Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Toinen ulottuvuus
Tuntematon sotilas: Sinut vain, ja aikaa | K-11 | Lehto/Riitaoja, Lammio/Rahikainen | Joulukalenterific (24/24)
Pura:
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: -
A/N: Pojat viettää itsenäisyyspäivää vähän omalla tavallaan.
Hyvää itsenäisyyspäivää! <3
-
Luukku 6 - Torstai
Lehto pohtii tiistaita nyt toista päivää suuren hämmennyksen vallassa. Yleensä ihmiskontakti kammottaa ja hänellä on toisten lähellä ylivirittynyt ja rauhaton olo. Hän on liian tietoinen toisen läheisyydestä ja omasta haavoittuvuudestaan voidakseen rentoutua. Riitaoja kuitenkin onnistui jotenkin riisumaan Lehdon aseista niin vaivihkaa, ettei hän edes kunnolla huomannut. Hiljalleen hän vain asettui siihen sen viereen ja antoi kerrankin itsensä vain olla.
Lopulta Lehto oli nukahtaa Riitaojan syliin, niin hyvä hänen oli siinä olla. Riitaoja joutui hellästi havahduttamaan hänet, kun sen oli aika lähteä. Lehto saattoi sen kiusaantuneena ovelle, ja Riitaojan ehdotuksesta he vaihtoivat numeroita, jotta voivat sopia seuraavan ajan.
Sen jälkeen Lehto on käytännössä asunut salilla. Tiistai-iltana hän ei sinne kehdannut lähteä, vaan painui suoraan nukkumaan, mutta keskiviikkoaamuna hän vetäisi treenit ennen töitä, ja meni heti töiden jälkeen takaisin salille.
Hän tekee sen osaksi unohtaakseen, miltä lämmin ja rauhallinen kosketus tuntui iholla, ja osaksi vältelläkseen Määttää ja Rahikaista. Hän ei halua joutua selittämään niille, miksi kämpän piti tiistaina olla tyhjä.
Torstaiaamuna Lehto toistaa eilisen kaavaa ja menee salille ennen vuoronsa alkua. Liikkuessa pää tyhjenee hyvällä tavalla, ja käydessään suihkussa ja ajaessaan töihin Lehdolla on itseasiassa melkein tyyni olo. Hän nyökkää työkaverin tervehdykselle ja hoitaa puuduttavaa mutta kiireistä ranskalaisten paistoa ja hampurilaisten kokoamista melkein tyytyväisenä.
Hänen hyvä tuulensa ei kuitenkaan kestä pitkään, sillä kun Lehto tauolla avaa puhelimensa katsoakseen viestit samalla kun syö, hän huomaa että Riitaojalta on tullut viesti. Se on kysyy seuraavasta kerrasta ja on listannut muutaman ajankohdan jotka sille kävisivät. Viestin perään se on laittanut silmät kiinni hymyilevän kissahymiön. Mitä helvettiä sekin tarkoittaa.
Hetkellinen mielenrauha katoaa kuin tuhka tuuleen, ja Lehdon päässä alkavat taas kieppua ahdistus ja toisaalta myös aivan uudenlainen ontto kaipaus. Hän ei vastaa viestiin, vaan tunkee puhelimen taskuunsa ja palaa töihin. Hän tarvitsee aikaa miettiä.
Koko loppuvuoron Lehto on kassalla ja toivottaa asiakkaille monotonisesti hyvää itsenäisyyspäivää samalla, kun tasapainoilee kahden huonon vaihtoehdon välillä. Onko mitään järkeä sopia uutta tapaamista? Riitaojan kosketus oli pirun hyvää, sitä Lehto ei voi kieltää, mutta ei hän voi pelkästään hedonistisesti ajatella. Mitäs jos hän nyt tottuu hellimiseen ja jää koukkuun? Lahjakortilla on kahden tunnin sessioita jäljellä enää viisi, eikä Lehto halua niiden jälkeen ostaa itselleen uusia. Hän ei halua maksaa itseään kipeäksi vain, jotta joku koskisi häneen.
Onhan hänellä tietenkin kaksi kämppistä, jotka tuntuvat jakavan hellyyttä mielellään, mutta siinäkin piilee vaikeuksia. Miten niille voisi ilmaista, että yhtäkkiä kosketus onkin okei? Eikä Lehto voi niistäkään riippuvaiseksi ryhtyä. Niillä on kummallakin ainakin suhteellisen vakava parisuhde, ja usein sellaisessa päädytään lopulta muuttamaan yhteen. Ei Lehto epäile, että heidän ystävyytensä siihen loppuisi, mutta silti. Ei hän voi ilmaantua toisten kotiin kesken kaiken halailemaan.
Ajatus siitä, että tulisi niin riippuvaiseksi muista ihmisistä, ahdistaa Lehtoa muutenkin. Olisi pelottavaa tarvita niitä niin paljon. Lehto on tähän asti pärjännyt ihan hyvin ilman, joten mitä sitä muuttelemaan?
Paitsi että hän haluaa.
Rauhaton olo palaa vahvana, ja Lehto kaipaa kosketusta taas niin helvetin kovasti. Riitaoja oli niin hellä ja hyvä ja lämmin ja sen lähellä Lehdolla oli turvallisempi olo kuin ehkä koskaan ennen. Lehto haluaa lisää.
*
Töistä lähtiessään Lehto nappaa mukaan sämpylän ja kahvin, istuu autoonsa ja jää siihen. Hän syö sämpylän hitaasti samalla, kun kirjoittaa Riitaojalle viestin.
Riitaoja vastaa nopeasti, ja he sopivat seuraavan tapaamisen sunnuntaille.
Sen jälkeen Lehto ajaa salille, nyrkkeilee itsensä väsyksiin, käy suihkussa ja menee kotiin. Hän yrittää olla olematta innoissaan sunnuntaista, muttei oikein pysty. Sisäisen kontrollin puuttuessa tyytymättömyys näkyy ulospäin, ja Lehdon tullessa keittiöön Rahikainen näyttää hiukan kummastuvan hänen tavallistakin yrmeämpää ilmettään.
Rahikainen istuu keittiönpöydän ääressä koneen kanssa, kirjoittaa näppäimistö sauhuten. Sen vieressä on kahvikuppi ja kaksi tyhjää energiajuomatölkkiä. Niin, sillä taisikin olla jonkun epämääräisen esseen palautuspäivä tänään. Puoleen yöhön on vielä monta tuntia aikaa, joten Rahikainen on omalla mittapuullaan aikaisin liikkeellä.
Rahikainen toipuu hämmennyksestään ja hymyilee Lehdolle ällöttävän suloisesti.
“Hei kulta, oliko hyvä työpäivä? Mie oon ikävöiny sinnuu niin”, se kujertaa kuin paraskin pikku kotivaimo. Huonon vitsin lisäksi se ei kyllä ole tehnyt mitään mielikuvan eteen, sillä asunto on taas hirveässä kunnossa. Lehto ei vaivaudu edes vastaamaan muuten kuin murahduksella. Hän suuntaa jääkaapille ja joutuu huomaamaan, ettei Rahikainen ole myöskään laittanut mitään ruokaa.
Lehto etsii pakastimesta pari pakettia seitiä ja epämääräisen pussin kasviksia. Painaa ohimennen kylmän kasvispussin sekunniksi vasten Rahikaisen niskaa ja nauttii sen loukkaantuneesta rääkäisystä. Rahikaisen valitus on mukavaa taustahälyä Lehdon alkaessa paistaa ja maustaa ruokaa pannussa.
Lopulta Lehto kolauttaa lautasen Rahikaisen viereen ja istuu itsekin pöydän ääreen syömään. Rahikainen kiittää ja yrittää ihan piruuttaan suikata Lehdon poskelle suukon. Hän väistää, ja Rahikainen tyytyy sen sijaan töytäisemään hänen polveaan omallaan ja palaamaan esseensä pariin. Se lapioi ruokaa suuhunsa yhdellä kädellä samalla, kun lukee tekstiään läpi ja korjailee jotain.
Määttäkin ilmestyy kotiin kuin ruuan kutsumana. Se jättää kiireellä kamansa eteiseen ja kiirehtii keittiöön kuin olisi ollut nälässä pidemmänkin aikaa, eikä suinkaan töissä ravintolassa kokkipoikaystävänsä kanssa, joka varmasti syöttää sille maistiaisia joka välissä.
“Siitä vaan”, Lehto nyökkää kohti jäljelle jäänyttä ruokaa.
