Originaalit > Pergamentinpala
Katve – minne taikuus ei yllä | K-11 | Angst | 8/8
Crys:
A/N: No niin, tähän tulee siis jatkoa! Kuten ehkä otsikosta huomaatte, kahdeksan osaa olisi tulossa ja ne ovat jo suht valmiina :)
2. luku
Työnsin avaimen lukkoon, mutta ovi oli taas jumissa. Ärähdin ja töytäisin ovea olkapäälläni. Se oli yhä jumissa. Painauduin ovea vasten koko painollani, jolloin se viimein suostui avautumaan naristen.
”Perkeleen Latvanen, ei ole vieläkään korjannut ovea”, kivahdin suomeksi. Minun vuokrallani en toki olettanutkaan ensiluokkaista palvelua vuokraisännältä, mutta kyllä kai luvatut asiat pitäisi hoitaa kuukauden sisällä.
Kuten tavallista, nuutunut eteismatto rullautui avatessani sisäoven. Pitäisi hankkiutua matosta eroon – se oli jäänyt jo edelliseltä asukkaalta ja sen reunassa oli epäilyttävästi veren näköinen tahra – mutta muovilattia maton alla oli vielä törkyisempi, joten siedin mattoa. Se oli punaisen ruskea väriltään muutenkin ja saattoihan tahra olla ketsuppia.
Riisuin märät ulkovaatteeni kylpyhuoneessa ja laitoin ne kuivumaan patterin päälle. Myös farkut ja musta t-paita olivat märät, mutta tuntui epämukavalta stripata siinä Niellan edessä. Vielä epämukavampi oli kuitenkin oleskella märissä vaatteissa, joten päädyin ottamaan kaikki vaatteet pois boksereita lukuun ottamatta ja kiirehdin eteisessä seisovan Niellan ohi vaatekaapin oven taakse penkomaan jotain päällepantavaa. Saatuani kuivat vaatteet ylle, vilkaisin tyttöä, joka katseli ympärilleen kylmästä täristen. Kävelin kylpyhuoneeseen ja ojensin hänelle pyyhkeeni – minulla oli niitä vain yksi, en minä mikään rikas ollut.
”Minulla ei ole oikean kokoisia vaatteita sinulle”, huomautin, mutta lähdin kuitenkin kaivamaan vaatekaappiani.
”Ei se mitään”, Niella sanoi pienellä äänellä kuivatessaan itseään pyyhkeeseen. Heitin hänelle ylisuuren t-paidan, jonka toivoin käyvän mekosta ja villasukat, jotka olivat kutistuneet pestyäni ne tavallisten vaatteiden kanssa. Niella siirtyi kylpyhuoneeseen vaihtamaan vaatteet.
Istuin sängylleni ja huokaisin. Ei tästä tulisi mitään, Niellan ja minun elosta tässä kahdenkymmenen kuution yksiössä. Minulla oli kaikkea tasan yksi kappale: yksi patja, yksi tyyny, yhdet petivaatteet, aterimia oli juuri kahdet kappaleet, mutta lautasiakin oli vain yksi kutakin kokoa. Pihillä elämisellä oli toki kertynyt säästöjä, mutta halusin käyttää ne uuden asunnon metsästämiseen kauaksi tästä paskalähiöstä ja veritahraisesta matosta.
Niella avasi kylpyhuoneen oven ja käveli kainosti ulos. Sukat olivat aivan liian isot ja rullalla, mutta t-paita kelvollinen, sillä se ylsi juuri tytön polvien yläpuolelle.
Pitäisi kai syödä jotain.
Nousin ylös ja nappasin muropaketin hyllystä. Yksi kulho ja yksi isohko muki kelpaisivat. Kaadoin muroja ja maitoja kulhoon ja kuppiin ja kolautin lusikan reunalle. Bon Apeti, vai miten se meni.
”Ei tarvitse seisoa siinä niin kuin tonttu tohkapellolla”, sanoin vanhalla kielellä laskiessani murokulhot pöytään ja tajusin vasta sen sanottuani, miten olin kaivannut Kankaan sanontoja. Keskikesällä kukkivaa hehkuvaa tohkaa ei edes ollut tässä maailmassa. Tällä lähimmäksi pääsisivät ehkä herneet, koska jonkinlainen palkokasvi tohkakin oli, vaikka ei kasvanutkaan köynnöksissä. Kasvitieto ei ollut koskaan ollut vahvuuteni.
Niella käveli peremmälle tuijotellen seinäkelloani, jossa oli Kankaan kymmenen tunnin sijasta kaksitoista viivaa ja melkein kompastui lattialle jätettyyn pitsalaatikkoon. Asunto ei ollut totisesti kovinkaan siistissä kunnossa. Imuria en omistanut, vaan lainasin kerran kuukaudessa tai parissa alakerran vanhalta rouvalta siitä hyvästä, että kastelin hänen kukkansa lomilla, kun hän lähti sukulaisten riesaksi.
Niellan katse osui roskalavalta löydetyn huteran hyllykön päällä olevaan telkkariin. Sellaisia ei ollut Kankaalla. Telkkari oli tullut hankittua, kun olin saanut tietää, että yleisradioveroa piti kuitenkin maksaa, joten samalla lystillä sitä sai vähän viihdettäkin, tai no ainakin melkein. Nyt en kuitenkaan voinut katsoa sitä viihdettä, jota yleensä katselin tähän aikaan, että kiitos vain siitäkin Niella.
Niella istui pöytään viereeni (sentään minulla oli kaksi tuolia, vaikkakin eriparisia) ja katseli murokulhoa kiinnostuneena. Hän sekoitti muroja kuin taikalientä. ”Kylmää keittoa?”
”Ne on… muroja maidossa. Ne on oikeastaan aamiaisruokaa, mutta kaapit on tyhjät”, kerroin. En tiennyt miten murot kääntyisivät vanhalle kiellelle. Tai liioin millekään kankaan kielistä.
Niella maistoi lusikallisen varovasti. Suupieleni nytkähti nähdessään hänen tutkivan ilmeensä, kun tyttö pureskeli muroja suussaan yrittäen päättää, pitikö niistä vai ei.
”Maito on laimeaa”, hän huomautti kauhoessaan muroja suuhunsa. Ilmeisesti nälkä kuitenkin vei voiton, sillä hyvällä tahdilla tyttö söi.
”Se ei ole täysmaitoa, sitä on pastöroitu, mitä se sitten tarkoittaakaan”, kerroin. Sitäkin sanaa oli hankalaa kääntää millekään kankaan kielistä, kun en tiennyt mitä se suomeksikaan oikeastaan tarkoitti. En ollut edes varma taivutinko sanan oikein.
Niella jatkoi syömistään ja katseli ympärilleen hieman rohkaistuen. Viereisen tien autojen valot vilkkuivat sädekaihtimien väleistä. ”Täällä on niin meluisaa”, hän huomautti.
”Niin on”, tokaisin, vaivautumatta selittelemään sen enempää. Väsymys alkoi jo painaa minua. ”Minulla on huomenna töitä. Pysy täällä ja yritä olla rikkomatta paikkoja”, selitin ja join loput muromaidosta. Nousin ylös ja laskin kulhon tiskialtaaseen. Niella nousi myös ja heilautti kättään kupin yllä.
Näin sen hetken tytön silmistä, kun tämän sielu särkyi totuuden iskeytyessä päin kasvoja. Täällä ei ollut taikuutta. Elämästä tulisi vaikeaa. Otin kulhon pöydältä ja laskin sen omani päälle tiskialtaaseen. Tiskasin astiat Niellan seuratessa vaiti vieressä. Tytön silmissä oli kyyneliä, joita tämä yritti räpytellä pois.
