Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: Lorris - 02.08.2007 18:41:24
-
Otsikko: Elämisen olemus
Rating: K-11
Genre: Romance, drama, fluff, tavallaan myös AU... sellainen suloinen sekasotku
Spoilers: Kaikki Feeniksin kiltaan asti
Summary: Ronin 24-vuotispäivänä Ronilla ei mene ollenkaan hyvin ja hän päätyy esittämään toiveen, joka muuttaa hänen ja muidenkin elämän.
A/N: Jos olette nähneet Frank Capran elokuvan Ihmeellinen on elämä, niin sitten tiedättekin jo suunnilleen, miten tämä tästä etenee. Tämä nimittäin mukailee hyvinkin tarkasti tuon elokuvan juonta. Ronista omine epävarmuuksineen ja omaan elämäänsä tyytymättömyyksineen tuli hyvin helposti George Bailey, ja Clarencena häärii Liekehtivästä pikarista tuttu Frank. Ja tässä ei muuten ole mitenkään tarkoitus ottaa uskonnollisiin kysymyksiin kantaa tai mitään sinne päinkään, mutta sovitaanko, että jos noidat ja velhot viettävät joulua ja pääsiäistäkin, niin kai niillä on enkeleitäkin? Ficistä löytyvät nimet ovat muuten pitkälle samoja kuin elokuvassakin, johtuen joko kunnianosoituksesta tai laiskuudesta. Samoin tekstistä on löydettävissä lainauksia elokuvasta, yrittäkää bongata.
ELÄMISEN OLEMUS
1. Enkeli taivaan
Jo eläessään Frank Bryce oli ollut tietoinen epämääräisestä mutta siitä huolimatta kiihkeästä tarpeestaan tuntea itsensä hyödylliseksi. Nuorena poikana hän oli usein auttanut äitiään ilman erillistä pyyntöä myös niissä kotiaskareissa, jotka olisivat oikeastaan kuuluneet hänen siskolleen, ja vanhemmalla iällä, sodassa ollessaan, hänellä oli ollut tapana tarjoutua vapaaehtoiseksi aina kun tilaisuus sen salli. Vaikka Frank olikin jättänyt maanpäälliset asiat taaksensa jo reilut kymmenen vuotta aikaisemmin, tämä tarpeellisuudennälkä oli jäänyt elämään vielä silloinkin, kun kaikki muu hänessä oli kuollut.
Tästä syystä hän tunsikin itsensä usein rauhattomaksi ja hieman ärtyneeksikin, koska ei ollut kymmeneen vuoteen päässyt näyttämään kellekään, mihin pystyi. Erityisesti häntä kismitti se, että muutamat niistäkin jotka olivat kuolleet paljon hänen jälkeensä olivat jo saaneet oman erityisen tehtävänsä päätökseen, kun taas hän oli parhaimmillaankin ainoastaan kuluttanut aikaansa siksi kunnes saisi parempaa tekemistä.
Mutta nyt! Nyt oli kutsuttu häntä! Ehkä hän vihdoinkin saisi mahdollisuuden ansaita siipensä, Frank mietti ja hyräili hiljaa itsekseen kiirehtiessään esimiestensä puheille.
"Frank", lausui lempeä ääni jostain hänen yläpuoleltaan hänen saavuttuaan ylemmän tason tapaamispaikalle; isot pomot eivät koskaan vaivautuneet näyttäytymään toisen luokan enkeleille. "Sinähän saavuit nopeasti paikalle."
Frank nyökkäsi hyvillään siitä, että hänen täsmällisyytensä oli pantu merkille. "Tulin heti kun kuulin kutsunne, sir", hän sanoi. "Tarvitsetteko minua johonkin?"
"Kyllä vain. Muuan mies maan päällä tarvitsee kipeästi apuasi."
Frank yritti kaikin voimin olla näyttämättä omaa iloaan siitä, että hän oli vihdoinkin osoittautunut luottamuksen arvoiseksi ja saanut oman tehtävän. "Mikä häntä vaivaa?" hän kysyi vakavalla äänellä ja kurtisti kulmiaan.
"Hän näyttää menettäneen kaiken toivonsa ja elämänhalunsa. Tänä iltana tasan kello 17:45 hän harkitsee vakavasti sitä, että heittäisi kalleimman lahjansa menemään."
"Voi ei", Frank huokaisi. "Ei kai sentään omaa henkeään! Ja kello 17:45… minullahan on aikaa vain muutama tunti! Minun täytyy varmaan lähteä heti, jos aion -"
"Frank", ääni keskeytti hänet rauhallisesti. "Sinua ei tarvita alhaalla aivan vielä. Käytät tämän ajan hyödyksesi tutustuaksesi Ronald Weasleyhin."
"Onko hän se mies?"
"Kyllä."
"Sir…" Frank empi hetken ja rohkaisi sitten mielensä. "Jos onnistun tässä tehtävässä, niin luuletteko että - että voisin silloin saada siivet? Olenhan ollut täällä jo kymmenen vuotta. Pian muut alkavat puhua."
"Kymmenen vuotta ei ole kovin pitkä aika, Frank", ääni totesi hieman huvittuneen kuuloisesti. "Meillä on enkeleitä, jotka ovat yrittäneet ansaita siipiään jopa satoja vuosia. Mutta hyvä on, jos pystyt auttamaan Ron Weasleyta, sinä olet ansainnut itsellesi siivet."
"Hienoa!" Frank sanoi hymyillen leveästi. "No niin, mitä minun tulisi tietää tästä Ronista?"
"Sinähän tiedät sen, että taikuutta ja velhoja on oikeasti olemassa?"
"Tiedän, sir. Minuthan murhattiin yhden kaikkien aikojen pahimpien velhojen toimesta."
"Aivan", ääni vastasi. "Kaikki velhot eivät kuitenkaan ole pahoja, ja tämä meidän Ron Weasleymme on yksi heistä. Itse asiassa hän oli mukana taistelemassa sodassa, joka käytiin sinut murhannutta lordi Voldemortia vastaan."
Frank kohotti katseensa ylöspäin hämmästyneenä, muttei nähnyt yhtään mitään valkoista tyhjyyttä lukuun ottamatta. "Niinkö?" hän puuskahti. "No, sitten minä ainakin ihan varmasti autan sitä miestä niin paljon kuin vain suinkin pystyn!"
Ääni nauroi ystävällisesti. "Niin me arvelimmekin."
"Kertokaa vain mitä pitää tehdä, niin minä teen sen", Frank sanoi innokkaasti.
"Sinun täytyy tutustua tähän mieheen kunnolla, että pystyt auttamaan häntä. Istuhan alas ja pidä silmäsi auki, niin me näytämme sinulle kaiken, mitä sinun tulee tietää. Ensimmäisenä opit, kuinka Ron tapasi parhaat ystävänsä, Harry Potterin ja Hermione Grangerin."
"Harry Potterinko?" Frank ähkäisi istuuduttuaan alas. "Eikös hän ollut se nuori poika, jota Voldemort jahtasi?"
"Aivan. Ron ja Harry ovat parhaita ystäviä", ääni kertoi. "Oletko nyt valmis aloittamaan?"
"Olen."
"Hienoa. Näetkö rautatieaseman?"
Frank hämmästyi hieman kysymystä ja pinnisteli erottaakseen jotain valkeuden keskeltä, mutta turhaan - kaikki pysyi aivan yhtä utuisena kuin ennenkin. Hän sulki silmänsä ja avasi ne uudelleen. Ei mitään. "En", hän sanoi lannistuneesti. "En näe yhtään mitään."
"Ai niin, totta kai", ääni totesi. "Unohdin, ettei sinulla ole vielä siipiä. No, minä autan sinua. Näetkö nyt?"
Yhtäkkiä Frankin silmien eteen alkoi muodostua liikkuva kuva, joka selkiytyi hetki hetkeltä enemmän, kunnes kaikki piirtyi häneen eteensä niin tarkasti, että oli kuin hän olisi katsellut vanhaa väritelevisiotaan, joka hänellä oli ollut eläessään. "Näen", hän vastasi ihmeissään.
Hänen edessään juoksenteli sinne tänne eri ikäisiä, näköisiä ja kokoisia lapsia, jotka huusivat toisilleen, raahasivat matka-arkkujaan, halasivat perheitään ja kiirehtivät päin junaa, joka näytti olevan lähtemäisillään hetkenä minä hyvänsä. Sitten hänen katseensa kohdistui punatukkaiseen poikaan, jonka nenänpäätä hinkkasi nenäliinallaan nainen, jolla oli aivan yhtä räikeänpunainen tukka kuin pojallakin. Poika yritti työntää naista pois, mutta ennen kuin hän kerkesi irtautua otteesta, Frankin silmien edessä juokseva kuva pysähtyi äkisti.
"Hei!" hän huudahti. "Mitä nyt?"
"Minä pysäytin tähän, koska haluan että katsot tarkasti tuon pojan kasvoja."
"Miksi? Kuka hän on?"
"Ron Weasley."
"Mutta hänhän on poika! Minä käsitin, että kyseessä olisi aikuinen mies."
"Hän on yksitoistavuotias, ja vuosi on 1991", ääni Frankin yläpuolelta kertoi. "On tärkeää, että tiedät mahdollisimman paljon Ronin elämästä ja tapahtumista, jotka johtivat hänet siihen tilanteeseen, missä hän on tänään. Siksi meidän on aloitettava alusta."
"Ymmärrän", Frank sanoi nyökäten. "Jatketaan."
Kuva lähti jälleen liikkeelle ja Ron vapautui äitinsä otteesta. Frank huomasi heidän ympärillään seisoskelevan muitakin punapäitä, joiden hän tiesi ihmeekseen ilman muuta kuuluvan myöskin Weasleyn perheeseen. Lapsista vanhimman näköinen, silmälasipäinen poika, irtautui joukosta ensimmäisenä ja nainen keskitti huomionsa kahteen samannäköiseen poikaan, jotka ilmiselvästi olivat identtisiä kaksosia.
"Hei äiti, arvaa mitä?" toinen pojista sanoi parhaillaan innokkaasti. "Arvaa kuka me tavattiin äsken junassa?"
"Muistathan sen mustatukkaisen pojan, joka tuli meidän lähelle asemalla?" hänen kaksoisveljensä kysyi puolestaan. "Tiedätkö, kuka hän on?"
Rouva Weasley kohotti kulmiaan. "No kuka?"
"Harry Potter!"
Ronin silmät laajenivat ja hänen vieressään seisova pieni punatukkainen tyttö kiljahti. "Oi äiti, saanko minä mennä junaan katsomaan häntä?" hän aneli. "Äiti, ole kiltti…"
"Sinä näit hänet jo, Ginny, eikä poikaparka ole mikään otus, jota töllistellään eläintarhassa", rouva Weasley torui tytärtään.
Frank seurasi keskustelua aivan kuin olisi itse seisonut vieressä ja totesi tämän Harry Potterin muiden reaktioista päätellen jonkin sortin julkkikseksi. Asianlaita tuli entistä selvemmäksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Ron nousi junaan ja etsi hermostuneena vaunun, josta löytyi tämä kyseinen Harry Potter. Kiinnostuneena Frank uppoutui poikien keskusteluun, seurasi heidän vähittäistä tutustumistaan ja tuli samalla itse oppineeksi runsaasti sekä Ronin perheestä ja taikamaailmasta että Harry Potterin ja Voldemortin historiasta. Jossain matkan varrella vaunuun ilmestyi myös muita ihmisiä, mutta kukaan heistä ei jäänyt pitkäksi aikaa. Ensin paikalle tupsahti aran oloinen ja pyöreäposkinen poika etsimään kadonnutta rupikonnaansa, sitten samainen poika uudestaan seurassaan Hermione Grangeriksi esittäytynyt ruskeatukkainen tyttö, joka jäi hetkeksi paikalle katsomaan Ronin yritystä taikoa rottansa keltaiseksi. Frank ei saanut sellaista käsitystä, että Ron olisi erityisesti pitänyt tuosta hiukan komentelevan oloisesta tytöstä ja ihmetteli hetken, miten ja missä vaiheessa noista kahdesta oli kehkeytynyt parhaita ystäviä.
Viimeisenä paikalle saapui kalpea ja ylpeän näköinen vaalea poika, joka esittäytyi Draco Malfoyksi. Dracolla oli mukanaan kaksi isokokoista poikaa ja hän näytti ilmiselvästi päättäneen, että kuuluisan Harry Potterin pitäisi olla hänen ystävänsä. Frank katseli hyvillään, kuinka Harry torjui pojan tarjouksen ystävyydestä tämän solvattua ensin Weasleyn perhettä. Ronin ilahtunut ja hieman epäuskoinen ilme ei myöskään jäänyt Frankiltä huomaamatta - hän tuumi todistaneensa juuri tapausta, joka oli sinetöinyt Harryn ja Ronin ystävyyden.
Kuva lakkasi juoksemasta hetkeksi ja Frank räpytteli silmiään.
"Oletko valmis siirtymään toiseen kohtaukseen?" ääni kysyi, ja Frank nyökkäsi.
"Mitä pidät tähän asti näkemästäsi?"
"Minä pidän hänestä", Frank totesi oitis. "Minä pidän tuosta Harry Potterista ja siitä, miten hän ei tarttunut sen Malfoyn pennun käteen. Ja pidän myös Ronista."
"Hyvä. Jatkammeko eteenpäin?"
"Kyllä."
"Hyvä on. Ensimmäisen kouluvuotensa aikana Harry ja Ron tutustuivat toisiinsa entistä paremmin ja he pääsivät samaan koulutupaan, Rohkelikkoon. He viettivät käytännöllisesti katsottuna kaiken aikansa yhdessä, ja kurpitsajuhlan aikaan he ystävystyivät myös Hermione Grangerin kanssa, jonka he pelastivat peikolta. Ystävämme Draco Malfoy seuralaisineen päätyi puolestaan Luihuisen tupaan ja omisti suurehkon osan ajastaan sille, että yritti kaikin tavoin hankaloittaa Harryn, Ronin ja Hermionen tekemisiä.
"Ensimmäisenä kouluvuonnaan ystävillemme selvisi myös, että kuolleeksi luultu Voldemort saattoi sittenkin olla vielä hengissä ja että hän todennäköisesti yritti varastaa koulussa säilytettävän viisasten kiven valmistaakseen sen avulla juomaa, joka palauttaisi hänen voimansa ja tekisi hänestä kuolemattoman. Loppuvuodesta kolmikko sai selville kiven säilytyspaikan ja he ottivat tehtäväkseen mennä paikalle estääkseen Kalkarosta, koulunsa opettajaa, saamasta kiveä haltuunsa. He nimittäin luulivat tuolloin, että he olivat jahtaamassa Kalkarosta, vaikka henkilö osoittautuikin lopulta toiseksi. Kätköpaikka oli suojattu monin eri loitsuin ja taioin, jotka täytyi selvittää päästäkseen eteenpäin. Nyt näet miten."
Vähitellen Frankin silmien eteen alkoi jälleen muodostua kuvaa. Ensin oli täysin pimeää ja sitten, täysin äkkiarvaamatta, valo syttyi päälle ja hän näki hieman vanhemman näköisten lasten seisoskelevan erikoisimmassa huoneessa, mitä hän oli ikinä nähnyt. Lattiaan oli maalattu valtavan kokoinen shakkilauta, ja Ronin, Harryn ja Hermionen edessä seisoi heitä pidempiä mustia shakkinappuloita. Kaukana vastapäisellä seinällä olivat puolestaan valkoiset nappulat. Lapset katselivat niiden takana olevaa ovea ja keskustelivat siitä, miten pääsisivät sinne.
"Meidän täytyy päästä pelaamalla huoneen toiselle puolelle", Ron arveli.
"Miten?" Hermione kysyi silmäillen hermostuneen näköisenä edessään olevia shakkinappuloita.
Ron katsoi ystäviinsä. "Minusta tuntuu", hän sanoi, "että meidän täytyy ruveta shakkinappuloiksi."
Ja juuri sen kolmikko tekikin. Ilmeisesti Ron oli heistä se, joka osasi pelata peliä parhaiten, sillä hän ohjasi ystäviensä ja muiden shakkinappuloiden liikkeitä. Frank seurasi lumoutuneena massiivisinta koskaan näkemäänsä shakkiottelua ja oli hiljaa mielessään vaikuttunut Ronin taidoista. Hän oli yhtä järkyttynyt kuin lapsetkin, kun hänelle selvisi, että tässä pelissä nappulat syötiin lyömällä maahan ja raahaamalla sivuun.
Kolmikko oli melkein huoneen toisella puolella ja suurin osa pelinappuloista menetetty. Ron alkoi pitää yhä pidempiä miettimistaukoja siirtojen välillä. "Mietitäänpä - mietitäänpä…" hän mumisi itsekseen vakavan näköisenä. "Aivan… Se on ainoa keino… minut täytyy syödä."
Frankin silmät levisivät ja Harry ja Hermione huusivat molemmat "EI!"
Ron ei näyttänyt kuitenkaan empivän vaan näytti päättäväiseltä. "Sellaista shakki on!" hän kivahti. "Siinä täytyy osata uhrata! Minä siirryn yhden ruudun eteenpäin ja tuo syö minut - silloin sinä pääset matittamaan kuninkaan, Harry!"
Harry ei näyttänyt pitävän lainkaan tästä suunnitelmasta. "Mutta -" hän aloitti.
"Tahdotko sinä pysäyttää Kalkaroksen vai et?"
Heikkoja vastalauseita esitettiin vielä muutamia, mutta lopulta toiset joutuivat myöntymään Ronin suunnitelmaan tultuaan siihen lopputulokseen, että muita vaihtoehtoja ei todellakaan ollut. Kalpeana Ron astui yhden askeleen eteenpäin, ja valkoinen kuningatar loikkasi hänen luokseen. Kivinen käsi löi Ronia lujaa päähän ja Frank irvisti Ronin tömähtäessä tajuttomasti lattialle - miten väkivaltainen peli!
Järkyttyneen näköinen Harry siirtyi vapisten kolme ruutua vasemmalle varmistaen heille samalla pelin voiton. Shakkinappulat siirtyivät syrjään ja katseltuaan hetken hädissään liikkumatonta Ronia Hermione ja Harry syöksyivät niiden välistä ovelle.
Kuva alkoi jälleen hävitä.
"Mitä tapahtui?" Frank kysyi välittömästi. "Miten Ronille kävi? Entä Harry ja Hermione, mihin he joutuivat?"
"Kaikille kävi hyvin", ääni vakuutti. "Ron palasi tajuihinsa ja Harry ja Hermione selvittivät seuraavan huoneen, niin että Harry pystyi lopulta estämään viisasten kiven joutumisen vääriin käsiin."
"Mutta olipa siinä peli!" Frank päivitteli. "Osasi poika pelata shakkia!"
"Todellakin", hymähti ääni. "Mutta nyt meillä on jo kiire eteenpäin, oletko valmis?"
"Olen."
Seuraavan tunnin ajan Frank katseli kiinnostuneena useita eri pituisia pätkiä Ron Weasleyn elämästä, joka oli lähes joka suhteessa täysin erilainen kuin hänen oma elämänsä oli ollut. Hän katsoi, kuinka toisena Tylypahkan-vuonnaan Harry ja Ron lähtivät pelastamaan Salaisuuksien kammiosta Ronin Ginny-siskoa, ja hän koki Ronin järkytyksen, kun hänelle paljastui, että hänen lemmikkirottansa olikin itse asiassa ainoastaan rotaksi naamioitunut petturi, murhaaja ja Voldemortin apuri. Hän oli Ronin kautta mukana myös Kolmivelhoturnajaisissa ja näki, miten Ron loukkaantui kuvitellessaan, että Harry ei ollut vaivautunut kertomaan parhaalle ystävälleen, miten oli onnistunut laittamaan nimensä liekehtivään pikariin, vaikka oli alaikäinen.
"Nyt olemme ehtineet viimeisen Tylypahka-vuoden loppuun", ääni ilmoitti, kun Frank oli juuri nähnyt Ronin ja Hermionen haparoivan ensimmäisen suudelman. "Sota oli täydessä vauhdissa ja ennustus painoi Harryn niskassa. Ron ja Hermione päättivät pistää orastavan suhteensa tauolle ja keskittyä ainoastaan ystävänsä auttamiseen, sillä he näkivät Harryn ahdistuksen eivätkä tahtoneet minkäänlaisia häiriötekijöitä. Kuolonsyöjät hyökkäsivät tuon tuosta julkisille paikoille, ja muun muassa Dean Thomas sai surmansa Viistokujalle tehdyssä iskussa."
Frank kuunteli selostusta silmät selällään. Hänellä ei ollut tätä aikaisemmin aavistustakaan siitä, että hänen kotimaassaan oli käyty tuollaisia taisteluja niinkin äskettäin.
"Seuraavaksi näkemäsi tapahtumat sijoittuvat aikaan pari kuukautta ennen sodan loppua", ääni kertoi. "Jatkammeko?"
Frank nyökkäsi, ja välittömästi hänen silmiensä eteen alkoi muodostua jälleen uudenlainen kuva. Hän katseli leveähköä tietä, jota reunustivat pienet, teräväkattoiset talot. Ihmisiä ryntäili puolelta toiselle ja kaikkialta kuului huutoja. Oli pimeää, taivas oli pilvessä, ja ainut valonlähde tuntui tulevan talojen yläpuolella hohtavasta aavemaisesta pääkallosta, jonka suusta luikerteli ulos käärme. Frank värähti ja alkoi etsiä katseellaan Ronia.