“Kiitos”, Määttä sanoo Lehdolle, omalla mittapuullaan niin onnellisen näköisenä että Lehto kiusaantuu, ja alkaa syödä haarukalla suoraan pannusta. Lehto ei viitsi alkaa valittaa, ja he syövät tutussa hiljaisuudessa, jonka rikkoo vain Rahikaisen näppäimistön kalkatus. Se alkaa olla loppusuoralla. Lukaisee ääneen muutaman kohdan, joihin ei ole tyytyväinen, ja Määttä korjaa lauserakenteita selkeämmiksi. Rahikainen muuttaa ne, tallentaa työn vaadittuun tiedostomuotoon ja palauttaa sen kurssin verkkoalustalle. Hihkaisee riemusta ja läpsäyttää näytön suurieleisesti kiinni.
“Vihdoinkin! Tuota on viännetty viimeset kaks kuukautta, mut nyt se on ohi! Tiiättekö pojat mitä, tätä pittää ihan juhlia.”
Rahikainen päättää, että nyt tehdään joulun ensimmäiset piparit. Se on jossain välissä ehtinyt ostaa taikinan ja muotteja ja kuorrutteetkin, ja kaivaa ne nyt esiin. Hyörii ympäri keittiötä, laittaa uunin lämpenemään ja pyyhkii pöydän. Määttä on innolla mukana, levittää pöydälle jauhoja ja kehittää kotikutoisen kaulimen käärimällä ison juomalasin ympärille leivinpaperia, kun heistä kenellekään ei ole koskaan tullut mieleen ostaa oikeaa kaulinta.
Rahikainen asemoi läppärinsä mikron päälle ja laittaa Areenasta linnan juhlat pyörimään, jotta voi leipomisen lomassa arvostella ihmisten pukeutumista. Omien sanojensa mukaan se näyttäisi paremmalta mekossa kuin suurin osa presidentin vieraista, mutta Jenni Haukiota sekään ei kuulemma päihittäisi. Lehdolla ei ole asiaan mitään mielipidettä. Määttä on iloinen tämän vuoden linnan juhlien järjestämiseen liittyvistä lukuisista ekoteoista ja arvostaa myös presidentin rouvan ympäristöystävällistä selluloosapukua. Lehto ei edes halua kuulla, miksi se tietää tästäkin aiheesta niin paljon.
Määttä ja Rahikainen tekevät ihan täpinöissään sydämiä ja tähtiä nopeana sarjatuotantona. Lehto katsoo vierestä, huvittuneena niiden lapsekkuudesta. Vaikka mikäs ihme tämä toisaalta on, kun tuollaisista pelleistä on kysymys. Hän laittaa pelleille paperit ja ryhtyy siirtämään valmiita pipareita niille juustohöylällä. Vetää välistä taikinanriekaleita ja syö niitä Rahikaisen valituksesta huolimatta.
Määttä tekee tasaisia sydämiä. Rahikainen kyllästyy pian muotteihin ja hylkää ne, ja alkaa niiden sijaan leikata taikinasta kuvioita veitsellä vapaalla kädellä. Tuloksena on tietenkin kyrpiä ja kirkkoveneitä, sekä epämuodostuneita koiria ja toisiaan käsistä pitelevä piparkakku-ukkopari. Pian syntyy myös käsistä pitelevä kolmikko, joka on tietenkin he kolme.
Lehto on juuri työntänyt ensimmäissen pellillisen uuniin, kun Rahikainen kääntyy katsomaan häntä miettiväisen näköisenä.
“Lehto hei.” Rahikaisen äänensävy on pohdiskeleva. Sieltä se tulee, Lehto on varma. Hänen tekisi mieli itsekin kömpiä uuniin pakoon tätä keskustelua.
“Miu on pitäny kyssyy, et mihin sie tätä kämppää sillon toissapäivänä tarvihit?”
Määttäkin kiinnostuu ja kääntyy katsomaan Lehtoa tiiviisti. Lehto huokaisee. Pakko kai tässä sitten on. Hän laskee pakolla hartiansa rentoon asentoon, nousee tyynesti ylös ja kohtaa Rahikaisen katseen.
“Käytin sitä lahjakorttia.”
Rahikaisen leuka loksahtaa auki. “Oho! Ihan oikeesti?”
Lehto nyökkää.
“No millasta oli?”
“Kiusallista. Outoa.”
Rahikainen naurahtaa. “Millanen tyyppi sieltä tuli sinnuu halimaan? Oliko söpökin?”
“Sellainen höpöttävä jätkä. Varmaan kolme metriä pitkä. Istuttiin ja katsottiin leffa.” Lehto yrittää saada koko asian kuulostamaan tylsältä, unohdettavalta. Ei se tietenkään toimi, vaan Rahikainen tarttuu siihen, niin kuin siltä saattoi odottaakin.
“Joojoo, mut millasta se oli? Tuntuko siusta, että se toimi?”
Lehto ei halua ajatella, mitä Rahikainen sillä tarkoittaa, mihin sen olisi pitänyt toimia. Ei halua tietää, miten paljon Rahikainen ja Määttä osaavat arvata hänen tunteistaan ja ongelmistaan.
“Enpä tiedä. Se mitenkään ihmeellistä ollut.”
Vale. Oli se.
Rahikainen hymyilee kuin näkisi hänen lävitseen.
“No mites, meinasitko käyttää kortin loppuun?”
“En nyt tiedä”, Lehto aloittaa välttelevästi, mutta tulee sitten toisiin aatoksiin. Kai sen voi hoitaa tässä samalla, ettei enää myöhemmin tarvitse ottaa asiaa esille.
“Sunnuntaina se olis tulossa tänne taas. Olis hienoa, jos ette söis sitä elävältä.”
“Taijan jättää sen siun hommaks”, Rahi virnistelee. Määttä on täysin ilmeetön, mutta töytäisee Rahikaista kyynärpäällä kylkeen hyvin näkyvästi. Rahikainen tuhahtaa ja vakavoituu hiukan.
“Okei, okei. Mie oon varmaan täällä taistelemassa viel yhen esseen kans, mutta mie luppaan koittaa jättää teiät rauhaan.”
Lehto ei ihan usko. Luultavimmin hän joutuu kestämään uteliasta kurkkimista, ehkä kiusallisia kommentteja, ehkä kondomien tarjoamista tai muuta Rahikaiselle ominaista pientä ‘huvittavaa’ jäynää. Rahikaisesta ei koskaan tiedä. Se saattaa heittäytyä epäkorrektiksi ihan vaan huvikseen, koska tietää, että Lehto kiusaantuisi siitä.
Lehto on varautunut enempäänkin kiusaamiseen, mutta asia näyttää jäävän nyt sitten tältä erää tähän. Puhe kääntyy joihinkin tuleviin joulupippaloihin, joihin Rahikainen on ehkä menossa, ja Lehto on tyytyväinen, ettei hänen enää tarvitse olla huomion keskipisteenä.
He paistavat neljä pellillistä pipareita. Rahikainen tykkää koristelusta niin paljon, että Lehto ja Määttä antavat sen hoitaa sen itsekseen. Mitä hävyttömämpi idea, sen iloisempana Rahikainen hymyilee, ja sitä on aika hauskaa seurata. Sillä näyttää olevan erityisen lystikästä kun hän koristelee suurimman osan kyrpäpipareista Suomen lipun väreillä, ihan vain itsenäisyyspäivän kunniaksi.
Pakollisten häröilyjen jälkeen Rahikainen pursottaa kahteen isoon sydänpipariin Lehdon ja Määtän nimet ja julistaa ne suosikeikseen. Sitten hän puraisee määttäpiparista palan ja julistaa hänen maistuvan herkulliselta. Määttä taiteilee vuorostaan pieni pilke silmäkulmassaan suurimpaan kyrpäpipariin Rahikaisen nimen. Se saa siitä palkakseen verisesti loukkaantuneen henkäyksen, mutta heti perään iloista kiusoittelua siitä, että Määttä voi kaikin mokomin työntää sen suuhunsa vaikka heti paikalla.
Määttä tekeekin sen: katsoo Rahikaista tyynesti silmiin ja puraisee piparin keskeltä kahtia niin, että rusahtaa. Rahikainen nauraa edelleen, mutta nyt lievästi pelokkaana.
Lehto seuraa niiden perseilyä sivusta ja ahmii muutaman piparin ihan vain peittääkseen pienen hymyn, joka uhkaa hiipiä hänen kasvoilleen.
