Nimi: Tyttö, joka tietää tulevaisuuden
Kirjoittaja: FakeLove
Ikäraja: max. K-11
Tyylilaji: Pääasiassa seikkailu, draama, pientä huumoria ja aika paljon muutakin
Päähenkilö: Emma Smith
Yhteenveto: Suomalainen Emma Smith joutuu pääsee (monen) sattuman kautta Tylypahkaan vuoteen 1994.
Varoitukset: Kiroilua, myöhemmissä luvuissa väkivaltaa sekä saattaa esiintyä pussailua ym. fluffya :-*
Vastuuvapaus: Kaikki minkä tunnistatte kuuluvan Rowlingille kuuluu hänelle. Emma Smith on minun luoma tyttönen ja loput mitä ette tunnista Rowskun luomaksi, on myös minun kieron mieleni tuotetta.
A/N: Okei, joo... Piti pikaisesti keksiä nimi (jotta saisin tän julkaistuksi), mikä oli jotenkin haastavaa, mutta tuo vaan pälkähti mieleen :D Sain vihdoin tän kuukauden arkistoissa lojuneen ficcisarjan ekan luvun tehdyksi. Kädet syyhyää päästä julkasemaan noita jännempiä jaksoja, mutta pitää ensin saada tylsät alta pois... Nauttikaa, jos voitte! :D
Tyttö, joka tietää tulevaisuuden
1. LUKU
”Vau”, kuiskasin sulkiessani Harry Potter ja Kuoleman varjelukset -kirjan kantta.
Tunteeni olivat ristiriitaiset: olin vihdoin saanut luettua enoni Englannista lähettämän viimeisen Potter kirjan, jota olin jo kauan odottanut – mutta nyt se kaikki oli loppu. Enää en saisi huokailla uuden jatko-osan hienoutta tai odottaa seuraavaa kirjaa saapuvaksi, samalla raastaen ystävieni hermoja höpötyksilläni. Tunsin itkun olevan lähellä.
”Ei helvetti!” kirosin, kun pieni märkä läntti imeytyi takakanteen. Yritin turhaan pyyhkiä sitä pois. Siirsin hiljaa mutisten kirjan hyllylle muiden Pottereiden joukkoon.
Hiljaisen kirjojen ihasteluni katkaisi käskevä huuto. ”Emma! EMMA! Käy kaupassa! HETI!” Mulkaisin ovea paheksuen ja kirosin vähän lisää. Että äiti osasikin aina pilata kaiken. Eikö muka kukaan muu voinut hoitaa asiaa? Vastaväitteittä nappasin tuolilla lojuvan hupparini ja pinkaisin juoksuun. Hypin joka toisen portaan yli ja suuntasin keittiön ohi eteiseen. ”Mitä tarvitset?”, puhisin vetäessäni tennareita jalkoihini.
”Maitoa ja kananmunia!” äiti huusi keittiöstä. ”Äläkä jää unelmoimaan, vaan tule nopeasti, jotta saan ruuan valmiiksi!”
”Juu, juu”, mutisin paiskatessani oven turhan kovaa kiinni. Suuntasin matkani autotallille ja hyppäsin kuluneen pyöräni satulaan. Ulkona alkoi olla jo hiukan viileää syyskuun ensimmäisen aamun valjetessa. Ennen kuin aloin polkemaan vedin hupparin vetoketjun tiukemmin kiinni.
*****
Tärisevät käteni yrittivät toivottomasti saada pyörää lukituksi. ”Hitto”, mutisin. Kuului naksahdus. ”Vihdoin!"
Hytisten astuin sisälle S-markettiin. Lämmin ilma toivotti minut tervetulleeksi ja sai väristykset ravistelemaan hoikkaa vartaloani. ”Maitoa, maitoa…” hoin hiljaa etsiessäni oikeaa hyllyväliä, mikä löytyi yllättävän nopeasti – kävinhän hyvin usein samaisessa paikassa. Napattuani rasvattoman maidon hiukan punertaviin sormenpäihini, jähmetyin. Käänsin päätäni vähän vasemmalle. Olin aivan varma, että olin nähnyt mustan kaavun vilahduksen. Pudistin päätäni ja hain kananmunat.
Maitopurkki ja kanamunapaketti käsissäni kävelin kassalle. Myyjä mulkaisi minua paheksuvasti, kuin minun ei olisi luvallista olla täällä. Asetin ostokseni hihnalle ja kaivoin rahoja taskustani. Myyjä mumisi jotain ”huomenta” tapaista ja minä nyökkäsin hänelle. Hän totesi hinnan ja mulkoili minua lisää. Mikä sitä oikein riivaa? Minua ärsytti suunnattomasti hänen käytöksensä, joten maksettuani nakkasin tavarat nopeasti muovipussiin ja lähdin kiittämättä ulos kaupasta.
Viileä ilma tuntui epämukavalta ihoa vasten. Kävelin väristen kaupan sivustalle pyöräni luokse ja laitoin muovipussin sisältöineen roikkumaan ohjaustangosta. Kyykistyin huokaisten renkaan viereen. Näprätessäni lukon kanssa, sekä kirotessani sen hankaluutta, huomasin tumman varjon laskeutuvan ylleni.
”Emma Smith?” miehen ääni kysyi.
Siinä samassa lopetin lukon kanssa pelleilyn. Hän puhui englantia. Keräsin kaiken rohkeuteni ja yritin vastata itsevarmasti ja selvällä englanninkielellä. ”Riippuu siitä kuka kysyy.”
”Varmasti tunnet minut”, ääni sanoi ivallisesti.
Käännyin ympäri. Edessäni seisoi mustaan kaapuun sonnustautunut mies, jolla oli platinanvalkeat hiukset ja kädessään… taikasauva?! Harmaat silmät tuijottivat minua murhaavasti. Miehen kasvoista paistoi syvä halveksunta. ”Lucius Malfoy?” kuiskasin järkyttyneenä.
Hänen suunsa taipui hillittyyn, ylimieliseen virneeseen. ”Olettaisin sinun olevan Emma Smith, eikö totta?” Nousin ylös ja nyökkäsin hitaasti. ”Kyllä olen.”
”Sinä lähdet minun mukaani”, hän sanoi uhkaavasti osoittaessaan taikasauvallaan minua.
”Entä jos en?” kysyin haastavasti.
Miehen kulmakarva kohosi hiukan. ”Uskoakseni, neidillä ei ole muuta vaihtoehtoa.” Hän kohotti hiukan sauvaansa. ”Tulet siis mukaani.”
Loin arvioivan silmäyksen hänen sauvaansa ja sitten harmaisiin silmiin, jotka vahtivat jokaista liikettäni. ”En tule.” Hitto, ääneni varisi kuin haavanlehti.
Lucius naurahti ivallisesti. Annoin katseeni kiertää pikaisesti ympäristössä: vieressäni oli tuuheita pensaita, mutta muualla oli aukeaa – ei siis mitään erityisen hyvää suojaa. Ketään ei näkynyt eikä kuulunut. Missä kaikki ihmiset olivat tähän aikaan aamupäivästä? Mitä hittoa tällaisessa tilanteessa voisi, tai pitäisi, tehdä?
”Siispä”, Lucius keskeytti mietteeni saaden minut taas tarkkaavaiseksi. ”Et jätä minulle vaihtoehtoja. TAINNUTU!”
Täpärästi ehdin vajota kyykkyyn ja punainen valo välkähti ylitseni. En jäänyt odottamaan uutta kirousta vaan kaadoin Malfoyn potkaisemalla tätä jalkoihin. Lähdin juoksemaan kirosanojen kaikuessa korviini. Tunsin sydämeni hakkaavan tietä rinnasta ulos ja korvissani surisi. Olin juossut ehkä nelisen metriä, kun kompastuin. Kirosin kovaa, kunnes kuulin Luciuksen loitsun lentävän taas pääni ohi. Oli lähellä etten pyörtynyt järkytyksestä. Kompuroin täristen pystyyn.
”Tainnutu!”
Tällä kertaa olin liian hidas reagoimaan.
*****
Jokin epämiellyttävä oli kietoutunut ympärilleni. Avasin silmäni. Suoraan edessäni seisoi vihaisennäköinen Lucius Malfoy. Katseeni hakeutui automaattisesti hänen jalkoihinsa, joita olin potkaissut. En voinut peittää pientä tyytyväisyyden virnettä, joka levisi naamalleni. Iskuni oli tainnut tulla miehelle yllätyksenä.
Luciuksen sieraimet suurentuivat uhkaavasti ja sitten pienenivät hänen hengittäessään, mikä huvitti minua entisestään. Häntä selvästi ärsytti suuresti. ”Ei kai vain jalkoihisi särje?” kysyin mahdollisimman viattomalla äänensävyllä.
Se ilme oli näkemisen arvoinen. Hänen silmänsä pullistuivat ja sieraimet suurenivat jättimäiseksi. Hän tärisi ja näytti siltä, kuin voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä. Olin varma, että mies langettaisi Avada Kedavran noin röyhkeästi käytöksestä, mutta yllättäen hänen suunsa levisi häijyyn virneeseen.
”Sinä olit turhan uhkarohkea. Et kai tosissasi ajatellut pääseväsi minulta pakoon?”, mies sanoi ja astui uhkaavasti lähemmäs. Hänen häijy virneensä leveni. ”Miten ajattelit selvitä tästä?”
Katsoin ympärilleni. Olin selvästi Malfoyden kartanossa, siitä ei ollut epäilystäkään. Minut oli köytetty tuoliin – siis siitä se puristava tunne johtui. Tuijotin virnuilevaa miestä niin murhaavasti kuin vain kykenin. ”Mitä sinä tahdot minusta?”
”Voi, etkö sinä tiedä?” Malfoy puhui pilkaten. ”Olen saanut tietooni, että sinä tiedät tulevaisuudesta.”
”Tulevaisuudesta?” kysyin epäuskoisena.
”Vai yrittää neiti esittää tietämätöntä –”
”Minä en tiedä!” sihahdin väliin.
”– Mutta se ei mene läpi. Sinä tiedät, miten tulevaisuutemme on kirjoitettu. Minulle ennustettiin, että joku on tietävä tulevaisuudestamme! Ja sinä tiedät siitä, sinä olet ennustuksen lupaama henkilö!” hän jatkoi raivoisasti. ”Palaako Pimeyden Lordi? Rankaiseeko hän minua? Voittaako hän Harry Potterin?”
Tuijotin häntä hetken hiljaa. ”Mitä hel–” Tajusin sen. Olin juuri lukenut Kuoleman varjelukset, viimeisen Harry Potter -kirjan. Tiesin, miten kaikki tulisi päättymään. Ja hän oli kaapannut minut päästäkseen perille tapahtumista? Mutta hän kysyi palaako Voldemort? Sehän tapahtui 1994… Olinko vuodessa 1994?
”No?” Lucius kysyi malttamattomana.
Virnistin voitonriemuisena. ”Enpä taida kertoa.”
”Ehkä kidutuskirous höllentää kieltäsi, vai mitä luulet?”
Pidätin hengitystäni ja suljin silmäni. Ottaisin kivun rohkeasti vastaan, en itkisi tai koskaan kertoisi enkä –
Räks. Joku karjaisi. Kipua ei tullut.
Avasin silmäni uteliaina. Näköalani peitti mies, jolla oli resuiset vaatteet ja hiekanruskeat hiukset. ”Lupin!” kiljaisin. Olisin lyönyt itseäni, jos käteni eivät olisi olleet sidotut. Poskiani kuumotti. Onnekseni mies ei kääntynyt ympäri ja tuijottanut minua kuin mielipuolta kiljumiseni tähden, vaan huusi taas uuden loitsun Malfoyta vastaan, joka oli kai yrittänyt kirota hänet. Remus osoitti köysiä ja oletettavasti lausui jonkun loitsun, koska ne katosivat. Hänen kätensä takertui tiukasti vasemman ranteeni ympärille, ja samassa tuntui kuin olisin tunkeutumassa erittäin pieneen kumiputkeen.
*****
Epämiellyttävä tunne katosi ja lysähdin maata vasten. Polviani vihloi inhottavasti. ”Sattuiko pahasti?” huolestunut ääni kysyi.
Remuksen käsi piti minua olkapäästä. ”Minä… minä…” Vatsassani velloi epämiellyttävästi. Tuntui äkillinen muljahdus ja oksensin. Nolona nostin katseeni mieheen, joka tutki minua säälin ja huolen sekaisin ilmein. ”Olen pahoillani”, sopersin.
Remus hymyili minulle. Näin hänen suunsa liikkuvan, mutten kuullut sanoja.
Samassa pimeni.
*****
Korviini kantautui epäselvää sorinaa. Jotkut varmasti puhuivat, mikä häiritsi minua suuresti. Yritin pyytää hiljaisuutta, mutta en saanut suustani kuin epäselvän murahduksen. Olin erottavinani henkäyksen, jonka jälkeen puheensorina vahvistui.
”Onko hän kunnossa?”
”Ei mitään hätää, hän vain pyörtyi.”
”No onko ihme, jos tuolla lailla joutuu kimppailmiintymään ilman varoitusta!”
”Siinä tilanteessa ei –”
”Olkaa jo hiljaa!” ärähdin. Äänet olivat käyneet liian koviksi, enkä enää voinut olla huomioimatta niitä. Vastahakoisesti avasin jälleen silmäni ja näin Lupinin ja professori McGarmiwan minuun päin kääntyneinä.
”Mitä sanoit?” Lupin kysyi ystävällisesti. Hups, olin varmaan puhunut suomea. ”Siis… en mitään tärkeää.”
”Jaksatko nousta ylös?” McGarmiwa kysyi ärsyyntyneen oloisena.
”Juu”, vastasin huolettomasti vetäessäni itseäni pystyyn, vaikka silmissäni sumeni inhottavasti. ”Tuota… missä olen?”
”Tylypahkassa”, hän totesi tyynesti.
”Aa, siis Tyly–” Silmäni tuntuivat pyöristyvän lautasen kokoisiksi. ”Tylypahkassa?” toistin epäuskoisena.
Lupin nyökkäsi. ”Ilmiinnyimme Tylyahoon ja toin sinut sieltä tänne. Tylypahkaan kun ei voi ilmiintyä, niin kuin varmasti tiedät.”
Tuijotin vuoroin professori McGarmiwaa ja sitten Remus Lupinia. Tämä oli varmasti jonkinlaista pilaa. ”Mutta… mutta… eihän se ole mahdollista!”
”Minä vien sinut rehtori Dumbledoren puheille. Hän osaa varmasti kertoa sinulle kaiken tarpeellisen”, McGarmiwa sanoi.
Tunsin jännityksen väristykset selässäni ja ihoni meni kananlihalle. Naurahdin hiljaa. Tämä oli uskomatonta. Olin kauppareissullani törmännyt Lucius Malfoyhin, hän oli kidnapannut minut kartanoonsa, Remus oli pelastunut minut, olin kimppailmiintynyt ja nyt löysin itseni Tylypahkasta McGarmiwan ja Lupinin seurasta. Eihän se voinut ollut mahdollista?
Ja kohta Dumbledore tuijottaisi minua puolikuulasiensa takaa, niin kuin hän tuijotti aina Harrya.
Awwwwww, tää on
ihana ficci. Mä olen kade Emmalle, kun se saa kokea kaiken tuon. Itsekkin haluisin, mut Dracon, Scorpiuksen tai Albus Potterin kanssa. Jep, oudot visioni.
Tää viimeisin luku oli tosi ihana.Tykkäsin tuosta kohdasta kun Emma ja Harry meni tarvehuoneeseen. Mieleni ehti siinä välissä jo kehitellä muutamia "kivoja juttuja", joita siellä vois tapahtua, ja olen onnellinen, ettei mikään niistä toteutunut. Se ei olis sopinut tän ficin tyyliin sitten
yhtäänRemus on edelleenkin ihan mysteeri ja
se on ihastunut Emmaan ja sillä selvä. Älä väitä vastaan.
Minulla olisi myös Pyhä Toivomus Dramionesta (Se ei toteudu mut ihan sama), sillä olen innostunut ja vannoutunut Draco/Hermy-kannattaja.
»Seuraavaa lukua odotellessa ja en edes mainitse, miksi pian muutun >:D»
JATKOA JA PIAN