Hänen ei tarvinnut etsiä kauaa. Punainen tukka osui helposti silmään valottomassakin ympäristössä, mutta sen lisäksi Frank tuntui aina löytävän kohteensa helposti suurenkin väkijoukon keskeltä. Ron seisoi läheisen talon edessä ja keskusteli kiihkeään sävyyn Hermionen kanssa, kumpikin taikasauvaansa puristaen. Vaihdettuaan pikaisesti vielä muutaman sanan kaksikko lähti juoksemaan eri suuntiin päättäväisen näköisinä.
Frank huomasi heti, mihin Ron oli kiirehtimässä - yhden korttelinmitan päässä Harry taisteli yksinään huppupäistä kuolonsyöjää vastaan eikä näyttänyt huomaavan toista hyökkääjää, joka lähestyi häntä takaapäin. Kun tämä toinen hahmo kohotti taikasauvaansa, Ron rynnisti suoraan häntä päin unohtaen ilmeisesti tyystin oman sauvansa ja iskeytyi lujaa vasten vastustajansa kylkeä. Yllätetty kuolonsyöjä karjaisi raivostuneena ja molemmat syöksyivät päistikkaa alas maahan. Ron tömähti katuun oikean olkapäänsä varassa ja ähkäisi tuskasta jonkin rusahtaessa hänen allaan. Hänen taklaamansa kuolonsyöjä ponnahti nopeasti takaisin jaloilleen ja Ron yritti samaa, mutta teki sen virheen että nojautui oikeaan käteensä yrittäessään nousta ylös. Hänen kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän lysähti kiroten ja huohottaen takaisin maahan. Musta kengänkärki potkaisi hänen vieressään lojuvan taikasauvansa käden ulottumattomiin.
"Mitä tämä esitys oli olevinaan?" äyskäisi matala ääni hänen yläpuoleltaan, ja Ron näki oman taikasauvansa osoittavan itseään päin naamaa. "Ette te ikuisesti pysty suojelemaan Potteria. Jos et ole sattunut huomaamaan, teidän joukkonne ovat harventuneet meidän toimestamme hyvinkin paljon viime aikoina."
"Dolohov, seis", huusi joku jostain lähettyviltä. "Weasley kuuluu minulle."
Suuttumus sai Ronin kasvot punehtumaan hänen tunnistaessaan venyttelevän äänen. Paikalle hölkännyt kuolonsyöjä työnsi huppunsa syrjään ja Draco Malfoyn ilkkuvat kasvot ilmestyivät hänen yläpuolelleen melkein aavemaisen kalpeina.
"Malfoy", Ron sihahti. "Mene kotiisi leikkimään, tämä ei ole sopiva paikka sinulle."
"Eikö?" Malfoy kysyi ja nauroi. "Minusta tämä vaikuttaa oikein sopivalta - Weasley ryömimässä jalkojeni juuressa ja niin edelleen. Eihän tämän tästä luulisi enää paljon voivan parantua, mutta kokeillaan kuitenkin." Hän kohotti taikasauvansa. "Kidutu!"
Frank ei useista sotavuosistaan huolimatta ollut koskaan eläessään joutunut kuuntelemaan niin tuskan täyteistä huutoa, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että Ron oli menettänyt järkensä. Kipeällä olkapäällä ei näyttänyt olevan enää minkäänlaista merkitystä ja nuori mies kieriskeli ja kouristeli maassa, kunnes Malfoy lopulta nosti taikasauvansa ja lopetti taian.
Yskien ja puuskuttaen Ron nosti katseensa huvittuneisiin kasvoihin ja hänen silmänsä kaventuivat.
"Etkö -" hän yskähti. "Etkö sinä tuon parempaan pysty?"
Oli tietenkin typerää yllyttää sillä lailla taikasauva kädessä seisovaa Draco Malfoyta, mutta Ron ei näyttänyt mahtavan mitään itselleen. Katumus välähti hänen silmissään vasta siinä vaiheessa, kun Malfoyn omissa silmissä välähti raivo ennen kuin vaalea mies sai ilmeensä jälleen hallintaan.
"Minä näytän sinulle, mihin minä oikein pystyn", Malfoy kivahti. "Avada -"
"Karkotaseet!"
Taikasauva lennähti Malfoyn kädestä ja Frank ja Ron käänsivät päitään ja näkivät Harryn harppovan heidän suuntaansa määrätietoisen näköisenä, taikasauva yhä koholla. "Tainnutu!" hän karjaisi, ja Malfoy rojahti tajuttomana maahan kaatuen melkein Ronin päälle.
Harry kiihdytti askeliaan ja polvistui Ronin viereen. "Oletko kunnossa?" hän kysyi hengästyneellä äänellä ja jatkoi odottamatta vastausta: "Tule, sinun täytyy nousta ylös. Tänne tulee koko ajan lisää kuolonsyöjiä." Hän sitoi Malfoyn vangitsous-loitsulla ja tarttui ystäväänsä kyynärpäästä auttaakseen tämän ripeästi jaloilleen, mutta Ronin tuskainen irvistys sai hänet irrottamaan nopeasti otteensa.
"Ron?" hän kysyi ja vilkaisi kiireesti ympärilleen. "Mikä sinulla on?"
Ron puri hampaansa yhteen ja kohottautui istualleen vasemman kätensä varassa, mistä Harry auttoi hänet jaloilleen. "Olkapääni taisi mennä sijoiltaan", hän puuskutti. "Kaaduin sen päälle, kun taklasin yhden tyypin, joka meinasi yllättää sinut takaapäin. Miten selvisit siitä kuolonsyöjästä?"
"Ginny jäi taistelemaan hänen kanssaan."
Ronin pää käännähti siihen suuntaan, josta Harry oli tullut, ja hän näki siskonsa leijuttavan parhaillaan veltonnäköistä huppupäätä heidän suuntaansa Fredin ja Georgen turvatessa selustaa. Hän huokaisi helpotuksesta ja lähti Harry kannoillaan kolmikon perään kohti Kolmen luudanvarren edustalla sijaitsevia tukijoukkoja. Ginnysta mallia ottaen Harry leijutti yhä tajutonta Malfoyta vierellään, kunnes määränpäähän päästyään päästi tämän rämähtämään maahan toisen vangin viereen.
"Ginny", hän sanoi kutsuen tyttöä luokseen. "Huolehtisitko, että Ron viedään Pyhään Mungoon? Hän on loukannut olkapäänsä."
Ron tarttui automaattisesti olkapäähänsä ja pudisti päätään samaan aikaan kun Ginny nyökkäsi. "Ei. Se on vain olkapää. Minä voin jäädä."
"Etkä voi, Ron, et varmasti pysty edes pitelemään sauvaa kädessäsi", Harry huomautti.
"Minä hukkasin sauvani", Ron sanoi muistaessaan ilmeisesti samalla itsekin, mitä oli tapahtunut.
Harry tuijotti häntä. "Mitä?"
"Minun taikasauvani. Hukkasin sen", Ron mutisi surkean näköisenä. "Se jäi jonnekin tuonne, varmaankin sille kaatamalleni kuolonsyöjälle."
"Minä tuon sen sinulle takaisin, jos löydän sen", Harry sanoi. "Minun täytyy mennä nyt takaisin. Ginny, varmistatko että Ron saa jonkun katsomaan olkapäätään?"
Ginny nyökkäsi uudestaan ja Harry juoksi pois. Ron jäi katsomaan hänen peräänsä huolestuneena, kunnes Ginny katkaisi hänen ajatuksensa.
"Älä edes kuvittele lähteväsi hänen peräänsä", tyttö sanoi tiukasti. "Minulla on taikasauva enkä pelkää käyttää sitä perheenjäseniin."
Ron kurtisti kulmiaan. "Mutta minun pitäisi mennä. Harry ja Hermione -"
"Mitä sinä voisit tehdä ilman taikasauvaasi?"
Ron ei vastannut vaan käänsi selkänsä pikkusiskolleen. Ginny huokaisi työlästyneesti ja kiersi käsivartensa Ronin vyötärön ympärille.
"Tule nyt, viedään sinut sairaalaan. Harry ja Hermione pärjäävät kyllä ilman sinuakin."
Frank havahtui hereille ajatuksistaan vasta, kun Ron, Ginny ja Tylyaho alkoivat haihtua olemattomiin ja tuttu ääni jatkoi tuttua selostustaan. "Kaksi kuukautta tämän päivän jälkeen Harry voitti Voldemortin ja sota oli ohi", se kertoi hänelle. "Ronin näkökulmasta katsottuna suurilta henkilövahingoilta säästyttiin, mutta sota jätti silti jälkensä."
Frank luuli ymmärtävänsä. "Tarkoitatko Ronin olkapäätä?"
"Tarkoitan. Olkapää repesi niin pahoin, että vaikka se saatiinkin suurimmaksi osaksi kuntoon Pyhän Mungon sairaalassa, Ronin oikea käsi jäi pysyvästi osittain vammautuneeksi. Hänen täytyi opetella käyttämään taikasauvaansa ja kirjoittamaan vasemmalla kädellään, mutta raskainta oli se, että häneltä kiellettiin ehdottomasti kaikenlainen luudalla lentäminen."
"Ei huispausta?"
"Ei. Ron oli elätellyt mielessään toivetta, että sodan loppumisen jälkeen hän olisi voinut hakea pitäjäksi Kadlein Kanuunoihin, mutta nyt se oli tietysti pois laskuista."
"Mitä hän sitten teki?" Frank kysyi tuntien myötätuntoa tehtäväkseen langennutta poikaa kohtaan. "Mitä hän teki, kun ei päässyt pelaamaan huispausta?"
"Hyvin pitkään aikaan ei yhtään mitään", ääni vastasi. "Hän asui kotonaan silloinkin, kun kaikki hänen sisaruksensa olivat muuttaneet jo pois. Harry pyysi häntä muuttamaan kanssaan Tylyahosta ostamaansa taloon, mutta Ronilla ei ollut yhtään rahaa eikä hän halunnut elää kokonaan Harryn kustannuksella. Suhde Hermionen kanssa ei koskaan lähtenyt kunnolla käyntiin edes sodan jälkeen, ja lopulta Hermione kyllästyi odottamaan ja kyselemään ja alkoi seurustella työnsä kautta tapaamansa miehen kanssa."
"Miten Ron suhtautui siihen?"
"Hyvin välinpitämättömästi. Hän oli pitkän aikaa muutenkin yrittänyt pysytellä kaukana tuttavistaan. Noin vuoteen hän ei poistunut kotoaan kuin muutaman kerran, ja kun häntä katsomassa käyneet ystävät saivat joka kerta kalsean vastaanoton, lopulta hekin lakkasivat käymästä."
Frank kurtisti kulmiaan. "Mutta miksi hän käyttäytyi sillä lailla?"
"Häntä hävetti oma aikaansaamattomuutensa eikä hän tahtonut nähdä ketään, jolla meni paremmin. Sanalla sanoen hän oli masentunut ja kantoi kaunaa lähes kaikille, mutta erityisesti Harrylle, joka pelasi etsijänä Rapakon Palloseurassa."
Frank alkoi vähitellen ymmärtää että hänelle annettu tehtävä ei ollut aivan läpihuutojuttu. "Mutta lopulta hän sai kuitenkin itsensä liikkeelle, niinkö?" hän kysyi raapien korvallistaan.
"Hänen isänsä raahasi hänet mukanaan Taikaministeriöön itselleen avustajaksi, mutta se oli alun alkujaankin tuhoon tuomittu yritys. Ronilla ei ollut pienintäkään halua työskennellä ministeriölle ja kohteli kaikkia sen työntekijöitä ja saamiaan tehtäviä sen mukaisesti. Kuukautta myöhemmin Arthuria pyydettiin jättämään poikansa seuraavana päivänä kotiin."
Frank ravisti päätään. "Ja mitä sen jälkeen?"
"Sen jälkeen - no, katso itse."
Frankin silmien eteen levisi isohkon kokoinen pelikenttä täpösen täynnä huutavia ja kiljuvia katsojia. Hän oli nähnyt samankaltaisen kentän muutamissa aikaisemmissakin pätkissä ja tunnisti sen heti kentän päädyissä seisovien renkaiden perusteella huispauskentäksi. Yläilmoissa suhahteli pelaajia sinne tänne, ja alhaalla kentän reunalla seisoi Ron Weasley katsellen korkeuksiin kasvoillaan ilme, jota oli mahdoton tulkita.
"… ja kyllä, sieppi on kuin onkin Potterin nyrkissä!" kaikui selostajan huuto ympäri katsomoa saaden monet peliä seuranneista ihmisistä hypähtämään jaloilleen ja hurraamaan. "Rapakon Palloseura voittaa Muuttosuun Muuttohaukat 210-130!"
Pieni hymy nyki Ronin suupieliä ja hän yhtyi muiden taputukseen. Hän katseli, kuinka pelaajat laskeutuivat alas ja takoivat virnistävää Harrya selkään, ja hänen hymynsä leveni. Kun Harry poimi luutansa maasta ja lähti kävelemään kohti kentän laidalla sijaitsevaa pukuhuonetta, Ron käännähti kannoillaan ja lähti harppomaan kiireesti hänen peräänsä.
"Hei, Harry, odota!" hän kiljahti kun toinen oli kadota ovesta sisälle. Harry kääntyi ympäri ja hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään Ronin hölkkäävän häntä kohti naama virneessä.
"Ron?" Harry sanoi epäuskoisesti ja astui askelen lähemmäs.
"Hyvä peli!" Ron kehui ehdittyään Harryn vierelle. "Tiesin että nappaisit siepin kauan ennen Welchiä. Uudetkaan luudat eivät vedä vertoja vanhalle kunnon Tulisalamalle."
Harry tuijotti Ronia. "Mitä - öö - mitä sinä täällä teet?"
Ron kohautti vasenta olkaansa. "Tulin katsomaan, osaatko vielä pelata." Harry toinen kulmakarva nousi kysyvästi ja Ron nosti kätensä ilmaan. "Hyvä on, hyvä on, tiesinhän minä, että osaat. Itse asiassa tulin kysymään, etsitkö vielä kämppistä."
Harry näytti entistä ällistyneemmältä ja Ron purskahti nauruun katsoessaan vanhan ystävänsä hämminkiä. Harry ravisti päätään ja katsoi häntä ihmeissään. "Kuka sinä olet ja mitä olet tehnyt Ronille?" hän kysyi hymyillen varovaisesti.
Ronin hymy värisi mutta ei kadonnut. "Olen käyttäytynyt ääliömäisesti hyvin pitkään, tiedän sen, Harry, ja olen pahoillani", hän sanoi laskien katseensa maahan. "Ajattelin vain, että jos tarjouksesi asunnosta on vielä -"
"On se", Harry kiirehti sanomaan. "Voit ihan hyvin saada vierashuoneen, jos haluat. Ei minulla kuitenkaan ole koskaan vieraita yötä."
"Se kuulostaa hyvältä", Ron nyökkäsi ja lisäsi kiireesti: "Siis jos se vain sopii sinulle. En voi maksaa heti, mutta -"
"Ron", Harry keskeytti. "Minähän sanoin sinulle jo aikaisemmin, ettei sinun tarvitse maksaa mitään. Minä omistan sen talon."
Ron näytti tyytymättömältä. "Mutta täytyyhän minun osallistua jotenkin kustannuksiin."
"Voit hoitaa joka toisen kauppareissun, jos haluat", Harry sanoi kohauttaen olkiaan ja katsoi sitten Roniin terävästi. "Oletko sinä saanut jostain rahaa?"
"En", Ron sanoi hymyillen ja tunki kätensä farkkujensa takataskuihin. "Minä olen saanut töitä."
"Niinkö?" Harryn kulmat kohosivat ylös. "Toivottavasti et ainakaan Taikaministeriöstä."
"En. Puhtolakaisu palkkasi minut heille tekemään luutia. Tai ennemminkin suunnittelemaan, koska enhän minä pysty tekemään niitä itse olkapääni takia", Ron selitti keinuen tyytyväisenä edestakaisin päkiöidensä varassa. "Olen koko elämäni lukenut erilaisista luudista ja niiden ominaisuuksista, ja lähetin heille pöllöllä muutamia omia ehdotuksiani. Viikkoa myöhemmin he pyysivät minut haastatteluun. Itse asiassa olen tulossa sieltä juuri nyt."
"Ja sinäkö tiedät jo nyt, että sait paikan?"
"Tiedän. Teimme sopimuksen saman tien", Ron vastasi. "Eihän se ole sama kuin luudalla lentäminen, mutta on se ainakin paljon parempaa kuin ministeriön sätkynukkena pelleily, eikä palkkakaan ole ihan huono."
"Tämähän on loistavaa", Harry sanoi hymyillen. "Meidän pitää juhlistaa tätä jotenkin. Odotatko täällä niin kauan että käyn suihkussa ja vaihdan vaatteet? Tässä lähellä on ravintola, josta saa hyviä pihvejä. Suunnitellaan samalla sitten muuttoasi."
Ronin kasvot loistivat mielihyvästä hänen nyökätessään vastaukseksi. "Okei. Se sopii hyvin."
Ronin istuessa alas kentän laidalla nököttävälle penkille kuva alkoi jälleen haihtua, kunnes Frank näki edessään pelkkää valkoista.
"Sehän näytti jo vähän paremmalta", hän totesi toiveikkaasti.
"Niin", ääni myönsi. "Saatuaan töitä Puhtolakaisulta Ron tuli ulos kuorestaan ja muutti vihdoinkin pois vanhempiensa luota. Hän työskenteli ahkerasti ja hänestä ja Harrysta tuli vieläkin läheisempiä kuin mitä he olivat olleet aikaisemmin - usein juuri Harry oli se, joka testasi Ronin suunnittelemia luutia. Päällisin puolin kaikki näytti olevan hyvin, mutta Ron ei yrityksistään huolimatta ollut päässyt eroon kaikesta vanhasta kaunastaan, hän oli ainoastaan haudannut sen hyvin syvälle. Se tuli esille vain harvoin, mutta useimmiten silloin, kun hän oli katsomassa Harryn pelejä."
"Mitä sitten tapahtui?"
"Meillä on vielä kaksi pätkää katsottavanamme. Oletko valmis?"
"Kuin partiopoika."
"Seuraava välikohtaus tapahtui vähän yli vuosi sitten Hermionen esikoisen ristiäisissä."
Frankin silmien eteen selkeni hetken kuluttua näkymä pienestä ja siististä keittiöstä, jonka apupöytää vasten nojasi Ron kädessään lasi täynnä jotakin punaista juotavaa. Hän virnisti vieressään seisoskelevalle Harrylle ja kohotti lasiaan. "Kippis pikku-Petelle!"
Harry kilautti omaa lasiaan vasten Ronin lasia ja otti sitten kulauksen. "Omituista ajatella, että Hermione on äiti."
"Älä muuta sano", Ron hymähti. "Minun on vieläkin vaikea tottua siihen, että hän on ylipäätään naimisissa."
Harry nyökkäsi ja pyöritteli juomaa lasissaan. Hetken oli niin hiljaista, että viereisen huoneen iloinen puheensorina kantautui keittiöön saakka, mutta sitten Harry näytti rohkaisevan mielensä ja nosti katseensa omasta lasistaan ylös Ronin kasvoihin. "Onko se kovin outoa sinulle?" hän kysyi. "Siis se, että Hermione on naimisissa jonkun muun kanssa?"
"Ei", Ron sanoi kiireesti ja lisäsi sitten normaalimmalla äänellä: "Tai siis kyllähän se oli aluksi. Tuntui siltä että olin mennyt pilaamaan oman elämäni kokonaan, mutta nyt…" hän kohautti olkaansa ja joi lasistaan. "En tiedä. Ei se tunnu enää samalta. Hermione on onnellinen Samin kanssa, ja hullukin näkee, että he kuuluvat yhteen."
Uusi hiljaisuus laskeutui keittiöön. Harry laski lasinsa apupöydälle ja päätti vaihtaa puheenaihetta. "Tajuat kai, minkälaisia paineita tämä asettaa meille?" hän sanoi ja hymyili. "Hermionella on jo perhe ja Nevillekin on naimisissa, mutta me emme edes seurustele."
Ron irvisti ja asetti hänkin lasinsa pöydälle. "Älä nyt sinäkin aloita, ihan niin kuin äidissä ei olisi jo aivan tarpeeksi kestämistä. Hän kyselee minulta koko ajan olenko jo löytänyt itselleni tyttöystävää - joka ikinen kerta kun käyn kotona!" Hän värähti. "Ja aina kun mainitsen jonkun tuttavani vaikka töistä, hän aloittaa tenttauksensa. 'Minkä ikäinen hän on? Minkä näköinen hän on? Seurusteleeko hän?' Se nainen tekee minut hulluksi."
Harry nauroi. "No, nyt ainakin tiedän, miksi käyt niin harvoin Kotikolossa."
"Hemmetin ärsyttävää", Ron sanoi tuhahtaen. "Kuka sanoi, että minä edes haluan tyttöystävän?"
"Ai?" Harry kohotti toista kulmakarvaansa ja hetken kumpikin vain tuijotti toista, kunnes puna alkoi levitä Ronin korvista hänen poskilleen ja hän laski silmiään räpytellen katseensa.
