Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: sprig - 07.02.2010 19:56:08
-
Disclaimer: Kaikesta kiitos Rowlingille! :)
Kirjoittaja: sprig
Ikäraja: S
Paritus: Aina niin ihana Harry/Draco!
Genre: Sellainen haikeanpuoleinen romance + aluksi myös vähän humor.
A/N: Hmm, tämä 743-sanainen ficinpätkä vaati useamman tunnin mietiskelyn ja kirjoittamisen ja se jos mikä todistaa minun olevan maailman hitain kirjoittaja. :D Jos canonissa pysytään, niin Harryhan ei tiedä, miltä Malfoyn kartano näyttää, koska edellisellä visiitillä Harrylla ei ollut silmälaseja ja poikaparan naamakin oli hitusen turvoksissa. Osallistuu FF10:een sanalla 06. Muukalaiset.
* * *
Kartano näytti kasvaneen kuin itsestään sumuiselle nummimaalle. Se ei ollut ollenkaan sellainen, kuin Harry oli kuvitellut – pramea kuin rikkaiden amerikkalaisten jästien talot. Silti talosta näki varsin selvästi, että sen asukkailla ei ollut pulaa käteisvaroista. Pihalla käyskenteli arvokkaan näköisiä riikinkukkoja, joista yksi oli valkea. Itse talossa oli monta tornia ja sisäänkäyntiä. Katolta kurkistelivat hauskat pienet kattoikkunat ja yläkerrassa näytti olevan useampi parveke. Köynnöskasvit kiemurtelivat pitkin julkisivua kuin laiskat käärmeet. Loistokkuuden yllä leijui kuitenkin hylätyn talon henki.
”No, mitäs pidät?” Draco kysyi ja tuijotteli mietteliäästi lapsuudenkotiaan.
”Se on kivemman näköinen kun osasin arvella”, Harry vastasi ja oli ihan tyytyväinen voidessaan olla rehellinen, koska sitten he eivät ehkä joutuisi hankaliin tilanteisiin.
”Minusta se ei ole kivan näköinen ollenkaan”, Draco totesi ykskantaan. ”Mennään sisälle.”
He kävelivät pitkin värillisellä soralla päällystettyä pihapolkua, jota ylikasvanut nurmikko reunusti. Draco tarttui hiukan haparoivasti Harryn käteen. Harry kääntyi katsomaan toista kummissaan ennen kuin ehti estää itseään.
”Siitäs saivat... ” Draco mutisi. ”Haistakoot isoäidit ja sedät lohikäärmeenlannan.”
Harrya hymyilytti.
Pääovella Draco tarttui käärmeenmuotoiseen kolkuttimeen. ”Draco Malfoy, ainoa jäljellä oleva Malfoy ja kartanon isäntä käskee päästää itsensä – ja – poikaystävänsä Harry Potterin, Pimeyden lordin kukistajan sisälle”, hän julisti sangen mahtipontisesti. Harry puri huultaan, ettei nauraisi.
”Assstu sssisssääään, sssenkin ssssaasssstainen hhhomppeli...” käärmekolkutin sihisi. ”Esssi-isssiesi asssumusssta sssaassssssstuttamaan...”
”Kiitos!” Draco kajautti ja paiskasi kolkuttimen kovaa ja kipeästi päin tammista ulko-ovea. He astuivat sisään pimeään eteishalliin käärmeen sihistessä itsekseen vihaisesti.
Siellä oli hämärää ja aika pölyistä. Seinillä maalaukset heräilivät ja jupisivat kummissaan. Draco johdatti Harryn päättäväisesti vasemmalle kohti marmorista portaikkoa. Porraskaiteen pää oli samantyylinen käärme kuin kolkutinkin.
”Mikä niissä käärmeissä näin hienoa on?” Harry tuumasi.
”Minä veikkaan, että Freudilla olisi sananen sanottavana suvustani”, Draco totesi ja kääntyi portaiden yläpäässä oikealle. ”Mennään minun huoneeseeni, tai siis entiseen huoneeseeni.”
Harrya hiukan jännitti nähdä Dracon huone.
