Katsellaan satumaista kuutamoa, kuunnellaan heinäsirkkojen siritystä. Juostaan pakoon leopardia. Lennetään liaaneilla viidakon halki, kiivetään puuhun piiloon. Eletään viidakon lakien mukaan, nautitaan vapaudesta.
Tänne siis tosiaan rupean kokoamaan kirjoittelemiani raapaleita Disneyn Tarzan-elokuvan pohjalta. Ikäraja näissä vaihtelee Sallitun ja K-11 välillä. Genret puolestaan liikkuvat laidasta laitaan ja hahmoina on todennäköisesti vähän vaikka ketä. Melko laaja-alaisia ja toisistaan poikkeavia tekstejä siis luvassa ainakin toivon mukaan. (:
Ja vielä alkuun Vastuuvapaus: En omista hahmoja tai miljöötä, ne kuuluvat luojilleen. En saa myöskään tuotoksistani minkäänlaista rahallista korvausta.
I Päättymättömyyttä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23753.msg479311#msg479311)
II Taivaanrantakodeista (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=23753.msg576566#msg576566)
Nimi: Päättymättömyyttä
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: Sallittu
Genre: drama, lievä angst
Paritus/henkilöt: Tarzan, (Kala, Kerchak)
Sanamäärä: 100
A/N: Iski inspiraatio lähteä kirjoittamaan tästä fandomista, kun tuli katsottua kyseinen leffa pari päivää sitten. Itse kun pidän kyseisestä elokuvasta, se on vaan jotenkin niin ihanan luonnonomainen ja sellainen. Ja nyt kun oli Vuosi raapalehtien haasteen inspiraatiohaastepussukassakin haasteena kirjoittaa jostain fandomista, josta ei ole ikinä ennen kirjoittanut, niin ajattelin että miksipä ei. :)
Lammen pinta väreilee kevyesti, kuu heijastaa hopeisia säteitään sen pinnasta. Pieni poika poimii maasta ison kiven ja paiskaa sen veteen. Hänen tekisi mieli huutaa, kukaan ei ole kuulemassa. Ovat kai jo nukkumassa.
Toinen kivi lentää veteen. Poika lysähtää maahan istumaan. Koskaan hän ei ole tuntenut oloaan niin yksinäiseksi. Kerchakin sanat kaikuvat yhä hänen mielessään; hän ei ikinä tule olemaan yksi meistä! Kyyneleet kirvelevät pojan silmissä tämän tarttuessa vielä yhteen kiveen.
Viidakko on hiljaa kiven molskahtaessa veteen. Ainoastaan hiljainen papukaijojen kuoro laulaa jossakin kaukana. Se tuntuu kovin lohdulliselta, aivan kuin kehtolaulu. Vesi väreilee kauniisti, piirrellen pieniä kaarevia juovia sen pinnalle. Ne vain jatkuvat, tuntuu etteivät pääty koskaan. Eikä mikään päätykkään.
Poika tuntee olonsa jo vahvemmaksi. Luonnossa on vain jotakin rauhoittavaa, viidakko on niin suuri. Se vain jatkaa eloaan, sitä ei voi pysäyttää. Poika nousee ylös, juoksee viidakon läpi muiden apinoiden luo. Hän käpertyy äitinsä viereen, sulkee silmänsä.
Eikä poika ole yksin.