"Öh, niin", hän sanoi nopeasti. "Tarkoitan vain, että eivät kaikki tarvitse toista ihmistä ollakseen onnellisia. Ja sitä paitsi minä olen vasta kaksikymmentäkaksi, ei tässä aika ole loppumassa kesken."
"Aivan, aivan", Harry nyökkäsi posket myös punoittaen. "Tässä iässä meidän kuuluu vielä pitää hauskaa eikä asettua aloillemme."
"Niin", Ron sanoi ja hengähti raskaan kuuloisesti.
"Niin", Harry toisti ja astui lähemmäs ystäväänsä. Vihreät silmät kohtasivat siniset ja hetkeksi aika tuntui pysähtyvän. Harryn silmät hakeutuivat alemmas ja Ron katsoi häntä nojautuen kuin huomaamattaan lähemmäksi.
"Ja mitä se sitä paitsi äidille kuuluu, seurustelenko minä vain en ja kenen kanssa", Ron puuskahti äkkiä hermostuneena.
Harry räpytteli silmiään. "Öh", hän sanoi. "Niin."
"Ei se kuulu hänelle", Ron toisti.
"Ei, ei niin", Harry nyökkäili sen näköisenä kuin ei edes tietäisi, mikä oli puheenaiheena. "Ei kuulu hänelle pätkääkään."
"Aiotteko te suudella tämän päivän puolella vai ette?" kuului turhautunut ääni ovensuusta, ja kummankin miehen pää käännähti sen suuntaan sellaisella vauhdilla, että heidän otsansa olivat lähellä kolahtaa yhteen. Hermione nojasi ovenpieleen käsivarret puuskassa.
"Anteeksi?" Ron kysyi pöllämystyneenä. "Mitä sinä oikein sanoit?"
"Kysyin, että aiotteko te suudella tämän päivän puolella vai ette", Hermione totesi. "On sitä tässä jo odotettukin."
"Ai että suudella pitäisi? Harryako?" Ron selvensi takellellen ja osoitti edessään seisovaa miestä etusormellaan.
"Niin."
Ron rypisti otsaansa ja katsoi Hermionea niin kuin ei tuntisi tätä ollenkaan. "Hermione, joitko sinä siitä pullosta, mitä George tarjosi?"
Hermione huokaisi syvään ja ravisti päätään. "Miehet", hän mutisi kääntyessään kannoillaan lähteäkseen takaisin olohuoneeseen. "Te ette tajua mistään mitään."
Ron katsoi hänen peräänsä silmät selällään. "Pähkähullu", hän naurahti vaivautuneesti. "Mistä hän oikein saa päähänsä tuollaisia ideoita?"
Hänen hämmästyksekseen Harry ei kuitenkaan nauranut, hän ei edes hymähtänyt vaan katsoi Roniin posket palaen eikä hänen ilmeessään näkynyt leikkisyyden hiventäkään. "Olisiko se sitten niin kaukaa haettua?" hän kysyi hiljaa.
Ron aukaisi suunsa vastatakseen mutta ei saanut sanaakaan suustaan. Harry katseli häntä niin omituisesti ettei hän pystynyt ajattelemaan kunnolla. "No…" hän sanoi epävarmasti voittaakseen lisää miettimisaikaa.
"Tarkoitan vain että me teemme jo suunnilleen kaiken yhdessä, Ron, me asummekin yhdessä", Harry sanoi huokaisten. "Ei sen pitäisi tulla niin suurena yllätyksenä, että ihmiset alkavat epäillä jotain."
"No, me olemme läheisiä", Ron totesi ja huomasi siinä samassa, että Harry oli todellakin yhä hyvin lähellä häntä.
"Hyvin läheisiä", Harry vahvisti ja nojautui jälleen lähemmäs katsellen Ronia kysyvästi. Ron tarttui Harrya käsivarresta ja hänen katseensa laskeutui miehen huulille, jotka olivat yhtäkkiä niin lähellä että hän tunsi toisen lämpimän hengityksen vasten kasvojaan. Hänen silmänsä olivat jo sulkeutumassa, kun hän yhtäkkiä käänsikin päänsä sivuun.
"Tämä ei taida olla kovin hyvin ajatus", hän kuiskasi raskaasti ja antoi kätensä laskeutua Harryn käsivartta pitkin aina tämän sormenpäihin asti ennen kuin antoi sen pudota jälleen vierelleen.
Harry nielaisi kuuluvasti ja astui kauemmas tarttuen jälleen lasiinsa. "Miksi ei?" hän kysyi.
"Miksi ei?" Ron toisti epäuskoisella äänellä. "Kysytkö tuota ihan tosissasi? Harry, niin kuin juuri totesimme, me olemme ystäviä. Sinä olet minun paras ystäväni. Sen kanssa ei kannata alkaa pelleillä. Me asummekin yhdessä. Entä jos jokin menee pieleen ja kaikki olisi sen jälkeen niin vaikeaa, ettemme voisi olla enää samassa huoneessakaan? En - en usko, että kestäisin sitä."
Harry otti pitkän kulauksen omasta lasistaan ja puntaroi sanojaan kauan ennen kuin vastasi. "Sinä tunnut antavan paljon enemmän painoarvoa yhdelle suudelmalle kuin useimmat ihmiset", hän totesi mietteliäästi eikä näyttänyt huomaavan Ronin syvenevää punastusta. "Mutta Ron, sinä olet aina ensimmäiseksi minun ystäväni. Ennen mitään muuta. Onko selvä?"
Ron nyökkäsi äänettömästi ja sanoi sitten uudestaan: "Minusta se ei vain ole hyvä ajatus."
"Okei", Harry huokaisi ja kääntyi lähteäkseen keittiöstä. "Ei väkisin."
Ron jäi katselemaan mietteliäästi hänen jälkeensä ja nosti lasin huulilleen.
Frank palasi jälleen tyhjän valkeuden keskelle ja päästi syvän huokauksen. "Miksi hänen pitää olla niin hirveän itsepäinen?" hän ihmetteli näkymättömille pomoilleen.
"Kenen? Roninko?" kysyi ääni lempeästi.
"Niin."
"Hän on aito Weasley", kuului hieman huvittunut vastaus.
Frank räpytteli silmiään; hän ei nähnyt tässä minkäänlaista naurunaihetta. "Mutta hän ei näe mitä on ihan hänen nenänsä alla", hän huudahti kärsimättömästi ja sai kamppailla itsensä kanssa estääkseen ääntänsä nousemasta sopimattomalle tasolle.
"Kyllä hän taitaa nähdä", ääni tuumasi. "Hän vain on todellakin hieman itsepäinen. Ja myös peloissaan."
Frank huokaisi jälleen kuuluvasti ja pudisteli päätään. "Mitä tämän jälkeen tapahtui?"
"Pitkään aikaan ei yhtään mitään. Olet nyt nähnyt kaiken tarpeellisen lukuun ottamatta erästä kaikkein tärkeimmistä kohtauksista."
Frank suoristi selkäänsä ja koetti näyttää tarkkaavaiselta. "Olen valmis", hän ilmoitti kuuluvalla äänellä ja tunsi itsensä yhtäkkiä hyvin tärkeäksi.
"Hyvä. Näytämme sinulle seuraavaksi, mitä tänä aamuna tapahtui."
-
2. Syvälle sydämeen sattuu
Ron kömpi alakerrassa olevaan keittiöön kompastellen kylpytakkinsa vyöhön. Hän oli heräillyt jatkuvasti yön aikana, ja vaikka hän laahustikin nyt eteenpäin niin hitaasti kuin pystyi, hänen ruumiinsa tuntui siltikin protestoivan jokaista liikettä vastaan. Hän haukotteli suu ammollaan ja istahti alas pöydän ääreen jääden tuijottamaan eteensä mitään näkemättä.
"Huomenta", kuului Harryn ääni jostain läheltä ja Ron murahti karheasti vastaukseksi.
"Hyvää syntymäpäivää", Harry lisäsi. Tämä sai Ronin vihdoinkin kohdistamaan hieman hämmästyneen katseensa toisella puolella pöytää istuvaan mieheen. Syntymäpäivä? Niin tosiaan…
Harry nousi ylös, tarttui kahvipannuun ja kaatoi Ronin edessä olevan kupin täyteen höyryävän kuumaa juomaa. "Miltä tuntuu olla kaksikymmentäneljä?" hän kysyi istuuduttuaan jälleen alas.
Ron tuijotti kahviaan. "Aika lailla samalta kuin miltä tuntui olla kaksikymmentäkolme. Mutta kysy uudestaan, kun olen herännyt."
Harry hymyili ja kumosi nopeasti loput omasta kahvistaan kurkusta alas. "Paistinpannulla on munakasta, jos haluat. En ehdi syödä nyt itse, Gower haluaa meidän kaikkien tutustuvan uuteen pitäjään ja hän haluaa alkaa harjoittelun heti kun aurinko on noussut." Hän pyöräytti silmiään. "Mutta nähdäänkö lounaalla Kolmessa luudanvarressa? Minä tarjoan."
Ron nyökkäsi ja keräsi voimiaan noustakseen ylös tuoliltaan. Hän laahusti töksähtelevästi hellan luo ja alkoi lastata lautastaan täyteen Harryn kiiruhtaessa ulos ja läimäistessä oven kiinni niin äänekkäästi, että pamaus jäi soimaan Ronin korviin pitkäksi aikaa.
***
Kahvitauko oli jälleen venynyt puolta pidemmäksi kuin oli ollut tarkoitus Ronin palatessa vihellellen omaan työhuoneeseensa. Jos häneltä tultaisiin kysymään, hän syyttäisi siitä Nickiä. Se mies tuntui pitävän huispauksesta melkein vielä enemmän kuin hän itse, ja he olivat hädin tuskin muistaneet edessään kylmeneviä kahvimukeja keskustellessaan edellisiltaisesta pelistä. Ron hymyili istahtaessaan alas tuolilleen, penkoi hetken työpöytänsä laatikkoa ja alkoi sitten selailla Noita Luudanvarsia. Aamupäivisin oli aina niin hiljaista eikä hänellä ollut oikeastaan mitään muuta tekemistä kuin odottaa, että hänelle tultaisiin esittelemään hänen uusinta luomustaan, Puhtolakaisu 88:aa.
Hän selaili lehteä sieltä täältä ja virnisti itsekseen laskiessaan mielessään kaikkia niitä luutia, jotka hävisivät ominaisuuksissa hänen omalle mallilleen. Koko numero tuntui olevan niitä täynnä.
Ovelta kuuluva terävä koputus hätkähdytti hänet ajatuksistaan ja hän sulloi kiireesti lehden takaisin laatikkoonsa kutsuessaan tulijan sisälle huoneeseen. Hänen suureksi hämmästyksekseen ovesta astui sisään itse Bert Hatch, yhtiön viimeisin omistaja.
"Huomentapäivää, Weasley."
"Herra Hatch", Ron kiirehti sanomaan. "Voinko auttaa jotenkin?"
Hatch harppoi Ronin pöydän luo, veti tuolin alleen ja laski pergamentin pöydälle asetuttuaan istumaan. "Meillä on ongelma", hän tokaisi otsa rypyssä, "ja toivon todellakin, että sinulta löytyy tälle hyvä selitys."
Ron katsoi pöydällä lojuvaa pergamenttia ja rypisti hänkin otsaansa ymmällään. "Tämä on minun uusi mallini. Puhtolakaisu 88." Eräs ajatus juolahti äkkiä hänen mieleensä. "Tuliko sen pehmusteloitsun kanssa jotain ongelmia? Koska ajattelin, että niin voisi käydä, mutta jos tuotte sen minulle, niin voin -"
Hatch keskeytti hänet nostamalla etusormensa pystyyn. "Siitä ei ole kyse. Tämä luuta ei ole Puhtolakaisu 88 vaan Nimbus 3000."
Ällistyneenä Ron tarttui uudestaan edessään lojuvaan pergamenttiin ja tutki sitä tarkemmin. "Mutta tässä on - herra Hatch, tässä luudassa on minun reittisuunnittelijani, ja tämä pehmusteloitsu onnettomuuksien varalta - minä keksin sen! Tämä on minun luutani!"
"Niin", Hatch sanoi väännellen käsiään sylissään. "Lukuun ottamatta sitä, että tästä luudasta löytyy kompassi ja että se on tehty tammesta ja meidän pyökistä, nämä luudat ovat melkeinpä identtisiä keskenään."
"Miten se voi olla mahdollista? Varastivatko he minun suunnitelmani?" Ron äyskähti ja tunsi, miten hänen kasvojaan alkoi äkkiä kuumottaa suuttumuksen punan levitessä niskaa ja leukapieliä pitkin ylös poskiin ja korviin.
Hatch pudisti päätään. "Sehän tässä onkin ongelmana, Weasley. Nimbus julkisti tämän mallin jo viime viikon perjantaina. He syyttävät sinua mallinsa varastamisesta."
"Anteeksi kuinka?" Ron karjaisi ja ponnahti seisomaan pöytänsä takaa. "Sehän on naurettavaa! Minä suunnittelin itse reittisuunnittelijan ja tämän pehmusteloitsun, herra Hatch, te tiedätte sen."
"Niin, mutta onko sinulla mitään todisteita siitä, että suunnittelit ne ennen viime viikon perjantaita?"
Ron tuijotti pomoaan ja aukoi suutaan. "Kyllähän te tiedätte… Minä kävin esittelemässä teille suunnitelmani ainakin kaksi kuukautta sitten!"
"Valitettavasti yksin minun sanaani ei voi luottaa, koska minä olen tämän yhtiön pomo ja yhtä hyvin olisimme voineet toimia yhdessä."
"Mutta - Harry", Ron ehdotti. "Olen varmasti puhunut hänelle tästä mallista kauan ennen viime perjantaita."
Hatch pudisti päätään. "Sekään ei kelpaa. Potter on testannut sinun luutiasi alusta asti, joten hänetkin voidaan tarpeen tullen laskea yhteistyökumppaniksi."
Ron tuijotti vihaisesti pergamenttia, joka esitti lähes täydellistä kopiota työstä, jonka parissa hän oli uurastanut itsepintaisesti monta kuukautta saadakseen siitä mahdollisimman täydellisen. "Kuka tämän väittää suunnitelleensa?" hän sylkäisi suustaan naputtaen pöytää sormellaan. "Se, joka väittää tätä omaksi mallikseen on se teidän varkaanne, herra Hatch, en minä!"
"En tiedä, kuka sen on suunnitellut", Hatch huokaisi. "Nimbus ei julkaise niitä tietoja yleisölle."
Ron haroi tukkaansa turhautuneena. "Mitä me voimme oikein tehdä?"
"Ennen kuin pystyt todistamaan suunnitelleesi tämän luudan ennen Nimbusta, emme voi tehdä yhtään mitään", sanoi Hatch raskaalla äänellä. "Tämä on vakava juttu, Weasley. Ymmärrätkö, mitä tästä voi seurata? Tekijänoikeuslain rikkominen, potkut, toimiluvan menetys, sakot, jopa vankeutta."
Ron valahti kalpeaksi pisamiensa alla. "Ei", hän sanoi hiljaa. "Herra Hatch, minä vannon… Antakaa minulle aikaa todistaa… Ryyppään vaikka totuusseerumia -"
"Ikävä kyllä se ei käy päinsä", Hatch sanoi pudistellen päätään. "Olen pahoillani, Weasley, mutta Nimbukselta vaaditaan välittömiä toimenpiteitä. Olemme jo vetäneet mallisi pois markkinoilta, ja sinulla on loppupäivä aikaa tyhjentää pöytäsi."
Ron tuijotti pomoaan ymmärtämättä hetkeen tämän sanojen merkitystä. Sitten kylmä hiki nousi hänen otsalleen ja hän ravisti päätään. "Ei", hän sanoi. "Ette te voi erottaa minua."
Hatch katsoi häntä hetken äänettömästi. "Olen pahoillani", hän toisti ja nousi ylös tuoliltaan jättäen Ronin yksin huoneeseensa.
***
Vetiset lumihiutaleet takertuivat Ronin tukkaan ja kastelivat hänen kasvonsa heti kun hän astui Puhtolakaisun toimistosta ulos Tylyahon kaduille. Hän kaivautui mahdollisimman syvälle takkinsa sisään ja lähti lampsimaan kohti kotiaan. Loskaista lunta roiskui sinne tänne, mutta hän ei huomannut vaan jatkoi sinnikkäästi eteenpäin omiin ajatuksiinsa vajonneena.
Hän oli ehtinyt jo melkein kotiinsa asti kun kuuli tutun äänen huutavan nimeään takaapäin. Kiroten hiljaa mielessään hän kiristi tahtiaan mutta hävisi auttamatta nopeudessa viisivuotiaalle veljentyttärelleen, joka juoksi hänet vaivatta kiinni.
"Ron-setä! Odota!" tyttö huudahti ja ehtiessään Ronin vierelle nykäisi tätä takinliepeestä. Ron antoi lapsen pysäyttää itsensä ja jäi seisomaan paikalleen ja odottamaan lannistuneesti, että loputkin seurueesta saisivat hänet kiinni.
"Ron", hänen äitinsä puuskahti ja laski sylissään kantamansa lapsen maahan. "Hyvää syntymäpäivää, kulta! Mihin sinulla on tuollainen hoppu? Etkö kuule, kun sinulle huudetaan?"
"Hei, äiti", Ron sanoi hiljaa. "Miksi sinulla on tytöt? Missä Bill ja Fleur ovat?"
"He tahtoivat jäädä vielä etsimään sinulle syntymäpäivälahjaa. Minä lupasin viedä tytöt kotiin kanssani", rouva Weasley selitti ja huomasi sitten pahvilaatikon, jota Ron kantoi käsissään. "Mitä sinulla on tuolla?" hän kysyi otsa rypyssä. "Ja mitä sinä muuten ylipäätään teet täällä tähän aikaan? Eikö sinun pitäisi olla töissä? Ei kai ruokatunti ole vielä ainakaan tuntiin?"
"Jaa, kai minun pitäisi", Ron sanoi latteasti, "mutta eivät ne halunneet minua sinne."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Sain potkut", Ron ilmoitti ykskantaan ja lähti jatkamaan matkaansa jättäen ällistyneen äitinsä seisomaan tien viereen.
"Mitä sinä oikein sanoit?" rouva Weasley huudahti ja lähti kulkemaan nopeasti poikansa perässä. "Janie, Violet, tulkaa!" hän hoputti tarttuessaan lapsenlapsiaan käsistä ja nopeutti askeliaan niin, että pienempi Violet kompuroi perässä melkein juoksujalkaa.
Ron kääntyi kotiinsa vievälle tielle. Rouva Weasley kumartui koppaamaan Violetin syliinsä ja otti pian poikansa kiinni. "Ron, sanoitko sinä saaneesi potkut?" hän kysyi hengästyneenä ehdittyään taas Ronin rinnalle.
Ron murahti sanattomasti.
"Miksi? Mitä sinä teit?"
Ron sulki silmänsä hetkeksi ja jatkoi matkaansa kunnes saavutti Harryn kanssa jakamansa talon oven. "Miten niin mitä minä tein?" hän kysyi kireällä äänellä. "Mistä sinä sait päähäsi, että minä tein yhtään mitään?"
"No - sinä sanoit…"
"Kyllä minä tiedän kyllä, mitä sanoin!" Ron karjahti kovalla äänellä ja pudotti laatikkonsa maahan kaivaakseen taikasauvansa taskustaan - hänen kärsivällisyytensä ei juuri sillä hetkellä riittänyt avaimien etsimiseen. Hän suuntasi oveen raivokkaan alohomoran ja astui sisään jättäen niin sukulaisensa kuin laatikkonsakin ulos ja oven selkosen selälleen.
"Mikä Ron-sedällä on?" kysyi Janie epävarmalla äänellä ja kurkkasi auki jääneestä ovesta sisälle.
Rouva Weasley pudisti päätään ja laski Violetin taas maahan. "En tiedä, kulta, mutta aion ottaa siitä selvää", hän mutisi ohjatessaan tytöt ovesta sisään ja kumartui sitten poimimaan Ronin hylkäämän pahvilaatikon tuoden senkin suojaan märältä lumelta.
Ronia ei näkynyt missään eteisen lähellä, mutta märät jalanjäljet johtivat suoraan yläkertaan. Yhä päätään pudistellen rouva Weasley riisui tytöiltä ulkovaatteet ja oli juuri aikeissa huutaa Ronin alakertaan, kun kuuli portaista voimistuvaa askelten töminää. Hän katsoi ylös rappusten puoliväliin asti ehtinyttä Ronia, joka pysähtyi niille sijoilleen ja näytti epätietoiselta.
"Ai. Te", mies sanoi lopulta huokaisten ja laskeutui rappuset loppuun asti. "Ajattelin, että olisitte lähteneet."
"Ron!" Violet osoitti setäänsä sormellaan ja hymyili aurinkoisesti. "Me löydettiin Ron!"
"Sinä jätit ulko-oven selälleen", rouva Weasley huomautti.
"Ai. Okei", Ron nyökkäsi ja katseli neuvottomana jalkaansa liimaantunutta Violetia.
"Kertoisitko, mitä oikein tapahtui?"
