Finfanfun.fi
Originaalit => Pergamentinpala => Aiheen aloitti: Kevytmelankolia - 31.03.2008 18:05:57
-
// Alaotsikko: Drama, slash, K-13
Nimi: Talven variaatiot, osa I; Ensilumi
Genre: Drama, romance, hieman angst, slash
Ikäraja: Hmm, K-11 luulisin. (Olen äärettömän huono näiden määrittelyssä.)
Paritus: Mika/Joonas (Mika/Vilma)
A/N: Voi apua. Tämän tekstin ensimmäinen versio näki päivänvalon vuoden 2006 syksyllä blogissani. Se oli alunperin novelli jostain ihan muusta, mutta lähti sitten kehittymään omin päin ja vieläpä täysin ennalta arvaamattomaan suuntaan. Tässä on tulos, parin vuoden vääntämisen jälkeen.
Tämä on kolmiosaisen novellin ensimmäinen osa, Ensilumi (vain osa siitä tietenkin, koko osa itsessään on niin pitkä etten näe järkeväksi postata kaikkea kerralla). Kaksi muuta osaa ovat nimeltään Takatalvi ja Sulavesiä. Nekin luultavasti tänne postailen vielä joskus, ainakin jos lukijoita riittää.
Lukuiloa, minulla on ollut henkilöiden kanssa monia mukavia hetkiä. Arvostan suuresti, jos jaksat kommentoida (rakentavasti?), tämä on ollut minulle niin tärkeä novelli. :)
Osa I
Ensilumi
Syyskuu 2004
Mika
Mä istun tavallisella paikallani luokanvalvojan luokassa. Kaikki tuntuu harmaan tasapaksulta ja täyteen ahdetulta. Tekee melkein mieli tehdä jotain typerää, että saisi jotain vaihtelua tähän harmaaseen aamuun.
Kaikki tulee etenemään samalla kaavalla kuin ennenkin, luokanvalvoja tulee vähän myöhässä, huutaa mölyäville pojille kaksi pilkku viisi minuuttia ja alkaa sitten jakaa monistekonelämpimiä papereita ja vanhempainiltalappuja. Niin se aina menee, on mennyt koko sen kaksi vuotta, jotka mä olen yläasteella viettänyt. Kaksi pitkää vuotta. Mua alkaa ahdistaa jo ajatellakin, että pitää kestää vielä melkein kokonainen vuosi tässä koulussa ennen kuin mikään muuttuu.
Kello on seitsemän minuuttia yli kahdeksan kun luokanvalvoja vihdoin saapuu luokkaan. Tosin sillä ei ole mitään vaikutusta luokan poikiin, nämä jatkavat kovaäänistä keskusteluaan huomioimatta opettajaa mitenkään. Mä nojaan päätäni kämmeneen ja tuijotan naarmuista pulpetinkantta tylsistyneenä.
Mun viereisessä pulpetissa ei istu ketään, luokassa on pariton määrä oppilaita, ja sitten kävi niin, että mut laitettiin juuri tälle luokalle, jossa kaikki muut tuntevat toisensa samalta ala-asteelta. Kyllä mä ihmisten kanssa toimeen tulen, mutta jotenkin olen aina se, jolle ei tahdo löytyä paria ryhmätöihin ja joka istuu lähes kaikki tunnit yksin siinä viimeisessä pulpettiparissa vasemmalla. Mä en vaan aina viitsi tai uskalla tunkea valmiiden parien väliin. Siitä tulee tyhmä olo.
”Joonas tulee nyt teidän luokalle, hän on vasta muuttanut tänne, joten olkaa ihmisiksi.” Mun korvat nappaavat luokanvalvojan viimeisen lauseen ja mun pää kohoaa ylös apaattisesta harmaudestani.
Luokanvalvoja katselee luokkaa tuikeana. Pöydän edessä seisovalla pojalla on pörröiset vaaleat hiukset ja sekaisenvihreät silmät, mikäli nyt erotan oikein luokan perältä. Se, Joonas, seisoo ujona luokan edessä ja kun se kohottaa katseensa se tuntuu katsovan suoraan luokanvalvojan läpi kun tämä ojentelee lomakkeita ja lukujärjestyksiä. Tosiaan, jännä katse, ikään kuin Joonas näkisi enemmän kuin muut ihmiset, huomaisi sellaisia asioita joihin muut ei kiinnitä huomiota tai joita ne eivät osaa katsoa.
Mä tutkailen sitä vielä hetken, kunnes luokanvalvoja passittaa sen istumaan mun viereeni, kerta siinä on ainoa tyhjä paikka. Mä yritän keskittyä tutkailemaan kynsiäni (lyhyet, vasemman peukalon kynnessä on piikki joka raapii, pitäisi varmaan leikata) samalla kun Joonas istuu mun vasemmalle puolelle. Sillä on valkoinen villapaita ja mustat farkut, ihan tavallisen oloinen ihminen se tuntuu olevan näin läheltä katsottuna. Joonas ei tervehdi mua, ei edes vilkaise, mutta punastuu vähän kun huomaa mun katsovan sitä. Ehkä se ujo, mä ajattelen ja alan kaivella penaaliani muka suunnattoman kiinnostuneena lyijykynistä ja kuminpalasista.
Tunti kuluu, ja Joonas täyttää samoja lappuja kuin muutkin, vanhempainiltaa ja myyjäisiä ensi viikolla. Se ei puhu mulle tai kenellekään muulle mitään, mutta katselee salaa ympärilleen aina välillä. Mä vajoan vähitellen takaisin siihen puoliharmaaseen apatiaan missä olen viettänyt jo hyvän aikaa. Ehkä mitään uutta ei sittenkään kannata odottaa.
Luokanvalvojan tunnin jälkeen on välitunti, jolloin on pakko mennä ulos. Mä nojailen seinään katoksen lähellä, tekemättä varsinaisesti mitään. Mietin puolivillaisesti seuraavaa kemiantuntia ja sitä, etten osannut puoliakaan läksyistä, kun Joonas kävelee vähän matkan päästä mun ohi ja istuutuu seinän viereiselle penkille, tutkien samalla yhtä lappua jonka se sai luokanvalvojalta. Mä katselen hetken muka taivaalle, kunnes kyllästyn. Toimien hetken mielijohteesta kuten aina, mä menen sen luokse.
”Hei, eikös sun nimi ollut Joonas?” Typerä kysymys, totta kai mä muistan sen nimen. Tällä tavoin on vaan helpointa aloittaa keskustelu.
”Joo. Mä en tainnut kuulla sun nimeä.” Joonaksen ääni on vähän ujo ja hiljainen, se tuntuu katsovan munkin lävitseni.
”Mun nimi on Mika. Mistä sä muutit tänne?”
”Aika kaukaa, et sä varmaan tiedä sen paikan nimeä” Joonas vajoaa taas hiljaisuuteen, mä tuijottelen vaivautuneena pitkin pihaa, keksimättä miten jatkaa keskustelua. Onneksi kello soi ihan pian, ja mä pääsen pois kiusallisesta tilanteesta.
Joonas
Mä kävelen sen pojan, Mikan, perässä kohti kemianluokkaa. Se ei enää puhu mitään, ja mä punastun vähän. Onnistuinkohan mä taas loukkaamaan ihmisiä olemalla liian tuppisuu? Useimmat vanhan koulun oppilaat kiusasivat mua ujouden ja monen muunkin asian takia, joten mä en oikein osaa jutella ihmisten kanssa ihan tavallisesti, mikä puolestaan saa useimmat uudet ihmiset puolustuskannalle heti alkuun, että miksi tuo tyyppi ei vastaa kunnolla kun minä kerran puhun sille. Ei siis ihme ettei mun sosiaalinen elämä ole ollut mitenkään kukoistavaa.
Kemian luokassa on muutama tyhjä paikka, Mikan viereisessä pulpetissa ja sitten vielä sen takana yksi tyhjä pulpettipari. Mä ihmettelen hetken, miksei Mika istu kenenkään vieressä, ei se nimittäin kamalan epäsosiaaliselta vaikuttanut. Tosin ei yksinolo liiemmin näy haittaavan, se piirtelee jotain vihkoonsa ja pyörittelee kynää sormiensa lomassa aina välillä. Mä vaihdan hetken painoa jalalta toiselle, kahden vaiheilla.
”Saako tähän istua?”
Mika kohottaa katseensa yllättyneenä, mä kallistan päätäni vapaata pulpettia kohden. Se katsoo mua hetken, ja hymyilee sitten vähän, samalla kun nyökkää. Mä tungen reppuni pöydän alle ja istun alas. Sydän ottaa muutaman nopean loikan, tässä vaiheessa mä olen normaalisti jäänyt tuijottelemaan seiniä hiljaa.
”Millaisia opettajia tässä koulussa oikein on?” Mika katsoo mua kohottaen kulmiaan, mutta alkaa sitten luojan kiitos selostaa karmivasta ruotsinopettajasta. Hymyilen sisäänpäin itselleni kuuntelematta kunnolla, ehken mä onnistunutkaan pilaamaan kaikkea heti alkuun.
Marraskuu 2004
Mika
Humala aiheuttaa aivoihin kelluvan ja sumean tunteen. Mun taloudellisen viinapään ansiosta jo kolme siideriä ovat riittäneet saamaan mun pään kiitettävään kuntoon. Joonas virnistelee mun vieressä, se on juonut enemmän mutta vaikuttaa silti ihan täysjärkiseltä.
Ympärillä pyörii ihmisiä ja musiikkia ja tuntuu, että ovikello soi koko ajan sitä mukaa kun ilta etenee. Essi täyttää 16 vuotta ja sen vanhemmat olivat lupautuneet pysymään tämän illan poissa, joten tyttö oli pistänyt isolleen ja kutsunut kaikki tutun tuttunsakin juhlimaan.
Tähän mennessä mä olen jutellut meidän luokkalaisten kanssa, juonut ne säälittävät kolme siideriä ja kuunnellut musiikkia kaikessa rauhassa. Sitten kesken mun, Joonaksen ja Tiian huipputärkeän leffakeskustelun joku saa omasta mielestään loistavan idean ja alkaa organisoida pullonpyöritysrinkiä.
Joonas
”Ei Matrix oikeasti ole niin hyvä leffa, uskokaa nyt.”
”Harhaoppinen. Sitä paitsi, Keanu Reeves on hot.”
”No ehkä mä olen vähän jäävi sanomaan onko joku jätkä hot vai ei, vai mitä Joonas?”
Mä nyökkään ja mumisen jotain, mä en ole nähnyt Matrixia mistä Mika ja Tiia keskustelevat parhaillaan. Mä en tykkää toiminta- tai sci-fileffoista, fantasia ja kauhu ovat enemmän mun juttuja.
Mulla on hassu olo kuin koko talo pyörisi hitaasti ympyrää, ehkä mä olen juonut vähän liikaa. Mika nauraa jollekin, sen pitkähköt ruskeat hiukset ovat auki ja vähän sekaisin. Sillä on päällä tummanvihreä lyhythihainen paita ja vaaleansiniset farkut, ja mä mietin jälleen kerran, miksen mä ole koskaan oppinut valitsemaan omia vaatteitani niin, että ne sopisivat mulle muutenkin kuin kokonsa puolesta.
”Joonas? Maa kutsuu, vai sammuitko sä pystyyn?”
Mikan ruskeat silmät pällistelevät yhtäkkiä mun edessä ja mä säpsähdän. Samalla kun mä tajuan tuijottaneeni Mikaa lasittunein silmin varmaan pari minuuttia, se ehdottaa jotain pullonpyörityksestä. Mä punastun.
”Mmitä? Missä, nytkö?”
”Eikun eilen. Tuletko sä vai et?” Mika hymähtää ja sitten ne Tiian kanssa kiskoo mut pystyyn vastausta odottamatta ja raahaa mukaansa rinkiin, jossa näyttää olevan vajaa puolet juhlijoista.
Mä en tykkää pullonpyörityksestä, etenkään humalassa. Kieli löystyy alkoholin takia ja pelkään aina, että alan hölöttää liikaa. Ei olisi ensimmäinen kerta.
Mika
Ensimmäiset totuudet ja tehtävät ovat helppoja, joku joutuu soittamaan pilapuhelun mummolleen ja toinen kertomaan pahimman mokansa. Parinkymmenen minuutin ja joidenkin siideripullojen jälkeen etenkin tytöt innostuvat ja alkavat kysellä suhteista ja ihastuksista. Muhun ei ole osunut vielä kertaakaan, mutta Tiia on joutunut jo tanssimaan Macarenaa ja kertomaan kännisäätöjensä lukumäärän.
Juuri kun mä avaan neljännen siideripullon, pullo kierähtää muhun ja kaikkien odottava katse sen perässä. Mä virnistän ja valitsen totuuden, istuminen on liian mukavaa jotta jaksaisin nousta tekemään mitään tehtäviä.
Pyörittäjä, Valtteri, nauraa ja kysyy, olenko mä koskaan katsonut homopornoa. Mä avaan suuni, ja silloin kirottu puna ilmestyy mun poskille. Kaikki huomaavat sen, totta kai, ja alkavat nauraa kuollakseen.
”Voi Mika, että semmoinen mies sä sitten olet”, Valtteri hekottaa, eikä kukaan tunnu piittaavan mun selityksestä, että koko juttu oli itse asiassa vahinko. Mun oli tarkoitus ladata yksi elokuva, mutta ilmeisesti latausohjelmassa oli jokin vika. Yhtäkkiä mä vain huomasin, että ruudulla pyöri kaksi alastonta miestä tekemässä ties mitä. Sitä, miksi mä sitten jäin katsomaan kyseistä pätkää, mä en itsekään tiedä. Jonkinlaista uteliaisuutta, mä ajattelin jälkikäteen.
Joonaskin kyselee virnuillen että minkäs laatuista pornoa mä oikein olin katsellut, mä muksautan sitä käsivarteen ja yritän tahdonvoimalla saada punan katoamaan naamaltani.
Onneksi kaikki tuntuvat unohtavan koko jutun kun Valtteri itse joutuu seuraavaksi esittämään korviaraastavan tulkinnan jostakin biisistä. Mä jään vielä hetkeksi rypemään omaan nolouteeni, kunnes Joonas tökkää mua kylkeen ja kuiskaa:
”Älä nyt jaksa murjottaa, leikkiähän tää vaan on. Eikä siinä oo mitään pahaa, sitä paitsi.” Mä näen, että se on tosiaan juonut vähän enemmän kuin mä, mutten siltikään voi estää itseäni leikkimästä taas hetken verran tomaattia. Luulevatkohan kaikki nyt, että mä olen homo? Hemmetin hienoa.
Joonas
Pullo ei onneksi päätä osua muhun kertaakaan, joten mä saan keksittyä naureskelemaan muille. Mikakin saa olla rauhassa, joten me puretaan energiaamme siihen, että autetaan muita keksimään totuuksia ja tehtäviä (mahdollisimman viihdyttäviä sellaisia) uhreille aina tilaisuuden tullen.
Mulla on kivaa, tällaista sosiaalista elämää mä olen kaivannut jo monta vuotta. Ennen, vanhassa koulussa siis, mä olin aina se, jota ei koskaan kutsuttu mukaan, joten alkuun täällä uudessa paikassa mä olin vähän hukassa. Mutta näemmä ihminen oppii vaikka mitä kun mahdollisuus tulee.
”Mika, oletko sä koskaan katsonut homopornoa?”
Ajatuksistani havahtuessa mä meinaan tukehtua juomaani ja kun mä viimein saan henkeni taas kulkemaan, mä huomaan Mikan punastuvan rajusti. Se näprää siideripullon etikettiä ja koko joukko purskahtaa nauruun ja alkaa kiusoitella sitä. Mua huvittaa suuresti kanssa sen reaktio.
”Noo, minkäslaisia videoita sitä on tullut katseltua?” Mä virnistän Mikalle ja se huitaisee mua nolona. Vasta silloin mä tajuan oikeasti, että sitä oikeasti vaivaa tämä juttu. Sen ilme on vähän tuskainen, mutta normaalia noloutta vastaan sotii sen katse. Mikan silmät räpsyvät harvakseltaan, kuin se miettisi ankarasti ja samalla se pureskelee huultaan.
Mä voisin lyödä parista sormestani vetoa, että kaikki porukat pojat ovat jossain vaiheessa teini-ikäänsä katsoneet homopornoa, ilman sen kummempia tunnontuskia. Joten miksi Mika, joka on kyllä ihan normaali, ottaa sen sitten noin raskaasti?
Mä hämmennyn, mutten hetken hakemisenkaan jälkeen löydä mitään sanoja. Mä syytän siitä humalatilaani ja pullonpyörityksen jatkuessa (Valtteri laulamassa sataprosenttisesti nuotin vierestä My heart will go on:ia tulee vainoamaan mua painajaisissa ajasta iäisyyteen) mä nojaudun Mikan puoleen, joka tuijottaa edelleen lattiaan, ja kuiskaan:
”Älä nyt jaksa murjottaa, leikkiähän tää vaan on. Eikä siinä oo mitään pahaa, sitä paitsi.”
Mun vaan tekee mieli sanoa se viimeinen lause, ei mulla ole mitään sitä vastaan jos joku nyt sattuukin olemaan homo tai bi. Mikan posket punehtuvat taas ja hetken hiljaisuuden jälkeen se mumisee, ettei se ole mitenkään semmoinen ihminen.
Mä päätän jättää aiheen sikseen, se on yleensäkin aika arka useimmille ihmisille.
***
Muutaman tunnin kuluttua bileet on muuttuneet perinteiksi ”tanssitaan hitaita ja kähmitään sohvalla jos on joku kähmittävä” – tyyppiseksi menoksi. Mä juttelen tyhjänpäiväisyyksiä jonkun tuntemattoman tytön kanssa, kaikki tuntuu olevan kuin pysyvästi hidastetulle käännettyä. Mä näen, miten tytön huulet liikkuvat kun se puhuu, mutta kaikki tuntuu tapahtuvan kamalan hitaasti.
Kyllä, mun humalatila on huomattavasti tukevampi kuin aiemmin. Ei, mä en kumminkaan örvellä. Mä en vaan harrasta känniääliöintiä, se on ehkä typerimpiä juttuja mitä voi tehdä. Enkä mä toisaalta usko asioiden katumiseenkaan.
Jossain vaiheessa tyttö on kadonnut ja mut valtaa orpo olo. Mika tanssii Tiian kanssa, Valtteri on saanut iskettyä jonkun Essin kaukaisen pikkuserkun kaverin tai vastaavan ja keskittyy parhaillaan pureskelemaan sen kaulaa, ja kaikki muut tutut ovat myös löytäneet seuraa.
Tässä sitä taas ollaan, mä ajattelen. Ehkä mut on vaan tuomittu olemaan hylkiö. Itsesäälintapainen valtaa mut. Yleensä tässä kohtaa bileitä mä olen etsinyt jotain liian vahvaa ja juonut tajun kankaalle, mutta nyt mä en jostain syystä pysty. Sen sijaan mä suljen silmäni ja keskityn kuuntelemaan musiikkia, joka velloo mun ympärillä muodottomana massana.
Mä luulen nukahtaneeni, sillä jossain vaiheessa mä havahdun siihen, miten Mika lysähtää sohvalle. Sekin on enemmän humalassa ja lisäksi ilme sen kasvoilla on jotenkin ahdistunut.
”No Mika, mihin sä Tiian jätit?”
Mika ei vastaa, se vaan tuijottaa eteensä ja huojuu vähän paikallaan. Olohuoneessa on lähes pimeää ja ilmassa on tuttu tunkkainen tupakansavun ja alkoholin haju.
”Totuus vai tehtävä?”
A/N: Jos luit tänne asti, jätähän merkki olemassaolostasi. ;)
-
Jätetään nyt sitten jokin merkki, kun kerran käsketään... ; )
Ensimmäiseksi sanon, että tämä on mielenkiintoinen ja että minun tekisi vain koko ajan mieli lukea lisää ja lisää ja lisää ja lisää.
En osaa kommentoida mitään järkevää - en ole ikinä osannut sitä jaloa taitoa. : D Pakko kyllä sen verran valaista, että minulla meni tuossa yhdessä vaiheessa ainakin pojat sekaisin. En sitten tiedä johtuuko se silmistäni vai siitä, että kyseinen kohta oli jotenkin epäselvä minun yksinkertaisille aivoilleni. Ei, kyllä silmät taisivat tehdä tepposensa.
Aijoo! Ficissä oli jopa minun nimeni. Jei. Olen otettu! ^.^
Eli siis jatkoa kuitenkin kaipailisin, kun kerran alussa kerroit kirjoittaneesi tähän kolme osaa? : )
Lukisin kernaasti lisää. Jotenkin sellainen fiilis, että löysin pitkästä aikaa jotain mehevää ja hyvin muhinutta!
Äläkä ota tuota edellistä loukkauksena, en tiedä itsekään mitä tarkoitin sillä, mutta noh. ; D
Kiitoksia kovasti tästä. : )
Nici
-
Nici: Oi ihanaa, ensimmäinen kommentti! Kiitos<3 Hehe joo, osia on kolme, mutta kun tämä ensimmäinenkin on pituudeltaan jonkun 51 sivua wordilla niin postaan lyhyissä pätkissä. :D Ja noh, muhineesta vielä, työn alla tämä on tosiaan ollut reippaasti yli vuoden, eli siitä voi vetää omat johtopäätöksensä.
-
A/N: Tässä jatkoa Ensilumi-novellille. :) Loppupään uimahallin kohtaus oli yksi tapahtuma joka lähti viemään tarinaa omille teilleen.
Mika
Musiikki imaisee mukaansa helposti, ja pimeässä on helpompaa olla. Mua vaivaa edelleen se koko pullonpyöritysepisodi. Mun kädet Tiian selässä, kun me tanssitaan, tuntuu vääriltä ja mulla on outo olo, kuin koko todellisuus olisi tärähtänyt ja laskeutunut sitten vähän vinoon. Kaikkein typerintä on, ettei kukaan muu enää edes muista koko juttua. Vain mun mieli jäi junnaamaan paikalleen, ja nyt tämä typerä olo pilaa koko illan.
”Totuus vai tehtävä?” mä kysäisen Joonakselta ohimennen. Se kääntää katseensa muhun ja näyttää hämmentyneeltä. Hetken hiljaisuuden jälkeen se mumisee ”totuus” ja nojaa päätään käteensä. Mä en oikein tiedä miten jatkaa, ja alkoholin kiertäessä suonissa ei ole kovin helppoa keksiä mitään nopeasti.
”No.. Kenen tytön kanssa sä tahtoisit tanssia jos saisit valita ihan kenet tahansa?”
Joonas kallistaa päätään ja näyttää miettivän. Mä yritän tahdonvoimalla pakottaa päätäni selviämään edes vähän, ilman mainittavia tuloksia.
”Ei mua huvita tanssia niistä kenenkään kanssa”, Joonas sanoo lopulta hiljaa. Mä jään katsomaan sen sormia, jotka näpräävät sohvatyynyn kulmaa, mua häiritsee Joonaksen apeahko äänensävy.
”Pidätkö sä sitten jostain, joka ei ole täällä?” Mä en kykene kiertelemään humalassa, ehkä alkoholi on hyväksi edes siinä, ettei turhasta hienotunteisuudesta jaksa välittää.
Joonas pudistaa päätään hitaasti. Mä rypistän kulmiani. Yhtäkkiä Joonas vetää jalkansa vasten rintaansa ja kietoo kätensä niiden ympärille. Sen ilme on kamalan surullinen kun se nojaa päänsä polviin.
”Onko kaikki okei?” Mä tiedän, ettei ole. Vaikka mä olen humalassa, niin ei se tarkoita että mä olisin sokea. Joonas kumminkin nyökkää. Mä kosketan sen kättä varovasti.
”Hei, mitä se onkaan, niin kyllä se selviää.”
Joonaksen iho tuntuu viileältä vaikka huoneessa on kuuma, mä tajuan että mun käsi on edelleen sen käden päällä. Voi paska. Illalla aiemmin vallinnut ahdistus meinaa tehdä comebackin, muttei ihan saa tilaisuutta. Joonas nimittäin tarttuu mun käteen. Se puristaa vähän mun sormia omiensa lomassa, mun ajatus meinaa harhailla taas.
Siinä kuluu muutama hetki, sohvalla käsi kädessä, sitten mun hengitys karkaa liian nopeaksi. Mä en ole tottunut, jos ihan totta puhun niin, tämä on eka kerta kun edes pidän ketään kädestä. Mutta Joonas on poika ja vain kaveri. Mä yritän keskittyä hengittämään normaalisti, mutta mun näkökenttä alkaa sumeta ja kädet vapista.
Mä havahdun sohvalta. Mun otsalla on viileä käsi, mun silmät tapaa hämärässä Joonaksen silmät. Se hymyilee vähän.
”Ehkä sun on parempi olla juomatta enempää.”
Todellakin. Mä suunnittelen parhaillaan absolutismia, sillä huono olo tekee tulojaan.
Joulukuu 2004
Mika
Mä jaksan yrittää ratkoa kemian tehtävää vielä viisi minuuttia ja annan sitten periksi. Mä en ole koskaan osannut kemiaa, kaavat ja vastaavat ulkoa opittavat asiat ei vain uppoa mun paksuun kallooni, se on sama homma kuin fysiikankin kanssa. Matematiikka onneksi vielä menee, muuten koulu voisi olla paljon epämiellyttävämpää kuin mitä se on.
Mä venyttelen niskojani ja huokaan syvään, sängyllä kirjaa lukeva Joonas havahtuu.
”Joko tuli valmista?”
”Voiko niistä muka tulla, mun taidoilla?” mä tuhahdan ja virnistän väsyneesti. Joonas nauraa ja lähtee edellä eteiseen, meidän on tarkoitus mennä luistelemaan. Mä luon viimeisen epätoivoisen katseen kemian läksyihin, mielessä kummittelee toinen viitonen kokeista, mutta lopulta kiusaus raikkaasta ulkoilmasta kasvaa liian suureksi ja mä kaivan vanhat hokkarini komerosta ja suuntaan kanssa pukemaan ulkovaatteita.
Ulkoilma on kirkasta ja kylmää, alkuun ilma pistelee nenää ja pakkanen laittaa sormet palelemaan. Me kävellään kohti luistinrataa pimeää metsäpolkua pitkin, jutellen siitä kirjasta jota Joonas on lukemassa. Taru Sormusten Herrasta, ehkä kaikkien aikojen paras lukukokemus mikä mulla on ollut. Joonaskin tykkää siitä, se itse tuo mun mieleeni hobitit pörröisine hiuksineen ja vihreine silmineen, vaikka onkin vähän pidempi kuin mä. Se puhuu innoissaan jostain taistelusta kirjassa, miten ne on kuvattu paljon paremmin kuin leffoissa sen mielestä, mä yritän puolustella elokuviakin, mä tykkäsin niistä kaikista kolmesta tosi paljon. Joonas nauraa ja sanoo mua harhaoppiseksi, mä heitän sitä lumipallolla.
Luistelemassa on vain muutama pikkunapero meidän lisäksi, mikä on ihan hyvä. Mä nimittäin onnistun kaatumaan heti kun pääsen jäälle. Enkä edes tyylikkäästi kyljelleni sirklatessa, vaan takamukselleni heti kun pääsen penkiltä ylös. Mun ego kärsii kovan kolauksen, ja Joonas kehtaa vielä nauraa, samalla kun luistelee auttamaan mua. Se ei edes horju, vaikka omien sanojensa mukaan ei ole luistellut moneen vuoteen.
Kun herra luonnonlahjakkuus ojentaa kätensä auttaakseen mut ylös, mä nykäisen senkin kumoon. Joonas kaatuu mun päälle ja repeää jotenkin hysteerisen kuuloiseen nauruun. Mä kömmin posket hehkuen omin voimin pystyyn, samoin Joonas.
Hetken päästä munkin luistelu alkaa sujua vähän tyylikkäämmin, mutta Joonas on yhä parempi. Se menee ihan miten tahtoo jäällä, enkä mä aina edes pysy perässä. Ja kun mä kysyn, miten se osaa, se vain nauraa iloisesti ja kohauttaa olkiaan, ei se kuulemma ole koskaan pahemmin luistellut tai mitään treenannut.
Aina välillä mä jään katsomaan Joonaksen ilmeitä ja eleitä, ylipäätään sen tapaa vain olla oma itsensä. Se on hassu ihminen, se tuntuu elävän hetkessä sellaisella taidolla mikä kaikilta muilta puuttuu. Lisäksi se tuntee aina vahvasti, vaikka yrittääkin peittää sen. Kun joku nauraa sille se nolostuu, mutta nauraa silti mukana. Kun joku tölväisee ilkeästi, se on kuin ei olisikaan, vaikka mä näen, että se ottaa sen raskaasti. Jotta oikeasti saisi tietää mitä se ajattelee, on osattava lukea kaikkia sen pieniä eleitä ja ilmeitä.
Joonas on vähän niin kuin Peter Pan, se ei kai koskaan kasva aikuiseksi niin kuin me muut.
Helmikuu 2005
Joonas
Veden alla kaikki on paljon helpompaa. Mä sukellan niin pitkään kuin pystyn ja nousen sitten vain nopeasti vetämään lisää happea keuhkoihin. Muut meidän luokan pojat uivat kanssa matkaa, mutta ne lähinnä yrittää hukuttaa toisiaan tai sitten uida mahdollisimman nopeasti että pääsisivät kotiin.
Mä olen aina tykännyt vedestä, uimaan mä opin neljävuotiaana. Ei uiminen itsessään ole niin ihmeellistä, mutta vedenalainen maailma on. Mua on aina kiehtonut se, miten valo taittuu veteen ja miten vaimeina äänetkin kuuluvat siellä. Kun mä olin vielä ihan pieni, mä vietin kaikki kesäpäivät snorklaamalla meidän kodin lähellä olevassa lammessa. Veden alla kukaan ei näe mua selkeästi, siellä mä olen turvassa.
Mä nousen taas pintaan altaan toisessa päässä. Uimahallin vesi on kirkkaampaa kuin järvessä, ja uimalasien ansiosta täällä pystyy näkemään altaan toiseen päähän asti veden alla. Lähes kaikki muut on siellä, matalassa päässä, ja vänisevät opettajalle että eikö voisi jo lähteä pois, vain muutama jatkaa uimistaan vielä. Mä näen Mikan altaan puolessa välissä, se ui kohti syvää päätä kaikessa rauhassa, ja mun kasvoille leviää pieni hymy.
Mika on paras ystävä joka mulla on koskaan ollut. Ja itse asiassa ainoa, jota mä olen koskaan voinut oikeasti kutsua ystäväksi. Välillä mulle tosin tulee hiukka paha olo, koska mä salaan aina kaikilta niin paljon asioita, mutta sen kanssa on pakko ollut oppia elämään. Sitä paitsi, elämä täällä uudella paikkakunnalla on nautittavan tavallista, kukaan ei tunne mua entuudestaan, joten saan olla suhteellisen rauhassa. Mä viihdyn täällä paremmin kuin missään muualla tähän mennessä.
Opettaja pitää päänsä, ja kaikkien on uitava se kilometri mikä oli alun perinkin tarkoitus. Mä uin tarkoituksella vähän hitaammin kuin toiset, jotta saan olla rauhassa. Eivät ne kiusaa, mutta aina ei vain jaksa niiden riehumista. Mä sahaan allasta edestakaisin kaikessa rauhassa ja hitaasti matka kertyy. Yhdellä kerralla mä kohtaan Mikan katseen veden alla ja virnistän sille. Se irvistää takaisin ja jatkaa matkaa, sillä on viimeinen viisikymmentä metriä menossa.
Muut lähtevät altaasta yksitellen, kunnes mä olen yksin vedessä. Mulla on jäljellä vielä sata metriä, ja opettaja häipyy muiden mukana kohti pesuhuonetta. Mä en ole ihan varma onko se edes koskaan huomannut mua tunneillaan, mutten jaksa välittää. Mä jään altaaseen itsekseni, miettimään.
Lopulta mä pysähdyn syvään päähän ja poljen vettä, purren samalla huultani.
Miksi?
Miksi ei?
Ei niin voi tehdä.
Lopulta mä vedän henkeä ja sukellan niin pitkään kuin mahdollista, yrittäen unohtaa kaiken muun. Vesi sekoittaa äänet, valo muuttuu kauniiksi. Kun keuhkoja alkaa viimein polttaa kivuliaasti, mä nousen pintaan, takaisin uimahallin kloorinhajuiseen todellisuuteen.
Mä en ole koskaan ollut hyvä unohtamaan tai teeskentelemään.
Mika
Muut pojat riehuvat kuin apinalauma suihkutiloissa ja opettaja yrittää hillitä niitä, turhaan. Mä en jaksa mennä saunaan, joten lähden suunnistamaan ovelle josta pääsee pukuhuoneeseen. Muut käy jotain improvisoitua sotaa suihkuilla, ja mä yritän väistellä niiden tulitusta ja samalla tähyillä Joonasta. Meidän oli tarkoitus mennä sen luokse tänään koulun jälkeen. Hetken päästä mä totean, että se on vielä varmaan altaassa, ja keskityn vain pääsemään kastumatta enää uudelleen pukuhuoneeseen. Mä onnistun – melkein. Juuri kun mä olen sulkemassa ovea joku neropatti ruiskuttaa suihkulla vettä suoraan mun naamalle ja räkättää sitten kuin se olisi ollut maailmanluokan vitsi. Mä kiroan puoliääneen ja paiskaan oven kiinni.
Tummanruskeat hiukset pörrössä ja kosteina mä puen päälleni yhdessä monista kaappiväliköistä. Juuri kun mä olen kiskomassa t-paitaa pääni yli muutkin pojat ilmaantuvat kaapeilleen. Mä tarkistan kännykän ja huomaan, että yhteen tulleeseen viestiin pitäisi vastata heti, se koskee jotain tilaustyötä. Niinpä mä istun penkille näpyttelemään vastausta kunnes sormet puutuvat. Siinä ajassa muut ehtivät pukea vaatteet päällensä ja jättää kuulematta liikunnanopettajan torumiset huonosta käytöksestä. Mäkään en jaksa kuunnella, samat saarnat Ahonen pitää jokaisen liikunnan ja terveystiedon tunnin jälkeen.
Vihdoin ja viimein suihkutilojen ovi käy taas, ja mä tunnistan Joonaksen hajamielisen viheltelyn. Mä alan just etsiä sukkiani kaapin pohjalta, kun Joonas löytää viimein tiensä oikean kaapin luo. Loput pojista on lähdössä, ne tunkevat pipoja päähänsä ja irrottavat avaimia kaappienovista.
”Hei kirppu, miten sä noin kauan siellä altaassa viihdyit?” Valtteri kysäisee Joonakselta ohimennen, samalla kun lyö kaappinsa oven kiinni lähteäkseen. Joonas vain kohauttaa olkapäitään ja vetää toista suupieltään ylöspäin, niin että sen ilme on melkein hymy, muttei ihan.
Joonas avaa metallisen oven ja kuivaa vaaleita kiharia hiuksiaan, jotka näyttää aina siltä kuin ne eivät aivan osaisi päättää mihin suuntaan lähtisivät kasvamaan, mä istun penkille setvimään umpisolmussa olevia kengännauhoja. Joonas viheltelee yhä, nyt hiljempaa ja hitaammin, sävelmä on epämääräisesti tuttu, mutten saa päähäni sen nimeä tai esittäjää. Ainut, mikä kelluu muistissa, on epämääräisen surullinen tunnelma, ehkä se biisi oli jotenkin apea.
Kun sävelmä loppuu, mä kysäisen jotain läksyistä. Me jutellaan jotain satunnaista hetken verran, kunnes Joonas vajoaa hiljaisuuteen ja jää tuijottamaan seinällä olevaa peiliä. Mä en ylläty, se tekee sitä aina välillä, unohtuu katselemaan tyhjyyteen pitkäksikin aikaa kerrallaan. Ensimmäisinä kertoina mä ihmettelin että mikä sille oikein tuli, mutta lopulta en enää jaksanut kysellä samoja juttuja uudelleen ja uudelleen (saamatta vastausta), vaan odotan aina kaikessa rauhassa että Joonas alkaa itse taas puhua normaalisti.
Joonas
Milloin mennään sen rajan yli jolta ei enää palata? Ja miksi sieltä ei voi palata, mikä ääneenlausumaton sääntö sekin on?
Ja silti, vaikka mä miten kyselen.. Kyllä mä tiedän, miksi niin on.
Mulla on olo, että mä hukun ja tukehdun, kaikki menee taas pieleen, niin kuin aina ennenkin.
Mika
”Tiesitkö sä, että liikunnanopettajalla on poikaystävä?”
Mun kenkää poimimassa olleet kädet pysähtyvät kesken liikkeen. Hitaasti mä suoristaudun ja katson Joonasta, joka katsoo yhä peiliä seinällä. Hetken aikaa mä vain katson sitä, sen otsaa, joka on vähän kurtussa ja silmiä, jotka kiertää laiskaa ympyrää, kartoittavat peilin liukasta pintaa.
”En tiennyt” Mun ääni on vakaa mutta tuntuu hetken ilmassa harhailtuaan hukkuvan lattian muovimattoon. Sellaiseen räikeänsiniseen, joka tuntuu paljaisiin jalkoihin kovalta ja möykkyiseltä.
Ei mulla mitään homoja vastaan ole, luulisin. Mä en.. Vain osaa suhtautua niihin. Sinällään mä olen kai jopa utelias. Voiko ihminen muka oikeasti rakastaa samaa sukupuolta olevaa? Mun poskia kuumottaa, on epämääräisen noloa ajatella tällaisia asioita, tuntuu kuin ylittäisi jonkin yleisesti hyväksytyn rajan niitä pohtimalla. Eikä tässä maailmassa saa olla erilainen jos tahtoo elää normaalia elämää.
”Mä näin ne, kun olin toissapäivänä illalla käymässä kaupungilla. Ne tulivat baarista ulos.”
”No.. Mutta eihän toi vielä todista mitään..?”
Joonaksen pää käännähtää mua kohti, terävänvihreät silmät tutkivat mun kasvoja, ja mä ymmärrän sanoneeni jotain vähemmän älykästä.
”Ne kulkivat käsi kädessä. Ja kyllä mä tunnistan rakastuneen ihmisen kun sellainen kävelee vastaan..” Joonas puhuu hiljaa, mutta sanat tuntuvat jäävän kaikumaan ilmaan eivätkä häviävän niin kuin mun omani hetkeä aiemmin. Mä lasken katseeni takaisin kenkiin lattialla. Ne näyttävät ihan samoilta kuin ennen kuin, mutta mä en saa päähäni mitä ne tekevät juuri siinä lattialla.
Olinko mä poimimassa niitä? Miksi me keskustellaan tästä asiasta? Ovatko nuo edes minun kengät?
Joonas
Mun kurkku on kuiva. Mä voisin juoda uima-altaallisen vettä, eivätkä sanat siltikään tulisi yhtään helpommin.
Mä muistan, miten vanhassa koulussa elämä meni siihen pisteeseen, että mua hakattiin lähes joka päivä, siis jos ne saivat mut kiinni. Mä pelkäsin koko ajan ja kaikkea. Lopulta mä päädyin sinne, mihin päästään sairaat ihmiset laitetaan. Kukaan ei hyväksynyt mua, kaikkein vähiten mä itse.
Mä vain istuin kaiket päivät siellä tuijottaen seinää, kunnes se kaikki vaan naksahti pois paikoiltaan. Kukaan ei kuullut kun mä huusin huoneessani, mutta toisaalta radio oli niin kovalla että ikkunat helisivät. Ja sitten mä otin kaikkea, mitä löysin. Ja ne menivät ja huomasivat liian aikaisin. Mä luulin että ne tahtoivat vain päästä musta eroon, mikseivät ne antaneet mun mennä silloin kun mä olisin tehnyt sen vapaaehtoisesti? Eikä tästä kaikesta tullut loppua. Tahdonko mä todellakin takaisin siihen?
Toisaalta, en mä jaksa enää olla muutenkaan.
Mä yritän kovasti niellä, mutta kurkku on yhä liian kuiva.
”Mä olen miettinyt.. Että.. Mä olen ehkä silleen niinkun.. Kiinnostunut kanssa pojista.”
Mun ääni on heikon ja hölmön kuuloinen, se vaimenee loppua kohden ja katoaa, mun käsivarret ovat kananlihalla, kädet tärisevät. Mikan tumma katse on taas mun kasvoilla, mun silmät tuijottavat sitkeästi peiliin, kunnes pakotan itseni kääntymään ja kohtaamaan Mikan katseen. Mua pelottaa.
Normaalisti mä olen tässä vaiheessa kohdannut vihaa, pelkoa tai ivaa. Niihin kaikkiin mä osaan suhtautua, lähteä vain hiljaa pois, yrittää olla välittämättä. Niellä ja kadottaa kaikki tunteet.
Mutta Mika vain tuijottaa, ilmeettömänä.
Mika
Mitä mä voin sanoa?
Mä tahdon vain elää rauhassa normaalia elämää, olla yhä ystävä Joonaksen kanssa. Mutta mä en osaa suhtautua koskaan oikealla tavalla yllättäviin uutisiin. Mulle pitäisi aina antaa mahdollisuus ottaa aikalisä, aikaa miettiä ja harkita sanojani. Mun mahassa kouraisee, mä yritän hiljentää sen ja muut tuntemukset jotta voisin ajatella, turhaan.
Joonas odottaa mun sanovan jotain. Se pelkää, mä näen sen. Mun tekisi mieli sanoa sille, jotain, kertoa että se on ihan okei. Kai. Mutta oikeiden sanojen sanomisen sijaan mä vain tuijotan sitä tyhmänä. Sydän takoo hitaasti, mä tunnen sykkeen silmieni takana. Mahassa kiertää kumma olo ja tuntuu kuin jokin olisi äskettäin hypännyt ja laskeutunut sitten väärälle paikalle.
”Kyllä mä ymmärrän jos sä et.. Tahdo olla mun kanssa tekemisissä enää.” Joonaksen ääni on hiljainen, siitä kuultaa yhä pieni toivo, mutta enimmäkseen jo yritys peittää pettymys. Mun kurkussa jokin pistelee kun mä yritän löytää sanoja.
”En mä- siis, mulle se on ihan sama. Ei mua haittaa..” Mun kömpelöt sanat kompastelevat toisiinsa ja ääni on hengästynyt, mutta Joonas hymyilee pienesti. Mä lähes huokaan helpotuksesta, ehkä me voidaan vielä päästä normaaliin elämään.
Mun olo helpottuu jo, kunnes Joonas yhtäkkiä jatkaa puhumista. Nyt sen kasvoilla on tiukka ilme, joka kertoo, että se pakottaa itsensä pusertamaan sanat ulos lähes väkisin. Mun mahassa jokin kiristyy kiristymistään, jostain syystä mua pelottaa mitä se aikoo sanoa.
”Mä en aikonut koskaan sanonut tätä, mutta.. Viimeksi kun mä yritin teeskennellä, mä päädyin suljetulle osastolle..” Mun aivot rekisteröi sanat hitaasti, syvällä sisällä se jokin kiristyy yhä.
”Mä.. En aikonut enää koskaan ihastua. Mutta.. Anteeksi, mä kai pidän susta liikaa.”, Joonaksen ääni särähtää viimeisen sanan kohdalla.
Mun sisin kiristyy liikaa, ja napsahtaa lopulta poikki. Kuin unessa mun on otettava seinästä tukea, mä nojaan selkäni kylmään valkoiseen tiiliseinään, yrittäen pitää kohinan päästäni poissa.
Näenköhän mä unta? Ymmärsinkö mä nyt oikein?
Silmissä sumenee ja selkenee vuoronperään. Mä en tiedä onko tämä kaikki totta, heräänkö mä kohta. Vai tahdonko mä edes herätä? Ja miksi mä reagoin näin voimakkaasti? Mä yritän tolkuttaa itselleni, ettei mikään tällainen ole maailmanloppu. Kaikki on niin kovin epäselvää, mun kädet tärisevät.
Jostain kaukaa kuuluu Joonaksen ääni, se kysyy onko mulla kaikki hyvin.
Vihreät silmät, ihan mun omien silmien tasalla, vaikka Joonas on vähän pidempi kuin mä.
Joonas pitää mua pystyssä, tukee kun mun jalat meinasivat äsken pettää. Mä haistan sen shampoon, erotan jokaisen mikroilmeenkin sen kasvoilla. Aika on niin kovin hidas ja kummallisen vääristynyt, mua pyörryttää yhä.
”Sulla on kauniit silmät," Joonas kuiskaa, sen omissa vihreissä silmissä on tutkimaton katse.
Ennen kuin mä ehdin edes ymmärtää mitään, mun aivot lakkaavat toimimasta. Mä tunnen Joonaksen huulet mun omillani, enkä pysty liikkumaan mihinkään. Mä olen halvaantunut.
Stadionillinen ihmisiä puhkeaa raivoisaan huutoon mun päässä. Mä en tiedä huutavatko ne vihasta, ilosta vaiko kauhusta, mutta kaikki järkevä ajattelu katoaa äänen mukana. Ikuisuuden ajan Joonas on siinä lähellä, toinen käsi mun niskassa ja toinen hartialla, kunnes kauhistunut ymmärrys valtaa vihreät silmät.
”Ei-! Mä en, en.. Anteeksi!” Tuttu ääni pyytää anteeksi mulle epäselvää asiaa, ja Joonas harppoo pois. Hetki on ohi nopeammin kuin alkoikaan, aika ottaa multiharppauksen eteenpäin onnistumatta silti palaamaan takaisin normaaliksi. Nyt mun jalat päättävät pettää, ja mä valun lattialle istumaan.
Hiukset silmillä, maailma kaukana, mä yritän kasata itseäni. Päästäänkö tästä vielä takaisin entiseen elämään? Miksi mä toistan samoja kysymyksiä päässäni koko ajan? Voi helvetin helvetti.
Mä olen luokassa, Joonas istuu viereisessä pulpetissa. Ahonen pitää terveystiedon tuntia, se puhuu jotain seksuaalivähemmistöistä. Luokan pojat nauravat, huutelevat, homot ovat sairaita perverssejä. Tytöistä muutama yrittää hiljentää niitä, loput istuvat hiljaa. Joonas tuijottaa poissaolevana ikkunasta ulos. Mä yritän keskittyä kirjan tekstiin, jaksamatta oikein sitäkään.
Kun mä muistelen oikein tarkasti, Joonaksen silmissä oli samanlainen ilme tänään kuin siellä luokassa.
Stadionillinen ihmisiä mun päässä, kaikki huutavat. Miksei kukaan muu kuule niitä? Mä pidän päätä kasassa, yritän puristaa kauhuntunnetta ulos. Mua pelottaa, pelottaa enemmän kuin koskaan. Mistä ne äänet tulivat ja miksen mä saa niitä hiljenemään? Mä en todellakaan voi keskittyä jos ne jatkavat ulvomistaan!
Ystävä?
Vihollinen?
Mun rystyset vaalenevat mun puristaessa penkkiä, jotta pääsen ylös lattialta. Kaukana, melkein toisessa maailmassa mä näen Joonaksen hahmon, mutta sekin katoaa pian ihmisten huutoon. Kova meteli pään sisäisessä maailmassa sumentaa kaikki muut aistit, jättäen lopulta jäljelle vain merkityksetöntä huminaa.
Mä seison siinä, tuijottaen tyhjää, pakottaen kaikkia tunteita pois. Mä olen suunnattoman hämmentynyt.
Miksi mua sattuu? Enhän mä ole mitään menettänyt, kaikki palaa ennalleen, ihan varmasti.
Vai menetinkö mä jotain, jonka olemassaoloa mä en edes ennen ollut huomannut? Miksi.. Miksi se tuntui siltä kuin tuntui?
Mä kiedon kädet ympärilleni, yritän pakottaa kaiken ennalleen, mutta viimeisimmät ajatukset eivät mene pois. Kurkkua kuristaa, kädet tärisevät.
Joonas
Mä en jaksa niitä katseita, niitä puheita ja lyöntejä, ei enää koskaan. Mutta vaikka mua on elämässäni sattunut monta kertaa, kaikkein pahiten satutti kuitenkin nyt se tyhjä katse Mikan silmissä. Ei vihaa, ei mitään tunteita, vain kliininen, tyhjä tuijotus. Mä en ollut edes tunteiden arvoinen. Ja silti musta tuntuu näin kamalalta, ei tosiaankaan reilua.
Miten kaikki muut osaa käsitellä omaa mieltään ja tunteitaan? Multa se ei ole koskaan onnistunut. Mä en koskaan ole voinut estää itseäni ihastumasta vääriin ihmisiin, enkä osaa suojella itseäni silloin kun pitäisi.
Mä isken nyrkkini niin lujaa kuin pystyn kaapin oveen, kaikesta huolimatta mä vihaan itseäni kaikkein eniten. Mä tein jotain mitä ei voi antaa anteeksi, ei ainakaan poikien maailmassa jossa vallitsee tietynlaiset säännöt. Tunkeutuminen toisen alueelle on tabu, siitä joutuu henkiseen hirteen. Kipu rystysissäkään ei helpota oloa yhtään, mikään ei enää helpota, paitsi sitten kun kaikki on ohi.
Mika
Muovimatto vaimentaa mun askeleet. Mä näen Joonaksen, kaikki muu on oudon sumeaa, merkityksetöntä. Se nojaa kaapin oveen, purren huultaan ja painaen kynsiään kämmeniinsä. Mun sisällä johonkin sattuu ihan liikaa, huuto mun pään sisällä ei vaimene. Mä tajuan taas että kaikkein eniten mua pelottaa se jokin, jota mä en osaa nimetä.
Ystävä?
Vihollinen?
Vai onko sillä mitään väliä?
Mä en tiedä mitä mä teen, mihin mikäkin johtaa, miksi mikäkin tapahtuu.
Mun kädet kietoutuvat Joonaksen ympärille ja mä vedän sen mahdollisimman lähelle. Mä tarvitsen sitä, ihmisten huuto mun sisällä ei edes vaimene kun mä yritän yksin saada sen lakkaamaan. Mun kurkkua kuristaa, mä puristan silmät kiinni ja rukoilen ensimmäistä kertaa vuosiin, mä tahdon ettei kaikki ole pilalla. Että mä teen oikein, mitä se sitten tarkoittaakaan.
Ensin Joonas jäykistyy, mä aistin sen pelon kylmänä ihona ja pienenä tärinänä. Vähän ajan päästä mä tunnen epäröivän käden mun poskella, sitten koko sen ruumis rentoutuu vähän. Stadionin möykkä ei vieläkään lopu, kurkussa on tunne kuin joku älypää olisi sullonut sinne kaktuksen.
Ja, no niin, ehkä se älypää olin mä itse.
Joonas
Mika on siinä lähellä. Se on niin varuillaan koko ajan, ja mä pystyn tuntemaan miten se jännittää jokaista liikahdustakin. Syyllisyys kuristaa kurkkua, mä aiheutin sille tämän pahan olon.
Mä käännyn varovasti ympäri, ilme sen naamalla on jotenkin tuskainen ja samalla varovaisen hyväksyvä. Kuin se ei enää uskaltaisi toivoa mitään, laittaa vaan kaiken mitä sillä on peliin.
Mä painan otsani sen otsaa vasten ja mumisen vielä kerran olevani pahoillani. Mika vain katsoo mua, mutta tällä kertaa mä jotenkin tiedän, etteivät sen silmät ole tunteettomat. Ehkä se on jotenkin niin tietämätön kaikesta elämästä.
Ehkä mä juuri siksi pidän siitä niin paljon ja pystyn katsomaan sitä kunnolla enkä aina lävitse. Mika kurottautuu vähän ylemmäs, se on mua muutaman sentin lyhyempi, ja painaa huulensa mun omille. Kosketus on kevyt ja viileä, mutta silti siinä on sähköä. Mä painan vähän lujempaa ja Mikan huulilta karkaa voihkaus.
Sillä hetkellä mä en jaksa välittää vaikka joku tulisikin ja näkisi kaiken.
A/N: Kommentterna = :D
-
Ahh... Klikkasin itseni tähän topiciin nopeammin kuin kukaan ehti sanoa 'aprillia', kun näin että tähän on tullut jatkoa. ^^
Jälleen kerran pitää vähän hehkuttaa. Poikarakkaus, ah. Tai no, homot yleensäkin (käsittää siis myös naiset). Mutta, offin jälkeen asiaan, eli öö... Hitto, että saatkin minut näin tyhjäpäiseksi. En osaa sanoa oikein mitään, vaikka sisälläni taitaa myllertää melkoinen pyörremyrsky. : ) Kummallista tosiaan. Pitää kyllä sanoa, että pidinpäs tästäkin. Odotan nyt seuraavaa osaa vielä suuremmalla innolla!
Eli jatkoa siis kinuilen jälleen. ; )
Kiitän tästäkin. ^^
Nici
-
Tää on ihana! Mukavan realistinen, ja tähän tarinaan uppoaa!
;) Ihanat hahmot, ja mä en halua että tää tarina loppuu koskaan... :-X :)
En nyt osaa sanoa mitään järkevää!
Jatkoa odotan :D
-
Todella hienosti kuvailtu tuo paniikkinen kohtaus, jonka Mika saa. Se oli hengästyttävä. Ehkä mua tällaisissa aina ihmetyttää tuo suoraan suutelemiseen siirtyminen. Toisaalta, enhän mä ole poika, joten en tiedä onko ne tosissaan noin hanakoita heti suutelemaan, kun siltä tuntuu, vaikkei olis ees varma, että haluaako toinen. Pidin kuitenkin siitä, että tämä on pitkä eikä heti ensimmäisessä "kohtauksessa" siirrytty suoraan asiaan. Tässä on annettu aikaa hahmojen syventämiselle.
Hieman pelottaa, että kuka ne nyt sitten yllättää ja mitä sitten. Mä olen hieman sellainen pää-puskaan-tyyppi. Parasta on kun suhde pysyy salassa niin ei tarvitse käsitellä sitä miten siihen suhtaudutaan. Jostain kumman syystä en kuitenkaan lue pahemmin het-parituksia (niissä kun ei tarvitsisi pelätä mitään syrjintäkohtauksia).
Djooh. Mutta jatkoa?
-
Nici: Jatkoa tulee nyt, koska olen uskomattoman hyvällä tuulella aurinkoisen ilman takia. :D Ja kiitos jälleen kommentista!
Dionysos: Mukava kuulla, että tuntuu realistiselta. :) Se on ollut päätavoitteena koko kirjoittamisen ajan, luoda mahdollisimman uskottavia hahmoja (kenties välillä vaihtelevalla menestyksellä.. :D) Ja joo tosiaa, jatkoa tulee nyt.
Tala Sohalia: Jatkoa tulee. :) Itselläni oli omalla tavallaan hauskaa sitä kohtausta kirjoittaessa, koska siihen pystyi laittamaan mukaan vähän omia kokemuksiakin. Ja no, kuten tossa sanoin aiemmin, yritin tehdä tarinasta ja hahmoista mahdollisimman realistisia. Ihminen on erehtyväinen, joten ehkä siksi joskus ryysitään pää edellä asioihin joista ei olla niin varmoja. ;D
A/N: Tämänkertainen postaus lienee vähän tällainen "välivaihe", hengähdystauko kahden erillisen tapahtumaketjun välillä. Vähän niinkuin rikkinäisiä ja sirpaleisia näkymiä yhdestä ajanjaksosta. Nauttikaa. ;)
Kesäkuu 2005
Mika
Peruskoulu on ohi, vihdoin. Viimeiset kuukaudet alkoivat käydä niin tuskallisiksi. Ensin koesuma toisensa perään, sitten lisää kirjoitelmia ja tutkielmia, yhteishakua ja vaikka mitä. Lisäksi alkuun mua hämmensi olla muutakin kuin kaveri entisen parhaan ystävän kanssa, mutta Joonas ymmärsi.
Stressi ihan kaiken suhteen paisui kuin pullataikina, ja sitten mä aloin yhtäkkiä saada kamalia ahdistuskohtauksia kerta toisensa jälkeen. Se oli ajoittain tosi pelottavaakin, koska tuntui, että kaikki kontrolli elämään menee. Lisäksi mä pelkäsin samalla ihan hulluna, että Joonas lähtee ja jättää mut selviämään yksin. Mä lähestulkoon lakkasin syömästä ja nukkumasta huhtikuun lopun vaiheilla.
Joonas ei jättänyt, se oli siinä vierellä koko ajan, piti kädestä kiinni ja hoki että kaikki järjestyy. Kun mä vuoronperään epäilin ja inhosin itseäni, Joonas jaksoi toistaa että se ei koskaan kykenisi inhoamaan tai vihaamaan mua.
”Mä en koskaan, ikinä voisi vihata sua. Muista se.”
Mä ymmärsin ensimmäistä kertaa kunnolla että se välittää musta. Että sille ei ole ihan sama olinko mä syömättä tai nukkumatta.
Mä istun torin laidalla jäätelökioskin vieressä. Kesän ensimmäinen jäätelö on jotain, mistä mä suostuisi koskaan luopumaan. Se pitää aina mennä ostamaan yksin, ja sitten syödä hitaasti katsellen ihmisiä jotka kulkevat ohi. Aurinkoinen päivä on juuri sopivan kuuma jäätelön syömiseen, viime vuonna tähän aikaan satoi vettä ja oli viileämpää. Silti mä istuin tämän saman kioskin ulkopuolella, sateenvarjon alla ja ihmiset katsoi mua kummasti.
Mä kuuntelen musiikkia ja syön kylmää jäätelöä, ohi kävelee nainen tyttärensä kanssa. Tyttö on minua vuoden tai pari nuorempi ja näyttää jotenkin tyytymättömältä, sillä tämän äiti puhuu koko ajan kännykkäänsä. He katoavat väkijoukkoon toriteltan oviaukon edessä, ohi maleksii toiseen suuntaan joukko teinityttöjä. Kaikki kikattavat hermojaraastavasti ohittaessaan sen kohdan missä mä istun. Mä tuijotan sitkeästi johonkin muualle, vaikka kaksi niistä yrittää kovasti hymyillä mulle.
Jäätelön kadottua mystisesti mä lähden laahustamaan ympäri keskustaa. Vastaan tulee paljon tuttuja, jotka ovat myös juhlistamassa kesäloman ensimmäistä päivää. Mä katselen ympärilleni, etsin Joonasta paikalta jossa meidän piti tavata. Lopulta mä tunnen nopean puristuksen kädessäni ja Joonas on taas onnistunut ilmestymään mun selän taakse. Se päästää liian pian irti ja hymyilee pienesti. Me lähdetään kävelemään ja jutellaan niitä näitä. Puheenaiheella ei ole niin väliä, paljon tärkeämpää on se, mitä välittyy käsien hipaisuissa ja katseissa. Ikävää, iloa ja lupauksia, niin mä sen näen sillä hetkellä.
Iso kivi järven rannassa, sen luona me ollaan istuttu monta kertaa lumien sulettua. Tämä on meidän piilopaikka maailmalta. Joonas on puolittain mun sylissä, me vaan ollaan siinä. Mun silmät painuvat vähitellen kiinni. Mä tunnen auringonvalon kasvoilla, kuuntelen metsän ääniä ja Joonaksen hengitystä. Kaikki on oudon sumeaa ja rauhallista.
”Mua ahdistaa tämä”, Joonaksen ääni rikkoo hiljaisuuden. Mä avaan silmät ja näen että se istuu selkä vasten kiveä myös ja katsoo mua vakavana.
”Mikä?”
”No just tämä, ettei voida koskaan olla vapaasti. Että pitää aina mennä piiloon ennen kuin voi olla mitä on.”
Mä lasken katseeni ja huokaan syvään. Mä olen vihainen maailmalle, joka ei kumminkaan hyväksyisi meitä. Mä olen pienesti vihainen myös itselleni ja Joonakselle, että tässä piti käydä näin, mutta mun ykkösvihollinen on kumminkin se maailma.
Hiljaisuus venyy ja venyy, kunnes se napsahtaa poikki ja mä sanon hiljaisella äänellä:
”Jos sä tahdot että.. Me oltaisiin avoimesti yhdessä niin.. Mikäs siinä.”
Joonas näyttää melkein säikähtävän tätä ajatusta. Hetkeen kumpikaan ei taas sano mitään, kunnes Joonas pudistaa päätään ja sen poskilla on kypsyvien puolukoiden puna.
”Unohda koko juttu”. Mun sisällä jokin kiristyy, raskas paino ripustautuu muhun. Miksei me voida koskaan puhua näistä asioista? En mä voi loputtomiin vain unohtaa kaikkea.
Heinäkuu 2005
Joonas
Aurinko on lämmin ja keltainen. Mun mielentila on hyvin samaa luokkaa, siihen sekoittuu pieni onnen läikähdys syvällä sisimmässä. Mika istuu penkillä mun vieressä, käsi puristaen mun kättä, ja katselee ihmisiä hymyillen.
Meillä on tämä päivä. Se on yksin meidän, ja samalla satojen muiden päivä. Pride, kulkue. Tänään mä tahdon unohtaa kaikki ongelmat.
Me tultiin paikalle eilen, ihan varta vasten että päästäisiin tähän kaikkeen mukaan. Mikan suostutteleminen oli vienyt pari viikkoa, mutta kun se sitten innostui asiasta oikein kunnolla, se myös organisoi majoituksen tutun tuttunsa luona ja matkajärjestelyt. Kaikki jutut oli siis järjestynyt paljon paremmin kuin jos mä olisin alkanut niitä säätämään.
Mika
Omituinen tunne, mutta hyvällä tavalla. Tänä ainoana päivänä kukaan ei huutele vaikka mä ja Joonas kuljetaankin käsi kädessä. Itse asiassa päinvastoin, monet näyttävät jopa kateellisilta. Mun sisällä on onnellisen kupliva olo, lämmin päivä on pyyhkinyt kaikki huolet pois. Elämä ei tosiaan ole ollut ainakaan yhtään helpompaa kevään jälkeen, mutta mä olen päättänyt selvitä. Sisulla tai millä lie.
Välillä mulla on tunne, ettei Joonas kerro kaikkea mulle. Se ei ole esimerkiksi kertaakaan uimahalliepisodin jälkeen maininnut suljettua osastoa tai vastaavia asioita, kiertänyt vain kaikki kysymykset. Se ei juuri koskaan tahdo puhua vakavasti, enkä mä pysty pakottamaan sitä. Ja vaikka se nyt näyttääkin olevan hyvässä kunnossa, mua pelottaa että sille käy myöhemmin huonosti. Se on niin Peter Pan, mutta tämä ei ole Mikä-mikä-maa.
Kulkueessa tuntuu olevan loputtomasti ihmisiä. Osa laulaa, lähes kaikkien kasvoilla on hymy. Mun huomio kiinnittyy kahteen noin keski-ikäiseen mieheen. Ne kävelevät käsi kädessä myös, ja jotenkin mulle tulee olo, että ne ovat olleet yhdessä jo pitkään, monia vuosia. Toinen on pitkä ja hoikka, ja sillä on maantienruskeat ohuet hiukset ponihännällä, toinen on vähän lyhyempi ja tummempi iholtaan ja hiuksiltaan. Kun mä katson tarkkaan, mä näen molempien vasemmassa nimettömässä kiiltelevän sormuksen.
Mä hymyilen itsekseni, jostain syystä näky saa mut iloiseksi. En mä tiedä ollaanko mä ja Joonas aina yhdessä, mutten toisaalta toivo että tämä kaikki loppuisikaan. Kaikesta huolimatta se on mulle rakas.
Yhtäkkiä jostain ilmestyy iso lakana mun ja Joonaksen väliin. Siihen on kirjoitettu jotain, mutten näe mitä, sillä takaa tulevat ihmiset eivät huomaa, että se meinaa erottaa meidät toisistaan ihmismassaan. Joonaksen käsi meinaa livetä mun otteesta, kunnes se puristaa lujempaa ja yrittää vetää mua lähemmäs. Samalla, kun mä sysin julistetta pois naamaltani, Joonas pyytää takana tulijoita varomaan vähän sen saakelin pyyhkeensä kanssa. Vaikka mitään dramaattisempaa ei tapahdukaan, mun pulssi on noussut vähän normaalia nopeammaksi. Mä en tahdo eksyä ainoasta tutusta tänne vieraaseen paikkaan. Joonas nauraa koko välikohtaukselle ja mä hymyilen myös.
Loppumatkasta me kannetaan toisiamme vuoronperään reppuselässä. Kun Joonas on siinä lähellä, mulla on hyvä olo. Mä roikun sen selässä ja nauran jollekin, mutta samalla mä mietin sitä, miten helppo tämä päivä on ollut. Kun on voinut olla ihan normaalisti, ei ole tarvinnut pelätä tai miettiä liikaa.
Oli kirjassa miten onnellinen loppu hyvänsä, niin aina elämä jatkuu senkin jälkeen. Mä en ole koskaan voinut lopettaa kirjaa vain sulkemalla sitä ja jättämällä sikseen, vaan mun pitää aina kuvitella, miten hahmojen elämä jatkuu. Ja jostain syystä aina, ihan aina, mun mieleen kehkeytyy se, miten rakastuneet, jotka kirjan lopussa saivat toisensa, riitaantuvat ja eroavat. Ei mikään hyvä kestä ikuisesti, joten mä en ole varma onko onni tottakaan.
Mä katson Joonasta, ja mun sisällä käy lämmin ailahdus. Joonas puristaa mun kättä ja hymyilee salaisesti, sitä tiettyä hymyä joka saa niskakarvat pystyyn. Mun on pakko purra huultani, sillä samalla kertaa mä haluan sitä ja pieni pelon väristys käy mun yli. Mä en ole varma olenko mä valmis menemään sen tietyn rajan yli, koska se tuntuu kamalan lopulliselta.
Joonas
Illan tullen kaupunki verhoutuu siniseen hämärään. Mika tahtoi nähdä meren vielä ennen nukkumaanmenoa, joten me istutaan hiljaisina rannalla, karhea hiekka alla ja taivas kattona siellä jossain, niin korkealla ettei sitä edes hahmota. Mika katselee vuoroin tähtiä ja vuoroin pimenevälle merelle. Mun olo on hyvä, ehkä jopa onnellinen
Kertomattomat asiat tulvehtivat mieleen, synkentävät pilvetöntä taivasta. Valehtelemaan mä en koskaan ole varsinaisesti ruvennut, en ainakaan jos kyseessä on asia, joka vaikuttaa Mikankin elämään. Mä en vain tahdo järkyttää sitä mun entisillä mielenmaisemilla yhtään enempää kuin on pakko. Se maailma, missä mä ennen elin, oli niin kylmä ja kuollut, että mä en ole varma tahdonko mä vetää Mikaa koskaan sinne. Enkä ainakaan vielä, en näin rankan kevään jälkeen. Nyt kun kaikki on edes hetken hyvin, niin mä yritän säilyttää rauhan.
Mika huokaa tyytyväisenä ja puhuu jotain tähtikuvioista, mä koetan nähdä samat kuvat yötaivaalla kuin sekin, mutten onnistu hahmottamaan edes Karhuja. Mika nauraa mulle, kunnes hiljenee taas. Yhtäkkiä se kietoo kätensä mun ympärille, ja vetää mut lähelleen. Hetken aikaa mä kuuntelen sen sydämensykettä.
”Musta on hyvä että sä olet just siinä ja just sä." Mä pidän Mikasta kiinni, ja vaikka kolmas maailmansota puhkeaisi juuri nyt ja tässä, mä en päästäisi irti.
Meri kohisee unisena, ja me hengitetään toistemme toiveita vielä vähän aikaa. Sitten me noustaan ja kävellään pois rannalta. Viisi minuuttia sen jälkeen me ollaan eksyksissä, sillä mä en osannut lukea karttaa oikein päin. Mika huokaa syvään ja ottaa kartan itselleen, katsellen välillä ympärilleen selvittääkseen missä me oikein ollaan. Sen tummanruskeat hiukset näyttävät lähes mustilta hämärässä, iho on kalpea ja otsa kurtussa.
Kun me päästään majoituspaikkaamme, Mika avaa oven hiljaa, ettei herättäisi ketään. Talo on ikivanhan näköinen, muratti kiemurtelee pitkin sen seiniä. Ihan kuin se kuuntelisi kaikkea mitä talossa tapahtuu ja voisi kertoa tarinoita, jos sen kieltä vain ymmärtäisi.
Syyskuu 2005
Mika
Uusi koulu on kylmä. Kirjaimellisesti, kädet ovat olleet jäässä syyskuun alun vesisateista alkaen. Nyt on jo lokakuun puoliväli. Harmaa koulurakennus ei varsinaisesti kutsu opiskelemaan, mutta porukka on sen verran mukavampaa, että täällä kestää olla. Jopa Joonas, joka ei alun perinkään tahtonut lukioon, on sanonut viihtyvänsä täällä paremmin kuin yläasteella ikinä. Mutta kyllä mä silti näen, ettei se ole onnellinen.
Kesällä se oli, vaikka jo silloin mä näin, miten sitä suututti ja pelotti, koska sen porukat pakottivat sen valitsemaan tämän koulun. Kun syksyn sateet tulivat, se palasi samanlaiseksi kuin mitä se oli talvella, vähemmän nauravaksi, vähemmän puheliaaksi. Iloinen Peter Pan muuttui joksikin muuksi.
Mun mieleen palaa meidän monet kesäretket jonnekin kauas luontoon, jossa sai olla rauhassa, ja toisaalta myös ne kerrat, kun mentiin leffaan, ja pidettiin salaa toista kädestä kiinni pimeässä. En mä osaa kaivata mitään muuta, sillä ne hetket olivat mulle täydellisiä, ja samoin kai Joonaksellekin, vaikka se silloin sanoi että sitä ahdistaa kaikki salailu. Mun mielessä käväisee, josko se tajuaa, ettei ole ainoa joka tuntee niin.
Mä vietin kesällä aikaa myös muiden kavereiden kanssa. Uimaranta oli vakiopaikka mihin mennä jos ei ollut muuta tekemistä ja sää oli hyvä, koska kaikki olivat aina siellä. Ihan tavallista menoa, muutaman kerran bileet vanhojen luokkalaisten kesken. Kaikki kutsuttiin totta kai, ja lähes kaikki tulivat. Yleensä myös kaikilla oli kivaa.
Mulla oli ihan mukavaa, mutta mä huomasin joka kerta yhä selkeämmin, etten mä koskaan kuulunut näihin ihmisiin. Ensin se oli vain pieni, väistämätön tunne. Vasta kesän lopulla, kun mä viimein sisäistin, ettei mun tarvitse olla niiden kanssa enää koskaan välttämättä tekemisissä, mut valtasi yletön helpotus, yhdenlainen teeskentely loppui. Joonaskin huomasi sen, ja kysyi mikä mulla on, kun mä vaan hymyilen koko ajan. Mä en osannut selittää.
Joonas
Matematiikan tunnilla on pistokokeet. Mä en ole lukenut, saan kaksi pistettä viidestä. Koko tunti kuluu multa ihan horteessa, nukuin viime yön tosi huonosti. Näin vain kamalia painajaisia, ja kun ne viimein loppuivat, heräilin puolen tunnin välein siihen, että oli joko liian kuuma tai liian kylmä. Niinpä mä tunnilla lähinnä hyräilen omiani ja tuijotan kelloa. Kukaan luokasta ei tykkää opettajasta, se sättii kaikkia vuoronperään joka tunti ja osaa olla aika ilkeäkin välillä. Mika olen wannabe-taiteilija. Mä olen haaveilija, en kuulemma hyvällä tavalla.
Mika, joka istuu mun vieressä, tuijottaa pitkään paperia, johon teki pistokokeen, ja tunkee sen sitten äkkiä laukkuunsa. Mä kohotan kulmiani sille, se kohauttaa olkiaan ja jää tuijottamaan ulos ikkunasta aina siihen saakka, kunnes opettaja käskee sen taululle. Mika on ollut opettajan lempikiusattava koko syksyn, se käskee sen lähes joka tunnilla taululle laskemaan tehtäviä kaikkien muiden edessä.
Eihän siinä muuten mitään, mutta lukion alettua Mikalla alkoi mennä matikka yhtä huonosti kuin kemia ja fysiikka. Ja kuten se sanoi joskus puoliunessa ollessaan meillä yötä, sitä pelottaa joka kerta mennä sinne eteen.
Me maattiin vierekkäin mun sängyllä, kaikki muut olivat menneet nukkumaan jo aikoja sitten ja mun huoneen ovi oli varmuuden vuoksi vielä lukossa. Mika oli siinä, käpertyneenä mua vasten ja lähes jo unessa, kun se kertoi miten sille aina välillä tulee olo, että kaikki ihmiset ovat sitä vastaan. Se oli ensimmäinen kerta vähään aikaan kun se kertoi mitä sen mielessä todella liikkuu.
”Jotenkin.. Vaan tulee olo, että kaikki katsoo silleen pahasti. Mua pelottaa, kun mä en tiedä onko se vaan mun päässä vai onko se totta..”
”Mä en ole ikinä katsonut sua pahasti.”
”Kyllä mä tiedän.. Mutta ne muut. Ne ei tunne mua, ne ei tiedä meistä... Oikeastaan musta tuntuu, ettei juuri kukaan enää tunne oikeaa mua.”
Mä palaan muistoistani samalla hetkellä kun Mika istuutuu takaisin mun viereen posket hehkuen. Mitä ilmeisimmin se ei taaskaan osannut ratkaista yhtälöparia tai vastaavaa, ja mun sydämeen sattuu sen lannistunut ilme. Mun tekee niin kovasti mieli ottaa sitä kädestä tai halata, mutten mä voi, mä vain hipaisen sen kättä salaa pulpetin alla kun kukaan ei näe.
Ei koskaan mitään kaikkien edessä. Niinpä mä vain puren hammasta ja yritän olla välittämättä tunteesta, että poltan kynttilääni kahdesta päästä.
Joskus
Valkoiset seinät ovat mielenkiinnottomia, niihin ei tarvitse kiinnittää katsetta. Koska kaikki on valkoista, mikään ei kosketa sisältä. Eikä sisälle edes mahdu enempää tunteita tai ajatuksia, on vain kaikennielevä tyhjyys.
Minä pelkään isääni, äitiäni, hoitajia, aurinkoa, pimeää, mutta kaikkein eniten itseäni.
Värikkäät pillerit eivät auta, ne eivät vie ajatuksia koskaan lopullisesti pois. Ei ainakaan noin pienillä annoksilla. Jos saisin itse päättää, minua ei olisi koskaan ollutkaan, ja tiedän, että te tahdotte samaa myös. Tällaisia ihmisiä ei kukaan kaipaa, laitokseen vain.
”Kuuletko sä mua?”
Mun kädet on kalpeat, ne tärisee. Siniset pillerit aiheuttaa tärinän, punaiset vie sen pois ja vaaleanpunaiset tuo unen. Ei lopullista, vain muutaman tunnin.
”Mun ei pitäisi olla täällä puhumassa sun kanssa, mutta ajattelin tulla nopeasti käymään”
Iho on paperisen ohut, kevytkin tuulenhenkäys voi rikkoa sen. Käsitelkää varoen, vaikka ettehän te niin tee.
”Älä usko niitä, sinussa ei ole mitään vikaa”
Vahvat ihmiset eivät itke.
”Sä olet hyvä tuollaisena”
Sitä mitä ei koskaan ollutkaan on paha pyytää takaisin. Mua pelottaa, miksen mä pysty kontrolloimaan käsiäni, itseäni? Vesilasi luiskahtaa otteesta ja pirstoutuu lattiaan, sama lattia on suolaisen ja punaisen makuinen mun suuta vasten.
”Hei, tule takaisin, älä luovuta. Sun pitää olla just tuollainen että sä olet sä.”
Lokakuu 2005
Joonas
Metsässä on kylmä. Mä tallustan ajatuksissani pitkin polkua, se on niin tuttu että jalat väistää juuret ja kannot automaattisesti. Pää kulkee omaa rataansa, jossain kaukaisissa sfääreissä. Ei oikeastaan enää edes tässä aurinkokunnassa.
Yhtäkkiä tulee valoisampaa. Joku on hakannut metsän pois, hakkuuaukealla puhaltaa jäinen tuuli joka kiskoo hiuksia pipon alta. Siististi leikkautuneet kannot ovat surullinen näky, sillä mä rakastan tätä metsää koko sydämestäni. Mä kävelen hetken aikaa päämäärättömästi, uudessa paikassa tuttua polkua ei enää löydy, on vain tuntemattomia risukoita ja kiviä. Lopulta mä jään istumaan jollekin kannolle mäen päälle, sieltä näkee kauas.
Hakkuuaukea loppuu vähän matkan päässä ja sieltä metsä taas jatkuu. Ehkä mun tuttu polkukin on vielä olemassa siellä jossain. En mä tiedä, nyt mä olen tässä, keskellä jäätyneitä puolukoita ja kantoja. Marjat ovat kirkkaanpunaisia, vaisu hymy kohoaa mun kasvoille, samalla kun mä noukin muutaman paljaaseen käteeni. Puolukoita, punaiset kuin erään nimeltä mainitsemattoman pojan posket joskus, kun se nolostui turhasta taas vaihteeksi. Mun pieni hymy eksyy taas suupieliin, puolukat ovat happamia ja pakkasenpuremia, mutta ihan hyviä juuri sellaisinaan.
Mun sisällä jokin käpertyy vähän kasaan ja tuhahtaa. Ihan kuin aloittelemaan talviunta.
Mika
Samalla, kun mä yritän saada edes jotain selkoa trigonometrian ongelmista mun mieleen palaa matikantunti viime viikolla. Opettaja ei jostain syystä tykkää kenestäkään. Se vain tuntuu inhoavan kaikkea ja kaikkea ja kostaa sen sitten oppilailleen. Normaalisti sen tunnit koostuvat siitä, miten se pitää pistarit, joissa mä saan aina alle puolet pisteistä, ja sitten se käskee jonkun myöhemmin vielä taululle laskemaan jotain.
Se tunne, kun mä kävelen luokan eteen ja kun mun kädet alkaa täristä, se on ehkä kamalinta mitä mä tiedän. Kun tietää, että kaikki katsoo mua ja mun kömpelöitä numeroita taululla. Kun opettaja narisee koko ajan mielipiteitään ja huomautuksiaan mun laskutaidoista (huonot), asenteesta (huono), ja kaikesta yleensä (huonoa), ja kun mä lopulta aina epäonnistun, se on kamalaa. Joka kerta mä mieluummin juoksisin karkuun kuin menisin sinne eteen yksin.
Ja silti, joka ikinen kerta mä menen ja yritän. Ainoa, joka tietää, miltä musta tuntuu, on Joonas. Se on ainoa syy, miksi mä en lintsaa tunneilta tai ala huutaa opettajalle päin naamaa. Ja pakko myöntää, että mua ajaa osittain myös pelko koko lukiohommassa epäonnistumisesta.
A/N: Any comments? :D <3
-
Awwwww :o :)
Noi on ihania otuksia noi pojjaat! :D
Tää on niin ihana tarina/novelli... miksi tätä pitäisi kutsua? O__o
En taaskaan osaa sanoa järkevää.
Mutta luen, ja odotan jatkoa! ;D ;)
-
Uiuiui. Eksyin nyt mäkin tätä viimein lukemaan, kun ensin vähän kiertelin ja kaartelin, että pitäisköhän sitä.
Tuli jotenkin insideläinen olo, kun luki tätä. Tai että pääsi poikien mieleen, sai lukea niiden ajatuksista, mistä muut ei tiedä. Katkeransuloista tekstiä siitä, miten maailma on vaan yks iso julma meri ja siellä merellä kaks pientä poikaa pienessä soutuveneessä. Säälin Mikaa yhtä paljon kun Joonasta, se on jotenkin niin mitäänymmärtämätön tästä maailmast. 8<
Ehkä mä juuri siksi pidän siitä niin paljon ja pystyn katsomaan sitä kunnolla enkä aina lävitse. Mika kurottautuu vähän ylemmäs, se on mua muutaman sentin lyhyempi, ja painaa huulensa mun omille. Kosketus on kevyt ja viileä, mutta silti siinä on sähköä. Mä painan vähän lujempaa ja Mikan huulilta karkaa voihkaus.
Sillä hetkellä mä en jaksa välittää vaikka joku tulisikin ja näkisi kaiken.
Tuossa kohtaa mulla pääsi suusta sekalainen joukku ählämeitä ja aaaw! -huudahduksia. Supersuloista.
Se on niin Peter Pan, mutta tämä ei ole Mikä-mikä-maa.
Ehdottomasti mun lempikohtaus koko tarinasta (tähän asti!). 8> Tuohon vaan tiivistyi kaikki Mikan ajatukset - ja nämä mun köyhät selitykseni - pojista, jotka ei tahdo kasvaa isoiksi, eikä tahdo kohdata julmaa maailmaa.
Ehdottomasti lisää jatkoa!
-
En ollutkaan edes huomannut tätä aikaisemmin. Täähän oli hyvä, tykkäsin paljon. Joonas ja Mika on molemmat samalla hirveän suloisia, mutta samalla niitä käy kuitenkin sääliksi; molemmat vaikuttaa välillä hirveän epävarmoilta tai jtn. En oikein saa tästä mitään rakentavaa palautetta aikaiseksi, mutta tykkäsin paljon. :)
-
Dionysos: Novelliksi mä tätä itse kutsun. :D
Mushroomattack: Hihi. :) Mukava kuulla että hahmot toimivat. Itsellä on niistä niin selkeä kuva päässä, että on samalla kertaa hirmuisen vaikeaa ja helppoa kirjoittaa niistä. :D
Werty: Epävarmoja, hmm. Olet tavallaan ihan oikeassa, ainakin siinä määrin että kummatkin olisi tässä maailmassa vähän outolintuja. :D
A/N: Voiei. Tämä kohta on niin angstinen, että oksat pois. ;D Jostain syystä angstin kirjoittaminen/lukeminen on aina ollut lähellä sydäntä. Siitä, onko se hyvä juttu, ei sitten puhutakaan tämän enempää. :-[
Joonas
Myöhemmin mä kävelen jo hämärtyvässä illassa kohti linja-autopysäkkiä, me sovittiin Mikan kanssa että mä tulen katsomaan sitä läksyjen jälkeen.
Keskustassa mun pitää vaihtaa bussia, joten mä joudun seisomaan katulamppujen valaisemalla pysäkillä jonkin aikaa, yrittäen lämmittää kohmeisia käsiä taskuissa. Mä kulutan aikaa laskemalla niitä vähiä ihmisiä, joita pysäkin ohi kävelee ja arvailemalla millaisia ne ovat luonteeltaan. Mä olen tehnyt tätä samaa jo pienestä asti, aina kun mua alkaa kyllästyttää mä alan kuvitella ihmisten elämäntarinoita päässäni, keksien aivan vieraille henkilöille kokonaisen elämän mielessäni. Se on yllättävän hauskaa kun oppii lukemaan ihmisten kehonkieltä, sillä tiedostamattomat eleet kertovat joskus enemmän kuin kaikki puhe mitä niiltä ikinä kuulee.
Sitä paitsi on helpompaa miettiä muiden elämää kuin omaansa. Mä tahdon vain unohtaa kaikki ongelmat, en jauhaa niitä päässäni loputtomiin.
Yhtäkkiä pysäkille ilmestyy muutama poika samasta uskonnonryhmästä. Mä mumisen niille tervehdyksen, mutten aloitakaan mitään keskustelua vaan hautaudun kaulahuivin sisään tuijottamaan lätäköitä maassa. Vasta toisen hiljainen, uhkaava ääni herättää mut mietteistäni.
”Hei hintti, me tiedetään mikä sä olet miehiäsi.” Mun katse kohoaa nopeasti, silmät kertoo liian selkeästi mitä mä ajattelen.
”Täh? Mistä te puhutte?” On silti pakko yrittää, josko nuo olisivat tarpeeksi tyhmiä mennäkseen halpaan. Kurkku kuivaa autiomaaksi, vaikka syksyn alettua on satanut koko ajan.
”No kyllä sä tiedät, ihan turha esittää. Mä näin sun kuvan sen homofestivaalin sivuilla.”
Pride, kulkue. Mä ymmärrän, vaikkei se mitään autakaan. Ei enää. Miksen mä älynnyt käydä tsekkaamassa niitä kuvia silloin kesällä? Päässä kohisee, mua alkaa pelottaa. Muita ihmisiä ei näy missään, katuvalojen keltaisen loisteen ulkopuolella on ahdistavan pimeää.
Ennen kuin mä ehdin tehdä mitään, toinen pojista iskee mua nyrkillä silmäkulmaan. Sen sormessa välähtää sormus, joka raapaisee ikävän haavan vasempaan kulmaan. Mä iskeydyn kipeästi bussikatoksen seinään ja valun siitä maahan. Pelko jäytää sisällä kuin katupora ilman ohjaajaa. Lyöjän silmät ovat tummat ja pelottavat.
”Muista tuo, hintti. Me nähdään vielä.” Lyhyempi pojista, se joka ei lyönyt mua, sylkäisee kohti muttei osu, ja sitten ne kaksi lähtevät nopeasti kävelemään pois.
Mä istun hetken kyyryssä maassa, ja nousen sitten ylös. Bussi tulee melkein heti tämän jälkeen, kuski katsoo mua huolestuneena huomatessaan veren mun poskella. Mä väistän sen katsetta ja pakenen bussin perälle istumaan. Pimeässä ikkunalasissa näkyy kalpea poika, jonka silmän vierestä valuu verta. Mä yritän pyyhkiä sitä pois ja mun paita likaantuu.
Mitä helvettiä mä nyt teen?
Ne tietävät kuka mä olen ja varmaan myös missä mä asun. Ehkä ne tietävät myös Mikasta. Voi ei. Voi ei ei ei. Kaikki menee ihan pieleen.
Mun kädet alkaa täristä vasta kun mä soitan Mikan ovikelloa, ja kun se viimein avaa oven, mä romahdan. Mikan iloinen ilme vaihtuu pelkoon ja hätään kun se ryntää sukkasillaan märille rappusille tukemaan mua, etten mä kaadu ja halkaise kalloani betoniportaaseen. Mun silmissä välkkyy mustia ja punaisia pilkkuja, vatsaa vääntää. Kaikkein pahinta on kumminkin pelko, kaikennielevä tunne että jotain pahaa tulee tapahtumaan.
Mika on yksin kotona, onneksi. Mä istun sen kirjoituspöydällä, ja Mika koettaa saada täriseviä käsiään kuriin, jotta voisi laittaa laastarin paikoilleen. Se säikähti älyttömästi kun näki mun veriset kasvot, ja kun mä katson tarkkaan, mä näen että sen silmissä on suuttumuksen kyyneliä. Se näyttää siltä, että lähtee saman tien kostamaan mun hakkaajille.
Kun Mika vihdoin saa paikattua mun naaman, mä vedän sen lähelleni hetkeksi, puristan lujaa vasten mun rintaa ja yritän estää itseäni murtumasta lopullisesti. Pakotan kaikki tunteet pois, työnnän ne johonkin sielun pimeään sopukkaan. Mä olen vahva, pojat eivät itke. Kaikki se, mistä mä olen tullut läpi, on auttanut kasvattamaan kovan kuoren, joka ei kyllä tasan murru ainakaan nyt.
”Meidän on pakko lopettaa.”
Mika
Kun mä kuulen ovikellon soivan, mun kasvoille leviää hymy ja matematiikan kurja todellisuus vajoaa unohduksiin. Mä tiedän, että Joonas tulee, koska mä olen yksin kotona. Mä olen lähes hyvällä tuulella, koska me saadaan olla rauhassa, etenkin koska viimeksi me nähtiin kunnolla neljä päivää sitten. Oven sumean lasin läpi näkyy Joonaksen hahmo, mutta mun hymy kuolee kuin undulaatti pakkaseen kun mä saan oven auki.
Vasen puoli Joonaksen kasvoista on veressä, ja saman tien, ennen kuin mä ehdin ymmärtää yhtään mitään, se meinaa kaatua. Mä ryntään ottamaan sitä kiinni ettei se kaadu suoraan kovaan maahan. Mun sydän takoo hulluna ja kädet alkaa täristä, samalla kun mä autan huonovointisen näköistä Joonasta sisälle eteiseen. Sen jalat ovat vetelät, mä joudun puoliksi kantamaan sen huoneeseeni.
Mä istutan Joonaksen mun kirjoituspöydälle ja yritän saada oman vapinani kuriin jotta pystyn pyyhkimään verta pois ja laastaroimaan haavan. Joonas hytisee, ja sen silmät tuntuvat katsovan vauhkoina tyhjään. Tosin siihen mennessä, kun mä saan laastarin vihdoin ja viimein paikalleen, Joonaskin näyttää jo melkein omalta itseltään, paitsi että se on ihan kalpea ja puristaa käsiään lujaa nyrkkiin.
Sen ilme kertoo, että se kamppailee kovasti itsensä kanssa, tuolta se näyttää aina kun sitä ahdistaa, eikä se tahdo mun huomaavan. Totta kai mä huomaan aina sen, mä tunnen sen liian hyvin jotta en huomaisi milloin se on surullinen tai vihainen tai muuten huonolla tuulella.
Yhtäkkiä se vetää mut melkein syliinsä siihen pöydälle ja takertuu muhun kuin henkensä hädässä. Mä tunnen, miten se tärisee yhä, ja silitän sen niskan untuvaista tukkaa hitaalla, rauhoittavalla liikkeellä ylös ja alas. Se on yhtä pehmeä kuin aina ennen, myös Joonas itsessään on yhtä hontelon oloinen kuin aina. Mä vannon jo mielessäni ottavani selvää kuka Joonaksen kimppuun kävi, kun hiljainen ääni keskeyttää mun ajatukset.
”Meidän on pakko lopettaa”
Niskaa silittävä käsi pysähtyy. Mä vetäydyn irti Joonaksesta ja katson sitä silmiin. Tai yritän katsoa, se välttelee mun katsetta ja tuijottaa jalkoihinsa. Se näyttää niin surulliselta, että mun tekisi mieli halata sitä uudelleen, jos se ei olisi alkanut puhua järjettömyyksiä. Miksi meidän suhteen pitää aina olla tällaista naurettavaa draamaa, eikö hetkeäkään saisi elää rauhassa, tavallista elämää?
”Miksi?”
”Sulle ei saa käydä näin.”
”Entä jos mä en välitä?”
”Mä välitän.”
Mun pinna kiristyy, ja samalla mä peruutan istumaan sängylleni. Mun jalat ei tunnu kovin luotettavilta just nyt ja samalla mä tahdon pois Joonaksen läheltä. Se istuu edelleen pöydällä, tuijottaen johonkin kauas. Mä vihaan sitä mitä se tekee, mä vihaan enemmän kuin mitään ettei se katso mua kun kerran puhutaan tärkeistä asioista. Mun sisällä tuntuu, kuin se talloisi jotain herkästi särkyvää jalkoihinsa. Jossakin herää pelko, kohta jompikumpi sanoo jotain väärää.
”Mitä tapahtui sille.. Että sovittiin että.. Selvitetään jutut yhdessä..?”
Ja miksi mun äänen täytyy aina mennä epäkuntoon juuri tällaisissa tilanteissa?
Joonas katsoo vihdoin mua kohti, mutta suoraan läpi. Sen silmät eivät kohtaa mua, vaan seinän mun takana. Mä puristan polviani itseäni vasten, yrittäen pitää itseni kasassa. Tuntuu kuin joku puristaisi rintakehää kasaan. Jossain syvällä vihlaisee tylppä kipu.
Hiljaisuus venyy, se tuntuu vuosisatojen mittaiselta. Joonas räpyttelee silmiään, ja ilme sen kasvoilla kertoo, että se tahtoisi pyörtää päätöksensä. Mua huolestuttaa, koska se ei kumminkaan tee niin. Kunpa se sanoisi jotain, ihan mitä tahansa. Oikeaa, väärää, mä en välitä. Mä tahdon vain kuulla sen puhuvan. Mikä tahansa olisi parempi kuin hiljaisuus, koska kumpikin aina ymmärtää kaiken sen väärin.
Yhtäkkiä Joonas nousee. Mä avaan suuni, mutta ääntä ei tule. Mä en pysty liikkumaan, mä vaan katson kun ihminen, joka on mulle tärkeämpi kuin kukaan muu, nousee ylös ja lähtee pois, sanomatta mulle mitään. Ovella Joonas vilkaisee mua sumein silmin, ja häviää sitten hämärään käytävään.
Mun sisällä se jokin on viimein saatu hajalle, teräviksi kappaleiksi, jotka tuntuvat repivän aina kun mä liikahdankin. Joonaksen askelten ääni hukkuu mun oman sydämen tuomiopäivänomaiseen jyskeeseen. Kuluu pitkä, määrittelemätön aika, mulla on olo että mä hukun kaikkiin ajatuksiin ja tuntemuksiin joita päähän vyöryy.
Siinäkö se sitten oli? Kaikki, mitä mä toivoin? Kaikki mihin mä uskoin?
”Milloin sä oikein aioit oppia luottamaan muhun?!”
Mun kurkkuun sattuu kun mä huudan Joonakselle niin kovaa kuin pystyn. Vaikken mä näe sitä enää, en edes tiedä onko se jo lähtenyt, mun on pakko saada huutaa mun turhautuminen ja kipu ulos. Tai ainakin yrittää, muuten mä räjähdän.
Mä kaadun sängylle naama seinää vasten, ja käperryn niin pieneksi kuin pystyn. Peitto on mykkyrällä seinän vieressä ja mä itse yritän kadota olemattomiin. Mikä tahansa olisi parempaa kuin tämä kipu. Vielä hetki sitten mua itketti, nyt mua vain sattuu joka paikkaan. Mulla on kumma olo, että mä hajoan hitaasti kappaleiksi.
Mä tahdoin että sä olisit luottanut muhun, kyllä mä näin että sä salasit jotain. Ajattelin, että kerrot sitten kun pystyt. Että opit joskus puhumaan asioista.
Typerää koskaan toivoa mitään. Pitäisi vaan olla niin kuin ei olisikaan.
Mä vain makaan siinä sängyllä pitkän aikaa. Koko talo on hiljainen, kuuluu vain kun katto narisee syystuulessa. Mä en tiedä, lähtikö Joonas ennen mun huutoa, vai onko se yhä täällä, sillä ainakaan mun viimeisimpien sanojen jälkeen ei ole kuulunut oven avaamista ja sulkemista. Mutta jos mä nyt ihan rehellisesti sanon, mä en tahdo nähdä sitä juuri nyt. Tai ehken enää koskaan. Mulle on siis melkein herttaisen yhdentekevää missä se on, mulla on ihan tarpeeksi vaikeaa selvitä oman pääni kanssa.
Pitkä hiljaisuus, pitempi kuin nälkävuodet. Mä en tunne mitään, mun silmät ei enää erota tapettia ja sen kuvioita seinässä, koska mä en muista räpytellä.
Lattia narahtaa, ja sitten paino laskeutuu varovasti sängyn laidalle. Mua alkaa suututtaa, vaikka mua sattuu yhä. Mä en kaipaa sääliä, en etenkään Joonakselta.
”Mene pois nyt, mä en tahdo nähdä sua enää”, mä kuiskaan sille hiljaa ja painan kynsiä kämmeniin, jotta saisin äänen pysymään normaalina. Raivo ja suru kuristavat puheen kumminkin hölmöksi muminaksi, ja sillä hetkellä mä tahtoisin mieluummin olla missä tahansa muualla.
Paino ei häviä sängyn reunalta, vaan Joonas siirtyy niin, että se makaa kanssa mun kapealla sängyllä, ihan mun selässä kiinni. Mä tunnen, kuinka Joonas hengittää mun niskaan, pehmeät huulet hipaisevat ihoa. Joonas tietää että mä kutian helposti, etenkin niskasta. Se on mun herkkä kohta. Ja juuri siksi Joonaksen kevyt kosketus sinne sattuu paljon enemmän kuin jos se löisi mua suoraan kasvoihin.
Mun on vedettävä monia syviä, huomaamattomia henkäyksiä tunkkaista ilmaa, jotten murtuisi ihan kokonaan.
Mä yritän siirtyä kauemmas sängyn reunalla viipyilevästä Joonaksesta, mutta se kietoo kädet mun ympärille.
”Anteeksi. Mä en nähtävästi osaa kuin mokata kaiken," Joonas kuiskaa, ja jollain tasolla mä uskallan toivoa, että se ei missään välissä oikeasti tahtonutkaan pois. Ehkä se yritti vain suojella mua.
Mutta samalla pyörryttävä suuttumus jyllää mun sisällä. Eikö mulle muka voi puhua asioista vakavasti? Ylpeys käskee mua työntämään Joonaksen pois, jokin osa kehottaa mua rypemään itsesäälissä. Makea, hölmö kipu houkuttaa kuin käden tökkääminen kuumalle hellalle silloin kun olin pieni.
Mä en edelleenkään vastaa Joonakselle mitään, vaan yritän hiljentää kaikki raivoavat äänet päässäni, päättää mikä olisi oikein. Joonas hengittää hitaasti ja tasaisesti siinä lähellä, koko mun loppu olemus tahtoo antaa sille anteeksi ja olla sen lähellä, mutta mä en millään saa sanoja muodostumaan. Joonaksen oma tuoksu, pehmeä ja lämmin, viipyilee joka puolella ja on tehdä mut vähin erin hulluksi.
”Mika? Anteeksi.”
Sanat ovat vain sanoja. Kuluu pitkä hiljainen aika. Mä odotan, koska mun olo helpottuisi, mutta mikään ei muutu. Mä avaan silmäni, joita en edes huomannut pitäväni kiinni, ja näen kaiken jotenkin niin kovin selkeästi. Pimeän jälkeen valoa, melkein liian kirkasta.
Joonas on poissa. Tuuli ulvahtaa ulkona, silmät siirtyvät tyhjyyteen. Mä olin ja olen yhä tyhmä, mä tökkäsin käteni hellalle vaikka tiesin että se oli kuuma ja poltti ihon rakkuloille.
Joonas
Näinhän mä tämän tahdoin menevän.
Elämä on paljon helpompaa, ei tarvitse enää pelätä, loukkaanko rakasta ihmistä kun se rakas ihminen vihaa jo valmiiksi. Ei tarvitse harkita sanoja, voi pysyä hiljaisuudessa, eikä kukaan tule vaatimaan, että kertoisin mitä mielessä liikkuu.
Asiassa on vain yksi varjopuoli.
Mulla on ikävä. Kaikennielevä, massiivinen ikävä. Ensimmäistä kertaa vuosiin mä kirjoitin ajatuksiani ylös, melkein kuin päiväkirjaa. Yhtenä yönä mä vain makasin lattialla, ja kirjoitin otsalampun valossa ylös jokaisen asian, jota kaipasin Mikassa. Välillä mua itketti, mutta joka kerta pakotin itseni lopettamaan ennen kuin ehdin edes aloittaa. Ajattelin, että kipu helpottaa kun saan sen purettua paperille.
Lista jatkui ja jatkui. Hymyilevät silmät, hassu tapa punastua, ääni, joka ei oikein osannut pukea ajatuksia sanoiksi, hymy, joka aina sai vastaamaan itseensä… Jaksoin kirjoittaa yli viisitoista sivua, kunnes jäin makaamaan lattialle ja tuijottamaan nurkkia.
Kaipaus ei ollut kadonnut, päinvastoin. Jokainen sana paperilla muistutti siitä ihmisestä, jonka olisin tahtonut unohtaa. Vihaisena itselleni hieroin silmiäni rystysillä, painaen liian kovaa. Sen jälkeen mä ryttäsin paperit roskikseen. Kunpa muistoille voisi tehdä samalla lailla.
Kaikkein kamalinta oli se, kun olin pyörtämässä päätöksiä, eikä Mika antanutkaan anteeksi. Siinä vaiheessa mun teki mieli pakottaa se kuuntelemaan, mutta toisaalta, mitä sanottavaa mulla olisi ollut?
Mika ei tahtonut sua takaisin. Ole nyt iloinen, itse sä tämän aiheutit.
A/N: Haastan sinut kommentoimaan. ;)
-
,____, Tää osa oli ihana. Ja surullinen, mutta silti ihana. Kuvailit hyvin tunteita, tuo kohta, missä Joonas kirjoitti niitä asioita, mitä se kaipaa Mikassa, oli hirveän hyvin kuvailtu ja sen kaipauksen pysty kuvittelemaan hirveän hyvin. Tästäkään kommentista en saa rakentavaa aikaiseksi, mutta tykkäsin ja jatkoa olis kiva saada mahdollisimman pian. :D
-
Ah, rakastan angstia. Syytä en kuitenkaan paljasta... ; )
Pidin tästä osasta paljon, vaikka olikin melko tuskaista lukea loppuun asti, kun pojat kerran erosivat. Olin heidän suhteensa puolella satakymmenenprosenttisesti. Yllätyin kieltämättä siinä kohtaa, kun Mika ei ns. 'halunnutkaan' Joonasta heti takaisin; itse olisin varmasti juossut pää kolmantena jalkana toisen syliin tuossa tilanteessa, mutta eihän sitä ikinä nähtävästi tiedä, miten poikien pää toimii. : )
Anteeksi, etten kommentoinut tuota edellistä osaa. Olin vähän liian väsynyt, kun sen luin. (Miten niin selityksiä? *grin*)
Jatkoa taas toivon hartaasti - kuten toivon sitäkin, että pojat vielä jossain vaiheessa palaavat yhteen. *winkwink* ; D
Kuten eräs kaverini tapaa sanoa: Vastoinkäymiset vahvistavat, joten olettaisin, että jos pojat palaavat yhteen, heidän suhteensa saattaa olla avoimempi ja vahvempi kuin aiemmin. : )
Okeiokei, alkaa mennä kohta aiheen vierestä. ; )
Vielä kerran: Toivon jatkoa! : D
Kiitos taas loistavasta luvusta. ^^
Nici
-
ÄÄÄ! Ihanaa!
Rakastan tällasia "melkein eroja/eroja" AWWS! :D Tää on söpöä! :D
Tähän sopii tämä angstisuus, ja tää vaan on liian ihuna!
Jatkoa ootan taas :)
-
Aijaijai... Luin tämän putkeen, ja nyt ei ole tarpeeksi aikaa kommentoida niin hyvin, kuin haluaisin. Enkä kyllä varmaan edes osaisi laittaa sanoiksi sitä kaikkea, mitä tämä minussa herätti. Ihmeellistä ja kaunista. Tämä on ihmeellinen sekoitus suloista söpöilyä ja riipivää angstia. Jotenkin pidän siitä paljon. Juu, olin oikeassa, en saa selkeästi sanottua yhtään mitään järkevää. Mutta ehkä se jo kertoo tarpeeksi siitä, kuinka paljon tästä pidin. Rakastin.
Jep. Olen vähän sekaisin juuri nyt. Jatka.
-
Rakastin tätä. Yksinkertaisesti rakastin. Luin tuossa aamulla putkeen kaikki ilmestynet osat, Red Jumpsuit Apparatusin Your Guardian Angelia kuunnellen, ja voit uskoa että oli tulla itku silmään viimeistä osaa lukiessa. Ja kun vielä jostain syystä luulin että tuon angstikappaleen jälkeen olisi vielä yksi kappale luettavana, oli järkytys aikamoinen, kun ei enempää osia ollutkaan ilmestynyt. Odottelen siis jatkoa enemmän kuin innoissani, en malta odottaa että tälle tilanteelle tapahtuu jotain. Ihan mitä tahansa. En kestä ajatusta viimeisimmän luvun viimeisestä kohtauksesta. Miksei ne tajua että ne kuuluu yhteen, sanoi kuka tahansa mitä tahansa?
Koko tämän tarinan idea ja aitous ovat kolahtaneet minuun. Ensin iski tietenkin aivan ihana nimi, sitten henkilöiden aitoutta hipovat luonteet, ja viimein tapa, jolla pojat ovat yhdessä. Niin... Awws. Uimahallikohtaus oli suloinen, mutta mielestäni yksinkertaisesti kaikista ihaninta on ollut tuo, kuinka he kantoivat toisiaan vuorotellen reppuselässä. Pelkkä ajatuskin tästä saa hymyilemään ja hurisemaan. Yksinkertaisesti rakkautta.
Kirjoitustyylisi on ihanan helppolukuista ja selkeää, ja olen iloisesti yllättynyt siitä, ettei puhekielen käyttäminen häirinnyt minua läheskään yhtä paljon kuin normaalisti. Se istui tarinaan juuri sopivasti. Kiva kun olet kertonut tarinoita molempien poikien näkökulmista.
Joonas is love.
-
Werty: Tässä sitä tulee, ihana jos tykkäät!<3
Nici: Jaa-a, aika näyttää miten pojille käy. ;) Siihen asti keep on reading.
Dionysos: Hehe. Angsti on miulle liiankin helppoa kirjoittaa, piti karsia sitä aika rajusti tästä. :D
Hekate: Ih, mukavaa saada positiivista palautetta, rakentava ei ole aina pakollista. :) Toivottavasti jaksat lukea loppuun asti.
Hopeaprinssi: Uih, en edes panostanut reppuselkäkohtaan niin paljoa, mutta kyllä hymyilytti välillä sitäkin kirjoitellessa. :D Ja ylipäätään kun tuntee nuo hahmot niin hyvin niin on välillä ihan kamalaa kirjoittaa ne surullisiksi. :'(
A/N: Still kinda slashy, het-warning. Tällä sen varmaan voi ilmaista. ;D
Marraskuu 2005
Mika
Kuluu aikaa kunnes mä olen saanut itseni kuriin.
Koulussa on vaikeaa. Kotona on vaikeaa. On hankalaa kieltää itseään ajattelemasta tiettyjä juttuja, mutta vähä vähältä mä huomaan unohtelevani asioita.
Mä en enää muista, miltä tuntui kun näki Joonaksen pitkästä aikaa ja sai halata, tuntea sen siinä lähellä. Ei, siinä kohdalla on iso aukko.
Mä olen myös unohtanut sen hymyn. Valokuvissa se on ontto eikä vastaa sitä oikeaa ilmettä, eikä kuvista näe sen katsettakaan, sitä, millä se katsoi ihmisiä ja näki asioita joita muut eivät ikinä huomanneet. Siinäkin kohtaa on iso kolo, josta tuuli ja räntä puhaltavat läpi.
Hetken aikaa sattui aika pahasti, sitten kaikki turtui epämääräiseksi jurnaamiseksi, jossain syvällä oli yhä avoimia haavoja mutta niitä ei voinut kaivaa esiin. Päältä olisi ensin pitänyt raivata ihmiselämän verran kieltämistä ja unohtamista.
Mä tosiaankin tahdon unohtaa kaiken. Nuorisotalon diskoissa mä tanssin tyttöjen kanssa, ja aina pieneksi hetkeksi kerrallaan mun mieliala kohenee. Joku niistä suutelee illan päätteeksi varovaisesti, ja mä yritän pysyä mukana. Olo oli kummallinen siellä pimeällä kadulla.
Joonas ei tykännyt tällaisesta, mä en tykkää tällaisesta.
Ei, ei, ei. Pois, mene pois. Nyt se ovi kiinni.
Tyttö kysyy puhelinnumeroa, mä annan sen ja kysyn vielä kahville. Hymy ilmestyy siroille kasvoille ja jostain kaukaa mä kuulen myöntävän vastauksen.
Yöllä mä makaan valveilla ja ajatukset ajavat toisiaan mielipuolisesti takaa mun päässäni. Mä olen vähän väliä kuulevinani tutun naurun ulkoa ja pari kertaa käyn jopa ikkunassa vilkaisemassa ulos. Surkea ja ahdistunut olo palaa, mä yritän kuvitella sen tytön, Vilman, siihen viereen, yritän löytää kihelmöivän ihastumisen tunteen, mutta yhtä hyvin mä voisin yrittää ihastua yöpöytääni. Mä ärsytän itseäni, tietäen vain teeskenteleväni että olen päässyt yli kaikesta. Säälittävää, kuten vaikkapa ruokalan vältteleminen joka päivä ettei joutuisi katsomaan vihreisiin silmiin.
Ja samalla mua alkaa väsyttää. Mun sisin tuntuu ohuemmalta ja ohuemmalta, elämä on yhtä vuoristorataa. Auringonpaiste ja sade vuorottelevat niin nopeasti että tunto alkaa kadota kasvoista joihin ne aina ensin osuvat. Nyt se kaikki vielä muuttuu rännäksi.
Yhtäkkiä, kesken ihan tavallisen päivän, kaikki meni mustaksi.
Joonas
Mä tuijottelen ajatuksissani ulos toisen kerroksen ikkunasta. Mä istun yläaulan kirkkaanpunaisella sohvalla, kerrankin kaikkialla on hiljaista. Kaikki muut olivat tunneilla, munkin olisi pitänyt olla. Olisi ja olisi. Matematiikka ei vain inspiroinut yhtään tänään. Ja no, koskas se olisi inspiroinutkaan?
Aivan, ei koskaan. Niinpä mä nyt istuin täällä, ison ruukkukasvin takana piilossa, vaikka lukiossa meno on sen verran erilainen kuin yläasteella. Täällä voi väittää että on hyppytunti jos joku kysyy, eikä juuri kukaan kysele. Opettajat antavat meille vastuun omista opinnoista.
Ulkona ajaa muutama auto koulun ohi. Mä jään haikeana tuijottamaan puolijäätyneen lasin läpi niiden perään. Tavallaan mä toivon, että olisin jonkun auton tai minkä tahansa, lentokoneen, junan, laivan kyydissä ja matkalla pois. Määränpäänä uusi paikka, aurinkoa ja rantakatuja. Täydellistä ja mahdotonta. Saahan sitä haaveilla.
Ja yhä mä vain uppoan pehmeään sohvaan, toisessa kerroksessa yhdessä nimettömässä lukiossa nimettömässä kaupungissa nimettömässä maassa joka on vain täynnä loskaa ja marraskuuta ja jähmettyneitä hymyjä.
Sillä syy miksi mä en vain lähde on se, että mä pelkään. Mä pelkään sitä, mitä isä sanoisi, mitä opettajat sanoisivat. Ja no, mitä Mika sanoisi.
Ei vain saisi enää välittää.
Mika vaihtoi ison osan kursseistaan niin, ettei meidän tarvinnut nähdä toisiamme kuin korkeintaan kerran tai pari päivässä. Mä ikävöin ja pakenin, se vältteli. Hyvä yhdistelmä jos tahdot uskotella että pääset yli mistä vain ja että voit unohtaa. Kai se sitten johti siihen, että me kumpikin kadotettiin kaikki, mitä ennen oli.
Hävettää tunnustaa, mutta mä en missään välissä mennyt puhumaan, en yrittänytkään selvittää asioita. Joka kerta, kun mä näin Mikan jossain, sen kasvoilla oli sulkeutunut ilme, eikä se koskaan katsonut muhun päin. Kului reilu kuukausi, joskus mä näin tutun ruskeatukkaisen pojan juttelemassa jollekin, välillä se näytti jopa pääsevän jaloilleen. Mun sisällä kaipuu jatkaa kuristavaa olemassaoloaan, mun oli pakko haudata kaikki tunteet että pystyin nukkumaan. Mä vietän aikaa eri ihmisten kanssa, yritän itsekin saada elämän syrjästä taas kiinni. Ei elämä voi loppua yhteen eroon.
Mua huolestuttaa, Mika pyörtyi kesken päivän. Kuulin siitä Samulilta, joka oli kuullut siitä Kaisulta joka oli hakenut terveydenhoitajan kun Mika oli kesken matikantuntia kaatunut lattialle luokan eteen ilman mitään näkyvää syytä. Se hölmö opettaja tietysti pakotti Mikan taululle ja se jännittää sitä aina ihan kipeänä.
Mä huolestuin. Turta mieleni tiedosti, että joskus olisin ollut suunniltani pelosta, mutta nyt en enää jaksanut, en edes antanut itselleni lupaa siihen. Meidän juttu oli ohi, se oli alun perinkin virhe, eikä mulla ollut enää syytä reagoida muuten kuin pienellä hämmästyksellä.
Mika oli enää nimi.
***
Mika näyttää liian pieneltä ja kalpealta. Miksei se ole syönyt, sehän lupasi, ettei enää jätä ruokia väliin. Meillä oli siitä melkein riita viime keväänä, joskus kauan sitten.
”Mulla ei vaan ole nälkä.”
Mika sanoi aina että mä olen hauras, mutta mä en uskonut enkä edelleenkään usko sitä. Kaikki kokemukset ovat kasvattaneet mulle vahvan kuoren, joka pitää kulissit kasassa kun tuntuu että kaikki muu kaatuu. Siitä on joskus yllättävää hyötyä, mutta myös haittaa. Kovan kuoren alta on nimittäin vaikea lukea todellisia tunteita, nähdä oikeaa ihmistä naamion takaa.
Okei, alun perin mä en aikonut tulla katsomaan Mikaa terveydenhoitajan luo, mutta kun kävelin vastaanoton ohi, jalat kuljettivat mut lepohuoneeseen ilman erillistä käskyä. Mika näyttää vain nukkuvan, mutta mä tiedän että se ei ole tajuissaan, terveydenhoitaja puhui hetki sitten puhelimessa sen äidin kanssa ja sanoi sille niin.
Mä näen tummat varjot silmien alla ja kulmat hieman kurtussa. Mika näyttää tasan samalta kuin ennenkin, mutta silti se on lähes tunnistamaton. Kasvot ovat liian kalpeat, poskipäät liian korkealla. Joskus kauan sitten, keväällä luulisin, Mika näytti samalta. Silloin kaikki meni sen yli ja se vain ajautui jutusta toiseen kunnes se oli ihan älytöntä. Se ei syönyt, ei nukkunut, eikä kuitenkaan näyttänyt minkään olevan pielessä porukoilleen. Uskomaton ihminen, mä ajattelin. Mua pelotti. Se otti ihan kamalan stressin kaikesta ja alkoi saada ahdistuskohtauksia.
Joskus harvoin, kun Mikan itsekontrolli romahti kokonaan, se huusi mullekin päin naamaa. Vaikka se siinä vaiheessa saattoi sanoa pahasti, mä näin sen läpi. Se pelkäsi, lähinnä kai sitä että mä jätän sen selviämään yksin ja yritti sitten saada mut lähtemään itse.
Mä en tiedä teinkö mä oikein, mutta mä jäin. Pidin siitä kiinni ettei se olisi kokonaan uponnut sinne mustaan mihin sen oma mieli sitä veti.
Mikan silmät räpsyvät, kulmat kurtistuvat entisestään. Jotain kylmää läikähtää mun rinnassa, ja pelkuri kun olen, mä juoksen nopeasti pois lepohuoneesta, suljen oven kiireessä niin että se kolahtaa. Mä toistelen itselleni mantraa, että mä tahdon vain suojella Mikaa, en tahdo saada sitä takertumaan menneeseen, vaikka todellisuudessa mä varjelen vain omaa sisintäni.
Joulukuu 2005
Mika
Aika on muuttunut sumeaksi. Tai ei, ei sumeaksi. Se on vääristynyt.
Mä heräsin hitaasti, ja kuulin jostain kaukaa oven kolahduksen. Mua väsytti hirveästi, ja hetken aikaa kaikki oli taas pimeää. Sitä pimeää, missä ei ole mitään. Sitten valo tuli takaisin kattolampun muodossa, ja mä näin tuttuja kasvoja. Multa kesti hetken tunnistaa Vilma, koska mä en ollut osannut odottaa sitä tänne. Eihän se ole edes samassa lukiossa.
”Mika, onko kaikki hyvin?” Huolestunut katse, pieni hymy, kylmät sormet pyyhkäisivät hiuksia pois mun silmiltä. Jotenkin mä onnistun hymyilemään ja nyökkäämään, Vilma hymyilee takaisin. Siniset silmät siristyvät ja se pitää mua kädestä kiinni puhumatta niin kauan, että huoneeseen saapuu muita ihmisiä.
Äiti ja muut olivat totta kai huolestuneita, ja nalkuttivat taas syömisestä. Mutta minkä minä sille voin, jos ei ole nälkä? Joskus joku olisi suuttunut ja saanut mut lupaamaan, että syön normaalisti, muttei enää. Nyt tuntuu, ettei kukaan tiedä oikeita sanoja. Niitä, millä tähän elämään saisi taas merkityksiä.
***
Joululaulut soivat kaikkialla ja näyteikkunat ovat täyttyneet punaisen, vihreän ja harmaan joulusävyistä. Vilma nauraa joulupukille, se näyttää sen mielestä ihan John Waynelta, mä hymyilen ja pidän lapasen peittämästä kädestä kiinni. Kulkuset ja joulupukit ajelehtivat ohi korvien, mutta ei se mitään. Pääasia on, että pystyn hymyilemään ilman kamalaa pakottamista.
Vilma kysyy, paleleeko mua, ja mä pudistan päätäni, vaikka sormet ovat olleet jäässä koko syksyn ja alkutalven. Ikiroutaa, mä ajattelen sumeasti.
Kaakao hyvää, ja Vilman silmät siristyvät taas hassusti kun se polttaa kielensä ja nauraa sitten itselleen. Mä hymyilen ja nauran taas, kunnes Vilma suutelee pienesti ja mä keskityn siihen. Vilman huulet ovat aina minttuhuulirasvan hajuiset, se on raikas ja selkeä tuoksu. Vanha mummo katsoo meitä hymyillen kassalta, mä pörrötän Vilman vaaleaa tukkaa joka itsepäisesti puskee karkuun pipon alta. Vilma kiroaa sen hiukset, ja mä näprään ne huonolle letille ennen kuin me jätetään kahvilan sokerinen lämpö ja palataan hämärtyvään iltaan, jouluvalojen maaniseen välkkeeseen. Tavallaan pimeä on turvallista, siellä ei kukaan näe kaikkia toisen ilmeitä.
Hassu vaaleatukkainen tyttö kiipeää kiipeilytelineen päälle ja nauraa villisti. Mä jään alle seisomaan, kunnes se pudottaa lunta mun niskaan. Silloin mä nauran taas ja kiipeän itsekin sinne ylös. Leikkikenttä on mäen päällä, kiipeilytelineen päältä näkee yli koko lähiön. Jouluvaloja, pimeää, katulamppuja, valolla on niin monta muotoa.
Vilma tarttuu mun käteen siellä ylhäällä ja mun sormia palelee taas, mutta mä puristan sen kättä. Mä tiedän, ettei täydellisyyttä ole olemassa, mutta joskus, jollain tavalla, tämä olisi voinut olla aika lähellä sitä. Joskus tähdet olivat hirmu korkealla. Nyt mä kai sitten vaan odotan, yötaivas on ahdistavan matalalla.
Tammikuu 2006
Vilma
Mikalla on taas se ilme. Aina välillä, kun se luulee, etten mä huomaa, se synkistyy ja tuijottaa jonnekin kauas, näkemättä varsinaisesti mitään. Ja mä tiedän, että vaikka mä kuinka kysyisin, mitä se miettii, se ei kerro. Ei ikinä, se vain hymyilee säikähtänyt vire aivan siinä pinnan alla ja alkaa puhua muista asioista.
Me mennään elokuviin katsomaan toimintaelokuvaa, mä en tykkää romanttisista komedioista tai muista leffoista mitä olisi ollut vaihtoehtoina. Elokuvan alkuun on vielä aikaa, me istutaan penkillä teatterin ovien edessä ja katsellaan ihmisiä. Mika tuijottelee lapsiperhettä, joka seisoo suihkulähteen luona, mä tarkkailen sitä salaa.
Tumma katse vaeltaa pitkin pulppuavaa vettä ja lasten iloisia virneitä, mä ihmettelen onko Mika koskaan ollut yhtä iloinen, niin kuin nuo lapset tuolla. Onko se koskaan nauranut niin, että unohtaa hetkeksi kaiken muun. Isä pitää isompaa poikaa kädestä, tämä selittää vapaa käsi huitoen jotain, naama loistaen innosta. Pienempi yrittää kiivetä suihkulähteen reunalle, isä toppuuttelee poikaansa nauraen.
Aina välillä mä olen huolissani, kuten nyt. Elokuvateatterin pimeys kumminkin kätkee mun varautuneet katseeni. Aina välillä Mika vilkaisee mua, mä hymyilen sille pienesti ja jossain vaiheessa tartun sen käteen. Sillä on kylmät sormet kuten aina, mutta se ei haittaa, koska se vastaa mun puristukseen. Mä tunnen hassun lämmön jossain sisälläni, joskus mä vielä otan selvää mikä Mikaa painaa. Mun on pakko saada se luottamaan tarpeeksi.
A/N: Yarr, minä elän kommenteista. Rakentavaa, njet? ;)
-
Hui kun pelästyin! No ei, yllätyin positiivisesti, kun huomasin taas uuden luvun. Ah, olen ehkä melkein-taivaassa. Kyllä, melkein-taivaassa, siinä ei ollut kirjoitusvirhettä. : D
Hmm, tämän offin jälkeen asiaan, elikkäs... Minä pidin tästä luvusta jotenkin eri tavalla kuin noista muista. Ehkä siksi, koska tässä oli tuotu uuden ihmisen näkökulma asioihin. Suruttaa vain, kun Mika tuolla tavalla "pelleilee" Vilman kanssa, vaikka ei välitä. Äh, mikä ihme poikia vaivaa, kun eivät voi tajuta tarvitsevansa toisiaan. Mur. Minä menen vielä joskus sisälle tähän ficciin ja pistän jotain sellaista tapahtumaan, että he tajuavat sen. :'D
Okeiokei, heidän on pakko tajuta se jossain vaiheessa, mutta ensin täytyy olla hieman hankalaa, vai mitä? ;)
Mutta kiitos jälleen. ^.^
Nici
-
Jess! Jatkoa! Mä olisin voinut pomppia täällä kun huomasin jatkon! ;D
Taas hieno luku, ja noi tunteet on saatu upeasti aidoiksi ja kaikkea :D Tää on ihana tää tarina tässä, eikä tähän tosissaan kyllästy! ;)
En nyt osaa muuta sanoa.. :-[
Jatkoa odottelen.. :D :)
-
Nici: Ihmiset on ihmisiä ja hölmöilee joskus. ;) Mutta ihanaa että kelpaa.<3
Dionysos: Hyvä kuulla ettei kyllästy. Toivon vaan ettei tää oo liian angstikas. :o
A/N: Noniin, ja uutta osaa pukkaa. Olen tänään vähän angstinen itsekin, joten ehkä tämän luvun surumielinen tunnelmointi pääsee oikeuksiinsa miullakin. :D (vaikka oon läpilukenut tän niin monta kertaa että pystyisin varmaan puhua palpattamaan kaiken ulkomuistista..)
Helmikuu 2006
Mika
Joku sanoi joskus, ettei saa luovuttaa. Mä en muista, oliko se isä, pappa vai joku kaveri, mutta sen mä muistan että sanoja oli miespuolinen. Mä tuijotan tylsänä valkokangasta fysiikan tunnilla ennen koulun loppumista siltä päivältä. Meidän olisi tarkoitus katsoa videota ydinfysiikasta, mutta mun ajatus harhailee. Ja pahasti.
Takarivissä istujia ei huomata niin helposti, joten mä uskaltaudun laskemaan pään käsien varaan pulpetille, tuijotellen tyhjää paikkaa viereisessä pulpetissa. Se on ollut tyhjänä jo kauan, eikä kukaan ole tullut istumaan siihen vaikka jakso vaihtui joskus aikaa sitten.
Mua väsyttää. Öisin mun päänsisäinen kanava lähettää nonstoppina kauhuelokuvia, vaikka mä haluaisin vaihteeksi katsoa jotain muuta. Viime yönä mä näin taas unia joissa tunnistamattomat hahmot puhui tuttujen äänillä ja sen jälkeen varsinainen kauhuleffa alkoi. Mä heräsin jälleen kerran, puristaen peiton kulmaa hampaissa etten huutaisi ääneen. Sen jälkeen mä en uskaltanut enää nukahtaa vaan laskin seinässä olevia koloja pari tuntia kunnes kello oli tarpeeksi ylösnousua ajatellen.
Fysiikantunti loppuu, mutta jokin asia säikäyttää mut. Opettaja nimittäin pyytää mua jäämään luokkaan hetkeksi, sillä kuulemma on asiaa.
”Onko sinulla Mika kaikki hyvin?” Mun mieli ei hetkeen ymmärrä kysymystä, sitten mä punastun ja mumisen:
”On joo. Kuinka niin?”
”No kun sinä näytät vähän väliä niin.. Masentuneelta.”
Henkeä ahdistaa, mä tahdon pois. Pois kirkkaista valoista, pois opettajan tutkivien silmien alta. Niinpä mä teen typerimmän mahdollisen teon, lähden sanomatta mitään, juoksen karkuun sanan varsinaisessa merkityksessä. Opettaja jää katsomaan mun perään, mun kurkkua kuristaa ja jokin puristaa mun rintakehää kasaan.
Mä en katso eteeni, juoksen vain. Käytävä toisensa jälkeen, mä en kykene muistamaan mistä pääsee ulos, luokkien ovien numerot vilistää ohi. Kaikki on niin hirveän merkityksetöntä. Jostain syystä mä en kykene pysähtymään. Turta tunne pysyy paikallaan sumeassa liikkeessä.
Sitten mä törmään johonkin. Sillä jollain on vaaleat sekaiset hiukset ja vihreät silmät ja se katsoo mua huolestuneena. Joonas.
Mikä tuuri, törmätä siihen koulun loputtua kun juoksen mitään näkemättä pitkin käytäviä yrittäen päästä pakoon omaa päätäni. Jos mä en olisi niin apaattinen, mä voisin nauraa tilanteen surrealistisille piirteille.
Mä huomaan pysähtyneeni kuin seinään vaikka vain hetki sitten mä vannoin juoksevani loputtomiin, Joonas mittailee mua katseellaan. Vaaleiden hiuksien osittain peittämälle otsalle ilmestyy huoliryppy, mä tuijotan sitä tajuamatta mitään.
”Mika?”
Joonas
Ensimmäinen sana, joka mun mieleen putkahtaa, on eksynyt. Mika näyttää lähes hukkuneelta. Katse harhailee pitkin mun kasvoja, kohdistumatta oikein mihinkään, silmät ovat jossain syvällä ja niissä on lähes vauhko ilme. Ja se on taas laihtunut, mä näen korkeat poskipäät, kalpean ihon, ja mun sisälle sattuu.
Sitten yhtäkkiä Mikan katse tarkentuu, se katsoo mua kunnolla silmiin pitkästä aikaa. Ääni mun pään sisällä mutisee jotain melodramaattisesta käytäväkohtauksesta, mutta mä hiljennän sen väkivaltaisesti. Jos Mikalla on asiaa, niin mä kuuntelen. Jos ei ole, niin mä pysyn tässä silti niin kauan kuin sekin pysyy. Mulla on ikävä sen rauhallista puhetta. Jos totta puhutaan, mä kaipaan sitä ihan liikaa, etenkin kun ottaa huomioon että mä itse jätin sen.
Tai no, miten sen nyt ottaa. Elämä on hyvin pitkälti tulkinnanvaraista.
Mika laskee katseensa, sen kädet puristuvat nyrkkiin ja koko olemus kertoo… Niin mitä? Osittain se näyttää siltä, että tahtoisi mahdollisimman pian kauas pois tästä hetkestä, mutta jokin sen katseessa häiritsee tätä kuvaa. Pienenpieni ilme jossain syvällä, tai ehkä koko sen turvaton olemus.
Mika tuntuu sylissä juuri siltä miltä ennenkin. Vasta kun mä tunnen sen hiusten kutittavan mun poskea, mä ymmärrän mitä mä teen. Mä otin ratkaisevan askeleen ja kiersin kädet Mikan ympärille. Se ei tee mitään, on vain siinä, jännittyneenä. Miksi mä teen näin? Paitsi että mä satutan itseäni tällä, mä tiedän hämmentäväni Mikaa.
Kuluu muutama hiljainen sekunti enkä mä saa revittyä itseäni irti hetkestä. Sitten Mika huokaa hiljaa ja nojaa muhun ihan vähän. Se riittää sillä hetkellä, mun kasvoille ilmestyy pieni typerä hymy.
Mika
Mitä se tarkoittaa? Joonas on siinä niin tuttuna ja rakkaana, etten mä voi vastustella, vaan nojaan siihen. Lämmin ja tuttu tuoksu on taas mun lähellä, se tuntuu liian hyvältä.
Mä teen väärin. Vilman kuva välähtää mielessä, ei näin saa tehdä, mutta mä en kykene keskittymään siihen kun Joonas tiukentaa otettaan. Ihan kuin se ei tahtoisi päästää ollenkaan irti.
Vasta kun mä tunnen Joonaksen huulet otsallani mun mielen täyttää kauhu. En voi, en pysty, mä pelkään liikaa. Ehkä Joonas jättää taas jos uskallan uskoa, sitten sattuu vielä enemmän.
Mä juoksen taas pakoon, riuhdottuani itseni ensin irti lämmöstä, josta en olisi missään nimessä tahtonut lähteä. Mä tunnen, että kyyneleet alkavat valua ennen kuin mä ehdin pakoon Joonaksen ihmettelevää katsetta. Mä juoksen niin kovaa kuin pystyn, kulman taakse ja vessaan piiloon. Mä suljen oven ihan hiljaa enkä sytytä valoja, ja kuulen kun Joonas juoksee ohi. Mä jään vessaan yksin, pimeä muuttuu hämäräksi silmien tottuessa, mutta mä en huomaa sitä. Mun koko itsekuri menee siihen, etten ala hakata päätäni seinään, samalla kun en saa itkua loppumaan tai hengitystä rauhoittumaan. Voi luoja miten sitä osaakin sotkea asiansa ihan yrittämättä.
Joonas
Yhtäkkiä Mika riuhtaisee itsensä irti, liian nopeasti, että mä ehtisin reagoida mitenkään. Ensin mä luulen, että se ei tahdo olla mun lähellä, mutta sitten mä näen millainen ilme sen kasvoilla on. Se on niin kauhistunut että mä näen jonkin olevan tosi pahasti pielessä. Mikan poskille vierähtää kyyneliä, mutta se yrittää peittää itkun juoksemalla pakoon.
Sekunnin murto-osan mä seison kivettyneenä paikallani, kunnes lähden perään. Lattia tuntuu keinuvan ja yhden kulman jälkeen Mikaa ei näy missään. Se on voinut lähteä portaita alas tai ylös, mä päätän etsiä alhaalta.
Kun mä pääsen aulaan asti vahtimestari heittää mut ulos, huolimatta siitä, että mä yritän selittää mun ystävän olevan kanssa vielä sisällä koulussa. Vaksi ei usko mua vaan pistää oven lukkoon jättäen mut seisomaan pakkaseen, hakkaamaan ovea ja luettelemaan kaikkia tuntemiani kirosanoja putkeen.
Mä odotan koulun pihalla puoli tuntia, mutta Mikaa ei näy. Joko se on päässyt ulos jostain toisesta ovesta mun huomaamattani, tai sitten se on yhä koulussa. Lopulta, kun verenkierto mun varpaissa tuntuu lakkaavan kokonaan, mä luovutan ja lähden kävelemään kotiin. Mieli on apea, mä olen huolissani Mikasta.
Se tuntui niin kovin pieneltä ja laihalta siinä sylissä. Ihan kuin pieninkin tuulenvire olisi voinut pyyhkäistä sen olemattomiin.
Mika
Helmikuu saavuttaa vihdoin ja viimein päätepisteensä. Ei sillä sinällään ole mitään väliä, koulussa ei ole koeviikkoa eikä mitään, mutta mä tahdon jättää taakse sen kuukauden jolloin Joonas taas näki mut, jolloin mä muistin kaikki ne jutut jotka olen yrittänyt unohtaa ja revin auki vanhoja haavoja.
Vilmakin on huomannut. Miten mä en kykene suutelemaan ilman että muistan miltä se tuntui Joonaksen kanssa, en edes kunnolla pitämään kädestä. Kaikki mun energia menee siihen, että mä keskityn olemaan ajattelematta asiaa joka tuntuu pyörivän koko ajan päällimmäisenä mielessä. Vilma ihmettelee muutaman kerran ääneen, mikä mua vaivaa, onko jotain sattunut, mutta kyllästyy kun ei saa kunnollisia vastauksia.
Mulle on tullut tunne, että on väärin antaa Vilman yhä luulla että mä pidän siitä muuten kuin ystävänä. Se on tosi hauska ihminen ja kaikkea, mutta mä en vain kykene tuntemaan muuta kuin korkeintaan kaveruutta sitä kohtaan. Mä tiedän olevani tunnevammainen, mutta ei kai ihminen voi pakottaa itseään rakastamaan jotakuta?
Se on taas yksi niistä kerroista kun me istutaan kahvilassa, puhumatta tällä kertaa. Tiskin takana tuttu mummeli katsoo mua myötätuntoisesti, jopa se näkee, ettei kaikki ole hyvin mun ja Vilman välillä. Vilma tuijottelee kahvikuppinsa pohjaa, pyöritellen lusikkaa kädessään. Mun mahaa vihlaisee, ja sumeasti mä mietin koska söin viimeksi. Se on hassua, tavallaan on koko ajan nälkä, mutten saa syödyksi mitään. Ruoka maistuu eimiltään, kaikki tuntuu niin typerältä.
Vilma
Se katse, taas.
Mika on salaperäinen, se oli piirre johon mä ensin ihastuin. Ajan myötä mä tajusin, että sen salaperäisyys on liian perustavaa laatua, Mika harvoin kertoi miltä siitä oikeasti tuntuu. Sen sijaan se hymyili, kunnes mun teki mieli huutaa sille että lopettaisi. En mä tahdo että se esittää iloista jos se ei kerran ole iloinen, kyllä mä kestäisin huonotkin päivät. Jostain syystä Mika ei vaan sano mulle mitään. Se hymyilee vaan sitä sen kummallista hymyä ja näyttää masentuneelta kun luulee, etten mä huomaa.
”Mika kuule.. Mua on jo jonkin aikaa mietityttänyt yksi juttu.”
Siinä se, nyt mun on pakko sanoa miltä musta tuntuu. Mika kohottaa katseensa ja fokusoi muhun, mulle tulee hassu tunne kuin se vaatisi siltä suuria ponnisteluita. Ruskeissa silmissä on hirveän väsynyt ilme ja kasvot ovat kalpeat.
”Sä et koskaan kerro miltä susta tuntuu. Mä en jaksa sitä, että sä aina väität kaiken olevan kunnossa, vaikkei se selvästikään ole totta.”
Mikan ilme muuttuu varautuneeksi, kaakaomukia puristavat sormet naksahtavat kun se irrottaa kouristuksenomaisen otteensa. Hetken mä tuijotan tummatukkaista poikaa, se avaa suunsa kuin sanoakseen jotain, miettii hetken ja sulkee sen sitten. Mua suututtaa, vaikken mä oikein ymmärrä miksi.
”Voi herranisä. Mikset sä koskaan voi puhua kunnolla asioista, luuletko sä että mä en muka kestäisi sitä? Mitä?”
Mun temperamentti, josta mä olen kavereiden keskuudessa kuuluisa, puskee jälleen pintaan ja mä nousen ylös istuimeltani. Puiset tuolinjalat kirskahtavat lattiaan, mä nykäisen nopeasti takin päälleni ja lähden marssimaan kohti ovea, kohti alkuillan puolihämärää katua. Kun mä pääsen ovesta ulos, mä näen Mikan lähtevän perään. Siltikään mä en hidasta, jatkan vaan matkaani kiehuen pääni sisällä ja kiroillen hiljaa itsekseni. Todella naisellista jälleen, Vilma, välähtää mun mielessäni.
Vasta luja tömps jostain takaapäin havahduttaa mut.
Keskellä kävelykatua makaa tumma hahmo maassa. Ihmiset katsovat sitä ihmeissään. Mä tunnistan ruskeat hiukset, jotka karkaavat hatun alta ja multa pääsee huuto.
Mika on hirveän kalpea, eikä herää mun ravisteluun. Sormet kohmeessa mä yritän näppäillä kolmea tuttua numeroa puhelimeen, sille pitää saada apua. Ympärillä seisoo massana tummia ihmisiä, joiden äänet puurouttavat ilman hengityskelvottomaksi. Lopulta rauhallinen ääni vastaa, mun suuni änkyttää luuriin avunpyyntöjä.
Vasta ambulanssissa mä tajuan, että jollekin, ehkä Mikan perheelle, pitää soittaa. Sen kännykän muistista löytyy nimi, jonka perässä lukee I.C.E, In Case of Emergency. Hätätapauksen sattuessa. Sormet vapisten mä painan vihreää luuria, tuuttaava ääni kuuluu lujana ja selkeänä kaiken kaaoksen keskellä. Se saa mut rauhoittumaan vähän.
A/N: Haastan sinut kommentoimaan! ;D
-
Hui kamalaa. O_O
Ei tuollaiseen kohtaan saa jättää... Nyt minä taas pörrään levottomana täällä, kunnes ilmestyy seuraava osa. Äh, en saa edes itsestäni irti mitään järkevää, höpisen vain turhuuksia. Ehkä se johtuu siitä, että pääni on tyhjä ja olen tulossa kipeäksi. Okei, offaaminen loppuu nyt.
Sen voisin vielä mainita, että ainakin osaat koukuttaa lukijasi. ; )
Kiitos jälleen, mutta pianpian jatkoa! ^.^
Nici
-
Aijaijaijaijai, jatkoa, ja vielä tuplana. Ai lav juu! :-*
Aivan mahtavan helppolukuista, kauniiden kielikuvien ja aivan oman tyylin värittämää tekstiä taas. Tätä on niin ihanaa lukea, kaikki tunteet, tässä tapauksessa hahmojen suunnaton kipu ja kaipuu välittyvät aivan suoraan lukijalle.
Yhden virheen tässä huomasin, joka jäi silmää polttamaan.
Mä tuijottelen ajatuksissani ulos toisen kerroksen ikkunasta ulos.
Sanan "ulos" toisto. Otahan toinen pois, jooko?
Jotenkin niin surkeaa, oikeasti. Miksei ne puhu toisilleen? Tämä 5. luku oli ihanan hirveän masentava, tälläinen vähän niinkuin tapahtumaton välikappale, mutta silti niin kamalan tärkeä ja tällainen. Kertoo ihan kamalasti kuinka ne toisiaan kaipaa.
6. luku sitten. Rakastin tuota käytäväkohtausta. Pystyn näkemään tämän niin selvästi silmieni edessä, niin surullisensuloista, vatsaani kutitteli koko tämän kohtauksen. Olin oikeasti itkeä.
Ja tuo LOPPU! O____O
Argh, sanoettäsesoittiJoonaksellesano! En kestä, nyt taas masentelen seuraavan osan ilmestymiseen asti, en kestä jos Mikalle tapahtuu jotain vakavaa.
Komppaan Niciä, koukuttavaa, todella.
JAT-KO-A! <3
-
O__O
Mikä loppu! Mikä loppu!
äääh! Tääonihanliinajännääjamäkuolen!!EIKÄÄ!! Tää on ihana!
Lisää! Tää jäi liian jännään kohtaan! Ilkeää!
O___O
Oon taas viel enemmän koukussa! Pakko saada jatkoa ja pian! :o
-
Oi, tykkään tästä kirjotus tyylistä.
Tosin tää välillä vähän pomppii ajassa.
Mut tykkään tästä. Kunhan et jättäis tälläsiin kohtiin.
Kidutusta.
-
Nici: Cliffhangerit on mun tapa saada ihmiset lukemaan. ;) Anteeksi, olen vähän ilkeä. :D
Hopeaprinssi: Virhe korjattu, kiitos! Änd ai laav juu tuu, ihanaa jos tykkäät. :D
Dionysos: Tässäpä tulee jatkoa. ;) Mukava kuulla että maistuu.
Marsa: Kuten sanoit cliffhangerit on tapa koukuttaa ihmiset, hehee. ;D Ajassa pomppimista olen käyttänyt nimenomaan tyylikeinona ja jättääkseni lukijoille tulkinnanvaraa joistain jutuista.
A/N: Se olisi kuulkaas sitten toiseksi viimeinen osa Ensilumi-novellia. :o Mutta kuten sanoin, jatkoa tulee, toinen osa on valmiina odottamassa. ;) Keep on reading. :-*
Joonas
Mä havahdun puhelimen soittoääneen. Pimeässä ulkoilmassa se kuulostaa kovaääniseltä ja häiritsevältä, ja hetken ajan harkitsen jättäväni vastaamatta. Mä vilkaisen kuitenkin kuka soittaa ja jähmetyn paikoilleni. Mika? Miksi se mulle soittaisi?
”H-haloo?” Mä odotan sydän pamppaillen, kunnes ihan tuntematon tytön ääni vastaa.
”Hei, kenen kanssa mä puhun?”
Mä en edelleenkään muista olleeni kävelyllä, seison vain paikallani keskellä katua, suu auki roikkuen. Se on varmasti mielenkiintoinen näky.
”Täh, ai joo.. Mun nimi on Joonas, kuka siellä?”
”Mä olen Vilma, Mikan, öö, tyttöystävä. Mika pyörtyi, me ollaan ambulanssissa menossa sairaalaan. Sen puhelimessa oli sun nimen kohdalla teksti että soita tähän numeroon jos on hätätapaus. Kuka sä olet, sen veli?”
Tyttöystävä? Mika, pyörtyi? Ja teksti mun nimen kohdalla? Musta tuntuu, etten mä käsitä mitään.
Mielessä välähtää nopeasti muisto kesältä ja Helsingin reissulta, Mika nauroi linja-autossa asentaessaan sitä tekstiä puhelimeensa. ”Jos jotain vaikka sattuu," se sanoi ja hymyili. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.
Mutta miksi se ei ole poistanut sitä?
”Ei, mä olen.. Kaveri. Mä voin soittaa sen porukoille ja tulen itse sinne sairaalaan ihan just. Onko Mika okei?” Viimeinen lause menee vähän puuroksi sillä mun hampaat alkavat kalista kylmyyden ja pelon yhteisvaikutuksesta. Se tyttö, Vilma, vastaa nopeasti, kuulostaen säikähtäneeltä.
”En mä tiedä, se on kamalan kalpea eikä vieläkään tajuissaan. Mua pelottaa.”
Puhelu katkeaa, mä tuijotan hetken tyhjää, kunnes sprinttaan supervauhtia lähimmälle bussipysäkille. Bussin tuloa odotellessa mä soitan Mikan vanhemmille, mutta kumpikaan ei vastaa. Niinpä mä jätän pari hengästynyttä viestiä niiden vastaajaan, pyydellen että soittaisivat heti kun pystyvät, että Mika on joutunut sairaalaan. Sen jälkeen mä jään suurin piirtein hyppimään tasajalkaa hermostuksesta, bussin saapuminen tuntuu kestävän ikuisuuden.
Onneksi kuutonen menee suoraan sairaalalle. Linkin ovet ehtivät hädin tuskin liukua sivuun kun mä ryntään ulos ja kohti ison valkoisen talon pääovia. Katulamput valaisevat pimeyttä, puhkovat reikiä mustaan talvi-iltaan. Oma hengitys kuulostaa raskaalta korvissa ja kengät takovat lumista asfalttia lähes rytmikkäästi. Jos mua ei pelottaisi niin paljoa, mä voisin jopa kerrankin nauttia juoksemisesta. Adrenaliini antaa lisäpuhtia väsyneille lihaksille.
Kestää ikuisuuden löytää oikea paikka. Mä en älyä ensin mennä poliklinikalle, vaan hortoilen pitkin valkeaa aulaa tyhmänä. Lopulta vastaanottotiskin takana istuva mies kysyy mitä mä etsin, mä änkytän Mikan nimen ja selitän tilanteen, mies ei tiedä asiasta mutta kehottaa mua suuntaamaan polille. Kiireelliset, mutta ei kovin vakavat tapaukset viedään kuulemma sinne. Mä kiitän ja jatkan matkaa kävellen nopeasti, en enää kehtaa juosta kuin susilauma kintereillä, koska käytävillä kaikuu.
Ensiapupoli on hiljainen aula täynnä penkkejä. Osalla penkeistä istuu ihmisiä, mutta kukaan ei näytä erityisen kärsivältä. He vain odottavat ja tuijottavat kun pelmahdan melkein lasioven läpi isoon huoneeseen. Hetken aikaa sompailen taas hoomoilasena pitkin ja poikin, kunnes huomaan vaaleatukkaisen tytön istuvan syrjemmässä, liikuteltavan sairaalasängyn vierellä.
”Oletko sä Vilma?”
Turha sitä on kysyä, sillä kuka muukaan täällä Mikan kanssa olisi? Ja Mikan mä tunnistaisin unissakin, vaikka se nyt makaakin sängyllä liikkumatta ja kalpeana. Sen ulkovaatteet on riisuttu, mutta muuten se näyttää tavalliselta, mä en onnistu spottaamaan ylimääräisiä letkuja tai mitään. Se näyttää taas nukkuvalta.
”Joo, moi. Sä ole varmaan Joonas? Hyvä kun edes joku tuli, täällä on kurjaa olla yksin.”
Vilma nyökäyttää päätään kohti Mikaa ja sanoo hiljaisella äänellä:
”Ne ei löytäneet siitä mitään vikaa, paitsi että sen verensokeri on tosi alhaalla. Ne sanoi pistävänsä sille tipan hetkeksi ja kun se herää, se voi lähteä kotiin, kunhan joku vain tulee hakemaan sen..” Mä kerron nopeasti, etten saanut Mikan vanhempia kiinni, Vilma nyökkää ja jää taas tuijottamaan Mikaa.
Mä huomaan Vilman huolestuneen katseen ja yllätyksekseni tunnen oloni mustasukkaiseksi. Ja surulliseksi. Mika ei ole enää kuin nimi, niin mä yritän uskotella. Se vain käy koko ajan vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Mun on pakko yrittää keskittyä johonkin muuhun ennen kuin mun päässä naksahtaa ja mä teen jotain tyhmää.
Mä huomaan heti, että Mika on rikkonut lupauksen, jonka se keväällä mulle antoi. Se lupasi silloin, ettei jätä aterioita väliin, pitävänsä huolen että syö normaalisti. Sen sairaalloisen kalpea iho ja pyörtyilemiset kertovat kumminkin, että viime ateriasta on pitkä aika, ihan liian pitkä. Mutta toisaalta, mikä mä olen sitä moralisoimaan? Mä olin se, joka ensin mokasi. Eikä mun pitäisi siitä muutenkaan enää huolehtia. Sen asiat eivät kuulu mulle.
”Saanko mä kysyä yhtä asiaa?”
Vilman tasainen ääni rikkoo hiljaisuuden, joka oli vallinnut rikkumattomana sen jälkeen, kun hoitaja oli käynyt laittamassa Mikalle letkun käteen ja kysellyt huoltajista. Mä nyökkään ja jatkan sängynjalkojen tuijottamista. Vilma rykäisee ja miettii hetken. Vaalea hiussuortuva valahtaa silmille pipon alta ja se pyyhkäisee sen nopealla liikkeellä korvan taakse.
”Yleensähän hätätapauksen sattuessa – teksti laitetaan sellaisen henkilön kohdalle, joka on itselle tosi läheinen. Mutta mä en ole koskaan kuullutkaan Mikan puhuvan susta, mistä te siis oikein tunnette?”
O-ou. Mitä mä nyt muka vastaan? Totuus ei käy, ei missään nimessä. Jos Mika pitää Vilmasta nykyään (r-sana on kielletty, se tuntuu liian kurjalta), niin mulla ei ole mitään oikeutta rikkoa sen onnea. Vilma odottaa rauhassa, mutta katsoo mua vähän kummissaan kun vastaus antaa odottaa itseään niin kauan.
”Me.. Tuota.. Me oltiin hyviä ystäviä, mutta.. Meille tuli, no, riita.”
Mä potkaisen itseäni henkisellä tasolla, voisiko asiaa enää huonommin selittää. Vilma katsoo mua outo ilme kasvoillaan ja huokaa sitten. Muutama vaalea suortuva on purkautunut sen letistä ja roikkuu silmien edessä.
”Saanko mä olla vielä utelias?”
”Toki.”
”Puhuiko Mika koskaan sen omista tunteista kenellekään? Mulle se ei nimittäin puhu, ja mua ärsyttää se.”
Toinen tulenarka aihe. Toisaalta kysymys kummastuttaa mua, sillä meidän seurustelun Mika syytti aina mua siitä, että mä en puhunut mitään. Ja nyt se itsekö ei muka osaa kertoa päänsisäisestä elämästään? Omituista. Hetken aikaa mä pohdin mahdollisuutta että ufot ovat vallanneet planeetan, mutta karistan lopulta typerät ajatukset pois.
Vilma nojaa päätään käsiinsä, ja ennen kuin mä ehdin vastata, se jatkaa:
”Mä en ole varma jaksanko mä enää jatkaa tähän tapaan. Mika on mukava ihminen, mutta koko ajan niin varuillaan että se väsyttää.”
Mä jään miettimään sen sanoja, tajuamatta kumminkaan oikein mitään. Yhtäkkiä Mika liikahtaa sängyllä, me molemmat katsotaan sitä odottavina. Sen sumeat silmät aukenevat pieneksi hetkeksi, sitten se tuntuu vajoavan taas tiedottomuuteen. Vilma katsoo sitä hetken, ja kääntää sitten terävän katseen muhun. Mä tajuan tuijottavani Mikaa hyvin kumma ilme kasvoillani, jotain hymyn ja surullisen väliltä. Mä pyyhin ilmeen nopeasti pois ja nielaisen huomaamattomasti. Vilma on pelottavan hyvä lukemaan joitain ihmisiä.
Vilma
Joonaksen ilme Mikan liikahtaessa on kummallinen. Se näyttää ensivilkaisulta vain surulliselta, mutta samalla pieni hymy hiipii sen suupieliin. Mä en voi olla ajattelematta, että se näyttää juuri samalta kuin mä, kun Mika sai synkkyyspuuskiaan. Huolestuneelta ja samalla.. No, hellältä. Niin oudolta kuin sen sanominen tuntuukin tässä tilanteessa, mä en keksi parempaa tapaa ilmaista itseäni.
Joonas vaikuttaa ihan hyvältä tyypiltä, mutta mulla on vahva olo, että se salaa jotain. Jotain, joka selittäisi nämä oudot sattumukset, kuten miksi hätätilanne–teksti oli Joonaksen nimen perässä, miksi mä en ole koskaan ennen kuullutkaan siitä ja miksi se näyttää nyt noin omituiselta.
”Joonas, sä olet jättänyt jotain kertomatta. Mä näen sen.”
Vaaleatukkainen poika hätkähtää ja näyttää heti perään syylliseltä, vahvistaen mun epäilyksiäni. Se ei kohtaa mun katsetta, vaan jää näpräämään lapastaan synkkänä. Hetken aikaa mä katson kun tummansiniset villahahtuvat leijuvat kohti lattiaa, sitten mä jatkan hiljaa:
”Mä en tiedä rakastinko mä Mikaa silleen oikeasti missään vaiheessa, ehkä se oli vain ihastumista, mutta mä olen silti huolestunut. Mika ei syö, ei näytä nukkuvan juuri yhtään ja on koko ajan semmoisen perusapean oloinen vaikka väittää kaiken olevan hyvin. Tiedätkö sä tästä jotain?”
Joonas huokaa ja jatkaa lapasensa tappamista. Ilme sen kasvoilla on vaikea, se ilmiselvästi tietää jotain, muttei välttämättä tahdo kertoa sitä. Mä puren hampaat yhteen ja yritän pitää temperamentin aisoissa. Tässä ei nyt ole hyvä painostaa. Kuluu muutama hiljainen hetki.
Voi herran helvetti sentään.
”Joonas, Mika on ilmiselvästi masentunut. Etkö sä välitä yhtään?”
Loistavaa Vilma. Olet taas hienovarainen kuin raivaustraktori.
”Ai ettenkö välitä..?”
Joonaksen ääni on todella hiljainen ja ilmeetön, mutta ilme sen kasvoilla kertoo paljon enemmän. Kulmat kurtussa ja silmät kiinnittyneinä lattiaan, se näyttää hetken melekin vihaiselta. Ja samalla väsyneeltä.
”Mä ja Mika seurusteltiin yli puoli vuotta, kunnes mä mokasin. Mä olen viettänyt viimeiset kolme kuukautta yrittämällä unohtaa ja muuta paskaa, mutta huonolla menestyksellä. Älä tule sanomaan mulle etten mä välittäisi.”
Ensimmäinen mitä mä tunnen, on se, kun mun suu loksahtaa auki. Joonas vilkaisee mua, ja huokaa hyvin syvään. Mä suljen suuni äkkiä ja yritän olla reagoimatta muuten typerästi.
”Mä välitän ihan liikaa. Jos sä et kestä sitä niin voit lähteä. Mä jään tänne joka tapauksessa odottamaan Mikan porukoita.”
…Se selittää niin paljon asioita. Mikan ilmeet, eleet, ja sen, miten se joskus ollessaan meillä yötä heräsi hätkähtäen ja pelokkaana. Mun käy sitä sääliksi, mistä se onkaan mennyt läpi, ja mitä ilmeisimmin ihan yksin.
”No.. Hyvä että sä kerroit. Mä arvostan sitä, koska mä ajattelin jättää Mikan, mutten tiennyt, olisiko se selvinnyt siitä.”
”Mika tykkää susta, ei sun sitä tarvitse jättää.”
Joonas katsoo Mikaa, joka hengittää tasaisesti, ja huokaa surullisesti, jatkaen sitten puhumista:
”Mulla oli yksi mahdollisuus, mutta mä pilasin sen. Mä tekisin melkein mitä vaan, että voisin korjata sen mokan, mutta nyt taitaa olla liian myöhäistä.” Mä näen, että Joonaksen hartiat tärisevät, vaikka se ei itkekään. Mä puren huultani, tietämättä oikein mitä tällaisessa tilanteessa kuuluisi kaiken taiteen sääntöjen mukaan tehdä. Ei sitä joka päivä kumminkaan tapaa poikakaverinsa ex-poikakaveria..
Mika
Sumeaa. Mä yritän puhua, mutta mitään ei kuulu. Mua väsyttää uskomattoman paljon, mutta samalla mä olen levoton. Kuinka kauan mä olen nukkunut? Jostain hyvin kaukaa mä tunnen hetkellisen pistävän kivun kyynärvarressa.
Hetken verran mun silmät ovat auki, ne näkevät vaaleita värejä, mutta mikään ei oikein näytä miltään. Kaikki on hämärää ja mua huimaa. Jostain kaukaa kuuluu ääniä, joista ei saa juurikaan selvää.
”…jotain kertomatta…”
”Ai ettenkö väl…”
”…liikaa.”
”…ei sun sitä tarvitse jätt…”
”Mulla oli yksi mahdollisuus... ...tekisin melkein mitä vaan, että voisin korjata sen mokan, mutta nyt taitaa olla...”
Tuttuja ääniä, mutta aivot tuntuvat olevan puoliunessa tai kohmeessa tai muuten epäkunnossa. Mä en tunnista ääniä, ja ponnistelen että saisin silmät auki. Siihen menee hetki, sitten mä näen kirkkaita valoja ja vaaleat hiukset vihreän pipon alla.
”Vilma..?” Mun ääni kuulostaa karhealta ja kurkkua kuivaa. Tekee mieli vettä.
Vaaleahiuksinen tyttö pomppaa arviolta metrin ilmaan, sitten se hymyilee mulle.
”No heräsithän sä vihdoin.. Me alettiin jo huolestua.” Mä yritän hymyillä vähän, vaikka mietin jo enemmän sitä, mitä tapahtui. Mä muistan, miten lähdin Vilman perään kahvilasta, sitten ei mitään. Mun kasvoilla välähtää irvistys, taas pitää selitellä ihmisille miksi alkoi huimata. Se on niin hirveän alentavaa, eikä johda mihinkään.
Hetkinen. Miksi Vilma sanoi ”me”, kuka muu täällä muka on? Ajatus keskeytyy toiseen ääneen.
”Mika, onko kaikki okei?”
Ei. Voihyväluoja, ei.
Mitä tahansa muuta, mutta ei Joonasta.
Mä en jaksa ajatella mitä se tekee täällä, miten se tiesi tulla, miksi se tuli. Kurkku tuntuu yhtäkkiä olevan täynnä lasinsiruja, mä kieltäydyn katsomasta Joonakseen päinkään. Vilma katsoo mua kummissaan, ja mä tajuan näyttäneeni ilmeillä miten paljon muhun oikeasti sattuu.
Kunpa Joonas menisi pois.
”Mika kauanko sä olet ollut hereillä?”
”… En mä oikein tiedä. Ehkä pari minuuttia.” Jostain näkökentän ulkopuolelta kuuluu henkäys, mä kieltäydyn kuulemasta sitä. Mä vain varjelen sitä pientä osaa musta, sitä joka tuntuu vielä olevan elossa.
”Miksi sä näytät noin tuskaiselta, sattuuko suhun?” Mä pudistan päätäni ja nyökkään saman tien. Kyllä muhun sattuu. Siksi mä en katso Joonakseen, ettei sattuisi lisää. Jo hengittäminenkin tietoisena sen läsnäolosta tekee kipeää.
Vilma sanoi, etten mä osaa puhua. Tilanteen surrealismi laittaisi mut hymyilemään jos kaikki ei olisi näin vaikeaa. Ennen se oli Joonas joka ei puhunut, ja mä aina valitin siitä. Kai mä opin huonoille tavoille tai jotain. Silloin joskus sillä vaan ei ollut väliä.
”Mika.. Joonas kertoi mulle... Mitä teidän välillä oli.”
Jokin on pahasti pielessä.
A/N: Yarr, me wants yer comments! (Siihen asti viimonen osa on panttivankina. ;D)
-
Ei panttivankeja! : D
Muttaah, jälleen kerran ei voi kuin ihkuttaa tuota lukua. Yhden kirjoitusvirheen löysin, mutta nähtävästi taisit ehtiä korjaamaan ennen kuin sain kaivettua sen sieltä uudestaan, sillä en löytänyt - eli tokkopa minun täytyy siitä huomauttaa. ^.^
En osaa sanoa muuta kuin, että viimeistä osaa odottelen. Toisaalta en haluaisi tämän loppuvan... Yhyy. Jotenkin tuntuu siltä, että ehkä Vilma ja Joonas saavat yhdessä Mikan käsittämään jotain? Vaikka että kuinka paljon Joonas välittää vieläkin?
Oi kyllä...
Okeiokei, minä lopetan tämän tyhjänpanttina hourailemisen ja hiivin kerrankin ajoissa nukkumaan. (Haha, ei onnistu)
Joten tack så mycket,
Nici
-
Ei panttivankeja. Se olis julmaa, hyvin julmaa.
Meinaako tää loppua ens osaan vai? Ja sitten noi jatko-osatko?
Toivottavasti.
En halua menettää näitä poikia.
Ne on ihania.
Viimeistä osaa odotellessa.
-
Voihanvoihanvoihan. Ei panttivankeja enää, eihän? :(
Aivan ihana luku taas, niin suloista luettavaa että ihan sattuu. Nuo Mikan ajatukset tuossa lopussa oli jotenkin niin aitoja, juuri sellaisia mitä voisi kuvitella sen ajattelevan tässä tilanteessa, että tekee mieli kirkua, potkia Vilma pihalle, ja lukita pojat kahdestaan huoneeseen josta ne ei pääse ulos ennenkuin ovat selvittäneet asiat. Miksei ne puhu toisilleen? Argh, saisivat selvittää asiat mokomatkin ihanat.
Rakastan tätä, tosiaan.
Viimeinen osa? ???
Voiei, ei saa. Argh, näitä poikia jää nii kova ikävä, että olisi parasta olla onnellinen loppu tai...
Joo, jatkoa.
-
voi herttileija ny jatkoa tänne ;_____; !
urrrrrr meh heart this ficciiiii.
empä osaa tässä muuta sanoo ku et ihana ficci ja et ei perkule aioks jo en osaan lopettaa? ;;___;;
jatkoojatkoojatkoojatkoojatkoo thankiee :---------------------)
-
Vähän häiritsee nuo aikahypyt ja kertojan vaihdokset, mut onneks vaan vähän. Muutamia kirjoitusvirheitäkin bongasin, mut ei nekään oikein häirinny. Aika nopeesti tää on edenny, siitä papukaija merkin saat :)
Rakentavaa palautetta en nyt osaa antaa, mutta pyydän mitä nöyrimmin sitä vikan osan saapuvaksi mahdollisimman pian *kumartaa*
-
En oo ehtinyt noita muutamaa edellistä osaa kommentoimaan, mutta kommentoimpa nyt vaikka niitäkin.
Tää osa oli taas aivan ihana. Ja nuo muutama edellinenkin on ollu ihania, hirveän surullisia, mutta oon kuitenkin tykännyt niistäkin älyttömästi. Kuvailu on hyvää; molempien poikien (ja Vilman) tunteita ja ajatuksia on hyvin kuvailtu. Tykkään tässä tarinassa paljon siitäkin, kun tässä on kaikkien päähenkilöiden näkökulmasta kerrottu tapahtumia. Ensimmäisissä luvuissa siitä meni vielä vähän sekaisin, ku ite en ainakaan heti alussa muistanut kumpi pojista on kumpi.
Selitän taas kaikkea epäolennaista, sori. Mutta siis, tykkään tästä aivan älyttömästi, toivottavasti jatkoa (jota on muuten tähänkin asti tullut ihanan nopeaan tahtiin) tulee taas pian. :)
// Ja piti vielä mainita, että meinasin aamulla myöhästyä koulusta, ku huomasin että tähän oli tullu jatkoa ja oli pakko lukea se. :'D
-
Ilkeetä pitää viimoista osaa vankina! :o Erittäin huonokäytöksistä!!! >:(
Tai... Siiiis epäkohteliastaaahhh!!! ;D''
Tää oli hyvä osa taas ;D
Hauskoja noi vilman kommentit tuolla osittain, en jaksa lainailla kun se on liian vaivalloista 8)
...tai no ihan pakko!
Ei sitä joka päivä kumminkaan tapaa poikakaverinsa ex-poikakaveria..
Toi oli aika repsahdus kohta! hehe! Hauskaa mulla ;D
Mutta päästä se viaton jatko-osa vapaaksi... ;)
-
Nici: Tässä se nyt tulee, ekan kappaleen vika osa. :) Toivottavasti maistuu! <3
aispe: Kiitsa, jatkoa tulee nyt.
Marsa: Ei vielä hätää, jatko-osan postailen myös tänne. Mutta tämä kyllä on ekan kappaleen (Ensilumi siis) viimeinen osa. Sniif.
Hopeaprinssi: Jatkoa seuraa tämän osankin jälkeen eli ei huolta. ;) Mikasta tuli puolivahingossa vähän tommoi lässynlää, mutta katsoin sitä sormien läpi, laiska kun olen. ;D
Nyo: Kiitos. :D Ja ei, en ole lopettamassa, tämä Ensilumi on vasta koko stoorin ensimmäinen osa. :)
Idmiryam: Hehe, kertojavaihdokset oli keino tuoda tarinaan kaikkien osapuolten näkökulmat ja aikahypyt saivat ainakin itselleni tunteen, ettei koko elämä tapadu yhdessä hetkessä. Toivottavasti jaksat lukea myös jatko-osat. :)
Werty: Ekaksi, otan tuon bussijutun äärimmäisen kohteliaisuutena, itse asiassa hajosin nauramaan keskellä koulun it-luokkaa sun kommentin luettuani. ;D Ja joo, kuten tuossa sanoinkin jo, kertojavaihdoksilla tämä oli itselle helpompaa kirjoittaa, koska kun hahmot oppi tuntemaan niin oli helppoa kuvitella miten mikäkin reagoi eri tilanteissa. :)
Dionysos: Vähän nyt piti pitkittää, ihan teidän kiusaksi. ;) Kiitos kehuista, jatko-osaa tosiaan seuraa lähiaikoina. Viaton (?) jatko-osa tulee tässä. :D
A/N: Wow, ihmiset! Kiitos kaikille kommenteista, uskomatonta että näin moni piti tästä (plus luki, yli 400 kertaa luettu jos nyt oikein muistan! Pieni pääni meni ihan pyörälle niin isoista luvuista. :o). Tämä on viimeinen osa ensimmäistä kappaletta, Ensilumi kohtaa päätöksensä. Mutta pois valitus ja murhe, toinen osa nimeltään Takatalvi nimittäin saapuu Finiin lähiaikoina. ;D Käväisen vaikkapa linkittämässä sen tännekin, kunhan nyt saan sen tietoavaruuteen asti. Mutta juu, pitemmittä puheitta...
Joonas
On surullista huomata, ettei Mika tahdo katsoakaan muhun päin. Se keskittyy Vilmaan, joka näyttää samaan aikaan iloiselta ja apealta. Multa vaatii suunnatonta tahdonvoimaa olla juoksematta pakoon tai vaihtoehtoisesti olla koskettamatta Mikaa. Kumpikin vaihtoehto tuntuu poissuljetulta. Niinpä mä vain tuijotan johonkin kauas. Jos nyt ihan totta puhun, mä olen ihan lukossa, ei ole mitään mihin voisi tarrata, etten ajautuisi tuntemattomaan.
”Mika.. Joonas kertoi mulle.”
Vilma puhuu, sanat valuvat mun ohitseni. Kestää hetken, ennen kuin mä tajuan mitä se juuri sanoi. Mä käännyn katsomaan sitä kauhuissani, sen piti olla salaisuus. Mä en tahdo että se kaikki alkaa alusta. Tai no tahdon, ja paljon, mutta silti. Asiat ovat niin hirveän monimutkaisia. Vilma kuitenkin vain hymyilee ensin mulle ja katsoo sitten Mikaa, joka on sulkenut silmänsä tiukasti ja puristaa käsiään nyrkkeihin. Ilme kalpeilla kasvoilla on puhtaan torjuva.
”Mä lähden nyt. Yrittäkää selvittää asianne.”
Hyvin pitkän minuutin ajan mä tuijotan suu auki Vilman perään samalla kun mun aivot lyö täysiä tyhjäkäynnillä. En mä osaa selvittää asioita, en mä osaa puhua, tunnustaa, pyytää kunnolla anteeksi. En.
Ehkä nyt on jo kulunut liikaa aikaa, kenties me ollaan jo unohdettu kaikki se mitä meillä joskus oli. Ja silti mä en pysty juoksemaan pakoon ja jättämään kaikkea tähän, en, kerta mä tulin jo näinkin pitkälle. Hassua, ennen se oli Mika, joka saarnasi luovuttamisen typeryydestä ja mä olin joka välissä valmis heittämään hanskat tiskiin.
Mika ei avaa silmiään kun mä istun polvilleni lattialle, nojaten kädet sängyn laitaan. Se vain käpertyy kauemmas, koko sen olemus huutaa mene pois.
”Mika, kuuntele.” Ei mitään.
”Mä en missään vaiheessa tahtonut sun luota pois.” Silmäripset värähtävät, ilme kasvoilla tiukkenee.
Hetken verran mä punnitsen sanoja, miettien miten paljon pystyn sanomaan. Lopulta mun kieli pyöräyttää ilman varoitusta sen kaikkein mahdottomimman vaihtoehdon ilmoille:
”Anteeksi. Anteeksi että mä mokasin.” Tiukat nyrkit aukenevat yhtäkkiä. Kasvot katoavat käsien taakse. Syvältä kurkusta karkaa nyyhkäisy.
”Mä en missään vaiheessa tahtonut pois sun luota.”
Mä en voi estää itseäni vaan hipaisen Mikan kylmää poskea sormenpäillä, hyvin kevyesti. Tai niin mun oli tarkoitus, mutta mä vain huomaan jääväni silittämään sen poskea. Rintaa puristaa. Ei kai vielä ole liian myöhäistä, eihän?
Mika
Mä muistan yhden asian selkeämmin kuin muut. Se on oikeastaan ainoa muisto koko loppusyksyltä ja talvelta, mistä mä pystyn sanomaan satavarmasti, että se on totta. Kaikki muu on jotenkin sumeaa.
Mä muistan palelleeni koko ajan. Ja etenkin mun kädet ovat olleet kuin ikiroudassa. Niinpä mä tunnen, että kaikki huolella kasatut suojamuurit kaatuvat kun Joonaksen lämpimät sormet löytävät tiensä mun poskelle. Ennen kuin mä ehdin estämään itseäni, mä avaan silmät ja tartun sen käteen. Mua palelee hirveästi ja mä pelkään Joonaksen lähtevän.
”Hei, älä mene pois.” Mun ääni on hölmö nyyhkäys, mutta Joonas näyttää iloiselta.
”En mä mene, en nyt.”
”Mutta ikinä.”
”Sitä mä en voi luvata.”
”Mä.. Mä en tahdo jäädä yksin.”
”Et sä ole yksin, hassu.”
Seuraava asia, minkä mä tajuan, on Joonas ihan lähellä mua. Se makaa mun vieressä sängyllä, mä hautaan kasvoni sen kaulaan. Mua ei enää palele, ei ainakaan niin paljoa. Itse asiassa, mun olo on parempi kuin hyvin pitkään aikaan. Vähän ajan päästä mä kuulen kun Joonas hymähtää, mä kysyn mikä sitä huvittaa.
”Tämä kaikki oli vaan niin hirveän omituista.”
Joonas
Päivän toiseksi hankalimmaksi asiaksi osoittautui lopulta selittäminen Mikan vanhemmille miksi me maattiin vierekkäin siinä sängyllä. Ne tulivat polille ihan yllättäen ja kysyivät mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu. Mä ajattelin jo ruveta sepittämään naama paloauton värisenä jotain tarinaa, kun Mika sanoi jotain mikä yllätti mut.
”Me ollaan.. Niin kuin, yhdessä.”
Oikeasti, sen äidin ja isän ilmeet olivat ihan näkemisen arvoiset. Ne eivät osanneet päättää näyttääkö järkyttyneiltä Mikan sanojen suhteen vai huolestuneilta sen pyörtymisestä, enkä mäkään varmaan ihan normaalinoloinen ollut. Joka tapauksessa ne päättivät jättää uusimman uutisen sikseen hetkeksi ja keskittyivät nalkuttamaan Mikalle syömisestä koko matkan kotiin. Mä pääsin samalla kyydillä ja kun mä olin astumassa ulos autosta oman talon kohdalla, Mika tarrasi mun käteen ja mumisi niin hiljaa, etteivät sen vanhemmat kuulleet:
”Mä haluan nähdä sut huomenna. Mä tulen teille, okei?”
”Tietysti. Monelta?”
”Aamupäivällä.”
Ei siis kouluun huomenna. Hyvä homma.
***
Aamulla mä havahdun hitaasti horroksenomaisesta unesta ja makaan sängyssä pitkään heräämisenkin jälkeen. Ulkona sataa lunta vaakasuoraan ja tuuli ulvahtelee vihaisesti talon räystäillä. Hetkeen mä en edes muista mitä eilen tapahtui, ihmettelen vain miksi mun olo on kerrankin lähes iloinen heti herätessä. Sitten mä muistan Mikan olevan tulossa ja nousen aamupalalle. Kello on puoli yksitoista.
Vartin yli yksitoista ovelta kuuluu koputus. Mä jätän sanomalehden rauhaan ja menen avaamaan oven. Jostain syystä mua hermostuttaa, sydän pomppii epätahdissa ja kurkkua kuivaa. Eteisen peilistä katsoo takaisin poika, jonka hiukset sojottavat joka suuntaan ja jonka kasvoilla on hämmästynyt jänis autonvaloissa – ilme.
Samalla kun litistän hiuksia kämmenellä, mä avaan oven. Sen takaa paljastuu Mika, joka näyttää siltä että olisi juuri ryöminyt lumilingon läpi. Lunta pyryttää hirveästi ja tuntuu että sade vain sakenee koko ajan. Muutama hiutale laskeutuu mun naamalle tuulen puhaltaessa lunta sisäänkin.
Mika hymyilee pienesti kun mä päästän sen sisään. Se on yhä kalpea ja jotenkin hiljaisen oloinen. Lumi näyttää oudon vaalealta sen hiuksia vasten, mun tekee kauheasti mieli silittää niitä. Jokin estää mua, ehkä se on Mikan outo ilme tai yleisen jännittynyt ilmapiiri. Mä odotan vaiti että se saa ulkovaatteensa pois, sitten me jäädään seisomaan siihen vaivautuneina. Mä yritän kuumeisesti keksiä jotain sanottavaa. Ei meillä ennen ollut kiusaantuneita hiljaisuuksia, miksi nyt?
Mika katselee naulakkoa, sen ilme on taas eksynyt. Mä huomaan ihmetyksekseni, että mun suupieli nousee hymyyn, se on ihan samanlainen kuin ennenkin, hirveän ujo tietyissä tilanteissa. Niinpä mä astun sen lähelle ja halaan sitä.
”Halusitko sä puhua jostain?” Mika ei varsinaisesti vastaa halaukseen, muttei jäykisty tai rimpuile pois tai mitään, nojaa vain vähän vastaan. Mä päästän sen irti ja koetan tavoittaa sen katsetta, joka parhaillaan seikkailee matossa.
”Joo. Tai siis..” Mika nostaa katseensa ja näyttää katuvalta.
”Mä haluaisin pyytää anteeksi, koska mä toimin aika hemmetin typerästi.” Mä huitaisen kädelläni. Taas Mika ottaa kaikki syyt marttyyrimaisesti itselleen.
”En mä usko että pelkästään sinussa oli vikaa. Mun olisi pitänyt kertoa mikä se ongelma silloin oli.”
Mika kohauttaa olkapäitään ja jää taas hiljaisuuteen. Mä katson sitä hetken, odotan, mutta se vain tuijottelee surkeana jalkoihinsa. Mä kestän sitä noin puoli minuuttia, sitten hermot viimeinkin loppuvat.
”Tästä ei tule mitään jos kumpikaan ei sano mitään. Mikset sä enää puhu, Mika?” Mä tiedän kuulostavani syyttävältä, mutta toivon mukaan mun äänensävy kertoo Mikalle että mä olen myös huolissani.
”No.. Viimeksi, kun mä vielä puhuin.. Sä tahdoit lopulta lopettaa.”
Voi ei, ei näin, ei todellakaan! Mika on käsittänyt ihan väärin.
Mä hieron ohimoitani, yrittäen löytää oikeita sanoja että voisin selittää. Mä en missään vaiheessa tahtonut lopettaa, en sitten yhtään. Mä tahdoin suojella. Ja näin siinä sitten kävi. Mika on masentunut ja mä yritän estää aivojani lentämästä pihalle omin neuvoin.
Mika seisoo paikoilleen naulittuna, odottaen yhä että mä sanoisin jotain. Mä avaan suuni ja suljen sen uudelleen, en mä edelleenkään osaa tätä tunteista puhutaan -juttua.
”Mutta sitten sä olisit tullut takaisin, ja mä.. En huolinut.” Mikan ääni on kuristunut. Se katsoo mua ja lisää vielä:
”Mä voin sanoa että mua on kaduttanut se ehkä enemmän kuin mikään muu, koskaan.”
Mä hymähdän ja liikahdan sen lähelle, kiedon kädet vyötärölle. Mun poski painautuu sen takaraivoa vasten. Hiukset kutittavat tutusti.
”No, huolisitko sä mut nyt takaisin?” mä kuiskaan Mikan korvaan hiljaa. Mä hymyilen samalla kun se nyökkää.
”Mutta yhdellä ehdolla.”
Oho. Tämä kuulostaa pahalta.
”Että säkin puhut. Mä en tahdo että se on koko ajan yksin mun hommani.”
”Mä lupaan yrittää.”
Hassu poika. Mutta ehkä mä juuri siksi kaipasin sitä niin paljon.
Maaliskuu 2006
Mika
Jostain ihmeen syystä Joonas on tahtonut lähteä kävelylle, vaikka lunta sataa ihan liikaa että kukaan järkevä ihminen lähtisi ulos. Ja vielä oudompi on se seikka, että mä olen mukana. Yleensä maaliskuussa ei kai tupruta lunta ihan näin sakeasti, mutta nyt sitä sitten tulee, vaikka kaikki odottavat jo kevättä. Talvi antaa viimeisiä iskuja kuolinkamppailussaan.
Me istutaan kiipeilytelineen päällä ja katsellaan hämärtyvää iltaa, sen verran mitä lumipyryn seasta näkyy. Lähin katulamppu pitää sirisevää ääntä, Joonas keikkuu lumisten köysien varassa. Mä istun kaiteen reunalla ja nauran kun Joonaksen hattu putoaa maahan. Joonas heittää mua lumiköntillä, mä kiipeän alas telineeltä ja pyörittelen kunnon lumipallon. Se kopsahtaa tolppaan, ohittaen Joonaksen takaraivon usealla kymmenellä sentillä. Mä olen aina ollut surkea heittämään lumipalloja.
Joonaksen lumipaakku osuu mun otsaan, kylmää lunta menee pipon alle, se kastelee hiukset. Joonas nauraa ja heittää uuden lumipallon. Mä sukellan sen alta pois ja kaapaisen lisää lunta lapasiini.
Kymmenen minuuttia myöhemmin me kävellään kohti kotia pimeässä. Vaikka on kylmä ja hengitys huuruaa ilmassa, mua ei palele. Joonaksen käsi lämmittää mun vasenta kättäni, ja muutenkin mulla on lähes normaali olo. Tuntuu että tässä kaikessa on vähän enemmän järkeä, tai jos ei sitäkään niin ainakin mä jaksan edelleen etsiä sitä kaiken tarkoitusta.
”Uskotko sä että on olemassa kahta samanlaista lumihiutaletta?”
”No en. Kuinka niin?”
”No kun niitä on niin kamalasti, miten ne voi kaikki muka olla erilaisia?”
”Höh, no ovathan kaikki ihmisetkin erilaisia.”
”Lumihiutaleita on silti enemmän.”
”Ehkä se juttu tarkoittaa vain sitä, ettei samana talvena tule kahta samanlaista hiutaletta?”
”Joopajoo.”
Joonas
Mä herään yöllä siihen, että Mika on vienyt kaiken peiton ja että mua palelee. Ikkunasta tulee hieman katulampun valoa huoneeseen, mä erotan pimeässä Mikan kasvonpiirteet. Sen kulmat ovat vähän kurtussa ja se näyttää siltä, että näkee jotain epämukavaa unta. Mä katselen nukkuvia kasvoja hetken, kunnes Mika avaa silmänsä. Ne ovat uniset ja sumeat, näyttää että poika on yhä enemmän unessa kuin hereillä.
”Mitä..? Pitääkö herätä?” Mä hymyilen itsekseni.
”Nuku vaan.”
”Ai, okei..”
Mika painautuu unissaan mua vasten ja kietoo kätensä mun ympäri. Mä hymyilen pimeää vasten ja suljen silmäni.
A/N: Kommentterna? ;) Uskallanko postailla jatkoa..?
-
We need the jatko :D
Tähän ei nyt paljoa osaa sanoa, jotenkin tuntui että tää meni nopeemmin kuin nuo muut, ja miten nuo Vilman kaa? Siitäkään ei sanottu, toisaalta voi arvata mutta :P
Tää oli mukava osa taas 8D
Ja nyt vaan sitä jatkolaista ;)
-
Whoa.
Kiitos taas kun tuli jatkoa tähän näin nopeasti, olen kyttäilyt sitä tässä taas monta kertaa päivässä, ja olin räjähtää kun huomasin että olit päivittänyt.
Tämä oli tosissaan vähän erilainen osa kuin nuo muut. Jollain tavalla hieman vakava tai jotain, mutta päästiinhän siihen päämäärään kumminkin lopulta. Aws, tajusihan ne loppujen lopuksi että toisilleen kuuluvat, piste. Kiinnostaa hirmuisesti tietää miten tästä eteenpäin.
Ehkä olisin kumminkin kaivannut hieman enemmän fluffya, tälläinen söpisteöijä kun olen, mutta kyllä tämä näinkin toimi.
Awwpurrnam, non niin suloisia n__n
Jatko. Tänne. Nyt.
-
Oioi, ihana loppu. Mää arvasin että ne lopulta palaa yhteen, ei tää olis voinut loppua mitenkään muuten. n__n Tämä osa tuntui menevän jotenkin nopeammin kuin nuo muut, mutta kuitenkin tää oli hyvä näin. Tykkäsin tästäkin paljon, tuo loppu oli hirveän suloinen. n__n
Jatkoa? ;D
-
Awww.
Olen ihan hukassa nyt, kun tämä ensimmäinen osio päättyi. Haluan heti toisen! : D
Enkä osaa edes sanoa mitään muuta kuin "jatkoa"! Eli siis se Takatalvi -osio, danke schön. ; )
Äkkiä lisää tätä tänne seikkailemaan, bittiavaruuteen, julmaan netin maailmaan. ;p
Kiitos lukukokemuksesta. Joonas ja Mika vain ovat niin suloisia. ^.^
Nici
-
Tää on niin ihana, suloinen, söpö, kaunis.<3 Öhhöö, eli luin sen sun H/D ficin "Koska sinä olit siellä" ja sen jälkeen halutti lukea vielä joku novelli, joten eksyin tänne etsimään jotain kivaa luettavaa. Noh, tuolta muiden joukosta pomppas sitten silmille sinun nickkisi ja avasin tämän, mutta en kerennyt kuin vasta aloittamaan kolmatta osaa, kun piti jo lopettaa. Maanantain fysiikan tunti kului kans tätä lukiessa, mutta sen jälkeen mulla ei taas ole oikeastaan ollut aikaa jatkaa tän lukemista paitsi nyt sain sen vihdoin luettua kokonaan ja tykkäsin ihan älyttömän paljon! Njaa, kuvailu ainakin oli tosi hyvää ja tarkkaa.
Hahmot on tosi ihania, varsinkin tietysti nää kaks, Mika ja Joonas, mutta yllättävän paljon mä tykkään myös Vilmasta. Tavallisesti mä olisin valmis vähintäänkin murhaamaan naispuolisen hahmon, joka olisi seurustellut tällaisessa tilanteessa toisen päähenkilön kanssa, mutta en tässä. Ihanaa, että se hyväksyy noi kaks tolleen ja antos niitten selvittää asiat keskenään, eikä ollu semmone ämmä niinku nuo yleensä.: D
Lopetus oli kans tosi söpö.^^ Nuo kaks sopii niin hyvin yhteen<3
Mutta siis, mä en taaskaan saa tän järkevämpää kommenttia aikaiseksi.8'D Kunhan nyt vaan laitat sen jatko-osan tänne ja nopee niin hyvä juttu.^.^
-
Dionysos: Se on kirjoitettu niinkuin itse parhaaksi näin, ja minusta sen kuului mennä juuri tuolla tavalla. The jatko löytyy ylläolevasta linkistä! ;)
Hopeaprinssi: Hehee, itsekin oon ihan totaalinen fluffyfriikki, mutta tavoitteena oli kirjoittaa mahdollisimman realistinen tarina, joten.. Nojaa, en minä tiedä. Ehkä voisin kirjoittaa joskus spin off:in tästä, joka olisi vähän erilainen. ;D
Werty: Kiitosta, jatkoa löytyy tuosta yläpuolella olevasta linkistä.
Nici: Kiitos ja ole hyvä itsellesi, oot ollut varmaan uskollisimpia kommentoijia. :D Nojoo, Takatalvi on eksynyt bittiavaruuteen, toivottavasti eksyt lukemaan! :D
Amnesiac: Tack så mycket. :) Poijjaat on miusta itsestänikin söpöjä, realistisuudesta en jaksa enää mennä vannomaan kun olen niitä pyöritellyt niin kauan päässä että hohhoijaa.. :D Mutta siis, kiitos lukemisesta ja kommentista. Jatko-osa löytyy tuosta ylhäällä olevasta linkistä.
-
Nyt kyllä täytyy sanoa että vau. Upean ja uskomattoman kauniin tarinan olet kirjoittanut.
Luin koko teoksen yhteen putkeen, ja piti vähän aikaa sulatella ennenkuin mitään kommenttia
sai annettua. Ficin nimi herätti minun mielekiinnon, ja sen takia avasinkin linkin. Ja kun vähän aikaa
olin lukenut, huomasin jääneeni täysin koukkuun. Juttu eteni mielettömän hyvin, ja juoni oli
mielenkiintoinen. Tykkäsin tästä, kun olen näihin perinteisiin lovestoryihin kiintynyt, ja mukavaa
vaihtelua lukea välillä slash parituksellakin. Ja siitä päästäänkin sitten hahmoihin.
Elikkä siis pojat, Mika ja Joonas. Molemmat olivat todella realistisia, ja sellaisia että pystyy kuvittelemaan
molemmat kävelemään vastaan vaikka kadulla. Molempien tunteet ja ajatukset olivat täysin oikean-
laisia, ja hienosti kuvailtuja. Ja tietenkin tärkein asia, molemmat olivat niin suloisia toistensa seurassa.
Monta kertaa, etenkin niissä kädestäpitämis kohdista ja siitä kun molemmat makasivat vierekkäin
sängyssä sain niin kovat aaawws-reaktiot että piti hengähtää :')) Loppu oli nätti, ja rakastuin etenkin tähän:
”Uskotko sä että on olemassa kahta samanlaista lumihiutaletta?”
”No en. Kuinka niin?”
”No kun niitä on niin kamalasti, miten ne voi kaikki muka olla erilaisia?”
”Höh, no ovathan kaikki ihmisetkin erilaisia.”
”Lumihiutaleita on silti enemmän.”
”Ehkä se juttu tarkoittaa vain sitä, ettei samana talvena tule kahta samanlaista hiutaletta?”
”Joopajoo.”
Eipä minulla sitten muuta ollutkaan, sori etten osannut kovin järkevästi kommata, mutta kuitenkin.
Kiitän mieleenjäävästä lukukokemuksesta, tämä valloitti kyllä suuren osan sydämestä. : ))
-
Jatko-osa: http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=4381.0
Lilah: Awn~ Kiitos kovasti. :-* Aina yhtä ihanaa saada kehuja pitkän työn jälkeen, jopa semmoi mistä jää rakentava vähän pois. Tosin tuostakin tietää, millaisesta ihmiset tykkää, eli joo siis öh. En nyt vaan osaa sanoa mitään järkevää. -.-' Kiitos ja anteeksi. :D
-
Wauh. Taitaa olla pakko kommentoida, vaikken oikeastaan osaa sanoa mitään, kello on jo niin paljon. ^^' Luin kaiken tässä tämän ja eilisen päivän aikana. Alku oli hieman haparoivaa tunnetasolla, mutta olisiko ollut siinä kolmannessa postissa kun teksti alkoi lyödä sinne sisinpään oikein kunnolla.
Realistisuudesta plussaa. Välillä mietin, voisiko murrosikäinen jätkä oikeasti ajatella/toimia jollain tavalla, mutta lopulta päädyin aina siihen, että kyllä se voi olla mahdollista. Todella kyllä täytyy kehua siitä miten hyvin pidit langat käsissäsi. ^^ Usein näkee, että hyvä idea viedään liian pitkälle, mutta sinulla sitä ongelmaa ei ollut. Esimerkiksi juuri tuo Vilma. Vilma olisi voinut järjestää kohtauksen sairaalassa, mutta ei sitä tehnyt, mikä oli mielestäni paljon kiinnostavampaa luettavaa kuin se, että hän olisi alkanut kiljua jotain mustasukkaisena...
”Mika, onko kaikki okei?”
Ei. Voihyväluoja, ei.
Mitä tahansa muuta, mutta ei Joonasta.
Mä en jaksa ajatella mitä se tekee täällä, miten se tiesi tulla, miksi se tuli. Kurkku tuntuu yhtäkkiä olevan täynnä lasinsiruja, mä kieltäydyn katsomasta Joonakseen päinkään. Vilma katsoo mua kummissaan, ja mä tajuan näyttäneeni ilmeillä miten paljon muhun oikeasti sattuu.
Kunpa Joonas menisi pois.
Tässä kohdassa sydän hakkasi rinnassa ja tunsin Mikan ahdistuksen selvemmin kuin missään muussa kohdassa. ;_; En tiedä mistä johtui, mutta jotain melkoisen nerokasta tuossa oli. Hätkähdyttävää.
Mitähän muuta sanoisin... Tarina ei ollut mitenkään omaperäinen tai erikoinen, mutta silti se kosketti enemmän kuin jokin muu samasta genrestä kirjoitettu teksti. ^^ Napsaisin tämän vain randomisti (en ole lukenut finissä kunnolla mitään kuukausiin) kun otsikko jotenkin pisti silmään ja lähdettyäni lukemaan en kyennytkään lopettamaan. =)
Kiitoksia tästä ilosta, katsotaan uskallanko lukea tuon jatko-osan siinäkin pelossa, että se ei olekaan yhtä hyvä kuin tämä. x)
Edit. Jaa niin se piti vielä sanoa pienenä kritiikkinä, että mielestäni tuo loppu jäi hiukan tyhjäksi. =( Jotenkin koko tekstin ajan odotin, että Joonas pääsee selittämään kunnolla Mikalle, mitä hänen menneisyydessään on sattunut, miksi hän on niin surumielinen ja sulkeutunut yms. yms., mutta lopulta siihen ei päädyttykään. Jotain pientä selitystä tai vinkkiä tai jotain olisin tuohon lopetukseen vielä kaivannut. ^^
Edit. 2. VIELÄ yksi asia tuli mieleen. xD Se nimittäin, että itseäni ihmetytti suuresti se, että tykästyin tähän näin paljon, vaikka rating oli niin alhainen! :o Olen viimeaikoina lukenut/kirjottanut oikeastaan vain niitä nc-17 tekstejä niin... ^^'' Ja tämä oli siis kehu!! Suuri sellainen!!
-
Tämä oli yllättävän synkkä. Paljon pyörittiin syvissä vesissä, enkä ihan tahtonut aina pysyä hahmojen perässä. Mutta salaperäisyys lienee osa ideaa, että lukija saa itse päätellä asioita. Tekee aina kipeää lukea tarinoita, joissa erotaan mieluummin kuin kerrotaan homoudesta. Se on sydäntä särkevää. Ja kuitenkin teininä, kun asioita pyörii miljoona päässä, läheskään aina ei päädy oikeaan tai edes jokseenkin fiksuun ratkaisuun. Itsensä piilottelun tuska tuli tässä selkeästi esille. Kiitos tarinastasi.