Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: sennamiila - 05.03.2011 00:46:02

Otsikko: Morsianten sota [K11] romance, drama, angst
Kirjoitti: sennamiila - 05.03.2011 00:46:02

Title: Morsianten sota

Author: sennamiila

Beta: ei ole

Genre: romance, drama, angst

Rating: K11

Pairing: Punurmio/Lockhart, Bellatrix/Lockhart sekä mahdollisesti muita mainintoja

Disclaimer: Potter-maailma on Rowlingin oma

Quote: Kaksi naista, yksi mies. Kumpi mahtaa voittaa?

Warnings: Kiroilua, alkoholia, viittauksia seksiin

A/N: Siis kuka hullu oikeasti keksii tällaisia parituksia? Ilmiselvästi siis minä – tämä vain lopullisesti todistaa hulluuteni. Jaa, niin, tahdotte siis tietää, mistä tämä idea lähti vai? No juu, niistä näyttelijöistähän se :) Jos joku haluaa lisää tietää niin voin kyllä selittää, mutta se on pitkä tarina. Niin ja omistan tämän ihanaiselle Naturalille (koska sanoit minua neroksi, kun kerroin ideasta ja parituksista ;) ). Osallistuu FF50:een sanalla 015.Rakastavaiset. 4.luvusta eteenpäin tämä osallistuu myöskin PotterWrimo V:een

Hän on menossa naimisiin...
”Minä – me tulemme loistamaan, kaikkien huomio kiinnittyy vain meihin, kultaseni.”
”Mutta miksi sinä tahdot mennä naimisiin juuri minun kanssani?”

… mies on kaikkien naisten päiväunien kohde...
”Sadat muut naiset maksaisivat päästäkseen naimisiin kanssasi, ja sinä valitset minut, kurjan outolinnun rajan tuolta puolen.”

… eikä mikään tunnu pilaavan tätä onnea.
”Et tainnutkaan tietää.”
”Tietää mitä?”

Sitten tulee toinen nainen...
”Tarkoitatko...?”

… joka tahtoo miehen itselleen...
”Sinä olet ollut kihloissa toisen naisen kanssa kaikki nämä vuodet!”

… ja kääntää kaiken ylösalaisin.
”Herää jo lapsellisista unistasi. Miksi kukaan mies edes haluaisi naimisiin sinun kanssasi?”
”Mitä tarkoitat?”
”Voi, kyllä sinä sen itsekin tiedät.”

Mikään ei enää mene niin kuin pitäisi...
”Roy... rakastaa minua.”
”Sinuna en olisi niinkään varma.”

… kaikki tuntuu väärältä...
”Jospa vielä miettisimme hetken.”
”Sinä vain tahdot hänen luokseen!”

… ja menee täydellisesti pieleen.
”En minä tunne sitä naista.”
”Selvästikin näytit tuntevan.”

Yksi mies...
”Rakastatko sinä häntä?”
”Minä... en tiedä...”

… kaksi naista...
”Siby-kulta, sinä olet humalassa, puhut aivan hassuja.”
”Minä... en ole... humalassa...”

… kaksi voimakasta tahtoa...
”Etpä pakene enää kauaa, kyllä minä sinut vielä löydän.”

… kaksi elämää...
”Kysymys on vain siitä, etten halua.”
”Hulluko olet?”

… sotkeutuvat toisiinsa.
”Kuinka säälittävää.”
”Minä en ole säälittävä!”

Kuka saa kenet...
”Joko minä tai hän. Valitse.”

...vai jäävätkö kaikki sittenkin yksin?
”Siis et valitse?”



sennamiila pictures ylpeänä esittää erittäin hullun ideansa:


(https://i.imgur.com/5U0JNZH.jpg)


Maaliskuussa 2011...
”En keksi mitään muutakaan keinoa.”
”Joten ajattelit käyttää vuosien takaista ihastumista hyväksesi?”

… kaikkien elämä saa uuden käänteen...
”Muistanet kaiketi Bellatrix Mustan?”

… kun kohtalo puuttuukin peliin...
”Mitä minä hyödyn tästä?”

… eikä mikään mene kuten on ennustettu.
”Eikä sitä koskaan voi tietää, vaikka hän olisikin miehiin päin.”
”MITÄ?!”

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 05.03.2011 00:52:57

Äääh, tää traileri on ihanan jännä, vähä mää ootan kuhan tää alkaa!! Ja tämä paritus ihan oikeesti on ihana! <3 Yhtä ihana ku säki ja kiitos omistuksesta :-* Äääh, mä haluan et tää jo alkaa!

Jännityksestä täristen,
Natural

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Nekotorachan - 05.03.2011 17:43:55

Vattu! Tai siis..äh mä en osaa aloittaa kommenttia. Sä osaat kirjoittaa tosi hyvin! (Paremmin ko mä..-.-') Nnnno oi ettäh, mää niiiiiin rakastan kolmiodraamoja. Jesh niissä on sitä jotain, ja minä vaan kirjoittelen synkkää novillea. Tämä on jotain, tää ficci on nams! Ja tässä on sitä jotain, ja sä osaat. Ite on surkee! Mut kai mää kehityn..


...jossain vaiheessa kehityn. Nno mutta, ihana ficci! : )))))))))))))))) :'D

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 06.03.2011 00:07:25

Ihihii ! :D
Aluksi kun näin parituksen, tuli oitis mieleeni jotakin aika koomista :D Kolmiodraamat on kyllä ihania, ja ah, paritukset ♥ Ensiksi maistelin hieman oudoksuen, mutta trailerin lukastuani innostuin todella! (:

Lockhart pisti hieman epäilyttämään, vaikka Bella ja Punurmio ovatkin huippuja :D Mutta jotenkin juttu tuntuu silti niin kiinnostavalta ja oikeestaan sellaselta vieraantutulta, kun on harvoin tottunut moisesta lukemaan.

Niin ja hulluudesta puheen ollen, mikäpäs vika siinä loppujen lopuksi on? :D Uskon kyllä, että tulet toiseksi Bellan, Lockhartin tai Punurmion rinnalla (jokainen hullu omalla tavallaan :'D), mutta olisi aika ikävää, ellei keneltäkään löytyisi sitä mainitsemaasi hulluutta keksiä tälläisiä parituksia ! :D Jainiin, kaikki parhaat ovat hulluja, muistathan? ;)

Muuten, kun tossa mainitsit jotain näytteliöistä, niin näytteleekö Lockhartia se traumatisoiva-Kenneth-ilman-paitaa tyyppi? :D En ihan pistäisi päätäni pantiksi, mutta jotenkin tuntuu ihan samalta..

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 06.03.2011 14:48:23

Hui! Täällähän on kommentteja!

Natural: Kiitokset ihana <3 Ja tietty tää siulle piti omistaa, kun kehuit mut neroks, kun kerroin tästä ideasta/parituksista siulle.
Beatrice: Voi kiitos, mä olen aina tiennyt olevani hullu ;)
Nekotorachan: Ooh, kiitokset myös sinulle. Kyllä siekii osaat kirjottaa ja harjotushan tekee mestarin :) Ja niin, aivan, kolmiodraamat ovat ihania, toivottavasti vain onnistun tässä.
Lumille: Kun mä oivalsin tän parituksen, en voinu olla nauramatta ääneen. Siis ihan oikeesti. Mutta kiva, että tykkäsit trailerista ja että kiinnostus heräsi, toivottavasti myös on sen arvoista. Ja niin, eihän hulluudessa ole yhtään mitään vikaa, kysy vaikka keneltä. Tai no, jos et kuitenkaan ihan keneltä tahansa. En kyllä menis vannomaan, että mun hulluuteni välttämättä kalpenis noitten kolmen rinnalla. Mutta mikäs siinä, muistanhan minä toki, että hullut on parhaita. Ja niin, kyllä, Lockhartia näyttelee juuri se Kenneth ”katsokaaolenilmanpaitaa” Branagh, ihan oikeassa olet asian suhteen – mä sain siitä oikeesti ikuiset traumat.

A/N: Hyvin epämääräiset selitykset siitä, mistä tämä ficci (paritukset) sai alkunsa. Siis kun Emma Thompson (Punurmio) oli naimisissa Kenneth Branaghin (Lockhart) kanssa, mutta sitten herra Branagh tutustui nuoreen naiseen nimeltä Helena Bonham Carter (Bellatrix), jätti Emman ja alkoi seurustella Helenan kanssa. Siinä oli se tarina, joka minua inspiroi kaikessa lyhykäisyydessään :) Niin, ja tässä ensimmäinen luku, olkaapa hyvät. Tästä tuli hiukka lyhyt, mutta hieman taustoja ensin ennen kuin päästään sukeltamaan syvemmälle




I luku
Rajan tuolta puolen


Sibylla Punurmio pyörähteli peilin edessä vaaleanvihertävässä mekossaan. Useat kaulaketjut ja rannerenkaat kilisivät toisiaan vasten, sormukset kimaltelivat sormissa.

Sibylla pysähtyi ja katsoi peilikuvaansa. Hän tiesi, ettei ollut kaunis. Jättiläismäiset silmälasit vääristivät hänen kapeita kasvojaan saaden silmät näyttämään luonnottoman suurilta. Taltuttamaton hiuspehko ei parantanut asiaa lainkaan.

Sibylla veti nimettömästään kultaisen sormuksen, jota koristi suuri, punainen rubiini. Hän pyöritteli sormusta sormissaan, tutkaili sen jokaista linjaa huolella. Sisäpuolella hennot sormet erottivat selkeänä kaiverruksen muuten niin tasaista pintaa vasten.


   Gilderoy 1.8.1981


Sibylla tiesi, että monet naiset voisivat vaikka tappaa päästäkseen tuon miehen kanssa naimisiin. Mutta Gilderoy oli valinnut hänet, Sibyllan, kaikkien muiden naisten joukosta, kirkuvasta tyttölaumasta tämä oli valinnut sen ainoan, joka ei ollut kirkunut tai osoittanut muutenkaan minkäänlaista mielenkiintoa miestä kohtaan.

Sibylla ei tiennyt, miksi hänet oli valittu niin monien innokkaampien naisten joukosta. Miksi juuri hänet?

Outolintu, Sibylla oli kuullut joidenkin sanovan ja hän tiesi asian todeksi. Sibylla tiesi aina olleensa erilainen. Se johtui lahjasta, jonka hän oli perinyt isoisoisoäidiltään. Ennustamisen lahjasta. Kenties Gilderoy oli valinnut hänet sen vuoksi. Hän kykenisi ennustamaan heidän yhteisen tulevaisuutensa.

Vielä Sibylla ei kuitenkaan ollut uskaltautunut kurkistamaan kristallipalloon puhumattakaan Gilderoyn aamuisista teekupeista. Hän pelkäsi, että kaikki ei menisikään suunnitelmien mukaan. Sibylla oli nähnyt taustalla piileskelevän, uhkaavan vaaran, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan sen laadusta. Se voisi olla mitä hyvänsä.

Mutta hääpäivä oli jo päätetty, eikä mikään voisi pilata sitä. Sibylla oli nyt onnensa kukkuloilla, eikä tahtonut kenenkään riistävän häneltä tuota onneaan. Silti Sibylla pelkäsi, pelkäsi tulevansa jätetyksi alttarille, tulevansa petetyksi. Niin hänelle oli käynyt liian usein. Ihminen, johon hän oli uskonut voivansa luottaa, oli puukottanutkin selkään. Sen vuoksi Sibyllalla ei ollut ystäviä, hän ei enää vain kyennyt luottamaan toisiin. Gilderoy oli ainoa, johon hän luotti.

Kuukauden kuluttua oleva hääpäivä jännitti Sibyllaa, se hänen oli myönnettävä. Eihän naimisiin nyt joka päivä menty, joten ei ihmekään, että pikkuhiljaa lähestyvä päivä jännitti. Se jännittäisi ketä hyvänsä.

Sibylla päätti, että sinä päivänä hänestä tulisi kauniimpi kuin kukaan olisi koskaan uskonut.


**


”Roy?” Sibylla kysyi hiljaa.

Miehen vaaleat kiharat tanssahtelivat näkyviin. Siniset silmät tuikkivat kilpaa valkoisten hampaiden kanssa, posket olivat silkoiset kuin pienellä lapsella. Mies oli niin kaunis, ettei Sibylla saattanut uskoa onneaan.

”Tässähän minä olen”, Gilderoy sanoi. ”Minä eikä kukaan muu. Näytät suorastaan hurmaavalta, rakkaani.”

Sibylla kuitenkin oli näkevinään pienen valheenpilkahduksen miehen silmissä. Nainen tiesi, ettei ollut kaunis. Kaunis kuten toiset naiset. Ei hän edes ymmärtänyt mitä Gilderoy näki hänessä. Mutta Sibylla rakasti miestä, eikä muulla silloin ollut väliä. Ja vain silmänräpäystä myöhemmin oli valheenpoikanenkin jo poissa, ja Sibylla oli kuin ei olisi sitä huomannutkaan.

”Kultaseni?” Gilderoyn ääni tuntui tulevan jostain kaukaa. ”Kuuletko sinä minua?”

Sibylla havahtui taas ajatuksistaan todellisuuteen. Hänen katseensa kohtasi Gilderoyn pyöreät sinisilmät.

”Vaelsin taas rajan tuolle puolen”, Sibylla sanoi utuisella, pehmeällä äänellään.

”Huomasin sen”, Gilderoy hymyili. ”Näitkö tulevaisuuteen? Kenties meidän tulevaisuuteemme?”

”Minä näen jotain synkkää”, Sibylla kertoi ja puistelehti dramaattisesti. ”Jotain vaarallista, joka lähestyy uhkaavasti. En tiedä mikä se on, mutta jotain pahaa.”

”Toivottavasti kyseessä ei ole meidän tulevaisuutemme”, Gilderoy totesi ja hänen hymynsä muuttui hieman epävarmemmaksi.

”Niin minäkin toivon”, Sibylla kuiskasi.

”Siitä tulee hieno päivä”, Gilderoy vakuutti ja otti esiin taas kaikkein leveimmän hymynsä, joka tuntui paljastavan jokaisen hampaan miehen suusta. ”Tiedän sen. Minä – me tulemme loistamaan, kaikkien huomio kiinnittyy vain meihin, kultaseni.”

Sibylla ei tuntunut edes huomaavan Gilderoyn puheita, nainen oli taas kadonnut omiin maailmoihinsa.

”Roy?” Sibylla kysyi hiljaa. ”Miksi sinä tahdot mennä naimisiin juuri minun kanssani? Sadat muut naiset varmasti maksaisivat päästäkseen naimisiin kanssasi, ja sinä valitset minut, kurjan outolinnun rajan tuolta puolen.”

”Et sinä olet kurja”, Gilderoy totesi. ”Hieman erikoinen nainen kylläkin, mutta minä rakastan sinua niin kuin vain mies voi naista rakastaa. Juuri omalaatuisuutesi tekee sinusta kauniin. En minä voisi koskaan välittää kenestäkään muusta samalla tavoin kuin sinusta, Sibylla Patricia Punurmio.”

Gilderoy kietoi kätensä naisen ympärille, ja tämä painoi päänsä miehen rintaa vasten. Sibylla hymyili varovasti itsekseen. Hän oli sillä hetkellä maailman onnellisin nainen.

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 06.03.2011 16:04:33

Vähänkö oli kiva luku!

Mää tykkäsin kovasti ja nyt tärisen jännityksestä ja odottelen jatkoa.
Odotellen, kiittäen ja kumartaen,
Natural

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 06.03.2011 17:38:19

Oi (:
Tykkäsin tosiaankin tästä, ja saat tosi hienosti kerrottua vähän kuin Sibyllan näkökulmasta kaikenlaisia ajatuksia. Hrrrr, tuli heti sellanen olo että voisi lukea jatkoa vaikka kuika pitkään ja nyt odottelen ihan täpinöissäni seuraavaa osaa! :)

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: insatiable - 07.03.2011 18:52:40

Tätä on pakko ruveta seuraamaan ihan jo tuon parituksenkin takia, koska wautsi on nimittäin makee! Juonikin vaikuttaa tosi hyvältä ja koukuttavalta. Vaikea lähteä tässä vaiheessa vielä arvioimaan, joten jään odottelemaan innolla jatkoa ^^ Ihanaa, että huomasin tämän jo nyt alkuvaiheessa, niin jaksan sitten seuraillakin ! :D

xoxoxo ins

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 13.03.2011 20:26:16

Natural: Kitooos alieni ;)
Lumille: Kiitän kovasti. Ajattelin, että ois hyvä alottaa tää kertomalla asioita Sibyn näkökulmasta, kun hän kuitenkii periaatteessa on ficin päähenkilö (tietty Royn ja Bellan lisäks, mutta kuitenkin). Niin ja ois kyllä oikeesti ihan tosi pelottavaa tietää tulevaisuus etukäteen :)
Beatrice: Iso kiitos sinulle. Eiköhän se Bella sieltä piakkoin ilmesty ;)
insatiable: Oih, uusi lukija. Kiitän kommentistasi :) Ja joo, tuo paritus nyt on vähän jännä (ja Naturalin mielestä aivan mahtava) ja ajattelinpa katsoa, että mitä siitä sitten oikein saankaan aikaiseksi

A/N: Ja nyt, viikko kulunut ensimmäisen luvun ilmestymisestä, joten nyt pääsette lukemaan toista. Kolmannen kanssa voikin sitten mennä vielä jonkin aikaa, mutta kyllä senkin kimppuun vielä joskus pääsette ;) Kiitän kaikkia puumerkkinsä jättäneitä, jotka ovat saaneet minut jatkamaan innokkaana tämän kirjoittamista.



II luku
Uhka


”Katso. Eikö tämä olisi kaunis?”

Sibylla istui pöydän ääressä Gilderoyn kanssa. Hän näytti suuren hääkakun kuvaa kirjassa. Se oli valkoinen, vaaleanvioletein koristein. Päälle oli taiteiltu hääparin kuva punareunaisen sydämen sisään.

Sibylla ja Gilderoy olivat jo jonkin aikaa selailleet kuvia erinäisistä hääkakuista etsien sitä itselleen sopivaa, mutta sellaista ei vain tuntunut löytyvän. Mutta nyt tuossa kuvassa oli jotakin sellaista, joka sytytti jotain erikoista Sibyllan sisällä.

”Kyllä, kyllä”, Gilderoy vakuutteli. ”Tahdotko sinä sen? Olisiko se hyvä?”

”En tiedä”, Sibylla mietti. ”Emme me ehkä noin suurta tarvitse, kun ei ole paljoa vieraitakaan tulossa. Olisiko tämä sinun mielestäsi hyvä?”

”Täydellinen”, Gilderoy hymyili.

”Otetaan sitten se”, Sibylla sanoi. ”Jos se on sinusta hyvä.”

”Tietenkin se on”, Gilderoy totesi. ”Eikä vain hyvä, se on paras näistä kaikista. Aivan ehdottoman paras.”

”No hyvä”, Sibylla hymyili varovasti.

Gilderoy viittasi yhden liikkeen työntekijöistä luokseen ja ojensi kirjan tälle.

”Me otamme tämän”, Gilderoy sanoi.

”Loistava valinta suorastaan”, vaalea nainen totesi. ”Tämä on ollut nyt tänä vuonna erityisessä suosiossa. Milloin tulette hakemaan kakun?”

”Häät ovat tasan kuukauden päästä”, Gilderoy sanoi. ”Jos vaikka päivää ennen sitä?”

”Se sopii paremmin kuin hyvin”, nainen hymyili. ”Millä nimellä laitan varauksen?”

Gilderoy vilkaisi käsiään vääntelevää Sibyllaa.

”Lockhart”, Gilderoy totesi.

”Selvä”, nainen sanoi. ”Kiitoksia paljon.”

”Kiitos”, Gilderoy hymähti.

Nainen touhotti pois. Gilderoy käänsi katseensa Sibyllaan.

”Mikä sinun on?” Gilderoy kysyi.

Sibylla hätkähti ja kohotti katseensa mieheen, jonka sinisistä silmistä paistoi epäilys, jollaista niissä ei koskaan ennen ollut näkynyt.

”Ei mikään”, Sibylla mutisi. ”Minä vain näen jonkin synkän lähestyvän koko ajan. En pidä siitä. Se ei ole hyvä asia, että se tulee.”

”Siby-kulta, meitä ei uhkaa mikään”, Gilderoy vakuutti. ”Me menemme naimisiin, eikä mikään voi sitä estää. Ei se synkkä, jonka näet lähestyvän, eikä mikään muukaan, en uskokaan. Minä rakastan sinua, eikä sitä asiaa voi mikään muuttaa.”

”Niin”, Sibylla kuiskasi, mutta epäilys silti kalvoi naisen sisintä. Sisäinen silmä oli aina ennenkin tiennyt merkit, joten miksei nytkin? Mutta ei Sibylla tahtonut, että mitään pahaa tapahtuisi. Kun hän kerrankin oli löytänyt onnen.

”Mennäänkö?” Gilderoy kysyi.

Sibylla nyökkäsi. He nousivat ylös, ja Sibylla tarttui miestä käsipuolesta.

Oli arkiviikko ja sen vuoksi Viistokujalla oli erityisen hiljaista. Ihmisiä ei juurikaan näkynyt, kun Sibylla ja Gilderoy kävelivät pitkin harmaata, kivistä katua.

Sibyllan mieli oli levoton. Jokin uhkasi heidän onneaan, hän tiesi sen. Jokin, joka pian paljastaisi itsensä ja pilaisi asiat pelkällä läsnäolollaan. Murskaisi onnen, tuhoaisi kaiken tielleen osuvan ja polkisi sen jalkoihinsa.

Silti Sibylla toivoi, ettei tuo ennustus koskaan toteutuisi. Eiväthän aivan kaikki olleet ennenkään, joten miksi juuri tuo toteutuisi? Sibyllalla oli kuitenkin siitä paha aavistus. Huonot ennustukset olivat aina ennenkin käyneet toteen.

”Olet ollut täysin omissa maailmoissasi koko päivän”, Gilderoy sanoi. ”Haluaisitko mennä jonnekin syömään? Vaikkapa tuonne?”

Sibylla katsoi Gilderoyn osoittaman pienen kahvilan suuntaan ja nyökkäsi sitten hieman epäröiden. Gilderoy lähti viemään häntä sitä kohden, mutta pian heidän matkantekonsa kuitenkin keskeytettiin.

”Gilderoy Lockhart”, ivaa tihkuva ääni kuului heidän takaansa.

Sibylla laski irti Gilderoysta ja pyörähti ympäri. Hänen edessään seisoi tummatukkainen ja tummasilmäinen nainen, joka tarkkaili heitä kuin arvioiden punaiset huulet vääntyneenä vinoon hymyyn. Sibylla vilkaisi Gilderoyta vieressään. Miehen kasvoilla oli tyrmistynyt ilme ja tämän suu oli loksahtanut auki.

”Etkö tunnista minua enää?” nainen kysyi. ”Olitko silloin niin humalassa, ettet kykene siihen? Muistatko edes? Vaikka viime kerrasta pitkä aika onkin, kyllä sinun silti pitäisi. Onneton raukka.”

Naisen äänessä oli jotain sellaista, hyökkäävää uhmaa kenties, joka sai Sibyllan kovin epävarmaksi itsestään. Nainen oli kyllä kaunis, ei ehkä klassisen kaunis, mutta kaunis joka tapauksessa. Jotain pelottavaa tässä kuitenkin oli. Niissä synkissä silmissä ja salaperäisissä kasvoissa. Oliko tämä ehkä se vaara, jonka Sibylla oli nähnyt lähestyvän? Nytkö se oli tullut, valmiina hyökkäämään?

Gilderoy käännähti Sibyllaa kohden. Kauhu ja epätoivo paistoi miehen silmistä, kun tämä tarttui naista lujasti olkapäästä kuin turvaa hakien.

”Minun täytyy nyt mennä”, Gilderoy kuiskasi. ”Nähdään taas.”

”Mihin sinä menet?” Sibylla hämmentyi.

Hän ei kuitenkaan saanut vastausta, sillä Gilderoy oli jo kaikkoontunut paikalta pienen räksähdyksen saattelemana.

Sibylla kääntyi takaisin kohden naista, jonka huulilla karehti pilkallinen hymy.

”Vai pakenet sinä minua, Gilderoy”, nainen sanoi lähinnä itsekseen tuijottaen paikkaa, jossa Gilderoy vielä hetki sitten oli ollut. ”Etpä pakene enää kauaa, kyllä minä sinut vielä löydän.”

Sibylla katsoi silmät ymmyrkäisinä naista, joka kääntyi hänen puoleensa tummia kulmiaan kohauttaen.

”Meitä ei ole esitelty”, nainen tokaisi ja ojensi kätensä, johon Sibylla tarttui hieman epäröiden. ”Bellatrix Musta.”

”Sibylla Punurmio”, Sibylla esittäytyi. ”Mistä sinä tunnet Royn?”