Minulla oli huopa, mutta ei toista peittoa. Minua hieman nolotti antaa se tytölle ja käskeä nukkumaan kahden istuttavalle pienelle sohvalle, jonka jousetkin toiselta puolelta hieman painoivat sohvatyynyn läpi, mutta toisaalta ilman minua Niellalla ei olisi mitään, joten vähänkin oli hyvä. Minä olisin antanut mitä tahansa katosta pään päällä saavuttuani ensi kertaa Katveeseen.
Sammutin valot, mutta huoneeseen ei langennut täysi pimeys, sillä viereisen tien valot taittuivat yhä sälekaihtimien raoista. Niella etsi pitkän aikaa mukavaa paikkaa narisevalta sohvalta. Ilmeisesti sellaista ei löytynyt.
”Haika?” Niella kysyi hiljaa.
Nimi tuntui yhä vieraalta. Ei sillä, etteikö Heikki sitten tuntuisi yhtä lailla vieraalta. ”Mitä?”
”Voisinko tulla viereesi?”
Me tapasimme tehdä sitä yhtenään koulussa. Supattelimme yömyöhään asti ja saimme selkäsaunoja, koska oppilaat eivät saaneet yöpyä toistensa huoneissa, eivät varsinkaan pojat ja tytöt keskenään. Olisivat sitten rakentaneet pojille ja tytöille erilliset asuintilat. Ei ollut vaikea livahtaa toisen huoneeseen, kun huoneet olivat vastakkaisilla puolilla käytävää.
”Tule sitten. Et saa pyöriä”, huokaisin ja painauduin ihan seinää vasten. Sänky ei ollut kahdelle hengelle tarkoitettu, vaikka olikin normaalia yhden hengen sänkyä leveämpi. Sekin oli tullut kämpän mukana, koska edellinen asukas oli kuollut (luonnollisiin syihin, minulle oli sanottu, mutta naapurin narkkari-Jukka vihjasi toista), eikä vuokraisäntä ollut halunnut raahata suuria huonekaluja pois.
Niella asettui sängylle nopeasti. Olin unohtanut, miten rauhoittavaa hänen hengityksensä kuunteleminen oli. Minulla oli ollut tapana stressata kokeista ja kaikenlaisesta muustakin, joten koepäiviä edeltävinä öinä en ollut pystynyt nukkumaan ilman Niellaa.
Äänettömät kyyneleet vierivät silmistäni kutittamaan korviani. Sydäntäni ei ollut vuosiin kaihertanut niin kova koti-ikävä.
Tönäisin yön aikana Niellaa useasti ja hän minua. Olimme tottuneet nukkumaan ilman toista, joten epäilemättä menisi aikaa, ennen kuin tottuisimme nukkumaan toisiamme häiritsemättä. Nythän yhdessä nukkuminen oli toki nyt entistä epäsoveliaampaa, joten luultavasti minun pitäisi töiden jälkeen käydä ostamassa patja.
Söimme aamiaiseksi taas muroja minun selittäessäni sääntöjä. ”En jätä sinulle avaimia, joten et voi lähteä minnekään, ymmärrätkö? Olen poissa kahdeksan tuntia, luultavasti kauemmin, koska minun täytyy käydä kaupoilla.”
”Enkö voisi tulla mukaasi?” Niella pyysi pälyillen ympäri kurjaa asuntoani. ”Minä tylsistyn täällä.”
”Et voi. Näytän sinulle, miten telkkari toimii”, selitin ja join muromaidon loppuun. Kävin nopeasti läpi peruskodinkoneet ja mitä niiden kanssa ei saanut tehdä. Minun piti jopa näyttää miten vessanpönttö toimi, joka jälkikäteen ihmetytti minua, sillä en ollenkaan muistanut, että Kankaalla vessanpöntöt olivat hankkiutuneet automaattisesti eroon jätteistä taialla.
Televisio ihmetytti Niellaa suunnattomasti, joten minua ei pelottanut ihan niin paljoa jättää tämä yksin asuntooni. Hän ei edes vilkaissut minua, kun kävelin eteiseen pukeutumaan vaan tapitti telkkarista tulevaa ostoskanavaa silmät suurina.
Tervetuloa Subwayhyn, mitä haluaisitte kertaa sata. Tai no, päivän aikana sain ehkä viisitoista asiakasta ja jo se oli paljon sen syrjäkujan miniliikkeelle. Pääsin lähtemään muutamaa minuuttia etuajassa työtoverini saapuessa, sillä paikka oli kuolleempi kuin hautausmaa. Työ lähtisi alta varmaan aika pian, sanoi Ville, koska huhuttiin, että Subway harkitsi liikkeiden karsimista.
Kävin Prismassa ja ostin peiton ja tyynyn sekä niille päälliset. Nappasinpa vaateosastolta mukaani vielä Niellan kokoiselle tytölle sopivia vaatteita ja kenkäparin, mutta en jäänyt harkitsemaan vaihtoehtoja pitkäksi aikaa, koska kaksikymppinen jätkä näytti epäilemättä oudolta sillä osastolla. Patjoja en nähnyt myytävän missään muualla kuin kiinni menneessä Jyskyssä, joten suuntasin kotiin.
Niella istui yhä sängylläni mihin olin hänet jättänyt ja tapitti herkeämättä televisiota. Siellä pyöri jokin kokkausohjelma. Tytön vaaleista leteistä karkaili suortuvia joka suuntaan.
”Tässä. Pitää toivoa, ettei pomo huomaa kaikkia niitä pöllimiäni patonkeja. Olisin kusessa”, tokaisin ojentaessani foliopaperiin käärityn subin Niellalle.
Niella katseli minua hämmentyneenä, jolloin vasta tajusin puhuneeni suomea. Ilmeisesti olin kehittynyt paremmaksi kuin huomasinkaan. Kyllähän minä nykyään jo enimmäkseen ajattelin suomeksi.
”Se on ruokaa”, sanoin vanhalla kielellä ja aloin sitten repimään vaatteita ja liinavaatteita pakkauksista, jotta saisin ne pikapesuun. Jouduin vitkuttamaan pitkän aikaa töpseliä ja pamauttamaan pesukonetta kylkeen, ennen kuin se alkoi toimimaan.
”Minun päähäni sattuu”, Niella valitti tullessani kylpyhuoneesta. Tyttö tuijotti silti yhä telkkaria.
”Katsoitko sinä telkkaria koko päivän?”
”Katsoin. Se on ihmeellinen.”
”Se aiheuttaa päänsärkyä, jos tapittaa pitkään. Tuosta punaisesta napista sen saa kiinni”, tajusin kertoa, koska sen olin tainnut unohtaa mainita.
Niella painoi nappia ja kellahti sängylle hieromaan otsaansa.
Oveen koputettiin. Sisäovi juuttui taas kiinni mattoon, joten jouduin rullaamaan sen kauemmas, ennen kuin sain sen auki. Sen jälkeen taistelin hetken ajan ulko-oven kanssa ennen kuin se suostui avautumaan.
Oven toisella puolella oli pyylevähkö vuokraisäntäni, Latvanen, jonka etunimeä en muistanut, vaikka varmaan saisin sen selville, jos jaksaisin vilkaista vuokrasopimusta. ”Näyttää tosiaan ovi jumittavan”, mies tervehti pahoittelevasti hymyillen. ”Katsotaan, jos saisin sen luistamaan pelkällä öljyllä”, hän sanoi ja laski työkalupakkinsa maahan. Ennen kuin hän aloitti, hän jäi kuitenkin tuijottamaan jotain ohitseni.