Pura:
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: -
-
Luukku 7 - Perjantai
Pakkanen on kiristynyt. Lunta on maassa viitisen senttiä siellä mistä ei aurata, ja autoteitä peittää peilikirkas jää. Hämeenkadun lumi on tallattu tiukaksi, liukkaaksi kerrokseksi kadunpintaan, ja ihmiset liukastelevat hiekoituksesta huolimatta. Ilma puree poskia ja nenänpäitä, ja kadulle satelee hiljakseen lisää lunta pikkuruisina kiteinä. Talojen väliin ja puihin ripustetut jouluvalot tekisivät näystä kauniin, elleivät keskeneräinen raitiovaunutyömaa ja sitä reunustavat ristikkoaidat hieman pilaisi tunnelmaa.
Rahikainen ja Lammio suunnistavat ihmisvilinässä kohti kirjakauppaa. Lammio suojautuu kylmältä nyt paksummalla syvänharmaalla takilla ja suurella poliisinunivormunsinisellä kaulahuivilla, johon näyttää melkein hukkuvan. Käsissä hänellä on kuitenkin vain ohuet nahkahansikkaat, eikä päässä ole minkäänlaista hattua. Idiootti.
Lammion korvat ovat punaiset, samoin nenänpää, ja kasvoilla on määrätietoinen ilme hänen kävellessään rivakasti eteenpäin. Rahikainen haluaa yhtäkkiä hirveän kovasti suudella häntä.
Kaikilla on talvella kuivat huulet, paitsi Lammiolla, joka käyttää jotain kallista huulivoidetta ja pysyy silkkisen pehmoisena vuoden ympäri. Rahikainen haluaa tarttua kaulahuiviin ja vetää hänet lähelle, haluaa maistaa niitä huulia. Haluaa seisoa paikallaan ihmisvilinän keskellä ja suudella niin kuin he olisivat ainoat ihmiset maailmassa.
Se ei vain nyt onnistu, sillä Lammio ei sallisi sitä näin julkisella paikalla.
Sama juttu se oli aiemmin ravintolassakin. Rahikainen söi kallista, herkullista pihviä ja jotain täydellisesti maustettua kasvislisäkettä, joi parasta punaviiniä, jota oli koskaan maistanut, eikä edes pystynyt arvostamaan kokemusta. Hän istui täysin soveliaan matkan päässä Lammiosta, kuin ystävä, kuin joku hyvänpäiväntuttu. Paloi halusta maistaa Lammion annosta omalla haarukallaan, sivellä Lammion nilkkaa jalallaan pöydän alla, nojautua lautasten yli suutelemaan. Hän halusi mitä tahansa paitsi sitä hillittyä, viileää keskustelua, jota he kävivät.
Lammio halusi varta vasten viedä hänet siihen ravintolaan, mutta siellä tämä sitten vilkuili ympärilleen kuin pelkäisi perhetuttujen ja hienostoserkkujen armeijan hyppäävän esiin joka nurkan takaa millä hetkellä tahansa. Hän katsoi tarjoilijoitakin kuin olettaisi heidän rientävän oitis hälyttämään paikalle jonkinlaisen säädyllisyysviranomaisen.
Ei se Rahikaista ennen häirinnyt. Ei häntä kiinnostanut pätkääkään, kuinka toivottoman syvällä Lammio oli kaapissa tai kuinka tiukasti hän oli itsensä sinne lukinnut. Oli ihan okei pitää kaikki suljettujen ovien takana silloin, kun kaikki oli vain seksiä, silloin kun heillä ei ollut väliä, tai kun mitään heitä ei oikeastaan vielä ollutkaan. Ei siitä ole vieläkään kunnolla puhuttu, mutta nykyään he ovat… jotakin. He.
On outoa, kuinka paljon Rahikainen oikeasti haluaisi olla avoimesti yhdessä. Ei hänellä ole koskaan ennen ollut tarvetta sellaiselle, tai muutenkaan mitään halua olla kenenkään kanssa vakavasti. Jokin siinä, että hän ei saa julkisesti olla Lammion kanssa, silittää häntä vaan aivan täysin vastakarvaan. Nyt on helvetti soikoon kuitenkin 2000-luku. Tämä maa on sellaisessa pisteessä, että kenen tahansa pitäisi pystyä syömään toisen kanssa ravintolassa ihan niin läheisissä tunnelmissa kuin haluaa.
Rahikainen ei välitä kenenkään tuntemattoman paheksunnasta, jos sellaista sattuisikin saamaan osakseen. Leimatkoot hänet homoksi, ihan vapaasti! Tehkööt mitä tahansa omia päätelmiään heidän ikäerostaan ja siitä, että hän on rahaton opiskelija ja Lammio rikkaan suvun perijä ja korkeassa virassa! Ei sillä pitäisi olla väliä. He itse tietävät, ettei kuuden vuoden ikäerolla ole mitään väliä. Että he ovat tasavertaisia tässä suhteessa, jos sitä nyt sellaiseksi uskaltaa nimittää.
Ei Rahikaista haittaisi, jos joku katsoisi pahasti tai huutelisi jotain. Se olisi pientä siihen verrattuna, että voisi vain olla, vapaasti, tarvitsematta koko ajan varoa ja salailla.
Mutta tämä ei olekaan Rahikaisesta kiinni, vaan Lammiosta, ja Lammiota se haittaisi. Suvun maine on niin tärkeä. Eihän kukaan Lammio voi olla mitään muuta kuin rikas, menestyvä, tiukasti oikeistossa, konservatiivinen ja ehdottoman hetero. Eversti Magnus Mikael Lammio pärjäisi arvomaailmansa puolesta hyvin sadan vuoden takaisessa Suomessa, ja jostain syystä hänen poikansa tuntee itsensä pakotetuksi edelleen kunnioittamaan niitä samoja arvoja. Henrik myös teeskentelee, ettei hänellä edes ole asian kanssa mitään ongelmaa, ja välillä hän on siinä liiankin hyvä.
Rahikainen kokeilee huvikseen hipaista hänen kättään omallaan heidän kävellessään vierekkäin. Lammio siirtää kätensä tottuneen välinpitämättömästi pois, kuin ei edes huomaisi, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Rahikainen hipaisee hänen kämmenselkäänsä hellästi uudestaan, yrittää kietoa sormensa Lammion sormien lomaan. Lammio työntää kätensä nopeasti takkinsa taskuihin.
“Mitä”, hän sihahtaa suupielestään.
Rahikainen huokaisee. “Olisko se nyt ihan hirvee katastrofi jos minnuu huvittais pittää siun käistäs kiinni?”
Hän kuulostaa hölmöltä, turhasta valittavalta kakaralta, mutta sillä ei ole nyt väliä.
“Tiedät aivan hyvin, etten tee sellaista”, Lammio varoittaa matalalla äänellä.
Niinpä niin. Isä saattaisi maagisesti ilmestyä Tampereelle juuri sillä hetkellä, nähdä poikansa homoilemassa ja jättää perinnöttömäksi. Tai joku työpaikalta saattaisi nähdä ja alkaa levittää juoruja. Ja hyvä Luoja, sehän se vasta hirveää olisi.
“Tiiänhä mie.”
He tulevat viimein Suomalaisen kirjakaupan eteen, ja Rahikainen marssii sisään jättäen Lammion taakseen.
Hänen silmäänsä sattuu heti Finnish Nightmares -niminen kirja, ja hänen on pakko ostaa se Lahtiselle, koska se sopii niin hyvin. Viereiseltä hyllyltä Rahikainen bongaa myös Naomi Kleinin kirjoja alennettuun hintaan, ja nappaa niitäkin muutaman. Lahtinen on joskus puhunut siitä jotain, ja pakkohan Rahikaisen on hänelle ostaa kirja, jonka nimi on Tuhokapitalismin nousu. Puoliksi läpällä ja puoliksi ihan vain koska hän tietää, että luultavasti Lahtinen tulee kuitenkin arvostamaan sitä.
Lehdolle Rahikainen löytää alelaarista Grumpy Cat -kirjan, ja sekin on pakko ostaa. Miten hän voisi vastustaa? Yhdennäköisyys on ilmiömäinen, ja hän haluaa ottaa kuvan Lehdosta kirjan kanssa.
Lammio kerää kasan dekkareita äidilleen, koska se kuulemma pitää niistä kovasti.