"Minä sain potkut", Ron sanoi jälleen. "Ne helvetin peikot eivät tajua mistään mitään, ja sitten Nimbus -"
"Ron!" rouva Weasley huudahti kärsimättömästi ja katsoi merkitsevästi Roniin kiinnittynyttä pientä tyttöä. "Ei tuollaista kielenkäyttöä tässä seurassa!"
Violet ojensi kätensä kohti Ronia ja hymyili. "Ota syliin."
Ron katsoi äitiinsä ärtyneenä. "No, itsehän halusit että kerron, mitä on tapahtunut."
"Varmasti löydät paremmankin tavan -"
"Ai, anteeksi!" Ron puuskahti. "Lapsille sallittua versiota joudut ikävä kyllä odottamaan hetken. Ja voisitko sinä lopettaa hetkeksi tuon helkkarin nykimisen?" hän ärähti itsessään kiinni roikkuvalle veljentyttärelleen. "Pitäisihän sinun jo muistaa, etten voi nostella tämän käden kanssa enää noin isoa tyttöä!"
Violet irrotti välittömästi otteensa Ronista ja peräytyi takaisin kohti isoäitiään tuijottaen Ronia silmät selällään. Ron kuuli äitinsä nuhteet muttei tajunnut niitä huomatessaan, miten tytön silmät alkoivat täyttyä vuotamattomista kyynelistä. Äkkiä hänestä tuntui vielä huomattavasti äskeistä surkeammalta ja hän katseli eteisessään seisovaa kolmikkoa katuvaisena.
"Violet", hän mumisi. "Äh, Violet, olen kamalan pahoillani, minä…" Hän jäi aukomaan suutaan ja kohottelemaan käsiään pystymättä jatkamaan. "Minun täytyy mennä", hän sanoi nopeasti ja harppasi vieraidensa ohi ulko-ovelle. Hänen äitinsä ääni pysäytti hänet.
"Ronald Bilius Weasley, seis siihen paikkaan!" rouva Weasley komensi. "Nyt sinä istut alas ja kerrot kaiken alusta asti ilman mitään tehokeinoja, ja sitten me mietimme yhdessä, mitä voimme tehdä."
"Ei." Ron pudisti päätään ja astui kynnyksen yli takaisin lumisateeseen. "Olen pahoillani, äiti, mutta minun täytyy mennä. Tapaan Harryn lounaalla."
***
Lounasaikaan Kolme luudanvartta tapasi olla jokaista pöytää myöten täynnä nälkäisiä noitia ja velhoja, mutta Ron äkkäsi siltikin Harryn muiden asiakkaiden joukosta melkein heti ovesta sisään astuttuaan. Odottaen jo valmiiksi saavansa kuulla Harryn haukkuvan sekä Puhtolakaisun että Nimbuksen johdon lyttyyn hän pyyhki kiireesti lumen takkinsa olkapäiltä ja alkoi puikkelehtia pöytien välistä kohti ystäväänsä.
Hän ehti noin viiden pöydän päähän ennen kuin pysähtyi äkisti niille jalansijoilleen. Harrylla oli seuraa. Ron rypisti otsaansa ja katsoi Harrya vastapäätä istuvaa tummatukkaista naista, joka kuunteli parhaillaan jotain, mitä Harry hänelle selitti. Nainen oli hänelle ennestään tuntematon, mutta Ron päätti heti, ettei pitänyt hänestä tippaakaan. Ensinnäkin hän oli kumartunut aivan liian lähelle Harrya, mikä varmasti tuntui hänen ystävästään tukalalta, ja toiseksi… no, miksi hän hymyili tuolla lailla Harrylle? Rypyt Ronin otsalla syvenivät ja hän alkoi taas edetä kohti Harryn pöytää vahtien tarkasti tumman naisen jokaista liikettä.
Hän ehti melkein heidän viereensä ennen kuin Harry huomasi hänet. Nainen nauroi parhaillaan kovaan ääneen jollekin, mitä Harry oli sanonut, ja Ronin sisällä alkoi kiehua hänen pannessaan merkille, miten kaksikon pöydällä lepäävät kätensä melkein koskettivat toisiaan.
Harryn katse kirkastui, kun Ron astui heidän pöytänsä viereen. "Hei", hän sanoi hymyillen ja katsoi sitten vierustoveriinsa. "Mary, tässä on ystäväni Ron Weasley. Ron, tämä on Mary Wainwright, meidän uusi pitäjämme. Toivottavasti sinulla ei ole mitään sitä vastaan, että kutsuin hänet lounaalle kanssamme."
Ron katsoi Harrysta Maryyn ja puri alahuultaan - hänellä oli paljonkin sitä vastaan, hitto soikoon. Mutta nainen katsoi häntä hymyillen ja ojensi kättään, joten hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tarttua siihen. "Sinä siis olet Rapakon Palloseuran uusin lisä", hän lausahti lattealla äänellä puristaessaan naisen kättä. "Onneksi olkoon."
"Kiitos. Ilmeisesti toisetkin onnittelut ovat paikallaan, vai mitä? Harry sanoi, että tänään on syntymäpäiväsi."
"Niin", Ron vahvisti istuessaan alas Harryn toiselle puolelle. "Oletko sinä pelannut kauankin huispausta?"
Mary kohautti olkiaan. "Aika kauan. Kylläkin vasta viimeiset pari vuotta pitäjänä, joten yllätyin itsekin, että sain paikan. Pelasin ennen etsijänä, vaikka olin tietenkin aika surkea jos verrataan Harryyn", hän lisäsi virnistäen ja laski kätensä Harryn olalle saaden Ronin näkemään punaista ja Harryn puolestaan katsomaan häntä tarkemmin.
"Ron, oletko kunnossa?" hän kysyi. "Näytät vähän -"
"Olen ihan kunnossa!" Ron sanoi tylymmällä ja kovemmalla äänellä kuin oli aikonut.
"Oletko varma?" Mary tiedusteli puolestaan kulmat kurtussa. "Näytät todellakin siltä niin kuin joku olisi tappanut koiranpentusi."
Ron katsoi naiseen kiukkuisesti ja voimatta enää hillitä itseään sihahti: "Ja miltähän itse mahdat näyttää?"
Mary vetäytyi hieman kauemmas ja katsoi Ronia hämmentyneenä. "Mitä - miten niin?" hän kysyi vilkuillen epätietoisen näköisenä Harrya.
Ron tuhahti. "No, mitä luulet? Istut siinä ja kiehnäät kuuluisan Harry Potterin vieressä luultavasti siinä toivossa että hän yhtäkkiä tajuaisi sinun olevan hänen elämänsä rakkaus tai jotain muuta yhtä tyhmää, vaikka sinä et oikeasti edes tunne häntä ollenkaan!" Ron tajusi hämärästi, että hänen äänensä kohosi jatkuvasti ja hän tunsi Harryn katseen polttelevan itseään, mutta hän ei irrottanut hetkeksikään katsettaan Marysta. "Siinä sinä vain roikut hänessä kiinni etkä yhtään näytä tajuavan, miten naurettavalta näytät", hän selosti kiihkeästi. "Aivan niin kuin kaikki muutkin Harryn fanit!"
"Ron!" Harry kivahti, mutta Ron ei pystynyt enää lopettamaan - kaikki hänen tuntemansa turhautuneisuus ryöppysi hänestä pihalle yhdellä kertaa eikä hän voinut muuta kuin antaa sanojensa viedä itseään ja seurata avuttomana mukana.
"Ihan niin kuin tätä ei olisi nähty jo sata kertaa aikaisemmin", hän jatkoi yhä kiihtyneemmällä ja kimeämmällä äänellä ja tunsi nyt muidenkin kuin Harryn ja Maryn katseet itsessään. "Rehellisesti sanottuna en ymmärrä, miten Harry kestää tällaista vuodesta toiseen. Sinäkin luulet varmaan olevasi jotain niin kovin erikoista istuessasi siinä tuollaisissa kamppeissa. Mistä noin avokaulaisia paitoja edes saa, häh? Ihme että olemme saaneet istua tässä näinkin kauan rauhassa ilman että kukaan olisi tullut tarjoamaan sinulle rahaa palvelujesi vastineeksi. Ehkä sinun pitäisi siirtyä Sianpäähän tai Iskunkiertokujalle, sieltä löytyisi varmaan enemmän sellaisia tyyppejä, jotka voisivat kiinnostua sinun seurastasi."
Hän pysähtyi vetämään henkeä ja katseli silmät kipunoiden Marya, joka tuijotti häntä takaisin äänettömäksi mykistyneenä. Hetkeen kukaan ei sanonut yhtään mitään, mutta sitten lähipöytien asiakkaat alkoivat varovasti selvitellä kurkkujaan ja puhua jälleen keskenään, ja Harrykin sai taas äänihuulensa hallintaan, ainakin osittain; hän sihahti uudestaan häkeltyneen ja vihaisen "Ronin" ja katsoi ystäväänsä pudistellen äänettömästi päätään.
"Minun täytyy mennä", Mary sanoi nopeasti ja ponnahti ylös tuoliltaan. "Kiitos lounaasta, Harry."
"Mary, odota." Harrykin nousi ylös ja katsoi naiseen anteeksipyytävästi. "Olen hirveän pahoillani, en ymmärrä, mikä häneen oikein meni -"
Mary nyökkäsi hämmentyneen näköisenä ja kääntyi nopeasti kannoillaan vilkaisemattakaan Roniin, jonka mieleen alkoi hiljalleen hiipiä epäilys siitä, että hän ei ehkä ollut toiminut parhaalla mahdollisella tavalla. Hän nosti varovaisesti katseensa Harryyn, joka silmäili häntä aika epäystävällisen näköisesti. Ron yritti nielaista mahdollisimman huomaamattomasti ja säilyttää samalla katsekontaktin.
Harry ravisti päätänsä. "Mikä hitto sinua oikein riivaa?"
Ron säpsähti Harryn äänen kovuutta ja laski katseensa pöydällä lepääviin käsiinsä. Hänen äskeisestä vuodatuksestaan ei ollut enää tietoakaan; hän ei keksinyt yhtään mitään sanottavaa eikä hän oikein itsekään ymmärtänyt toimiaan. Hän tiesi vain, ettei ollut pitänyt Marysta tippaakaan.
"Ron?" Harryn äänestä kuulsi vain vaivoin hillitty malttamattomuus.
"Minä…" Ron aloitti toivoen, että sanat alkaisivat vain valua ulos hänen avatessaan suunsa, mutta ilmeisesti se ei toiminut kahta kertaa peräkkäin ja vielä vähemmän tahdonvoimalla. Hän kohautti toista olkaansa vaivautuneena. "Hän - sinä - hän oli niin…" hän mutisi hiljaa ja jäi aukomaan suutaan etsien sanoja ja toivoen hartaasti Harryn tajuavan, mitä hän yritti selittää. "Näithän sinä itsekin!" hän puuskahti lopulta turhautuneena. "Hän roikkui jokaisessa sanassasi eikä pelkästään niissä. Ja minulta paloi pinna, kun sinähän sanoit silloin kerran, että inhoat naisia, jotka ripustautuvat sinuun. Yritin vain auttaa", hän lisäsi toiveikkaasti.
Harry tuhahti. "No, on sinulla ainakin erikoinen tapa. Ja hyvin vilkas mielikuvitus."
"Yritätkö muka väittää, että hän ei yrittänyt -" Ron aloitti närkästyneenä.
"Hän on naimisissa!"
"No, ei sekään kaikkia tunnu estävän."
Harry pyöräytti silmiään. "Oli miten oli, Ron, voisit ainakin jatkossa pitää vainoharhasi omana tietonasi ja luottaa siihen, että osaan kyllä pitää huolta omista asioistani, ilman että ryntäät paikalle ja haukut siltä seisomalta pataluhaksi uuden työkaverini - joka minun pitää muuten nähdä tästä eteenpäinkin joka päivä."
Ronin heiveröinen ote hänen omasta itsehillinnästään alkoi rapistua ja hän nousi ylös tuolista posket palaen. "Hyvä on, minä jätän sinut sitten rauhaan", hän ilmoitti hampaitaan kiristellen ja marssi nopeata tahtia pöytien välistä uudestaan ulos kadulle tuntien olonsa entistä surkeammaksi.
Harry jäi tuijottamaan hänen peräänsä kulmat kurtussa ja huusi sitten laskun pöytäänsä.
***
Ihmisjoukko Kolmessa luudanvarressa oli vähentynyt huomattavasti, kun Ron ilmestyi sinne uudestaan neljä tuntia myöhemmin entistä myrtyneempänä. Hän oli käyttänyt aikansa suurimmaksi osaksi synkistelyyn, maleksimiseen ja kivien raivokkaaseen potkimiseen, mutta oli ehtinyt myös käydä Nimbuksen toimistolla utelemassa ystävällisesti ja sitten vähemmän ystävällisesti, kuka oli vastuussa siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Minkäänlaista tiedonmuruakaan ei ollut irronnut, vaikka Ron oli ollut hellittämätön; hän ei ollut lähtenyt tiehensä ennen kuin yksi harjaantunut poistujo oli lopulta paiskannut hänet ulko-ovesta pihalle.
Ron silmäili nopeasti ihmisiä mielessään lapsellinen toive, että jotenkin Harry olisi yhä edelleen siellä ja että tällä kertaa hänen suuhunsa tulisivat juuri ne oikeat sanat, jotka saisivat Harryn käsittämään kaiken - senkin, mitä Ron itse ei ymmärtänyt. Hänen ystävästään ei näkynyt kuitenkaan jälkeäkään. Useat pöydät olivat tyhjillään, mutta Ron suunnisti suoraan baaritiskille, sillä hänellä ei ollut nälkä.
Viisitoista minuuttia myöhemmin hän oli jo ehtinyt tehdä selvää jälkeä ensimmäisestä tuliviskilasillisestaan ja puristi käsissään seuraavaa.
"Ron?" huudahti hilpeä ääni jostain hänen takaansa, ja Ron käänsi hitaasti ja vaivalloisesti päätään ja kirosi sitten hiljaa mielessään nähdessään Seamus Finneganin harppovan leveästi hymyillen hänen suuntaansa.
"Hei, Seamus", hän mutisi ja kääntyi sitten jälleen kyhjöttämään lasinsa ylle.
Seamus istahti alas hänen vierelleen ja tilasi itselleen kermakaljan. "Ajattelinkin, että se olit sinä. Tuo tukka paljastaa sinut jo kaukaa Weasleyksi", hän sanoi hymyillen. "Sinua vaan ei tapaa nähdä täällä kovin usein, eikä ainakaan vetämässä tuliviskiä kaksin käsin ennen kuin ulkona on alkanut edes kunnolla hämärtää. Onko sinulla jokin hätänä?"
Ennen kuin Ron ehti edes miettiä vastausta, mies Seamusin toisella puolella kääntyi hänen puoleensa ja kysyi terävällä äänellä: "Weasley? Sanoitko Weasley?"
Seamus rypisti otsaansa miehelle. "Sanoin", hän vahvisti. "Kuinka niin?"
"Kuka Weasley?"
Seamus vilkaisi Roniin olkiaan kohauttaen ja kääntyi sitten jälleen miehen puoleen. "Ron Weasley. Mitä sinä…?"
Seamus vaikeni äkisti, kun mies hypähti alas istuimeltaan, kiersi Seamusin ja upotti muitta mutkitta nyrkkinsä suoraan Ronin kasvoihin saaden punapään huudahtamaan ääneen kivusta ja ällistyksestä hänen päänsä nytkähtäessä rajusti sivulle. Hän horjahti alas tuoliltaan ja iski matkan varrella käsivartensa pöydänreunaan.
"Hei!" Seamus kiljahti löydettyään jälleen äänensä. "Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?"
Mies työnsi Seamusin pois edestään ja katseli silmät leimuten lattialla retkottavaa Ronia. "Jos puhut vielä yhdenkin kerran sillä lailla vaimolleni, en vastaa seurauksista! Ymmärrätkö? Yksikin kerta, niin oma äitisikään ei tunnistaisi sinua käsittelyni jälkeen!"
Ron räpytteli silmiään ja ravisti päätään selvittääkseen ajatuksensa. Hänen leukaansa ja kyynärpäätään jomotti ja hän ähkäisi yrittäessään nousta istualleen. Seamus seurasi hetken hänen yrityksiään vierestä, mutta kun tuli selväksi ettei Ron pääsisi asennostaan ylös omin avuin, hän tarttui tätä kädestä ja kiskoi jälleen pystyasentoon.
Ron otti tukea baaritiskistä ja tuijotti samein silmin tuntematonta miestä, joka seisoi yhä heidän vieressään tarkkaillen häntä epäystävällisen näköisesti. "Kuka sinä oikein olet?" hän kysyi karhealla äänellä ja selvitti sitten kurkkuaan.
"Henry F. Wainwright", mies vastasi kuivasti. "Ymmärtääkseni tunnet vaimoni?" Sen sanottuaan hän heitti muutamia kolikoita baaritiskille ja käveli ulos Kolmesta luudanvarresta vilkaisemattakaan taakseen.
"Wainwright…" Ron istahti takaisin tuolilleen ja painoi kylmää lasiaan vasten leukaansa. "Minä taisin ansaita tuon", hän totesi hölmistyneelle Seamusille ja nosti lasin huulilleen.
***
Heidän talossaan oli pimeää Ronin palatessa sinne vähän myöhemmin. Vaikka Harrya ei Ronin pettymykseksi löytynyt sieltäkään, hän oli ainakin käynyt kotona lounaan jälkeen; sen Ron tiesi varmasti kompastuessaan sisään tullessaan Tulisalamaan, joka lojui keskellä eteisen lattiaa.
Ron istui pitkän hetken luudan vieressä lattialla pää käsissään, liian väsyneenä ja lannistuneena noustakseen taas ylös. Hän kutsui Harrya vaikka tiesikin jo valmiiksi olevansa yksin talossa, ja hänen sanojaan seuraava hiljaisuus masensi häntä entisestään. Tämä oli epäilemättä yksi hänen surkeimmista syntymäpäivistään, hän mietti tuijottaen Harryn luutaa tajuamatta kunnolla näkemäänsä. Istua nyt keskellä lattiaa, yksin, pimeässä talossa, leuka mustelmilla.
Hän tuhahti itselleen ja siveli Tulisalamaa vasemmalla kädellään. Hän muisti elävästi, miltä hänestä oli tuntunut kun Harry oli saanut sen heidän ollessaan kolmannella luokalla. Tietysti hän oli ollut iloinen, mutta myös hieman katkera - jo silloin, hän lisäsi mielessään ja tuhahti uudestaan. Hän oli säälittävä!
Päättäen ryhdistäytyä hän nousi vaivalloisesti seisaalleen luutaan nojaten. Hän siirtyi laittaakseen sen nojalle seinää vasten, mutta pysähtyi kesken liikkeen ja jäi tuijottamaan sitä ajatellen kiivaasti.
Hän ei saanut lentää luudalla. Niinhän Pyhän Mungon parantajat olivat hänelle teroittaneet. Pelkästään yhden typerän olkapään takia. Ron heilutteli varovasti oikeaa kättään edestakaisin ja katseli Tulisalamaa haikeasti miettien, pysyisikö luudan selässä pelkästään vasemman käden varassa. Hän uskoi pysyvänsä.
Ja niin, hokien itselleen, että teoriat oli tehty testattaviksi ja että hän ei ollut rohkelikko tyhjän takia, Ron astui jälleen ulos märkään lumisateeseen puristaen oikeassa kädessään Harryn Tulisalamaa. Sydän kiivaasti pamppaillen hän käveli tien vierustaan ja asettui hajareisin luudan selkään potkaisten sitten maasta lujasti vauhtia.
Kun luuta nousi helposti ilmaan, Ron hengähti helpotuksesta ja veti nautinnollisesti viileää ilmaa suoraan keuhkoihinsa. Hän oli unohtanut, miltä tuntui kun raikas tuuli hyväili kasvoja hänen lentäessään eteenpäin.
Lentäminen oli kuitenkin paljon vaikeampaa kuin mitä hän oli muistanut. Hän ei uskaltanut nojata oikeaan käteensä juuri ollenkaan vaan turvautui sen sijaan miltei yksinomaan vasempaan puoleensa, mikä puolestaan sai luudan kaartamaan jatkuvasti oikealle. Tästä hermostuneena Ron madalsi korkeuttaan huomattavasti ja sai siristellä silmiään nähdäkseen eteenpäin tuulen puhaltaessa vetistä lunta päin hänen kasvojaan.
Hänestä alkoi tuntua melkein välittömästi siltä, että tämä oli ollut hyvin huono idea, mutta koska hän oli Weasley ja itsepäinen, hän ei voinut luovuttaa, ei ainakaan heti paikalla. Sen sijaan hän hidasti vauhtia entisestään ja punastui häpeästä ajatellessaan, kuinka Tulisalaman kaltainen luuta joutui alistumaan moiseen hissutteluun.
Puu ilmestyi hänen eteensä tyhjästä. Ron ei ehtinyt tehdä mitään muuta kuin kiskaista nopeasti oikeaa kättään saadakseen luudan muuttamaan viime hetkessä kurssia, mutta vanha ja tuttu kipu lamaannutti välittömästi hänen käsivartensa ja sai hänen otteensa kirpoamaan juuri kun luuta tömähti vasten paksua männynrunkoa. Hän oli omaksi onnekseen lentänyt vain vähän maanpinnan yläpuolella, mutta silti lyhyttä putousta seurannut mätkähdys maahan sai ilmat karkaamaan hänen keuhkoistaan.