Seurasin Latvasen katsetta. Niella istui sängylläni hiukset sekaisina katsellen meitä, päällään vain minun maastonvihreä paitani. Hiuksetkaan eivät olleet enää märät, joka antaisi syyn vaatteiden vaihtoon. Niella näytti nuorelta neljätoistavuotiaaksi, muistaakseni kaikki Kankaalla näyttivät nuoremmilta kuin ihmiset Katveessa. Tilanne näytti pahalta. Tosi pahalta, eikä minun tarvinnut edes lukea Latvasen ilmettä tietääkseni sitä.
”Siskoni karkasi kotoa ja tuli luokseni yöksi”, selitin vikkelään. ”En ehtinyt töiltäni lähettää häntä vielä kotiin.”
Miehen otsalle muodostui syviä juonteita. ”Luulin, ettei sinulla ole perhettä.”
Milloin ihmeessä olin mennyt juttelemaan Latvaselle sen verran, että olin paljastanut sen? ”Siskopuoleni teknisesti mutta”, selitin ympäripyöreästi ja naputtelin hermostuneesti sisäovea, josta yhä pidin kiinni.
Latvanen ryhtyi työhön, mutta ei tainnut täysin uskoa selitystäni. Saatoin vain toivoa, että hän keksisi sille jonkin muun selityksen, kuin sen ilmassa roikkuvan iljettävän, koska olin sentään asunut täällä kolme vuotta oikeana ihanteellisena vuokralaisena. Olin maksanut vuokrani aina ajoissa, en pauhuttanut koskaan äänekästä musiikkia – toisin kuin se saatanan yläkerran Jussi – enkä ollut vahingoittanut asuntoa ollenkaan lukuun ottamatta vessan peilin nurkkaa, joka oli ollut jo säröllä muuttaessani.
Öljyn ja saranoiden kiristämisen jälkeen ovi toimi taas normaalisti ja kiitin Latvasta luultavasti turhankin ystävällisesti hymyillen. Heti sulkiessani oven voihkaisin. Jos saisin häädön Niellan takia tai mikä pahempaa joutuisin tekemisiin poliisin kanssa…
”Kuka se oli?” Niella kysyi.
”Vuokraisäntäni. Et sitten olisi voinut mennä piiloon”, ärähdin ja heittäydyin sohvalle etsien katseellani kaukosäädintä, mutta sitten äkkäsin sen Niellan vieressä sängyllä, enkä viitsinyt pyytää tätä ojentamaan sen minulle.
”Mitä varten? Et pyytänyt.”
Se oli totta, joten sinänsä minulla ei ollut syytä olla vihainen Niellalle tästä. Mutta olin silti. Ja kaikesta muustakin, menneestä. ”Sinä teet elämäni hankalaksi.”
”Kyllä minä lähden, jos olen riesaksi”, Niella lupasi alakuloisesti.
Huokaisin ja nousin ylös. ”Et pärjäisi yksin. Minäkin hädin tuskin selvisin ja sinä olet tyttö.”
”Tytöt voivat olla ihan yhtä neuvokkaita kuin pojat”, Niella tulistui.
Pyöräytin silmiäni. ”Tarkoitin sitä, että maailmassa on vaarallisempaa olla tyttö. Meinasit jo heti jäädä sen pedofiilin kynsiin.”
”Mikä se on?”
Voihkaisin. En halunnut käydä tätä keskustelua. Suuntasin sen sijaa kaapilleni ja nostin sen ylähyllyltä laatikollisen papereita. Siinä olivat ne kirjat ja muistiinpanot, joiden avulla olin opetellut suomea. Laskin laatikon pöydälle. Niella valui alas sängyltä katsoakseen mitä tein.
”Tästedes sinä käytät päiväsi opiskeluun, etkä telkkarin tuijottamiseen. Jos haluat pärjätä, sinun on opittava maan tavoille.”
Fiorella:
Jee, jatkoa! :D Oli mukava kuulla, miten tarina etenee, joskin Haika ei nauti tapahtumista kovinkaan paljoa. ;)
--- Lainaus ---muovilattia maton alla oli vielä törkyisempi, joten siedin mattoa. Se oli punaisen ruskea väriltään muutenkin ja saattoihan tahra olla ketsuppia.
--- Lainaus päättyy ---
Optimismi on aina elämässä eduksi. ;)
Haikan turhautunut harmistus Niellan hankalasta läsnäolosta tarttuu lukijaankin, vasta jossain vaiheessa myöhemmin alkaa ajatella tapahtumia Niellankin näkökulmasta. Minulle se kohta oli siinä, kun Niella tajuaa, ettei taikaa olekaan tässä maailmassa. Sait hyvin kuvattua sen tunnelman, kuinka jokin on niin automatisoitunut tottumus, että vasta sen toimimattomuus saa oivaltamaan, ettei sitä enää ole. Nyt onkin tytöllä edessään uuden oppimista yllin kyllin.
Ja minä odotan kiinnostuneena, mitä seuraavaksi tapahtuu. :)
Crys:
Fio: Kyllä kannattaa olla optimistinen, jos pystyy sillä välttämään rahanmenoa :D Mukavaa, että osaat nähdä tilanteen molempien kannalta, ei siinä ole helppoa kummallakaan. Tässäpä jatkoa, kiitos kommentistasi :)
3. luku
Sen yön Niella nukkui vielä huovan alla vieressäni, koska ostamani petivaatteet ja vaatteet olivat yhä märät. Seuraavana aamuna käskin häntä pukeutumaan oikeisiin vaatteisiin ihan sen varalta, että vuokraisäntäni päättäisi pistäytyä paikalle. Niella ei pitänyt ajatuksesta, että hän jäisi taas kahdeksaksi tunniksi lukituksi pieneen huoneeseen, mutta suostui, koska hänellä ei erityisemmin ollut valinnanvaraa. Asettelin vielä peiton ja tyynyn sohvalle, jotta näyttäisi enemmän siltä, että kyseessä oli täysin sovelias suhde, mikä se tietysti oikeasti olikin.
Mutta mitä me oikeasti olimme? Emme olleet verisukua, mutta taikakoulussa kymmenvuotiaina ystävyttyämme meistä oli tullut erottamattomat: parhaat ystävät, lähes sisarukset, mutta silloin neljätoistavuotiaana – vain muutamaa kuukautta ennen erittäin ikävää tapahtumasarjaa, joka oli tuonut minut tänne – olin ensi kerran ajatellut Niellan suutelemista, sitä että ehkä voisimme joskus olla enemmän kuin ystäviä.
Sellaiset tunteet olivat tietenkin unohtuneet vuosien varrella ja vaikka Niella näytti yhä samalta, en onneksi tuntenut enää sitä pientä kutkuttavaa tunnetta vatsanpohjassa häntä katsoessani. Nyt kaikki oli eri tavalla, emmekä me koskaan voisi olla yhdessä sillä tavalla. Ei vain ikäeron takia, mutta myös sen takia, että en uskonut voivani koskaan antaa Niellalle täysin anteeksi. Ja silti, silti, tunsin velvollisuudekseni suojella häntä.
Töissä oli taas hiljaista, joten se antoi minulle paljon aikaa ajatella. Miten me oikeasti eläisimme? Neljätoistavuotiaalle ei ollut tässä maassa paljon työmahdollisuuksia, tiesin sen, koska itse olin ollut vähällä kuolla nälkään, ennen kuin poliisit olivat napanneet minut kadulta saastaisessa kunnossa. Olin istunut päivän putkassa, kun viranomaiset olivat yrittäneet pähkäillä mitä kieltä puhuin, mutta kukaan kieliasiantuntija ei ollut osannut tarkalleen sanoa mistä minä olin kotoisin. En ollut osannut edes osoittaa yhtäkään paikkaa kartalta, saati nimetä yhtään sen valtiota.
He olivat päättäneet, että olin henkisesti vajavainen ja puhuin itsekeksimääni kieltä, joten he olivat lähettäneet minut vammaisten hoitolaitoskouluun. Aika siellä oli ollut oikeastaan ihan mukavaa, tilat olivat olleet siistit, olin saanut tarpeeksi ruokaa ja oppinut suomea. Ei elämä ollut ollut ihan täydellistä, varsinkaan, kun olin kasvanut vanhemmaksi, sillä minua oli kohdeltu yhä kuin pikkulasta. En ollut kuulunut muiden joukkoon, joilla oli oikeasti aivoihin vaikuttavia sairauksia. Henkilökunta oli huomannut sen, vaikka suomea opittuani olikin alkanut säälimätön grillaus lapsuudestani ja siitä mistä olin tullut. En ollut tiennyt mitä vastata niihin kysymyksiin, koska tiesin kertomukseni muista ulottuvuuksista kuulostavan hullulta sellaisten korviin, joiden maailmassa ei ollut taikuutta.
En siis ollut vastannut mitään. He olivat hyväksyneet sen, että minulla oli jokin vaikea trauma, joka oli pyyhkinyt muistini lapsuudesta, haitannut kognitiivista kehitystäni ja luonut minulle selviytymiskeinoksi uuden kielen. Taisin päästä johonkin paikallislehteenkin sen takia. Silti kahdeksantoistavuotiaana olin päässyt lähtemään laitoskodista, kun minut oli todettu parantuneeksi. Olin ollut onnessani vapaudesta, kunnes aikuisuuden vastuut olivat tippuneet harteilleni.
Ehkä Niellakin pärjäisi, jos työntäisin hänet poliisilaitokselle. Hänkin saisi varmaan vammaisten hoitolaitoskoulussa paremman elämän kuin mitä minä saatoin tarjota hänelle. Mutta sitten en luultavasti enää näkisi häntä.
Sitähän minun pitäisi haluta. Niellan näkeminen teki yhä kipeää, muistutti petturuudesta. Mutta samalla siinä oli jotain ihanan lohdullista, muistutus siitä, että Kangas oli olemassa ja minulla oli ollut elämä ennen tätä. Seitsemän vuoden aikana entinen elämä oli alkanut tuntua unelta.
”Ottaisin puolikkaan tonnikalasubin täysjyväpatonkiin ja kokiksen.”
Hätkähdin huomatessani kahden teinitytön seisovan edessäni, sillä aivoni eivät olleet rekisteröineet kellon kilahdusta. Aloin kasaamaan patonkia.
Toin kotiin kaksi kokonaista patonkia tavallisen yhden sijasta. Niella söi patongistaan puolet ja kääri lopun huolellisesti folioon ihmetellen ensin sen rakennetta. Ohutta metallia, hän mutisi itsekseen. Laitettuaan patongin jääkaappiin, Niella risti sormensa pöydän päälle ja katsoi minua vaativasti. Ennen olin ihaillut tuota katsetta ja sen rohkeutta, kun Niella valmistautui esittämään asiansa kohteliaasti, mutta niin päättäväisesti, ettei kukaan voinut sanoa ei. Nyt katse ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta.
”Haluan pihalle”, Niella sanoi selvästi artikuloiden, sillä kuuluisalla opettajallepuhumisäänellään, joka oli kouluaikoina antanut hänelle niin paljon erityisoikeuksia. ”En kestä olla täällä kellon ympäri.”
”Oletko opiskellut suomea muistiinpanoistani?” minä kysyin, niin kuin mikäkin opettaja.
Niella nyökkäsi ja alkoi hitaasti lausumaan suomen aakkosia. Kankaan kielen aakkoset asettuivat suomen aakkosten kanssa melko hyvin päällekkäin, tosin suomen s-äänteelle oli useita eri variaatioita kankaan kielessä, jotka erosivat jopa hieman uuden ja vanhan kielen kesken. Yritin selittää asiaa Niellalle, mutta tytön otsa kurtistui.
”Minä luulin, että jo uusi kieli on typerä, kun se poisti terävän s-kirjaimen. Suomi on typerä kieli”, hän tokaisi ja risti kätensä rinnalleen.
”Se onkin yksi Katveen vaikeimmista kielistä.”
Niellan otsa rypistyi. ”Miksi sinä tänne sitten jäit?” hän parkaisi.
”Tämä on yksi hyvätasoisimmista maista”, huomautin, vaikka olin miettinyt sitä itsekin tuskaillessani kielen kanssa. Näin jälkikäteen ajatellen olin kuitenkin onnellinen, että olin jäänyt, sillä uutisia seuratessa oli minulle tullut selväksi, että Suomi oli todella hyvä maa asua. Atlantin toisella puolella olisin luultavasti joutunut häkkiin, vaikka vaalea ihonvärini suojasikin minua pahimmalta rasismilta.
”Tarvitsen ilmaa”, Niella valitti ja valui tuolilta lattialle. Hymyilin refleksinomaisesti nähdessäni sen, sillä ele oli niin tuttu. Joskus olimme tehneet sitä kilpaa, katsoneet kumpi pystyisi valumaan tuolilta lattialle nopeammin liikauttamatta lihastakaan. Yleensä kisa oli päätynyt kipeään häntäluuhun ja mustelmiin.
”Mennään sitten”, myönnyin ja suuntasin eteiseen.
Päämäärätön kävely oli oikeastaan ihan kivaa, kun sain seurata Niellan ylös kohonneita kulmakarvoja ja pyöreäksi muodostunutta suuta. Tyttö hämmästeli kaikkea: Korkeita taloja, autoja, liikennevaloja, kauppoja, pyöriä… jopa ihan tavallista asfalttia.
”He ovat saaneet aikaan kaikenlaista ilman taikaa”, Niella ihasteli minun selitettyäni nopeasti, miksi useilla oli kädessä älykännykkä ja mitä sillä tehtiin.
Se oli totta. Jollain tasolla maan asukkaat olivat joutuneet kehittymään muiden ulottuvuuksien asukkaita fiksuimmiksi jouduttuaan keksimään itse oman taikuutensa. Vaikka seitsemästä ulottuvuudesta Kangasta pidettiinkin parempana kuin Katvetta, minun oli myönnettävä, että Kankaassa oli paljon puutteita. En tiennyt enää, miten osaisin elää ilman suihkua. Kangas lähenteli sellaista taikamaata, jota Katveen fantasiakirjallisuudessa ja elokuvissa kuvattiin. Katve taas lähenteli enemmän ulottuvuuksista korkea-arvoisimpana pidettyä Eloa lentävineen koneineen ja maailmanlaajuisine verkkoineen, mutta putosi viimeisemmäksi, koska siellä ei ollut taikuutta.
Elo, Kiitar, Lehta, Säihde, Ohka ja Kangas. Kuusi ulottuvuutta ja Katve, jota pidettiin enemmän varjoulottuvuutena, sinä perheen mustana lampaana, joka jätettiin kutsumatta jouluillalliselle. Muut ulottuvuudet käyttivät sitä maapallon Australiana, paikkana, jonne lähetettiin alaikäiset lainrikkojat menolipulla. Ehkä jonain päivänä, kun maan asukkaat keksisivät toisten ulottuvuuksien olemassaolon Katve nousisi viimein oikeasti listalle. Tosin Plutonkin asema planeettana kumottiin, joten oli turha odotella henkeä pidätellen.
”Mitä sinä teet”, tajusin kysyä havahduttuani muistelmistani, kun näin Niellan hiipivän hitaasti kohti roskista tonkivaa pulua. ”Niella älä, et voi saalistaa puluja täällä”, sanoin äänekkäästi ja kävelin roskiksen luo jalkojani tömistellen, joten pulu lennähti pois.
”Miksen?” tyttö närkästyi ja risti kätensä rinnalleen.
”Ne ovat tautisia. Nyt ei olla Kankaalla.”
”En huomannutkaan”, tyttö puuskaisi sarkastisesti.
He olivat metsästäneet puluja yhtenään koulussa, koska se oli kuulunut opetussuunnitelmaan. Pelkkä taikuus ei riittänyt, vaan noidan oli osattava kulkea hiljaa ja varovasti, yhtenä luonnon kanssa.
”Mistä me sitten hankimme ruokaa? Täällä ei näytä olevan villieläimiä, vai ovatko nekin tautisia?” Niella nurisi ja potkaisi pikkukiveä kengänkärjellään. Kengät näyttivät olevan liian isot hänelle, mutta parempi niin kuin toisin päin.
”Kaupungeissa ei metsästetä, ne säännöt ovat samat Kankaallakin”, huomautin ja viitoin tyttöä pientä k-markettia kohti.
Kaupan pienestä koosta huolimatta Niellan silmät pyöristyivät tytön nähdessään kaiken sen ruuan, jota hyllyiltä löytyi.
”Täällä on hirveästi ruokaa!” tyttö älähti ihmeissään ja nosti yhden irtokarkkilaatikon kannen ylös.
”Hei, hei, ei tämä ole mikään itsepalvelupaikka, kaikesta pitää maksaa”, sanoin ja laskin kuvun alas.
”Ovatko nuo karkkeja? Ihmeellisen näköisiä!” Niella ihasteli kyykistyessään karkkilaatikoiden tasolle ja tuijottaessaan niitä kieli pitkänä läpinäkyvän kuvun läpi.
”Me tultiin ostamaan ruokaa, herkuilla ei eletä”, huomautin ja vedin hänet kädestä pitäen pystyyn ja tökkäsin kävelemään eteenpäin. Ojensin tytön käsiin korin, jotta hänellä olisi jotain pideltävää.
Leipää, perunoita, porkkanoita… tähyilen lihahyllystä punaisella tarralla varustettua pakkausta ja äkkäsin, että yhdestä kanafilepakkauksesta sai kolmekymmentä prosenttia alennusta, koska sen päiväys menisi vanhaksi huomenna.
Kana tipahti kädestäni, kun nurkan takaa kiiruhti minua kohti mies, joka törmäsi kylkeeni.
”Hei”, tiuskaisin, kun mies mustassa takissa ei kääntynyt pahoittelemaan vaan kiirehti ohitseni. Miehen takin selkämykseen oli liimaantunut jokin hedelmätarra, josta olisin huomauttanut normaalisti, mutta en tällä kertaa, kun ei kyseisellä miehelläkään ollut yhtään tapoja. Taputtelin varmuuden vuoksi taskujani ja huomasin onnekseni, että lompakko ja avaimet olivat yhä tallella. Olisi se nyt aika julkeaa ryhtyä taskuvarkasille valvontakameroiden alla, mutta oli minulta putsattu lompakko poliisiaseman edessäkin.
Etsin katseellani Niellaa ja koria, mutta tyttöä ei näkynyt enää missään ja kori oli laskettu maahan. Ärähdin ja nappasin korin käteeni. Ei ollut vaikea arvata, mihin se pikkupaholainen oli lähtenyt. Karkkiosastollahan tyttö kyykisteli, mutta en ollut ainoa Niellaan närkästynyt.
”Ei niitä saa syödä, se on yhtä lailla myymälävarkaus kuin karkkipussin vieminen, joudun nyt soittamaan poliisin”, nainen räyhäsi Niellalle. ”Kaiken lisäksi tongit niitä käsin, joten ne on nyt saastuneita!”
Kirosin puoliääneen ja kiiruhdin heidän luokseen. ”Hei”, hymyilin pahoittelevasti. ”Anteeksi kauheasti, hän ei ole täältäpäin ja hän ei vielä ymmärrä kauppaetikettiä.”
”Voidaanko ostaa karkkeja, ne ovat hyviä”, Niella kuiskasi minulle ja jauhoi kiivaasti leukojaan mutustellessaan varastamiaan karkkeja.
”Ei voida”, kivahdin vanhalla kielellä ja käänsin sitten pahoittelevan katseeni kaupan työntekijään. ”Anteeksi, varmistan, ettei tämä tapahdu uudestaan.”
Nainen mulkoili minua ja Niellaa hetken, mutta antoi sitten periksi. ”Hänellä ei ole tänne enää tulemista”, hän sanoi ja osoitti pihalle.
”Mene pihalle odottamaan. Älä vaella minnekään”, käskin. Niella huokaisi, mutta lähti. Minä hoidin loppuostokseni mahdollisimman nopeasti, jotta Niella ei ehtisi karata paikalta.
Kun tulin ulos, en nähnyt Niellaa heti, joka ei oikeastaan ollut minulle yllätys. Ennen olin ihaillut Niellan itsepäisyyttä ja rohkeutta, mutta näin aikuisen näkökulmasta Niella oli varsinainen riiviö. En tajunnut miten opettajat olivat lellineet häntä ja katsoneet kaikki rikkeet sormien läpi.
Sitten muistin, että Niellan äiti oli Metsäpuron taikakoulun johtaja. Ehkäpä minuun lapsuusaikoina tehonnut charmi ei ollutkaan tehonnut muihin aikuisiin kuin tämän vanhempiin. Se selitti paljon.
Kävelin hetken aikaa kaupan ympärystä pitkin, kunnes äkkäsin Niellan tulevan minua vastaan huulillaan tyytyväinen hymy – ja käsissään rimpuileva pulu.
”Et ole tosissasi!” ärähdin ja laskin kauppakassin maahan, jotta saatoin ravistaa pulun pois tytön käsistä. ”Minä sanoin sinulle, ettet saa pyydystää niitä, niillä on tauteja!”
”Sinä liioittelet. Oli puluilla Kankaallakin tauteja, mutta silti emme ikinä sairastuneet niitä pyydystäessämme. Ja mitä muutakaan olisin voinut tehdä, kun et suostunut ostamaan minulle karkkia? Olisin voinut vaihtaa pulun makeisiin”, Niella huomautti itsepäisesti, katsellen harmissaan poislentävän pulun perään.
”Et todellakaan olisi voinut, Katveessa ei toimi vaihtokauppa. Täällä toimii vain raha”, huomautin lopen uupuneena.
”Milloin sinusta tuli noin tylsä!” Niella kivahti ja risti kätensä rinnalleen.
”Silloin, kun sinä lähetit minut tänne!” ärähdin silmät viiruina. ”Minä otin sinut kotiini hyvää hyvyyttäni auttaakseni sinua, mutta voit sinä yrittää pärjätä täällä yksinkin, jos et osaa totella sääntöjä, jotka minä asetan sinulle pitääkseni sinut poissa vaikeuksista!”
”Selvä sitten! En minä tarvitse sinua!” Niella kivahti ja lähti marssimaan tiehensä.
”Niella! Tule takaisin, et sinä pärjää ilman minua!” huusin tytön perään, mutta tämä pinkaisi juoksuun. Hetken ajan mietin, lähtisinkö hänen peräänsä, mutta lopulta päädyin itsepäisesti nostamaan kauppakassin maasta ja kävelemään kotiin. Yrittäköön pärjätä sitten ilman minua. En minä ollut Niellalle mitään velkaa.
Fiorella:
Kiitos jatkosta! :)
Tässä osassa nousee päällimmäiseksi se, miten ikä ja kokemuspohja erottaa entisen kaveruskaksikon toisistaan tässä uudessa tilanteessa. Niellan on vaikea ymmärtää, miten Haika on muuttunut niin paljon ja Haikan on yhtä lailla vaikea tajuta, miksi Niella ei vain ymmärrä ja tottele.
--- Lainaus ---Ennen olin ihaillut Niellan itsepäisyyttä ja rohkeutta, mutta näin aikuisen näkökulmasta Niella oli varsinainen riiviö.
--- Lainaus päättyy ---
Tällainen silmien avautuminen oli kieltämättä vähän hykerryttävä kohta.
Oli mielenkiintoista kuulla, kuinka Haikan varhaiset vaiheet olivat edenneet. Monenlaista on mahtanut ehtiä tapahtua noina vuosina.
--- Lainaus ---Olin ollut onnessani vapaudesta, kunnes aikuisuuden vastuut olivat tippuneet harteilleni.
--- Lainaus päättyy ---
Ylläri pylläri, jos asenne oli ollut silloin samantapainen kuin Niellalla nyt. ;)
--- Lainaus ---Kävelin hetken aikaa kaupan ympärystä pitkin, kunnes äkkäsin Niellan tulevan minua vastaan huulillaan tyytyväinen hymy – ja käsissään rimpuileva pulu.
--- Lainaus päättyy ---
Huomaa kyllä, että Niella on tottunut saamaan oman tahtonsa läpi ja kiertämään sääntöjä. ;) Siinäpä vasta vaihtotaloutta, pulu karamelleista!
Omalla tavallaan on ihan oikein, että Niella joutuu nyt ehkä pikkuisen nöyrtymään ja näkemään, että Haika yrittää toimia hänen parhaakseen. Tyttö on nokkela ja reipas, joten siinä suhteessa ehkä pärjäisikin Haikaa paremmin ensi alkuun omillaan? Mutta kun nyt ei vain mitään liian ikävää pääsisi sattumaan...
Crys:
Fio: Ikä tosiaan muovaa ihmisen ajatusmaailmaa paljon, ja tämä kaksikkokin toisaan sais sen huomata :D Mahtoi Niellaa harmittaa, kun pulun nappaamisesta ei sadellutkaan kehuja ja karamelleja :D Tässä taas jatkoa, kiitos kommentistasi :)
4. luku
Paukauttelin kaappeja äänekkäästi purkaessani ruokaostoksia. Typerä tyttö, kuolisi sitten kadulle pulutauteihin tai joutuisi sitten pedofiilin kynsiin, mitäpä minä välitin.
Heittäydyin sohvalle ja laitoin telkkarin päälle. Surffasin hetken aikaa kanavilla, mutta sieltä ei tullut mitään mieleistä katsottavaa. Avasin ikkunan kaihtimet ja vilkaisin pihalle. Autoja. Koiranulkoiluttaja. Ei Niellaa. Käänsin katseeni taas telkkariin, jossa pyöri hammastahnamainos. Taputin levottomasti sohvan selkänojaa.
Murahdin ääneen ja nousin ylös. Miksi minulla piti olla niin hiton rasittava omatunto?
Lähdin kävelemään takaisin kaupalle ja siitä eteenpäin suuntaan, jonne olin nähnyt Niellan menevän. Jos olisin toisesta ulottuvuudesta tänne juuri saapunut neljätoistavuotias tyttö, minne minä menisin?
Katseeni osui tien toisella puolella olevaan ravintolaan, jonka ikkunassa oli suuri riikinkukko. Tytöt pitivät riikinkukoista. Kipaisin kysäisemässä ravintolasta, jospa joku olisi nähnyt uteliasta tyttöä, joka ei ollut ymmärtänyt suomea, mutta kysely osoittautui ajanhukaksi. Jatkoin kyselemistä liikkeestä toiseen.
Kävelin varmaan viisi kilometriä eteenpäin, ennen kuin käännyin takaisinpäin. Ahdistus ja syyllisyys painoi sydäntäni, vaikka ei pitäisi. Ei se ollut minun ongelmani, toistin itselleni jatkuvasti, mutta miksi se tuntui minun ongelmaltani?
Oli tullut pimeä, kun aloin kipuamaan kerrostaloni rappusia kolmoskerrokseen. Missä ihmeessä Niella nukkuisi? Puistossa penkillä? Jossain roskalavalla? Jonkun pedofiilin kotona?
Ilmeisesti ei missään niistä, koska Niella istui kolmannen kerroksen ylimmällä rappusella minua odottaen mutustellen irtokarkkipussin antimia. Tuijotin häntä ja hän tuijotti minua. Niella räpäytti silmiään ensin ja taitteli pussin suun kiinni.
”Anteeksi”, tyttö sanoi ja nousi ylös, tämän kulmat olivat nöyrän näköisesti alhaalla, mutta tunnistin kyllä tuon kuuluisan esityksen. Tämäkin oli hänelle peliä. ”En saisi pitää huolenpitoasi itsestäänselvyytenä. Olen kiitollinen, että autat minua.”
Kävelin tytön ohi ovelleni. ”Kuka sanoi, että autan enää”, mutisin ja työnsin avaimen lukkoon.
”Olit etsimässä minua, se sanoo”, Niella huomautti.
Vilkaisin tyttöä synkästi, mutta päästin hänet sisään. ”Mistä pöllit nuo”, sanoin ja nyökkäsin tytön karkkipussia kohti riisuessani takkini naulaan.
”Yksi mies antoi”, Niella sanoi ja laittoi oman violetin – minun ostamani – takkinsa naulaan.
”Kuka mies? Miksi?”
”En tiedä, en minä puhu suomaata.”
”Suomea”, korjasin seuratessani Niellan reipasta etenemistä sängyn suuntaan. ”Mutta mitä hän tahtoi? Yrittikö hän saada sinua mukaansa?”
Niella kohautti olkiaan. ”Kovasti hän puhui ja minä kuuntelin syöden karkkia. Hänellä oli joku juttu, jolla hän osoitti minua. Sitten hän antoi paperia minulle, joten piirsin siihen kukkasen. Se mies hermostui lopulta ja yritti tarttua minuun, joten minä lähdin paikalta”, hän sanoi hämmentävän neutraalisti, niin kuin ei olisi ollenkaan tajunnut mitä oli tapahtunut.
”Joku juttu? Aseko”, minä kauhistuin, koska olin saanut sen käsityksen, että Suomessa ei ollut ollenkaan tavanomaista kantaa asetta mukana.
”En minä vaan tiedä”, Niella sanoi ja kohautti olkapäitään uudestaan.
”Alkoiko se mies jahtaamaan sinua?”
”En tiedä, hän oli vähän pullukka ja lyhytjalkainen, ei sellaisesta ole minulle kilpajuoksuvastusta”, tyttö totesi ja hypähti istumaan sängylleni. ”Oletko tavannut koskaan ketään toista Kankaalta?” hän jatkoi reippaasti.
”Kengät”, huomautin. Olinkin ehtinyt unohtamaan, että Kankaalla pidettiin kenkiä sisällä.
Tutkailin Niellaa otsa kurtussa. Olihan Niella nätti, mutta oli se nyt ihme, jos tämä kahden päivän aikana oli törmännyt jo kahteen pedofiiliin. Ehkä olin aliarvioinut sellaisten määrän tässä maailmassa. Minun pitäisi tosiaan muuttaa pois tästä lähiöstä.
Niella riisui kengät ja toi ne eteiseen. ”Mutta oletko?”
”Tietenkään en. Vaikka tapaisinkin jonkun, ei minulla olisi keinoa tietää, koska me molemmat yrittäisimme sopeutua joukkoon.”
”Mutta tänne kuitenkin lähetetään aika paljon muiden ulottuvuuksien lainrikkojia. Kaksitoistatuhatta vuodessa ja se on vain Kankaan tilastot”, hän huomautti.
”Eivät ne kaikki päädy Suomeen – miten sinä edes päädyit tänne?” Tuntui olevan kovin epätodennäköistä, että kaikista tämän ulottuvuuden paikoista he päätyivät samaan kaupunkiin.
Niella kohautti olkapäitään. ”Ajattelin sinua.”
Kovasti oli olkapäiden kohautusta, joten en viitsinyt alkaa panttaamaan enempää. Aloin kypsentämään kanaa Niellan tarkkaillessa toimiani. En edes ajatellut ruuanlaiton eroavan erityisesti Kankaan ruuanlaitosta, mutta oli totta, että Metsäpuron taikakoulussa oppilaat eivät juurikaan opetelleet laittamaan ruokaa. Sen opetus jäi vanhempien kontolle, mikäli nyt sattui olemaan tarpeeksi onnekas, jotta sellaiset oli.
Niellalla oli, mutta silti tämä oli asunut koulussa läpi vuoden, koska tämän vanhemmat työskentelivät siellä. Isä luonnontaikuuden opettajana, äiti koulun johtajana. Tyttö oli ollut pienestä pitäen lellitty kakara. Jotain varsin pahaa tämä oli kuitenkin tehnyt, kun tänne oli päätynyt.
Kana ja riisi valmistuivat. Niella ei pitänyt täysjyväriisin mausta, sanoi sitä kuivaksi. Minä sanoin, että voisi kaikin mokomin syödä vain karkkejaan, mutta oli turha valittaa, jos vatsa tulisi kipeäksi. Niella ei vastannut, joten ehkä tällä oli jo vatsa kipeänä.
Niellan vanhemmat olivat aina kohdelleet tytärtään pyhimyksenä. Olin ollut siitä aina kateellinen, koska isääni en ollut tuntenut ja äitini oli kuollut ollessani kuusi. Hän oli ollut pitkään sairas, joten hän oli ehtinyt järjestää asiat niin, että oli hankkinut viimeisillä rahoillaan minulle koulutuksen Metsäpuron taikakoulussa. Olivat nekin rahat menneet hukkaan, koska olin ehtinyt käydä koulua vain neljä vuotta.
”Miksi sinä päädyit tänne. Oikeasti”, kysyin viimein Niellalta, päättäen etten antaisi hänen livahtaa aiheesta vastaamatta.
Niella kohautti olkapäitään ja avasi yhden keittiönkaapin tutkiakseen sen tarjontaa. Suljin kaapinoven ja tuijotin häntä tuimasti.
”Kerro minulle.”
Niella esitti niin kuin ei olisi kuullut, istui sohvalle ja otti kaukosäätimen käteensä. Marssin hänen viereensä ja tartuin kapulaan, mutta Niella ei suostunut päästämään irti. Olin kuitenkin meistä vahvempi ja vetäisin kaukosäätimen itselleni. Tyttö tipahti sohvalta lattialle ja katsoi minua silmät sirrissä.
”Joko sinä häivyt täältä tai kerrot minulle totuuden”, minä uhkailin ja osoitin vielä ovea.
Niella tuijotti minua yhä vihaisesti, mutta sitten tilalle nousi uhmakas ilme, josta ei seuraisi mitään hyvää. Niella nousi ylös ja aivan yllättäen hän läimäisi itseään kasvoihin. Eikä mitenkään kevyesti, vaan sellaisella voimalla, että läpäisystä kuului kova ääni.
”Mitä ihmettä sinä teet?” minä tivasin katsoessani, kuinka tyttö räpytteli silmiään ja hieraisi poskeaan.
Niella hymyili minulle ilkikurisesti. ”Se sinun vuokraisäntäsi luulee, että sinä teet minulle pahaa. Minä menen hänen luokseen ja näytän hänelle, että sinä olet satuttanut minua. Sitten sinä joudut hankaluuksiin.”
En osannut aluksi edes suuttua, koska suunnitelma tuntui minusta niin absurdilta. Muutaman sekunnin kuluttua vatsani meni umpisolmuun, koska tiesin, että Niellan suunnitelma onnistuisi.
Niella näytti tavattoman tyytyväiseltä itseensä istuessaan sievästi alas sohvalle. ”Mutta voin olla menemättä, jos lopetat tuollaiset typerät kysymykset ja olet kiltisti”, hän sanoi ja ojensi kättään kaukosäädintä kohti.
Ikinä minun ei ollut tehnyt enemmän mieli satuttaa jotakuta kuin sillä hetkellä. Mutta sittenpähän Niella vain saisi oikean syyn mennä etsimään vuokraisäntäni ja vuodattaa krokotiilinkyyneliään.
Paiskasin kaukosäätimen nurkkaan niin, että siitä irtosivat patterit. Marssin ulos asunnostani, joka sillä hetkellä tuntui enemmän Niellan asunnolta.
Löysin itseni baarista yhden, kahden ja lopulta kolmen oluen ääreltä. Vihasin olutta, mutta join sitä silti, koska sitä minä naperonakin olin juonut kasvettuani Kankaan kurjimmassa kolkassa, jossa ei ollut ollut juomakelpoista vettä, joten nesteytys oli hankittava oluesta ja viinistä. Siinä tosin oli ollut prosentteja vain nimellisesti. Näissä oluissa oli prosentteja enemmän, mutta ei kuitenkaan minulle tarpeeksi, joten tilasin yhden vodkashotin.
”Rankka päivä?”
Vilkaisin viereeni istahtanutta naista. Hiukset samaa tuhkanruskean sävyä kuin minulla, lähestyi kolmeakymmentä, pyöreähköt kasvot, mutta kurvikas vartalo. Päällä jakkupuku, niin kuin olisi tullut suoraan töistä.
”Voisi sen niinkin sanoa”, vastasin ja yritin arvata naisen tarinaa katsomalla tätä. ”Ongelmia toimistolla?”
Nainen hymyili kireästi. ”Olisipa. Se olisi hauskempaa kuin se, että yllättää miehensä panemasta puutarhuria.”
”Auts, tarvitset pari shottia”, sanoin ja tilasin kaksi naiselle ja täytön omaani.
”Pohjanmaan kautta”, nainen sanoi ja kilisti lasiani, ennen kuin kumosi ensimmäisensä ja sitten heti perään toisen. Unohduin tuijottamaan, joten kumosin shottini vähän myöhässä. Aikamoinen viinapää naisella oli, kun irvistyksestä ei ollut jälkeäkään. Itse jouduin käyttämään aika lailla tahdonvoimaa, että sain pidettyä naamani peruslukemilla.
”Tuota en olekaan ennen kuullut”, huomautin maiskutellessani hieman huuliani polttavan shotin jäljiltä.
”Ai pohjanmaan kautta? En tiedä mitä murretta se on vai onko. Ehkä se on pohjanmaalta tullut”, nainen selitti ja tilasi itselleen vielä kaksi shottia. Kumottuaan ne, nainen katseli minua niin kuin yrittäisi itse arvata tarinaani ulkonäköni perusteella. Minua kiinnosti kuulla mitä tämä keksisi, koska vaatetukseni oli kuin suoraan muutaman vuoden takaisesta Prisman katalogista, jossa olisin voinut poseerata sellaisena tavismallina, jonka PR-osasto olisi hankkinut saatuaan huomautuksia epänormaalin hyvännäköisistä malleista ja siitä, mitä se tekisi kuluttajien itsetunnolle. Katso, näinkin tavallinen mies voi näyttää hyvältä meidän vaatteissa!
”Äänessäsi onkin vähän aksenttia. Anna kun arvaan… olet Ranskasta?”
”Luxemburgista, aika lähelle”, korjasin, koska se oli sellainen mikroskooppinen maa, josta kukaan tavallinen ihminen ei tiennyt mitään. Joskus olin mennyt myös Ranskalla, mutta naiset halusivat aina jostain syystä kuulla minun puhuvan ranskaa, eikä Kankaan vanha kieli sitten mennytkään niin täydestä, kun puhuin sitä pari fraasia.
”Oi, eksoottista, en tunne ketään sieltä”, nainen sanoi ja kallisti päätään niin, että hiusten latvat koskettivat baaritiskiä. Hän hivuttautui vähän lähemmäksi. ”Mikä sinun nimesi on?”
”Heikki”, vastasin. Vihasin sitä nimeä. En tiedä miksi olin valinnut sen. Vammaisten hoitolaitoskodissa minulle oli annettu lista nimiä, joista olin valinnut summamutikkaan jonkin H-kirjaimella alkavan. Nyt tietysti tiesin, että Heikki oli vanhan miehen nimi, eikä oikeastaan sopinut parikymppiselle jätkälle. Voisihan sen kai muuttaa, mutta sekin maksaisi jotain, eikä rahaa varsinaisesti ollut hukattavana varsinkaan, jos Niella jatkaisi kiristystään.
Nainen tirskahti. ”Onko Luxemburgissa paljon Heikkejä?”
”Ei, mutta suomalainen isäni taisi olla humalassa nimetessään minut. Kieltäkin aloin oppimaan vasta seitsemän vuotta sitten.”
”Minä olen Tiina. Umpisuomalainen Tiina...”
Umpihumalaisesta tämä ei ollut enää kaukana ja jos tässä oltiin menossa sänkypuuhia kohti, halusin naiseni mieluummin kohtuuselvänä, joten jotain liikkeitä oli parasta tehdä nyt. En halunnut toistaa sitä fiaskoa, että toinen nukahtaisi kesken kaiken. Ei tehnyt hyvää itsetunnolle.
”… vaikka taitaa meillä olla jotain kautta sukujuuria Skotlantiin”, nainen höpötti ja kurtisti otsaansa miettivästi. Sitten tämä heilautti kättään ja naurahti. ”Kerropas Luxemburgista. Onko se nätti maa?”
En saanut päähäni missä Skotlanti oli, joten otin aiheenmuutoksen mieluisasti vastaan. En kyllä tiennyt mitään Luxemburgistakaan, mutta laskin käteni baaritiskille niin että sormet hipaisivat Tiinan käsivartta.
”Lähes yhtä nätti kuin sinä”, vastasin, vaikka ei se kummoinen iskurepla ollut. Tiina kuitenkin naurahti ja puraisi huultaan.
”Haluatko lähteä täältä?” Tiina kysyi yllätyksekseni. Oho, ei tarvinnut paljoa voidella. Taisi aika innokkaasti haluta harrastamaan kostoseksiä.
”Joo”, sanoin ja heilautin kättäni baarimikolle, jotta saisin laskun. Tiina hipaisi kaulansivuani, kun en katsonut, saaden minut värähtämään. Maksoin molempien laskun ja sitten lähdimme kävelemään ulos baarista.
”Meille vai teille?” Tiina kysyi avatessani hänelle oven.
”Teille”, vastasin, vaikka jossain syvällä aivojeni perukoilla kyti pervo ajatus siitä, että mitä mahtaisi Niella tehdä, jos toisin sinne naisen, jonka kanssa sekstailisin siinä sängyllä, jossa hänen oli tarkoitus nukkua. Ei taitaisi tykätä. Voisin viimein päästä eroon siitä perkeleen maanvaivasta.
”Onpa sitten hyvä, että potkin petturimieheni ulos talosta”, Tiina hymyili humalaista hymyä ja puristi persettäni meidän päästyämme ulos baarista.
Niin me päädyttiin panemaan Tiinan aviovuoteeseen, vaikka ehdotin, että sohvallakin kävisi. Tiina kuitenkin välttämättä halusi tehdä sen sängyssä, koska eipä ollut hänenkään miehensä välittänyt pannessaan puutarhuria suoraan eteisen ikkunan edessä.
”Voinko jäädä yöksi, vai luuletko, että miehesi tulee takaisin?” kysyin jälkeenpäin, koska en halunnut mennä takaisin asuntooni, jossa Niella odottaisi minua. Toivottavasti luulisi, että minulle olisi sattunut jokin onnettomuus ja alkaisi kärvistellä tunnontuskissa.
”Jää. Mitä väliä, vaikka tulisikin”, Tiina sanoi ja painoi otsansa olkapäähäni niin, että tunsin hänen äänekkään hengityksensä olkavarttani vasten. Tuntui oudolta yrittää nukahtaa toisen hengittäessä vieressä, kun se toinen ei ollut Niella. Tiinan hengenvedot eivät olleet ollenkaan tasaisia: sisäänhengitystä hädin tuskin kuuli, mutta uloshengitys oli epäsäännöllinen ja raskas.
En ollut koskaan seurustellut vakituisesti kenenkään kanssa. En ollut kauhean ihmisläheinen ihminen, enkä huomannut toisen flirttailevan minulle ellen sitten ollut varta vasten baarissa hakemassa seksiseuraa. Ennen Villeä oli kanssani Subwayssa työskennellyt eräs Lotta, joka oli oikeastaan tosi kiva tyyppi, mutta en ollut tajunnut tämän flirttailevan minulle enkä itse tietenkään ollut tajunnut, että voisin flirttailla tälle. Olimme kai sitten liian samanlaisia, kömpelöitä ihmissuhdeasioissa. Sitten Lotta oli muuttanut pois koska oli saanut opiskelupaikan Joensuusta. Vasta silloin olin tajunnut kuinka paljon minua oli jäänyt harmittamaan, etten ollut tajunnut tehdä mitään.
Mutta suhteissa pitäisi kertoa asioita itsestä, enkä tiennyt miten voisin ikinä kertoa jollekulle ulkopuoliselle entisestä elämästäni. Minua pidettäisiin epäilemättä hulluna. Tähän mennessä olin kertonut menneisyydestäni vähän eri valheita jokaiselle, jonka kanssa jouduin juttusille, joten en tiennyt mitä sitten kertoisin sille mahdolliselle seurustelukumppanille. En haluaisi valehdella, mutta totuus olisi epäilemättä liikaa, tavallaan myös minulle, sillä jos jollain ihmeellä toinen uskoisi tarinaani, tämä epäilemättä haluaisi tietää lisää enkä oikeastaan halunnut muistella kaikkea sitä, jonka olin menettänyt.
Tuijotin valkoista kattoa ja sen kristallikruunua, jonka juuri erotin hämärästi, koska huoneessa oli oikeat pimennysverhot. Tekisi mieli lähteä, mutta jäin kuitenkin. Ehkä saisin ilmaisen aamiaisen.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta