Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: jjemsie - 18.12.2007 19:20:09
-
Title: Inside Bleeding
Author: jennimur
Genre: Ensimmäiset osat lähinnä draamaa ja lievää angstia, mutta myöhemmin myös romancea (sen takia laitoin tämän tänne, vaikka harkitsin tuota Godricin notkoakin). Mainittakoon vielä tuo deathfic.
Pairing: Draco Malfoy/Hermione Granger
Rating: K-11
Disclaimer: En omista ketään hahmoista, Rowling on luonut Harry Potterin ja koko sen taikamaailman, johon tämänkin ficin tapahtumat sijoittuvat. Siis Rowlingin hahmot, minun mielikuvitus. Mutta Morty on ihan oma :'D
Summary: Kuudes vuosi Tylypahkassa on ohi ja sota on käynnissä. Tylypahka on suljettu ja kaikkia voimia tarvitaan taisteluun kuolonsyöjiä ja Voldemortia vastaan.
Warnings: Tämä EI spoilaa millään tavalla Deathly Hallowsia, koska en ole sitä lukenut. Voi olla, että muutama kirosana löytyy, mutta tuskin mitään sen pahempaa.
A/N: Tämä on toinen minun kirjoittama Harry Potteriin perustuva fanifiktio, Tokio Hotelista olen kirjoitellut enemmän. Ensimmäisestä Potter - aiheisesta ficistä tuli suoraan sanottuna aivan hirveä, eikä sitä kehdannut minnekään pistää. Tästä tuli kuitenkin vähän parempi. Uskaltauduin tämän tänne laittamaan, laitoin ensimmäisen ja toisen osan kokeeksi Tokio Hotel - foorumille. Ensimmäinen osa on naurettavan lyhyt. Lupaan, että teen muista pidempiä. Kommentteja toivoisin paljon, varsinkin rakentavia. Haluaisin kehittyä kirjoittajana ja sen takia kommentit ovat tärkeitä. Noniin, tässä siis se ensimmäinen osa. (Anteeksi ylipitkästä A/N:stä, ja korostetusta kirjakielestä, yleensä kun en sitä tällaisia kirjottaessani käytä)
---------------------------------------------------------------------
Osa 1
Huudot kaikuivat pitkin jästilähiön talojen seinämiä. Kohteestaan harhautuneet taiat halkoivat ilmaa tikarien lailla. Ikkunoita särkyi, ihmisiä kaatui ja pelko teki pesää jokaisen kiltalaisen sisälle. Jos taistelua ei pian saataisi hivutettua kohti aukeaa paikkaa parinsadan metrin päässä, jästejä kuolisi yhä enemmän, ja juuri se vaikutti olevan lordi Voldemortin suunnitelma. Hän ei välittänyt yhtään kuinka monta ihmistä kuolisi, ennen kuin hän olisi saavuttanut päämääränsä. Se oli kaikista huolestuttavinta.
Nuori, seitsemäntoistavuotias noita kaksintaisteli tukevaa kuolonsyöjää vastaan. Hän väisteli manaukset taidokkaasti ja livautti väliin muutaman vastakirouksen, jotka kuitenkin menivät vain täpärästi ohi. Nainen huokaisi helpotuksesta, kun vihdoin miehen lähettämä tainnutustaika kimposi takaisin hänen kilpiloitsustaan suoraan yllättyneeseen mieheen, joka taintui välittömästi.
Naisen katse kiersi ympärillä vellovaa taistelua, hän etsi jotakuta, jota auttaa. Pian hän huomasi Remus Lupinin perääntymässä seinää vasten taikasauvattomana. Kaksi kuolonsyöjää lähestyivät häntä nauraen, ivaten ja pilkaten, sauvat kohotettuina kuolettavaan iskuun.
"Tainnutu!" nainen huusi ja sai nopean, kiitollisen katseen Lupinilta, kun toinen kuolonsyöjistä kaatui maahan. Toinen kuolonsyöjä käänsi maskin peittämät kasvot kohti naista ja astui sitten askeleen kohti häntä, valmiina kaksintaisteluun.
"Kas, kuraveri-Granger", totesi naiselle hyvin tuttu, hyytävän kylmä ääni.
"Malfoy", Grangeriksi kutsuttu nainen sanoi ääni halveksuntaa ja vihaa tihkuen. Sen enempää kumpikaan ei ehtinyt tehdä - kuului kimeä vihellys, ja molempien päät kääntyivät kohti äänen oletettua tulosuuntaa, jossa ei kuitenkaan näkynyt mitään.
Vain nainen tiesi, mitä se tarkoitti. Hänen olisi lähdettävä niin pian kuin suinkin. Sen enempää hän ei ehtinyt ajatella, kun Malfoyn taika sinkosi häntä kohti, ja hän joutui väistämään. Hän loihti tainnutustaian takaisin, mutta se meni reilusti ohi. Nopeasti nainen vilkaisi ympärilleen. Suurin osa kiltalaisista oli päässyt ilmiintymään pois, mutta muutama taisteli tuhoon tuomittua taistelua lukuisia kuolonsyöjiä vastaan. Kukaan ei ollut vielä huomannut häntä ja Malfoyta, joten he olivat kaksin, tasavertaiset. Kuitenkin oli vain ajan kysymys, milloin joku kuolonsyöjä huomaisi heidät, ja tulisi auttamaan Malfoyta.
Malfoy laukoi kirouksia jatkuvalla syötöllä, eikä nainen kerennyt muuta kuin väistellä. Sivusilmällä hän kuitenkin huomasi harhautuneen tappokirouksen halkovan ilmaa ja luovan vihreää valoaan ympärille. Naisesta tuntui, kuin aika olisi hidastunut. Kirous liikkui kohti Malfoyta, eikä tämä itse huomannut mitään. Naisella oli vähemmän kuin sekunti aikaa päättää, antaako kirouksen tappaa hänen kouluaikojen pahimman vihollisen, vaiko pelastaa hänet. Nainen tiesi, ettei kestäisi sitä taakkaa harteillaan, jos olisi voinut estää jonkun kuoleman, muttei tehnyt sitä. Kyseessä oli kuitenkin ihmishenki. Hänestä tuntuisi, kuin hän olisi osasyyllinen kuolemaan, paitsi, olihan tietysti joukossa yksi, jonka henkeä hän ei pelastaisi. Se yksi oli lordi Voldemort. Mutta Malfoy ei ollut hän, vaikka ilkeä, itserakas ja pelkuri olikin. Malfoy ei ollut Voldemort.
Nainen keskitti kaiken voimansa loitsuun.
"Estous!" hän suorastaan kirkui ja sai kuin saikin kirouksen muuttamaan kurssiaan. Malfoyksi kutsuttu miehenalku tuijotti naista ja nainen vaistosi, että maskin alla piili epäuskoinen ilme. Nainen sai Malfoyn yllätetyksi ja tainnutti tämän. Ja ennen kuin suojautuminen edes käväisi Malfoyn mielessä, hän makasi jo maassa. Nainen tarttui kohmeesta turtuneeseen käteen ja ilmiintyi pois, Malfoy mukanaan.
* * *
Killan päämajassa oli meneillään sekasorto, kun nainen ilmiintyi keskelle huonetta. Kaaos syveni, kun kiltalaiset huomasivat hänen ilmiintyneen Malfoy mukanaan.
"Hermione Granger, mitä tämä oikein tarkoittaa?" kuului tiukka, stressaantunut ääni, joka kuului Minerva McGarmiwalle. Puheensorina hiljeni ja nyt jokainen huoneessaolija tuijotti Hermionea, joka punastui.
"Ajattelin, että voisimme saada häneltä tietoja", Hermione vastasi vaisusti. McGarmiwan ilme ei lupaillut kehuja ja kätten puristuksia.
"Erittäin vastuutonta tuoda kuolonsyöjä Feeniksin Killan päämajaan! Etkö sinä käytä järkeäsi?" McGarmiwa tiuskaisi ja Hermione tunsi olonsa idiootiksi. Malfoyhan oli kuolonsyöjä, ei sama koulupoika, jonka hän oli oppinut tuntemaan, vaan vaarallinen Voldemortin kätyri. Hermione ei tiennyt mitä oli ajatellut, hän ei tarkemmin mietittynä oikeastaan ollut ajatellut mitään muuta kuin poispääsemistä. Katkera häpeäntunne sai Hermionen punastumaan hiusjuuriaan myöten ja tuntemaan olonsa entistäkin typerämmäksi.
"Anteeksi, en ajatellut", Hermione mutisi ja tuijotti mutaisia kenkiään.
"Kuka hän on?" McGarmiwa kysyi astetta lempeämmällä, mutta silti huolesta jännittyneellä äänellä. Hermione olisi voinut hakata päätään seinään. Miksei hän heti ollut kertonut kyseessä olevan Malfoy?
"Draco Malfoy", hän vastasi ja tunsi viiden silmäparin poraavan reikää hänen selkäänsä.
"Herranen aika. Vie Malfoyn poika vapaaseen huoneeseen ja tee tarvittavat suojaloitsut", McGarmiwa komensi ja alkoi kävellä stressaantuneena ympäri päämajaa. Kaikki kiltalaiset olivat sen verran kokeneita, etteivät menneet häiritsemään häntä.
Hermione mutisi taian ja Malfoyn keho nousi muutaman tuuman ylös maasta. Hän lähti kuljettamaan vihollistansa kohti yläkerran vierashuonetta. Nainen kuuli takaansa viidet eri askeleet ja tiesi joutuvansa kyselyryöpyn saartamaksi, heti päästyään kuuloetäisyydelle muista kiltalaisista.
"Hermione", kuului Ron Weasleyn hiljainen, mutta päättäväinen ääni.
"Niin?" Hermione vastasi varovasti odottaen räjähdystä.
"Miksi hitossa raahasit Malfoyn tänne?" Ginny Weasley ehti kysymään ennen veljeään. Hermione ei katsonut taaksepäin, vaikka heidän äänensä tuntuivat vaativan sitä.
"Kerron myöhemmin", Hermione vastasi vaisusti ja avasi huoneen oven.
"Ei, sinä kerrot sen heti", Harry Potter sanoi paljon vaativammin ja kuuluvammin, kuin kumpikaan Weasleyistä. Harry tarttui Hermionen oikeaan käteen saaden sen heilahtamaan ja Draco Malfoyn siten tömähtämään vanhalle, puiselle lattialle.
"Katso nyt mitä teit!" Hermione tiuskaisi turhautuneena pienten kyynelten kimmeltäessä hänen silmäkulmassaan.
"Mitä väliä sillä on?" kysyi George Weasley, joka oli identtisen kaksoisveljensä Fredin tavoin pysynyt hiljaa.
"Välitätkö siitä jos Malfoyhin sattuu? Kohta sanot rakastavasi häntä", Harry sanoi piikitellen.
"Voisitteko olla syyttelemättä minua edes hetken?!" Hermione parkaisi ja pienen pieni kyynel vierähti hänen poskelleen jatkaen siitä edelleen matkaansa milli milliltä haalistuen.
Hermionen ystävien ilmeet venähtivät. Kukaan heistä ei ollut tarkoittanut saada Hermionea itkemään, he vain halusivat vastauksia.
"Hermione minä olen pahoillani", Harry sanoi, ja kuulostikin siltä. Hän tiesi sanoneensa ilkeästi ja oli varma, että naisen vuodattama kyynel tuli pääosin hänen sanojensa seurauksena.
"Ääh, ei se mitään, minä vain ylireagoin. Tämä sota saa väkisinkin olon tuntumaan...", hänen ei edes tarvinnut sanoa lausetta loppuun, jokainen tiesi, millaisen tuntemuksen se toi.
"Mutta minä -", Harry aloitti, mutta Hermione keskeytti hänet sanomalla:
"Älä syytä itseäsi, et voi ottaa vastuuta kaikesta, varsinkaan minun heikkoudestani"
Harry ei ruvennut väittämään vastaan väitökseen, että hän muka ottaisi vastuun kaikesta, mutta hän ei voinut vain ohittaa Hermionen viimeisiä sanoja.
"Et sinä ole heikko. On vahvuus, että pystyy näyttämään tunteensa", Harry sanoi lainaten miltei suoraan edesmennyttä professori Dumbledorea, ja muu joukkio nyökytteli päitään.
"Kiitos kaverit", Hermione sanoi ja halasi jokaista vuorotellen. Hänestä tuntui, ettei hän selviäisi mitenkään ilman ystäviään.
Hermione hoksasi Malfoyn, joka makasi lattialla. Joukkio lähti kohti alakertaa, kun nainen leijutti hänet vieraspetiin, otti taikasauvan pois tämän kaavun taskusta, jonne hän oli sen huitaissut nopeasti ennen ilmiintymistä, otti jokaisen mahdollisen pakoa helpottavan esineen pois ja loihti sitten vielä köydet Malfoyn nilkkojen ja ranteiden ympärille. Hermione varmisti vielä, että oli muistanut kaiken ja lähti sitten huoneesta lukiten oven monilla loitsuilla. Hänen onnekseen ilmiintymisen estoloitsua ei tarvinnut tehdä, se oli jo valmiiksi jokaisessa huoneessa, paitsi pienessä oleskelutilassa, johon kaikki olivat tänäänkin ilmiintyneet. Hermione huokaisi vielä raskaasti ja lähti kohti keittiötä päivälliselle ystäviensä perässä.
-
Vau!! :o
Pidin tästä! Toivottavasti laitat pian jatkoa. ;)
-
A/N: Tää on jo pidempi kun ensimmäinen osa. Tästä lähtien jatkoa ei tule läheskään joka päivä, kerran tai kaks viikossa, kun mulla on meneillään toinenkin ficci. Joululoman aikana yritän saada kirjotettua mahollisimman paljon. Nyt kun vielä muistan sanoo, ois kiva kuulla että oonko onnistunu pitämään hahmojen luonteet 'realistisina', vai onko jostakin tullu OoC. Tän pidemmittä puheitta, kakkososa olkaa hyvät.
Osa 2
Hermione heräsi säpsähtäen. Voimakas puheensorina kantautui huoneeseen, jossa hän oli. Jo tottuneena sellaisiin tilanteisiin, hän pomppasi salamannopeasti ylös sängyltään ja riensi alakertaan katsomaan, mikä oli hätänä. Heti ensimmäiseksi hän näki McGarmiwan huolestuneet kasvot.
"Mikä on hätänä?" Hermione kysyi valmistautuen samalla huonoihin uutisiin.
"Taas uusi hyökkäys jästialueelle", McGarmiwa sanoi masentuneella äänellä.
"Eivätkö he koskaan lopeta?" Hermione lähinnä tokaisi tietäen vastauksen jo valmiiksi. Ei, kuolonsyöjät eivät lopettaisi hyökkäyksiään. He jatkaisivat niitä aina loppuun saakka, mikä masensi kiltalaisia entisestään, koska loppua ei ollut näkyvissä.
"Hermione, minun luultavasti pitäisi kertoa tämä sinulle ", McGarmiwa sanoi madaltaen ääntään ja jatkoi, "sinun vanhempasi asuivat siinä lähiössä. He ovat kuitenkin kunnossa, yksikään kirous ei osunut heihin ja kumpikaan ei loukkaantunut millään tavalla"
Hermione oli hetken hiljaa ja yritti käsittää McGarmiwan sanoja. Hänen vanhempansa olivat olleet lähellä kuolemaa. Hermione tarrasi vieressään olevaan kaiteeseen tiukasti. Vasta viime viikolla hänen tätinsä ja setänsä olivat saaneet surmansa kuolonsyöjien hyökkäyksessä. Hän ei ollut tuntenut heitä kovinkaan hyvin, mutta ennen Tylypahkaan lähtöä hän oli vieraillut heidän luonaan lähes joka päivä, mutta Tylypahkaan menon jälkeen joka kesäloma käynnit harvenivat ja hän ajautui eroon heistä. Se oli yksi sisäoppilaitoksen ja taikuuden varjopuolista. Varsinkin jästisukuisilla. Tieto sukulaisten kuolemasta oli kuitenkin järkyttänyt Hermionea suuresti.
"Oletko sinä kunnossa?" McGarmiwa kysyi ja palautti Hermionen takaisin maan pinnalle.
"Olen", Hermione vastasi heti, hänen oli pysyttävä vahvana. He olivat sodassa ja uhreja tuli, halusi hän sitä tai ei.
"Lähden nyt tarkastamaan alueen, otan ykkösvartion mukaani", McGarmiwa sanoi ja Hermione nyökkäsi ymmärryksen merkiksi.
McGarmiwa lähti kaavun helma hulmuten kohti ovea viiden aurorin seuratessa perässä. Hermione jäi hetken tuijottamaan hänen peräänsä ajatusten kiertäessä kehää hänen mielessään. Hän tunsi kevyen kosketuksen jalassaan ja hänen katseensa kääntyi nopeasti alas. Hermionen katse kohtasi kiiluvat silmät ja pörröisen turkin. Koukkujalka. Aivan kuin karistaakseen ajatukset mielestään, Hermione ravisti päätään nopeasti ja nosti sitten Koukkujalan syliinsä. Nopein askelin hän lähti kävelemään kohti keittiötä. Hänen astuessa huoneeseen katseet kääntyivät häneen ja eivät kääntyneet heti takaisin kuten normaalisti, vaan jäivät tuijottamaan häntä melkein vihamielisesti, syyttävästi. Ilmapiiri oli keskustelun tauottua erittäin vaivautunut. Hermione tunsi olevansa vieras, tunkeilija kotoisessa keittiössä. Hetken aikaa hän tuijotti haastavasti takaisin, mutta murtui sitten ja kääntyi pois polttavien kyynelten purkautuessa ulos hänen silmistään askelten tahtiin.
Koukkujalka pyrki pois Hermionen sylistä. Hän ei edes huomannut sitä, ennen kuin kissa teki kipeän haavan hänen käsivarteensa. Hermione laski Koukkujalan hellästi maahan ja katsoi hetken huvittuneena sen pinkomista. Pian hän kuitenkin ryntäsi portaat ylös huoneeseen, josta oli aamulla herännyt, heittäytyi sängylle ja antoi kyynelten tulla valtoimenaan. Millään ei enää ollut väliä. Ei hänen lupauksista itselleen ettei itkisi, ei sodalla, ei millään. Kaikki tuntui turhalta, kaikki ponnistelut, joita hän oli tehnyt. Minkä takia taisteltiin? Minkä takia oli pahaa? Minkä takia minulla ei ole ketään? Hermione pohti hiljaa mielessään. Hän ei halunnut riskeerata vanhempiaan ja paljastaa heidän olinpaikkaansa, joten hän ei pitänyt heihin yhteyttä. Hermione ei antanut kuolonsyöjille mahdollisuutta satuttaa häntä yhtään enempää, kuin he jo olivat. Ainahan oli ystävät - Harry ja Ron, mutta hekään eivät enää olleet niin läheisiä kuin ennen.
Uudet muistot täyttivät Hermionen mielen ja kaikki aistit. Hän pystyi haistamaan kostean, vasta leikatun ruohikon tuoksun ja pystyi tuntemaan sen jalkojensa alla. Muisto oli syöpynyt vahvana, varoittavana esimerkkinä hänen mieleensä. Hän ja Ron olivat olleet piknikillä kaksin, Harry ja Ginny olivat jääneet Kotikoloon. He olivat löytäneet täydellisen paikan meren ääreltä, mutta se oli ollut omistustontti. He olivat jääneet siitä huolimatta lumoavan maiseman vuoksi. He olivat keskustelleet kaikesta maan ja taivaan välillä, tunnelma oli ollut vapautunut ja iloinen. Molempien silmät olivat olleet täynnä tunnetta ja naurua, iloa. Vähitellen puhe oli tyrehtynyt ja katseet olivat aloittaneet viekottelevan jahtausleikkinsä. Kumpikaan ei ollut uskaltanut sanoa sanakaan, mutta viimein kädet olivat löytäneet toisensa ja vartalot olivat hivuttautuneet sentti sentiltä lähemmäs. Tunnelma oli sähköistynyt hetki hetkeltä ja valmistautunut räjähtämään tunteesta, mutta loppuhuipennusta ei ollut koskaan tullut. Tontin omistaja, ilkeä vanhus oli tullut kepillä sohien ajamaan heidät pois. Yhdessä nauraen he olivat juosseet eväidensä kanssa pois, mutta samaa tunnelmaa he eivät olleet koskaan enää tavoittaneet. Useiden viikkojen ajan Hermione oli muistellut sitä retkeä toivoen, että se joskus toistuisi, mutta vähitellen toivo ja tunne oli kuihtunut pois ja tilalle oli tullut jatkuva huoli ja pelko.
Enää Hermione ei itkenyt. Kyyneleitä ei tullut, hänen silmiään koski ja ne olivat turvoksissa ja punaiset. Hän kokeili poskeaan, joka oli vieläkin kostea vuolaasta kyynelvirrasta. Raskaasti huokaisten hän käveli tahriintuneen peilin eteen ja katsoi peilikuvaansa tutkiskellen. Hän ei ollut tyytyväinen kiharaan hiuspehkoon, eikä muutenkaan nuutuneeseen yleisilmeeseensä. Ennen niin eloisasta Hermione Grangerista ei ollut jäljellä kuin kihara hiuspehko, muuten hän oli muuttunut paljon. Hänen kasvonsa olivat paljon aikuismaisemmat ja muutenkin muutos oli huomattava. Ainahan hän oli ollut ikäistään kypsempi, mutta lapsen mieli oli kuitenkin elänyt jossain hänessä, piilossa, mutta kuitenkin. Nyt sekin oli kuollut jo pois.
"Oletko kunnossa?" kuului tuttu ääni ovelta. Hermione kääntyi ja katsoi huomaamatta tullutta ystäväänsä. Ei hän ollut ainut joka oli joutunut aikuistumaan nopeasti. Kaikki olivat. Hän ei ollut yksin, vaikka joskus siltä hänestä siltä tuntui.
"Olen", Hermione valehteli. Hän ei kaataisi omia murheitaan toisen niskaan.
"Hermione, älä valehtele. Tiedän ettet ole kunnossa", Harry sanoi, ja jatkoi, "kukaan ei ole."
"Tiedän, minä vain...", Hermione aloitti, mutta ei sanonut lausetta loppuun. Hän tiesi, että Harrylla oli muutenkin tarpeeksi vaikeaa, paineet Voldemortin tuhoamisesta olivat hänen harteillaan. "Unohda"
Harry näytti siltä, kuin olisi ollut vaatimassa Hermionea kertomaan, mutta Hermione vaiensi hänet katseellaan. Harry näytti tajuavan, koska hän huokaisi raskaasti ja sanoi:
"Hyvä on, ole kertomatta. Kuitenkin, tulin kertomaan, että sinun pitäisi viedä Malfoylle ruokaa. Ei häntä voi nälkään näännyttää, vaikka idea houkuttaisikin"
Hermione kuuli selvästi Harryn äänestä paistavan katkeruuden ja vihan. Jälleen kerran Hermione mietti, mitä järkeä oli ollut tuoda Malfoy sinne. Hän sätti itseään edelleenkin siitä, ettei ollut ajatellut. Juuri harkitsemiskyvyllä, maltillisuudella ja järkevyydellä hän oli saanut kunnioitusta jopa aurorien keskuudessa. Hän arveli, että nyt suuri osa siitä kunnioituksesta oli karissut pois.
"Aiotko sinä tehdä sen Hermione, vai lähetätkö kotitontun?" Harry kysyi ja Hermione närkästyi.
"Teen sen ennemmin itse, kuin lähetän kotitontun. Ne ovat muutenkin ylityöllistettyjä ja Malfoy saisi helposti kotitontun kertomaan jotain oleellista", Hermione tiuskaisi.
"Selvä. Minä todellakin ihailen sinun kykyä jaksaa ja puolustaa sinulle tärkeitä asioita", Harry sanoi ja perääntyi kädet leikinomaisesti pystyssä antautumisen merkiksi. Hermionekin naurahti ja sai samalla voimaa Harryn sanoista. Hän oli Hermione Granger, eikä hän antaisi periksi.
* * *
Tarjotin kädessään Hermione seisoi huoneen ovea tuijottaen. Hän yritti löytää rohkeutta jostain, mutta oli aivan sama yrittikö hän tehdä sitä, vaiko vangita savua käsiensä väliin, kumpikin tuntui yhtä turhalta. Yksi aurori käveli tärkeilevän näköisesti ja vilkaisi Hermionea ylimielisesti. Kiukku kuohahti hänen sisällään. Hän tiesi, että jos hän haluaisi aikaisemman kunnioituksensa takaisin hänellä olisi paljon työtä edessä. Oli ollut äärimmäinen virhe tuoda kuolonsyöjä päämajaan. Edelleen vihaisena ja nyt jo aavistuksen turhautuneenakin Hermione avasi oven loitsuilla ja asteli määrätietoisin askelin huoneeseen.
Draco PoV
Draco Malfoyn katse hakeutui heti tulijaan. Hän halusi, että joku, jota olisi helppo manipuloida tulisi sisään. Hän halusi ulos sieltä, missä hyvänsä olikin. Hän ei ollu kuullut mitään, ei askelia, ei puhetta, ei mitään. Hän muisti, että Granger oli pelastanut hänet kaikesta päätellen tappokiroukselta, mutta miksi? Viimeinen muistikuva, oli se, että Granger langetti tainnutustaian häneen. Miten ihmeessä annoin sen tapahtua? hän mietti. Hän, Draco Malfoy oli tullut yllätetyksi. Kuraverinen oli saanut hänet tainnutettua. Se oli häpeä. Draco käänsi katseensa pois. Asetelman ei olisi pitänyt olla sellainen, kuin se nyt oli. Grangerin olisi pitänyt olla hänen paikallaan köytettynä ja nöyryytyksen alaisena.
Juuri sillä hetkellä hän inhosi kaikkea. Elämäänsä, kiltaa, kuolonsyöjiä, isäänsä, pimeyden Lordia ja erityisesti Grangeria. Hän ei tajunnut miksi yksikään kuolonsyöjä ei ollut tullut auttamaan häntä. Kaikki ne saastaiset heittiöt olivat juoksennelleet jossain, kun hän oli ollut pulassa. Grabbe ja Goyle, kaksi turhaa peikkoakin tyhmempää idioottia olivat juosseet Nottin perässä, vaikka hän oli nimenomaan käskenyt heidät suojaamaan taustaansa. He saavat tietää ketä heidän kannattaa totella, kunhan vain pääsen pois täältä, hän ajatteli.
Hermione PoV
Hetken ajaksi Hermione jäi seisomaan ovelle. Hän jähmettyi täysin Malfoyn vihaa uhkuvasta katseesta. Ei sen niin pitänyt mennä. Juuri kun Hermione harkitsi sanovansa jotain, Malfoy käänsi katseensa kattoon ja kaikesta päätellen hän yritti tehdä siihen reikää, kuitenkaan onnistumatta. Ilmapiiri oli jännittynyt. Yhtäkkiä Hermione vetäisi terävästi henkeä, hän oli unohtanut hengittää. Ilma purkautui väristen ulos hänen huuliensa välistä. Hermione sulki silmänsä muutamaksi sekunniksi pidempään kuin normaalisti ja astui sitten askeleen kohti Malfoyta. Askel oli varovainen, kokeileva. Hän tiesi, että Malfoy oli aina inhonnut häntä jästisyntyperänsä takia. Nyt kun hän oli onnistunut tainnuttamaan Malfoyn, tämä luultavasti oli korottanut hänet inhokkilistansa kärkiviisikkoon.