Voihkaisten hän kääntyi selälleen ja jäi siihen makaamaan ja tuijottamaan taivasta yläpuolellaan. Märkä lumi kasteli hänen farkkujaan minkä kerkesi ja häntä värisytti, mutta siltikään hän ei tehnyt elettäkään noustakseen ylös. "Kuka helvetti on istuttanut puun keskelle tietä?" hän karjaisi pimeälle taivaalle ja alkoi sitten nauraa kovaan ääneen. Tyrskähdykset saivat hänet tärisemään entistä kovemmin ja hän nauroi katketakseen, kunnes viimein hänen kurkkuunsa alkoi sattua ja hän joutui vastahakoisesti palaamaan todellisuuteen.
Erittäin varovaisesti hän kierähti kyljelleen, toi jalat alleen ja kohottautui istualleen. Hänen leukansa oli entistä arempi siitä kohtaa, joka oli raapiutunut vasten männyn kaarnaa, ja hän huomasi valkealla lumella muutamia punaisia veripisaroita. Ja sitten hän huomasi myös Tulisalaman, joka lojui vähän matkan päässä. Silmät laajeten ja sydän hakaten hän ponnistautui jälleen jaloilleen ja kompuroi luudan luokse peläten jo valmiiksi, mitä tulisi näkemään.
Ensin hän luuli, että mitään muutamaa irronnutta oksaa pahempaa ei ollut sattunut. Hän ehti jo huokaista helpotuksesta, mutta kun hän tarttui luudanvarteen nostaakseen sen ylös, puolet siitä jäi roikkumaan hetkeksi muutaman lastun varaan ennen kuin putosi takaisin maahan. Ron tuijotti kädessään pitelemäänsä luudanpuolikasta ja päästi hätääntyneen naurahduksen. Harry listisi hänet kun saisi tietää.
Pudottaen loputkin edesmenneestä Tulisalamasta maahan Ron alkoi astella poispäin onnettomuuspaikaltaan tietämättä itsekään, minne oli menossa. Hän käveli mieli täysin tyhjäksi pyyhkiytyneenä eteenpäin ja vain muutaman kompastelevan askeleen jälkeen löysi itsensä pieneltä puiselta sillalta, joka johti Tylyahosta Tylypahkaan. Nojaten matalaan kaiteeseen hän jäi katselemaan sillan alla virtaavaan tummaan jokeen. Lumihiutaleet katosivat hänen silmiensä edessä vähän ennen höyryävää vedenpintaa. Se olisi niin helppoa, hän mietti. Hänen ei tarvitsisi kertoa Harrylle Tulisalaman kohtalosta eikä hänen täytyisi olla enää milloinkaan paikalla todistamassa ystävien ja perheenjäsenten pettyneitä ilmeitä.
Hänen synkät ajatuksensa katkesivat kuin seinään, kun yhtäkkiä tumma hahmo ilmestyi hänen viereensä ja hänen suureksi ällistyksekseen hyppäsi hetkeäkään aikailematta kaiteen yli suoraan kuohuvaan veteen. Hän sulki silmänsä ja avasi ne sitten uudestaan pohtien, oliko nähnyt näkyjä, mutta sitten alhaalta kuuluvat avunhuudot selkiyttivät hänen ajatuksensa.
"Auttakaa!" vedessä räpiköivä hahmo huusi pelästyneen kuuloisesti. "Apu-!" Lauseen loppuosa katkesi pään vajotessa hetkeksi pinnan alle.
"Odottakaa!" Ron karjahti. Pysähtymättä sen kummemmin ihmettelemään, minkä takia kukaan joka hyppäisi tahallaan jokeen tahtoisi heti perästä apua päästäkseen sieltä pois hän riisui nopeasti takkinsa ja hyppäsi hänkin alla virtaavan joen vietäväksi. Hyytävä kylmyys iski häneen joka puolelta ja tuntui salpaavan hengityksen, mutta hän polki vettä raivokkaasti pysyäkseen pinnalla ja havaittuaan toisen miehen vähän matkan päässä lähti kauhomaan henkeään haukkoen tämän suuntaan niin nopeasti kuin jähmeiltä raajoiltaan kykeni. Siihen meni vähän aikaa sillä hän pystyi käyttämään ainoastaan toista kättään ja jalkojaan, mutta viimein hän sai puristettua nyrkkinsä miehen takinkauluksen ympärille ja lähti potkimaan raivokkaasti hyisessä vedessä kohti rantatörmää.
***
"Miksi sinä oikein hyppäsit jokeen?" Ron tuijotti vanhaa miestä, joka istui häntä vastapäätä Kolmessa luudanvarressa - hänestä tuntui tulleen yhdessä päivässä paikan vakioasiakas - ja hörppi höyryävänkuumaa kahvia lämmitäkseen. Vaikka Ron olikin kuivattanut heidän märät vaatteensa lämmitys- ja kuivausloitsuin heti heidän selvittyään joenrannalle, molemmat tärisivät yhä kylmästä.
Mies katsoi Roniin ihmeissään. "Tietysti pelastaakseni sinut", hän sanoi aivan kuin kaikki olisi ollut päivänselvää. "Siinä oli tietenkin pieni riski, koska en osaa uida, mutta tiesin että -"
"Anteeksi?" Ron keskeytti miehen tuijottaen tätä kulmat kurtussa. "Hyppäsit jääkylmään jokeen pelastaaksesi minut?"
"Niin."
"Nyt sinun muistisi ei pelaa oikein kunnolla. Minä pelastin sinut. Sinä olit se, joka hyppäsi jokeen ensin."
"Minun täytyi", mies totesi olkiaan kohauttaen. "Sinä aioit hypätä sinne itse, mutta tiesin, että jos minä ehtisin ensin, et voisi antaa minun hukkua."
Ron naurahti. "Eli ajattelit säästää minut jokeen hyppäämiseltä houkuttelemalla minut hyppäämään sinne perässäsi?"
Mies kohautti jälleen olkiaan ja nosti kahvimukin huulilleen. "Minulla ei ollut paljon aikaa miettiä."
Ron ravisti päätään ja katsoi miestä ihmeissään. "Kuka sinä oikein olet?"
"Frank Bryce."
"No, Frank Bryce, sinä olet väärässä. Minä en aikonut hypätä."
"Älä viitsi valehdella minulle, Ron."
Ronin kulmat kurtistuivat entisestään. "Mistä sinä tiedät nimeni?"
Frank hymyili ystävällisesti. "Tiedän paljon enemmänkin kuin pelkän nimesi. Poikaseni, minä olen sinun suojelusenkelisi."
Ron toljotti Frankia hetken äänettömästi ja hymähti sitten. "Totta kai", hän mutisi. "Nyt päiväni on täydellinen. Vai että suojelusenkeli?"
"Niin."
"No, näytätkin ihan sellaiselta enkeliltä, jonka minä saisin", Ron totesi katsellen Frankin kumaraa olemusta ja kuluneita, vanhoja vaatteita. "Mitä sinun siivillesi on tapahtunut?"
"En ole ansainnut niitä vielä", Frank sanoi kurtistaen kulmiaan. "Mutta toivoin, että voisit auttaa minua siinä."
Ron ravisti päätään. "Olen pahoillani, mutta minä autan ihmisiä lentämään vähän toisella tavalla. Tai ainakin autoin tähän päivään asti", hän lisäsi ja tuijotti väsyneesti pöytää. "Niin että ellet halua olla ensimmäinen luudan selässä liihotteleva enkeli, en voi tehdä mitään asialle."
"Kyllä sinä voit tehdä paljonkin", Frank vakuutti. "Sinun tarvitsee vain ymmärtää, miten onnekas sinä olet ja miten hyvä elämä sinulla on kaiken kaikkiaan ollut. Tiedän, että se on vaikeampaa kuin miltä se kuulostaa, mutta -"
"Hyvä elämä?" Ron puuskahti kovaan ääneen keskeyttäen Frankin. "Onnekas? Mistä lähtien? Kaikki mitä yritän menee väistämättä pieleen ennemmin tai myöhemmin, ja kaiken lisäksi minulla on melkein yliluonnollinen kyky saada ystäväni ja perheeni vihaisiksi tai pettyneiksi tai sekä että."
"No, no, et sinä -"
"Ei, Frank, kyllä minä! Olen pahoillani, mutta minun avullani et tule saamaan siipiäsi, joten voisit vaikka häipyä nyt suoraa tietä taivaaseen ja kertoa Joosefille tai kenelle te nyt sitten raportoittekaan, että minulla ei ole toivoa."
Frank ravisti päätään. "Et saa puhua tuollaisia, Ron. Tuollaisella asenteella et tule pärjäämään tässä maailmassa kovinkaan pitkälle."
"No, sitähän minä olen tässä koko ajan yrittänyt selittää! Joten mikset luovuttaisi saman tien ja lähtisi etsimään itsellesi seuraavaa surkimusta pelastettavaksesi? Sinä olit nimittäin oikeassa, minä olisin hypännyt siltä sillalta, koska kaikki olisi paremmin, jos olisin kuollut."
"Et saa sanoa noin!" Frank huudahti näyttäen kauhistuneelta. "Ethän sinä oikeasti voi olla tuota mieltä."
"Enkö?" Ron oli hetken hiljaa ja hymähti sitten. "No, hyvä on, jos tarkemmin ajatellaan niin olet aivan oikeassa, Frank. Vielä parempi olisi, jos en olisi koskaan ylipäätään syntynytkään. Se helpottaisi asioita." Hän hiljeni ja jäi tuijottamaan vanhempaa miestä haastavasti.
Frank oli pitkän aikaa hiljaa ja nyökkäsi lopulta enemmänkin itsekseen kuin Ronille. "Vai niin… Senkö luulisit parantavan asioita?"
"Kyllä."
"Hmm." Frank puri alahuultaan mietteliäänä. "Niin, siinä voisi olla ideaa - kyllä - luulen että…" Hän katsoi ylös katonrajaan. "Mitä mieltä olette?"
Ron katseli ärtyneenä mutta myös hieman huvittuneena suojelusenkelinsä toimia mutta ei sanonut mitään. Käytyään itsekseen lyhyen ja katkonaisen keskustelun Frank kääntyi totisena hänen puoleensa.
"Hyvä on, Ron", hän sanoi juhlallisesti. "Sinä saat toiveesi - me toteutamme sen. Et ole koskaan syntynytkään."
-
3. Sitä saa mitä tilaa
Frankin sanoja seurasi äkillinen pimeys, joka kesti vain pienen hetken mutta sai Ronin vatsanpohjan kääntymään epämiellyttävästi. Hän ravisti tunteen hieman liian vaivalloisesti, ja kun valot palasivat hetkeä myöhemmin, hän vastasi päättäväisen välinpitämättömästi Frankin tietävään katseeseen ja päännyökyttelyyn.
"Tästä hetkestä lähtien sinua ei ole olemassa", Frank sanoi vakavalla äänellä.
Ronin suu vetäytyi väkisinkin hymyyn. "Hei, hieno homma. En minä tiennytkään, että toteutat kaiken lisäksi vielä toiveitakin."
"Tein sen siksi, että ymmärtäisit paremmin oman -"
"Tarkoitan vain, että jos olisit sanonut sen aikaisemmin, olisin ehtinyt miettiä vähän paremmin, mitä pyydän."
"Minä en ole mikään lampun henki, minä -"
"Voisitko junailla Kadlein Kanuunat liigaan?"
"Ron, kuuntele."
"Olen tainnut kuunnella tarpeeksi yhdelle illalle", Ron sanoi tiukasti ja nousi tuoliltaan. Hän kaivoi taskustaan muutaman kolikon ja laski ne pöydälle katsellen vanhempaa miestä. "Kahvi oli minun piikkiini, älä ole huolissasi siitä. Hyvää illanjatkoa, Gabriel."
Ron ei ehtinyt kovinkaan kauas pöydästään ennen kuin hän kuuli toisenkin tuolin raapivan lattiaa, ja hän tiesi sinnikkään ukon lähteneen hänen peräänsä. Hän huokaisi työlästyneesti mutta pysyi vaiti ja jatkoi matkaansa.
Ulko-oven toisella puolella hän seisahtui niille jalansijoilleen. Jokin oli vinossa ja pahasti. Se ei johtunut ainoastaan siitä, että ulkona oli hiljaisempaa kuin tavallisesti, eikä siitä, että kadulla näkyi ajankohtaan nähden hyvin vähän ihmisiä. Kyse ei ollut myöskään siitä, että koko päivän jatkunut lumisade oli laantunut. Jo pelkkä tunnelma ulkona sai Ronin ihon kananlihalle ja niskavillat nousemaan pystyyn, sillä hän muisti, milloin Tylyahossa oli viimeksi näyttänyt samalta.
Nielaisten vaivalloisesti hän lähti uudestaan liikkeelle, mutta hänen jalkansa juuttuivat jälleen paikoilleen vain parinkymmenen metrin päässä, kun hän sai silmiinsä sinne tänne kylää pystytetyt kyltit. Ilmoituksia vapaalla jalalla olevista kuolonsyöjistä tuntui olevan joka kadunkulmassa ja Ron toljotti niitä suu auki.
"Aika eri näköistä kuin aikaisemmin, vai mitä?" kuului hänen takaansa, ja hän kääntyi ympäri nähdäkseen Frankin, joka tarkasteli häntä lievästi utelias ilme kasvoillaan.
"Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa?" Ron henkäisi. "Näin paljon ilmoituksia kuolonsyöjistä? Ja katso nyt näitäkin - Bellatrix Lestrange! Draco Malfoy! Molemmat ovat olleet kuolleina jo monta vuotta. Minä itse nappasin Lestrangen ja Harry Malfoyn. Kuka täällä oikein pelleilee?"
"Ei kukaan", Frank totesi olkiaan kohauttaen.
"Olenko minä menneisyydessä tai jotain?"
"Et. Tänään on yhä ensimmäinen maaliskuuta vuonna 2004."
"Hoi, te kaksi", huusi ohikulkeva paksuun kaapuun pukeutunut velho. "Teinä minä en jäisi tänne seisoskelemaan kovin pitkäksi aikaa. Vaikka ulkonaliikkumiskieltoon onkin vielä yli tunti, ei täällä siltikään turvallista ole."
"Ulkonaliikkumiskieltoon?" Ron toisti kulmat kurtussa. Hänen ohitseen kiirehti nuori nainen katse maahan luotuna. "Mihin ihmeen ulkonaliikkumiskieltoon?"
Mies astui lähemmäs heitä ja tähyili levottomasti ympärilleen. "Ministeriön asettamaan ulkonaliikkumiskieltoon", hän sanoi nopeasti. "Täytyyhän teidänkin olla kuullut siitä. Niin kauan kuin Tiedät-kai-kuka ja hänen kannattajansa ovat liikekannalla näillä alueilla, kukaan ei saa olla ulkona seitsemän jälkeen illalla."
Mies kääntyi kannoillaan jatkaakseen matkaansa, mutta Ron tarttui häntä käsivarresta ennen kuin hän ehti liikkeelle. "Mitä sinä oikein höpiset, mies?" hän tiukkasi kovalla äänellä. "Harry teki Tiedät-kai-kenestä selvää jälkeä jo melkein viisi vuotta sitten!"
Mies kiskaisi käsivartensa irti Ronin otteesta ja katsoi punapäätä otsa rypyssä. "Kuka ihmeen Harry?"
"Ai että kukako?" Ron karjaisi. "Ensin hänelle ei anneta pienintäkään rauhaa ja kaikki intoilevat pelastajastaan, mutta sitten kun kaikki on ohi ja homma on hoidettu hänet unohdetaan siltä seisomalta ja heitetään syrjään niin kuin vanha kenkärähjä, niinkö? Minä puhun tietenkin Harry Potterista, idiootti!"
Mies katsoi kulmat kurtussa Ronin suuttumuksesta punehtuneita kasvoja. "Harry Potterko?" hän sanoi hitaasti. "Mutta hänhän kuoli jo ensimmäisenä Tylypahkan-vuonnaan. Etkö muista? Päivän profeetta ei saanut aiheesta tarpeekseen useisiin kuukausiin."
Ron tuijotti miestä kädet nyrkissä ja sanattomaksi hiljentyneenä.
"No jaa, nyt minun täytyy jo ihan totta kiirehtiä kotiin ennen kuin vaimoni hälyttää aurorit paikalle. Ehdotan, että tekisitte samoin." Mies loi merkitsevän katseen Roniin ja Frankiin ennen kuin jatkoi matkaansa, tällä kertaa ilman keskeytyksiä.
Ron katseli hänen menoaan sydän hakaten. Hän tunsi Frankin käden laskeutuvan olkapäälleen, mutta hän ravisti sen nopealla liikkeellä pois ja pinkaisi juoksuun. Jalat harppoivat vinhaa vauhtia nopeasti tyhjentyvillä kaduilla ja hän oli vähällä kaatua nurin useaan otteeseen, mutta kuin ihmeen kaupalla hän pysyi pystyssä juostessaan hämmennyksen ja hädän hoputtamana kohti kotiaan.
Harry olisi siellä. Hänen oli pakko olla. Nyt oli jo myöhä, ja oli Ronin syntymäpäivä - hänen täytyi olla jo kotona!
Kun Ron saapui puuskuttaen talolleen, jonka oli jakanut Harryn kanssa jo yli vuoden, hän ryntäsi suoraa päätä ulko-ovelle ja yritti olla välittämättä sille johtavasta kivetyksestä, joka näytti täysin vieraalta. Ovi oli lukossa eikä alohomora tuntunut toimivan. Kädet täristen hän kopeloi taskujaan, mutta avainten loistaessa poissaolollaan hänen koville joutuneet hermonsa pettivät ja hän alkoi hakata ovea kaksin käsin huutaen ystäväänsä.
"Harry! Tule avaamaan! Harry! Harry, olen tosissani, avaa tämä ovi tällä sekunnilla tai potkaisen sen sisään!"
"Häivy oveltani!" kuului pelästynyt ääni oven toiselta puolelta. Ron löi edessään olevaa estettä vielä kertaalleen ja jäi sitten nojaamaan siihen raskaasti hengittäen.
Sisältä kuulunut ääni oli hänelle täysin vieras.
Hän ei ymmärtänyt mistään mitään.
"Onko Harry siellä?" hän kysyi ääni täristen.
"Täällä ei asu ketään Harrya", kuului vaimea vastaus. "Ole kiltti ja lähde."
Ron kääntyi ympäri ja tuijotti talolle johtavaa kivetystä täysin ymmällään paniikin kasvaessa hänen sisällään. Kylmä tuulenvire puistatti häntä, mutta hän ei välittänyt siitä. Sitten hän huomasi ihmeekseen Frankin nojaavan aitaan kadun puolella ja hänen jalkoihinsa tuli vauhtia.
"Sinä!" hän huusi ehtiessään vanhan miehen eteen ja tarttui tätä takinliepeestä. "Mitä sinä olet tehnyt Harrylle?" hän tiukkasi tältä kovaan ääneen ja mahdollisimman epäystävällisesti. "Missä hän on? Mitä sinä olet tehnyt?"
Frankin onnistui näyttää pahoittelevalta silloinkin kun hän yritti rimpuilla irti pidemmän ja vahvemman miehen rautaisesta otteesta. "Olen pahoillani, Ron, mutta tiedät varmaan jo itsekin. Harry on kuollut."
"Eikä ole!" Ron huusi entistä kovemmalla äänellä ja ravisteli vanhempaa miestä. "Sinä et tiedä, mistä puhut!"
"Sinähän toivoit, ettet olisi koskaan syntynytkään", Frank sanoi hiljaisella äänellä.
Ron irrotti otteensa suojelusenkelistään ja katsoi tätä pitkään. Suuttumus ja raivo alkoivat tehdä tilaa hämmennykselle ja jäätävälle pelolle, eikä hän tiennyt enää, mihin uskoa.
"Oletko sinä siis ihan oikeasti enkeli?"
Frank nyökkäsi. "Toisen luokan."
"Mutta minä toivoin että kuolisin itse", Ron mutisi vajoten kuin huomaamattaan yhä alemmas, kunnes istui lysyssä tien pengermällä ja nojasi polviinsa. "En minä sanonut mitään Harrysta."
Frank istui alas hänen viereensä. "Ei, et sinä toivonut kuolevasi. Toivoit, ettet olisi koskaan syntynytkään."
"Sama asia."
"Ei. Ei ollenkaan sama asia. Etkö sinä ymmärrä, Ron?" Frankin ääni oli hiljainen mutta periksiantamaton. "Tässä maailmassa sinua ei ole koskaan ollut olemassakaan. Vanhempasi saivat Fredin ja Georgen jälkeen Ginnyn."
Ron käänsi päätään katsoakseen vanhan miehen ystävällisiin silmiin, mutta ei jaksanut enää kunnolla hämmästyä tämän tiedoista. Hän hengähti syvään ja roikotti päätään.
"En siltikään ymmärrä, miksi Harrynkin pitää olla kuollut."
"Harry kuoli ensimmäisenä kouluvuonnaan yrittäessään ehtiä viisasten kivelle ennen Kalkarosta, joka tietenkin sittemmin paljastui Oraveksi."
Ron ravisti sekavaa päätään. "Ei", hän mutisi. "Ei se niin mennyt."
"Meni se, tässä maailmassa. Sinä et ollut neuvomassa Harrya shakkipelissä, ja hänellä kävi huonompi tuuri kuin sinulla. Hän ei koskaan enää herännyt siitä iskusta."
Ron valahti kalpeaksi. Oli niin kuin hänen vatsastaan olisi pudonnut pohja. "Mutta Hermione", hän kirahti. "Varmasti hän auttoi Harrya!"
"Harry ja Hermione eivät koskaan ystävystyneet, koska he olivat eri tuvissa. Hermione oli rohkelikko, mutta Harry lajiteltiin Luihuiseen."
"Luihuiseen?" Ron puuskahti. "Älä yritä."
Pieni hymynaavistus karehti Frankin suupielillä. "Olen aivan tosissani. Sinä et ollut paikalla tutustuttamassa Harrya velhomaailmaan. Hän ei myöskään koskaan kuullut Draco Malfoyn loukkaavan perhettäsi, joten vastoin parempaa tietoaan hän puristi tämän kättä. Ei heistä koskaan ystäviä tullut, mutta Harrylla ei myöskään ollut mitään erityistä syytä haluta Rohkelikkoon tai olla haluamatta Luihuiseen, joten Lajitteluhattu päätti tehdä hänestä luihuisen."
Ron ravisteli päätään osaamatta sanoa juuri kuulemaansa yhtään mitään, mikä olisi ollut soveliasta enkelin seurassa.
"Ymmärrätkö nyt, millainen merkitys sinun elämälläsi on ollut? Sinä et ollut paikalla pelastamassa Harrya, joten Harry ei ollut paikalla pelastamassa velhoyhteiskuntaa Voldemortilta."
Ron tuijotti polviaan. Sitten Frankin sanojen todellinen merkitys tunkeutui hänen tajuntaansa ja hänen sydämensä tuntui jättävän yhden lyönnin väliin. "Ginny", hän sanoi tuskin kuiskausta kovemmalla äänellä. "Jos Harry kuoli -"
"… niin hän ei ollut paikalla pelastamassa siskoasi Salaisuuksien kammiosta", Frank lopetti ja nyökkäsi murheellisen näköisenä. "Niin."
Ronia huimasi. Hän alkoi vähitellen käsittää, mitä hänen ympärillään oli tapahtumassa, ja kylmät väreet, joilla ei ollut mitään tekemistä purevan tuulen kanssa, kulkivat pitkin hänen selkärankaansa - hänen suuri suunsa oli jälleen kerran järjestänyt hänet käsittämättömiin hankaluuksiin, mutta tällä kertaa hän ei ollut ainoastaan vaarantanut omaa henkeään vaan oli melkeinpä korkeimman omakätisesti mennyt päästämään päiviltä sekä siskonsa että hänen - hänen - Harryn.
Päästäen sanattoman turhautumisen huudahduksen hän ponnahti jaloilleen ja hävisi äänekkään poksahduksen saattelemana Frankin silmien edestä näkymättömiin jättäen jälkeensä yhä pimenevämmän illan.
Frank pudisti päätään ja lähti hänkin liikkeelle. Ei tarvinnut olla edes Ronin suojelusenkeli tietääkseen täsmälleen, minne nuori mies oli kaikkoontunut, mutta se auttoi.
***
Kotikolo näytti suunnilleen siltä kuin pitikin. Ehkä vähän retuperäisemmältä kuin Ron muisti, mutta hän ei ollut käynyt vanhempiensa luona pitkään aikaan muutettuaan Harryn kaveriksi Tylyahoon. Puutarha näytti kivettyneen ja kuolleen jo aikoja sitten ja sen vieressä kyhjötti ruosteinen vanha Ford Anglia, jonka pari kanaa näyttivät omineen pesäkseen. Tehtyään vakaan päätöksen vierailla lapsuudenkodissaan vähän useammin Ron karaisi mielensä ja asteli kiireesti ulko-ovelle.
Ovi oli lukossa. Hän katseli sitä hetkisen kulmat kurtussa ja nosti sitten kätensä koputtaakseen lasiseen yläosaan.
Talon sisältä ei kuulunut ääntäkään. Ron koputti uudestaan, tällä kertaa pidempään ja vaativammin. Hän oli jo aikeissa avata suunsa, kun oven toiselta puolelta kuului ääni.
"Kuka siellä? Sano nimesi!"
Ron huokaisi helpotuksesta tunnistaessaan puhujan. "Äiti, minä täällä", hän huusi. "Avaa ovi."
Rouva Weasley käveli oven toiselle puolelle ja katsoi Ronia terävästi. Ronin silmät laajenivat hänen nähdessään äitinsä, jonka olemus oli jollain käsittämättömällä tavalla täysin erilainen kuin mihin hän oli tottunut, eikä se johtunut ainoastaan naisen laihtuneesta ja kuihtuneesta olemuksesta. "Äiti?" Ron hengähti ihmeissään. "Mitä ihmettä sinulle on oikein tapahtunut?"
"Äiti?" Rouva Weasley katsoi poikaansa tympeästi. "En minä ole sinun äitisi. Kuka sinä oikein olet?"
"Älä viitsi!" Ron huudahti äitinsä äänen kylmyyden järkyttämänä. "Pakkohan sinun on minut tuntea. Minä olen sinun poikasi, Ron."
"Minulla ei ole Ron-nimistä poikaa. Ole kiltti ja poistu." Rouva Weasley kääntyi lähteäkseen ovelta.
"Odota!" Ron kiljahti. "Odota! Etkö sinä ihan oikeasti muka tunne minua? Käytä äidinvaistoasi tai jotain, hitto soikoon, ja katso minun tukkaani! Eikö se muka näytä sinusta Weasleyn tukalta?"
"Ei punainen tukka vielä kenestäkään Weasleyta tee."
"Sinun on pakko uskoa minua!" Ron intti hätääntyneenä. "Minun nimeni on Ronald Bilius Weasley. Sain toisen nimeni isän veljen mukaan. Sinun syntymäpäiväsi on 30. lokakuuta. Tyttönimesi on Prewett ja sinä pidät Celestina Warbeckin musiikista. Isä taas rakastaa kaikkia jästivempaimia, ja kerran -"
"Eiköhän tämä jo riitä", rouva Weasley keskeytti kireästi ja teki jälleen kerran lähtöä. "Sinun olisi parasta poistua paikalta, ennen kuin poikani tulevat illalliselle."
"Ei, älä mene! Missä isä on?"
Rouva Weasleyn suupielet kiristyivät. Hän ei sanonut mitään.
"Siis - tarkoitan, että missä sinun miehesi on? Arthur Weasley?"
Hänen äitinsä astui lähemmäs ovea ja katsoi nuorinta poikaansa silmät kipunoiden. "Eihän se sinulle kuulu pätkääkään, mutta minun mieheni on ollut kuolleena kahdeksan vuotta."
Niine sanoineen rouva Weasley lopultakin poistui oven luota ja jätti sanattomaksi hiljentyneen poikansa seisomaan sen taakse sydän kurkussa. Ron tuijotti hänen jälkeensä pitkän aikaa ennen kuin lopulta käännähti ympäri ja horjui pois vanhempiensa pihasta. Kyyneleet polttelivat hänen silmiään ja hän puri huulta taistellakseen niitä vastaan.
"Eikö olekin omituista?"
Ronin pää nytkähti ylös hänen jaloistaan ja hän huomasi Frankin seisovan kädet pitkän takkinsa taskuissa vähän matkan päässä tien vierustalla. Muutama kyynel vierähti pitkin Ronin poskea ja hän pyyhki ne kiivaasti takin hihaansa. "Mikä?" hän kysyi pienellä äänellä. "Mikä nyt on niin omituista?"
"Se, miten suuri vaikutus yhdellä ihmisellä on niin monen muunkin elämään. Hän jättää poistuessaan jälkeensä aikamoisen aukon, vai mitä?"
"Mitä minun isälleni tapahtui?"
"Käärme puri häntä Taikaministeriössä kahdeksan vuotta sitten joulun alla."
Ronin pää nytkähti alemmas. Hän oli tiennyt sen jo entuudestaan, mutta ei ollut suostunut ajattelemaan sitä kunnolla ennen kuin nyt. "Entä muut?" hän kysyi. "Loput perheestäni? Kuinka moni heistä on ylipäätään vielä hengissä?"
Frank huokaisi. "Bill sai äskettäin surmansa Feeniksin kiltaan tehdyssä iskussa."
"Ja muut?" Ron kysyi poissaolevasti.
"He ovat yhä elossa."
"Entä Hermione?"
"Hänkin."
Ron hengähti syvään - edes jotain hyviäkin uutisia. "Missä hän on? Mitä hän tekee? Onko hän naimisissa Samin kanssa?"
"Ei", Frank vastasi päätään pudistaen. "Hermione ja Sam eivät koskaan tavanneet toisiaan, koska Hermione ei mennyt ministeriöön töihin. Hän taisteli sodassa aina siihen asti, kunnes menetti näkönsä."
"Menetti näkönsä?" Ron toisti turtana.
"Pieleen mennyt suojaloitsu."
Ron nielaisi palan kurkustaan. "Missä hän on nyt, Frank?"
"Mitä sinä sillä tiedolla teet?" Frank kysyi rauhallisella äänellä, joka raivostutti Ronia.
"Kerro minulle!"
"Mutta se on vastoin sääntöjä -"
"Frank!"
"Hyvä on, hyvä on", Frank sopersi, "mutta päästä ensin irti takistani."
Ron katsoi alas käsiinsä. Hän ei ollut edes huomannut tarttuneensa enkelistä kiinni. Hätäisen anteeksipyynnön mutistuaan hän irrotti otteensa ja jäi katsomaan vanhaa miestä odottavasti.
"Hän oli juuri poistumassa Tylyahon kirjastosta", Frank kertoi. "Hän on ollut siellä töissä näkönsä menettämisestä lähtien. Yrittää muuttaa loitsukirjoja myös sokeille luettavaan muotoon."
Ron ei jäänyt kuuntelemaan selityksiä vaan kaikkoontui vanhempiensa pihatieltä siltä seisomalta. Frank pudisti päätään ja vilkaisi ylös pimeälle tähtitaivaalle. "Te ette todellakaan tee tätä helpoksi", hän mutisi hivenen syyttävästi. "Varmasti siivet olisi mahdollista saada paljon helpomminkin."
***
Ron ei ollut käynyt Tylyahon kirjastossa kertaakaan sen jälkeen kun oli aloittanut koulunkäynnin Tylypahkassa, mutta hän muisti kuitenkin täsmälleen, missä se sijaitsi. Hänen ajoituksensa oli täydellinen - hän ilmiintyi pääovelle vievien portaiden juurelle juuri kun Hermione oli laskeutumassa niitä alas. Naisen molemmilla puolilla kulkivat hidasta tahtia Fred ja George Weasley, jotka pitelivät häntä käsivarsista tiukasti pystyssä. Ron katseli hetken ihmeissään, kuinka hänen veljensä auttoivat eteensä tuijottavan Hermionen varovasti alas kadulle, eikä hän saanut jalkoihinsa liikettä ennen kuin kolmikko alkoi astella hänestä poispäin hiljaisesti jutellen.
"Hei, Hermione! Fred ja George, odottakaa!" Hän ryntäsi suoraan heidän eteensä ja pysähtyi siihen. Fred ja George katsoivat häntä ärtyneinä; Hermionen otsaan ilmestyi ryppyjä, mutta hänen katseensa säilyi tyhjänä.
"Siirtyisitkö pois edestämme?" George töksäytti ja työnsi käsivarrellaan Ronia syrjään yrittäen ohjata Hermionea sivummalle.
Ron sysäsi Georgen käsivarren pois rintakehältään eikä irrottanut hetkeksikään katsettaan Hermionesta. Hänen ystävänsä näytti niin eksyneeltä, että Ronia suututti.
"Hermione?" hän sanoi epävarmalla äänellä.
Rypyt Hermionen otsalla syvenivät. "Niin?" hän kysyi ja nosti katsettaan Ronin olkapään yli. "Tunnenko minä sinut?"
Ron oli niin helpottunut, että hän tunsi melkein vastustamatonta halua lyyhistyä Hermionen jalkojen juureen ja jäädä siihen parkumaan. "Tunnet!" hän huudahti. "Tietysti sinä tunnet minut, Hermione. Minä olen yksi sinun parhaista ystävistäsi."
"Kuka sinä olet?"
"Ron! Ron Weasley! Tiedän, ettei nimeni luultavasti sano sinulle mitään, mutta sinun täytyy uskoa minua, kun sanon, että tämä on -"
"Weasley?" Hermione keskeytti. Hän käänsi päätään oikealla puolellaan olevan Fredin suuntaan. "Onko hän teille jotain sukua?"
Fred katsoi kiihtymyksestä punoittavaa Ronia epäystävällisesti ja sanoi: "Ei. En ole koskaan ennen nähnytkään häntä. Entä sinä, George?"
"Ei, aivan outo hän on minullekin", George vahvisti. "Tulehan Hermione, jatketaan matkaa ja jätetään tämä tyyppi tänne kertomaan satujaan niille, joita ne kiin -"
"Eikä!" Ron karjahti ja tarttui Hermionea tiukasti olkapäistä. "Sinun täytyy auttaa minua, vain sinä olet tarpeeksi fiksu! Tiedän, että tämä kuulostaa hullulta, mutta jos annat minun selittää, vannon -"
"Jos et päästä hänestä irti nyt heti, pääset selittämään tarinaasi auroreille", Fred ärähti ja yritti irrottaa Ronin käsiä Hermionesta, joka näytti olevan sekä ymmällään että peloissaan. Ron päästi automaattisesti irti Fredin tartuttua häntä kovakouraisesti oikeasta käsivarresta, mutta hänen odottamaansa kipua ei hänen hämmästyksekseen koskaan tullutkaan. Jäämättä sen kummemmin pohtimaan syitä hän ravistautui irti veljensä otteesta ja yritti jälleen tarttua Hermioneen.
"Kuulitko, mitä sanoin?" Fred huusi ja sysäsi Ronin sivummalle.
Ron turvautui nyrkkeihinsä ennen kuin ennen edes tajusi, mitä oli tekemässä. Hän iski Frediä suoraan leukaan ja sai vastalahjaksi Georgelta lyönnin, joka lennätti hänet selälleen tielle.
Hänen kompuroidessaan jaloilleen kumpikin hänen veljistään lähestyi häntä uhkaavasti kädet nyrkissä, joten selvittyään jälleen pystyyn Ron katsoi parhaaksi liueta paikalta; hän ei parhaimpina päivinäänkään ollut koskaan pystynyt pistämään kampoihin Fredille ja Georgelle samanaikaisesti.
"Niin, pistä vaan kiireesti jalkaa toiseen eteen!" jompikumpi huusi Ronin perään hänen juostessaan pois ystävänsä ja veljiensä luota.
Hän ei tiennyt, mihin hän oli pinkomassa, eikä hän pysähtynyt ennen kuin oli lähellä törmätä liiankin tutun näköiseen puuhun. Toivuttuaan järkytyksestä hän jäi vetämään henkeä nojaten vasten sen runkoa ja tunsi pistoksen sydämessään katsellessaan ympärilleen: missään ei näkynyt merkkiäkään Harryn kovia kokeneesta Tulisalamasta.
Väsymyksentunne valtasi hänet äkkiarvaamatta ja hän tunsi suurta halua valua alas puunrunkoa ja jäädä siihen istumaan tai makaamaan loppuelämäkseen, mutta sitten hän näki vähän matkan päässä siintävän joen ja pienen puisen sillan ja laahusti ajatuksissaan sen luo.
Hän katseli pyörteilevään veteen pitkän aikaa ja sulki silmänsä. "Frank", hän sanoi tukahtuneella äänellä. "Frank, missä sinä olet?"
Ei vastausta.
Ron oli hetken hiljaa ja alkoi sitten puhua käsilleen. "Minä ymmärrän nyt mitä tarkoitit, Frank", hän mumisi. "En minä välitä siitä, onko olkapääni kunnossa vai ei, enkä siitäkään, pystynkö pelaamaan huispausta vai en. Enkä edes siitä, saanko potkut jostakin sellaisesta asiasta, mikä ei edes ollut omaa syytäni."
Hän hiljeni jälleen kuuntelemaan, mutta vieläkään ei kuulunut vastausta. Tärisevä huokaus karkasi hänen keuhkoistaan. "En minä halua olla kuollut", hän jatkoi. "Enkä ainakaan halua tätä, etten olisi koskaan edes syntynytkään. Ymmärrätkö, mitä selitän? En halua nähdä enää enempää. Haluan olla taas elossa."
"Puhutko itseksesi?" kysyi ääni hänen takaansa. "Se on ensimmäinen merkki alkavasta hulluudesta."
Ron käännähti ympäri niin nopeasti, että oli menettää jalansijansa. Joen penkereellä seisoivat Fred ja George katsellen häntä tulkitsemattomat ilmeet kasvoillaan. Hänen sisällään kuohahti ja hänen sydämensä alkoi hakata. "Tulitteko te kerjäämään lisää?" hän ärähti voimatta kunnolla uskoa silmiään. "Ja minne te oikein jätitte Hermionen, senkin idiootit, hän voisi todella satuttaa -"
"Hei, rauhoitu nyt, Ron", Fred sanoi nostaen kämmenensä sovittelevasti ilmaan. "Oletko sinä kunnossa? Emmehän me ole edes nähneet Hermionea koko päivänä. Me olimme lähdössä töistä teidän luoksenne viedäksemme juhliisi muutamia tarvikkeita, kun Harry ryntäsi sisälle ja sanoi, ettei sinua löydy mistään."
"Missä sinä olet oikein ollut?" George kysyi puolestaan. "Kaikki ovat olleet etsimässä sinua ympäri Tylyahoa, mutta sinua ei ole näkynyt missään."
Ron tuijotti veljiään niin kauan että hänen silmänsä alkoivat lopulta vuotaa vettä hänen unohtaessaan räpytellä. "Harry?" hän kysyi pienellä äänellä ja hänen nyrkkinsä löystyivät. "Harry Potter?"
Fred ja George katsoivat toisiaan ja sitten taas Ronia. "Tietysti Harry Potter, idiootti, kuka muukaan? Mikä sinulla oikein on?"
"Onko - onko hän elossa?"
"Onko hän elossa?" Fred toisti silmät selällään. "Ron, mitä hittoa -?"
"Onko?" Ron tiukkasi melkein hysteerisesti.
"Tietysti on! Oli ainakin vielä kymmenen minuuttia sitten!"
"Ja minäkin olen elossa? Tiedättekö te, kuka minä olen?"
Fred katsoi Georgea ja kohautti olkapäitään. "Pyhä Merlin, veljemme on sekopää", hän totesi ja tarkasteli Ronia melkein kunnioittavasti.
"Veljemme!" Ron huudahti innoissaan. "Minä olen teidän veljenne!" Täysin odottamatta hän ryntäsi Fredin ja Georgen luokse ja kiersi käsivartensa molempien ympärille. Viiltävä kipu levisi hänen oikeasta olkapäästään koko käsivarteen ja hän nauroi ääneen.
Kun hän vetäytyi jälleen kauemmas veljistään, sekä Fred että George tuijottivat häntä sanattomina. Ron purskahti entistä kovempaan nauruun. "Mitä te oikein töllötätte?" hän kysyi iloisesti ja levitti käsivartensa levälleen. "Kaikkihan on loistavasti! Kiitos, Frank! Minä olen elossa! Samoin te, ja äiti ja isä ja Ginny ja Bill, ja Harry…" hänen iloinen selostuksensa hiipui hiljalleen ja hän jäi tuijottamaan hetkeksi tyhjästi eteensä ennen kuin kiljahti saaden kummatkin veljensä hätkähtämään.
"Merlin! Harry!"
Fred ja George katsoivat silmät selällään, kuinka heidän pikkuveljensä kasvoilla risteili kymmeniä erilaisia tunteita ennen kuin hän käännähti kannoillaan ja lähti ryntäämään poispäin. Mies ei ehtinyt kovinkaan kauas ennen kuin hän pysähtyi ja kumartui poimimaan maasta jotain hihkaisten ääneen.
"Hei, katsokaa!" hän huusi. "Harryn Tulisalama! Minä rikoin sen!"
Ja jostain Fredille ja Georgelle täysin käsittämättömästä syystä heidän veljensä purskahti jälleen nauruun ja jatkoi pinkomistaan kohti Tylyahoa. He katsoivat hetken toisiaan ja kohauttivat olkiaan osaamatta sanoa yhtään mitään juuri näkemästään.
Ilmiselvästi Ronille oli tapahtunut jotain suurta.
-
4. Elämä on ihanaa
Ronin keuhkoja poltteli ja hänen jalkojaan kivisti, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan hetkeksikään. Hän juoksi niin nopeasti kuin jaloistaan pääsi, räpytteli taivaalta tippuvia raskaita lumihiutaleita pois silmistään ja ihasteli ohimennen myöskin kuolonsyöjien ilmoituksista vapaata Tylyahoa. Suurimman osan ajatuksistaan hän uhrasi kuitenkin omalle kodilleen ja ennen kaikkia sille, mikä odotti häntä sen sisällä. Hän ei voinut päästä perille tarpeeksi nopeasti.
Vaivautumatta kopistelemaan lunta kengistään Ron lennätti talonsa oven auki ja syöksyi huohottaen sisälle.
"Harry?" hän kailotti kovaan ääneen vilkuillessaan moneen eri suuntaan yhtä aikaa. Kun kenestäkään ei näkynyt jälkeäkään, hän paineli kohti keittiötä. "Harry? Missä sinä olet?"
"Ron!"
Ron teki täyskäännöksen ja palasi eteiseen kuullessaan äitinsä äänen. Rouva Weasley seisoi rappusten yläpäässä Hermione vierellään ja katsoi alas Roniin huolestuneen näköisenä.
Ron hymyili leveästi ja harppoi rappuset ylös kaapaten sitten kummankin naisen tiukkaan halaukseen. Ensin kaikki kolme vain seisoivat hiljaa paikoillaan kädet toistensa ympärillä, mutta sitten he alkoivat puhua yhteen ääneen eikä kukaan saanut täysin selvää toisten sanoista.
"Missä sinä olet ollut?"
"Olimme niin huolissamme-"
"Oletteko te ihan oikeita?"
"Nick kävi täällä, ja-"
"Olen niin pahoillani-"
"… minkälaisissa vaikeuksissa oikein olet?"
"Oletko kunnossa?"
Ron katsoi äitiään ja nyökkäsi hymyillen. "En ole koskaan ollut paremmassa. Mutta missä Harry oikein on?"
Rouva Weasleyn kulmat kurtistuivat. "Hän oli täällä aikaisemmin", hän sanoi. "Mutta sitten Nick tuli käymään ja kertoi, mitä teidän työpaikallanne tapahtui tänä aamuna, ja Harry ryntäsi siltä seisomalta tiehensä Nick kintereillään."
"Mitä? Mihin hän oikein meni?"
"Hän ei pysähtynyt sanomaan", Hermione sanoi olkiaan kohauttaen, "mutta veikkaisin, että hän lähti Nimbukselle ottamaan asioista selvää."
Ronin silmät laajenivat. "Mutta minä yritin sitä jo aikaisemmin, ja siitä ei seurannut mitään hyvää. Varmasti tämän voi selvittää jollain muullakin tavalla", hän sanoi turhautuneena ja lähti juoksemaan portaita jälleen alas. "Minun on parasta lähteä hänen peräänsä ennen kuin…"
Hän pysähtyi portaiden juurelle ulko-oven lennähtäessä auki ja Harryn syöksyessä siitä sisälle kiihtyneen näköisenä hyvin samaan tyyliin kuin Ron hetkeä aiemmin Nick perässään. Vihreät silmät loistivat tyytyväisyyttä ja hänen kasvoilleen levisi välittömästi valtava virnistys, kun hänen katseensa löysi punapäisen ystävänsä.
"Harry!" Ron huudahti. Hän tunsi sanoinkuvaamatonta helpotusta nähdessään ystävänsä aivan selkeästi elossa, ja pysähtymättä ajattelemaan mitä teki hän harppoi suoraan Harryn luo ja veti tämän vielä tiukempaan halaukseen kuin mitä oli antanut äidilleen ja Hermionelle. Harryn kädet kietoutuivat hänen ympärilleen ja Ron kuuli miehen kiivaan hengityksen korvaansa vasten.
Lopulta Harry vetäytyi kauemmas ja katsoi Ronia innokkaasti. "Ron, et usko-"
Harryn lause jäi kesken Ronin kumartuessa suutelemaan häntä suoraan suulle.
Ronin huulet tukahduttivat Harryn hämmästyneen äännähdyksen. Hän huokaisi hiljaa ja veti miehen entistä lähemmäs itseään antaen vihdoinkin itselleen luvan antautua niille tunteille, jotka olivat etsineet ulospääsyä jo jonkin aikaa. Harryn makua ja tuoksua oli joka puolella - hänen huulillaan, hiuksissaan ja vartalollaan - ja se oli melkein liikaa Ronille, joka häkeltyi täysin siitä ylivoimaisesta ja kaiken alleen hukuttavasta tunteesta, joka valtasi hänet. Harryn kurkusta purkautui pieniä ääniä, jotka saivat hänet tuntemaan itsensä elävämmäksi kuin koskaan; hän tajusi ensimmäistä kertaa elämässään olevansa rakastunut.
Kaksikko suuteli toisiaan pitkään ja hartaasti ennen kuin Ronin aivoihin lopulta rekisteröityi kurkun selvittelyä jostain hänen vierestään. Hän tajusi hämärästi, että kyseistä ääntä oli kuulunut jo jonkin aikaa ja irrotti vastahakoisesti huulensa ystävästään jättäen kuitenkin toisen käsivarren tämän vyötäisille.
Harry katsoi häneen silmät säteillen ja posket loistaen. "Ron-" hän aloitti hengästyneenä.
"Shh", Ron keskeytti. "Ennen kuin sanot yhtään mitään, minä haluan pyytää anteeksi. Sekä tämänpäiväistä käytöstäni että sitä, että annoin sinun odottaa näin kauan. Minun olisi pitänyt tehdä tuo jo aikoja sitten."
"Todellakin", kuului rappusten yläpäästä, ja Ron näki Hermionen ja äitinsä katselevan alas heihin kumpikin leveästi hymyillen.
"Ei sinun tarvitse pyytää mitään anteeksi", Harry sanoi hymyillen hänkin. "Parempi myöhään kuin ei milloinkaan." Hän painoi Ronin huulia vasten nopean suukon, joka sai Ronin vatsanpohjan nousemaan ylös. "Kuulin Nickiltä, mitä sinun työpaikallasi oli tapahtunut tänään. Monikin saattaisi mennä sellaisesta tolaltaan."
"Ei sillä ole väliä!" Ron julisti kovaan ääneen ja puristi Harryn lähemmäs itseään. "On tärkeämpiäkin asioita kuin työpaikka. Olen mielelläni työttömänä vaikka lopun elämääni, kunhan vain sinä-"
"Et siis välitä tietää", Harry keskeytti kulmaansa kohottaen, "että Puhtolakaisu haluaa sinut takaisin tuntuvalla palkankorotuksella ja että myös Nimbus on tarjonnut sinulle työpaikkaa?"
Ronin ilme muuttui tiukan päättäväisestä niin täydellisen ällistyneeksi sellaista vauhtia, että Harry purskahti nauruun.
"Häh?" Ron sai viimein sanottua toljotettuaan ensin Harrya pitkän tovin uskaltamatta uskoa korviaan.
"Totta se on, kaveri", Nick puuttui puheeseen Harryn selän takaa. "Kun Harry kuuli, mitä oli tapahtunut, hän ryntäili päätä pahkaa ympäri Tylyahoa ja pisti asiat jälleen järjestykseen."
"Häh?" Ron toisti. "Miten?"
"Hän oli aivan mahtava!" Nick totesi leveästi hymyillen. "Marssi vain suoraan Nimbuksen toimistoon ja kaatoi totuusseerumia sen Bickin paskiaisen kurkusta alas, ja-"
"Ei se aivan noin kyllä mennyt", Harry kiirehti pistämään väliin. "Minä menin Nimbukselle ja pyysin saada nähdä sitä ihmistä, joka väitti suunnitelleensa Nimbus 3000:n."
"Ei se kyllä ihan noinkaan mennyt", Nick sanoi ja katsoi Ronia nauraen. "Kun meille sanottiin, ettei hän ole tavattavissa, Harry tässä muuttui todella pelottavaksi. Uhkaili havainnollistaa heille henkilökohtaisesti, miten hän oli selvinnyt Tiedät-kai-kenestä, jos hänen pyyntöönsä ei suostuttaisi."
Ron katsoi kulmat kohollaan vieressään olevaa Harrya, joka kohautti olkiaan hieman hämillisen näköisenä.
"Vau, Harry."
"Eikä se ollut vielä edes paras kohta", Nick selitti. "Kun Harry sai tuon pienimuotoisen suostuttelun jälkeen selville, että uuden Nimbuksen suunnittelija oli eräs Ernie Bick, hän jatkoi matkaansa suoraan hänen huoneeseensa ja, niin kuin sanoin, pisti hänet nielemään totuusseerumia."
Ron katsoi Nickistä Harryyn hämmentyneenä eikä oikein tiennyt, mistä päästä olisi lähtenyt kyselemään. "Mutta kuka ihmeen Bick se edes on?" hän ihmetteli. "En ole koskaan kuullutkaan. Mistä hän on saanut suunnitelmani selville? Ja mistä ihmeestä sinä oikein ongit itsellesi totuusseerumia?" hän lisäsi Harrylle.
"Yksi kysymys kerrallaan", Nick sanoi nauttien selvästi Ronin tiedonhalusta.
"Frediltä ja Georgelta", Harry vastasi Ronin viimeiseen kysymykseen. "Kävin heidän liikkeessään ihan ensimmäisenä, ennen kuin menin minnekään muualle."
"Ja hekö vain antoivat sitä sinulle?"
"Niin."
Ron ravisti päätään. "Ja sitten sinä pakotit sen tämän Bickin kurkusta alas, niinkö?"
"No… niin", Harry myönsi epäröiden. "Minun oli pakko. Muuten en olisi ikinä saanut selville yhtään mitään."
"Hei." Ron kiersi toisenkin kätensä Harryn ympärille. "Ei sinun sitä ainakaan minulle tarvitse puolustella."
"Joka tapauksessa", Nick jatkoi katsoen Harrya ja Ronia hieman hämillisen näköisenä. "Siinä vaiheessa kun olimme saaneet seerumin hänen kurkustaan alas meillä oli jo muutakin yleisöä. Lopulta itse Nimbuskin saapui paikalle."
"Ja juuri ajoissa", Harry sanoi Ronille. "Olimme juuri saaneet irti Bickistä, miten hän oli onnistunut varastamaan suunnitelmasi."
"Meidän pitää ilmeisesti tästä lähtien pitää hieman matalampaa profiilia lounaalla", Nick hymähti.
Harry nyökkäsi ja jatkoi selitystä. "Katsos, kun Bickillä oli vaikeuksia uusimman luutamallinsa kanssa, joka piti julkistaa hyvin pian. Hän ei keksinyt yhtään mitään ja määräaika tuli jatkuvasti vain lähemmäs ja lähemmäs. Ja sitten hän sattui kuulemaan teidät kun te puhuitte Puhtolakaisu 88:sta Kolmessa luudanvarressa. Harhaututusloitsun turvin hänen oli hyvin helppo kuunnella teitä aivan lähietäisyydeltä. Hän järkeili että hänen mallinsa ehtisi joka tapauksessa tulla myyntiin ennen sinun luutaasi, joten häntä ei voitaisi syyttää mistään."
"Mutta hän ei ottanut huomioon Harry Potterin kiivasta luonnetta", Nick naurahti saaden huomautuksellaan Harryn posket punehtumaan. "Se yhdessä totuusseerumin kanssa saa kielenkannat laulamaan yllättävän tehokkaasti."
Ron ravisteli päätään ihmeissään ja myös enemmän kuin vähän liikuttuneena siitä vaivasta, mitä hänen takiaan oli nähty. "Ei minunkaan luonteeni mitenkään erityisen rauhallinen ole", hän sanoi, "ja minäkin kävin Nimbuksella tänään, mutta en siltikään päässyt aulaa pidemmälle ennen kuin minut heitettiin ulos."
"No jaa, Harry osaa olla hyvin vakuuttava vihaisena", Nick totesi olkiaan kohauttaen.
"Niin", Ron hymähti virnistäen vinosti. "Tiedän sen. Mutta mitä sen jälkeen tapahtui? Miten Bickille kävi?"
"No, Nimbus tietysti erotti hänet", Harry sanoi ja alkoi kiskoa kaulaliinaansa vaivalloisesti irti kaulaltaan; Ronin käsivarret hänen ympärillään hankaloittivat hommaa huomattavasti. "Ja hän sai myös valtavan sakon tekijänoikeuden rikkomisesta, mutta Hatch päätti jättää asian siihen sen jälkeen, kun sekä Bick että Nimbus pyysivät virallisesti anteeksi ja Nimbus tarjosi hänelle tuntuvaa korvausta, josta muuten osa kuuluu sinullekin."
Ronin kulmakarvat kohosivat. "Hatch? Missä välissä hänkin sinne ehti?"
"Bickin tunnustettua Nimbus kutsui hänet paikalle. Molemmat pyysivät minua välittämään sinulle anteeksipyyntönsä, ja niin kuin sanoin, molemmat tarjoavat sinulle myös työpaikkaa paremmalla palkalla."
"Niin että kumman pestin aiot ottaa?" Nick tiedusteli. "Nimbuksella saisit tietysti ehkä vähän enemmän arvostusta, mutta muista miten loistavia työntekijöitä Puhtolakaisulta löytyy."
Ron hymyili kollegalleen. "Jaa, en osaa vielä sanoa ihan varmasti", hän sanoi mietteliäästi ja katsoi Harryyn silmät tuikkien. "Tällä hetkellä minulla on tärkeämpääkin ajateltavaa."
Ja hän tarttui Harryn kaulalla yhä roikkuvaan kaulaliinan ja veti tämän uuteen pitkään suudelmaan jättäen Nickin hyväntahtoisen tuhahduksen omaan arvoonsa.
"Luudista puheen ollen", Ron tokaisi vetäytyessään taas kauemmas Harrysta. "Minä tavallaan rikoin sinun Tulisalamasi tänään. Olen pahoillani."
Harryn silmät kapenivat. "Mitä? Miten?"
"Öö", Ron vastasi epäröiden ja irrotti otteensa ystävästään. Hän kumartui poimimaan luudankappaleet lattialta ja näytti niitä Harrylle. "Tavallaan minä törmäsin puuhun."
"Tavallaan? Puuhun?" Harry toisti kummastuneena. "Miten ihmeessä? Mitä sinä ylipäätään teit luudan selässä?" Ron aukaisi suunsa vastatakseen, mutta Harry nosti kätensä pystyyn. "Ei, anna olla, pääasia on, että sinä olet kunnossa."
"Minä olen loistavassa kunnossa, mutta ikävä kyllä luudastasi ei voi sanoa samaa. Olen ihan totta kamalan pahoillani, Harry."
"Ei se haittaa. Se oli vain luuta, ja minä satun tuntemaan erään lahjakkaan luudantekijän."
He virnistivät toisilleen.
Nick katsoi Harryyn, sitten Roniin, raapi korvallistaan ja päätti olla yrittämättäkään enää ottaa osaa keskusteluun. Selvästikään noilta kahdelta ei liiennyt kovinkaan paljon huomiota kenellekään muulle kuin toisilleen.
***
Ronin syntymäpäivät vetivät paikalle enemmän vieraita kuin vuosiin. Asiasta hyvin liikuttunut päivänsankari oli kiitellyt vuolaasti kaikkia muistamisesta ja Harryn hymähdellessä hieman huvittuneesti hänen vierellään pyydellyt kiihkeästi anteeksi aikaisempaa käytöstään niin tutuilta kuin tuntemattomiltakin, kunnes yksi pitkä ja merkityksellinen katse Harrylta oli ajanut kaksikon keittiön rauhaan.
"Ron", Harry hengähti Ronin siirtyessä suutelemaan hänen kaulaansa. "Ei sillä että minä valittaisin, mutta tämä ei ehkä ole paras mahdollinen aika."
Ron kuljetti kieltään Harryn kaulaa pitkin kunnes saavutti miehen korvan. "Me olemme odottaneet jo ihan tarpeeksi pitkään."
Harry äännähti hiljaa Ronin imaistessa hänen korvannipukkansa lämpimään suuhun. "Mutta - mutta viereisessä huoneessa on noin tuhatsatakolmekymmentä ihmistä juhlimassa syntymäpäivääsi."
"Hitot heistä."
Harry nauroi vasten Ronin huulia ja vetäytyi kauemmas kietoen kuitenkin käsivartensa punapään vyötärölle. "Ron, hetki sitten olit valmis kuolemaan tuskaisen kuoleman joka ikisen ihmisen puolesta, joka tuli tänne tänä iltana."
"Mielipiteet muuttuvat nopeasti."
"Ilmeisesti", Harry totesi tarkkaillen ystävänsä kasvoja lähemmin. "Et vieläkään ole kertonut, mikä muutti omasi aiemmin illalla. Tätä ennen olet pitänyt kynsin ja hampain kiinni siitä, että välillämme ei ollut mitään muuta kuin ystävyyttä."
"Olen pahoillani", Ron sanoi noin sadannen kerran tuona iltana. "Olin aasi, niin kuin tavallista. Kerron sinulle kaiken, mitä minulle tapahtui tänään, mutta en nyt - vasta sitten kun siihen on kunnolla aikaa. Mutta sinun täytyy uskoa kun sanon, ettei kyse ollut milloinkaan siitä, etten olisi halunnut."
"Tiedän sen", Harry sanoi nyökäten ja hymyili sitten vinosti. "Käyttäydyit kuin mikäkin mustasukkainen idiootti aiemmin Kolmessa luudanvarressa", hän tirskahti.
Ronin poskia alkoi poltella mutta hän säilytti katsekontaktin. "Niin kai. Niin kuin sanoin - aasi."
"Ja mustasukkainen idiootti."
"Ja mustasukkainen idiootti", Ron lisäsi auliisti. "Voitko kuitenkaan rehellisesti sanottuna moittia minua siitä?"
Odottamatta vastausta Harrylta Ron veti tämän uuteen ja perusteelliseen suudelmaan. Hän ei kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen siitä onnen humahduksesta, joka kulki hänen lävitseen joka kerta kun hän tunsi huulet - Harryn huulet - painautuneina vasten omiaan, eikä hän voinut käsittää, mitä hänen aivoissaan oli oikein liikkunut, kun hän oli vastustanut tätä niinkin kauan kuin oli vastustanut.
Harryn suu avautui hänen huuliaan vasten ja Ronin huulilta karkasi matala urahdus, joka muuttui nolostuttavaksi vaikerrukseksi pehmeän kielen liukuessa hänen suuhunsa. Hän painautui lähemmäs Harrya, jonka voihkaisu sytytti hänessä jotain alkukantaisempaa kuin ne tunteet, joita hän oli siihen asti tuntenut.
Äkkiä auki lennähtävä keittiönovi sai nuoret miehet eroamaan toisistaan hämmästyttävällä vauhdilla sellaisiksi ihmisiksi, jotka olivat koko alkuillan olleet jatkuvasti toisissaan kiinni kaikkien nähden, mutta sekään nopeus ei ollut riittävää.
"Täällähän se vinksahtanut velipoikamme onkin", Fred sanoi astuessaan virnistäen sisään George kannoillaan. "Kannattaisi ehkä tulla välillä olohuoneen puolelle. Äiti ei anna Hatchille hetkenkään rauhaa."
"Hm", George yhtyi puheeseen. "Kuulustelee häntä jatkuvasti siitä, mitä Puhtolakaisulla tapahtui tänään ja miten he aikovat hyvittää kaiken hänen pikku Ronnielleen."
"No, kai tekin voitte puhua hänelle?" Ron kysyi. "Meillä on muita kiireitä."
"Niin näkyy", Fred totesi. "Teinä olisin kuitenkin varuillani Janien ja Violetin varalta. He leikkivät piilosta."
George katsoi kaksoisveljeensä ja heilautti päätään kohti ovea. "Eiköhän vain anneta lahjamme ja jätetä nämä kyyhkyläiset omaan rauhaansa, vai mitä, Fred?"
Iloisena veljiensä aikeista Ron ojensi nopeasti kätensä ottaakseen vastaan Fredin pitelemän paketin ennen kuin heidän mielensä ehtisi muuttua. "Se käy minulle - kunhan siellä ei ole mitään, mikä puree."
"George?" Fred katsoi kysyvästi veljeensä olkansa yli kuin vahvistusta odottaen.
George näytti hetken mietteliäältä ennen kuin hymyili. "Ei - ei yhtään mitään purevaa, pikkuveli."
Murahtaen turhautuneena Ron otti paketin vastaan ja kiitti silmäillen epävarmasti vuoroin lahjaansa, vuoroin Frediä ja Georgea, jotka kumarsivat syvään ja poistuivat keittiöstä selät kohti ovea toivottaen hyvää illanjatkoa.
Ron seurasi heidän takaperoista poistumistaan päätään ravistellen ja asetti uusimman pakettinsa sivupöydälle muiden joukkoon. Saatuaan kätensä vapaaksi hänen silmänsä osuivat nimettömään valkoiseen kirjekuoreen, joka oli erillään muista lahjoista, ja rypistäen otsaansa hän tarttui siihen ja käänsi sen ympäri. Toisellakaan puolella ei lukenut mitään.
"Hm", hän hymähti raapien korvantaustaan Harryn ilmestyttyä hänen viereensä. "Tämä kortti ei ole kiinni missään lahjassa. Olisikohan se irronnut?"
Harry katsoi alas Ronin käsissä olevaan kirjekuoreen ja kohautti olkiaan. "Keneltä se on?"
"En tiedä." Hieman vaivautuneena siitä ettei osaisi yhdistää kortin kirjoittajaa tämän antamaan lahjaan, jos kyseessä olisi irronnut kortti, Ron veti kortin ulos kuoresta ja luki sen Harryn nojatessa vasten hänen tervettä olkaansa.
