Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: Neiti Noita - 29.05.2008 16:34:37
-
Title: Narcissa Mustan rakas päiväkirja
Author: Neiti Noita
Genre: drama
Pairing: NM ja LM
Rating: K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Summary: Narcissan tunnemme Luciuksen vaimona ja Dracon äitinä, mutta hänkin on kerran ollut nuori...
Disclaimer: Ficissä kuvatun maailman on luonut ja omistaa J.K. Rowling, en minä. Entuudestaan tuntemattomat henkilöhahmot ovat kuitenkin minun mielikuvituksestani lähtöisin.
A/N: Kyseessä on nuoren noidan vaiheita kuvaava kertomus, joka keskittyy tunteisiin ja sielunelämään - vauhtia ja vaaratilanteita ei siis ole suurissa määrin luvassa. Tavoitteena on luoda uskottava tausta NM:n ja LM:n myöhemmille vaiheille. Palautetta otan kiitollisena vastaan.
Narcissa Mustan rakas päiväkirja
Luku I: Lucius Malfoy, kihlattuni
Keskiviikko 22.9.1971
Rakas päiväkirja,
älä hetkeäkään kuvittele, että minä olisin pehmeä ja lapsellinen kuten rohkelikkotytöt, vaikka kirjoitankin tähän sivuillesi. Nyt on vain niin, että päässäni pyörivät ajatukset musertavat minut, ellen saa tehdä niistä selkoa…
*
Luihuisten oleskeluhuoneessa meluttiin. Joku oli kehitellyt vitsin rohkelikoista, ja se oli aiheuttanut yleisen naurunremakan.
- Sinä, Thomas, olet sitten varsinainen vitsiniekka. Sinun pitäisi ryhtyä runoilijaksi tai kirjailijaksi, ihan totta, Dora sanoi ja pyyhi samalla naurunkyyneliä silmistään.
- Ei mutta meidän pitäisi mennä jo nukkumaan. Huomenna pitää herätä varhain muodonmuutosten kaksoistunnille, tuleva runoilija huomautti ja irvisti rumasti viimeisten sanojen kohdalla. Nuoret luihuiset alkoivat vastentahtoisesti valua kohti makuusaleja naureskellen edelleen yhteiselle, pahanilkiselle huumorilleen.
Eräs kuudesluokkalainen jäi kuitenkin istumaan suureen nojatuoliin takan eteen siinä toivossa, että saisi olla hetken kaikessa rauhassa omien ajatustensa kanssa. Hän oli Narcissa Musta, nuori, hyvin hoikka, vaalea tyttö, jonka jäänsiniset silmät tuijottivat mitään näkemättä takkaan. Hetken hän luuli jääneensä yksin oleskeluhuoneeseen ja melkein säikähti, kun joku kysyi häneltä yllättäen viileällä äänellä:
- Joko vanhempasi ovat kertoneet?
Narcissa havahtui mietteistään ja katsoi hämmentyneenä nuorta Lucius Malfoyta, joka käveli nyt takan eteen ja jäi katselemaan häntä arvioivasti. Narcissa ei kuolemakseenkaan ymmärtänyt, mitä hänen vanhempiensa olisi pitänyt kertoa ja kuinka Lucius osasi sitä häneltä kysyä.
- He eivät ilmeisesti ole kertoneet? Lucius jatkoi hiukan närkästyneenä huomatessaan Narcissan hämmästyksen.
- Mitä heidän olisi pitänyt kertoa?
Lucius oli hetken hiljaa ja näytti miettivän, suvaitako vastata kysymykseen vai ei.
- Meidät on kihlattu, ei sen tärkeämpää, hän totesi lopulta ja katseli takassa loimottavaan tuleen. Äänensävy oli niin arkinen, että Luciuksen olisi voinut luulla puhuvan seuraavan päivän kotitehtävistä. Narcissa tuijotti häntä, kuin ei olisi täysin ymmärtänyt, mitä toinen puhui.
- Ei kai ajatus voi noin vastenmielinen olla? Lucius tiedusteli ja naurahti kuivasti.
- Ei. Ei! Minä vain… En tiedä… Olen yllättänyt…
- Ei sinun tarvitsekaan tietää. Asia on jo päätetty, Lucius sanoi terävästi ja loi Narcissaan katseen, jonka olisi voinut tulkita jonkinlaiseksi haasteeksi.
Kun nuori Malfoy poistui poikien makuusaliin, Narcissa tuijotti edelleen takkaan, mutta nyt hänen jäänsinisiin silmiinsä oli tullut eloa.
*
Järjestetty avioliitto. Järjestetty avioliitto! Sanapari pyörii mielessäni, enkä osaa ajatella mitään muuta. Se kuulostaa niin… niin keskiaikaiselta. Samalta kuin noitavainot. Minä olen vasta kuudentoista, ja minun on tarkoitus mennä naimisiin Lucius Malfoyn kanssa luultavasti heti, kun olen lopettanut kouluni parin vuoden kuluttua. Niin kai nämä asiat tavallisesti järjestetään.
Tietysti ymmärrän olevan sopivaa, että vanhempamme järjestävät avioliiton kahden näin hienon ja puhtaan suvun välille. Luciuksessakaan ei ole valittamista, sillä hän on hyvännäköinen nuorimies ja käyttäytyy arvonsa mukaisesti. Malfoyn suku on yhtä mahtava kuin omani, ja ajatus minusta Malfoyn kartanon emäntänä on lähes pökerryttävä… Jokin kuitenkin herättää minussa kapinamieltä. En halua tätä, en näin, että kaikki päätetään ja järjestetään puolestani. Tämä on minun elämäni!
Taivas! Mikä minua vaivaa? Olenko sittenkin kuten typerät rohkelikkotytöt ja haaveilen romanttisista kävelyretkistä alati vaihtuvien poikaystävien kanssa? Tylypahkan käytävillä vaihdetuista suukoista ja typerästä naurunkiherryksestä? Ällöttävistä rakkauskirjeistä? Ei, minä en ole kuten rohkelikot. Minä olen luihuinen ja tiedän, mikä on sopivaa. Minä menen naimisiin Lucius Malfoyn kanssa, joten minun on syytä totutella ajatukseen.
-
Harvinaisen mielenkiintoista... enpä ole oikeastaan koskaan lukenut ficciä jossa kerrottaisiin miten Narcissa ja Lucius päätyivät yhteen, ainakaan näin äkkiseltään muistellesani. Itse olen kyllä aina myös ajatellut sen olleen juuri järjestetty liitto vanhempien toiveiden mukaan tai sitten järkiavioliitto, jossa he päättivät mennä toistesa kanssa naimisiin ihan puhtaasti siksi että se on arvolle sopivaa, ei rakkauden vuoksi. Mutta itse kyllä aina olen kallistunut tuolle järjestetyn liiton puolelle...
Siispä on vallan hienoa lukea ficciä missä päästäisiin näkemään millaista olisi nuoren naisen suhtautuminen naittamistouhuihin! Itse olisin kyllä ihan järkyttynyt jos minun olisi pakko mennä naimisiin jonkun kanssa jota en niinkään tunne. Mutta mitenpä Narcissa suhtautuu tähän jatkossa+ Kehittyykö rakkaus heidän välilleen vai ei? Kimuranttia.
Jatkoa odotellessa: jjb
-
Kiitos sinulle palautteesta, jossujb! Olet nähtävästi ajatellut Narcissan menneisyydestä samaan tapaan kuin minäkin. Olen pitänyt jostakin syystä aina lähes itsestään selvänä, että Luciuksen ja Narcissan avioliitto on ollut järjestetty, kunnon vanhanajan tyyliin. ;)
Luku II: Orastavat tunteet
Tuulessa alkoi jo selvästi olla talven tuntua, kun se puhalsi Tylypahkan pihalla ja nosti kuolleita lehtiä lentoon. Aivan Kielletyn metsän reunalla kulki pieni polku, jota kaksi nuorta luihuista asteli verkalleen. Toinen heistä oli nuori mies, pitkä ja teräpiirteinen. Hänen hiuksensa olivat vaaleat ja pitkät ja hänen siniharmaat silmänsä sopivat täydellisesti yhteen niiden kanssa. Hänen seuralaisenaan oli nuori nainen - tai oikeastaan vielä tyttö - joka oli olemukseltaan hyvin samantyylinen: pitkä, vaalea ja viileä. Heidän samankaltaisuuttaan korosti entisestään se, että heillä oli yllään samanlaiset tummat kaavut. Heitä olisi melkein voinut luulla veljeksi ja sisareksi, ellei heidän yhdessäolossaan olisi ollut jotakin kovin ujoa.
- Et voi olla tosissasi! Miten voit muistaa jokaisen esi-isäsi viidenteentoista polveen? Narcissa huokaisi aidosti hämmästyneenä ja katsoi ihaillen vieressään kulkevaa nuorukaista.
- Totta kai minä muistan. Olen ylpeä suvustani ja esi-isistäni. Odotahan, kun pääset kunnolla tutustumaan kartanoomme, niin ymmärrät, Lucius sanoi hivenen mahtipontisuutta äänessään. Hänen viimeiset sanansa aiheuttivat hetkeksi hämmentyneen hiljaisuuden, sillä ne olivat selvä viittaus tulevaan avioliittoon.
- Minä… minä en tiedä omasta suvustani puoliksikaan niin paljon kuin sinä, Narcissa sanoi rikkoakseen hiljaisuuden.
- Vaikka tietysti ymmärrän, että suku on tärkeä. Puhdasverinen suku, hän lisäsi hätäisesti.
Lucius nyökkäsi ja näytti miettivän hetken, ennen kuin sanoi:
- Totta. Ja puhdasverisyys on tulevaisuudessa ehkä vielä tärkeämpää kuin nyt.
Narcissa ymmärsi sanojen takana piilevän jotakin muttei pyytänyt tarkennusta. Hän aisti asiassa jotakin arkaluonteista ja keskittyi vain vaivihkaa katselemaan seuralaistaan. Lucius Malfoy oli komea nuorimies, sitä tuskin kukaan olisi voinut kieltää. Eikä Narcissa jäänyt ulkonäkönsä puolesta hänen varjoonsa. Joku olisi tosin voinut väittää hänen kauneuttaan himmentävän sen, että hän oli itse siitä niin vahvasti tietoinen.
*
Keskiviikko 13.10.1971
Rakas päiväkirja,
olen puhunut vanhempieni kanssa - tai siis ollut kirjeenvaihdossa heidän kanssaan. He vahvistivat, että minun on tarkoitus mennä naimisiin Luciuksen kanssa heti koulun päätyttyä. Siihen on melkein kaksi vuotta, eivätkä he sanallakaan maininneet, mitä minun pitäisi tehdä sitä ennen. Mahtaako heillä olla mitään käsitystä siitä, millaista nuoren noidan elämä on? En saisi ajatella näin, sillä minun parastanihan he tarkoittavat, mutta toisinaan vain tuntuu, etteivät he tunne minua ollenkaan. Koska olen viimeksi keskustellut äitini kanssa? Kuin tytär äidille? Olenko koskaan?
Mutta sitten tärkeimpään: Luciukseen. Olemme tavanneet monta kertaa. Olemme sopineet kohtaamiset oleskeluhuoneeseen, kun muut ovat olleet jo nukkumassa. Tänään tapasimme Kielletyn metsän laidalla. Kävelimme Tylypahkan pihamaalla ja Lucius kertoi minulle itsestään ja suvustaan. Kaikki kuulosti niin mahtavalta. En voi soimata vanhempiani tällaisen liiton järjestämisestä, enhän? Luciuskin näytti niin komealta syksyisessä maisemassa harmaine silmineen ja jalosukuisine piirteineen…
Minusta tuntuu, että minun pakko puhua jollekulle tilanteestani. Paras ystäväni Violetta lienee henkilö, jolle voin kertoa näinkin yksityisestä asiasta. Hän on itsekin hyvästä suvusta ja ymmärtää varmasti tällaiset järjestelyt.
*
Nuori, tumma luihuistyttö oli pitkään hiljaa ja räpäytti sitten silmiään muutaman kerran nopeasti peräkkäin.
- No mutta sehän on hienoa. Onneksi olkoon, Narcissa, hän vastasi lopulta ja kuulosti poissaolevalta. Hitaasti hän käänsi koko hennon olemuksensa vaaleaan ystäväänsä nähden hiukan sivuttain niin, ettei tämä saattanut tarkkaan nähdä hänen ilmettään.
- Ymmärrän, että olet hämmästynyt. Niin minäkin olen. Voi, tietäisitpä vain, kuinka hämmästynyt! Narcissa sanoi ja oli kertomaisillaan ystävälleen enemmänkin ristiriitaisista tuntemuksistaan, kun jokin tämän olemuksesta sai hänet vaikenemaan. Violetta näytti siltä, kuin olisi ankarasti pohtinut jotakin hyvin vaikeaa asiaa. Hänen korpinmusta polkkatukkansa kiilsi Tylypahkan pihamaalle lankeavassa vähäisessä syysauringon paisteessa, ja tummat kulmakarvat olivat melkein kiinni toisissaan merkkinä ankarasta ajatustyöstä. Lopulta hän näytti ikään kuin tekevän jonkin päätöksen ja kääntyi jälleen Narcissan puoleen.
- Niin, onneksi olkoon, todellakin. Olet varsinainen onnentyttö, kun saat Luciuksen kaltaisen miehen itsellesi, usko pois, Violetta sanoi ja hymyili kapeilla huulillaan vaikeasti tulkittavaa, kireää hymyä. Hetken Narcissasta tuntui, kuin hän olisi nähnyt ilkeän välähdyksen Violetan tummanruskeissa silmissä, mutta vaikutelma katosi nopeasti, ja niinpä Narcissa vain vähäistä hämmennystä tuntien uskoutui ystävälleen vaikeista tunteistaan.
Siinä Tylypahkan pihalla seistessään ja hiljaisella äänellä kuiskutellessaan Narcissa ja Violetta olivat kuin ketkä tahansa teini-ikäiset koulutytöt.
-
Minäkään en oloe lukenut mistä Narsissa ja Lucius päätyivät yhteen, mutta tämä kuulostaa jotenkin todelliselta.
-
Onks Violetta ihastunu Luciuksee? Vai miks se on tommonen!
Joo, eli siis. Ihana idea! Narcissan pään sisällä en ookkaan koskaan käynyt, että toivottavasti tästä kehkeytyy joku makee tarinan poikanen. Idea on tosi hyvä ja uskottavakin. Tykkään tämmösestä Narcissasta. Kommentoin sit vähä enemmän kun tulee lisää kamaa, tää on vielä niin kauheen lyhyt ni vaikee sanoo. Diggailen silti.
Lisää! :)
-
Mistä te kaikki saattekin näin mahtavia ideoita ficceihin?????? Onks olemassa joku salainen kerho mihin liittymällä saisi näitä ideoita ittelleen??? :) No ei vaan.
Tykkään tästä ficistä. Lisää osaan sanoa vasta, kun on lisää tullut.
Tämä on kyllä aikalailla sellainen mitä olin kuvitellutkin. Narcissan ja Luciuksen namisiin meno. Ajattelinkin aina, että se olisi järjestetty.
Oho, nyt vasta huomasin, että kirjoitat - et ", mutta ei haittaa. Ihanaa vaihtelua!
Osaat kirjoittaa hyvin, sen huomaa. Joten jatkoa vaan odottelen.
-Chenoa-
-
Kiitän kaikkia palautteesta! On mukava kuulla, että ainakin tarinan alku tuntuu lupaavalta. Tässäpä siis jatkoa:
Luku III: Mahtisuvut kohtaavat
Malfoyn kartanon pienessä seurustelusalissa ei näkynyt jälkeäkään siitä, että joulusta oli hädin tuskin pari päivää. Koristeita ei ollut, ja Narcissa huomasi pohtivansa, oliko niitä ollut joulunakaan. Salin sisustus oli vanha mutta erittäin hyväkuntoinen ja siisti. Siinä oli samaa jyhkeää mahtipontisuutta, joka tuntui hallitsevan koko Malfoyn kartanoa aina julkisivusta pimeimpään nurkkaan saakka. Narcissan pohdinnat kartanon sisustuksesta katkesivat yllättäen, kun salin suuri tammiovi aukesi ja sisään astui Annabella Malfoy. Hänellä oli paksut, tummanruskeat hiukset, jotka oli koottu suureksi nutturaksi. Hiuksissa oli jo aavistus harmaata, mutta se ei suinkaan vanhentanut tätä arvokasta, pitkää ja hoikkaa naista. Hän suuntasi rauhallisen, tumman katseensa tulevaan miniäänsä. Katse oli erittäin läpitunkeva. Narcissa pakottautui katsomaan suoraan tähän arvovaltaa huokuvaan naiseen ja hymyilemään. Hänen oloaan helpotti, että hän tiesi näyttävänsä säteilevältä vaaleansinisessä satiinimekossaan, jonka hän oli saanut vanhemmiltaan joululahjaksi.
- Druella, rakas ystävä, rouva Malfoy lausui ja asteli eteenpäin tummanvihreä mekko kahisten. Hän ojensi kätensä Narcissan äidille ja naiset tervehtivät toisiaan tuttavallisesti mutta aavistuksen jännittyneesti. Sitten rouva Malfoy katsoi jälleen Narcissaa, tällä kertaa ystävällisemmin.
- Hei, Narcissa, kultaseni, hän lausui, mutta äänensävyssä ei ollut samaa lämpöä kuin hänen sanoissaan.
- Hyvää päivää, rouva Malfoy, Narcissa vastasi kohteliaasti.
- Sano, kultaseni, minua Annabellaksi, olemmehan pian sukulaisia, vanhempi nainen pyysi.
- Pahoittelen mieheni ja poikani puuttumista. He lupasivat kyllä tulla pian, niin pääsemme virallisesti juhlistamaan nuorten kihlausta, rouva Malfoy jatkoi ja viittasi vieraitaan istumaan vanhalle, mustalle, kultaisin ornamenttikuvioin koristellulle sohvalle. Hädin tuskin Narcissa ja hänen äitinsä olivat päässeet istumaan, kun salin ovi aukesi jälleen ja sisään astuivat kartanon isäntä ja hänen poikansa. Abraxas Malfoy oli yhtä vaalea kuin hänen vaimonsa oli tumma, ja Lucius oli selvästi tullut isäänsä. ”Tuoltako Lucius näyttää vanhempana?” Narcissa ehti ajatella, ennen kuin kohtasi Luciuksen katseen. Tämä hymyili hänelle pientä hymyä, ja Narcissa tunsi mielensä tyyntyvän.
*
Kun kohteliaisuuspuheet ja muut muodollisuudet maljan nostamista myöten oli hoidettu, kartanon emäntä tarjosi nuorille tilaisuuden olla hetken kahden.
- Mitä jos näyttäisit Narcissalle gallerian, Lucius? Siellä on taidokkaita maalauksia esi-isistämme, rouva Malfoy ehdotti kuin ohimennen ja syventyi jälleen aikuisten väliseen keskusteluun.
Vaivaantuneen hiljaisuuden vallitessa nuoret kulkivat ensin suuren hallin poikki, sitten leveitä portaita ylös ja viimein hämärän käytävän kautta galleriaan. Narcissa koetti kävellessään olla katselematta liian uteliaasti ympärilleen, vaikka kartanon koko ja mahtavuus olivat omiaan vangitsemaan huomion. Galleriassa Lucius viimein rikkoi hiljaisuuden ja puhkesi puhumaan. Hän esitteli esi-isien maalauksia aikajärjestyksessä kuin turistiopas, kertoen häkellyttäviä yksityiskohtia muinaisten sukulaistensa edesottamuksista. Kerrottuaan 1800-luvun loppupuolella eläneen kaimansa yrityksestä keksiä loitsu, jolla kaviaarin voisi muuttaa kullaksi, Lucius äkkiä hiljeni. Hän näytti hetken hyvin kiusaantuneelta.
- Taidan tylsistyttää sinut hengiltä, vai? hän kysyi ja sai Narcissan pudistamaan kiivaasti päätään.
- Ei, et ollenkaan. Minusta tämä kaikki on… mielenkiintoista, Narcissa väitti koettaen kuulostaa vakuuttavalta.
- Valehtelet kauniisti, Lucius sanoi, ja hänen huulillaan käväisi itseironinen hymy.
- No, se on ihan hyvä alku… Tämä kaikki on hiukan hämmentävää, eikö olekin? Lucius jatkoi ja hänen olemuksestaan näki, ettei Narcissa ollut ainoa, joka tunsi levottomuutta vanhempien tekemistä järjestelyistä.
- Onhan tämä… Aikalailla. Mutta kartanonne on kyllä upea, Narcissa sanoi tahallisen lapsekkaasti ja sai molemmat nauramaan. Ilmapiiri vapautui ja Narcissasta tuntui, kuin raskas taakka olisi loihdittu pois hänen hartioiltaan.
- Istutaanko? Lucius kysyi silmin nähden rentoutuneena, nyökkäsi päätään parin vanhan tuolin suuntaan ja ojensi kätensä Narcissalle. Tämä laski hennot sormensa Luciuksen viileälle kämmenelle ja katsoi tulevaa miestään ujosti hymyillen.
Niin nuoripari sai ensimmäistä kertaa olla kaksin kartanossa, josta oli tuleva heidän yhteinen kotinsa. Eri vuosisatojen Malfoyt katselivat heitä maalauksista ja nyökyttelivät hyväksyvästi päätään.
*
Tiistai 28.12.1971
Rakas päiväkirja,
vierailin tänään Malfoyn kartanossa. Kihlaukseni Luciuksen kanssa vahvistettiin pienimuotoisilla juhlilla. Myönnän olleeni hiukan hermostunut, mutta Luciuksen vanhemmat ottivat minut hienosti vastaan. Eivät he varsinaisesti sydämellisiä olleet, mutta se ei tietenkään ole tapanakaan. Tärkeintä kuitenkin on, että sain tilaisuuden jutella Luciuksen kanssa kaikessa rauhassa ja – niin minusta tuntui – olimme ensi kertaa samalla aaltopituudella.
Minusta tuntuu, että tästä voi tulla jotakin. Olen jo melkein antanut vanhemmilleni anteeksi se, että he noin vain järjestivät elämäni. Mutta nyt ei ole aika miettiä sitä. Ilta on jo pitkällä ja minua väsyttää. Tähyän toiveikkaana tulevaan…
-
Hmm, hyvin mielenkiintoista. Kukapa ei komeaan Luciukseen ihastuisi jos oikein luvataan hänet sinulle aivan kokonaan jo etukäteen? Mutta mahtaakohan tulla elämään ryppyjä jatkossa? En kyllä jaksa uskoa että Natcissa ihan tyynesti vain alistuu järjestettyyn avioliittoonsa, mutta alkuhan missätahansa näyttää ruusuiselta. Mutta onkohan Lucius oikeasti sellainen prinssi kuin miltä vaikuttaa?
No niin, siis pidän kovasti ficictäsi, päiväkirjan pätkät vaikuttavat aidoilta. Violettan ja Narcissan välinen keskuystelu olisi voinut ehkä olla pidempikin...
Luen kyllä jatkossakin, kiinnostaa kyllä tietää mihin suuntaan tarina etenee...
Terkuin: jjb
-
Tää luku loppu liian nopeesti! Ei mutta, en huomannut mitään virheitä, vaikka en niiden bongaamisen takia tätä lue. No juu, tää oli taas kerran mahtava luku ja kun Lucius ja Narcissa lähtivät sinne galleriaan ja kun se loppui olin vain "Lisää!Lisää!Lisää!" hyvä, että en läähättänyt... -.-'
Joo, jatkoa vaan sitten^^
-Chenoa-
-
Joo tämä on todella hyvä Luin tämän tosi nopeasti sitten harmitti kun huomasin, että lukuja ei olekkaan enää:(
Olet lahjakas kirjoittaja, pakko sanoa. Sait minut ihan koukkuun tähän=) Jatkoa nopeasti!? ;)
Eleanor
-
Ihana ficci!!! :D
JATKOAJATKOAJATKOA!!!
poppy kiittää.
( Mulla taitaa olla rakentava aina lomalla... ;) )
-
Tääkin luku säilytti tunnelmansa, mahtavaa tekstiä. Kappaleet on kyllä hiton lyhyitä, sais olla pidempiä että edettäis ;)
Mutta, muuten tykkään erittäin paljon ja alan pitää jopa Luciuksesta tässä, Narcissa on ihana.
-
Kiitän jälleen kaikkia kommenteista! Mitä lukujen lyhkäisyyteen tulee, pahoittelen sitä kovasti, mutta minulla menisi varmasti kaksi kuukautta lukujen viimeistelyyn, jos tekisin niistä pidempiä. ;) Ja toisaalta melko lyhyt ilmaisu on minulle luontevinta. :)
Luku IV: Nuori rakkaus kokee kolauksen
Lauantai 5.2.1972
Rakas päiväkirja,
en ole kirjoittanut vähään aikaan, koska olen ollut niin onnellinen. Olen viettänyt Luciuksen kanssa paljon aikaa ja meillä on ollut mukavaa. Oi, niin mukavaa! Olemme jutelleet, tehneet kävelyretkiä ja käyneet yhdessä Tylyahossa.
Jossakin sisimmässäni tunnen silti levottomuutta. Lucius on herrasmies, mutta hänessä on jotakin viileää, ja kun hän on ystäviensä kanssa, hän ei ole näkevinäänkään minua. Mutta mitä minä toisaalta odotan? Että hän roikkuisi koko ajan käsipuolessani? Ei, en tietenkään. Ja sitä paitsi: Me suutelimme eilen! Se tuntui oudolta, märältä ja häkellyttävältä, mutta minusta tuntui, kuin se olisi saanut vereni virtaamaan kaksi kertaa nopeammin. Vaistoan, että Lucius voisi ehkä haluta enemmänkin, mutten tahdo ajatella sitä. En vielä.
Olen hiukan huolissani ystävästäni Violetasta. Hän on viime aikoina ollut omituisen vaisu ja toisaalta välillä häkellyttävän räväkkä. Ainahan hän on ollut sellainen, mutta nyt räväkkyys menee välillä yli. Vaikuttaa siltä, kuin hän esittäisi jotakin roolia. Miksiköhän ihmeessä? No, en halua loihtia taivaalle synkkiä pilviä murehtimalla Violetan vuoksi. Keskityn nyt vain tähän aurinkoiseen onnentunteeseen, en mihinkään muuhun!
*
Samaan aikaan, kun Narcissa haaveili, toinen luihuistyttö oli toimeliaampi. Hän harjasi pitkin, hartain vedoin hiuksiaan, jotka hän tiesi edustaviksi. Noidilla ei ollut tapana käyttää meikkejä läheskään samaan tapaan kuin jästeillä, mutta tyttö sipaisi kuitenkin huulilleen kerroksen tummaa punaa, joka sopi hänen väreihinsä täydellisesti. Hän katseli omaa peilikuvaansa itsetyytyväisesti hymyillen ja harmitteli mielessään, ettei hän voinut Tylypahkassa edes vapaa-ajalla pukeutua niin kauniisti, kuin olisi halunnut. Se olisi vain turhaan kiinnittänyt muiden huomion. No, hän oli tarpeeksi kaunis joka tapauksessa.
Vaivihkaa ja tupatovereidensa katseita vältellen tyttö livahti pois luihuisten tiloista ja jatkoi sitten matkaansa käytäviä pitkin kohti ennalta sovittua tapaamispaikkaa. Jännitys sai hänen kehonsa kihelmöimään. Pian hän saisi taas tuntea huulillaan nuo vaativat huulet, joiden vaatimukseen hän niin mielellään vastasi.
*
Narcissa käveli pitkin Tylypahkan käytäviä. Hän ei ollut menossa mihinkään vaan ainoastaan harhaili edestakaisin. Hän oli levoton, mutta tämä oli onnellista levottomuutta ja liittyi erääseen nuoreen herraan. Kun Narcissa vain ajattelikin Luciusta, hänen huulilleen nousi väkisin pieni hymy. Voi, kunpa Riesu ei tulisi nyt vastaan, sillä se takuulla ihan kiusallaan paljastaisi Narcissan, jonka ei tähän aikaan enää olisi pitänyt kuljeskella käytävillä. Narcissa ei yleensä tehnytkään niin, sillä hän noudatti koulun sääntöjä. Nyt hän oli kuitenkin liian rauhaton käydäkseen levolle eikä oleskeluhuoneessa huvittelevien tupatoverien seura jaksanut kiinnostaa. Luciuskin oli illan aikana kadonnut jonnekin.
Narcissa oli jo aikeissa suunnistaa takaisin luhuisten tiloihin, kun hänet pysäytti jostakin edestäpäin kuuluva kikatus. Narcissa vetäytyi nopeasti lähimpään ovisyvennykseen piiloon ja kurkisti sieltä varovasti käytävälle.
- Älä ole hupsu! Aina sinä saat minun nauramaan noilla hölmöillä jutuillasi. Luuletko, että uskon sanaakaan? keskimittainen, hoikka luihuistyttö sanoi ja kikatti jälleen. Hänen musta polkkatukkansa näytti kiiltävän jopa pimeässä ja hänen tummanruskeat silmänsä olivat suuntautuneet johonkuhun, joka oli vielä raskaan tammioven takana näkymättömissä. Narcissa ei muistanut nähneensä ovea sillä kohtaa, mutta siinä se joka tapauksessa oli. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ihmetellä ovea puolta sekuntiakaan, kun oviaukosta käytävälle astuva mies sai hänen ajatuksensa jähmettymään. Lucius sulki oven ja jäi seisomaan käytävälle kohennellen vaatteitaan tavalla, joka ei jättänyt tulkinnanvaraa.
- Vai et sinä usko minua. Violetta, kultaseni, milloin minä olisin valehdellut sinulle? Lucius kysyi ällöttävän hunajaisella äänellä, jota Narcissa ei ollut kuullut hänen milloinkaan käyttävän.
- Esimerkiksi silloin, kun väitit, ettei rakas, vaalea ystäväni merkitse sinulle mitään, Violetta sanoi edelleen kikatellen, mutta hänen äänestään kuului aito moite.
- Koeta ymmärtää, että olen menossa naimisiin hänen kanssaan, Lucius vastasi hiukan jäykästi ja jatkoi vielä puhumistaan, mutta Narcissa ei enää kestänyt kuunnella. Hän ryntäsi pois piilopaikastaan ja lähti kompuroimaan kohti luihuisten tiloja. Sillä hetkellä hän ei jaksanut välittää, vaikka lemmenpari huomasikin hänet. Vedet silmissä ja käsi suulla Narcissa juoksi tyrmiin. Hän hädin tuskin näki eteensä. Välillä Narcissa kompastui portaissa ja loukkasi polvensa, muttei hän oikeastaan edes tuntenut sitä. Hän oli varma, että hän oksentaisi.
Narcissa ei kuitenkaan oksentanut. Kun hänen paras ystävänsä Violetta puoli tuntia myöhemmin hiipi luihuistyttöjen makuusaliin, Narcissa makasi sängyllään liikkumattomana. Hän oli puristanut silmänsä tiukasti kiinni. Hän olisi halunnut itkeä, mutta alle puolessa tunnissa hän oli vuodattanut niin paljon kyyneleitä, ettei hän saanut enää puserrettua esiin ainuttakaan. Kun kyynelten suoma vähäinenkin lohtu oli poissa, jäljelle jäi vain sisäinen vapina. Narcissasta tuntui, kuin makuusalissa olisi ollut pakkasta. Kylmyys oli kuitenkin vain hänen sisällään, minkä Narcissa kaikesta tuskastaan huolimatta hämärästi tiedosti.
-
No niin, arvasinhan minä! Nyt minä haluan inhota Luciusta, jota yleensä kaikissa ficessä kuolailen, mutta samaistun nyt mielettömästi Narcissaan. Koukuttava ficci, kerrassaan, alkaa okeasti harmittamaan Narcissan puolesta...
Ei nyt oikein keksi mitään järkevää sanottavaa, muuta kuin se, ettei minua kappaleiden lyhyys haittaa, itse en edes näe näitä lyhyinä. Itsekin olen lyhyen ilmaisun ystävä, siinä tosiaan menee kauan jos aikoo tehdä pitkiä spektaakkelimaisia kappaleit.
Mutta jään kuumeisesti odottamaan seuraavaa osaa...
jjb
-
Minua ei haittaa ollenkaan lukujen pituus, kunhan saan vaan jatkoa :D
Pidän tästä tarinasta joka luvun luettuani vain enemmän! Vaikka onhan tuo myös
Luciuksen vika, silti minua ärsyttää enemmän tuo Violetta;l Narcissa raukka, toivottavasti ensi luvussa hän haukkuu Violetan ihan pystyyn :D No kiitoksia uudesta luvusta!
Jatko jään innolla odottelemaan :)
-
Helvetin Violetta!! Harmittaa nyt Narcissan puolesta... Käyttääkö Narcissa seuraavaksi kylmää välinpitämättömyyttä, huutamista pää punaisena, itkemistä ja anelemista vai suoraa tappelua? No joo, en mä kyllä oikein usko noihin kolmeen viimeseen^^ Tulee vain aina mieleen Malfoysta kylmä välinpitämättömyys, ja mun mielestä se olisi kaikista paras tässä...
Taas kerran hieno luku, mutta kun nää on mun mielestä liian lyhyitä, koska näihin aina uppoutuu ja sit, kun se luku loppuu on vaan "Mitä? Nytkö se loppu?" (: Mutta kyllähän mä ymmärrän, että on helpompi kirjoittaa lyhyempiä ja kuten itse sanoitkin, että sinulle lyhyempi ilmaisu on luontevina.
Jatkoa vaan sitten.
-Chenoa-
-
Ihana ficci. Haluaisin jatkoa mahdollisimman pian.
-
Koetin vastata huutoonne ja olla kohtuullisen ripeä, joten tässä siis seuraava osa :):
Luku V: Tunteiden sirpaleita
Lauantai 12.2.1972
Rakas päiväkirja,
professori Kuhnusarvio otti minut eilen puhutteluun, koska olen kuulemma käyttäytynyt omituisesti ja opettajat ovat valittaneet minusta. Kohtuutonta, sanon minä! Jos olisin tehnyt sen, mitä haluaisin tehdä, olisin koko viikon singonnut anteeksiantamattomia kirouksia. Olen kuitenkin hillinnyt itseni hienosti, joten ansaitsisin pikemminkin jonkinlaisen mitalin.
Voi, ketä minä luulen pettäväni! Sydämeni on tuhansina sirpaleina. Vihaan Luciusta. Vihaan! Toivoisin, että hän kokisi hitaan, tuskallisen lopun. Samaa toivon ”parhaalle ystävälleni” Violetalle. Hän on katsellut minua koko viikon huvittuneena, ja voisin vaikka lyödä vetoa, että kuulin hänen nauravan minulle. Miten hän kehtaa? Tällä hetkellä nuo kaksi eivät ole minun silmissäni kuraveristä parempia.
Olen koko viikon halunnut lähettää vanhemmilleni viestin ja kertoa, ettei häitä tule. Halusin kuitenkin ensin puhua Bellan kanssa, onhan hän naimisissa ja tietää tällaisista asioista. Hänen kirjeestään en kuitenkaan saanut lohtua. Pikemminkin se hämmensi minua. Kirje on tässä sivujen välissä.
---
Rakas Cissy,
älä ole lapsellinen. Avioliittoasioissa ei ole sijaa romanttiselle typeryydelle. Olet täyttämässä puhdasverisen noidan velvollisuuden. Ethän halua menetellä yhtä häpeällisesti kuin Andromeda? Lucius Malfoy on puhdasverinen velho ja hyvästä suvusta, se riittää.
Mitä niihin muihin asioihin tulee, usko pois, on parempi, että tuleva miehesi ymmärtää hakea huvinsa muualta. Ne sellaiset huvit eivät nimittäin ole kovin kummoisia, enkä itse ole enää aikoihin sallinut Rodolphuksen koskea minuun. Ymmärrät kaiketi, mitä tarkoitan? Jos et, kysy joltakulta ikätoveriltasi.
Cissy, tee niin kuin sinun tulee tehdä äläkä mieti joutavia.
Sisaresi
Bella
P.S. Pidä silmäsi auki, sillä pian jokaiselle puhdasverisille velholle ja noidalle koittavat ajat, jollaisista emme ole osanneet unelmoidakaan.
---
Näin Bella minulle kirjoitti, enkä voi sanoa ymmärtäneeni hänen tarkoitustaan. Bella on aina ollut hiukan omintakeinen. Eihän avioliitto voi olla sellaista, kuin hän antaa ymmärtää! Miksi, miksi minä menisin naimisiin, jos se ei ole muuta kuin naurettava kulissi? Taivas, mikä saa minut ajattelemaan näin? Eikö velvollisuus ole tärkein? En tiedä. Tulen varmasti hulluksi.
*
Narcissa oli viimeisen viikon aikana ottanut tavakseen olla omissa oloissaan ja mennä nukkumaan aikaisin. Hän ei ollut puhunut juuri kenellekään. Enimmäkseen tupatoverit olivat antaneet hänen olla rauhassa, mutta lauantai-iltana viikko ikävän välikohtauksen jälkeen Lucius sai tarpeekseen ja raahasi Narcissan lähes väkipakolla ulos oleskelutuvasta, ennen kuin tämä ehti livahtaa nukkumaan.
- Päästä irti, senkin kelvoton, Narcissa sähisi, kun Lucius veti häntä perässään käytävällä päästäkseen kuuloetäisyyden ulkopuolelle oleskeluhuoneen uteliaista korvapareista.
- Enkä päästä. Olet tehnyt minusta naurettavan, äläkä kuvittelekaan, että sallisin tuollaisen pelin jatkuvan, Lucius sanoi hampaidensa välistä ja pysähtyi viimein. Hän ei edelleenkään hellittänyt otettaan Narcissan käsivarresta.
- Minä olet tehnyt naurettavan sinusta? Voi, anna toki anteeksi, Narcissa sanoi ja naurahti pilkallisesti.
- Älä viitsi olla kuin pikkutyttö. Häihimme on vielä yli vuosi. Mitä sinä oikein odotit? Lucius kysyi nyt terävällä äänellä ja tuijotti kylmillä, harmailla silmillään tulevaa vaimoaan.
- En tiedä. Uskollisuutta? Olisiko se liikaa pyydetty? Lapsellista? Tiedäthän, että häihin on yli vuosi myös minun kannaltani tarkasteltuna? Narcissa kysyi ja näki, miten Luciuksen leukaperät kiristyivät.
- Kuulehan. Tälle tielle emme lähde. Sinä et tee naurettavaa minusta ja itsestäsi tuollaisella pelillä, Lucius sanoi tummalla äänellä.
- Kuulehan nyt itse: Me olemme menossa naimisiin, ja minä odotan sinulta tiettyä arvokkuutta. Jo pelkästään sukusi nimen tähden sinun pitäisi pystyä käyttäytymään kunniallisemmin, Narcissa sanoi ääni väristen ja tiesi kuulostavansa pikkuvanhalta.
- Sitä paitsi minä… minä jo aloin välittää sinusta, Narcissa jatkoi heikolla äänellä. Lucius tuijotti häntä hetken, ikään kuin Narcissa olisi sanonut jotakin sopimatonta. Lopulta hänen ilmeensä kuitenkin vähitellen pehmeni.
- Mitä jos… mitä jos yritettäisiin unohtaa ja aloittaa alusta? hän sanoi, ja kaikesta näki, ettei tällainen puhe ollut nuorelle Malfoylle luontevaa. Tämä seisoi jäykkänä ja kiusaantuneennäköisenä ja riiputti käsiään pitkin kylkiä. Hetken nuoret tuijottivat toisiaan silmiään räpäyttämättä, kuin olisivat ottaneet toisistaan mittaa.
- Yritetään. Mutta sinäkin saat luvan yrittää tosissasi. Erehdyt, jos kuvittelet voivasi pitää minua itsestäänselvyytenä, Narcissa vastasi lopulta. Hän pyyhälsi Luciuksen ohi kohti luihuisten oleskelutiloja huulet tiukasti yhteen puristettuina ja kyyneliä pidätellen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi myynyt sielunsa.
Narcissa olisi yllättänyt, jos olisi tiennyt, ettei Lucius pahastikaan hermostunut hänen viimeisistä sanoistaan. Päinvastoin nuoren miehen kasvoille nousi hitaasti pieni hymy. ”On sillä sittenkin luonnetta”, Lucius mutisi itsekseen ja lähti sitten kulkemaan Narcissan jälkeen.
-
Lucius on ihana, haluaa itsensä vertaisen kumppanin ;) Voi, että minä haluaisin Luciuksen ja Narcissan rakastavan toisiaan, he ovat niin sopiva pari ;) Kiitoksia uudesta luvusta=) Jatkoa nopeasti, olen koukussa ;)
-
Hitto, minä tavallaan kyllä pidän tuosta Luciuksesta, mutta on kyllä täysin alhaista hillutella ympäriinsä muiden tyttöjen kanssa katsoakseen onko tulevalla vaimolla "luonnetta". Nyt muten käy jo melkein Violettaa sääliksi, sillä eikö tämä todista sen, että Lucius pyörittää kumpaakin, valehtelee kummallekin niin kuin häntä itseänsä huvittaa?
Aijai. Lucius ja Narcissa ovat niin IC ja tuo Bellan kirje! Ah ylellisyyttä, se oli kuin oikeasti Bellatrixin kirjoittama. Empä ole aikaisemmin tätäkään ajatellut, mutta kyllä mnustakin Bella on Narcissaa vanhempi, en silti ole koskaan funtsinut häntä isosiskona ;D Kuitenkin, sehän on vain luonnollista. Ja järkeenkäypää, ja tuo Bellan kirje oli juuri sellainen mitä voi tulevalta Voldemortin uskolliselta palvelijalta odottaa... (vai ovatkohan e jo Voldemortin kuolonsyöjiä?)
Niin ja tästä tulikin mieleeni, että tämä pimeyden taikuuden välinen skismakin kuulostaa mielenkiintiselta... ääh, en osaa pistää ajatuksian sanoiksi, mutta pakko sanoa että kyllä tämän parissa viihtyy. Tosin pidän ehk'ä enemmän Narcissan päiväkirjaosioista kuin tuosta tavallisesta kerronnasta, ehkäp' juuri siksi että Narcissaan samaistuu tosi hyvin hänen päiväkirjaansa lukiessa, kun taas tavallinen tarvia on aika etäällä verrattuna siihen.
Kiitos, ja jään odottamaan jatkoa,
Terkuin: jjb
-
Oi että, kaks lukua tullu :) kaks hyvää lukua!
Tykkään Narcissasta todella ja Lucius tuntuu niin ääliöltä (miehet..), ja musta tuntuu ettei se paranna tapojaan :( en vaa haluais et Narcissa joutuu kärsiin (en tietenkään ota tätä ficciä liian vakavasti O_O).
Mutta kiitti mainioista luvuista, jatkoa saa pistää niin tiuhaan tahtiin kun vaan jaksaa :)
-
No nyt Lucius oli taas hyvä tyyppi.. Voi herranzyygeli mihkä mä oon lukemisen intoni tunkenut.. Tää oli taas ihana luku ja öh... on vähä vaikeeta kirjottaa ku on tämmönen seurankipeä sylikoira sylissä... -.-'
Kuitenkin ihana ja mahtava luku ja odotan innolla jatkoa^^
-Chenoa-
-
Lucius on taas hyvä. Ihanaa.
-
Kiitän jälleen kerran palautteesta ja pahoittelen, etten ole jatkanut kertomusta tämän nopeammin. On ollut hiukan kiireitä. Seuraava luku tulee kuitenkin toivottavasti nopeammin, ja lisäksi voin luvata, että se tulee olemaan melko paljon pidempi kuin tähänastiset luvut. :)
Luku VI: Ensimmäinen askel anteeksiantoon
Kevät oli jo pitkällä ja koulu oli loppumassa. Tylypahkan oppilaat hädin tuskin ehtivät iloita kummastakaan seikasta, sillä tentteihin lukeminen vaati paljon aikaa ja hermoja. Tupien oleskeluhuoneissa ja koulun kirjastossa leijui samanaikaisesti tunkkainen ja pistävä haju. Välillä kuului huokauksia, sivujen kahinaa tai jopa repimisen ääniä. Ne kaikki kielivät lukemisen tuskasta.
Narcissa Musta otti kuitenkin rauhallisesti, sillä hän oli aina ollut hyvä oppilas ja pärjännyt ilman pinnistelyjä. Hänellä oli edessään teos ”Liekehtivät liemet ja tuliset taikajuomat”, mutta hän ei oikeastaan lukenut sitä. Ajatuksissaan Narcissa oli kaukana poissa. Hänen mietteensä riensivät tunteja eteenpäin siihen hetkeen, kun hän tapaisi jälleen Luciuksen. He olivat tapailleet kevätlukukaudella säännöllisesti siitä huolimatta, että molemmat olivat olleet kiireisiä tenttiensä kanssa – ja myös siitä huolimatta, että helmikuinen tapaus hiersi yhä heidän välejään. Nyt kaikki alkoi kuitenkin olla jo onnellisesti takanapäin. Kesä ja vapaus odottivat.
*
- Älä näytä tuollaiselta. Asioihin on vihdoinkin tulossa muutos. Jästit ja kuraveriset saadaan sille paikalle, johon ne kuuluvat, Lucius sanoi painokkaasti ja katsoi Narcissaa, jonka kasvoilla viipyi epäilys.
- Se kuulostaa hienolta, mutta eikö kuitenkin olisi parempi, jos levottomuuksilta voitaisiin välttyä? Kaikki tuo kuulostaa niin suurelliselta. Tiedättekö varmasti, mihin olette ryhtymässä? Narcissa kysyi varovaisesti ja kohenteli samalla peittoa, jonka päällä he istuivat suuren tammen varjossa.
- Ei tällaisia asioita voida selvittää rauhanomaisesti. Tätä menoa on nyt jatkunut jo liian pitkään. Kunnon puhdasveriset velhosuvut eivät ole siinä asemassa, jonka ne ansaitsevat. Lordi Voldemort tietää sen ja kokoaa joukkoja. Tästä tulee vielä jotakin suurta, tiedän sen, Lucius sanoi ja hänen äänestään kuulsi läpi jokin, joka Narcissan korviin kuulosti ikävästi uskonnolliselta paatokselta. Kun hän ei hetkeen sanonut mitään, Lucius vaihtoi puheenaihetta:
- Kuule, onko se kesäloma-asia nyt selvä? Tulet siis meille elokuun alussa? hän tiedusteli. Narcissan kasvoille levisi oitis hymy.
- Eiköhän se ole selvä. Kuten ymmärrät, minun olisi säädytöntä tulla yksin, joten sisareni Bellatrix luultavasti lähetetään esiliinakseni, mikäli hän sellaiseen vain suinkin suostuu, Narcissa vastasi ja hymähti viimeisille sanoilleen.
- Niin. Niin tietysti. On joka tapauksessa hienoa, että tulet, Lucius sanoi ja koetti peitellä innostusta, jonka hänen äänensä kavalsi.
- Ensi vuonna vietämmekin jo kesähäitä, Lucius lisäsi mietteliäänä. Luciuksen ja Narcissan katseet kohtasivat eikä kumpikaan kääntänyt päätään poispäin.
- Tästä voi tulla jotakin hyvää, Narcissa sanoi hiljaa ja Lucius nyökkäsi. Sitten heidän huulensa kohtasivat hetkeksi. Suudelma oli pidättyväinen, mutta se sai jännityksen väreilemään Narcissan koko kehossa. Lucius kääntyi kaivamaan jotakin kaapunsa taskusta. Hän nosti esille pitkän, hopeisen kaulaketjun, jonka päässä oli kuunsirpin muotoinen riipus. Riipukseen oli upotettu muutamia pieniä kiviä, jotka olivat täsmälleen Narcissan silmien värisiä. Lucius ojensi korun Narcissalle, joka tuijotti sitä ihastuksissaan. Koru ei ollut kovin kallis, muttei halpakaan, ja se oli hienoa työtä. Sileä, hopeinen pinta kiilteli kauniisti auringonpaisteessa.
- Ajattelin vain… että muistaisit… Lucius mutisi hiukan kiusaantuneena. Narcissan kasvoille levisi hänelle epätyypillisen lämmin hymy, kun hän katsoi vuoroin korua, vuoroin Luciusta.
- Kiitos. Se on kaunis, hän kuiskasi.
*
Torstai 25.5.1972
Rakas päiväkirja,
en olisi uskonut ikinä sanovani näin, mutta minusta tuntuu, että voin antaa Luciukselle anteeksi sen, mitä hän teki. Edelleen näen mielessäni Luciuksen ja Violetan seisomassa sillä pimeällä käytävällä, ja näky kirvelee sisintäni. En kuitenkaan saa antaa sen pilata kaikkea. Minulla on sitä paitsi tunne, että Lucius saattoi ottaa opikseen. En ole niin typerä, että kuvittelisin hänen muuttuneen pyhimykseksi, mutta ehkä hän on nyt enemmän sitä, mitä tulevalta aviomieheltäni odotan. Hänessä on kuitenkin luontaista ylpeyttä ja selkärankaa, mikä on tässä asiassa ja muutenkin eduksi.
Sen sijaan Violetan kanssa en koskaan pysty sopimaan. Hän ei ole puhunut minulle tapahtuneen jälkeen, ei sanallakaan pahoitellut. Ei se silti auttaisikaan, sillä tiedän, että hänen osaltaan teko oli silkkaa pahuutta. En voi olla kysymättä itseltäni, miksi minulla oli hänenlaisensa ystävä? Miksi ympärilläni tuntuu olevan enemmänkin ihmisiä, joissa on selvää pahuutta? Hetkittäin pidän jopa sisartani Bellaa pahana. Hän on minulle silti tärkeä ja rakas. Mitä se tarkoittaa?
Voi, mietin taas liian vaikeita. Ehkäpä unohdan tällaiset ajatukset ja keskityn ihailemaan kaunista kaulakorua, jonka Lucius minulle antoi. Aion pitää sitä kaulassani aina. Ehkä se on vain yritys hyvitellä pahoja tekoja, mutta sellaisenakin se on kaunis – ja muistuttaa minua miehestä, joka on minulle vähitellen yhä tärkeämpi…
*
Kolme nuorta luihuispoikaa odotteli kärsimättömänä taikajuomien oppitunnin alkua.
- No, Lucius, joko olet saanut morsiamesi jälleen pehmenemään sinulle? ikuinen irvileuka Thomas kysyi tupatoveriltaan ja sai tämän katsomaan itseään pahasti
- En käsitä, miten se asia voisi kuulua sinulle, Lucius vastasi kylmästi.
- Älähän suotta ole ylimielinen. Ajattelin vain kysyä… Entä miten on sen toisen laita? Thomas jatkoi uteluaan ilkikurisesti hymyillen. Hän huomasi kuitenkin Luciuksen synkän ilmeen ja tiesi menneensä liian pitkälle.
- Sekään asia ei kuulu sinulle sitten vähääkään. En aio nyt enkä vastaisuudessa tehdä asioistani selkoa sinulle, Lucius vastasi lähes jäätävästi ja jätti samassa toverinsa taikajuomien luokan oven vihdoin auettua. Kaksi muuta luihuista lähtivät hekin kulkemaan luokkaan muiden jäljessä, mutta vilkaisivat ensin toisiaan merkitsevästi. Farry, se pojista, joka tähän mennessä oli pysytellyt hiljaa, totesi mietteliäästi:
- Saapa nähdä, onko Luciuksesta uskolliseksi sulhaseksi ja aviomieheksi. Epäilen, epäilen todella.
-
Tässä on nyt tämä lupaamaani vähän pidempi luku, joka samalla on koko kertomuksen toisiksi viimeinen. Luvussa käsitellään joitakin hiukan... arkoja aiheita, mutta ehdottomasti ikärajan puitteissa. Sitten asiaan:
Luku VII: Aatteen varjossa
Aurinko paistoi kuumasti. Narcissa tunsi lievää ärtymystä, sillä hän ei missään tapauksessa halunnut kammottavaa rusketusta iholleen. ”Tulisipa jo syksy”, hän toivoi ja siirtyi niin, että oli varmasti kokonaan suuren aurinkovarjon suojissa. Toisen syyn ärtymykselle antoivat hänen sulhasensa ja sisarensa, jotka tuntuivat viihtyvän yhdessä liiankin hyvin. Näillä oli yhteinen kiinnostuksenkohde: Lordi Voldemort ja tämän pyrkimykset, joita Narcissa salaa mielessään piti hivenen suuruudenhulluina. Mutta Lucius oli innoissaan, ja Bella oli jopa häkellyttävän omistautunut asialleen. Nytkin hän kuunteli Luciusta varsin keskittyneesti, vaikkei unohtanutkaan silloin tällöin pienin elein osoittaa, että piti Luciusta kuitenkin vasta poikasena – olihan tämä Bellatrixia monta vuotta nuorempi.
- Tarvitsisimme enää joitakin vahvoja velhoja, ja olisimme valmiita, Lucius selitti parhaillaan ja Bella pudisteli kevyesti päätään.
- Älä hosu, nuori mies. Pimeyden Lordi tietää, että on oltava varovainen, kunnes olemme varmoja voitosta. Pikkuhiljaa kun kokoamme voimia, pääsemme vielä… Bella selitti mustat silmät pahansuovasti loistaen, kunnes Narcissa keskeytti hänet sanomalla terävästi:
- Suokaa anteeksi, mutta taidan mennä sisälle. En voi kovin hyvin. Lucius ja Bella katsoivat häneen molemmat hetken, nyökkäsivät ja jatkoivat keskustelua siitä, mihin olivat jääneet.
Narcissa asteli happamana sisälle suurista, tummista ovista ja oli jo nousemassa kivisiä portaita kartanon toiseen kerrokseen, kun viileä naisääni pysäytti hänet:
- Onko kaikki hyvin, kultaseni?
Narcissa pysähtyi ja kääntyi katsomaan portaiden alapäässä seisovaan naiseen. Annabella Malfoy uhkui samaa hiljaista arvovaltaa kuin aina. Hän puhutteli Narcissaa aina rakastavasti, mutta kuulosti samalla jotenkin varautuneelta – niin nytkin.
- Kyllä, kiitos kysymästä. Aurinko ei vain oikein taida sopia minulle, Narcissa vastasi ja hymyili pienesti. Raskaaseen, tummanpunaisen samettimekkoon pukeutunut nainen nyökkäsi. Narcissa tulkitsi tämän luvaksi jatkaa matkaa, mutta kun hän oli ottanut pari askelta ylöspäin, hän kuuli rouva Malfoyn sanovan hiljaa:
- Pidä varasi, tyttö, ja taistele omastasi.
Vain vaivoin Narcissa sai hillittyä mielensä ja jatkettua matkaa tiedustelematta, mitä toinen oli tarkoittanut. Hän ymmärsi vaistomaisesti, ettei rouva Malfoy ollut tarkoittanut sanojaan keskustelun avaukseksi. Ehkei hän ollut tarkoittanut niitä kuultavaksi ollenkaan. Ehkei hän ollut edes sanonut mitään.
Mutta kyllä Annabella Malfoy oli sanonut jotakin, ja astuessaan itselleen varattuun, synkästi mutta kauniisti kalustettuun huoneeseen Narcissa tunsi jossakin syvällä sisällään ymmärtävänsä, mitä toinen oli sanoillaan kenties tarkoittanut.
*
Perjantai 4.8.1972
Rakas päiväkirja,
tylsistyn kuoliaaksi. Minusta on hienoa olla täällä Malfoyn kartanossa, mutta minä ihan tosissani kuvittelin, että minulle ja Luciukselle tarjoutuisi tilaisuus tutustua toisiimme! Mutta Lucius viettää enemmän aikaa Bellan kuin minun kanssani, ja Bellan sentään piti olla pelkkänä esiliinana täällä! Ehkä olen lapsellinen, kun vihoittelen tästä, mutta kaipaisin molemmilta enemmän hienotunteisuutta. Kenties minun pitäisi itse osoittaa kiinnostusta Lordi Voldemortiin ja hänen asiaansa, mutten voi mitään sille, etten ole kovin kiinnostunut. Koko touhussa on jotakin epämiellyttävää, vaikken osaa selittää, mitä.
Juuri äsken Bella kävi kertomassa minulle innostuneena, että pari kuolonsyöjää – niin Voldermortin kannattajat nyt itseään nimittävät – on tulossa tänne illalla. Heillä on epävirallinen tapaaminen tai jotakin sellaista. Bella odotti minun tulevan mukaan, mutta sanoin hänelle suoraan, ettei minulla ole aikomustakaan osallistua. Bella suuttui. Joskus olen huolissani hänen puolestaan. Hänen suhtautumisessaan on jotakin hysteeristä.
Äh, täälläpä olen yksin koko illan huoneessani. Ellen sitten mene jossakin vaiheessa kävelylle. Illalla on varmasti jo viileämpää.
*
Narcissa asteli pitkin Malfoyn kartanon laajaa nurmikkoa ja toivoi salaa, että olisi voinut ottaa kengät pois jalastaan ja tuntea hämärtyvän illan viilentämän ruohon jalanpohjissaan. Hän ei kuitenkaan ollut enää mikään lapsi vaan kihloissa oleva nainen, joten hänen ei sopinut hupsutella.
Narcissa kulki aina puiston perälle saakka. Siellä oli pieni rakennus, jota olisi voinut kutsua huvimajaksi. Mikään satujen kirkkaanvärinen, puuleikkauksin koristeltu maja se ei kuitenkaan ollut, vaan pikemminkin synkkä ja hiukan ränsistynyt pikku rakennus. Narcissa hiukan hämmästeli majan huonoa kuntoa, sillä se ei tuntunut sopivan Malfoyn kartanon säntilliseen loisteliaisuuteen. Narcissa harkitsi melko pitkään, ennen kuin uskaltautui istumaan majan epäilyttävälle, homeisennäköiselle penkille. Siinä istuessaan hän huomasi pian miettivänsä, mitä Lucius ja Bella tällä hetkellä tekivät. Mihin aikaan Bella olikaan sanonut kuolonsyöjiksi kutsumiensa ystävien tulevan?
Tuskin Narcissa oli saanut ajatusta loppuun, kun miesääni säikäytti hänet. Sitten hän tajusi, että ääniä oli kaksi ja ne kuuluivat hyvin läheltä.
- Ei kun Malfoy sanoi, että sen patsaan luona. Se on ihan toisella puolella tätä hiton isoa puutarhaa, pitkä ja kolkonnäköinen nuorimies selitti toverilleen, ennen kuin hän huomasi majan ja majassa istuvan tytön. Hetken mies oli hiljaa ja tuijotti Narcissaa suu auki.
- Kappas. Kappas vaan. Sinä olet varmaan Narcissa, Bellan sisko? nuorimies kysyi ja astui huvimajaan. Rottamainen, toveriaan selvästi pienempi mies – tai oikeastaan vasta poika – seurasi perässä. Jostakin syystä Narcissa koki tilanteen hyvin epämiellyttäväksi.
- Niin. Lucius ja Bellatrix odottavat teitä varmaankin jo. En… en vain ole aivan varma, missä täällä, Narcissa sanoi koettaen kuulostaa mahdollisimman tyyneltä ja arvokkaalta. Hetken miehistä se, joka oli aiemminkin ollut äänessä, näytti miettivän jotakin. Hän katseli Narcissaa, vilkuili sitten ympärilleen ja hänen silmiinsä syttyi loiste, jota saattoi kuvailla vain häijyksi.
- No mikäpä kiire meillä tässä. Kaipa ne kaksi jossakin vaiheessa löytyvät, hän sanoi ja istui majan homeiselle penkille lähelle Narcissaa.
Narcissa nousi penkiltä lähes välittömästi ja sanoi hermostuneena:
- Ei toki tarvitse odottaa. Minä löydän heidät varmasti.
Sanojensa varmistukseksi Narcissa yritti hymyillä.
- Et kuitenkin mieluummin jäisi tänne meidän seuraamme? Kolkko nuorimies kysyi ja nyökkäsi toverilleen, joka hiukan epävarmana asettui seisomaan huvimajan ovelle niin, ettei Narcissa päässyt ohi. Narcissa jähmettyi aloilleen. Vaistomaisesti hänen kätensä hakeutui hänen kesämekkonsa vyölle, jonka alle hän oli työntänyt taikasauvansa. Penkillä istuva kuolonsyöjä hyppäsi kuitenkin aloiltaan salamannopeasti ja sieppasi sauvan Narcissalta. Samassa Narcissa oli miehen vahvojen käsivarsien otteessa. Mies väänsi hennon noidan käsivarret selän taakse, painoi itsensä tämän selkää vasten ja osoitti sauvallaan Narcissaa. Tarkemmin sanottuna hän piti sitä Narcissan ohimolla kuiskatessaan matalalla äänellä:
- Ei nyt olla äkkipikaisia, eihän? Emmehän halua, että ketään sattuu?
Narcissa ei vastannut. Hän hädin tuskin edes hengitti.
- Anna sen olla, Dennis, pienempi kaveri sähähti huolestuneena.
- Se on Luciuksen morsian, hitto vieköön, et kai aio… tämä jatkoi, kunnes kolkonnäköinen kuolonsyöjä vaiensi hänet:
- Älä viitsi olla tylsä. Kunhan hiukan leikin. Mutta eikö olekin sievä typykkä?
Dennikseksi kutsuttu kietoi nyt kätensä Narcissa ylävartalon ympärille pitäen taikasauvan edelleen uhkaavasti Narcissan kasvojen vieressä. Toista kättään hän liikutti vähemmän hellävaraisesti nuoren noidan reidellä kiskoen samalla vähitellen mekon helmaa yhä ylemmäs. Hän hengitti raskaaksi Narcissan niskaan. Ensimmäistä kertaa elämässään Narcissa tunsi viiltävää kauhua.
Sitten kaikki tapahtui nopeasti. Ovelta kuului raivostunut huuto, ja Narcissaa pidellyt kuolonsyöjä irrotti otteensa ja kaatui taaksepäin. Narcissa valahti istualleen maahan. Hän ehti nähdä, kuinka kolkko kuolonsyöjä piteli kasvojaan, joista valui jonkin vahvan kirouksen voimasta verta uhkaavia määriä. Pienempi kuolosyöjä ehti sanoa ”Koetin estää!”, ennen kuin hänkin lensi kirottuna taaksepäin. Sitten Narcissan silmissä alkoi sumeta. Maailma muuttui vähitellen valkoiseksi ja hän tiesi pyörtyvänsä. Viimeiseksi hän ehti nähdä, miten Lucius polvistui hänen viereensä ja Bella juoksi huvimajaan. Sitten oli pitkään aivan hiljaista ja pimeää.
*
Ensimmäiseksi Narcissa tunsi korkealaatuisen lakanan kämmentään vasten. Hitaasti hän avasi silmänsä. Oli hämärää, melkein pimeää. Bella istui hänen vuoteensa laidalla ja katseli häntä. Kumpikaan ei sanonut mitään. Narcissa aisti sisarensa hämmennyksen ja vaivautuneisuuden. Bella ei ollut hyvä tällaisissa asioissa. Hän sanoikin vain hiljaa:
- Heräsithän sinä. Jollei haittaa, päästän Luciuksen sisään. Hän on hiukan hermona.
Narcissa ei sanonut mitään, seurasi vain katseellaan, kun hänen sisarensa katosi ovesta ja Lucius astui huoneeseen. Hitaasti tämä asteli kihlattunsa vuoteen vierelle. Pitkän tovin he katselivat toisiaan. Luciuksen katseesta näkyi häpeä ja tuska. Narcissan katse oli ainoastaan tyhjä.
- Anna anteeksi minulle, Narcissa, Lucius mutisi ja painoi katseensa lattiaan.
Sitten oli pitkä hiljaisuus. Lopulta sanat tulivat Narcissan huulilta kuin itsestään:
- Tämä ei saa toistua enää koskaan. Minä en halua olla tekemisissä sen porukan kanssa. Jos tahdot tämän meidän juttumme jatkuvan, pidät huolen, että tämä oli viimeinen kerta.
Lucius nyökkäsi painokkaasti, painoi taas häpeissään katseensa ja kääntyi kävelemään kohti ovea.
- Olisin iloinen, jos jättäisit sen joukon, Narcissa sanoi vielä heikolla äänellä. Lucius seisahtui. Hetken hän seisoi jäykkänä. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään eikä edes katsonut Narcissaan vaan poistui huoneesta. Se riitti vastaukseksi.
Narcissa tuijotti hämäryyteen. Sisimmässään hän tiesi taistelun vasta alkaneen.
-
No mitä nyt sanoisin? Taas loistavat kaksi lukua.
En oikein osaa sanoa mitään tuosta kolmanneksi viimeisestä luvusta paitsi sen, että kun Lucius antoi korun narcissalle aloin hymyilemään ääliömäisesti.
Sitten tuo toisiksi viimeinen luku (apua! täähän loppuu kohta!)
Luciuksen äiti vähän vihjailee... No okei myönnettäköön, että en tänään saa mitään viisasta ja kriittistä päästäni ulos, mutta syytetään siitä niskasärkyä.
Siis tuon Annabellan vihjailun ymmärtää tai sen mitä siinä tarkoitetaan ja tuo kohta oli 'ihanan' viileästi kirjoitettu.
Oliko se lyhyempi mies Matohäntä? Tuli sellainen tunne siinä.
Ne Narcissan sanat: "Tämä ei saa toistua enää koskaan. Minä en halua olla tekemisissä sen porukan kanssa. Jos tahdot tämän meidän juttumme jatkuvan, pidät huolen, että tämä oli viimeinen kerta." siitä tuli selväksi, että Narcissasta on alkanut tulla viileämpi ja... Tai siis Malfoymaisempi.
lopetan nyt kommentoinnin tähän tältä erää, sillä veikkaan, että näissä ei ollut mitään järkeä...
-Chenoa-
-
Wow, erittäin hyvää jatkoa on tullut. Juoni pysyy mielenkiintosena, Lucius kiehtovana ja Narcissan ajatukset pitää mut ainakin otteessaan :) odotan siis jatkoa!
-
Valmista tuli. Vaikka kirjoittaminen on aina mukavaa, ficin valmistuminen tuntuu silti samalta, kuin saisi pitkän ja raskaan urakan päätökseen. ;) Odotan innolla lopullista tuomiotanne ja kiitän kauniisti kaikesta minulle annetusta palautteesta.
Luku VIII: Narcissa Malfoy, kartanonrouva
Tänään oli se päivä, ja nuori nainen tiesi sen. Hän makasi sängyllään ja tuijotti kiviseen kattoon. Tämä oli suuri vääryys, hän ajatteli ja iski nyrkillä peittoaan. Sen koppavan nuoren kaverin olisi pitänyt olla nyt tässä, hänen vieressään! Hän saattoi vielä melkein tuntea miehen lämmön vuoteessaan ja… ihollaan. Mutta miestä oltiin parhaillaan vihkimässä toisen naisen kanssa eikä hän voinut asialle mitään.
Hitaasti nuori nainen pakottautui nousemaan sängystä ja oikaisemaan hennon vartensa. Hän käveli ikkunan viereen ja katseli ulos. Ruskeissa silmissä välähti ja tummat piirteet muuttuivat lähes synkiksi, kun hän mutisi puoliääneen:
- Odotahan, ystäväiseni. Hän voi olla sinun miehesi, muttet sinä häntä kokonaan itsellesi saa…
*
Heinäkuinen päivä oli lämmin muttei hiostava. Pilvet peittivät auringon, muttei vesisateen uhkaa kuitenkaan näyttänyt olevan. Oikeastaan päivä oli täydellinen niille suurille hääjuhlille, joita Malfoyn kartanon puistossa vietettiin. Puiston hyvinhoidetulle nurmikolle oli pystytetty monenlaisia suuria telttoja, joista häävieraat saivat noutaa virvokkeita ja naposteltavaa. Osa ruohikosta oli peitetty paksuilla ja pitkillä, punaisilla matoilla. Juhlatelttojen yläpuolella ilmassa oli erivärisiä silkkikankaita, jotka muodostivat koristeellisia nauhakuvioita. Ensisilmäyksellä olisi voinut luulla, että kankaat oli yksinkertaisesti kiinnitetty molemmista päistään johonkin, mutta tosiasiassa ne leijuivat ilmassa jonkin nokkelan loitsun ansiosta. Ilmassa lenteli myös suloisia, valkoisia lintuja, jotka silloin tällöin livertelivät korkealla äänellä. Kukaan ei tiennyt, olivatko linnut hakeutuneet paikalle itse vai oliko ne loihdittu sinne.
Juhlavieraina oli vain velhojen kermaa: vanhimpien ja arvokkaimpien sukujen edustajia. Vaikka oli yleisesti tiedossa, että puhdasveriset velhot olivat uhanalainen laji, puutarhassa hyöri yllättävän suuri määrä velhoja ja noitia. Juhlissa oli mahtavuuden tuntua.
Itse hääseremonia oli jo ohi, joten nuoripari saattoi liikkua häävieraiden keskuudessa vastaanottomassa onnitteluja. Mitä mieltä kukin hääparista olikin, kukaan tuskin saattoi kieltää, etteivätkö Lucius ja Narcissa olisi olleet lumoavan kaunis pari. Luciuksella oli valkoinen kaapu ja hopeinen viitta. Viimeisen vuoden aikana nuorimies oli miehistynyt kovasti. Hänen siniharmaissa silmissään oli itsevarma ja viileä katse ja hänen kasvonpiirteensä olivat muuttuneet entistä terävämmiksi ja jalommiksi. Hän oli todellinen kartanonherra. Mitä nuoreen morsiameen tuli, hän suorastaan loisti. Hääpuku oli valkoinen. Se oli koristeltu hopealangalla uskomattoman taidokkain kuvion. Vyötäisillään morsiamella oli hopeinen vyö ja hartioillaan vaaleansininen viitta. Vaaleat hiukset laskeutuivat valtoiminaan ja tuntuivat säteilevän. Kauniissa kasvonpiirteissä ei vielä ollut naisellista kypsyyttä, mutta juuri nuoruuden hehku teki hänestä kaunottaren. Hänen jäänsinisissä silmissään oli levollinen katse, joka peitti hänen sisäisen hermostuneisuutensa ja vatsanpohjassa vellovan jännityksen.
*
Lauantai 21.7.1973
Rakas päiväkirja,
minä olen nyt rouva Malfoy. Se tuntuu niin omituiselta, etten edes yritä selittää sitä. Tiedän vain, että minulla samaan aikaan onnellinen, toiveikas ja kuitenkin myös huolestunut ja pelokas olo. Juhlat ovat vielä käynnissä puutarhassa, ja muutama arvokas vieras konttaa jo… Lucius jäi juttelemaan joidenkin ystäviensä kanssa, joten uskaltauduin hetkeksi tänne sisälle hengähtämään. Päivä on ollut pitkä, ja yö on vielä edessä… Niin, yö.
Minulla on vahva tunne, että joudun vielä käymään pitkän taistelun tämän liiton eteen – ehkä jonakin päivänä myös perheeni eteen. Luciuksen osallistuminen kuolonsyöjien toimintaan tuntuu ikään kuin heittävän tumman varjon koko tulevaisuutemme ylle. Toivon, että minulle annetaan voimaa taistella tuon varjon häivyttämiseksi. Lucius ei ole tyhmä mies, mutta joissakin asioissa hän on toivottoman sokea.
Kaikesta huolimatta minusta tuntuu, että olen löytänyt tieni.
*
Ilta oli jo melkein kääntynyt yöksi, kun Lucius tuli Narcissan luokse. Avatessaan heidän yhteisen makuuhuoneensa oven hän näki Narcissan istuvan tuolilla ikkunan edessä ja katselevan ulos. Narcissa oli riisunut hääpukunsa ja odotteli aviomiestään valkoisessa, ohuessa mekossa, jota hänellä oli tapana käyttää öisin. Narcissa näytti kesäyön pehmeässä hämärässä niin kauniilta, että Lucius tunsi kurkkuaan kuristavan. Hitaasti Narcissa nousi tuoliltaan, katsoi Luciusta ja sanoi ujosti hymyillen:
- Minä jo luulin, että juhlisit aamuun asti.
- En sentään. Tärkeysjärjestys pitää säilyttää, Lucius vastasi ja hymyili takaisin. Hitaasti hän käveli huoneen poikki Narcissan luokse. Hetken he vain seisoivat vastakkain. Tunnelma oli jännittynyt, muttei kireällä tavalla. Lucius siveli pehmeästi Narcissan kasvoja ja veti sitten nuoren naisen kiinni itseensä. Hän suuteli Narcissaa eri tavalla kuin koskaan ennen; tavalla, joka sai Narcissan vastaamaan suudelmaan kiihkeästi. Rauhallisin ottein Lucius riisui itsensä ja tuoreen vaimonsa ja saattoi, oikeastaan nosti, Narcissan suureen vuoteeseen. Hetken Lucius vain katseli kaunista vaimoaan. Sitten hän painautui kiinni vaimoonsa hellällä varmuudella, ja niin Narcissa sai ensimmäistä kertaa elämässään kokea, miltä tuntui olla rakastettu ja haluttu.
Kun yö alkoi jo väistyä aamun tieltä, Narcissa makasi vuoteessa kyljellään aviomiehensä vierellä ja katseli ikkunasta haaleanväristä taivasta. Narcissa todellakin oli löytänyt tiensä, ja vaikka se tulisi paikoin olemaan kivinen, se yhtä kaikki oli hänen - hänen ja Lucius Malfoyn tie.
-
Kaunis lopetus.
Violetta olisi saanut jo myöntää hävinneensä, mutta ei!
Kuitenkin, häät kuulostivat kauniilta ja hääpari myös.
"Tärkeysjärjestys pitää säilyttää" <-- bahahahahaa! loistava luku ja omalla taas kerran kieroituneella tavallaan lumoava^^
Tuomio on, että kirjoita lisää ficcejä ja tämä oli ihana ficci, todella mahtava.
Anteeksi etten saanut luotua mammuttipalautetta, mutta toivottavasti sai sen tärkeimmän irti..
-Chenoa-
-
Ficci sai päätöksensä :(
Aina sitä toivoo, että ne jatkuis ja jatkuis :)
Hyvän lopun tää kuitenkin sai, Narcissa vaikutti onnelliselta ja Luciuskin ihan fiksulta.. Hieman jäi epäselväks se alkupätkä jostain toisesta naisesta?
Tykkäsin ficistä tosi paljon ja ihanaa lukea Narcissasta, aidon tuntuinen ja mukavan pituinen. Kiitos!
-
Tämä oli oikein mielenkiintoinen ja kaikin puolin mahtava ficci.
Pidin todella paljon kerronnastasi, joka oli selkeää ja sujuvaa, myös kuvailua oli sopivasti, ei liikaa tällaiseen tekstiin, muttei myöskään liian vähän. Virheitäkään en pahemmin bongaillut, joten kielioppikin näyttäisi olevan hallussa. (Ainakin minun mittapuullani. :D) Kerroit asioista yksityiskohtaisesti, muttet jäänyt siltikään jummaamaan paikalleen.
Tarina oli mielestäni realistinen ja koskettava. Välillä tykkään lukea kunnon siirappitarinoita, jotka saattavat sitten olla paljonkin canonista poikkeavia, eivätkä ollenkaan siihen sopivia, mutta tämä oli erilainen. Pidin kovasti siitä, kuinka olit saanut tähän mukaan draamaa ja uusia elementtejä, mutta siltikään ficci ei aivan vieraantunut Rowlingin velhomaailmasta. Oli hyvä, ettei Narcissa aivan saman tien retkahtanut Luciukseen, eikä myöskään tämä tyttöön. Violetta toi mukavaa lisämaustetta tarinaasi, vaikken hänestä pitänytkään ollenkaan. Toisaalta, tässä kerrottiinkin hänestä aika pintapuolisesti, jonka kyllä ymmärrän täysin, sillä eihän ficci häneen keskittynytkään.
Olin iloinen lopusta, siitä, että kaikki päättyi suhtkoht onnellisesti, muttei kuitenkaan niin, että kaikki olisi pelkkää siirappihattaraa.
Narcissa oli aika lailla sellainen, kuten olin kuvitellutkin. Jotenkin minulla on hänestä kuva, ettei tyttö aluksi välttämättä oikein sisäisesti olisi sopeutunut kaikkeen, mitä puhdasverisyys tuo tullessaan, vaikka ulospäin yrittää esittääkin jotakin aivan muuta. Hyvä, ettet kuitenkaan tehnyt hänestä mitään Lily Potter II:sta, koska Narcissassa täytyy kuitenkin olla se tietty koppavuutensa ja itsekkyytensä.
Luciuskin oli mielestäni kaikin puolin onnistunut, sopivan omapäinen, mutta hallitsee silti hyvät käytöstavat. Et ole tehnyt hänestäkään liian lempeää, vaan sopivan etäisen ja viileän, muttet siltikään sydämetöntä.
Mielestäni tämä oli aivan uskomattoman hyvä lukukokemus! Toivon ehdottomasti lisää tällaisiä!
-
Oikein hyvä ficci oli. Tähän sopi mainiosti käyttämäsi lyhyt ilmaisu. Pidin kyseisestä ilmaisutyylistä, vaikka yleensä luen pitkiä ja spektaakkelimaisia jatkokertomuksia mieluiten. :) Pidin kovasti ficin Luciuksesta, vaikka yleensä inhoan ja halveksin hänen hahmoaan. Tässä ficissä Luciuksella oli selkärankaa ja sydäntä! :)
Olisi ollut kiva lukea pidemmällekkin, kuin vain häihin asti. Ja olisi myös ollut kiva lukea Narcissan mielipiteitä Andromedasta ja hänen avioliitostaan. Tiedän kyllä, että ficin olikin tarkoitus käsitellä enimmäkseen Cissyn ja Lucen suhdetta.
Kerroit puvuista vain vähän, mutta sait minut silti haaveilemaan upeista vanhanaikaisista puvuista! ::)
-
Tähänhän oli ihanan perusteellisia palautteita kirjoitettu! Kiitos Belsissalle ja muille, jotka ovat jaksaneet kommentoida! :)