Se oli yllättävän tavallinen ja siellä oli paljon kirjoja tummissa puisissa hyllyissä ja tummansiniset verhot. Sänky oli tavallista leveämpi ja sen päiväpeite oli pölyinen. Ikkunasta aukesi näkymä syksyiseen puutarhaan, joka alkoi hoitamattomana olla villin ja salaperäisen näköinen. Säännölliset nurmikentät ja leikatut pensaat olivat rikkoneet rajansa ja kasvoivat nyt niin kuin niiden pitikin – kohti taivasta ja valoa ja sinnepäin, missä on eniten tilaa.
Harry katseli Dracoa ja mietti, että tavallaan poikakin – mieskin – ihminenkin – teki samoin. Sen talon vaatekaapeista ei takuulla löytynyt kuluneita farkkuja eikä vihreä-ruskearaidallisia villapaitoja, puhumattakaan jästien bändipaidoista. Dracon tukka oli pidempi kuin kouluaikoina ja takaa sekaisin ja kasvoilla oli mietteliäs ilme, mutta silmät olivat vieläkin poissa ja pelokkaat.
”Sinä ajattelet minua”, Draco sanoi.
”Mitä muutakaan minä täällä ajattelisin.”
”Hyvä. Sitten jos joskus lakkaat ajattelemasta minua, tuon sinut tänne ja kaikki on taas niin kuin haluankin.”
Se oli juuri sellainen dracomainen siirappisuus, joka alkoi oikein mutta olikin vähän syrjällään, kuten Dracon mieli, sielu ja sydänkin. Draco kääntyi katsomaan Harrya silmiin. Ilta kului ja varjot hiipivät heidän ympärilleen. Hiljaisuus odotti seuraavia sanoja sanottaviksi ja tekoja tehtäviksi.
Draco tarttui Harrya kädestä ja työnsi hänet istumaan sängylle. ”Tiedätkö, mistä joskus haaveilin?” hän kysyi, ja he kummatkin tiesivät vastauksen. Tästä. Draco haroi hetken hermostuneesti vaaleaa tukkaansa ja kumartui suutelemaan Harrya kevyesti.
Toisin kuin ehkä voisi kuvitella, he eivät olleet tehneet sellaisia asioita erityisen paljon. Toisin kuin ehkä voisi kuvitella kahdeksantoistavuotiaista pojista. Ei sillä etteivätkö he olisi pitäneet toisistaan – he pitivät toisistaan joka mielessä niin kuin toisesta puolestaan pitää – joskus sitä vihaa, mutta ei siitä koskaan voisi luopua, koska ilman sitä ei ole mitään. Draco tiesi olevansa jo liian syvällä noustakseen pintaan ja hänelle oli vaikeaa, aivan liian hankalaa olla lähellä, koska hän pelkäsi joutuvansa kauemmas.
Ristiriita menneisyyden ja nykyisyyden kohdatessa sai kaiken tuntumaan hänestä niin epätodelliselta, että hän ei hämmentynyt, vaikka Harry veti hänet kanssaan makaamaan pölyiselle päiväpeitolle. Toisen kevyt käsivarsi oli varovasti hänen ympärillään eikä se oikeastaan tuntunut vankilalta. Draco kääntyi kyljelleen ja suuteli Harrya – omistavasti, hellänrajusti, tosissaan. Harry vastasi suudelmaan ehkä hiukan kömpelösti, mutta silti aivan yhtä tosissaan.
Vartalon rajat ja ääriviivat piirtyivät mieleen rakkaimpien muistojen seuraan. Varjot viipyilivät nurkissa yhä mustempina ja Dracosta tuntui, että ne olivat samat varjot joita hän oli lapsena pelännyt öisin. ”Vie minut pois täältä”, hän kuiskasi Harrylle.
”Minä vien”, Harry lupasi ja Draco tunsi hengityksen niskassaan.
He vaelsivat käsi kädessä läpi pimeän talon ja aavemaisten kuiskausten, jotka ehkä olivat vihamielisiä mutta eivät mahtaneet heille mitään. Ulkona Harry kääntyi ja laittoi oven perässään kiinni.
”Nyt sinä olet minun. Et heidän”, hän murahti ja katsahti suljettua ovea.
”Minä en ole sinun. Minä en ole kenenkään”, Draco sanoi.
Ja he palasivat samaan tietä, mitä olivat tulleetkin. Jostain muualta, uudesta kaupungista, jossa menneisyyden varjot muisti vain unissa ja jossa unelmat eivät enää odottaneet vaan niitä elettiin todeksi.
-
Kiitos kommentista, ensimmäinen (ja toivottavasti toistaiseksi) viimeinen kommentoija :D
Selitän hiukan tuota tokan lainauksen juttua eli siis totta kai Draco on ehdottomasti Harryn, mutta koska Draco on itsepäinen ongelmanuori ja en saa sitä myöntämään suoraan, että se tykkää Harrysta se puhuu tuollaisia juttuja tarkoittamatta niitä kuitenkaan. Olipa muuten selkeä lause. :D
Kiitos vielä ja ihanaa että pidit!
-
oih.. mä rakastan näitä harry/draco parituksia :) ne on nii suloisia.. ihana ficci kerta kaikkiaan.. <3
-
Koska nyt satuin tämän lukemaan niin voisin vaikka kommentoidakin.
Tykkäsin kyllä, teksti oli sujuvaa, ihanan kuvailevaa ja kaunista. Ihana ajatus, että Draco vie Harryn käymään lapsuudenkodissaan. Ja Draco oli juuri niin ihanan oma itsensä:
”Sinä ajattelet minua”, Draco sanoi.
”Mitä muutakaan minä täällä ajattelisin.”
”Hyvä. Sitten jos joskus lakkaat ajattelemasta minua, tuon sinut tänne ja kaikki on taas niin kuin haluankin.”
Se oli juuri sellainen dracomainen siirappisuus, joka alkoi oikein mutta olikin vähän syrjällään, kuten Dracon mieli, sielu ja sydänkin.
Juuri niin. Tuollainen Draco on, ja samaan sarjaan voisi niputtaa myös sen ihanimman lauseen ikinä:
”Minä en ole sinun. Minä en ole kenenkään”, Draco sanoi.
Vaikka arvaan että se tarkoitti juuri päinvastaista, ei vain voinut myöntää sitä. Positiivista, koska mua itseä ärsyttää aina, kun ihmiset sanoo kuuluvansa toisilleen, koska ei kukaan oikeasti voi omistaa toista ihmistä, vaikka yksinoikeus tämän elämään ja läheisyyteen ja kumppanuuteen olisikin.
Lisäksi ilahduin liikaa sellaisista yksityiskohdista, kuin käärmekolkuttimista ja villiintyneestä puutarhasta. Kaikenkaikkiaan todella kaunis ja selvästi ajatuksella tehty teksti, jossa ei virheitä tai valittamista ole. Kiitos tästä. ^^
-
Kaunis ficci. Tykkäsin tästä todella. En halua toistaa samoja asioita kuin muut edellä, mutta tästä haluan sanoa jotain:
”Nyt sinä olet minun. Et heidän”, hän murahti ja katsahti suljettua ovea.
”Minä en ole sinun. Minä en ole kenenkään”, Draco sanoi.
Tuo on niin söpöä. Tässä ficissä Dracosta ei yhtäkkiä putkahdakaan jotain yli siirappista ääliötä. Hän on edelleen Malfoy ja on iskostanut kalloonsa, että Malfoyt ovat ylpeitä. :D Jotain sellaista minä ainakin tästä ymmärsin.
Kiitos,
Lozku
-
Oi oi.. mä tykkäsin tästä tosi paljon. Kaikki muut kommentoijat on oikeestaan jo sanonu kaiken, mitä mä haluun sanoo, mut ehkä mä voin sitten toistaa ne, että ne tulee munkin kirjotuksessa ilmi.. :D
Hämmästelin aluks vähän sitä kohtaa, missä Harry sanoo Dracon olevan sen ja sit Draco sanoo, et se ei oo kenekää.. mut sit aloin miettiin sitä ja noin miten se on se kuulostaa paremmalta, koska loppujen lopuks Draco on Malfoy, (just niinku Lozku sano), ja mä tykkäsin tästä, koska Harry ja Draco ei ollu sellasii ällön siirappisii. :D
Ja tykkäsin myös siitä, miten olit kuvaillu sitä taloo ja muutenki tykkäsin ajatuksesta, et Harry pääsi käymään Dracon lapsuudenkotona. Ja ymmärrän myös, ettei Draco halunnu olla siel kauaa.. Ja Draco oli tässä niiin oma ittensä. :D
Mä tykkäsin tästä fikistä ehkä kaikkein eniten sen takii, että vaikka tää oli tosi suloinen, nii tää ei ollu sulonen sellasel ällön siirappisel tavalla. Totta kai niitäki on kiva lukee, mut tää oli ihana ilman sitäki. :D
Eli, tykkäsin ja toivottavasti tajuut mun selityksistä jotain ;)
NeitiMusta. :D
-
Olen taas tapani mukaan unohtanut vastata kommentteihin... :D
Kiva kuulla, että tämä oli onnistunut! En oikeastaan edes osaa enkä haluakaan kirjoittaa ihan ällöä siirappia ja tämä on ehkä siirappisinta mitä olen saanut itsestäni irti. :D
Vaikka arvaan että se tarkoitti juuri päinvastaista, ei vain voinut myöntää sitä. Positiivista, koska mua itseä ärsyttää aina, kun ihmiset sanoo kuuluvansa toisilleen, koska ei kukaan oikeasti voi omistaa toista ihmistä, vaikka yksinoikeus tämän elämään ja läheisyyteen ja kumppanuuteen olisikin.
Olen ihan samaa mieltä, ja siksi en haluakaan kirjoittaa mitään "ah minä kuulun sinulle" -juttuja. Olen myös sitä mieltä, että sellaiset eivät oikein sovi Dracon suuhun.
Kiitos kaikille kommenteista!
-
Kommentinkerjäys -haaste 3:sta, iltaa.
Jossain vaiheessa suhde on edennyt sellaisiin uomiin että kartanonherran on aika viedä poikaystävänsä käymään ränsistyneen loistokkaassa lapsuudenkodissaan, jonka seinillä köynnöskasvit kiemurtelevat kuin käärmeet. Esivanhemmat saivat haistaa lohikäärmeen paskan, vaikka käärmeenmuotoinen kolkutin kävikin kuittailemaan. :D
Dharryksi tämä oli varsin hyvä, viihdyttävä ja hauska teksti, jonka jaksoi lukea parituksesta pitämättäkin armeliaan pituuden ja kliseettömyyksien takia. Kerronta ja kuvailu nappasivat mukaansa lennosta todeksi elettävine unelmineen, pölyisellä päiväpeitteellä makoilevine rakastavaisineen, villeine ja saleperäisine puutarhoineen sun muineen. Pariskunnan suhdetta kuvattiin kevyesti, söötisti ja hedelmäkarkinmakuisesti, mutta miljöö ripotteli dramatiikkaa fluffyromanssin negatiiviksi. Yksi heikko kohta tähänkin mahtui: nimittäin se ettei missään vaiheessa kerrottu, miten kouluaikaiset viholliset olivat löytäneet toisensa ja rakastuneet. Parituksen takia perusteluja jäi kaipaamaan.
Kiitokset sinulle ja haasteelle että sain viettää rattoisia hetkiä mukavuusrajojeni ulkopuolella kärsimättä epämukavuudesta. Sain erilaisen makuelämyksen, joka osoittautui yllättävän nappaavaksi. :)
-
Miiks en oo huomannu tätä aiemmin vaikka teen hirveästi töitä löytääksen H/D ficcejääää!
Siis tykkäsin, rakastin ja kaikkee ihanaa tämä oli kaunis pätkä ja kauniisti kuvailtu.
Tykkäsin kohdasta
”Nyt sinä olet minun. Et heidän”, hän murahti ja katsahti suljettua ovea.
”Minä en ole sinun. Minä en ole kenenkään”, Draco sanoi.
se oli jotenkin nii dracomainen. Draco nyt vaan on sellainen oman itsensä herra.
”Assstu sssisssääään, sssenkin ssssaasssstainen hhhomppeli...” käärmekolkutin sihisi. ”Esssi-isssiesi asssumusssta sssaassssssstuttamaan...”
Tästä mulle tuli mieleen jotenkin Siriuksen äiti. En tajuu miks. Oon kai outo :)
Mutta pidin siis ihan kauheasti tämä oli just tämmöistä siirappia mun mielee. (Sorry kommentin vajuus mutta toi rakentava on lomalla) Ja mun ikuhymy pahenee edelleen (luen liikaa)
Tykkäsin ihan hirveesti eli siis kiitäen + kumartaen Natural
-
En pidä H/D parituksesta, mutta koska niin monet hyvät kirjoittajat valitsevat sen, niitä on pakko lukea :'D
Mutta itse tarinaan; en löytänyt mitään silmiinpistävää, en virheitä tai toistoa tai mitään muutakaan häiritsevää. Tapahtumat etenivät juuri sopivaa vauhtia, kuvailua oli tarpeeksi ja kaiken kaikkiaan ficci on oikein mukavaa luettavaa.
Taidanpas etsiä täältä muitakin sinun tarinoitasi...
-
Lavinia: Hienoa, että pystyit lukemaan ficin ja ainakin jossakin määrin pitämäänkin tästä vaikka parituksesta et pidäkään. Olen otettu jos olen mielestäsi onnistunut kirjoittamaan tästä kliseettömän ja sellaisen että muutkin kuin parituksen fanit jaksavat tämän lukea. :) Parin yhteen päätymisestä jätin tahallani kertomatta, sillä halusin keskittyä kertomaan vain siitä millainen suhde jo alettuaan on. (No, oikeasti olin vain laiska enkä jaksanut miettiä tähän ficciin sopivaa selitystä sille miten pojat olivat seurustelemaan päätyneet. :D) Kiitos paljon kommentista!
Natural: Siitä käärmekolkuttimesta voi muuten ihan hyvin tulla mieleen rouva Musta, sillä molemmilla näyttää olevan taipumusta arvostella taloonsa saapuvia ei-toivottuja vieraita. :D Kiitos kommentista ja kivaa että pidit!
Lasisydän: Ei kai hoodeeta nyt pakko ole lukea. :D Tosin mäkin luen usein sellaisia parituksia mistä en pidä, jos kirjoittaja osaa kirjoittaa hyvin ja teksti on muuten mukavaa luettavaa. Kiitos, että luit ja kommentoi! (Siitä en tiedä, kannattaako ficcejäni etsiä enempää...)
-
Aiiika jännä. Mukavan pohdiskeleva - ja erottuva! Tälläisiä ei joka päivä fanfiction-maailmassa näy, joten omaperäisyydestä paljon plussia!!! :-*
Tätä lukiessa huomasin kuitenkin myös fanfictionin nurjan puolen - kun sinulla on vahvat mielipiteet siitä minkälainen fandomisi on, on sinun vähän hankala hyväksyä muiden näkökulmia, you know? :D Teit ihan loistavaa työtä enkä siis voi moittia sinua mitenkään siitä, että minun mielestäni H ja D tekevät sitä koko ajan "hard all over" LOL! ;D
Toit paritukseen herkkyyttä mitä ei aina näy ja teit sen todellakin omalla tavallasi. Hahmot pysyivät hienosti IC:einä ja kaikki toimi. En tiedä mitä muuta sanoa. Jatka kirjoittamista, bb! :)
-
Pidin paljon ja mielestäni onnistuit tämän kirjoittamisessa.
Ehkä vähän liian vähän tunnetta tästä tarinasta välittyi ja ehkei juuri tänne tämä olisi sopinut, koska mielestäni tämä oli enemmän angstia kuin romancea. Mutta virheetöntä, sujuvaa ja kaunista tekstiä. Todella hyvin sait kuvattua Dracon ahdistusta ja menneisyyden haamuja. Otsikko oli hyvin onnistunut ja se juuri huomioni vangitsikin. Tämä ficci jotenkin oli puhdas ja viaton, mutta poikien välillä ei hehkunut rakkaus, vaan enemminkin epätoivoinen tarve rakastaa. Siksi mielestäni tämä oli väärä paikka ficcille, mutta ymmärrän tämän sijoittamis-haasteen... Ja olihan tämäkin rakkautta, vaikka ei niin satumaista.
Tylysti ja koruttomasti kiteytettynä: ficcisi herätti ajatuksia, muttei tunteita. Ehkä se oli tarkoituskin ja vaikkei olisi ollut, pidin silti valtavasti.
-D.M.LOVE