“Hän kuvittelee, että minun työni on sellaista kuin näissä. Yhtä ‘hurjaa ja jännittävää ja hienoa’”, lammio selittää vinosti hymyillen. Rahikainen hymähtää liian vaisusti ja taitaa muutenkin näyttää surkealta. Lammio katsoo häntä tutkivasti. Kallistaa päätään hämmentyneenä, kuin ei edes tajuaisi, mikä nyt on hätänä.
“Janne?” Äänensävy on oikeasti huolestunut, epävarma, ja helvetti, ei Rahikainen tätäkään halunnut. Lammiolle on vaikeaa olla ärtynyt kun se puhuttelee etunimellä ja katsoo noin, kuin surullinen koiranpentu.
Eikä Rahikainen halua mököttää. Tänään piti olla hauska päivä, näiden piti olla iloiset pienet treffit, kotoisasti kavereita esittäen. Ei heidän suhteeseensa kuulu avoin hempeily. Mitä sellaista kaipailemaan.
Rahikainen vetää feikkihymyn naamalleen.
“Mennäänkö seuraavaks Tigeriin? Mie aattelin et Määtälle vois ostaa jottain mahollisimman kummallist krääsää.”
Lammion hartiat rentoutuvat, ja hän näyttää helpottuneelta. Ehkä hän huomaa Rahikaisen vain esittävän, mutta ei ainakaan anna sen näkyä päällepäin.
He hymyilevät kumpikin, ja hetken aikaa on taas helpompaa teeskennellä kaiken olevan hyvin.
Pura:
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: -
-
Luukku 8 - Lauantai
Lauantaiaamuna Lehto istuu sohvalla tietokone sylissä ja hoitaa asioita. Huominen ahdistaa.
Ensimmäinen kerta meni kaikkia odotuksia vastaan ihan hyvin, Riitaojan lähellä oleminen oli jopa melkein helppoa silloin, mutta nyt koko ajatus tuntuu taas vaikealta. Lehto jännittää taas kuin hölmö teinityttö, ja on sen takia pohjattoman ärsyyntynyt itseensä.
Hän yrittää pitää itsensä kiireisenä, jottei joutuisi ajattelemaan huomista. Hän maksaa sähkölaskun vaikka eräpäivä vasta kuun loppupuolella. Tilaa netistä proteiinijauhetta ja uudet painavammat käsipainot. Käy samalla sähköpostisotaa pomon kanssa vuoroista, sillä hän ei voi olla jouluaattona töissä. Kaarnat haluavat hänet kuitenkin kylään, ja pakkohan hänen on mennä. Hän ei myöskään halua olla aattoa töissä siksi, että kaikki työkaverit ovat silloin aivan erityisen rasittavia. Lehto ei jaksa niiden valitusta siitä, että voi voi kun pitää olla töissä aattona. Hän ei yleensäkään ymmärrä niitä, sillä jos kerran ottaa sen vuoron ja saa siitä ihan hyvät korvauksetkin, niin miksi pitää vielä marista ja häiritä muitakin. Helvetin nössöt.
Toisaalta tämä pieni puuhastelu on hyödyllistä, sillä se kuluttaa aikaa. Lehto pelkää huomista, mutta toisaalta on noloa, miten innolla hän sitä odottaa. Hän haluaa, että olisi jo sunnuntai, eikä oikein kestä itseään.
Rahikainen keskeyttää Lehdon keskittymisen tullessaan kotiin vähän ennen yhtätoista. Lehto huomaa heti, että sillä ei ole kaikki hyvin. Jos kaikki on normaalisti, se ei koskaan tule Lammion luota kotiin näin aikaisin.
Rahikainen kolisee eteisessä, paiskoo ovia ja ilmestyy olohuoneeseen surkean näköisenä. Se jättää takkinsa ja laukkunsa pitkin lattioita ja lysähtää sohvaan Lehdon viereen. Ilme on kuin maansa myyneellä; alahuuli on mutrulla ja siniset säihkysilmät hyvin suuret ja surulliset.
Lehto kerää itseään hetken ja tuuppaa sitten Rahikaista hellästi kyynärpäällä. “Mikäs?”
Rahikainen huokaisee ja hymyilee vähän itseironisesti. Laskee ihan hetkeksi poskensa nojaamaan Lehdon olkapäähän. Hän nousee pian pois, koska tietää, ettei Lehto oikein kestä tällaista pidempään, mutta Lehdolle jää eleestä kuitenkin outo olo. Hän ei oikein ymmärrä, miten hän on sellainen ihminen, jolta Rahikainen voi hakea lohtua.
“Lammioko?” hän kysyy jäyhästi. Kukaan muu ei vaikuta Rahikaiseen noin paljon, ei saa häntä noin näkyvästi pahalle mielelle. Lehto kokee lievää murhanhimoa. Mitä vittua se kekkuli-heikki on mennyt tekemään?
“Joo, mut ei mittään vakavaa. Sitä sammaa vanhaa. Mie halluun liikoja, kaikenlaist mitä hiän ei voi antaa koska. Koska isä, koska työ, koska ura ja suku ja vittu ihan kaikki.”
Lammio ei siis sentään ihan tarkoituksella ole satuttanut Rahikaista, kai. On vain paskaa tuuria, että Rahikainen, johon kaikki rakastuvat mutta joka itse ennen ei rakastanut ketään, on nyt mennyt retkahtamaan juuri tuollaiseen tyyppiin. Niin kunnolliseen ja ärsyttävän viralliseen.
“Se on paskiainen”, Lehto tarjoaa, ja Rahikainen naurahtaa surumielisesti, pudistaa päätään.
“Se minnuu just vituttaakin, kun ei se oikeesti oo. Sen isä kyl on, mutta ei se suostu myöntämään sitä, kun se on pikkusesta asti ehdollistettu semmoseen ajatusmaailmaan.”
Lehto tuhahtaa. “Se on kolmekymppinen. Sillä on omat aivot, oli lapsuus millanen tahansa.”
Rahikainen huokaisee. “Niin kai. Kyl mie yritin tästä taas puhhuu, mut ei siitä mittään tullu. Päädyttiin sitte vuan sänkyyn, ja kai se kuvittelee, että miun kanssa kaikki selvii sillä.”
Se vaikuttaa oikeasti loukkaantuneelta ja surulliselta, ja Lehdon olo on hyvin vaivaantunut. Ei hän osaa tällaisesta puhua, ei ole mikään romantikko. Hän kuitenkin näkee, että Lammio satuttaa Rahikaista, ihan typeristä syistä. Se on perseestä, ja saa Lehdon pitämään Lammiosta vielä vähemmän kuin ennen. Hänen mielestään koko tyyppi on rasittava ja kummallinen. Kuka vittu jaksaa aina välittää niin helvetin paljon muiden mielipiteistä?
He istuvat hiljaa pitkän hetken. Lehto ei osaa tätä, eikä Rahikainenkaan sano mitään. Se nostaa jalat sohvalle ja halaa polvet rintaansa vasten. Näyttää hetken niin nuorelta ja epävarmalta, että Lehdon tekee mieli lyödä jotain, mieluiten Lammiota.
Hän aikoo juuri päästää suustaan jotain typerää, kun hänen puhelimensa soi. Hän kaivaa sen taskusta ja Rahikainen kuikkii näyttöä kiinnostuneena.
“Kaarna”, Lehto selittää.
Rahikaisen kasvoille syttyy pieni hymy. “Oi. Käske antaa Airalle suukko miun puolesta!”
Lehto pyöräyttää hänelle silmiään ja on jo vastaamassa, kun Rahikainen kysyy vielä missä Määttä on. Näköjään se on nyt sellaisessa mielentilassa, että tarvitsee välttämättä seuraa.
“Se nukkuu vielä”, Lehto kertoo. Rahikainen näyttää heti valmiilta menemään ja käpertymään Määtän kylkeen vällyjen väliin, mutta Lehto pysäyttää hänet vielä.
“Jos menet sinne niin varaudu, että Lahtinen on siellä myös.”
“Mikskäs se minnuu estäis. Yrjöhän on varsin kommee poika”, Rahikainen virnuilee, nousee ylös ja hiipii Määtän huoneeseen. Lehto ei jaksa estellä, Määttä hoitakoon asian. Omapa on vikansa, jos ei ole lukinnut ovea.
Lehto huokaisee ja vastaa puhelimeen. “Hei. Sori että kesti, Rahikainen häiritsi.”
Kaarna naurahtaa. “Eipä mitään, ei minulla mikään tulipalokiire ole. Mitäs sinulle kuuluu?”