Harry oli kertonut Hermionelle, että McGarmiwa oli käynyt aamulla Malfoyn huoneessa. Yllätyksenä ei tullut, että Malfoy ei ollut yhteistyöhaluinen millään tasolla. Hermione ei uskonut onnistuvansa McGarmiwaa paremmin. Päinvastoin, hän ajatteli pahentavansa tilannetta käynnillään, mutta se oli välttämättömyys, joka oli pakko saada hoidetuksi. Aivan kuten Harry oli sanonut, Malfoyta ei saisi näännyttää nälkään, vaikka se olisi kuinka houkutteleva idea.
"Tässä olisi ruokaa, jos haluat", Hermione sanoi ja kirosi samassa epäröivää äänensävyään. Malfoylle ei saisi näyttää heikkouttaan, tai tämä iskisi siihen täydellä voimalla ja pahimmassa tapauksessa saisi uhrin murtumaan. Malfoy ei vastannut mitään, tuhahti vain halveksivasti. Hermione oli aivan varma siitä, että Malfoy oli huomannut epäröinnin, joten hän valmistautui koko ajan henkiseen iskuun. Ei Malfoy voisi satuttaa häntä fyysisesti, henkinen puoli oli aivan toinen juttu. Jollain ihmeen tavalla Malfoy onnistui poimimaan aina oikeat tekijät ja siten hän onnistui murtamaan toisen. Hermione myönsi itsekin, että hänen henkinen jaksamisensa oli ollut kovassa rääkissä, ja että hän oli haavoittuvaisempi kuin koskaan sitten ensimmäisen Tylypahkan vuoden.
"Joko sinä syöt nyt, tai sitten et ollenkaan", Hermione sanoi ja sai äänensä vakaaksi ja varmaksi.
"Etkö sinä kuraverinen idiootti ymmärrä, etten aio syödä tai tehdä yhtään mitään muutakaan?" Malfoy kysyi ylimielisellä äänensävyllä. Viha sai taas otteen Hermionesta jo toisen kerran sen päivän aikana.
"Mikä helvetin oikeus sinulla on olla ylimielinen?" Hermione kysyi korottaen äänensävyään. Hän ei usein huutanut, saatika sitten kiroillut, mutta jokin Malfoyn käytöksessä oli äärimmäisen ärsyttävää... Sitten Hermione tajusi. Se oli ollut koko ajan Malfoyn tavoite, saada hänet suuttumaan ja haavoittuvaksi. Hermione seisoi hetken paikoillaan ja vastasi Malfoyn vihamieliseen katseeseen samalla mitalla. Malfoy katsoi häntä arvioivasti, Hermione häntä taas silmät vihasta leimuten.
Kuului hiljaiset askeleet ja kotitonttu kipitti pelokkaan näköisenä Hermionen luo.
"Neiti, minun käskettiin kertoa, että -", enempää kotitonttu ei ehtinyt sanoa, kun Hermione keskeytti tämän sanomalla:
"Ei täällä"
"Mutta neiti, asia koskee myös herra Malfoyta", kotitonttu sanoi silmät suurina ja herätti Malfoynkin mielenkiinnon ja sai tämän kopeuden ja peitetyn hämmästyksen sekaisen katseen.
"No sitten, kerro vain", Hermione sanoi lämpimästi ja sai nopean, halveksuvan katseen Malfoylta.
"Minun piti ilmoittaa, että Mi...", kotitontun ääni hiipui hetkeksi, mutta se jatkoi kuitenkin urheasti, "Minerva McGarmiwa, viisi auroria ja vanhempi herra Malfoy, sekä tusina kuolonsyöjää ovat kuolleet."
Hermionen aivot eivät rekisteröineet sanoja heti. Vähitellen ne selkenivät ja hyökkäsivät hänen tajuntaansa. Hänen katseensa oli lasittunut, mutta hänen sisällään velloi tunteiden pyörremyrsky. Ei, ei McGarmiwaakin, Hermione ajatteli epätoivoisesti. Kasvot häilyivät hänen mielessään kuin riivaavat haamut - Dumbledore, hänen tätinsä ja setänsä, McGarmiwa... Koko ajan uusia kasvoja tuli. Hermione ei enää kestänyt sitä. Maailma hänen ympärillään tuntui pyörivän rajusti ja tasapaino alkoi pettää. Hermione lyyhistyi lattialle. Hän kuuli kotitontun hätäiset huudot kuiskauksena, joka tuli jostain kaukaa. Hän häilyi tajunnan rajamailla, näkö oli sumea ja ajatukset hajanaisia.
Jotain kylmää ja märkää osui hänen kasvoilleen. Pyöriminen hidastui hieman ja näkö tarkentui aavistuksen. Toinen kerta. Pyöriminen muuttui voimakkaaksi jomotukseksi takaraivoon ja näkökenttä palautui, sekä ajatukset selventyivät. Kotitontun säikähdyksestä entisestään suurentuneet silmät tapittivat Hermionea.
"Olen kunnossa", Hermione sanoi ja tonttu huokaisi.
"Voiko... Voiko Morty tehdä jotain neidin puolesta? Jaksaako neiti varmasti?" tonttu kyseli selvästikin huolissaan.
"Minä olen kunnossa. Kiitos tiedoista, Morty", Hermione sanoi ja sai väännettyä kasvoilleen hauraan hymyn, joka häipyi heti, kun kumarrukseen taipunut tonttu kääntyi ovesta ulos. Hermionen katse hakeutui tarjottimeen, joka lojui maassa muutaman jalan päässä hänestä. Hän ei ollut edes huomannut tai kuullut sen putoamista. Hän korjasi rikkoutuneet astiat ja käänsi katseensa Malfoyhin. He tuijottivat hetken toisiaan mitään sanomattomin ilmein ja sitten Hermione tokaisi:
"Olen pahoillani"
"Minä en kaipaa sääliä, varsinkaan kuraverisiltä", Malfoy tokaisi ilkeästi, mutta astetta vaimeammin. Hermione ei sanonut enää mitään, hän tarkasti vain, että köydet olivat yhä pitävät, käveli sitten ovelle tarjotin toisessa kädessä, lukitsi oven loitsuilla ja teki pari lisätaikaa varmuuden vuoksi. Hitaasti laahustaen Hermione lähti alakertaan ja valmistautui syyttäviin katseisiin.
-
Kyllä tässä on paljonkin potentiaalia. Minä ainakin pidän, vaikka luinkin vasta enkuksi hieman samankaltaisesti alkavan ficin ja se kummittelee tätä lukiessani päässäni, vaikka asiat menevät siinä kyllä täysin eri tavalla, mutta se nyt häiritsee hieman omaa keskittymistäni, mutta yritän kommentoida kunnolla sekoittamatta näitä kahta toisiinsa. : D
Minusta tämä on ideana kiva ja odotan todella miten saat luotua Dracon ja Hermionen välille jotain. Kirjoitustapasi on sellainen mukava ja helppolukuinen ja se on todellakin plussaa. Olet minusta pitänyt hahmot aika hyvin omana itsenään, vaikka minusta OC hahmoissa ei ole mitään vikaa, kunhan ei ihan pipariksi pistä. Ficci etenee myös hyvin, eikä liian hoppuillen. Nuo ilkeät katseet ym tuntuivat Hermionea kohtaan vähän liioiteltuita, koska jos Malfoy oli tainnutettuna ja asia oli niin vakava, olisihan pojan voinut viedä muualle, mutta totta kai se varmasti on vain osa ficciä. (:
Mutta en osaa oikein tällä hetkellä sanoa muuta ja kommentoin muutenkin aivan väsyneenä. Toivottavasti jatkoa on tulossa pian, koska minusta ficci saa hyvin sisälleen ja ei millään malttaisi lopettaa lukemista ja sehän on vain hieno juttu, paitsi kun ei ole enää osia mitä lukea, mutta se on asia erikseen ;D
Toivottavasti osia tulee piakkoin lisää. Minä ainakin olen lukemassa ja tässä on kyllä huippu paritus. ^^
niiina
-
Todella hyvä. :)
Pidin todella tästä juonesta. :D
Jatkoa odotan innolla.
<3 D/Hr <3
-
Aika mielenkiintoinen juoni. Miten ihmeessä Hermione saattoi tehdä noin suuren virheen? En ymmärrä. Hyvä fic tämä kyllä on, ja odotan jatkoa todella innokkaasti :3
-
Nyt on valitettavasti todella lyhyt kommentti, väsymyksen piikkiin.
JATKOA!
-
A/N: Suuri kiitos kaikille kommenteista. Mun pitää kyllä myöntää yksi juttu. Tein Dracosta vähän pehmon ja se linja sitten jatkuu. Jotenkin haluun tuoda siitä toisenkin puolen esille, mutta sanokaa, jos menee liian pitkälle =) Eli Dracossa alkaa, ainakin omasta mielestä, olla vivahteita OoC'stä. Luulisin etä nelososassa alkaa olla jo vähän enemmän romantiikkaa mukana ;) En tiedä saanko nelososan tänne ennen vuodenvaihdetta, kun pitää käydä sukuloimassa. Mutta ainakin yritän. Niitä kommentteja saa sitten edelleenkin laittaa.
Osa 3
Hermionen kädet tärisivät rajusti hänen kävellessä tuskallisen hitaasti kohti keittiötä, josta oli sinä samaisena aamuna lähtenyt kyyneleet silmistä valuen. Hermione ei oikein osannut aavistaa mitä odottaa, sen takia hän valmistautui pahimpaan mahdolliseen vaihtoehtoon, siihen, että häntä syytettäisiin McGarmiwan ja aurorien kuolemasta. Hän ei halunnut ajatella sitä, mitä tekisi, jos niin todellakin kävisi. Oli kuitenkin varmaa, että hän ei voisi olla killan päämajassa yhtään pidempää siinä tapauksessa. Hermione yritti rauhoittaa mieltään hengittämällä syvään. Se auttoikin häntä hieman, enää kädet tärisivät vain tuskin huomattavasti ja kauhukuvat syyttävistä huudoista ja ilmeistä siirtyivät syrjään nuoren naisen mielessä.
Hetkeäkään jahkailematta Hermione avasi tilavan keittiön oven. Heti ensin hän näki murtuneita katseita ja samassa pois työnnetty suru kohtasi hänet taas. Turtana Hermione istui ainoalle vapaalle penkille ja tuijotti pöydän pintaa mitään sanomattoman näköisenä. Harry ja Ron toisilla sivuillaan Hermione ei tuntenut yksinäisyyttä, vain surua, pohjatonta surua, jolle ei näkynyt loppua.
Syyttäviä katseita ei tullut, vaikka Hermione kuinka odotti ja valmisti itseään siihen. Miten se oli mahdollista? Aamullahan kaikki olivat katsoneet häntä vihaisesti, mutta missä viha oli nyt? Eikä kukaan todellakaan syyttänyt häntä McGarmiwan kuolemasta? Helpotus pyyhkäisi aaltona Hermionen mieleen. Ron hänen vieressään katsoi masentuneena pöytää. Hermione otti Ronia hellästi kädestä kiinni. Nuori miehenalku käänsi välittömästi kysyvän katseensa naiseen, ja tämä hymyili hänelle rauhoittavasti. Roninkin suu suli pieneen, lähes huomaamattomaan hymyyn. He olivat hyviä ystäviä, eivätkä hylkäisi toisiaan hädän hetkellä.
Hermione vilkaisi nopeasti Harrya. Harry lohdutti hillittömästi hänen olkapäätään vasten itkevää Ginnyä. Harry kuiskaili lohduttavia sanoja Ginnyn korvaan ja silitti tämän leiskuvanpunaisia hiuksia. Hermione katsoi muihin kiltalaisiin, jotka istuivat pöydän ympärillä. Kaikilla oli kasvoillaan masentunut ilme, ja jotkut itkivät hiljaa. He olivat kokeneet taas uuden menetyksen, taas uusi johtaja oli menetetty. Luonnollisesti se lannisti jokaista. Hermione päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä.
"Tiedän, että tämä on rankkaa kaikille, mutta eikö meidän pitäisi valita seuraava johtaja?" Hermione sanoi varovasti hiukan tärisevällä äänellä. Hän ei ollut ollut koskaan hyvä pitämään puheita, varsinkaan monen ihmisen edessä, saatikka sitten, jos kyseessä oli tärkeitä henkilöitä, kuten auroreita.
"Olen samaa mieltä", Harry sanoi ja Hermione hymyili hänelle pienesti.
"Onko kelläkään ehdotuksia?" Hermione kysyi edelleen varovasti. Hän oli vieläkin varuillaan, jos joku vaikka sattuisikin syyttämään häntä. Kukaan ei vastannut hetkeen mitään. Sitten eräs vanha ja kokenut aurori, jota Hermione arvosti suuresti vastasi:
"Minä ehdotan Hermione Grangeria"
Hermionen suu loksahti auki ja katseet jakautuivat hänen ja vanhan aurorin kesken.
"Mitä sinä? En minä..", Hermione änkytti järkytyksen vallassa.
"Sinä olet harvinaisen viisas noita, tiedät paljon ja osaat enemmän kuin jotkut meistä", vanha aurori sanoi ja jotkut hänen ympärillään nyökyttelivät päitään hyväksyvästi. Hermione oli tyrmistynyt. Tätä hän ei osannut odottaa.
"Mutta minähän... Toin kuolonsyöjän päämajaan! Se oli typerin asia, minkä pystyy tekemään!" Hermione huudahti saatuaan puhekykynsä takaisin.
"Kaikki tekevät virheitä. Sinun kohdallasi se oli ymmärrettävää, Malfoyn poika oli ennen Tylypahkassa samalla vuosikurssilla, et ole tottunut näkemään ja arvioimaan häntä kuolonsyöjänä. Toimit vain vaistonvaraisesti, ja hänestä todellakin voi olla jotain hyötyä. Hän oli kuitenkin tainnutettuna loppujen lopuksi", aurori pöydän päässä sanoi ja Hermione tunnisti hänet samaksi, joka oli aamulla katsonut häntä vihaisesti.
"Mutta kuitenkin. Ja tehän katsoitte minua vihaisesti kun tulin aamulla tänne", Hermione puuskahti.
"Pyydämme anteeksi sitä. Tiedämme, että se oli liioiteltua ja sen jälkeen kun lähdit, puhuimme asioista ja totesimme olleemme liian tylyjä", vanha aurori puolestaan sanoi.
"En minä osaa", Hermione sanoi.
"Kyllä sinä osaat", Harry sanoi hänen vasemmalta puoleltaan.
"Miksei Harry? Hän olisi paljon parempi johtaja kuin minä", Hermione sanoi, mutta turhaan. Auroreilla oli tähänkin vastaus.
"Uskon, että Potter joutuu kestämään muutenkin paljon. Taistelutilanteissa hän voi olla parempi johtaja kuin sinä, mutta muuten.. Sinä olet paras"
Hermione ei ollut uskoa korviaan. Hänkö muka paras? Ei, tämän oli pakko olla unta, vain unta. Pian hän heräisi ja palaisi alakertaan, jossa kaikki olisi normaalia. Hermione puristi kätensä nyrkkiin ja upotti kyntensä kämmeneensä. Kipu tuntui ja hän oli yhä siinä. Toiveajattelut unesta haihtuivat savuna ilmaan.
"No, miten on?" aurori kysyi. Hermione mietti hetken. Tämä oli suuri kunnianosoitus auroreilta, he halusivat hänet, seitsemäntoistavuotiaan jästisyntyisen, koulun pakosti kesken jättäneen noidan, johtajakseen. Hermione ei keksinyt enää syitä, miksi kieltäytyä.
"Hyvä on", hän sanoi.
* * *
Myöhemmin Hermione valmistautui taas viemään Malfoylle ruokaa. Ajatus Malfoysta ja häneltä tulevilta solvauksilta ei houkuttanut naista yhtään, päin vastoin, se sai hänet haluamaan ajassa taaksepäin. Jos hän vain pystyisi ilman vakavia seurauksia jättämään Malfoyn taistelupaikalle, hän tekisi sen. Se kuitenkin olisi typerää, tulevaisuus ja nykyhetki muuttuisivat liikaa. Jos hän ei olisi tuonut Malfoyta sinne, McGarmiwa ei olisi ehkä kuollut, kaikki olisi mennyt toisin.
Lautasen pinnalta nousi höyryä, ruoka siinä oli vielä kuumaa. Hermione oli varma, ettei Malfoy söisi, silti hänen oli käytävä siellä. Eihän sitä koskaan voinut tietää. Uskomattomia asioita tapahtui. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että jotain sellaista, mitä aikaisemmin tapahtui, tapahtuisi. Kuitenkin niin oli vain käynyt. Hermione oli samalla innoissaan ja peloissaan. Innoissaan siitä, että pääsi näyttämään kykynsä ja kuitenkin hän pelkäsi tekevänsä virheitä.
Hermione oli taas pysähtynyt oven eteen ja jäänyt siihen seisomaan. Huoneeseen meneminen oli toisella kerralla yhtä vaikeaa, kuin se oli ensimmäiselläkin. Jälleen kerran Hermione rohkaisi mielensä, purki asettamansa turvataiat ja astui hiljaa sisään huoneeseen. Jopa hämärässä valaistuksessa Hermione näki kimaltelevat kyyneleet Malfoyn poskilla. Hermione joutui tyrmistyksen valtaan jo toisen kerran samana päivänä. Hän oli odottanut kohtaavansa vahvan ja ivallisen Malfoyn, joka solvaisi häntä, mutta ei. Hänen edessään oli voimaton ja itkevä versio siitä vaaleatukkaisesta, ilkeästä Malfoysta.
"Jos kerrot tästä kenellekään, vannon että tapan sinut", Malofy sanoi Hermionelle tukkoisella äänellä, josta kuulsi kuitenkin tuttu, ivallinen sävy. Hermione ei vastannut mitään. Hän asetti tarjottimen pienelle pöydälle, taikoi itselleen tuolin ja laittoi sitten taikasauvan visusti kaapunsa taskuun.
"En aio kertoa kellekään", Hermione sanoi kun ei muutakaan keksinyt. Hänestä tuntui oudolta nähdä Malfoy itkemässä, mutta toisaalta se oli ihan luonnollista, olihan hänen isänsä vasta kuollut. Hermione ei osannut edes kuvitella miltä tuntuisi, jos oma isä kuolisi. Hän ei onnekseen ollut vielä joutunut kokemaan sitä, mutta hän ei tuudittautunut liialliseen turvallisuudentunteeseen, jokaisen henki oli vaakalaudalla, nyt kun oli sota.
"Olen pahoillani", Hermione sanoi, vaikka tiesi, että Malfoy tiuskaisi hänelle jotain vastaukseksi ja mainitsisi samalla hänen jästisyntyperänsä. Hermione odotti kaksi sekuntia, viisi, kymmenen ja kaksikymmentä, mutta ivallista vastausta ei tullut. Malfoy oli aivan hiljaa. Hermione katsoi heikkoa hahmoa edessään. Malfoy oli nykyään vain varjo siitä, mitä oli ollut kouluaikoina. Hän, kuten aivan liian moni muukin, oli aikuistunut hetkessä. Hermione tiesi, tai saattoi arvata, että Voldemortille työskennellessä paineet kasvoivat ja panoksena oli oma henki. Se raastoi väkisinkin sisältä.
"Minulla ei ole ketään, kenelle puhua", Malfoy sanoi yllättäen. Hermione havahtui ajatuksistaan ja käänsi katseensa seinästä Malfoyhin. "En itkenyt sen takia, että isäni kuoli. Hän ei ollut mitään muuta, kuin hirviö. Olen joutunut kestämään häntä kaikki nämä vuodet, ja vihdoin olen vapaa. Enemmän minua huolestuttaa äitini. Pimeyden Lordi ei ole iloinen. Koko tämän ajan olen toivonut, että minulla olisi joku, jolle puhua. Sen takia vierailin Murjottavan Myrtinkin luona."
Hermione, joka tunsi yllättävää myötätuntoa Malfoyta kohtaan sanoi:
"Sinä voit puhua minulle. Olen kenties viimeinen, jolle puhuisit, mutta voin kuunnella."
Hän oli yllättänyt itsensäkin sanoessaan sen. Hermione ei ymmärtänyt, miksi halusi auttaa Malfoyta. Hän oli vihollinen. Hermionen aivot olivat kuitenkin sivuuttaneet järjen äänet ja toimivat harkitsemattomasti ja typerästi, aivan kuten silloin, kun hän oli ilmiintynyt päämajaan Malfoy mukanaan.
"Oletko tosissasi", Malfoy kysyi ja kaikki ivallisuus hänen äänestään oli poissa.
"Kyllä", Hermione vastasi hetken mietinnän jälkeen.
Malfoy aloitti kertomaan tarinaansa. Hermione ei tajunnut ajan kulua, hän ei kuullut muuta kuin Malfoyn äänen, hän ei nähnyt muuta kuin hänen jäänharmaat silmänsä, joista paistoi huojennus. Ilmeisesti Malfoy oli odottanut jo pitkään tilaisuutta kertoa jollekin kaiken häntä painavan, ei hän muuten olisi Hermionelle avautunut. Hän kuitenkin selvästi varoi paljastamasta mitään Voldemortin suunnitelmista, sen Hermione pisti merkille. Malfoy oli joutunut kestämään enemmän, kuin Hermione oli edes kuvitellut. Kyllä hän tiesi, että Lucius oli ollut tiukka ja armoton, mutta se, mitä Malfoy kertoi, sai Hermionen vihaamaan jo edesmennyttä miestä enemmän kuin tämä oli pitkään aikaan vihannut ketään.
Malfoy lopetti puhumisen ja huokaisi syvään. Hermione pystyi vain hahmottamaan osan niistä tunteista, joita Malfoy tunsi. Ei hän koskaan ennen ollut ajattelut, että Malfoyn elämä voisi olla sellaista. Niin kovaa. Hermione mietti, miltä tuntuisi, jos hänen isänsä ei välittäisi hänestä tippaakaan ja löisi häntä. Pelkkä kuvittelu oli äärimmäisen vaikeaa, miltei mahdotonta. Hermionella ei ollut kokemusta huonosta isäsuhteesta, joten hän ei voinut lohduttaa Malfoyta mitenkään. Hetkinen.. lohduttaa Malfoyta? Mistä lähtien olet halunnut lohduttaa Malfoyta? kuului ivallinen ääni hänen päänsä sisällä. Hermione sulki sen heti pois.
"Minulla ei ole nälkä", Malfoy sanoi hiljaa ja katkaisi Hermionen ajatuksenjuoksun.
"Mitä?" Hermione kysyi ihmeissään, hän ei ymmärtänyt. Tarjoitin vilahti hänen näkökentässään. Ainiin, tietysti. Sitä varten hän oli sinne mennyt. Ruokaa Malfoylle. Hermionen aivot olivat kuin sumean verhon peitossa. Ajatuksien muodostaminen oli vaikeaa.
"Sitä vartenhan sinä tänne tulit?" Malfoy kysyi nyt jo huomattava ivallisuus äänessään.
"Juuri niin. Aivan", Hermione sanoi hajamielisenä ja otti tarjottimen, katoutti tuolin sauvan heilautuksella ja lähti kohti ovea.
"Kiitos kuuntelemisesta Hermione", Malfoy sanoi.
"Eipä kestä", Hermione vastasi ja sulki oven, teki taiat ja vei tarjottimen keittiöön. Vasta siellä hän tajusi, että Malfoy oli kutsunut häntä etunimellä. Mihin tämä maailma on menossa?
-
Mahtavaa! Minnä todellakin pidän enemmän tästä pehmeämmästä Malfoy versiosta, ja olen mielissäni, että pidät hänet sellaisena!Minun on vain hiukan vaikea kuvitella, että Dracon ja Hermionen välille syntyisi suhde, tuollaisissa olosuhteissa.
Katsotaan nyt mitä sinä olet keksinyt päämme menoksi!
Jatkoa!
-
Oih ihanaa. :D <3
Pehmo Draco onkin sulonen. :D on tietty se perus Dracokin mutta niin.. :D
Tosi kiva.. Pidin. :)
Jatkoa odottelen. ;D
-
jatkoa? =) hyvältä vaikuttaa ainakin tähän mennessä
-
Jatkoa pliis.. :D
-
A/N: Pahoitteluni tästä lievästi myöhästyneestä osasta. Tässä on ollut vähän kaikkea muuta... Kiitos kaikille kommenteista, valitettavasti aika ei riitä erikseen vastailuun. Ja niitä kommenttejahan saa edelleen laittaa, jos joku tätä vielä lukee. Niin kun tuolla jo taisin aiemmin luvata, tässä nelososassa alkaa jo olla vähän toimintaa niiden kahden välillä, vaikka puolet tästä onkin itsepohdiskelua ja aika turhaa tekstiä, mutta minkäs teet kun pätkissä kirjotat. Toistoa löytyy ja kirjotusvirheitäkin on luultavasti paljon. Olen tämän kyllä läpi lukenut useampaankin otteeseen, mutta kun en niitä virheitä omasta tekstistä tahdo löytää. Onhan kuitenkin apuna Word, mutta siihen ei parane mennä luottamaan, yli puolet virheistä jää, vaikka kuinka koittaisi suodattaa sillä. Mutta nyt siis tässä neljäs osa [size=85](olen ylpeä, sain jopa kirjotettua kuusi sivua)[/size], nauttikaa, jos se vaan mitenkään on mahdollista.
----------------------------------------------------------
Osa 4
Järkytyksestä toivuttuaan Hermione meni olohuoneeseen, jossa Ron, Harry ja Ginny olivat. Harryn käsi oli Ginnyn olalla ja molemmat näyttivät poikkeuksellisen iloisilta tapahtuneisiin nähden. Hermionenkin huulilla kareili ohut hymy. Joskus hän toivoi saavansa olla yhtä onnellinen kuin Harry ja Ginny. Hermione tiesi, että olisi voinut ollakin ehkä vielä onnellisempi, kuin tuo pari, joka istui sohvalla vieretysten. Hän olisi voinut olla Ronin kanssa, mutta hän ei silti ollut. Hermione oli joutunut pitkien valvottujen yön tuloksena toteamaan, että Ron oli mukava ja hänellä oli jonkinlaisia tunteita häntä kohtaan, mutta olosuhteet eivät sallineet Hermionen aloittaa mitään Ronin kanssa. Hermione pelkäsi, että jonkin menisi vikaan ja heidän tiivis porukkansa hajoaisi. Sitä hän ei ollut valmis kestämään edes ajatuksissaan.
"Hei", Hermione sanoi hiljaa ja istui sohvalle Ronin viereen Ginnyä ja Harrya vastapäätä. Muut mutisivat tervehdyksensä ja keskittivät sitten huomionsa takaisin shakkilautaan, jota Hermione ei ollut edes ajatuksissaan huomannut. Hermione keskittyi pelin katsomiseen hajamielisesti. Hänestä oli hieman outoa, että he tekivät jotain niinkin tavallista, kuin pelasivat shakkia, mutta heti sen perään hän muistutti itseään siitä, että niinäkin aikoina heillä oli oikeus pieniin huveihin.
Peli päättyi lopulta Ginnyn ja Harryn murskavoittoon. Ron näytti hieman närkästyneeltä kun kaksikko virnuili hieman omahyväisesti hänelle. Hermione pyöritti päätään ja vajosi taas ajatuksiinsa. Siitä oli tullut jonkinlainen tapa. Hän ei vain osannut pitää hauskaa ystäviensä kanssa niin kuin ennen. Kaikki oli muuttunut liikaa hänen mielestään, hänestä oli tullut paljon sulkeutuneempi. Muutos oli tuskin havaittava, mutta sen vaikutukset alkoivat jo vähitellen näkyä. Muut pyysivät aina Hermionen mukaan huvituksiinsa, mutta kun Hermione pudisti kerta toisensa jälkeen päätänsä pahoittelevasti, he eivät jaksaneet enää yrittää suostutella häntä mukaan. Hermionesta oli tullut väistämättä aikuinen.
Pienet sadepisarat piiskasivat ikkunaa armottomasti. Hermionen katse oli suunnattu ulos ikkunasta, vaikka hän tuskin näki mitään. Ajatukset olivat vallanneet hänen mielensä. Hermionen mielessä risteili joukko erilaisia tunteita. Päällimmäisenä oli vääjäämättä pelko. Pelko sodasta, sen häviämisestä, hänen ystäviensä ja perheensä kuolemisesta ja epäonnistumisesta. Hän tunsi epätoivoa, tuskaa, häivähdyksen iloa, pienen aavistuksen kateutta ja jotain muutakin lisäksi, mutta Hermione ei osannut tulkita sitä. Hän ei jaksanut edes yrittää. Oli tarpeeksi turhauttavaa antaa ajatusten pyöriä mielessä ja antaa niiden luoda kiiltokuvia paremmasta huomisesta, jotka hän kuitenkin murskasi omatoimisesti heti niiden ilmestyttyä. Hän ei halunnut antaa itselleen turhaa toivoa, eikä sen enempää muillekaan.
Hermione nieli katkerat kyyneleet, jotka yrittivät päättäväisesti saavuttaa hänen poskensa. Hän päätti, että nyt ei ollut aika itkeä, itkemisen aika oli vasta yöllä, kun kukaan ei nähnyt tai kuullut. Hänhän oli nyt johtaja, hänen piti olla vahva ja päättäväinen, määrätietoinen ja rohkea. Hänen piti olla niin kuin Dumbledore ja McGarmiwa, aikaisemmat johtajat. Hermionen suru syventyi entisestään kun hän ajatteli killan entisiä johtajia. He olivat seisseet pystypäin, kohdanneet vaarat epäröimättä ja vahvoina. Kuitenkin kumpikin heistä oli kuollut. Milloin minun aikani tulee? Hermione ajatteli luonteensa vastoin katkerasti. Niinhän se aina meni, johtaja kuoli, heille tuli seuraaja, joka kuoli ja jolle tuli taas paikkaaja. Ikuinen kiertokulku, josta tuskin oli pakomahdollisuutta.
"Menen nukkumaan", Hermione ilmoitti jo muille tutuksi tulleella sävyttömällä, surun kyllästämällä äänellä. Harry, Ginny ja Ron nyökkäsivät ja vaihtoivat huolestuneet silmäykset, joista Hermione jäi autuaan tietämättömäksi. Hän käveli yläkertaan rauhallisin askelin, ei viivytellen, muttei erityisen nopeastikaan. Nuori aurori tervehti häntä matkalla. Hän teki samoin, nyökkäsi vain. Koko päämajan ilmapiiri oli surullinen, se ei sallinut paljoakaan puhetta.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan päästä Hermione oli huoneen suomassa turvassa. Rauhallisesti hän sulki oven ja astui askeleen pois päin. Heti sen jälkeen Hermione löysi itsensä nojaamassa ovea vasten kyynelten valuessa hänen poskillaan. Hän vajosi lattialle ja veti polvet rintaansa vasten. Hän antoi kyynelten valua vapaina. Hän oli luullut jo itkeneensä tarpeeksi, mutta ei, aina vain uudet kyyneleet purkautuivat ruskeista silmistä.
Vähitellen kyyneleet alkoivat vähentyä. Hermione sulki silmänsä ja huokaisi raskaasti. Ei hänestä olisi johtajaksi. Hermionen mielessä oli päällimmäisenä epäonnistumisen pelko. Häntä pelotti ottaa niin vastuullinen asema killassa. Vähitellen Hermione alkoi koota itseään. Hän ei saisi murtua niin, hänen piti olla itsevarma. Ajatus itsevarmuudesta oli kuitenkin Hermionelle kaukainen, hänen itseluottamuksensa oli kadonnut kyynelten mukana. Tunteet olivat kadonneet kyynelten mukana. Kaikki muut tunteet, paitsi tuska. Tuska, käsinkosketeltava, pakottava tuska, joka hallitsi Hermionea täydellisesti.
Hän vaihtoi yövaatteensa kuin transsissa ja kävi sitten kerälle viileälle sängylle. Kaikkia aikaisempia raskaampi huokaus karkasi Hermionen sisältä. Hän tajusi olevansa tyhjä. Vain tyhjä kuori, ilman suuria tunteita. Hän ei edes tuntenut pelkoa, ei mitään. Vain ja ainoastaan painostavaa tuskaa, joka poltteli hänen sisintänsä. Hermione halusi sen loppuvan. Hän hautasi kätensä kiharoihinsa ja yritti olla repimättä niitä. Hän oli turhautunut kaikesta. Hitaasti turruttaen uni alkoi sekoittaa Hermionen ajatuksia ja lopulta vaivutti hänet näennäiseen lepotilaan.
* * *
Hermione heräsi omia aikojaan. Normaalit, lohduttavat ja toivoa antavat auringonsäteet olivat jääneet loukkuun pilvimuurien taakse. Oli sanomattakin selvää, että siitä päivästä tulisi yksi masentavimmista. Hermionen silmät tuntuivat kuivilta ja hän tunsi kosteuden tyynyltään. Hän oli siis itkenyt yöllä. Hitaasti Hermione nousi ylös. Kauhukseen hän huomasi lakanansa olevan lattialla ja peiton toisella puolella huonetta. Voi Merlin, hän tokaisi mielessään kiroten painajaisiaan, jotka muuttuivat kerta kerralta voimakkaammiksi ja todentuntuisemmiksi.
Virkistyttyään hieman Hermione tunsi taas sitä samaa tyhjyyttä, jota oli tuntenut aikaisempana iltana. Se raastoi Hermionea enemmän kuin mikään muu aikoihin. Hän olisi vain halunnut tuntea, tuntea jotain voimakasta, vaikka sitten pelkoa, kunhan edes jotain. Hän ei halunnut olla vain kuori, kivettynyt ja kylmä. Hitaasti Hermione vaihtoi vaatteet ja suunnisti sitten alakertaan. Matkalla hän vilkaisi kelloa, se näytti jo kymmentä.
"Miten Merlinin nimeen...?" Hermione parkaisi ääneen. Miksi kukaan ei ollut herättänyt häntä? Itsestään sadatellen hän käveli viimeisetkin portaat varsin ilottomasti ja suuntasi sitten keittiöön, josta kuului vaimeata puheensorinaa.
"Huomenta Granger", sanoi sama vanha aurori, joka oli ensimmäisenä ehdottanut hänen nimittämistään johtajaksi. Hermione sävähti lähes huomaamattomasti sukunimen käytöstä. Aiemmin sitä oli käytetty lähinnä halventavasti, mutta aurori ei sanonut sitä halveksivalla tai pilkkaavalla äänensävyllä. Päinvastoin, miehen ääni oli melkein huvittunut. Hermione huokaisi raskaasti. Miten hän saattoi nukkua pitkään juuri silloin? Eihän hän ollut aikaisemminkaan ollut aamu-uninen.
"Kuulustelin sitä Malfoyn nulikkaa. Ei se mitään kertonut, ivasi vain minkä kerkesi. Pirun kestävä kantti sillä...", Vauhkomieli murahteli pöydän päästä. Hermione oli helpottunut nähdessään pitkästä aikaa vanhan aurorin. Vauhkomieli oli ollut pitkään jossain hoitamassa 'salaisia asioita', ja Hermionen täytyi myöntää, että tuttuja, arpisia kasvoja oli tullut kierolla tapaa ikävä.
"Eli ei ole mitään, mitä voimme tehdä", Hermione tokaisi hieman alistuneen kuuloisesti. Hän oli toivonut, että Malfoylta olisi herunut edes jotain tietoja, mutta ei, tämä oli pysynyt itsepäisenä kuin muuli.
"Ei oikeastaan", Ron myönsi. Hänen sanojensa myötä tuli hiljaisuus.
"Onnittelut", Vauhkomieli tokaisi rikkoen hiljaisuuden harvinaisen puolihymyntapaisen koreillessa tämän arpisilla suunpielillä, kun hän katsoi Hermioneen. Hermione nyökkäsi, muttei sanonut, miten paljon se merkitsi hänelle. Hänelle oli äärimmäisen tärkeää saada hyväksyntä toisilta kiltalaisilta, niin lapselliselta kuin se kuulostikin.
"No, kai hänet sitten pitää vapauttaa", Hermione sanoi pettyneesti. Kaikki se turhan takia. Hemmetti, miksi mikään ei koskaan onnistunut? Niiden ajatuksien jälkeen tuska tuntui kiertyvän vielä tiukemmin hänen ympärilleen, se turrutti jopa epätoivon.
"Älä hoppuile. Vain täydellinen ääliö kertoisi jotain ensimmäisen kuulustelun aikana", Dawlish sanoi suuren pöydän keskivaiheilta. Hermione huokaisi väsyneesti. Hänen oli siis yhä vietävä sille raivostuttavalle nulikalle ruokaa turhan takia, olkoonkin, että tämä oli näyttänyt toisen puolen itsestään eilen. Hermione puri huultaan mietteissään.
"Kuka hoitaa seuraavan kuulustelun?" Harry kysyi vihreät silmät leimuten.
Vauhkomieli hörähti. "Et ainakaan sinä."
"Miksi? Minä en ainakaan epäile satuttaa häntä jos on tarvis", Harry protestoi ja nojautui taaksepäin tuolillaan. Hermione kätki huokaisun.
"Sinulla on vanhoja kaunoja. Vaikka se hilleri sattuukin olemaan varsin ärsyttävä tapaus, et saa piestä häntä hengiltä", Vauhkomieli sanoi äänensävyllä, joka kielsi kaikenlaisen protestoinnin. Harry puuskahti kuuluvasti ja tyytyi mulkoilemaan seinää.
"Kuka sen sitten tekee?" Hermione kysyi vaimealla äänellä.
"Sinä."
* * *
"Tässä sitä taas ollaan", Hermione jupisi itsekseen matkalla Malfoyn huoneeseen. Hänellä ei ollut minkäänlaista intoa kuulustella Malfoyta, hän ei ollut koskaan pitänyt kuulustelemisesta eikä uhkailusta. Ei, vaikka kohteena olikin Malfoy. Hermione kertasi kaiken Vauhkomielen opettaman kuulustelemisesta. Kysele, kysele, etsi heikkouksia, kysele, uhkaile, kysele, lopuksi käytä tarvittavia keinoja. Tarvittavat keinot suksikoot Siperiaan, Hermione ajatteli melkein vihaisena. Häntä ärsytti. Aivan kuin hän olisi oman mielensä vanki, aivan kuin jokin esti häntä tuntemasta. Pienet raivonvälähdykset saivat kuitenkin Hermionen toivomaan, että pääsisi pian ulos kuorestaan. Hän ei kestänyt kivielämää pätkääkään. Hän oli kuitenkin nainen, ja naiset tunnetusti tunsivat. Ainakin hän oli ennen luetellut itsensä tuntevien joukkoon, nyt ei olisi kuitenkaan voinut sanoa samaa. Katkeruuden häivähdys teki tuttavuutta pienenpienen raivon kanssa.
Hermione astui sisään huoneeseen yrittäen vaikuttaa itsevarmalta. Normaalitilanteessa se ei olisi jäänyt vain yritykseksi, hän oli itsevarma. Nyt kaikki se itsevarmuus oli vain jossain pirun piilossa. Välittämättä siitä hän asteli varmasti ja hallitusti penkille Malfoyn sängyn viereen. Hermione tuijotti Malfoyta pistävästi ja tämä tuijotti takaisin. Hermione tiesi, että Malfoy tiesi hänen tulleen kuulustelemaan. Hermione olisi kironnut itsensä jollain tapaa siihen paikkaan, jos se ei se olisi aiheuttanut niin paljon vahinkoa. Tietenkään hänen ei pitänyt vaikuttaa murtumattomalta ja itsevarmalta, hänen piti olla Vauhkomielen vastakohta helvetti soikoon!
Kaikki se esitetty itsevarmuus valahti pois, kun hän tajusi tehneensä kohtalokkaan virheen. Hänen olisi pitänyt esittää normaalia, hänen olisi pitänyt tuoda ruokaa aivan kuten ennenkin. Nyt hän oli - jälleen kerran - mennyt sotkemaan asiat. Kätkien tuskastuneen huokaisun Hermione pakotti katseensa tutkiskelevaksi. Tuska otti hänestä koko ajan enemmän valtaa, vaatien häntä saamaan aikaan jotain tuntemisen arvoista, kun hän mittasi katseellaan Malfoyn jäänharmaita silmiä, hieman kuopalla olevia poskia, kalpeita huulia ja vahvaa leukaa, johon oli alkanut kasvaa parransänkeä.
"Sinä tiedät miksi olen täällä", Hermione tokaisi ilmeettömällä äänellä. Malfoy ei vaivautunut vastaamaan, hän katsoi vain kylmästi takaisin Hermioneen. Nainen sätti itseään, vasta eilenhän tuo kalvakka miehenalku oli näyttänyt jonkin näköisiä tunteita ja nyt hän oli kuin jääpatsas. Hermione tiesi, että Malfoy ei tekisi romahtamisen virhettä toiste, se ei vain yksinkertaisesti ollut mahdollista.
"Minä en aio kertoa mitään, joten voit yhtä hyvin kerätä kuraisen veresi ja häipyä", Malfoy sihahti hampaidensa välistä tuijottaen kattoon. Aikaisempia voimakkaampi raivonpilkahdus sai Hermionen hetkeksi valtaansa.
"Ehei, en ole menossa minnekään. Sinä, hilleri, sen sijaan saat antaa tietoja, ennen kuin teen jotain vähemmän järkevää", Hermione tiuskaisi silmät salamoiden. Hän olisi voinut hihkua riemusta, jos ei olisi pelännyt, että raivo menettäisi otteensa ja hän palaisi takaisin kiviasteelle. Malfoy naurahti käheästi.
"Minä en paljasta mitään, johan sanoin. No niin, kipitäpäs nyt jonnekin kokoukseen ja jätä minut rauhaan", Malfoy sanoi ja raivo laantui. Hermione asteli ovelle niin arvokkaasti kuin vain pystyi ja pamautti oven mielenosoituksellisesti, vain hetken mielijohteesta kiinni ja sen jälkeen teki tutut suojataiat. Normaalin rituaalin jälkeen hän lysähti ovea vasten ja menetti itsehillinnän rippeensäkin.
Katkerat kyyneleet eivät tuntuneet enää miltään hänen poskillaan. Ne olivat viileitä, aivan kuin eivät kyyneleitä olisi olleetkaan. Oliko hänestä tullut jo liian kylmä? Liian kivettynyt? Ei, Hermione päätti. Hän ei voinut olla mikään tunteeton kivipatsas, kuori ilman tunteita, hän ei hitto vie ollut mikään kuolonsyöjän varhaisversio, jolla ei ollut kykyä rakastaa.
Osa Hermionesta käski häntä tekemään jotain asian puolesta. Mutta mitä? hän kysyi itseltään. Hän ei tiennyt. Tuntui kuin aika olisi mennyt muutaman vuoden taaksepäin takaisin Tylypahkan aikoihin ja siihen, kun hän ei ollut vielä valmis kohtaamaan kaikkea, tuntui kuin hänet olisi viety pois vuosien kokemuksista ja pakotettu kohtaamaan kaikki kauhut vain viidesluokkalaisen mielellä. Ei, se ei voinut mennä niin, Hermione yritti vakuuttaa itseään. Hän oli yhä - niin ulkoisesti kuin sisäisestikin - seitsemäntoistavuotias, ei suinkaan viisitoista. Hermione kokosi itsensä kasaan ja laahusti kertomaan Vauhkomielelle, että Malfoy oli paras päästää menemään. Hänellä oli jo suunnitelma.
Hermionen suureksi järkytykseksi Vauhkomieli ei pistänyt ollenkaan vastaan hänen idealleen. Tämä jopa myönsi, että Malfoysta ei ollut mitään hyötyä. Hermione meni takaisin Malfoyn huoneeseen ja kertasi toimintasuunnitelmaa. Mene sinne, kerro asiasi, tainnuta, ilmiinny turvallisen välimatkan päähän turvalliseen paikkaan, lähde. Niin yksinkertaista, mutta samalla niin vaikeata. Hermione tiesi, että Malfoy ei suostuisi tuosta noin vain tainnutettavaksi, mutta jos hänen ylpeytensä ei antaisi periksi, ei hän myöskään pääsisi pois. Hermionella oli valttikortti, hänellä oli valta. Jostain syystä asia ei saanut häntä rauhoittumaan tippaakaan.
Hermione astui huoneeseen, ei liian itsevarmasti, muttei nöyristellenkään.
"Noniin Malfoy, olet kiusannut meitä jo tarpeeksi", Hermione sanoi ja onnitteli itseään samassa keskustelun, tai vaihtoehtoisesti riidan, hyvästä aloituksesta. Siitä ei voinut tietää mitä hänellä tarkalleen oli mielessä.
"Jaahas", Malfoy vastasi kyllästyneesti ja tuijotti jälleen kerran kattoon.
"Pääset täältä pois, kunhan vain suostut tainnutettavaksi", Hermione sanoi rauhallisesti.
"Unissasi, Granger", Malfoy älähti voimakkaalla äänellä. Hermione huokaisi tuskin kuuluvasti.
"Sinun on nyt vähän pakko suostua. Et sinä muuten täältä pääse pois", Hermione sanoi ja jäi sitten nauttimaan sanojensa aikaansaamasta vaikutuksesta. Malfoy näytti miettivät jotain todella ankarasti ja kerrankin Hermione saattoi julistaa itselleen erävoiton.
"Hyvä on sitten", mies äyskähti erittäin vihaisesti. Hermione astui sängyn vierelle, mutta ennen kuin hän ehti itse kunnolla tajutakaan, Malfoy oli vetänyt hänet nurin ja hän kaatui päistikkaa Malfoyn päälle. Hermionen taikasauva lensi kaaressa lattialle molempien ulottumattomiin. Hermione kirosi tyhmyyttään. Tietenkin Malfoylla oli jokin vastaisku hänelle, ei hän muuten olisi ottanut niin kevyesti tainnutusideaa.
"Mitä helvettiä sinä Merlinin nimessä yrität tehdä Draco Malfoy", Hermione sihisi vihaisesti. Malfoylla oli yhä köydet käsissänsä, mutta ne olivat sen verran huolimattomasti kiinni, että tämä pystyi pitämään Hermionea vaivattomasti aloillaan, ainakin siihen saakka, kunnes tämä ei rimpuilisi liikaa.
"No, mietitäänpä... Ajattelin pelastaa kunniani. Minua eivät kuraveriset tainnuta!" Malfoy julisti ylimielisesti.
"Saanen huomauttaa, että olen tehnyt sen jo", Hermione totesi kuivasti ja riuhtaisi toisen kätensä äkkiarvaamatta irti. Hän löi Malfoyta railakkaan äänen saavuttelemana. Isku osui kipeästi Malfoyn poskeen ja miehen pää kääntyi automaattisesti iskun voimasta.
"Saatanan kuraverinen", Malfoy sanoi ja lukitsi hänen kätensä uudelleen, tällä kertaa paljon tiukemmin. Hermionea ei pelottanut tippaakaan, ei siksi, että hän ei tuntenut muuta kuin pieniä häivähdyksiä, vaan siksi, koska tilanne oli enemmän koominen. Talossa oli kiltalaisia, hänellä oli ylivoima ja lisäksi Vauhkomielellä oli taikasilmä ja tämä tulisi pelastamaan tilanteen, jos katsoisi sen tarpeelliseksi. Jos hän edes katsoo tänne, lisäsi pieni ääni hänen mielessään.
Hermione vain oli, hän ei tehnyt vastarintaa, hän odotti, että Malfoy kyllästyisi, mutta ei, tämä piti vain kahta tiukemmin hänen käsistään kiinni. Hermione antoi katseensa kulkeutua pitkin Malfoyn kasvoja. Tämä oli totisesti muuttunut ja paljon. Muutos oli samalla aikaa miellyttävä ja... epämiellyttävä. Malfoy oli saanut jo miehen komeat piirteet, mutta varjot hänen kasvoillaan saivat hänet ajoittain karun näköiseksi. Eikä poika ollut turhan heikkokaan, vaan oikeastaan vahva. Hermione tiesi, ettei pääsisi pois ilman suuremmanluokan ponnisteluita. Se hävetti häntä tavallaan. Enemmän häntä kuitenkin hävetti ajatuksensa Malfoysta. Jos Ron tai Harry tietäisivät... Hermione punastui tahtomattaan.
"Mitä sinä punastelet?" Malfoy kysyi äkäisesti, selvästikin turhautuneena. Hyvä vain, kyllä minä pian pois pääsen, Hermione kannusti itseään.
"En mitään sinulle kuuluvaa", Hermione tokaisi kylmästi takaisin ja samalla hän päätti pitää katseensa erossa Malfoysta.
"Sinä ajattelit minua", Malfoy tokaisi ivallisen riemastuneena huomatessaan Hermionen välttelyn. Hermione kirosi typerän käyttäytymisensä.
"Enhän. Sinä kuvittelet typerä, ylimielinen hillerinkuvatus", Hermione sanoi ja kuulosti vakuuttavalta ainakin omissa korvissaan. Malfoy oli kuitenkin eri mieltä.
"Valehtele pois, Granger. Minä näen sinun lävitsesi", Malfoy ilmoitti mahtipontisena ja Hermione ajatteli katkerasti sen olevan totta. Vain täysi idiootti ei olisi nähnyt hänen lävitseen sinä samaisena hetkenä.
Hermionelle täytenä yllätyksenä Malfoy kohotti päätään ja painoi koleat huulensa vasten Hermionen huulia. Hermione nykäisi itsensä irti suudelmasta ennen kuin se edes ehti alkaa.
"Mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi?" nainen raivostui.
"Suutelen sinua", mies sanoi ja suuteli Hermionea vaativasti. Tämä on joku typerä juoni, Hermione ole nyt kerrankin järkevä ja lähde pois, lyö Malfoyta nyt senkin aivoton idiootti, Hermionen mieli kiljui. Kuitenkaan hän ei saanut itseään irtaantumaan, päinvastoin, hän syvensi suudelmaa entisestään. Se tuntui liian hyvältä, hän oikeasti tunsi jotain. Hän tunsi elävänsä. Hermione sulki järjen äänen kokonaan ja sitten hän hukkui suudelmaan, tunteeseen, ajattomuuteen ja ennen kaikkea, hän hukkui pois ongelmista ja kaikesta pahasta. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan Hermione tajusi oikeasti elävänsä ja siinä sivussa hän huomasi tuntevansa voimakkaammin kuin aikoihin.
A/N2: Anteeksi, pehmo Draco jäi pois, kyllä se sieltä sitten löytyy aikanaan ;>
-
Oh ihanaa jatkoa! Kiitän. <3
Tykkäsin todella tästä(kin) luvusta! :)
Ihana loppu tällä luvulla. ;) <3
JATKOA!! :)
-
uuuu......öööh :D jatkoa? *kröhöm* XD juu, jatkoa, mielenkiintoinen osa oli...
-
Sanon suoraan, että tämä on yksi loistavimpia suomenkielisiä D/Hrm ficcejen alkuja mielestäni (en sano vielä, että ficcejä, koska en tiedä miten tämä tulee menemään), koska sillä ei jauheta sitä yleistä samaa kaavaa miten suomenkielisissä yleensä. Englanninkielisissähän löytyy laidasta laitaan juttua - tämänkin laista, mutta silti on aivan mahtavaa lukea tämän tapaista suomeksi ja vielä kun osaa kirjoittaa. Et ole kiirehtinyt ficissä liikaa Dracon ja Hermionen suhteen kanssa vaan se on mennyt tuollein omalla painollaan ja jotenkin pidän siitä, että suudelma tapahtui vasta nelos osan lopussa. Muutenkin koko osan loppu osuus oli jotenkin, että kaikki tapahtui loogisesti ja järjestelmmällisesti ja tuntui täysin oikealta siinä tilanteessa, ehkä jatkossakin.
"Mitä helvettiä sinä kuvittelet tekeväsi?" nainen raivostui.
"Suutelen sinua", mies sanoi ja suuteli Hermionea vaativasti.
Tuo oli mukava kohta. Jotenkin pystyin kuvittelemaan, kuinka Draco sanoo tuon kun eikö tuo nyt olisi jo ihan selvää. Heh, sai kyllä hymyn huulille. Toivottavasti ficci jatkuu pian, minä ainakin seuraan ja pidän tästä.
niiina
-
Juujuu hyviä lukuja oli : ) Lisäälisäälisää.
- Sharon
[size=50]Voi jests mun kanssani... hah[/size]
-
A/N: Suuret kiitokset kommenteista taasen =) niiina, multa meinas pudota silmät päästä, kun luin ton siun kommentin. Oikeesti.
Tämä viides osa on tehty pätkissä, ja sen takia voi olla vähän sekava. Jotain huumorin tapastakin oon yrittäny viljellä, saa nyt nähdä onnistuinko edes kiitettävästi. Sarkasmia ja kuivaa huumoria siis luvassa. Tää menee kyllä vähän hidasta tahtia minun kirjottamaks, mutta... Pidän tän tahin. Tässä saattaa huomata sen, että kirjottelen Dracoa vähän eri näkökulmista. Koviksena, pehmona, sarkastisena jne... Toivottavasti ei hämää tai haittaa pahasti.
Tässä viidennessä osassa ei oikeestaan tapahdu erityisen paljon, tänään taitaa miulta tulla vaan pelkkiä fiilistelyosia. Hmph.
No mutta, tän enempää en jaarittele, viides osa, olkaa hyvät.
-----------------------------------------------------
Osa 5
Hermione ei saanut itseään lopettamaan, vaikka järjen ääni hänen sisällään huusikin sitä. Järki sanoi, että lähde pois, lopeta, mutta sydän vastusti. Sydän halusi tuntea. Vähitellen järjen ääni vaimeni ja lopulta hiljeni kokonaan. Hermione kuuli veren kohisevan suonissaan ja tunsi sydämen onnelliset pamppailut. Hän oli pitkän aikaa etsinyt sitä tunnetta ja sitä mielentilaa, jossa nyt oli, eikä hän heti suostuisi siitä irtautumaan. Ei, vaikka kyseessä oli Draco Malfoy, hänen kouluaikojensa vihollinen, nykyinen kuolosyöjä ja Voldemortin kannattaja. Hetkinen... Kuolonsyöjä. Hermione havahtui. Ei hän voi ruveta nuoleskelemaan kuolonsyöjän kanssa, oli tämä miten hyvännäköinen tahansa!
Hermione riuhtoi kätensä irti ja irtautui suudelmasta hypähtäen lattialle. Hänen kätensä hapuili taikasauvaa ja pian hänen sormensa koskettivatkin viileää puista pintaa.
"Mikäs nyt tuli?" Malfoy kysyi ivallisesti.
"Sinä olet kuolonsyöjä", viimeisen sanan Hermione sylkäisi suustaan kuin myrkyn.
"Eipä se tuntunut sinua haittaavan", Malfoy sanoi ja hänen ylimielinen äänensävynsä ärsytti Hermionea, niin kuin oli tarkoituskin.
"Et jättänyt paljon valinnanvaraa", Hermione tiuskaisi ja nousi seisomaan. "Sinä lähdet kohta ja minä tainnutan sinut, halusit sitä tai et."
Malfoy tuhahti halveksivasti. Hermione oli tyytyväinen. Ainakin hän sai kolaista miehen suunnatonta egoa. Ehkä hän voisi kuljettaessaan ihan vain vahingossa saada Malfoyn törmäämään muutamaan seinään ja portaaseen... Kapea virne ilmestyi naisen kasvoille hänen ajatellessaan asiaa.
"Mitä sinä virnuilet?" Malfoy kysyi.
"Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan. Tuskin minun tarvitsee tehdä tiliä siitä, mitä milloinkin ajattelen?" Hermione kysyi ja kohotti kulmakarvojaan liioitellusti. Hän tunsi taas olevansa tilanteen herra, tai toisella tavalla ilmaistuna - neiti. Malfoy tuhahti taas, eikä hän näyttänyt olevan ollenkaan tyytyväinen tilanteen saamaan uuteen suuntaan.
Hermione lähti kävelemään kohti ovea aikomuksenaan hakea Harry tai Ron mukaansa ihan vain varmuuden varalta. Hän ei halunnut sortua samaan uudelleen. Malfoyn kanssa jaetun suudelman ajatteleminen sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Hermionen selkärankaa. Hermione avasi oven ja oli törmätä Roniin.
"Hermione me löysimme viimeisen hirnyr -", enempää Ron ei ehtinyt sanoa, koska Hermione oli läppäissyt kätensä tämän suulle. Tietysti Ron oletti, että Hermionen mukana seuraisi leijutettuna tajuton Malfoy. Tai ehkä Ron ei ollut ajatellut ollenkaan, niin kiihdyksissä hän näytti olevan. Epätoivo kasvoi Hermionen sisällä. Hän tiesi, että Malfoy oli kuullut Ronin sanat, miehellä oli hyvä kuulo ja kaiken lisäksi Ron ei ollut sanonut asiaansa millään tavalla hiljaa.
"Suu kiinni", Hermione sihahti.
"Malfoy ei siis ole tainnutettuna?" Ron kuiskasi silmät järkytyksestä suurina.
"Ei ole, ei", Hermione vastasi ilottomasti. Jos Voldemort saisi tietää, että he tiesivät hirnyrkeistä niin paljon ja että he olivat jo löytäneet viimeisen, se olisi heidän loppunsa. Nyt Malfoyta ei ainakaan voisi päästää menemään. Tämä kipittäisi suoraan Voldemortin luo kertomaan tietonsa ja saisi epäilemättä valtaisan palkinnon, mainetta ja kunniaa kuolonsyöjien keskuudessa ja ehkä paikan Voldemortin suosikkina. Hermione tuhahti. Kuolonsyöjien päämäärät olivat tosiaan yksitoikkoiset.
"Sano muille, että tulen kohta. Hoidan tuon yhden tuolla", Hermione sanoi ja Ron nyökkäsi vakavan ja katuvan näköisenä. Ainakin hän ymmärsi, mitä oli tehnyt, Hermione ajatteli. Hermione astui takaisin huoneeseen ja sulki oven perässään.
"Mitä sinä kuulit?" Hermione kysyi ja tuijotti entistäkin ylimielisemmin virnistelevää Malfoyta murhaavasti.
"Vaikka mitä", Malfoy vastasi äänensävyllä, joka sai Hermionen sapen kiehumaan raivokkaasti.
"Ala sanoa", nainen vaati ja antoi äänensävyllään ymmärtää, että hän ei hyväksyisi muuta, kuin järkevän vastauksen.
"Jos suutelet minua", Malfoy ilmoitti samanlaisella äänensävyllä. Hermione ei ollut uskoa korviaan. Oliko Malfoy vihdoinkin pudottanut sen kuuluisan viimeisen ruuvin? Hermione tuijotti Malfoyta halveksien.
"Pitääkö sinun oikein kiristää, että joku suutelisi sinua?" Hermione kysyi ivallisesti.
"Ei, sinä olet vain niin harvinaisen vaikea ja haluttava tapaus, että minun on pakko kiristää", Malfoy sanoi sarkastisesti. Hermione pyöräytti silmiään. Hän tiesi, että Malfoylla oli joku taka-ajatus, mutta hän ei keksinyt mikä.
"No niin Malfoy, anna tulla. Mikä se taka-ajatus on?" hän kysyi.
"Ei ole taka-ajatusta. Haluan vain, että suutelet minua. Sitten kerron miten paljon kuulin", Malfoy sanoi äänensävyllä, jossa ei ollut häivääkään ivasta tai sarkasmista.
"Olen kuraverinen, miksi sinä muka haluat minun suutelevan sinua?" Hermione kysyi epäilysten kasvaessa samaa vauhtia turhautuneisuuden kanssa.
"No voi helvetti! Minä olen mies ja minulla on tarpeeni. Tässä pisteessä en välitä onko suuteluseurani kuraverinen vai ei", Malfoy puuskahti ja sai Hermionen tyrskähtämään ontuvalla selityksellään.
"Jaa että minun pitää olla tällä kertaa sinun äitisi korvike, koska hän ei ole täällä antamassa hyvän yön suudelmaa sinulle? Vai oletko muuten vain addiktoitunut suutelemiseen?" Hermione kysyi ja vahingoniloinen virne nousi hänen kasvoilleen kutsumatta.
"Älä sinä pilkkaa äitiäni. Ja en harrasta sukurutsaa, tiedoksesi vain", Malfoy sanoi kylmästi.
"Entä se addiktio?" Hermione härnäsi.
"Ei, en ole addiktoitunut", Malfoy tuhahti.
"Vaan?"
"Minä vannon, että tapan sinut omin käsin, jos kerrot kenellekään tästä", Malfoy sanoi ja Hermione nyökkäsi kyllästyneesti. Hän oli kuullut jo saman uhkauksen, eikä uskonut, että Malfoy sängyn pohjalta pystyisi mihinkään.
"No minä... Minä en ole pitkään aikaan tuntenut mitään sellaista, mitä tunsin, kun suutelin sinua", Malfoy sanoi nopeasti. Hermione katsoi Malfoyta vielä hetken ajan epäröivästi. Mitä jos mies huijaisi? Mitä jos hänellä olisikin jokin keino päästä karkuun, mutta siihen tarvittaisiin häntä? Malfoy ja tunteet... Hermione peitti vain vaivoin virnistyksen. Asiat olivat saaneet varsin erikoisen käänteen.
"Riittikö tuo, vai selitänkö vielä yksityiskohtaisemmin?" Malfoy kysyi.
"Selitä toki tarkemmin", Hermione sanoi, vaikka tiesi, ettei Malfoysta irtoisi enään yhtään tietoa, ei ennen kuin hän olisi suudellut tätä.
"En."
"Sepä harmillista."
"Granger, et ole tosissasi!"
"Olen harvinaisen tosissani."
"En sano enään mitään."
"No se on sinun ongelmasi."
"Suostutko sinä vai et?"
"Onko minulla vaihtoehtoja?"
"Ei."
"Hitto."
Hermione tiesi hävinneensä ja niin hän laittoi taikasauvansa lattialle, ennen kuin käveli vuoteen viereen, jossa Malfoy oli. Hieman epäröiden hän kävi polvilleen.
"Oi, ei sinun olisi tarvinnut ihan kosimaan ruveta", Malfoy letkautti. Hermione mulkaisi miestä murhaavasti. Tilanne oli hänen kannaltaan erittäin epämiellyttävä.
"Jos et pidä turpaasi ummessa, saat unohtaa koko jutun", Hermione sanoi hampaidensa välistä.
"Ja jos sinä et suutele minua, et saa tietoja", Malfoy sanoi kyllästyneellä äänellä. Se oli Hermionen epäonneksi totta, jos hän ei tekisi sitä, hän ei saisi tietää, miten paljon Malfoy oli oikeastaan kuullut. Ei hänellä varsinaisesti ollut mitään Malfoyn suutelemista vastaan, mutta sitä kutkuttavaa hyvän olon tunnetta ja sen seurauksilla häneen itseensä sen sijaan oli. Malfoyn suuteleminen tuntui hyvältä, aivan liian hyvältä.
Varovasti Hermione kumartui kohta Malfoyta. Kaikki varovaisuus ja epävarmuus kuitenkin katosi heidän huulien koskettaessa toisiaan. Hermione unohti täysin epäröintinsä ja samalla järjen äänen, joka vaati häntä lopettamaan. Meni hetki, toinen. Kumpikaan, ei Hermione, eikä Draco, tehnyt elettäkään lopettaakseen suutelemista, päinvastoin, he jatkoivat ja hukuttautuivat tunteeseen vain enemmän ja enemmän, he kadottivat itsensä, he kadottivat ajantajun. Enää sanoilla 'kuolonsyöjä' tai 'kiltalainen' ei ollut merkitystä, millään ei ollut. He eivät halunneet lopettaa, he eivät halunneet palata takaisin kylmään maailmaan, jossa käytiin taistelua, jossa sota oli käynnissä. Kuitenkin paluu oli väistämätön. Hermione vetäytyi taaksepäin.
"No niin, mitä sinä tarkalleen kuulit?" Hermione kysyi ja käveli taikasauvansa luo, nosti sen maasta ja laittoin kaapunsa taskuun.
"Entä jos en kerro?" Malfoy kysyi härnätäkseen.
"Sinun on parempi kertoa", Hermione tiuskaisi.
"Suuteletko minua uudestaan, jos kerron?" Malfoy kysyi. Hermionen leuka loksahti. Mikä helvetti Malfoyta vaivasi? Miksi ihmeessä mies halusi suudella häntä? Ei, sen koko jutun oli pakko olla joku sairas vitsi, juoni hänen päänsä sekoittamiseksi.
"Saa nähdä."
"Vastaa."
"Vastaa itse ensin!"
"Hyvä on."
"No antaa tulla."
"Kuulin kun Weasley sanoi 'Hermione me löysimme viimeisen hirnyr-jonkin' en kuullut loppua, koska sinä ystävällisesti suljit Weasleyn suun, en kyllä tosin tahdo tietää miten", Malfoy vastasi.
"Voi paska", Hermione manasi ja puri huultaan. Malfoy oli kuullut kaiken oleellisen. Mutta tiesikö hän hirnyrkeistä?
"Ai mitä?"
"Ei mitään."
"Sanoisit nyt", Malfoy maanitteli puoliksi leikillään.
"En. Minun pitää mennä", Hermione sanoi ja kääntyi ovelle. Jossain mielensä perukoilla hän mietti Malfoyn outoa käytöstä.
Hän avasi oven ja sulki sen tehden kaikki samat suojataiat, kuin aiemminkin. Hermione kiiruhti sen jälkeen alakertaan, jossa kaikki odottivat häntä. Astuessaan huoneeseen kaikkien katseet kääntyivät häneen.
"Mitä Malfoy kuuli?" Ron kysyi heti ensimmäisenä.
"Kaiken, koko jutun", Hermione vastasi väsyneesti.
"Muunsitko hänen muistiaan?" Harry kysyi vuorostaan.
"En."
"Miksi et?" Fred, George, Ron ja Harry huudahtivat yhteen ääneen. Kaikki huoneessa olijat seurasivat keskustelua.
"Koska siitä ei ole mitään hyötyä. Eikä hän täältä pääse, ennen kuin Voldemort on tuhottu, ja sen jälkeen hänen tiedoillaan ei ole käyttöä", Hermione sanoi.
"Miten niin siitä ei ole hyötyä?" tivasi Harry.
"Muistiloitsut ovat murrettavissa. Jos hän jostain syystä pääsisi täältä pois, Voldemort saisi tiedon hänestä helposti."
"Granger on oikeassa", Vauhkomieli sanoi huoneen nurkasta. Harry hymähti tyytymättömänä, muttei sanonut enää mitään.
"Sen takia ehdotankin, että Granger jää tänne mahdollisen kuolonsyöjähyökkäyksen varalta", Vauhkomieli jatkoi.
"Mitä?" Hermione huudahti.
"Niin. Minusta on parasta, että sinä jäät tänne, jos kuolonsyöjät sattuvat hyökkäämään. Me kaikki muut lähdemme. Sinä voit siirtää Malfoyn nulikan pois, jos on tarvis."
Hermione tiesi, että päätös oli lopullinen. Hän ei edes yrittänyt väittää vastaan. Nyrpeänä hän istui nojatuoliin ja katsoi muiden lähtövalmisteluita.
"Olen pahoillani Herm", Ginny sanoi, ennen kuin ilmiintyi pois. Vähitellen jokainen kiltalainen lähti ja pian Hermione oli huoneessa yksin.
-
Tämä on todella hyvä! Mites mahtaa käydä kun Hermione ja Draco jää kahden ;)
Tarina on hyvä ja mukaansa tempaava. Pidän todellakin!
Eli LISÄÄ!!!
-
Ihana (: Pidin kovasti osasta ja sen huumoristakin, heh. Maltan tuskin odottaa, että Hermione jää taloon kaksin Malfoyn kanssa. En yleensä sano virheistä, mutta kun tämä sai ihmeellistä tirskumista aikaan kun luin jotenkin ihan ajatuksissa vielä ihan väärin mitä siinä luki virheen kanssa.
"Sepä harmillista."
"Granger, et ole tosissasi!"
"Olen harinaisen tosissani."
"En sano enään mitään."
*harvinaisen varmaan, mutta luin jotain harvaisista, noh. Mietinkin aluksi, että mitääh, nyt en tainnut lukea ihan oikein. :'D
Kuitenkin, siis asiaan. Osa oli minusta sujuva ja jotenkin suudelman vaatiminen oli hyvin toteutettu ja taas uskottavasti. En osaa edes sanoa osasta oikein mitään kun odotan jo jatkoa niin innolla päässäni, haluan tietää mitä tulee tapahtumaan! Toivottavasti jatkat pian (:
niiina
-
OIhhh... Tosi ihana! :) Pidin todella TODELLA! :)
Dracon kiristystä. ;D
Kiitos tästä ihanasta luvusta. :) Lisää odottelen innolla!
-
A/N: Hiphei, täältä tullaan taas.
Tämä osa on omasta mielestäni siedettävä [size=85](väitetään, että aliarvioin itteeni ja sehän ei pidä paikkaansa)[/size] ja tästäkin tuli sellanen väliosan tuntunen. Parhaani mukaan virheitä oon yrittäny karsia, mut niitä ihan varmasti löytyy.
Suurkiitokset kaikille kommenteista, niitä on ollu ilo lukea (:
Nemethys: Ei kettulainen. Mä en missään nimessä oo tahtonu viedä sun ideaa, enkä kirjottaa samanlaista. Multa kerran vietiin yks idea nokan eestä ja se harmitti. Nyt ärsyttää oma tyhmyys. Syvimmät anteeksipyyntöni.
Mä oon yrittäny tehä tästä mahollisimman paljon erilaisen, ainakin niiden perusteella, mitä oon lukenu ja se on vähän se. Täällä oon lukenu murto-osan kaikista ja enkuks en oo lukenu kun yhen ja sekin oli oneshotti, joka oli jo suomennettu. Eli ketään en missään nimessä oo tahalleen menny matkimaan ja keneltäkään en missään nimessä oo tietosesti kopioinu ideaa.
Sepustukset tais olla tässä, kuudes osa kehiin nyt. Kommentteja kaipailisin ;)
-----------------------------------------
Osa 6
"Epäoikeudenmukaista, syrjintää, mokomakin Vauhkomieli", Hermione jupisi itsekseen löntystäessään portaita ylös. Hän oli istunut aikansa huoneessa, mutta turhautuneisuus oli vienyt voiton ja hänen oli pakko lähteä liikkeelle. Häntä pelotti ystäviensä puolesta. Aikaisempien hirnyrkkien kanssa oli ollut ongelmia ja monet olivat haavoittuneet niitä tuhotessa. Hermionesta tuntui, että jokin oli menossa pahasti väärin. Hänestä tuntui, että jotain kamalaa sattuisi. Toisaalta, se sama tunne velloi aina, kun tehtävä liittyi hirnyrkkeihin.
Hermione harhaili pitkin päämajan käytäviä vailla päämäärää. Hän ei halunnut istua vain paikoillaan, hänen oli saatava tehdä jotain tärkeää, kun muut riskeerasivat heidän elämänsä. Hermionen jalat veivät hänet lopulta pieneen, mutta kodikkaaseen kirjastoon. Siellä oli monia paksuja opuksia eri aiheista. Hermione oli lukenut jokaisen.
Hermione meni automaattisesti suureen ja pehmeään nojatuoliin, joka sijaitsi huoneen nurkassa. Se oli hänen vakiopaikkansa siellä. Tuoli oli juuri täydellisessä paikassa valaistukseen nähden. Siinä lukiessa varjot eivät loikkineet kirjan sivuille, eikä valo ollut liian kirkas. Hermione kaivoi tuolin vieressä sijaitsevasta pienestä tammisesta hyllyköstä kirjan, rakkausromaanin. Hermione hymyili itsekseen, kun muisti miten Ron ja Harry olivat nauraneet lukiessaan kirjan takakannen. Heidän mielestään kirja oli humpuukkia, pelkkää tyhjänpäiväisyyttä täynnä. Eiväthän he mitään Hermionelle suoraan sanoneet, mutta ajattelivat kumminkin, hän oli varma siitä. Se ei kuitenkaan haitannut häntä, hän sai lukea ja toimia niin kuin halusi.
Hukuttaakseen pelkonsa muista Hermione alkoi lukea. Kirja kertoi nuoresta Alice-nimisestä tytöstä, joka asui keskiajan Lontoossa. Hän oli varakkaan kauppiaan tytär. Kaupunkia kiusasivat rosvot, kauppiaatkin varastelivat toisiltaan, mutta Alicen isä ei sortunut siihen. Hän pelasi rehtiä peliä, toisin kuin vastapäinen kauppias ja hänen poikansa. He varastivat ja juonivat minkä kerkesivät. Alice ja hänen isänsäkin joutuivat kohteiksi. Kuitenkin, Alice ihastui toisen kauppiaan komeaan poikaan, mutta rakkaus oli mahdoton - heidän vanhempiensa takia. Oikeastaan tarina oli melkein suora kopio Shakespearen Romeosta ja Juliasta, mutta Hermione ei välittänyt siitä. Hän piti siirappisista rakkaustarinoista, ne olivat oiva keino päästä pakoon maailmaa - edes hetkeksi.
Aika kului kuin siivillä, ja ennen kuin Hermione ehti edes tajuta, kirja oli luettu. Se oli oikeastaan lyhyt, parisataasivuinen. Kaiken lisäksi Hermione oli jo aikaisemmin lukenut sen noin puoleen väliin, joten luettavaa ei todellakaan ollut jäänyt paljon. Tarina pyöri Hermionen mielessä vielä hänen mennessään keittiöön. Lopussa Alice ja toisen kauppiaan poika Josh, olivat saaneet toisensa ja heidän vanhempansa hautasivat sotakirveensä. Olisipa se ollut niin helppoa todellisuudessakin.
Kotitonttu siivosi keittiössä Hermionen mennessä sinne.
"Anteeksi neiti, Morty lähtee häiritsemästä teitä", pieni kotitonttu - jo tutuksi tullut Morty - kimitti.
"Ei tarvitse, voit sinä jäädäkin", Hermione sanoi ja hymyili ystävällisesti tontulle. Hermione ei pitänyt siitä, että päämajassa oli kotitonttuja, mutta hänen oli pakko vain hyväksyä asia, aika ei vain riittänyt siivoamiseen ja ruoanlaittoon. Lisäksi Hermione oli jo hyväksynyt sen, että kotitontut nauttivat auttamisesta. Hän oli kuitenkin edelleen sitä mieltä, että niitä piti kohdella kuin vertaisia.
"Kiitos, neiti on erittäin ystävällinen Mortylle", Morty sanoi ja kumarsi syvään. Sitten se lähti puunaamaan kaapin ovea jättäen Hermionen istumaan mietteisiinsä keittiön pöydän ääreen.
Hermione tuijotti tyhjyyteen ajattelematta mitään. Hän tiesi, että hänen pitäisi olla valmiudessa kuolonsyöjien varalta, mutta hän ei saanut motivoitua itseään nousemaan ylös ja tarkistamaan paikkoja. Hän tiesi, että suojat olivat hyvät ja kuolonsyöjillä menisi pitkä tovi niiden selvittämiseen. Siinä vaiheessa heidän aikeensa olisi jo huomattu, ja päämaja jo tyhjennetty.
"Neiti, olisi ruoan aika. Herra Malfoylle pitäisi viedä ateria. Tekeekö Morty sen, vai meneekö neiti itse?" Morty kysyi ja havahdutti Hermionen samalla.
"Kiitos tarjouksesta, mutta minä voin viedä sen", Hermione sanoi ja otti tarjottimen kotitontun pienistä käsistä. Hän lähti hitaasti kohti Malfoyn huonetta, peläten, mitä voisi tapahtua, kun he olisivat kahden. Hermione päätti itsekseen, että mitään aikaisemman kaltaista ei saisi tapahtua, ei missään nimessä. Se oli vaaraksi killalle ja hänelle itselleen. Jos hän ei pitäisi varaansa, hän voisi vaikka ihastua Malfoyhin. Se tietäisi taas uutta nykyajan Romeo ja Julia-kertomusta, edellyttäen tietenkin, että Malfoykin ihastuisi häneen. Jos ei, hän riutuisi itsekseen, menettäisi ruokahalunsa ja särkisi sydämensä - jälleen kerran.
Huoneen ovella Hermionea epäilytti. Viitsisikö hän mennä sinne? Hän puri huultaan ja oli kahden vaiheilla. Mennäkö sisään, vai eikö mennä? Pitäisikö hänen pyytää Mortya viemään ruoka Malfoylle? Ei, hän päätti. Malfoy oli liian hyvä manipuloimaan. Aivan liian hyvä. Hermione tuhahti itselleen vihaisesti ja purki suojaloitsut, astuen sen jälkeen ankeaan huoneeseen, jossa oli jo tapahtunut liian monia kiellettyjä asioita. Hermione kirosi omaa heikkouttaan ja sitä, että oli itse asiassa vastannut Malfoyn suudelmaan ja kaiken lisäksi tehnyt sen kaksi kertaa. Ajatukset taka-alalle mielessä siirtäen hän sulki oven ja jäi katsomaan Malfoyta.
"Tuliko ikävä?" Malfoy kysyi ivallisesti.
"Voi kyllä, en kestä olla erossa sinusta tuntia pidempään", Hermione heitti ja taikoi tuolin. Hän istuutui tuolille ja laittoi tarjottimen syliinsä hetkeksi.
"Todellako?" Malfoy kohotti kulmiaan.
"Tietysti. Aiotko paastota vielä, vai oletko jo valmis syömään?" Hermione kysyi.
"Riippuu siitä, aiotko syöttää minua", Malfoy sanoi.
"Ikävä kyllä en", Hermione sanoi.
"Harmi", Malfoy sanoi ja katsoi sitten kysyvästi kättään. "Aioitko taikoa käteni vapaaksi?"
"Kai minun on pakko", Hermione sanoi ja vapautti Malfoyn oikean käden köysistä. Hän antoi tarjottimen miehelle ja istui vahtimassa, ettei tämä yrittäisi mitään.
"Sinun on turha yrittää tehdä mitään, koska minulla on taikasauva ja voin tainnuttaa sinut milloin vain", Hermione totesi ja risti jalkansa.
"Katsos kun en tullut ajatelleeksi", Malfoy tokaisi ja alkoi syömään.
Hermione antoi katseensa kiertää huonetta. Siellä ei ollut muuta kuin sänky, jossa Malfoy silläkin hetkellä makasi ja puinen pöytä muutaman metrin päässä siitä. Seinustalla oli hyllykkö, jossa ei ollut muuta kuin tuhansittain pölyhiukkasia. Lisäksi oli tuoli, jossa Hermione itse istui ja jonka hän oli sinne taikonut. Huoneessa oli hiljaista, lukuunottamatta tietysti aterimien kilinää toisiaan vasten. Hermione ei tiennyt kuinka kauan aikaa meni, hän ei laskenut, ei edes välittänyt. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut henkisesti aivan loppu, liian väsynyt edes välittämään.
"Tuota Granger, oletko sinä vielä hereillä?" Malfoy tiedusteli. Hermione hätkähti. Hän oli uppoutunut ajatuksiinsa liiaksi, hemmetti, Malfoyhan olisi voinut yrittää tehdä vaikka mitä sillä aikaa kun hän vain haaveili ja selvitti ajatuksiaan. Hän oli huono johtaja, huono kiltalainen, huono ihminen. Ei hyvät ihmiset ihastu pahoihin, Hermione ajatteli kiivaasti ja löi sitten kädellä otsaansa. Ei, ei sen niin pitänyt mennä. Hän ei pitänyt Malfoysta, ei pitänyt. Ei voinut.
Mutta toisaalta, kuka määritteli hyvän ja pahan, miten määriteltiin hyvä ja paha? Ajattelivatko 'pahat' ihmiset, että 'hyvät' olivat pahoja ja että he tekivät väärin? Hermionen ajatukset juoksivat kilpaa toistensa kanssa saaden hänen olonsa tuntumaan sekavaksi. Hän mietti aivan liian filosofisia kysymyksiä, Dumbledore olisi voinut ehkä vastata niihin, mutta hän ei. Hän ei ollut johtajatyyppiä, hän ei ollut nero, eikä erityisen voimakastahtoinenkaan. Hän ei kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi hänet oli valittu johtajaksi.
"GRANGER", Malfoy karjaisi ja sai Hermionen viimeistään silloin hätkähtämään täysin todellisuuteen.
"Niin mitä?"
"Sinä olet outo."
"Kiitos", Hermione vastasi kuivasti ja otti tarjottimen, laittoi sen tuolille, josta oli vain hetki sitten noussut ja taikoi Malfoyn oikean käden takaisin köysiin.
"Ja taas vankina", Malfoy totesi ilottomasti puoliääneen.
"Kenenköhän vika se on?" Hermione kysyi pistävästi. Malfoy huomasi selvästi kysymyksessä olevan piikin ja vastasi:
"Ei ainakaan minun. En minä itse itseäni ole tähän köyttänyt."
"Mutta entä sinun valintasi? Ja syy, miksi olet siinä?" Hermione tiedusteli häivähdys uteliaisuutta hänen äänessään. Hän halusi tietää, mitä Malfoy ajatteli hyvästä ja pahasta, niiden jakaumasta ylipäätään.
"Minun valintani? Tarkoitat varmaan kuolonsyöjyyttäni. Se ei ollut minun päätettävissäni. Halusin elää, joten suostuin, piste. Syy siihen, miksi olen tässä, on kai tällä hetkellä se, että Weasley sanoi jotain, mitä minun ei olisi pitänyt kuulla, ettekä te tahdo, että lavertelen Voldemortille."
Hermionen oli pakko myöntää Malfoyn olevan oikeassa. Hän ei kylläkään tiennyt, mitä Malfoyn ja hänen isänsä välillä oli tapahtunut, mutta ei ollut vaikeaa kuvitella, että Malfoy oli pakotettu kuolonsyöjyyteen. Ei niin, että hän sitä inhoaisikaan, hän vain sattui olemaan itsekeskeinen pelkuri, minkä sille mahtoi?
"Vetipä se sinut hiljaiseksi", Malfoy tokaisi ivan korostus äänessään. Hänen harmaat silmänsä olivat kylmät, mutta niistä ei kuitenkaan loistanut viha. Ne olivat enemmänkin neutraalit, kuin vihaiset, Hermione huomasi ajattelevansa.
"Sinä tuijotat."
"Enhän."
"Voi kyllä sinä tuijotat. Mikä minun silmissäni on niin kiinnostavaa?"
"Ei mikään, minä en tuijottanut."
"Niinhän sinä sanot."
Hermione alkoi menettää malttiaan. "Niin minä sanon ja niin se myös on. Älä edes yritä väittää vastaan."
"Miksi en?"
"Koska kiroan sinut."
"Pelottaa."
"On syytäkin."
"Huomaa äänensävy, Granger."
"Mitä äänensävystä? En ihannoi ääntäsi niin paljoa, että jäisin sen tarkemmin kuulostelemaan sen eri vivahteita."
"Kyllä sinä ihannoit."
Hermionen kasvoille kohosi kevyt, mutta huomattava puna.
"En."
"Kyllä."
"EN."
"Kyllä, Granger, sinä punastut. Ettet vain pitäisi minusta?"
"Minä. En. Pidä. Sinusta", Hermione yritti vakuuttaa niin itseänsä, kuin Malfoytakin.
Malfoy ei sanonut enää mitään, mutta ei hän näyttänyt uskovankaan. Hermione puri taas huultaan epätoivon vallassa. Malfoy oli huomannut, mitä hän nyt tekisi? Mies oli löytänyt hänen heikon kohtansa ja arvaten tämä käyttäisi tietoa hyväkseen. Malfoy oli petollinen juonittelija, siitä ei päässyt yli, eikä ympäri. Hermione ei tiennyt halusiko hän suudella Malfoyta, vaiko lyödä tätä. Lyödä siksi, että tämä oli saanut hänet pitämään itsestän ja suudella sen aiheuttaman tunteen takia. Hermione piti siitä, miten hänen sisällään kupli ja siitä, miten hänen sydämensä löi voimakkaammin. Mutta oliko se sen arvoista? Olisiko sydämen menettäminen muutaman suudelman arvoinen? Siihenkään lähes filosofiseen kysymykseen Hermione ei osannut vastata.
"Minä tiedän, mitä sinä ajattelet Granger", Malfoy sanoi.
"Oletko oppinut jo lukemaan ajatuksia?" Hermione kysyi ja yritti saada ajatuksensa kuriin. Hän ei saisi näyttää Malfoylle tunteitaan, ei, vaikka henki olisi kyseessä. Hän, jästisyntyinen Hermione Granger, kiltalainen, piti puhdasverisestä Draco Malfoysta, joka oli kuolonsyöjä, Voldemortin kannattaja.
"En, sen voi lukea sinun kasvoiltasi. Ja silmistäsi"; Malfoy sanoi ja kaikki iva hänen äänestään oli kaikonnut. Ainakin hetkeksi.
"Ja mitä minä sitten ajattelen?" Hermione kysyi peläten vastausta.
"Minua."
"Olet itsekeskeinen", Hermione totesi ja sadatteli itseään, valehtelutaitoaan ja läpinäkyvyyttään.
"Mutta se on totta, eikö?" Malfoy kysyi ja iva alkoi taas tehdä paluuta.
"Ei ole", Hermione totesi kovettaen itsensä. Hän nosti tarjottimen tuolilta ja taikoi sitten tuolin pois. Sanakaan sanomatta hän käveli ovelle, avasi sen ja sulki sitten tehden taas tarvittavat loitsut. Hän oli puolivälissä matkaa portaille, kun tajusi. Malfoyn lähellä hän tunsi taas. Hän tunsi iloa. Hän oikeasti eli. Tarjotin kalahti lattialle ja lasin särkymisestä kielivä helinä täytti hetkeksi käytävän. Hermione ei olisi voinut välittää vähempää. Hän käveli takaisin Malfoyn huoneen ovelle, purki taas taiat ja astuessaan huoneeseen, hän huomasi katsovansa Malfoyn tietäväisiin silmiin.
-
Toivoin että jo tässä luvussa tapahtuisi jotain suurempaa, mutta hyvää voi aina odottaa ;)
Tuo loppu kyllä on aikast mielenkiintoinen... 8)
-
Hihii tää on hyvä fic :> kiva luku, mua ei ainakaan haittaa ettei tapahdu mmitään kauheen suurta, hermionen sisäiset kamppailut on aika kiintoisia :D Toi loppu oli kiva :P ÄKKIÄ JATKOA<3 (tosi järkevä kommentti joo mut hei. KATO KELLOA XD)
-
Ficci jatkaa edelleen tasokasta tasoaan ja se on hienoa. Olen lukenut uuden osan jo aikoja sitten, mutta kommentoinnissa olen aina niin laiska, että katsotaan saanko mitään järkevää aikaan taaskaan..
Pidän Dracon ja Hermionen pistävistä keskusteluista ja varsinkin noista Dracon sarkastisista ja huvittavista kommenteista sekä suorapuheisuudesta tietyissa asioissa. Jotenkin se tuo tähän mukaansa tiettyjä mausteita ja piristää ihan lukea sellaista.
"Tuliko ikävä?" Malfoy kysyi ivallisesti.
Juuri tämmöinen iskee. Osuvaa ja todella ärsyttävän kuuloista jos joku sanoisi itselleni esim, mutta samalla jotenkin pitää minut ainakin lukijana otteessa.
"Kyllä, Granger, sinä punastut. Ettet vain pitäisi minusta?"
"Minä. En. Pidä. Sinusta", Hermione yritti vakuuttaa niin itseänsä, kuin Malfoytakin.
Suloista. Pidän kun luot heidän suhdettaan tätä kautta, että se tosiaan lähtee vähän tämmösestä kiusottelusta ja ei niinkään ilkeistä sanoista.
Hermione ei olisi voinut välittää vähempää. Hän käveli takaisin Malfoyn huoneen ovelle, purki taas taiat ja astuessaan huoneeseen, hän huomasi katsovansa Malfoyn tietäväisiin silmiin.
Ooh, arvasin ;D
Mutta jatkosta olisin enemmän kuin innoissani.
niiina
-
oijoijoi, mihinkä kohtaan jätit :D
Vaikkei tää paritus kuulukkaan mun suosikkeihin, eksyin tätä lukemaan mielenkiintoisen nimen takia, ja en kyllä pettynyt lainkaan :D
Loistava ja hyvinkirjoitettu ficci. Hermionen ja Dracon keskustelut ovat todella hyviä, eikä missään vaiheessa tule oloa, että oltaisiin pakolla yritetty jotakin kirjoittaa.
Mutta odotan kyllä innolla jatkoa :D
-
Gaploon, en viitsinyt pitkittää tuota lukua, siihen olisi mennyt ikä ja terveys. Tässä kuitenkin tapahtuu jo jotain, vaikka hidas tempo säilyy.
Justinee, herranjumala kenen tahansa aivot on vähän sekasin tuohon kellonaikaan, mutta kommentti oli järkevämpi kun useimmat minun päivällä kirjoittamista :D Kiitokset <:
niiina, ihanan pitkä kommentti. Mitäköhän osaisin tuohon sanoa? En oikein mitään muuta järkevää, kuin että kiitos (:
Puhpallura, hiphei, uusi lukija :> Tuosta nimestä. Nythän vasta tajusin, että se ei olennaisesti liity ficciin mitenkään. Eh, joskus kyllä oikeasti suunnitelen jonkun ficin etukäteen osa osalta. Hyvä, että nuo keskustelut on mielestäsi pysyneet ei-väkinäisinä, tosin tässä uusimmassa osassa saattaa olla vähän väkinäisyyden tuntua, mutta tiedä häntä =>
A/N: Mitäköhän osaisin sanoa tästä? En varmaan muuta kuin tämä on omasta mielestäni huonompaa tasoa, kuin aikaisemmat. Jotenkin tuntuu siltä, kun kirjoitustaito [size=85](se vähäinen mikä minulla on ollut)[/size] on haihtunut jonnekin. Kirjotusvirheitä löytyy satavarmasti, yhdyssanavirheitä nyt ainakin. En päässyt toiselle koneelle, jossa on korjaava tekstinkäsittelyohjelma, joten niitä on tuplasti normaaliin verrattuna. Toivoisin kommentteja ainakin tuosta tökkivyydestä ja siitä, onko sama tunnelma pysynyt ja niin edespäin. Mutta enempää jaarittelematta osa seitsemän, olkaa hyvät.
-----------------------------------
Osa 7
"Tiesin tämän. Olen ennalta-arvattava Granger", Malfoy sanoi huvittuneesti.
"Älä viisastele. Tämä on epätoivoinen teko", Hermione tokaisi ja käveli Malfoyn sängyn luokse taikoen tuolin. Hän istahti tuolille, laittoi sauvan taas kaapunsa taskuun ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän todellakin oli menettämässä järkensä. Hän tuli vapaaehtoisesti Malfoyn luo ja hän halusi suudella miestä. Hermione kirosi taas harkitsemattomuuttaan ja sitä, että oli ylipäätään tuonut Malfoyn sinne.
"No siltä se vaikuttaakin", Malfoy kommentoi tylsän oloisesti.
"Oikeasti Malfoy."
"Tiedän. Miten muuten oi-niin-kuuliainen-Granger tulisi tänne?"
"Lopeta", Hermione tiuskaisi. Hän ei halunnut kuulla sitä samaa virttä, jota oli joutunut kuuntelemaan kuusi vuotta. Kuusi vuotta pelkkää piinaa.
"Selvä. Nostaisin käteni ilmaan, jos ne eivät olisi sidottuina", Malfoy sanoi viattoman kuuloisesti.
"Sidottuina ne pysyvätkin", Hermione tokaisi tajutessaan Malfoyn sanoissa piilevän kysymyksen.
"Sinä siis pidät sidontaleikeistä. Ne eivät ole ihan minun makuuni, mutta mikäs siinä -"
"Malfoy, lopeta!" Hermione parahti keskeyttäen Malfoyn selityksen.
"Miten neiti tahtoo", Malfoy sanoi imitoiden suhteellisen hyvin kotitonttua.
"Pidä nyt se turpasi ummessa tai minä suljen sen", Hermione sihisi hampaidensa välistä. Malfoyn käytös oli äärimmäisen ärsyttävää.
"Oi, nyt pelottaa. Miten meinasit sen sulkea?"
"Miten olisi nyrkki?"
"Oivoi, kerkesin jo toivoa jotain ihan muuta..."
"Malfoy", Hermione sanoi varoittavasti, mutta Malfoy ei tuntunut huomaavan sitä.
"Jos sinä sulkisit sen sillä toisella tavalla, se tuottaisi mielihyvää ja piristäisi samalla..."
"Lopeta jo", Hermione sanoi vaimeasti. Se näytti tehoavan, sillä Malfoy sulki suunsa ja katsoi Hermionea ensimmäisen kerran arvioiden.
Draco PoV
Ensimmäistä kertaa Draco huomioi tummat silmäpussit Grangerin ruskeiden silmien alla. Ne vanhensivat naista ainakin viidellä vuodella. Muutenkin naisen olemus kieli huonosti nukutuista öistä ja rasituksesta, niin henkisestä kuin fyysisestäkin. Luoja Herm-Granger näyttää riutuneelta, Draco ajatteli ja korjasi ajatuksiaan. Hän oli kerran erehtynyt kutsumaan Grangeria etunimellä, eikä nainen ainakaan heti ollut näyttänyt huomaavan sitä. Draco oli kuitenkin varma, että tämä oli tajunnut asian jossain vaiheessa.
"Miksi sinä silloin kerran kutsuit minua etunimellä?" Granger kysyi aivan kuin olisi lukenut Dracon ajatukset.
"Se oli vahinko."
"Ai", Granger vastasi hiljaisella äänellä. Se oli väsynyt ja ehkä aavistuksen pettynyt. Draco ei ollut varma, hän ei ollut mikään suuri äänensävyjen tulkitsija.
"Ehkä samankaltainen vahinko voi sattua toistekin", Draco sanoi puolihuolimattomasti. Hän ei tiennyt miksi sanoi sen, ei hänellä ollut oikeastaan aikomustakaan ruveta kutsumaan Grangeria Hermioneksi, ainahan Granger oli ollut Granger ja hän oli ollut muille Malfoy. Sukunimien käyttö oli luontaista, oli ollut aina ensimmäisestä Tylypahkan vuodesta alkaen.
"Oikeasti? Tai siis, alkaisitko sinä kutsua minua etunimeltä?" Granger kysyi ja Draco haukkui harkitsemattomuuttaan. Tosin, ei se syövyttäisi hänen kieltään, jos hän sattuisikin kutsumaan Grangeria Hermioneksi.
"Ehkä."
Hermione PoV
Hermione oli yllättänyt. Hän ei olisi koskaan voinut uskoa, että Draco Malfoy voisi tunnustaa kutsuneensa häntä etunimellä ja sanonut vielä päälle, että voisi tehdä sen uudestaankin. Se ei ollut hänen tuntemansa Malfoyn tapaista. Miten paljon Malfoy oli oikeastaan muuttunut? Hän ei voinut tietää sitä. Ties mitä tämä oli kokenut, nähnyt ja kuullut. Olihan hänkin muuttunut aika radikaalisti. Hän ei ollut enää se puhtoinen Hermione Granger, hän oli saanut myös vähän räväkämmän puolen, joka tosin pääsi esille harvemmin. Häntä hallitsi enemmänkin itkevä ja surkea puoli, kaikki muu oli piilossa, juossut häntä koipien välissä karkuun. Oliko se oikein? Halusiko hän olla vain uikuttava vesiputous? Eikö johtajan pitänyt olla juuri vahva persoona? Kyllä häneltäkin auktoriteettia löytyi, mutta hän ei osannut käyttää sitä oikein. Olisiko muutos paikallaan? Pitäisikö hänen kaivaa räväkämpi puolensa piilostaan ja antaa sen hallita?
"Grang-Hermione, oletko sinä vielä hereillä", Malfoy kysyi ja Hermione terästäytyi heti. Oliko mies todellakin kutsunut häntä etunimellä?
"Olen."
"Haluaisitko selittää miksi tulit tänne", Malfoy kysyi. Pitäisikö minunkin kutsua Malfoyta etunimellä? Hermione mietti kuumeisesti. Ehkä Malf - Draco ansaitsee sen, hän päätti.
"Minä... Lupaa ettet naura", Hermione vaati ja katsoi Dracoa silmiin.
"En naura. Et sinäkään nauranut kun minä itkin", Draco sanoi ja virnisti toispuoleisesti.
"Niin. Minä... Minusta on tuntunut jotenkin... tyhjältä. Tai siis, minusta on tuntunut, etten ole pystynyt tuntemaan mitään muuta kuin tuskaa, niin tyhmältä kuin se kuulostaakin -"
"Se ei kuullosta tyhmältä. Olemme samassa veneessä", Draco sanoi osittain huvittuneen kuuloisesti.
"Ai. No hyvä. Tai siis ei hyvä, vaan siis hyvä etten ole yksin, mutta huono, että sinullakin on sama olo tai en osaa selittää", Hermione takerteli ja jatkoi sitten, "kuitenkin, sinun lähelläsi minä jotenkin vain tunnen kunnolla. Tunnen raivoa ja muutakin, joskus iloa ja niin."
Hermione oli ollut lähellä sanoa ihastusta, mutta jätti sen sanomatta. Hän ei koskaan myöntäisi olevansa - vaikkakin ihan vähän vain - ihastunut Dracoon.
"Ettet olisi jättänyt jotain sanomatta?" Draco kysyi uteliaasti.
"En", Hermione valehteli ja kiitti huonoa valaistusta. Hänen poskiaan kuumotti, hän oli punastunut kunnolla.
"Selvä", Draco sanoi äänensävyllä, joka ilmoitti, ettei hän ollut uskonut. Hermione huokaisi väsyneesti. Hän ei jaksanut käydä uutta väittelyä Dracon kanssa. Dracon. Hermione tunnusteli sanaa. Olisiko ihan kamalaa ruveta kutsumaan Malfoyta Dracoksi ihan yleisestikin. Tai no, Harry, Ginny, Ron, Fred ja George saisivat varmaan pahemman luokan kohtauksen, jos hän heidän seurassaan erehtyisi kutsumaan miestä etunimellä. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa? Mutta ainahan hän voisi ajatuksissaan kutsua tätä etunimellä ja aina hänen ollessaan siellä, Dracon huoneessa. Ei niin, että hän meinasi ajatella miestä enemmänkin, tai että hän viettäisi siellä paljonkin aikaa, vain niinä harvoina hetkinä.
"Aiotko tehdä sen, mitä tulit tänne tekemään?" Draco kysyi havahduttaen taas Hermionen mietteistään.
"Mitä minä tänne tulin edes tekemään?" Hermione kysyi huvittuneesti.
"No suutelemaan minua tietysti!" Draco puuskahti aivan kuin asia olisi ollut päivänselvä.
"Miten itsekeskeinen sinä oikeastaan olet?"
"Olen vain itsevarma."
"Liika itsevarmuus ei ole hyvästä."
"Kuulostat aivan joltain opettajalta."
"Kiitos vain."
"Enkö ollutkin oikeassa?"
"No... Ehkä jollain tasolla."
"Hah! Tiesin."
"Älä ole niin varma. Voin kävellä tuosta ovesta vaikka heti."
"Niinhän sinä voit, muttet halua."
"Ja miksi muka en?"
"Haluat suudella minua."
"Tiedätkös, koko maailma ei pyöri ympärilläsi."
"Auts, tuo sattui. Älä lyttää egoani."
"En minä lyttää sitä, minä puhkaisen sen, ennen kun leijut enempää."
"Sydänparkani. Tuo viilsi syvältä."
Hermione hymähti. Dracohan oli aivan mahdoton. Sarkastinen joka käänteessä. Jollain tapaa sarkastisuus oli kuitenkin valloittvaa, se oli toki ärsyttävää, mutta kuitenkin... Hermione laski hitaasti kymmeneen karkoittaakseen ajatukset mielestään. Hän ei halunnut ajatella niin Dracosta, hän ei halunnut pitää miehestä, mitä siitäkään tulisi? Ei mitään. Ei kerrassaan mitään. Draco oli kuolonsyöjä ja hän itse kiltalainen, eivät he voisi koskaan seurustella, eikä Draco luultavasti edes pitänyt hänestä. Dracolle hän oli vain viihdettä, huvia, piristystä tylsiin vankeuspäiviin. Lisäksi hän oli jästisyntyinen.
"Minulla ei ole koko päivää aikaa", Draco tokaisi.
"Ai. Onko sinulla kiireitä?" Hermione kysyi pisteliäästi.
"Ohhoh. Mistäs moinen asenteenmuutos?"
"Vaikka mistä", Hermione tokaisi. Häntä alkoi toden teolla ärsyttämään Dracon komentelu ja itserakkaus.
"Oletko kunnossa Hermione? Vaikutat... hieman oudolta", Draco kysyi nyt jo vähän tunnustelevasti.
"Olen kunnossa", Hermione sanoi ja laskeutui tuolilta lattialle. Miksi ei? hän kysyi itseltään. Miksi hän ei voisi suudella Malfoyta, miksi hän ei voisi tuntea? Miksi hän ei saisi nauttia?
"Vihdoinkin", Draco mutisi.
"Voin edelleen lähteä", Hermione tokaisi.
"Älä lähde", Draco sanoi ja katsoi suoraan Hermionea silmiin. Katse oli aito, siinä ei ollut häivääkään ivasta.
"En lähdekään", Hermione sanoi aavistuksen käheällä äänellä. Hän ei tiennyt miten hänen äänensä oli yhtäkkiä käheäksi mennyt, mutta se ei haitannut. Hän halusi tuntea ja nauttia kaiken sen kurjuuden keskellä. Kuin hidastetussa elokuvassa Hermione istahti sängyn reunalle ja laski päätään suudellakseen Dracoa. Hermione antoi ensin huultensa vain hipaista Dracon huulia kevyesti, kun hän vetäytyi pois.
"Perkele nainen, älä pelleile minun kanssani", Draco sanoi ja Hermione virnisti tälle pilkallisesti. Pieni kiusoittelu ei koskaan ollut pahasta. Draconkin oli aika oppia, että kaikki ei käynyt tuosta noin vain sormia napsauttamalla.
"En minä leiki", Hermione sanoi liioitellun viattomalla äänellä.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Draco tokaisi:
"Voitko irrottaa edes toisen käteni?"
"En."
"Sinä todellakin taidat pitää sidontaleikeistä", Draco sanoi ja nuolaisi alahuultaan kevyesti.
"En. Jos irrotan toisen kätesi, vapautat sen avulla sidotun käden ja karkaat", Hermione ilmoitti kyllästyneesti.
"Miksi minä karkaisin, kun saan suudella sinua?"
"Älä vitsaile."
"En vitsailekaan", Draco hymähti.
"Luuletko, että uskon?"
"En, mutta se ei tarkoita sitä, että se ei voisi olla totta."
Hermione ei jaksanut kuunnella enää mitättömiä sanoja. Hän kumartui suutelemaan Dracoa. Mies ei ensin tajunnut, mitä oli tapahtunut, mutta sitten hän vastasi suudelmaan virnistäen ensin Hermionen huulia vasten.
Hermionen sen hetkinen asento ei ollut mukava - hän istui sängyn laidalla kumartuneena kohta Dracoa. Hän ei keksinyt mitän muuta helpotusta, kuin toisen jalan heilauttaminen Dracon yli - toisin sanoen Dracon päälle hajareisin istuminen.
"Vau, sinustahan löytyy villikin puoli", Draco tokaisi huvittuneesti.
"En halunnut taittaa niskojani", Hermione puolusteli.
"Niinhän sinä väität. Myönnä pois vain, olen haluttava tapaus", Draco sanoi. Miehen äänensävystä ja silmistä kuitenkin huomasi, että se oli pelkkää puhdasta leikinlaskua, ei samanlaista ylimielisyyttä, kuin vain vähän aikaa sitten.
"Juuri niin. Oletko muuten koskaan harkinnut alusvaatemallin uraa, mielestäni se sopisi sinulle vallan mainiosti", Hermione vitsaili yhtä lailla.
"Alusvaatemalli? Vihjailetko sinä jotain?"
"En", Hermione sanoi ja aloitti toisen suutelumaratonin vain hiljentääkseen Dracon.
Kumpikaan ei tiennyt, miten kauan he olivat siellä, välillä suudellen, välillä keskustellen ja välillä vain ollen. Kaiken keskeytti alakerrasta kuuluvat poksahdussarjat. Hermione pomppasi salamana ylös.
"Mitä nyt?" Draco kysyi hämillään, hän ei ilmeisesti ollut kuullut muiden ilmiintymistä.
"Muut tulivat", Hermione sanoi.
"Pitääkö sinun mennä?"
"Pitää. Mutta tulen tuomaan sinulle iltapalan", hän sanoi ja virnisti kevyesti. Hänen ja Dracon tapaamiset olivat kuin kielletty hedelmä - hyvää vain, koska se oli kiellettyä. Hermione oli vasta päässyt alkuun, eikä hänellä ollut aikomustakaan lopettaa. Hänestä tuntui, että hän oli muuttunut jollain tapaa. Ehkä itsevarmemmaksi, Hermione ei ollut aivan varma. Siinä tilanteessa hän oikeastaan tajusi, miksi George ja Fred olivat keppostelleet kouluaikoina, sehän oli kiellettyä ja toi tietynlaisen vaarantunteen, tosin heidän tapauksessaan hieman erilaisen kuin Hermionella.
"Tarjotin on varmaan vieläkin käytävällä, minun on mentävä siivoamaan se, ennen kuin joku huomaa sen ja luulee jotain tapahtuneen", Hermione selitti nopeasti.
"Selvä. Nähdään myöhemmin", Draco sanoi ja iski silmää. Hermione naurahti.
"Nähdään."
Käytävällä ollessaan Hermione suki hiuksiaan ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta. Hän tiesi epäonnistuvansa täydellisesti. Hänen ilmeensä paljasti jotain tapahtuneen ja hän oli täysin varma Ginnyn saavan tiedon hänestä ulos jollain konstilla. Hän ei jaksanut välittää. Tullessaan tarjottimen kohdalle hän otti sauvansa taskustaan ja korjasi rikkoutunet astiat. Hän nosti tarjottimen sitten astioineen ja lähti kohti alakertaa valmistautuen valmiiksi mahdollisiin huonoihin uutisiin.
"Hermione!" kuului huuto jostain Hermionen vasemmalta puolelta. Hän kääntyi kohti ääntä ja huomasi Harryn tulevan juosten häntä kohti. Harryn kasvot hehkuivat onnesta.
"Se on tuhottu. Viimeinen hirnyrkki on tuhottu. Nyt pitää enää voittaa Voldemort. Hermione, minusta tuntuu, että me voitamme tämän sodan", Harry selitti innokkaasti.
"Sehän on loistavaa!" Hermione huudahti vilpittömästi.
"Miten täällä meni?" Harry kysyi.
"Normaalisti, ei kuolonsyöjiä tai mitään muutakaan. Dr-Malfoy suostui syömään", Hermione sanoi ja lehahti punaiseksi. Hän oli juuri tehnyt todella suuren virheen. Harry ei kuitenkaan näyttänyt huomaavan asiaa, niin innoissaan hän oli hirnyrkistä.
"Selvä", hän vastasi ja kiirehti takaisin huoneeseen, josta oli tullut jättäen hölmistyneen Hermionen seisomaan käytävään tarjotin kädessään.
-
Minulle tulee mieleen tosta Dracon käytöksestä Amy Malfoyn avatar-kuva Dracosta jossa sanotaan "You just know you want to hug me" :D pyydän anteeksi lainausta mutta en voi sille mitään. Pidän edelleen tarinasta ja jälleen kerran ei mitään rakentavaa :o ;D
-
Ihanaa jatkoa!
Aivan upea luku! :) Kirjoitat tosi hyvin.
Jatkoa odottelen! ;)
-
Yhtä loistava luku kuin edellisetkin :D
Eikä kyllä vieläkään Hermionen ja Dracon keskustelut mitenkään väkinäiseltä kuulostanut :)
En osaa juuri nyt muuta sanoa, kuin jatkoa nopeasti :D
-
A/N: Kiitokset kaikille kommenteista! Aikani on rajallinen, joten kerron lyhyesti mielipiteeni uudesta osasta. Siis, mun mielestä tämä osa on tunnelmaltaan synkempi, kuin aikaisemmat, voi olla, että kuvittelen. Vuoropuhelua Hermionen ja Dracon välillä on todella vähän, mutta kyllä sitäkin taas tulee. Seuraavassa osassa tulee olemaan toimintaa ja paljon. Voi olla, että seuraava on jopa viimeinen luku, koska loppuratkasu on lähellä (:
Time is out, have to go, tässä siis osa kahdeksan, olkaa hyvät.
----------------------------------------
Osa 8
Kummastunut ilme säilyi Hermionen kasvoilla, kun hän vei tarjottimen autioon keittiöön. Hän laski tarjottimen kiiltelevälle metallipinnalle ja kykenemättä hallitsemaan itseään, hän pudottautui lattialle ja nojautui vasten kaappia. Masennus alkoi ottaa valtaa hänestä ja hänestä tuntui, kuin ankeuttajat olisivat olleet lähellä, reaktio oli ainoastaan aavistuksen lievempi. Hermione veti polvensa tiukasti itseään vasten, kuin hakeakseen suojaa. Hän ei ymmärtänyt oloaan, hänenhän pitäisi olla iloinen, viimeinen hirnyrkki oli tuhottu, Voldemort oli kuolevainen ja sielultaan ehkä heikompikin, kuin normaalit ihmiset.
Hermione antoi lievien tuskan aaltojen pyyhkiä sisällään, kuin hän olisi ollut kallio tuulisena syyspäivänä. Hauras kallio, jonka myrsky voisi murtaa. Hermionea ahdisti, missään ei tuntunut hyvältä. Hengittäminen tuntui hieman työläämmältä, aivan kuin happi ei koskaan ehtisi keuhkoihin asti. Hermione tiesi, mikä hänellä oli. Sitä oli jatkunut jo pitkään, mutta nyt kun kohtaus oli jo pahempi, hän tunnisti oireet. Hän poti masennusta, vaikeaa masennusta, josta kirjan mukaan oli vaikea päästä irti. Hermione muisti selvästi punakantisen kirjan kultakirjaimin koristellun kannen ja kirjan tuoksun, joka oli erilainen, kuin muissa samanikäisissä kirjoissa. Lisäksi hän muisti kirjassa olleen musteen ja kuinka siinä a-kirjaimet oli tehty kiemuraisesti ja hauskannäköisesti.
Oli oikeastaan ironista, kuinka Hermione oli päätynyt lukemaan sitä kirjaa. Hän oli halunnut tutustua parantajuutta ja sairauksia koskeviin kirjoihin, ihan vain sen takia, koska taisteluissa sattui ja tapahtui. Hänen sen aikainen loitsuvarastonsa siltä osa-alueelta oli ollut heikoissa kantimissa, joten hän oli lukenut ja harjoitellut ahkerasti. Juuri siihen kyseiseen kirjaan hänen ei pitänyt koskea, mutta hänen hatara teoriansa Voldemortin mielisairaudesta ja voimakkaan masennuksen aiheuttamasta mielenhäiriöstä ja mielentilamuutoksista tarvitsivat todisteita, ennen kuin hän olisi uskaltanut niitä ehdottaa kokouksessa. Hän luki kokonaisen yön, mutta se ei tuottanut tulosta. Oireet eivät täsmänneet hänen tietoihinsa. Tosin nyt, hänen omalla kohdallaan, kuvaukset osuivat oikeaan.
Hermione painoi päänsä polviinsa ja huokaisi syvään, kuin rauhoittaakseen itseään. Siinä hän onnistui kuitenkin surkeasti. Nyt hän osasi selittää ne kummalliset tyhjyyden tunteet ja tuskan nousun pintaan. Tieto ei kuitenkaan auttanut häntä sillä hetkellä, se sai häntä vain syvemmälle masennuksen syövereihin. Hän yritti keksiä, mikä olisi johtanut hänet siihen pisteeseen, jossa hän nyt oli. Oliko se ollut Dumbledoren kuolema? Hänen tätinsä ja setänsä murha? Hän keksi syyn toisensa perään ja kun oli saanut tarpeekseen, hän naurahti katkerasti. Niinä aikoina ei olisi mikään ihme, jos joka toinen ihminen murtuisi ja vaipuisi masennukseen. Hänen kohdallaan niin ei vain voinut käydä. Hän oli johtaja, Merlin soikoon, ei johtajien kuulunut romahtaa henkisesti. Kuitenkin niin oli päässyt käymään.
Rytmikäs rummutus tunkeutui Hermionen tajuntaan jostain kaukaa. Hämärästi hän tajusi muiden aloittaneen juhlat. Edelleen pää polviin painettuna Hermione hengitti kaksi kertaa syvään ja nosti sitten päänsä. Hän nousi hitaasti ylös ja otti lasiin jääkylmää vettä. Hän joi siitä pienen kulauksen ja tunsi, kuinka jääkylmä vesi luovi tietään hänen sisällään. Hetken Hermione vain katseli vettä lasissaan ja harkitsematta juuri lainkaan hän heitti vedet väsyneille kasvoilleen.
Kylmä vesi totisesti virvoitti Hermionen. Hän piti pöydästä kiinni ja nojasi siihen painaen päätään hieman kumaraan. Hän veti pitkiä henkäyksiä ja hengittäminen tuntui taas onnistuvan paremmin. Masennus oli ohitettu - vain hetkellisesti. Hermione tiesi, että se voisi iskeä koska tahansa ja pahimmissa tapauksissa hän voisi tehdä jotain itselleen - tai muille. Sitä hän ei totisesti halunnut. Hermione nosti päänsä ja otti askeleen taaksepäin. Hänen täytyi selviytyä. Ei hän turhaan ollut päässyt sinne asti. Hermione kuivasi vielä kasvonsa ja hiuksensa - nekin olivat kastuneet samalla.
Tyynesti Hermione asteli tilaan, joka oli aikaisemmin ollut oleskeluhuone. Nyttemmin se oli muutettu valtavaksi tanssisaliksi ja diskokeskukseksi. Hermionen suu loksahti auki. Kuinka muut olivat saaneet paikan siihen kuntoon niin lyhyessä ajassa?
"Hermione, missä ihmeessä sinä olet ollut?" kysyi Ron, joka oli juuri kävellyt virnistellen Hermionen eteen.
"Miten niin missä olen ollut?" Hermione kysyi kummastuneena toista kulmaa kohottaen.
"Harry sanoi kertoneensa sinulle uutiset ja sitten sinä olit mennyt keittiöön ja olit siellä yli tunnin", Ron vastasi kummaksuen.
"Yli tunnin?" Hermione toisti kysyvästi. Miten se oli mahdollista, hän oli omasta mielestään ollut siellä vain korkeintaan kaksikymmentäviisi minuuttia.
"Niin. Hermione, oletko ihan kunnossa?" Ron kysyi nyt huolestuneesti. Hän ei ollut aikaisemmin huomannut Hermionen silmien alla olevia silmäpusseja ja väsymyksestä kieliviä juonteita.
"Olen. Hieman vain väsyttää", Hermione vastasi ympäripyöreästi. "Ei kai kenellekään sattunut mitään?"
"Ei. Davidsonilta taisi murtua käsi, kun joku taika osui häneen, mutta hän on jo kunnossa, Ginny paransi hänet, ihme kyllä. Miten täällä meni?" Ron vaihtoi puheenaihetta.
"Ihan hyvin. Malfoy suostui vihdoinkin syömään", Hermione sanoi miltei saman, kuin Harrylle, mutta sillä kertaa hän osasi varoa sanojaan. Ron ei ohittaisi sitä tuosta noin vain.
"Olisi saanut nääntyä nälkään...", Ron mutisi.
"Ei nyt sentään. Nälkäkuolema olisi julmaa", Hermione sanoi ja naurahti päälle kepeästi.
"Niin, niinhän se olisi", Ron sanoi ja katsoi Hermionea intensiivisesti suoraan silmiin. Hermione hymähti aavistuksen vaivautuneesti. Pieni ahdistuksen tunne nousi pintaan ja Hermionen teki mieli juosta karkuun. Draco, Hermionella välähti. Hän halusi Dracon luo, mies oli ainut, joka sai ahdistuksen ja masennuksen katoamaan.
"Minä en oikein voi hyvin. Päähän särkee ja minua väsyttää. Menen yläkertaan lepäämään", Hermione sanoi ja yritti näyttää samaan aikaan mahdollisimman kipeältä ja pahoittelevalta. Lopputulos muistutti lähinnä irvistystä, mutta se vaikutti menevän läpi.
"Selvä. Kaipaatko seuraa?" Ron kysyi huolehtivasti ja laittoi käden hänen olkapäälleen. Hermione vavahti.
"En minä, kiitos vain. Tahdon olla hetken yksin", hän valehteli.
"Selvä. Sanon muille, ettei sinua kannata häiritä, joten saat olla rauhassa", Ron sanoi ja otti kätensä pois Hermionen olalta.
"Kiitos", Hermione sanoi ja hymyili hieman.
* * *
Heti kun Hermione oli päässyt pois muiden näköpiiristä, hän pyrähti pieneen juoksuun. Hän harppoi portaat kaksi kerrallaan ylös ja seisoi sitten lopulta hengästyneenä Dracon oven edessä. Hän yritti ottaa taikasauvaa taskustaan, mutta se oli työlästä tärisevien käsien vuoksi. Vihdoin ja viimein Hermione oli saanut taikasauvansa valtavasta taskusta pois ja mutistua hieman vapisevalla äänellä taiat. Hermione suorastaan syöksyi sisään ja sai osakseen Dracon kummastuneen katseen.
"Onko kaikki hyvin?" tämä kysyi epädracomaisen huolehtivalla äänensävyllä. Se lämmitti Hermionea ja lievitti tämän hermostuneisuutta hieman.
"Ei", Hermione vastasi suoraan.
"Mikä sinulla sitten on?" Draco kysyi ja hänen kulmansa kohosivat kysymyksen aikana ennätyksellisen korkealle.
"Minä... En tiedä mistä aloittaa."
"Asiat ovat siis niin huonosti. Tee itsellesi tuoli ja paina puuta, tai pehmustetta, riippuen taikomastasi tuolista", Draco sanoi ja Hermione ei voinut muuta, kuin naurahtaa. Dracon kepeä käytös oli rentouttavaa, siitä huomasi kuitenkin, että tämä välitti.
Hermione taikoi samanlaisen tuolin, kuin aikaisemminkin ja istahti siihen huokaisten raskaasti.
"Et ollut kovin kauaa poissa. Sattuiko niille muille jotain?" Draco kysyi.
"Ei. Tämä on ihan typerää. Minun ei pitäisi vaivata sinua tällä", Hermione sanoi ja alkoi pohtia, miksi oli edes tullut. Hän ei ikinä, ei ikinä kertoisi Dracolle heikkouttaan, olihan tämä edelleen kuolonsyöjä. Hermione ei voinut luottaa toiseen niin paljon. Hän ei voinut laittaa tuloaan joksikin killan asiaksi, koska niistä hän ei voinut puhua miehelle. Yllättäen kaikki tuntui monimutkaisemmalta.
"Kerro pois vain", Draco sanoi ja hymyili vinosti.
"En minä voi", Hermione sanoi ja painoi päänsä käsiinsä. Miksi hän oli siellä, miksi ihmeessä? Mitä hän oli oikeastaan ajatellut ennen tuloaan? Normaalisti Dracon rauhoittava seura oli nyt kiusallista. Hän ei pystyisi koskaan kertomaan tälle ajatuksiaan, niitä kaikkein henkilökohtaisempia. Hän oli miehelle vain huvia vankeuden keskellä.
"Ymmärrän", Draco sanoi ja hänen äänensävynsä oli aito. Hermione nosti päänsä ja katsoi miestä ihmeissään.
"Miten sinä voit ymmärtää?"
"Kuule, samat säännöt sitoo toisellakin puolella. En minäkään voi kertoa Pimeyden lordin asioita, aivan kuten sinäkään et killan", Draco sanoi kyllästyneen kuuloisesti.
"Ai", Hermione vastasi yksinkertaisesti. Hän ei ollut edes ajatellut asiaa siltä kantilta. "Tapahtuuko sinulle sitten jotain, jos kerrot?"
"Kysytkin vielä", Draco naurahti ja jatkoi, "tärkeimpiä asioita en voi kertoa ilman suuria tuskia."
Hermione ei vastannut, mutta hänen mielipiteensä oli selvä - Voldemort oli hullu. Miten joku pystyikään olemaan niin kylmä ja tunteeton? Hermionen sisällä kasvoi viha ja ärtymys Voldemortia kohtaan, vaikka jokin pieni ääni hänen sisällään yrittikin tyynnytellä häntä.
"Oletko kunnossa?" Draco kysyi.
"Näytänkö minä siltä?" Hermione ärähti ja katui tekoaan heti. Ei hän Dracolle ollut vihainen, vaan Voldemortille.
"Anteeksi", Draco sanoi kummastuneena.
"Ei, älä pyytele anteeksi. Minä olen vain hieman sekaisin", Hermione selitteli.
"Tule tänne, Draco-setä parantaa", Draco sanoi ja sai iloisen virneen Hermionen kasvoille. Ainut, mitä Draco voisi hänelle tuoda, oli unohdus ja se oli kaikki, mitä hän sillä hetkellä tarvitsi.
* * *
Killan päämajaan oli laskeutunut täysi hiljaisuus, kun Hermione viimein hiipi omaan huoneeseensa. Huulet turtana suutelemisesta hän virnisti itsekseen. Hän oli kuin mikäkin pahantekijä, salaliitossa kiltaa vastaan. Osa hänestä tunsi pettävänsä muut, mutta osa, joka kertoi hänen tekevän oikein olosuhteisiin nähden, oli voitolla. Ei hän aikonut auttaa Dracoa pakoon, hän vain piti hauskaa ja huolehti mielenterveytensä tasapainoisuudesta.
Ääneti Hermione avasi huoneensa oven ja pujahti sisälle. Varoen hän sulki oven ja istuutui sängylle. Hän painoi päänsä tyynyyn ja antoi väsymyksen turruttaa häntä uneen. Juuri kun unelle tyypillinen raukeus oli tavoittanut hänet, kuului jostain sireenin ääni. Hermione nousi ylös salamannopeasti väsymyksestä huolimatta. Sireeni oli hälytysmerkki, se tarkoitti sitä, että kuolonsyöjät olivat hyökänneet jonnekin, todennäköisesti jästialueelle. Hermione heitti kaapunsa lattialle ja otti kaapista uuden. Hän puki sen niin nopeasti, kun vain suinkin kykeni ja avasi sitten oven. Käytävällä oli muutama aurori, joidenka sekaiset hiukset ja väsyneet kasvot paljastivat merkkiäänen herättäneen heidät.
Hermione juoksi alakertaan, joka toimi kokoontumispaikkana sellaisissa tapauksissa. Ensimmäiseksi Hermione huomasi Vauhkomielen keskellä huonetta. Tämä viittoi Hermionea luokseen.
"Granger, nyt on toimittava nopeasti. Ne kirotut kuolonsyöjät hyökkäsivät koko joukoillaan pieneen kylään, meidän on mentävä auttamaan. Hyökkäys on tavallista suurempi, joten meidän pitää varautua Voldemortin läsnäoloon. Potter tarvitsee suojavartion taustatueksi, minä hoidan sen. Johda sinä kolmatta ja neljättä vartiota, Kingsley ottaa loput, onko selvä?"
Hermione yritti sisäistää nopean tietotulvan. Muutaman sekunnin päästä Vauhkomielen hiljenemisestä Hermione nyökkäsi. Kaikki väsymys hänestä oli kuin poispyyhitty. Nyt oli tosi kyseessä, se saattoi olla se viimeinen ratkaiseva taistelu, jossa selviäisi koko velhomaailman tulevaisuus.
Hermione havaitsi, että useat silmäparit olivat nauliintuneet häneen. Hän rykäisi kerran ja sai kaikkien jakamattoman huomion.
"Kuolonsyöjät ovat tehneet normaalia suuremman hyökkäyksen jästikylään. Harry, sinun pitää varautua Voldemortin paikalla oloon. Vauhkomieli hoitaa taustatuen, hän ottaa ensimmäisen ja toisen vartion mukaansa. Minä otan kolmannen ja neljännen ja Kingsley, sinä otat loput. Onko kaikki selvää?" Hermione kysyi vielä, vaikka tiesi sen olevan turhaa. He olivat menossa tuntemattomaan, ei kaikki tietenkään ollut selvää. Häntä itseäänkin pelotti, ei juurikaan itsensä, vaan ystäviensä ja taikamaailman puolesta. Hän tiesi, että jos hän kuolisi, se olisi sodan vaatima uhraus ja hän oli valmis siihen. Jos hän voisi heittäytyä jonkun eteen pelastaakseen tämän hengen, hän tekisi sen.
Hermione antoi katseensa kiertää paikalla olijoissa. Harry ja Ginny olivat vetäytyneet halaukseen ja Ron seisoi Fredin ja Georgen kanssa muutaman askeleen päässä heistä. Hermione katsoi Ronia. Tämän kasvot olivat kalpeat, mutta niistä paistoi varmuus. Hän tiesi, mihin ryhtyi. Ron huomasi Hermionen katseen ja hymyili tälle pienesti. Hermione väläytti pienen pikaisen hymyn takaisin ja jatkoi paikan tutkimista katseellaan. Kaikki olivat jakautuneet ryhmiin, Hermionenkin takana seisoi auroreita, sekä Fred ja George. Kaksoset eivät luultavasti koskaan olleet näyttäneet aikuisemmilta. Heidän kasvoillaan ei ollut sitä tavanomaista virnettä, eivätkä he laukoneet tunnelmaa keventäviä vitsejä. Kaikki olivat haudanvakavia.
"Kaikki valmiina?" Vauhkomieli mörähti ja antoi sekä taikasilmän, että tavallisen kiertää joukossa. Sieltä täältä tuli nyökkäyksiä ja myöntäviä vastauksia. Hermione nyökkäsi myös.
"Granger, mene sinä ensin joukkosi kanssa, sitten tulee Potter ja loput", Vauhkomieli sanoi ja Hermione nyökkäsi kiitollisena siitä, että Vauhkomieli oli ottanut johtajan aseman nyt sotatilanteessa.
"No niin, kolme, kaksi, yksi, nyt", Hermione sanoi ja hänen silmiensä edessä vilahti Dracon kasvot, ennen kuin hän tunsi ilmiintymisestä aiheutuvan epämiellyttävän tunteen.
---------------------------------------
A/N2: Toivotavasti ette pettyneet tähän osaan. Kommentteja?
-
Hienoa, oli jatkoa tullut :D :D
Mä ainakin tykkäsin tästä luvusta, ja paljon :D
Oli hienoa, kun rupesi vähän äksöniä tulemaan kehiin :) Mutta en siis väitä, että edelliset luvut olisivat tylsiä ollut. Päinvastoin :D
Mitään järkevää en taas vaihteeksikaan saa aikaiseksi, mutta ei kait se mitään :roll:
Harmi jos se seuraava luku on viimeinen, tätä kyllä lukisi mielellään enemmänkin, mutta täytyy kai sitten ottaa uusi lukukerta :D
Mutta kuiteskin, jatkoa ehdottomasti pian :D
-
:o sinä liero ihminen jättää nyt tälläisen odotuksen valtaan! :o . toivottavasti tulee nopeaa jatkoa sillä rakastun vieläkin enemmän tähän ficciin. Kohta ei ole kynsiä jäljellä kun pitää käydä jännittämässä että koska tulee jatkoa. No, jatka samaa rataa :D Suuri jännitys on aika hauskaa näin välillä ja kun alkaa oikeasti tapahtua jotain muutakin kun että Hermione ja Draco pitää omia kuulustelujaan eräässä makuuhuoneessa ;) 8)
-
ooi rakastan tätä ficcii :D ! Toi D/Hrm söpöily on iha tajuttoman ihanaa =D harmitti vaan tässä uusimmassa osassa ku ei ollu niiden söpöilyä hirveesti :( kun ei mua nyt innosta toi sotapuoli 8D Mutta hyvää että toimintaakin ettei pelkkää siirappia :) Uutta/Vikaa osaa odottelen =))
-
Vau, tyksin jatkosta. Eihän nyt tapahdu mitään taju karseeta? Siis esim Hermione haavoittuu pahasti ja Draco haetaan pois, ja ´Voldemort voittaa ja niin edelleen. Eihän?? SANO ETTÄ EIIII:(( no, kiva luku silti :D jatkoa kerjään taas
-
Eikä. Nyt on pakko saada jatkoa. Aivan ihana fic. Ihana tunne valtaa aina mielen kun lukee Dracon Ja Hermionen keskusteluja. Ja vatsa täyttyy perhosilla. Jatka ihmeessä samaan malliin. Kunhan jatkoa mahdollisimman nopeasti. <3<3 :)
-
Voih ihana... En todellakaan pettynyt tähän osaan!
Pidin valtavasti tästä! :P
Voi e,voi ei...jännitävään kohtaan menit jättämään. :D
Toivottavasti laitat jatkoa pian! ;)
-
voisko kohta tulla jo jatkoa :) ? Tää on iha törkeen hyvä ficci, hyvin onnistuttu :D !
-
Aivan ihana ficci! :D <3
Kirjoitat todella hyvin, mutta jostain syystä en pidä tämän ficin Hermionesta, vaikka elokuvissa ja kirjoissa pidän hänestä. Ehkä hän on hieman liian heikko... En vain pidä hänestä... :| (puhumattakaan siitä, että jokin kiero puoli minussa toivoo hänen kuolevan ficin lopussa :o )
Lisäksi Draco on välillä ehkä hieman liiankin pehmo. On kuitenkin hyvä, että se pehmeämpi puoli ei paljastunut heti, eikä Hermionekaan ollut heti ensimmäsen pusun jälkeen, että "Oi, rakastan sinua, mennään naimisiin!" ;)
Pilkun viilaajaksi en ala koska minusta sillä ei ole mtn väliä onko oikeinkirjoitus täydellistä, jos tarinaa pystyy kuitenkin lukemaan ihan normaalisti. Laisinkin jos tarina on muutenkin hyvä, niin kuin tämä! 8)
Mutta miten sinä kehtasit jättää tämän tuollaiseen kohtaan! :o Toivottavasti kirjoitat pian jatkoa...
-
Aika sööttiä. Rakastan tätä paritusta. Jatkoa olisää ja vähän äkkiä. Nyyh, ole kiltti äläkä tapa Hermyä, tykkään hänestä tuollaisena.. Tai siis.. no, elävänä. 8D
-
A/N: Hei, minä täällä taas. En nyt millään jaksaisi vastata teidän kommentteihin, väsyttää jostain syystä ihan tajuttomasti. Mutta kuitenkin ficiin. Tämä osa on siis tosiaan viimeinen ja tämä olisi tullut jo ikuisuus [size=85](ehkä viikko)[/size] sitten, jollei minun ah-niin-ihana-koneeni olisi mennyt ja sulkenut itseään kesken kirjoituksen. Siinä meni sitten puolet osasta, johon olin itsekin oikeasti tyytyväinen. Ironista tosiaan. Mutta nyt tämä on sitten vihdoin kirjoitettu ja olen edelleen sitä mieltä, että se ihan ensimmäinen tuhoutunut versio on kaikista paras, mutta kyllä tämäkin jotenkin menee. Taistelukohtaukset on epäselviä ja "mitä ihmettä?"-ajatuksia voi syntyä. Syyllistyin jaaritteluun. Minua ei vain ole luotu kirjoittamaan taistelukohtauksia. Joka tapauksessa kun tämä nyt on viimoinen osa, kaipaisin tietysti paljon kommentteja, varsinkin siitä onnistuinko taistelukohtauksissa ja niin edespäin. Muuten Luthien, tässä osassa taitaa näkyä se Hermionen päätäväisempikin puoli, tai no lopusta en mene vannomaan, mutta kyllä se Hermione taistelussa kunnostautuu hieman (: Ainakin omasta mielestäni.
Muuten en ole yhtään varma tuliko tuosta lopusta ihan yltiökliseinen. Mielipiteitä siitäkin toivoisin. Tässä tämä osa, olkaa hyvät.
--------------------------------------
Osa 9
Ensimmäinen asia, jonka Hermione huomasi oli kostean ruohon tuoksu. Hän avasi silmänsä ja näki sumuisen aukean edessään. Hermione tiesi paikan hyvin, hän oli ollut siellä usein piknikillä. Normaalisti auringonsäteissä kylpevä aukio oli nyt muuttunut sumun takia viileäksi ja torjuvaksi. Hermione huomasi pienen kylän vasemmalla puolellaan, sielläkin hän oli käynyt. Nyt sumun ja aavemaisen hiljaisuuden ympäröimänä pieni pelko hiipi Hermionen mieleen. Hän pakottautui kuitenkin terästäytymään, nyt piti vain toivoa parasta.
"Tämä taistelu voi olla taikamaailman kannalta ratkaiseva, joten antakaa siis kaikkenne. Harrya pitää turvata kaikin keinoin, hän on avain voittoomme", Hermione sanoi varmalla äänellä kääntyen oman ryhmänsä puoleen. Hänen äänestään kuultava päättäväisyys kummastutti häntä itseänsäkin. Muihin se vain näytti tekevän vaikutuksen. Aurorit nyökkäsivät yksitellen vakavat ilmeet kasvoillaan ja se loi Hermionelle uudenlaista varmuutta. Aurorit olivat koulutettuja, he osasivat taistella. Niin osasi hänkin, kiitos kokemuksen.
Heidän ympäriltään alkoi kuulua poksahduksia. Harry ilmiintyi suoraan Hermionen viereen.
"Oletko kunnossa?" Hermione kysyi heti katsoessaan Harryn liidunvalkeita kasvoja tarkkaavaisesti.
"Olen", Harry vastasi vakuuttavasti ja Hermione ei sanonut enää mitään, vaikka hän pisti merkille Harryn puristuksen taikasauvasta. Tämän rystyset olivat valkoiset.
"Se menee kyllä hyvin", Hermione sanoi puolivahingossa, mutta tarkoitti sitä. Hän tiesi kaiken menevän lopulta hyvin, ainahan se oli mennyt. Toisaalta mikään ei ollut siinä tilanteessa varmaa ja he elivät vain toivon varassa. Harryn ote taikasauvasta hellitti normaaliksi ja Hermione hymyili itsekseen.
"No niin, hajaannutaan ryhmiin, ei mennä yhdessä rykelmässä kohti kylää, olemme sillä tavoin helppo saalis. Pysykää valppaina", Vauhkomieli opasti kun loputkin kiltalaiset olivat ilmiintyneet. Kaikki mumisivat vastaukset ja Hermione lähti viemään ryhmäänsä vastakkaiseen suuntaan kuin Vauhkomieli. Heti ryhmien lähdettyä omiin suuntiinsa sumu tiheni huomattavasti, kuin taikaiskusta. Hermione arveli, että sumu oli taiottua tai sitten ankeuttajien aiheuttamaa, ei normaali sumu käyttäytynyt niin. Hermione vilkaisi nopeasti taakseen. Hän ei enää erottanut Vauhkomielen ryhmää, vaikka välimatka oli vielä siinä vaiheessa lyhyt.
He kävelivät syvän hiljaisuuden vallitessa ja sen kahlitessa heidät. Hiljaisuus piti valtaa, se kielsi ketään puhumasta, se vaati arvostusta. Sumun kohmettamin käsin Hermione tiukensi otettaan sauvastaan hieman. Hänellä oli outo tunne, aivan kuin joku katsoisi häntä. Aivan kuin joku katsoisi heitä kaikkia valmiina hyökkäämään. He olivat kävelemässä suoraan kylää kohti, kun muut ryhmät kiersivät hieman pidemmän matkan. Hermione oli jäänyt ihmettelemään hieman sitä, miksi Harry ei mennyt suoraan kylään, muttei ollut sanonut ääneen mitään. Vauhkomielellä oli omat motiivinsa ja teoriansa tapahtumien tulevasta kulusta, eikä hänestä ottanut kukaan täysjärkinen selvää.
Kylää kohti edetessä sumuverho hälveni hieman ja hiljalleen kylän rakennuksien siluetit alkoivat tulla näkyviin. Tunne Hermionen sisällä vahvistui askel askeleelta, aina kylälle päin mentäessä. Hermione vilkaisi ympärilleen. Ei mustia hahmoja, kaikki oli vielä hyvin. Hän puri vaistomaisesti huultaan. Jännitys kasvoi ja ilmapiiri sähköistyi samalla kun sumu sumeni kätkien sisälleen kylän uudestaan. Hermione pysähtyi ja samoin tekivät hänen ryhmänsä jäsenet.
"Mitä nyt?" joku kysyi, Hermione ei tunnistanut puhujaa, mutta oli varma kuulleensa sen aikaisemmin. Hetkinen, eihän se voinut olla kuolonsyöjä? Kuolonsyöjä heidän joukossaan?
"Oletko kunnossa Hermione?" kysyi Ronin tuttu ääni ja samassa Hermione tunnisti aikaisemmankin puhujan; Derek Michelli. Mies, jonka kanssa hän oli puhunut usein, ehkä useammin kuin kenenkään muun aurorin. Miten hän pystyi unohtamaan Derekin äänen? Hän oli selvästi tulossa vainoharhaiseksi tapahtumien johdosta.
"Minä olen kunnossa, mutta tämä sumu ei. Tämä on taiottua. Täällä on kuolonsyöjiä. Kylän tapahtumat olivat vain syötti", Hermione sanoi varmasti ja katseli ympärilleen tarkkaavaisesti.
"Kappas, kuraverinen tajusi vihdoin. Miten sinä keksit sen?", sanoi kimeä ja tekopirteä naisen ääni. Sekunti sen jälkeen Hermione huomasi ympärillään mustiin viittoihin pukeutuneita hahmoja, jotka olivat piiloutuneet maskien taakse. Vaikka Hermione ei ollut kuullut ääntä kunnolla miltei koskaan hän saattoi silti tunnistaa sen vaivatta. Puhuja oli ollut Bellatrix Lestrange.
Hermione jopa tunnisti naisen edessään, vaikka maski peittikin tämän kasvot. Nainen oli riutunut, langanlaiha ja mustat hoitamattomat hiukset pilkistivät hupun takaa. Hänestä huokui kylmyys.
"Eikö olisi kohteliasta vastata?" tämä kysyi edelleen luonnottoman kimeällä äänellä, joka oli tasainen, harkittu ja välinpitämätön, aivan kuin sanojen takana ei olisi tunteen häivähdystäkään, eikä siellä luultavasti ollutkaan. Nainen oli kuin jääkalikka.
"Ehkä, mutta valitettavasti en ole neurologi, joten en voi kertoa aivojen päättelykyvystä", Hermione vastasi tyynesti.
"Saastainen kuraverinen, miten kehtaat puhua minulle?" Bellatrix sihisi hampaidensa välistä.
"Itse vaadit minua vastaamaan", Hermione sanoi. Siihen Bellatrix ei sanonut enää mitään, hän oli päättänyt ratkaista asian ainoalla osaamallaan tavalla. Taikasauva oli sekunnissa osoittamassa Hermionea. Yllätyksekseen Hermione ei tuntenut minkäänlaista pelkoa, hän oli valmis taistelemaan, valmis antamaan kaikkensa. Hermione kohotti tyynesti oman sauvansakin valmiina taisteluun. Hänen ympäriltään alkoi kuulua kaapujen kahinaa, hänen ryhmäläisensä olivat hekin nostaneet sauvansa. Samoin tekivät kuolonsyöjät, jotka olivat ringissä heidän ympärillään. Yksi nopea sauvan sivallus ja sana Bellatrixin huulilta aloittivat armottoman taistelun.
* * *
Hermionen hiukset sivalsivat hänen kasvojaan kun hän kääntyi nopeasti aloittamaan kaksintaistelun taas uuden kuolonsyöjän kanssa. Hän ei tiennyt kuinka monta kirousta oli jo saanut, eikä hän tiennyt sitä, kuinka monta kuolonsyöjää hän oli jo siihen mennessä tainnuttanut, mutta vastaus molempiin on monta. Hänen kehossaan oli useita haavoja, kasvoissa, käsissä ja jaloissa lähinnä. Hermionen poskessa oli suuri ja syvä haava, mutta verta siitä ei enää Hermionen onneksi vuotanut. Nainen ei edes tuntenut omaa vasenta jalkaansa. Se teki kävelystä todella työlästä, mutta hän selvisi jotenkuten. Hänen oli pakko. Kilta oli häviöllä ja kuolonsyöjiä ilmestyi koko ajan jostain lisää. Toivo alkoi olla jo menetetty.
Hermione oli lopen uupunut ja hengästynyt. Hän oli todellakin antanut kaikkensa aina siitä lähtien kun Bellatrix oli aloittanut massiivisen taistelun. Hän oli torjunut kirouksia ja torjumistakin enemmän langettanut niitä. Vauhkomieli oli jopa kehunut häntä kesken taistelun ja hänen omastakin mielestä hän oli pärjännyt paljon paremmin kuin yhdessäkään aikaisemmassa taistelussa.
"Tainnutu!" Hermione huusi ja hetken päästä kuolonsyöjä makasi maassa liikkumattomana, mutta vain tainnutettuna. Hermione ihmetteli sitä, kuinka helposti oli saanut kuolonsyöjän tainnutettua. Tämä oli vain katsonut hänen olkansa yli ja tilaisuus oli ollut täydellinen. Hermione kääntyi ympäri ja katsoi oliko siellä jotain, josta pitäisi huolestua. Hän ei nähnyt muuta kuin taistelevia ihmisiä ja sumua, joka oli yhä edelleen tiheää. Kukkula erottui huonosti sumun takaa, mutta sitä hän oletti kuolonsyöjän katsoneen, koska tämän katse oli suunnattu hieman korkeammalle. Hermione katsoi kukkulaa ihmeissään. Mikä siinä nyt oli niin ihmeellistä? Hermione ei jäänyt enää ihmettelemään, vaan hän juoksi keskelle taistelua viskellen kirouksia sinne tänne, tähdäten kuitenkin aina kuolonsyöjiin. Osa kirouksista osui, osa ei. Hermione pysyi kuitenkin koko ajan liikkeessä. Hän ei halunnut juotua enää kaksintaisteluun.
Sellaiseen hän kuitenkin joutui. Hän ei tiennyt ketä vastaan taisteli, mutta vastustaja oli selvästikin kokenut ja nopea, sekä kaiken lisäksi hän ei ollut haavoittunut toisin kuin Hermione. Hermione torjui, torjui ja torjui, kerkesi hän muutaman tainnutustaian irvikuvankin väliin sujauttaa, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. Hänen keskittymisensä rakoili kun hän katsoi muita. He olivat todella pahasti alakynnessä, todella, todella pahasti. Mahdollisuudet voittaa oli menetetty jo aikoja sitten, sen Hermione tiesi. Nyt hän teki sen ainoan asian, mikä oli siinä tilanteessa enää mahdollinen - hän taisteli kahta kovemmin ja päätti ettei anna periksi. Hän päätti antaa kaiken itsestään ja tainnuttaa niin monta kuolonsyöjää kuin mahdollista. Hän päätti ettei lähde ilman taistelua, silloin hän ainakin kuolisi sankarina. Vaikka sankarikuolema ei ollut Hermionen unelmien kärkipäässä, sai ajatus silti hänet hymyilemään. Hän auttaisi muita niin paljon kuin oli mahdollista.
Hermionen katse ajautui kuolonsyöjän takaa näkyvälle kukkulalle. Hän oli näkevinään siellä hahmon, mutta kun hän vilkaisi uudestaan sekunnin kuluttua, hahmo oli poissa. Hermione joutui maksamaan taas uudesta keskittymisen herpaantumisesta. Kuolonsyöjä lausui aseistariisuntaloitsun ja Hermione huomasi olevansa ilman sauvaa. Taikasauva - tuo tuiki tärkeä esine ja Hermionen ainoa pelastus - lensi pois Hermionen ulottuvilta. Hermione katsoi tyynesti kuolonsyöjää, hän oli jo todennut itselleen olevansa valmis kuolemaan. Hän oli elänyt onnellisen elämän ja tehnyt asioita, joita oli aina halunnutkin. Hän ei ollut elänyt täysin tasapaksua elämää, olihan hän suudellut vihollistaan. Hermione tiesi, että jos hänen ystävänsä jäisivät henkiin, he kaipaisivat häntä, aivan kuten hänkin kaipaisi heitä. Hermione ei voinut muuta kuin toivoa, että tulevaisuudessa tulisi olemaan paremmat oltavat ja että Harry jollain ihme konstilla saisi Voldemortin kukistettua.
Hermionen ei ollut tarkoitus ajatella miestä, mutta silti hänen ajatuksensa ajautuivat Dracoon. Hän oli koko ajan vältellyt aihetta Draco Malfoy, eikä sille ollut mitään järkevää syytä. Hermione tiesi, että jos hän alkaisi ajatella Dracoa syvällisemmin ja ennen kaikkea tunteitaan miestä kohtaan, hän olisi ison ongelman edessä. Koska jos hän tajuaisi rakastavansa miestä, mitä hän kyllä epäili suuresti, hän haluaisi jäädä, hän haluaisi elää. Hermione tiesi, oli tiennyt alusta asti, että jos hän löytäisi jonkun, jota hän rakastaisi, hän jäisi. Hän ei olisi silloin valmis kuolemaan. Mutta Hermione ei ollut varma. Hän tiesi pitävänsä Dracosta jollain tasolla, mutta rakastiko hän miestä? Sitä ei pystyisi edes Merlin selvittämään.
"Aiotko sinä tapaa minut, vai et?" Hermione kysyi tyynesti kuolonsyöjältä. Tämä näytti kummastuneelta, Hermione suorastaan anoi kuolemaa.
"Aion", oli ainut mitä kuolonsyöjä sanoi matalalla äänellä ja sitten hän kohotti taikasauvaansa ja osoitti sillä suoraan Hermionea kasvoihin.
"Sinä -", kuolonsyöjä aloitti, mutta Hermionen aivot raksuttivat. Kuva Dracosta oli tullut juuri hänen mieleensä.
"- kuraverinen -"
Hän tulisi todellakin kaipaamaan suudelmia Dracon kanssa. Ne olivat olleet parempia, kuin koskaan mitkään muut kenenkään toisen kanssa.
"- kuolet -"
Pitäminen. Tykkääminen. Kummatkin verbejä, joita Hermione piti lapsellisina. Pitäminen oli tavallaan lapsellista, ei niin tosissaan otettavaa kuin rakkaus. Jos piti jostakusta, ajatteliko silloin tätä kuoleman hetkellä?
"- nyt."
Helvetti, minä rakastan Draco Malfoyta, Hermione tajusi ja kuolonsyöjä lausui ne kuuluisat kuolettavat sanat.
Hermione kaatui maahan ja vihreä valosuihku liiti hänen päänsä yli. Hermione kiepsahti kohti taikasauvaansa ja sai siitä otteen. Kuolonsyöjä oli hämmentynyt tapahtumien saamien käänteiden johdosta ja Hermione kerkesi tainnuttaa tämän. Hermione nousi vaivalloisesti ylös jalkansa takia ja hänen katseensa osui taas kukkulalle. Nyt hän erotti siellä kaksi hahmoa, eivätkä ne noin vain kadonneet muutaman sekunnin uudelleen katsomisen jälkeen. Siellä tosiaan olivat jotkut. Hermione ajatteli heti kaikista pahinta ja alkoi etsiä katseellaan Harrya.
Hermione etsi ja juoksi ympäri aukeaa, mutta hän ei löytänyt Harrya. Varmistaakseen asian hän lähti juoksemaan vaivalloisesti kohti kukkulaa. Sinne oli suhteellisen pitkä matka ja Hermione väsyi koko ajan. Hengittämisestä tuli vaivalloista ja jokaista hänen lihastaan särki. Hän joutui raahaamaan jalkaansa perässään ja eteneminen oli liian hidasta. Hänen pitäisi päästä nopeasti auttamaan mahdollista Harrya.
Hermionen katse oli koko ajan kukkulassa. Hän kiersi taistelun ja joutui harvoin väistämään harhautuneen kirouksen. Hermione ei tiennyt miksi oli edes menossa kukkulalle, ei hän voisi tehdä mitään. Mitä luultavimmin hän kuolisi siellä, mutta jos olisi jokin keino auttaa Harrya ja voittaa sota, hän tekisi sen. Oman henkensäkin uhalla, rakasti hän sitten Dracoa tai ei. Tärkeämpää oli saada sota loppumaan ja Voldemort kukistumaan.
Hermionella oli matkaa vielä monta sataa metriä, eikä matka tuntunut koskaan loppuvan. Sumu oli selvästikin vääristänyt mittasuhteita. Hermione pakottautui jatkamaan matkaa taas kerran. Hän kävi jatkuvasti väittelyä itsensä kanssa, luovuttaako vai ei. Hän pysähtyi hetkeksi ja kumartui hieman maahan päin hengityksen ollessa edelleen tiheä. Joka paikkaa kolotti ja Hermione puri huultaan estääkseen tuskan parahduksen. Hän ei tiennyt mitä kirousta hänen jalkaansa oli käytetty, mutta hidastustarkoitukseen se selvästi oli. Hermione pakottautui katsomaan kukkulalle. Yhä edelleen sakean sumun takia hän ei voinut vieläkään erottaa hahmoja, mutta näkyi selvästi, että he kaksintaistelivat. Vaimeat eriväriset välähdykset näkyivät sumun seassa ja Hermione pystyi vain toivomaan että Harry selviäisi. Tai, no eihän hän voinut tietää oliko kukkulalla oleva henkilö Harry, mutta hänellä oli vankka aavistus.
Hermione jatkoi matkaa yhä vaivalloisemmin, mutta hän eteni joka tapauksessa. Kukkula näytti vihdoin olevan hieman lähempänä kuin mitä se oli ollut matkan alkumetreillä. Hermione tuijotti yhä tiiviisti kahta hahmoa kukkulan päällä. Hän halusi olla selvillä siitä, mitä siellä suurin piirtein tapahtui. Hermione antoi kuitenkin itselleen luvan katsoa ympärilleen hieman. Taistelun äänet kantautuivat hänen korviinsa, mutta mitään ei näkynyt sumun takia. Hänen ympärillään ei tuntunut olevan yhtikäs mitään, vaikka asiasta ei tietenkään voinut olla varma - ties mitä sumu kätki sisälleen.
Hän kohotti taas katseensa kukkulalle, eikä siellä näkynyt enää kuin yksi hahmo. Yksi ainokainen hahmo seisomassa, eikä toisesta tietoakaan. Hermioneen tuli vauhtia. Hän lähti juoksemaan, vaikka se oli vaikeaa ja kipu oli miltei sietämätön, hän jatkoi juoksemista viimeisillä voimillaan aina kukkulalle asti. Hän kiipesi kukkulalle ja nyt siellä ei ollut yhtäkään hahmoa seisomassa - vain yksi varsin elottoman näköinen makaamassa maassa. Hermione tunnisti oitis hahmon Harryksi.
"Harry, voi ei Harry!" Hermione huusi ja juoksi vielä loput heitä erottavat metrit. Hän lysähti maahan Harryn viereen. Miehen kasvot olivat valkeat ja tämän poskessa olevasta haavasta vuoti verta. Hermione otti Harryn käden omiensa väliin ja itki hiljaa. Hänen paras ystävänsä oli kuollut Voldemortin takia, he olivat hävinneet sodan. Hermionella oli tyhmä olo, aivan kuin mikään ei enää ikinä merkitsisi hänelle mitään. Hän luultavasti kuolisi pian, olihan hän jästisyntyinen. Kyyneleitä tuli yhä vuolaammin Hermionen ruskeista silmistä, eikä hän tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen niitä pois, vaikka haavaan osuessa ne kirvelivät ilkeästi. Hän piti kipua muistutuksena elämästä ja siitä, että hän yhä tunsi edes jotain. Lisäksi Harry oli ansainnut jokaisen kyyneleen ja vielä paljon enemmän. Harry oli tehnyt kaikkensa, antanut itsensä, mutta se ei ollut riittänyt. Hermione toivoi vain, että -
"Hermione, sinä muserrat minun käteni."
* * *
Hermione avasi silmänsä ja katsoi killan päämajan seiniä huojennuksen vallassa. Hän hymyili leveästi sisäistäessään asian lopultakin kunnolla. He olivat voittaneet sodan. Voldemort oli kuollut. Kuolonsyöjät olivat menettäneet johtajansa ja nyt heidän kiinni ottamisestaan tulisi helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Ja mikä kaikista parasta, Harry oli elossa. Hermione oli kerennyt hetken jo luulla Harryn kuolleen, kun hän oli nähnyt tämän makaavan maassa, mutta ei - Harry oli vain pyörtynyt. Voldemort oli kirjaimellisesti haihtunut savuna ilmaan, hänestä ei ollut enää jälkeäkään.
"Granger, menetkö sinä vapauttamaan Malfoyn, vai laitatko kotitontun?" Hermione kuuli Vauhkomielen kysyvän.
"Menen itse", hän vastasi ja jostain syystä hänen kävellessä Vauhkomielen ohi vanha aurori katsoi häntä tietäväisesti. Hermione ei välittänyt siitä, hän lähti kiipeämään portaita ja silloin hän vasta tajusi, että hänen jalkansa oli yhä tunnoton. Hän raahautui portaat ylös ja turhautuneena avasi suojaloitsut. Hän astui sisälle huoneeseen ja Draco kääntyi katsomaan häntä.
"Näytät kamalalta", Draco sanoi heti. Hermione tuhahti.
"Kiitos, tuon juuri halusinkin kuulla", hän vastasi ja alkoi miettiä miten hän sanoisi asiansa. Hermione katsoi Dracoon ja tämän silmissä oli taas se sama tuttu ivallinen pilke, aivan kuin kouluaikoina. Hermione tiesi, että hän oli Dracolle vain huvia, ei mitään vakavaa ja mies tuskin tunsi samoin kun hän. Halusiko hän häpäistä itsensä kertomalla kuolonsyöjälle olevansa rakastunut tähän? Hän halusi kyllä kertoa Dracolle mitä tunsi, mutta olosuhteet sotivat sitä vastaan. Hermione teki päätöksensä ja tiesi katuvansa sitä vielä jälkeenpäin.
Laiskalla ranneliikkeellä Hermione avasi pojan köydet ja sitten hän sanoi:
"Tulejo Dracon taikasauva."
Taikasauva leijaili huoneeseen hetken päästä ja Hermione ojensi sen Dracolle, joka tuijotti Hermionea kummastuneena.
"Mitä helvettiä tämä tarkoittaa?" Draco kysyi ja katsoi Hermionea ilmeellä, jota Hermione ei jaksanut analysoida.
"Sitä että olet vapaa. Ja että Voldemort on kuollut", Hermione sanoi ilmeettömällä äänellä, eikä voinut enää katsoa Dracoa silmiin. Hän käänsi katseensa oveen.
"Minä olen vapaa", Draco toisti lähinnä tyrmistyneenä ja Hermione nyökkäsi. Kyyneleet pyrkivät hänen silmiinsä väkisin, mutta hän sai ne pidettyä sisällään juuri ja juuri.
"Mene vain", Hermione sanoi vielä ja Draco otti askeleen kohti ovea. Toinen askel. Draco kääntyi katsomaan Hermionea, joka puri huultaan estääkseen itseään itkemästä. Dracon käsi oli jo oven karmilla, kun hän kääntyi takaisin ja suuteli Hermionea intohimoisemmin, kuin koskaan aikaisemmin. Hermione ei voinut estää yhtä kyyneltä karkaamasta silmäkulmasta, mutta kyyneleiden lukumäärä jäikin vain yhteen. Hän vastasi suudelmaan ja aivan yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin, suudelma loppui.
"Hyvästi", Draco sanoi käheällä äänellä ja Hermione toisti sanan ilottomasti.
Kun Draco oli sulkenut oven, Hermione lysähti lattialle voimattomana. Hän antoi kyynelien tulla valtoimenaan, hän ei olisi pystynyt pidättämään niitä enää hetkeäkään ja viimeisin suudelma oli sekoittanut Hermionen täysin. Hän katui päätöstään, muttei juossut miehen perään. Katkera nyyhkäys karkasi Hermionen huulilta. Hän ei Merlinin nimeen edes tiennyt miksi oli jättänyt sanomatta sen. Hän ei tiennyt, miksi oli antanut syynsä elää lähteä noin vain pois. Syyn elää. Hermione tuhahti tahtomattaan.
"Minusta tuntuu, että se viimeisin suudelma pitää ottaa uusiksi. Se oli aivan liian huono hyvästisuudelma", Hermione kuuli äänen, jota ei ollut koskaan enää olettanut kuulevansa, ei ainakaan niin pian. Hermione nosti katseensa ja huomasi Dracon seisovan huoneen ovella vaaleita hiuksiaan haroen, hieman eksyneen näköisenä.
"Ei voi olla enempää kuin yksi hyvästisuudelma ja sen laatuun täytyy tyytyä", Hermione sanoi ja laski katseensa maahan. Totta kai hän halusi suudella miestä uudelleen, mutta hän ei itse henkisesti kestäisi sitä. Se olisi liikaa.
"No sitten se aikaisempi ei ollut sellainen. Se oli harjoitushyvästisuudelma", Draco sanoi ja Hermione tuhahti taas. Miksei mies voinut vain lähteä ja jättää häntä yksin?
"Miksi sinä itket?" Draco puuskahti aivan kuin olisi halunnut estää itseään kysymästä sitä.
"Se ei ole tärkeää, lähde nyt vain", Hermione sanoi alistuneesti.
"Entä jos en halua lähteä?"
----------------------------------------------
A/N2: Loppu jäi hieman kesken, koska tähän tulee vielä epilogi joskus. Ihan vaan tiedoksi, ettei synny niitä "tässäkö tää nyt oli?"-tuntemuksia niin hirveesti. Kyllähän niitäkin saa siis tulla jos ei tykänny lopusta, mutta kuitenkin epilogi on tulossa, eikä tää ihan näin auki jää.
//Illalla juuri ennen nukahtamista rupesin miettimään tätä osaa ja sen sisältöä, kuvailua ja muuta ja totesin että on ihan oikeutettua olla helvetin pettyny tähän, koska laatu on tosiaankin huonompaa ja tän ficin taso laskee ku lehmän häntä just tällein kivasti vikassa osassa. Mä onnistun sitten aina tekemään tän. Mutta jos se epilogi hyvittäis jotain, jos siihen söpistelyä tunkee...? Ja sitten kaiken lisäks tajusin olevani aika kiintyny siihen pikkuseen mielikuvituskotitonttuun, siis joo Mortyyn. Mä päätin et kirjotan joskus siitäkin jotain, sen elämäntarinan tai jotain vastaavaa. Olenkohan hieman tyhmä? Hemmetti, vanheneminen tyhmistää ja saa menettämään punasen langan. Joo siis otan vastaan ja haluankin valituksia laadusta ja osan tasosta. Itse totesin siis jo olevani pettynyt tähän. Tämä alkaa taas lähentelemään romaania, eikä minulla varsinaisesti mitään lisättävää ollut aikasempiin sanomiini, mutta oli vain pakko tulla mainitsemaan tuo Mortyjuttukin :D
-
Täytyy tunnustaa että vaikka sanot että epilogi on tulossa niin tulee silti tunne: tässäkö tämä oli?
No taistelu kohtaukset olivat sopivan ylimalkaisia ja tuo loppu olisi ollut paljon kliseisempi jos nämä kaksi "kyyhkyläistä" [size=50]kauhea sana[/size] olisivat kapsahtaneet toistensa kaulaan ja tunnustaneet ikuista rakkautta. Onneksi et kirjoittanut tuollaista loppua :P . Kohta on taas pieni taival ihmisen elämää ohi... siis minun aikaaní jonka olen viettänyt lukien ja odottaen jatkoa... minä pidän tästä kaiken tämän ajan päästäkin [size=50](outo sanamuoto)[/size] voin sanoa että tämä oli hyvä ficci. [size=50]Ei vielä kiitti ja kuitti sillä epilogi on cielä jäljellä :D [/size]
Heh viimeisen kerran tämän ficin aikana: JATKOA! :D [size=85]oli pakko päästä sanomaan tuo[/size] ;)
-
Jees, muutamia kysymyksiä kyllä jäi, mutta saapa mielikuvituskin vähän tekemistä :)
Taistelukohtaus oli kyllä vähän sivuuttaen tehty, mutta en ole varma olisinko ainakaan itse halunnut siitä enempää lukea. Oli kauhee kiire päästä loppuun että saan tietää miten Hermione ja Dracon loppujen lopuksi kävi :D
Mutta hienoa, että oli onnellinen loppu. Ne on aina kivoja :)
Eikä kyllä yhtään harmita, että rupesin tätä lukemaan. Oli kuitenkin oikein hyvä ficci :D
-
Vau jatkoa. :D Harmillista kun tämä ficci loppu. Mutta onneksi tähän kuitenkin tulee se epilogi vielä. Odotan sitä innolla. Toivottavasti kaikki loppuu hyvin.Draco ja Hermione saavat toisensa, menevät naimisiin ja pyöräyttävät pari kakaraa ja sellasta. :D Mutta tämä ficci oli kyllä oiken mukavaa luettavaa kun tämä on vielä lempiparituksenikin. ;)
Epilogia odottelen...
-
Vihdoinkin jatkoa! Ihanaa! <3 Ja aivan yhtä hyvä osa kuin edellisetkin, ellei jopa parempi. :D
Tämä osa todellakin nosti Hermionessa esiin myös sen vahvemman puolen. :) Aloinkin jo miettiä, että tuleeko se sieltä ollenkaan esiin. -.-
Ja miten niin et osaa kirjoittaa taistelua. Eihän tämä kieltämättä ollut paras lukemani taistelu ikinä (ei millään pahalla), mutta ei kyllä siitä pahemmastakaan päästä. Se oli tavallaan ehkä liian nopeasti ohi, mutta sillä ei ollut mtn väliä (oikeastaan se oli hyvä asia) koska ficci ei kerro Voldemortia vastaan taistelemisesta vaan Dracon ja Hermionen suhteesta. Oli kuitenkin hyvä että sujautit mukaan jonkin verran toimintaa. Niin ja liika taistelu olisi saattanut viedä huomiota muulta tarinalta.
Mitä ihmettä oikein yritän selittää, kun en oikein ymmärrä itsekään... No, toivottavasti sinä ymmärrät.
"Harry, voi ei Harry!" Hermione huusi ja juoksi vielä loput heitä erottavat metrit. Hän lysähti maahan Harryn viereen. Miehen kasvot olivat valkeat ja tämän poskessa olevasta haavasta vuoti verta. Hermione otti Harryn käden omiensa väliin ja itki hiljaa. Hänen paras ystävänsä oli kuollut Voldemortin takia, he olivat hävinneet sodan. Hermionella oli tyhmä olo, aivan kuin mikään ei enää ikinä merkitsisi hänelle mitään. Hän luultavasti kuolisi pian, olihan hän jästisyntyinen. Kyyneleitä tuli yhä vuolaammin Hermionen ruskeista silmistä, eikä hän tehnyt elettäkään pyyhkiäkseen niitä pois, vaikka haavaan osuessa ne kirvelivät ilkeästi. Hän piti kipua muistutuksena elämästä ja siitä, että hän yhä tunsi edes jotain. Lisäksi Harry oli ansainnut jokaisen kyyneleen ja vielä paljon enemmän. Harry oli tehnyt kaikkensa, antanut itsensä, mutta se ei ollut riittänyt. Hermione toivoi vain, että -
"Hermione, sinä muserrat minun käteni."
Ja ainakin osasit säikäyttää kunnolla! En kestä sitä, että Harry kuolee ficeissä, vaikka ei olisikaan siinä välttämättä pääosassa. En vain halua, että Harry kuolee! Onneksi hän oli vain pyörtynyt *phuuh* Lisäksi Harryn repliikki oli hauska ja kevensi tunnelmaa, joka oli tuossa tilanteessa hyvin synkkä...;)
Ja sitten siitä lopetuksesta: Älä pelkää, ei mtn pahaa sanottavaa.... Ainoastaan positiivista. :>
Sinulle on sanottu että "tässäkö tämä oli?", mutta minä olen eri mieltä.
Hmmmm.... Miten tämän nyt sanoisi? Ahaa!
"Se ei ole tärkeää, lähde nyt vain", Hermione sanoi alistuneesti.
"Entä jos en halua lähteä?"
No niin. Minusta oli hyvä, että jätit tarinan tähän. Ei välttämättä tarvitse edes epilogia. Lopetus tämän tapaiseen kohtaan antaa lukijalle mahdollisuuden käyttää omaa mielikuvitustaan ja lisäksi se tuo hieman jännistystä. Ei kaikkien tarinoiden tarvitse loppua vasta sitten, kun hahmot kuolevat vanhuuteen. Se riittää että vain vähäsen vihjaa, mitä tuleman pitää. Niin kuin tässä. Draco selvästikin viittaa siihen, että ei tahdo lähteä pois Hermionen luota ja tahtoo viettää tämän kanssa koko loppuelämänsä. Eikö?
Lisäksi jos tarinaa vain jatkaa ja jatkaa ja jatkaa niin kauan, että tuntuu siltä, että siitä ei voi enää jatkaa ja kakki mahdollinen on kerrottu lopusta voi tulla pitkäveteinen (kokemuksen syvä rintaääni) Siis oikeasti kuka haluaa lukea sata sivua jaarittelua siitä miten Draco ja Hermione käyvät vessassa? :o
Pitkäveteinen loppu voi oikeasti pilata koko tarinan. Ole ylpeä, että et sortunut siihen!
Tämä oli todellakin ihana tarina ja mukava lukukokemus! <3 :D
No niin. Siinä taisi olla ihan kiitettävästi rakentavaakin (eli hyvin pitkä ja tylsä kommentti :roll: ) , joten vetäydyn odottelemaan sitä epilogia. Toivottavasti se tulee pian en nimittäin malta odottaa!! *hieroo käsiään yhteen* Jatkoa!
-
oi tää oli yks parhaimmist ficeist mitä oon kyl lukenu :D rakastuin tähän ihan täysin <3 ja joo, toi lopetus oli just hyvä tolla lailla ! Epilogikin kyllä kelpaa jos siinä sitä söpistelyä on =DDD mutta kiitos hyvistä lukuhetkistä !
-
Miten oo voinu ohittaa melkein puolet luvuista huomaamatta, että jatkoa on tullu?
No kuitenkin oli ihana ficci ja oon kyllä ite sitä mieltä että just tollaset avoimet loput on aivan ihania. Henkilökohtasesti vihaan perus Hollywood-loppuja, jossa kaikki päätyy just niin ett mitään ei jätetä auki. Joo oon hullu. :roll:
Jäi kyllä harmittaan ett en huomannu et tähänkin oli tullu jatkoa, mutta saimpa lukea melkein koko ficin kerralla.
Tuhannet kiitokset *kumartaa syvään*
En jää odotteleen epilogia, koska toi lopetus oli mahtava. ;)
Frosty
-
A/N: Noniin here it is, the end, the epilogi. En nyt oikein osaa sanoa mitään järkevää tähän. Vastailen kommentteihin ihan kohtapuolin, vaihdan konetta vain ensin. Eli siis kaikki jotka ajattelivat yhdeksännen osan lopun jättäneen tarinan liian auki, olkaa hyvä tässä on epilogi, nauttikaa.
-------------------------------------------
Epilogi
Hermione keskitti joka ikisen solunsa ja kaiken voimansa pystyssä pysymiseen ja kuuntelemiseen. Hänen silmänsä olivat kiinni silkasta väsymyksestä ja hän nojasi vieressään seisovaan mieheen, jonka kaapu oli tuhruinen ja sieltä täältä revennyt, aivan kuten Hermionenkin.
"Te olette harvinaisen hyvä tiimi. Menkäähän nukkumaan siitä", Vauhkomieli murahti kehunsa ja lähti harppomaan poispäin heistä puujalka marmorilattiaa vasten kolisten. Hermione avasi silmänsä vain vaivoin ja katsoi harmaisiin silmiin, jotka olivat yhtä väsyneen näköiset kuin hänen omansa. Äänettömän sopimuksen vallassa he lähtivät laahustamaan kohti tulisijoja, jotka sijaitsivat kerrosta alempana. He olivat ministeriössä, juuri saapuneet viikon mittaiselta matkalta, jota ei edes vahingossa voisi kutsua huvittelureissuksi. Toki sarkastisia kommentteja oli viljelty ylitse kärsivällisyyden, mutta siihen se kaikki hupi jäikin. He olivat viikon ajan jäljittäneet Bellatrix Lestrangea - viimeistä tunnettua vapaalla ollutta kuolonsyöjää. Viikon ajan he olivat matkanneet Bellatrixia varjostaen ympäri maailmaa, useimmiten he olivat joutuneet nukkumaan taivasalla, eivätkä he olleet nähneet suihkua sen enempää kuin kunnon yösijaakaan.
Hermione ei edes jaksanut nostaa jalkojaan kunnolla ja se kostautui hänelle. Hän oli kaatua nurin portaissa, mutta hänen onnekseen mies oli saanut hänestä kiinni ja auttoi vakauttamaan tasapainon. Hermione mutisi kiitoksensa ja jatkoi matkaa miehen seuratessa nyt valmiina nappaamaan hänet kiinni jos hän kaatuisi. Loppumatkan tulisijoille Hermione kuitenkin pysyi pystyssä, hieman huojuen, mutta pysyi kuitenkin. Hän otti hormipulveria pienestä ruukusta takan edessä, astui tulisijaan mies perässään ja mutisi kotiosoitteensa.
* * *
Hermione heräsi virkeänä. Hän vilkaisi ulos ja huomasi auringon olevan jo huomattavan alhaalla. Jollain tapaa näky ei muistuttanut auringonnoususta, se vaikutti enemmän laskulta. Hermione arvasi nukkuneensa päivän yli, mutta se ei ollut mikään ihme, kamppailu Bellatrixin kanssa oli väsyttänyt häntä enemmän kuin mikään muu. Oli hankalaa taistella jotain sellaista vastaan joka ei pelannut reilua peliä ja osasi pimeän taikuutta. He olivat kuitenkin molemmat - hän ja Draco - selvinneet hengissä ja se oli oikeastaan ihme sinällään. Liian monta kertaa kirous oli liitänyt muutaman tuuman päästä.
Hän vilkaisi oikealla puolellaan nukkuvaa hahmoa. Vaaleat ja nokiset hiukset olivat täysin sekaisin ja mies tuhisi hieman nukkuessaan. Hermione naurahti tahtomattaan vaimeasti. Hän tajusi omienkin hiustensa olevan nokiset ja likaiset, he eivät olleet jaksaneet mennä enää suihkuun kun he olivat saapuneet kotiinsa. Hermione tajusi että hänellä oli yhä edelleen sama kaapu päällä. Hän käveli hiljaa kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hän otti likaisen ja reikäisen kaavun pois yltään ja avasi hanat. Hän antoi veden viedä mukanaan kaiken lian ja muistot täpäristä tilanteista. Hän ei antanut itselleen lupaa jossitella. Hän ei halunnut ajatella mitä olisi tapahtunut jos kirous olisikin osunut Dracoon, eikä kiveen tämän vieressä.
Virkistävän suihkun jälkeen hän laittoi ylleen puhtaat vaatteet ja lähti kohti keittiötä aikomuksenaan keittää kahvia. Matkalla keittiöön hän katseli ympärilleen talossa, tai oikeastaan kartanossa. Hän ei todellakaan ollut tottunut sellaiseen ylellisyyteen ja huoneiden suuruuteen. Hän vilkaisi olohuonetta mennessään. Se näytti autiolta. Pahvilaatikot olivat siellä täällä levällään huoneen lattialla, he eivät olleet ehtineet edes järjestellä tavaroitaan muutettuaan ennen kuin velvollisuus oli kutsunut ja he olivat lähteneen Bellatrixia jahtaamaan. Seinää vasten nojasi muutama taulu ja sen asukit huutelivat jotain törkeästä kohtelusta kun he huomasivat Hermionen kävelevän ohi. Hän ei jaksanut välittää.
Suuren olohuoneen jälkeen tuli portaikko, joka vei yläkertaan. Hermione olisi halunnut mennä sinne, mutta kahvi houkutteli enemmän. Yläkerrassa oli suuri kirjasto, seinänkokoisine hyllyineen. Hän oli saanut juuri järjesteltyä sekä hänen että Dracon kirjat paikoilleen ennen lähtöä. Hyllyt olivat jo täyttyneet kahden kolmasosan verran. Hermione ei ollut edes tajunnut, että omisti reilusti yli sata kirjaa ja kun siihen ynnättiin kaikki Dracon perimät opukset, luku kasvoi jo lähemmäs tuhatta.
Hän käveli keittiöön ja laittoi sauvanheilautuksella kahvinkeittimen päälle. Hän istui pöydän ääreen ja veti jalkansa rintaansa vasten huokaisten syvään. Vaikka hän olikin nukkunut varsin virkistävät unet, oli hän yhä uupunut. Hän katseli valtavasta ikkunasta ulos. Hänen eteensä levittäytyi vangitseva maisema. Kukkulainen maasto vihreine niittyineen ja auringonlaskun kauniit kullanhohtoiset värit loivat maiseman, jota ei voinut kuin katsoa ihaillen. Hermione oli iloinen että Draco oli saanut hänet ylipuhuttua muuttamaan sinne - kartanoon. Hermione oli aluksi halunnut normaalin asunnon koska hän ei järin pitänyt suurista kartanoista ja tyhjistä käyttökelvottomista huoneista. Silti hän kuitenkin istui siellä, valtavassa keittiössä, joka oli ainakin kaksi kertaa suurempi kuin mitä killan päämajan oli ollut, katsomassa auringonlaskua miltei seinän kokoisesta ikkunasta, joka oli lumottu niin, ettei sisälle nähnyt.
"Hermione!"
Hermione kääntyi ja kohtasi Dracon huolestuneen katseen. Tämä haroi hiuksiaan ja hengitti kiivaasti.
"Onko jotain sattunut?" Hermione kysyi oitis. Hänen kulmansa vetäytyivät kurttuun. Hän ei ollut kuullut mitään tavallisesta poikkeavaa ja Dracon vauhko käytös oli täysi vastakohta sille normaalille tyyneyttä huokuvalle versiolle.
"Onko jotain sattunut! No totta helvetissä on! Miksi et herättänyt minua? Minä jo luulin..." Draco ei selvästikään voinut sanoa lausetta loppuun, Hermione arvasi sen joka tapauksessa. Hermionen sisällä läikehti jokin lämmin. Se jokin käpertyi kerälle ja kehräsi. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö Draco rakastaisi häntä, ei tämä muuten olisi niin vauhkoontunut.
"Anteeksi. En tohtinut herättää sinua", Hermione sanoi ja asteli Dracon luokse kietoen kätensä miehen kaulan ympäri ja vetäen tämän samalla tiukkaan halaukseen. Hermione huomasi Dracon hengityksen olevan yhä kiivaampi kuin normaalisti.
"Kaikki on hyvin. Minä olen tässä täysin terveenä, sinä olet siinä terveenä myös. Meidän ei tarvitse enää huolehtia ääliötädistäsi ja tämän typeristä harhautusyrityksistä, meidän ei tarvitse enää nukkua taivasalla. Olemme kotona", Hermione kuiskasi Dracon korvaan ja sai siten tämän hengityksen tasaantumaan. Dracokin kietoi kätensä Hermionen ympärille ja rutisti tätä lujaa.
Hermione irrottautui halauksesta, otti kaapista kaksi kahvikuppia ja kaatoi niihin kahvia. Hän ojensi toista Dracolle, joka katsoi mukia toinen kulma hieman koholla.
"Se on kahvia", Hermione sanoi huvittuneena.
"Katsos kun en sitä itse tajunnut", Draco mutisi ja otti kupin Hermionelta, joka hymähti. He olivat molemmat jokseenkin saaneet tarpeekseen sarkastisista huomautuksista, sillä niitä ei oltu säästelty kuluneen viikon aikana.
"Menen kirjastoon", Hermione ilmoitti ja lähti ulos keittiöstä Dracon seuratessa äänettömästi perässä. Hermione asteli portaat ylös ja suunnisti kirjastoon, joka avautui heidän edessään valtavana tilana. Kirjastossa oli jokaisella seinällä kirjahylly, jokaisella paitsi yhdellä jossa oli valtava ikkuna. Hermione ei ollut tottunut seinän kokoisiin ikkunoihin, joita oli monessa huoneessa. Kirjastossa oli kaksi sohvaa, muutama pöytä ja kolme nojatuolia. Draco oli suostunut ostamaan kirjastoon punaiset nojatuolit ja sohvat koska tiesi Hermionen tuntevan olonsa hieman kotoisammaksi sen värisissä kalusteissa - olihan hän tottunut niihin Rohkelikon oleskeluhuoneessa.
Hermione suunnisti kahdenistuttavalle sohvalle ja istahti sitten siihen laittaen kahvikupin samalla pienelle pöydälle, joka oli sohvan vieressä. Hermione kohotti taikasauvansa ja mutisi loitsun joka lennätti hänelle kirjan. Hän avasi sen kohdasta johon oli aikaisemmin jäänyt ja alkoi lukea. Draco seisoi hieman eksyneen näköisenä keskellä kirjastoa kahvikuppi yhä kädessään. Hänen oikea kätensä oli kaavun taskussa ja se puristi siellä pientä esinettä, joka tuntui polttavan hänen kättään. Draco vei kahvikupin lähimmälle pöydälle ja rohkaisi mielensä. Nyt tai ei koskaan. Hän käveli aivan Hermionen eteen ja sulki kirjan, joka lepäsi tämän sylissä.
"Hei", Hermione protestoi, mutta Draco vaimensi tämän nostamalla sormensa. Hermionea kummastutti, Draco oli kaikkea muuta kuin oma itsensä. Hermostuneisuus suorastaan paistoi tämän silmistä ja eleistä. Hermione ei esittänyt kuitenkaan yhtäkään kysymyksistä, jotka poukkoilivat hänen päässään. Draco laskeutui Hermionen tasolle ja katsoi tätä koko ajan silmiin. Hän veti esineen taskustaan ja Hermione henkäisi kuuluvasti. Dracon kädessä oli kaunis kultainen sormus, jossa oli pieniä jalokiviä ympärillä, sormus oli selvästi arvokas, mutta ei liioiteltu.
"Tuletko vaimokseni Hermione Granger?"
Hermione tuijotti miestä suu auki. Jos hän oli jotain odottanut, niin kaikkein viimeisimmäksi sitä. Ei, kosinta oli jotain ihmeellistä, jotain mikä ei vahingossakaan tapahtunut hänelle, Hermione Grangerille, joka oli jästisyntyinen lukutoukka, aivan normaali noita. Hermione tunsi punastuvansa hieman Dracon katsoessa häntä. Katse oli kaikkea muuta kuin painostava, se vain sai Hermionen tekemään päätöksensä kahta nopeammin. Mitä muuta hän tekisi, jollei menisi naimisiin rakastamansa miehen kanssa? Ei mitään.
"Kyllä."
--------------------------------
Hier comes tha vastaukset.
Gaploon: Suuri kiitos kommentistasi, mukava että olet näinkin pitkälle jaksanut lukea, siis yhdeksänteen osaan asti. Se on jo aika kunnioitettavaa. Minä itse suorastaan rakastan avoimia loppuja, koska niissä sitten pääse itse käyttämään mielikuvitusta, tosin kyllä se menee helposti liian avoimen puolelle, mutta toivottavasti tämä epilogi ei mennyt (oletan että luet tänne asti ] Ja niin, kiitos (:
Puhpallura: Kiitokset sinullekin, mukavaa että aloit lukemaan tätä ja sitten jaksoit loppuun asti :)
Herski: Äh tämä menee jo pelkäksi kiitosten jakamiseksi, mutta suurkiitos sinullekin =) Muistaakseni olit ensimmäinen joka kommentoi tähän. Toistoahan tämä on, mutta mukavaa että olet tänne asti jaksanut lukea.
Luthien: Oih kettujen karvaiset käpälät en osaa sanoa mitään. Valtavat kiitokset x 100. Pitkät kommentit on aina kivoja ja rakentava tuplasti kivempaa. Olisin tietysti voinut panostaa ehkä hiukan enemmän taisteluun ja olen yhä vihainen koneelleni siitä että se tuhosi sen alkuperäisen ja paremman version. Mukavaa kun joku toinenkin pitää avoimista lopuista. Toivottavasti en tässä epilogissa sortunut jaariteluun. Ja se Harrykohtaus. Ihmisiä on kyllä kiva säikytellä, hykertelin tuota kohtaa kirjoittaessa itsekseni ja kuvittelin eri reaktioita. Enhän minä nyt Harrya voi tappaa, se olisi jo hieman liian julmaa. Ja sitten ne lopputoistot, eli mukavaa että sinäkin tämän ficin pariin eksyit ja kiitos vielä kerran ihanan pitkästä kommentistasi.
vanessa: Kiitos sinullekin (: Yksi parhaimmista? Missä mun silmät on? Ne tais tippuu meinaan just äsken. Juu siis no tuota en nyt tiedä oliko tuossa sitä söpöilyä, mutta jotain wannabefluffia kait. Ehkä. En tiedä :D
Frosty: Sitä ohittelemista sattuu yhdelle sun toiselle, minäkin luin kerran yhden ficin ensimmäisen osan ja sitten unohdin sen totaalisesti ja luin loppuun kun se oli jo valmis :D Ja toinen avoimien loppujen ystävä! Loistavaa. Hollywood-loput on kyllä toisinaan ärsyttäviä ja toisinaan taas ihan mukiinmeneviä. Kiitokset suuret <:
-
Oli kyl ihuna tarina, ainakin tonne loppua kohti :D. Itsekkin haaveilen noin isosta kirjastosta, melkein osun aiheeseen.
No oli mielestäni sopivan pituinen ja lemppariparituksesta vielä, eli kaikki on hyvin.
Kiitos ja kumarrus, taputukset kirjoittajalle, sillä eivät kaikki pysty kirjoittamaan näin pitkää ficciä sekoamatta jossain vaiheessa. Eli et mielestäni seonnut ainakaan kovin pahasti ;D
Saa kirjoittaa lisääkin ihan mielellään samasta parituksesta, sillä se on lemppari heteroparitus!
Ai niin muistinko jo sanoa että pidin tästä ficistä ??? No pidän minä! :)
-
Oh...Pidin kovasti tästä epilogista! Niinkuin koko ficcistäkin! Aivan ihana. :D
-
Sanoin kyllä aiemmin, että ei tarvitsisi epilogia, koska minä todellakin pidän avoimista lopuista :D Mutta en voinut vastustaa itseäni ja oli pakko tulla lukemaan tämä epilogikin ;D
Oih! <3 :D Olen edelleenkin sitä mieltä, että ei olisi tarvinnut epilogia, mutta tuo lopetus oli kyllä jotain niin ihanaa!!<33 Awwwsss
Se sormus oli varmasti kaunis <3 ;D
Mukavaa, kun hyppäsit ajassa noinkin paljon eteenpäin, etkä jatkanut siitä mihin jäit viimeisessä luvussa. Vaikka yleensä epilogit tietysti sijoittuvatkin tulevaisuuteen... ;D
Kirjoitusvirheitä en bongannut, hyvä, koska inhoan pilkunnussintaa... Sinulla on mielestäni kiva kirjoitustyyli. Saat pidettyä lukijan mielenkiinnon tarinassa, niin ettei hänelle tulisi mieleenkään jättää tarinaa kesken. :) ;)
Oli myös hyvä, että epilogi ei ollut sellainen, jossa kertoja vaan tavallaan kertoo, mitä viimeisen luvun jälkeen on tapahtunut (siis sellainen josta saa vaikutelman, että lukee jotai historiankirjaa :D), vaan sijoitit sen ihan oikeaan tarinan sekaan (Toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan) Olen nimittäin nähnyt niitäkin, missä on pelkästään kerrottu ja voin sanoa, että ne ovat aika tylsiä...
Niin, ja haluaisin vielä kiittää sinua tästä ihanasta tarinasta! Tätä oli todella mukava lukea! ;D
-
Gaploon: Oijoijoi kiitoskiitoskiitos (: Eihän tää oo ees hirveen pitkä. Tai no sivumäärältään varmaan pisin, koska nää oli jotain viiden sivun pätkiä, mitä nyt tuo eka osa, joka oli tyhmän lyhyt. Oon mä joskus kirjottanu viistoista osasenkin ficin, mutta ne osat oli tosi lyhyitä (se oli ensimmäinen fic) ja se oli Tokio Hotelista. Tai hetkinen, nyt mulla on yks fic joka on neljätöista osaa pitkä ja vielä kesken, eli siitä taitaa sit tulla pidempi. Mutta en mä vielä ihan sekoomassa ole toivon mukaan =) Kyllä mä ehkä voisin kirjottaakin joskus lisää Draco/Hermyä, riippuu nyt miten nuo muut projektit etenee.
Herski: Kiitos ja kumarrus, kiva että pidit (=
Luthien: Kiitos itsellesi. Historiankirjatyyli ei oikein taida sopia minulle, ja no tuon epilogin piti ensin olla erilainen, mutta kun kirjottaminen tökki niin pahasti yhdessä vaiheessa niin minä sitten poistin koko roskan ja tein uuden. Ja onneksi teinkin. Hmm tuosta kirjoitustyylijutusta en oikein osaa sanoa mitään, koska kirjoitan sillein aina kun inspiraatio vain iskee ja joskus voi olla että kun olen päässyt loppuun asti en edes muista tarkalleen kaikkea mitä olen kirjoittanut, enkä edes tiedä onko minun kirjoitustyyli mitenkään normista poikkeava. Äikänope sano jotain että minun kirjoitus on jotain lukiotasoa, mutta nääh se taisi vähän liioitella. Luetutin sillä yhden novellin ja juu sivuraiteelle taisin pompata. Ömn, miten nyt osaisin kiittää edes? On mukavaa että olet antanut sitä rakentavaakin palautetta ja kommenttisi ovat aina ihanan pitkiä. Kiitos (:
Mainostusta nyt tähän =D Jos joku on lukenut sen viimeisen Potterin, niin minulla on DH-ficciosastolla sellainen oneshot kuin Time goes on. Jos sen haluaa käydä lukemassa, niin olkaa hyvät vain kommenteista olisin ikuisesti kiitollinen. Ja öh, en nyt taida vähään aikaa Draco/Hermionea kirjoittaa, mutta otin erään Sirius/OC-parituksella rullaavan haasteen ja se on nyt sitten uusin projekti ja laitan sen varmaan tännekin kun ensimmäinen osa on julkaisukunnossa.
Vielä kiitos kaikille kommentoineille, toki saa lisää kommenttiakin laittaa, vastailen niihin sitten ainakin kiitoksella.
-
Byääää :'( Rakastan onneliisia loppuja :D Se oli niiiiiiin hyyyyyvvääääää ficci-sarja xDDD Awww... ;)
-
Luoja. ♥
Tämä oli täydellinen! ♥ Aevan yli ihana.
Kerronta oli huikeaa, kuvailusta puhumattakaan. :-*
Dracon ja 'Mionen suhde eteni omalla painollaan - suoraan sanottuna täydellisesti.
Ja nyt... en osaa sanoa mitään, ja se saa mut tuntemaan itteni todella tyhmäksi, sillä tätä ficciä voisi ylistää vaikka kuinka paljon!
Tämä oli kerrassaan vain niin ihana, etten mä kestä! :D ♥