Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Aiqsu - 21.02.2010 00:27:15
-
// Alaotsikko: (Draama/Angst/Seikkailu/Romantiikka)
Ficin nimi: Muutosten aikaa Tylypahkassa
Kirjoittaja: Aiqsu
Tyylilaji: Aika sekalaista, esim. drama, seikkailu, angst, romantiikka..
Ikäraja: K11
Yhteenveto: Tylypahkan tapahtumia AK:n näkökulmasta siltä ajalta kun Harry, Ron ja Hermione olivat hirnyrkkejä metsästämässä
Ja muistakaa että hahmot kuuluvat aina ja ikuisesti yhtä loistavalle kirjallisuuden kuningattarellemme J.K.Rowlingille!
A/N: Tämä on ensimmäinen ficcini, joten en tiedä mitä pidätte, mutta toivottavasti ihmisiä kiinnostaa. Kommentti on erittäin tervetullutta!
1: Uudistuksia ja niiden seuraamuksia
Neville katseli ympärilleen laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä. Ilmapiiri oli varautunut ja synkkä, eikä hän nähnyt yksiäkään tuttuja kasvoja. Mustiin pukeutuneet ihmiset hiipivät pitkin laiturin reunoja ja kuiskivat toisilleen. Kuolonsyöjiä, se oli Nevillelle ilmiselvää. Kuolonsyöjiä kuiskuttelemassa lapsilleen siitä, kuinka ystävyys ja inhimillisyys oli typerää ja lasten täytyisi muistaa olla tarpeeksi julmia koulussakin. Viha kiehahti pojan sisällä. Pian hän sai kuitenkin muuta ajateltavaa, kun joku koputti häntä olkapäälle.
”Hei, Neville!” sanoi Luna, jonka Neville näki käännyttyään ympäri. ”Aika synkkä ilmapiiri eikö vain? Tällä laiturilla oli ennen paljon hauskempaa.”
Neville nyökkäsi. ”Meitä tuijotetaan. Tai ainakin minua. Ne tietävät, että minä olen tunnettujen aurorien poika.”
”Ja ne tuijottavat minuakin, koska isä puolustaa ainakin kirjoituksissaan Harrya eikä häntä-joka-jääköön-nimeämättä”, Luna sanoi. ”Mutta ei se mitään, antaa heidän tuijottaa.”
Vähän kauempana Ginny hyvästeli parhaillaan perhettään. Hänen äitinsä itki ja halasi häntä tiukasti. ”Voi Ginny, minun pikku tyttöni.. Kaikki minun poikani ovat jo vaarassa, ja nyt sinäkin lähdet Tylypahkaan. Mitä jos siellä sattuu jotakin, nyt kun Dumbledorekaan ei ole siellä enää?”
Ginny taputteli äitiään hillitsevästi selkään. ”Rauhoitu, äiti, minä pärjään kyllä. Minä kuulun AK:hon, minä osaan kyllä huolehtia itsestäni.. Sitä paitsi siellä on esimerkiksi professori McGarmiwa, ja hän osaa varmasti pitää meistä oppilaista huolta.”
Hänen äitinsä hikkasi. ”M-mutta mitä jos sittenkin..”
Weasleyn isä puuttui peliin. ”Molly, Ginny on iso tyttö, hän on aivan yhtä hyvässä turvassa Tylypahkassa kuin kotonakin.”
Lopulta Ginny ja herra Weasley saivat yhteisvoimin rouva Weasleyn rauhoittumaan, ja Ginnyn täytyi lähteä etsimään paikkaa junasta. ”Heippa, nähdään jouluna!”
”Hyvää lukukautta”, herra Weasley toivotti tyttärelleen.
”Pidä huolta itsestäsi”, rouva Weasley huikkasi vielä Ginnyn loittonevalle selälle.
Ginny törmäsi Lunaan ja Nevilleen junan käytävällä. ”Hei, ihana nähdä teitä pitkästä aikaa!” hän huudahti ja halasi Lunaa.
”Niin on. Oliko sinulla hyvä kesä?” Luna kysyi.
”No, parempiakin on ollut. Kaikenlaista on sattunut..”
”Niin, mehän olimme kaikki häissä. Pääsivätkö kaikki sieltä kunnialla pois?” Luna kysyi yhtäkkiä huolestuneen näköisenä.
”Kyllä kai, mutta kukaan ei ole kuullut Ronista, Hermionesta ja.. Harrysta”, Ginny sanoi surullisesti. Harryn nimen kohdalla hänen äänensä oli sortua.
”No, olen varma että me olisimme kuulleet jos kuolonsyöjät olisivat heidät napanneet”, Neville lohdutti. ”Tulkaa, mennään etsimään vaunuosasto.”
Juna vaikutti jopa tavallistakin täydemmältä, joten he joutuivat sulloutumaan vaunuun, jossa istuivat jo Michael Corner, Seamus Finnigan ja Patilin kaksoset. Kaikki tervehtivät heitä innokkaasti ja puivat kesän tapahtumia.
”Harrykö ei sitten ole tulossa tänä vuonna kouluun ollenkaan?” kysyi Seamus harmissaan. Ginny painoi päänsä, mutta Luna vastasi hänen puolestaan.
”Tietenkään hän ei ole tulossa, koulu on täynnä kuolonsyöjien lapsia!”
”Ja sitä paitsi minä luulen että hänellä on jotain tekeillä, koska edes Weasleyt”, Neville viittasi Ginnyyn puhuessaan, ”eivät tiedä missä hän on.”
Loppumatkan aikana he eivät pahemmin puhuneet velhomaailman viimeaikaisista ikävistä mullistuksista, mutta tunnelma oli koko ajan hiukan synkkä. Valtava varjo oli laskeutunut koko velhomaailman ylle.
Kun he nousivat junasta, oli alkanut sataa. Sadepisarat rummuttivat heidän matka-arkkujensa kansia, kun he vetivät niitä kiireen vilkkaa kohti vaunuja. Pian he kuulivat kuitenkin läheltä tutun huudon.
”Ekaluokkalaiset! Ekaluokkalaiset, tähän suuntaan, me mennään veneillä järven yli, seuratkaa mua!”
Neville ja Ginny vilkaisivat toisiinsa, nyökkäsivät yhteisymmärryksessä ja käskivät muiden vahtia heidän arkkujaan. Sitten he lähtivät rynnimään ja kompuroimaan kohti Hagridia liukkaalla laiturilla.
”Hagrid!” Ginny puuskutti, kun he olivat päässeet perille. Hagrid kääntyi ja tulijat nähdessään hymyili ystävällisesti. ”Ai te tulitte tänne! Kiva nähä että te ootte kunnossa, olin aikas huolissani niitten häiden jälkeen kun kaikki lähti aikalailla eri suuntiin.” Hän halasi Ginnyä ja taputti Nevilleä selkään, ja totesi sitten: ”Mutta Harry ei taida olla tulossa tänä vuonna?”
Ginny pudisti päätään surullisesti, ja Neville huomasi ettei tyttö halunnut puhua aiheesta. Hän sanoi Hagridille, että heidän pitäisi mennä ennen kuin matka-arkut olisivat ehtineet kastua läpikotaisin sateessa, ja veti Ginnyn kädestä takaisin ihmisjoukon uumeniin.
”Kiitos”, Ginny sanoi hänelle hiljaa, kun he palasivat Lunan ja muiden luo. Yhdessä he nousivat thestralien vetämiin vaunuihin, jotka lähtivät hiljalleen lipumaan kohti linnaa.
Suuren salin ovella Neville pysähtyi. Kuten junassakin, hänestä tuntui jälleen, että oppilaita oli tavallista enemmän.
”Mitä nyt, Neville?” kysyi Michael hänen takanaan. Neville kertoi muille epäilyksensä, ja Lunalla oli heti vastaus valmiina.
”Totta kai meitä on tavallista enemmän. Nythän tuli se uusi laki, että kaikkien kouluikäisten on tultava Tylypahkaan, joten nyt kaikki aikaisemmin kotona opiskelleetkin ovat täällä.”
He kulkivat salin läpi. Rohkelikkojen, puuskupuhien ja korpinkynsien pöydästä erinäiset oppilaat tervehtivät heitä, mutta sen sijaan luihuiset mulkoilivat heitä ilkeästi. Luna meni muiden korpinkynsien kanssa istumaan heidän pöytäänsä. Rohkelikot sen sijaan jatkoivat matkaansa, ja menivät lopulta istumaan pöydän päähän Lavender Brownin ja Creeveyn veljesten kanssa.
”Hei, Neville”, Colin hihkaisi. Dennis hänen vieressään näytti olevan myös intoa piukassa kuten aina – onneksi oli sentään joitakuita, joita velhomaailman tilanne ei ollut päässyt masentamaan.
”Moi”, tervehti Neville ja istui Denniksen viereen. ”Mitähän Kalkaros aikoo sanoa? Että Voldemort tulee kivalle pikku vierailulle huomenna ja rankaisee kaikkia jotka eivät tykkää hänen vallankumouksellisista aikeistaan?” Muut naurahtivat happamesti, vaikka osa olikin hätkähtänyt rajusti Voldemortin nimen kuullessaan.
”Hiljaisuus!” kuului kolkko komento salin etuosasta. Severus Kalkaros oli noussut rehtorin korokkeelle. Ginnyn sisimmässä leimahti silkka raivo, kun hän näki miehen. Tuon miehen takia Harry ei voinut olla nyt täällä.
Nevillen ajatukset olivat samansuuntaiset. Häntä raivostutti, että tuo lipevä, mustaan kaapuun pukeutunut mies seisoi Dumbledoren korokkeella kuin omallaan ja katseli ympäri salia mustilla, julmilla silmillään. Kalkaroksen silmät pysähtyivät Nevilleen. Neville katsoi takaisin niin inhoavasti kuin suinkin kykeni.
”Tervetuloa”, Kalkaros sanoi pehmeän lipevästi. ”Ennen kuin pääsette syömään, minulla on muutama ilmoitusasia. Esinnäkin, haluan esitellä teille uudet jästitiedon- ja pimeyden voimilta suojautuimisen opettajanne, Alekto ja Amikus Carrow’n. He ovat varsin päteviä tehtävään..”
”Carrow’t!” Neville sihahti. ”Kuolonsyöjiä!”
”Niin ovat”, kuiskasi Parvati järkyttyneenä. ”Minä taistelin tuota naista vastaan sinä iltana kun Dumbledore kuoli.”
”Näyttää siltä, että meille ei ole tulossa kovin helpot ajat, jos totta puhutaan”, Neville sanoi hampaidensa välistä. ”Tämä ei todellakaan näytä hyvältä.”
Ginny istui hiljaa ja katseli lautastaan. Hän puri huultaan. Ei, hän ajatteli, tilanne näytti kaikelta muulta kuin hyvältä.
Sinä iltana AK:n jäsenet eivät oikein saaneet unta. Neville ja Seamus istuivat poikien makuusalissa Harryn ja Ronin tyhjäksi jääneillä sängyillä. Heistä tuntui oudolta nukkua kahdestaan makuusalissa, jossa aikaisemmin oli asunut viisi ihmistä.
”Deankaan ei sitten tullut, vai?” Neville kysyi happamasti.
”Hän olisi halunnut”, Seamus kertoi kuulostaen surulliselta, ”mutta hän ei voinut.. Koulun hallinto ei enää tykkää jästisyntyisistä.”
Neville katsoi häntä surullisesti. ”Me taidetaan olla aika liemessä. Meillä ei ole apua, meitä AK:laisia on liian vähän täällä, me ei voida taistella niitä vastaan..” Neville painoi päänsä. ”Minä en halua kuolla tänne. Mutta mieluummin haluan kuolla kuin katsoa, jos ne tekevät jotain pahaa oppilaille. Minä vain.. Olisin halunnut tehdä vanhempani ylpeiksi ennen kuin kuolen.”
Seamus meni Nevillen viereen istumaan, tarttui tätä hartioista ja ravisteli. ”Neville, ryhdistäydy! Me ei olla hävitty tätä sotaa vielä!”
Neville katsoi häntä. ”Luuletko niin? Onko meillä oikeasti toivoa?”
Seamus kohautti hartioitaan. ”Ainakin me voidaan aina yrittää tehdä tästä karmeasta maailmasta parempi paikka.”
Samaan aikaan Puuskupuhin oleskeluhuoneessa Ernie, Hannah ja Susan istuivat takkatulen ääressä. Muut tuvat oppilaat olivat painuneet pehkuihin aikaisin, mutta he kolme eivät saaneet unta.
”Olisiko ollut sittenkin parempi jäädä kotiin?” Hannah mietti. ”Jos Carrow’t ja Kalkaros aikovat tehdä tästä paikasta jonkinlaisen vankityrmän, ei meillä ole syytä olla täällä. Emme me opi mitään!”
”Älä viitsi, Hannah”, Ernie tiuskaisi. ”Onhan täällä vielä jäljellä sellaisiakin opettajia kuin McGarmiwa tai Lipetit.. Ja minä olen mieluummin täällä ja autan AK:ta siinä missä voin, kun istun kotona peukaloita pyörittelemässä.”
”Olen samaa mieltä”, sanoi Susan painokkaasti. ”Minun perheestäni on kuollut moni yrittäessään suojella velhomaailmaa pahuudelta, ja minä ainakin yritän jatkaa heidän työtään.”
”No, ehkä te olette oikeassa”, Hannahkin myönsi, ”mutta tämä ei tunnu samalta ilman Harrya johtajanamme. Hän tuntui aina tietävän mitä tehdä.”
Kaikki kolme kääntyivät katsomaan ikkunasta ulos. Tällipaju näkyi huojuvan hiljaa pihalla.
”Missähän hän mahtaa olla?” mietiskeli Susan.
”En tiedä..” Ernie sanoi. ”Mutta varmasti hänellä on jokin hyvä syy, miksi hänestä ei ole kuulunut.”
”Hei, Luna”, kuiskasi Padma, joka oli juuri hiipinyt Lunan makuusaliin. ”Nukutko sinä?”
”En”, Luna kuiskasi ja kohosi kyynärpäidensä varaan sängyllään. ”Mitä nyt?”
”En saanut unta”, Padma myönsi ja istui Lunan sängylle. ”Olen huolissani, Luna..”
Luna katsoi Padmaa myötätuntoisesti. ”Niin minäkin. Kaikki nämä uudet opettajat eivät tiedä hyvää.”
”Niin.. Ja minun vanhempani haluavat minut ja Parvatin kotiin. He eivät olisi halunneet minun lähtevän, ja sain illalla pöllön jossa he käskevät minun kirjoittaa jos Tylypahkassa tulee pienimpiäkin ongelmia. Niin kuin minä edes voisin lähteä! Tylypahkan käyminen on nykyään pakollista, ja kuolonsyöjät vainoavat minua lopun ikääni jos lähden täältä noin vain.”
Luna tuijotti yläsängyn pohjaa pimeässä. ”Tämä on kamalaa. Jopa pahempaa kuin se, että ruttusarviset nistaisiikit ovat kuolemassa sukupuuttoon.”
Padmaa alkoi yhtäkkiä naurattaa, mutta hän onnistui hillitsemään naurunsa. Onneksi oli pimeää, eikä Luna nähnyt hänen kasvojaan.
”Voi Luna, sinun seurasi se sitten on jostain syystä piristävää”, Padma sanoi mahdollisimman hillitysti. ”Mutta nyt minä taidan mennä nukkumaan.” Hän jätti Lunan makaamaan pimeään silmät auki. Tyttö ihmetteli, miten hän oli muka onnistunut piristämään Padmaa.
Erään Rohkelikkojen makuusalin ovi raottui. Askeleet hiipivät portaat alas oleskeluhuoneeseen. Ginny hiipi takan edessä olevan nojatuolin luo, käpertyi siihen ja kietoi kädet polviensa ympärille. Hän muisteli niitä iltoja, joina he olivat Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa istuneet siinä. Ginny itse oli istunut poikittain Harryn sylissä ja lukenut V.I.P-kokeitaan varten Ronin ja Hermionen tapansa mukaan kinastellessa vieressä.
Kyynel tippui Ginnyn poskelta ja valui alas pitkin nojatuolin käsinojaa.
Hän nousi ylös ja kiipesi portaat ylös, mutta ei kuitenkaan mennyt omaan makuusaliinsa. Hän meni sen makuusalin ovelle, missä Neville ja Seamus nukkuivat. Siellä oli hiljaista, vain tasainen kuorsaus kuului, joten pojat olivat nukahtaneet. Viereisestä huoneesta kuului kuitenkin ääniä, jotka kertoivat Parvatin ja Lavenderin olevan hereillä. Ginny olisi voinut mennä sinne, mutta hän ei halunnut. Hän raotti varovasti poikien makuusalin ovea ja hiipi sisään.
Neville nukkui sängyssään ja Seamus omassaan, eikä kumpikaan reagoinut Ginnyn tuloon mitenkään. Muut sängyt kuitenkin ammottivat tyhjyyttään. Ginny vilkaisi Deanin tyhjää sänkyä, ja hetkeksi hän tunsi huolta tästäkin; olihan Dean sentään hänen entinen poikaystävänsä ja hyvä kaverinsa. Ginny toivoi, että pojalla olisi kaikki hyvin.
Ginny kiipesi ylös Harryn sänkyyn. Hän raotti peittoa ja katsoi surullisena lakanoita, jotka odottivat Harryn taas kömpivän niiden väliin. Tytön sydäntä vihlaisi, kun hän ajatteli ettei niin todennäköisesti enää koskaan tapahtuisi. Ginny otti Harryn tyynyn syliinsä. Hän upotti kasvonsa siihen ja huokaisi.
Ginny istui siinä kauan, kunnes Nevillen unissaan päästämä tuhahdus havahdutti hänet. Hän epäröi hetken mutta otti sitten Harryn tyynyn mukaan ja hiipi takaisin omaan makuusaliinsa. Lavender ja Parvatikin olivat ilmeisesti nukahtaneet, sillä kaikkialla oli aivan hiljaista.
Ginny kiipesi omaan pylvässänkyynsä, painoi päänsä tyynyyn ja kietoi kätensä Harryn tyynyn ympärille. Se oli ainut, mitä hänellä oli nyt pojasta jäljellä.
-
Tää on -miten sen saois- ihana ficci!
Jatkooo....! ;D
-
Oih!
-
Nyt sain viimeinkin aikaan toisen osan, lukekaa ihmeessä ja kommentoikaa!
2: Ensimmäinen jälki-istunto
Oli professori Lipetitin tunti, ja Neville istui Seamusin kanssa luokan perällä. Hän nojasi leukaa käsiinsä ja tuijotteli kattoon. Myös Seamus hänen vieressään oli jo aikoja sitten antanut periksi muuntautumisloitsun kanssa ja kuorsasi hiljaa poski vasten pöydän pintaa.
Nevillen ajatukset olivat kaukana loitsuluokasta. Hän muisteli aikaa, jolloin Albuksen Kaarti oli voimissaan, aikaa jolloin Harry oli ollut heidän johtajansa. Hän mietti, mitä Harry olisi tehnyt jos hän olisi ollut Tylypahkassa nyt. Hän ei olisi ainakaan antanut periksi, sen Neville tiesi, mutta Carrow't hallitsivat koulua tiukemmin kuin Pimento ikinä.
Neville, Seamus, Parvati ja Lavender olivat menneet ensimmäiselle pimeyden voimilta suojautumisen tunnille sydämet pamppaillen. Neville oli melkein yllättynyt, kun Amikus Carrown seinällä ei ollut kehystettyä kuvaa Lordi Voldemortista, sillä koko tunnin ajan he saivat kuulla siitä, kuinka mahtava velhomaailman uusi hallitsija olisi. Tunnin lopussa Neville oli puristanut rystyset valkoisena sauvaansa pöydän alla, ja Parvati oli parhaansa mukaan rauhoitellut häntä. Lopulta Seamus oli puoliksi raahannut Nevillen luokasta ulos, ettei tämä olisi jäänyt ja hyökännyt opettajan kimppuun.
Ensimmäinen jästitiedon tunti ei ollut sen miellyttävämpi kokemus - Alekto Carrow kertoi ärsyttävällä, omahyväisellä äänellä kuinka jästit, nuo häpeälliset pikku elukat velhojen hallitsemassa maailmassa olivat vain tiellä ja ne pitäisi hävittää. Tällä kertaa pahimman raivokohtauksen oli saada Seamus, jonka oma isä oli jästi.
Pian Neville kuitenkin havahtui ajatuksistaan, koska kello pirisi tunnin loppumisen merkiksi. Hän ravisteli Seamusin hereille ja heitti laukun olkapäälleen. He suuntasivat askeleensa oleskeluhuoneeseen, missä Ginny odotti heitä takan ääressä.
”Moi”, pojat sanoivat ja lysähtivät tuoleihin Ginnyn molemmin puolin. Seamus painoi päänsä selkänojaa vasten jatkaakseen uniaan, ja Neville laski laukkunsa lattialle ja kaiveli sitä. Hän otti esille vanhan kultakaljuunan ja pyöritteli sitä hetken sormissaan ja huokaisi. Sitten hän sulki kaljuunan nyrkkiinsä ja käänsi katseensa Ginnyyn.
”No, miten jästitiedon tunti meni?” Neville kysyi.
Ginny irvisti. ”Siellä oli yhtä inhottavaa kuin aina. Alekto on kamala, typerä vanha noita-akka..”
”Ne ovat molemmat kamalia”, Neville sanoi apeasti ja käänsi katseensa lattiaan. ”Mietin vain, mitä Harry olisi tehnyt, jos hän olisi täällä..”
Ginny nielaisi. ”Hän olisi taistellut vastaan parhaansa mukaan.”
Neville, joka oli ajatellut samaa jo aiemmin avasi nyrkkinsä ja katseli vanhaa kaljuunaa, jota alkuperäinen AK oli käyttänyt viestintäkeinonaan. Hän mietti, monellako olisi vielä kaljuunansa tallella, ja moniko olisi valmis vastaamaan kutsuun jos hän yrittäisi kerätä AK:n kokoon jälleen.
Kurpitsajuhla lähestyi, mutta linnassa vallitsi kylmyys ja kolkkous. Ennen juhlat olivat saaneet tylypahkalaiset hyvälle tuulelle, mutta nyt jäljellä tuntui olevat enää kahdenlaisia ihmisiä: niitä, jotka olivat pimeyden puolella ja nauttivat Kalkaroksen ja Carrowien hirmuhallinnosta, ja niitä, jotka olivat masentuneina tyytyneet kohtaloonsa.
Oli kuin koko maailmasta olisi kaikonnut hyvyys ja valo, sillä kaikki näyttivät kadottaneen taistelutahtonsa. Vain Neville, Seamus, Ginny, Luna ja muutama muu vaikuttivat säilyttäneen uskonsa oikeuteen ja rehellisyyteen. Ainoana valopilkkuna heidän arjessaan tuntui olevan usko siihen, että Harry, Ron ja Hermione taistelivat yhä. Ja he aikoivat seistä heidän rinnallaan.
Neville käveli pitkin toisen kerroksen käytävää Seamusin kanssa. Hän kihisi kiukusta pimeyden voimilta suojautumisen tunnin jäljiltä. Tai siis, Neville ajatteli raivoissaan, pimeyden voimien tunnin. Tällä kertaa aiheena oli ollut kidutuskirous, mutta ei suinkaan sitä vastaan taisteleminen vaan sen käyttäminen siten, että se toimi. Kun Amikus Carrow oli saarnannut pahuutta huokuvalla, ärsyttävällä äänellä siitä, kuinka kidutuskirous vaati toimiakseen tarpeeksi vihaa uhria kohtaan, Neville oli katsonut mieheen ja tiennyt, että hän olisi taatusti onnistunut kidutuskirouksessa. Mutta hän ei tietenkään olisi käyttänyt kidutuskirousta, edes Carrow’iin, sen jälkeen mitä se kirous oli hänen vanhemmilleen tehnyt.
Hän käveli apeana käytävää eteenpäin, kunnes kuuli äänen takaansa. ”Hei, Longbottom!”
Neville kääntyi ja näki Theodore Nottin, tunnetun kuolonsyöjän pojan luihuisesta. Nott hymyili Nevillelle ilkeästi ja antoi hänelle pengamentin palasen.
”Se on professori Carrowilta. Hän tahtoo sinut huoneeseensa kahdeksalta – hän ei kuulemma ole tyytyväinen sinun suoritukseesi pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla.”
Väläytettyään vielä yhden ilkeän virneen Nevillelle Nott kipitti tiehensä. Seamus tarttui saman tien Nevillen käsivarsiin estääkseen tätä hyökkäämästä Nottin kimppuun. Seamus raahasi Nevillen suoraan tarvehuoneeseen, joka oli asianmukaisesti varustettu nyrkkeilysäkillä.
Heti kun Seamus irrotti otteensa Nevillen käsistä, Neville rupesi hakkaamaan ja potkimaan nyrkkeilysäkkiä. Seamus istui ja odotti apeana, kunnes Neville sai riehuttua tarpeeksi ja rauhoittui. Neville istui Seamusin viereen lattialle ja kietoi kätensä polvien ympärille. Seamus tajusi, että Neville vältteli hänen katsettaan, koska hänen kasvonsa eivät olleet märät ainoastaan hiestä – seassa oli kyyneliä.
”Kuule..” Seamus sanoi ja kietoi kätensä Nevillen hartioille, ”me ei olla luovutettu vielä. Me taistellaan edelleen. Eikä me olla yksin, okei?”
Neville veti syvään henkeä, mutta siitä huolimatta hän ei saanut ääntään pysymään täysin vakaana, kun hän alkoi puhua. ”Välillä kaikki tuntuu vain niin.. Turhalta.”
Pojat istuivat siinä pitkään hiljaa, ja Neville puri huultaan lujaa, jotta ei olisi alkanut taas itkemään. Lopulta Seamus otti AK:n kaljuunan taskustaan ja lähetti sillä viestin. Pian Ginny ja Luna astuivatkin jo tarvehuoneeseen, ja tulivat istumaan poikien viereen.
”Mitä tapahtui?” kysyi Ginny hiljaa.
”Carrow’t. He antoivat Nevillelle jälki-istuntoa, koska hän ei suostunut käyttämään kidutuskirousta tunnilla”; Seamus selitti apeana.
”Suostuitko sinä, sitten?” kysyi Ginny kauhuissaan.
”En, mutta eivät ne kai ole minusta niin kiinnostuneita.. Tai siis, Nevillen vanhemmathan olivat auroreita, ja kai Carroweille tilanteen tekee vielä herkullisemmaksi se, mitä heille tapahtui.”
Neville käänsi jälleen katseensa maahan, mutta Ginny meni halaamaan häntä. ”Voi Neville, olen niin pahoillani. He ovat ihan kamalia.”
”No, minun isäni on kirjoittanut jo monta juttua Carroweita vastaan. Hänen mielestään he osaavat opettaa oppilaille asioita suunnilleen yhtä hyvin kuin rupikonnat. Ja oppiminenhan täällä on pääasia, eikö olekin?” sanoi Luna silmät huolestuneina harottaen.
”Ainakin se oli ennen”, murahti Seamus.
Ginny nojasi päätään vieläkin Nevillen hartiaan, ja myös hänen olonsa oli suunnattoman kurja.
”Seamus, tule, mennään katsomaan missä Padma ja Parvati ovat. Kysytään ovatko he jo lukeneet Päivän Profeetan. Taas niin paljon uusia murhia, se oli kamalaa!” huudahti Luna ja pomppasi pystyyn vetäen Seamusin mukanaan. ”Nähdään myöhemmin, Neville ja Ginny!”
Seamus ja Luna poistuivat huoneesta ja jättivät Nevillen ja Ginnyn kahdestaan. Neville käänsi katseensa varovasti Ginnyyn. ”Sinä taidat kaivata Harrya ihan hirveästi?”
Ginnyn silmät täyttyivät heti kyynelistä, ja hän nyökkäsi. Neville kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja he istuivat siinä kauan.
Kymmentä vaille kahdeksalta Neville lähti oleskeluhuoneesta ja suuntasi Amikus Carrow’n työhuoneeseen. Hän koputti ovelle ja sisältä kuului ”Sisään!”.
Neville astui Carrow’n pimeään, inhottavaan huoneeseen. Hänen ihmetyksekseen Carrow’n lisäksi huoneessa oli myös Warrington, luihuisen huispausjoukkueen kapteeni.
”Longbottom”, sanoi Carrow ja hymyili inhottavasti. ”Tunnet varmaankin Warringtonin? Koska et tuntunut osaavan tuntimme aihetta tänään, hän on täällä – krhm – näyttämässä sinulle miten se tehdään.”
Nevillen mahanpohjaan tuli inhottava tunne, kun hän käsitti mitä Carrow tarkoitti. Hän puri huultaan ja keskittyi, kun Warrington kohotti sauvansa ja sanoi ”Kidutu!”
Ensimmäinen loitsu riitti vain viiltämään avohaavan Neville olkapäähän.
”Lisää tunnetta, Warrington, lisää vihaa! Mieti, kuinka tuo typerä aurorien poika”; Carrow sanoi, kääntyi ja sylkäisi Nevillen päälle ennen kuin jatkoi, ”yrittää estää lordi Voldemortia rakentamasta uutta maailmaa! Nyt, yritä uudelleen!”
Toinen loitsu tuotti Nevillelle jo kipua, mutta hän puri huultaan jottei huutaisi. Kolmas kidutuskirous satutti Nevilleä kuitenkin jo niin pahasti, ettei hän kyennyt enää olemaan hiljaa. Hän huusi tuskasta, sätki, karjui ja rimpuili, ja kuuli taustalta Carrow’n ivallisen naurun.
Lopulta Carrow sanoi: ”Hyvä on, Warrington, eiköhän se riitä. Hienosti tehty.”
Warrington poistui huoneesta, ja Neville jäi huohottaen makaamaan maahan. Carrow käveli hänen vierelleen ja nauroi. ”Sinä olet kestävä, Neville Longbottom”, hän sanoi hiljaa ja ilkeästi. ”On mielenkiintoista tulla näkemään, kuinka kestävä. Mahdatko kestää kauemmin kuin vanhempasi?”
Neville nousi ylös. Veri sykki hänen ohimossaan. ”En tiedä, mutta kestän niin kauan että saan kostettua sinulle tämän.”
Carrow lakkasi nauramasta, ja hänen silmänsä siristyivät. ”Vai niin, herra Longbottom. Vai niin. Siinä tapauksessa me varmasti tapaamme vielä. Mutta oletko nyt ymmärtänyt, että oppitunnilla tehdään, kuten opettaja käskee? Odotan, että ensitunnilla sinä osallistut opetukseen kuten kaikki muutkin.”
Neville katsoi Carrow’iin niin inhoavasti kuin suinkin kykeni. ”En koskaan”, hän sanoi. Ja sitten Neville juoksi, niin lujaa kuin jaloistaan pääsi, suoraan seitsemänteen kerrokseen tarvehuoneen oven taa. ”Tarvitsen paikan, josta Carrow’t tai kukaan lordi Voldemortin seuraaja ei voi löytää minua... Tarvitsen paikan, josta Carrow’t tai kukaan lordi Voldemortin seuraaja ei voi löytää minua..” hän ajatteli kaikin voimin, ja pian seinään ilmestyikin ovi. Neville ryntäsi sisään ja vajosi ovea vasten. Näytti siltä, että hän oli hankkiutunut todellisiin vaikeuksiin.
-
Oooh! Jatkoa :D
-
Ilmoittelen vain että luen ja tykkäilen. : >>
-
iiiiiiiiiiiiiiik....IHANA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!...tykkään!!
-
Kiitos teille, on ihana kuulla että joku tätäkin lueskelee ^^
Yritän ruveta kirjoittamaan jatkoa tässä lähiaikoina! :)
-
Siis aivan ihana. En nyt muuta keksi, mutta jatkoa ja pian :D :D
Gineva :-*
-
Tykkään, tykkään, tykkään.
Neville on ihana ja muutenkin juttu on mukavan synkkämielinen.
En osaa sanoa muuta kun että jatkoa!
-SD-
-
Kiitos taas paljon ihanille lukijoille :) Kommentti on edelleen erittäin tervetullutta!
Ja jatkosta sen verran, että sitä on ehdottomasti tulossa luultavasti ensiviikolla, eli odotelkaa rauhassa.. Pahoittelut viivästyksestä. :)
-
Wuhuuuuuu, jee, mä tein sen, ja jopa tämän vuoden puolella ;D Nyt sitten lukemaan kolmatta osaa. Olen pahoillani jos tästä tuli lyhyt tai jotenkin muuten huono, mutta toivottavsti jaksatte silti kommentoida!
3: Sianpää
”Neiti Weasley!” huuto kaikui käytävän päästä Ginnyn korviin. Professori McGarmiwa tuli hänen luokseen kireä ilme kasvoillaan.
”Työhuoneeseeni, kiitos, Ginny”, hän sanoi. Ginny seurasi opettajaansa hämmentyneenä tämän toimistoon. Hän oli joutunut useisiin kuulusteluihin viimeisen viikon aikana, mutta häntä olivat kuulustelleet Carrow’n sisarukset ja jopa kerran Kalkaros itse. McGarmiwa oli kuitenkin aivan eri asia, koska hän oli Feeniksin killan jäsen, eikä Ginny ymmärtänyt, mistä tässä kuulustelussa voisi olla kyse.
McGarmiwan työhuoneessa Ginny istui hermostuneena työpöydän ääreen professoria vastapäätä. Professori McGarmiwa vaikutti huolestuneelta ja hermostuneelta puhuessaan.
”Weasley”, hän aloitti, ”käsittääkseni Carrow’t ovat kuluneen viikon aikana kyselleet sinulta tietoja Neville Longbottomista.” Ginny nyökkäsi mykkänä McGarmiwan tiiraillessa häntä silmälasiensa takaa.
”Entä mitä sinä olet heille kertonut?” professori kysyi.
”Olen kertonut etten ole nähnyt Nevilleä koko viikon aikana”, Ginny sanoi ja puri huultaan.
”Onko se totta, Ginny?” kysyi McGarmiwa hyvin tiukasti.
”Ei, ei se ole totta”, Ginny myönsi ja laski katseensa syliinsä.
”Neiti Weasley. Me elämme hyvin vaarallisia aikoja. Ymmärräthän, että Neville Longbottomin on pysyttävä ehdottomasti piilossa nyt, kun hän on hankkinut itsensä tällaiseen kiipeliin? Te ette voi jäädä kiinni.”
Ginny nyökkäsi epätoivoisena. McGarmiwan ilme oli kireän tuskainen.
”Hyvä on, Ginny, menehän nyt syömään – mutta muista: ole varovainen. Älä luota kehenkään.”
Ginny lähti McGarmiwan huoneesta ajatukset laukaten, mutta ei suinkaan suunnannut ruokalaan vaan suoraan tarvehuoneeseen. Hän ajatteli jälleen kerran ”En tahdo että kukaan pimeyden voimien kannattaja pääsee sisään.. Tarvitsen turvapaikan, josta he eivät voi löytää minua..”
Kun hän oli kävellyt kolmesti seinän ohi, ovi ilmestyi ja Ginny pääsi sisään.
Sisällä oli yllättävän paljon ihmisiä. Yleensä vain Ginny, Neville ja Seamus viettivät ruokatuntinsa tarvehuoneessa, sillä muut halusivat syömään. Muut tulivat vasta myöhemmin salakuljettaen Ginnylle, Nevillelle ja Seamusille ruokaa. Mutta tänään huoneessa oli noin kymmenen ihmistä, ja kaikki olivat kerääntyneet ihmettelemään jotakin.
”Ginny! Tule katsomaan”, huikkasi Parvati ikkunan läheltä. Ginny meni hänen viereensä.
”Mitä tapahtuu?” hän ihmetteli.
”Huone on ilmeisesti keksinyt keinon jolla me voidaan hankkia tänne ruokaa.”
Ginny katsoi väkijoukon yli ja näki, että takan yläpuolelle oli ilmestynyt muotokuva, jota hän ei ollut nähnyt koskaan aiemmin. Kuvassa oli hento ja suloinen tyttö, joka hymyili ystävällisesti. Yhtäkkiä hän kuitenkin iski silmää ja viittasi kädellään. Neville ja Seamus katsoivat toisiinsa epäröiden, kun tyttö lähti kävelemään heistä poispäin.
”Pitäisikö meidän mennä muotokuvan läpi?” ihmetteli Seamus.
”Ei, minä luulen että kuvan takana on salakäytävä”, sanoi Luna hymyillen.
Neville yritti ensin liu’uttaa muotokuvaa, mutta ei se liikkunut sivuttain. Lopulta Michael Corner tajusi, että kuva aukeni kuin tavallinen ovi. Muotokuvan takaa paljastui vanha käytävä, joka näytti jatkuvan hyvin pitkälle.
Neville epäröi vain hetken ja kiipesi sitten takanreunukselle. Seamus seurasi hänen esimerkkiään ja he lähtivät kulkemaan käytävää pitkin. Käytävä oli kivinen ja haisi ummehtuneelta. Neville ajatteli, ettei siitä varmasti oltu kuljettu ikuisuuksiin – jos koskaan. He joutuivat kulkemaan loivasti nousevaa käytävää pitkän matkaa ennen kuin sen päässä alkoi pilkottaa valoa. Pojat vilkaisivat toisiinsa; he olivat saapuneet ovelle. Neville nyökkäsi ja työnsi oven sitten varovasti auki.
He astuivat muotokuvakäytävästä varovaisesti ulos ja näkivät tulleensa vanhaan, tunkkaiseen baariin. Pojat tajusivat heti, että samaisessa paikassa oli aikoinaan pidetty ensimmäinen AK:n kokous.
”Sianpää?” Seamus kuiskasi ihmeissään. Neville hyssytti häntä ja käveli varovasti tiskille.
”Anteeksi?” Hän huikkasi. Kuului kova räsähdys ja raidallinen kissa ampaisi ulos keittiöstä.
”Voi Merlinin parta, kun pelästyin! Mistä te kaksi oikein siihen ilmestyitte?” harmaa baarimikko tokaisi tullessaan tiskin toiselle puolelle.
Neville ja Seamus katsoivat toisiaan tuskastuneina. Tämä mieshän saattoi olla Voldemortin vakooja, hänet olisi voitu komennuttaa samalla tavoin kuin matami Rosmerta, toisen paikallisen pubin baarimikko vajaata vuotta aiemmin, tai hän saattaisi muuten vain luovuttaa tietoja kuolonsyöjille.
”Se on pitkä tarina”, Neville sanoi epäröiden.
”Sinä mietit, mahdanko minä olla kuolonsyöjä. No, en minä ole. Minun nimeni on Aberford Dumbledore”, mies sanoi ja kääntyi katsomaan Nevilleä ensimmäistä kertaa silmiin.
Neville haukkoi henkeä, kun sanojen ja silmien (jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin rehtori Dumbledoren olivat olleet) vaikutus sai hänet ymmärtämään, että tässä todellakin seisoi Albus Dumbledoren veli.
”Aberford?” ihmetteli Seamus, joka näytti yhtä hämmästyneeltä kuin miltä Nevillestä tuntui. ”Mutta – sinä – sinähän olet ollut täällä kauan! Sinä olit täällä silloinkin kun me pidettiin ensimmäinen AK:n kokous, ja paljon aiemmin, silloinkin kun minä olin täällä ensimmäistä kertaa ihan pienenä. Miten me ei olla koskaan saatu tietää kuka sinä olet?”
”Minä en kauheasti välitä jaella nimeäni ympäriinsä, poika”, Aberford murahti. ”En ainakaan näinä aikoina. Synkät ajat, synkät ajat.. Ja mitä siihen tulee, että hyvin harva on tiennyt että työskentelen täällä.. No, Albus-veljen kanssa eläneenä on ollut vähän vaikea olla jäämättä varjoon. Olisin vain ollut aina Albus Dumbledoren veli joka työskentelee baarimikkona ja kasvattaa vuohia, kun taas Albus itse on niin mahtava ja nero. Minä en halua että kaikki tietävät kuka olen, mieluiten olen vain täällä rauhassa.”
”Aha – selvä”, Seamus sanoi vähän vaivautuneena.
”Mutta etkö sinä ollut ensimmäisessä Feeniksin killassa? Mikset sinä nyt ole mukana?” kysyi Neville ihmeissään.
”Feeniksin killan työ on nykypäivänä tarpeetonta. Pimeys tulee voittamaan – niin ikävältä kuin se tuntuukin, se on totuus. Enkä minä viitsi tuhlata elämääni taistelemalla valmiiksi hävittyä taistelua”, Aberford vastasi katkerasti.
”Mutta kyllähän aina on toivoa, ja mahdollisuuksia ja – ” Neville aloitti, mutta Aberford keskeytti hänet.
”Se oli vain minun mielipiteeni, poika. Jos sinä haluat vielä uskoa hyvyyteen, tee sitten niin, mutta minä en siihen enää pysty. Mutta, nyt kun nämä asiat on selvitetty, te varmasti haluatte selittää minulle, miten pääsitte baariini?”
Neville ja Seamus kertoivat koko tarinan siitä, kuinka koulussa he tarvitsivat piilopaikan, he kertoivat tarvehuoneesta ja siitä miten se toimi, siitä miten se ei tehnyt ruokaa mutta kun he toivoivat sitä, aukesi käytävä Sianpäähän.
”Vai niin.” Aberford sanoi ja raapi mietteliäänä leukaansa. ”Sepä vaikuttaa melko ihmeelliseltä huoneelta. Vaikka tietenkin se, ettei se tee ruokaa, on täysin ymmärrettävää, sillä ruokaa ei voi mitenkään taikoa tyhjästä. Se on poikkeus taikalaissa. No, te tulitte kuitenkin oikeaan paikkaan, sillä minulla on antaa teille ruokaa.”
Puolen tunnin kuluttua pojat olivat lähdössä takaisin tarvehuoneeseen mukanaan leipiä, juustoa, hedelmiä, piirakoita ja muuta ruokaa.
”Kiitos vielä kerran, Aberford”; sanoi Neville puristaessaan Aberfordin kättä. ”Oli todella mukava tavata sinut.”
”Pitäkää huoli itsestänne”, Aberford sanoi ja nyökkäsi. ”Näinä aikona ei koskaan voi ollan liian varovainen. Te voitte tulla tänne hakemaan lisää ruokaa, kun nuo loppuvat.”
Pojat kiipesivät takanreunukselle ja kulkivat takaisin tarvehuoneeseen, jossa heitä odotettiin. Osa porukasta oli palannut oppitunneille, mutta hyppytuntilaisia ja lintsareita oli paikalla muutama.
”Mikä teitä viivytti?” kiljaisi Ernie Macmillan. ”Me ollaan oltu huolissamme!”
”Ei meillä mitään hätää ollut. Mutta arvatkaa kuka me tavattiin..” Seamus alkoi kertoa.
”Aberford?” Ginny kysyi silmät pyöreinä istuessaan samana iltana tarvehuoneessa radion ympärillä Nevillen, Seamusin, Lunan ja Hannahin kanssa. ”Dumbledoren veli?”
”Jep. Aika synkkä heppu”, Neville totesi. ”Mutta muuten vaikuttaa hyvältä tyypiltä.”
”Miten niin synkkä?” kysyi Hannah.
”On menettänyt uskonsa hyvyyteen ja inhimillisyyteen. Sanoo että pimeys voittaa eikä sille voi mitään.”
”Mitä?” ihmetteli Ginny. ”Mutta hänhän oli killassakin, hän oli taistelija! Ja nyt meidän puolellamme on enemmän väkeäkin.”
”Ihmiset muuttuvat”, Luna sanoi uneksuvasti. ”Älkää olko liian ankaria hänelle. Hänen veljensä on juuri kuollut kuolonsyöjien toimesta, ja hän asuu Tylyahossa, jossa kuolonsyöjät partioivat ja ovat nyt langettaneet mouruloitsunkin. Ei varmasti ole helppoa olla positiivinen.”
”Mouruloitsun?” ihmetteli Seamus. ”Mikä se on?”
”Loitsu, jonka avulla estetään ihmisten pääsy kylään ja Tylypahkaan. Kylän asukkaiden on pysyttävä sisällä, sillä ilmeisesti jos kuka tahansa muu kuin kuolonsyöjä astuu Tylyahon kaduille, alkaa tietynlainen sireeni ulvoa.”
”Kamalaa!” huudahtivat Ginny ja Hannah yhteen ääneen.
”Mistä sinä tiedät tämän kaiken?” kysyi Neville ihmeissään.
”Pottervahdissa kerrottiin tänään.”
”Ai, pirhana, koska se tuli? En voi uskoa etten kuullut sitä!” Seamus älähti.
”Muutama tunti sitten. Silloin kun te olitte hakemassa Michaelia Alekton kammiosta”, vastasi Lunan puolesta Parvati, joka tuli myös istumaan heidän kanssaa.
”Miten Michael voi?” kysyi Ginny huolissaan. Kaikki kääntyivät automaattisesti katsomaan riippukeinua, jossa Michael makasi ja vaikeroi hiljaa.
”Ei hyvin”, Parvati sanoi hiljaa. ”Ensin Nottin poika oli kiduttanut häntä, ja sitten ne hakivat Voron ja se piiskasi häntä.”
”Joo, ei ollut hyvässä kunnossa kun me, Ernie ja Justin ehdittiin paikalle”, sanoi Seamus ja Neville nyökkäsi. ”Onneksi tajuttiin että hän oli siellä, tiedä miten pitkälle se hullu olisi jatkanut.”
Ginny nousi hiljaa paikaltaan ja käveli Michaelin riippukeinun luo. Poika makasi silmät kiinni, mutta kääntyili ja vaikeroi hiljaa. Hänen oikea käsivartensa oli kääritty sideharsoon ja kaulassa oli ammottava haava.
”Voi Michael”, Ginny sanoi entiselle poikaystävälleen ja tarttui pojat käteen. ”Miksi niiden täytyy satuttaa hyviä ihmisiä?”
”Ja pahiten sattuisi yhtä”, Ginny ajatteli katsellessaan, kun hiki ja kyyneleet valuivat pitkin Michaelin poskia, ”Harrya, jos ne saisivat hänet kiinni.”
-
Täytyy sanoa että AAAAAAWWWSS! Teit minut sanottomattomaksi, kiitos taas tästä luvusta. Edelleen seurailen ficciäsi :) , edelleen pidän :)
-
Vaarallinen Komentoija; kiitos itsellesi! Ihanaa kuulla että seurailet! Kommenteillahan minä elän ;) Hyvä että kelpasi! :)
-
Nonniin, nyt on neljättä osaa tarjolla - paljon pahoitteluja myöhästymisestä. Toivottavasti tykkäätte, ja muistakaa kommentoida jookostakookosta? :)
4: Yön sankarit
Ginny vietti nykyään suurimman osan päivistään tarvehuoneessa. Oppitunneilla hän kävi parhaansa mukaan, mutta Carrowt saalistivat AK:n jäseniä innokkaasti. He määräsivät kaartilaisille toinen toistaan kammottavampia rangaistuksia, ja useana iltana tarvehuoneessa oli ankea tunnelma, kun joku oli jäänyt kiinni.
Muutamana iltana pojat olivat käyneet kirjoittamassa seinille sellaisia viestejä kuten: "Albuksen kaarti on yhä voimissaan". Neville oli ainut, jonka Carrowt tiesivät varmasti olevan kaartin jäsen, joten hän ei voinut näyttäytyä kuolonsyöjille enää lainkaan. Muut pystyivät vielä käymään oppitunneilla, mutta Carrowt vahtasivat heitä silmä kovana. Varsinkin Seamusta ja Ginnyä oli kovisteltu lähes joka päivä.
Harrysta ei ollut kuulunut vieläkään mitään, ja se oli omiaan laskemaan Ginnyn mielialaa. Siksi hän yrittikin kovasti olla ajattelematta asiaa. Välillä hän kuitenkin yllätti itsensä ajattelemasta, että olisi Harry varmasti voinut lähettää jonkin pienen viestin kertoakseen olevansa hengissä.
Nyt Ginny istui Lavender Brownin, Luna Lovekivan, Parvati ja Padma Patilin sekä Susan Bonesin kanssa tarvehuoneen nurkassa. Kello oli yli kymmenen illalla, mutta AK:n jäsenet olivat katsoneet parhaakseen myös nukkua päämajassa.
"Aikovatkohan pojat tehdä sen?" kysyi Lavender katsellen takan edustalle, missä osa kaartin pojista istui.
"Minkä?" Ginny havahtui mietteistään.
"He puhuivat lähtevänsä taas tänään kirjoittelemaan seinille", Susan puuskahti. "Hullua, sen jälkeen mitä Justinille tehtiin viime viikolla."
"Niin on", Ginny sanoi, "mutta se on silti tavallaan hienoa. Enkä usko että Carrowt saavat ketään tänä yönä kiinni, sillä on McGarmiwan vahtivuoro. Alekto oli vahdissa Justinin jäädessä kiinni, eivät ne muuten olisi häntä napanneet. En usko että se pelästytti poikia.."
Ja Ginny oli aivan oikeassa. Ennen kuin hän ehti lopettaa lauseensa, Neville, Seamus ja Ernie kiipesivät sisään Arianan muotokuvasta sylit täynnä ruokaa.
"Noniin", Seamus huusi ja hyppäsi alas takanreunukselta, "nyt tankataan ja sitten lähdetään vähän maalailemaan!"
Hän sai vastaukseksi vihellyksiä ja hurraahuutoja muilta pojilta. Susan pudisteli päätään, ja Ginny näki Hannahin, joka istui pöydän ääressä, näyttävän pelästyneeltä, mutta muut tytöt katselivat poikia lähes ylpeinä.
Ginny nousi ylös ja meni hakemaan osansa poikien tuomasta ruoasta. Pojat olivat jo lastanneet lautasensa täyteen ruokaa ja suunnittelivat nyt innokkaasti yöretkeään.
"Hullut", Ginny sanoi Nevillelle mutta hymyili samalla.
"Mitä tahansa kunnian puolesta", Neville virnisti, "älä huoli, me tullaan ehjinä takaisin."
"Niinkuin minä muka olisin sinusta huolissani", Ginny nauroi ja näytti kieltä.
"Hei, Longbottom, mikä on suunnitelma?" kysyi paikalle tullut Justin. Hän näytti jo paljon paremmalta, vaikka ontuikin yhä toista jalkaansa ja toinen poski oli pahoilla naarmuilla.
"Justin, oletko sinä varma, että sinun kannattaa..?" Ginny katsoi poikaa huolestuneena.
"Hei, älä huolehdi, Ginny-täti", Justin virnisti, "minä osaan pitää huolen itsestäni."
"Eli lähdetään yhden maissa täältä, yritetään päästä neljännen kerroksen isolle käytävälle. Maalataan seinälle muutama viesti, ja palataan sitten tänne."
"Okei, helppo nakki", Justin sanoi, iski silmää ja poistui paikalta.
Ginny katseli hetken hänen peräänsä, ja kääntyi sitten Nevillen puoleen.
”Oletko varma että se on viisasta? Hän ei pääse liikkumaan kovin nopeasti tuon jalan kanssa.”
”Älä ole huolissasi, tänä yönä ei tule ongelmia. Minä lupaan”, Neville vastasi ja taputti Ginnyä rohkaisevasti olalle.
”Olisi paljon helpompaa jos suostuisitte joskus ottamaan minutkin mukaan!” Ginny huudahti silmät leimuten. ”Tiedätkö miltä tuntuu vain istua täällä? Ja miltä luulet että minusta tuntuu sitten kun joku teistä ryntää tänne hädissään kertomaan, että joku on jäänyt kiinni?”
”Ginny”, Neville aloitti tästä-on-puhuttu-ainakin-miljoona-kertaa-tyylisellä äänensävyllä. ”Sinusta on paljon apua täällä. Mitä me sitten tekisimme jos sinä loukkaantuisit? Ja minun mielestäni pojat vain sopivat tähän hommaan paremmin.”
”Niin niin. Miehet ovat aina niitä sankareita, naiset vain odottavat kotona ja pelkäävät”, Ginny kivahti, kääntyi kannoillaan ja palasi istumaan muiden tyttöjen luo. Hän oli koko lapsuutensa saanut kestää sitä, etteivät hänen veljensä ottaneet häntä mukaan leikkeihin koska hän oli tyttö. Nyt kyseessä ei kuitenkaan ollut typerä leikki vaan totinen tosi, ja Ginny aikoi päästä mukaan keinolla millä hyvänsä.
*****************
Ginny istui riippukeinussaan ja seurasi katseellaan tarkasti poikia, jotka tekivät lähtöä maalausreissulleen. Neville kertasi juuri suunnitelmaa Seamusin kanssa. Kaikki näyttivät lievästi jännittyneiltä mutta innokkailta, ja kun Neville lopulta kääntyi poispäin Seamusista ja huudahti ”Oletteko valmiita?” kaikki nyökyttelivät innokkaina.
Luna tuli Ginnyn luo ja istui hänen viereensä. Tytöt katselivat, kuinka poikajoukko valui ulos ovesta.
”Oletko varma tästä?” Luna kuiskasi.
Ginny nyökkäsi. Tällä kertaa hän olisi mukana. Hän oli kertonut suunnitelmansa Lunalle, ja kuten arvata saattoi, toinen oli suostunut.
Kun kaikki muut tytöt olivat poistuneet kylpyhuoneeseen, Ginnyn ja Lunan tilaisuus koitti. He katsoivat toisiaan sekunnin kymmenesosan, nyökkäsivät ja poistuivat ripeästi tarvehuoneesta.
Käytävä, jolle he päätyivät, oli pilkkopimeä. Vain yksi yksinäinen soihtu valaisi sitä himmeästi.
”Osaatko yhtään sanoa, missä olemme?” Ginny kuiskasi Lunan korvaan.
”En, mutta kuljetaan hiukan eteenpäin”, Luna vastasi ja tarttui Ginnyn käteen.
He hiipivät pitkin öistä käytävää. Hetken he olivat kuulevinaan Norriskan hiipivän lähellä, mutta kissaa ei näkynyt ja he jatkoivat matkaansa.
”Tällaisina hetkinä minä todella kaipaan Harryn näkymättömyysviittaa ja kelmien karttaa”, Luna kuiskasi, mutta pysähtyi sitten äkkiä.
”Mitä nyt?” Ginny kysyi. Luna tuijotti viereisen käytävän päähän, ja Ginny näki siellä vanhan, homeisen oven.
”Me ollaan kolmannessa kerroksessa”, Luna supatti. ”Tuolla on murjottavan Myrtin vessa.”
Ginnyä puistatti, kun hän vilkaisi Myrtin vessan ovea. Pahoja muistoja ensimmäiseltä kouluvuodelta.. Hän kuitenkin työnsi ne pois mielestään ja keskittyi olennaiseen. ”Kolmannessa kerroksessa.. Yksi porrasväli ylöspäin.”
Luna nyökkäsi. ”Oletko varma, ettei Neville suutu meille kun tulimme?”
”Ei hän voi meitä moittia”, Ginny kuiskasi kiihkeästi kun he lähtivät kiipeämään portaita ylöspäin. ”Hän tulisi itsekin hulluksi, jos ei saisi tehdä mitään vaan joutuisi olemaan tyhjän panttina päivästä toiseen ja-”
Ginny ei ehtinyt kuitenkaan lopettamaan lausettaan, sillä portaiden yläpäästä lähtevästä käytävästä kuului kolinaa, huutoa ja sitten jalkojen töminää. Luna tarrasi Ginny käsivarteen ja he ryntäsivät portaat alas ja piiloutuivat rappujen alle jäävään tilaan.
Vain hetki kammottavaa hiljaisuutta, ja sitten portaista ryntäsivät Seamus, Neville, Michael, Ernie, Peakes ja Coote reppuselässään Justin, jonka nilkka oli omituisesti vääntynyt. Ginny ja Luna tuijottivat heidän menoaan lamaantuneina, kunnes portaista kuului uutta töminää ja vähän kauempaa huuto, joka sai tytöt kauhuissaan tarrautumaan toisiinsa.
”Te kuraveristen palvojat ja saastaiset verenpetturit, tulkaa tänne, tulkaa tänne senkin säälittävät pikku idiootit!”
Nyt portaita alas juoksivat Colin ja Dennis Creevey. Colin pääsi vaivatta portaat alas asti, mutta hänen veljensä unohti hypätä kompaportaan yli ja jäi jalastaan kiinni.
”Voi ei”, Ginny vinkaisi hiljaa.
”Tule, Dennis, tule nyt! Mieti mitä ne tekevät sinulle, ota kädestäni kiinni ja minä vedän sinut irti! Yritä nyt, aika loppuu, tule, Dennis..” Colin yritti kiskoa veljeään irti portaasta, mutta liian myöhään.
Portaiden yläpäästä kuului ivallinen naurahdus.
”Kappas vain, mitä meillä täällä on. Pojat ovat joutuneet aika moiseen pinteeseen”, Amikus Carrow sanoi ällöttävän vahingoniloisesti. ”Crabbe, Goyle – napatkaa heidät.”
Kaksi isokokoista poikaa tarttuivat vastusteleviin Creeveyn veljeksiin ja lähtivät vaivatta raahaamaan heitä portaita ylös.
Ginny ja Luna olivat jähmettyneet paikoilleen. He vain tuijottivat toisiaan pitkän aikaa kauhusta kankeina, kunnes lopulta Amikusin, Crabben ja Goylen askeleet eivät enää kantautuneet heidän korviinsa. Silloin he havahtuivat.
”Meidän täytyy tehdä jotain”, sopersi Ginny saatuaan suunsa auki.
”Niin täytyy”, Luna kuiskasi. ”Mutta mitä?”
”Seurataan heitä”, Ginny kuiskasi avuttomana. ”Ei tässä muukaan auta.”
”Mutta mitä me voimme tehdä?” Luna ihmetteli. ”Vaikka me pääsisimme sinne, he varmasti näkisivät meidät.”
Ginny katseli avuttomana lattiaa. He eivät voisi vain palata tarvehuoneeseen ja antaa toisten kärsiä. Ties mitä poikaparoille tehtiin. Ja muut eivät olisi tulossa takaisin, Carrowt olivat selvästi yllättäneet heidät täysin.
”Paitsi jos”, Luna sanoi ilme kirkastuen, ”he eivät voisi nähdä meitä.”
”Mitä sinä tarkoitat? Eihän meillä ole näkymättömyysviittaakaan.”
”On muitakin keinoja tulla näkymättömäksi kuin viitan käyttäminen. On olemassa yksi loitsu, ja luulen osaavani käyttää sitä..”
”Minä olen kuullut siitä! Vauhkomieli mainitsi siitä minulle ennen kuolemaansa. Harhautusloitsu, eikö vain?”
”Jep”, Luna nyökkäsi vakavana. ”Nyt minä yritän.”
Luna kohotti sauvansa, ja napautti sillä Ginnyä päälaelle. Ginnystä tuntui kuin joku olisi liiskannut raa’an kananmunan hänen päähänsä.
”No?”, Ginny kysyi, ”toimiko se?”
”Jep”, Luna sanoi ja hymyili vaisusti. Hän toisti taian itselleen, ja kun he molemmat olivat muuttuneet tietynlaisiksi ihmiskameleonteiksi, he lähtivät juoksemaan toisten perään.
”Mihin luulet heidän menneen?” Ginny kuiskasi.
”Ei aavistustakaan”, Luna vastasi hiljaa. ”Tyrmiin he eivät menneet, enkä saa päähäni missä muualla he kiduttaisivat – ”
”Shh”, Ginny sihisi. Jostakin kuului lähestyvien askelten ääni. Tytöt painautuivat seinää vasten, ja hetken kuluttua heidät ohitti Alekto Carrow. Hän näytti kamalan tyytyväseltä ja hieroskeli käsiään. Ginny nielaisi ja tarttui sitten Lunan käteen.
Tytöt seurasivat Alektoa hiipien varjoissa tämän perässä. Lopulta nainen pysähtyi Amikus Carrown työhuoneen ovella. Hän työnsi oven auki, pujahti sisään ja jätti oven raolleen. Luna ja Ginny seurasivat ovenraosta luokkahuoneen tapahtumia.
Luokassa oli seitsemän ihmistä. Lattialla istuivat pelokkaan mutta kapinallisen näkösinä Colin ja Dennis. Heidän ympärillään seisoivat Crabbe, Goyle ja Nott. Amikus kiirehti sisartaan vastaan.
”Kaksi kakaraa, napattiin ne kolmannen kerroksen käytävältä.. Tuhrineet kiltalaiskavereidensa kanssa taas muutaman hemmetin viestin, ja nyt on maksun aika.. Annan pojille vapaat kädet..” Amikus hymisi siskonsa nyökkäillessä.
Ginny ja Luna katsoivat inhoten, kuinka Nott, Crabbe ja Goyle lähestyivät Creeveyn veljeksiä. Kaikki kolme virnuilivat ilkeästi, ja Crabbe jopa sylkäisi Colinin päälle. Sitten kuului kolme ”Kidutu!”-huudahdusta.
Kun poikien huuto täytti luokan, Alekto ja Amikus kauemmas ovelta nähdäkseen paremmin. Luna ja Ginny tajusivat tilaisuutensa tulleen ja sujahtivat sisään. He hiipivät seinänviertä lähemmäs Carrown sisaruksia.
Colin ja Dennis huusivat ja kiemurtelivat keskellä rinkiä. Alekto hymisi tyytyväisenä ja Amikus huudahteli pojille sellaisia lauseita kuin: ”Näin uudessa hallinnossa tapahtuu verenpettureille, räkänokat!” tai ”Nyt saatte tuntea nahoissanne pimeyden lordin mahdin!”
Hetken kuluttua Nott huudahti Amikusille:
”Professori, en usko että nämä jaksavat enää kauaa! Saadaanko me tehdä heistä selvää?”
Ginny ja Luna kohottivat sauvansa samaan aikaan ja huusivat ”Tainnutu!”. Ginnyn kirous osui Amikusiin ja Lunan Alektoon.
Crabbe, Goyle ja Nott käännähtivät kannoillaan ja tähyilivät loitsujen lähdettä. Colin ja Dennis olivat lakanneet kiemurtelemasta ja makasivat nyt mytyssä lattialla. Goyle kahmaisi kädellään ilmaa edestään yrittäen napata näkymättömän tunkeilijan, mutta Luna ja Ginny olivat kauempana.
Nott tajusi ensimmäisenä vetää taikasauvansa esiin, mutta ennen kuin hän ehti loitsia Lunan tainnutusloitsu iski häntä olkapäähän. Crabbe ja Goyle kääntyilivät hermostuneina ympäriinsä ja ehtivät loitsia muutaman kidutuskirouksen umpimähkään ennen kuin hekin kaatuivat tajuttomina maahan.
”Colin! Dennis! Oletteko kunnossa?” Ginny huudahti rynnäten poikien luo.
”Kuka siinä on?” Dennis kuiskasi ihmeissään. Hänen kasvonsa vuosivat verta ja olivat aivan hikiset.
”Minä tässä, Ginny. Ja Luna on vieressäni. Me tulimme hakemaan teidän pois täältä.”
”Kiitos”, kuiskasi Colin, kun Luna tarttui hänen käteensä ja veti hänet ylös.
He jättivät kuolonsyöjät luokkaan makaamaan ja lähtivät kulkemaan melko vaivalloisesti takaisin tarvehuoneeseen. Dennis tarvitsi apua, hänen toinen jalkansa ei kantanut lainkaan – Luna epäili että polvi oli mennyt sijoiltaan. Niinpä tytöt tukivat häntä toinen toisesta kainalosta ja toinen toisesta, ja Colin käveli heidän rinnallaan hiljaisena. Hänenkin askeleensa olivat heikot, mutta lähinnä siksi että hänen jalkansa tärisivät holtittomasti.
Tarvehuoneen ovella Luna kääntyi katsomaan Ginnyä. ”Sinä näyt taas”, hän hymyili.
”Samoin”, Ginny vastasi ja halasi Lunaa. ”Tehtävä suoritettu. En usko että Neville suuttuu meille.”
Tarvehuoneessa oli täysin hiljaista, kun he astuivat sisään. Sitten siellä puhkesi hirveä meteli. Koko Albuksen kaarti oli istunut takan ääressä odottamassa heidän paluutaan.
”Ginny! Luna!” huohotti Neville ehtiessään ensimmäisenä tyttöjen luo. ”Tajuatteko te kuinka huolissamme me oltiin? Te olisitte voineet kuolla!”
Ginny katsoi Nevilleä, laski kätensä pojan hartioille ja sanoi: ”No nytpä ainakin tiedät miltä se tuntuu.”
Neville huokaisi, mutta virnisti sitten. ”Hyvä on, Ginny, sinä saat tästä lähtien tulla mukaan joka hiton yöretkelle. Ja kaikki jotka niin haluavat.”
Ginny hymyili, halasi Nevilleä ja palasi sitten Lunan, Colinin ja Denniksen luo. Retki oli onnistunut, ja juhlat jatkuivat tarvehuoneessa ympäri yön.
-
Voi Dennie-parkaa :( . Sääliks kävi, samoin Ginnyä. En nyt saa ajatuksiini muuta :)
PS. Eka kommaamassa kolmatta lukua!!!Jee!
-
Kauheeta. Niin oon muuten samaa mieltä Ginnyn kanssa . Vois tulla jotain viestii missä harry on. Mun käy niin sääliks Colinia ja Dennisiä.
Mut jatkoa pian
Ginerva :-*
-
ihana ficci!! loistava idea kirjottaa siitä mitä Tylypahkassa tapahtu sillävälin ku Harry,Ron ja Hermione oli ettimässä hirnyrkkejä!!!
jotenkin sen saatto arvata et Ginny lähtee ton porukan mukaan vaikka väkisin ;D
joo mutta jään ootteleen innolla JATKOAkiilttiii!!!!! ja toivottavasti saat kirjotettua sitä täs lähiaikoina ;) ;)
-
Oooi, kommentteja O_o
Vaarallinen Komentoija: Hyvä jos olin onnistunut tekemään hahmoista sopivan "säälittäviä" ;) Ja kiva että tulit kommaamaan!
Ginerva: Juuh, katsotaan josko siitä Harrysta jotain kuuluisi tässä joskus.. Ja niin, voi Creevey-ressukoita :( Jatkoa on tulossa tulevalla viikolla =)
terkku: Kiitos kehuista! :)) Ne piristää aina päivää. Ja juu ei Ginny oo sitä tyyppiä joka jää kotiin pyöritteleen peukaloita kun muut pistää rähinäks. Ihanaa että jatkoa haluat, toivottavasti kommentoit tuleviakin osia :)))
-
Tässä siis osa vitonen viimein valmiina. Tajusin just että siitä on jo kuukausi ja kymmenen päivää kun postasin edellisen - tuntuun kun se olis ollut eilen. Pahoittelen siis hitauttani =) Kommentoittehan, että jaksan kirjottaa tätä eteenpäinkin? :)
// Ja pakko nyt vielä editoida tähän, kun tajusin heti kun sain tämän postattua että päivämäärä on 20.10.2010 ja kello on 2.10 :D Ihan sattumalta. Vautsivau.
5: Vaikeuksia ja valonpilkahduksia
”Okei, kaikki, katsokaa tätä!” Nevillen ääni oli pilkallinen, kun hän heitti tarvehuoneen pöydälle pergamentinpalasen. ”Hagrid lähetti sen äsken, hän oli saanut sen Carroweilta tänä aamuna. Ne ei tainneet tykätä meidän haiskutempusta.”
”Hah”, Seamus totesi ja nappasi lapun käteensä. ”’Jos jatkossa koulun alueella tavataan haisku, sinä joudut asiasta vastuuseen...' Hahhah.”
”Se taisi puraista Alektoa pahemman kerran”, riippukeinussa lojuva Coote pilkkasi.
”Jep, me ollaan Leelle velkaa loistavasta ideasta”, Neville hymyili. ”Ja parasta on, että sen meidän jättämän viestin takia ne eivät voi syyttää Hagridiakaan.”
”Olisinpa halunnut nähdä Alekton naaman, kun hän näki ne kirjoitukset huoneensa seinällä”, Ginny sanoi ja nappasi pergamentin käteensä. ”Näyttää siltä että hän on aika raivoissaan.”
”Ja sen kunniaksi minä lähden Sianpäähän hakemaan meille kunnon lastin kermakaljaa”, Seamus virnisti hypäten takanreunukselle ja sai osakseen hurrausta. ”Tuletteko, Neville, Michael?”
Pojat suostuivat saman tien ja katosivat yhdessä muotokuvan heilahduksessa. Ginny vilkaisi vielä pergamentin suuntaan hymyillen ja palasi sitten istumaan Parvatin, Padman, Lavenderin, Hannahin, Susanin ja Lunan luo.
”Mitä luulette, että tänä yönä on edessä? Ihme ettei kukaan ole vielä suunnitellut mitään”, Parvati totesi, kun Ginny istui alas.
”Eivätköhän he kohta aloita”, Susan totesi. ”Vähän kermakaljaa ja kaikki ovat taas kunnon sotasuunnitelmatunnelmissa.”
Ginny naurahti. ”Tänään on Kuhnusarvion vahtivuoro, joten valvojasta meidän ei tarvitse huolehtia. Hän korkeintaan käskee meidän palata takaisin turvaan ettemme jää kiinni.”
”Se on hassua, ettei hänkään tiedä missä me olemme”, Lavender totesi.
”Kukaan ei tiedä tästä huoneesta”, Luna totesi. ”Carrowt yrittävät niin kovasti jäljittää kaartilaisia ja meidän päämajaa, mutta eivät saa tarpeeksi johtolankoja. Me olemme liian ovelia niille.”
”Jep”, Ginny virnisti mutta vakavoitui sitten. ”Mutta he voivat saada sen vielä selville. Siitä, kun rikoimme heidän totuusseerumivarastonsa on kulunut jo useampi viikko, ja he voivat pakottaa Kuhnusarvion tekemään uutta. Ja voihan Kalkaros tehdä sitä itsekin.”
”Eikö Draco Malfoykin tiedä tästä huoneesta?” Luna ihmetteli. ”Hänhän voi kertoa Carroweille koska tahansa. He varmasti tulisivat tarkistamaan täältä heti.”
”Ei, se ei ole mahdollista”, Padma liittyi keskusteluun. ”Kiitos Nevillen. Tiedättehän, silloin kun yrittää päästä tähän huoneeseen, pitää kuvailla mielessään millaisen tästä haluaa – ja Neville keksi että jos kuvailee tämän sellaisena, ettei kukaan pimeyden velho voi päästä tänne, eivät he myöskään pääse.”
”Se oli hyvin ajateltu”, Ginny hymyili. ”Neville on loistava.”
”Hän on muuttunut niin paljon siitä, millainen hän oli ennen kuin liittyi AK:hon”, Lavender sanoi.
”Minusta hän on aina ollut loistava tyyppi”, Ginny tokaisi ja mulkaisi Lavenderia.
”En minä sitä tarkoittanut”, Lavender änkytti ja muuttui kirkkaanpunaiseksi kasvoiltaan.
”Katsokaa, pojat tulivat!” Hannah keskeytti, kun Seamus, Neville ja Michael kapusivat Arianan muotokuvasta sylit täynnä kermakaljapulloja ja kurpitsaleivoksia.
Tytöt kävelivät lähemmäs ja ottivat oman osansa leivoksista ja juomista. Kaikki kaartilaiset istuivat rinkiin lattialle kuten aina suunnitellessaan keikkaa.
”Noniin, kaikki tietävät mistä nyt puhutaan”, Neville virnisti. ”Onko kellään ideoita?”
”Kunnon kaaosta kehiin!” yllytti Justin ja pojat nyökkäilivät myöntävästi. ”Laitetaan ne katumaan sitä, että koskaan syntyivät!”
”Täytyy meidän silti keksiä suunnitelma”, Susan sanoi. ”Eilen kiusasimme Alektoa – olisiko tänään Amikusin vuoro?”
Myös tämä idea sai myöntyvää muminaa aikaan. Kaikki hiljenivät hetkeksi miettimään, millä tavoin kuolonsyöjä saataisiin parhaiten raivoihinsa.
”Ehkä me voitaisiin laittaa kirskuristaja sen sänkyyn?” ehdotti Peakes.
”Tai suihkuttaa sen työhuoneen lattialle metrin kerros vettä?”
”Vesijuttu kuulostaa hyvältä”, Neville myöntyi. ”Mutta hän on luultavasti nukkumassa huoneessaan, joten eikö olisi kätevämpää kastella hänen luokkansa sen sijaan?”
”Joo, se on hyvä”, Colin Creevey hihkaisi. ”Ja sen lisäksi me voitaisiin poistaa muutamat portaat kerrosten väliltä, vai mitä luulette? Miettikää kuinka hauskaa olisi, kun porukka heräisi aamulla ja tajuaisi, ettei ensimmäiseen kerrokseen pääse millään.”
Colinin idea sai paljon kannatusta osakseen. Ginny nauroi tyytyväisenä. ”He saavat hirveän raivarin. Loistavaa.”
”Sovitaanko vaikka niin, että Peakes, Coote, Justin, Ernie, Dennis ja Colin menevät pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan ja – kostuttavat sitä hiukan, kun minä taas otan Ginnyn, Seamusin, Lunan, Michaelin, Parvatin ja kaikki muut halukkaat mukaani portaikkoon”, Neville ehdotti.
”Minä ja Padma tullaan myös”, Parvati sanoi heti ja Neville nyökkäsi hänelle. Myös Susan ja Hannah näyttivät olevan kahden vaihella – he eivät olleet olleet monilla keikoilla mukana, vaan yleensä odottivat tarvehuoneessa valmiina vastaanottamaan ja hoitamaan loukkaantuneita. Kukaan ei kuitenkaan ollut vahingoittanut itseään kovin pahasti viimeisillä retkillä, sillä Carrowt saivat heitä kiinni yhä harvemmin ja harvemmin.
---------------------------------------------------------
Kello 2.30 sinä yönä Albuksen Kaartin jäsenet hiipivät ulos tarvehuoneesta jättäen sen tyhjäksi. Hannah ja Susankin olivat uskaltautuneet mukaan, ja nyt nyt he kaikki seisivat pimeässä käytävässä katsellen ympärilleen.
”Tunnistaako kukaan tätä paikkaa?” kysyi Padma kuiskaten.
”Joo, me taidetaan olla keittiön ovella”, Ginny sanoi hiljaa. ”Tuossa on tuo maalaus, jossa on kikattava päärynä.”
”Hyvä, Ginny”, Seamus kehui. ”Luokkahuoneryhmä, lähtekää kiipeämään ylös – muut, seuratkaa.”
Tylypahkassa oli hyvin pimeää, lukuun ottamatta muutamaa lyhtyä, joihin oli unohtunut valo. Käytävät olivat täysin tyhjiä ja äänettömiä, ja kaartilaiset kuuntelivat omien askeltensa ääniä.
”Me pidetään liian kovaa meteliä”, kuiskasi Michael.
”Me voitaisiin loitsia vaimennusloitsu meidän ympärille”, Luna keksi. ”Kokeillaan. Vaimennous!”
”Toivottavasti se toimii”, Ginny huokaisi, sillä hänen korviinsa askelten äänet kuulostivat aivan yhtä kovilta kuin ennenkin.
Matka portaikon alapuolelle sujui rauhallisesti. Aina silloin tällöin jonkin kulman takaa astui esiin kotitonttu kantaen taikaputsis-pesuainepulloa, mutta kaartilaiset ehtivät piiloutua jonkin muotokuvan taakse ennen kuin ne ehtivät huomaamaan heitä.
”Perillä ollaan”, Neville kuiskasi lopulta. ”Aletaan hommiin.”
”Mitkä näistä me katoutetaan?” Hannah ihmetteli.
”Olisi varmaan järkevää poistaa ensimmäisestä toiseen kerrokseen vievät portaikot”, Luna sanoi. ”Silloin kukaan ei pääse aamiaiselle, mutta me päästään kuitenkin takaisin tarvehuoneeseen.”
”Okei. Seamus, Michael, Hannah – auttakaa minua vasemmanpuoleisten poratiden kanssa. Yrittäkää te muut hoidella toinen.”
Ginny, Luna, Susan, Parvati ja Padma kohdistivat sauvansa oikeanpuoleisiin portaisiin ja kuiskasivat lähes samaan aikaan ”haihtuus”. Ensimmäisellä yrityksellä ei tapahtunut mitään, mutta toisella kertaa portaat katosivat.
”Hyvää työtä”, Ginny kuiskasi tyytyväsenä. ”Ne tulevat olemaan raivoissaan. Dumbledore olisi osannut piirtää sauvallaan portaat, ja luulen että McGarmiwa tai Lipetit osaisi myös, mutta en usko heidän suostuvan siihen. Carrowt eivät ainakaan onnistu millään niiden palauttamisessa. Ainoa kysymys kuuluukin, osaako Kalkaros loihtia ne takaisin?”
”Hys”, Neville sanoi yhtäkkiä. ”Matalaksi!”
Kerrosta ylempää kuului kevyiden askelten ääniä. Kun tontun pää tuli pylvään takaa näkyviin, Ginny tunnisti sen.
”Tuo on Dobby!” hän kuiskasi kiihkeästi. ”Tulkaa, Seamus ja Luna – minä tiedän miten me hoitelemme Kalkaroksen! Neville, hae muut ja menkää takaisin tarvehuoneeseen, nähdään siellä!”
Ginny tarttui Seamusin ja Lunan käsiin ja lähti juosten vetämään heitä perässään samaan suuntaan, johon Dobby oli kadonnut. Tyttö kiihdytti vauhtiaan ja pian he näkivätkin tontun pienen hahmon katoavan kulman taa.
”Oletko sinä varma että tämä on viisasta?” Seamus supisi Ginnyn kiidättäessä heitä pitkin käytävää ja vilkaisi Lunaa hermostuneena.
”Olen, tulkaa nyt!”
Lopulta tonttu hiljensi vauhtiaan ja avasi erään luokkahuoneen oven. Ginny, Luna ja Seamus seisahtuivat ovelle ja katsoivat, kuinka Dobby veti esiin pölyrätin ja taikoi sen jynssäämään pulpetin kantta.
”Dobby?” Ginny kysyi varovasti, yrittäen olla säikäyttämättä tonttua. Dobby kääntyi kannoillaan ja tuijotti häntä hetken – sitten sen suu levisi onnelliseen hymyyn.
”Neiti Weasley, tämä suuri kunnia”, se hymyili tullessaan lähemmäs ja kumarsi Ginnylle. ”Dobbyn mielestä on aina ihanaa tavata Harry Potterin ystäviä. Mutta miksi neidit ja herra ovat liikkeellä tähän aikaan? Sääntöjen rikkojia rankaistaan raa'asti, neiti. Dobby ei tahdo niin käyvän teille.”
”Dobby, minun täytyi tulla puhumaan sinulle”, Ginny supatti. ”Viekö joku teistä kotitontuista Kalkarokselle teetä aamulla?”
”Kyllä, rehtori tahtoo kupin teetä huoneeseensa joka aamu kello seitsemän”, Dobby nyökkäsi ja sen suuret silmät kiiluivat pimeässä.
”Loistavaa! Olisiko mitenkään mahdollista, että sujauttaisit huomisaamun teekuppiin jotakin ennen kuin se viedään hänelle?”
”Kyllä, Dobby uskoo että Dobby voi tehdä niin”, Dobby nyökkäsi. ”Mitä neiti tahtoo Dobbyn laittavan teen sekaan?”
”Laita tämä”, Ginny sanoi ja kaivoi taskustaan pienen, kaksivärisen kapselin. Hän katkaisi sen keskeltä kahtia ja ojensi violetin puolikkaan Dobbylle. ”Ja yksi juttu vielä – älä anna kenenkään nähdä kun lisäät sen, onko selvä? Äläkä puhu siitä myöskään. Tee se salassa.”
”Miten vain neiti tahtoo”, Dobby nyökkäsi. ”Koska neiti on Harry Potterin ystävä, Dobby auttaa häntä mielellään.”
”Minä teen tämän Harryn vuoksi”, Ginny sanoi. ”Auttamalla minua autat häntä. Professori Kalkaros ja herra ja neiti Carrow ovat nimittäin hyvin pahoja pimeyden velhoja. Kai te kotitontutkin tiedätte sen?”
”Dobby ei voi puhua pahaa isännästään, neiti!” Dobby henkäisi kauhuissaan. ”Mutta Dobby on – herra Potterin puolella.”
Sitten tonttu vinkaisi ja tarttui pulpetilla lojuvaan oppikirjaan lyöden sillä itseään lujaa päähän. ”Tuhma Dobby! Tuhma Dobby!”
”Lopeta, Dobby! Lopeta!” Ginny kuiski kauhuissaan, mutta tonttu ei lopettanut ennen kuin Seamus nappasi kirjan sen käsistä.
”Kiitos, herra”, Dobby sanoi ja kumarsi Seamusille. Sitten se kääntyi takaisin Ginnyn puoleen. ”Dobbyn täytyy jatkaa töitä, toivottavasti neiti ei pahastu?”
”Ei, en tietenkään”, Ginny sanoi nopeasti. ”Kiitos paljon, Dobby. Nähdään pian.” Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta pysähtyi sitten. Hänen oli pakko kysyä. ”Oletko sinä – kuullut Harrysta mitään? Tai tietääkö Oljo jotakin?”
”Dobby on pahoillaan, neiti, mutta herra Potterista ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan. Oljo ei myöskään ole työskennellyt Tylypahkassa koko lukuvuonna”, Dobby sanoi ja näytti surulliselta.
”Selvä”, Ginny sanoi, kääntyi ja poistui huoneesta Luna ja Seamus kannoillaan. Hän oli ehtinyt jo toivoa saavansa edes pienen murusen tietoa siitä, että Harry oli kunnossa. Jälleen kerran hän oli joutunut pettymään.
”Hän on varmasti kunnossa”, Luna kuiskasi ja tarttui Ginnyn käteen. Ginny räpytteli silmiään estääkseen kyyneliä tulvahtamasta niihin ja puristi Lunan kättä lujasti. He kävelivät pitkän aikaa täydessä hiljaisuudessa, kunnes saapuivat erääseen käytävään.
”Kuka siellä?” kuului miehen ääni käytävävän toisesta päästä. Pian sinne syttyi myös sinertävä valo. Kysyjä oli hyvin pyylevä, harmaantunut mies, joka tuijotti nyt heidän suuntaansa hämmentyneenä.
”Professori Kuhnusarvio!” Ginny huokaisi helpotuksesta ja lähti kulkemaan häntä kohti.
”Neiti Weasley! Ja Lovekivako se siinä on myös?” professori hämmästeli. ”Ja herra Finnigan myös? Sinua ei ole näkynyt koulussa pitkään aikaan, poikaseni! Mutta miksi ihmeessä te olette liikkeellä tähän aikaan? Ettekö te ymmärrä, että uuden hallinnon aikana sääntöjen rikkojien rangaistukset ovat paljon muutakin kuin vain jälki-istuntoa?”
”Usko pois, me tiedämme”, Seamus sanoi ja Kuhnusarvio kohdisti sauvansa kärjen häneen. Mies kavahti nähdessään kaikki naarmut ja mustelmat pojan kasvoissa.
”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?” opettaja kysyi kauhuissaan. ”Mitä sinä olet tehnyt, jotta he ovat satuttaneet sinua tuolla tavoin?”
”Kyllä sinun täytyy tietää, professori”, Luna sanoi. ”Kyllä sinä tiedät keitä he jahtaavat. Keitä he rankaisevat kaikkein pahiten.”
”Oletteko – kuulutteko te”, Kuhnusarvio nielaisi syvään ja kuiskasi seuraavat sanat kuin ne olisivat vaarallisia, ”Albuksen Kaartiin?”
”Ole kiltti äläkä paljasta sitä heille”, Ginny pyysi. ”Minä ja Luna pystymme vielä poistumaan päämajasta oppitunneille, mutta Seamus ei voi – he tietävät, että hän kuuluu kaartiin.”
”Tyttökulta, tiedätkö sinä millaiseen vaaraan olet saattanut itsesi?” Kuhnusarvio kysyi kuiskaten ja näytti hivenen pahoinvoivalta. ”Jos he saavat sinut nyt kiinni...”
”Eivät he ole saaneet tähänkään mennessä”, Ginny sanoi rauhallisesti. ”Jos sinä et kerro heille, me pääsemme turvallisesti takaisin. Joten lupaathan, professori, pitää tämän tapaamisen salaisuutena?”
”Totta kai”, Kuhnusarvio kuiskasi. ”Mutta... Olettehan varovaisia? Sinä olet niin älykäs tyttö – sinunlaisiasi on harvassa.”
”Olemme varovaisia, professori”, Ginny lupasi. ”Hyvää yötä. Nähdään taikajuomatunnilla.”
Sen sanottuaan hän jatkoi matkaa Lunan ja Seamusin kanssa. Professori Kuhnusarvio jäi tuijottamaan heidän peräänsä säikähtäneenä.
--------------------------------------------------------------------
Seuraavana päivänä AK oli kokoontunut tarvehuoneseen. Carrowt olivat raivostuneet, kun reitti alakertaan oli kadonnut kuin tuhka tuuleen ja kukaan opettajista ei kyennyt taikomaan portaita takaisin. Edes professori Kalkaros ei ojentanut Amikusille ja Alektolle auttavaa kättään, sillä hän makasi kansliassaan mahataudin kourissa eikä kyennyt taikomaan. Kun vielä Amikus luokkahuoneensa oven avatessaan sai päälleen valtavan aallon ja siitä toivuttuaan näki edessään koko huoneen lainehtivan, katastrofi oli valmis. Kaikki päivän oppitunnit peruutettiin.
”Hyvää työtä, kaikki”, Neville virnisti ja antoi katseensa kiertää kaartilaisissa. ”Onnistuimme suututtamaan ne pahemman kerran.”
”Ginny on nero, kun tajusi myrkyttää Kalkaroksen”, Hannah kehui.
”En minä myrkyttänyt häntä, syötin hänelle vain yhden pienen viattoman pahoinvointipastillin”, tyttö virnisti. ”Kiitos kuuluu Fredille ja Georgelle.”
”Todella harmi etteivät he ole täällä”, Coote huokaisi. ”Heillä olisi riittänyt ideoita Carrowien ärsyttämiseen.”
”Niin, mutta hyvinhän me pärjäämme näinkin, vai mitä?” Neville hymyili kulmat koholla ja sai vastaukseksi myötyvää hurrausta.
”Olkaa hiljaa!” Lavender huusi yhtäkkiä. Hän istui nurkassa ja väänteli putkkiradion nappeja. Hetkeen ei kuulunut muuta kuin särinää, mutta sitten Lee Jordanin tuttu ääni täytti huoneen.
”Hyvää päivää kaikille Pottervahdista”, hän sanoi. ”Tämä on ylimääräinen lähetys, mutta toivottavasti kuuntelijat ovat silti löytäneet taajuudelle. Meillä on nimittäin varsin ilahduttavia uutisia teille kaikille.”
Kaartilaiset kääntyivät katsomaan toisiinsa. Uutisia? Ja kaiken lisäksi hyviä uutisia?
”Uutiset meille tulee kertomaan muuan anonyymi henkilö, joka on itse välittänyt meille tämän tiedon. Ole siis hyvä!”
”Hyvää iltaa kaikille”, sanoi hyvin tuttu, ystävällinen ääni.
”Se on minun isäni!” Ginny hihkaisi. Muut hymyilivät hänelle ja keskittyivät jälleen kuuntelemaan.
”Eli välitän teille tiedon siitä, että Harry Potter on nähty taikaministeriössä aikaisin tänä aamuna. Herra Potter oli naamioitunut...”
Enempää kukaan ei kuitenkaan kuullut, sellainen meteli tarvehuoneessa puhkesi. Kaikki hurrasivat ja puhuivat toistensa päälle hokien uudelleen ja uudelleen sellaisia lauseita kuten ”Hän on kunnossa!”. Luna halasi Nevilleä, Seamus hyppi riemusta ja huusi lujempaa kuin kukaan, ja Ginny oli purskahtanut itkuun. Harry oli elossa! Hän oli ollut ministeriössä!
”Ginny, hän on kunnossa! Kaikki on hyvin!” Neville nauroi onnellisena ja veti Ginnyn halaukseen. Ginny itki ja nauroi samaan aikaan – hän ei muistanut milloin olisi viimeksi ollut yhtä onnellinen. Harry oli elossa, hän oli kunnossa ja hän taisteli yhä heidän puolellaan.
---------------------------------------------------------------------------------------------------
Illalla yhä onnesta huumaantuneet Neville, Seamus, Luna ja Ginny istuivat putkiradion ympärillä ja juttelivat. Kukaan ei kyennyt lopettamaan hymyilemistä – päivä oli ollut täydellinen, tai ainakin täydellisempi kuin yksikään pitkään aikaan.
”Uskomatonta, että hän todella on elossa”, Seamus huokaisi vaikka kuinka monennen kerran.
”Ei se minusta ole uskomatonta”, Luna sanoi hiukan uneksuvasti. ”Hän on taistellut Voldemortia vastaan jo vaikka kuinka monta kertaa eikä hän ole kuollut. Miksi olisi nytkään?”
”Siksi ettei hänellä nyt ole ketään suojelemassa häntä. Dumbledorekin on kuollut”, Seamus huomautti.
”Ei Harry tarvitse ketään suojelemaan itseään”, Ginny sanoi tiukasti mutta hymyili sitten. ”Hän on itse kaiken aikaansaamansa takia. Miettikää nyt, montako kertaa hän on peitonnyt Voldemortin. Harry oli yhdentoista taistellessaan ensimmäistä kertaa häntä vastaan. Moniko ekaluokkalainen olisi pystynyt siihen?”
”Ei moni, mutta Harrylla on kyllä ollut Ron ja Hermione aina mukanaan. Hekin ovat aika mahtavia”, Neville hymyili.
”Eivät he olleet hänen mukanaan silloin, kun salaisuuksien kammio avattiin. Harry tuli yksin kammioon ja pelasti minut Valedrolta. Hän taisteli yksin basiliskia vastaan.”
”Totta”, Neville nyökkäsi. ”Sillä Rohkelikon miekalla.”
”Missähän se mahtaa olla nykyään?” Luna mietti.
”En tiedä”, Ginny sanoi. ”Onko kukaan nähnyt sitä sen jälkeen?”
”Minä näin sen pari vuotta sitten Dumbledoren kansliassa, kun se Pimennon akka komensi minut sinne”, Seamus kertoi.
”Sen täytyy olla siellä siis edelleen!” Ginny tajusi ja kauhistui sitten. ”Se on Kalkaroksen kansliassa! Harryn miekka on Dumbledoren murhaajan työhuoneessa!”
”Siinä tapauksessa meidän täytyy hoitaa se pois sieltä”, Neville sanoi painokkaasti.
”Olen samaa mieltä”, Lunakin totesi. ”Meidän pitäisi käydä hakemassa se tänne. Muistutukseksi siitä, että Harry taistelee meidän puolellamme ja johtaa meidät vielä voittoon.”
”Tuo kuulostaa hyvältä”, Neville sanoi. ”Sitten meidän varmaankin pitäisi alkaa suunnitella, vai kuinka?”
Muut nyökkäsivät juhlallisesti. Luna veti esiin pergamenttirullan ja otti käteensä sulkakynän. Nelikko istui radion ympärillä pitkälle yöhön asti suunnitellen siihen mennessä suurinta ja vaarallisinta retkeään.
-
eka kommentoimassa!! ;D
siis todella IHANA luku!!!
mahtava idea (en muista keneltä) se portaitten katouttaminen :) ja sit se Ginnyn keskustelu Dobbyn kanssa. aivan ihana kohta ;) olin itekki ihan innoissani ku pottervahdissa kerrottiin Harrystä. nii et tietää periaatteessa et misä kohasa oltas menossa kirjassa :D jos nyt ymmärsit mitä tarkotin :DD
no joo en nyt keksi muuta sanottavaa Paitsi
Jatkoa!!!
mahdollisimman pian ;D ;) ;D
-
Ihania kaikki osat!! Vitsi osaat kirjottaa hyvin! :D En malta oottaa seuraavaa osaa...
-
Kirjotat tosi hyvin! Odottelen jatkoa innolla :D
-
Uu! Olen aina vähän jäljessä, mutta perässä tullaan kovaa vauhtia! :D Luku oli hyvä ja tahon lisää!!! JATKOA?! :D
-
Löysin tämän vasta ja oon lukenut vaan ton ekan osan, mutta tosi hyvältä vaikuttaa. Niinkun joku sano, kiva kun joku kirjottaa siitäki ajasta kun Harry, Hemione ja Ron oli muualla huitelemassa.
Jatkoa (: koitan lukea tohon vitososaan mahd. pian, niin hyvältä ekan osan perusteella vaikutti
-
Kommentinkerjäyshaasteesta iltaa! Tykkään kyllä tosi paljon tästä haasteesta, kun päädyn lukemaan sellaisia ficcejä, joita en ehkä muuten löytäisi.
Tykkään siitä että ficci kertoo niistä ajoista, kun Harry, Hermione ja Ron on etsimässä hirnyrkkejä. Tuo uutta näkökulmaa kirjoihin, tällaisia ficcejä pitäisi olla enemmän. :) Kirjoitat tosi hyvin, eikä tästä ihan heti uskoisi, että tämä on eka ficcisi. Tykkään tästä kirjoitustyylistä ja siitä, että pystyn hyvin näkemään tapahtumat mielessäni kun niitä ficissä kuvaillaan. Juoni on mielenkiintoinen ja hahmot on aikalailla omia itsejään. Alku oli aika synkeä mutta ihanaa, että tässä on nyt vähän iloisempiakin tapahtumia, tai siis että kaartilaisetkin tietää että Harry on elossa ja kaartilaiset kiusaa Carroweja minkä ehtivät. Tuo portaidenhävittämisjuttu oli nerokas idea, ja kirjoitat toimintaa hyvin.
Tykkään siis, ja luen varmasti lukuja vastakin, sitten kun saat jatkoa kirjoitetuksi. Kiitos! :D
-
Hohhohhoo, kommentteja 8)
terkku// Iiiihanaa kun tykkäsit<3 (; Ja juu, sehän oli tarkoituskin että tuon avulla tietäisitte mikä aika on menossa oikeissa kirjoissa yms. (:
pottersfan// Oi, ihanaa, kiitoksia!<3
jissio// Kiitoskiitos!<3
Vaarallinen Komentoija// Eiei, juuri ajoissa olet (; Kiitos kommentista<3
Prefer// Nonniiin, kiva jos vaikuttaa kivalta ja lue ihmeessä pidemmällekin ;) Kiitos kommentista<3
pihlajanmarja// Voikiitos, juu, tämä on eka ficcini, vaikkakin tämän aloittamisen jälkeen olen muitakin väkerrellyt. Kirjoitam toimintaa hyvin? :D Vau, suuri kehu, kiitoksia, en ole toimintaa kirjoitellut pahemmin muissa kuin tässä ficissä ja olen iloinen jos se toimii (: Kiitos kommentista!<3
Ja jatkoa kyselleille... Sitä tulee sitten kuin tulee, yritän kovasti saada uuden osan tehdyksi mahd. pian. (:
-
Aivan ihana ficci!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Oli kiva lukea Tylypahkasta, vaikka Harry, Ron ja Hermione eivät olleetkaan siellä. Minua harmitti viimeisessä kirjassa lähinnä se, ettei siinä kerrottu melkein mitään Tylypahkan tapahtumista. (Vaikka kyllähän siinä kerrottiin, mutta ei sen tarkemmin oppitunneista ja uusista "opettajista"...) JATKOA! ;D ;D ;D ;D ;D ;D ;D ;D ;D ;D
Hermione Granger
-
oooi tää oli hyvä (: ihastuin ! toivottavasti saatas jatkoo vaikka edellisestä onki nii kauan :d
-
Tämä on todella hyvä ficci! minusta on hianoa että joku kirjoittaa tylypahkasta kun siellä on kuolonsyöjiä ja kalkkaros rehtorina.Lisäksi minusta on mahtavaa lukea AK touhuista kun ne aiheuttaa harmaita hiuksia uusille opettajilleen! Toivottavasti jatkoa on tulossa pian
Kuolotar
-
Oi, ihanaa kun jaksatte kommentoida vaikka edellisestä osasta on niin himpulan kauan – meinasin ruveta rullaamaan lattialla järkytyksestä, kun tajusin että edellisestä osasta on melkein _VUOSI_! (ei nyt ihan, mutta silti, todella todella todella kauan) Mutta ei hätiä, hengissä ollaan ja jatketaan, vaikkakin tasaisen verkkaiseen tahtiin.
Hermione Granger// Oi, miten kiva että tykkäät! :) Minua tarvehuoneen kapinallisten hommelit Harryn hirnyrkinmetsästyysaikana kiehtoivat kovasti, ja tästä syystä aloitin kirjoittelemaan aiheesta jo ennen kuin löysin finiin. Hyvä että joku muukin jaksaa lueskella heistä (; Kiitän kommentista.
Nniiina// Kiva että tykkäsit, ja pahoittelen vielä kerran tästä mielettömästä viivästyksestä, mutta aika on valunut hirveän nopeasti sitten edellisen osan. Tässä sitä jatkoa kuitenkin on! Kiitos kommentista!
Kuolotar// Mukavaa että tykkäsit, tässä sitä jatkoa on tarjolla! :) Kiitos paljon kommentistasi.
MUUTOSTEN AIKAA TYLYPAHKASSA
********* ***** ************
OSA 6: SUURI SUUNNITELMA
***** ***** ************
Tieto Harryn soluttautumisesta ministeriöön piti tarvehuoneen väen hereillä myöhään yöhön, ja seuraavanakin aamuna keskustelu oli hilpeää ja äänekästä. Pottervahdissa oli kerrottu useita yksityiskohtia, kaarti oli saanut kuulla Harryn, Ronin ja Hermionen naamioituneen, ja eräs taikalainvalvontaosaston noita oli livauttanut suupielestään, että myös ankeuttajat olivat olleet mukana tapahtumissa.
”He etsivät jotain”, Susan Bones sanoi innoissaan ja antoi katseensa kiertää aamiaispöydässä. ”Harry ei olisi turhaan ottanut riskiä, joten sen oli pakko olla jotakin tärkeää.”
”Ihan varmasti he löysivät sen!” hihkaisi Colin, ja hänen pikkuveljensä Dennis nöykkäili innoissaan vieressä. Iloista mutinaa kuului muualtakin pöydästä – Peakes, rohkelikkojoukkueen vanha lyöjä kahisteli Päivän profeettaansa ja kertasi viidennen kerran kuolonsyöjäuutisten rivejä löytääkseen uusia tietoja. Ministeriö kuitenkin tiedotti vain vaarallisen rikollisen, Albus Dumbledoren mahdollisen murhaajan murrosta ministeriöön, ja sen jälkeen oli ylistäviä sanoja Yaxley-nimisestä miehestä – jonka Neville oli heti tunnistanut kuolonsyöjäksi – sekä tämän uhkarohkeasta yrityksestä vangita tunkeutujat.
”Toivottavasti, Colin”, Seamus huokaisi. Hänen silmiensä ympärykset olivat tummat, sillä hän oli yhdessä Nevillen, Lunan ja Ginnyn kanssa valvonut myöhempään kuin kukaan muu ja valmistellut murtoa rehtorin kansliaan. Suunnitelman oli tarkoitus toteutua seuraavan iltana.
”Okei”, Ginny sanoi lopulta äänekkäästi metelin päälle, ja kun se ei tehonnut, hän kilautti aterimensa pöytään ja nousi ylös. ”Me kaikki tiedetään, että tämä on hienoa, mutta minun mielestäni on tärkeää, että me yritetään auttaa Harrya sen sijaan että vain ihmeteltäisiin. Neville, kertaatko suunnitelman vielä kerran?”
”Hetkinen”, sanoi Ernie Macmillan toisesta päästä pöytää ennen kuin Neville ehti saada suunvuoroa. ”Miksi meidän täytyy olla jahtaamassa jotakin miekkaa, kun meillä olisi kerrankin hetki aikaa nauttia siitä, että jokin onnistui? Kun kerrankin voisimme juhlia sen sijaan, että laitamme henkemme alttiiksi muutaman seinäkirjoituksen tai kepposen takia?”
”Luuletko sinä, että Harrykin on jossakin nyt juhlimassa, koska onnistui juuri ja juuri pakenemaan ministeriöstä?” Ginny kivahti, ja Ernie vaikeni heti, posket punehtuen heleästi.
”Ja se ei ole mikä tahansa miekka, Macmillan”, Neville jatkoi. ”Se on Rohkelikon miekka, Harrylle ilmestynyt miekka, eikä sen paikka ole saastaisen kuolonsyöjän keräilyesineenä.”
”Ja itse asiassa, se on Harryn miekka. Dumbledore jätti sen hänelle testamentissaan, mutta Rymistyir ei suostunut antamaan sitä hänelle, ja kun hänet tapettiin, miekka päätyi Kalkaroksen hoiteisiin”, Ginny selitti. Tämä aiheutti hälinään ja hämmennystä ihmisjoukossa – kukaan muu kuin Neville, Luna ja Seamus ei ollut kuullut tätä käännettä aiemmin.
”Eli onko joku ääliö vielä sitä mieltä, että tämä ei ole pienen riskin arvoista?” Seamus kysyi haastavasti. Kaikki olivat kuitenkin vaiti ja katsoivat häntä, kunnes hän nyökkäsi tyytyväisenä. ”Hyvä. Anna palaa, Nev.”
Neville veti esiin suuren pergamenttirullan, ja sauvan heilautuksella se kiertyi auki ilmaan siten, että kaikki saattoivat nähdä siinä olevan sisällön. Hannah Abbot, Susan Bones, Patilin kaksoset ja Lavender olivat vastuussa siitä, että professorit McGarmiwa, Kuhnusarvio, Lipetit ja Verso saisivat tiedon suunnitelmasta ja yrittäisivät parhaansa mukaan auttaa heitä pitämällä Riesun ja aaveet kiireisinä, jotta nämä eivät olisi heidän tiellään. Peakes ja Coote johtaisivat toisen ryhmän häiritsemään Amikus Carrow'ta, kun taas Creeveyt yhdessä Michael Cornerin, Ernien ja Justin Finch-Fletleyn kanssa huolehtisivat tämän siskosta. Kalkaros itse oli aikeissa lähteä ministeriöön asioimaan, sillä Padma Patil oli kuullut tämän keskustelevan Kuhnusarvion kanssa kulkiessaan aamulla ylös pöllötorniin. Padma oli heistä niitä harvoja, joita ei edes epäilty kaartiin kuulumisesta, ja tyttö saattoi kävellä käytävillä urkkimassa mielin määrin – Neville ja Seamus eivät saattaneet lainkaan poistua tarvehuoneesta päiväsaikaan, ja Lavender ja Justin olivat jästisyntyisyytensä vuoksi yhtä lailla sidotut. Monia muitankin epäiltiin, erityisesti Ginnyä, mutta yksi kiinnijääminen ei vielä todistanut Carroweille syyllisyyttä. Myös Michael oli joutunut moneen tiukkaan puhutteluun, mutta onneksi kiitos Ernie Macmillanin suvun vaikutusvallan ja kunnian, professori Kuhnusarvio oli suostunut vaihtamaan koko totuusseerumivarastonsa toimimattomaan versioon. Kaartilaiset olivat hyvin kiitollisia Carrowien kehnosta taikajuomatuntemuksesta; samalla jokainen toivoi koko sydämestään, että rehtori ei koskaan pistäytyisi vanhassa liemivarastossaan ja huomaisi eroa. Toistaiseksi he olivat kuitenkin turvassa – niin kauan kuin pysyivät tuleemeneehuoneen ovien sisäpuolella.
--------------------------------------------------------------
Hetkeen Neville ei nähnyt mitään muuta kuin valkean huurun lasissa ikkunoissa. Silmät kuitenkin tottuivat pimeään nopeasti, ja hetken paikannettuaan hän ilmoitti kuiskauksella toisille, että he olivat Rohkelikkotornissa, vain muutaman porrasvälin oleskeluhuoneesta alaspäin.
Kun he hiipivät alas kierreportaita, torni tuntui aavemaisen hiljaiselta. Heidän jokainen kengänkopahduksensa kaikui ylös kuilua, ja palasi bumerangina takaisin rohkelikkotuvan latttiasta. Vain kerran heitä vastaan kiipesi kaksi toisluokkalaista, mutta nämä katsoivat hämmästyneinä vain Lunaa – Nevillen ja Seamusin he olivat toki nähneet tuvassaan edellisenä vuonna, Ginnyn viimeksi kuluvalla viikolla, eivätkä edes Seamusin ja Nevillen ilkeän näköiset naarmut ja mustelmat paljastuneet siinä valossa.
Kun he saapuivat kierreportaiden loppuun, Ginnyn vatsassa lehahti parvi hermostuneita perhosia – muutamia Rohkelikon ja Korpinkynnen oppilaita saapui illalliselta, ja monet katsoivat heitä hiukan kummaksuen. Luna hymyili tupalaisilleen tervehtivästi, sillä häntä ei tietenkään osattu epäillä mistään. Neville ja Seamus herättivät kuitenkin huomiota jo ruhjotulla ulkomuodollaan, vaikka ei edes otettu summaan sitä seikkaa, ettei kukaan ollut nähnyt heitä viikkokausiin.
He kuitenkin selvittivät tiensä kaksi kerrosta alas. Siellä heille vilkutti Justin, joka vaani jotakin patsaan takana – vaanimisen syy selvisi pian, kun kiroileva ja vihainen Alekto kompasteli kuvakudoksesta käytävälle. Häntä tönivät eteenpäin Ernie ja Colin, ja Dennis näytti pitävän erityisenä huvinaan tökkiä naista kylkeen ja kampittaa hänet viiden metrin välein.
”Sokeutusherja”, Justin muodosti sanat huulillaan ja iski heille silmää. Sitten hän napautti sauvaansa vielä uudelleen, ja Alekton kurkusta kuuluvat kiroukset hiljenivät, kunnes ääntäkään ei kuulunut.
”No, ainakin heillä on homma hanskassa”, Neville sanoi, kun he kiiruhtivat kulman taa. Tästä hiukan rohkaistuneina he riensivät kiireellä kohti rehtorin kansliaan, kunnes julmaa kärpäsliemenkeittäjää esittävän patsaan vierellä he pysähtyivät. Neville veti Ginnyn viime tipassa turvaan, kun hinkuva hengitys kurvasi käytävälle.
”Professori Carrow vangittu tähtitieteen torniin... Hän aikoo varmasti rangaista soitä saastaa, ai, kun tahtoisin olla mukana... Ei enää kuralätäköitä huispauskaavun liepeistä... Lupa rehtorilta... Pitää lähettää pöllö, misuseni, ja sitten kaikki se kuran luuttuaminen korvataan”, Voro kuulosti hilpeältä, kun hän hölkötti Norriska vierellään käytävän päähän. Hänen kaikottuaan Luna katsoi toisia silmät pyöreinä.
”Peakesin ja Cooten on täytynyt jäädä kiinni”, hän sanoi nopeasti, ja muut nyökkäsivät yhteisymmäryksen merkiksi. Tiesikö kukaan muu kuin Voro? Ja oliko Carrow onnistunut pakenemaan, vai vain huutanut Voroa apuun? Joka tapauksessa Kalkaros olisi pian matkalla takaisin linnaan, eikä heillä ollut varaa ylimääräisiin riskeihin.
”Minä jään tänne”, Seamus ja Luna sanoivat yhdestä suusta. He katsoivat hetken toisiaan, ja Ginny katsoi Nevilleä epäröiden. Hajaantuminen ei kuulostanut hyvältä kenenkään korvissa.
”Luna ei voi jäädä, sinä olet meistä ainoa jolla on edes pieni mahdollisuus päästä kivihirviöstä läpi”, Neville tokaisi, eikä Ginny väittänyt vastaan – Lunan hoksottimet toimivat hyvin tiukassa paikassa. Seamus katsoi Nevilleä silmiin ja nyökkäsi yhteisymmärryksen merkiksi.
”Menkää te, minä jään”, Seamus sanoi tytöille, jotka näyttivät yhä huolestuneilta – Neville taas oli vakuuttunut siitä, että ratkaisu oli paras mahdollinen. Neville taputti ystäväänsä olalle ja kääntyi lähteäkseen – Luna rutisti Seamusta nopeasti ja Ginny antoi suukon tämän poskelle.
Seamus katsoi ystäviensä loittonevia selkiä, nielaisi syvään, veti taikasauvansa povitaskusta ja sytytti sen.
------------------------------------------------------------------------------
”Lakritsipääkallo”, Ginny arvasi hiukan rukoilevaan sävyyn, mutta vanha kivihirviö vain haukotteli kyllästyneen oloisena. ”Mistä muusta kuolonsyöjät tykkäävät kuin pääkalloista?”
”Hunajaherttua veritikkari?” Neville veikkasi epätoivoisesti. Kivihirviö sulki silmänsä ja alkoi kuorsata syvään.
”He ovat kuolonsyöjiä, Neville, eivät vampyyreita”, Luna sanoi kärsivällisesti ja astui eteenpäin. ”Väistykää.”
Luna veti taikasauvansa esiin rauhallisesti, ja tuskin kivihirviö ehti edes avata silmiään, kun tyttö huudahti: ”Aukellys kivimoures!”
Neville ja Ginny katsoivat silmät pyöreinä, kun Lunan taika pakotti irvistelevän kivihirviön kääntymään ja paljastamaan kiviset, komeat portaat, jotka johtivat rehtorin kansliaan.
”Miten Merlinin nimessä sinä tuon teit?” Neville ihmetteli, kun he kapusivat kiireesti ylös portaita.
”Se on yleisesti tiedossa, isä kertoi, että itse Rowena Korpinkynsi keksi loitsun, kun kivihirviö loukkasi hänen älyään kieltäytymällä esittämästä hänelle kysymystä tunnussanan pyytämisen sijaan. Harmi, en olisi halunnut tehdä noin, olen aina pitänyt tuosta kivihirviöstä – meillä on ollut monia syvällisiä keskusteluja”, Luna kertoi, ja nähdessään tytön vakavan ilmeen Neville ja Ginny katsoivat toisiaan kulmat koholla, mutta eivät sanoneet mitään.
Ylhäällä kansliassa oli hyvin pimeää, eikä heillä ollut aikaa pohdiskella, mikä oli muuttunut professori Dumbledoren ajoilta. Ginny oli näkevinään hitusen hopeanharmaata partaa eräässä suuressa muotokuvassa, mutta pian hänen huomionsa kiinnittyi muualle – suureen lasivitriiniin, jonka sisällä kiilteli jotakin teräksistä.
”Tulkaa tänne!” Ginny suhahti Nevillelle, joka kurkisteli kuumeisen nopeasti eri kaappeihin, avaten niitä sitä mukaa ja jättäen ne selkosen selälleen, sekä Lunalle, joka oli mennyt tervehtimään lajitteluhattua. Molemmat olivat kuitenkin pian hänen vierellään.
”Haihtuus”, Luna sanoi hiljaa, kun kukaan toinen ei tehnyt aloitetta lasin poistamiseksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut – oli sanomatta selvää, että vahva taika suojasi miekkaa.
He kokeilivat vuorotellen poistoloitsua, halkaisuloitsua ja jopa voimakasta pommitusta, mutta mikään ei läpäissyt raskasta lasia.
”Meidän täytyy keksiä jotakin muuta”, Neville sanoi lannistuneena. ”Mikään taika, jonka me osaamme, ei toimi tuohon lasiin.”
”Sehän on selvä, sitten”, Luna sanoi, ja sai toiset hämmästymään varmuuttaan. ”Jos taiat eivät toimi, on aika kokeilla jästikeinoja. Onko teistä kummallakaan vasaraa?”
Sen paremmin Neville kuin Ginnykään ei jästitietoa opiskelevan Lunan tavoin tiennyt, mikä oli vasara, mutta molemmat alkoivat pälyillä ympärilleen, metsästäen silmillään sopivaa rikkomisvälinettä.
”Tämä varmaankin sopii”, Luna sanoi ja veti esiin terävän metallikeihään, joka selvästi oli aikoinaan ollut jokin pimeän paljastin – nyt se vain hyrisi heikosti ja välkytti punaista valoa. Luna kokeili tökätä lasia kerran – se kilahti äänekkäästi, mutta ei rikkoutunut.
”Ei onnistu”, Neville sanoi harmissaan.
”Onnistuupas”, Ginny sanoi. ”Luna ei vain tökännyt tarpeeksi lujaa. Kokeile sinä, Nev, ehkä sinä saat sen rikki.”
Nevillenkään yritykset eivät kuitenkaan saaneet aikaan muuta kuin kovia kalahduksia ja yhden heikon särön paksun lasin pintaan. Lopulta Ginnyn ääni halkoi lasin ja metallin kilinää.
”Väistykää”, Ginny sanoi hiukan tukahtuneesti, ”minä hoidan sen.”
Neville ja Luna katsoivat kauhunsekaisin tuntein, kun Ginny nosti olalleen valtaisan, rautaisen pystykynttelikön ja raahasi sen lasin luo. Hän paiskautui lasia vasten metallin kanssa kerran – hiukan kristallihilettä pölähti lattialle –, uudelleen – lasin pirstoutumisen ääni kilisi ja helkkyi voimakkaana ilmassa, mutta vitriini ei hajonnut -, ja vielä kerran – Ginny kaatui pästikkää miekan päälle ja kynttelikkö tipahti valtaisalla melulla kivilattialle.
”Ginny!” Neville huusi, ja yhdessä Lunan kanssa he työnsivät lasinsirut tieltään, jotta saivat Ginnyn nostettua pystyyn. Tytön kasvoissa oli teräviä viiltoja sekä eräs syvemmän oloinen kuoppa, josta veri virtasi voimakkaasti hänen kulmiensa yli silmänurkkiin. Lisäksi hänen oikea käsivartensa valui verta, sillä Rohkelikon miekka oli viiltänyt siihen avohaavan. Kivun kyyneleet, jotka Ginnyn poskille ryöpsähtivät, eivät kuitenkaan johtuneet naarmuista, vaan vasemmasta jalasta, joka petti alta heti kun Neville irrotti otteensa.
Ginny pidätti kirkaisun, kun Neville sieppasi hänestä uudelleen kiinni, ja tyttö onnistui juuri ja juuri ähkäisemään hampaidensa välistä: ”Minun – lantioni... Kynttelikkö – kaatui – päälle...”
”Sen täytyy olla murtunut”, Luna sanoi huolissaan, ja Neville kirosi syvään. Poika nosti Ginnyn syliinsä varoen, mutta tyttö kalpeni hetki hetkeltä ja vuotava käsivarsi kasteli Nevillen kaavunetumuksen vereen.
”Ota miekka, Luna”, Neville sanoi nopeasti. ”Meidän pitää häipyä täältä – se äskeinen meteli olisi riittänyt herättämään koko linnan, ja vaikka Carrow't eivät pääsisikään tänne, se Crabben köntys varmasti pöllähtää ovesta millä hetkellä hyvänsä... Niin innoissaan tästä rangaistustouhusta...”
Hän kuitenkin hiljeni, sillä yhtäkkiä hänen sydämensä heitti kuperkeikan – Luna ja Ginny kääntyivät molemmat katsomaan samaan suuntaan, ja näkivät varjomaisen hahmon liikkuvan oven lähellä.
”Jos herra Longbottom ei pidä rangaistuksista”, kuului pehmeä, kylmä, kantava ääni pimeydestä, ”kehoittaisin häntä pitämään itsensä ulkona hankaluuksista. Niin en tietenkään voi tehdä, sillä hänen lähettämänsä loistava vahti herra Finnigan on varmasti kykenevä pidättelemään minua niin kauan, että te ehditte rauhassa tuhota lisää työhuoneeni huonekaluja.”
”Sinä!” Neville sihahti, kun Kalkaros astui näkyviin varjoista. Miehen kasvoilla ei ollut edes ivallista hymyä, kun hän tarkkaili kolmikkoa päästä varpaisiin. ”Mitä sinä teit Seamusille?”
”En mitään, minkä koulun rangaistustoimenpiteet kieltävät, Longbottom. Meistä kahdesta sinä olet se, joka rikkoo sääntöjä”, Kalkaros sanoi kylmästi.
”Aivan, koska kollegan kylmäverinen murhaaminen on täysin sallittua?” Neville haastoi niin tyhmänrohkeasti, että Ginny tarrasi hänen paidankaulukseensa vielä tiukemmin, yrittäen estää häntä. Tyttö ei kuitenkaan pystynyt puhumaan, ja hetken aikaa myös Kalkaros näytti mykistyneen raivosta.
”Herra Longbottom on juuri tehnyt teidän tukalasta tilateestanne hyvin tukalan”, Kalkaros sanoi hitaasti, mustat silmät tuikkien raivoa jopa lähes pilkkopimeässä huoneessa. ”Katsotaampa. Viisikymmentä pistettä Korpinkynneltä portaikon kiroamisesta, Lovekiva. Toinen viisikymmentä lähtee työhuoneeseeni murtautumisesta, samasta syystä sata Rohkelikolta. Neiti Weasley menettää kahdeksankymmentä pistettä huonekalujeni tuhoamisesta, ja Longbottomin mitä älykkäimmistä kommenteista menetätte sataviisikymmentä. Uskoisin, että tämä saa sekä Korpinkynnen että Rohkelikon muutenkin surkuteltavat pistesaldot nollille – te mahdatte olla suosittuja koulutoverienne keskuudessa. Lisäksi saatte seuraaviksi kolmeksi viikoksi erittäin tuskallista iltatyötä professori Hagridin kanssa – jos Kielletty metsä ei ole entuudestaan tuttu, pian varmasti on. Lovekiva, anna miekka tänne ja vie Weasley sairaalasiipeen – Longbottom, häivy silmistäni.”
-----------------------------------
Seamus oli kulkenut ympyrää tarvehuoneen oven sisäpuolella pitkän aikaa, kunnes oven ripa viimein kääntyi alaspäin ja Neville astui sisään.
”Neville! Minä olen pahoillani, en voinut mitään, se pirhanan Carrow ryntäsi käytävälle ja oli juuri aikeissa kirota minut, kun Kalkaros lepatti siihen – olin varma että nyt tuli lähtö, mutta hän vain komensi minut nukkumaan ja otti minulta pisteitä ja määräsi jälki-istuntoon... Mitä Merliniä sinulle tapahtui?” Seamus kysyi, vasta nyt huomaten veritahrat Nevillen kaavussa. ”Missä Luna ja Ginny ovat? Onko kaikki hyvin?”
”Sairaalasiivessä, Ginny satutti... Minä olen kunnossa, Luna myös...” Neville sanoi väsyneesti, rojahtaen nojatuoliin istumaan. ”Sinäkö olet okei?”
”Minä olen, joo... Coote sai kidutuskirouksesta, mutta hänkin pärjää”, Seamus viittasi kädellään huoneen nurkkaan, missä Peakes, Michael ja Lavender olivat kerääntyneet kalpean ja tärisevän Cooten ympärille, ja Lavenderin käsi oli pojan harteilla. ”Mitä Ginnylle tapahtui?”
Neville ei ehtinyt vastata, kun ovi avautui ja sisään astui Luna, joka huojui tukiessaan Ginnyä. Michael ehti ensimmäisenä apuun, Neville ja Seamus heti kannoillaan. Tytön haavat näyttivät jo huomattavasti paremmilta, ja kun hänet saatiin turvallisesti riippukeinuun, hän jopa hymyili heikosti.
”Kiitos... Minä olen ihan kunnossa, matami Pomfrey korjasi kyljen, se vain vaatii lepoa”, Ginny selitti. ”Enemmän olin huolissani sinusta, Seamus, ja muista... Ovatko kaikki okei?”
”Nyt ovat, ihme kyllä”, Seamus sanoi. ”Kysymys kuuluu, miksi? Amikus-kulta olisi kyllä listinyt minut takuuvarmasti, mutta Kalkaros otti vain pisteitä pois... Ihan kuin hän ei olisi edes tiennyt minun olleen poissa tunneilta tai tehneen kaikkia niitä seinäkirjoituksia.”
”Minä ajattelin ihan samaa”, Luna nyökytteli. ”Miksi Carrowit eivät olisi kertoneet hänelle sinusta ja Nevillestä, siitä mitä te olette tehneet? Hehän tietävät että te olette syyllisiä. Ja jos Kalkaros on murhannut jo yhden, joka yritti auttaa Harrya, miksi me olemme edelleen tässä juttelemassa?”
Kukaan ei osannut vastata Lunalle, hetken kaikki tuijottelivat vain hiljaisina maata, pohtien illan kummallisia käänteitä.
”Jälki-istuntoa Hagridilla, se on huonoin rangaistus minkä olen ikinä kuullut”, Seamus pärskähti hetken kuluttua keventääkseen tunnelmaa, mutta kukaan ei yhtynyt ilonpitoon. Myös Seamus päätti antaa pettymyksen tulvahtaa ylitseen. ”Siis ei miekkaa?”
”Ei, ei miekkaa”, Luna sanoi harmissaan. Ehkä onnenpotkuja riitti vain tietty määrä yhdelle yhteiselle tavoitteelle – teorian huono puoli oli se, että myös vastapuolella kävi välillä tuuri. Ja jos Voldemort pääsisi yllättämään Harryn samalla tavoin, kun Kalkaros oli tänään napannut heidät... Sitä kukaan ei tahtonut edes ajatella.
--------------------------------------------------
A/N: Suuret pahoittelut jos oli sekavaa ja tylsää, kello on paljon ja minä nyt vaan olen tämmöinen :D Kommentit olis silti oikein meheviä ;)
-
Jeij :D Sain tämän luettua viimein ja tykkäsin kovasti.
Idea on mitä mahtavin ja olin itsekin miettinyt tämän tyyppistä kirjoittavani. Mutta sinä teit sen jo niin hyvin, ettei minun tarvitse ;D
Kirjoitat sujuvasti ja juoni etenee. Hahmoja on paljon, mutta se ei haittaa. Huomaan, että se on sinulle tyypillistä ainakin mitä olen muita ficcejäsi lukenut.
Pidin erityisesti siitä Lunan "kivihirviöloitsusta" ja siitä, miten keksit siihen vielä taustatarinankin uskottavasti.
Hienoa!
Mutta jatkoa odottelen joten toivottavasti kirjoittelet taas pian :D
-
Jee jatkoa on ilmestynyt. Tykkäsin tosi kovasti jatkosta, se oli uskottavaa ja on kiintoisaa lukea lisää AK seikkailuista. Keksit tosi hyvin miten Luna,Ginny ja Neville yrittivät varastaa Rohkelikon miekan.Vaikka eipäonnistuivat siinä (kuten kirjassa) niin heidän seikkailunsa oli hauska seurata.
Jatkoa odotellen
Kuolotar
-
Tää on kiva ficci. Kertoo hyvin kaartilaisten elämästä Tylypahkassa seiskakirjan aikana, ei liian angstisesti. Jälki-istunto Hagridin kanssa tosiaan ei ole hirveän hyvä rangaistus :D
Jään seuraamaan. (:
-
Ihanaa! mahtavaa, että sait tähän ficciin jatkoa aikaiseksi! Tykkäsin tästä todella plajon ja kuvailua oli tarpeeksi jne... En saa mitäänjärkevää tähän komnnettiin, mutta sanon nyt vielä, että tämä oli todella kiinnostava luku ja jännittävä lopetus tähän muutenkin niin mahtavaan ficciin. :)
Hermione
-
Winerie//Oi, kiva että luit! Tämä on tosiaan ensimmäinen ficcini (no, alussa tämä oli ensimmäinen, nykyään niitä muitakin tietysti on... tai siis. Anteeksi, olen väsynyt.) ja idea tuli juuri siitä, miten vähän AK:n elämästä kerrotaan seiskakirjassa. Hillitön halu täyttää kuoppia ;) Ja hahmoja on paljon, mutta keskeisimmät ovat Neville, Ginny, Luna ja Seamus. Tässä jatkoa, mukavaa että tykkäsit ;)
Kuolotar//Mukavaa että tämä kelpasi, ja hyvä että oli uskottavaa! Jatkoa seuraa...
nnora//Ihanaa että seurailet. Mitä tuohon angstittomuuteen tulee, tämä seuraava osa voi olla hiukan poikkeavalainen, mutta yritän rajoittaa ahdistavuutta jatkossa parhaani mukaan... Anygays, tässä sitä tulee.
Hermione Granger//Paljon kiitoksia kehuista! Yritän tunkea tuota kuvailua vähän joka nurkkaan, jotta ei mennä ihan pelkän dialogin puolelle. Tässä jatkuu, kiitos kommentista!
A/N: Pienenä varoituksen sanana: tajusin aika myöhään, miten raskasta angstia & väkivaltaa tähän osaan sisältyy, joten jouduin ensinnäkin nostamaan ficin ikärajan K13, ja nyt toivon sormet ja varpaat ristissä että se riittää, jotta ei jouduta osastoa vaihtelemaan... Jos joku iso paha Mode väijyy kulman takana, voin luvata että tämä ei toistu. Jos siis olette kovin herkkiä niin älkää lukeko (vaikka ei tämä nyt mitään verellä mässäilyä sentään ole.). Ollåshyvöö.
Osa 7:
JÄÄTYNEET UNELMAT
*********************
”Kuka ääliö on taas mennyt heittämään minun riippukeinuuni tyhjän sipsipussin?” kysyi Seamus turhautuneena ja viskasi roskan olkansa yli. Se lensi Colin Creeveytä otsaan, ja poika vilkaisi Seamusta pahasti. Kukaan muu ei viitsinyt edes kohottaa katsettaan – rehellisesti sanottuna AK:n päämajassa ei ollut tapahtunut viikkokausiin mitään katsomisen arvoista. Nytkin suurin osa väestä istui matalilla penkeillä toimettomina, katsellen kuinka Neville naputteli laiskasti radion koodinäppäimiä. Hannah Abbott ja Susan Bones istuivat yhteisessä riippukeinussa selaillen jästitiedonkirjojaan inhoava ilme kasvoillaan. Alekto oli laittanut heidät viimeksi tekemään erityisen julmia muistiinpanoja eri tavoista, joilla jästien lisääntyminen saatettaisiin estää.
”Hei, Ginny”, Justin Finch-Fletley sanoi hetken kuluttua yllättäen, ja punapää kohotti päänsä Lunan olalta, johon oli nojannut. Justin seisoi tarvehuoneen takan edessä ja piteli kädessään nokista, G. Weasleylle osoitettua kirjettä, joka oli hetki sitten hulahtanut hormista alas. Pikku hiljaa pöllöt olivat oppineet tiputtamaan kaartilaisille osoitetut kirjeet alas savupiipusta, kun eivät löytäneet toista tietä vastaanottajiensa luo.
Ginny riensi Justinin luo, nappasi kirjeen häneltä ja raastoi sinetin nopeasti auki. ”Se on Billiltä”, hän sanoi hämmästyneenä, ja Luna nousi ylös ja meni lukemaan hänen olkapäänsä yli, mitä pergamentissa sanottiin.
”Hei, Ginny”, Bill kirjoitti, ja Ginny pani merkille, ettei tämä käyttänyt hellittelynimiä, vaikka yleensä vanhin veli tapasi kutsua Ginnyä muksuksi, ipanaksi tai Ginevraksi ihan vain piruillakseen. Otsikko ei siis enteillyt hyvää.
”Haluaisin kertoa sinulle hyviä kuulumisia, ja kysellä koulun tapahtumista, mutta koska sinä olet siellä jumissa Carrow’n hirviöiden kanssa (kyllä, olen tavannut heidät kerran ministeriössä, ja mieluummin asuisin samassa linnassa kahden tulta syöksevän kimeeran kanssa), ja me ei olla päästy viikkokausiin ulos talosta, paljon ei ole rupateltavaksi.
Kirjoitan siksi, että minulla on uutisia, ja voin kertoa jo etukäteen, ettet pidä niistä. Sinun täytyy kuitenkin luvata, että et hermostu tai tee mitään tyhmää – itse asiassa et saa tehdä yhtään mitään, koska minä olen luvannut olla lavertelematta kenellekään. Ajattelin kuitenkin, että sinulla on oikeus tietää.
Ron on täällä, Ginny. Hän saapui eilen illalla, ja kertoo vain, että Harry ja Hermione ovat hengissä ja pärjäävät. Sen enempää en saanut hänestä irti, hän vaikuttaa todella alakuloiselta, mutta arvelin silti sinun haluavan tietää.
Me ei nähdä tänä jouluna, ja siltä varalta, ettei enää kirjoitella ennen sitä (jouduin loitsimaan tähän kirjeeseen vaikka mitä muuntautumis- ja suojaloitsuja, ennen kuin uskalsin lähettää sen) – hyvää joulua, Ginny. Kerro myös äidille ja isälle terveiset meiltä, kun pääset lomalle.
Älä vastaa tähän kirjeeseen,
toivoo Bill
P.S. Jos voisit olla mainitsematta Ronista äidille, se olisi kiva – viimeiseksi kaipaan häntä hössöttämään ja kiristämään Ronilta tietoja.”
Ginny taittoi kirjeen kahtia. Hänen sydämensä oli alkanut sykkiä bongorummun lailla, ja nyt se tuntui tukkivan kurkun – kirjeen tiedot iskostuivat hänen mieleensä sykäys sykäykseltä. Koko oleskeluhuoneen väki katsoi häntä odottavasti, mutta Ginny katsoi Lunaa. Jälleen kerran harmaat, suuret silmät tuntuivat tietävän tarkalleen, mitä Ginny ajatteli, ja suuttumus, järkytys ja huoli risteilivät Lunankin kasvoilla. Luna ojensi kätensä ja pujotti sormensa Ginnyn omien lomaan tarjotakseen tukea. Kuka olisi uskonut, että juuri Lööperi Lovekiva osaisi kerran toisensa jälkeen pitää Ginnystä parhaiten huolen?
”Ginny?” Neville astui varoen lähemmäs, pyytäen selitystä. Ginny tyrkkäsi kirjeen hänelle ja jätti hänet lukemaan musterivejä kulmat kurtussa, samalla kun itse suuntasi istumaan toisten luo.
”Mitä siinä sanottiin, Ginny?” Seamus kysyi kärsimättömästi. Ginny harkitsi hetken vastaamatta jättämistä, sillä hän ei itsekään täysin tiennyt, kuinka suhtautua. Lopulta hän päätti kuitenkin kertoa totuuden, sillä kaarti ei ollut saanut pienintäkään tiedonpoikasta Harrysta aikoihin, ja he olivat kaikki yhdessä istuneet illan toisensa perään radion ympärillä, odottaen ja peläten. Ginny vain toivoi, että uutiset olisivat olleet parempia.
”Ron on Billin luona”, hän sanoi, ja vaikka hänen oli ollut tarkoitus pitää äänensä rauhallisena, sanojen takana kuohahti kiukku.
”Mitä?” älähti Seamus, ja toiset näyttivät yhtä lailla tyrmistyneiltä. ”Entä Harry? Hermione?”
”Ei Ron ollut sanonut”, Ginny sanoi, ja potkaisi lattialla lojuvaa Päivän profeettaa. ”He ovat kuulemma hengissä, ja sehän suuri lohtu on – varsinkin kun minun veljeni on häipynyt!”
”Minä en ymmärrä, mikä Roniin on mennyt”, sanoi Neville kävellen lähemmäs ja ojentaen kirjeen vuorostaan Seamusille. Myös Neville näytti hyvin suuttuneelta. ”Kuinka hän saattaisi tehdä niin? Hän sanoi minulle keväällä, että hän ei koskaan antaisi Harryn lähteä yksin mihinkään, ja että hän ja Hermione seisoisivat Harryn rinnalla viimeiseen asti. Hän kuulosti niin varmalta – ja nyt juuri hän, kaikista meistä, on luovuttanut!”
”Se on vain niin Ronia”, Ginny sähähti. Hän oli puristanut kädet hiuksiinsa ja nojasi kyynärpäitään polviin mulkoillen lattiaa raivokkaasti. ”Hän on niin hiton herkkänahkainen, hän lupaa kyllä vaikka mitä, mutta kun pieninkin asia menee pieleen, hän luovuttaa. Säälittävää.”
”Sinun pitää ymmärtää veljeäsi”, sanoi yllättäin Luna, joka oli pysytellyt hiljaa ja tarkkaillut tilannetta. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, ja kaikki näyttivät ärsyyntyneiltä. Aikoiko tyttö todella puolustaa Ronia? Luna ei hämmentynyt vihamielisestä vastaanotosta, vaan jatkoi. ”Mieti millaisia aikoja me elämme. Joka toinen rupeaa kuolonsyöjäksi edes yrittämättä taistella vastaan. Ehkä Ron on tehnyt virheen, mutta hän yritti parhaansa, Ginny – eikä hän ole pettänyt meitä, hän ei ole siirtynyt pahan puolelle. Me kaikki voidaan tehdä vain parhaamme. Eikä me voida tietää, mitä Ron on joutunut käymään läpi missä sitten on ollutkin. Ja minusta kuulostaa todella siltä, että hän on vilpittömästi pahoillaan. Uskon myös, että hän korjaa virheensä, sillä koska Ron olisi tehnyt jotakin anteeksiantamatonta ja antanut sen sitten olla?”
Ginny pohti Lunan sanoja ja hänen katseensa käväisi Lavender Brownissa, mutta jopa tämä näytti vakuuttuvan Lunan sanoista.
”Hyvä on, Luna on oikeassa, ei olla vihaisia Ronille”, Neville huokaisi. Seamus ei kuitenkaan näyttänyt leppyvän yhtä helposti, vaan kiipesi ylös riippukeinuunsa ja jäi paikalleen makaamaan.
”Tahtoisin vain saada mahdollisuuden itse mennä auttamaan Harrya. Edes mahdollisuuden”, Ginny sanoi raskaasti. ”Mutta hän ei koskaan edes pyytänyt minua. Hänelle minä olen aina pikkutyttö, jota pitää suojella joka hiton asialta. Eikä hän voi suojella minua tältä huolelta, joka kohta tappaa minut, hänen täytyy tietää se!”
Ginny sulki silmänsä ja puri huultaan lujaa. Luna kietoi kätensä Ginnyn harteille ja silitteli tämän hiuksia myötätuntoisesti. Kaikki tiesivät, että Ginny kaipasi Harrya, mutta nykyään hän puhui Harrysta entistä harvemmin – Luna arveli, että Ginny alkoi menettää toivoaan se suhteen, että koskaan saisi todella olla yhdessä Harryn kanssa. Ei kukaan ollut enää varma siitä, mitä tapahtuisi.
”Ginny, sinä et saa ajatella olevasi turha täällä – sinä autat häntä koko ajan”, Neville sanoi vakuuttavasti. ”Sinä taistelet, etkä sinä menetä toivoasi. Olen varma, että hän tietää sen, ja se antaa hänellekin voimia jaksaa.”
Ginnyn silmät olivat yhä ummessa, mutta hän nyökäytti päätään ja yritti hymyillä, painaen sitten päänsä Lunan syliin. Hetken kaikki olivat – kirje kulki käsistä käsiin, sillä kaikki halusivat varmistaa, irtoaisiko siitä ehkä edes pikkuinen tiedonvihje, jota keskustelusta ei olisi käynyt ilmi. Lopulta Seamus pomppasi alas riippukeinusta, kahmaisi kirjeen Padma Patilin käsistä ja rutisti sen palloksi.
”Helvetin Ron”, Seamus tokaisi.
~~~
”Neville? Seamus?” hätäinen ääni halkoi tarvehuoneen pimeyttä. Kello näytti yöyhtä, mutta hetkessä monta ääntä kuiskasi: ”Valois!” ja sauvojen kärjet valaisivat Dennis Creeveyn hätääntyneet kasvot.
”Mikä hätänä, Dennis?” kysyi Neville, kompuroiden alas riippukeinusta niin nopeasti kuin suinkin kykeni. Seamus seurasi esimerkkiä, ja hetkessä koko kaarti oli kerääntynyt Denniksen ympärille.
”Minä näin juuri, kuinka Amikus Carrow vei ainakin viisitoista ekaluokkalaista tyrmiin. He olivat ilmeisesti tehneet jotain tosi pahaa, koska Amikus näytti tosi tyytyväiseltä – eivätkä Carrow’t koskaan näytä tyytyväisiltä! Mukana oli myös läjä luihuisia – ainakin Theodore Nott ja ne kaksi gorillamaista ääliötä –”
”Crabbe ja Goyle”, Neville nyökkäsi. ”Ääliöitä, mutta vaarallisia ääliöitä, joten meidän on pakko mennä. Pienellä porukalla, koska iso lauma ei millään pääse kulkemaan tyrmissä ääneti.”
”Minä ainakin lähden”, Seamus ilmoitti heti. Hän oli ollut erityisen äksyllä tuulella koko illan, ja nyt hän mulkoili toisia kuin haastaen heidän väittämään vastaan. Kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään.
”Mennään, Neville”, Ginny sanoi yksinkertaisesti. Neville katsoi häntä yhteisymmärrys silmissään – kumpikin kaipasi päivällä saapuneen kirjeen jälkeen kipeästi muuta ajateltavaa. Neville nyökkäsi.
”Neville”, Michael Corner sanoi lähes anovasti. ”Anna minä tulen myös, minun pikkusiskoni on ekaluokkalainen, ja jos hän – Dennis ei nähnyt keitä sinne vietiin. Minä en voi jäädä tänne.”
Lopulta sovittiin, että Ginnyn, Nevillen, Seamusin ja Michaelin lisäksi joukkoon liittyisivät vielä Luna ja Lavender.
”Tarvitaanko me harhautusloitsuja?” Luna kysyi ja kohotti taikasauvaansa, mutta Neville pudisti päätään.
”Ei – jos siellä on pari luihuista ja Carrow, me pärjätään kyllä. Sitä paitsi Dumbledore oli joskus sanonut, että näkymättömyys tekee yllättävän heikkonäköiseksi, eikä meillä ole varaa olla varomattomia.”
Vastaväitteitä ei kuulunut, joten he kiskoivat kaavut ylleen nopeasti ja toisten katseiden seuratessa poistuivat ulos ovesta. He löysivät itsensä ensimmäisestä kerroksesta, joka oli autio lukuun ottamatta Riesua. Kun räyhänhenki oli onnistunut pudottelemaan suuren pussillisen näkymättömiä marmorikuulia Suuren salin oven eteen, se leijui käkättäen tiehensä, ja kaartilaisten tie eteisaulan läpi tyrmien sisäänkäynnille oli selvä.
”Mitä jos Dennis näki väärin, ja he menivätkin jonnekin muualle?” kysyi Lavender toiveikkaasti pilkkopimeässä käytävässä, minne he laskeutuivat portaita. Se oli kuitenkin pelkkää toiveajattelua – toiset hyssyttivät hänet ja jatkoivat hiipimästä eteenpäin, varoen päästämästä pienintäkään ääntä.
Hetken kuluttua eräs rautaovista narahti. Nevillen antoi katseensa nopeasti rekisteröidä eri piiloutumisvaihtoehdot, paikansi suuren pääkallopatsaan ja viittasi toiset sen taa. He onnistuivat käpertymään seinän viereen juuri, kun Amikus Carrow astui ovesta ulos kanniskellen suurta avainnippua. Avaimet kalisivat toisiaan vasten metallisesti, ja Amikus hykerteli niin tyytyväisenä, ettei onneksi tajunnut vilkaista ympärilleen tai sytyttää valoa. Vasta kun hänen askeleensa olivat täysin kadonneet kuuluvista, kaartilaiset uskalsivat hengittää, ja Neville viittasi toiset jatkamaan matkaa. Luna kuitenkin pysäytti hänet.
”Mitä jos Alekto on tuolla?” Luna puhui niin hiljaa, että se oli ennemmin huulten liikuttelua kuin äänen synnyttämistä.
”Mitä sitten? Minä voisin kirota sen kammotuksen vaikka unissani”, Michael Corner suhahti, ja tönäisi Seamusta eteenpäin. Luna kuitenkin pudisti painokkaasti päätään.
”Jos Carrow näkee meidät, hän saa tietää meidän kaikkien olevan AK:ssa. Tarpeeksi moni meistä on jumissa tarvehuoneessa jo nyt”, Luna selitti lähes ääneti.
”Me mennään – tule, Lavender”, Neville sanoi, ja viittasi Lavender Brownin mukaansa. Neville oli jo valmiiksi Carrowien kanssa niin pahoissa vaikeuksissa, että ei saattanut näyttää naamaansa heille, ja Lavender Brown joutuisi jästisyntyisiä rekisteröivän lautakunnan eteen heti, kun opettajat tajuaisivat, ettei heillä ollut hänen verisäätyään. Siksi heidän kahden paljastumisestaan ei ollut niin suuresti väliä. He hiipivät oven taa, ja raottivat sitä aivan hiukan – onneksi se ei narissut, vaan Neville ja Lavender kurkistivat sisään, ja vetivät sitten päänsä äkkiä piiloon oven taa. Neville viittoi toisia tulemaan lähemmäs.
”Ei Carroweja”, Neville sihisi huolestuneen oloisena, ”mutta enemmän luihuisia kuin me luultiin.”
”Montako?” Ginny kysyi henkeään pidättäen.
”Yhdeksän”, henkäisi Seamus, joka oli juuri katsonut sisään ovesta. ”Niitä on kolmannes enemmän kuin meitä.”
”Meidän on pakko mennä”, Michael sanoi painokkaasti. Hän tiirasi koko ajan ovesta sisään lähes lattianrajaan kumartuneena, epäilemättä yrittäen löytää siskoaan katseellaan. ”Ne ovat ripustaneet heidät ranteista kattoon ja vaientaneet heidät. Luoja tietää kauanko he joutuvan killumaan tuossa, jos emme auta. Mennään jo!”
”Okei”, Neville nyökkäsi. ”Yrittäkää hämäyttää niitä, koska sitten he eivät välttämättä tunnista meitä – tähdätkää ensin muihin ja viimeisenä Crabbeen ja Goyleen. Kolmannella sitten, yksi, kaksi – kolme.”
Luna heitti estokirouksen taakseen, siltä varalta että Carrow’t päättäisivät palata, ja he kaikki puskivat luokkaan yhtä aikaa. Koska he eivät pitäneet ääntä, luihuisilta meni hetki aikaa tajuta, mitä tapahtui. Hämmennys toi edun kaartilaisille.
Nevillen tainnutusloitsu oli niin voimakas, että se paiskasi Zabinin suoraan päin seinää, ja Luna kirosi sekä Goyleen että Nottiin kokovartalolukon. Michael ei välittänyt luihuisista lainkaan, vaan juoksi suoraan ensiluokkalaisten luo ja alkoi kiskoa ja loitsia kettinkejä irti.
”Seamus, Michael -!” Luna kirkaisi hetken kuluttua, kun loitsut ja kiroukset sinkoilivat ympäri luokkaa eikä kukaan tuntunut tietävän, mitä tapahtui. Seamus huomasi Goylen juuri, kun tämä tähtäsi sauvallaan Michaelin selkää – Michael ei tietenkään voinut puolustautua, mutta Seamus heitti heidän väliinsä kilpiloitsun ja ryntäsi taklaamaan Goylen. Ginny heitti ärhäkän lepakonräkäherjan hujoppimaiseen luihuiseen, jonka kanssa Seamus oli kaksintaistellut.
”Vauhtia, Michael”, Neville huudahti, kun taistelua oli käyty useita minuutteja. Luihuiset olivat päässeet niskan päälle, ja ajoivat nyt kaartilaisia kohti oviaukkoa. Michaelin kimppuun kukaan ei kuitenkaan päässyt käymään, niin kiireisinä toiset onnistuivat luihuiset pitämään, ja pian Lavender irrottautui taistelusta ja ryntäsi auttamaan Michaelia, joka oli saanut vasta puolet ensiluokkalaisista vapaiksi. Ginny ja Neville taistelivat nyt kumpainenkin kahta vastaan, ja Luna oli saanut polttoherjasta olkapäähänsä ja piteli sitä nyt samalla, kun suojasi itseään kilpiloitsulla Pansy Parkinsonin kirouksilta.
Seamus ja Goyle olivat ajautuneet lattialla jonkinlaiseen painiotteluun, sillä Seamusin oli onnistunut heittää Goylen sauva tyrmän perälle. Ikävä kyllä tilanne oli kääntynyt siten, että huomattavasti suurikokoisempi Goyle oli päässyt niskan päälle ja painoi nyt Seamusia lattiaan niin, ettei tämä saanut henkeä.
”Merlinin pöksyt”, Neville murahti, mutta koska muuta keinoa ei ollut, hän heitti vastustajiaan päin kilpiloitsun ja ryntäsi Seamusin avuksi.
Reilusti ylivoimaisiksi jääneet luihuiset ajoivat Ginnyn ja Lunan käytävään. Neville onnistui kampeamaan Goylen pois Seamusin päältä, ja ilman taikasauvaansa tämä rynnisti ulos tyrmästä, ennen kuin Neville ehti edes harkitsemaan tämän kiroamista.
”Oletko kunnossa?” Neville kysyi Seamusilta, joka yski yhä, mutta oli palautunut kasvoiltaan normaalin väriseksi. Seamus nyökkäsi.
”Okei, mennään sitten, Ginny ja Luna tarvitsevat varmasti apua. Te kaksi, pitäkää kiirettä!” Neville huudahti olkansa yli Lavenderille ja Michaelille, jotka yhä kuumeisesti sorkkivat rautaketjuja irti ensiluokkalaisten ranteista. Sitten pojat syöksyivät käytävälle luihuisten ja Lunan ja Ginnyn perään.
”Älä roiku – ole kiltti ja koeta pysyä paikallasi, jotta saan tämän kettingin katki. En minä halua osua sinuun – rauhoitu!” Lavender tuskaili erään pikkutytön kanssa, joka kiljui ja itki ääneti, rimpuillen kettingeissä hullun lailla. Michael oli saanut toisiksi viimeisen ensiluokkalaisen irti, ja huomannut yhtäkkiä aivan uuden ongelman.
”Kuinka me saadaan heidät kaikki takaisin oleskeluhuoneisiin? Eiväthän he näe tuolla pimeässä, ja luihuisetkin ovat siellä”, Michael hermoili ja silmäili ensiluokkalaisia, jotka oli jo vapautettu. He kyhjöttivät yhdessä nurkassa, eikä kukaan päästänyt ääntäkään – sen paremmin Michael kuin Lavenderkaan ei osannut vastakirousta vaimennoukselle.
Silloin Ginny ryntäsi takaisin tyrmään kannoillaan Luna. Kumpikin oli hengästynyt ja kalpea.
”Mikä teillä kestää?” Ginny älähti. ”Luihuiset ajoivat meidät yläkertaan, ja enää neljä heistä on tajuissaan, mutta me törmättiin Norriskaan ja se takuulla hakee Voron.”
”Me ollaan melkein valmiita, mutta Ginny, meidän täytyy saada heidät”, Michael viittoi ensiluokkalaisiin päin, ”takaisin oleskeluhuoneeseen.”
”Minä vien”, Luna sanoi heti, ”tiedän missä Rohkelikon oleskeluhuone on. Harhaututan heidät, ja vietyäni heidät perille palaan poikien luo taistelemaan. Toivottavasti he pitävät puolensa sillä aikaa.”
Ginny nyökkäsi ja auttoi Lavenderia vapauttamaan viimeisenkin vangin, ja Luna viittasi ensiluokkalaiset mukaansa ja johdatti heidät kiireesti käytävään. Michael katseli edelleen ympärilleen rauhattomana.
”Mikä on hätänä, Michael?” Lavender kysyi. ”Meidän pitäisi mennä auttamaan Seamusta ja Nevilleä.”
”Minun siskoni, hän ei ollut toisten joukossa. Mitä jos heitä on lisää, jossakin toisessa tyrmässä?” Michael käveli seinän viereen ja koputti sitä, kuin etsien salaovea.
”Ei, Michael, nuo olivat kaikki rohkelikkoja”, Ginny sanoi nopeasti. ”Sinun sisaresihan on korpinkynsi.”
”On, mutta minusta tuntuu, että jotkut heistä – se pieni mustatukkainen poika oli minun tuvastani, uskon nähneeni hänet oleskeluhuoneessa”, Michael hermoili.
”Luna saa käydä varmistamassa, että sisaresi on Korpinkynnen tornissa, mutta nyt ei ole aikaa, tule, on pakko mennä”, Ginny hoputti – mutta liian myöhään. Tyrmän rautaovi aukeni hitaasti naristen, ja ensimmäisenä heidän näköpiiriinsä heilahti likainen kaavunlieve.
”Voi voi”, Voro hymyili ivallisesti astuessaan sisään. ”Te kolme olette selvästi oppitunnin tarpeessa. Katsokaahan, kun sääntöjenrikkojen tulee saada rangaistus. Ne kakarat olivat rikkoneet sääntöjä – ja niin olette myös te.”
Valitettavasti Voro ei ollut tullut yksin. Hänen takanaan olivat sekä Crabbe että Goyle, ja pari nuorempaa luihuista, joita Ginny ei tuntenut nimeltä.
”Kokovartalolukkoon on vastakirous, tiedättekö, neropatit”, Crabbe lisäsi vielä, virnistäen niin rumasti ja ilkeästi, että Ginnyä etoi.
”Onneksi meillä on kettingit valmiina, niin ei jouduta näkemään turhaa vaivaa - Goyle, ota punapäästä kiinni, hän –”
Mutta se, mitä Voro tahtoi Ginnylle tehtävän, ei koskaan selvinnyt. Ginny oli vetänyt taikasauvansa esiin ja loitsinut Voroon tainnutustaian, joka oli niin voimakas, että se paiskasi vahtimestarin huoneen poikki. Voro lennähti vasten tyrmän takaseinää ja liukui lattianrajaan, verinoro ohuiden hiusten alta valuen.
”Tuota sinun ei olisi kannattanut tehdä”, Crabbe sanoi, yhä kammottavalla tavallaan hymyillen. ”Karkotaseet.”
Ginnyn sauva lennähti varoituksetta Crabben valtaisaan kouraan, ja Ginny sähähti hänelle pilkallisesti. Goyle loitsi saman loitsun Lavenderiin, joka oli myös vetänyt sauvansa esiin.
”Ihme, ettei teidän rakas pikku hillerinne – anteeksi, pikku ystävänne Malfoy ole mukana”, Ginny sanoi pelottomasti.
Crabben hymy muuttui entistä rumemmaksi irvistykseksi. ”Turpa umpeen, saastainen verenpetturi. Sinä et paljon puhuisi, jos tietäisit, miten pian myös sinun kuraapalvova pikku perheesi taipuu pimeyden lordin tahtoon.”
”Ahaa, Malfoy on siis saanut virallisen pestin Voldemortin vessankuuraajana?” Ginny jatkoi pilkantekoa.
”Kidutu!” Crabbe karjaisi, mutta Michael reagoi nopeammin ja ehti langettaa kilpiloitsun Crabben ja Ginnyn välille. Valitettavasti se ei ollut kovin vahva, ja suoja häipyi yhtä nopeasti kuin oli syntynytkin. Crabbe murahti ylenkatseisesti.
”Ahaa, Corner tahtoo puolustaa pikku verenpetturia”, Goyle hymähti. ”Olkoon niin, mutta ensi kerralla kun tuo saasta lausuu pimeyden lordin nimen, hän kuolee. Onko selvä? Tule tänne, Corner.”
Ginny katsoi Michaelia kauhuissaan, mutta tämä pysyi itsepäisesti paikoillaan ja katsoi Goylea suoraan silmästä silmään. Goyle päästi omahyväisen hörähdyksen, joka inhotti Ginnyä suunnattomasti.
”Hyvä on. Katsotaan, kuinka suurta sankaria sitä ollaan pienen käsittelyn jälkeen”, Goyle sanoi ja osoitti Michaelia Crabbelta saamallaan Ginnyn taikasauvalla. ”Komennu!”
Michaelin ilme valahti sekunnin murto-osassa vihaisesta täysin neutraaliksi. Kuin robotti hän käveli huoneen keskelle ja polvistui Goylen ja Crabben eteen. Kaksikko mulkoili häntä hetken ivallisesti, ja sitten he kääntyivät katsomaan toisiaan.
”Haluatko kokeilla, kuinka hyvin tämä pikku sätkynukke kestää pimeyden lordin vihaa?” Goyle kysyi.
”Ei…” Crabbe sanoi hitaasti, katseellaan kiertäen tyrmän seinustoja. ”Hän saa ensin maistaa minun vihaani. Tulejo kettinki!”
Ginny ja Lavender vilkaisivat toisiaan hädissään. He olivat pahasti alakynnessä, kaksi viittä vastaan, sillä varmasti myös Michael komennuskirouksen alaisena hyökkäisi heitä vastaan, jos he yrittäisivät tehdä jotakin. Niin he saattoivat vain katsella, kuinka raskas, ruosteinen rautaketju liisi luonnottoman keveästi ilman halki ja rojahti Crabben ojennettuun käteen. Tämä kohotti ketjua, tarkasteli sitä hetken, ja varoittamatta läimäytti sillä Michaelia poskelle. Poika sätkähti, ja päästi pienen inahduksen, mutta ilme ei muuttunut – poskeen oli tullut avohaava ja se helotti kirkkaanpunaisena. Lavender purskahti äänettömään itkuun.
”Vielä, Crabbe – hän yrittää taistella minua vastaan”, Goyle sanoi otsa keskittyneessä rypyssä, kun hän yritti käskeä Michaelia tekemään tahtonsa mukaan – Michael liikahteli kummallisesti lattialla, taistellen pakonomaisia reaktioitaan vastaan. Crabbe kohotti kettinkiä uudelleen ja osui Michaelia mahaan. Michael taipui kaksin kerroin ja yökkäsi.
”Älä!” Lavender kirkaisi, kun Crabbe kohotti rautaketjua kolmannen kerran.
”Eikö neiti Kuraveri tahdo, että Corneria satutetaan?” Crabbe kysyi julmasti. ”Kyllä minä tiedän mikä sinä olet, Brown. Ehkä sinun pitäisi mennä jästisyntyisiä luetteloivan lautakunnan eteen.”
Crabbe kohotti sauvansa, mutta Ginny ehti ennen – toisten katsoessa muualle hän oli ryöminyt takaperin ja tavoittanut Goylen sauvan, joka lojui yhä lattialla. ”Karkotaseet!”
Kettinki kalahti Crabben käsistä, ja sauva kilahti vasten tyrmän kivistä seinää. Crabbe kääntyi katsomaan Ginnyä vaarallisesti hymyillen.
”Tuota sinä saat katua”, Crabbe sanoi, ja lähti kävelemään Ginnyä kohti, raskaat askeleet kaikuen uhkaavina kivihuoneessa. Lavender kuitenkin syöksähti yllättäen sivulta päin ja onnistui kamppaamaan Crabben. Goyle riensi apuun, mutta juuri kun hän oli aikeissa kirota Ginnyn tämän omalla sauvalla, kuului huoneen keskeltä huuto: ”EI!”
Crabbe ja Goyle menettivät huomionsa sekunniksi, ja sen aikana Ginnyn onnistui heittää Goylen taikasauva Lavenderille. Michael istui yhä keskellä lattiaa, mutta hänen silmiinsä oli palannut sama viha, joka niissä oli paistanut ennen komennuskirouksen langettamista. Hän tuijotti Goylea.
”Vai yrität sinä tapella minua vastaan?” Goyle karjaisi, ja lähti rynnistämään kohti Michaelia, ja ohikiitävän hetken Ginny pelkäsi, että tämä ehtisi vääntämään pojalta niskat nurin. Lavender kuitenkin loitsi nopeammin kuin Goylen jalat kulkivat, ja pian tainnutustaika iski Goylen lattiaan samalla tavoin kuin Voron hetki sitten.
Crabbe tempaisi taikasauvansa maasta raivoissaan. ”Takaapäin kiroamista”, hän sylkäisi. ”Minä kun luulin, etteivät rohkelikot alennu moiseen. Sinut minä hoidan kohta, Brown – nyt minulla ja Cornerilla on selvittämättömiä bisneksiä.”
Crabbe käveli kohti Michaelia, joka oli nyt hiukan horjuvasti noussut seisomaan. Crabbe nyökkäsi kahdelle yhä tajuissaan olevalle luihuispojalle, jotka suuntasivat sauvansa Ginnyyn ja Lavenderiin. Sitten Crabbe kohotti oman sauvansa. ”Kidutu!”
Ginny ja Lavender olivat jähmettyneet paikalleen – itse asiassa Ginny ei ollut lainkaan varma, sykkikö hänen sydämensä enää, kun Michaelin vertahyytävä huuto täytti tyrmän jokaisen sopukan. Kirous heitti hänet maahan, hän kieri ja rimpuili maassa, hän taipui kaksin kerroin ja raapi kivilattiaa hullun lailla, ja koko ajan hän huusi keuhkojensa täydeltä. Kyyneleet valuivat pitkin Michaelin poskia, ja Crabbe katsoi koko ajan suoraan häneen, hykerrellen mielipuolisesti.
Kului minuutteja, kammottavia sekunteja toisensa perään, eivätkä Ginny ja Lavender saattaneet tehdä elettäkään Michaelin auttamiseksi. Ginnyn selkäpiissä karminut tunne levisi koko kehoon lamaannuttavana, ja hänen teki mieli oksentaa, niin kamalaa oli istua avuttomana paikoillaan ja katsella tuskaa, joka kumpusi Michaelin rinnasta ja vapautui hillittömänä huutona huoneeseen. Lopulta, monen liian pitkän ikuisuuden jälkeen, toinen luihuispojista puhui varovasti.
”Crabbe – eiköhän se jo riitä.”
Mutta Crabbe vain naurahti säälivästi eikä vieläkään irrottanut katsettaan Michaelista, joka sätki maassa silmät ummessa ja katkonaisia ääniä päästellen. ”Mikä hätänä, etkö uskalla toteuttaa määräyksiäsi?”
”Meidän käskettiin vain pelotella heitä, Crabbe, ei tappaa… Alekto sanoi että heistä voi olla hyötyä, he voivat tietää siitä Potterin pojasta…”
”Onko sillä väliä, mitä Carrow’t tahtovat? Minä palvelen pimeyden lordia, en heitä”, Crabbe uhosi ja katsoi luihuispoikaa haastavasti.
”Minä ainakin lähden”, poika vastasi hänelle, hiukan epäröivästi, ja vilkaisi toveriaan – tämä nyökäytti myös hiukan päätään. Ginny näki molempien silmissä pelkoa, kun he hivuttautuivat ovelle Crabben murhaavan katseen alla ja häipyivät.
”Uskomatonta!” Crabbe sanoi ja kirosi raskaasti. Viimein hän kiepautti sauvaansa, ja Michael lakkasi huutamasta – hän lakkasi liikkumasta. Edes Crabbe ei ollut kyllin typerä jäädäkseen tyrmään yksin kahden aseistetun noidan kanssa, jos kukaan ei varmistanut hänen selustaansa. Ginny tiesi, että ylivoima oli nyt heidän puolellaan, mutta hän ei kironnut Crabbea, eikä niin tehnyt Lavenderkaan – huoli Michaelista ja tahto päästä tilanteesta pois niin pian kuin suinkin huusivat kummankin sisuksissa. Crabbe heitti synkeän katseen Michaeliin ja sylkäisi tämän päälle.
”Ensi kerralla, minä lupaan – te ette pääse näin helpolla”, Crabbe uhkasi, ja sitten hän saapasteli ulos huoneesta pää pystyssä, vilkaisematta kertaakaan taakseen – edes uhraamatta ajatusta Goylelle, joka myös lojui tajuttomana maassa. Ginny ja Lavender jäivät istumaan tyrmän lattialle, ja vaikka vaistot käskivät pakenemaan, kumpikaan ei pitkään aikaan osannut sanoa tai tehdä mitään.
~~~
Tarvehuoneessa ei ollut nukuttu sinä yönä. Neville, Seamus ja Luna olivat palanneet jo reilu tunti sitten, mutta Ginnyä, Lavenderia ja Michaelia ei vieläkään näkynyt – ovi pysyi kiinni, ja Neville tuli hetki hetkeltä hermostuneemmaksi. Kukaan ei uskaltanut lähteä etsimään heitä, ei enää, kun pako luihuisten käsistä oli ollut niin tiukalla. Jos Luna ei olisi palannut Rohkelikkotornista, Neville ja Seamus olisivat hävinneet, ja heidät olisi viety suoraa tietä rehtorin eteen. Neville oli varma, ettei Kalkaros enää toista kertaa päästäisi heitä yhtä kevyellä rangaistuksella kuin miekanvarastusyrityksen jälkeen.
Luna istui Hannahin ja Susanin kanssa puupenkeillä – kukaan ei puhunut mitään, eikä kukaan nukkunut. Seamus makasi taas riippukeinussaan kattoon tuijottaen, ja Neville harppoi levottomana edestakaisin huoneessa. Lopulta, kellon näyttäessä aamuneljää, kuului kovaa kolinaa ja tarvehuoneen ovi aukeni.
”Luojan kiitos – mitä tapahtui? Ginny?” Nevillen ääni oli tavallista korkeampi, kun hän ryntäsi ovelle. Ginny oli kirjaimellisesti kaatunut ovesta sisään. Kului hetki, ennen kuin kaikki rekisteröivät tilanteen – Ginnyn, joka yritti kamppailla maassa makaavan Michaelin kanssa, ja Lavenderin, joka itki hillittömästi. Parvati ryntäsi sulkemaan parhaan ystävänsä syliinsä, mutta kaikkien muiden huomiot kiinnittyivät Michaeliin. Poika makasi maassa, ja hänen silmänsä olivat kiinni – suu yritti puhua, mutta vain erinäisiä vokaaleja ja huudahduksia tuli ulos. Ginny yritti rauhoitella häntä, mutta Michael yritti lyödä häntä – Seamus ja Coote tarttuivat Michaelin ranteisiin. Neville vain tuijotti Michaelia kauhuissaan.
”Mikä hänellä on, Ginny?” kysyi Terry Boot, joka oli myös korpinkynnessä ja Michaelin hyvä ystävä. Ginny sai vain vaivoin sanan ”kidutuskirous” ulos suustaan, ja sitten hän painoi kasvot käsiinsä. Ihmiset ympärillä vetivät kauhistuneina henkeä – Luna polvistui Michaelin viereen ja yritti kokeilla Michaelin pulssia, mutta tämän kädet huitoivat hallitsemattomina.
”Kuinka kauan, Ginny?” Neville kysyi ilmeettömällä äänellä. Kaikki katsoivat Ginnyä, mutta tyttö vain pudisti päätään eikä kohottanut kasvojaan käsistään. Neville ilme särähti tuskaisena.
”Minä kysyin, kuinka kauan! Vastaa minulle!” Neville huusi, ja Ginny säpsähti – Ginnyn kädet tärisivät hillittömästi, ja hän pudisti päätään. Neville ei kuitenkaan antanut periksi, vaan tarttui tyttöä olkapäistä ja ravisti. ”Kauanko, Ginny?”
”Minä – minä en… Ehkä kymmenen minuuttia, ehkä vartti”, hän sopersi. Tyrmien kauhunhetket olivat tuntuneet niin pitkiltä, että niitä oli mahdotonta mitata ajassa. Neville päästi Ginnystä irti ja käveli huoneen toiseen päähän, missä hän löi nyrkkinsä lujaa vasten seinää.
”Tulkaa, nostetaan hänet riippukeinuun”, Seamus komensi, ja viisi kaartin poikaa riensi hänen avukseen. Michael kouristeli edelleen, ja hänen poskensa olivat alkaneet hehkua kuin kuumeisella, mutta yhteisin hartiavoimin pojat kampesivat hänet makuulle. Pitkän aikaa kaikki, paitsi huoneen toisessa nurkassa kyhjöttävä Neville, seisoskelivat Michaelin riippukeinun ympärillä ja katselivat häntä varovasti. Vain Luna ja Ginny seisoivat aivan hänen vieressään. Ginny oli niin kalpea, että hänen poskensa olivat harmaat, ja Luna silitteli Michaelin hiuksia ja tunnusteli tämän rannetta tasaisin väliajoin.
Viidentoista minuutin kuluttua tapahtui kuitenkin jotakin – Michael alkoi yhtäkkiä sätkiä ja huutaa vuoteessaan, hän olisi kierähtänyt maahan, ellei Luna olisi saanut häntä kiinni. Koko tarvehuoneen väki syöksähti heidän avukseen, mutta kukaan ei saanut Michaelia hiljenemään – tämä huusi suoraa huutoa, itki niin että ei saanut kunnolla henkeä, ja tämän silmät harittivat kuin ne olisivat nähneet harhakuvia. Myös Neville oli tullut riippukeinun ääreen ja yritti nyt yhdessä muiden kanssa rauhoitella Michaelia.
”Michael – katso minuun! Katso tänne, katso”, Neville huusi Michaelin hysteerisen itkun yli. ”Michael! Sinä et voi – katso tänne, katso, sinä olet täällä, sinä olet täällä meidän kanssamme ja sinun täytyy lopettaa, sinun täytyy rauhoittua!”
Nevillen ääni kohosi jälleen huudoksi, hän piteli Michaelin päätä paikoillaan lähes väkivaltaisesti ja yritti saada tämän katseesta kiinni, mutta silmät pyörivät korpinkynsipojan päässä. Lopulta Luna astui väliin, hän tarttui hellän voimakkaasti Nevillen käsivarteen ja veti hänet pois.
”Neville”, Luna huusi metelin yli, metelin joka syntyi, kun kaksikymmentä ihmistä ryntäili edestakaisin, yrittäen auttaa, mutta kukaan ei tiennyt mitä tehdä. ”Sinä tiedät, että hän ei ole niin kuin luulet. Hän ei ole niin kuin sinun vanhempasi, ja sinä tiedät sen!”
Neville hiljeni – hetkeksi väri valahti hänen kasvoiltaan, ja hullunkiilto katosi hänen silmistään – sitten hän puri huultaan lujaa ja nosti käden kasvoilleen.
”Eikö?” Ginny kysyi heikosti ja katsoi Lunaa anoen. ”Eikö hän ole… Paraneeko hän?”
”Paranee”, Luna sanoi lempeästi ja vilkaisi Michaelia. Poika nyyhkytti yhä, ja hänen katseensa pyöri vauhkona puolelta toiselle. ”Hänen pitäisi tulla kuntoon, ei noin lyhyt… aika aiheuta pysyviä vaurioita. Hän saattaa olla tuollainen muutaman päivän, mutta me ei saada ajatella, että hän ei tule kuntoon. Koska hän tulee, Neville.”
Nevillen silmät olivat tuskaiset, mutta hän näytti uskovan Lunaa – kai hän oli tiennyt koko ajan, mutta oli nähnyt vain pahimman. Ginny mietti, millaista kidutusta Michaelin huudon kuuleminen mahtoi olla Nevillelle, joka oli joutunut kasvamaan samanlaisten tapahtumien keskellä. Loputtoman huudon, tuskan ja tyhjyyden keskellä. Luna kietoi kätensä Nevillen harteille ja poika upotti kasvonsa Lunan hiuksiin – hänen hartiansa tärisivät hillittömästi. Seamus tuli myös lähemmäs – hän oli kuunnellut keskustelua hiukan kauempana, ja hän taputti Nevillen olkapäätä.
”Hei”, Seamus sanoi, ”kaikki järjestyy.”
Ginny olisi tahtonut jäädä heidän luokseen – ei, Ginny olisi tahtonut tahtoa jäädä heidän luokseen, mutta jokin, mikä kuristi hänen kurkkuaan, pyrki pakoon – Ginny ryntäsi suoraan tyttöjen kylpyhuoneeseen ja oksensi. Hän tärisi päästä varpaisiin, ja mielikuvat tyrmän tapahtumista, Crabben julmasta naurusta ja Nevillen tuskaisesta katseesta välähtelivät hänen mielessään, ja Billin kirje sai uuden pahoinvoinnin aallon iskemään hänen rintaansa – Ron ei ollut Harryn kanssa, ja jos Hermionekin lähtisi, Harry jäisi yksin. Ginny nousi huojuvin jaloin ylös, istui vessanpöntön kannen päälle ja nosti jalkansa koukkuun eteensä, kietoen kätensä niiden ympärille. Jos elämä täällä, Tylypahkassa, olisi tällaista, hän saattoi tuskin kuvitella, mitä Harry joutui näkemään sillä hetkellä. Harryhan oli nähnyt sen ennenkin, hän oli nähnyt Cedric Diggoryn kuolevan, Siriuksen kaatuvan holvikaaren läpi, Dumbledoren… Jos Ginny tuskin kesti edes tämän, miten Harry saattoi kestää oman osansa? Ja mitä jos juuri sillä hetkellä Harry makaisi samanlaisella kivilattialla kuin Michael hetkeä sitten, yksin, eikä kukaan kantaisi häntä pois. Jäisikö Ginnykin silloin yksin? Tahtoisiko hän jäädä yksin?
~~~
-
Huh, ihan kuin tää ois vaan parantunut entisestään. Sori kun oon jättänyt kommentoimatta, mutta luen kyllä vieläkin. Yleensä en lue paljon seikkailuficcejä, tai siis yleensä kovin monet ei osaa kirjoittaa seikkailua, mutta sinä kyllä osaat! Kuvailu on niin aitoa että ihan hirvitti tässä luvussa, ja kaikki tunteet ja kaikki, niihin pystyy samaistumaan tosi helposti. Nevillen suhtautuminen Michaelin kidutuskiroukseen ja Lunan hellä ja järkevä väliintulo ja kaikki se pelko ja epävarmuus ja ää, ihan tajuttoman hyvä luku. En nyt osaa muodostaa järkeviä lauseita nähtävästi, mutta pidän tästä paljon.
Harry on ylipitkällä telttaretkellä kun Ginny huolehtii siitä, että mitenköhän paljon enemmän se kärsii kuin Ginny. :-D No ei nyt aivan. Billin lähettämä kirjekin oli hyvä keksintö.
Ihailen kyllä siun mielikuvitusta. Ihana luku, kiitos tästä!
Ja nyt nukkumaan.
-
Uusi lukija ilmoittaututuu!
Tää on aivan ihana, tykkään sun tavasta kirjottaa - et mässäile turhaan verellä tai angstilla, vaan kaikkea on sopivassa suhteessa. Ginny toimii päähenkilönä kaikkein parhaiten, toi Billin kirje oli kirjoitettu loistavasti.
Hei jatkoa pian, pliis <3
-
Loistavaa kuvailua,tämä vain paranee paranemistaan.
Loistava tuo Billin kirje,kirjoitit myös hienosti sen miten Bill kirjoitti yleensä Ginnylle.
Jännitystä ja seikkaulua tästä ei puutu niinkuin ei myöskään kirouksia ja kaksintaisteluja.
Odotan innolla jatkoa sillä olet tosi kekseliäs tälläisen ficin toteuttamisessa tarvitaan kyl hyviä ideoita.Ginnyn mietteet Harrystä olivat hyvia ja kekseliäitä.Samoin kuin Nevillen reaktio mutta me tiedämme kyllä siihen syyn.Pidin myös Lunan rauhallisesta ja järkevästä sävystä jolla hän rauhoitti Nevillen.
P.s Sori kun kommentoin vasta näin myöhään ;D
Jatkoa Pian
Kuolotar
-
Uusi lukija ilmoittautuu!
Ooih...Luin kaikki luvut putkeen ja ihastuin. Aivan upeasti kirjoitettu, mainio idea, hyvä kuvailu, selkeää tekstiä...
Jos joku niin tämä kävisi esimerkiksi hyvästä ficistä. Olet hyvä kirjoittaja eikä lainkaan haittaa, että nostit ikärajaa; ainakaan tuo kidutusjuttu ei taida mennä alempaan ikärajaan. Tällainen pieni virhe löytyi kuutosluvusta:
Katsotaampa.
(Omasta mielestäni) se on kirjoitettaessa n, vaikka sanottaessa m.
Laitahan jatkoa kun ehdit :)
-
Hei på dej! Täällä ollaan jälleen kerran sairaana, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä että uutta osaa pukkaa.
pihlajanmarja// Oi, mukavaa kuulla jos edistystä on tapahtunut – ainakin toivottavaa se on, kun ensimmäinen tämän ficin osa on ensimmäinen ficciteksti ikinä ja nyt näitä on tullut raapustettua jo… Ainakin puolitoista vuotta. Paljon kiitoksia kehuista, ja joo, Hartsa oli kyllä ainakin tässä vaiheessa ihan turvassa telttansa uumenissa. Toivottavasti jaksat kommentoida jatkossakin! :)
L.E// Oi, tervetuloa! Kiitoksia paljon kehuista, parhaani teen, ja jatkoa tarjoillaan vielä tässä samaisessa viestissä.
Kuolotar// Hee, kommentti myöhään on paaaaaaljon parempi kuin ei milloinkaan :’D Kiitos paljon kommentista + kaikista kehuista, vaikka minun mielestä suurin näistä ideoista on suoraan Jo-tädiltä lainattu, kun tämä ficci kuitenkin kulkee niin lähellä 7. kirjan kulkua… Toki tässä jotain minun omaakin on, ainakin käsitykset hahmojen luonteista ja mietteistä. :)
SuklaaKissa// Jehuu, teretulemas! Ihanaa että tykkäät, kiitos paljon kehuista – täytyy käydä metsästämässä tuo virhe sitten kun ehdin/jaksan, kiitos bongauksesta. Ännähän siinä toki pitäisi olla. :)
A/N: Tämä on tällainen lyhyempi osanen, mutta toivottavasti kelpaa.
8. luku
VUOSIKYMMENEN KYLMIN JOULU
^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^^
Ginny istui polvillaan tarvehuoneen takan edessä ja tökki puita taikasauvallaan. Loitsu ei ottanut toimiakseen, sillä Ginnyn ajatukset olivat satojen kilometrien päässä. Pian yksittäinen liekki kuitenkin leimahti ja alkoi syödä puuta ympäriltään. Ginny mietti, että ehkä Dobby olisi voinut käydä silloin tällöin huolehtimassa AK:n päämajasta, mutta tuli lopulta siihen tulokseen, ettei tahtonut asettaa tonttua vaaraan. Dobby oli aivan liian altis panemaan päänsä pantiksi Harry Potterin ystäviä suojellakseen.
”Hei, Ariana”, Ginny sanoi pehmeästi nuorelle tytölle, joka oli nuokkunut muotokuvassaan takan yllä, mutta avasi nyt siniset silmänsä valppaasti. ”Käytkö sanomassa Aberforthille, että täällä kaivataan aamiaista?”
Ariana nyökkäsi ja lähti heti kävelemään poispäin Ginnystä. Ginny ei tiennyt, mikä Dumbledoren nuoren sisaren tarina todella oli, mutta Rita Luodikon uuden kirjan versioon hän ei uskonut – Parvati Patil oli tuonut ’Albus Dumbledoren elämän ja valheet’ näytille tarvehuoneeseen edellisellä viikolla, ja se oli päätynyt pian takkaan kytemään. Jokin Arianan hennossa hymyssä ja nuorelle noidalle epäluonnollisen hitaissa askelissa sai Ginnyn kuitenkin surulliseksi.
Ginny käveli huoneen poikki niin hiljaa kuin kykeni, jalassaan villasukat, joihin oli jo alkanut kulua reikiä. Tuntui uskomattomalta, että jouluun oli enää muutama päivä. Tylypahkan pikajuna uhmaisi lumimyräkkää vielä samana päivänä ja kiidättäisi oppilaat Lontooseen. Suurin osa kaartilaisista oli tuonut matka-arkkunsa tarvehuoneeseen, sillä vain harvat halusivat nykyään nukkua makuusaleissa. Ginny oli yöpynyt Rohkelikkotuvassa muutamaa viikkoa taaksepäin, jotta oli saattanut vaihtaa kuulumisia luokkatoveriensa kanssa, mutta Carrow’t olivat määränneet myös oleskeluhuoneet nykyään vahdittaviksi. Jos joku uskalsi puhua vielä kello yhdentoista jälkeen, makuusalin ovea jyskytettiin raivokkaasti, ja yöllisiä kävelyretkiä kukaan ei enää harkinnutkaan. Eivät edes AK:n jäsenet, sillä Neville oli pannut kaikki koulun johtoa uhmaavat toimenpiteet toistaiseksi jäihin.
Nyt Neville näkyi makoilevan omassa riippukeinussaan, ja vaikka tämä ei näkynyt edes harkitsevan vuoteesta nousemista, Ginny tiesi pojan olevan hereillä. Nevillen silmät olivat auki, ja ne tuijottivat mietteliäinä kattoon. Viime viikkoina Neville oli vetäytynyt usein kuoreensa vain miettimään, eivätkä edes Seamus, Ginny ja Luna tienneet, mitä poika mahtoi pohtia.
Hannah Abbott ja Susan Bones heilauttivat Ginnylle kättään tervehdykseksi, kumpikaan ei vastaheränneenä välittänyt puhua – tytöt kantoivat pyyhkeitä olallaan ja suuntasivat kylpyhuoneeseen. Moni ei ollut hereillä, Coote ja Peakes olivat lähteneet aikaisiin huispausharjoituksiin ja Terry Boot oli mennyt lähettämään kirjettä vanhemmilleen pöllölästä. Vain Luna istui yksin, tavanomaisen haaveellisen näköisenä radion ääressä penkillä, ja hänen luokseen Ginny suunnistikin – kunnes läheinen riippukeinu keikahti hiukan ja Michael Corner nousi istumaan hieman pöllämystyneen näköisenä.
”Michael!” Ginny huudahti, mutta se oli virhe – Michael säpsähti rajusti ja nosti kätensä päänsä suojaksi. Ginny irvisti itsekseen typeryyttään ja käveli sitten rauhallisesti Michaelin luo, puhuen pojalle hiljaisella äänellä. ”Hei, anna anteeksi. Ginny tässä, minä vain halusin sanoa hyvää huomenta. Katso tänne, ei mitään hätää.”
Ginny tarttui päättäväisesti Michaelin käsiin ja veti ne pois pojan kasvoilta, ja kun hän katsoi Michaelia vakavasti silmiin, tämä rauhoittui pikkuhiljaa ja kauhistunut läähätys tasaantui normaaliksi hengitykseksi. Kun Michael näytti rauhoittuneen täysin, Ginny hymyili pojalle lämpimästi, irrottamatta otettaan tämän käsistä.
”Hyvää huomenta”, Michael sanoi hiljaa, ja yritti hymyillä. Yhteenotosta Carrow’n luihuisarmeijan kanssa oli kulunut kuukausi, ja sen aikana Michael oli parantunut pikku hiljaa. Ensimmäinen viikko oli ollut pahin, tarvehuone oli ollut täynnä paniikkia ja huolta, ja Neville oli valvonut Michaelin vuoteen vierellä yön toisensa perään. Sen jälkeen oli helpottanut – Michaelin katse oli alkanut kohdistua jälleen suoraan Ginnyn silmiin, kun tämä istui pojan vierellä, ja paniikkikohtauksia oli ollut harvemmin. Lopulta Michael oli alkanut jälleen puhua, ja vaikka hänen sanansa olivat lyhyitä ja arkipäiväisiä, Ginny tiesi sen olevan suurelta osin Nevillen ja heidän muidenkin ansiota. Kukaan ei puhunut tapahtuneesta Michaelin kuullen, ja yhä kaartilaisten sydämiä koversi pelko siitä, ettei hymy enää koskaan palaisi hänen kasvoilleen. Neville oli käynyt kirjeenvaihtoa Michaelin vanhempien kanssa, ja nämä olivat luvanneet käyttää pojan Pyhässä Mungossa joululoman aikana ihan vain varmuuden vuoksi.
”Huomenta, Mike, mitä kuuluu?” kysyi Neville, joka oli Michaelin herättyä noussut heti ylös. Nevillen kasvoilla oli hymy, jonka vain Michael oli viime päivinä saanut osakseen – Ginny tiesi, että Michaelin tilanne oli Nevillelle valtavan raskasta katseltavaa, ja usein hän mietti, miten Neville silti jaksoi huolehtia pojasta paremmin kuin kukaan muu.
Michael katsoi Nevilleä hetken, ennen kuin vain kohautti harteitaan vastaukseksi. Neville oli sanonut Ginnylle, että Michael oli selvästi yhä hyvin hämmentynyt tapahtuneesta – silloin kuin kidutuskirouksen muisto kummitteli hänen mielessään, poika oli aivan poissaoleva, tämä säpsähteli ja säikkyi, ja muulloin tämä oli kuin hämäytysloitsun uhri. Se, että Michael kuitenkin oli alkanut puhua ja kommunikoida heidän kanssaan, kertoi toipumisesta.
* * *
Vain muutamaa tuntia myöhemmin AK:n jäsenet puikkelehtivat ihmisjoukossa Tylyahon juna-asemalla. Nevillen, Ginnyn, Seamusin, Lunan, Lavenderin ja Michaelin tapauksessa juna-asemalle pääseminen vaati hyvää reitin suunnittelua – he olivat tiuhan lumituiskun varjolla saattaneet pukeutua kaapuihin päästä varpaisiin niin, että heitä tuskin tunnisti, ja nyt he kävelivät pää kumarassa kohti junaa. He olivat koko kuukauden piilotelleet tarvehuoneessa – Ginny oli käynyt oppitunneilla, jotka eivät sisältäneet vaaraa Carrow’n sisaruksista tai luihuisista, ja tupiinsa he uskalsivat yhä mennä, sillä siellä Carrow’t eivät voineet vierailla.
”Theodore Nott kello kahdessa!” suhahti Seamus ja virnisti Ginnylle ilkikurisesti. Ginny pudisteli huvittuneena päätään – Seamus oli oma itsensä, äkkipikainen mutta kykenevä näkemään hauskuutta ja huvia niissäkin asioissa, mitkä toisille olivat kuolemanvakavia. Seamus heistä kaikista oli se, joka yhä nautti sääntöjen rikkomisesta.
Yhtenä jonona he sujahtivat pian sisään junan ovista, Lavender ja Luna pitivät tiukasti kiinni Michaelin käsistä ihmisruuhkassa (Crabbea tai Goylea ei onneksi ollut näkynyt), ja Ernie Macmillan käytti johtajapojan virkaansa hyväkseen ja hääsi muutaman ensiluokkalaisen eräästä vaunuosastosta, jotta AK sai sen kokonaan itselleen. Ginny peitti ikkunat verhoilla ja Luna osoitti taikasauvallaan ovea, sanoen: ”Vankkuutu”.
”Eikö se teistä ole vähän epäilyttävää, että tämä osasto on suljettu?” Colin Creevey kysyi. ”Eivätkö ne tajua, että me ollaan täällä?”
”Ei täällä ole ketään tajuamassa”, Seamus sanoi iloisesti. ”Carrow’t ja Kalkaros ovat linnassa ja luulen, että Crabbe ja Goyle jäivät sinne myös. Tai siis, siellähän ne saavat kiduttaa sydämensä kyllyydestä, ja Voldemortin leivissä he varmaan korkeintaan saavat pestä toisten kuolonsyöjien kaapuja.”
”On niin kummallista mennä kotiin”, Ginny sanoi melkein kuin itsekseen. ”En edes muista sellaista joulua, jolloin en olisi ollut samassa paikassa Harryn kanssa. Tai Ronin, sillä en usko sen pelkurin uskaltavan näyttää naamaansa kotona.”
”Jos näyttää, kiroa siihen yksi lepakonräkä minunkin puolesta”, Seamus totesi kepeästi ja kaivoi laukustaan esiin valtaisan karkkipussin. ”Katsokaa, mitä Aberforth antoi minulle aamulla. Hunajaherttuassa on ihan uusi joulumakeislajitelma.”
”Kirjoittakaa sitten”, Ginny tokaisi ja haukkasi kilisevästä joulukellosta palasen irti. ”Te kaikki. Tulen muuten hulluksi, sillä äiti varmasti utelee kaikkea ja luulee kuitenkin, että minä tiedän jotain Harrysta… Enkä edes tiedä, tietävätkö isä ja muut, että Ron on Billillä.”
”Vaikka heti kun pääsen kotiin”, Luna hymyili ja nappasi ison karamellitangon makeispussista. Vaunuosasto täyttyi pikku hiljaa joulun tuoksuista, kun Padma Patil veti ikipalavia kanelijoulukynttilöitä esiin, ja jonkin aikaa he olivat vain koulukaveruksia, jotka palasivat kotiin. Kotiin koulusta, eivät sodasta.
* * *
”Hei, Luna.
Tiedän, että sinä olet vain muutaman kukkulan päässä, mutta minulla ei ole lupaa lähteä Kotikolosta. Äiti kielsi. Ja samaan hengenvetoon hän kysyi, olenko aikeissa karata, jotta voisin mennä seikkailemaan Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Mikä hyvän joulun toivotus…
Täällä on kylmä – sielläkin on kylmä – kaikkialla on kylmä. Ikkunalaudallani on niin paksu lumikerros, etten enää näe ulos, mutta se on vain hyvä. Jos katselisin hedelmätarhan suuntaan, luultavasti vain miettisin kesiä, jolloin me pelattiin siellä Harryn kanssa huispausta. Olisikohan ministeriössä vielä yhtä toimivaa ajankääntäjää, jonka avulla voisin palata takaisin? Ehkä AK voisi ottaa Harrysta mallia ja murtautua ministeriöön.
Isä tietää Ronista, mutta hän ei ole kertonut kenellekään muulle. Ehkä se on ihan hyvä, sillä Fred ja George ainakin vaikuttavat olevan jotenkin sekaisin jo nyt. He puhuivat eilen illalla turvatoimista. Voitko uskoa?
Sano isällesi, että hommaa seuraavaan Saivartelijaan uutisia tai mielipiteitä Harrysta. Minä todella kaipaisin jonkin sortin muistutusta siitä, etten kökötä turhaan huoneessani tuijottamassa hänen vanhaa, rikkinäistä ilmiskooppiaan, jonka hän unohti tänne.
Ginny”
~
”Moi, Seamus.
Miten menee? Ginny kirjoitti minulle toissapäivänä ja sanoi, että Fred ja George ovat sotajalalla. Se laittoi ajattelemaan, että meidän pitää ottaa itseämme niskasta kiinni kun päästään takaisin kouluun. Se Michaelin jutun jälkeen me ei tietenkään voida enää juoksennella ympäri koulua kiusaamassa Carroweja, mutta muitakin keinoja on. Luna on nero harhautusloitsuissa, ja niiden avulla me voidaan tehdä melkein mitä vaan. Ehkä me ollaan oltu liian varomattomia, koska me ollaan osittain haluttu jäädä kiinni, haluttu taistella niitä vastaan ihan tosissaan, eikä vain ärsyttää… Käykö se järkeen? Ollaanko me kerjätty verta nenästämme?
On hyvä olla täällä. Mummi on ollut mahtava. Hän on kuulemma mielettömän ylpeä minusta, sanoo että isäni olisi mielettömän ylpeä… Kävin katsomassa heitä pari päivää sitten, äitiä ja isää siis. Vanha kunnon Lockhart (tiesitkö, että hän on myös Mungon pitkäaikaisosastolla?) ehti kirjoittamaan minulle ainakin kymmenen nimikirjoitusta sillä aikaa kun olin siellä. Lähetän sinulle sellaisen joululahjaksi. Muuta et saa. Hah.
Vastaa pian,
Neville”
~
”Heippa, Seamus!
Toivottavasti sinulla oli hyvä joulu. Enää muutamia päiviä siihen, että palataan Tylypahkaan, mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa sinulle.
Isä julkaisee Saivartelijan uuden numeron ihan näinä päivinä, ja hän sanoo, että kysyi Aberforthilta haastattelua sitä varten. Ab oli kuitenkin sanonut ei. Minä luulen, että hän on vihainen Harrylle tai rehtori Dumbledorelle… Ehkä meidän pitäisi kysyä häneltä, kun päästään takaisin.
Minulla on ollut loistava loma. Makeanveden limpit meidän lähijoessa ovat parhaimmillaan, ja isä on alkanut tehdä kopiota Rowena Korpinkynnen diadeemista. Olen hirveän innoissani, sillä olen varma, että hän onnistuu. Isällä on aina ollut lahjoja tuollaisissa jutuissa. Hän sanoi, että saan kokeilla sitä, kun tulen kotiin pääsiäislomalle.
Paketissa on joululahja, anteeksi että se on myöhässä, tein sen itse. Sillä on hiustenkasvua nopeuttavia vaikutuksia!
Lämmöllä, Luna”
~
”Hei, Neville.
Halusin vain kertoa, että kävimme Michaelin kanssa sairaalassa viime viikolla, ja parantajien mukaan hän tulee täysin kuntoon. Olemme keittäneet hänelle tasaisin väliajoin taikajuomaa, joka auttaa paniikkihäiriöön, ja hän on jo melkein entisellään. Hän vaatii saada palata Tylypahkaan teidän kanssamme.
Toivottavasti sinulla on ollut miellyttävä joulu,
toivoo Wendla Corner”
~
”Ginny.
En pyytäisi, ellei tämä olisi tärkeää, mutta minulla on ongelma – kuten tiedät, minun isäni on jästi, ja sen takia minun äitiäni syytetään verenpetturuudesta. Pimento hengittää äidin niskaan tauotta ministeriössä, ja minä mietin, josko voisit auttaa. Sinullahan on perhettä ministeriössä, ja jos vain pyytäisit isääsi tai veljiäsi laittamaan sanaa kiertämään äidin puolesta… En oikein edes tiedä, mitä voisin tehdä. Ajattelin vain, että sinä voisit auttaa, sillä teidän perhettähän on myös syytetty joskus jästien kanssa kaveeraamisesta. Enkä tarkoita loukata.
On outoa olla kotona, kun isä yrittää jättää äidin ihan vain suojellakseen tätä, ja äiti uhkaa kirota isän kiinni olohuoneen sohvaan jotta tämä ei häivy minnekään. Alan kaivata omaa riippukeinuani.
Ole kiltti ja kysy isältäsi.
Nähdään,
Seamus”
* * *
Rouva Weasleyn silmät olivat kiillelleet kyynelissä koko matkan King’s Crossin asemalle, mutta Ginny oli päättäväisesti jättänyt sen huomioimatta. Hänellä oli tarpeeksi ikävöitäviä ihmisiä jo muutenkin, eikä hän todellakaan kaivannut kyyneleisiä hyvästejä Mollylta. Silti Ginnyn kurkkua kuristi, kun hän työnsi kärrynsä läpi puomista laiturien 9 ja 10 välillä.
”Hyvä on, kultaseni”, Molly sanoi tukkoisen kuuloisena, kun Ginny pysähtyi junan viereen ja kääntyi katsomaan vanhempiaan. Molly hymyili kyyneltensä läpi ja painoi kätensä Ginnyn poskille. ”Minun pikkutyttöni. Älä hankkiudu vaikeuksiin. Taivas tietää, että minä säikähdin, kun sain koulusta kirjeen, jossa kerrottiin murrosta rehtorin kansliaan… Ei enää sellaisia temppuja, ymmärrätkö? Riittää, että Ron on poissa, ja Percy ei… Ja Harry, hän on kaikkein pahimmassa vaarassa…”
Ginny hymyili äidilleen rohkaisevasti ja toivoi koko sydämestään, että tämä olisi hiljaa. Arthur taputti Mollya olalle ja sanoi Ginnyn suureksi helpotukseksi: ”Annahan Ginnyn mennä, Molly. Hän tulee pian taas kotiin, pääsiäiseen on lyhyt aika.”
”Minä pärjään äiti, älä huoli – nähdään pian. Heippa, isä”, Ginny sanoi nopeasti ja halasi vanhempiaan. Sitten hän pakeni junaan kaikkea sitä, mikä oli Kotikolossa vietettyinä päivinä tulvinut hänen ylitseen – muistot, joissa hän ja Harry yhdessä olivat nauraneet pöydän ääressä Georgen ja Fredin vitseille – turha toivo siitä, että Harry olisi lähettänyt hänelle kirjeen jouluksi, pöllöjä oli tullut ja mennyt, mutta ei ainoatakaan Harrylta, Hermionelta tai edes Ronilta – äidin puheet siitä, mitä kaikkea Harrylle, Ronille ja Hermionelle voisi sattua… Ginny lähes syöksyi Nevilleä päin käytävällä yrittäessään löytää oikeaa vaunuosastoa.
”Varo vähän”, Neville naurahti ja halasi Ginnyä. ”Missä palaa? Ei meidän vielä tarvitse juosta ketään pakoon, niin me tehdään vain Tylyahon asemalla.”
”Hoh hoh”, Ginny mutisi, kun he työnsivät laukkunsa lähimpään vaunuosastoon. ”Kuulostat ihan Seamusilta. Mistä nyt tuulee? Ennen lomaa sinä olit kuin myrskyn merkki.”
”No jaa”, Neville kohautti olkapäitään ja istahti penkille Ginnyä vastapäätä, ”Michael on kunnossa, ja minulla oli hyvä joulu. Mummi osaa olla aika piristävä, näkisit kun hän heiluu ympäri taloa korppikotkahattu keikkuen ja opettaa minua kiroamaan tapetit irti seinistä.”
Ginny nauroi ajatukselle, ja pian liukuovi työnnettiin auki. Sisään astuivat Luna ja Seamus, jotka kumpikin olivat hankkiutuneet eroon matkatavaroistaan.
”Moi”, Seamus tervehti. ”Miksi te olette täällä? Koko muu kaarti on junan etupäässä, ovat vallanneet koko osaston ja Coote ja Peakes maksavat ekaluokkalaisille, jotta ne hakevat heille kurpitsaleivoksia.”
”Hermione tykkäisi tuosta”, Ginny ajatteli sarkastisesti ääneen, ja Neville naurahti myöntävästi. ”Minä en jaksa kaikkea sitä meteliä juuri nyt, haluan hengittää rauhassa… Olin vähällä tulla hulluksi kotona.”
”Fred ja George asialla, vai?” Neville kysyi myötätuntoisesti.
”Ei, heille tulee immuuniksi jos sitä mekkalaa kuuntelee vuosikausia”, Ginny hymyili, mutta vakavoitui heti. ”Äiti. Hän tuskin antoi minulle hetken rauhaa, ja jos antoi, silloin oli liian hiljaista.”
”Joo, tajuan mitä tarkoitat”, Seamus sanoi. ”Ehditkö miettiä sitä, mitä pyysin kirjeessä? Tai siis… Minun äitini ei anna periksi helposti, ja jos asiaan ei muuten saada ratkaisua, hän alkaa tapella ministeriötä vastaan, ja siitä ei tule hyvää jälkeä.”
”Olen pahoillani, Seamus, mutta minun perheeni ei voi tehdä mitään”, Ginny pudisti päätään surullisena. ”Isää ahdistellaan jo muutenkin, hän on tunnettu Harryn tukija… Ja sen jälkeen kun me jäätiin kiinni Kalkaroksen kansliasta, se meni vielä pahemmaksi. Hän yrittää pitää matalaa profiilia, eikä se onnistu, jos hän yrittää puolustaa äitiäsi.”
Seamus näytti pettyneeltä, mutta hän nyökkäsi. ”Ei tietenkään. Minun ei olisi pitänyt kysyä.”
”Ei, totta kai sinä kysyit”, Ginny vastusti. ”Toivon, että voisin olla avuksi…”
Ginny ei kuitenkaan päässyt lauseensa loppuun, sillä yllättävä kirskahdus pysäytti junan ja joka puolelta alkoi kuulua huutoa. Jossain kaukaa he kuulivat miehen äänen huutavan vastaväitteitä. Ginny, Neville, Luna ja Seamus katsoivat toisiinsa ja vetivät kuin yhteisestä sopimuksesta taikasauvansa esiin. He painautuivat vasten ovenpuoleista seinää ja kuuntelivat lähestyviä ääniä. Juna kuului hiljenevän, ja pian matala miehen ääni kuului viereisen vaunuosaston suunnalta.
”Pidätte turpanne kiinni”, murahdus sanoi, ”ja perheenne saavat elää. Jos ette, King’s Crossin asemalla on vielä varmaan aika paljon saattajia jäljellä.”
”Kuolonsyöjiä”, Neville muotoili sanan huulillaan, ja Ginny nyökkäsi. He kuuntelivat sydän pamppaillen, kuinka askeleet lähestyivät, ja kun vaunuosaston ovi vedettiin auki, kaikki neljä suuntasivat taikasauvansa tulijan.
”Kappas vain”, ivallinen naurahdus kuului, ja karkean näköinen kuolonsyöjä astui esiin. ”Eikös se ole itse herra Longbottom.”
”Travers”, Neville sylkäisi nimen kuin se olisi ollut jotakin suunnattoman ällöttävää. ”Eikö sinun pitäisi olla Azkabanissa pikku ystäviesi kanssa?”
”Longbottom on ajastaan jäljessä”, Travers sanoi ja virnuili omahyväisesti. ”Ei siellä enää ketään ole. Mutta kyllä vain… On mukava nähdä. Minä olen… ah, tavannut, vanhempasi.”
”Anna olla, Travers, me ei kosketa Longbottomiin”, toinen kuolonsyöjä astui sisään vaunuun. Oven takana näkyi yhä liikettä, mikä kieli Ginnylle, että kuolonsyöjiä oli enemmänkin. Jos Carrowit eivät olleet usuttaneet kuolonsyöjiä Nevillen perään, mitä ihmettä he saattoivat haluta?
Juuri sisään astunut kuolonsyöjä kiersi katsettaan huoneessa. ”Joo, Lestrangen rouva ei tykkäisi siitä. Mutta täällähän on Weasleyn tyttö… Ja sitten, neiti Lovekiva.”
Luna katsoi kuolonsyöjää kylmästi. Travers nyökkäsi ylimielisesti ja sanoi: ”Anna mennä, Leswyn.”
Ennen kuin kukaan ehti reagoida, Leswyn tähtäsi sauvansa Lunaan ja sanoi: ”Vangitsous.” Köydet ilmestyivät tyhjästä ja kiertyivät Lunan ympärille rusentavan lujasti. Ginny huudahti hämmästyksestä ja suuntasi sauvansa kohti Traversia, kun Neville osoitti Leswyniä ja huusi: ”Tainnutu!”
”Älä viitsi, Weasley, minua ei huvita tanssia!” Travers huusi ja väisti Ginnyn kirouksen. ”Leswyn, ota Lovekiva, me mennään!”
”Mitä te hänestä haluatte?” Seamus karjui, kun vielä kaksi kuolonsyöjää rynnisti vaunuun ja Seamus yritti yksin taistella heitä vastaan.
”Lovekivan isäukko on mennyt askeleen liian pitkälle saastaisessa roskalehdessään”, Travers sanoi ja hymyili julmasti. ”Ja kirjoittajan pitää saada palkkansa. Tulkaa jo, häivytään!”
Silloin toinen Seamusin kanssa taistelleista kuolonsyöjistä tähtäsi tainnutusloitsun Seamus otsaan, ja taika osui – Seamus kaatui vasten penkkiä ja Ginny ja Neville jäivät kahden neljää vastaan.
”Nyt, Leswyn!” Travers huusi. Kaksi aseistariisuntaloitsua lennähti kohti Nevilleä, ja toinen osui – hänen taikasauvansa kimposi ikkunalasia vasten ja Leswyn tarttui väkivaltaisesti Lunan ranteeseen ja käännähti kannoillaan.
”Ei!” Ginny huusi. ”Häntä ette vie!”
”Säästä kiljunta siihen, kun saamme pikku poikaystäväsi kiinni, Weasley”, Travers sanoi karkean huvittuneella äänellä ja virnisti julmasti. ”Nähdään silloin.”
Ginnyn viimeinen loitsu osui ohi, se hajotti pienen reiän vaunuosaston seinään, ja lähes samanaikaisesti kuolonsyöjät kaikkoontuivat Luna mukanaan. Neville kömpi ylös maasta, minne erään kuolonsyöjän kirous oli heittänyt hänet, ja hänen otsastaan vuosi verta. Ginny lyyhistyi tyrmistyneenä penkille istumaan.
”Herpaannu”, Neville sanoi heikosti ja osoitti sauvallaan Seamusta. Seamuksen silmät rävähtivät liikkeelle, ne kiersivät huonetta ja pysähtyivät Ginnyyn ja Nevilleen. Hän ponnahti ylös maasta.
”Mitä tapahtui? Missä Luna on?” hän kyseli kauhistuneena, ja Neville pudisti päätään.
”Ne saivat hänet, Seamus. Hän on poissa.”
* * *
-
Oih uusi luku.
Oli oikein mukava lukea luku jossa Luna siepataan ja vain sen vuoksi ettei Rowling kerro miten sa tapahtuu.Ihania nuo heidän kirjeensä minusta niitä oli jotenkin ihana lukea.Loppu oli aivan loistava sillä se oli jätetty jännittävään sekä mielen kiintoiseen kohtaan.Toisaalta olihan se Albuksen kaartilaisille pikkuinen järkytys,mutta kuten tiedän itse hyvin se kuului kirjassa tapahtuma ketjuun.
Joo en saa kyl oikein järkevää kommenttia
Jatkoa pian
Kuolotar
-
Olipa hyvä luku. Minustakin juuri Nevillen piti suhtautua huolehtivaisimmin Michaeliin, koska ei halunnut "menettää" enää ketään.
Lopetus oli jotenkin todella outo, siis positiivisessa mielessä, kun tiesi, mitä tulisi tapahtumaan, muttei kuitenkaan uskonut, että niin kävisi. (ei suinkaan tullut paljon pilkkuja.)
Ginny ja Neville ovat koko ajan olleet täysin IC:t, mutta junan taistelukohdassa he olivat taatusti niin IC:t kuin olla ja voi.Välillä olisi voinut luulla lukevansa Pottereita. Ei sittenkään; paranneltua versiota niistä. Ja tuo on paras kehu minkä minulta voi saada.
Kotiin koulusta, eivät sodasta.
... uskomattoman... hyvä, erinomainen, mahtava, kuvaava, en keksi oikeaa adjektiivia!!
Pahoittelen kommenttini laatua, vaan kun en neljään kertaan yritettyäni ole saanut parempaa aikaiseksi niin pakko kai laittaa tämä.
//Onko jatkoa luvassa, vai onko tämä unohdettu?
-
Jatkoa?