Tämä on sitten pelkkä sosiaalinen puhelu. Onkin kulunut jo aikaa siitä, kun ukko soitti ihan vain turhia höpistäkseen, joten sillä on varmaan kertynyt valtava määrä kuulumisia, jotka se haluaa jakaa.
“Ei mitään ihmeellistä”, Lehto valehtelee.
Kaarna alkaa selittää jotain vaimonsa uudesta maalausharrastuksesta, ja Lehto menee keittiöön hakemaan mukillisen glögiä. Hän lämmittää sen mikrossa, ja ehtii juuri parahiksi eteiseen nähdäkseen kuinka Rahikainen lentää ulos Määtän huoneesta. Hetken kuluttua sitä seuraavat paidaton, unisen näköinen Määttä ja pörröpäinen Lahtinen, joka kiskoo housuja jalkaansa ja kiroilee Rahikaiselle herätyksestä. Ne suunnistavat kaikki keittiöön, ja Lehto seuraa ovensuusta huvittuneena kuinka Rahikainen alkaa huonolla menestyksellä tehdä puuroa. Lahtisen on lopulta pakko mennä auttamaan, ettei Rahikainen tuhoa koko keittiötä. Määttä istuu pöydän ääreen ja vaikuttaa saman tien vaipuvan takaisin horrokseen.
Lehto palaa glöginsä kanssa olohuoneeseen ja istuu takaisin sohvalle. Kaarna kysyy töistä ja kuuntelee ihmeen kiinnostuneena, kun Lehto kertoo vähäsanaisesti uudesta työkaverista ja loppukuun vuoroista.
“Mitenkä aatto? Minä ajattelin laittaa kinkun niin, että se olisi siinä neljän aikaan valmis, että sen jälkeen sopii tulla syömään. Ja Aira haluaa sitten illalla mennä käymään haudoilla.”
Jaaha, siinä siis koko soiton perimmäinen syy. Aira on varmaan laittanut miehensä asialle, käskenyt varmistamaan, että Lehto ilmestyy paikalle. Kaarna ilmaisee asian ilmoitusluontoisesti, olettaen, että tietenkin Lehto tulee, sillä eihän hänellä voi olla elämässään mitään parempaa sisältöä kuin tuijotella Kaarnojen naamoja.
Ei hänellä olekaan, mutta ei sellaista nyt ääneen sanota.
“Kai minä ehdin”, Lehto lupaa. “Sain sen vapaaksi. Välipäivät on sitten töitä.”
“Niinpä tietysti. Me lähdetään uudeksi vuodeksi Airan kanssa Kanarialle, saat sitten keksiä jotain, mitä haluat sieltä tuliaisiksi. Ajateltiin ensin kysyä sinuakin mukaan, mutta et taida oikein noista lämpimämmistä maista välittää.”
“En niin”, Lehto sanoo painokkaasti. Aatto vielä menee, mutta kokonainen parin viikon loma ulkomailla vanhusten kanssa olisi liikaa. Tuskin heistä kukaan olisi sen jälkeen enää järjissään.
Tärkein asia on hoidettu, ja Kaarna palaa höpöttämään omasta työstään ja siitä kuinka heidän pitää joskus lähteä yhdessä hiihtämään ja pilkille ja tekemään ties mitä muita miehekkäitä, hiukan kiusallisia isä-ja-poika -aktiviteetteja. Lehto siemailee glögiään ja torjuu kaiken tämän. Hänen vaikeutensa saa Kaarnan nauramaan huvittuneesti.
“Joo joo. Aattona sitten nähdään”, se vielä varmistaa.
“Joo. Rahikainen käski pussata Airaa sen puolesta. Ja terveisiäkin saa varmaan kertoa.”
Kaarna nauraa ja lupaa tehdä työtä käskettyä. He lopettavat puhelun, ja Lehto huokaa helpotuksesta. Keittiöstä kuuluu hyväntahtoista kiistelyä, ja ilmassa leijuu puuron ja kahvin tuoksu. Lehto juo glöginsä loppuun ja menee itsekin ruuan toivossa toisten luo keittiöön.
Pura:
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: Pieni viittaus seksiin
-
Luukku 9 - Sunnuntai
Lehto avaa oven, ja näyttää niin hyvältä, että Riitaoja henkäisee tahtomattaan syvään.
Lehdon hiukset ovat pöyheät ja pehmeän näköiset, ja hänellä on päällään taas harmaat kollarit, jotka ovat sen verran tiukat, etteivät jätä vahvojen reisien muodosta paljonkaan mielikuvituksen varaan. Tänään Lehdolla on pitkähihaisen sijaan päällään lyhythihainen paita. Riitaoja näkee nyt ensi kertaa lihaksikkaita käsivarsia peittävät tatuoinnit. Monimutkaiset, värikkäät kukkaköynnökset ja geometriset kuviot tummaksi tatuoidulla pohjalla peittävät ihon ranteista koko matkan ylös, katoavat paidanhihojen alle. Ne näyttävät kauniilta, ja Riitaoja haluaisi seurata niiden linjoja sormenpäillä. Ajatus saa Riitaojan sydämen jyskyttämään ja posket punertumaan, vaikka hän yrittää kovasti olla katsomatta ja miettimättä sellaisia.
Syyllisyys iskee heti, koska hänen ei todellakaan pitäisi huomata asiakkaan ulkonäköä tällä tavalla. Hän yrittää olla ajattelematta missä muualla tatuointeja saattaa olla, jatkuvatko ne ehkä pitkin leveää selkää, ehkä alemmaksikin. Ei tällaista, hän on töissä, tämä on sopimatonta.
“Hei”, Riitaoja hymyilee, ja toivoo näyttävänsä normaalilta.
“Moi. Tuu nopee sisään”, Lehto hoputtaa. “Mennään mun huoneeseen ettei mun kämppis ehdi nähdä sua, se on just vessassa.”
Lehto odottaa juuri sen verran, että Riitaoja saa riisuttua kenkänsä, ja työntää hänet sitten edellään eteiskäytävän poikki kohti yhtä makuuhuoneista. He ehtivät sisään juuri kun vessan ovi kuuluu käyvän. Lehto lukitsee oven heidän takanaan.
Riitaoja pysähtyy katselemaan ympärilleen. Huone näyttää hyvin… Lehdolta. Seinustalla kauimpana ovesta on kapeahko sänky, jossa on siniset lakanat. Ikkunan edessä on vaaleanharmaat pimentävät verhot. Huonekalut ovat eriparisia, mutta sopivat jotenkuten yhteen.
Huoneessa on hyvin vähän mitään henkilökohtaista, joten silmä etsiytyy niihin harvoihin asioihin heti. Ikkunalaudalla on neljä erikokoista kaktusta ja yksi pieni mehikasvi, ja nurkassa on teline, jossa on erilaisia käsipainoja. Kapeassa kirjahyllyssä on pari isoa pinoa autolehtiä, sekä kaksi kehystettyä valokuvaa. Riitaoja astuu lähemmäs katsomaan niitä. Toinen kuvista näyttää uudelta, siinä on Lehto ja kaksi muuta nuorta miestä.
Lehto näyttää kuvassa ärtyneeltä, mutta se taitaa olla hänen perusilmeensä. Hänen vieressään, kuvassa keskellä, on tyynen näköinen lyhyempi mies. Tämän toisella puolella on leveästi hymyilevä vaaleahiuksinen kiharapää, joka näyttää jotenkin etäisesti tutulta.
Toisen kehyksen kuvassa Lehto on nuorempi, ehkä kuusitoistavuotias. Hänen ilmeensä on kiusaantunut, ja hänen vieressään seisoo vanhempi pariskunta, Lehdon vanhemmat varmaankin. Heidän takaansa pilkottaa koristeltu joulukuusi ja kuvan vanhemmalla miehellä on päällään viehättävän ruma jouluaiheinen villapaita, ja naisella päässään tonttulakki. Kuvan Lehto ei oikein näytä nauttivan joulusta eikä ehkä vanhempiensa seurastakaan, mutta on jotenkin hirveän suloista, että kuva on kuitenkin esillä hänen hyllyllään.
Riitaoja irrottaa katseensa kuvista ja kääntyy kohti Lehtoa. Hänen ilmeensä on aivan samanlainen kuin toisessa kuvassa, yhtä vaikea ja eksynyt. Riitaojan tekee heti mieli sulkea hänet syliinsä, mutta hän yrittää käyttäytyä. Avaa takkinsa ja ripustaa sen ja kaulahuivinsa kirjahyllyn päädyssä olevaan koukkuun, jossa roikkuu ennestään jo harmaa huppari ja muutama tumma paita.
Lehto on siirtänyt jo valmiiksi sängyn viereen tuolin ja siihen tietokoneen. Riitaojaa hymyilyttää.
“Käydäänkö tähän? Mitä sinulle kuuluu?” Riitaoja kysyy istahtaessaan sängylle.
“Mitäs tässä”, Lehto vastaa. “Kämppis on ollut tänään tavallistakin vittumaisempi, siks en halunnu sen näkevän sua.”
Lehto istuu vähän hermostuneen näköisenä sängyn reunalle, lähelle Riitaojaa muttei aivan kiinni. Tämä on tuttua; moni jännittää koskemista aluksi. He saattavat rentoutua siinä hetkessä kun heitä pidellään, mutta etenkin jos sessioiden välissä on aikaa, he vetäytyvät takaisin kuoreensa, ja seuraavalla kerralla täytyy ikään kuin aloittaa alusta. Riitaoja on tottunut siihen.
Hän ei halua ajatella sitä, miten kovasti haluaa Lehdon tulevan kuorestaan. Ei halua ajatella sitä, miten innolla hän odottaa pääsevänsä koskettamaan tätä.
“Tykkäätkö rikossarjoista?” Riitaoja kysyy nyökäten tietokonetta kohti. “Minä oon nyt kattonu Elementarya.”
Rikossarjat rentouttavat häntä jotenkin, vaikka välillä verisimmät jutut pelottavatkin häntä vähän. Elementary sopii Lehtolle, joten Riitaoja etsii sen Netflixistä ja laittaa ensimmäisen episodin pyörimään. Häntä ei haittaa, että on nähnyt sen jo. Hän on oikeastaan iloinen, että voi sarjan sijaan keskittyä Lehtoon.
“Haluaisitko vaikka makoilla tällä kertaa?” Riitaoja ehdottaa pehmeästi. Se on niin paljon mukavampaa kuin selkä seinää vasten istuminen, ja mahdollistaa suuremman määrän fyysistä kontaktia.
Lehto näyttää ahdistuvan ajatuksesta vähän. Riitaoja on jo valmis ottamaan sanansa takaisin, mutta hetken harkittuaan Lehto nyökkää sittenkin, ihan pienesti, katsomatta Riitaojaan.
Voisi melkein kuvitella, että kyse olisi jostakin muusta. Että oltaisiin menossa sänkyyn sanan tavanomaisemmassa merkityksessä. Riitaoja ei voi olla kuvittelematta Lehtoa niin. Jos saisi riisua häneltä paidan ja tutkia kaikessa rauhassa mihin asti tatuoinnit ulottuvat. Jos saisi kieräyttää Lehdon alleen tähän sängylle ja ihan vain koskettaa, kaikkialta, niin kauan, ettei Lehto enää pelkäisi, vaan voisi vain unohtaa kaiken.
Riitaojan tekee mieli läimäyttää itseään. Hän on ihan kamala. Pitäisi olla ammattimainen eikä ajatella tällaista. Ei hänellä ole oikeutta. Hän on täällä töissä, ja Lehto luottaa häneen. Hänen pitäisi olla sen luottamuksen arvoinen.
Riitaoja kasaa Lehdon kolmesta tyynystä kaksi oman päänsä alle ja jättää viimeisen Lehdolle. Hän käy pitkäkseen kyljelleen ja odottaa. Lehto liikahtaa häntä kohti, muttei osaa asettautua, joten Riitaoja tarttuu häneen hellästi ja vetää hänet lähelle.
Tyynyjen ansiosta hän on sen verran korkeammalla, että näkisi ruudulle Lehdon yli, mutta hän ei välitä siitä nyt. Lehto on lämmin kuin patteri ja makaa jännittyneenä siinä, selkä vasten Riitaojan rintaa. Hän tuntee kuinka Lehto värisee, tietää ettei se johdu kylmästä mutta vetää kuitenkin peiton heidän päälleen.
“Onko tää okei?” hän kysyy hiljaa ja laskee käsivarren Lehdon kyljelle. Käsi päätyy lepäämään Lehdon rinnalle. Riitaoja tuntee nopean hengityksen ja sydämen hätääntyneen sykkeen kämmentään vasten, mutta Lehto nyökkää.
Riitaojan polvet lepäävät Lehdon polvitaipeita vasten, ja hänen nenänsä hipoo Lehdon niskahiuksia. Lehto tuoksuu hyvältä, ja Riitaoja palaa halusta painaa pieniä suukkoja niskan iholle. Hän ei tietenkään tee sitä, ja pikkuhiljaa Lehto rentoutuu. Hän liikahtaa ihan vähän lähemmäs Riitaojaa.
“Onko sinun hyvä?” Riitaoja kysyy kuiskaten.
Vastaus ottaa aikansa, mutta tulee lopulta. “On”, Lehto sanoo tukahtuneesti. Riitaoja silittää häntä rintalastan kohdalta peukalollaan ja sulkee silmänsä.
Tämä on häneltä niin väärin. Hänen olisi heti ensimmäisen session jälkeen pitänyt sanoa Sirkalle, että Lehdolle pitää löytää joku uusi, että Riitaoja ei voi jatkaa hänen kanssaan. On väärin, että Lehto taistelee demoneitaan vastaan ja yrittää oppia sietämään kosketusta samalla, kun Riitaoja nauttii tästä.
Hän ei vain voi itselleen mitään. Tämä on niin uutta hänelle. Ensimmäinen kerta kun näin on käynyt. Asiakaskuntaa on ollut laidasta laitaan, myös muutama muu hyvännäköinen mies, mutta ei Riitaoja ole koskaan ennen reagoinut näin. Hän on aina pystynyt tajuamaan, että nyt ollaan töissä, ja osannut suhtautua sen mukaan. Pitänyt vain hyvänä niin kuin hänen kuuluukin, ja sen jälkeen lähtenyt kotiin, eikä ajatellut asiaa sen enempää.
Lehdossa on kuitenkin jotain, joka vetoaa häneen pelottavan vahvasti. Hänen kehonsa tuntuu kuumalta Riitaojaa vasten, ja sydän hakkaa edelleen normaalia nopeammin. Hän on aina niin äreä, mutta selvästi sisältä haavoittuvainen ja pehmeä, sellainen jota Riitaoja haluaa kovasti pitää sylissään ja suojella.
Kaikki Lehdossa kiinnostaa ja kiehtoo häntä. Hän haluaa tietää, haluaa kokonaiskuvan. Viimeksi Lehto puhui vain vähän. Riitaoja tietää vain, että hän asuu kahden ystävänsä kanssa, ja että hän on töissä huoltoasemalla. Ei mitään muuta.
Eikä pitäisikään tietää, mutta hän haluaa, ja sortuu lopulta kysymään.
“Miksei se sinun kämppis saanu nähdä minnuu?”
Lehto tuhahtaa. “Rahikainen on sellainen pelle. Se on saanut nyt tästäkin päähänsä ties mitä ideoita.”
Riitaoja puristaa silmänsä tiukemmin kiinni. Auts. Hän se tässä on, joka saa typeriä ideoita.
Lehdon äänensävy on ärtynyt, mutta ehkä myös ihan hiukan lämmin. Hän vaikuttaa pitävän tästä ihmisestä kuitenkin. Hän ei tarkenna, mutta Riitaoja haluaa tietää lisää.
“Millaisia ne on? Sinun kämppikset.”
Lehto on yleensä niin hiljainen, että Riitaoja yllättyy kun hän tarttuu aiheeseen, mutta ehkä Lehto yrittää vain saada muuta ajateltavaa kuin tämä tilanne.
“Määttä on se toinen”, hän aloittaa. “Me tavattiin jo armeijassa. Se on Lapista, mutta intin jälkeen, joku neljä vuotta sitten, se muutti… no, vähän niin kuin poikaystävänsä perässä tänne, ja tarvitti kämppäkaveria, niin minä muutin sitten… porukoiden luota pois.”
Hän pitää erikoisen tauon, aivan kuin hakisi sanaa, kuin vanhemmista puhuminen ei olisi luontevaa.
“Pari vuotta sitten muutettiin tähän ja tarvittiin kolmas, ja Määttä tiesi Rahikaisen töiden kautta.”
Riitaoja äännähtää kiinnostuneesti, ja Lehto jatkaa. “Se on ravintolassa tarjoilijana, ja Rahikaisen ainejärjestöllä oli siellä vuosijuhlat. Rahikainen oli järjestämässä niitä, ja siinä ne sit tutustui. Se opiskelee kolmatta vuotta nyt, jotain tietokonejuttuja.”
Tietokonejuttuja?
“Ei kai Janne Rahikainen?” Riitaoja kysyy naurahtaen. Ei ihme, että kuva Lehdon hyllyssä näytti tutulta.
“Niin. Tunnetteko te tai jotain?”
“Ei sentään, tiiän vaan kun se on niin näkyvästi kaikessa toiminnassa mukana, bileitä järjestämässä ja sellaista.”
“Pieni maailma.”
Riitaoja hymähtää myöntävästi. Rahikaisella on maine menevänä ihmisenä ja aikamoisena playboyna. Lehto vaikuttaa täysin hänen vastakohdaltaan. Tuntuu jotenkin mukavalta tietää, että he tulevat siitä huolimatta toimeen.
Sarja pyörii tietokoneen ruudulla, ja Riitaoja kyselee hellästi lisää. Lehdon äänessä on pinnalla ärtymystä, kun hän puhuu ystävistään, mutta hänestä kuulee, että hän välittää heistä. Kuulemma Rahikaisella on jotain hölmöä suhdeongelmaa, ja Riitaojan mielestä on hirveän hellyyttävää, kuinka vihainen Lehto on ystävänsä puolesta. Riitaoja ei utele enempää Rahikaisen kumppanista, vaikka olisi kamalan kiinnostavaa tietää, minkälaisen ihmisen kanssa Rahikaisen tapainen ihminen haluaisi vakiintua.
Olisi oikeastaan mukavaa nähdä Rahikaista, Lehtoa ja sitä Määttää yhdessä. Siinä saisi tietää Lehdosta niin paljon uutta. Tämäkään ei kuulu työhön, Riitaojan ei ole tarkoitus haluta näin epätoivoisesti tuntea asiakkaita, mutta hän ei voi sille mitään.
Lehto väsyy pikkuhiljaa, hänen äänensä hiljenee ja hiipuu, kunnes hän nukahtaa kokonaan. Tuntuu hyvältä tietää, että hän pystyy rentoutumaan niin täysin tässä, kun häntä kosketetaan, kun Riitaoja koskettaa häntä. Lehto on lyhyempi, ja tällä tavalla häntä pidellessään Riitaoja ympäröi hänet joka puolelta. On ihanaa sulkea hänet syliin näin ja vain tunnustella sydämen rauhoittunutta sykettä kämmentään vasten.
Lehto tuhisee hiljaa nukkuessaan, on niin lämmin ja hyvä. Hellä hymy hiipii väkisin Riitaojan kasvoille. Lehdon hengityksen rytmi on rauhoittava, ja hiljalleen uni alkaa sumentaa myös Riitaojan tajuntaa.
Tämä ei ole hyvä, kaksi tuntia on kohta ohi ja hänen pitäisi lähteä… Mutta tässä on niin hyvä olla. Lehto hipaisee unissaan Riitaojan rannetta, kosketus on lämmin ja lohduttava, ja saa Riitaojan tekemään päätöksensä. Ehkä se on huono päätös, mutta hän ei välitä. Ehkä hän voi antaa itselleen anteeksi jos tämän yhden kerran venyttää sääntöjä ja aikoja. Riitaoja hautaa kasvonsa Lehdon hiuksiin ja sulkee silmänsä.
Pura:
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: En omista mitään enkä saa tästä rahaa.
Varoitukset: -
-
Luukku 10 - Maanantai
Lehdon selällä lepää lämmin paino, käsi joka painaa häntä kevyesti lähemmäs toisen kehoa. Hänen kasvonsa ovat painuneet vasten kaulan pehmeää ihoa. Uni painaa silmäluomia vielä, riippuu hänessä raskaana ja sumentaa aistit.
Tässä on niin hyvä. Olo on turvallinen ja leijuva. Hiljainen hengitys tuntuu häntä vasten, liikuttelee hänen hiuksiaan, ja hän tuntee vaipuvansa hiljalleen takaisin uneen.
Hän on juuri ehtinyt nukahtaa uudelleen, kun äänekäs, pirteä melodia hätkähdyttää hänet hereille. Sitä seuraa puhelimen värinän ääni, ja Lehto tajuaa sen olevan herätys, mutta ei hänen omansa. Tilanne on niin vieras ja Lehto vielä niin uninen, ettei hän heti tajua, mistä on kyse.
Rinta hänen allaan kohoaa yllättyneeseen henkäisyyn, ja hänen ympärillään oleva käsivarsi pitelee häntä hetken ajan refleksinomaisesti tiukemmin. Ei hänellä ole tapana nukkua kenenkään rintaa vasten, ei hän koskaan päästä ketään niin lähelle, paitsi lähiaikoina -
Niin tietysti. Edellinen ilta palaa mieleen kun Lehto viimein karistaa päältään unen ja väsyneen hämmennyksen. Hän nousee käsiensä varaan ja kohtaa Riitaojan hämmentyneen, paniikinsekaisen katseen.
“An-anteeksi”, Riitaoja sopertaa. Se kurkottaa ottamaan puhelimensa Lehdon yöpöydältä ja sammuttaa herätyksen. Lehto perääntyy kömpelösti, kompuroi pois Riitaojan päältä. Hän jää sängyn reunalle istumaan, ja katsoo Riitaojaa kysyvästi.
“Minä oon pahoillani”, Riitaoja aloittaa uudestaan. “Ei ollut tarkoitus nukahtaa, olla koko yötä - anteeksi. Tämä on niin epäammattimaista.”
“Mitäs tosta”, Lehto kähähtää, vaikkei oikein osaa olla. Riitaoja näyttää hätäännyksestään huolimatta niin paljon siltä, että kuuluu juuri tähän, Lehdon sänkyyn. Se on vielä peiton alla, ja sen hiukset ovat toiselta puolelta pystyssä. Sen poskella on tyynynpainauma ja silmät ovat vielä uniset. Kasvoilla on punaa ja ahdistusta.
Tuntuu kuin se olisi jäänyt ihan muista syistä kuin vahingossa, kuin heillä olisi jotain ihan muuta kuin tällainen suhde. Ajatus vihlaisee oudosti ja ahdistaa niin, että kuvottaa. Eihän tämä nyt jumalauta ole mitään sinne päinkään, eikä Lehto haluakaan tämän olevan.
“Minä ymmärrän jos et enää tämän jäläkeen haluu minuu- tai siis että saat kyllä lopuille kerroille jonkun muun työntekijän, tää oli minulta iso moka.” Riitaoja sormeilee peiton reunaa hermostuneena ja katsoo Lehtoon huultaan purren. Ei tuollaiselle koiranpentuilmeelle voisi sanoa sellaista, ei vaikka haluaisi.
Eikä Lehto halua. Hän on juuri ehtinyt suunnilleen tottua Riitaojaan. Jos hän nyt vaihtaisi, hänen pitäisi käydä koko inhottava alkuprosessi läpi uudestaan, eikä häneltä riitä sellaiseen energiaa. Sitäpaitsi, Riitaojassa on jotakin sellaista, joka tekee Lehdon olosta tavallaan turvallisen, sellaista vaarattomuutta, jota ei monella muulla ole. Vaikka Riitaoja toisaalta hämmentääkin Lehtoa ja saa hänet tuntemaan itsensä huteraksi ja epävarmaksi, ei kukaan muu silti olisi häntä parempi.
“Ei”, hän sanoo yksinkertaisesti, kun ei muutenkaan osaa. “Otatko kahvia.”
“Mit- ai, no joo, voin ottaa”, Riitaoja änkyttää ja väläyttää Lehdolle helpottuneen hymyn.
He menevät keittiöön ja keittävät kahvia. Lehto kaivaa jääkaapista jotain epämääräisiä ruokatarvikkeita, ja he tekevät voileipiä. Hiljalleen Riitaoja rentoutuu ja alkaa taas höpöttää, vaikka punastelee edelleen. Aina välillä se vilkaisee Lehtoon kiitollisesti hymyillen, eikä Lehto oikein tiedä, miten vastata sellaisiin katseisiin.
Riitaoja vilkaisee kelloa ja hätkähtää. “Ai hitto, minun pitää kyllä alkaa lähteä, että ehdin luennolle.”
Niin tietysti, miksi sillä olisi muuten ollut herätys näin aikaisin. Riitaoja keräilee kamansa Lehdon huoneesta ja eteisestä samalla kun tutkii puhelimellaan bussiaikatauluja ja kiskoo takkia päälleen. Lehto seuraa sen hosumista vähän huvittuneena, ja vähän niin kuin saattaa sen ovelle.
Riitaoja solmii kengännauhansa ja nousee ylös, avaa puhelimestaan kalenterin.
“Miten seuraava kerta?” se kysyy arkana, aivan kuin kuvittelisi edelleen, ettei Lehto enää halua. Oikeasti hänen ei pitäisikään, Riitaoja on jo nyt päässyt aivan liian lähelle häntä, suojamuurien sisäpuolelle.
“Torstai tai perjantai?” Lehto ehdottaa, koska hän on heikko. Riitaoja katsoo alas puhelimeensa, hymyillen.
“Torstai olis minul parempi. Jos tulen vaikka viideltä?”
“Okei.”
“Okei.” Riitaoja naurahtaa, ja hänen silmäkulmansa rypistyvät suloisesti. Lehto tiedostaa äkkiä, miten hän ei itse osaa hymyillä ollenkaan. Kyllä virnuilu sujuu jos hän on sellaisella tuulella, mutta tavallinen hymy oikein ei. Toinen suupieli nykii epämääräisesti sinnepäin, ja kaipa se käy hymystä, sillä Riitaoja säteilee hänelle. Se nostaa laukkua ylemmäs olkapäällään ja hipaisee vielä Lehdon käsivartta, paljasta ihoa.
“Kiitos vielä, ja anteeksi.”
“Ei mitään. Eikö sulla ollut kiire.”
“Oli!” Riitaoja säikähtää taas. “Hitsi! Kiitos! Nähään torstaina!” Se porhaltaa ovesta ulos ja kuuluu juoksevan portaat alas ulko-ovelle. Lehto hymähtää, sulkee oven sen perässä.
Hän kääntyy mennäkseen takaisin nukkumaan vielä hetkeksi, ja melkein törmää unisen näköiseen, aamutakkin pukeutuneeseen Määttään. Lehdon sydän jysähtää säikähdyksestä.
“Mitä vittua hiippailet täällä tolla tavalla”, hän ärähtää
“Minulla on hiljaset askeleet. Se on hyödyksi metsässä”, Määttä toteaa määttämäisen tasaisesti. Se nojaa huoneensa oven karmiin ja katsoo Lehtoa vähän sen oloisena, että on seissyt siinä jo hetken aikaa Lehdon huomaamatta.
“Vaan nytpä juodaan kahvit ja jutellaan vähän”, se sanoo. Äänensävy ei edes ole käskevä, harvoin se Määtällä on, mutta Lehto seuraa sitä silti keittiöön.
Määttä katsoo pohtivasti aamupalatarvikkeita pöydällä, kahta kahvikuppia. Se kaataa itselleen kahvia, etsii kauramaidon jääkaapista ja kanelisokerin ja tiramisumakusiirapin maustehyllystä. Sen kahvista tulee imelältä haiseva hirvitys, ja Lehtoa suorastaan ihmetyttää, ettei se vetäise jostain tekeleen päälle vielä kermavaahtoa ja vaahtokarkkejakin.
Lehto ottaa itselleenkin lisää kahvia, pelkällä maidolla niin kuin normaalit ihmiset, ja istuu alas Määttää vastapäätä. Se kohdistaa pohdiskelevan katseensa häneen, ja Lehto tuntee olonsa kuin pikkulapseksi päiväkodin johtajan puhuttelussa.
“Mikä nyt on.”
“Tuo oli se halipalvelun ihminen”, Määttä tavallaan kysyy, tavallaan toteaa.
“Oli. Se nukahti vahingossa tänne.”
“Niin minä ajattelin. Ihmettelin, miten pitkäksi aikaa se oikein jää, mutta en viitsinyt tulla katsomaan. Jos vaikka teillä olisi ollut kesken jotain, mitä en haluaisi nähdä.”
Lehto yrittää tiuskia, ettei tässä ole mistään sellaisesta kyse, mutta Määttä keskeyttää hänet.
“Vaan sehän se tässä onkin mistä minä haluun puhua. Minun muistaakseni siihen lahjakorttiin kun ei sellaiset palvelut kuuluneet.”
Lehdon aivot lyövät hetken tyhjää, kun hän yrittää keksiä, miten tuollaiseen edes vastataan.
“Ei sellaista. Tapahdu”, hän yskähtää. “Se vain nukahti. Ja se on töissä vain, ei se tekisi mitään sellaista.”
“Vaan minusta tuo kyllä näytti vähän muulta”, Määttä toteaa.
“Se on töissä”, Lehto toistaa ärähtäen.
“Minulla ja Yrjöllä oli tuollaista aika pitkään.”
“Kiusallista ja hölmöä? No älä vitussa.”
Määttä muutti aikoinaan Lahtisen perässä tänne ihan liian nopeasti, puhumatta edes ensin asiasta sen kanssa kunnolla. Ilman mitään lupauksia tai välienselvittelyä. Sen jälkeen ne pyörivät toistensa ympäri ikuisuuden tietämättä ollenkaan, mitä toinen halusi tai miten suhteessa oikein pitäisi edetä. Määttä on kysynyt Rahikaiselta suhdeneuvoja useammin kuin kenenkään koskaan pitäisi, koska alunperin sen ja Lahtisen kommunikaatio oli luokkaa Olematon.
Mikä tässä olevinaan on samanlaista? Lehto on ihan valmis myöntämään, että olisi varmasti suhteessa ihan yhtä toivoton ja hukassa, mutta tässä ei edelleenkään ole kyseessä mikään suhde.
“Riitaoja ei ole mikään Lahtinen”, Lehto huomauttaa. “Nään sitä nyt pari kertaa vielä, ja sitten se on siinä.”
Ehkä ei ole järkevää myöntää, että haluaa ne loputkin kerrat. Ehkä ei ole hyvä edes tiedostaa sitä itse, sitä miten kovasti hän haluaa ne, sitä kuinka ajatus niiden loppumisesta vituttaa ja tekee olon jotenkin surkeaksi. Hän ei sano mitään sellaista ääneen, mutta Määttä tuntuu kuulevan sen silti.
Määttä kurottaa käden pöydän yli ja laskee sen hetkeksi Lehdon käsivarrelle. Lehdon ei oikeastaan tee mieli kavahtaa pois, vaikka tämä onkin yllättävää ja epämukavaa. Riitaojasta kai sitten ihan oikeasti on jotain hyötyä.
“Sinusta vaan näkee, ettei tämä ole ihan normaalia. Ja aika rakastuneesti se sinulle hymyili.”
Lehto tuhahtaa. “Se hymyilee sillä tavalla koko ajan. Voidaanko vaikka vaihtaa puheenaihetta? Mitä Lahtiselle kuuluu? Joko sä oot saanut potkut töistä?”
Määttä huokaa, eikä vastaa mitään. Katsoo vain edelleen häntä kuin haluaisi hänen kertovan sille kaiken, kuin kuvittelisi jotain sellaisia isoja juttuja olevan olemassa, joista pitäisi kertoa.
“Rahikainen ei sitten kuule tästä mitään”, Lehto käskee.
“Voi olla ettei kuule”, Määttä myöntyy. Onneksi Rahikainen on vielä nukkumassa, eikä ole kuullut tätä keskustelua. On oikeastaan ihme, ettei se tullut illalla Lehdon huoneeseen tunkeilemaan.
“Minä tiijän, ettet sinä oo oikein semmonen, mutta jos joskus haluat puhua jostakin, niin sano.” Määttä katsoo niin ymmärtäväisesti, että Lehdolle tulee vähän epämukava olo.
Hän tietää kyllä että Määttä kuuntelisi, mutta hän ei silti puhuisi vaikka olisi puhuttavaakin. On ihan totta, että hänen puoleltaan tässä on jotain enemmänkin kuin se, että Riitaoja on hänellä töissä. Mutta toisaalta tässä on nimenomaan se, että Riitaoja on hänellä töissä. Ei se häntä mistään muusta syystä sietäisi. Mitä siitä sen enempää puhumaan.
He juovat kahvinsa loppuun kevyesti vaikeassa hiljaisuudessa.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta