Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Pimeyden voimat => Aiheen aloitti: Hopeaprinssi - 20.05.2008 19:49:43
-
Title: Pilkkopimeää
Author: Hopeaprinssi
Beta: -
Raiting: K-11
Genre: Angst, deathfic
Pairing: Ron/Seamus
Warnings: Deathfic, Slash
Discalimer: Hahmot ja maailma ovat Rowlingin omaisuutta
Summary: Hän ei tiennyt tärisikö hän verenhukasta, kylmästä, pelosta, vai yksinkertaisesti siitä, ettei jaksanut enää.
A/N: Teki eilen mieleni kirjoittaa jotain angstista, ja veristä, ja tässä sitten tylsän iltani tuotos. Tämä on tällainen wannabeangstinen, ja omasta mielestäni todella kliseinen pätkä. (Tupla)raapaleilla jatkan edelleen. Kommentit ois kivoja.
FF100 sanalle 074.Pimeys (95 to go!)
Pilkkopimeää
Huoneessa oli pilkkopimeää. Ilma oli kosteaa, ja siinä tuoksui veri ja jokin pistävä. Seamusin kädet tärisivät, niiden haparoidessa pitkin rosoisia kiviseiniä, pienen huoneen ympäri, uudestaan ja uudestaan. Hän ei tiennyt tärisikö hän verenhukasta, kylmästä, pelosta, vai yksinkertaisesti siitä, ettei jaksanut enää. Hän ei pääsisi pois. Hänet oli jätetty sinne kuolemaan, eikä huoneesta päästettäisi ulos kuin eloton ruumis. Ympäri ja ympäri, uudestaan ja uudestaan. Hän ei pääsisi pois. Hän ei näkisi Ronia enää koskaan. Hän ei suutelisi toista poikaa enää, ei kuulisi tämän rauhoittavaa ääntä, tai saisi katsoa sinisempiin silmiin kuin auringossa kimmeltävä meri, laskea lukemattomia pisamia kasvoilta ja käsivarsilta. Hän ei saisi enää kertoa Ronille, että rakasti tätä.
Jalat pettivät Seamusin alta, ja hän lysähti lattialle avuttomaksi mytyksi. Hänen koko kehonsa tärisi, ja kaikki siihen viilletyt haavat vuosivat verta lattialla jo lainehtiviin, veden ja veren sekaisiin lätäköihin. Pojan iho oli pimeässä kalpeudesta valkoinen, mutta lasittuneet, toivonsa menettäneet silmät mustat. Hampaat löivät toisiaan vasten, ja kurkusta pääsi hiljaisia, kyynelettömiä niiskauksia. Seamus oli liian väsynyt itkemään, liian väsynyt liikkumaan. Pian hän olisi liian väsynyt hengittämään, ja hän tiesi sen. Silmissä alkoi sumeta, huone katosi ympäriltä, ja Seamus näki edessään ainoan ihmisen, jota enää kaipasi. Viimeinen hengenveto toi mukanaan yhden, kuiskatun sanan.
”Ron.”
-
Tämä on kaunis ja surullinen. Musiikkikin vaihtu just rauhalliseen ja surulliseen, kun tätä alkoi lukemaan, loi tunnelmaa.
Seamus-raukka, ja Ron-raukka, kun menettävät toisensa. Hmh, suretuttaa...
Tää oli samalla oikeestikin todella kaunis, sai hyvin mieleen, mitä tapahtuu. Pystyin sieluni silmin näkemään Seamuksen yksin, miettimässä Ronia, menetystä, kuolemaa...
Voi, kiitos tästä! (Sitten seuraavaan)
-
Angstinen, surullinen ja kaunis - eli siis juuri sellainen teksti joihin olen heikkona! <333 Seamus/Ron on minusta aika erikoinen paritus, mutta kyllä se toimii, jos on taitava kirjoittaja. ;)
R.I.P Seamus... :'(
-
Winga ja story^ kiitos teille kommenteistanne, mukavaa että tykkäsitte. :)