa otetaan vieläkin mielellään vastaan) vaikka tämä onkin viimeinen luku. Jos ette kommentoi niin mulle tulee kauhea möksmöks murmusnyyhkis. Mutta nauttikaa!
6. Luku
Jasper
En ollut juuri liikkunut paikaltani Alicen vierestä liki kahteenkymmeneen vuoteen. Toivon olin menettänyt jo aikaa sitten, mutta en vain ollut pystynyt lähtemään. En ollut kyennyt jättämään sitä ainoaa olentoa joka oli aina merkinnyt, ja tulisi aina merkitsemään, minulle kaikkea. Eikä enää ollut mitään mieltä lähteä anelemaan kuolemaa Voltureilta, jano tappaisi minut kyllin pian. Olin hyvin heikko, heikompi kuin olin ikinä uskonut vampyyrin pystyvän olemaan. Suru, epätoivo ja jano söivät minua elävältä. Silmäni olivat mustemmat kuin yö ja ihoni oli muuttunut valkeammaksi kuin lumi. Poskeni olivat työntyneet sisälle päin ja lihakseni surkastuneet. Olin kuihtunut paikalleni. Kaikki perheeni jäsenet olivat koettaneet saada minut metsästämään. Ensin he olivat vain ehdottaneet, viikon kuluttua jo vaatineet, ja kuukauden paikallani istuttuani pakottaneet. He kuitenkin olivat epäonnistuneet. En ollut hievahtanutkaan, sain Alicesta voimaa pysyä paikallani. Edes Emmett ei saanut minua raahatuksi metsään. Kerran Carlisle oli jopa kantanut peuran kotiimme, laskenut sen vierelleni valmiina ateriana. Olin kuitenkin vain viskannut sen pois, päin Esmen posliiniesineitä. Ne särkyivät satoihin osiin ja muruset lattialla olivat vain lisänneet suruani muistuttamalla minua paloihin murenneesta sydämestäni. En halunnut seuraa, en halunnut ruokaa. En halunnut muuta kuin saada Alicen takaisin.
Perheeni oli pakko muuttaa pois muutama vuosi sitten. Kyllä hekin Alicea olivat surreet, surivat vieläkin, mutta he, toisin kuin minä, yrittivät silti jatkaa elämäänsä. Vaikeutin sitä heidän kannaltaan suuresti, tiesin, että heistä tuntui kamalalta nähdä minun kuihtuvan hiljalleen. En kuitenkaan perheeni lukuisista aneluista huolimatta ollut lähtenyt heidän mukaansa vaan jäin. Välillä mielessäni kummitteli kuva Esmen surun murtamista kasvoista auton peruuttaessa viimeistä kertaa pois pihatieltämme. Olisinhan minä voinut siirtää Alicen. Viedä hänet uuteen kotiin, mutten halunnut. Jos hän vielä heräisi, hän heräisi täällä, mutta jos hänen silmänsä pysyisivät ainiaan kiinni, olisi tämä hänen viimeinen leposijansa. Minä hänen vieressään. Olin vaivoin havainnut hiljaisuuden keskeltä välillä kantautuvat askeleet, kun joku perheestäni kävi katsomassa minua ja Alicea. En kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota kehenkään, tuijotin vain enkeliäni päivästä toiseen. Yritin etsiä hänestä elämän merkkejä, ihan mitä tahansa, mutta niitä ei ollut näkynyt kultani kasvoilla. Toisinaan olin kuitenkin uskotellut itselleni, että näin hänen suljettujen luomiensa liikahtavan taikka hänen siron, voimattoman kätensä puristavan omaani. Se antoi minulle toivoa, toivoa johon halusin uskoa, oli se kuinka turhaa tahansa.
Janoni oli ensimmäiset kymmenen vuotta aiheuttanut minulle suuren tuskan, mutta sekään ei ollut mitään sen tuskan ohella, miltä tuntui nähdä Alice tuossa tilassa. Nyt olin kuitenkin vaipunut jonkinlaiseen tilaan missä en enää havainnollistanut kunnolla ympäristöäni. Minut nakerrettiin pala kerrallaan pois elämästä, se oli kivuliasta, mutta tuntui myös rauhoittavalta. Minun oli oikein kärsiä, minä olin syypää tähän.
Kun aurinko oli juuri laskemassa taivaanrannan taa ja pimeys oli valtaamassa jälleen kaiken, tunsin jonkin muuttuvan. Tunsin omassa suuressa kädessäni Alicen pienen, hennon käden puristuksen. En tosin ollut aivan varma, kaikki oli peittynyt sumuun. Silti minusta tuntui, ettei se ollut ollut vain omaa kuvitelmaani. En sillä hetkellä ollut ajatellut mitään. Muistot satuttivat liikaa. "Alice, minä rakastan sinua", kuiskasin hiljaa. Ääneni säröili ja kuulosti kamalalta, oli niin kauan siitä kun olin viimeksi puhunut. Kohotin katseeni Alicen ennen niin kauniisiin kasvoihin. Hänen hiuksensa valuivat voimattomina vasten hänen pientä päätään ja hänen ihonsa oli vielä valkeampi kuin minun. Alicen pienet sirot posket olivat painuneet monta senttiä alaspäin ja hänen kaulansa oli kaventunut. En tiennyt, saattoiko vampyyri laihtua, mutta niin Alicelle oli käynyt. Hänen ennenkin niin pienet käsivartensa olivat niin ohuet, että olisin hyvin pystynyt sulkemaan molemmat yhteen käteeni.
Keskitin kaiken voimani Alicen hieman liikkuviin, suljettuihin silmäluomiin. Liikuttiko hän niitä vai kuvittelinko vain? Oliko Alice elossa? "Alice, minä rakastan sinua", kuiskasin uudelleen, tällä kertaa pakotin ääneni voimakkaammaksi. Hitaasti oma enkelini raotti pikimustia silmiään. Niiden iloinen tuike oli sammunut ja tilalle oli tullut tuskaa. Silti hän raotti hieman kuihtuneita huuliaan ja kuiskasi sanat niin hiljaa, etten kuullut niitä kunnolla. "Jazz, minä rakastan sinua. Aina."
Tunsin kuinka mieleeni alkoi valua Alicesta hyökyvää tunnetta. Rakkautta. Sitä tuli paljon, enemmän kuin olisin ikinä uskonut niin pienestä kehosta löytyvän. Katsoin häntä suoraan silmiin, kun kuiskasin viimeiset sanani. "Alice, minä rakastan sinua. Aina ja kaikkialla. Anteeksi, tämä kaikki on minun syytäni. Nyt saamme kuitenkin olla yhdessä ikuisesti." Suuni taipui surulliseen, täynnä rakkautta olevaan hymyyn. Olin niin kiitollinen, että rakkaani oli kuullut rakkauteni vielä kerran tässä maailmassa. Näin vaivoin kuinka Alice liikautti vaivalloisesti päätään pieneen nyökkäykseen ennen kuin sulki silmänsä. Tällä kertaa lopullisesti, hän oli poissa. Vedin Alicen varovasti syliini ja painoin omat silmänikin kiinni. Muistelin rakkaani helkkyvää naurua, muistelin hänen iloista hymyään ja tuiketta hänen sulan nugaan värisissä silmissään. Muistelin kaikkia yhdessä viettämiämme hetkiä ja jokaista suudelmaa. Painoin suudelman Alicen kuihtuneille huulille ja annoin periksi voimalle, joka oli jo kauan yrittänyt viedä minua pois. Tunsin, kuinka hiljalleen liu'uin kohti onnellista ikuisuutta. En ollut saanut pidettyä Alicea ikuisesti luonani täällä, mutta paikassa, jonne olin matkalla se oli mahdollista. Ei ollut väliä missä olin, kunhan vain Alice olisi kanssani. Ikuisesti.
-
Ei vitsi kyyneleet oli kyllä aika herkässä! Hirmu surullinen toi kohta missä Jazz ja Alice vaihtaa viimeiset sanat... :'(
Jotenkin en usko että Cullenit jättäisivät perheenjäsentä minnekkään... Mutta olenhan vain pieni raihnainen kommetoija ja kirjoittaja on aina oikeassa. ;)
Tuleeko enää jatkoa? Jos tulee niin nopeasti, jos ei niin olen todella kiitollinen tästä lukemiskokemuksesta!
Rakentava hävisi kyynelten mukana...
-
Lööperiikka, kiitos kommentistasi. Jatkoa ei enää tule, tämä oli vika luku.
Itsekkin vähän epäröin tuon Cullenien lähdön suhteen, ne eivät todellakaan jättäisi perheenjäsentään, mutta niin oli nyt pakko laittaa kun muuten ei olisi onnistunut tarinan kirjoittaminen. Ja nehän lähti silleen että kyllä ne koitti saada Jazzin ja Alicen mukaansa. :)
-
Aaah..aah..aah.. Aivan ihana. Alice-parka kuoli.. ; ( Ihanasti olit kuvannut jasperia. Kiitos ihanasta ficistä :-* Harmi että loppui. :'( Kiitos. :3
P.S. Rakentava jäi suklaan syövereihin.
-
Nyyh... :'(
Harmi, ku Alice ja Jasper kuoli...
Mut toi oli ihan, ku Alice heräs tossa vähäks aikaa ja sit ne kuoli :'(
Ihana ficci kokonaisuudessaan oli...
Kiitos tästä.
Anaid
-
Olin kolme päivää mökillä ja sillä aikaa olit ehtinyt kirjoittaa tämän upean fictin loppuun:)
-
tää oli aivan ihana fic! :)
joka luvussa itkin, luin vielä kaikki luvut perätysten, kun sain koottua itteni niin purskahdin taas itkuun, tosi liikuttava. :'(
viimesessä luvussa itkin koko luvun ja sattu lukea tota, se oli niin hyvin kuvailtua.
toi loppu oli aivan ihana, tai siis todella kamala, mutta pääsivätpä yhdessä pois. :'(
tälläsiä ei sais kirjottaa, oon niin herkkä tälläsille ;<:-X
-
Kiitos kaikille kommenteistanne! <3
Mukavaa että tykkäsitte ja ihana kuulla että tämä sai teidänkin tunteenne pintaan.
-
Tämä oli kyllä ihana<3
Luin noi pari viimeistä lukua putkeen, oli jäänyt välistä.. ::)
Kaikki onkin sanottu mitä miun piti sanoa, joten sanon vain, että
Tykkäsin tosi paljon! <3 (:
-
tää oli... tää oli niiiiiinn I-H-A-N-A sä kirjotat ihan sikahyvin! mut kyl meinas tulla tippa linssiin tos lopussa :'(
mitään järkevää en kyllä saa aikaseksi. Alice ja Jasper ovat lempihahmojani ja kun ne kuoli , sää kirjotit sen niin upeesti :)
-
E_Bella, Kiitos kommentistasi. Ihanaa jos pidit!
mordelove, Voi kiitos. <3 Minäkin pidän Alicesta ja Jasperista kovasti.
-
Itkettävä loppu. Kaikki päättyi niin surullisesti, eikä tarkoitus ollut, kuin ilahduttaa.
Miten Jasper jaksoikaan pysyä Alicen luona loppuun asti, juomatta. Romanttista.
Anteeksi en osaa kirjoittaa mitään rakentavaa.