Finfanfun.fi
Originaalit => Sanan säilä => Aiheen aloitti: jordan - 02.10.2009 22:33:08
-
Kirjoittaja: Jordan
Ikäraja: S
Genre: angst, ylipitkä raapale
A/N: Tämmöstä tuli mielee... Kirjotusvirheitä ehkä, tämä oli ihan rehellisesti sanottuna hetken inspiraatio ja viiden minuutin raapustus. Kiva, jos luet, palaute mukaan, niin vielä kivempi.
Mitä se on sitten, kun ei oma äitikään rakasta? Epäonnistumisen huippu, eikös sen pitänyt olla henkilö, joka ainakin rakastaa?
Kyllä sitä on kuultu, että äiti joutuu hylkäämään, kun ei ole rahaa, tai liian nuori vastuuseen, tai miten vain. "Etkö sinä rakastanut minua?" kysyy kirjan päähenkilö, kaunis tyttö biologiselta äidiltään tavatessaan tämän teini-iässä. Ja äiti vastaa kyyneleet silmissä: "Tietysti minä rakastin, siksi minä sinusta luovuin, tarjotakseni sinulle kunnon elämän".
Ja tässä, ei tarvitse edes peiliin katsoa, kun tietää, että takaisin katsoisi vain itkuiset kasvot, kalpeat, silti laikukkaat. Yhtä kaukana kauniista, kun merenpohja vuoren korkeimmasta huipusta. "Etkö sinä rakastanut?" kasvot kysyvät ja toiset vastaavat "en inhonnutkaan. En tuntenut mitään".
Äiti, äiti, äiti. Minkä teit... Tätäkö se sitten on, aina, ehkä jopa ikuisesti. Pakko rakastaa, hymyillä sukukuvissa ja halata ylioppilasjuhlissa, tirauttaa itku toisen haudalla, kumpi sitten meneekin ensin. Me ollaan äiti ja tytär. Joulut yhdessä, sä annat hienoja lahjoja, koitat saada puolelles. Mä tuskailen Anttilassa, jos löytyisi edes jotakin annettavaa. Ehkä jopa saada sut hymyilemään... Mahdollisimman pienellä budjetilla kuitenkin.
Älä tuomitse, äiti, en mä ole täydellinen. Mähän olen vain puoliksi sua.
-
Käyn aika harvoin lukemassa tälläisiä angstipätkiä täältä, mutta tämän klikkasin auki sen takia, että otsikko oli niin houkutteleva.
Yllätyin positiivisesti. Ajattelin ensin, että tämä nyt on varmaan sellaista höhlää mun-äiti-ei-tajuu-mua-teiniangstia, mutta ei todellakaan ollut. Jostain syystä pidin tästä valtavasti. Puhut tässä hirveän arkisista asioista, etkä mene tavallaan pintaa syvemmälle, milloin usein tapahtuu se, että teksti menee täysin överiksi. Hieno tekele.
Kiitti.
-
Luoja. Mä en jotenkin ikinä oo lukenut mitään tällästä. Ehkä oon lukenu vähän, tai sitten en vaan oo ikinä kohdannut mitään tällästä. Tää on ihan mahtavaa tekstiä, toi saa tunteet heräämään. Tästä ei voi antaa negatiivista palautetta, tä oli mahtavaa.
Kiitos.
-
Täydellisen realistinen. Jotenkin vähättelevä kirjoitustyyli, mutta sanat ovat ristiriidassa tyylin kanssa, ja se koukuttaa pahasti. Tästä paistaa aika vahvasti esiin tuo nopeasti kirjoitettu inspiraatio, mutta positiivisella tavalla. Haukuit mukavasti nuo kliseet löydetyistä biologisista äideistäkin sanomatta sanaakaan niitä vastaan. Loppu ei ollut minun mieleeni aivan niin hyvä kuin alku, mutta se siis tarkoittaa että se oli vain hyvä, sillä alku oli mahtava... Sitten taas tuo ihan viimeinen lause oli paras koko tekstissä.
Eiköhän siinä ollut jo tarpeeksi sekavaa löpinää kerraksi... Pääpointti oli se, että tykkäsin :)
Kiitän ja kumarran.
-
Voi vitsi, kiitti paljo ku jaksoitte pistää palautetta kehiin!
Jamie: kiitos sulle, oon erittäin iloinen, että klikkasit auki ja sitten vielä pidit kaiken lisäksi. Se, että yllätyit positiivisesti tietysti saa mut hyvälle tuulelle, koska toivoin pystyväni tarjoamaan jotain uutta just noiden teiniangst-äitieitajuu -juttujen vastineeksi.
{samba}: kiitti paljon, tällaset palautteet kohottaa itsetuntoa. olen erittäin iloinen, että tämä pikkunen teksti nosti tunteita pintaan.
elendir: jordan piti oikein kovasti sekavista löpinöistäsi, kiitos! (; Mukavaa, että pidit inspiraatiolähteistä kirjoitustani ennemmin positiivisena kuin hätäisenä ja tekstin tarkoitus lienee ollut juurikin realistisen, toteavan, melkeinpä karun tunnelman aikaansaaminen välttämällä kuitenkin yletöntä itsesäälissä räpiköintiä. Mukavaa että pidit!
-
Tosi ihana pätkä. Just sellanen... sellanen. Niin kuin muut ovat kirjoittaneetkin, arkinen mutta todella hieno. Koskettaa syvemmältä kuin useimmat ja just sellaisia elämän ja keksityn tarinan eroja. Tarinoissa äideillä on hyvä syy jättää lapsensa ja äiti kuitenkin löytyy lopussa, mutta tuo oli juuri sitä totisinta totta. Kaverit voi valita, mutta sukulaisiaan ei, niinhän se on. Ja heidän kanssaan on pakko yrittää elää. Joo, tää meni taas sekavaksi.
Kiitos
-
Kiitos Cherinakin, että jaksoit pistää palautetta kehiin! Eikä ollut edes niin sekavaa, ettenkö olisi ymmärtänyt:D