”Olimme tuttuja joskus erittäin kauan sitten”, Bellatrix totesi pitkästyneenä. ”Silloin kun olimme vielä nuoria. Ei hänestä ollut mihinkään, tuskin on nykyäänkään. Mutta hän on kyllä mielenkiintoinen mies. Pakeneva petturi ja valehtelija.”

”Mitä tarkoitat?” Sibylla kysyi varuillaan. ”Miksi sinä Royta edes etsit? Mitä sinä ylipäätään teet täällä?”

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 13.03.2011 21:58:33

Awawawawwawawwww, Bellaaaawwwssss <3

Tykkäsin tästä luvusta ja varsinkin Bellsin hyppäämisestä mukaan :)

Mä oon ihan sairaan huono kommentoimaan, pahoittelen syvästi.

Mutta kiitos kuitenkin hyvästä luvusta ;)

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

P.S rakentava karkas :(

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 16.03.2011 16:07:32

whii! ♥ Tämä pätkä oli kyllä aivan todella hyvä, ja aloin jo hieman sääliä Lockhartia.. :D Bellan mukaantulo toi ihanasti säpinää ja odottelen jälleen hirmuisesti seuraavaa pätkää  ;)

Äh, olen kyllä oikeesti aika onneton :D Rakentavaa en osaa antaa sitten millään, mutta ainakin voin vielä kiittää tästä upeasta pätkästä !

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 27.03.2011 21:39:52

Natural: Tietenkii Bellsin pitää hypätä kelkkaan mukaan, et saahaan jotain tapahtumaakin aikaseks. Eikä mitään, tuollaiset pienetkin kommentit, että kertoo tykänneensä, piristävät jo kivasti päivää :)
Lumille: Tietty Bellan mukaan pomppaaminen tuo säpinää, kuinkas muutenkaan, kun neiti on mitä on ;) Ja mä en kyllä sääli Lockhartia yhtään, tiiä sit mistä johtuu
Beatrice: No hei siis totta kai Bella-rakkaani pitää tulla mukaan heti alkuvaiheessa, että jotain alkais tapahtuakii. Nimittäin sehän on niin, että missä kyseinen neiti vain sattuukin olemaan niin siellä sattuu ja tapahtuu hieman kaikennäköistä jännää :) Ja Bella on jo valmiiks jumalatar <3

A/N: Koska olen viettänyt eilen unettoman yön (siis ihan tosissaan unettoman, koska kävin aamukymmeneltä nukkumaan) niin laitan nyt yöni aikaansaannoksen tänne, sillä viimein sain aikaiseksi jatkettua kolmatta lukua ja vieläpä kirjoitettua sen valmiiksi. Neljättä lukua tuskin yhtä kauaa tarvitsee odottaa, sillä se on jo melkoisen hyvällä hollilla :) Pahoittelen tämän(kin) luvun lyhyyttä, koetan jatkossa tehdä niistä hiukkasen pidempiä




III luku
Sotkua


”Mitäkö minä teen?” Bellatrix kysyi pilkallisesti virnistäen. ”Olen sentään kihloissa hänen kanssaan.”

Sibyllan maailma jähmettyi paikoilleen, kun sanat lähtivät naisen huulilta. Hän tunsi kummaa huimausta – kuin olisi kokenut vastaavan tilanteen ennenkin. Mutta hän tiesi, ettei ollut. Eihän Sibylla ollut tavannut koko naista aiemmin.

”Ei!” Sibylla henkäisi. ”Sitä sinä et ole!”

”Voi kyllä vain olen”, Bellatrix totesi. ”Miksi minulla muuten olisi sormus sormessani?”

Bellatrix näytti naiselle vasenta kättään, jonka nimettömässä komeili kultainen timanttisormus. Sibylla pälyili hätääntyneenä ympärilleen, mutta ei Gilderoyta  tietenkään näkynyt missään, tämähän oli kaikkoontunut. Bellatrix nauroi ivallisesti toisen hätäännykselle.

”Et sinä voi olla kihloissa Royn kanssa”, Sibylla sanoi päätään kiivaasti pudistellen. ”Et sinä voi. Me olemme menossa naimisiin, minä olen hänen kihlattunsa.”

”Herää jo lapsellisista unistasi”, Bellatrix tokaisi silmiään pyöräyttäen. ”Miksi kukaan mies edes haluaisi naimisiin sinun kanssasi?”

”Mitä tarkoitat?” Sibylla kysyi varuillaan.

”Voi, kyllä sinä sen itsekin tiedät”, Bellatrix sanoi.

”Roy...” Sibylla epäröi, ”rakastaa minua.”

”Sinuna en olisi niinkään varma”, Bellatrix töksäytti.

Sibylla aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla saamatta ääntäkään aikaiseksi. Bellatrix nauroi kylmän ivallisesti, ja naurun sävy sai Sibyllan voimaan pahoin.

”Älä viitsi näyttää noin typerältä”, Bellatrix huokaisi raskaasti. ”Kyllä sinä itsekin tiedät, ettei sinun kaltaistasi kukaan mies huoli.”

”Roy huolii!” Sibylla kivahti. ”Me olemme kihloissa ja rakastamme toisiamme! Me menemme naimisiin kuukauden päästä!”

”Miksi hän meni sinun kanssasi kihloihin?” Bellatrix kysyi ja kohotti kysyvästi kulmiaan. ”Hän tahtoi vain unohtaa menneet, unohtaa, mitä teki nuorena, unohtaa, että oli jo kihloissa. Unohda hänet, Gilderoy on vain yksi petollinen mies muiden joukossa.”

”En”, Sibylla kieltäytyi. ”Me menemme naimisiin.”

Bellatrix taivutti päätään taaksepäin, puisteli mustia kiharoitaan ja nauroi naurua, joka kaikui kolkkona ja kylmänä sillä hetkellä täysin autiolla Viistokujalla.

”Et sinä voi”, Bellatrix totesi. ”Gilderoy kihlasi minut jo vuosia sitten, joten teidän kihlauksenne ei ole pitävä. Vaikkakin hän oli pienessä sievässä, eikä kyllä niin kamalan pienessäkään, sen tehdessään, kihlaus on aina kihlaus, eikä se siitä miksikään muutu. Ei vaikka kuinka sitä tahtoisit. Minä olen kihloissa Gilderoy Lockhartin kanssa, etkä sinä voi tulla sotkemaan meidän välejämme.”

Sibylla katseli toista naista neuvottomana. Hän ei tiennyt, mitä sanoa tai tehdä. Pelkästään Bellatrixin läsnäolo ja koko olemus olivat vieneet kaiken toivon, kaikki sanat mennessään. Aivot löivät tyhjää, sisäinen silmäkään ei enää suostunut toimimaan.

”Sinä tässä olet minun ja Royn välit tullut sotkemaan”, Sibylla viimein sai sanotuksi.

”Minä?” Bellatrix hämmästyi. ”Kumpikohan meistä ensimmäisenä meni kihloihin hänen kanssaan? Niin, minä se olin. Joten sinä se tässä välit olet sotkenut, sillä minä olen kihloissa Gilderoyn kanssa.”

”Minä en usko sitä”, Sibylla tokaisi.

”Et usko mitä?” Bellatrix kysyi. ”Sitäkö, että olen kihloissa hänen kanssaan? Miksi minulla muka olisi sormus nimettömässäni, ellen olisi? Miksi hän olisi paennut, ellei olisi tiennyt minun tulleen etsimään häntä? Gilderoy on pelkkä pakeneva petturi, ei hän tahdo enää myöntää, mitä nuoruudessaan on tehnyt.”

”Jos Roy sinun mielestäsi...” Sibylla empi, ”on petturi ja valehtelija, miksi sitten tahdot edes olla kihloissa hänen kanssaan ja niin kärkkäästi tavata hänet?”

Bellatrix näytti yllättyvän tyystin Sibyllan kysymyksestä, ei kai ollut odottanut mitään sellaista. Tyrmistys kuitenkin katosi naisen kasvoilta yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, sillä ripeästi tämä taas kokosi itsensä. Jäljelle jäi vain omahyväinen hymy.

”Et sinä sitä koskaan ymmärtäisi”, Bellatrix sanoi pitkästyneenä. ”En usko sinun kokeneen niitä nuoruuden riemuja, joita me koimme. Tanssiaisia, salaisia, kahdenkeskeisiä öitä, valvomista yön pikkutunneille saakka, piilossa vaihdettuja suudelmia. Vai oletko muka koskaan kokenut niistä mitään?”

Sibylla pysyi vaiti ja katsoi toista järkyttyneenä. Salaisia, kahdenkeskeisiä öitä, piilossa vaihdettuja suudelmia. Sanat jäivät pyörimään naisen päähän. Kyllä hän tiesi, mitä niillä tarkoitettiin. Salaisia lemmenöitä olisi ollut paljon osuvampi sanavalinta.

”Niin, tiesin sen”, Bellatrix totesi. ”Et sinä ole kokenut niista mitään, etkä kyllä tule koskaan kokemaankaan. Mutta juuri niiden vuoksi minä olen ja myöskin pysyn kihloissa Gilderoyn kanssa, joten sinun on kai parasta heittää hyvästit sulhollesi.”

”Ei...” Sibylla yritti. ”Minä en... Minä...”

”Sinä mitä?” Bellatrix kysyi tuhahtaen. ”Olet pelkkä säälittävä ennustajaeukko. Ei Gilderoy sinussa mitään muuta näe kuin mahdollisuuden paeta menneitä. Siinä hän ei kuitenkaan tule onnistumaan, mikäli se minusta on kiinni. Ja minustahan se tosiaan on kiinni. Hän saa tehdä sen, minkä vuosia sitten jo lupasi. Mutta aivan ensimmäisenä hän saa kyllä luvan kohdata minut silmästä silmään.”

”Ei hän...” Sibylla empi. ”Minä...”

”No mitä nyt vielä?” Bellatrix pyöräytti kyllästyneenä silmiään ja pani kätensä lanteille. ”Eikö asia tullut jo selväksi? Gilderoy on kihloissa minun kanssani ja yrittää vain käyttää sinua unohtaakseen menneisyytensä, unohtaakseen minut. Hän ei ole vielä oppinut, että minkä lupaa, sen myös pitää. Joten sinä voinetkin siis jo alkaa pakkailemaan tavaroitasi.”

Bellatrixin sanat ja tyly äänensävy saivat Sibyllan silmät täyteen kyyneleitä. Ennustaja koetti estää sen, muttei kyennyt. Kyyneleet valuivat poskille, ja kiukkuisena hän pyyhki ne hihaansa. Nyt kaikki oli mennyt pieleen, ennustus oli toteutunut, tuhoaja oli saapunut, kaikki oli mennyt aivan sekaisin.

Sibylla käännähti kannoillaan ja lähti korot kiveä vasten kopisten kohti Vuotavaa noidankattilaa. Bellatrix katsoi naisen jälkeen ivallisesti hymyillen ja lähinnä huvittuneena koko tilanteesta, toisen naisen kiihtymyksestä.

”Niin heikko”, Bellatrix mutisi itsekseen. ”Ei hänestä ole mihinkään, ei hän voi estää, liian herkkä. Ensimmäinen este on tuhottu jo heti alkuunsa. Mutta Gilderoy, sinä et tule tätä menoa saamaan koskaan onnellista satukirjaloppua, jos jatkat valehteluasi jokaiselle vastaantulevalle naiselle. Minua sinä et petä. Saat antaa sen, minkä lupasitkin.”

Bellatrix huokaisi hiljaa ja suuntasi sitten päättäväisen, polttavan katseensa Vuotavan noidankattilan ovelle, joka oli juuri painunut kiinni. Pienen räksähdyksen saattelemana katosi nainen koko kadun synkentäneen tumman seuralaisensa varjon kanssa.

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 28.03.2011 18:34:03

Voi, nyt alkaa jo hieman pelottaa Lockhartin puolesta :D Mikäköhän on sellainen teko, joka saa jopa Bellan lähtemään peräänsä - vaiko onko ilkeily sittenkin Bellan tapa vain osoittaa tunteitaan?

Lainaus

”En usko sinun kokeneen niitä nuoruuden riemuja, joita me koimme. Tanssiaisia, salaisia, kahdenkeskeisiä öitä, valvomista yön pikkutunneille saakka, piilossa vaihdettuja suudelmia. Vai oletko muka koskaan kokenut niistä mitään?”

Voih, jotenkin Bella oli vaan niin ilkeä tässä :D Kävi ihan sääliksi Sibylla-rukkaa, koska no, aika arkaan paikkaan tuossa varmaankin tökittiin. Vaikka eihän Bellan paukauttamiin törkeyksiin nyt niin paljon tarvitakkaan, Lockhart on tainnut moata aika pahasti :'D

Mutta joo, kiitosta kiitosta tästä! Saithan sinä Bellankin viimein tottelemaan :)

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 29.03.2011 18:08:40

Mitähän mää voisin sanoa?

Siis tykkäsin tästä luvusta ja tälleen. Bella, niin julma, mutta minkäin jumaloin Bellaa.
Kuvailu oli kiva ja mua väsyttää joten en saaa oikein mitää aikaiseksi.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 02.04.2011 20:39:43

Lumille: Jeejee, niin sain Bellan tottelemaan ja olen siitä tosi iloinen :) Ehkä Bella vain tykkää olla ilkeä. Tai sitten... no, saapa nähdä. Miun ainakii käy Sibya sääliks tässä kaikkein eniten. Bells on julma
Beatrice: No voi. Mutta nopeat syö hitaat - eiku mitä? Ja kuten äsken jo totesin niin Bella on tosi julma ja ilkee ihminen, mut ihan kiva välillä kirjottaa tollastakii puolta hänestä. En oo vissiin aiemmin sanonu (ainakaan muistaakseni), montako lukua tässä on. Nyt on viel vähän paha mennä sanomaan, mutta ainakin se kymmenen, mahollisesti enemmäkin (ehkä kolmetoista?) :)
Natural: Hehee, oon nyt ilkeän Bellan linjalla, ei voi mitään. Mutta, mutta, no jaa, enpäs sanokaan vielä mitään, etten vahingossakaan spoilaa ;)

A/N: Ja tästä luvusta lähtien Morsianten sota menee sitten PotterWrimoon, tavoitteena olisi saada aikaiseksi ainakin se 10 000 sanaa kahdessa kuukaudessa, mutta saa nähdä miten käy, koska tämä ei inspaa yhtä paljon kuin tuo toinen wrimo. Niin ja lukekaa sitten päivitetyt alkutekstit, ellette jo ole niitä lukeneet, koska varoituksia on tullut lisää ;) Eipä minul muuta, olkaa hyvät ja nauttikaa. Lupaan alkaa kirjoittaa pidempiä lukuja :)



IV luku
Elämäsi pahin virhe


Ovi paukahti lujaa kiinni Sibyllan astuessa sisään. Nainen käveli hiukan horjahdellen suoraa päätä pieneen keittiöön, otti ylisuuret lasit pois päästään, laski ne kaapin päälle. Hän nojautui matalaa, puista tasoa vasten ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hartiat tärisivät itkun voimasta.

Se ei saanut olla totta, se ei voinut. Eihän Gilderoy olisi voinut tehdä niin hänelle, eihän tämä voinut olla kihloissa toisen naisen kanssa. Mutta tumma nainen oli näyttänyt täysin rehelliseltä huolimatta siitä pilkallisesta hymystä. Mutta miksi se kaikki oli salattu tähän päivään asti?

Sibylla ei kuullut, kuinka Gilderoy asteli epäröiden huoneeseen. Sen vuoksi nainen hätkähtikin rajusti miehen laskiessa kätensä hänen olkapäilleen. Kiireesti Sibylla pyyhki kyyneleensä poskiltaan.

”Sibylla...” Gilderoy sanoi hiljaa.

Hän veti naisen lähelleen ja koetti suudella tätä, mutta Sibylla käänsi kasvonsa haluttomasti pois ja vetäytyi irti miehestä käsivarren mitan päähän vältellen tämän katsetta. Naisen kasvot olivat sulkeutuneet ja torjuvat, sen Gilderoykin kykeni näkemään.

”Mikä hätänä, kultaseni?” Gilderoy kysyi. ”Mikä on vialla?”

”Kyllä sinä sen tiedät”, Sibylla tokaisi.

”Jos tämä nyt johtui siitä äskeisestä niin -” Gilderoy aloitti.

”Mistä muustakaan?” Sibylla kivahti ja käänsi viimein katseensa mieheen. ”Sinä vain kaikkoonnuit pois ja jätit minut yksin keskelle Viistokujaa! Et kertonut edes, minne menit! Häivyit noin vain!”

Gilderoy huokaisi hiukan helpottuneena.

”Minä vain muistin erään asian, mikä minun piti hoitaa jo aikoja sitten”, Gilderoy selitti. ”Nyt se on tehty. Olin vain unohtanut sen täysin ja se äkisti muistui vain mieleen. Olen pahoillani, että hylkäsin sinut mitään sanomatta. Tämä juttu minun piti vain hoitaa. Se oli erittäin tärkeää meidän molempien kannalta.”

”Liittyikö tämä sinun huipputärkeä asiasi mahdollisesti siihen naiseen?” Sibylla kysyi kohauttaen kulmiaan epäilevästi laittaen samalla lasit takaisin päähänsä ja irrottamatta hetkeksikään katsettaan miehestä.

Gilderoy nielaisi kuuluvasti ja tuijotti kihlattuaan epävarmana. Sibylla katsoi takaisin koettaen vaikuttaa kylmältä ja välinpitämättömältä. Kyynelten jälkeensä jättämät punaiset silmänaluset kuitenkin kielivät kaikesta muusta. Vihasta, surusta, pettymyksestä.

”Keneen naiseen...?” Gilderoy epäröi.

”Kyllä sinä sen tiedät”, Sibylla sanoi. ”Siihen naiseen, jonka saavuttua sinä vain kaikkoonnuit, kun lähdit muka erittäin tärkeällä asiallesi ja jätit minut sinne.”

”En minä tunne sitä naista”, Gilderoy yritti.

”Selvästikin näytit tuntevan”, Sibylla tiuskaisi. ”Hänkin tunsi sinut. Hän sanoi, että tunsitte toisenne, kun olitte nuoria, ettei sinusta ollut mihinkään, että olet pakeneva petturi.”

”Minä en...” Gilderoy aloitti, mutta lauseen loppu haipui ilmaan.

”Niin mitä?” Sibylla kysyi. ”Kyllä minä kuulin siitä. Hän kertoi minulle. Bellatrix Musta.”

”Mitä hän kertoi?” Gilderoy hätääntyi. ”Ei kai vaan -”

”Kaiken”, Sibylla tokaisi.

Gilderoyn silmät pyöristyivät järkytyksestä, kasvot kalpenivat huulia myöten. Hän tuijotti Sibyllaa kuin uskomatta korviaan.

”Sibylla-kulta...” Gilderoy kuiskasi. ”Minä olen tehnyt suunnattoman suuren virheen.”

”Selvästikin”, Sibylla tiuskaisi.

”Anna minun selittää”, Gilderoy pyysi.

”No?” Sibylla sanoi kylmästi. ”Selitä sitten. Ei minulla ole koko päivää aikaa olla tässä.”

”Minä olin nuori”, Gilderoy totesi. ”Nuori ja typerä. En lainkaan ajatellut, mitä tein. Ja me... me olimme humalassa, kun minä tein sen. Olin jo pitkän aikaa halunnut tehdä sen, olin rakastanut häntä, mutten ollut uskaltanut sanoa mitään. Silloin sain kerätyksi rohkeuteni ja tehtyä sen. Seuraavana aamuna kaduin tekojani. Koetin unohtaa kaiken, häivyttää ne muistot päästäni. Onnistuinkin. Lähdin pois, eikä hän seurannut minua. Uskoin hänenkin jo unohtaneen. Onnistuin katoamaan, mutta nyt hän on löytänyt minut ja selvästikin muistaa kaiken, tahtoo tuhota kaiken hyvän, minkä olen viimeinkin saavuttanut.”

”Sinä teit jotain muutakin kuin vain tunnustit rakkautesi”, Sibylla sanoi kipakasti.

”Niin teinkin”, Gilderoy myönsi. ”Tein elämäni suurimman virheen sinä iltana ja olen katunut sitä siitä lähtien. Kertoiko... kertoiko hän...?”

”Kaiken”, Sibylla tokaisi.

Gilderoy painoi katseensa lattiaan ja pudisteli epätoivoisena päätään.

”Sinä olet ollut kihloissa toisen naisen kanssa kaikki nämä vuodet!” Sibylla kivahti loukattuna. Ei hänkään nyt kaikkea kestänyt. Tämä oli jo aivan liikaa. Pahempaa kuin yksikään aiempi pilkka, ivasana. Tämä sattui kaikkein eniten.

”Kultaseni, anna minun selittää”, Gilderoy pyysi.

”Sinä selitit jo”, Sibylla tokaisi. ”Olit humalassa, tunnustit rakkautesi Bellatrix Mustalle, kosit häntä, menitte kihloihin, kaduit tekojasi ja katosit. Sitten tapasit minut, kosit minua, etkä koskaan kertonut, että olit jo kihloissa. Se olisi selvinnyt vasta hääpäivänä, jolloin olisi paljastunut, ettemme voikaan mennä naimisiin, koska sinä olet kihloissa yhtä aikaa kahden naisen kanssa. Parempi että se tuli ilmi jo nyt, eikä vasta silloin. En tiedä, olisinko silloin kestänyt sitä.”

”Sibylla-kulta, ehkä meidän olisi parasta...” Gilderoy aloitti.

”Niin mitä?” Sibylla epäili.

”Ottaa hieman lisäaikaa”, Gilderoy sanoi. ”Ehkä teimme kaiken sittenkin liian hätäisesti. Jospa vielä miettisimme hetken, onko tämä sittenkään hyvä ratkaisu.”

”Sinä tahdot vain hänen luokseen!” Sibylla huudahti. ”Et tahdo minua, koska hän on kauniimpi kuin minä! Hyvä on, lykätään häitä, puretaan kihlaus, ei enää koskaan tavata!”

”Älä nyt ylireagoi”, Gilderoy pyysi.

”Ylireagoi?!” Sibylla kiljahti. ”Itsehän sinä olet tämän sopan keittänyt ja nyt väität, että minä muka ylireagoin! Jos niin kerran haluat, puretaan kihlaus! Mene sinä naimisiin sen kauniin lutkasi kanssa!”

”Ei hän ole -” Gilderoy aloitti.

”Olkoon mikä on!” Sibylla kivahti. ”Mene vain naimisiin hänen kanssaan, kun minä en kelpaa. Mene vain, en minä välitä.”

”En minä sitä tarkoittanut”, Gilderoy sanoi.

”Mitä sitten?” Sibylla kysyi kylmästi.

”Sitä vain, että tuon naisen ilmestyminen sekoitti pakan totaalisesti”, Gildeory selitti. ”Tarvitsen miettimisaikaa.”

”Miettimisaikaa siihen, valitsetko hänet vai minut”, Sibylla tuhahti. ”Kyllä minä sinun pelisi arvaan, Roy. Tiesin tämän. Minun ei koskaan pitäisi luottaa kauniiden miesten kauniisiin, mutta ah, niin petollisiin sanoihin. Miksen voinut vain uskoa sisäistä silmääni?”

Sibylla käännähti kannoillaan. Hän tunsi kyyneleiden pusertuvan silmäkulmiin ja virtaavan alas poskille. Nainen puristi kätensä tiukasti nyrkkiin, tunsi kynsien uppoavan kämmenien pehmeään ihoon.

”Hyvä on, minä menen”, Sibylla kuiskasi. ”Ilmoita, kun olet päätöksesi tehnyt.”

Nainen lähti huoneesta. Hetken kuluttua Gilderoy kuuli vain ulko-oven pamahtavan kiinni, sitten kaikki oli taas pelottavan hiljaista.

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 02.04.2011 20:49:57

Muahahhaahhaa! Oli varmaan taas tosi vaikeeta arvata, että mää oon täälllä komentoimassa ;)

Tyykäsin luvusta, se oli tollanen jännä, kaikki meni ihan sekasi ja kaikkee. Kuvailu oli kiva.
Jajajajajajajajajajaja... mä en löytänyt virheita ja odotan jatkoa. Ja muahaha, Bella on sotkenut kaikki kuviot!

Ja tuotas noin... mä en keksi mitää sanottavaa, sorry.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural-alieni

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 02.04.2011 20:55:06

Hei, eikä! Varmaan ehkä ensimmäinen kerta, kun tekisi vain mieli pyyhkiä Bella pois kokonaan tarinasta o: Siby-raukka, todellakin. Ehkä hän kuitenkin otti tuon vähän liian vakavasti, sillä tapaus nyt oli kuitenkin vain monen vuoden aikainen juttu ja kaikkea - tosin, tuskinpa siinä tapauksessa Bella olisi vain uhkaillen ilmestynyt kettuilemaan ja paljastamaan koko jutun?

Lainaus

”Sibylla-kulta...” Gilderoy kuiskasi. ”Minä olen tehnyt suunnattoman suuren virheen.”

”Selvästikin”, Sibylla tiuskaisi.

Ja joo, myötätunnot myös Lockhartille :D vaikka hänhän itse onkin koko sotkunsa takana, niin se, että Bella tuhlaa kallista aikaansa ilmoittamalla pienestä virheestä hänen tulevalle vaimolleen, tuskin enteilee yhtään mitään hyvää..

Mutta juu, kiitoksia jälleen kerran tästä! :)

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 10.04.2011 19:08:11

Natural: Joo, se kieltämättä oli tosi vaikeeta :) Toki Bella nyt kaiken sotkee
Lumille: Eijei, ei pyyhitä Bellsiä pois, eihän tästä muuten tulisi yhtikäs mitään. Eikä mitään myötätuntoja Roylle, itsepähän on virheensä tehnyt. Sympatiat nyt heti paikalla ainoastaan Sibylle ;) Niin ja Sibysta muutenkin - kaikki, jotka on Potterit lukenu niin kyllähän sen tietää, että Siby-kullalla on hieman taipumusta asioiden liikadramatisointiin. En nyt sitten ole aivan varma oliko sitä tässä, ehkä se jossain vaiheessa selviää
Beatrice: Juu, taitaapi se Morsianten sota joku elokuva olla. Itse en tosin ole sitä katsonut, mutta juonesta olen sen verran kuullut, että on kyllä aivan erilainen kuin tässä :) Hahaa, nyt mä tulen ja teen sulle aivopesun, että Sibysta tulee kans siun lempparihahmo niinku hää on minunkii. Mutta Roy, eijeijei, kamala hahmo kertakaikkiaan. Ja täysin olen samaa mieltä - sympatioita ei Roylle vaan Sibylle :)

A/N: Varoitan sitten, tämä luku on mahdollisimman sekava, koska kukaan ei enää tiedä mistään mitään, koska kaikki on sekaisin ;) Toivottavasti siitä edes jotain selkoa ottaa ja toivottavasti tykkäätte. Hmh, saas nähdä, kuinka kauan kestää sitten seuraavan luvun kanssa, koska siihen ei ole mitään inspiraatiota. Saatte siis toivoa parasta ja pitää peukkuja pystyssä, että saan idean, ettekä joudu seuraavaa lukua odottamaan ensi vuoteen :)



V luku
Valinnanvaikeus


Gilderoy istui pöydän ääressä. Hän oli painanut kasvonsa käsiinsä. Edessä vaalean liinan peittämällä pöydällä aivan reunalla oli täysin koskematon teekuppi. Tee siinä oli jo väljähtänyttä, eikä sitä voisi enää juoda. Eihän kylmä ja haalistunut tee maistunut miltään.

Ovi kävi, ja Gilderoy avasi silmänsä, kohotti epätoivoiset kasvonsa kuluneesta, vaaleasta kankaasta. Pieni toivonpilkahdus käväisi miehen silmissä. Jos vaikka sittenkin...

”Sibylla?” Gilderoy huikkasi voimattomasti.

Miehen sydän jätti pari lyöntiä väliin ja alkoi sen jälkeen rummuttaa lujaa, kun hän näki tumman naishahmon astuvan sisään keittiöön. Tämä katseli halveksiva ja nyrpeä ilme kasvoillaan ympärilleen pienessä huoneessa. Sitten tummien silmien katse kiinnittyi mieheen pöydän ääressä.

”Gilderoy Lockhart”, Bellatrix totesi.

”Bellatrix”, Gilderoy kähähti vältellen naisen katsetta, ”Musta.”

”Muistathan sinä minut”, Bellatrix sanoi. ”Hetken jo epäilin, että jos et sittenkään.”

”Miksen muistaisi?” Gilderoy kysyi. ”Mielikuvat ovat pysyneet hieman liiankin vahvoina ja selkeinä pääkopassa.”

”No sehän on hienoa”, Bellatrix totesi ja koetti hymyillä mahdollisimman herttaisesti, onnistumatta siinä, sillä hymy ei ulottunut silmiin saakka. Ei ollut varmaan koskaan ulottunutkaan. ”Sitten varmaankin muistat myös selkeästi vuosien takaisen lupauksesi.”

”Lupauksen...?” Gilderoy kohotti epäröivän katseensa naiseen.

Bellatrix heilutteli vasenta kättään Gilderoyn kasvojen edessä, eikä mies voinut olla huomaamatta nimettömässä olevaa sormusta. Hän muisti sen liiankin hyvin. Gilderoy huokaisi raskaasti päätään pyöritellen ja painoi katseensa taas pöytäliinaan.

”Mitä sinä teet täällä, Bellatrix?” Gilderoy kysyi.

”Tulin varmistamaan, että pidät antamasi lupauksen”, Bellatrix sanoi. ”Katosit silloin noin vain, eikä sinua löytynyt enää mistään. Et voi kuvitellakaan mitä tunsin sillä hetkellä, kun näin sinut tänään Viistokujalla. Ja mitä minä kuulenkaan? Että olet mennyt kihloihin toisen naisen kanssa ja menossa vieläpä naimisiin?”

”Niin”, Gilderoy myönsi vaisusti. ”Niinhän minä olen.”

”Vaan kun sinä et voi”, Bellatrix tokaisi. ”Et voi mennä naimisiin kuin yhden naisen kanssa. Et voi mennä naimisiin edes siinä tapauksessa, että olet jo ennestään kihloissa jonkun toisen kanssa. Tässä tapauksessa siis minun.”

”Tiedän sen”, Gilderoy huokaisi. ”Jotain on siis tehtävä.”

”No mahdollisesti jotain on tehtävä”, Bellatrix puuskahti. ”Ehkä sinun olisi valittava.”

Gilderoy roikotti päätään onnettomana, vaaleat kiharat valahtivat silmien peitoksi. Bellatrix katsoi miestä pää aavistuksen verran kallellaan. Sitten nainen nojautui pöytää vasten painaen kämmenensä karheaan liinaan.

”Rakastatko sinä häntä?” Bellatrix kysyi.

”Minä...” Gilderoy änkytti, ”en tiedä...”

”Rakastat vai et?” Bellatrix kysyi. ”Kyllä sinä sen tiedät.”

”Sanoinhan jo, etten tiedä!” Gilderoy huudahti. ”Anna minun olla!”

”Sinun täytyy tehdä valintasi”, Bellatrix tokaisi. ”Joko minä tai hän. Valitse.”

Gilderoy pudisteli tarmokkaasti päätään. Vaaleat kiharat menivät sekaisin, mutta mies ei välittänyt siitä lainkaan, hän vain vältteli naisen katsetta parhaansa mukaan.

”Siis et valitse?” Bellatrixin silmissä välähti. ”Vai et vain pysty sanomaan minulle suoraan, että valitset mieluummin heinäsirkkaa muistuttavan ennustajaeukon kuin minut? Jos sen teet, ei enää kukaan voi kieltää typeryyttäsi. Mitä sinä hänessä muka näet? Eihän hän ole edes kaunis, ei lainkaan sinun tyyppiäsi.”

Gilderoy pakottautui kohtaamaan Bellatrixin tummat, haastavat silmät. Vaikka naisen kasvot näyttivätkin rauhallisilta, Gilderoy tunsi ulkokuoren alla sykkivän vihan, kaunan Sibyllaa kohtaan, näki sen silmien palosta ja poltteesta.

”Mitä?” mies hämmentyi.

”Kysyin, mitä sinä näet ennustajaeukossa”, Bellatrix toisti hivenen kärsimättömänä. ”Miten siedät häntä komean vartesi rinnalla?”

”Miksen sietäisi?” Gilderoy kysyi. ”Kyllä hänkin on kaunis. Omalla tavallaan.”

”Rakastat siis häntä?” Bellatrix varmisti.

”Minä – en!” Gilderoy huudahti. ”Tai siis kyllä! Tai en! Tai siis...”

”Siis mitä?” Bellatrix kysyi raskaasti huokaisten. ”Et osaa vieläkään tehdä itse päätöksiäsi. Tarvitset siis rinnallesi jonkun, joka siihen kykenee. Löytyykö hänestä siihen tarpeeksi voimaa? Mielipiteesi vaihtelevat kerran sekunnissa hämäten lähes ketä tahansa. Ja nuo valheet, joita syötät -”

”Enhän minä -” Gilderoy yritti.

”Kyllä sinä!” Bellatrix huudahti. ”Puhut alinomaa pelkkää paskaa!”

Bellatrix pamautti nyrkkinsä pöytään. Pöytä tärähti iskun voimasta, teekuppi putosi lattialle ja särkyi palasiksi. Gilderoy säpsähti naisen äkisti kuohahtanutta kiukkua. Sinne oli samalla mennyt yksi Sibyllan siroista teekupeista, pirstoutunut lattialle. Gilderoy kohotti katseensa Bellatrixiin.

”Miksi sitten edes haluat minut?” Gilderoy kysyi arastellen.

Bellatrix vaikeni ja katsoi miestä arvioiden pitkän aikaa. Gilderoy tunsi tummien silmien polttavan katseen ihollaan, tuli tunne, että nainen näki hänen lävitseen, päänsä sisälle.

”Et ehkä olekaan niin typerä kuin miltä näytät”, Bellatrix sanoi pehmeällä äänellä. Sitten naisen katse lasittui kuin hän olisi katsonut kaukaisuuteen. ”Muistatko sinä niitä öitä vuosia sitten? Kuutamossa ilmoille laskettuja lupauksia tulevaisuudesta, paremmasta huomisesta? Yön kostuttamaa heinää paljaalla iholla, paljaan selän alla pehmusteena, kuunsirpin valossa säkenöiviä kastepisaroita? Minä en voi unohtaa niitä mielestäni. En ole koskaan kokenut sen kaltaista hurmiota. Tahdon kokea sen kaiken uudestaan ja taas uudestaan.”

”Haluat siis tehdä minusta lelun itsellesi”, Gilderoy tokaisi saaden Bellatrixin salamana naulaamaan katseensa taas häneen. ”Et rakasta minua oikeasti. Tahdot itsellesi vain jonkun, jota käyttää hyväksi, kun yksinäisyys iskee.”

”En toki”, Bellatrix hymähti. ”Et voi kyllä sinäkään kieltää, ettetkö muka olisi nauttinut niistä öistä. En minä tahdo sinusta lelua itselleni. Tahdon vain, että pidät lupauksesi, jonka annoit jo vuosia sitten.”

”En minä voi”, Gilderoy sanoi. ”Minä olen menossa naimisiin Sibyllan kanssa. Meidän täytyy purkaa kihlauksemme, en minä voi jättää Sibyllaa.”

”Ei”, Bellatrix kieltäytyi. ”Me emme pura kihlaustamme. Olen tullut tänne, jotta sinä lunastaisit lupauksesi, joten menet siis ja purat kihlauksesi sen ennustajaeukon kanssa.”

”Johan minä sanoin”, Gilderoy totesi. ”Minä en voi tehdä sitä. Sibylla tuhoutuu, jos sen teen, hän tarvitsee minua. Minä olen antanut lupaukseni hänelle ja sen lupauksen aion myös pitää.”

”Luuletko, että hän yhä tahtoo sinut?” Bellatrix kysyi ovelasti.

”Mitä?” Gilderoy hämmentyi.

”Niin”, Bellatrix myönsi. ”En minä usko, ei sen jälkeen, mitä hän on sinusta kuullut. Voiko olla todellistakaan, että nainen jonka kanssa olit menossa naimisiin, ei tiennyt sinusta juuri mitään? Ei edes sitä, että valehtelet jatkuvasti kaikesta.”

”Mutta... mutta...” Gilderoy yritti.

”Te olette molemmat aivan samanlaisia”, Bellatrix puuskahti. ”Nyt minä käsitän viimein, mikä teidät on ajanut yhteen. Kumpikin epäröi aivan yhtä paljon.”

Gilderoyn katse vaelsi epävarmana ympäri huonetta. Purppuraiset verhot, Sibyllan valitsemat. Punainen matto keskellä lattiaa, Sibyllan valitsema. Lukuisat posliiniset teekupit lasivitriinissä, nekin Sibyllan valitsemat. Koko keittiö muistutti tämän olemassaolosta, siitä, kuinka Gilderoy oli kihlannut hänet. Verhot olivat olleet ensimmäinen asia, jonka Sibylla oli tuonut mukanaan yhteiseen kotiin ja ripustanut ne ikkunoihin.

”No?” Bellatrixin ääni havahdutti Gilderoyn ajatuksistaan. ”Joko olet valinnut? Ethän sinä voi tietää, huoliiko ennustajaeukko sinua enää takaisin, kun on tästä asiasta kuullut.”

”Minä en tiedä”, Gilderoy sanoi.

”Niinpä tietenkin”, Bellatrix tokaisi. ”Ethän sinä koskaan. Ja äsken olit jo niin varma päätöksestäsi, nyt et enää olekaan. Ei teistä edes tulisi mitään, olette kumpikin niin epävarmoja ja saamattomia. Koeta jo päättää, mitä sinä oikein haluat.”

”Minä en halua si-” Gilderoy aloitti.

”Vaiti!” Bellatrix sähähti. ”Mieti, mitä todella haluat. Älä sano yhtään mitään ennen kuin tiedät sen. Älä yhtään mitään.”

”Mutta minä tiedän -” Gilderoy yritti taas.

”Älä!” Bellatrix käski. ”Älä vielä sano mitään. Minä jätän sinut nyt pohtimaan asiaa. Sinun vuoksesi toivon, että valitset oikein.”

”Siis sinut”, Gilderoy tokaisi. ”Sinun mielestäsi oikea valinta olet sinä itse. Valintani on minulle oikea, päätin sitten mitä tahansa.”

Bellatrix nakkasi niskojaan ja lähti huoneesta. Hetken kuluttua Gilderoy kuuli oven käyvän. Hän huokaisi syvään ja painoi otsansa vasten pöytäliinan karheaa pintaa.

Ei hän tahtonut Bellatrixia, hän tahtoi Sibyllan. Mutta Bellatrix ei suostunut kuuntelemaan, hyväksymään kieltävää vastausta. Bellatrixille ei sanottu ei. Ei oltu koskaan sanottu. Miten tästäkään siis voisi ylipäätään selvitä, jos toinen osapuoli ei hyväksynyt kieltävää vastausta? Kaiken lisäksi Gilderoy uskoi, että Sibylla olisi hänelle se oikea valinta.

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 10.04.2011 19:34:30

No johan on!  :) Voi, voi Gilderoy.. Aika hienoa, kuinka sä olet saanut Bellasta tollasen noin.. äh, miksi nyt voisi sanoa? :D tommosen, ehkäpä vain itseään ajattelevan ja jotenkin oikein tommosen :'D Että jotenkin osaa ottaa Bella päähän, mutta jotenkin vaan haluaa hirmusesti päästä lukemaan lisää ja lisää sotkuja ja tietää mitä tässä nyt sitten oikein tapahtuu.
Royn osassa olisi luultavasti kaikkein kamalinta, koska kukapa tietää, mitä siitä seuraa ellei tottele Bellan käskyjä :D Ehkäpä Royn vain on tottuttava osaansa ja elää sitten vain ihan tossun alla.. tai hei, taistelutahtoa nyt!

Lainaus

olette kumpikin niin epävarmoja ja saamattomia

Hihi, mutta tosiaan mä vain koukkuunnun entistä enemmän! :D Toivotaan vaan parasta ja tosiaan pidetään peukkuja pystyssä seuraavalle osalle :)

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 10.04.2011 21:06:35

Hei vitsi, tännehän on tullu lisää tätä!

Haa, tykkäsin tästäkin luvusta ja hyvä Bella, älä anna periksi! Joo, siis olet mun mielestä saanut Bellasta sellasen... jännän. Siis tykkäsin siitä kun tässä hän oli sellainen, että hän aikoo saada sen mitä aikoo, just oikee asenne.
Tykkäsin kuvailusta ja ei tämä ollut sekava.

Ja koska olen ihan päästäni sekaisin, lähden nyt pois ämpyttämästä.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural-alieni

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Hermione Granger - 29.04.2011 17:44:24

Hetkonen, miksi en ole kommentoinut näin hyvää ficciä? Tää oli siis jällen kerran loistava ficci sinulta sennamiila.
Bellatrix on paras!
Voi Sibylla raukkaa... Ja Gilderoy on aikas mäntti tyyppi!!!
Jatkoa innolla odottaen,
Hermione

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 08.05.2011 20:00:46

Beatrice: Jeejee. Kyllä, Gilderoy on aivan sietämätön ihminen, jota minäkään en kestä. Mutta onneksi tosiaan on Bells, joka pelastaa mun päiväni ja jota ilman en tätä ficciä varmastikaan edes kirjoittaisi :D
Lumille: Eihän Roy nyt Bellalle voisi vastaan pistää, sillä mieshän ajattelee vain omaa parastaan. Ja hänen parhaakseen tosiaan olisi, että Bellan tahtoon myös taipuisi. Ei Roylla taistelutahtoa ole muuten kuin oman henkensä puolesta ;)
Natural: No hyvä jos ei ollut sekava. Bellalla tosiaan on just tommoin Bella -asenne, että hän ottaa sen minkä tahtoo :)
Hermione: Kiitoksia. Olen kyllä aivan samaa mieltä kanssasi noista asioista: Roy on säälittävä mäntti, Sibya käy lähinnä sääliksi ja Bella taas on vaan Bella eli aikas paras (paras parsa!) :D

A/N: Nyt saa hihkua, pomppia riemusta ja taputtaa käsiään yhteen, sillä kuudes luku on vihdoin ja viimein täällä, kun senna sen tunnin automatkan aikana valmiiksi kirjoitti. Jeejee :D Senna pahoittelee, että kesti näinkin kauan, mutta uskokaa pois, ei ole kovinkaan helppoa päästä Sibyn pään sisälle. Älkää jooko hirttäkö tai avada kedavratko sennaa, koska muuten ette koskaan saa tietää, kuinka tässä loppujen lopuksi käykään. Niin ja siitä vielä, että seuraavan luvun kanssa voi sitten mennä vielä tätäkin pidempään. Olkaa kärsivällisiä, hyvät lukijat, kyllä tämä tästä vielä kokonaan tulee valmiiksi. Ehkä. Ja tämän luvun mahdollisista virheistä saa syyttää ainoastaan harittavia silmiäni ja tätä pienoista päänsärkyä.



VI luku
Annan anteeksi, jos se saa olosi pahaksi


Sibylla istui hautautuneena suureen, pehmeään nojatuoliin. Pää nojasi tyynyyn, kädet lepäsivät nojilla. Vieressä olevalla, koristeellisella pöydällä oli siro teekuppi. Teekuppi, jonka hän oli saanut lahjaksi jokin aika sitten.

Teekuppia kiersi kultainen reunus, posliiniseen pintaan oli kuvattuna kaksi, varsistaan toisiinsa kietoutunutta ruusua. Kupin näkeminen sai Sibyllassa aikaan pahan olon, ahdistuksen tunteen. Gilderoy oli ostanut hänelle sarjan samanlaisia kuppeja, kun he olivat menneet kihloihin. Kuva sileässä pinnassa kertoi selkeästi tarinaa kahdesta ihmisestä, kahdesta rakastavaisesta.

Pitkät, kapeat sormet, joissa vihreä kynsilakka oli jo melkoisesti lohkeillut, kohottivat kupin huulille. Sibylla otti pienen huikan hieman haalistunutta teetä. Sormet jäivät paikoilleen siron teekupin lämpöiselle, sileälle pinnalle, sormenpäät koskettivat kultaista reunaa.

Sibylla ei käsittänyt, kuinka Gilderoy oli saattanut tehdä sen hänelle. Hän oli aina uskonut voivansa luottaa mieheen, uskonut tämän rakastavan häntä. Nyt Sibylla vasta tajusi, kuinka sinisilmäinen ja naiivi olikaan ollut. Gilderoy ei ollut sen parempi kuin kukaan muukaan.

Sibylla muisti kuin eilisen sen päivän, jolloin Gilderoy oli häntä kosinut. He olivat tavanneet toisensa vuotta aiemmin Kolmessa luudanvarressa, ajatuneet jotakin kautta juttelemaan. Sibylla ei olisi koskaan uskonut, että tuon parin tunnin mittaisen keskustelun jälkeen Gilderoy olisi vielä ottanut yhteyttä häneen. Niin mies kuitenkin oli tehnyt. Pari viikkoa tapaamisen jälkeen kirje oli saapunut Sibyllalle. Hämillään hän oli pergamentin rullannut auki, eikä ollut lainkaan tiennyt mitä tehdä tekstin luettuaan.

Gilderoy oli pyytänyt saada tavata Sibyllan taas. Ja niin he olivat tehneetkin, tavanneet uudestaan – tällä kertaa vain Vuotavassa noidankattilassa. He olivat jutelleet koko päivän juoden välillä teetä. Gilderoy oli saanut Sibyllan olon rennoksi rauhalliseksi, joksikin aivan muuksi kuin kukaan miestä ennen oli saanut. Heidän tapaamisensa olivat siitä päivästä lähtien jatkuneet säännöllisen epäsäännöllisinä. Silti kosinta vuotta myöhemmin oli tullut täytenä yllätyksenä.

Eräänä iltana Gilderoy oli vaikuttanut hirvittävän hermostuneelta, eikä Sibylla keksinyt millään, mikä miestä oli vaivannut. Tarkoituksella hän oli kieltäytynyt näkemästä heidän yhteistä tulevaisuuttaan, jos sellaista edes tulisi. Sitten Gilderoy oli äkkiä vetänyt syvään henkeä koettaen rauhoittaa itseään, polvistunut hänen eteensä, ottanut kädestä kiinni ja pyytänyt vaimokseen.

Sormus oli ollut kultainen, koristeena oli ollut suuri, punainen rubiini. Sibylla oli yllättynyt niin paljon, ettei ollut osannut mitään sanoa tai tehdä. Hän ei olisi koskaan uskonut, että niin olisi voinut tosissaan käydä. Että joku olisi hänet vaimokseen tahtonut. Ei sen jälkeen, millaista kiusoittelua hän oli kouluaikoina osakseen saanut kanssaopiskelijoiltaan. Oli saanut kuulla ilkeää ja ivallista kommenttia ulkonäöstään, puheistaan.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Sibylla oli onnistunut saamaan aikaiseksi myöntävän vastauksen. Gilderoyn kasvot olivat kirkastuneet, pieni helpottunut huokaus oli karannut huulilta. Sormus oli pujotettu Sibyllan vasempaan nimettömään. Se oli sopinut täydellisesti, ei liian pieni, eikä sen puoleen liian suurikaan. Se oli ollut Sibyllan elämän siihen mennessä onnellisin päivä.

Silloin olivat jo alkaneet hääsuunnitelmat. Sibylla oli ollut aivan innoissaan, ei ollut antanut tilaa sisäisen silmän ennusteille, ei ollut kiinnittänyt tulevaisuuteen oikeastaan muutenkaan lainkaan huomiota. Häät olivat vieneet lähes kaiken ajan, eikä Sibylla pitkien päivien ja suurien suunnitelmien jälkeen ollut jaksanut ajatella enää oikeastaan mitään muuta.

Vasta hieman ennen häitä, kun pahimmat kiireet olivat jo hellittäneet, Sibylla oli alkanut taas antaa tilaa sisäiselle silmälleen. Silloin hän oli nähnyt sen: hiljalleen heitä lähestyvän uhkan. Uhkan, joka vaani odottaen oikeaa hetkeä hyökätäkseen. Mutta tietenkään Sibylla ei ollut tahtonut uskoa. Ei hän ollut tahtonut uskoa, että olisi olemassa jotain, joka parilla sanalla voisi pilata sen kaiken onnen, jonka hän oli osakseen saanut.

Mutta eihän sisäinen silmä tietenkään ollut pettänyt. Kaikki oli nyt totaalisen pilalla, tuhottu. Salaisuudet, jotka olivat pitkään olleet pimennossa, olivat tulleet julki. Kaikki se hyvä, jonka Sibylla oli osakseen saanut viimeisen parin vuoden sisällä, oli nyt poljettu täysin maan tasalle, eikä sillä ollut toivoakaan nousta enää ylös sieltä.

Sibyllan kädet alkoivat vapista, kun hän pidätteli itkuaan. Teetä läikkyi hieman vaalealle mekolle muodotaen siihen tumman tahran. Sibylla katseli näkyä, veti syvään henkeä ja paiskasi sitten teekupin päin seinää.

Kuppi särkyi sen tuhanne pirstaleeksi. Kyyneleet täyttivät Sibyllan silmät, sumensivat näön. Kostuvat silmäripset ottivat kiinni laseihin tahrien ne suolaisella vedellä. Sibylla otti lasit päästään ja laski ne hiljaa pöydälle. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki. Itki niin kauan, kunnes kyyneleitä ei enää tullut, kunnes hän oli itkenyt niin kauan, että kyynelkanavat olivat jo kuivuneet tyystin.

Toinen käsi hapuili pöydän alempaa tasoa, joka oli piilossa liinan alla. Sieltä Sibylla hetken kuluttua veti esiin sherrypullon, avasi sen kädet täristen ja otti pitkän huikan. Ei hän jaksanut enää, kaikki hyvä ja kaunis oli mennyttä.

Ei mitään hyvää ole oikeasti edes olemassa, Sibylla ajatteli. Kaikki, mitä siitä on puhuttu, on pelkkää valhetta. Maailma on ruma ja paha paikka, jossa täytyy olla vahva selvitäkseen. Jos ei sitä ole, pirstoutuu kuten tuo teekuppikin äsken teki. En minä olisi koskaan saanut luottaa. En olisi saanut koskaan ennenkään luottaa. Mutta olen aina luottanut, aina tahtonut uskoa ihmisistä vain hyvää. Ja aina minä olen joutunut petetyksi. Tämä nyt viimein todistaa sen, kuinka sinisilmäinen ja luottavainen taas olenkaan ollut.

Sibylla laski sherrypullon kädestään lattialle. Hän katseli vastakkaisella seinustalla olevia teekupin sirpaleita pää hieman kallellaan. Pitkän aikaa hän pysytteli täysin liikkumatta, aivan paikoillaan, kunnes nousi ylös hiljaa huokaisten mennäkseen siivoamaan sotkun.

Teekupin sirpaleet siivoaisi helposti. Mutta oli olemassa toinen sotku, jota ei yhtä helposti siivottaisikaan. Sotku Sibyllan omassa elämässä. Hän oli täysin varma siitä, ettei sitä sotkua saataisi siivotuksi koskaan. Kukaan ei kykenisi siihen.

Sibylla poimi käteensä kaksi suurinta palasta teekupista ja katseli niitä pitkään. Kummassakin niistä oli ruusu. Kun palaset laittoi yhteen, ruusutkin olivat yhdessä, kun ne erotti, olivat palatkin erillään. Sibylla tiesi, että niin oli käynyt heillekin, hänelle ja Gilderoylle. Väliin oli tullut käsi, joka oli rikkonut kaiken hyvän ja kauniin.

”Roy”, Sibylla kuiskasi. ”Minä annan sinulle kyllä tämän kaiken anteeksi. Tiedän, että kun annan petoksesi anteeksi, se sattuu sinuun. Silloin sinä tiedät itsekin, millaista tuskaa minulle oikein aiheutit valheellisella kielelläsi, petollisella mielelläsi ja asioilla, joita salasit minulta liian pitkään. Mutta minä en kanna kaunaa vaan annan anteeksi. Toivottavasti tajuat pian itsekin, mitä olet menettänyt. Toivottavasti tämä kaikki sattuu sinuun enemmän kuin minuun.”

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 08.05.2011 20:19:22

JEEE JATKOA!

Oli ihanaa lukea taas jatkoa. Voi Sibyä :'( Tulee pelkästään paha mieli ajatella mitenkä Siby kärsii.
Ihanasti olit kuvaillut ja tuo teekuppi oli ihana.

Lainaus

Kummassakin niistä oli ruusu. Kun palaset laittoi yhteen, ruusutkin olivat yhdessä, kun ne erotti, olivat palatkin erillään. Sibylla tiesi, että niin oli käynyt heillekin, hänelle ja Gilderoylle. Väliin oli tullut käsi, joka oli rikkonut kaiken hyvän ja kauniin.

Suosikki kohtani. Rakastuin tuohon teekuppiin ihan oikeasti.

Enempää en saa aikaiseksi, sorry.

Kiittäen ja kumartaen ja odottaen jatkoa,
Natural

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 09.05.2011 20:56:08

Oi hei, nyt mun täytyy kyllä ihan ensimmäiseksi sanoa, että uii, sinähän teit sen! :D vau, tosi hienoa ja vau. Koko kappale painoittui tosi hyvin pelkästään Sibyllan tunteisiin eikä ns. "turhia" juttuja ollut mukana, ja muutenkin aivan tositosi kaunis luku!

Lainaus

Mutta tietenkään Sibylla ei ollut tahtonut uskoa. Ei hän ollut tahtonut uskoa, että olisi olemassa jotain, joka parilla sanalla voisi pilata sen kaiken onnen, jonka hän oli osakseen saanut.

Nyt ei saa kyllä alkaa filosofoimaan, mutta ää, en mä vaan tiedä. Jotenkin tekisi vaan mieli halata Sibyllaa hirveästi. Kuka tosiaan olisi uskonut, että hänelle alun perinkään tosiaan käy noin? Saakelin Bella. Vaikka jotenkin koko totuus tuli esille ja kaikkea, niin entäpä sitten, kun tylsät valheet lynttää tomuksi ja kuorruttaa sokerilla päälle?

Lainaus

eikä sillä ollut toivoakaan nousta enää ylös sieltä.

Jotenkin sä olit myös kauniisti saanut nuo vaiheet sillä lailla, että aluksi koko sotku vain suututti ja turhautti, sitten romahti ja itketti mutta loppujen lopuksi joka tapauksessa sieltä löytyi jotakin toivoa. Ei välttämättä niin suoranaisesti, muta joka tapaukseessa. Ja niinhän siinä oikeastaan käy ihan liiankin usein - aluksi on niinkuin ei välittäisi, vaikka kuitenkin romahtaa, mutta asioilla on vaan aina tapana muuttua jollain lailla siksi hyväksi tai ainakin edes kadota.

Lainaus

Kun palaset laittoi yhteen, ruusutkin olivat yhdessä, kun ne erotti, olivat palatkin erillään. Sibylla tiesi, että niin oli käynyt heillekin, hänelle ja Gilderoylle. Väliin oli tullut käsi, joka oli rikkonut kaiken hyvän ja kauniin.

♥

oi, mutta ihan totta, tämä oli kyllä todella onnistunut ja kaunis ja kaikkea! :) Suuri, suuri kiitos!

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Hermione Granger - 10.05.2011 13:49:12

Oi, jatkoa! Ihanaa. Tykkäsin luvusta erittäin paljon. Se oli niin surullinen ja Sibyllan tunteet oli kuvattu aidosti. Hmm... Tämä koko ficci menee mielenkiintoiseksi. Kumpi saa Royn? Siby vai Bella...? Jännää. Anteeksi täysin tyhjänpäiväinen kommentti jossa ei ollut mitään rakentavaa.

Hermione

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 15.05.2011 21:14:02

Natural: Joo, mä olin tosi reipas ja kirjotin jatkon, kun tylsistyin kuuntelemaan sukulaisten juttuja :D Kiva muuten ihan tosissaan, että tykkäsit teekupista - niin miekii teen. Ja juu, sympatiat Sibylle.
Lumille: Niin, mie tein sen. Vähänkö olen ylpeä ittestäni. Joo, lennetään Sibyn luo ja halataan sitä. Voi raukkaa ihan tosissaan Ja noinhan se juuri menikin kuin sinä selitit: alkuun ei muka välitä, sitten romahtaa ja lopussa on jo toivonpilkahduksia :)
Hermione: Kiva että olet tykännyt luvusta, sillä minulla oli ihan kauheasti vaikeuksia onnistua tunkeutumaan Sibyn mieleen. Eiköhän se loppua kohden ala selvitä, kumpi oikein Royn saakaan. Eikä kommenttisi ollut lainkaan tyhjänpäiväinen - ainakin tälle kirjoittajalle se toi iloa päivään ja antoi innostusta jatkaa tämän ficin kirjoittamista :)
Beatrice: Hei jee, kivakiva, että Sibysta on tullu siulle edes vähän läheisempi (kyllä mä vielä siinä aivopesussa onnistun ;) ). Eikä ollu siullakaan mikään turhanpäiväinen kommentti - jokainen kommentti on miulle arvokas. Oi, toivottavasti et hirtä minuu tän luvun jälkeen... Älä kiltti hirtä, koska muuten et tule koskaan saamaan tietää, mitä loppujen lopuksi tapahtuukaan. Jooko?

A/N: Jee, sain seuraavan luvun valmiiksi nopeammin kuin olisin edes uskonut. Okei, tämä on ollut kesken vielä kauemmin kuin edellinen, mutta kun hahmot on miulle vieraita, on pään sisään pääseminen kyllä erittäin hankalaa - etenkin tämän hahmon kohdalla. Tästäkin luvusta tuli kyllä pirun lyhyt, mutta ei voi mitään - pahoittelen asiaa kovasti. En nyt vain osaa kirjoittaa pitkästi. Tulevaisuudessa ainakin yritän parhaani mukaan kirjoitella pidempiä lukuja. Ja seuraavaan lukuun lupaan sitten kyllä jotain muutakin kuin vain pelkkää angstia angstin perään :)



VII luku
Kuin tuhka tuuleen lentänyt


Gilderoy Lockhartin ajatukset harhailivat tuon tuostakin menneisiin vuosiin, vaikka mies kovasti yritti pitää ne nykyisessä. Ja tulevassa myöskin. Mutta aina ne vain karkasivat menneisyyteen. Eikä kyse ollut enää parista viime vuodesta vaan hänen ajatuksensa kulkivat jo muutaman vuoden takana. Aikana, jolloin hän oli tavannut Bellatrix Mustan.

Se oli ollut aivan tavallinen kesä. Tai niin Gilderoy oli silloin luullut. Hän oli matkustanut rannikolle, kuten hänellä usein kesäisin oli ollut tapana. Siellä hän oli muutaman päivän vietettyään kiinnittänyt huomionsa päivittäin rantaviivaa pitkin hiljakseen kuljeskelevaan nuoreen, tummaan naiseen, jonka ympärillä oli pyörinyt jos jonkin näköistä nuorukaista. Gilderoyn mielenkiinto naista kohtaan oli herännyt välittömästi, mutta tämä oli ollut kuin ei miestä olisi lainkaan edes nähnyt.

Eräänä päivänä heidän katseensa olivat kuitenkin kohdanneet naisen jälleen ohittaessa Gilderoyn – yhäkin nuorukaisten piirittämänä. Sillä hetkellä Gilderoysta oli tuntunut kuin koko maailma olisi pysähtynyt hetkellisesti ja jatkanut sitten kulkuaan erittäin hitaaseen tahtiin. Hän oli katsonut naista silmiin täysin lumoutuneena näkemästään. Ruskeat silmät olivat palaneet nuoruuden intoa ja riemua, nauttineet täysin siemauksin huomiosta, jota hän sai osakseen. Jotain ovelaa ja viettelevää katseessa oli myöskin ollut. Jotain, joka oli saanut kipinät sinkoilemaan Gilderoyn sisällä, pienet liekit tanssimaan iloista tanssiaan.

Muutamaa päivää myöhemmin oli nainen tullut hänen luokseen, tällä kertaa aivan yksin ja esitellyt itsensä Bellatrix Mustaksi. Gilderoy ei silloin voinut olla ihmettelemättä, kuinka naiselle oli onnistuttukaan antamaan sellainen nimi. Nimi, joka kuvasi tätä niin hyvin. Ja vielä kun nainen oli paljastunut noidaksi. Se oli kruunannut kokonaisuuden. Gildreroy oli myyty.

Aikaa he eivät olleet juurikaan tarvinneet sen kummoisempiin esittelyihin tai tutustumiseen. Gilderoy itse oli ollut jo valmiiksi pienessä sievässä, ja Bellatrixinkin huulilla oli maistunut kitkerä tuliviski.

Gilderoy painoi päänsä ja nojasi otsaansa kämmeneensä. Kuinka hän olikaan saattanut olla silloin niin typerä, että vasta viikon Bellatrixin tunnettuaan, oli kihlannut tämän? Silläkö perusteella, että he olivat viettäneet kaksin monta ikimuistoista, hurmiontäyteistä yötä? Ei Gilderoy kyennyt käsittämään, miksi hän oli se loppujen lopuksi tehnyt. Ei edes muistanut tapahtunutta kunnolla. Hän muisti selkeänä vain Bellatrixin viehättyneen ja ovelan hymyn tämän vastatessa myöntävästi.

Oliko se tarkoituskin? Gilderoy kyseli itseltään. Oliko se Mustan tavoitteenakin? Hänhän minut humalaankin juotti ja... Ei, ei, tämä ei voi olla todellista. Miten olen voinut olla näin typerä?

Kun Gilderoy vuosia sitten oli seuraavana aamuna herännyt karmeaan päänsärkyyn ja muistanut, mitä edellisenä iltana oli tehnyt, hän oli päättänyt lähteä mitään sanomatta. Hän oli pitänyt sitä ratkaisua kaikkein parhaimpana itsensä kannalta, liueta vain paikalta, kadota maan alle. Hän oli tahtonut etsiä itselleen uuden paikan, jossa voisi unohtaa menneet ja aloittaa kaiken uudestaan aivan puhtaalta pöydältä.

Sitten muutamaa vuotta myöhemmin hän oli tavannut sattumalta Sibyllan Kolmessa luudanvarressa. Nuori nainen oli istunut siellä hiljaa nurkkapöydässä aivan yksikseen. Gilderoy oli tunnistanut tämän. Sibylla oli ollut hänen kanssaan samassa tuvassa, paria luokkaa alempana. Ei tämä ollut koskaan häntä kiinnostanut. Sibylla oli ollut kummajainen, joka oli omistanut liian suuret silmälasit ja jolla ei ollut ystäviä ollut lainkaan. Mutta silloin oli ollut erittäin helpottavaa nähdä joku, jonka tiesi edes nimeltä.

Sibylla oli yllättynyt Gilderoyn pyytäessä lupaa saada liittyä seuraan. Nainen oli nyökännyt hämillään. He olivat hiljakseen alkaneet jutella hieman kaikesta, ja Gilderoy oli huomannut, kuinka oikeasti nauttikaan Sibyllan seurasta. Ei siis ollut mikään ihmekään ollut, että jälkeenpäin Gilderoy oli kirjoittanut Sibyllalle tahtovansa tavata tämän uudestaan. Ja niin he olivat tehneetkin. Pikkuhiljaa asiat olivat alkaneet kulkea omaa tahtiaan eteenpäin, ja ennen kuin Gilderoy edes oli ehtinyt huomata, hän oli jo rakastunut Sibyllaan ja pyytänyt naisen kättä.

Siihen saakka kaikki oli mennyt hyvin. Heillä oli ollut tarkoituksenaan mennä naimisiin, kaikki oli ollut valmista ja tarkkaan harkittua, he olivat olleet onnellisia. Gilderoy ei ollut muitanut mennyttä, Bellatrix Mustaa, jonka oli jo kihlannut, vaikka paria vuotta aiemmin se olikin erittäin paljon kaihertanut hänen mieltään. Mutta Sibyllan tapaaminen oli saanut hänet unohtamaan nuoruudessa tehdyn virheen.

Sitten Bellatrix oli ilmestynyt paikalle ja pilannut kaiken. Hän oli muistuttanut Gilderoyta kihlauksesta, vuosia sitten annetusta lupauksesta. Ja Bellatrix oli vaatinut häntä lupaksensa myös pitämään.

Petos ja todellisuus olivat valjenneet Sibyllalle, joka oli lähtenyt kertomatta, koska palaisi vai palaisiko koskaan. Sen verran Sibyllan pettyneestä katseesta oli kuitenkin ollut pääteltävissä, ettei nainen ainakaan lähiaikoina takaisin tulisi, oli luultavasti mennyt asustamaan äitivainaansa kotiin. Pohtimaan mennyttä ja tulevaa, kuinka toimisi, mitä tekisi asian suhteen.

Gilderoy alkoi jo vaipua epätoivoon. Millaiseen soppaan hän olikaan onnistunut itsensä ajamaan. Kaksi naista, joiden välillä hän ei osannut valita. Tai osasi kyllä, ongelma oli vain siinä, ettei toinen kieltävää vastausta lainkaan hyväksynyt. Sibyllan hän tahtoi. Sibyllan eikä ketään muuta. Sibyllaa hän rakasti, eikä mitään nuoruuden hairahdustaan. Mutta voisiko Sibylla koskaan antaa hänelle anteeksi hänen petturuuttaan?

Jos minä tästä hengissä ja kunnialla selviän, lopetan valehtelemisen siihen hetkeen, Gilderoy vannoi mielessään. Sitten en valehtele enää koskaan kenellekään yhtään mistään.

Mutta Bellatrixista olisi päästävä eroon. Vaan miten ihmeessä se kävisi, sillä sille naiselle ei vastaan sanottu? Bellatrix meni, eikä vain meinannut. Hän ei välittänyt toisten mielipiteistä, hänelle oma mielipide oli se ainoa oikea, eikä keneltäkään muulta koskaan kysytty mitään.

Jos vain olisi joku, Gilderoy mietti. Vaikka edes joku Bellatrixin entisistä miehistä, niistä pojanklopeista, jotka hän kävi yksi kerrallaan läpi. Kaikilla varmasti oli silloin ollut tunteita tyttöä kohtaan, mutta olisiko enää? Olisko Bellatrix tuhonnut ne leikittelemällä? Tai olisi joku joka -

Gilderoyn suu loksahti ja hän napsautti sormiaan. Siinä se, ratkaisu. Se oli koko ajan häämöttänyt nenän edessä ja vasta nyt hän oli sen oivaltanut. Nyt mies tiesi, mitä piti tehdä.

Gilderoy riensi lipastolle, veti laatikon auki niin nopeaan, että se lähestulkoon putosi sijoiltaan, ja penkoi esiin pergamenttia. Hän kastoi sulkakynän musteeseen ja raapusti hätäisen kirjeen, jonka sitoi isokokoisen tornipöllönsä koipeen.

Mies katseli linnun lentoa ulos. Jos tämä suunnitelma vain toimisi, jos häntä onnistaisi, silloin hän olisi vapaa, vapaa menemään naimisiin Sibyllan kanssa.

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 15.05.2011 21:34:08

Jei, jatkoa! :) Oi, mä tosiaan tykkäsin hirveästi siitä, kuinka sä olit myös hyvin päässyt Lockhartin pään sisään, etkä vain jättänyt sitä sellaseksi tylsäksi ja jotenkin nostit kaikki sympatiat myös hänelle :) Eihän raukka virheilleen mitään mahda, vaikkei välttämättä ihan täysin täydellinen olekkaan.

Lainaus

Jos minä tästä hengissä ja kunnialla selviän, lopetan valehtelemisen siihen hetkeen, Gilderoy vannoi mielessään. Sitten en valhehtele enää koskaan kenellekään yhtään mistään.

oi, jotenkin aika suloista :D Onhan se hienoa, kun hän noin omat virheensä ja paheensa osaa tunnustaa :)

Lainaus

Bellatrix meni, eikä vain meinannut. Hän ei välittänyt toisten mielipiteistä, hänelle oma mielipide oli se ainoa oikea, eikä keneltäkään muulta koskaan kysytty mitään.

Haha ♥

hei, mutta yhden virheen mä taisin bongata !

Lainaus

Sibylla oli ollut kummajainen, jolla oli ollut liian suuret silmälasit ja jolla ei ollut ystäviä lainkaan ollut.

Tuossa on ilmeisesti tullut joku ajatusmöknijäinen? :) hihi, mä en oo kyllä varmaan koskaan bongannut virheitä näistä sun teksteistä :D Mutta hei, suuri suuri kiitos jälleen tästäkin pätkästä, joka ei kyllä edes ollut mikään kovinkaan lyhyt :)

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Hermione Granger - 16.05.2011 17:36:30

Ihanaa, jatkoa! Tykkkäsin luvusta älyttömän paljon ja gilderoyn ajatukset ja tunteet oli kuvattu aidosti. Mutta ei, en silti ala säällimään häntä liikaa. Täytyy säästää kaikki myötätunto Siby-paralle. ;)

Lainaus

Mutta Bellatrixista olisi päästävä eroon.

Julmaa, mutta jännäksi menee.

Minkäköhän loistavan idean Gilde sai?

Hermione

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 16.05.2011 18:34:44

HAa, nyt mäkin tulen ja kommentoinaiemmin en malttanut jäädä kommentoimaan koska peli ja yli puolet tekstisä meni kokonaan ohi, anteeksi!

Tykkäsin luvusta paljon. Osaat tehdä Roystä niin aidon.
Ja hei, olenko minä ainut joka on iha täpinöissään, kun kuvioissa on Gilderoy? :D Minusta ainakin on hienoa kun kuvioissa säätää samanlainen ääliö kuin Gildoroy :D .

Lainaus käyttäjältä: Beatrice - 16.05.2011 18:27:29

Lainaus

liueta vain paikalta

Jotenkin tuli tosta mieleen Salaisuuksien Kammio... :P

Olen täysin samaa mieltä :)

Tykkäsin kovasti luvusta ja en huomannut kirjoitus virheitä ja teksti oli sujuvaa.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 22.05.2011 20:13:00

Lumille: Se oli peikko! Hush, pheikko phoish :D No jaa, kiitän huomautuksesta, oli mikä oli. Eijei, ei Roylle mitään sympatioita. Tai no, tee mitä lystään, minulta ei hänelle kuitenkaan sympatioita heru ;)
Hermione: Jes, hienoa, ei mitään sympatiaa Roylle, kaikki myötätunto vain sinne Siby-raukan suunnalle :) Hyvä, että olet kanssani asiasta samaa mieltä. Niin ja eiköhän se Royn hieno idea tässä luvussa selviä ;)
Beatrice: Kyllä se Royn idea tässä selviää aivan hetikohta. Hih, Roy on vähän semmoin tyyppi, että liukenee paikalta hankaluuksien saapuessa (tai niin mä ainakin hänet näen). Roy ei todellakaan ansaitse Sibya, Siby on niin sympaattinen muutenkin, että hän ansaitsee jotain paljon parempaa :) Huh, ihanaa, kiitos, nyt voin huokaista helpotuksesta, kun minua ei hirtetäkään :D
Natural: Eiköhän se peli melko lailla kaikkia jännittänyt (sanoo senna, joka edelleen katsoi pelistä vain sen kuusi viimeistä minuuttia, koska muuta ei uskaltanut :D ). Joo, kyllähän se ihan kivaa on, että Roy siellä säätää, mutten silti tykkää hänest, en sitten yhtään. Mutta koska ilman häntä ei olisi tätä ficciä niin... Pakkohan hänen sitten on siellä olla :)

A/N: Ja saa taputtaa, senna kirjoittaa ennätysvauhtia, vaikka koeviikko uhkaavasti lähestyy ja alkaa jo pelottavasti ylihuomenna pitkän matikan kokeella *kuolema* Kuvailu inspaa nyt enemmän kuin dialogi ja kirjottaminen muutenkii ku matikan harjottelu. Kiitos hei, ehkä sitä kokeisiin lukemista voisi edes harkita. Mutta kun enää kaksi viikkoa koulua niin on loma!!





VIII luku
Käyttää tahdot muita vaan


Vuotavassa noidankattilassa oli täyttä. Ihmiset pyörivät ympäriinsä, kaikki olivat kiireisiä, eikä keneltäkään liiennyt toista silmäystä yksinäiseen mieheen, joka oli epätavallinen näky hieman rähjäisessä pubissa. Kaikkein syrjäisimmässä pöydässä nimittäin istui Gilderoy, jonka tavallisesti niin viimeisen päälle huolitellut kultakiharat olivat nyt sekaisin ja likaiset, lemmikinsinisistä silmistä paistoi aito hätäännys ja epävarmuus.

Hieman Gilderoyta itseään vanhempi mies lähestyi häntä. Huomatessaan pitkän, uhkaavan varjon lankeavan pöydän ylle Gilderoy kohotti katseensa. Pieni helpotus käväisi silmissä hänen tunnistaessaan juuri saapuneen tummatukkaisen ja karkeapiirteisen miehen.

”Tahdoit tavata”, mies töksäytti jäykästi.

”Aivan”, Gilderoy myönsi. ”Istu alas, Rodolphus, pyydän.”

Rodolphukseksi kutsuttu mies murahti hyväksyvästi ja veti tuolin itselleen istuutuen Gilderoyta vastapäätä. Gilderoy katsoi tummaa, voimakasrakenteista miestä hieman epäillen. Kuinka kukaan saattoi pelkällä olemuksellaan saada toisen tuntemaan asemansa uhatuksi?

Rodolphuksen harmaat silmät säkenöivät pelottavasti, ruskettunut iho oli omiaan tuomaan miehen kasvoihin vielä entistä enemmän synkkyyttä. Mutta Gilderoy tiesi tämän olevan ainoa mahdollisuus, muita ei olisi. Jos se nyt vain toimisi.

”Tarvitsen kipeästi apuasi”, Gilderoy sanoi. ”Asiani on lähes elämää suurempi.”

”Mistä on kysymys?” Rodolphus kysyi.

”Muistanet kaiketi Bellatrix Mustan?” Gilderoy varmisti. ”Ainakin sinun pitäisi.”

”Toki minä hänet muistan, kouluaikaisen ihastukseni, miestennielijä-Bellatrixiksi häntä kutsuttiin”, Rodolphus hymähti saaden Gilderoyn tuntemaan olonsa hieman rennommaksi. ”Mitä sinä hänestä?”

Gilderoy oli hetken hiljaa. Hän pyöritteli levottomana ranteitaan, tunsi suunsa kuivuvan karheaksi kuin hiekkapaperi, kuin rutikuiva autiomaa.

”Olen kihloissa hänen kanssaan”, Gilderoy viimein sanoi.

”Onnea sinulle”, Rodolphus totesi. Miehen silmissä tai äänensävyssä ei kuitenkaan ollut häivääkään hyväntahtoisuudesta, hymykin katosi huulilta jättäen katseen täysin kylmäksi ja tyhjäksi. ”Olet varmaankin ensimmäinen mies, joka tuohon on kyennyt. Siis saamaan sen villikissan asettumaan aloilleen.”

”Kysymys on vain siitä, etten halua”, Gilderoy sanoi.

”Hulluko olet?” Rodolphus kysyi kohottaen hämmentyneenä raskaita kulmiaan. ”Lähes kuka tahansa antaisi elämänsä päästäkseen naimisiin Mustan kanssa.”

”Olin menossa naimisiin toisen naisen kanssa, mutta Musta ilmestyi sotkemaan kuviot”, Gilderoy selitti epätoivoisena. ”Nyt en enää pääse hänestä millään eroon.”

”Hänellä on sellainen paha tapa, ei siis mitään uutta”, Rodolphus totesi. ”Jo kouluaikoina hän rikkoi monen seurustelevan parin välit ikiajoiksi. Hän vietteli nuoret pojat kuin paraskin seireeni ja ajoi heidät riitoihin tyttöjensä kanssa.”

”Minä en rakasta Mustaa enää, enkä tahdo olla kihloissa hänen kanssaan, mutta hän ei kuuntele, enkä uskalla sitä hänelle suoraan sanoakaan”, Gilderoy sanoi.

”Pelkäätkö sinä?” Rodolphus ivasi.

”Suuttuneena hän on kovin arvaamaton”, Gilderoy huomautti.

”Sen olen huomannut”, Rodolphus myönsi.

”Sibylla ei mene naimisiin kanssani, ellei Musta poistu kuvioista lopullisesti”, Gilderoy kertoi. ”Ei hän edes voi. Jos olen kihloissa toisen naisen kanssa, en voi koskaan saada Sibyllan kättä itselleni.”

”Ja miten minä liityn asiaan?” Rodolphus kysyi.

Gilderoy katsoi Rodolphusta hetken kuin arvioiden, mutta miehen kasvot olivat nyt taas tyhjät, mitäänsanomattomat. Gilderoyn oli siis laitettava kaikki viimeisetkin oljenkorret peliin.

”Sinähän aikoinaan rakastit häntä”, Gilderoy totesi. ”Tai siis olit ihastunut. Etkö vain?”

”Kyllähän minä, mutta...” Rodolphus myönsi. Sitten tämän silmät pyöristyivät hämmästyksestä. ”Tarkoitatko...? Et kai sinä vaan meinaa, että...?”

Gilderoy nyökkäsi epävarmana.

”En keksi mitään muutakaan keinoa”, Gilderoy sanoi.

”Joten ajattelit käyttää vuosien takaista ihastumista hyväksesi?” Rodolphuksen suu levisi pilkalliseen hymyyn. ”Luuletko, että tunteeni oikeasti ovat säilyneet ennallaan lähestulkoon kymmenen vuotta? Sitäpaitsi Musta ei koskaan vastannut, eikä tule koskaan vastaamaankaan tunteisiini.”

”Et voi tietää ennen kuin kokeilet”, Gilderoy huomautti.

”Tiedätkö miten useaan otteeseen minä kouluaikana kokeilin?” Rodolphus tivasi. ”Lähes kuka tahansa muu poika kelpasi hänelle, minä en. En usko hänen kelpuuttavan minua vieläkään.”

”Ole kiltti ja yritä edes”, Gilderoy aneli. ”Minä tahdon vain mennä naimisiin Sibyllan kanssa, elää rauhassa ja unohtaa Mustan ikiajoiksi. Etkö voisi edes -”

”Hyvä on, minä yritän”, Rodolphus myöntyi. ”Mitään en kuitenkaan lupaa. Ja jos tämä ei toimi, saat keksiä jonkin muun keinon.”

”Voi kiitos, kiitos, kiitos”, Gilderoy huokaisi helpottuneena.

”Mutta mitä minä hyödyn tästä?” Rodolphus kysyi.

”Jos onnistut, saat rakastamasi naisen rinnallesi”, Gilderoy sanoi.

”Entä jos en?” Rodolphus varmisti.

”Olet minulle yhä sen palveluksen velkaa”, Gilderoy muistutti.

”Minkä palveluksen?” Rodolphus hämmentyi.

”Kyllä sinä sen muistat”, Gilderoy totesi. ”Koulussa aikoinaan pelastin sinun henkesi, ja sinä lupasit korvata sen minulle vielä joku päivä jollain tavalla. Nyt olisi aika se tehdä, lunastaa vuosien takainen lupaus.”

Rodolphus katsoi Gilderoyta hetken aikaa kuin arvioiden, nyökkäsi sitten jäykästi, nousi ylös ja lähti jättäen Gilderoyn istumaan yksin pöytään. Jonkin asteinen helpottunut hymy levisi Gilderoyn huulille. Muistot pyörivät hänen päässään. Muistot koulusta, railakkaasta nuoruudesta. Yksi muisto eritoten oli nyt pinnassa.

Silloin, teini-ikäisenä, hän ei ollut koskaan ollut samanlainen kuin nykyään. Tai no, ehkä hieman. Mutta silloin hän oli tehnyt myös teon, jota ei koskaan unohtaisi. Gilderoy ei unohtaisi sitä sen vuoksi, että silloin hän oli tehnyt elämää suuremman teon, jotain, mihin ei koskaan enää tulisi varmastikaan yltämään: hän oli pelastanut toisen hengen. Eikä kenen tahansa henkeä vaan juuri Rodolphus Lestrangen.

Gilderoy oli typeryyttään ja liian suurta uteliaisuuttaan vain lähtenyt eräänä iltana seuraamaan kohti Kiellettyä metsää painuvaa nuorukaista. Häntä oli kiinnostanut kaikki. Hän oli tahtonut tietää, mitä Rodolphus mahtoikaan metsässä toimittaa. Jonkin aikaa tätä seurattuaan oli Gilderoyta alkanut kyllästyttää, sillä Rodolphus oli näyttänyt vain vaeltelevan ympäriinsä vailla minkään näköistä päämäärää.

Ennen kuin Gilderoy kuitenkaan oli ehtinyt takaisin kääntyä, oli hän kuullut Rodolphuksen pelästyneen huudon. Hän oli etsinyt poikaa katseellaan ja kauhukseen nähnyt hitaasti lähestyviä akromantelloja, jotka olivat alkaneet piirittää nuorukaista.

Paljon hyvää ei Gilderoy ollut elämässään saanut aikaan. Tämän hän kuitenkin oli tehnyt – pelastanut toisen ihmisen hengen. Puhdasverisen velhoperheen esikoispojan hengen. Asia oli sillä erää kuitenkin jäänyt hänen ja Rodolphuksen väliseksi, Rodolphus oli vannottanut häntä olemaan kertomatta sattuneesta yhtään kenellekään, luvannut tehdä joskus vastapalveluksen Gilderoyn hyväksi.

Ja tätä onnetonta tapahtumaa oli Gilderoy nyt käyttänyt hyväkseen päästäkseen eroon Bellatrix Mustasta, saadakseen rauhassa mennä naimisiin Sibyllan kanssa. Tätä sekä nuoruuden toivotonta ihastumista. Hän tiesi, ettei Rodolphus olisi voinut muuta kuin vain suostua, sillä tämä oli henkensä hänelle velkaa. Ja hengestähän tässäkin nyt saattoi olla kysymys, eihän Bellatrixin ailahtelevasta mielestä ottanut koskaan selvää.

Jos ja kun suunnitelma nyt vain toimisi, voisi Gilderoy olla erittäin ylpeä itsestään. Silloin hän tietäisi, että olisi edes kerran elämässään onnistunut jossakin.

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Hermione Granger - 22.05.2011 21:17:18

Ihanaa, jatkoa! tykkäsin luvusta (Hohhoijaa, jälleen kerran...) todella paljon. Luku oli jännittävä ja odotan innolla jatkoa!

Oli kiva, kun Rodolphus sotkeutui mukaan kuvioihin. Toivottavasti hän ja Bella saavat lopulta toisensa...

Lainaus

”Jos onnistut, saat rakastamasi naisen rinnallesi”, Gilderoy sanoi.

”Entä jos en?” Rodolphus varmisti.

”Olet minulle yhä sen palveluksen velkaa”, Gilderoy muistutti.

Pidin erityisesti tuosta kohdasta.

Hermione

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 22.05.2011 21:31:51

Jee, jatkoa ! :) mä taisin luvata olla manipuloimatta sinua enää, joten Lockhartista mä en taida sanoa mitään :D Tai oikeastaan mä taisin jo höpötellä tästä luvusta. Mutta oikein ihana luku ja paljasti Lockhartista vielä enemmän jotenkin niitä parempia puolia :)

Lainaus

”Hulluko olet?” Rodolphus kysyi kohottaen hämmentyneenä raskaita kulmiaan. ”Lähes kuka tahansa antaisi elämänsä päästäkseen naimisiin Mustan kanssa.”

Joo, mutta kiitos taas jälleen tästä pätkästä ! :) Hihi, olisi kivaa nähdä taas Bellaa jossakin vaiheessa! :D

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 24.05.2011 21:32:34

Haa, jakoa jee!

Kiva luku oli ja tälleen. Toivottavasti Gilderoyn suunitelma toimii :)
Eipä olis Roystä uskonut, että se jonku hengen pelastais - tai ainakaan Rodolphuksen...

Kuvailu oli taasen hyvä ja tälleen. Kirjoitus virheitä ei ollut ja teksti oli sujuvaa.
Jännittävään kohtaan kyllä jätit, odotan innolla jatkoa.

Ja nyt on pakko mennä pois, kun alkaa ukostamaan, enkä halua koneeni räjähtävän.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

//Muuten, unohdin aiemmin sanoa: Jeiii! Rodolphus tulee säätämään mukaan (jos tulee)! Vähänkö hienoo jos Dolphkin tulee säätämään tänne ja kaikkee... odotan innolla jatkoa

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: love^me^hate^me - 25.05.2011 18:16:36

Uusi lukija ilmoittautuu! :) Aukaisin tämän ihan vain otsikon perusteella ja kyllä kannatti. Sun kirjoitustyyli on aivan mahtava, mutta luvut saisivat olla vähän pidempiä :) Juoni kulkee hyvällä vauhdilla, ei liian hitaasti eikä liian nopeaa. Mulla tuli han paha mieli Sibyllan puolesta :/ Mutta Bella on yksi suosikki hahmoista joten en tiedä kumman puolella tässä oon  ;D Mutta jatkoa odotellessa

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 29.05.2011 03:16:34

Hermione: Jee, kiva kuulla, että tykkäät tästä sotkusta vieläkin. Ja kuinka muuten sitä sotkua tulisikaan lisää, ellei Dolphy mukaan kuvioihin tulisi säätämään? Jaa-a, ehkä hän ja Bella saavat toisensa. Tai sitten eivät. Ken tietää... ;)
Lumille: Juu, ihan hyvä vaan, ettet enää sano mulle yhtään mitään Roysta. Melkein jo onnistuit manipuloimaan mut sen puolelle :D Mun pitää säästää myötätuntoni Sibylle! Kyllä sitä Bellaakin taas tullaan näkemään, itse asiassa taitaapa tulla mukaan taas tässä luvussa :)
Beatrice: Lukuja tähän on tulossa vielä... tota noin... tämän luvun jälkeen kolme kappaletta jos oikein laskin (mun matikkapäällä saattoi mennä väärinkin :D ). Ai mitä? Repesit miestennielijä-Bellatrixille? Miksi ihmeessä? No okei, kyllä mä tiedän, koska repesin itekin siinä vaiheessa, kun se oivalsin. Suorastaan loistava lempinimi Bellalle ;) Dolphy on aikas ehana. Niin ja joo, Sweeney Todd on aivan käsittämättömän ihana elokuva. Mun pitäs taas jossain vaiheessa se kattoa. Edellisestä kerrasta kun on jo... kaks viikkoa? Kolme viikkoa? No, joka tapauksessa pitkä aika. Katon sen vaikka sitten kun tuon viimeisenkin kokeen saan pois alta :)
Natural: Ehkä se Royn hengenpelastushomma oli vähän niinku vahinko :) Tai jotain. Huu, meil ukkosti täällä yks ilta. Tosin se kesti kyllä erittäin pitkään, jopa yhen jyrähdyksen saimme kuulla :D Ja joo, niinpä, tietty Dolpykin pitää vielä mukaan sotkea ;)
love^me^hate^me: Hei jee, uusi lukija, kivakiva :) Juu, mä tiedän, mulla on nyt ollut joku asenneongelma, kun näistä luvuista on tullut näin lyhyitä. Kyllä mä yleensä pitempiä lukuja jatkiksiini kirjoitan, mut tän kanssa on tosiaan jonkii sortin ongelma. Mutta niin joo, kiva kuulla, että tykkäät. Siby kaipaa myötätuntoa, mutta kyllä se Bella on silti aikas mahtava :D

A/N: Eikä sitten sanaakaan kellonajasta, jolloin olen tämän luvun tänne laittanut :D Ei toki, senna ei koskaan valvo pikkutunneille seikkaillen finissä, ei nuku paria tuntia yössä tai mitään muutakaan. Tämä kellonaika johtuu vain siitä, että senna on yli-ihminen! Älkää minult kysykö, mikä se on. Kysykää asiaa sen sijaan Lumillelta, Lumille kyllä tietää ;) Tai ainakin sen pitäisi tietää. Niin ja sitten nuo laulunsanat tuossa alussa ovat SIG:n kappaleesta Laitakaupungin laulu (ihana kappale!)





IX luku
Lapsi naisen valepuvussa


Sä olit kuudentoista, vain kuudentoista,
lapsi naisen valepuvussa
Oi keijukainen, sua ujostelen,
niin kokenut jo rakkaudessa


Perhanan Lockhart, Rodolphus manaili mielessään ja potkaisi kiukkuisesti eteensä osuneen kiven maantien ojaan. Pitikin hänen mennä muistuttamaan siitä jutusta, vuosia vanhasta, jolla ei ole enää mitään merkitystä. Mutta tietenkin sillä on. Ilman Lockhartia minä olisin varmaankin kuollut. Olen hänelle palveluksen velkaa. Mutta millaista palvelusta hän minulta pyytäkään? Täysin mahdotonta, eihän se koskaan voisi onnistua.

Bellatrix Musta oli aina ollut kiinnostunut komeista, puheliaista toiminnan miehistä. Rodolphus tiesi, ettei ollut niistä kumpaakaan. Ei niin kuin tummakiharainen Rabastan, jonka suu kävi jatkuvasti. Ei niin kuin vaalea, enkelimäinen Gilderoy Lockhart, jonka suu suolsi valheita ilmoille niin tiheään tahtiin, että oli jo lähestulkoon ihme, että tämä niin harvoin jäi niistä kiinni. Ei, Rodolphus oli vain hiljainen ja vakava, ei edes hyvännäköinen karkeine, tummine piirteineen ja harmaine silmineen. Ei hauskaa seuraa, hän oli aina ollut juro ja vakava.

Kyllä Rodolphus sen myönsi, että oli kouluaikoina ollut aivan korviaan myöten pihkassa Bellatrixiin. Tyttö oli ollut niin mystisen viehättävä siinä kaikessa tummuudessaan. Salaperäinen suorastaan. Mutta koskaan toinen ei ollut suonut hänelle pienintäkään hymyä, ei edes hyväksyvää silmäystä. Katse Rodolphusta kohtaan oli aina ollut kylmä, luotaantyöntävä.

Bellatrix oli ollut kuudentoista, kun Rodolphus oli huomannut, kuinka tuosta poikatytöstä oli varttunut aikuinen nainen. Se oli saanut hänet kiinnostumaan tummasta tytöstä, joka oli aina jäänyt hänelle vain arvoitukseksi. Se oli saanut hänet ihastumaan täysin.

Jotain sellaista Bellatrixissa oli muuttunut niin huomattavasti, että se oli saanut monien poikien päässä pyörimään saman ajatuksen kuin Rodolphuksenkin, oli saanut poikien katseet kääntymään kun tyttö ohitse käveli. Katse oli muuttunut viekoittelevaksi,  hymystä oli tullut kujeellinen, silmät olivat saaneet kiusoittelevan pilkkeen. Se kaikki yhdistettynä upeaan, muodokkaaseen vartaloon oli saanut monet pojat lankeamaan. Liian monet, jopa seurustelevat. Bellatrixin vetovoima oli rikkonut joidenkin parien välit ikuisiksi ajoiksi.

Tytöt olivat vihanneet Bellatrixia yli kaiken, mutta tämä ei ollut siitä välittänyt. He olivat vihanneet sitä, kuinka Bellatrix oli noukkinut parhaat pojat päältä ja sitten vain kylmästi jättänyt heidät, kuinka Bellatrix oli saanut kaikkien poikien huomion käännetyksi itseensä, kuinka yhtäkkiä kaikki olivat olleet kiinnostuneita vain Bellatrixista.

Rodolphus oli seurannut tapahtumia sivusta, eikä ollut voinut olla ihmettelemättä, kuinka heikko joidenkin mieli oli, kuinka helposti he lankesivatkaan Bellatrixin kuiskaamiin lupauksiin, siihen viekoittelevaan katseeseen, houkuttelevaan hymyyn. Ja mielessään Rodolphus olisi tahtonut olla yksi niistä pojista. Ei, ei kuitenkaan samanlainen kuin he. Hän olisi tahtonut näyttä Bellatrixille, että hänellä oli omakin tahto, että hän ei ottaisi naisen, tai siis siinä tapauksessa vielä tytön, käskyjä vastaan vaan pistäisi tämän ojennukseen. Hän olisi tahtonut näyttää, etteivät kaikki miehet ja pojat olleet samalla tapaa komenneltavissa, etteivät kaikki olleet vain nukkeja, leluja, jotka niihin kyllästyttyä vain heitettiin pois ja alettiin kinuta uutta tilalle. Ei, Rodolphus oli varma, ettei olisi ollut samanlainen. Hän olisi näyttänyt Bellatrixille, kuka oikein vei ja kuka vikisi.

Mutta ei Rodolphus ollut koskaan päässyt sitä näyttämään, sillä Bellatrix oli kartellut häntä, oli ehkä arvannutkin, mitä hänellä oli ollut mielessään. Bellatrixin salaperäisestä katseesta ja tummista, myrkkyä tihkuvista silmistä oli saattanut päätellä niin paljon. Tyttö oli ollut aina kovin läpinäkyvä, vaikkei sitä itse ollutkaan tiennyt. Miestennielijä, totisesti, sitä oli ollut Bellatrix Musta. Narttu mikä narttu.

Ja sitten oli Gilderoy Lockhart, joka oli koulussa pelastanut Rodolphuksen hengen, jolle hän oli elämänsä velkaa. Se nuori poika, jonka Rodolphus silloin oli tuntenut, oli nyt vuosien saatossa varttunut aikuiseksi mieheksi. Mutta Gilderoyn mieli oli vielä melko lailla samalla tasolla kuin silloinkin. Ajatteli omaa parastaan, käytti muita hyväkseen selvitäkseen kiperistä tilanteita kunnialla pois. Ei Gilderoy ollut osannut aikuistua, tämä pysyi aivan liian naiivina ollakseen aikuinen mies. Kuvitteli kaiketi, että maailma pyöri hänen ympärillään ja jos joutui hankalaan paikkaan niin sitten piti toisten olla auttamassa häntä sieltä pois.

Mutta yhtä kaikki, Gilderoy oli silti pelastanut hänen henkensä heidän ollessaan vielä Tylypahkassa. Rodolphus oli itse käynyt viimeistä luokkaa, Gilderoy oli ollut kuudennella.

Rodolphuksella oli silloin usein ollut tapana paeta metsään vain mietiskelläkseen rauhassa päätään vaivaavia asioita. Sinä iltana hän oli miettinyt Bellatrixia ja sitä, kuinka tyttö oli aina häntä kohtaan kylmän torjuva. Sen illan jälkeen hän ei ollut enää metsään uskaltautunut. Pelkkä muistaminenkin sai pelon kylmät hikikarpalot kohoamaan otsalle. Hitaasti, uhkaavasti lähestyvä akromantellaparvi oli kamalinta ja ahdistavinta, mitä Rodolphus oli koskaan elämässään kokenut.

Ja koska Gilderoy oli silloin sattunut paikalle, tietenkin pelkkää lapsellista uteliaisuuttaan, kuinkas muutenkaan, ja pelastanut hänen henkensä, oli nyt Rodolphuksen aika korvata tuo tapahtunut, pelastaa Gilderoy. Mutta silti Rodolphus pohti kiivaasti, voisiko se edes onnistua. Koulussa Bellatrix Musta oli juuri ja juuri katsonut häneen, joten miksi mielipide nyt yhtäkkiä vain vaihtuisi.

Ei se vaihdukaan, Rodolphus ajatteli. Mutta ainakin voin siinä tapauksessa sanoa yrittäneeni. Ei, minun on aivan pakko yrittää kunnolla. Olin silloin ihastunut Mustaan, olen ehkä edelleenkin, vaikken vuosiin ole häntä edes nähnyt. Minä aion saada hänestä vaimon itselleni. Hän on puhdasverinen luihuinen, joten mikäs sen parempaa.

Rodolphus huomasi kadulla hieman edellään häneen selin olevan tummatukkaisen naisen. Kaikesta päätellen siinä oli Bellatrix. Ei tuosta kurittomasta kiharapehkosta vain voinut erehtyä.

Rodolphus lähestyi naista epäröiden. Naisen askeleet katukivetyksellä olivat hitaat, joten nopeasti Rodolphus saavutti tämän. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja mielessään päätti, että tämä takuulla onnistuisi. Lestrangeja ei oltu luotu epäonnistumaan.

”Eikös se ole itse Bellatrix Musta?” Rodolphus kysyi.

Nainen käännähti ympäri, ja jo siinä vaiheessa Rodolphus tiesi arvanneensa oikein. Tummat, pistävät silmät, jotka tarkkailivat miestä laiskasti ja arvioiden, oli Rodolphus usein ennenkin tuntenut selässään. Naisen huulille levisi ovela hymy, joka niillä niin monesti oli nähty.

”Rodolphus Lestrange”, Bellatrix totesi.

”Minä aivan itse omassa persoonassani”, Rodolphus myönsi.

”Näkeehän sinuakin”, Bellatrix sanoi. ”Et ole muuttunut yhtään vuosien saatossa. Olet yhä yhtä rujo kuin koulussakin.”

”Sinä sen sijaan olet vain kaunistunut”, Rodolphus jatkoi koettaen olla välittämättä Bellatrixin kirvelevistä sanoista. ”Ja mitä minä kuulin, että olet mennyt kihloihin. Sieväpoika Lockhartin kanssa oikein.”

”Mistä sinä siitä tiedät?” Bellatrix tivasi.

”Kaikkihan siitä tietävät”, Rodolphus sanoi huolettomasti. ”Nostan miehelle hattua siitä, että hän on saanut sinut asettumaan aloillesi, vaikken kylläkään -”

”Emme me vielä ole naimisissa!” Bellatrix keskeytti.

”Se on vain ajan kysymys”, Rodolphus totesi. ”En kyllä tiedä, kannattaako sinun.”

”Kuinka niin?” Bellatrix kysyi.

”Et tainnutkaan tietää”, Rodolphus hymähti.

”Tietää mitä?” Bellatrix tiukkasi.

”Kauniit miehet ovat aina pahimman sortin valehtelijoita ja pettureita”, Rodolphus kertoi. ”He syytävät valheita ilmoille jatkuvasti. Kaikesta ja kaikille. Aivan, tyrmistyneestä ilmeestäsi päätellen olet sen tainnut jo huomata. Kysymys kuuluukin: Miksi siis yhä olet kihloissa hänen kanssaan?”

”Minä... minä...” Bellatrix yritti.

”Niin?” Rodolphus kohotti kulmiaan. ”Mitä sinä? Et taida tietää vastausta itsekään. Kuinka säälittävää.”

”Minä en ole säälittävä!” Bellatrix kivahti.

”Ethän sinä koskaan”, Rodolphus tokaisi. ”Mutta en suosittelisi sinulle yhteistä elämää Lockhartin kanssa. Et voi koskaan tietää, rakastaako hän sittenkin toista naista, jonka kanssa hänen alunperin piti mennä naimisiin.”

”Sinä tiedät?” Bellatrix hämmentyi täysin ja muuttui sitten vihaiseksi. ”Sinä tiedät?!”

”Minä tiedän”, Rodolphus myönsi. ”Eikä sitä koskaan voi tietää, vaikka hän olisikin miehiin päin. Hänen kaltaisillaan on sellainen paha tapa.”

”MITÄ?!” Bellatrix kiljahti.

”Minusta hän on aina vaikuttanut sellaiselta”, Rodolphus totesi välinpitämättömänä. ”Ja ajattele nyt. Eihän Lockhartin nimi sopisi sinulle lainkaan. Kuvittele nyt, Bellatrix Lockhart. Eihän siinä ole mitään järkeä. Tajuatko itse, miten typerältä se todella kuulostaa? Paljon paremmin suuhun sopisi vaikkapa... Bellatrix Lestrange.”

Bellatrix tuijotti Rodolphusta typertyneenä silmiään räpytellen.

”Mitä sinä yrität?” Bellatrix kysyi varuillaan.

”Luulen, ettei minun tarvitse vastata, sillä sinä itsekin tiedät jo vastauksen”, Rodolphus totesi. ”Tunteeni sinua kohtaan eivät ole lainkaan muuttuneet kouluajoilta, Bellatrix.”

Rodolphus astui aivan Bellatrixin eteen, tarttui naista hartioista ja painoi huulensa vasten tämän huulia. Bellatrix koetti parhaansa mukaan pois, mutta miehen vahvat kädet pitivät hänet tiukasti aloillaan.

Kun Rodolphus viimein laski irti Bellatrixista, naisen kämmen lävähti kipeästi hänen poskelleen. Bellatrix katsoi miestä raivostuneena, silmät liekehtien, mutta se sai Rodolphuksen vain myhäilemään tyytyväisenä mielessään.

”Kuinka sinä kehtaat?” Bellatrix huusi. ”Minä olen kihloissa, joten pidä saastaiset näppisi irti minusta!”

Bellatrix käännähti kannoillaan ja katosi pienen räksähdyksen saattelemana. Rodolphuksen suu vääntyi vinoon hymyyn hänen katsoessaan paikkaa, jossa nainen vielä hetki sitten oli seissyt. Tämähän oli sujunut melkein paremmin kuin hyvin.

Kyllä sinä vielä taivut, Rodolphus ajatteli. Olet jo alkanut epäröidä. Jonain päivänä sinusta, Bellatrix Musta, tulee vielä Lestrange, saatpa nähdä.

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 29.05.2011 13:14:27

Wow, aivan mahtava luku!

Tykkäsin luvusta paljon. Dolph on jotenkin niin hieno hahmo ja on mahtavaa, kun hän on mukana.
Olit kuvaillut Bellan hyvin, sellaiseksi kuin hänet suurinpiirtein kuvittelen.
Roykin on aivan omaitsensä. Mitenkä osaat tehdä hahmoista niin omanlaisensa!?

Jänniin kohtiin aina jätät. Nytkin tekisi mieli lukea tätä vaikka kuinka pitkään, kun haluan tietää mitenkä loppujen lopuksi käy.

Äääh, tykkään tästä jatkiksesta tooodella paljon! Yksi lempparini!
Ja hui, onko lukuja jo tosiaan ilmestynyt yhdeksän? No täytyy toivoo, ettei tämä lopu ihan heti :D .

Muuta en saa aikaiseksi, sorry.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 29.05.2011 19:24:54

Hihi, jotenkin sä saat Dolphista ihan mahtavan ja tollasen hahmon :) En mä oo kyllä varmaankaan ennen edes pahemmin miettynyt kovinkaan paljon että minkälainen hän sitten niinkään on, mutta heti kuitenkin paljon ennemmän ainakin plussan puolelle :D

Lainaus

”Eikä sitä koskaan voi tietää, vaikka hän olisikin miehiin päin. Hänen kaltaisillaan on sellainen paha tapa.”

”MITÄ?!” Bellatrix kiljahti.

Eteenkin Bellan reaktiolle hajosin : D

Mutta tosi upea luku, ja nyt kun saatiin Rodolphus mukaan ja vähän vielä enemmän värejä siihen, mitä tämän ficin hahmot muutenkin jo aika pitkälle erikoisuudellaan edutavat :) Ja hei, ei kyllä ainakaan multa kannata kysyä ! Mutta suurensuurensuuri kiitos jälleen kerran :)

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 05.06.2011 02:36:52

Beatrice: Kyllä, Bella on kyllä ihan kauhee biaaatch ;) Sä voit ihan rauhassa ottaa sen Rodolphuksen niin sitten susta tulee Lestrange. Ja siinä tapauksessa mä voin ottaa sen Bellan :D Hei jee, mä katoin Sweeney Toddin maanantai-iltana, kun mun piti oikeesti lukea yhteiskuntaopin kokeeseen. Sweeney Todd kiinnosti kuitenkii paljon enemmän ku opiskelu, joten... Ja mulla on rohkelikkohuivi. Ei tosin ole mun neulomani, koska olen niin huono sellaisessa (lue: en osaa neuloa, olin koko peruskouluajan teknisessä työssä) :)
Natural: Enpä kyllä osaa yhtään tuohon siun kysymykseesi vastata, mä vaan kirjotan sen ihmeempiä ajattelematta. Kai se sitten toimii :) Tietenkin tää nyt jänniin kohtiin pitää jättää, että mielenkiinto pysyy yllä ;) Ja niin, tämän luvun jälkeen lukuja tulee vielä... hui kamala - kaksi kappaletta! Mihinköhän ihmeeseen ne kaikki luvut on oikeesti kadonnu? :D
Lumille: Dolphy on kyllä kieltämättä aika sulonen :) Just tommoin pikkasen epäröivä, mut kuitenkii päättäväinen ja näin. Ja rakastaa Bellaa ;) Niin, ja Bellan reaktiolle saa kyllä ihan rauhassa hajota, se on hieno reaktio. Mä repeilen sille vielä itekii :D

A/N: Okei, nyt mä en enää ole yli-ihminen, mä olen poikkeustapaus (ja kysymystenne kanssa voitte edelleen kääntyä Lumillen puoleen, kyllä hän tietää, ainakin pitäisi tietää ;) ). Älkää huoliko, kyllä mä kohta menen nukkumaan (ekasta lomapäivästä vaan pitää ottaa kaikki ilo irti), koska tänään on kuuden tunnin näytelmäharjoitukset, herätys jo kahdeksalta. Kyllä, tämä on kesälomaa parhaimmillaan, kun puoli lomaa noissa teatterihommissa menee :D Ja joo, kymmenes luku, olkaapa hyvät. Vielä kaksi lukua jäljellä :)





X luku
Et ikinä pääse eroon


Puolillaan oleva tuliviskipullo lojui kumollaan pöydällä. Pieni tippa tummaa nestettä tipahti korkin alta valkoiselle pöytäliinalle ja imeytyi kankaaseen muodostaen siihen kukkasen.

Sirot sormet, joiden pitkät kynnet oli lakattu kiiltävän tummanpunaisiksi, tarttuivat pulloon nostaen sen ilmaan. Korkki kieritettiin auki, pullo nostettiin punaisille huulille. Pitkä kulaus ja korkki jälleen kiinni.

Bellatrix Musta makasi tummalla, jykevällä sohvalla pitkin pituuttaan. Nilkat olivat ristissä toisen käsinojan päällä, pää nojasi toiseen. Tummat rajaukset silmien ympärillä olivat suttuiset, sumea katse kertoi naisen olevan humalassa. Käsi hapuili pöytää laskeakseen pullon sille, mutta ote lipesi ja pullo putosi särkyen lattialle.

”Helvetti”, Bellatrix manasi hiljaa, muttei vaivautunut siivoamaan sotkua vaan vain huokaisi raskaasti.

Kokonaan musta, pitkä hame jätti nilkat paljaiksi ja näytti muutenkin siltä kuin nainen ei olisi ottanut sitä päältään muutamaan päivään, se oli nuhjaantunut ja rypyssä. Paita oli riisuttu pois korsetin päältä ja se lojui nyt myttynä huoneen nurkassa. Korsetti itsessään oli kurottu tiukkaan, eikä se helpottanut oloa lainkaan, joten Bellatrix tarttui nyöreihin, avasi ne, veti syvään henkeä ja antoi korsetin rauhassa löystyä. Edes mustia korkokenkiään nainen ei ollut vaivautunut heittämään pois jaloistaan.

”Ei helvetin helvetti”, Bellatrix manasi uudestaan ja peitti silmänsä kädellään.

Muutaman päivän takaiset tapahtumat piirtyivät selkeinä verkkokalvoille. Hän oli vain kävellyt Viistokujalla aivan rauhassa, kunnes oli paikalle ilmestynyt Rodolphus Lestrange. Poika, jonka Bellatrix aina kouluaikoina oli kiertänyt kaukaa tämän jyrkkien, tummapiirteisten kasvojen vuoksi, oli nyt kasvanut mieheksi, mutta ulkonäkö ei ollut muuttunut lainkaan parempaan suuntaan vuosien saatossa. Pikkuveli sen sijaan, Rabastan, tässä oli ollut sitä jotakin, joka oli saanut Bellatrixin sydämen väpättämään ja mielen hurmioon. Mutta ei ollut tämäkään ollut mitään verrattuna Gilderoy Lockhartiin paria vuotta myöhemmin.

Koulussa Bellatrix oli ollut kokeilunhaluinen, tahtonut olla aina ensimmäinen kaikessa, myös poikien kanssa. Hän oli ollut ikäisistään ensimmäinen, joka seurusteli, ensimmäinen, joka suuteli poikaa, ensimmäinen, joka menetti neitsyytensä. Toiset tytöt olivat olleet kateellisia, mikä oli saanut Bellatrixin ylpeäksi ja entistä enemmän itsevarmemmaksi. Nyt hän ei enää tiennyt, oliko se sittenkään niin hyvä asia, olla aina ensimmäinen.

Bellatrixilla oli ollut monia suhteita poikien kanssa, niin monia, ettei hän itse edes muistanut kaikkia. Kumppani oli vaihtunut tiheään tahtiin, joskus oli ollut jopa parikin yhtä aikaa. Se oli ollut hienoa aikaa, kaikki ne tajunnanräjäyttävät, hurmiolliset hetket, minuutit, sekunnit. Hän oli käynyt lävitse varmaan kaikki luihuisen pojat yksitellen. Paitsi Rodolphuksen. Mutta yhtä kaikki, se oli nyt mennyttä, Bellatrix oli kihloissa Gilderoy Lockhartin kanssa, ollut jo muutamia vuosia.

Ja muutama päivä takaperin oli kuvioihin astunut Rodolphus Lestrange, joka oli sotkenut Bellatrixin ajatukset tyystin sanoillaan. Gilderoyko miehiin päin? Ei, eihän se millään muotoa voisi olla mahdollista. Tämähän oli kihlannut jopa kaksi naista, joten se ei käynyt laatuun. Mutta toisaalta... Niin, kyllä se saattoikin olla niin. Täysin mahdollista tuokin.

Mutta ne tietyt sanat olivat saaneet Bellatrixin aivan pyörälle päästään. Paljon paremmin suuhun sopisi vaikkapa... Bellatrix Lestrange. Ei kai mies oikeasti kuvitellut, että hän tämän kanssa menisi naimisiin? Eihän Rodolphus voinut olla tosissaan.

Päälle päätteeksi Rodolphus suuteli minua, Bellatrix ajatteli. Minua, Bellatrix Les- Mustaa. Mitä minä oikein ajattelen? Taidan olla jo pahastikin humalassa, kun en edes omaa nimeäni muista.

Mutta silti Rodolphus oli suudellut häntä. Se oli saattanut naisen täysin hämilleen. Ja vaikka hän kuinka oli rimpuillut vastaan, ei mies ollut päästänyt irti. Suudelma oli ollut intohimoinen, täynnä tunnetta – mutta vain toisen osapuolen kohdalta. Bellatrix itse oli ollut kylmän torjuva. Ja kun Rodolphus viimein oli laskenut irti, oli Bellatrix kostanut läimäyttämällä miestä kasvoihin.

Jokin siinä kaikessa oli kuitenkin jäänyt kaihertamaan Bellatrixin mieltä.

Bellatrix muisti, kuinka Rodolphus jo kouluaikoina oli ollut selkeästi ihastunut häneen, muttei ollut tehnyt mitään sen hyväksi. Istua jurottanut vain yksinään oleskeluhuoneen nurkassa katsellen, kuinka Bellatrix oli lirkutellut muille pojille koettaen saada heidät lankeamaan, vietellen heidät kuin paraskin seireeni.

Olenko tosiaan säälittävä, kuten Rodolphus sanoi? Bellatrix mietti. Enhän minä oikeasti edes tiedä, rakastanko Gilderoyta vaiko en. Kyllähän minä ne hetket, joita vuosia sitten yhdessä koimme, tahtoisin elää uudelleen, mutta onko välillämme enää sitä samaa kipinää kuin silloin? Onko välillämme enää yhtikäs mitään?

Bellatrix tuhahti halveksuvasti. Tuskinpa vain heidän välillään mitään oli. Gilderoy oli mennyt ja kihlannut toisen naisen, koettanut paeta mennyttä, koettanut paeta Bellatrixia. Mutta hän oli löytänyt miehen, vuosien jälkeen hän oli löytänyt tämän. Se oli tullut suurena yllätyksenä, kun mies vain oli astellut näkyviin. Toinen nainen käsipuolessaan, mutta oli kuitenkin. Olihan hän miestä etsinytkin jonkin verran ja sitten tämä vain täysin arvaamatta oli itse antanut itsensä ilmi.

Mutta Rodolphus. Miehen sanat ja teot vaivasivat Bellatrixin mieltä yhä, eivät vain millään suostuneet jättämään rauhaan. Lisäksi Bellatrixia häiritsivät hänen omat tunteensa. Mitä hän oikein oli tuntenut ja ajatellut Rodolphuksen puheista? Puhumattakaan suudelmasta?

Sanat olivat jääneet kummasti pyörimään päähän, iskostuneet aivoihin ja lujaa vailla toivoakaan lähtemisestä. Rodolphus oli aina ollut kylmänviileä, vakava, eikä senkään vuoksi ollut jaksanut Bellatrixia liiemmin kiinnostaa. Bellatrix oli kaivannut puheliaampaa, innokkaampaa seuraa, joka olisi tehnyt muutakin kuin vain istunut nenä kiinni kirjassa ja luonut syrjäsilmäyksiä toisiin.

Pikkuveli Rabastan sen sijaan oli ollut täysin toista maata, isoveljensä vastakohta suorastaan. Vilkas ja eloisa, välillä ehkä hieman turhankin villi ja innokas. Silloin se ei ollut haitannut, sillä Bellatrix itsekin oli ollut kokeilunhaluinen. Hän oli täysin siemauksin nauttinut pojan seurasta. Nyt se kuitenkin tuntui vain ja ainoastaan häiritsevältä ajatukselta. Aivan kuin hän olisi tehnyt jotakin väärin pelehtiessään Rabastanin kanssa.

Mutta se suudelma. Rodolphus oli suudellut naista keskellä katua kaikkien nähden, vaikka varsin hyvin oli tiennyt hänen olevan kihloissa. Siitä Bellatrix oli ennen kaikkea ollut järkyttynyt, mennyt täysin tolaltaan. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, se ei ollut tuntunut lainkaan hassummalta.

Mitä ihmettä minä oikein ajattelen? Bellatrix kysyi itseltään. Ei se voi mennä näin. Minähän en pidä Rodolphuksesta, suorastaan halveksin häntä. Sitäpaitsi minulla on tehtäväkin vielä kesken Gilderoyn ja hänen toisen naisensa suhteen, mikä lie tämän nimi nyt taas olikaan. No, joku ennustaja joka tapauksessa. Edistystä kuitenkin, neitiseni, edistystä on tapahtunut.

Bellatrix oli onnistunut murtamaan toisen osapuolen, toisen naisen ja saamaan kitkaa näiden kahden väliseen suhteeseen. Kun hän sitten oli keskustellut Gilderoyn kanssa, tämä oli itsepintaisesti koettanut väittää tahtovansa juuri sen toisen. Bellatrix ei ollut kuitenkaan suostunut kuulemaan kieltävää vastausta – tietämättä nyt itsekään miksi.

Siihen saakka kaikki oli mennyt hyvin, suunnitelmien mukaan. Hänen lopullisena päämääränään oli ollut saada mies murtumaan paineen alla, katumaan ja tunnustamaan petturuutensa. Nyt Bellatrixista tuntui, että se olisikin kohta hän itse, joka murtuisi. Ja kaikki oli vain ja ainoastaan Rodolphus Lestrangen syytä, joka oli onnistunut saamaan kaiken hajoamaan käsiin, ajatukset pois radoiltaan, pään aivan sekaisin.

Bellatrix potkaisi kiukkuisena kengät jaloistaan. Ne lensivät pamahtaen päin seinää ja jäivät lojumaan kumolleen lattialle. Hetken aikaa nainen tuijotteli tummaa kattoa. Näkö alkoi sumentua entisestään, ajatus ei enää kulkenut kunnolla.

Bellatrix suoristautui istumaan ja nousi lähteäkseen. Siinä samassa kipu ampaisi läpi kehon saaden naisen parahtamaan kovaan ääneen.

”Ei helvetti”, Bellatrix kirosi raskaasti ja lysähti takaisin sohvalle.

Tietenkään hän ei ollut muistanut särkynyttä tuliviskipulloa ja nyt lasinsirpale oli uponnut ihoon. Tuliviski kasteli paljaan jalkapohjan ja imeytyi viillettyyn haavaan ilkeästi kirveltäen.

Olisi pitänyt korjata se silloin heti, Bellatrix ajatteli.

Bellatrix taivutti jalkaansa ja tarttui tiukasti sirpaleen ihon sisältä pilkistävään reunaan. Hän veti sen pois kivusta irvistäen ja heitti turhautuneena lattialle muiden kaltaistensa joukkoon.

Bellatrix katseli sirpaleita hetken aikaa pää hieman kallellaan. Järki oli melkoisesti sumentunut alkoholin vuoksi, mutta tämän nainen vielä pystyi käsittämään. Sirpaleet. Bellatrix tarttui pöydällä lojuvaan taikasauvaansa ja pyöräytti sitä niiden yllä. Sirpaleet kokoontuivat taas yhteen muodostaen täysin ehjän pullon, jonka Bellatrix otti käteensä.

Siinä se, Bellatrix tajusi pulloa katsellessaan. Nyt minä tiedän, mitä minun täytyy tehdä.

Nainen oli niin innoissaan äkillisestä oivalluksestaan, että ponkaisi seisaalleen välittämättä kipeästä ja verta valuvasta jalkapohjastaan tai pökerryttävästä humalatilastaan. Hän ehti astua vain muutaman haparoivan ja horjuvan askeleen, kunnes rämähti pitkin pituuttaan keskelle lattiaa jääden siihen makaamaan selälleen kattoa tuijotellen.

Taidan minä aika humalassa olla, Bellatrix ajatteli hymähtäen hiljaa.

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 05.06.2011 20:48:30

Hihi, tätä Bella-osuutta mä olin jo hieman ehtinyt odotellakkin (: Tosi hyvin olit onnistunut saamaan ajatukset sekaisin ja vaikka saikin vähän ehkä itse niitä järjestellä, niin löysi myös jonkun Bella-järkisen syyn koko sotkulle. Ja kyllähän mä hymähdin lopetukselle :D

Toivottavasti mä en liian usein sano tätä, mutta sä olet kyllä ihan tosi taitava luomaan kauniita kielikuvia ja jotenkin purrur, en mä edes tiiä miksi mä niihin niin kiinnitän huomiota (:

Lainaus

Sanat olivat jääneet kummasti pyörimään päähän, iskostuneet aivoihin ja lujaa vailla toivoakaan lähtemisestä.

Lainaus

Muutaman päivän takaiset tapahtumat piirtyivät selkeinä verkkokalvoille.

♥ Hihi, kyllä mä bongasin muitakin, mutta joka tapauksessa sä käytät kieltä tosi kauniisti (: Ison iso kiitos tästä tosi onnistuneesta ja pitkästä luvusta

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 06.06.2011 23:54:10

Minä täällä hei!

Jeii, jatkoa taas!

Tykkäsin todella paljon. Minua jännittää todella paljon, koska tahdon tietää kuka saa ja kenet.
Mut hei, mä tiedänkin jo loppu ratkaisun: kukaan ei saa ketään ja Dobby tulee ja valtaa maailman ja antaa kaikille joululahjaksi pannumyssyn! Ehkei kuitenkaan ;D .

Jätit jännään kohtaan taas! Tahtoo tietää mitä Bella keksi.
Ja mitä?! Kaksi lukua vaan enää?! No hö.

Ja siis tosiaan, luku oli todella hyvä ja tykkäsin kuvailusta. Lopetus oli hyvä :D , tykkäsin.

Enempää en saa aikaiseksi, anteeksi :-[ .

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Hermione Granger - 07.06.2011 09:01:52

Voi ei! Tähän on tullut jo kaksi lukua sillä aikaa, kun olin viikon poissa Suomesta! (No, en valita. Lomamatkalla oli kivaa.)

Tuo aikaisempi luku oli kiva, kun se oli Rodolphuksen ajatuksia ja tuo Bellan ja Dolphin tapaaminen oli myös kiinnostava. Ja Bellatrix Lestrange kuulosta paljon, paljon, paljon paremmalta, kuin Bellatrix Lochart. Hyh!

Tämä uusin luku oli myös todella hyvä. Minkäköhän loistavan ajatuksen Bella oikein sai?

Joka tapauksessa odotan innolla jatkoa.

Hermione

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 12.06.2011 00:55:59

Beatrice: Juu, tokihan se lopetus oli aika legenda jo syntyessään :D Bella on juoppo ja juo kuin merimies. Eiku mitä? Siis joo, juuri näin. Tuli eilen taas Sweeney Todd katsottua kavereitten kanssa ja hauskaa oli. Whii, Helena on aika sulonen :)
Lumille: Et sä sano sitä yhtään liian usein (muuten vaan vähintään joka toisessa kommentissa - ei sillä, ei se mua yhtään haittaa). Toki tänne nyt piti Bella-angstiakin saada, kun Siby, Roy ja Dolphy on kaikki neljä jo angstanneet niin piti se viimoinenkin hahmo sieltä angstaamaan saada :D
Natural: No hei vaan :) Haha, olenpa mä tosi julma ihminen, kun jätän aina lukuja jänniin kohtiin. Mutta ei voi mitään. Ehkä se jossain vaiheessa selviää, kuka saa kenet vai saako kukaan ketään ;) Ehkei se Dobby kuitenkaan tule, eiköhän tää tarpeeksi sotkuista ole jo ilmankin. Ja niin joo, kaksi lukua enää, tämän jälkeen yksi ja sitten on taas yksi jatkoficci saatu päätökseen ja voin keskittää kaikki voimavarani niihin muihin :)
Hermione: Whii, varmasti oli kivaa lomamatkalla. Kelpaisi mullekin, mutta kun ei. Tiedossa on vain töitä, töitä ja töitä sekä teatteria, teatteria ja teatteria (huomennakin kuuden tunnin harjoitukset, oikein hauskaa..). Bellatrix Lockhart kuulostaa suoraan sanottuna hirveältä, Lestrange on paljon hienompi nimi :) Eiköhän se Bellan hieno oivallus tässä piakkoin selviä.

A/N: Ja taas jatkoa keskellä yötä. Mutta ei voi mitään, koska huominen päivä on kuitenkin taas täynnä kaikkea ja olen taas näytelmäharkkojen jälkeen niin hermoromahduksen partaalla, etten kuitenkaan jaksaisi tätä tänne laittaa :) Täällä on kuuma ja uimassa on kiva käydä siinä yhden jälkeen yöllä - etenkin jos jollain tavoin onnistuu suojautumaan hyttysten ilmahyökkäyksiltä. Ja mitähän ihmettä? Onko tää tosiaan jo toiseksi viimeinen luku. Hui kamala, enää yksi luku jäljellä ja sitten tämäkin hautautuu arkistojen kätköihin pölyttymään :D





XI luku
Mennyttä ja tulevaa


Bellatrix lähestyi tummaa hahmoa kadulla. Vielä aamulla herätessään hän oli ollut niin satavarma päätöksestään, nyt häntä alkoi hetki hetkeltä epäilyttää yhä enemmän ja enemmän. Jos se ei olisikaan oikein.

Jännitys nipisteli vatsanpohjaa, ajatukset kaikkosivat. Oli vain se hetki, tilanne, tunteet pinnassa, epäröinnin pilke silmäkulmassa. Sekä levottomuudesta kylmenneet, hermostuneena kaapua oikovat sormenpäät.

Sillä hetkellä Bellatrixin teki mieli lähinnä vain juosta karkuun niin lujaa kuin pystyi. Hän ei tahtonut nähdä miestä enää, ei sen jälkeen. Mutta hänen oli pakko. Bellatrix Musta ei pelännyt mitään, ei juossut ketään tai mitään karkuun, hänen olisi kohdattava mies silmästä silmään.

”Rodolphus”, Bellatrix tokaisi.

Hahmo kääntyi ja pienoinen hymy, jollaista Bellatrix ei ollut koskaan tämän ennen niin juroilla kasvoilla nähnyt, levisi miehen huulille. Rodolphus katsoi naista kysyvästi. Bellatrixin oma katse huokui uhmaa kuin pikkulapsella, joka tahtoi tehdä jotain aivan muuta kuin mitä vanhemmat käskivät.

”Tahdoit tavata minut”, Rodolphus sanoi. ”Mistä saankaan kiittää tätä kunniaa?”

Bellatrix puraisi huultaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin epävarmaksi kuin sillä hetkellä. Ei koskaan, ikinä. Nyt tilanteen laatu oli kuitenkin täysin erilainen kuin ennen. Hänen itsensä oli tehtävä aloite. Aina ennen hän oli ollut se, joka oli saanut toiset tekemään aloitteen vain hymyilemällä sitä viekoittelevaa, ovelaa hymyään, iskemällä kujeilevasti ja kutsuvasti silmää. Mutta vakavaan Rodolphukseen ei sellainen tehonnut.

”Ne sinun puheesi...” Bellatrix aloitti, mutta vaikeni kesken lauseen. ”Olen ajatellut asioita.”

Rodolphus kohotti tummia kulmiaan. Bellatrix väänteli hermostuneena käsiään. Eihän tämä näin voinut mennä. Ei sen asian sanominen nyt niin vaikeaa voinut olla. Aivan kuin hänen olisi täytynyt tunnustaa jokin paha tekonsa.

Mutta minä en ole tehnyt mitään, Bellatrix ajatteli. Minun täytyy vain sanoa, mitä ajattelen, mitä tunnen. Ei se voi olla näin hankalaa. Nyt ryhdistäydy, Bellatrix Musta. Mitä sinä oikein pelkäät?

”Olet ajatellut”, Rodolphus totesi. ”Jatka.”

Miehen odottava äänensävy rohkaisi Bellatrixia, mutta hänen mielensä oli silti yhäkin levoton. Hän ei ollut koskaan tehnyt mitään vastaavaa ja mielessään jo vannoi, ettei tulisi koskaan enää tekemäänkään.

”Sitä minä vain, että...” Bellatrix yritti. ”Sitä vain, että olitko aivan tosissasi sen kaiken kanssa? Tai siis kun se kaikki, mitä puhuit Gilderoysta... silloin...?”

”Miksen?” Rodolphus kysyi. ”Minusta se voisi hyvinkin olla mahdollista. Ehkä hän vain yrittää peittää sen tällä tavoin, että on kihloissa kahden naisen kanssa samaan aikaan.”

”Ei...” Bellatrix sanoi.

Bellatrix katseli nimettömässään komeilevaa kultasormusta. Hän huokaisi raskaasti ja veti sormuksen sitten pois sormestaan. Hetken aikaa hän pyöritteli sitä peukalon ja etusormen välissä, tarkkaillen kiiltelevää rengasta tiiviisti.

”Ei enää”, Bellatrix totesi.

”Mitä tarkoitat?” Rodolphus kysyi.

”Minä en... tahdo enää”, Bellatrix sanoi päättäväisesti ja kohotti katseensa miehen kasvoihin. ”En halua olla kihloissa hänen kanssaan. Hän inhottaa minua, en vain kestä katsoa häntä. Ja minä... minä tahdon jotain muuta, tiedän sen nyt, en vain aiemmin ole tajunnut sitä.”

”Mitä sinä tarkalleen ottaen sitten haluat?” Rodolphus kysyi.

”Sinun puheesi saivat minut ajattelemaan, mitä todella tahdon tältä elämältä”, Bellatrix sanoi. ”Ne herättivät minussa jotakin. Ajatuksia, tuntemuksia, muistoja koulusta. Ja se, että sinä... että sinä...”

”Suutelin sinua?” Rodolphus ehdotti.

”Niin”, Bellatrix nielaisi. ”Se sai minut heräämään, tajuamaan, ettei minulla oikeasti ollut lainkaan tunteita häntä kohtaan, ei ole vuosiin ollutkaan, ei sen jälkeen, kun hän pakeni maan alle ensin kihlattuaan minut. Siinä vaiheessa, kun sinä teit sen minkä teit, minä tajusin myös sen, että tunteeni suuntautuivat jonnekin aivan muualle, olivat suuntautuneet jo pitkän aikaa, mutten vain itse ollut sitä huomannut.”

Nyt se olisi tehtävä jos koskaan. Kun tämä kerran oli jo aloitettu, viety jo näinkin pitkälle, olisi se myös loppuun saatava tai asiat eivät koskaan jättäisi rauhaan, sen Bellatrix itsekin tiesi.

Bellatrix veti syvään henkeä ja koetti näyttää mahdollisimman määrätietoiselta.

”Minä tahdon sinut”, Bellatrix päästi sanat ilmoille ja tuijotti Rodolphusta haastavasti ja päättäväisenä silmiin.

Rodolphus katsoi naista hieman yllättyneenä.

”Minut?” mies varmisti.

”Sinut”, Bellatrix vakuutti.

”Mutta kun minä sain sellaisen kuvan, että minun täytyisi pitää saastaiset sormeni erossa sinusta”, Rodolphus sanoi. ”Etten saa koskea sinuun lainkaan, koska olet kihloissa.”

”Äh, pää kiinni”, Bellatrix sanoi pehmeästi. ”Pelästyin vain itsekin omia tunteitani. Sitäpaitsi tiedän, että haluat tätä kuitenkin, olet aina halunnut. Kyllä minä näin, kuinka jo koulussa olit ihastunut minuun, itsekin myönsit sen tässä muutama päivä takaperin.”

”Kuinka sinä voit tehdä tämän?” Rodolphus kysyi teeskennellyn dramaattisesti. ”Kuinka sinun rakkaan sulhosi nyt käy, kun et huolikaan häntä? Kuinka mahtaakaan käydä unelmien prinssille?”

”Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin sen, että hän on vain yksi itserakas paskiainen”, Bellatrix tokaisi. ”Itsepähän on valintansa tehnyt, joten minäkin teen nyt omani. Sitäpaitsi varsin hyvin tiedän myös sen, että hän on vain helpottunut päästessään minusta eroon. Hän tahtoo sen ennustajan.”

”Oletko sinä nyt aivan varma, että tahdot tätä?” Rodolphus kysyi.

”Tietenkin”, Bellatrix sanoi. ”Näin varma en vielä koskaan ole ollut minkään suhteen. Minulla on vahva tunne siitä, että tämä on juuri sitä, mitä kaikkein eniten tahdon.”

”No, jos kerran olet varma niin sitten -” Rodolphus aloitti, muttei ehtinyt pidemmälle.

Bellatrix hyppäsi Rodolphuksen syliin, kietoi kätensä miehen kaulaan ja kiersi jalkansa tämän vartalon ympärille. Sitten nainen painoi huulensa vasten Rodolphuksen huulia ja suuteli halukkaasti. Rodolphus oli yllättynyt Bellatrixin äkkinäisestä toiminnasta, mutta toisaalta, mitä muuta tuolta naiselta saattoikaan odottaa? Hämmennyksestään huolimatta hän vastasi suudelmaan, kietoi kätensä naisen ympärille, jottei tämä putoaisi.

Kun Bellatrix lopulta irrottautui suudelmasta, Rodolphus laski naisen varoen takaisin maahan ja katsoi tätä yhä tapahtuneesta hieman häkeltyneenä silmiin. Bellatrixin tummat silmät paloivat, hehkuivat nautinnosta ja kiihkosta kuin kuumat hiilet.

”Tätäkö sinä tahdot?” Rodolphus kysyi koettaen olla välittämättä naisen silmien palon, niiden leimuavien liekkien kuumottavasta hehkusta, joka sai aikaan kumman tunteen vatsanpohjassa.

”Tätä”, Bellatrix nyökkäsi raskaasti hengittäen.

Bellatrix avasi nyrkkinsä. Kämmenellä oli yhä hänen kihlasormuksensa. Nainen katseli siroa, kultaista rengasta hetken aikaa täysin vaiti, tummat silmät täynnä halveksuntaa ja pidäteltyä vihaa.

”Tämä”, Bellatrix totesi ja viskasi sormuksen menemään, kauas pois näkyvistä niin ettei edes kilahdusta kuulunut sen pudotessa ”on nyt mennyttä. Ja tämä”, Bellatrix katsoi taas Rodolphusta se tuttu, viekoitteleva hymy huulilleen jälleen kohonneena, ”on tulevaa.”

Rodolphus nosti naisen käsivarsilleen. Bellatrix katsoi miestä silmiin. Polttava katse alta tummien kulmien sai Rodolphuksen sisimmän roihahtamaan liekkeihin. Hetkeksi mies painoi huulensa Bellatrixin huulille, antoi sormiensa hyväillä naisen kylkeä siltä alalta, mille ylettyivät. Bellatrix ummisti tyytyväisenä silmiään, kietoi kätensä Rodolphuksen kaulalle. Naisen sormet eksyivät miehen hiusten sekaan, kiertyivät tiukasti suortuvien ympärille.

Sitten Rodolphus suoristi niskansa, ja vaikka Bellatrix kuinka yrittikin, hän ei saanut Rodolphusta suostumaan enää uuteen suudelmaan.

”Kuule, nainen”, Rodolphus sanoi vakavana, ”minä en aio suostua sinun temppuihisi ja oikutteluusi, en sitten lainkaan. Nyt ei ole enää niin kuin ennen, sinä et enää määrää, sen saat kyllä nähdä.”

”Niinhän sinä luulet”, Bellatrix totesi.

”En luule vaan tiedän”, Rodolphus huomautti. ”Jos tahdot, voimme jatkaa keskustelua aiheesta perintökartanossani makuuhuoneen puolella.”

Bellatrix virnisti. Voi kuinka Rodolphus rakastikaan tuota virnettä, ovelaa ja viettelevää, joka sai tulen kutittelemaan hänen vatsanpohjaansa, mielen sen kaltaiseen hurmioon, ettei tekojaan voinut hallita. Rodolphus pakottautui kuitenkin pysyttelemään mahdollisimman tyynenä ja hillitsemään itsensä.

Bellatrixin huomaamatta Rodolphus huokaisi hiljaa itsekseen. Miehestä tuntui, että hän oli jo menettänyt kaiken kontrollin aivan täysin, että nainen oli jo tässä vaiheessa saanut yliotteen.

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 12.06.2011 03:48:25

Hei, jatkoa !

Hihi, jotenkin aivan ihana osa, ja jotenkin ihan hassua, kun Bella on tietenkin aina tottunut olemaan se, jolle aloite tehdään eikä toisin päin :D Lopetus toki kertoo varmasti paljon, mutta kyllähän se Dolphy onnistui aika hyvin :)

Lainaus

Miehestä tuntui, että hän oli jo menettänyt kaiken kontrollin aivan täysin, että nainen oli jo tässä vaiheessa saanut yliotteen.

Hihi, en mä kyllä tiedä miksi, mutta mä olen tainnut kirjoittaa tätä kommenttia ehkä tunnin ja tehnyt samalla kaikkea muuta ihan turhaa  ja aina miettinyt että mahtaakohan nyt olla ihan paras aika kirjoittaa mitään kovin fiksua tai rakentavaa :D Hei mutta, tosi ihana luku ja sä olet mahtava :) kiitos paljon !

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 12.06.2011 17:34:39

Jatkoa, jee!

Tykkäsin kovasti. Tämä luku oli jotenkin niin ihana ja kaikkee.
Ihanaa, Bella otti sai Dolphin ittelleen, jee!

Tykkäsin todella paljon tuosta alusta, kun Bells oli hieman epävarma asiasta ja tälleen. Mutta kuitenkin loppuakohden itsevarmuus palasi.

Tykkään todella paljon tässä Bellan luonteesta, pieniä eroavaisuuksia on, mutta silti hän on aivan ihana♥.
Ja Dolph on kanssa ihana, vaikka vähän vakava onkin, mutta silti minä tykkään♥.

Sori, muuta en saa aikaiseksi.

Kiittäen ja kumartaen,
Natural

Ps. Eikä, tämä loppuu ens luvusta! No ei tämä minnekkään jää homehtumaan, älä luulekkaan >:( ;D!

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Hermione Granger - 13.06.2011 13:39:17

Eikä! Jo toisiksi viimeinen luku?!  :o Harmi...

Mutta joo, luku oli mahtava! Ja Bellatrix tietysti myös. Mahtoi Dolph olla yllättynyt...

Koskakohan he menevät naimisiin...? Ja vielä täytyy jännittää saavatko Siby ja Lochart toisensa.

JATKOA!

Hermione

P.S. Anteeksi, tuli sekava kommentti.

Otsikko: Vs: Morsianten sota, K13, romance, drama, angst, VALMIS 19.6.2011
Kirjoitti: sennamiila - 19.06.2011 00:26:41

Lumille: Tietenkin Bellan nyt edes kerran elämässään täytyy se aloite joutua tekemään. Ja kyllä, Dolphyhan onnistui tässä oikeen hienosti. Tai ainakin hän sai Bellan niin kuin jo pitkän aikaa oli halunnutkin ;)
Bea: Huomaa, että olen alkanut lyhentää nimimerkkisi :D Eli siis joo, asiaan. Kyllä elämässä tulee myös hetkiä, jolloin Bella alkaa epäröidä, eikä osaa löytää oikeita sanoja (niin kuin miulla on tällä hetkellä tämmöin tilanne - siis ei epäröintiä vaan sanat on kadonneet) ;) Täälläkin muuten ukkosti viime viikolla, itse asiassa meillä oli juuri näytelmäharjoitukset siihen aikaan - oli oikein kivaa. Jaa-a, vai että oikein klassikko, enpä nyt menisi sanomaan :D
Natural: Kyllä se niin taisi mennä, että Bells otti Dolphyn ittelleen. Myös Bellan itsevarmuus horjuu toisinaan, ja tämä oli semmoin tilanne - ei Bellakaan nyt pettämättömän itsevarma voi olla, kuten ei kukaan muukaan :)
Hermione: Juu, kyllä, juuri näin, toisiksi viimeinen luku. Ja nyt tulee viimoinen, pelottava tilanne :) Toki Dolphy oli yllättynyt Bellan äkillisestä toiminnasta, mutta kuten todettua - mitä muutakaan tuolta nartulta naiselta saattoikaan odottaa :D

~♥~

A/N: Ensinnäkin tahdon kiittää seuraavia yhtyeitä/laulajia seuraavista kappaleista, jotka ovat inspiroineet minua tämän ficin kirjoittamisen ajan.

ABBA: Gimme! Gimme! Gimme!, Dancing Queen, Honey honey, Take a Chance On Me, The Winner Takes It All
SIG: Jos sä rakastat mua, Kerro mitä on rakkaus, Sadan vuoden yksinäisyys, Laitakaupungin laulu, Synnyin tanssiin, Elämä vie mua
Mamba: Sä oot historiaa
Chisu: Miehistä viis, Savior
Kake Randelin: Nasta pimu, Kielletyt tunteet
Laura Voutilainen: Vaarallinen yllätys
Dolly Parton: Jolene

Lisäksi kiitokset ansaitsevat myös Helena Bonham Carter, Emma Thompson ja Kenneth Branagh, joita ilman tätä ficciä ei olisi takuulla syntynyt (kiitos, tiedän, että se oli kuitenkin kolmiodraama) ;) Erityiskiitokset Helenalle, jonka laulamaa kappaletta By the Sea myös kuuntelin kirjoittamisen aikana.

Sitten tulee kaikkein suurimpien ja tärkeimpien kiitosten aika:
Kiitos Bea, joka kerroit minulle Chisun kappaleesta Savior kommentoidessasi ficciäni Kysy milloin se tulee kotiin. Tätä kautta tutustuin muihinkin kyseisen artistin kappaleisiin. Kappaletta Miehistä viis käytin tunnelmanluojana kirjoittaessani lukua, jossa Siby angstaa (kappaleen The Winner Takes It All kanssa, mutta kuitenkin). Olet ihana ♥
Kiitos Lumille, joka olet ollut aivan loistava virallinen henkinen tukeni koko kirjoittamisprosessin ajan ja olet jaksanut kuunnella minun angstaustani tästä ja etenkin siitä, kuinka Bella ei tottele minua. Niin ja olet koko ajan jaksanut kannustaa minua varmastikin miljoonissa muissakin kirjoitusprojekteissani ja oikestaan kaikessa muussakin. Olet rakas ♥
Kiitos Natural, joka olet myös kestänyt angstiani ja jaksanut aina kehua minua neroksi. Olen kyllä edelleen vahvasti sitä mieltä, että hulluus ja nerous kulkevat käsi kädessä. Ja sinä se aina jaksat niin ikään kannustaa minua kirjoittamisessa. Olet tärkeä ♥

Lisäksi kiitän erittäin paljon kaikkia lukijoita ja eritoten kommentoijia, joiden ihanat ja positiiviset kommentit ovat saaneet minut entistä innokkaampana jatkamaan kirjoittamista

Ja nyt, vihdoin ja viimein, se on täällä. Morsianten sota, viimeinen luku, viimeisen päätöksen aika. Olkaa hyvät, se on loppu nyt. Ehkä. Jos olette kiltisti, saatte vielä epilogin ;)




XII luku
Sadan vuoden yksinäisyys


Gilderoy astui sisään taloon, jossa oli vain muutaman kerran aiemmin käynyt. Leveä hymy komeili miehen kasvoilla, niin leveä, että se paljasti varmasti kaikki valkoisena hohtelevat hampaat. Mies olisi takuulla ollut koominen näky, ellei olisi ollut niin totisen innoissaan.

Verhot ikkunoissa kielivät, ettei talossa olisi ainoatakaan elävää sielua. Mutta Gilderoy tiesi, että siellä oli. Hän tiesi, että Sibylla olisi siellä, siitä kertoi naisen matkaviitta eteisen naulakossa.

Gilderoy totisesti oli nyt iloinen. Rodolphus Lestrange oli ilmoittanut hänelle suunnitelman sujuneen paremmin kuin hyvin. Rodolphus oli saanut Bellatrixin pään käännettyä, ja nämä kaksi olivat nyt jo kihloissa. Gilderoy ihmetteli, kuinka näinkin nopeasti, mutta toisaalta, Bellatrix oli aina ollut nopea käänteissään, joten ei mikään ihmekään. Nainen oli takuulla jo tässä vaiheessa ottanut määräysvallan itselleen, eikä Rodolphuksen auttanut muu kuin nöyrtyä ja totella. Niin huvittavalta kuin se kuulostikin, se oli silti todellisuutta, sillä Bellatrix ei hyväksynyt sitä, että häntä käskytettiin, ei ollut koskaan hyväksynytkään.

Mutta Gilderoy oli nyt vapaa. Vapaa menemään naimisiin Sibyllan kanssa. Vapaa tekemään mitä tahtoi, vailla muistutuksia nuoruuden hairahduksista, siitä pahimman sortin virheestä, jonka hän silloin oli tehnyt. Ei ollut enää Bellatrix Mustaa vaatimassa häntä täyttämään vuosia sitten annettua lupausta. Nyt Gilderoy olisi vain Sibyllaa varten, toista naista ei olisi eikä tulisi.

”Sibylla!” Gilderoy huikkasi.

Hän kuuli kompurointia yläkerrasta ja hetken kuluttua näki Sibyllan laskeutuvan portaita alas tyhjä pullo kädessään. Gilderoy riensi tämän luo. Viimeisillä askelmilla Sibylla horjahti ja olisi pudonnut päistikkaa alas, ellei mies olisi napannut häntä kiinni. Nainen takertui tähän kuin hengenhädässä. Gilderoy nyrpisti nenäänsä inhosta haistaessaan Sibyllan hengityksestä halvan sherryn.

”Roy”, Sibylla mutisi. Hänen kasvonsa olivat vain senttien päässä miehen kasvoista, alkoholin sumentamat silmät kohtasivat täydellisen vaaleansiniset. ”Mitä sinä teet täällä?”

”En ole enää kihloissa Mustan kanssa”, Gilderoy empi. ”Olen nyt vain sinua varten.”

”Kuulepas, Roy, luuletko sinä tosiaan, että minä enää haluan?” Sibylla kysyi.

”Siby-kulta, sinä olet humalassa, puhut aivan hassuja”, Gilderoy totesi.

”Minä... en ole... humalassa”, Sibylla sammalsi.

Gilderoyn kädet pettivät, kun nainen menetti tajuntansa. Sibylla lysähti lattialle. Pullo kalahti pois hänen kädestään ja vieri kauemmas.

Gilderoy seurasi pullon katoamista pöydän alle. Sitten hän käänsi taas katseensa Sibyllaan. Mies huokaisi raskaasti, nosti naisen käsivarsilleen, kantoi tämän makuuhuoneeseen ja asetti hellästi sängylle peiton päälle. Gilderoy perääntyi pari askelta ja katsoi naista. Kaikesta huolimatta Sibylla oli hänen mielestään niin kovin kaunis.


~♥~


Kun Sibylla heräsi, ensimmäinen hänen tajuamansa asia oli hirmuinen päänsärky. Sibylla puristi silmäluomiaan tiukasti yhteen koettaen häivyttää kivun. Vasta jyskytyksen hieman hellitettyä hän tiedosti olevansa vuoteessa.

Miten minä tähän olen päätynyt, Sibylla mietti.

Sibylla raotti silmiään, mutta tajusi heti tehneensä virheen ja painoi silmänsä taas kiinni. Ikkunasta tullut kirkas, sokaiseva valo oli saanut päänsäryn palaamaan kahta kauheampana.

Sibylla lepäsi hetken hiljaa, kunnes viimein uskaltautui jälleen avaamaan silmänsä. Hetken aikaa päässä vain pyöri ja se sai aikaa huonon olon. Valo ei kuitenkaan tuntunut enää niin kirkkaalta.

Pian Sibyllan silmät hahmottivat miehen vaalean hahmon sängyn vierellä. Kesti pienen hetken ennen kuin hän kykeni tunnistamaan tämän.

”Hei”, Gilderoy kuiskasi heikosti. ”Tervetuloa takaisin. Pelästytit minut oikein kunnolla.”

”Mitä kävi?” Sibylla kysyi.

”Sinä...” Gilderoy epäröi, ”menetit tajuntasi.”

Silloin tapahtunut palasi Sibyllan mieleen, jokainen muisto piirtyi selkeänä kuvana verkkokalvolle, kaikki mitä oli sanottu ja tehty. Se sai hennon punan kohoamaan hänen muuten kalpeille poskilleen. Nainen kohotti päätään, vaikka se tuntuikin painavan tonnin.

”Sinä et siis enää ole kihloissa Mustan kanssa?” Sibylla epäili.

”En”, Gilderoy totesi. ”Kuten jo sanoin, me saamme nyt olla rauhassa. Musta on menossa naimisiin Rodolphus Lestrangen kanssa. Minä olen enää vain sinua varten.”

”Ei”, Sibylla pudisteli päätään.

”Siby-kulta, mitä sinä oikein selität?” Gilderoy hämmentyi.

”Minä en halua”, Sibylla totesi. ”Et koskaan kertonut minulle olevasi kihloissa. Petosta kaikki. Tekisit saman uudestaan milloin tahansa.”

”En taatusti tekisi, minä -” Gilderoy yritti.

”Petosta!” Sibylla huudahti. ”Meidän yhteinen tulevaisuutemme ei näytä kovin valoisalta. Sinä juoksisit vain vieraissa joka yö ja unohtaisit minut tyystin. Olen onnellisempi yksin.”

”Minä olen pahoillani”, Gilderoy vielä yritti. ”Anna minulle virheeni anteeksi, Siby.”

”Olen jo antanutkin”, Sibyllan vastasi saaden Gilderoyn täysin hämilleen. ”Annan sinulle anteeksi vain sen vuoksi, että tiedän sen satuttavan sinua. Vaikka et koskaan voikaan tulla tuntemaan sitä samaa tuskaa, mitä minä tunnen ja olen tuntenut.”

”Sibylla, mitä sinä -” Gilderoy aloitti.

”Mene pois”, Sibylla sanoi väsyneenä. ”Minä olen nähnyt sen, enkä jaksa katsoa sinua enää. Mene, katoa elämästäni.”

Gilderoy katsoi hetken naisen siniharmaita, päättäväisiä, mutta väsyneitä silmiä, nousi sitten ylös ja meni hitaasti ovelle. Ovella hän vielä kääntyi katsomaan taakseen, puri huultaan epätoivoisena.

”Sibylla”, Gilderoy sanoi hiljaa.

”Mene”, Sibylla pyysi.

Gilderoy poistui epäröiden.

Sibylla painautui takaisin pieluksille raskaasti huokaisten. Tieto omasta, tehdystä päätöksestä kuvastui naisen silmistä. Hän oli tehnyt juuri niin kuin oli oikein, hänelle itselleen oikein, eikä se kaduttanut häntä lainkaan.


Rakastin sua niin, sä olit armahin
Ja kaikkiin kirjeisiin piirsit nuolet sydämiin
Oli maailma meille luotu, kaunis satumaa
Oli kaikki valmista ja ihanaa
Kultaisen medaljongin kaulaasi pujotin
Sovi huomisesta, sua turhaa odotin
Mietin mikset tullut, pettänytkö lie,
kun ei yhteen kulje tiet

Miksi kaikki rakkaustarinat aina päättyy niin
surun kirvoittamiin kyyneliin
Miksi haipuu rakkaus, sammuu ystävyys
ja saapuu sadan vuoden yksinäisyys

~♥~

A/N2: Nuo lopussa olevat sanat ovat SIG:n kappaleesta Sadan vuoden yksinäisyys. Ja niin, olisiko sille mahdolliselle epilogille lukijoita vai jätänkö laittamatta? Natural ei sitten tiennyt tästä mitään etukäteen (siis epilogista) eikä ainakaan ole jo tässä vaiheessa pakottanut minua jossain vaiheessa sitä tänne laittamaan

Otsikko: Vs: Morsianten sota, K13, romance, drama, angst, VALMIS 19.6.2011
Kirjoitti: Lumille - 19.06.2011 00:54:17

awwwaww, sinä olet tosi rakas kanssa ♥ Hihi, sä olet ihan tosi ihana ja tottakai mä sun virallisena henkisenä tukena toimin :) whii, et tiiäkkään kuinka kiva mieli mulle tuli tosta, ja kyllähän säkin olet aina jaksanu kuunnella mun angstausta ja vaikka mitä :D Hihii, olet ihana ♥

Ja sitten ficciin :) kyllä mulle tuli aikas haikea olo nyt kun tämäkin ficci on loppu ja muutenkin, ja jotenkin mä vaan aina odotin sitä ..and they lived happily ever after ja niin edelleen, mutta joo, onhan se näin kuitenkin parempi. Siis, vaikka mulle edelleen menee sympatiapisteet jotenkin Roylle (hihii, en mä edes tiedä miksi, mutta jotenkin mua vaan aina niin hymyilyttää sen hieman hassut ideat ja jotenkin aaws :D), niin olihan se jotenkin kuitenkin selvää, että näin siinä kuitenkin olisi Sibyllan tuntien käynyt :)

Lainaus

Mies olisi takuulla ollut koominen näky, ellei olisi ollut niin totisen innoissaan.

Haha :D miksi tuo kohta sai mut jotenkin hymyilemään? :D

Lainaus

Kaikesta huolimatta Sibylla oli hänen mielestään niin kovin kaunis.

aawwus aawweus, jotenkin toi oli vaan niin kovin sulosesti sanottu :) Jotenkin kyllä toi Royn kohtalo jäi vähän kurjaksi, koska periaatteessahan hän tuossa omat sotkunsa selvitti ja niin kovasti yritti, mutta silti jäi ihan yksin nalleksi kalliolle :) Okei, mä lopetan manipuloinnin (voiko vielä manipuloida?) ja joo, mutta jotenkin Sibylla tuntui eteenkin tässä viimisessä osassa kovin julmalta, vaikka olihan hänellä toki syynsä. Enkä mä edes tiedä miksi mä aina alan niin kovin sympatisoimaan joitain hahmoja :D

Ja hei, me halutaan ehdottomasti lukea Epilogi kanssa !

En mä oikeen osaa tähän loppuun mitään kovinkaan maailmaamullistavaa sanoa, muuta kuin että tämä oli oikeesti tosi hieno ficci ja nyt on tosi haikeeta, kun sitä ei enää ole :) Ja jollain lailla myös aika "taiteenomainen", siis kun miettii sitä, kuinka jopa aika yksinkertaiset tapahtumat kerrattiin jokaisen hahmon näkökulmasta ja aina sieltä löytyi jotain uutta ja jokaisella oli kuitenkin aina jokin syynsä :) En mä tiedä tajusitko tuota mun selitystä, mutta kuitenkin. Hihi, enkä mä edes tiedä haluanko mä lopettaa tätä viimeisen kommentin kirjoittamista koskaan, mutta kaipa se on pakko jossain vaiheessa.. hei, suuri kiitos sinulle vielä tästä ! ♥
 

Otsikko: Vs: Morsianten sota, K13, romance, drama, angst, VALMIS 19.6.2011
Kirjoitti: sennamiila - 19.06.2011 13:34:05

Hirrrmu suuri kiitos pitkästä kilometrikommentistasi, Lumille-kultaseni (mähän sanoin, että kyllä sä vielä joku päivä siihen pystyt - ja nyt sä sen teit :) ). Ja sä olet tosi ihana, kun aina jaksat kuunnella mun angstausta. Ja sitten nyt kun sä jaksat kuunnella näitä mun rakkaushömpötyksiäni :D Sä olet rakas ♥

Ja sitten asiaan. Usko pois, mulle tuli ihan tosi kummallinen olo laittaa tänne tää viimonen luku. En halua edes kuvitella, mitä käy keskiviikkona Palapelisotkujen kanssa, koska se on vielä rakkaampi lapsi. Tuun varmaan saamaan hysteerisen itkukohtauksen tai jotain vastaavaa ;) Mä en oikeen usko (juuri niin kuin Sibyn tuntien), että hän ois Royn kanssa saanu onnellista satuloppua. Ja koska Roy tosiaan oli tehnyt sen pahimman sortin virheen, pettänyt toisen luottamuksen niin eihän se enää olisi ollut edes mahdollista. Siis saada Sibya meinaan.

Tuo jälkimmäinen kohta, jonka lainasit on miun omastakii mielestäni aivan ihana. Ja Roy jäi nalleksi kalliolle? Voiko sitä nyt nalleksi sanoa - ei mun ainakaan tekisi mieli mennä häntä halaamaan :D Okei, kyllä mä sen epilogin taidan tänne viikon päästä laittaa (eikä puhettakaan siitä, että Natural on jo pakottanut minut sen tekemään!), joten toi siun kommenttis ei sinut tuntien siis jäänyt viimeiseksi ;)

Tosi suuri kiitos vielä kerran, että jaksoit tätä ficciä seurata ja jokaiseen lukuun kommentoida
senna

Otsikko: Vs: Morsianten sota, K13, romance, drama, angst, VALMIS 19.6.2011
Kirjoitti: Hermione Granger - 19.06.2011 13:57:07

Nyt tämä on sitten loppu. Sinänsä harmi, mutta on myös ihanaa, kun tietää, mitä tässä sitten loppujen lopuksi kävi.

Luku oli ihana ja loppuratkaisu myös. (vaikkakin surullinen) Siby teki mielestäni aivan oikean päätöksen.

Gilde tietysti murtui, mutta kaipa hän pääsee pian surunsa yli. Mietin vain, että mitäköhän Sibylla ajattelee, kun Lochart saapuu Tylypahkaan opettajaksi...?

Lainaus

”Sibylla”, Gilderoy sanoi hiljaa.

”Mene”, Sibylla pyysi.

Tu kohta jäi jostakin syystä jotenkin erityisesti mieleeni. Se oli jotenkin vain niin ihana. Gilden epätoivo ja Sibyllan torjunta...

Kiitoksia kovasti tästä viimeisestä luvusta ja tietenkin tästä koko ficistä, joka on ollut aivan loistava!

Hermione

Otsikko: Vs: Morsianten sota, K13, romance, drama, angst, VALMIS 19.6.2011
Kirjoitti: sennamiila - 19.06.2011 20:05:29

Jee, kiitoksia paljon kommentistasi, Hermione :) Mä luulen, että jos itte oisin ollut Sibyn tilanteessa, olisin tehnyt tismalleen saman päätöksen. Mutta toivon mukaan en koskaan joudu tuollaisen päätöksen eteen. Tietysti Roy nyt surunsa ylitse pääsee, koska sitten hän alkaa kirjoittaa kirjoja "urotöistään". Whii, tykkään ittekin tuosta siun lainaamastas kohdasta.

Lainaus käyttäjältä: Hermione Granger - 19.06.2011 13:57:07

Mietin vain, että mitäköhän Sibylla ajattelee, kun Lochart saapuu Tylypahkaan opettajaksi...?

Ehkä vastaus tuohon kysymykseesi löytyy epilogista... ;)

Kiitoksia tuhannesti ihanasta kommentistasi
senna

Otsikko: Vs: Morsianten sota, K13, romance, drama, angst, VALMIS 19.6.2011
Kirjoitti: sennamiila - 21.06.2011 15:52:32

Aaw, suurkiitos ihanaisesta kommentistasi, Bea ♥ Enköhän mie tässä jossain vaiheessa sen epilogin tänne teidän luettavaksenne laita (koska itse asiassa pari nimeltä mainitsematonta henkilöä ovat jo pakottaneet minut sen tekemään...). Ja joo, Chisun Savior on kyllä aivan ihana biisi :)

Mutta asiaan siis. Itse olen tosiaan myös vahvasti sitä mieltä, että Siby teki aivan oikean päätöksen. Mutta olen kuitenkin aina nähnyt Sibyn sillein jännällä tavalla tosi herkkänä ja haavoittuvana, joten ehkä sen vuoksi Royn oli helppo päästä naisen lähelle, naisen, joka ehkä tarvitsi itselleen suojaa. Ja juurikin tuon herkkyyden ja haavoittuvaisuuden vuoksi sitten Siby loukkaantuu niin helposti, joten se oli sitten tervemenoa Roy... ;)

Ja niin, tuo Sadan vuoden yksinäisyys. Mä olen niin samaa mieltä sun kanssasi, että se kuvaa oikein osuvasti Sibyn tunteita. Itselleni muutenkin kyseistä kappaletta laulava yhtye on lähellä sydäntä, jonka vuoksi paljon heidän kappaleitaan kuuntelinkin tätä kirjoittaessani (ja koska en tule koskaan sulattamaan sitä, mitä Inksulle kävi, r.i.p.). Mutta kuitenkin sanoisin, että tuo Laura Voutilaisen Vaarallinen yllätys on tämän ficin The Kappale, koska se oikeasti ihan selkeästi kertoo koko tämän tarinan Sibyn näkökulmasta.


Tuhannet kiitokset pitkästä kommentistasi, lupaan sen epilogin kyllä laittaa
senna, joka kiiruhtaa kohta taas näytelmäharjoituksiin

P.s. Ei siun huumorintajusi ole mustaksi kärähtänyt, ei sitten lainkaan. Tai jos on niin siinä tapauksessa on kyllä minunkin :D Mutta musta huumori on kaikkein parasta huumoria, sen takia näenkin niin monissa leffoissa (Sweeney Todd!) paljon enemmän hauskoja kohtia kuin toiset ;) Ja whii, siul on muuten ihana ava :)

Otsikko: Vs: Morsianten sota, K13, romance, drama, angst, VALMIS 19.6.2011
Kirjoitti: Natural - 22.06.2011 00:46:06

Olen hieman myöhässä, koska olen täällä kaukaisuudessa, jossa en pääse koneelle (paitsi nyt koska kaikki muut nukkuu:) )

Mutta siis pidin aivan valtavasti tästä lopusta. Jotenkin niin ihana ja kaunis, hieman surullinenkin.
Siby oli jotenkin niin päättäväinen, kun torjui Royn. Minun ainakin käy kumpaakin sääliksi ja olen happy Bellan ja Dolphin puolesta.

Kuvailu oli tässäkin luvussa todella hyvä ja silleen. Osaat kirjoittaa tosi hyvin ja nyt harmittaa kun tämä loppui. Vaikka on kiva tietää miten kaikki päättyi.♥

Ja siitä epilogista: minä käsken sinua lisäämään sen! :D .

Valitettavasti en saa muuta aikaiseksi.

Kiittäen ja kumartaen ihanalle lukukokemukselle ja kirjoittajalle♥.
♥: Natural

Ps. Sinähän voisit kirjoittaa jonkun jatko-osan tähän siitä, kun he (Roy ja Sibylla) töissä Tylypahkassa.... En sitten sanonut yhtikäs mitään (:

Otsikko: Vs: Morsianten sota, K13, romance, drama, angst, VALMIS 19.6.2011
Kirjoitti: sennamiila - 22.06.2011 00:56:36

Whii, suuret kiitokset kommentistasi, Natural. Sibyn herkkyyttä ja haavoittuvaisuutta pyrin tuomaan esille ficin edetessä. Roy haavoitti häntä piirun verran liikaa valheillaan, jonka vuoksi Siby niin jämäkästi piti kiinni päätöksestään. Roy puolestaan on vain liian ylimielinen ja itsekeskeinen, joten tämä oli hänelle aivan oikein. Niin kuin Sibykin sanoi Annan sinulle anteeksi vain sen vuoksi, että tiedän sen satuttavan sinua.

Ja kyllä, kyllä, saat sen epilogin tänne joskus, mitä luultavimmin sunnuntaina :)

Kiittäen kovasti
senna

P.s. Ei, sä et sanonut yhtään mitään, etkä ainakaan käskenyt mua kirjoittamaan jatko-osaa tähänkin ficciin (:

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 26.06.2011 19:46:52

A/N: Mamma mia, here I go again! Eli täällä se tulee, epilogi. Jeejee, hyvä senna, nyt saa taputtaa. Nyt tämä ficci viimein saa sen lopullisen päätöksensä :D Kiitokset kaikille lukijoille, kommentoijille, virallisille ja epävirallisille henkisille tuille ja oikeastaan ihan kaikille. Kiitos :) Toivottavasti oli kiva juhannus ja taikaa ilmassa. Whii, ja tässäpä tosiaan sitten tämä epilogi olkaapa hyvätä - ja nyt senna lopettaa kaiken turhanpäiväisen höpöttelyn ja päästää teidät lukemaan :)





Epilogi
15 vuotta myöhemmin


Sibylla istui hämärässä huoneessa pöydän ääressä. Edessään hänellä oli täysin valkoinen teekuppi. Ei ollut ruusuja koristeena, ei kullattuja reunuksia, ei mitään turhanpäiväisiä koristeita. Ympärillä oppilaat kiinnostuneina tai vähemmän kiinnostuneina tarkkailivat teenpurujensa muodostamia kuviota.

Sibylla nousi hiljaa huokaisten ylös ja lähti kiertelemään oppilaiden luona, toisinaan vilkaisten teekuppiin ja kääntäen sitten taas katseensa muualle päätään pudistellen. Jatkuvasti naisen ajatukset harhailivat jonnekin aivan toisiin sfääreihin.

Hieman hänen ja Gilderoyn lopullisen eron jälkeen, hän oli saanut töitä Tylypahkasta ennustamisen opettajana. Sinne Sibylla oli muuttanut, jättänyt menneisyyden taakseen, sulkeutunut torniinsa koettaen häivyttää ikävät muistot. Mutta ei hän niistä varjoista mihinkään päässyt. Vuosien kokemuksen vakuudella hän saattoi sanoa, ettei mitään hyvää tiedossa ollut, että kaikkien tulevaisuus näytti synkältä. Ainoa valonpilkahdus Sibyllan omassa tulevaisuudessa oli se, ettei hän takuulla näkisi Gilderoy Lockhartia tai Bellatrix Mustaa.

Tai niin hän oli silloin luullut.

Kaksitoista vuotta sitten Sibylla oli sattunut lehdestä lukemaan, kuinka Bellatrix Musta, josta siis oli todella tullut Lestrange, oli vangittu, viety Azkabaniin mätänemään tämän käytettyä kidutuskirousta kahteen auroriin. Siellä nainen oli nyt virunut viimeiset kaksitoista vuotta vailla toivoakaan vapautumisesta. Mutta yhtä kaikki, naimisiin tämä oli silti päässyt. Rodolphus Lestrangen kanssa, joka virui Azkabanissa omassa sellissään, vaimonsa vierellä.

Vuosi sitten Sibylla oli ollut tapansa mukaan vaeltelemassa käytävillä myöhään illalla, kun hän oli nähnyt Gilderoyn kävelevän häntä vastaan. He olivat kumpikin jähmettyneet niille sijoilleen ja tuijottaneet toisiaan pitkään. Sitten Sibylla oli käännähtänyt kannoillaan, niksauttanut niskojaan ja kiiruhtanut takaisin torniinsa. Myöhemmin hän oli saanut kuulla Gilderoyn tulleen koululle opettamaan pimeyden voimilta suojautumista.

Sinä iltana Sibylla oli tajunnut, ettei hän ollut ajatellut Gilderoyta aikoihin. Ei hän ollut tahtonut, sillä jo pelkkä miehen nimen kuuleminenkin satutti häntä. Olihan hän vuosien varrella saanut kuulla tästä hieman jos jonkinlaista kertomusta. Siitä, kuinka miehestä oli tullut kuuluisa kirjailija, kaikkien huomion keskipiste, jokaisen keski-ikäisen rouvashenkilön päiväunien kohde. Sellaista oli nyt Gilderoysta saattanutkin odottaa, kerskua nyt muka suurillakin saavutuksillaan. Mutta Sibylla tiesi asian laidan paremmin. Kaikki, mitä Gilderoy kirjoissaan kirjoitti, oli täyttä valetta. Ei tämä todellisuudessa ollut tehnyt mitään niistä urotöistä, mitä väitti tehneensä. Ainoa urotyö, minkä mies oli tehnyt, oli se, että tämä oli ollut yhtä aikaa kihloissa kahden naisen kanssa. Eikä sitäkään nyt urotyöksi saattanut sanoa.

Seuraavana keväänä Gilderoy oli lähestulkoon raahattu pakkopaidassa hullujenhuoneelle tämän menetettyä muistinsa aivan totaalisesti pienoisen onnettomuuden seurauksena. Sibylla oli katsonut tornistaan alas pihamaalle, kuinka valkotakkiset hoitajat olivat vieneet pahasti hourailevaa miestä pois. Hoitajat olivat sanoneet, ettei tämä voisi koskaan saada täydellisesti muistiaan takaisin. Mutta ei sillä, ei Gilderoyta takuulla kukaan edes jäisi kaipaamaan. Ei tämä ollut naimisiin päässyt, eikä tälle lapsiakaan ollut siunaantunut, kuten ei kenellekään heistä.

Siinä sitä nyt sitten oltiin: Gilderoy hullujenhuoneella täysin muistinsa menettäneenä, Bellatrix ja Rodolphus Azkabanin karuissa selleissä ja hän itse, Sibylla, Tylypahkassa opettamassa koululaisille ennustuksen jaloa taitoa. Vaikka ei ennustamisesta mitään hyötyä kylläkään ollut, ei tulevaisuudessa ollut näkyvissä mitään muuta kuin pahoja tai synkkiä asioita. Mutta epäilystäkään ei ollut siitä, kenelle heistä kaikista loppujen lopuksi olikaan parhaiten käynyt. Sibylla tyytyi omaan kohtaloonsa, ei hän ollut menettänyt muistiaan, ei hän virunut Azkabanissa. Ainoa, mikä häntä vain painoi, oli menneisyys.

Sibylla pysähtyi pöydistä yhden luo ja otti teekupin käteensä. Hän pyöräytti kuppia kädessään ja vilkaisi sitten puruja. Hän kiljahti säikähtäneenä ja pudotti kupin takaisin pöydälle. Hänen kätensä löysi välittömästi tiensä väpättävän sydämen päälle, hän vajosi vapaaseen nojatuoliin.

”Kultaseni”, Sibylla kuiskasi, ”sinun kupissasi on kalmakoira.”


~The End~

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Lumille - 26.06.2011 19:58:53

Hihii, nyt me saatiin sitten epilogikin tänne! Ihan tosi hieno lopetus upealle ficille :) Mä taidan säästää tämän kommentin ilman noita lopetusjuttuja, mutta tämä epilogi oli kyllä hieno :)

Lainaus

Ainoa, mikä häntä vain painoi, oli menneisyys.

Tosi hienosti kuvasit noita Sibyllan tunteita ja aatteita muutenkin, ja jotenkin hienosti kaikki punoutui kuitenkin ihan kirjan mukaan yhteen :)

Supersuuri kumarrus vielä kerran tälle ficille ja iso kiitos !

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 26.06.2011 20:03:26

Jei, kiitoksia kvoasti Lumille :) Tarkoituskin oli saada lopetus sitten punottua mukaan kirjan juoneen, joten tällainenhan tästä sitten tuli - Ja Sibyn näkökulmasta totta kai, sillä Roy on päästään vialla, eikä Bella ja Dolphy tiedä mistään muusta kuin Azkabanin kaltereista, joten Siby oli tähän aivan luonnollinen valinta. Hän kuitenkin oli selvillä asioista ja häntä minun myös käy kaikkein eniten sääliksi näistä neljästä. Siby-parka... Mutta juu, nyt se on loppu ja valmis painumaan arkistojen pohjalle homehtumaan :D

Supersuuri kumarrus ja iso kiitos vain itsellesi
senna

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Hermione Granger - 27.06.2011 16:25:31

aivan ihana epilogi! Juu, tuo sopi todlla hyvin kirjan juoneen ja... Ja nyt tämä fici on sitten kokonaan ohi.  :'(

Kiitoksia tästä epilogista koko ficistä.

Hermione

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 27.06.2011 16:31:15

Jeejee, kiitokset kommentistasi, Hermione. Hyvä, että kelpasi myös epilogi ja juu, kirjan juoneenhan sain sen sitten lopulta jollain tavoin nivottua, koska, koska... Tuntui vain oikein hyvältä kirjoittaa sitä sillä tavoin :) Ja niin, nyt tämä ficci on lopullisesti loppu ja valmiina painumaan arkistojen pohjalle pölyttymään :D Tosiasiassa olo on lähinnä helpottunut, sillä toisinaan oli hetkiä, jolloin epäilin, saanko tätä koskaan ylipäätään valmiiksi. Mutta toisaalta sitten taas ajatus aina mulla on, että jos jotain alottaa niin se pitää myös valmiiksi saada (ja tämä koskee vain kirjoitusprojekteja eikä yhtään mitään muuta!). Ja tulihan se sitten sieltä ja nyt voin keskittyä muihin keskeneräisiin ficceihini sekä julkaisemattomiin pitkiin originaaleihini :)

Kiitos
senna

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: Natural - 27.06.2011 19:09:13

Hellouu, minä täällä!

Jeiii, teit sen epilogin, whohoo!

Tykkäsin todella paljon. Sibyllan mietteeet olivat jotenkin... aidon oloisia. Tai siis en oikein osaa selittää.
Nyt harmittaa kun tämä loppui. Mutta pakko sanoa: olet aivan uskomattoman hyvä kirjoittaja.

Kivasti olit saanut iskettyä tämmän epilogin kirjan juooneen, pidin!

Tuo viimeinen lause oli kyllä mahtava lopetus, pidin todella paljon.

Enempää en osaa sanoa kuin: kiitoksia tästä aivan ihanasta jatkoficistä(+ epilogista)! En varmaan koskaan tule tätä unohtamaan, niin hyvä oli.

Natural kiittää, kumartaa, niia, nostaa hattua ja taputtaa ficille ja kirjoittajalle.

Kiitos!

Otsikko: Vs: Morsianten sota
Kirjoitti: sennamiila - 27.06.2011 23:34:49

Kiitoksia, Bea-kultaseni. Vai että oikein kirjailija? Enpä nyt sanoisi... Mutta voisihan se oikein kiva olla (lue: en osaa kuvitellakaan itseäni missään muussa ammatissa) :D Hei, tää ficci taisi sekoittaa miunkii pään sillä tavoin, että uskon Sibylla ja Roylla olleen suhteen aikoinaan. Niin ja muuten tuosta lainaamastasi kohdasta. Kun Siby ennen oli kyennyt tulevaisuudessa näkemään positiivisiakin asioita niin Royn petturuuden jälkeen hän näki kaiken vain synkkänä ja pahana. Eli siinä siis syy siihen, miksi rakkaan Sibyn ennustukset ovat aina vain niin kauhean pessimistisiä. Ja hih, se viimonen lause on suoraan Azkabanin vangista ennustustunnilta :D Kiitos ihana ♥

No hei vaan, Natural rakkaani :) Niinhän mä taisin sen epilogin tässä kirjotella aikani kuluksi. Okei, oikeesti se oli pyöriny mun omissa arkistoissa jo ikuisuuden :D Muakin harmittaa, kun tämä loppui, mutta loppujen lopuksi olo on myös aika onnellinen siitä, että sain tämän tosissaan valmiiksi. Ei reaktio tämän kanssa ollut aivan samanlainen kuin mitä tulee olemaan siinä vaiheessa, kun Palapelisotkuihin sen epilogin laitan. Hrr, en halua edes ajatella... Kiitos siulle kaikesta: kehuista, ihanasta kommentista, ystävyydestä ja kaikesta muustakin. Olet rakas ♥

Kiittäen, kumartaen, niiaten, hattua nostaen ja vielä kerran kiittäen
senna