Ronin kasvoille leviävä epäuskoinen hymy sai Harryn kiinnostuksen heräämään hyvin nopeasti. "Ron?" hän kysyi suudellen Ronin virnistävää suupieltä. "Mitä nyt? Keneltä se on?"
Ron käänsi kasvonsa kohti Harrya ja nauroi. "Viisaita sanoja viisaalta mieheltä", hän totesi painaen nopean suukon ystävänsä huulille ja saamansa kortin tämän käteen.
Työntäen silmälasejaan nenänvarttaan pitkin Harry nosti Ronin kortin silmiensä tasalle ja luki muutaman rivin viestin, joka oli raapustettu huolellisesti sen sisälle siistillä ja vanhanaikaisella kaunokirjoituksella.
Ron,
Älä milloinkaan unohda, että rakkaus on rikkaus. Sydämeni pohjasta toivotan sinulle onnellista syntymäpäivää ja loppuelämää. Kiitos siivistä!
Frank
-
Luin tämän jo aikaa sitten, ja kirjoitin erittäin ihkuttavan, positiivisen ja yltiöihastuneen kommentin, mutta fini meni ja tilttasi, joten raahasin nyt per... takapuoleni uudelleen tänne (oli jo aikakin).
Olen ilmeisesti nähnyt leffan, mikäli se oli se mustavalkoinen, mutta tämä on huomattavasti parempi. Harry ja Ron olivat molemmat mielestäni niin IC:itä, kuin toivoa saattaa, ja parasta oli, ettet ollut tehnyt kummastakaan liian naismaista tai tyttömäistä, mihin useimmat ficit sortuvat. Teksti oli jotenkin hirveän... soljuvaa, ei tullut missään vaiheessa sellainen olo, etten jaksa lukea. n__n Olen Ron/Harrysi fani.
Harryn lause jäi kesken Ronin kumartuessa suutelemaan häntä suoraan suulle.
Ihan täydellinen suudelma. Menen sen kanssa naimisiin ja perustamme perheen. Ei liian yltiösiirappinen "Harry kaatui Ronin käsivarsille ja Ron taikoi suuren kukkakimpun ja he ratsastivat valkoisella orillaan auringonlaskuun", mutta silti sopivan fluffyinen meikäläisen tarpeisiin. Miten voisin kehua sinua vielä lisää?
Pakko sanoa, etten ymmärrä, miksei tätä ole kommentoitu aikaisemmin. Onko otsikko sitten liian huomiotaherättämätön, vai ovatko kaikki finiläiset vain ihan yhtä laiskoja kuin minä? En tiedä. Tykkäsin tästä kuitenkin ihan hirmusti.
-
Miksi en ole ennen tätä ficciä huomannut? Tämä oli aivan ihana ja niinkuin muutamat mainitsivatkin, niin tämä ei ole liian "siirappinen".
Tätä kyseistä elokuvaa en ole valitettavasti nähnyt, mutta ymmärsin aivan hyvin mikä oli juonena (tosin ensin en aluksi tajunnut, että mihin se Frank niitä siipiä tahtoi, luulin katsos että tämä eli vielä :D).
Virheitä en ole metsästänyt, enkä ole niitä edes nähnyt. Erittäin sujuvasti kirjoitettua, eikä ole minun mielestäni ollut lainkaan tökkivää. Rakastuin tähän ficciin! :)
-
Edelläkin taidettin jo aika paljon kehua, mutta kehunpa vielä hiukan lisää :D Aivan ihana ficci <3 Yleensä en oikein Harry/Ron parituksesta tykkää (Harry/Draco <3), mutta tämä oli kyllä niin hyvä, ettei se mitään haitannut, vaikkei lempiparitus ollutkaan. Muutenkin pidän näistä jutuista, joissa jollakin menee omasta mielestään huonosti, ja sitten sille näytetään millainen maailma olisi, jos hän ei olisi syntynytkään (oli sitten leffa, Aku Ankka, kirja tai ficci kuten tässä).
Eipä tässä muuta, piti vain antaa tälläistä tosi "rakentavaa" palautetta. No, tähän aikaan ei muuta voisi kuvitellakaan saavansa kirjoitettua kuin kehuja, enkä tästä muuten mitään kritiikkiäkään löytänyt... :)
-
KERRASSAAN IHANAA !!!
Minä olen ihmisenä pinttynyt kyynikko, joka ei osaa ajatella positiivisesti ja näkee kaikessa maailman pahuuden.
SILTI:
Tämä sai minun kylmän ja kivisen sydämeni liikuttumaan, ja silmäkulmaani taisi lentää jokin roska, kun silmäni alkoivat hiukan vuotamaan...
Harry ja Ron on jo parituksena aivan ihana. Ron, jota elämä potkii päähän on vielä enemmän sympatiaa herättävä. Tarinan idea (olkoonkin, että se ei ollut itsekeksitty) oli kerrassan häikäisevä. Enkeli, jonka pitää ansaita siipensä, se on jotenkin niin niin.. En tiedä, hauska, sympaattinen... Nerokas!
Itse en ole nähnyt kyseistä elokuvaan, mutta olen tutustunut juonen perusrakenteeseen Aku Ankan kautta (Tarinassa "olla kuin ei olisikaan", "duck who never excist", Don Rosa) ja ihqutin tätä tarinaa suurella innolla. Tarina oikein hyvin sovellettu tähän ficciin, ja kerronta soljui eteenpäin oikein sujuvasti. Erityisesti pidin tuosta alusta, jossa käytiin pikakelauksena Ronin elämään ja jossa selitettiin Tiedät-kai-kenen kohtalo. Nopeasti ja selkeästi.
Toinen suuri kunnianosoituksen aihe on Potter -historian tunteminen. Minulla oli hauskaa miettiessä, mitä kenellekin olisi tapahtunut, jos Ronia ei olisi ollut olemassakaan. Minäkin oivalsin sen shakkijutun, mutta Harryn sijoittaminen Luihuseen oli kerrassaan nerokasta. Se ei olisi tullut mieleenikään. Samoin jäin miettimään, että miksi herra Weasley kuoli... Sekin tuli ihan johdonmukaisesti esille. (vilkaisee häpeissään pöydällä lojuvaa keskeneräistä FK:ta)
Kiitos elämyksestä, tämä sai minutkin uskomaan, että maailmassa on ripaus hyvääkin.
Lucius Black
P.S. Rakentava palaute löydettiin kaninkolosta hyvin heikossa kunnossa. :D
-
En kyllä lakkaa enää hämmästelemästä sitä, miten olen selvinnyt viime viikkoihin asti ilman tätä paria. Ihan mielettömän suloista!
Tämän ficin tunnelma oli koko ajan niin herttainen ja suloinen, että en voi kuin kadehtia. Tämän elokuvan idea oli tuttu, olen varmaan nähnyt leffan aikaisemmin. Muttahyvin toimi myös ficciversiona! Oikein hyvin.
"Meillä on vielä kaksi pätkää katsottavanamme. Oletko valmis?"
"Kuin partiopoika."
Frank oli niin suloinen! Mutta äh, ihana kertomus. Nosti kyllä leveän hymyn huulille. Mielelläni olisin lukenut tämän myös korkeammalla ikärajalla, pitääpä käydä etsimässä jostain sellaista NC-17 materiaalia seuraavaksi ü
Sujuvaa kirjoitusta, mukaansatempaava tarina. Huumoria ja teiniangstia, ei sitä muuta voi kaivatakaan. (muuta kuin enemmän osia)
-
pikkuinen: Juu, leffa on se vanha mustavalkoinen. Se on yksi suosikkielokuvistani, joten jos tämä ficci oli mielestäsi sitä parempi, en oikeasti voi sanoa muuta kuin että KIITOS. Tämä taitaa olla kaikista kirjoituksistani ylivoimaisesti fluffisin, joten hyvä jos ylimääräiseltä siirapilta kuitenkin vältyttiin. Ja naismaisilta hahmoilta, Harry ja Ron kun eivät hirveän tyttömäisiä ole. ;D
Zolfyer: Kannattaa se elokuvakin muuten ihan katsoa, se on loistava varsinkin niin vanhaksi leffaksi! Joskus joulun aikoihin se tulee aina ykköseltä tai kakkoselta. :) Kiva että tykkäsit ficistä, kiitoksia kommentista!
Luna Lovegood: Otan kehuja aina oikein mieluusti vastaan, kitoos! :D Mukava että pidit vaikkei ihan suosikkiparitus ollutkaan.
Lucius Black: Heh, kiva kun liikutti kivistä sydäntä. Ja voih, minä en ole edelleenkään päässyt tutustumaan tuohon mainitsemaasti Rosan sarjikseen The Duck Who Never Was. Olen aika suurikin Rosa-fani ja omistan kaikki sen kokoelmat, mutta eipä löydy niistä tuota sarjista. Satuin kuulemaan siitä juuri niihin aikoihin kun tätä ficciä kirjoitin ja olen siitä lähtien tahtonut lukea sen niin paljon ettei ole tosikaan. Joka tapauksessa, kiitos kommentista, ihanaa että pidit! Minullakin oli hauskaa miettiessäni miten maailma olisi muuttunut ilman Ronia, Ron-fanina kun olen vakaasti sitä mieltä että Potter-maailma tarvitsee Ronia. :D
hobby: Tämä pari on todellakin nimenomaan suloinen, minäkin tykkään. 8) Kiva että hymyilytti, ja kiitos kommentista!
Huumoria ja teiniangstia, ei sitä muuta voi kaivatakaan.
Kirjoitinko minä teiniangstia? *on järkyttynyt* ;D
-
I LOVE LOVE LOVE <3_____<3
Voi ihanuus! ((((: Täytyy myöntä, että ihan tärisin tätä lukiessa! ^//^ Ja nyt en liioittele!
Heti alusta asti ahmin tekstiä lisää ja lisää niin huimalla vauhdilla, että. Mikä loistava idea käyttää Frankia tässä enkelinä! Nyt ei kyllä ajatus kulje kun vain henkäilen täällä ja pidättele hengitystä vieläkin! Aww, tämä on niin ihana, vaikka juonen runko onkin jostain elokuvasta (joka nyt on muuten pakko nähdä, luulisin).
Voi että minä oikein palvon tyyliäsi kirjoittaa... Ja Ron ja Harry ovat selvästi uodut toisilleen, sen huomaan kun luen sinun tekstejäsi :'D Anteeksi, en pysty järkevään kommentointiin. Tämä oli niin suloista. Ja koko kommentti on pelkkää ihkutusta o__o Toivottavasti annat sen anteeksi!
Yritän koota itseni. Lucius Black ilmaisi oikein ajatuksiani mukaillen mielestään sinun onnistuneen Potter-historiassa. Mainitsisin kaikki samat asiat, henkilöhahmojen kuolemat jne. Ei olisi tullut minullekaan heti mieleen, että Harry olisi ollut Luihuisessa... Kaikki muuttuu, kaikki. Voi onneksi on Ron olemassa! [size=85]*krhöm* Minähän siis en usko tähän maailmaan, en...[/size]
Molemmat miehiset miehet olivat tarpeeksi IC! Enemmän kuin tarpeeksi! Ron oli niin aito, kaikkine murjotuksineen. Ja Hermione, tajunnut jo aikaa sitten noiden kahden homppelin kuuluvan yhteen. Aww! Ja miten voi osata kirjoittaa äärettömän-suloista-ei-liian-makeaa-fluffya, jonka voisi lukea vaikka kuinka monta kertaa peräjälkeen? Teksti on niin yhtenäistä, niin sopivaa ja helposti luettavaa ja mielikuvia tyrkyttävää, että se on oikein ihanteellista minulle! Olen tainnut aiemminkin mainita pitäväni siitä, miten sinä kirjoitat...
Voi, minä niin pidin Frankista enkelinä! Kuka häntä neuvoi; Jumala? Ylienkeli? Ehkä ei ole tarkoitus tietää (: Ylemmästä pomosta tuli kuitenkin mieleen Enkeliakatemia-kirjasarja, en tiedä onko kukaan sitä lukenut.
Frank sai siivet ja Ron Harryn. Eikun Harry sai Ronin. He saivat toisensa! Ja the happy end is what i looooove!
Roch, poistuu äimänkäkenä suorittaen polvillaan kumartelua.
Kiitos tästä!
-
Rochelle, kiitoksia aivan mielettömästi kommentistasi, et arvaakaan miten paljon piristit! Olen hirveän iloinen että tykkäsit tästä ficistä (niin että ihan tärisit, vau!), koska se on omista ficeistäni minunkin suosikkini. 8) Tarkoitus ei tosiaankaan ole tietää, kuka Frankia ohjailee, jätin sen juuri samalla tavalla avoimeksi kuin itse elokuvassakin. Ja suosittelen muuten elokuvaakin, jos kiinnostaa niin sehän tulee varmasti TV:stä nyt ihan lähiviikkoina, niin kuin aina joka joulu. :)
-
Aaaah, rakastan ko. elokuvaa - ja RAKASTAN tätä ficciä! ;) Aaa, ihana<3
Siis aivan mahtavan surullinen-romanttinen-pelottava-itkettävä-naurattava-pitkä-liian lyhyt-fic! Ja kaiken lisäks vielä parhaalla parituksella! Oioi, ihana! Rakastuin tähän!
Oot ihan sairaan hyvä kirjottamaan, enkä löytäny edes yhtään kirjotusvirhettä. Mahtavaa, kerrassaan MAHTAVAA!!
(Sit näin vielä mihinkään - varsinkaan tähän ficciin - liittymättömänä: On muuten ihan hirveen häiritsevää, kun tulee kommentoimaan jotain ficciä ja tonne ylös tulee teksti:
Varoitus: tähän aiheeseen ei ole kirjoitettu ainakaan 120 päivään.
Jos et välttämättä halua vastata juuri tähän, harkitse uuden aiheen aloittamista.
..mitä varoittamista siinä on?;O Ehe, ehkä siitä ei sen enempää : D)
Muttajuu, oon lukenu tän kokonaisuudessaan tänään jo 3 kertaa^^ Ja varmasti tuun lukeen monesti uudestaan, niinku varmasti myös sun muitakin ficcejä!(:
-Superi
-
Kiitos paljon kommentista, supersaana, ja anteeksi että tämä vastaaminen vähän venähti! Luin ihanan kommenttisi joskus kun ei ollut aikaa vastata, ja sitten tämä melkein unohtuikin. Piti vain sanoa, että ilahduin aivan älyttömästi kun näin, että joku oli kommentoinut tätä vanhaa ficciä, koska se on suosikkini omista ficeistäni. Ihanaa että pidit! :)
(Ja oho, aika outoa että tuollaisista varotetaan, jos ei ole kommentoitu ficciä vähään aikaan! Onneksi uskalsit kaikesta huolimatta kommentoida! ;))
-
Sanonpa heti alkuun, etten ole nähnyt koko elokuvaa, josta idean kehittelit. Mutta olen siihen vain tyytyväinen, kun kaikki tuli sitten yllätyksenä tekstin edetessä. Jännää ja uskomatonta, miten paljon Ronin olemassaolo vaikutti koko velhomaailmaan! Kaikki kirjaan pohjautuvat läheltä-piti-kuolemat pääsi toteen, ja nyt vasta ajatteli miten paljon Ronkin oli osallisena tässä kaikessa. Teksti jumppautti ihanasti aivonystyröitä, mutta sai tasapainoisesti välillä (etenkin lopussa) niin suloista sisältöä Harryn ja Ronin kesken että ei voi sanoa muuta kuin nam.
Alussa oli ehkä hivenen tylsä, kun käytiin niin tarkasti läpi jotkin kohtaukset Ronin elämästä, mutta toisaalta ne pohjustivat kivasti siitä kehittyvää suhdetta Harryn kanssa. Lempparikohdakseni on pakko mainita Harryn ja Ronin melkein-suudelma Hermionen muksun ristiäisissä.
Koko ficki sai ihanasti elämään mukana, muakin oikein palelsi kun Ron ja Frank käveli kolkossa Tylyahossa, ja lopussa oli sitten ihanan lämmin ja mukava tunnelma. Voi hitto että harmitti Ronin puolesta, kun sille olkapäälle kävi miten kävi, ja pojalle meni taas vähän huonommin mitä Harrylla. Ei saanyt edes toivomaansa ammattia tulevaisuudessa ja sekin mikä sai, potkittiin hetkeksi pois :(.
Ööh pointtini? No tämä oli ihana ja ihanan todentuntoinen ja awww minäkin haluan olla Harry, joka vihdoin saa Roninsa!
-
Andy: Kiitos kiitos, tosi mukava kuulla, että olen mielestäsi osunut oikeaan aikuisen Ronin kirjoittamisessa! :) Juu, pahis!Draco, heh, sori siitä, itse en ole ikinä pahiksia osannut fanittaa, joten kuvittelen ne aina aika yksiulotteisiksi. Ei siellä että Draco nyt mikään suoranainen pahis olisi. Ja suosittelen muuten sen leffankin katsomista, jos et ole sitä vielä tähän mennessä nähnyt! Se on aivan ihana!
Demeter: Vooi, ihana kuulla että ficcini on saanut tuolla lailla eläytymään mukaan! Kiitos kommentista! (Ja joo, minäkin tahtoisin olla Harry ja saada oman Ronin. Tai vaihtoehtoisesti Ron joka saa oman Harryn, en oo liian ronkeli! :D)
-
Tää on aivan sairaan ihana. Ron on sulonen suuttuessaan ja silloin kun vaikuttaa hullulta. :P
Jotenkin tuli mieleen Aku Ankka, kun siellä oli saman tapainen tarina, mutta ei se haittaa. Tarina sopi loistavasti noille henkilöille. Mä tykkään Harry/Ron parituksesta.
(Rakentava sai siivet ja lensi taivaaseen, vähän niin kuin Frank)
-
Kiitos, Cherina, kiva kun tykkäsit! ;D Ja juu, niin kuin A/N:ssä sanoin, tämä tarina ei ole ihan omasta päästäni, mutta esikuvana ei sentään ollut se Aku-sarjis vaan It's a Wonderful Life -elokuva, jota muuten se Aku-tarinakin mukaili. (Luin muuten sen sarjiksen ekan kerran [lopultakin!!] tässä tämän kesän aikana, ja tykkäilin siitäkin oikein kovasti. Don Rosa on niin paras!)
-
Ihan sairaan ihana ficci!! Ihanasti kirjotettu ja pakko sanoo et Ron oli aivan ihana!!! Ja toi oli ihana idea toi Frank- enkeli :D Oli oikeesti tosi surullista lukee tota tekstiä missä Ron ei ollu syntynytkään! En olis ihan heti uskonu kuinka iso vaikutus Ronilla olis KOKO velhomaailmaan! Mutta kun ajattelee niin kai se näin menee! Mut tykkäsin ihan sikana sun ficistä! En osaa kyl muuta sanoo :D Hienoo ku osaan kirjottaa toooosi rakentavaa kommenttii :D
-
Kiitos hirveen paljon kovasti kommentistasi, Kesävauva! 8) Ihana että pidit niin ficistä kuin Ronistakin. Ronhan on tosi tärkeä henkilö Potter-maailmassa, ainakin mun omassa päässäni, heh.
-
Mä oon lukenu tän joskus aiemmin mut nyt päätin lukee uudestaan ja tulla kommentoimaankin :)
En oo nähny leffaa, mut tää on aivan superihana<3
Oon nyt netissä kännykällä, joten en jaksa poimia lempparikohtia, anteeksi siitä ;D
Meinasin alkaa itkeen tossa kohtaa kun Ron 'ei ollut syntynyt' ja sanottiin et Harry kuoli jo ekalla luokalla, mut sit meinasin alkaa nauraan tossa kohtaa kun Ron alkaa katua toivettaan ja Fred ja George tulee sinne sillalle (you know what I mean ;) )
Mut nyt en enää keksi sanottavaa, joten liukenen paikalta :D KIITOS TÄSTÄ! :)
~Missy~
-
Jostain kumman syystä en ole koskaan kommentoinut tätä, vaikka luin tämän jo vuosia sitten - ja rakastuin. Niinpä haluan kertoa sen nyt sinullekin arvon kirjoittaja, ja kiittää!
Upea juonikuvio, hyvin opettavainen ajatusleikki ja hellyttävä enemmän-kuin-ystäviä -ystävyyssuhde. Aww, niistä on hyvä viihde tehty! :)
-
Tämä oli kauan sitten ihan ensimmäisiä lukemiani pitkiä Rarry-ficceja. Luin tän kaaaauan sitten, ja nyt uudestaan, ja oli niin hyvä kuin muistin :D
Harry ja Ron on ihania yhdessä ja erikseen, ja voi Ron-parka. Sen tunteisiin on niin helppo samaistua tässä. Tämä on samaan aikaan niin kamala ja toivoa herättävä.
Sori, rakentava palaute on talvihorroksessa.
-
Mulla on sellainen mielikuva, että joskus kauan sitten mä olen aloittanut lukemaan tätä, mutta en oo koskaan saanut luettua loppuun asti. Nyt mun oli ihan pakko luke tää kokonaan. Tää on tosi huolella tehty ja juoni on niin mahtava ja Ronin raivokohtaukset aidon olosia.
Onneksi Ron tajusi loppujen lopuksi. Mä en oikein muuta osaa kirjoittaa kuin, että tykkäsin tästä ihan valtavasti, kuten kaikista muistakin sun teksteistä <3
-Feliicia