Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Vyra - 06.07.2014 17:22:28
-
Nimi: Pandora
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Hetalia + kasa satuja, kansantarinoita ja kreikkalainen / lähi-idän mytologia
Genre: AU, huumori, draama ja seikkailu (slash)
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt/paritus: Hollanti (Tim), Espanja (Antonio), Romano (Lovino), Suomi (Tino), Ruotsi (Berwald), Tanska (Mathias) ja Norja (Lukas) / SuFin & Spamano, vivahdus FrUK:ia ja PruHun:ia voi esiintyä.
Huom! Ihmisnimet käytössä.
Summary: Vuosi kirouksen purkautumisen jälkeen Tim van de Holland, kauppias joka pystyi myymään aivan mitä tahansa, joutuu myöntämään karun tosiasian; hänet on ryöstetty.
Eikä ryöstetty pieni lipas ole väärissä käsissä todellakaan hyvä asia, koska pelkästään sen aukaiseminen voi tuhota koko maailman. Mathias ja Lukas seuranaan Tim lähtee etsimään lipasta ja sen varastanutta varasta estääkseen mahdollisen maailmanlopun. Matkan varrella he saavat seuraa ja kaikkien vaikeuksien voittamiseen tarvitaan myös tiettyjen merirosvokapteenien apua.
Pystyvätkö sankarimme estämään tuhon huolimatta seireeneistä, merihirviöistä ja muista vaaroista? Riittävätkö pelkkä taikuus, rakkaus ja rohkeus tehtävän onnistumiseen ja mitä tapahtuu, jos Pandoran lipas aukeaa taas?
Traileri:
Olipa kerran kauan sitten kaukaisessa maassa…
”Missä se on?”
…Ryhmä sankareita.
”Meillä on mukanamme kaksi taitavaa soturia, noita oudon hevosen kanssa ja… Lux, missä sinä olet hyvä?”
”Pysymään poissa tieltä”
”Ja yksi jolla on maalaisjärkeä. Kuka muka pärjäisi meitä vastaan?
Joilla on tehtävä
”Sinä siis hukkasit jotain, joka voi aiheuttaa maailmanlopun?”
”Jep”
”Etkä tiedä, kuka sen vei?”
”Niin”
”Miksi se edes oli sinulla?”
Tarvitaan merirosvoja…
”Laskekaa aseenne ja luovuttakaa kaikki tomaattinne meille!”
…Taikuutta…
”Älä kysy, se toimii.”
”Miten?”
”Koska se on taikuutta. Se toimii aina.”
…ja hieman rohkeutta,
”Jos et nyt ole hiljaa, minä kerron Lukakselle mitä oikeasti tapahtui jouluna kolme vuotta sitten!”
”Et uskalla!”
koska matka on täynnä vaaroja…
”Te siis haluatte meidän laivamme, jotta voitte matkustaa maailman ääriin ja tehdä ties mitä ettekä edes itse tiedä, minne olette menossa ja luultavasti kuolette kaikki?”
”Niin minä jo sanoin.”
”Minusta se kuulostaa todella hyvältä.”
…ja outoja asioita.
”Tässä kohti ei pitäisi olla saarta. Ei ole ollut koskaan ennenkään.”
”Hm, sinä varmaan vain menit sekaisin. Minusta se on ihan oikea saari.”
”…Mistä vetoa, että se syö meidät?”
”Saaret eivät syö ihmisiä.”
”Ehkä tämä saari syö?”
”En usko.”
Tervetuloa mukaan!
”Kymmenen kruunua vetoa, että me kaikki kuolemme.”
A/N: Hei, tässä on Kaunottaren jatko-osa; Pandora! Pitkähkö summary varmaan kertoikin kaiken tarpeellisen, mutta kyseessä on siis multicrossover, koska en osannut päättää mihin satuun liitän tämän. Eniten tässä taitaa olla viitteitä kreikkalaisesta mytologiasta ja Tuhannen ja yhden yön tarinoista. Kaunottaren tapahtumista on kulunut vuosi ja kaikki muu sitten selviääkin tarinan edetessä.
Mulla on nyt valmiina jotain tyyliin seitsemän lukua. Laitan prologin ja ensimmäisen luvun sitten huomenna (jos netti toimii / ei pidä lähteä minnekään). Jos joku ihmettelee, miksi mä suollan näitä nyt tällaista tahtia, se johtuu siitä että mulla on enää vajaa kuukausi aikaa ennen kuin koulu alkaa enkä ole varma ehdinkö sitten enää kirjoittaa.
-
Rakastuin tuohon nimeen, Pandora<3<3<3
Tämä on muuten yksi suosikkini kreikkalaisista taruista. Vanha jengi koolla, kihisen jännityksestä en malta odottaa ensimmäistä lukua. traileri on todella hyvä ja olen jo koukussa vaikken olekkaan lukenut ficciä. traileri oli muuten myös todella hauska ja sain jo maittavat naurut ;)
Juoni vaikuttaa mielenkiintoiselta ja herää monia kysymyksiä jo pelkästään trailerista.
”Laskekaa aseenne ja luovuttakaa kaikki tomaattinne meille!”
Ihana<3<3
”Älä kysy, se toimii.”
”Miten?”
”Koska se on taikuutta. Se toimii aina.”
Ihana yksinkertainen perustelu.
”Jos et nyt ole hiljaa, minä kerron Lukakselle mitä oikeasti tapahtui jouluna kolme vuotta sitten!”
Et uskalla!”
Jos ei lahjonnalla niin sitten uhkailulla ;D
”Te siis haluatte meidän laivamme, jotta voitte matkustaa maailman ääriin ja tehdä ties mitä ettekä edes itse tiedä, minne olette menossa ja luultavasti kuolette kaikki?”
”Niin minä jo sanoin.”
”Minusta se kuulostaa todella hyvältä.”
;D
Kuolotar
-
Heii!
Nyt mä kommaan alusta asti! Kerrankin!
Hauska traileri ja kuulostaa mielenkiintoselta :) Hollanti on mukana, jei!
Njoo, ootan jatkoa ^^
Menolly
PS. Tätä ei voi edes laskea kommentiksi :')
PPS.
”Kymmenen kruunua vetoa, että me kaikki kuolemme.”
Häviät kymmenen kruunua mitenpäin tahansa ;D Ihana :D
-
Rakastuin jo traileriin. <3 Ja koska on kyseessä jatko-osa, niin totta kai tulen tätä seuraamaan! Tämä vaikuttaa trailerin perusteella todella hauskalta ja mielenkiintoiselta. (Hollanti ja Norja, <33)
Niin, Norja. Olen rakastunut siihen jo etukäteen. (Mikä varmaan onkin jo selvää...)
Nyt minulla on kiire kommentoida muita ficcejäsi (Luin sen Italia-perhe jutun, mutten jaksa erikseen kommentoida, niin sanon nyt, että se oli aivan loistava! :'D Vatikaani...) niin että morjens vaan!
(Ja hyvä että kirjoitat finiin, koska sillä tavoin minunkin ficcini saa lukijoita... Laumaeläimiä tosiaan. Muhaha. *pahis*)
-
Kiitoksia kaikille kolmelle <3 Mä en osannut odottaa noin montaa kommaa pelkkään traileriin. Toivottavasti loputkin tarinasta on hyvä! Mulla oli tälle montakin nimiehdotusta, mutta Pandora voitti kirkkaasti. Se on tarpeeksi lyhyt ja ytimekäs ja kertoo kaiken olelliseni.
Unohtui muuten sanoa, että tässä on myös hieman vivahdetta Assassin's Creedistä, koska Ezio ja Edward on niin kovia jätkiä eikä piraatti-Lovinoa voi kirjoittaa ilman sitä.
Sitten pitemmittä puheitta~
Prologi: Kadonnut aarre
”Missä se on?” Tim mutisi itsekseen ja kaivoi vielä hieman syvemmältä vankkureittensa kätköistä. Hän oli etsinyt jo koko aamun ja pikkuhiljaa yleensä aina tyyni mies alkoi näyttää hermostuneelta. Hän työnsi säkkejä syrjään tieltään ja heitteli eteen sattuneita esineitä ulos saadakseen paremmin tilaa löytääkseen sen, mitä oikeasti etsi.
”Oliko tämäkin täällä?” hän kysyi itseltään saatuaan käsiinsä pienen öljylampun, jonka kuparinen pinta oli hienon pölyn peitossa. Tim ei kuitenkaan näyttänyt olevan niin kiinnostunut juuri siitä esineestä, joten hetken kummasteltuaan hän heitti sen olkansa yli ulos. Lux, joka oli hieman huolestuneena tullut lähemmäs katsomaan, nappasi lentävän öljylampun ilmasta ja katseli sitä tutkivasti.
”Älä vain hiero sitä”, Tim sanoi vankkureista ohimennen, ”sen sisällä on dzinni. Se on varmaan aika vihainen.” Lux nyökkäsi ja laski lampun huolella muiden sekalaisten esineiden kasaan.
”Onko jokin hätänä?” hän kysyi ja kurkisti vaunuun. Tim oli aina kerännyt paljon tavaraa mukaansa, mutta oli silti outoa että mies joutui etsimään näin pitkään jotain tiettyä esinettä.
”On”, Tim myönsi ja istui sitten hetkeksi alas hiuksiaan haroen, ”lipas. Minä en löydä sitä.”
”Millainen lipas?” Lux kysyi. Hän näki heti pienellä vilkaisulla ainakin kolme erilaista lipasta.
”Se on pieni”, Tim kuvaili ja näytti kädellään mallia, ”ja se on kultainen. Se on koristeltu kaiverruksin, mutta ne eivät oikeastaan tarkoita mitään.” Lux mietti hetken ja pudisti sitten päätään.
”Ainoa kultainen lipas, jonka minä muista, on se jonka annoit sille miehelle joka halusi naittaa tyttärensä kuninkaalle”, hän sanoi, ”mutta se oli paljon isompi ja siinä oli smaragdeja kannessa.”
”Se ei ollut se”, Tim mutisi ja hieroi leukaansa. Hän katseli epäilevänä ympärilleen, kun pieni mutta nopeasti kasvava pelko alkoi hiipiä hänen mieleensä. Hän ei kyennyt löytämään esinettä, jonka hän varmasti muisti laittaneensa juuri sinne. Lisäksi se ei ollut niitä esineitä, joita esiteltiin kaikille tai säilytettiin huolimattomasti, joten Tim ei hetkeäkään uskonut, että hän olisi vain laittanut sen väärään paikkaan.
”Minut on ryöstetty”, hän lopulta totesi päätyessään ainoaan mahdolliseen vaihtoehtoon, ”Lux, valjasta hevonen, minulla on asiaa Lukakselle ja Mathiakselle.”
Lux nyökkäsi ja lähti ripeästi noutamaan lähettyvillä laiduntavaa hevosta. Tim istui vaununsa perällä ja tuijotti synkästi maata. Hän ei tosiaankaan pitänyt siitä, että joku ryösti hänet, ja vielä vähemmän siitä kun se tehtiin hänen huomaamattaan.
Ensimmäinen luku: Merirosvoja ja aatelisia
Meri oli kaunis ja taivas kirkas, kun yllättäen ilman halkoi hätääntynyt huuto.
”Merirosvoja!” tähystäjä huusi hädissään ja huitoi taaksepäin, ”lähestyvät kovaa vauhtia!” Laivan kapteeni, jonka takin kauniit hopeanapit loistivat häikäisevän kirkkaasti aina kun auringonvalo osui niihin, kääntyi ja totesi kauhukseen tähystäjän olevan aivan oikeassa. Merirosvolaiva oli jo lähes saavuttanut heidät ja musta lippu näkyi selkeästi korkeimman maston huipulla.
”Miten he…?” hän kysyi hämmästyneenä sillä laiva ei missään nimessä ollut ollut lähellä vielä hetki sitten. Oikeastaan he eivät olleet nähneet toista laivaa kahteen päivään eikä missään lähellä ollut yhtäkään saarta, jolta merirosvot olisivat voineet tulla, ja ilma oli niin selkeä kuin oli mahdollista tehden mahdollisen laivan huomaamisen helpoksi. Toisin sanoen, laiva oli ilmestynyt tyhjästä.
”Aseisiin!” kapteeni huusi ja veti oman miekkansa vyöltään. Hänen ympärillään miehistö juoksi ja laivastoluutnantit huusivat ohjeitaan. Merirosvolaivan kannella järjestys näytti olevan paljon parempi ja kaksi miestä seisoi rintarinnan ruorissa.
”Puolustakaa!” kapteeni huusi, kun merirosvolaiva tuli vierelle ja pakotti toisen laivan hidastamaan samaan tahtiin. Ensimmäiset merirosvot hyppäsivät valloitettavan laivan kannelle käyttäen köysiä apunaan ja toiset löivät koukkuja ja lankkuja laivojen väliin kiinnittäen ne toisiinsa.
Toinen ruorissa seisseistä merirosvoista juoksi ja otti vauhtia laivansa kaiteelta hypätessään toisen laivan kannelle. Pitkä miekka toisessaan ja pistooli toisessa kädessään hän onnistui lähes yksin aiheuttamaan hämmennystä laivaston sotilaiden keskuudessa. Pian kansi oli täynnä taistelevia sotilaita ja merirosvoja ja miekkojen kalske sekä satunnaiset laukaukset olivat ainoa ääni.
Toinenkin merirosvokapteeneista oli liittynyt taisteluun ja valloitettavan laivan kapteeni piti häntä silmällä. Mies oli jo päihittänyt muutamat hänen parhaista sotureistaan, joten kapteeni varautui siihen että joutui itsekin pian mukaan taisteluun. Tähän asti hän oli seissyt turvassa pääkannella miestensä takana johtaen taistelua vain sanoillaan.
Kapteeni oli niin keskittynyt huutamaan ohjeitaan ja seuraamaan pelottoman merirosvokapteenin liikkeitä, ettei hän lainkaan muistanut toista miestä. Sitä, joka oli hypännyt hänen laivaansa ensimmäisenä ja hiipi nyt hiljaa vaanien mastopuulla hänen yläpuolellaan. Kapteeni ei edes huomannut, kun hahmo hiljaa tiputtautui alas ja löi kaksi hänen vartijoistaan tainnuksiin ennen kuin kumpikaan ehti huutaa varoitusta. Oikeastaan hän huomasi vasta, kun pistoolin metallinen piippu painettiin hänen ohimolleen.
”Käske heidän laskea aseensa”, tiukka ääni sanoi. Kapteeni ei uskaltanut kääntää päätään, mutta silmäkulmastaan hän näki nuoren miehen, jolla oli punaruskeat hiukset ja vakava ilme kasvoillaan. Hän nosti kätensä ylös hitaasti.
”Perääntykää”, hän käski miehiään ja muutaman minuutin kuluttua merirosvot olivat riisuneet kaikki sotilaat aseista ja keräsivät heitä yhteen.
”Maahan”, merirosvo käski kapteenia, ja mies totteli. Hänen aseensa potkaistiin kauemmas ja merirosvon ase osoitti edelleen tiukasti hänen päähänsä.
”Ah, Lovinito”, toinen ääni sanoi ja askeleet lähestyivät nopeasti, ”se oli hieno temppu!”
”Jeah”, Lovino mutisi ja tuijotti luovuttanutta kapteenia, ”mutta millainen kapteeni oikein jättää miehensä taistelemaan ja piilottelee heidän takanaan?” Hänen äänessään oli halveksuntaa ja kauhukseen kapteeni huomasi toisen merirosvon kumartuvan alas vierelleen.
”Aivan”, mies sanoi ja katsoi häntä tutkivasti, ”herra kapteeni, te olette unohtaneet kunniallisuuden.” Niin oudolta kun moitteet kunniallisuuden puutteesta merirosvon suusta tuntuivatkin, kapteeni oli enemmän järkyttynyt tunnistaessaan miehen. Hänellä oli ruskeat hiukset, vihreät silmät ja hän hymyili helpolla tavalla, joka tosin tässä tilanteessa tuntui hermostuttavalta. Hänellä oli sekä miekka että kaksi pistoolia vyöllään ja hän oli pukeutunut pitkään punaiseen laivastotakkiin, jonka oli varmasti varastanut, ja hattuun, jonka sulka liehui hieman tuulessa. Oikeassa korvalehdessä roikkui pieni timantti.
”Kap… Kapteeni Carriedo?” kapteeni kysyi kauhuissaan ja mies nyökkäsi tyytyväisen näköisenä. Sitten kapteeni käänsi katsettaan sen verran, että näkisi hänet alun perin vanginneen miehen.
”Kapteeni Vargas”, hän sanoi nyt varmana siitä, että hänen tuurinsa oli todellakin iäksi mennyttä. Lovino oli pukeutunut muutoin samalla tyylillä kuin Antoniokin, mutta hän oli hatun sijaan kietonut huivin hiuksilleen ja se oli taistelun aikana valahtanut hänen kaulalleen.
”Kyllä”, Lovino sanoi, ”ja nyt sinä luovutat meille kaikki tomaattisi.” Hetken oli täysin hiljaista.
”Mitä?” kapteeni lopulta kysyi varmana siitä, että oli kuullut värin.
”Idiootti”, Lovino sanoi, ”anna kaikki tomaatit meille.”
”Te ette siis halua kultaa?” mies varmisti ja Antonio hymyili leveästi.
”Voimme me ottaa nekin, jos sinä et halua niitä enää”, hän totesi iloisesti, ”mutta meiltä loppui tomaatit ja ne ovat erittäin merkittävä osa oikeaa pastakastiketta. Tämä on todella tärkeä asia.”
”Hengen tärkeä”, Lovino totesi kylmästi ja painoi aseensa varmistimen alas.
Myöhemmin kapteeni seisoi hämmästyneenä oman laivansa kannella ja katseli poistuvan merirosvolaivan perään. He olivat vieneet kaikki tomaatit, mutta jättäneet kaiken muun ja pitäneet vain kapteenille lyhyen puhuttelun velvollisuuksista ennen kuin olivat poistuneet. Vasta paljon myöhemmin kapteeni oli alkanut ihmetellä sitä seikkaa, että kahta merirosvokapteenia lukuun ottamatta kaikki muut hyökkääjät olivat olleet hieman outoja ja näyttäneet katoavan sillä hetkellä kun laivat erkanivat toisistaan.
>><<<>>>><<
Tim astui ovesta sisään ja väisti kohti heitettyä pulloa, joka osui miehen sijaan ovenpieleen ja särkyi pieniksi paloiksi jotka kimmelsivät hetken auringossa ennen kuin katosivat. Sitten hän katsoi Lukasta moittivasti.
”Mutta en minä edes ole tehnyt mitään”, hän sanoi ja toinen mies kohotti olkiaan.
”Se oli refleksi”, hän selitti.
”Hei Tim!” Mathias huudahti iloisesti ja veti miehen sisemmäs, ”miten menee?”
”Huonosti”, Tim vastasi ja istahti alas yhdelle tuoleista edes pyytämättä lupaa, ”tarvitsen hieman apua.” Lukas katsoi häntä epäillen, mutta viittoi silti keijujaan siivoamaan aikaisemman loitsunsa jäljet ja istui alas kuuntelemaan.
”Mihin?” Mathias kysyi ja istui itse takan eteen.
”Minulta varastettiin jotain ja haluan sen takaisin”, hän myönsi ja kumpikin mies näytti hetken sekä järkyttyneeltä että yllättyneeltä.
”Sinulta varastettiin jotain?” Lukas lopulta kysyi, ”miten se on edes mahdollista?”
”En minä tiedä”, Tim mutisi silti ärtyneenä tapauksesta.
”Saanko kysyä jotain”, Lukas sanoi hetken päästä, ”mitä sinulta tarkalleen varastettiin?”
”Pieni lipas”, Tim vastasi, ”sain sen eräältä naiselta, jotta pitäisin sen turvassa hänen puolestaan.” Lukas henkäisi ja kalpeni äkisti.
”Älä vain sano, että sen naisen nimi oli Pandora?” hän pyysi, mutta Tim nyökkäsi lyhyesti. Sitten he kumpikin kirosivat hiljaa.
”Kuka on Pandora?” Mathias kysyi uteliaana.
”Oli”, Lukas korjasi häntä, ”hän oli nainen, jolle annettiin lipas täynnä murheita ja tuhoa. Hänen oli tarkoitus pitää se turvassa, mutta hän lankesi ja avasi sen jättäen vain toivon vahingossa sisälle.”
”Myöhemmin hän päästi toivonkin ulos”, Tim jatkoi, ”ja lipas on tyhjä. Tai sen pitäisi olla. Se on maaginen, joten se ilmeisesti kerää itseensä epäonnea ja vain odottaa, että joku aukaisee sen taas.”
”Mikä tarkoittaa sitä, että jos joku idiootti nyt aukaisee sen, hän saattaa vapauttaa kaaoksen maailmaan”, Lukas totesi ja huokaisi, ”mitä ajattelit tehdä?” Tim kohautti olkiaan.
”Ensimmäisenä haluan sen etsintäloitsun, jonka lupasit sitä Nahkaa vastaan viime vuonna”, hän sanoi, ”ja sen on parasta olla todella hyvä.” Lukas nyökkäsi totisena ja nousi ylös etsiäkseen tarvittavat välineet. Uhkaava maailmanloppu oli todella hyvä syy käydä työhön välittömästi.
”Pidä seuraa Mathiakselle”, hän sanoi ja keskittyi sitten loitsuunsa.
Lukas vietti pitkän tovin mumisten puoliääneen outoja sanoja ja piirtäen kynttilänvahalla riimuja pöydän pintaan. Välillä hän keskusteli keijujensa kanssa ja ne tekivät niin kuin hän pyysi. Mathias ja Tim seurasivat hänen työskentelyään hiljaa ja istuen paikoillaan sivummalla siltä varalta, että Lukas häiriintyisi heistä. Niin ei kuitenkaan käynyt ja lopulta mies pysähtyi ja pehmeän sininen hohde, jota hänen keijunsa olivat tehneet, hälveni.
”Siinä”, Lukas sanoi, kun Tim asteli lähemmäs. Hän oli piirtänyt pöytään hieman kompassiruusua muistuttavan kuvion, jonka ympärillä riimut kiersivät.
”Taidokas”, Tim mutisi arvostaen huolellista loitsintaa. Lukas ei kuitenkaan juurikaan välittänyt kehuista sillä hetkellä.
”Laita sormesi tuohon”, hän sanoi osoittaen kuvion keskustaa, ”ja ajattele etsimääsi asiaa. Älä missään tapauksessa mieti mitään muuta sillä voit hajota palasiksi ja minä en halua siivota sitä sotkua.” Tim nyökkäsi ja painoi sormensa miehen osoittamaan kohtaan.
Maailma tuntui venyvän hänen ympärillään ja yhtäkkiä Tin tunsi lentävänsä. Hän leijui ja näki kaiken ja ei mitään yhtä aikaa. Sitten näkymä tarkentui hieman ja hän tajusi kulkevansa hyvin nopeasti eteenpäin. Hän näki yksisarvisen metsäaukiolla ja ohitti sen nopeasti. Meri aukeni hänen allaan, mutta hän ei siltikään pysähtynyt. Vauhti vain jatkui ohi pienten saarien kunnes hän saavutti kaukaisen aavikon laitaman. Juuri sillä hetkellä, kun hänen jalkansa koskettivat hiekan pintaa, vauhti pysähtyi ja maailma pirstaloitui palasiksi jättäen miehen tipahtamaan tyhjyyden halki.
Tim hätkähti ja katsoi hämmentyneenä ylös kattoa kohden. Hän makasi selällään lattialla ja Mathias ja Lukas katsoivat häntä tutkivasti. Mies nielaisi yrittäen saada sydämensä sekä hengityksensä tasaantumaan ja tunsi ikävän päänsäryn alkavan.
”Mitä se oli?” hän kysyi oudon käheällä äänellä.
”Etsintäloitsu”, Lukas vastasi, ”tehokkain minkä tiedän. Näitkö sen?” Tim pudisti päätään.
”Olisit voinut varoittaa”, hän mutisi, ”näin reitin, mutta se katkesi kesken.” Lukas mutristi huuliaan pettyneenä ja vilkaisi pöytää, johon riimut ja loitsu kuvio olivat palaneet kiinni. Se loitsu oli aivan loppuun kulutettu eikä olisi enää minkään arvoinen.
”Sitten se oli liian kaukana”, hän vastasi ja Tim nyökkäsi.
”Minun täytyy silti lähteä”, mies totesi ja nousi varovasti istumaan, ”se on jossain meren takana.”
”Minä tulen mukaan”, Mathias ilmoitti suoraan. Hän ei varmasti jättäisi tilaisuutta näin hyvään seikkailuun käyttämättä.
”Jos se on meren takana, on parasta etsiä paras laiva”, Lukas totesi ohimennen, ”minä kuulin, että kapteeni Carriedo on taas merillä.”
”Minä en pidä siitä miehestä”, Tim mutisi.
”Jos olet melkein tuhonnut maailman, sinulla ei ole varaa valittaa”, Lukas totesi takaisin, ”ai niin, ja minä tulen myös mukaan. En todellakaan aio jättää maailman kohtaloa teidän kahden vastuulle.” Hän tehosti sanojaan kutsumalla peikkoapulaisensa paikalle ja sen massiivinen hahmo kohosi hetkeksi hänen yläpuolelleen. Mathias hymyili leveästi selvästi tyytyväisenä siitä että sai veljensä kerrankin mukaan, mutta Tim pudisti päätään luovuttaneena.
”Hei, minä näin Luxin kylällä, mitä on…”, Eirikur sanoi astuessaan ovesta, mutta vaikeni nopeasti tuijottamaan lattialla istuvaa miestä ja veljeään joka seisoi tyynesti peikkonsa vierellä. Lisäksi ilmassa haisi aivan selvä loppuun palaneen loitsun haju ja Mathias näytti epäilyttävän tyytyväiseltä.
”Vai niin”, nuorukainen totesi ja sulki sitten oven taas.
><<<>><<>>><
”Lordi Oxenstierna”, lakeija ilmoitti saliin saapuvia portaiden yläpäässä ovien vieressä. Miehellä oli kantava ja hyvin arvovaltainen ääni sekä hieno puku päällä, mutta hän epäröi hieman seuraavan nimen kohdalla, ”ja… Tino Vaen…”
”Ei se haittaa”, Tino kuiskasi miehelle pahoitellen. Sama tapahtui joka kerta ja oli lakeija sitten kuinka hienostunut tahansa, hän ei vain osannut lausua Tinon sukunimeä. Sitä paitsi Tino ei ollut niin tärkeä vaan hänen vierellään seisova mies oli. Berwald oli kuitenkin aatelinen toisin kuin Tino, joka oli asunut koko elämänsä pienessä mökissä veljiensä kanssa ennen kuin oli päätynyt Berwaldin luo linnaan ja lopulta murtanut miehen kirouksen, jonka itse asiassa Tinon oma veli oli langettanut. Asia oli jälkikäteen aiheuttanut pienoisen perheriidan.
Kirouksen murtumisesta oli nyt kulunut vuosi ja hän ja Berwald olivat matkustelleet ympäriinsä noin puolet siitä ajasta. Suurimman osan aikaa heillä oli hauskaa ja he olivat nähneet monia asioita, joista Tino oli ennen vain lukenut. Lisäksi Berwald oli loistavaa matkaseuraa. Hän tiesi paljon asioita ja heistä kahdesta hän oli se joka yleensä sai rohkeimmankin maantierosvon miettimään kahdesti heidän ryöstämistään. Ei sillä, että Tinokaan olisi ollut sen huonompi. Hän kantoi nyt vyöllään sekä puukkoa että pistoolia, jota käytti harvoin mutta tarvittaessa. Eränä iltana leiriittymisen jälkeen Berwald oli lähtenyt hetkeksi tutkimaan ympäristö ja palannut vain löytääkseen Tinon istumassa vieraan miehen kanssa leirinuotiolla. Ensi alkuun oli näyttänyt aivan siltä, että mies olisi vain kutsunut ohi kulkeneen kulkijan seuraan, mutta tultuaan lähemmäs Berwald oli huomannut tuntemattoman miehen olevan kauhuissaan ja Tinon hymyilevän hieman liian epätavallisesti.
Vielä tarkempi tutkiminen paljasti, että Tino oli yllättänyt miehen tonkimasta heidän laukkujaan ja ystävällisesti aseella uhaten istuttanut tämän alas. Sen jälkeen hän oli käyttänyt kymmenen minuuttia kertoakseen miehelle paljon asioita, joita Berwald muka teki rosvoille.
Mies-raukka oli lähes pyörtynyt nähdessään Berwaldin ensimmäisen kerran.
Tino ja Berwald yrittivät parhaansa mukaan pysyä poissa näköpiiristä ja heillä ei ollut mukanaan kuin kaksi hevosta ja pienet laukut, mutta jotenkin kummassa aateliset ja kuninkaalliset löysivät heidät aina ja kutsuivat linnoihinsa. Tino alkoi jo epäillä, että jalosukuisilla oli joku kuudes aisti joka auttoi tunnistamaan muut jalosukuiset. Niin monta kertaa oli ryhmä ritareita tai viestinviejä ilmestynyt lähes tyhjästä ja suorastaan vaatinut lordi Oxenstiernaa herransa puheille. Sitten heidät oli kiikutettu linnaan, vaatetettu hienoihin asuihin ja kutsuttu ties mihin juhliin.
Aluksi Tino oli ollut utelias ja kiinnostunut kaikista hienoista asioista ja paikoista, joihin Berwaldilla oli pääsy syntyperänsä vuoksi. Sitten hän oli pikkuhiljaa tajunnut, mihin kaikki lordit ja kuninkaat tähtäsivät kutsumalla Berwaldin luokseen ja sitten tunkemalla tyttärensä tai veljentyttärensä tai serkkunsa tai kenet vain naimaikäisen naissukulaisensa miehen lähelle. Mitä enemmän Tino katsoi naisten yrityksiä, sitä enemmän hän alkoi kyllästyä aatelisiin ja heidän juhliinsa.
Nytkin hän seurasi hieman sivummalta, kun Berwald jutteli muutaman naisen kanssa kohteliaasti. Tai pikemminkin kuunteli kohteliaan näköisenä sillä naiset eivät tuntuneet juurikaan antavan hänelle aikaa sanoa mitään. Tämänkertaisen juhlan järjestäneellä kuninkaalla oli ilmeisesti kaksitoista tytärtä ja hän alkoi olla hieman epätoivoinen heidän naittamisensa suhteen. Prinsessojen käytöksestä, syvään uurretuista kaula-aukoista ja liian tiukaan vedetyistä korseteista päätellen hekin olivat epätoivoisia jo.
Tinon olisi käynyt heitä sääliksi, jos häntä ei olisi ärsyttänyt niin paljoa. Mutta häntä ärsytti, joten hän vain siemaili liian makeaa boolia ja pani tyytyväisenä merkille, että naisten yrityksistä huolimatta Berwaldin silmät eivät kertaakaan eksyneet heidän leukaansa alemmas. Tino itse sai olla yleensä aivan rauhassa, koska hänellä ei ollut titteliä, joten hän ei ollut näiden ihmisten mielestä edes kiinnostava. Paitsi Berwaldin mielestä tietenkin hän oli salin mielenkiintoisin ihminen.
Tino kyllästyi hetken päästä katselemiseen, joten hän laski lasinsa takaisin pöydälle ja käveli matkakumppaninsa luo pelastamaan häntä. Hän hymyili tervehdykseksi kaikille ja asetti kätensä miehen olkapäälle.
”Berwald”, hän sanoi ja antoi kätensä liukua alas miehen käsivartta pitkin kunnes hänen sormensa jäivät leikkimään koristeellisen takin hihalla. Miehen kaikki huomio oli heti suunnattu Tinoon ja Tino tiesi olevansa epäreilu yritteliäitä naisia kohtaan, mutta Berwald luultavasti kiittäisi häntä myöhemmin pelastamisestaan.
”Ja?” Berwald kysyi ja tarttui kiinni Tinon kädestä.
”Ajattelin mennä käymään ulkona”, nuorempi mies sanoi ja Berwald nyökkäsi.
”Tulen mukaan”, hän sanoi ja nyökkäsi sitten lyhyesti naisille hyvästiksi ennen kuin lähti kävelemään Tinon kanssa poispäin. Tino melkein tunsi murhaavat katseet selässään, mutta hänen hymynsä ei värähtänyt ollenkaan.
He kävelivät ihmisjoukosta pois pienelle parvekkeelle. Yö ilma oli hieman viileä, mutta väentungoksen jälkeen se tuntui vain tervetulleelta. Tino nojasi kaiteeseen ja katseli taivaalle yrittäen erottaa tähtiä, vaikka ikkunoista loistava valo sokaisikin hiukan. Berwald tuli hänen vierelleen ja nojasi hänkin kaidetta vasten.
”Kiitos”, mies mutisi ja Tino hymähti.
”Ole hyvä”, hän vastasi, ”oletko ihan varma, että kukaan heistä ei ole sinun prinsessasi?” Tino vitsaili, mutta Berwald katsoi häntä kuitenkin hieman moittien.
”Sinä olet minun prinsessani”, mies lopulta vastasi ja painoi pienen suukon Tinon hiuksille.
”Minä en ole nainen”, nuorempi mies mutisi, mutta ei kuulostanut yhtään ärtyneeltä.
”Tiedän”, Berwald vastasi hieman tyytyväisen kuuloisena, ”haluatko lähteä?” Tino vilkaisi parvekkeelta alas ja totesi pudotuksen olevan vain hieman enemmän kuin metri. Se olisi juuri sopiva.
”Jos olet varma, että et halua seurustella enää”, hän sanoi ja Berwald mumisi jotain, mikä kuulosti todella kieltävältä.
”Nähdään tallilla”, mies sanoi ja käveli takaisin sisään hyvästelläkseen illan isännän ja luultavasti kaikki kaksitoista tytärtä. Tino sen sijaan kumartui ja kierähti parvekkeen kaiteen yli maahan. He olivat kerran kumpikin hävinneet yhdestä juhlasta näin, mutta se oli aiheuttanut liian suuren hämmingin, joten nyt Berwald joutui aina poistumaan virallisella tavalla, mutta Tino sai jättää pitkät kohteliaat hyvästit välistä ja mennä edeltä valmistelemaan heidän hevosiaan.
Berwald ilmestyi paikalle, kun Tino oli jo satuloinut kummankin hevosen ja vaihtanut hienot lainavaatteensa omiinsa, jotka soveltuivat huomattavasti paremmin päiviä kestävään ratsastukseen ja ulkona yöpymiseen. Hän oli laskostellut lainaamansa vaatteet huolella ja asettanut ne pöydälle, josta joku varmaan huomaisi ne aamulla.
Tino ojensi Berwaldille vaihtovaatteet ja mies otti ne vastaan samoin tyytyväisenä siitä, että sai vaihtaa juhlavat vaatteet taas omiinsa. Berwaldin pukeutuessa Tino kiinnitti heidän laukkunsa hevosten selkiin satuloiden taakse ja nousi itse jo ratsaille. Hänen rautias tammansa pureskeli kuolaimiaan, mutta odotti kärsivällisesti, että Berwald nousi oman ruunikkonsa selkään.
”Minne päin nyt?” Tino kysyi ja Berwald mietti hetken ennen kuin vastasi.
”Haluaisitko nähdä meren?” hän kysyi ja Tino nyökkäsi tyytyväisenä.
A/N: Ruotsilla on linna, Ruotsi on aatelinen.
Eikö piraatti-Espanja ja Lovino olekin hienoja? Mä oon niin kauan halunnut kirjoittaa tuollaista! Myöhemmin luvassa on myös pientä flashbackiä siitä, miten he päätyivät tuonne, mutta tämän ekan luvun tarkoitus oli lähinnä kertoa, mitä hahmoille kuuluu näin vuoden jälkeen. Hyvin näyttää menevän.
Tämän fikin suuri kysymys on: Kuka on varas?
-
Toinen luku: Jos metsään menet…
”…Ja muista lukita ovi yöksi”, Lukas sanoi Eirikurille, joka ei oikeastaan edes kuunnellut. Tim ja Mathias istuivat jo hevostensa selässä miekat ja laukut satuloihin sidottuina. Mathiaksen raskasrakenteinen sotaratsu haisteli jo ilmaa innostuneena siitä, että pääsi taas matkalle, ja kuopi maata kärsimättömästi.
”Etkä päästä ketään ylimääräistä sisälle. Et varsinkaan Gilbertiä, Elizabeta kertoi, että hän on taas juoninut jotain viime aikoina”, Lukas jatkoi, ”ja siitä tuli mieleen, jos tarvitset jotain tai tulee ongelmia, mene linnalle. He auttavat.”
”Bror”, Eirikur keskeytti, ”minä pärjään kyllä. Menkää jo.” Nuorukainen kuulosti kärsimättömältä ja Lukas katsoi häntä pitkään tutkivasti ennen kuin lopulta nyökkäsi.
”Ehkä”, hän totesi ja halasi sitten vastahakoista veljeään nopeasti, ”hei hei sitten.” Lukas nousi oman ratsunsa selkään. Se oli aivan pikimusta eikä kukaan ollut nähnyt sitä ennen. Oikeastaan Eirikur vannoi, että se oli edellisenä yönä noussut läheisestä lammesta Lukaksen kutsusta. Lisäksi sillä näytti olevan torahampaat ja hyvin ilkeä katse, mutta se kuitenkin pysyi jotenkuten aloillaan oudoilla merkeillä koristeltujen suitsien pitelemänä.
”Hei hei”, Eirikur vastasi ja vilkutti lähtijöiden perään helpottuneena siitä, että he todellakin lähtivät. Hän ei olisi jaksanut kuulla enää kertaakaan, mitä kaikkea hän sai tai ei saanut tehdä veljiensä poissa ollessa. Eikä siitä ollut muutenkaan hyötyä, koska hän aikoi silti tehdä täsmälleen niin kuin itse halusi. Täydellinen kyky jättää kaikkien muiden ohjeet huomioimatta oli teini-iän suurimpia etuja.
>>>><><<<<
”Lovi on niin suloinen”, Antonio mumisi unissaan nojatessaan ruoria vasten, ”kuin pieni punainen tomaatti. Niin suloinen.” Tuuli ei ollut kovin voimakas ja laineet olivat niin pienet, että laivan liikkeet olivat tottuneelle merenkävijälle tuskin huomattavia. Antonio oli jotenkin onnistunut nukahtamaan seisaaltaan ja hän oli lähes lyyhistynyt ruorin päälle. Silti hän onnistui jotenkin edelleen ohjaamaan laivaa. Lovino katsoi häntä hetken miettien, miksi hän oli edes lähtenyt miehen mukaan, ja potkaisi sitten Antoniolta jalat alta.
”Lovi!” Antonio sanoi riemastuneena heti, kun oli herännyt sen verran, että osasi kohdistaa katseensa yläpuolellaan seisovaan mieheen. Lovino tuhahti ja nappasi nyt vapautuneesta ruorista kiinni ennen kuin heidän kurssinsa muuttuisi liikaa.
”Sinun piti ohjata laivaa, idiootti”, Lovino huomautti.
”Niin minä teinkin”, Antonio väitti hymyillen noustessaan istumaan.
”Et tehnyt”, italialainen sanoi tiukasti, ”sinä nukuit.” Antonio mietti hetken ja katseli ympärilleen laivan kannella. Kaikki laivan puuosat olivat vanhoja ja meriveden suolalla kyllästämiä, mutta silti asiansa palvelevia. Muutamissa purjeissa oli reikiä ja siellä täällä roikkui outoja riekaleita, jotka vain ilmestyivät tyhjästä, mutta Lovino ja Antonio olivat jo huomanneet että heidän laivallaan tapahtui silloin tällöin outoja asioita. Kuten esimerkiksi se, että ohjausta lukuun ottamatta laiva liikkui itsestään ja heidän miehistönsä oli suurimman osan aikaa näkymätöntä.
”Ai”, Antonio totesi hieman kummastuneena, ”se selittäisi sen, miksi olin selälläni enkä seisaallani.” Lovino tuhahti ja pudisti päätään.
”Minä en edes ymmärrä, miten sinä…”, hän mutisi, mutta loppu jäi Antoniolta kuulematta koska miehen ääni vaipui epäselväksi mutinaksi. Lovino otti paremman otteen ruorista ja alkoi ohjata espanjalaisen puolesta. Antonio katsoi häntä ylpeänä. Hän oli itse henkilökohtaisesti opettanut Lovinolle kaiken merenkäynnistä ja vain vuodessa mies oli tullut niin hyväksi, että näytti nyt seistessään aluksen kannella avojaloin ja hieman nuhjaantuneet vaatteet päällään aivan yhtä itsevarmalta kuin hän oli näyttänyt puku päällään hämärässä toimistossaan.
”Minä tarkistin ruuman”, Lovino totesi hetken päästä, kun Antonio oli asettunut paremmin istumaan rennosti selkä kaidetta vasten nojaten ja katseli maisemia. Itsestään liikkuvassa laivassa oli se hyvä puoli, että heillä oli paljon aikaa tehdä kaikkea muuta.
”Löysitkö ne kilpikonnat, joista minä puhuin?” Antonio kysyi ja Lovino pudisti päätään äkäisesti.
”Usko jo, siellä ei ole mitään kilpikonnia”, hän vastasi, ”ja meiltä alkaa vesi loppua.” Antonio nyökkäsi ja kaivoi sitten takkinsa taskusta moneen kertaan taitellun kartan ja harpin mittaamisen avustamiseksi. Hän mittaili hetken etäisyyksiä satamakaupunkeihin ja muutamiin saariin.
”Voimme mennä joko vakipaikkaamme tai sitten jonnekin ihan uuteen”, hän totesi.
”Vakipaikka”, Lovino valitsi, ”viimeksi, kun sinä puhuit uudesta paikasta, se oli laivaston linnoitettu tukikohta.”
”Mutta se oli hauskaa!” Antonio muistutti.
”Ehkä”, Lovino myönsi, ”mutta minä en jaksa nyt valloittaa mitään.”
”Ihan niin kuin Lovinito toivoo”, Antonio sanoi ja katsoi hymyillen italialaista, joka mutisi hetken äkäisesti lempinimensä vuoksi.
>>>>><><<<<<
”Ei sinne voi mennä”, kyläläinen sanoi päättäväisesti.
”Olet sanonut tuon saman jo viisi kertaa. Kerro jo, miksi?” Lukas sanoi kyllästyneenä. He seisoivat erittäin synkän näköisen metsän laidalla ja muutamat kyläläiset yrittivät sinnikkäästi estää heitä menemästä syvemmälle metsään. He olivat kulkeneet jo muutaman päivän Mathias, Tim ja Lukas ratsastaen ja Lux ajaen vankkureita kuten oli aina tehnyt. Matka oli sujunut suurimmaksi osaksi rauhallisesti Timin johtaessa joukkoa etsintäloitsun avulla näkemänsä reitin perusteella.
”Sinne ei vain voi mennä”, kyläläinen totesi, ”kukaan ei ole koskaan mennyt.” Mathias ratsasti hieman lähemmäs korkealla kohoavia puita ja katseli niitä uteliaana.
”Minä en näe minkäänlaista muuria”, hän totesi, ”enkä edes kieltomerkkejä.”
”Mutta sinne ei vaan voi mennä”, toinenkin kyläläinen liittyi mukaan aivan yhtä päättäväisenä.
”Miksi?” Lukas tivasi käyden yhä kärsimättömämmäksi.
”Siellä on vaarallista”, viimein yksi kyläläisistä sanoi, ”siksi.”
”Ja mikä siellä on niin vaarallista?” Tim kysyi sivummalta ja poltteli piippuaan ajankuluksi. Kyläläiset katselivat toisiaan hetken ennen kuin yksi heistä vaivautui vastaamaan.
”Emme tiedä”, hän sanoi, ”mutta kukaan ei ole koskaan mennyt sinne.”
”Jos kukaan ei ole koskaan mennyt sinne, mistä te tiedätte että siellä on jotain vaarallista?” Mathias kysyi ja taas seurasi pieni kyläläisten välinen sanaton keskustelu.
”Koska kukaan ei ole koskaan palanut elävänä sieltä takaisin”, yksi heistä totesi ja muut nyökkäilivät innokkaasti. Lukas sen sijaan painoi kätensä ohimoilleen aivan kuin olisi saamassa päänsäryn.
”Mutta kun kukaan ei ole kerta mennyt sinne”, hän mumisi itsekseen ja hieroi ohimoitaan, jos asiaan ei pian tulisi jotain järkeä, hän kiroaisi koko joukon. Vähät siitä, että Tino oli viime vuonna kieltänyt häntä kiroamasta enää ketään. Tino ei saisi koskaan tietää tästä.
”Meillä on mukanamme kaksi taitavaa soturia, noita oudon hevosen kanssa ja…”, Tim aloitti ja keskeytti hetkeksi miettiäkseen, ”Lux, missä sinä olet hyvä?”
”Pysymään poissa tieltä”, Lux vastasi edes miettimättä ja käänsi sivua kirjasta, jota hän oli lukenut koko ajan istuen rennosti vankkureiden kuskinpenkillä ohjat polvien välissä. Vankkureiden vetohevonen laidunsi tyytyväisenä ja muut hevoset katselivat sitä kateellisena. Paitsi Lukaksen hevonen tietysti. Se silmäili puissa istuvia lintuja epäilyttävästi.
”…ja yksi, jolla on maalaisjärkeä”, Tim jatkoi, ”mikä tuolla metsässä voi olla niin pelottavaa, että me emme pelota sitä enemmän kuin se meitä?” Nyt kyläläiset näyttivät joutuvan todella miettimään. He kokoontuivat hetkeksi keskustelemaan otsat yhteen painettuina ja selät matkaajia kohden käännettyinä. Joukko odotti hetken kiltisti kunnes kyläläiset saivat hiottua tarinaansa tarpeeksi.
”Ihmissusia”, he lopulta ilmoittivat hieman ylpeinä.
”Oikeasti?” Mathias kysyi ja kyläläiset nyökkäilivät tyytyväisinä sekoittaessaan miehen innon peloksi, ”loistavaa! Mennään heti!”
”Siellä on vampyyreitä kanssa!” yksi kyläläisistä yritti vielä epätoivoisena, vaikka Mathias oli jo hyvää vauhtia katoamassa metsään Tim perässään.
”Yritämme muistaa kertoa terveisiä”, Lukas mutisi ja seurasi muiden perässä.
He olivat kulkeneet metsässä jo reilun tunnin ja Mathias oli pettynyt. Miehellä oli ollut kovat odotukset ihmissusien suhteen, mutta toistaiseksi he eivät olleet nähneet mitään muuta kuin yhden jäniksen. Eikä sekään ollut ollut kovin pelottavan näköinen ja Lukaksen hevonen oli syönyt sen. Vampyyreitäkään ei näkynyt yhtään, vaikka Mathias yritti houkutella niitä selittämällä, että hänen verensä oli huippuluokka ja varmasti erittäin ravitsevaa.
”Tämä on ihan tylsä paikka”, hän mutisi lopulta ja mökötti hieman hevosensa selässä.
”Minä sanoin sinulle jo”, Lukas totesi, ”tässä metsässä ei ole mitään maagista. Se on vain iso ja synkkä.”
”Pieni tappelu olisi ollut mukava”, Mathias sanoi kaipaavalla äänensävyllä ja katseli silti aina välillä etsien polkua reunustavia varjoja. He jatkoivat vielä jonkin aikaa hiljaisuuden vallitessa ja ilman yhtään ihmissusihyökkäystä, kunnes he saapuivat pienen puron varteen. Rantatörmä näytti tarpeeksi leveältä, jotta he kaikki mahtuisivat hyvin leiriytymään.
”Jäädään tähän”, Tim ehdotti ja muut myöntyivät ilman vastaväitteitä. Tottuneesti he saivat leirinsä pystyyn ja kerääntyivät pienen nuotion ympärille syömään eväitään. Pimenevässä illassa vain pieni nuotio valoa tuomassa metsä näytti entistäkin synkemmältä ja varjot liikkuvan itsekseen. Kukaan ei kuitenkaan välittänyt puhua asiasta ja he söivät hiljaa. Syötyään he sopivat vahtivuoroista ja kaikki muut paitsi ensimmäiseen vuoroon valittu Mathias nukahtivat nuotion ympärille.
Mathias istui hiljaa selkä muita kohti ja kuunteli yön ääniä hieman tylsistyneenä. Hän oli kuitenkin istunut paikallaan jo jonkin aikaa eikä hän ollut kuullut yhtään ihmissuden ääntä. Mathia tosin ei tiennyt tarkalleen millaista ääntä ihmissudet pitivät, mutta hän oli aika varma että se oli hieman samanlainen kuin normaalien susien ääni.
Yhtäkkiä jokin liikahti läheisessä pusikossa ja Mathias jähmettyi. Hän kuunteli tarkasti hetken ja, kun hän kuuli selvän oksan napsahduksen, hän nousi mahdollisimman hitaasti ja hiljaa ylös puristaen kirveensä vartta. Hän vilkaisi taakseen nähdäkseen, oliko kukaan muu havahtunut, mutta kaikki näyttivät olevan unessa. Vielä hetken hän epäröi lähteä tutkimaan pelkän äänen takia, mutta hän luotti siihen että muut olisivat kuitenkin turvassa.
Mathias eteni hiljaa ja yritti varoa kuiville oksille astumista. Hän ehti kävellä muutaman metrin matkan metsään, kun hän erotti ison hahmon. Puiden oksien lävitse hohtava kuunvalo oli juuri tarpeeksi vahva, että hän näki hahmon liikahdukset, muttei itse hahmoa kuitenkaan kunnolla. Pieni virne alkoi nousta miehen huulille ja hän kohotti kirvestään valmiina.
Muutaman juoksuaskeleen jälkeen hän iski, mutta kirveen terä kohtasi metallisen kalahduksen säestämänä miekanterän ja aseet lukkiutuivat paikoilleen. Mathias painoi kirvestään miekkaa vasten ja kumartui hieman eteenpäin nähdäkseen vastustajansa kunnolla. Näin lähellä hän erotti kasvonpiirteetkin huolimatta heikosta valaistuksesta.
”Sinä!” hän huudahti, ”minä luulin sinua ihmissudeksi.” Berwald murahti ja näytti itsekin pettyneeltä tavattuaan juuri Mathiaksen.
”Luulin, että sinä olit”, hän kuitenkin myönsi. Hetken miehet tuijottivat toisiaan haastavasti ja sitten kumpikin kohautti olkiaan ja perääntyi vain sen verran, että sai tilaa uudelle lyönnille. Tino, joka seisoi muutaman metrin päässä, katsoi miehiä hieman kummissaan, mutta laittoi kuitenkin pistooliinsa takaisin koteloon todettuaan tilanteen normaaliksi ja lähti kohti puiden välissä loistavaa leirinuotiota. Jos Mathias kerta oli täällä, Tino luultavasti löytäisi tuttuja leiristä.
Lukas, joka oli havahtunut siinä vaiheessa, kun Mathias ja Berwald olivat aloittaneet tappelunsa, ja todennut että nukkuminen ei onnistuisi enää kahden miehen riehuessa metsässä, istui nuotion äärellä ja näytti vain hieman yllättyneeltä, kun Tino käveli hänen luokseen. Tino sen sijaan oli paljon yllättyneempi.
”Lukas, mitä sinä täällä teet?” hän kysyi ja toinen mies kohotti kulmaansa.
”Noinko sinä tervehdit veljeäsi, jota et ole nähnyt puoleen vuoteen?” hän kysyi ja Tino hymyili hieman.
”Mathiasta minä en ehtinyt tervehtiä ollenkaan”, hän totesi ja istuutui sitten veljensä viereen. Lukas vilkaisi siihen suuntaa, josta taistelun äänet tulivat.
”Oletan, että hän löysi Berwaldin”, hän sanoi kuivasti ja Tino nyökkäsi, ”jotkut eivät sitten opi milloinkaan.”
”Ainakin heillä on hauskaa”, Tino sanoi, ”mutta oikeasti, mitä sinä teet täällä?” Lukas tuijotti hetken nuotiota ennen kuin vastasi. Mathias ja Berwald tuntuivat äänestä päätellen olevan silti vauhdissa, mutta Tim ja Lux nukkuivat aivan kuin mikään ei olisi oudosti. Ehkä he olivat tottuneita kaikkeen ja heräisivät vasta sitten, kun joku pitelisi miekkaa kurkulla, tai sitten he olivat vain erittäin hyvä unisia.
”Tuo”, Lukas sanoi ja nyökkäsi nukkuvaa kauppiasta kohti, ”hukkasi esineen, joka saattaa väärissä käsissä hyvin helposti aiheuttaa kaaosta, hävitystä tai maailmanlopun. Hän aikoo hankkia sen takaisin ja minä tulin varmistamaan, että kaikki sujuu hyvin.” Tino nyökkäsi aivan kuin hänelle olisi täysin normaalia ja jokapäiväistä kuulla mahdollisesta maailmanlopusta.
”Entä sinä, mitä sinä teet täällä?” Lukas kysyi ja tarkasteli veljeään hetken. Tino oli kasvanut hieman ja matkustamisella oli selvästi ollut hyvä vaikutus häneen, vaikka hänen vaatteensa olivatkin kuluneet ja hän oli hiustenleikkuun tarpeessa. Tyytyväisenä noita pani merkille, että ainakin Berwald oli pitänyt hänen veljestään huolta.
”Olemme menossa merelle”, Tino selitti olkiaan kohauttaen, ”ja tämä reitti tuntui hyvältä. Aateliset eivät koskaan käyttäisi tätä, jos ei lasketa niitä prinssejä ja prinsessoja, joilla on aina jokin tehtävä menossa.”
”Pakoiletko sinä aatelisia?” Lukas kysyi huomattuaan tietyn sävyn veljensä äänessä, ”en tahtoisi järkyttää, mutta sinun matkaseurasi on aatelinen.”
”Hyvin hauskaa, Lukas”, Tino totesi, ”mutta me pakoilemme heitä. Minä olen jo kyllästynyt katsomaan kuinka joka ikisellä aatelisella on ainakin yksi naispuolinen sukulainen, joka tarvitsee hyvät naimakaupat.” Lukas katsoi tarkkaavaisena veljensä nyt äkäistä ilmettä ja nyökkäsi sitten.
”Ymmärrän”, hän sanoi ja viittoi sitten metsän suuntaan, ”heillä menee varmaan vielä hetki, joten voimme ihan hyvin yrittää nukkua lisää.” Tino nyökkäsi ja nousi hakeakseen omansa ja Berwaldin hevosen muiden joukkoon. Sen jälkeen hän käpertyi nuotiolle Lukaksen lähettyville. Hän ehti torkkua jonkin aikaa kunnes heräsi siihen, että Berwald asettui makuulle hänen vierelleen. Tino hymähti tuntiessaan käsivarren asettuvan tutulla tavalla vyötäisilleen.
”Oletteko te kumpikin ehjiä?” hän kysyi unisena.
”Ja”, Berwald vastasi ja painoi hyvänyönsuukon Tinon otsalle.
A/N: Joka sadussa pitää olla ainakin yksi synkkä ja pimeä metsä.
Norjan hevonen on muuten kelpie (ei se koirarotu, se satuhevonen joka syö ihmisiä). Mä meinasin ensin antaa hänelle ihan normaalin hevosen, mutta sitten totesin että jos minä olisin hän niin minähän matkustaisin tyylillä ja sitäpaitsi mä en voi vastustaa kiusausta kirjoittaa lihansyöjähevosia mukaan tarinaan. Itseasiassa tolla hevosella on ihan esikuvansa tosielämässä. Se oli sellainen musta suomenhevosori, joka oli omasta mielestään koko maailman kingi. Me kutsuttiin sitä nimellä "Musta Mörkö" (ei ollut sen oikea nimi, se tuli siitä kun me katottiin kun se tuli talliin ekan kertaa komeasti kopista kahdella jalalla ja joku meistä totesi ääneen "minkä mustan mörön te tänne raahasitte?" Nimi jäi elämään.)
-
ja ficci alkaa heti seikkailun merkeissä :), tuo pandoran lipas sopii tarinaan ja juoneen hyvin. Voi mieleen nousee monia kysymyksiä, mutta eiköhän niihin saa vastauksen kun juoni etenee. Pidän todella paljon siitä miten hahmot esiintyvät ryhmissä ja kertoja vaihtuu, tämä luo juonesta yhä jännittävämpää.
Noniin sitten vuorossa on tarinan hahmot: Voi Lukas huolehtiva veli hoitaa pikku veljeään, vaikka tällä meneekin ohjeet täysin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. No mutta, Lukaksen täytyy oppia kärsivällisyyttä jos mieleen nousee nopeasti ihmisten kiroaminen. No niin Lovino ja Antonio merirosvoina toimii, nauroin katketakseni tuolle ryöstökohdalle kenelläkään muulla ei kyllä toimisi ryöstä laivalta tomaatteja, tosin pojilla olikin tärkeä syy tälle ryöstölle.
Tino on aivan ihana, rakastuin todella. Hänen ja Berwaldin pakoilu muilta aatelisilta oli tikahduttavaa, samoin tuo aatelis tutka.Voi prinsessa parkoja, Berwaldin sydämmen valtias on kyllä vain ja ainoastaan Tino.
Tuo kelpie on kyllä ihana, hevoset ovat muutenkin. Olen myös tuon pimeän metsän kannalla, valoisat metsät olisivat suorastaan puuduttavan tylsiä. Mitähän uusi luku tuo tullessaan? Ooh spamanoa <3<3
Kuolotar
-
Kuolotar: Kiitos! Mä yritän parhaani
Kolmas luku: Viattomuus
Seuraavana päivänä Berwald ja Mathias olivat viimeisiä, jotka heräsivät. Lukas ehti viettää hyvä tovin kärsivällisesti odotellen ennen kuin meni potkimaan vanhinta veljeään kylkeen ja haukkui hänet idiootiksi samalla. Samaan aikaan Tino selitti ensin Berwaldille, mitä Lukas oli hänelle kertonut edellisenä iltana ja Tim täydensi sitten sen mitä oli jäänyt kertomatta.
”Eli olemme menossa tekemään jotain, joka voi sekä maksaa oman henkemme että koko maailman”, Tim totesi lopuksi. Tino kääntyi ja katsoi vieressään seisovaa miestä pyytävästi.
”Berwald”, hän pyysi ja mies nyökkäsi. Tino tahtoi lähteä hullulle maailmanpelastusmatkalle ilman edes varmaa suuntaa? Sen Tino saisi. Berwald muistutti itseään hiljaa että ottaisi vielä muutaman ottelun Mathiaksen kanssa. Ihan vain harjoittelumielessä, jotta olisi parhaassa kunnossa suojelemaan Tinoa.
Lukaksen hevonen mulkoili muita hevosia pahasti, kun he nousivat ratsaille ja jatkoivat matkaa. Synkkä metsä näytti edelleen synkältä myös päivänvalossa, mutta ihmissusia tai vampyyreitä ei edelleenkään näkynyt. Tim johti joukkoa edelleen Mathias perässään ja Lux joukon keskellä vankkureiden kanssa. Lukas ratsasti hänen perässään pitäen oman oudon hevosensa erossa muista elävistä asioista ja joukon viimeisenä tulivat Tino ja Berwald, jotka ratsastivat vierekkäin. Lukas, joka jutteli nuoremman veljensä kanssa olkansa ylitse samalla kun he kulkivat eteenpäin, huomasi helposti että kaksikko noudatti jo rutiiniksi muuttunutta omaa kaavaansa. Berwald tarkkaili ympäristöä ja piti aseensa lähellä käsiään, mutta Tino katsoi eteenpäin ja piti huolen suunnasta. Hänkin piti aseensa vyöllään, muttei ollut läheskään niin jännittynyt kuin Berwald oli. Lukas tiesi veljensä ja hän arvasi, että Tino hyökkäisi vain jos se olisi ainoa mahdollisuus.
Synkkä metsä jäi taakse jo ennen iltaa ja Mathias mutisi pettyneenä huonosta tasosta, mutta muut olivat vain tyytyväisiä kun näkivät taivaan kirkkaana taas. He jatkoivat matkaa pitkin yleistä tietä, mutta muita kulkijoita ei ollut paljoakaan liikkeellä, joten he saivat olla suurimmaksi osaksi rauhassa. Hetki ennen iltahämärää Tim pysähtyi tien vieressä olevalle aukiolle ja katsoi sitä pitkään.
”Minä näin tämän paikan”, hän sanoi, kun muut tulivat lähemmäs, ”mutta täällä oli yksisarvinen.”
”Yksisarvinen”, Tino sanoi ihailevalla äänellä ja Tim nyökkäsi.
”Ne ovat kummallisia olentoja”, hän totesi olkiaan kohauttaen, ”leiriydymmekö tässä?” Lukas, joka usein päätti tällaisista asioista, nyökkäsi ja laskeutui ratsunsa selästä sulavalla liikkeellä. Muut noudattivat esimerkkiä ja pian heidän leirinsä oli taas pystyssä.
”Me näimme kerran yksisarvisia yhdellä retkellä Timin kanssa”, Mathias sanoi Tinolle, kun he istuivat vierekkäin nuotiolla syömässä. Hänen veljensä loi häneen hieman kateellisen katseen.
”Minä en ole nähnyt, mutta sellainen olisi kiva tavata”, hän sanoi, ”me näimme kerran lohikäärmeitä vuorilla. Ne olivat kaikki hurjia ja yksi niistä kertoi minulle, kuinka monta prinsessaa se oli jo kaapannut. Jostain syystä kaikki olivat kuitenkin lähteneet aina jonkun ritarin tai prinssin mukaan lopulta.” Matias nyökkäsi. Hän ei ollut koskaan käynyt niin kaukana vuorilla että olisi nähnyt lohikäärmeitä, mutta monet Timin asiakkaista tuntuivat olevan paljonkin tekemisissä niiden kanssa.
”Eikö Lukaksen hevonen näytä sinustakin hieman oudolta?” Tino yhtäkkiä kysyi ja katsoi mustaa olentoa, joka seisoi hieman syrjemmässä laiduntavista hevosista. Sekin söi, mutta nurmen sijaan se mutusti oravaa, jonka oli ilmeisesti napannut itse.
”Se ei taida olla hevonen”, Tim totesi Mathiaksen toiselta puolelta, ”minusta tuntuu, että se on demoni tai sitten keijuratsu, mutta jos se on keijuratsu, minä en halua koskaan tavata sitä keijua, joka jalosti sen.”
”Se on hieman pelottava”, Tino myönsi, kun hevonen viimeisteli ateriaansa.
”Älä vain ota katsekontaktia sen kanssa”, Tim neuvoi tyynesti. Lukas, joka oli ollut kauempana etsimässä jotain laukustaan, kääntyi ympäri ja tuijotti heitä hetken aivan kuin olisi arvannut, että he puhuivat jostain häneen liittyvästä. Kaikki vaikenivat viisaasti.
”Minä taidan lähteä hakemaan purosta vettä”, Tino totesi hetken päästä ja nousi ylös. Hän oli kuullut veden solinaa vähän matkan päästä ja raikas vesi maistuisi varmasti hyvältä muutaman päivän pulloveden juonin jälkeen. He voisivat myös täyttää leilinsä seuraavana aamuna ennen lähtöä.
”Ole varovainen”, Berwald sanoi ja Tino hymyili hänelle kävellessään ohi.
Muut jatkoivat nuotiolla jutustelua ja söivät iltapalaansa. Hetken päästä myös Lukas liittyi joukkoon ja kieltäytyi jyrkästi vastaamatta yhteenkään ratsuansa koskevaan kysymykseen, vaikka Mathias kuinka intti häntä vastaamaan. Berwald vilkuili vähän väliä suuntaan, johon Tino oli mennyt, mutta miestä ei näkynyt ja jonkin ajan päästä hän alkoi huolestua. Metsästä ei kuulunut yhtään ääntäkään, mutta puro ei toisaalta ollut kovin kaukana ja Tinon olisi pitänyt olla jo pian takaisin. Huolestuneena Berwald nousi ja otti miekkansa mukaan.
”Tino ei ole palannut”, hän sanoi ja Mathias ja Lukas kumpikin lähes pompparivat ylös tajuten samoin, että heidän veljensä vedenhakureissu oli venähtänyt. Sanomatta sanaakaan he nousivat myös ja lähtivät Berwaldin perään Mathias pidellen miekkaansa valmiina ja Lukas pidellen kohotetussa kädessään pientä hopeista valopalloa tuomaan lisää valoa pimenevään iltaan. Hetken mietittyään myös Tim nousi ylös ja viittoi Luxin odottamaan leirissä.
He seurasivat Tinon jälkiä metsään ja ensimmäisenä kulkenut Berwald pysähtyi hämmästyneenä nähdessään Tinon. Nuori mies istui puron reunalla nojaten koivun runkoa vasten, mutta se mikä sai muut todella hämmästymään, oli se, mitä hän piti sylissään.
Täysin vitivalkoinen yksisarvinen lepäsi miehen kanssa. Se oli asettanut päänsä Tinon syliin ja pitkä sarvi kiertyi sen otsalta hänen kylkensä viereen. Hopeiset pitkät jouhet sekoittuivat vihreän nurmen kanssa ja olennon kyljet kohoilivat rauhallisen hengityksen tahdissa. Yksisarvinen oli taittanut jalkansa osittain alleen, jottei Tino kannattelisi kokonaan sen painoa, ja puro virtasi aivan sen sorkkien ohitse. Tino istui hiljaa paikoillaan unohdettu vesisanko vähän matkan päästä. Hän silitti yksisarvisen kaulaa ja näytti juttelevan sille hiljaa jotain.
Siinä täysikuun pehmeässä valossa Berwald oli varma, että hän oli nähnyt juuri maailman kauneimman näyn. Sitten hän otti askeleen eteenpäin ja lumous särkyi. Yksisarvinen hypähti jaloilleen ja korskui kirkkaan siniset silmät ammollaan. Se ei kuitenkaan paennut vaan seisoi paikoillaan Tinon vieressä ja heilautti päätään aivan kuin tähtäisi sarvellaan.
”Älä”, Tino sanoi eläimelle pehmeästi ja nousi itsekin ylös, ”he ovat ystäviä. Ei ole mitään hätää.” Yksisarvinen näytti epäröivän, mutta sitten se käänsi päätään ja antoi miehen taputtaa itseään taas. Muut kävelivät varoen lähemmäs jotta eivät säikyttäisi eläintä uudelleen.
”Hienon ystävän olet sinä löytänyt”, Mathias sanoi hiljaa ja vihelsi. Tino hymyili hieman vaivautuneena ja piti kätensä yksisarvisen kaulalla.
”Se vain ilmestyi metsästä”, hän selitti, ”ja se on niin kaunis.”
”Sitä se on”, Lukas sanoi ja katseli yksisarvista tutkivasti, ”ne ovat yleensä täysin villejä, mutta ne luottavat viattomiin ihmisiin ja saattavat tulla luokse, jos tuntevat olevansa turvassa.” Tino kurtisti kulmiaan epäilevästi.
”Mutta en minä ole viaton”, hän sanoi, ”minä olen tappanut.” Hän sanoi sen suoraan, mutta pieni häivähdys surua ja katumusta äänessään.
”Tarkoitin sitä toisenlaista viattomuutta”, Lukas selitti ja vilkaisi sitten pitkää miestä, joka seisoi lähimpänä Tinoa, ”Berwald, te olette olleet vuoden yhdessä. Minä olen pettynyt.” Berwald murahti jotain itsekseen, mutta Tinon ilme pysyi hämmentyneenä kunnes hän alkoi pikkuhiljaa oivaltaa ja hänen ilmeensä alkoi vaihdella järkyttyneen ja nolostuneen välillä.
”Minä… Me…”, hän mutisi tietämättä, mitä sanoa, ”se on minun oma asiani!” Mathias kihersi lausunnolle ja Tim katseli hienotuntoisesti toiseen suuntaan, kun veljekset hoitivat välejään.
”Tarkoitat varmaan teidän asianne”, Mathias sanoi virnistäen, ”siihen tarvitaan vähintään kaksi henkilöä.” Tino punastui hieman ja nakkasi veljiään ensimmäisellä asialla, jonka sai käsiinsä, ja se sattui olemaan täysi vesisanko. Lukas väisti, mutta Mathias sai sekä sangon otsaansa että vedet päälleen. Yksisarvinen katsoi äkäistä ja silti punastelevaa miestä hämmentyneenä aivan kuin kysyäkseen pitäisikö senkin hyökätä.
”Minä vihaan teitä kahta”, Tino mumisi veljilleen ja Berwald silitti hänen hiuksiaan lohduttavasti samalla, kun Mathias naureskeli nyt läpimärkänä ja Lukas muuten vain näytti aivan liian tyytyväiseltä.
Yksisarvinen piti seuraa Tinolle koko yön ja se myös hyväksyi Berwaldin lopulta sen verran, että mies sai hellästi taputtaa sen kaulaa. Aamulla valkoinen eläin kuitenkin jäi metsäaukiolle ja hörähti pehmeästi hyvästiksi, kun he lähtivät. Tino kääntyi ympäri satulassaan nähdäkseen, kuinka yksisarvinen katosi takaisin kotimetsäänsä.
”Seuraavan kerran pysähdytään satamassa”, Lukas totesi ja Tino kääntyi taas eteenpäin.
”Mihin satamaan me olemme muuten menossa?” hän kysyi. Asia ei ollut tullut sen tarkemmin esille niiden muutamien päivien aikana, ”Tortugaan? Eivätkö merirosvot ole siellä?” Lukas vilkaisi häntä silmäkulmastaan ja pudisti päätään.
”Luuletko oikeasti, että minä veisin sinut sinne?” hän kysyi, ”ja ei. Me olemme menossa kauppasatamaan, koska kapteeni Carriedo on mitä luultavimmin siellä ja se on muutenkin Timin näkemän reitin varrella.”
”Minä vihaan sitä miestä”, Tim mutisi sivusta ja Lukas mulkaisi häntä kylmästi.
”Sinulla ei siltikään ole varaa valittaa”, hän muistutti, ”me tarvitsemme parhaan.” Mathias ratsasti lähemmäs kauppiasta, joka poltti piippuaan samalla kun ohjasi hevostaan.
”Miksi sinä muuten et pidä hänestä?” mies kysyi uteliaana. Tim oli hetken hiljaa, mutta otti sitten piipun suustaan ja huokaisi.
”Sanotaan vaikka niin, että hän osti minulta jotain vuosia sitten mutta ei koskaan maksanut sitä”, mies sanoi äkäisellä sävyllä.
”Eli toisin sanoen sinut on ryöstetty kahdesti”, Lukas totesi kuivasti, mutta Tim pudisti päätään.
”Se oli kauppaa, ei ryöstö”, hän sanoi, ”minä itse annoin sen reseptin hänelle.” Mathias nauroi ja Tim mulkaisi häntä pahasti.
”Mitä se mies sitten on sinulle velkaa?” soturi kysyi, ”ei kai vain esikoispoikaansa?”
”Kuinka monta kertaa minun pitää se sanoa, minä en halua kenenkään kakaroita”, Tim sanoi edelleen äkäisenä, ”hän lupasi tuoda minulle kolme mustaa helmeä.”
”Mikset kysynyt niitä häneltä viime vuonna?” Tino kysyi ja ratsasti myös veljensä ja kauppiaan vierelle, ”hän oli siellä myös, kun kirous murtui.” Timin ilme muuttui yhä vakavammaksi ja hän mutisi itsekseen puoliääneen ennen kuin työnsi piippunsa takaisin suuhunsa ja jätti vastaamatta. Hänen sijaansa Lux naurahti vankkureiden kuskinpenkiltä.
”Hän yritti kyllä”, nuorimies sanoi, ”mutta Emma kielsi häntä ja sitten se mies hävisi aivan yllättäen.” Asia näytti huvittavan Luxia suuresti ja Mathias nauroi samoin, mutta Tino vain hymyili ymmärtäväisesti mököttävälle kauppiaalle.
A/N: Miksi tässä on yksisarvinen? No... koska mä heräsin yksi aamu ja päätin, että mä todellakin aion kirjottaa yksisarvisen tähän. Siitä saa pari huonoa vitsiä ja veljesten välistä kinastelua on aina hauska seurata.
Seuraava luku onkin sitten kokonaan Lovinolle ja Espanjalle! Yay! Mulla oli todella hauskaa sitä kirjoittaessa. Mä lähen huomenna taas pois, mutta toivottavasti ehdin päivittää tämän ennen lähtöä.
-
Synkät ja pimeät metsät on hienoja paikkoja.
Ihanan hauska tarina. Nauroin melkeinpä koko ajan (en kyllä tiedä oliko se tarkoitus, mutt hauskaa oli)
”Tarkoitin sitä toisenlaista viattomuutta”, Lukas selitti ja vilkaisi sitten pitkää miestä, joka seisoi lähimpänä Tinoa, ”Berwald, te olette olleet vuoden yhdessä. Minä olen pettynyt.”
Lukas on miettinyt tätä asiaa yön pimeinä tunteina? Nauroin tolle vaikka kuin pitkään :D
Merirosvoja! Antonio ja Lovinito Lovino on ihania. Tekee mieli pastaa tomaattikastikkeella. Niillä on cool laiva ja cool miehistö. Ja seuraava luku kokonaan niille <3
Hänellä oli ruskeat hiukset, vihreät silmät ja hän hymyili helpolla tavalla, joka tosin tässä tilanteessa tuntui hermostuttavalta. Hänellä oli sekä miekka että kaksi pistoolia vyöllään ja hän oli pukeutunut pitkään punaiseen laivastotakkiin, jonka oli varmasti varastanut, ja hattuun, jonka sulka liehui hieman tuulessa. Oikeassa korvalehdessä roikkui pieni timantti.
<3
mutta toistaiseksi he eivät olleet nähneet mitään muuta kuin yhden jäniksen. Eikä sekään ollut ollut kovin pelottavan näköinen ja Lukaksen hevonen oli syönyt sen.
Hui kamala O.o Jänö parka.
Mulla on aika monta arvausta varkaasta ^^'' Nyt jännätään, meneekö oikein
Menolly
-
Tino ja yksisarvinen, super söpöä <3! Muutenkin tuo taru hevosten esiintyminen on todella ihana lisä tähän ficciin samoin kuin muutkin taru olennot. Ne sopivat aiheeseen vain niin hyvin, voi että veljesrakkaus on todella monimutkainen.
Voi Tim parkaa, kaikki olettavat hänen keräävän lapsia, vaikka näistä olisi takuulla enemmän haittaa kuin hyötyä. Varmasti asiakkaat jotka yrittävät jättää maksamatta ovat rasittavia, Ai jai, Antonio jonkun pitäisi antaa hänelle korvapuustia. Oih spamanoa luvassa, odotan innolla!
Jatkoa odotan jännityksellä
-
Kiitos kummallekin! Tämä on aika hauska fikki kirjoittaa, kun mä oikeastaan vaan revin kaikkea mukaan aina kun tulee sellainen olo, että tuo vois olla kiva.
Tämän alku on sitten flashbackia.
Neljäs luku: Kuinka merirosvo sai laivansa
Lovino istui kiven päällä ja katseli tuimasti merelle päin. Hän halusi olla hetken yksin, mutta samalla sekin ärsytti häntä. Hän ei tiennyt edes itse mitä hän halusi.
”Typerä Antonio”, mies mumisi itsekseen, ”ja typerä Feli, miksi hän valitsi juuri sen miehen?” Linnaa vallinneen kirouksen murtamisen jälkeen myös Lovinon oma suunnitelma veljensä ja sen ärsyttävän miehen erottamiseen toisistaan oli kariutunut. Hän oli myös jättänyt joukkonsa. Natalia, joka pärjäisi ihan missä vain, oli nopeasti liittynyt toiseen ryhmittymään ja niitti nyt mainetta niissä riveissä, ja Vlad oli jättänyt laitapolut kokonaan ja oli ilmeisesti nyt jonkin kreivin hovimaagi. Mutta Lovino vain istui paikoillaan vailla minkäänlaista suuntaa.
Hän oli lähtenyt kulkemaan pian sen jälkeen, kun linnan kirous oli murtunut. Epäonnistuneet yritykset Mathiaksen saamiseksi pois pelistä olivat kaikki harmittaneet häntä ja hän päätti viettää jonkin aikaa ihan yksin. Kuitenkin Antonio oli seurannut hänen perässään kuin pieni uskollinen koiranpentu, pysyen aina näköetäisyydellä, mutta kuitenkin tarpeeksi kaukana. Ensin Lovino oli jättänyt miehen huomiotta ja huutanut hänelle vain, jos hän tuli liian lähelle.
Antonio vastasi aina hymyllä hänen huutoihinsa ja pysyi lähettyvillä. Muutaman kerran hän toi Lovinolle jotain, kuten palan kauriista jonka oli kaatanut tai makeisia joita oli ostanut. Sitten lähes huomaamatta hän alkoi tulla lähemmäs. Ensin hän alkoi vain kulkea hieman lähempänä ja sitten pystyttää leirinsä lähemmäs Lovinon leiriä niin, että italialainen kuuli kuinka hän lauloi itsekseen iltaisin. Viimein eräänä iltana Lovino oli löytänyt itsensä samalta nuotiolta miehen kanssa ja siitä lähtien he olivat kulkeneet yhdessä, vaikka Lovino silti tiukasti väitti että heillä ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.
”Lovinito!” tutuksi käynyt ääni kutsui ja Lovino toivoi, ettei mies löytäisi häntä, ”ah, täällä sinä olet!” Se siitä toiveesta. Antonio istahti hänen vierelleen ja hymyili.
”Mene pois”, Lovino mutisi ja käänsi katseensa poispäin, mutta tietenkään mies ei lähtenyt.
”Lovi? Mikä hätänä?” hän kysyi ja hänen äänestään melkein kuuli kuinka hänen hymynsä hyytyi.
”Ei mikään”, Lovino tokaisi, ”jätä minut vain rauhaan.” Hetken oli hiljaista, mutta sitten lämmin käsi hipaisi hänen olkapäätään.
”Ei mitään hätää”, Antonio sanoi lempeästi, ”minä olen tässä. Älä itke, Lovi.” Lovino pudisti päätään. Ei hän itkenyt, hänellä oli vain roska silmässään. Sellainen, joka vaivasi todella paljon. Oikeastaan hänellä oli sellainen kummassakin silmässään.
Lovino ei sanonut mitään. Hän ei pystynyt, joten hän vain istui siinä paikoillaan kasvot käsivarsiensa alle piilotettuna. Antonio silitti ensin vain hänen selkäänsä, mutta veti sitten miehen syliinsä ja halasi häntä kunnes roskat Lovinon silmistä näyttivät huuhtoutuvan pois. Koko sen ajan Antonio hyräili hiljaa ja odotti kärsivällisesti.
”Oli se mitä hyvänsä, minä voin tehdä sen paremmaksi”, hän lupasi ja hymyili rohkaisevasti.
”En minä tarvitse apua”, Lovino vastasi, mutta hänen uhmakkaaksi tarkoitettu lausahdus latistui hieman, kun hänen äänensä ei toiminutkaan niin kuin piti.
”Et tietenkään”, Antonio vastasi, ”minun Lovinitoni on rohkea.” Lovino mulkaisi häntä hieman, muttei kuitenkaan sanonut mitään.
”Mitä jos lähdemme merelle?” Antonio lopulta kysyi, ”minulla on ollut ikävä sitä elämää ja sinä pitäisit siitä varmasti. Minä voin opettaa sinulle kaiken!”
”Mistä me saamme laivan, typerys”, Lovino vastasi, ”me olemme rahattomia, jos et satu muistamaan.” Antonio naurahti hiljaa.
”Minulla on keinoni”, hän vastasi, ”mutta haluatko lähteä? Jos sanot kyllä, niin meillä on laiva ennen kuin tämä viikko on ohi.” Lovino mietti hetken ja kohautti sitten olkapäitään.
”Kai se voisi olla kivaa”, hän mutisi.
>>>><<>>><<<<
Antonio vei heidät satamaan. Se ei ollut kaikkein isoin satama valtakunnassa eikä varmaan edes virallinen päätelleen siitä millaista porukkaa siellä liikkui. Se oli likainen ja täynnä melua sekä ihmisiä joilla oli epäilyttävä tausta. Antonio kuitenkin näytti tuntevan sen ja johdatti Lovinon kapakan luokse. Hän piti tarkasti huolen, että nuorempi mies oli aina lähettyvillä, ja katsoi ympärilleen aivan kuin etsien jotain. Lovino oli vain kyllästynyt ja äkäinen. Miksi Antonio toi heidät tänne? Jos suunnitelma oli käyttää viimeiset lantit huonoon juomaan ja seuraa, Lovino lähtisi nyt välittömästi pois.
Antonion ei kuitenkaan ollut tarkoitus juoda. Hän katsoi ympärilleen ja hymyili löytäessään etsimänsä.
”Tuolla”, hän sanoi Lovinolle ja osoitti vanhan merenkulkijan näköistä miestä joka istui yksin nurkkapöydässä. Vaikka kapakassa oli muutoin hyvin meluisaa ja riehakas meno, miehen ympärillä näytti olevan tyhjä alue johon kenelläkään ei ollut asiaa. Hänellä ei ollut edes kolpakkoa edessään ja hän katseli kalvakoilla silmillään ympärilleen. Antonio käveli suoraan hänen luokseen.
”Kapteeni Decken”, hän tervehti miestä, joka katsoi takaisin tuimasti.
”Kuka kloppi sinä olet?” hän kysyi epäilevällä äänellä, mutta se ei Antoniota pysäyttänyt.
”Nimeni on Antonio Fernández Carriedo”, hän sanoi, ”mutta tärkeintä on se, että minä olen täällä auttamassa sinua.” Nyt viimeistään mies näytti epäilevältä.
”Minun sieluni on kirottu”, hän sanoi, ”kukaan ei voi minua auttaa, joten unohda se.” Lovino pysyi sivussa, mutta tarkkaili tilannetta huolellisesti.
”Mutta, jos tarina pitää paikkansa”, Antonio sanoi eikä tehnyt elettäkään poistuakseen, ”te vapaudutte, jos nainen jota rakastatte rakastaa teitä takaisin.” Hetken oli hiljaista, mutta sitten vanha kapteeni nyökkäsi.
”Se on totta”, hän myönsi, ”mutta sadan vuoden jälkeen rakkaus on turhaa.”
”Todellako?” Antonio kysyi ja katsoi suuntaan, johon vanhan miehen silmät olivat kiinnittyneet, ”hän näyttää silti kauniilta.” Mustahiuksinen tarjoilijanainen kiillotti laseja tiskin takana ja nauroi jollekin täysin tietämättä, että hänestä puhuttiin vain muutaman metrin päässä. Nainen oli pukeutunut hieman vanhan näköiseen mekkoon, joka oli paikattu jo useamman kerran, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat ja nauru herkässä.
”Niin näyttääkin”, vanha mies sanoi hiljaa ja katsoi sitten terävästi Antoniota, ”miten sinä tiedät hänestä? Tai minusta?”
”Olen vain nähnyt sinut ennenkin täällä”, mies vastasi.
”Vai niin”, kapteeni Decken vastasi ja käänsi taas katseensa naiseen, joka nyt kantoi tarjottimellaan likaisia astioita pois pöydistä.
”Pelkkä katsominen ei tuo sinulle mitään”, Antonio sanoi hieman kylmemmällä sävyllä kuin yleensä. Vanhan miehen ilme muuttui äkäiseksi ja hän oli sanomassa jotain vastaan, mutta yllättäen Lovino keskeytti hänet.
”Hän on oikeassa”, hän sanoi oudon hiljaisella äänellä, ”sinun pitäisi tehdä jotain.” Hetken kapteeni Decken epäröi, mutta sitten nainen nauroi ja hän huokaisi.
”Totta”, hän mutisi, ”olette oikeassa, mutta kuinka voisin? Kaikki vuodet olen vain katsellut. Minulle on annettu vain yksi päivä vuodessa, kuinka hän voisi rakastua minuun vain yhdessä päivässä?” Antonio hymyili hänelle.
”Me autamme”, hän sanoi.
Lovino ei siltikään tiennyt, mitä Antonio yritti, mutta he käyttivät koko päivän opettaen vanhalle kapteenille viettelyn jalon taidon ja etsien tälle uutta asua sekä sopivia lahjoja tarjoilijanaiselle. Viimein he olivat valmiina ja istuivat kahdestaan nurkkapöydässä seuraamassa kuinka hermostunut kapteeni Jones lähestyi ensimmäisen kerran naista, jota oli katsellut etäältä jo monta vuotta.
”Hänellä menee hyvin”, Antonio mutisi, kun mies seisoi naisen takana ja veti syvään henkeä ennen kuin puhui. He eivät kuulleet mitä hän sanoi, mutta nainen näytti hätkähtävän hieman ja kääntyi sitten ympäri. He kaksi katsoivat toisiinsa hiljaa ja näytti siltä, että he unohtivat kaiken muun. Sitten kapteeni Jones hymyili hermostuneena ja ojensi tuomansa kukat tarjoilijanaiselle, joka otti ne ällistyneenä vastaan.
”Oletko varma, että se onnistuu?” Lovino kysyi ja Antonio nyökkäsi.
”Katso nyt heitä”, hän kuiskasi ja vilkaisi pariskuntaa, joka oli nyt istahtanut vierekkäin penkille tiskin taakse ja näyttivät juttelevan keskenään otsat melkein koskettaen. Sitten Antonio vilkaisi nuorempaa miestä vieressään ja hymyili onnellisesti.
>><<
”En voi koskaan kiittää teitä tarpeeksi”, kapteeni Decken sanoi myöhemmin. Tarjoilijanainen seisoi hänen käsipuolessaan ja hymyili kahdelle muulle miehelle, vaikkei sanonutkaan sanaakaan.
”Minusta on vain hienoa nähdä onnellinen pariskunta”, Antonio vastasi hymyillen, ”mutta pyydän yhtä asiaa. Sinä et tarvitse laivaasi enää, niinhän?”
”En”, kapteeni vastasi, ”kirous on murtunut ja sieluni on vapaa. En halua sitä laivaa enää.”
”Voisimmeko me saada sen?” Antonio kysyi ja kapteeni katsoi häntä hämmästyneenä.
”Miksi sinä sen haluat?” hän kysyi, ”se on kirottu laiva, jolla on oma mieli. Siellä ei ole miehistöä, vain muistoja, ja sillä on omat oikkunsa. Hyvä laiva se tietenkin on, muttei kaikille.”
”Minä tiedän”, Antonio sanoi ja nyökkäsi, ”minusta tuntu, että se on juuri oikea meille.” Kapteeni mietti hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Jos laiva hyväksyy sinut, se on sinun”, hän lopulta sanoi. Antonio hymyili ja lähti katsomaan uutta laivaansa. Lovino jäi kapakkaan istumaan ja odottamaan häntä takaisin. Vanha kapteeni Decken ja tarjoilijanainen katosivat myös, mutta Lovino ei katsonut heitä tarpeeksi kauaa että olisi nähnyt kuinka he näyttivät vain haihtuvan pois katsoen toisiaan kunnes jäljellä ei ollut heistä enää mitään.
Antonio tuntui viipyvän ja Lovinon aika alkoi käydä pitkäksi. Hän oli tilannut itselleen yhden juoman, mutta se oli ollut paljon kamalampi kuin hän oli edes pelännyt, joten hän jätti sen pöydälle koskematta enää ensimmäisen maistiaisen jälkeen. Ajankulukseen hän katseli ympärilleen ja kirosi mielessään Antoniota, jota ei siltikään kuulunut takaisin. Kuinka kauan mies aikoi antaa hänen odottaa täällä.
”Kukas se tällä on?” joku kysyi aivan Lovinon viereltä ja hän kääntyi katsomaan juopunutta miestä, joka hymyili leveästi harvahampaista hymyään.
”Mene pois”, Lovino sanoi kyllästyneenä, mutta mies ei tietenkään kuunnellut. Hän iski nyrkkinsä pöytään niin että Lovinon hylkäämä kolpakko katui ja kaikki se huono olut valui lattialle.
”Kuules”, mies sanoi ja tuli aivan liian lähelle. Lovino katseli ympärilleen etsien pakotietä ja kirosi mielessään sitä ettei hänellä ollut edes asetta. Hän ei osannut taistella juurikaan, hän oli aina ollut parempi tekemään juonia ja suosi vihollistensa tuhoamista muilla keinoilla kuin tappelemalla. Tämä tilanne oli niin epäedullinen hänelle kuin koskaan voisi edes olla.
Yhtäkkiä jostain ilmestyi miekanterä, joka painautui kevyesti Lovinoa uhkaavan miehen kaulalle.
”Kehottaisin jättämään hänet rauhaan”, ääni sanoi kylmästi ja Lovinolta meni hetki ennen kuin hän tunnisti sen Antonion ääneksi. Hän oli kuullut sen vain lämpimänä eikä koskaan ennen uhkaavana, joten se kuulosti hänen mielestään hyvin oudolta.
”Kuka sinä muka olet?” mies kysyi ja työnsi miekan pois. Hän nousi kuitenkin pois Lovinon luota tarkastellakseen uutta tulijaa lähemmin. Myös Lovino tuijotti Antoniota. Mies oli vaihtanut vaatteensa ja näytti nyt hyvin erilaiselta. Jotenkin pitkä punainen takki ja korut sopivat hänelle hyvin ja tekivät hänestä paljon pelottavamman näköisen. Hän oli myös löytänyt jostain uuden miekan ja pistoolit vyöhönsä ja kantoi niitä tottuneesti. Ensimmäisen kerran koskaan Lovino alkoi todella uskoa, että mies tosiaan oli se sama Antonio jonka seikkailuista seitsemällä merellä hän oli kuullut.
”Kapteeni Carriedo”, Antonio vastasi ja painoi miekkansa uudelleen miehen kaulalle, ”minä olen tullut takaisin.” Sitten hän hymyili ja se hymy tuntui kammottavan röyhkeää miestä hyvin paljon.
”Mut… Mutta”, mies sopersi, ”sin… Kuolit.”
”Minusta minä olen hyvin elossa”, Antonio vastasi kepeästi, ”mutta sinä et ole, jos et ala jo kävellä.” Mies totteli nopeasti. Oikeastaan niin nopeasti että kävelyn sijaan hän juoksi. Antonio oli nyt saanut kaikkien huomion itseensä, muttei näyttänyt välittävän siitä. Hän vaan kääntyi ja hymyili Lovinolle taas lempeästi.
”Mikä tuo esitys oli muka?” italialainen kysyi ja Antonio nauroi.
”Minä lupasin sinulle laivan”, hän totesi iloisesti, ”nyt meillä on se. Koko meri on avoin, joten minne haluaisit mennä, Lovi?”
>>>><<>><<<<
Lovino pyöritteli ruokaansa pitkin lautasta ja nojasi kyllästyneenä leukaansa kämmentään vasten. He olivat rantautuneet eilen ja käyttäneet koko päivän täydentääkseen varastojaan. Se oli kaikkein tärkeintä tehdä ensimmäisenä sillä muutaman kerran heille oli tullut äkillinen lähtö satamasta ja silloin oli todella ikävää, jos ruuma oli valmiiksi tyhjä.
He istuivat nyt tavernassa päivällisellä. Se oli hyvin siisti taverna, ei kaupungin parhaita mutta selvästi ei huonoinkaan. Se oli myös hyvin erilainen siitä paikasta, jonne Antonio oli vienyt Lovinon ihan ensimmäisellä kerralla. Asiakkaitakaan ei ollut niin paljoa ja ainut ääni oli astioiden kilinä, kun tarjoilijat kulkivat ohi, ja matala puheensorina.
”Mitä nyt, Lovi?” Antonio kysyi huolestuneena huomattuaan miehen ruokahaluttomuuden, ”eikö se ole hyvää?” Lovino kohautti olkiaan. Hän ei ollut oikeastaan maistellut, joten hän ei tiennyt.
”Minulla ei ole nälkä”, hän sanoi ja keskittyi katselemaan ihmisiä ympärillään. Hän oli aina tarkkaavainen, kun he olivat satamassa, sillä koskaan ei voinut tietää jos joku tunnisti heidät jostain. Lovinolla ja Antoniolla oli yhteisen vuotensa lisäksi kummallakin oma historiansa ja muutamia henkilöitä joita he eivät välittäneet tavata. Sitä paitsi tämä oli kauppasatama eli ei kovin ystävällinen paikka merirosvoille. He olivat nyt pukeutuneet yksinkertaisiin vaatteisiin ja piilottaneet aseensa näkyviltä, jotta heitä ei tunnistettaisi niin helposti. He olivat ennen käyttäneet omia vaatteitaan sekä laivalla että maalla, mutta Lovino oli vaatinut muutosta sen jälkeen kun oli kolmannen kerran pelastanut Antonion vankilasta. Lovino oli paljon nopeampi juoksemaan ja vikkelämpi, joten hän oli toistaiseksi välttänyt kaikki vankilareissut.
”Silloin vuosi sitten”, Lovino sanoi yllättäen, ”mitä sille miehelle muuten tapahtui?” Antonio vilkaisi häntä hieman yllättyneenä ja nielaisi suupalansa ennen kuin vastasi.
”Kapteeni Deckenille?” hän kysyi ja Lovino nyökkäsi, ”no, kirous murtui ja hänen sielunsa vapautui, joten hän kai meni taivaaseen tai paratiisiin tai minne kuolleet sitten menevätkään.”
”Eikö se ole aika surkeaa?” Lovino kysyi, mutta Antonio pudisti päätään.
”Miksi olisi? Hän odotti aika kauan”, mies totesi ja työnsi lisää ruokaa suuhunsa haarukalla. Hyvä juttu, että ainakin toisella heistä oli nälkä.
”Mutta hän tapasi juuri elämänsä rakkauden”, Lovino pyöräytti silmiään hieman sanavalinnalle, mutta ei osannut kuvailla sitä sen paremmin, ”ja sitten hän menee ja kuolee. Minusta se on surkeaa. Naisparka jäi taas yksin.” Antonio näytti hieman hämmentyneeltä ensin, mutta sitten hän näytti oivaltavan jotain ja naurahti.
”Mitä sinä nyt naureskelet?” Lovino kysyi äkäisesti.
”Sinä olet vain niin suloinen, kun huolehdit muista”, mies vastasi hymyillen ja Lovino mulkaisi häntä, ”huomasitko mitään erikoista siinä naisessa?” Lovino mietti hetken. Hän ei ollut juurikaan kiinnittänyt tarjoilijattareen huomiota, mutta hän yritti muistella sitä mitä hänelle oli jäänyt mieleen. Nainen oli ollut aika tavallisen näköinen ja pukeutunut hieman erilailla kuin muut tarjoilijat. Hän ei ollut jutellut kenenkään kanssa, mutta nauranut muutaman kerran.
”Hän ei puhunut”, Lovino lopulta sanoi alkaen hitaasti tajuta, mitä Antonio ajoi takaa, ”hän vain nauroi ja hän näytti hieman… Irralliselta.” Antonio nyökkäsi.
”Hän ei ollut elossa enää”, mies myönsi, ”en tiedä hänen tarinaansa, mutta ilmeisesti hänkin odotti.” Lovino pysyi hiljaa ja tuijotti nyt lautastaan taas. Tuntui oudolta, että joku olisi odottanut vielä kuolemansa jälkeenkin jotakuta tuntematonta ihan vain sen takia, että voisi rakastua. Se oli kai sitä tosirakkautta, josta hänen veljensä höpisi vähän väliä. Pieni ääni Lovinon sisällä ihmetteli, jos hänellekin olisi jossain sellainen, mutta hän tukahdutti sen ääneen ennen kuin se aiheuttaisi hänelle vain huonon mielen.
”Mutta on se surullistakin”, Antonio mutisi yllättäen, ”he odottivat sata vuotta, vaikka kaikki mitä tarvittiin, oli vain yksi katse.” Lovino nyökkäsi hitaasti ja yritit maistella ruokaansa taas. Se ei kuitenkaan ollut yhtään niin herkullista kuin näytti olevan, joten pian hän työnsi sen edestään ja vain joi vettä lasistaan. Antonio vilkaisi häntä huolestuneena, mutta pysyi hiljaa ja loihti hymyn kasvoilleen aina kun toinen mies vilkaisi häntä.
He istuivat hetken hiljaa ja tavernan ovi kolahti saapuneiden asiakkaiden vuoksi. Lovinon selkä oli ovelle päin ja Antonio oli keskittynyt katsomaan seuralaistaan, joten he eivät huomanneet tärkeästi pukeutunutta miestä, joka seisahtui järkyttyneenä paikoilleen ja tuijotti heitä.
”Nuo miehet ryöstivät minun laivani!” hän huusi toivuttuaan yllätyksestä ja nyt kaksi merirosvoa hätkähti. Lovino hyppäsi ylös kiroillen ja etsi katseellaan pakotietä. Antonio toimi paljon harkitummin. Hän asetti haarukkansa lautasella ja pyyhkäisi suupielensä liinaan ennen kuin nousi täysin rauhassa ylös.
”Mehän vain lainasimme tomaatteja”, hän totesi tunnistaessaan miehen.
”Se oli hyökkäys!” kapteeni sanoi ja viittoi mukanaan tulleita miehiä pidättämään merirosvot.
”Ai niin, se olet sinä”, Lovino totesi ja rauhoittui tunnistaessaan miehen myös, ”se huono kapteeni.” Nyt kapteeni näytti entistäkin vihaisemmalta.
”Minä en salli arvovaltaani loukattavan noin”, hän sanoi raivoaan pidätellen. Hänen miehensä epäröivät käydä kahden aseettoman näköisen miehen kimppuun, joten he pysyivät sivummalla yrittäen keksiä ratkaisua.
”Minä juuri tein niin”, Lovino totesi ja huomasi sitten tien ovelle olevan vapaa. Hän viittoi Antoniolle nopeasti ja juoksi itse edeltä ulos.
”Anteeksi, neiti”, Antonio sanoi pahoitellen ja tarttui yhtä tarjoilijattarista kädestä. Hän pudotti muutaman kolikon naisen käteen ja nakkasi sitten hänet päin kohti tulevaa vihaista kapteenia, jotta pääsisi itse pakenemaan Lovinon perään.
”Tuollainen huuto muutamasta tomaatista”, Lovino mutisi juostessaan kapeaa kujaa pitkin ja Antonio naurahti hänen takanaan.
”Hän varmaan pitää niistä yhtä paljon kuin sinäkin, Lovi”, mies vastasi, ”ja me kuitenkin otimme kolme laatikollista.” Lovino ei vastannut vaan keskittyi juoksemaan. Kukaan ei kuulostanut lähtevän heidän peräänsä, mutta aina oli parempi pelata varman päälle näissä tilanteissa. He suuntasivat kohti laivaansa, joka oli samalla heidän turvapaikkansa. Se laiva oli kuitenkin kehittänyt jonkinlaisen tietoisuuden ja se tuntui pitävänsä kapteeneistaan, joten se piti heidät hyvin turvassa esimerkiksi kaikilta vihaisilta väkijoukoilta. Lovino ei täysin tiennyt, miten laiva teki kaikki temppunsa, mutta hän ei välittänytkään tietää. Jos se toimi, se oli hyvä ja se siitä.
Lovino kääntyi jyrkästi kulman ympäri ja lähes törmäsi sen takana seisoneeseen mieheen. Hän väisti täpärästi, mutta joutui pysähtymään, koska kuja oli täysin tukossa. Hän ei voisi myöskään kääntyä ympäri, sillä kadut olivat mutkikkaita, mutta ikävä kyllä hyvin pitkiä. Jos joku oli heidän perässään, he vain juoksisivat suoraan sitä tyyppiä kohti.
”Minä sanoin, että me löydämme heidät täältä”, yksi katua tukkivista miehistä sanoi ja Lovino siirtyi heti puolustavaan asemaan etsien pistooliaan takkinsa alta, koska sellainen toteamus ei koskaan kuulostanut hyvältä.
”Lovi”, Antonio kutsui kääntyessään itsekin kulman ympäri ja hän pysähtyi kumppaninsa vierelle, ”ai hei, mitä te teette täällä?”
”Etsimme teitä”, synkkä ilmeinen mies sanoi ja näytti siltä, että olisi halunnut olla muualla. Antonio hymyili leveästi aivan kuin olisi ollut vain rauhallisella päiväretkellä eikä pakomatkalla. Kaikki viisi miestä heidän edessään katsoivat heitä hetken ennen kuin ensimmäisenä puhunut avasi suunsa taas.
”Haluaisimme jutella yhdestä asiasta”, hän totesi. Hänellä oli vaaleat hiukset ja tyyni, mutta hieman kylmä ilme. Hän myös piteli kiinni oudon vihamielisen hevosen ohjaksista. Kaikki muut olivat jalan eikä Lovino nähnyt muita hevosia. Kaikilla ensimmäistä miestä lukuun ottamatta oli aseet vyöllään ja varsinkin kolme heistä näytti siltä että olivat tottuneita käyttämään niitä.
”Tunnetko sinä heidät?” Lovino kysyi ja Antonio nyökkäsi iloisesti.
”Sinäkin tunnet, Lovi”, hän sanoi, ”he ovat sieltä kylästä. Tino, Mathias ja Lukas ovat veljeksiä. Berwald on sen kirotun, anteeksi, entisen kirotun linnan isäntä, ja Tim on Tim.” Nyt Lovino muisti. Hän oli häipynyt silloin paikalta hyvin nopeasti, mutta hän tunnisti ainakin miehen, joka hänen olisi pitänyt hoidella Gilbertin pyynnöstä, sekä noita-miehen ja soturin, jotka olivat pitäneet Mathiaksen kunnossa.
”Ai. Kiva”, Lovino sanoi äänellä joka ei todellakaan ilmaissut mitään positiivista, ”meillä on nyt hieman kiire.”
”Niin, meitä ajetaan takaa”, Antonio sanoi iloisesti.
”Se ei ole hyvä asia, typerys”, Lovino muistutti häntä äkäisesti.
”Meidän asiamme on tärkeää”, Lukas sanoi tyynesti eikä kukaan tehnyt elettäkään antaakseen merirosvoille tietä, ”minä hoidan teidän takaa-ajajanne.” Hän katsoi ratsuaan hetken ja päästi sitten ohjista irti. Hevonen asteli Lovinon ohitse siihen suuntaan, josta hän oli tullut ja mies tunsi oudon kylmän kouraisun sisällään, kun hevonen ohitti hänet. Se meni kuitenkin nopeasti ohi ja Lovino unohti tunteen pian.
”Oliko tuo varmasti viisasta?” Tino kysyi huolestuneena.
”Älä huoli. Se ei satuta ketään”, Lukas sanoi ja he kuulivat pelästyneen huudon jostain sieltäpäin, minne hevonen oli mennyt, ”tai ainakaan tapa ketään.”
”Mistä te halusitte puhua?” Antonio kysyi.
A/N: Ei hätää, kelpiä ei kiusannut ketään. Pelotteli vain vähän.
Eli niin Lovino ja Antonio saivat laivansa ja päätyivät merirosvoiksi (Antonion tapauksessa taas). Joku ehkä tunnistikin, että tässä oli viittausta vanhaan merimieslegendaan (tai, minä taisin enemmän käyttää sitä ooppera versiota) Lentävästä hollantilaisesta. Miksi minä antaisin heille normaalin laivan, kun voin aivan totaalisesti hyväksikäyttää vanhoja tarinoita ja lykätä heille Lentävän hollantilaisen?
-
Luin tämän ficin viime yönä, enkä tiedä oliko ajankohdalla vaikutusta, mutta nauroin koko ajan...
Lukaksella on refleksi heittää jollain taikamikälie-pullolla Timiä, ja Islanti aikoo tehdä mitä huvittaa... Nämä kaksi on kyllä niin ihania.
Hollantikin on omalla tavallaan suloinen, kuten myös Lovi ja Antoniokin.
Norjan hevoseen minä rakastuin heti. (Rakastan kaikkea Norjaan liittyvää?) Voi pupu parkaa. *sadistista naurua*
Mathias on tietty pettynyt, kun metsästä ei löydy ihmissusia, ja kyläläiset varoittavatvaarasta metsässä, jossa kukaan ei ole käynyt... Tuolle kohdalle muuten hihittelin ja paljon... Täytyi lukea ääneen veljellekin...
”Tarkoitin sitä toisenlaista viattomuutta”, Lukas selitti ja vilkaisi sitten pitkää miestä, joka seisoi lähimpänä Tinoa, ”Berwald, te olette olleet vuoden yhdessä. Minä olen pettynyt.” Berwald murahti jotain itsekseen, mutta Tinon ilme pysyi hämmentyneenä kunnes hän alkoi pikkuhiljaa oivaltaa ja hänen ilmeensä alkoi vaihdella järkyttyneen ja nolostuneen välillä.
xD Eikäää!!! Hahahhahahah!! Tälle nauroin niiiin pitkään! Ja sitten kun lopetin nauramisen ja yritin nukkua, niin aina vaan se tuli uudestaan mieleen ja räkätys alkoi taas...
Jatkoa, pyydän. t. skskskskskskk ???? (siis, slytherinii, tai Puolakkahillo)
-
Slytherinii: Kiitos! Tän on tarkoituskin olla hauska, joten ihan hyvä jos muillakin kuin mulla on ollut hauskaa eikä mun tartte yksin nauraa huonoille vitseilleni
Tänään näyttää tulevan vain lyhyitä lukuja. Sori.
Viides luku: Viisi lippua, kiitos!
”Eli te haluatte, että me viemme teidät meidän laivallamme jonnekin todella kauas pelastamaan maailmaa?” Lovino kertasi ja kaikki nyökkäilivät, ”ei käy.” Antonio vilkaisi häntä ja Lovino tiesi todella hyvin, että mies oli erimieltä. Sillä hetkellä, kun hän oli kuullut sanat ”seikkailu”, ”kohtalo” ja ”lähes varma kuolema” Antonio oli ollut täysin mukana.
”Teillä on monta hyvää syytä suostua”, Lukas, joka näytti olevansa joukkonsa neuvottelija, sanoi.
”Nimeä edes yksi”, Lovino vastasi ja nojasi rennosti tuolissaan taaksepäin. He olivat nyt yhdessä sataman kapakoista ja istuivat juuri takahuoneessa, jonka kapakan omistaja vuokrasi kiskurihintaan. Se oli äänieristetty ja seinillä oli epäilyttäviä roiskeita. Lovino tunsi olonsa siellä jotenkin oudon kodikkaaksi, vaikka muutoin hänellä ei ollut erityistä halua viipyä sellaisessa ympäristössä.
”Antonio on Timille velkaa, sinä yritit vahingoittaa Mathiasta”, Lukas luetteli ja nosti yhden sormen joka kohdan jälkeen, ”minä hoidin teidän takaa-ajajanne ja me voimme maksaa.”
”Olenko?” Antonio kysyi hämmentyneenä samalla, kun Mathias pomppasi ylös tuolilta, jolla oli jo hetken melkein torkkunut.
”Joku yritti satuttaa minua?” hän kysyi yhtä hämmentyneen kuin Antoniokin, ”milloin?”
”Sinä et edes huomannut?” Lovino kysyi ja hautasi sitten kasvonsa käsiinsä epätoivoisena. Hän oli yrittänyt niin kovasti eikä hänen vaivannäköään edes huomioitu. Sellainen todella söi hänen ammattiylpeyttään, vaikka Antonio silitti hänen selkäänsä lohduttavasti ja kertoi hänelle, että hänen mielestään Lovinon työskentely oli ollut todella hienoa.
”Se oli vuosi sitten”, Tim totesi ja lupasi selittää asian Mathiakselle myöhemmin, ”ja kyllä. Antonio on minulle velkaa.” Antonio näytti miettivän kovasti hetken ja Lovino toivoi, että mies ei rikkoisi aivojaan siinä samalla. Lopulta hän näytti muistavan jotain.
”Ne kolme mustaa helmeä!” hän huudahti riemastuneena muistaessaan asian viimein, ”minä luulin, että annoin ne jo. Haluatko ne nyt?” Tim tuhahti ja sytytti piippunsa taas.
”Se velka on kasvanut korkoa”, hän sanoi, ”kolme helmeä ei riitä enää.”
”Mutta tärkeintä on se”, Lukas sanoi keskeyttäen mahdollisesti alkavan metelin, ”että me tarvitsemme laivan ja te olette meille vähintään tämän palveluksen velkaa.” Lovino mietti hetken ja laskeskeli mielessään samalla kun tarkkaili miehiä pöydän ympärillä. Toisaalta hänellä oli hieman tylsää ja seikkailu voisi tehdä hyvää eikä maailman pelastaminen varmaan olisi kovin paha juttu.
”Ja te maksatte?” hän varmisti ja Lukas nyökkäsi.
”Hyvä on. Haluan tuhat kultakruunua”, Lovino sanoi ja Lukas nyökkäsi taas edes yrittämättä tinkiä.
”Sovittu”, hän sanoi ja ojensi kätensä. Lovino katsoi kylmäilmeistä miestä vielä hetken, mutta tarttui sitten ojennettuun käteen solmien heidän sopimuksensa.
”Meidän täytyy mennä nyt katsomaan, jos laiva hyväksyy teidät”, Antonio totesi iloisesti, ”jos se ei hyväksy, että pääse kyytiin.” Tässä vaiheessa Tino, Berwald ja Mathias loivat toisiinsa kummeksuvia katseita, mutta Lukas näytti siltä että ajatus laivan hyväksynnän saamisesta ei olisi mitään ihmeellistä, ja Tim hymähti kuivasti.
”Sinulla taisi olla jokin muukin syy pyytää kapteeni Carriedo mukaan kuin hänen taitonsa?” kauppias kysyi Lukakselta painottaen Antonion nimeä pienellä ivallisella sävyllä ja mies vastasi hänelle tuskin huomattavalla olkien kohautuksella. He nousivat ylös pöydän ympäriltä ja Tino sammutti tunnollisena kaikki kynttilät, vaikka kukaan ei ollut edes pyytänyt häntä tekemään sitä. Kapakan ulkopuolella Antonio kääntyi ja hymyili pienelle joukolle.
”Laivamme on ankkuroitu poukaman laidalle. Se on liian iso tuotavaksi laiturille, mutta pyytäkää vene lainaan joltakulta. Teillä on varmaan järjestelyitä tehtävänä, joten tapaamme myöhemmin laivalla sitten”, hän totesi, ”jos laiva hyväksyy teidät, voitte yöpyä siellä ja lähdemme välittömästi aamulla.”
”Mitä, jos laiva ei hyväksy meitä?” Tino kysyi uteliaana. Ajatus tietoisesta laivasta kiehtoi häntä kovasti ja hän ei malttanut odottaa sen näkemistä.
”Sitten te ette koskaan edes näe sitä”, Lovino vastasi ja lähti kävelemään poispäin Antonio perässään. He katosivat nopeasti pimenevään iltaan ja jäljelle jäänyt joukko teki nopean toimintasuunnitelman. Lux odotti heitä kaupungin ulkopuolella hevosten ja varusteiden kanssa, joten he menisivät kaikki sinne ja pakkaisivat mukaansa sen minkä tarvitsivat tai kuvittelivat tarvitsevansa. Lux oli jo ilmoittanut, että hän ei jatkaisi matkaa tämän pidemmälle vaan jäisi vahtimaan Timin vankkureita ja hevosia, joita ei voisi ottaa laivalle mukaan. Hänen helpotuksekseen Lukas kertoi, ettei hänen hevostaan tarvitsisi vahtia, hän vain lähettäisi sen sinne mistä se oli tullutkin.
”Lukas”, Mathias kuiskasi, kun he kävelivät takaisinpäin, ”meillä ei ole tuhatta kultakruunua. Meillä on ehkä kaksi hopeista, mutta siinä kaikki.” Lukas vilkaisi häntä tyynesti aivan kuin se ei olisi mikään ongelma.
”Sinun veljesi seurustelee lordin kanssa”, hän totesi, ”raha ei ole ongelma.” Tino, jonka ei ollut tarkoitus kuulla, mutta jolla oli ihmeen hyvä kuulo, käännähti ja katsoi veljiään pitkään.
”Me emme seurustele”, hän väitti tietäen hyvin, että puhe oli nimenomaan hänestä. Sitä ei ollut kovin vaikea arvata loppujen lopuksi.
”Sinä et huijaa ketään”, Mathias ja Lukas sanoivat yhtä aikaa eikä Tino ollut varma, olisiko hänen pitänyt olla hämmästynyt siitä että hänen veljensä olivat jostain näin samaa mieltä vai vihainen siitä että häntä ei otettu tosissaan.
”Ja poikaystäväsi näyttää hieman loukkaantuneelta”, Mathias jatkoi ja Tinon huomio oli heti muualla.
”Berwald, en minä tarkoittanut sitä niin”, hän sanoi ja tarttui miestä kädestä johdattaakseen hänet hieman kauemmas ärsyttävistä veljistään. Joskus Tino jakoi täysin miehen mielipiteen suvustaan.
Heidän valmistautumisensa kesti jonkin aikaa sillä Tino jutteli Berwaldin kanssa kahden hetken ja Tim vietti suhteellisen pitkän aikaa tonkien vankkureitaan. Lopulta hän ilmestyi taas iso musta laukku käsissään ja näyttäen suhteellisen tyytyväiseltä. Hän heilautti laukun olalleen ja asetti toisen käsivartensa sen päälle suojelevasti. Alun perin laukku oli selvästi ollut pelkästään kädessä kannettava, mutta Tim oli solminut siihen köydenpätkän, jotta saisi sen kätevästi olalleen ja kummankin kätensä vapaaksi.
”Näyttää hassulta”, Mathias kommentoi miehen laukkua samalla kun vyötti omaa miekkaansa paremmin ylleen, mutta Tim vain nyökkäsi lyhyesti myöntäen tosiasian.
”Se on hyödyllinen”, hän selitti tarkentamatta sen enempää millä tavoin se olisi hyödyllinen, ”sain sen eräältä naiselta.”
”Mitä annoit hänelle vastineeksi?” Tino kysyi kävellessään ohi. Hänen mielenkiintonsa kattoivat myös erikoiset kaupat, joita Tim teki ja hän kysyi aina tilaisuuden tullen, millaisia sopimuksia asiakkaat yleensä saivat. Mutta tällä kertaa mies vain kurtisti kulmiaan ja pudisti päätään sen sijaan, että olisi vastannut.
”En mitään”, hän vastasi, ”hänellä oli näitä kaksi, joten hän vain antoi minulle toisen. Outo nainen.”
”Oletteko jo valmiita?” Lukas kysyi kärsimättömänä ja jatkokysymykset jäivät välistä sillä kaikille tuli äkkiä kiire, jottei kylmäilmeinen mies vain jättäisi heitä matkasta. Lukas ei ollut juurikaan tarvinnut valmisteluita. Hän oli vain ajanut hevosensa tiehensä ja napannut oman laukkunsa mukaan. Hän ei vieläkään kantanut mukanaan muita aseita kuin pientä veistä, mutta toisaalta hän osasi tarvittaessa taikoa kaikki hyökkääjät sammakoiksi ja se tavallaan antoi hänelle pienen etulyöntiaseman.
Tunti myöhemmin he istuivat kaikki pienessä lainatussa soutuveneessä, jota Mathias ja Berwald soutivat. Miehet kyräilivät toisiaan ja ilmeisesti kisasivat siitä, kumpi souti nopeammin, koska sinä yönä rikottiin paikallinen poukaman päästä päähän soutu ennätys. He pysähtyivät vasta ison, mutta jollain karulla tavalla kauniin, laivan luokse. Sen purjeet lepattivat hieman ja lyhdyt loistivat kelmeää valoa tehden laivasta hyvin aavemaisen näköisen. Laivan keulakuva esitti enkeliä, jonka siivet ylsivät pitkälle laivan sivuja ja ojennettu käsi piteli lyhtyä. Köysitikkaat tipahtivat ylhäältä sopivasti tulijoiden ulottuville ja Lukas kiipesi ensimmäisenä ylös.
Kannella Antonio ja Lovino seisoivat pukeutuneena jälleen omiin vaatteisiinsa. Toinen heistä hymyili aurinkoisesti ja toinen piti tiukan ilmeensä ja käsivartensa ristissä rinnallaan. Omalla laivallaan he todella näyttivät kapteeneilta ja merirosvoilta kumpikin.
”Tervetuloa”, Antonio sanoi, kun viimeinenkin heistä oli kiivennyt kannelle ja tikkaat rullautuivat itsestään takaisin ylös, ”tervetuloa Lentävälle hollantilaiselle!” Antonio näytti erittäin ylpeältä, mutta Tim huokaisi syvään ja painoi kasvonsa käsiinsä miettien, miten hän oli edes päätynyt sinne.
”Kymmenen kruunua vetoa, että me kuolemme kaikki”, Lovino mutisi omat rohkaisevat tervetuliaissanansa.
A/N: Ja niin saatiin koko poppoo merille. Jee! Enkä mä saa tarpeekseni Mathiaksen ja Lukaksen Tinon kiusaamisesta. Isänmaallisuus on taas mulla huipussaan...
Mä olin vähän kahden vaiheilla, että jatkaisinko vielä hieman enemmän ilman Antoniota ja Lovinoa, mutta sitten ajattelin että tämä menee näin paremmin. Sitä patsi mulla on pieni idea kolmannesta osasta, joten siihenkin pitää säästää jotain hauskaa.
Sitten hyödytöntä lisätietoa: mä ajattelin, että tämä Lentävä hollantilainen on kaljuuna eli monikantinen ja siinä on useampi masto. Aluksi ajattelin fregattia, mutta siinä olisi ilmeisesti vain yksi tai kaksi kantta ja kaljuuna on parempi valtameripurjehdukselle sekä nopeampi.
-
Spamano<3<3
Aivan ihana tuo nelosluku, jossa pääsi lukemaan flashbackin avulla miten Lovino ja Antonio päätyivät viettämään aikaa yhdessä ja kuinka he saivat laivansa. Lovino toimii niin merirosvona kuin mafiaheppuna, aivan ihana hän siis on. Lentävä Hollantilainen!!! toimii todella hyvin ja tuo tarinaan lisää jännitystä ja aivan uuden elementin. Jei merille päästiin, se luo jännitystä myös samoin se, miten tällä joukolla onnistuu tuo menoatuolla seikkailulla, tässä odottelen sitten jännityksellä miten tarina etenee. Silmäni sädehtivät tuosta mahdollisuudesta että tulisi vielä jatkoa<3<3, täytyy myöntää että mietityttää vähän mitä islanti puuhailee kun kaikki kolme isoveljeä on poissa ja hän on aivan yksin.Pidin siitä miten tämä joukku tapasi toisensa se oli niin sanottu yhteen törmäys.
”Ei mitään hätää”, Antonio sanoi lempeästi, ”minä olen tässä. Älä itke, Lovi.” Lovino pudisti päätään. Ei hän itkenyt, hänellä oli vain roska silmässään. Sellainen, joka vaivasi todella paljon. Oikeastaan hänellä oli sellainen kummassakin silmässään.
Voi Lovino kyllä aikuinenkin saa itkeä, sitä paitsi Lovino on suloinen itkiessään.
”Et tietenkään”, Antonio vastasi, ”minun Lovinitoni on rohkea.” Lovino mulkaisi häntä hieman, muttei kuitenkaan sanonut mitään.
Awww ylisöpöä<3<3<3
”Olenko?” Antonio kysyi hämmentyneenä samalla, kun Mathias pomppasi ylös tuolilta, jolla oli jo hetken melkein torkkunut.
”Joku yritti satuttaa minua?” hän kysyi yhtä hämmentyneen kuin Antoniokin, ”milloin?”
”Sinä et edes huomannut?” Lovino kysyi ja hautasi sitten kasvonsa käsiinsä epätoivoisena. Hän oli yrittänyt niin kovasti eikä hänen vaivannäköään edes huomioitu. Sellainen todella söi hänen ammattiylpeyttään, vaikka Antonio silitti hänen selkäänsä lohduttavasti ja kertoi hänelle, että hänen mielestään Lovinon työskentely oli ollut todella hienoa.
Tässä kohdassa löin facepalmin, tuo Antonion ja Mathiaksen reaktio oli hyvin sopiva mutta silti karkasi jotenkin turhautunut huokaisu. Voi Lovino parkaa
toinen yrittää parhaansa saadakseen palkkion sopimastaan työstään ja kohde ei huomaa mitään ;D
”Kymmenen kruunua vetoa, että me kuolemme kaikki”, Lovino mutisi omat rohkaisevat tervetuliaissanansa.
Positiivinen asenne seikkailulle lähdössä!
-
Kuolotar: Oi, kiitos <3 Mulla on vielä myöhemmin toinenkin flashbacki Antoniosta ja Lovinosta odottamassa. Musta vain oli niin hauskaa kirjoittaa heidän seikkailuistaan
Kuudes luku: Merellä
Antonio ja Lovino vuorottelivat ruorissa ja heidän matkansa sujui joutuisasti ainakin aluksi. Lukas vetäytyi omiin oloihinsa jonnekin eikä edes Mathias häirinnyt häntä sillä vanhin veljeksistä näytti todella nauttivat olostaan ja vietti paljon aikaa kannella. Tällä hetkellä hän keikkui märssykorissa eikä näyttänyt olevan tulossa alas vielä pitkään aikaan.
Tim piti huolta, että heidän suuntansa pysyi oikeana ja välillä hän neuvotteli joko Antonion tai Lukaksen kanssa. Tino ja Berwald enimmäkseen viettivät vain aikaa yhdessä, sillä laivalla ei ollut tarvetta tehdä juuri mitään koska se hoiti itse itsensä. Joten aluksi Tino uteliaana tutki kaikki paikat alimmasta ruumasta märssykoriin ja, saatuaan tutkimusmatkansa päätökseen, vietti aikaa kannella raikkaassa meri-ilmassa. Berwald tietenkin seurasi häntä kaikkialle ja piti seuraa sekä ajoittain seurasi huolestuneena kun Tino kiipeili ympäriinsä.
”Miksi tässä laivassa ei muuten ole miehistöä?” Tino ihmetteli ääneen ja katseli aaltoja laivan kaiteen yli. Berwald kohautti olkiaan. Vietettyään itse viisi vuotta kirottuna omassa linnassaan, hän suhtautui varauksella kaikkiin kirouksiin ja taikuuteen yleensäkin. Hän jopa teki kaikkensa, ettei sattunut Lukaksen kanssa yksin samaan paikkaan, koska hän ei aivan luottanut noitaan. Ei vaikka Tino oli selittänyt hänelle monta kertaa, että Lukas oli toiminut vain hetken mielijohteesta ja ei yrittäisi kirota Berwaldia enää koskaan. Jos yrittäisi, hän vastaisi Tinolle siitä.
”Koska tämä on kirottu laiva”, Antonio vastasi aivan liian pirteällä äänellä aihetta ajatellen. Lovino oli juuri ottanut ruorin häneltä ja hän oli sattunut kävelemään ohi, kun Tino kysyi kysymyksensä.
”Millä tavalla se on kirottu?” Tino kysyi hieman huolestuneena. Hänkään ei pitänyt kirouksista.
”Tai oikeammin se oli”, Antonio korjasi hymyillen, ”tämän edellinen kapteeni teki jotain todella pahaa ja kirottiin sen takia kiertämään meriä ikuisesti. Hän kuitenkin sai rauhansa ja laiva jäi jäljelle, joten se on nyt meidän.”
”Mutta kuka tekee kaikki työt?” Tino sanoi ja vilkaisi purjeita, jotka näyttivät säätelevän itse itsensä.
”Laiva itse”, Antonio sanoi kohottaen olkiaan, koska hän ei ollut oikeastaan koskaan ottanut asiasta täysin selvää, ”joskus tarpeen vaatiessa täällä on myös miehistöä, mutta he ovat pelkkiä muistoja tai kummituksia, en tiedä kumpia. Eivät puhu, syö tai tee juuri mitään erikoista. Yleensä heitä näkee vain silloin, kun me hyökkäämme johonkin, tavallaan kuin harhautusjoukkoina.”
”Erikoista”, Tino mutisi ja katseli ympärilleen. Ajatus kummituslaivasta ei pelottanut häntä, mutta hänestä olisi ollut kiva tavata joku miehistön jäsenistä ihan itse.
”Hei tomaattipää, hilaa itsesi takaisin tänne!” Lovino huusi äkäisesti ruorin luota ja Antonio totteli välittömästi.
”Minä olen tulossa, Lovi!” hän huusi ja lähes juoksi toisen miehen luokse, mutta sen sijaan että olisi vain pysähtynyt Lovinon viereen ja kiltisti kuunnellut, mitä mies halusi sanoa, hän syöksyi suoraan kohti ja halasi häntä niin, että Lovino melkein päästi vahingossa ruorista irti. Tietenkin italialainen pyristeli heti irti ja säti Antoniota hetken, mutta hymyilevä mies näytti sanovan hänelle jotain mikä sai Lovinon vaikenemaan äkisti ja kääntämään katseensa toisen suuntaan.
”He sopivat hyvin yhteen”, Tino totesi ja hymähti hiljaa.
”Todellako?” Berwald kysyi hämmentyneenä. Hän oli aina ajatellut, että Tino oli hieman sokea huomaamaan sellaisia asioita.
”Joo, katso nyt miten he käyttäytyvät toisilleen”, nuorempi mies totesi ja Berwald katsoi kiltisti Lovinoa, joka mutisi jotain ilmeisen äkäisesti, ja Antoniota joka vain hymyili ja nyökkäili. Jos Tino näki siinä jotain, Berwald ei todellakaan nähnyt sitä samaa.
”Niin kai”, hän kuitenkin mutisi. Oikeastaan häntä ei kiinnostanut muiden ihmisten suhteet niin paljoa. Hänellä oli tarpeeksi mietittävää omassaan. Mikä muistuttikin häntä siitä, että hänen pitäisi ottaa asia puheeksi Tinon kanssa.
”Pidätkö sinä minusta?” hän kysyi suoraan, koska kiertely ja hienotunteisuus eivät olleet koskaan olleet hänen vahvimpia puoliaan.
”Tietenkin pidän”, Tino vastasi heti ja alkoi sitten hieman nolostuneena takellella, ”tai siis. Pidän aika paljonkin… Ja… Tuota.” Hänen äänensä vaipui mutinaksi ja yhtäkkiä aaltojen katselu oli ilmeisesti hänestä todella hauskaa.
”Sinä suutelit minua silloin”, Berwald totesi, ”vuosi sitten.”
”Niin”, Tino myönsi.
”Tarkoititko sitä?” Berwald kysyi hieman surullisella äänellä ja Tino kohotti katseensa säikähtäneenä.
”Tietenkin!” Hän huudahti, ”ajatteletko sinä minua tyyppinä joka vain menee ja suutelee kaikkia? Tietenkin minä tarkoitin sitä.” Tino kuulosti hieman äkäiseltä, mutta yhtäkkiä Berwaldilla oli paljon parempi olo. Hän hymähti hiljaa ja nuorempi mies vilkaisi häntä epäillen.
”Mille sinä naureskelet?” hän kysyi.
”Olet suloinen”, Berwald vastasi ja painoi pienen suukon Tinon hiuksille. Mies salli sen, kuten oli sallinut kaikki Berwaldin pienet huomionosoitukset. Ehkä heillä sittenkin oli jonkinlainen suhde, Berwald mietti, Tino ei vain ollut ihan vielä sisäistänyt sitä. Se ei haittaisi. Berwald oli viettänyt viisi vuotta kirottuna yksinäisyyteen kunnes Tino oli vapauttanut hänet, joten hän voisi ihan hyvin odotella vielä hetken, että Tino saisi ajateltua kaikki asiat läpi.
”Pussatkaa jo kunnolla!” Mathias huusi ylhäältä ja nauroi päälle. Tino kääntyi katsomaan häntä ja pui nyrkkiään märssykorissa keikkuvalle veljelleen.
”Turpa kiinni tai minä kerron Lukakselle mitä oikeasti tapahtui jouluna kolme vuotta sitten!” hän huusi uhkauksensa ja Mathiaksen nauru lakkasi äkisti.
”Oho, pikkuveli pelaa kovilla”, mies totesi.
”Mitä silloin tapahtui?” Berwald kysyi, kun Mathias oli katsonut parhaaksi pysyä hiljaa ainakin hetken. Tino naurahti hiljaa ja pudisti päätään jollekin muistolle.
”Mathias sotki muutamia Lukaksen loitsuaineita ja kaatoi sitten koko seoksen Eirikurin päälle, kun hän nukkui. Hänen hiuksensa muuttuivat sinisiksi ja pysyivät sellaisina kaksi kuukautta”, Tino selitti, ”sitten Mathias väitti Lukakselle, että Eirikur oli itse unissaan sotkenut hiuksensa.”
”Vai niin siis oikeasti tapahtuikin”, kylmä ääni sanoi Tinon takana ja mies hätkähti hieman Lukaksen äkillistä ilmestymistä.
”Um…”, Tino aloitti, mutta Lukaksen huomio oli kiinnittynyt jo muuhun. Hän katsoi ylöspäin pää kenossa ja näytti lievästi sanottuna vihaiselta.
”Tino!” Mathias huusi toruvasti, mutta Tino pystyi vain hymyilemään pahoittelevasti.
>>>><<>><<<<
Illalla he pitivät jälleen neuvottelutuokion, mutta tällä kertaa tapahtumapaikka oli huomattavasti viihtyisämpi sillä he olivat kaikki kokoontuneet kapteeninhyttiin ja Antoniolla ja Lovinolla oli selvästi makua sisustuksen suhteen. Kuten yleensä laivoilla, kaikki tavarat oli joko naulattu kiinni tai suljettu tiukasti kaappeihin, jotta laivan liikkeet eivät heiluttelisi niitä edes takaisin. Tästä huolimatta hytti ei kuitenkaan ollut ankea. Seinillä roikkui kauniita kankaita ja kuvakudoksia, jotka olivat niin taidokkaasti kudottuja että niiden oli pakko olla ryöstösaalista, ja katto oli maalattu täyteen kauniita kuvia. Heti pöydän takana oli suuret ikkunat, jotka päivällä päästivät valoa sisään ja yöllä tarjosivat loistavan näkymän tähtitaivaalle. Kaikki ylimääräiset tavarat olivat kaapeissa, mutta ne kaapit olivat koristeltu kaiverruksin ja puu oli viimeistelty kauniisti. Muutoin huoneessa ei ollut erikseen huonekaluja, jos ei laskettu kahta katosta roikkuvaa riippumattoa.
Antonio oli levittänyt pöydälle ison kartan ja tutki sitä kulmat kurtussa samalla kun Tim osoitti hänelle maamerkkejä heidän tulevasta reitistään. Lukas seurasi myös heidän keskusteluaan, mutta Mathias istui ikkunan edessä arkun päällä ja katseli ulos. Hänellä oli pieni naarmu poskellaan seurauksena siitä, kun hän oli tipahtanut mastolta yrittäessään karkuun Lukaksen tieltä.
”Oletko varma?” Antonio kysyi, kun heidän reittinsä alkoi hahmottua. Tino ja Berwald olivat myös pysyneet sivussa, koska heillä ei ollut tarkkaa kuvaa matkasta, mutta nyt hekin havahtuivat taas. Lovino sen sijaan ei havahtunut. Hän jatkoi riippumatossa nukkumista, kuten oli tehnyt jo koko neuvottelun ajan.
”Tietenkin olen”, Tim vastasi hieman töykeällä sävyllä.
”Mutta tämä on seitsemän meren vaikein reitti”, Antonio sanoi ja osoitti sitten kartalta muutamaa kohtaa, ”tuosta me menemme seireenien rotkon läpi, tuolla asuu merihirviö, tuossa menee laivaston meritukikohdan raja juuri siitä mistä meidän pitäisi mennä ja siinä lähellä on muuten myös vuori, jolla asuu jättilintuja jotka joskus sieppaavat laivoja ja sitten tuolla jossain on myös merenneitoja. Hyvin harva laiva, joka tuolle reitille uskaltautuu, selviää takaisin.”
”Merenneitoja?” Mathias kysyi ja käänsi katseensa pois ikkunasta, ”he ovat mukavia.”
”Riippuu aivan siitä, oletko mukava niille ensin”, Tim mutisi ja katsoi sitten kysyvästi Antoniota, ”oliko vielä jotain, mistä pitäisi huolestua?” Merirosvo kallisti päätään ja mietti hetken.
”Toiset merirosvot, yliluonnollisen voimakkaat myrskyt ja kaikki normaali”, hän totesi ja Tim tuhahti.
”Onko tämä kuolemanvaarallinen reitti jolta harva on palanut sitten liian pelottava sinulle?” hän kysyi, mutta Antonio vain hymyili leveästi.
”Ei”, hän sanoi iloisella äänellä, ”minä olen kulkenut sen jo kahdesti ennen.”
”Nyt kun reitti on selvä”, Lukas keskeytti ennen kuin juttu alkoi mennä liian sivuun. He olivat kuitenkin kaikki jo päässeet yli siitä matkan kuolemanvaara-asiasta, ”puhutaan seuraavaksi määränpäästä.”
”Minä kerroin jo”, Tim vastasi, ”loitsu ei ollut tarpeeksi tehokas, jotta olisin nähnyt reitin loppuun asti. Tiedän vain, että se on jossain aavikolla.” Muut nyökkäilivät, he olivat tosiaan kuulleet sen jo.
”Mitään ajatusta siitä, kuka olisi voinut olla varas?” Lukas tarkensi kysymystään, ”toimiko hän yksin, onko hän myynyt lippaan ja millainen hän on?” Tim pudisti päätään jokaiselle kysymykselle.
”Minä en tiedä mitään enempää kuin sen minkä olen jo kertonut”, hän sanoi ja pureskeli huultaan. Hän liikkui niin paljon ja hänellä oli niin paljon asiakkaita, että oli vaikea sanoa, kuka olisi ollut heidän varkaansa. Sekin tieto, että Tim oli suojannut omaisuutensa tarkasti, kertoi että kyseessä oli joku erittäin erityislaatuinen ihminen.
Lukas myöntyi vastaukseen ja he keskustelivat hetken muista asioita. Antonio selitti, että ruumassa olisi tarpeeksi ravintoa ja vettä muutamaksi viikoksi, mutta heidän pitäisi silti pysähtyä jossain satamassa tai saarella jos mielivät aavikolle asti. Merirosvokapteeni kuitenkin myös lisäsi, että hän ja Lovino pitäisivät huolen siitä asiasta. He tunsivat meren ja löytäisivät hyvän täydennyspaikan.
Lopulta porukka alkoi hajaantua. Tino ja Berwald nukkuivat samassa hytissä aivan kuten Lovino ja Antonio nukkuivat yhdessä kapteeninhytissä. He olivat päätyneet tähän ratkaisuun sen jälkeen, kun Lovino oli ilmoittanut, että aavelaiva oli aivan liian hermostuttava paikka nukkua yksin, eikä Antonio ollut tietenkään vastustellut. Tim, Lukas ja Mathias olivat kaikki samassa hytissä. He eivät olleet itse tehneet nukkumajakoa, laiva oli tehnyt sen heidän puolestaan ja Tino oli hetken ihmetellyt mielessään miten se oli tiennyt, että hän nukkuisi mieluiten Berwaldin lähellä.
Antonio jätti Lovinon nukkumaan riippumattoon ja kiipesi itse takaisin ruoriin, jonka oli sitonut kiinni heidän neuvottelunsa ajaksi. Ilman erillistä käskyä laiva nosti ankkurinsa metallisen kalinan saattelemana ja levitti purjeensa, jotta hento yötuuli voisi tarttua niihin. Tuuli ei ollut kovin voimakas, mutta se veisi heitä kuitenkin eteenpäin. Antonio seisoi rennosti paikoillaan vain toinen kätensä ruorilla. Kuu valaisi merta ja laivan lyhdyt lisäsivät valaistusta kalvakalla valollaan. Antonio näytti olevan mietteissään, mutta sitten hän hymähti ja taputti ruoria vapaalla kädellään.
”Seikkailu ja suuri tehtävä”, hän totesi hymyillen, ”aivan kuin ennen vanhaan Franciksen ja Gilbertin kanssa.” Laiva narahti hiljaa vastaukseksi. Ehkä silläkin oli kyky muistaa ja se muisti edelliset suuret matkansa.
A/N: Ja taas Tinoa kiusataan.
-
Jei uusi luku
Mukavaa lukea mitä tämä porokka touhaa tuolla laivalla, jännittävää oli myös se kun selvisi minne he ovat menossa tulee pakostakin mieleen että kuka se varas oikein on ja tapaavatko urheat seikkailijat uusi/vanhoja tuttuja hurjapäisellä seikkailullaan. Ymmärrän täysin Berwaldia, kuka nyt haluaisi viettää kaksin aikaa jonkun kanssa joka vei kirouksellaan viisi vuotta elämästä ja kirous olisi saattanut jäädä pysyväksi koko loppu elämäksi. Komppaan Tinoa täysin siinä että Lovino ja Antonio sopivat täydellisesti toisilleen, vaikka ovatkin hyvin vastakohtaisia se kai on se syy miksi he ovat niin viehättäviä yhdessä samoin toimivat usein kaikki muutkin vastakohta parit.
Kävi tavallaan sääliksi Tinoa että veli kiusaa suhde asiassa mutta toisaalta tämä tuo vain niin ihania kohtia ficciin ja moni niistä on hauska ettei minun sitten taidakkaan käydä sääliksi. Lopussa missä Antonio muisteli seikkailujaan oli myös mielenkiintoinen sillä molemmat mainitut henkilöt esiintyivät pikkuisessa kylässä.
”Erikoista”, Tino mutisi ja katseli ympärilleen. Ajatus kummituslaivasta ei pelottanut häntä, mutta hänestä olisi ollut kiva tavata joku miehistön jäsenistä ihan itse.
Tässä olen sillä lailla yhtä utelias kuin Tino, sillä jos laiva on täynnä muistoja ja aaveita. Niin sehän koostuu tarinoista ja kohtaloista ja on varmasti mielenkiintoinen.
”Turpa kiinni tai minä kerron Lukakselle mitä oikeasti tapahtui jouluna kolme vuotta sitten!” hän huusi uhkauksensa ja Mathiaksen nauru lakkasi äkisti.
”Oho, pikkuveli pelaa kovilla”, mies totesi.
Veljesrakkautta<3<3
”Mathias sotki muutamia Lukaksen loitsuaineita ja kaatoi sitten koko seoksen Eirikurin päälle, kun hän nukkui. Hänen hiuksensa muuttuivat sinisiksi ja pysyivät sellaisina kaksi kuukautta”, Tino selitti, ”sitten Mathias väitti Lukakselle, että Eirikur oli itse unissaan sotkenut hiuksensa.”
”Vai niin siis oikeasti tapahtuikin”, kylmä ääni sanoi Tinon takana ja mies hätkähti hieman Lukaksen äkillistä ilmestymistä.
”Um…”, Tino aloitti, mutta Lukaksen huomio oli kiinnittynyt jo muuhun. Hän katsoi ylöspäin pää kenossa ja näytti lievästi sanottuna vihaiselta.
Kenen pitäisi olla perheen isoveli ja huolehtia järjestyksestä?? Mathias ei kyllä sovi ihan tähän isoveli rooliin.
-
Kuolotar: Kiitos! Joo, Mathias ei todellakaan ole vuoden isoveli -palkinnon saaja. Suurin osa tästä tarinasta muuten menee merellä, jos ajatellaan että mä oon nyt kirjottamassa lukua 12:sta ja noi tyypit ovat vieläkin seilaamassa. Saattaa myös johtua siitä että tämän tarinan alkuperäinen työnimi oli "Antonio, merenkävijä"
Kiitokset myös teille kaikille, jotka kommentoitte Kaunottaren loppua! Mä en viitsi itse nostella sitä tuolta, mutta tiedätte nyt että olen lukenut jokaisen kommentin ja pidän niitä todella arvossa. Ne ovat ihania <3
Uusi luku! Yaya!
Seitsemäs luku: Seireenien ei-niin-hyvä päivä
”Mikä tuo on?” Tino kysyi, kun he lähestyivät suurten kallioiden muodostamaa rotkoa. Kalliot näyttivät nousevan terävinä suoraan merestä ja ne peittivät näkyvyyden hyvin. Kahden kallion keskeltä kulki kapea, juuri ja juuri laivan mentävä, railo, jota kohti Antonio ohjasi laivansa epäröimättä.
”Seireenien rotko”, Lukas totesi ja katseli näkyä edessään. Hän ei näyttänyt yhtään huolestuneelta, vaikka Tino olikin hieman hermostunut. Nuorempi mies keikkui kokkapuomilla ja vain kapea köysi, josta hän roikkui, esti häntä putoamasta mereen. Berwald ei oikein pitänyt hänen paikkavalinnastaan, mutta tyytyi olemaan vain valmiina hyppäämään perään, jos Tino sattuisi tipahtamaan.
”Eikö meidän pitäisi varautua jotenkin? Tino kysyi, kun he tulivat yhä lähemmäs ja ensimmäiset terävät kivet kohosivat laivan molemmin puolin, ”eivätkö ne ole niitä, joiden laulu houkuttelee miehiä tuhoon?”
”Samoja tyyppejä”, Tim vastasi aivan yhtä tyynesti kuin Lukas. Hänkään ei näyttänyt ottavan yhtään paineita seireenien takia.
”Minun taikuuteni suojelee minua”, Lukas totesi olkiaan kohottaen, ”seireenit tuskin kiinnostuvat Mathiaksesta ja Timillä on omat keinonsa. Noista kahdesta en tiedä, mutta Antonio on kulkenut tämän reitin ennenkin.” Hän vilkaisi kohti komentokantta, jolla Antonio ja Lovino seisoivat. Vanhempi mies tuntui selittävän jotain nuoremmalle ja, mitä se sitten olikin, Lovino vastusti ensin mutta antoi sitten lopulta periksi ja käveli äkäisin askelin sisälle kapteeninhyttiin.
”Entä minä ja Berwald?” Tino kysyi hieman hämmentyneenä siitä, että Lukas ei ollut edes huomioinut heitä. Hänen veljensä kuitenkin vain vilkaisi häntä ja tuhahti sitten hiljaa.
”Seireenit ovat kaikki naisia”, hän sanoi, ”te kaksi olette täysin turvassa.” Tinon teki mieli pyytää tarkennusta, mutta Lukas ei näyttänyt olevan kovin puheliaalla tuulella, joten hän vain vilkaisi kysyvästi Berwaldia, joka vastasi kohauttamalla olkiaan. Hän ei tiennyt asiasta tai sitten ei vain halunnut selittää sitä Tinolle. Itsekseen ihmetellen nuori mies kiipesi takaisin laivaan kokkapuulta ja tyytyi katselemaan maisemia vaihteeksi hieman turvallisemmalta paikalta.
Pian laiva lipui rotkoon ja Antonio ohjasi sitä huolella varoen osumasta kiviin. Ensin he eivät nähneet mitään. Kaikki vaikutti olevan täysin normaalisti lukuun ottamatta sitä seikkaa, että jyrkät kivirinteet estivät aurinkoa paistamasta rotkon pohjalle ja kaikki näytti hämärämmältä. Sitten sumu alkoi nousta. Ensin se vain lipui hitaasti veden pintaa pitkin, mutta sitten se sakeni kunnes Tino ei enää ymmärtänyt, miten Antonio näki ohjata. Laivan keulakuvan pitelemä lyhty näkyi vain heikkona eikä se valaissut juurikaan heidän tietään.
Sitten he kuulivat laulua.
Se oli sanatonta, mutta kuulosti aivan siltä, kun useimmat äänet olisivat laulaneet yhtä aikaa kuorossa. Siinä oli selkeä rauhoittava melodia ja se oli suhteellisen nättiä, mutta Tino ei oikeastaan tuntenut olevansa kovin lumoutunut. Jos tämä oli seireenien paras suoritus, hän oli hyvin pettynyt.
”Berwald?” hän kääntyi vierellään seisovan miehen puoleen, ”kuuletko sinä jotain?” Berwald nyökkäsi vakavana ja otti sitten Tinoa kädestä kiinni. Hänen otteensa oli lämmin ja tuttu, Tino huomasi vasta nyt että ilma oli kylmentynyt ja hän tärisi hieman. Ajattelematta sen enempää hän painautui kiinni toisen miehen kylkeen ja Berwald päästi otteensa siksi aikaa, että sai kiedottua käsivartensa hänen harteilleen sen sijaan.
Sumu oli niin sakea, että Tino ei nähnyt enää mitään muuta kuin Berwaldin ja pelkkä tunne hänen jalkojensa alla kertoi hänelle, että hän oli silti laivalla. Lukas ja Tim olivat hävinneet jonnekin sumuun ja hetken Tino oli huolissaan heistä, mutta muisti sitten että he olivat pitäneet ennenkin huolta itsestään ilman Tinon apua, joten hän keskittyi vain pysymään Berwaldin lähellä. Aavemainen kuorolaulu jatkui ja Tino oli näkevinään kapeita naishahmoja sumun keskeltä, mutta ne kaikki ohittivat heidät edes vilkaisematta.
Antonio muisti reitin edellisiltä reissuiltaan, joten hän suhtautui aivan tyynesti tapahtumiin. Sumu oli ehkä sakea, mutta nyt hänellä oli sentään laiva, joka auttoi häntä suunnistamaan kapeaa rotkoa. Viimeksi heillä oli ollut tavallinen laiva ja he olivat rikkoneet toisen mastoistaan ja naarmuttaneet kylkeä pahasti törmättyään rotkon seinämiin. Nyt kaikki oli melkein liian helppoa ja hänen täytyi vain kuunnella laivan ohjeita.
Sumu ympäröi hänet ja yhtäkkiä hieman kuultava naishahmo ilmestyi suoraan hänen eteensä ja nojautui ruorin päälle hymyillen viettelevästi miehelle. Hän lauloi koko ajan ja ojensi kättään kutsuvasti. Antonio soi seireenille sen verran aikaansa, että katsoi häntä hymyillen. Seireeni näytti aivan vedestä tehdyltä ja yliluonnollisen kauniit kasvot kutsuivat häntä. Olennon kynnet olivat kaarevat aivan kuin kotkalla ja huulien raosta mies näki terävät hampaat, jotka näyttivät sopivan hyvin raateluun. Silmätkään eivät olleet aivan normaalit, ne olivat viirut ja keltaiset, ja käsivarret näyttivät olevan pienten sulkien tai suomujen peitossa.
”Lovino on suloisempi”, Antonio totesi saatuaan tarkastelunsa päätökseen, ”olen pahoillani.” Seireeni vaikeni äkisti selvästi järkyttyneenä siitä, että mies ei vastannut hänen kutsuunsa. Sitten se kokosi itsensä ja päästi kirkaisevan ääneen syöksyessään nyt terävät kynnet iskuun valmiina kohti miehen kasvoja. Antonio ei väistänyt eikä liikahtanut. Hän vain iski toisessa kädessään valmiina pitelemänsä veitsen kohti Seireenin kylkeä. Terä viilsi hieman ihoa, mutta ei oikeastaan vahingoittanut olentoa. Seireeni kirkaisi vielä kerran korviavihlovasti ja syöksyi sitten vihaisena takaisin sinne mistä oli tullutkin todettuaan, että saalistaminen ei ollutkaan vaivan arvoista.
”Minä sanoin, Lovinitoni on suloisempi”, merirosvo totesi ja hymyili hieman haaveellisella tavalla työntäessään veitsensä takaisin vyöhönsä.
Lovino makasi selällään riippukeinullaan ja katseli hytin maalattua kattoa. Pieni öljylamppu roikkui seinällä ja sen valo keinui hieman laivan liikkeiden tahtiin, mutta Lovino oli jo tottunut siihen. Hän oli vihainen. Vihainen, koska Antonio oli suostutellut hänet sisälle siksi aikaa, että he läpäisisivät rotkon. Lovino oli eri mieltä, mutta oli antanut periksi ja se oikeastaan ärsytti häntä eniten. Antoniossa oli jotain, mikä sai hänet välillä antamaan periksi jopa aivan oudoista syistä.
Hyttiin hän ei kuullut seireenien laulua eikä tuntenut sakenevan sumun kylmyyttä, joten hän jatkoi katon tuijottelua toivoen, että idiootti saisi ohjattua laivaa ilman häntä. Hän todellakin huutaisi Antoniolle, jos laivan kyljessä olisi edes yksi naarmu. Katon maalauksen merenneidot tuntuivat liikkuvan valon ja varjojen leikkiessä ja ne heiluttivat pyrstöjään. Vihaisia ajatuksiaan pyöritellessä Lovino ei huomannut, kuinka sumu alkoi tunkea sisään oven alta ja kalpea naishahmo ilmestyi huoneeseen kauniit kasvot pyytävänä. Seireeni katsoi tulevaa uhriaan ja lipoi huuliaan terävällä kielellään ennen kuin alkoi laulaa.
Lovino kierähti nopeasti ympäri pysyen hädin tuskin riippumatossa. Hän nousi istumaan ja tuijotti seireeniä, joka lipui lähemmäs häntä, pitkät hiukset aaltoilen aivan kuin se olisikin vedessä eikä laivalla. Lovino pysyi vielä hiljaa ja paikoillaan silloinkin kun olento kohotti kätensä ja painoi sen miehen poskelle laulaen koko ajan.
Siinä vaiheessa Lovinon ilme vaihtui varautuneesta vihaiseen ja hän vetäytyi taaksepäin. Seireeni oli ensin hämmentynyt, mutta sitten merirosvo painoi pistoolinsa varoittavasti sen leuan alle ja olennon ilme vaihtui raivostuneeksi.
”Peräänny”, Lovino käski parhaalla komentoäänellään ja seireeni totteli. Se oli saanut jo tarpeekseen tästä tyhmästä laivasta, joten se yksinkertaisesti vain hajosi sumuun ja häipyi paikalta välittämättä yrittää enää. Lovino katsoi sen perään ja työnsi sitten pistoolinsa takaisin vyöhönsä tyytyväisenä.
”Kukaan muu kuin Antonio ei koske minuun”, hän sanoi uhmakkaasti ja tajusi vasta sitten, mitä hän oli itse sanonut. Hän kirosi itsensä hiljaa ja päätti nukahtaa hetkeksi, jotta saisi tyhmät ajatukset pois päästään.
>>>><<>><<<<<
Pieni varjo oli ainoa merkki yössä liikkujasta ja sekin oli häilyvä eikä herättänyt juurikaan huomiota. Kulkijan etu oli aina ollut se, että kukaan ei kiinnittänyt häneen juurikaan huomiota joten hän sai mennä minne halusi. Nytkin hän oli helposti livahtanut suojelijansa luota ja lähtenyt tutkimaan ympäristöä itsekseen. Hän oli utelias, oli aina ollut, ja tämä uusi tuntematon maailma kiinnosti häntä niin paljon että hän katsoi tarpeelliseksi tehdä myös omia retkiään. Häntä ei kuitenkaan kaivattaisi ennen aamua ja hän palaisi pian.
Kuljettuaan hetken metsässä hän kuuli hiljaisen äännähdyksen ja pysähtyi hetkeksi. Ääni kuului uudestaan vaimeana ja kulkija tunnisti sen hevoseksi. Se ei kuitenkaan ollut yksi heidän omistaan sillä se tuli aivan toisesta suunnasta. Uteliaana hän hiipi lähemmäs varoen herättämästä huomiota. Häntä oli jo peloteltu sillä, mitä tapahtuisi jos joku näkisi hänet eikä kukaan olisi suojelemassa häntä, mutta hän jätti varoitukset omaan varjoonsa. Hän oli taitava pysymään piilossa ja yöllä metsässä tämä taito oli melkein turha.
Hän saapui nopeasti tielle ja näki sen viereen leiriytyneen pienen seurueen. Heillä ei ollut muuta kuin yhdet vankkurit ja kaksi hevosta, jotka kumpikin laidunsivat puuhun sidottuna. Hän katsoi hetken tarkkaavaisena, mutta ei huomannut mitään liikettä ja ainoat ihmiset, jotka hän näki, oli kaksi hahmoa jotka kumpikin nukkuivat hiipuvan nuotion vierellä. Todettuaan tilanteen turvalliseksi, hän asteli hiljaa lähemmäs. Ensin hän vain kulki nukkujien ohitse ja taputti hevosten turpia. Ne puhalsivat lämmintä ilmaa sieraimistaan hänen kasvoilleen ja olivat selvästi ihmeissään vieraasta tulijasta mutta eivät kuitenkaan nostaneet meteliä. Kulkija katsoi niitä ihmetellen. Ne olivat niin erilaisia heidän omista ratsuistaan, jotka olivat kevyempiä ja sirompia. Nämä hevoset olivat raskaita ja korkeampia, mutta niillä oli lempeä katse.
Taputeltuaan hevosia vielä hetken kulkija jätti ne omiin oloihinsa ja katseli kiinnostuneena vankkureita. Se oli kovin yksinkertainen ja ilman koristeltuja. Lisäksi se näytti siltä, että oli kulkenut valtakunnan halki ainakin parikymmentä kertaa. Sen ulkomuoto ei kuitenkaan ollut se mikä sai kulkijan kiinnostumaan.
Taikuuden tuoksu teki sen.
Vankkurit suorastaan tihkuivat makeaa tuoksua, jonka hän oli oppinut tunnistamaan taikuudeksi jo kauan sitten eikä hän voinut vastustaa kiusausta. Hänen olisi nähtävä, mitä vankkurit pitivät sisällään. Kevyin askelin hän hiipi lähemmäs ja raotti suojakangasta sen verran, että mahtuisi sisälle. Amuletti hänen kaulallaan lämpeni hetkeksi ja kulkija hymyili itsekseen koskettaessaan sitä. Hänen äitinsä oli lähtenyt pois niin kauan sitten, mutta naisen pojalleen antama amuletti toimi silti ja suojeli häntä.
Vankkurit olivat täynnä kaikkea, mikä oli loitsittu tai kirottua. Kulkija kuunteli hetken, mutta kumpikaan nukkujista ei näyttänyt havahtuvan, joten hän jatkoi tutkimistaan. Hän nosteli muutamia tavaroita ylös ja tutki niitä tarkemmin, mutta asetti jokaisen huolellisesti takaisin paikalleen. Yksi sormus kiinnosti häntä kovasti, mutta koska hän ei saanut mitään selvää sitä koristavasta tekstistä, hän asetti sen syrjään nopeasti. Seuraavaksi hän otti käsiinsä pienen lippaan, joka oli täysin kultainen ja koristeltu kaiverruksin. Se oli todella pieni ja sopi hyvin hänen yhdelle kämmenelleen, vaikka hänen kätensä eivät olleetkaan kovin isot. Lipas ei tuntunut olevan kovin maaginen, mutta sillä oli kuitenkin mielenkiintoinen tuntu.
”Huomenta, Lux”, joku mutisi unisella äänellä ja luvaton kulkija vankkureissa jähmettyi. Hän oli uteliaisuudessaan jättänyt ajankulun huomiotta ja unohtanut olinpaikkansa. Nopeasti hän tarkisti tilanteen ja totesi huomaamattoman poistumisen olevan silti mahdollista jos hän kiirehtisi. Hiljaa ja ketterästi hän kiipesi alas vankkureista ja syöksyi suoraan metsään. Kukaan ei huutanut hänen peräänsä, joten hän oletti pysyneensä salassa ja hiljensi tahtiaan jonkin matkan jälkeen.
Vasta myöhemmin hän huomasi puristavansa yhä pientä lipasta kädessään. Hän katseli sitä vielä hetken ja kohotti sitten harteitaan. Se ei ollut kovin kummoinen, joten kukaan tuskin kaipasi sitä vaikka hän sen ottaisikin.
A/N: Siinä meni meijän varas. Tästäkin voi jo arvata, kenestä on kyse.
Tämän luvun seireeni kohtaus oli saanut hieman vaikutteita siitä Sinbad animaatioleffasta.
-
No niin, meri elämää on mukava viettää vaikka tosi asia onkin se että vaaroja on joka puolella. Täytyy sanoa että Seireenit ovat yksiä kiehtovampia tarujen myyttejä heidät kuvataan niin erilaiseksi, riippuu aina paljolti kertojasta/kirjoittajasta mutta siis välillä he ovat kauniita naisia/neitoja jotka viehättävällä ulkonäöllään ja laulullaan houkuttelevat merimiehiä. Sitten on vielä ne joissa on yhdistelty selvästi hirviön merkit eli torahampaat,raatelukynnet, naisen kasvot mutta muu keho on sekoitus jotain yms, mutta laulu sokaisee kuuliansa( tuo on kumma ilmaisu).
Tuo kuvaus Seireenien Rotkosta oli jotenkin niin sopivan pahaenteinen, pidin siitä kuvauksesta kovasti. Varsinkin se kohta missä mainittiin ettei aurinkopäässyt paistamaan rotkoon loi jännittävää tunnelmaa,sopien hyvin ja hämyinen ja salaperäinen sumu luovat takaavat levottoman tunnelma. Ja tuo varkaan ensi esiintyminen oli niin kiehtova, tuli vähän sellainen ymmärys ettei tämä pikku raasu edes ymmärtänyt mitä varasti. Se myös rajasi jollain lailla minun epäiltyjeni listaa mutta vielä en voi väittää olevani varma varkaasta, pieni aavistus on silti.. mutta se saattaa juonen edetessä osoittautua vääräksi.
”Entä minä ja Berwald?” Tino kysyi hieman hämmentyneenä siitä, että Lukas ei ollut edes huomioinut heitä. Hänen veljensä kuitenkin vain vilkaisi häntä ja tuhahti sitten hiljaa.
”Seireenit ovat kaikki naisia”, hän sanoi, ”te kaksi olette täysin turvassa.” Tinon teki mieli pyytää tarkennusta, mutta Lukas ei näyttänyt olevan kovin puheliaalla tuulella, joten hän vain vilkaisi kysyvästi Berwaldia, joka vastasi kohauttamalla olkiaan. Hän ei tiennyt asiasta tai sitten ei vain halunnut selittää sitä Tinolle. Itsekseen ihmetellen nuori mies kiipesi takaisin laivaan kokkapuulta ja tyytyi katselemaan maisemia vaihteeksi hieman turvallisemmalta paikalta.
Repesin, onneksi tino on välillä niin viato ettei ymmärrä ;D
Sumu ympäröi hänet ja yhtäkkiä hieman kuultava naishahmo ilmestyi suoraan hänen eteensä ja nojautui ruorin päälle hymyillen viettelevästi miehelle. Hän lauloi koko ajan ja ojensi kättään kutsuvasti. Antonio soi seireenille sen verran aikaansa, että katsoi häntä hymyillen. Seireeni näytti aivan vedestä tehdyltä ja yliluonnollisen kauniit kasvot kutsuivat häntä. Olennon kynnet olivat kaarevat aivan kuin kotkalla ja huulien raosta mies näki terävät hampaat, jotka näyttivät sopivan hyvin raateluun. Silmätkään eivät olleet aivan normaalit, ne olivat viirut ja keltaiset, ja käsivarret näyttivät olevan pienten sulkien tai suomujen peitossa.
”Lovino on suloisempi”, Antonio totesi saatuaan tarkastelunsa päätökseen, ”olen pahoillani.” ”Minä sanoin, Lovinitoni on suloisempi”, merirosvo totesi ja hymyili hieman haaveellisella tavalla työntäessään veitsensä takaisin vyöhönsä.
Voi Seireeni parkaa ;D
Taikuuden tuoksu teki sen.
Aivan ihana ilmaus <3<3, tää oli loistava rakastuin tähän ilmaisuun taikuuden tuoksusta.
-
Kuolotar: Kiitos! Mä pohdin hieman sitä, millaiseksi teen nuo seireenit, mutta tuo sitten tuntui kaikkein sopivammalta.
Kahdeksas luku: Älä jätä minua!
Lentävä hollantilainen lipui helposti rotkon viimeisten kivien välistä ja meri avautui taas aavana heidän edessään. Seireenit olivat nopeasti perääntyneet huomattuaan, etteivät saisi mitään irti laivasta, ja ne makasivat aaltojen alla vihaisina epäonnistumisen vuoksi. Luonnollisesti myös sumu katosi samalla ja aurinko paistoi taas yhtä kirkkaasti kuin ennenkin lämmittäen kannella seisovia.
Laivan päästyä turvallisen välimatkan päähän Antonio sitoi ruorin kiinni ja ryntäsi tarkistamaan, oliko Lovino kunnossa. Italialainen oli todellakin onnistunut nukahtamaan ja oli hieman äreissään, kun huolestunut merirosvo herätti hänet törmäämällä ryminällä sisään ovesta. Hän kuitenkin seurasi Antoniota kannelle ja hieroi silmiään äkillisen auringonvalon vuoksi.
Lukas katsoi ympärilleen ja tarkkaili kannelle kokoontunutta joukkoa.
”Kaikki siis selvisivät”, hän totesi tyytyväisenä nähtyään jokaisen joukon jäsenistä kunnossa. Tino seisoi silti Berwaldin vierellä miehen käsivarsi harteillaan eikä Berwaldilla näyttänyt olevan mitään kiirettä irrottaa otettaan.
”Miten sinä tiesit, että ne eivät välittäisi meistä?” Tino kysyi. Seireenit olivat tosiaan jättäneet kaikki hänet ja Berwaldin rauhaan eikä olentojen laulukaan ollut ollut hänestä kovin erikoista. Hänen ei ollut yhtään tehnyt mieli hypätä laivasta ja hukuttautua, vaikka hän oli aina kuullut, että olentojen laululla oli sellainen vaikutus.
”Koska…”, Lukas aloitti tyynesti, mutta Mathias katsoi tarpeelliseksi tarjota oman selitykseksensä ensin.
”Sinä et ole koskaan ollut kiinnostunut naisesta”, mies sanoi ja virnisti veljelleen, joka muuttui hieman punaiseksi joko vihasta tai nolostumisesta.
”Minä aioin sanoa, että koska sinä olet löytänyt tosirakkaasi jo”, Lukas totesi tiukasti, ”mutta Mathiaksen selitys käy myös aivan yhtä hyvin.” Nyt Tino ei todellakaan tiennyt, pitäisikö hänen olla häkeltynyt, vihainen vai nolostunut. Hänen veljensä olivat olleet todella ärsyttäviä viimeisten päivien aikana. Tämän takia hän oli matkustanut Berwaldin kanssa aivan yksin.
”Mitä… Miten… Te…”, hän sanoi tietämättä itsekkään mitä haluaisi sanoa tai tehdä. Hänen teki mieli nakata kumpikin veljensä laidan yli ja väittää myöhemmin kotona Eirikurille, että se oli ollut ikävä vahinko eikä hän ollut kyennyt pelastamaan heitä, mutta se ei olisi ollut kovin hyvä asia, joten sen sijaan hän kääntyi ja painoi kasvonsa Berwaldin rintaa vasten.
”Minä en pidä heistä”, hän mumisi ja Berwald silitti hänen selkäänsä samalla kun mulkoili varsinkin Mathiasta pahasti. Tässä tilanteessa Tinoa ei varmaan haittaisi, jos hän työntäisi miehen mereen. Lukakseen hän ei uskaltanut koskea, koska mies oli jo kerran kironnut hänet, mutta Mathias saisi hänen puolestaan mennä.
”Kuinka kaunista”, Tim mutisi sarkastisesti, ”voimmeko jatkaa jo matkaa?” Antonio, joka oli aina iloisena seurannut veljesten sananvaihtoa, nyökkäsi ja kysyi Lovinolta, josko hän haluaisi ohjata välillä. Italialainen nyökkäsi hieman unisesti ja asettui paikoilleen ruorin luokse. Antonio katsoi häntä hymyillen selvästi arvostaen näkyä. Lovino näytti niin kauniilta ja itsevarmalta seisoessaan ruorissa kädet vakaana, katse tarkkaillen merta ja avonainen takki hieman liehuen tuulessa. Hänen huivinsa oli valahtanut taas hiukan ja punaruskeat hiukset näkyivät sen alta. Antonio käveli hänen vierelleen ja välittämättä italialaisen äkäisestä vilkaisusta hän korjasi huivin asennon ja hipaisi hänen poskeaan hellästi ohimennen.
Heidän matkansa sujui rauhaisesti seuraavat kaksi päivää, jos ei lasketa sitä pientä onnettomuutta joka melkein sai Mathiaksen tipahtamaan mereen. Vain yksi purjeköysistä oli pelastanut miehen suolavesipesulta ja kaikki ”onnettomuuden” todisteet viittasivat siihen, että kyseessä ei ollut varsinaisesti onnettomuus. Berwald kuitenkin piti tiukasti pokeri-ilmeensä joka kerta, kun joku kysyi häneltä asiasta.
Toinen kahakka liittyi myös Mathiakseen, mutta sillä kertaa mies oli syyllinen eikä uhri. Lukas käytti luppoaikansa hyödyksi valmistelemalla loitsujaan pahan päivän varalle, mutta Mathias joka alkoi olla kyllästynyt tekemisen puutteesta, päätti seurata veljeään hieman liian läheltä. Tuloksena hän onnistui sotkemaan Lukaksen huolellisesti tekemät valmistellut kriittisellä hetkellä.
Mathias tietenkin tajusi hyvin nopeasti virheensä, hän oli tehnyt sen ennenkin, ja pakeni kiireesti. Lukas antoi hänen ensin juosta, mutta kutsui sitten peikkonsa jahtaamaan veljeään. Muutaman minuutin ajan kaikki muut laivassa olijat saivat seurata, kuinka Mathias juoksi ympäriinsä peikko perässään ja Lukas käveli hitaasti jäljessä, kunnes peikko sai miehen saarrettua. Silloin hän vain käveli tyynesti veljensä eteen ja katsoi häntä silmiin hetken ennen kuin napsautti sormiaan. Mathiaksen silmät pyörähtivät ympäri ja hän vajosi kannelle välittömästi.
”Kertakäyttöinen uniloitsu”, Tim totesi tarkasteltuaan tilannetta asiantuntijan tarkalla katseella, ”taidokasta. Kuinka kauan se kestää?”
”Tarpeeksi kauan”, Lukas vastasi ja häipyi jatkamaan keskenjääneitä loitsujaan.
Kolmantena päivänä Seireenien rotkon jälkeen pilvet alkoivat kerääntyä taivaanrantaan. Sää oli siihen asti ollut erittäin aurinkoinen ja vaihtelu tuntui aluksi tervetulleelta. Kuitenkin Antonio alkoi näyttää hieman huolestuneelta, kun pilvet vain jatkoivat kertymistään ja tuuli alkoi yltyä kiskoen purjeita. He neuvottelivat jonkin aikaa keskenään Lovinon kanssa ja sitten Antonio keräsi muut kannelle.
”Me joudumme kohta myrskyyn”, hän ilmoitti ja viittoi uhkaavaksi kasvaneita pilviä, ”joten pysykää kannen alla kunnes se on ohi.” Tietty sävy hänen äänessään kertoi kaikille, että hän oli tosissaan, joten väki uskoi häntä kerrasta ja hävisi turvaan kannen alle. Lopulta vain hän ja Lovino seisoivat yksin ruorin luona. Tuuli repi purjeita nyt jo kunnolla ja laiva alkoi laskea niitä valmistautuen myrskyn keskellä purjehdukseen. Antonio kietoi köyden vyötärönsä ympärille ja köytti sitten itsensä sillä ruoriin kiinni. Laiva osasi hoitaa kaiken muun itse, mutta se tarvitsi ihmisen ohjaamaan ja Antonio oli ennenkin seilannut myrskyssä, joten hän luotti itseensä.
”Lovi, mene hyttiin”, hän pyysi, mutta italialainen pudisti päätään ja sitoi itsensä nopeasti kiinni Antonion vierelle.
”Älä edes kuvittele!” hän huusi vastauksensa sillä tuuli oli käynyt jo niin voimakkaaksi, että se uhkasi viedä hänen äänensä mukanaan. Hän oli antanut periksi Antoniolle Seireenien rotkossa, mutta tällä kertaa hän ei antaisi.
”Tämä on vaarallista!” Antonio vastusteli, mutta Lovino loi häneen tuiman katseen. Merirosvokapteeni epäröi vielä, mutta antoi sitten periksi. Jos Lovino oli varma, sitten hän saisi seisoa kannella. Antonio kuitenkin tarkasti pikaisesti miehen sitomat solmut, jotta ne varmasti pitivät.
Aallot nousivat yhä korkeammalle ja taivas aukeni kaataen sateen heidän niskaansa. Lovino ajatteli tyytyväisenä sitä, että oli jättänyt aseensa hyttiin. Hän oli parissa minuutissa täysin märkä, joten metalli ja ruuti olisivat kärsineet sateesta todella paljon ja häntä olisi ärsyttänyt etsiä uusi toimiva ase itselleen.
Antonio piteli ruoria keskittynyt ilme kasvoillaan ja ohjasi laivan suoraan jokaista aaltoa vastaan. Ukkonen alkoi jyristä ja tuntui aivan kuin myrsky olisi ilmestynyt suoraan täydellä voimallaan heidän päälleen. Välillä aallot olivat niin korkeita, että ne saivat laivan nousemaan lähes kokonaan pystyyn niin että vain köydet ja luja ote estivät kahta miestä paiskautumasta mereen. Salamat välkkyivät taivaalla ja ne saivat laivan näyttämään kelmeältä ja vieläkin aavemaisemmalta.
Kaikki sujui suhteellisen hyvin kunnes he joutuivat ristiaallokkoon. Sateen lisäksi suolainen merivesi iski heitä vasten ja Lovinon oli vaikea nähdä enää mitään. Suola kirveli hänen silmissään ja nielussaan ja hän joutui kakomaan jokaisen laidan yli pyyhkäisseen aallon jälkeen. Kylmyys alkoi myös kangistaa hänet ja hän ei enää tuntenut sormiaan täydellisesti. Antonio yritti parhaansa, mutta ristiaallokossa laivan ohjaaminen suoraan kohti aaltoja oli vaikeaa eikä hän aina onnistunut.
Yhtäkkiä iso aalto iski voimalla suoraan laivan kylkeen kääntäen aluksen lähes kokonaan sivuttain. Muutoin tilanne olisi ollut siedettävä, mutta aalto ylsi myös kannelle ja yllätti Antonion. Hän ehti vain päästää yhden tukahtuneen huudahduksen, jonka tuuli vei mukanaan, ja sitten hänen otteensa ruorista herkesi ja hän kaatui selälleen. Köydet hänen ympärillään kiristyivät ja hän tunsi niiden antavan hieman periksi samalla kuin hän etsi hädissään jotain kiinteää, josta ottaa kiinni.
Lovino sai pidettyä tasapainonsa ja hän siristeli silmiään yrittäessään nähdä jotain. Laiva kääntyi jyrkästi melkein kaatuen ja pelästyneenä italialainen katsoi ruoria, joka pyöri nyt vauhdilla ilman ketään pitelemässä sitä. Antoniota ei näkynyt missään, mutta nopeasti Lovino nappasi ruorin ja teki parhaansa ohjatakseen laivaa. Hän ei ollut kuluneen vuoden aikana koskaan joutunut näin kovaan myrskyyn ja hän selkeästi kärsi kokemuksen puutteesta Antonioon verrattuna.
”Antonio!” hän huusi ja yritti nähdä miehen, mutta sade sumensi hänen näkönsä tehokkaasti, ”Antonio!” Ukkonen jyrisi ja meri pauhasi estäen hänen ääntään kuulumasta, mutta hän kuitenkin jatkoi huutamista. Hän ei ollut niin vahva kuin Antonio ja hän tunsi jo nyt kuinka hänen käsivarsiaan alkoi koskea. Ruori tuntui haluavan liikkua omaa tahtiaan ja meri repi laivaa mukaansa eikä mikään muu kuin Lovino estänyt sitä tekemästä niin.
”Antonio!” hän huusi hädissään vielä kerran ja kakoi, kun aalto heitti suolavettä hänen suuhunsa.
”Tässä”, Antonio sanoi heikolla äänellä hänen takanaan ja ojensi kätensä miehen ohitse ruorille, ”kiitos, Lovi.” Hänen rintansa painautui italialaisen selkää vasten pitäen Lovinon paremmin paikoillaan ja hän piti ruorin aloillaan.
”Sinun on paras olla kuolematta”, Lovino sanoi. Hän ei ollut varma, kuuliko Antonio, mutta sillä ei ollut väliä. He olivat kumpikin läpimärkiä sateesta ja merivedestä, mutta ainakin he olivat siinä yhdessä. Lovinon sydän hakkasi eikä hän ollut aivan varma johtuiko se myrskyn aiheuttamasta jännityksestä vai siitä syvästä pelosta, jota hän oli hetken tuntenut ajatellessaan että meri oli vienyt Antonion.
>><<
”Tämä ei ole tavallinen myrsky”, Lukas sanoi hetken epäilemisen jälkeen. Kannen alla heidän olonsa oli hieman siedettävämpää kuin merirosvojen kannella, mutta laivan rajut liikkeet tuntuivat silti epämiellyttäviltä.
”Epäilen samaa”, Tim myönsi ja yritti pitää tasapainonsa nojaamalla seinään, ”seireenit ehkä nostattivat sen kostoksi. Ne olivat aika vihaisia.” Lukas mietti purren huultaan samalla. Myrsky oli aivan liian epänormaali ja, jos hän ei tekisi jotain, se luultavasti vain voimistuisi kunnes rikkoisi laivan ja hukuttaisi heidät.
”Tim”, hän sanoi vakavana, ”onko sinulla loitsuköyttä?” Tim nyökkäsi lyhyesti ja puoliksi käveli ja puoliksi kompuroi laukkunsa luo. Hän kaivoi nopeasti esiin lyhyen, noin kyynärvarren mittaisen pätkän karkeaa köyttä ja työnsi sen Lukakselle.
”Siinä”, hän sanoi, ”saat sen ilmaiseksi.”
”Kuinka avokätistä”, Lukas mutisi ja kietoi köydenpätkän nopeasti ranteensa ympärille, jotta ei hukkaisi sitä. Sitten hän lähti kulkemaan kohti ovea. Se oli yllättävän vaikeaa ja muutaman kerran hän paiskautui kipeästi seinää vasten äkillisten liikkeiden vuoksi.
”Lukas!” Mathias huusi vastustellen, kun mies työnsi oven auki ja melkein heittäytyi ulos. Epäröimättä hetkeäkään Mathias ryntäsi hänen peräänsä.
Ensimmäiseksi Lukas sai välittömästi ryöpyn suolaista merivettä kasvoilleen, mutta hän ei välittänyt siitä. Hakien tukea kaikesta, mikä vain oli kiinteää, hän suuntasi kohti päämastoa. Salamat löivät hänen yllään ja välillä laiva tuntui melkein kaatuvan hänen jalkojensa alla. Mathias huusi hänen peräänsä, mutta Lukas ei kääntynyt.
Hän oli päässyt maston luo, kun laidan yli noussut aalto melkein heitti hänet mereen ja vain Mathiaksen nopea toiminta esti Lukasta joutumasta vedenvaraan. Mies oli rynnännyt veljensä perään ja kietonut käsivartensa hänen vyötäisilleen juuri sopivasti. Toisella kädellään hän piti kiinni maston ympärillä olevista köysistä.
”Minä kielsin sinua menemästä!” Mathias huusi huolestuneena ja pelästyneenä.
”Pidä minusta kiinni”, Lukas vastasi ja Mathias totteli parantaen otettaan sekä köysistä että veljestään. Lukas irrotti lyhyen köydenpätkän ranteensa ympäriltä ja alkoi mumista puoliääneen oudolla kielellä. Samalla hän teki solmuja köyteen ja piirsi lyhyitä riimumerkkejä ilmaan.
Aluksi Mathias luuli kuvittelevansa, mutta mitä enemmän Lukas teki solmujaan, sitä varmemmaksi se tuli että myrsky vaimeni jokaisen solmun myötä. Viiden solmun jälkeen ukkonen oli loppunut ja seitsemän jälkeen aallot alkoivat tasoittua. Viimein yhdentoista solmun jälkeen meri rauhoittui, tuuli laantui ja pilvet alkoivat hälvetä. Lukas solmi vielä viimeisen solmun köyden päähän, ja sää näytti aivan siltä kuin mitään myrskyä ei olisi ollutkaan.
Mathiaksen ote Lukaksesta kirposi ja hän vajosi polvilleen kannelle. Antonio ja Lovino näyttivät kuoleman väsyneiltä ja he kumpikin nojasivat ruoriin raskaasti tuskin jaksaen edes liikkua.
A/N: Vaaroista huolimatta meidän maailmanpelastustiimillä on hilpeätä menoa.
Nuo tuulisolmut esiityvät muuten myös suomalaisessa tarustossa. Hieman eri muodossa vaan, jos oikein muistan. Mulla on sellainen hämärä muistikuva jostain tarinasta, jossa ruotsalaiset viikingit halusi suomalaisia laivalleen, koska suomalaiset osaa laittaa tuulta säkkiin ja siten hallita sitä. Ollaan me aika kovia tyyppejä.
-
Seireenejä! Kummituslaiva! Myrsky! Tykkäsin. Paljon tykkäsin.
Erityisesti seireeneistä ^^ Antonion ja Lovinon kohtaukset seireenien kanssa oli loistavia. Tino oli taas ihan pihalla, raukkaparka. Seireenien rotkon tunnelma oli kauheen jännä, vaikka se kohtaus oli oikeasti aika hauska. (Tuli mieleen se muumijakso, Majakka tai joku sen suuntainen. Siinä oli aavelaiva) Lovino oli kauhean kylmähermoinen, kun kävi vaan nukkumaan kohdattuaan seireenin. Eli tykkäsin paljon seireeneistä.
Olin hetken ihan varma, että Antonio hukkuu. Mutta sitten tuli Lukas ja tuulisolmut. Nyt vaan ootellaan, että joku avaa solmut vahingossa ja kaikki kuolee myrskyssä (eikö se jotenkin sillain menny, että sen tuulen saa takaisin. Luulisin)
Nyt mulla on jo vahvoja epäilyksiä varkaasta. Tälläisia juttuja on kiva arvata (Varsinkin jos arvaa oikein :') Harvemmin käy tuuri)
Menolly
-
Menolly: Kiitos! Joo, niin se menee että tuuli vapautuu taas kun solmut aukaistaan. Tosin mä en oo vielä päättänyt, missä vaiheessa mä käytän niitä...
Ja Lovino nyt on niin kova jätkä ja tässä fikissä vähän kaikki tipahtelee mereen. Ihan vahingossa.
Yhdeksäs luku: Älä koskaan luota epäilyttävään saareen
”Toinen sivumastoista on katkennut”, Antonio sanoi huolestuneena. He olivat pitäneet vain lyhyen lepotauon myrskyn jälkeen ja keskittyneet sitten tarkastamaan yliluonnollisen sääilmiön aiheuttamia tuhoja.
”Ja muutama sivulauta on irronnut”, Lovino totesi ja kiipesi laidan yli takaisin kannelle. Ruori oli nyt sidottu kiinni ja ankkuri laskettu siksi aikaa, että he saivat tarkastuksensa valmiiksi. Kaikki muutkin olivat taas kannella ja yrittivät toipua myrskyn jäljiltä. Lukas tarkasteli tekemiään solmuja ja luovutti köyden sitten Timille säilytettäväksi todettuaan jokaisen solmun pitäväksi. Hän ei myöskään malttanut olla tekemättä pientä huomiota siitä, että ainakaan se köysi ei ehkä aiheuttaisi maailmanloppua, jos kauppias sattuisi hukkaamaan sen.
”Mikä se on?” Tino kysyi. Hän ja Berwald olivat olleet toisessa hytissä myrskyn ajan, joten hän oli vasta jälkikäteen kuullut, mitä hänen veljensä olivat tehneet.
”Se on eräänlainen kahlintaloitsu”, Lukas selitti, ”se myrsky ei ollut luonnollinen, joten minä kahlitsin sen tuohon köyteen. Jokainen avattu solmu vapauttaa sitä hieman, joten se ei ole aivan pitävä, mutta saa kelvata tähän hätään.” Sen sanottuaan mies vavahti hieman ja painoi kätensä otsalleen. Hänen ilmeensä oli tuskainen ja hän melkein horjahti nurin. Mathias nappasi hänet kiinni ja auttoi veljeään pysymään pystyssä.
”Oletko sinä kunnossa?” hän kysyi huolestuneena.
”Olen”, Lukas vastasi hieman äkäisenä, mutta selvästi väsyneenä, ”tuollainen loitsu ilman valmistautumista vaan vei paljon voimia.” Mathias nyökkäsi ja auttoi hänet takaisin hyttiin lepäämään.
”Meidän täytyy pysähtyä seuraavalle vastaantulevalle saarelle”, Antonio totesi, kun miehet olivat kadonneet kannen alle, ”ja yritettävä löytää puuta korjauksiin. Minusta ei ole kiva käyttää laivaa, josta puuttuu yksi masto.”
”Meillä on vielä kaksi jäljellä”, Lovino muistutti häntä ja vaikutti paljon vähemmän stressaantuneelta asian vuoksi, mutta Antonio ei näyttänyt kovin iloiselta.
”Se ei vain tunnu oikealta”, hän mutisi ja katseli katkennutta mastoa murjottaen.
>>>><<>><<<<
”Missä sinä olet taas ollut?” mies kysyi suojatiltaan. Hänen äänensä oli toruva, mutta hän ei ollut yhtään vihainen. Oikeastaan hän vaikutti hieman huvittuneelta. Hän oli kuitenkin tottunut jo suojattinsa tapaan häipyä omille teilleen silloin tällöin.
”En missään”, poika vastasi hänelle vakaalla äänellä ja mies hymähti.
”Vai niin”, hän totesi nyt selvästi huvittuneella äänellä, ”toivottavasti Ei missään oli mielenkiintoinen paikka. Me jatkamme matkaamme tänään. Toivon kovasti, että olemme taas kotona pian. Tämä ilmanala on aivan liian kylmä ja oloni on levoton.” Poika nyökkäsi ja kiipesi ilman erillistä pyyntöä ratsunsa satulaan. Siro hevonen tanssi hieman paikoillaan kepeillä jaloillaan, mutta malttoi kuitenkin odottaa. Sekin tahtoi olla jo kotona, mutta matka olisi pitkä.
Pieni lipas painoi pojan taskua ja hän mietti mielessään, pitäisikö hänen näyttää sitä suojelijalleen.
>>>><<>><<<<
”Tuon ei pitäisi olla tuossa”, Antonio totesi ja katseli pientä saarta epäillen. Se näytti aivan normaalilta saarelta, vaikka se kohosikin täysin yksin merestä eikä missään muualla näkynyt kuin syvää merta. He olivat seilanneet jo vuorokauden myrskyn jälkeen näkemättä yhtään mitään muuta kuin vettä ympärillään, joten pieni saari näytti jotenkin epätodelliselta.
”Ehkä kadotit suuntavaistosi myrskyssä”, Tim ehdotti, mutta Antonio rypisti kulmiaan. Se oli tietenkin mahdollista, mutta hän oli varma, että oli tarkistanut heidän suuntansa huolella tähdistä ja hän tunsi nämä meret muutenkin. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt saarta tässä kohti eivätkä saaret yleensä ilmestyneet tyhjästä keskelle merta. Oikeastaan niillä meni aika kauan ilmestyä yhtään minnekään.
”Minä olen aika varma”, merirosvo vastasi yhä epäilevästi, ”en ole nähnyt sitä koskaan ennen.” Hän kuitenkin kaivoi kuluneen kartan taskustaan ja tarkisti asian. Karttakaan ei näyttänyt tietävän mitään tästä saaresta ja se ei rauhoittanut Antonion mieltä.
”Päätä jo!” Lovino totesi kärsimättömänä ruorista, ”vienkö minä meidät lähemmäs vai en?”
”Siellä näyttää olevan ainakin puuta”, Tim totesi puoltaen rantautumista, ”varmaan jokin kelpaa laivan korjaukseen.” Antonio nyökkäsi myöntäen, että asia todellakin oli niin. Hän ei kuitenkaan vastannut ennen kuin irrotti kaukoputkensa vyöstään roikkuvasta lenkistä ja tarkkaili saarta hetken sen läpi. Hän ei kuitenkaan havainnut mitään liikettä tai tavallisuudesta poikkeavaa, joten lopulta hän teki päätöksensä.
”Me rantaudumme”, hän ilmoitti oudon totisena.
Pikaisen neuvottelun jälkeen päädyttiin siihen tulokseen, että Antonio, Tino, Berwald ja Mathias nousisivat saarelle. Antonio ja Mathias etsisivät sopivaa puuta ja Tino sekä Berwald tarkistaisivat jos saarella olisi mahdollisesti vesilähdettä josta he voisivat täydentää varastojaan. Lukas oli silti vielä liian heikossa kunnossa loitsun jäljiltä joten hän jäi laivalle samoin kuin Tim, joka teki inventaariota ruumassa. Heillä oli vielä tarpeeksi ruokatarpeita, mutta selkeä tieto helpottaisi heidän matkaansa.
Lovino jäi laivalle pitämään huolta siitä. Hän oli ollut hieman ärtynyt, kun Antonio oli pyytänyt häneltä sitä, mutta oli kuitenkin suostunut pienen jupinan jälkeen. Nyt italialainen seisoi paikalleen sidotun ruorin luona ja puhdisti kynnenalusiaan veitsellä yrittäen esittää ettei katsonut Antonion perään.
Vesi saaren ympärillä oli niin äkkisyvää, että he saivat ohjattua laivan lähes kiinni saareen. Antonio kiipesi laidan päälle ja tarkisti etäisyyden tottuneesti ennen kuin heilautti itsensä köyden avulla rannalle. Berwald katsoi hänen menoaan ja oli aikeissa ehdottaa Tinolle, että hän voisi auttaa miestä, mutta Tino oli ehtinyt jo askeleen edelle. Täysin vailla mitään järkeä tai valmisteluita hän juoksi paljain jaloin kannen poikki ja syöksyi kohti köysiä. Viime hetkellä hän sai otteen yhdestä ja heilautti itsensä laajassa kaaressa rannalle. Hänen laskeutumisensa ei ollut aivan yhtä tyylikäs kuin merirosvon, sillä hän kaatui ja kieri pari kertaa ympäri hiekalla ennen kuin nousi ylös nauraen.
”Tino!” Berwald sanoi toruvasti. Hänen muistaakseen he olivat kerran jo puhuneet siitä, että olisi todella kiva jos Tino varottaisi häntä ennen kuin tekisi mitään päätöntä. Tino vain nauroi ja viittoi häntä seuraamaan.
”Hän on ihan oikeasti sukua Mathiakselle”, Lukas totesi vähän matkan päästä ja katsoi kyllästyneen oloisena, kun hänen toinenkin veljensä heittäytyi aivan yhtä järjettömästi laivalta.
Antonio ja Mathias katosivat omaan suuntaansa etsien sopivaa puuta korjaustöitä varten ja Tino ja Berwald jatkoivat sisemmäs etsimään mahdollista lähdettä. He kävelivät vierekkäin ja Tino tutki uteliaana kaikkea. Saaren kasvillisuus poikkesi merkittävästi siitä mitä hän oli aiemmin nähnyt ja hän oli kuitenkin nähnyt aika paljon asioita viimeisen vuoden aikana. Puiden lehdet olivat suuria ja oudon vahamaisia, mutta muuta kasvillisuutta oli niukasti.
”Tämä saari on hieman outo”, Tino mutisi. Missään ei näkynyt edes eläimiä eikä mikään näyttänyt koskaan koskettaneen saarta, vaikka se olikin niin houkuttelevan näköinen.
”Samaa mieltä”, Berwald vastasi ja katsoi hänkin ympärilleen, mutta hän oli uteliaan sijaan varuillaan, ”pysy lähellä.” Tino virnisti hieman hänen sanoilleen.
”Tietenkin lordi Berwald, sinun lähelläsi on mukava pysyä”, hän totesi, ”mutta osaan minä puolustaa itseäni. Sinä tiedät sen.” Berwald murahti hieman tittelin käytölle, hän vihasi sitä kun Tino käytti hänestä niin virallista sävyä, ja loi mieheen pitkän katseen.
”Sinä jätit aseesi laivaan”, hän totesi ja osoitti vielä Tinon vyötä, joka oli selkeästi tyhjä asekotelosta, ”muuten kyllä, osaat puolustaa itseäsi.” Berwald kantoi omaa miekkaansa vyöllään ja hän ei koskaan jättänyt sitä mihinkään toisinkuin Tino, jolla oli tapana unohtaa oma aseensa välillä.
”Minulla on veitsi saappaanvarressa”, Tino totesi, ”Lovino opetti pitämään sitä siellä.” Nyt Berwald katsoi häntä vielä pidempään.
”Sinä olet avojaloin”, hän lopulta sanoi osoittaen merkitsevästi miehen jalkoja. Tino hymyili hänelle viattomasti ja hypähti sitten lähemmäs.
”Minun täytyy siis tällä kertaa vain luottaa siihen, että sinä suojelet minua”, hän totesi ja naurahti ottaessaan kiinni miehen kädestä. Berwald mutisi puoliääneen jotain, mutta Tino ei kuullut häntä. Berwald harrasti niin hämmentävän paljon puoliääneen mutisemista hänen lähettyvillään, että joku olisi voinut alkaa vaikka epäillä että miehellä oli jotain sanottavaa mutta ei saanut sitä sanottua.
Tino vaikutti olevan hyvällä tuulella. Hän todella piti seikkailuista ja tämä oli hänen ensimmäinen laivamatkansa, joten hän eli silti alkuhuumaa. Berwald oli tietenkin tyytyväinen siihen, että Tino oli iloinen, mutta hän hieman epäili millainen vaikutus Lovinolla oli mieheen. Tino ja Lovino näyttivät kuitenkin tulevan toimeen yllättävän hyvin ottaen huomioon kaiken mitä viime vuonna tapahtui ja merirosvo näytti opettavan toiselle miehelle paljon asioita.
Saari oli todella pieni, jopa pienempi kuin he olivat ensin ajatelleet. Tinolla ja Berwaldilla meni vain noin kymmenen minuuttia kävellä sen läpi eivätkä nähneet matkalla yhtäkään lähdettä tai muuta raikkaaseen veteen viittaavaa. Tino katseli merta hetken ja kohotti sitten olkiaan. Heillä oli tarpeeksi juomavettä joka tapauksessa, joten sen löytäminen saarelta ei ollut niin tärkeää.
”Ehkä Mathias ja Antonio ovat jo valmiita”, hän tuumi ja he lähtivät yhdessä kävelemään rantaa pitkin takaisin päin. He ehtivät kävellä jonkin matkaa ja laiva näkyi jo, kun Tino yhtäkkiä pysähtyi ja kurtisti kulmiaan hämmentyneenä. Berwald tietenkin pysähtyi myös parin askeleen jälkeen ja katsoi häntä kysyvästi.
”Tämä tuntuu oudolta”, Tino mutisi ja tuijotti maata jalkojensa alla. Se näytti aivan normaalilta rantahiekalta, mutta mies työnsi hiekkaa syrjään jalallaan ja paljasti oudon näköisen pinnan sen alta. Se näytti karhealta ja oli väriltään tumman ruskeaa. Tino aikoi juuri kokeilla sitä jalallaan, mutta Berwald pysäytti hänet.
”Älä”, mies sanoi ja veti miekkansa esiin. Tino astui kiltisti syrjään, kun mies ensin tökki outoa kohtaa miekkansa kärjellä ja yritti sitten kokeilla, jos hän saisi sen kammettua irti. Sillä hetkellä, kun hänen miekkansa upposi hieman, maa tärähti.
”Mitä se oli?” Tino kysyi ja levitti kätensä sivuille hakiessaan tasapainoa. Berwaldilla ei ollut antaa hänelle vastauksia, mutta nuorempi mies näki liikahduksen silmäkulmastaan ja käänsi katsettaan.
Aiemmin täysin tyhjästä merestä kohosi nyt pitkä lonkero, joka näytti etsivän jotain eikä ollut edes kovin kaukana saaresta. Tinon silmät levisivät ja sillä hetkellä saari tuntui aivan kuin värähtävän.
”Berwald”, hän sanoi pitäen katseensa lonkerossa, ”juokse!” Berwald kohotti katseensa ja näki saman lonkeron kuin Tinokin eikä häneltä mennyt kovin kauaa päätyä samaan tulokseen. Juokseminen olisi todella hyvä idea.
Lukas pysytteli kannella ja nojasi laivan kaidetta vasten katsellessaan hieman kyllästyneen näköisenä ympärilleen. Mathias oli käskenyt hänen pysyä vuoteessa, mutta Lukas ei ollut ennenkään totellut veljiään ja sitä paitsi hän tunsi voimiensa palaavan jo. Yksi hänen keijuistaan istui hänen olkapäällään ja nyrpisteli nenäänsä merelle. Niistä kukaan ei tuntunut arvostavan merimatkaa juurikaan, mutta ne saivat syyttää vain itseään siitä että olivat tunkeneet mukaan.
Tino ja Berwald olivat ilmeisesti saaneet löytöretkensä päätökseen, koska Lukas näki heidän kävelevän takaisin rantaa pitkin. Antonio ja Mathias olivat silti jossain kauempana ja hänen katseensa ulottumattomissa, joten Lukas keskittyi katselemaan nuorempaa veljeään. Hän ihmetteli hieman, kun Tino yhtäkkiä pysähtyi, mutta hän ei kuullut, mitä miehet puhuivat keskenään.
Kuitenkin Lukas näki aivan hyvin kuinka saari tärisi, mikä oli outoa, koska meri tuntui pysyvän normaalina. Mies mietti asiaa hämmentyneenä, mutta hämmennys vaihtui pian järkytykseen, kun hän näki lonkerot. Toisin kuin Tino, joka näki vain yhden, hän näki ne kaikki. Viisi lonkeroa nousi merestä saaren ympärille ja ne näyttivät tulevan enemmänkin jostain saaren alta kuin sen vierestä. Lukas yhdisti nopeasti muutaman asian mielessään ja hän kalpeni.
”Se on Kraken!” hän huusi ja juoksi sitten komentokannelle, ”Lovino!” Merirosvokapteeni oli kuitenkin nopeasti itsekin tilanteen tasalla ja hän leikkasi ruoria pidelleet köydet kiireessä veitsellään.
”Ankkuri ylös ja puolipurjeet!” Lovino huusi ohjeet ja laiva totteli häntä. Kraken alkoi kohota merestä enemmän ja siirtyi hieman poispäin. Sen päällä seisovilla ihmisillä alkoi olla vaikeuksia myös pysyä sen päällä liikkeiden vuoksi. Mathias ja Antonio olivat myös juosseet nopeasti paikalle ja nyt he olivat kaikki neljä samassa ansassa.
”Hypätkää!” Lovino huusi, kun laiva pääsi taas tarpeeksi lähelle melkein raapien merihirviötä. Kaikki tottelivat, vaikka epävakaa jalansija teki tehtävästä hieman vaativamman. Kuitenkin he kaikki onnistuivat osumaan laivalle ja Lovino käänsi aluksen jyrkästi poispäin merihirviöstä.
”Täydet purjeet!” hän huusi ja Antonio kiiruhti nopeasti hänen rinnalleen.
”Minä tiesin!” hän julisti aavistuksen liian tyytyväisenä tilanteen huomioiden, ”minä sanoin, että täällä ei ole saarta!”
”Hurraa”, Lukas totesi laimeasti, ”pääseekö tällä laivalla nopeampaa? Kraken ei yleensä halua päästää saalistaan karkuun.” Aivan kuin merihirvi olisi kuullut miehen sanat, se kohosi merestä ja suuntasi selvästi pakenevaa laivaa kohti. Lovino puristi ruoria kovempaa ja puri huultaan, mutta Antonio vastasi hänen puolestaan.
”Ei tässä säässä”, mies sanoi ja katsoi lähestyvää merihirviötä, ”paitsi, jos osaatte soutaa todella nopeasti, mikä ei auttaisi koska meillä ei ole airoja.”
”Pystytkö sinä tekemään jotain, Lukas?” Tino kysyi, mutta hänen veljensä pudisti päätään.
”Se on immuuni taikuudelle”, hän selitti.
”Entä tuulisolmut?” kannen alta ilmestynyt Tim kysyi viitaten solmuihin, joihin Lukas oli aiemmin sitonut myrskyn. Mies kuitenkin pudisti päätään taas.
”Liian arvaamatonta”, hän totesi, ”en pysty hallitsemaan sitä, joten se voi yhtä hyvin heittää meidät suoraan tuon otuksen suuhun tai repiä laivan kappaleiksi.”
”Loistavaa”, Lovino sanoi, ”minä tiesin, että me kaikki vielä kuolemme tällä typerällä retkellä.” Negatiivisesta lausunnostaan huolimatta hän ei kuitenkaan ollut luovuttamassa ja hänen silmänsä kulkivat pitkin mastopuita ja köysiä laskeskellen ja arvioiden. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka heittivät elämänsä menemään heti kun tilanne näytti pahalta. Mitä sitten, jos jättimäinen merihirviö oli melkein saavuttanut heidät? Lovino oli jo kauan sitten oppinut, että mikään ei ollut mahdotonta ja kaikella oli heikkoutensa.
”Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua”, hän mutisi ja kääntyi sitten katsomaan Lukasta joka ilmeisesti tiesi merihirviöistä eniten, ”onko tuo hemmetin otus kovin herkkä?” Lukas mietti hetken ja nyökkäsi sitten vakavana.
”Ne ovat ilmeisesti aika pelkureita”, hän selitti, ”ne houkuttelevat uhrinsa naamioitumalla ja pienenkin vastarinnan edessä ne mieluummin pakenevat.” Lovino nyökkäsi tyytyväisenä ja löi suunnitelmansa lukkoon.
”Ota ruori”, hän käski ja siirtyi antaen Antoniolle tilaa, ”ja ohjaa suoraan sitä kohti täydellä vauhdilla.” Antonio totteli, mutta loi häneen huolestuneen katseen.
”Lovi”, hän sanoi.
”Minä tiedän, mitä teen”, Lovino vastasi ennen kuin mies ehti oikeasti edes kysyä. Antonio tunsi hänet ja arvasi jo kuitenkin, mikä Lovinon suunnitelma oli. Mies oli ehkä typerys, mutta ei idiootti. Samalla kun Antonio käänsi laivan kohtaamaan merihirviön, Lovino mittaili etäisyyksiä vielä kerran ja valmistautui sitten kiipeämään.
”Lovi”, Antonio sanoi uudestaan ja tarttui kiinni hänen olkapäästään ennen kuin hän ehti mennä. Nopeasti hänen huulensa hipaisivat Lovinon huulia ja hän hymyili rohkaisevasti, ”tuomaan onnea.”
”Sinä tarvitset sitä enemmän”, Lovino vastasi, mutta hänellä ei ollut nyt aikaa enempään. Hän kääntyi ja kiipesi helpon näköisesti mastoa ylös käyttäen köysiä apunaan. Päästyään tarpeeksi ylös hän asettui odottamaan oikeaa hetkeä, jota hänen ei tarvinnut odottaa kauaa. Kraken oli jo niin lähellä heitä, että Antonio ehti hädin tuskin kääntää laivaa ennen kuin se jo iskeytyi heihin. Lovino käytti iskun voimaa avuksi hypätessään sulavasti merihirviön päälle, mutta kannella olijat kaatuilivat ja tekivät parhaansa löytääkseen parhaan paikan puolustautua laivalle hiipiviä lonkeroita vastaan.
”Mitä hän aikoo tehdä?” Tino kysyi nähtyään Lovinon syöksyvän päättömästi itseään monta kymmentä kertaa isomman merihirviön kimppuun.
”Satuttaa sitä sen verran, että se luovuttaa”, Antonio vastasi kiireesti ja sivalsi miekallaan yhtä liian lähelle eksynyttä lonkeroa. Se käpristyi hiukan ja vetäytyi takaisin, mutta tilalle tuli nopeasti muita. Muutkin asettuivat puolustaviin asemiin. Berwald pysyi Tinon lähettyvillä ja nuorempi mies nappasi hänen vyöltään pistoolin sillä hänen omansa oli vieläkin hytissä eikä hänellä ollut nyt aikaa hakea sitä. Hän ei ollut varma, auttoivatko luodit paljoa lonkeroita vastaan, mutta ainakin hän voisi yrittää. Hänen lähellään Mathias asettui puolustamaan Lukasta ja Tim seisoi Mathiaksen lähellä. He kaksi olivat jo vuosia taistelleet yhdessä, joten tietenkin he automaattisesti hakivat turvaa toistensa selustassa pahassa tilanteessa.
Kukaan ei ollut varma, kuinka älykäs Kraken oli, mutta ainakin sillä näytti olevan selvä kohde tai sitten se leikki heidän kanssaan. Se ei yrittänytkään vetää laivaa kokonaan alas vaan se pyrki selvästi tavoittelemaan ihmisiä, jotka pistivät aivan yhtä tarkoituksella vastaan. Lonkeroiden määrä ja merihirviön tahto tuntui vain olevan liian suuri ja puolustautuminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi.
Sitten he kuulivat kolme laukausta ja yhtäkkiä Kraken vavahti. Se pysähtyi ja muutaman sekunnin ajan tilanne oli hyvin epävarma. Näytti aivan siltä, että merihirviö olisi pohtinut luovuttamisen ja täydellisen tuhoamisen välillä, mutta sitten laukaus kuului vielä neljännen kerran ja lonkerot vetäytyivät. Kraken näytti aivan siltä kuin se olisi todella vihainen, mutta sitten se upposi nopeasti mereen ja katosi paikalta. Hetken ihmiset seisoivat kannella yllättyneenä ja helpottuneinta, mutta sitten Antonio tiputti miekkansa ja juoksi laivan kokkaan.
”Lovino!” hän kutsui, mutta ketään ei näkynyt merenpinnalla. Hetkeäkään epäröimättä hän kiskaisi takin päältään ja hyppäsi mereen. Muut ehtivät juuri sopivasti paikalle katsomaan, kun hän sukelsi ja nousi hetken päästä takaisin pinnalle tajuton italialainen käsivarsillaan. Timin ja Mathiaksen avulla hän sai Lovinon takaisin kannelle. Tajuton mies näytti hyvin kurjalta maatessaan siinä liikkumatta paikoillaan ja Antonio alkoi selvästi hätääntyneenä etsiä hänestä elonmerkkejä. Yleensä Lovino oli niin eläväinen, että hänen näkemisensä elottomana tuntui todella pahalta. Antonio melkein tärisi ja hän kuiski jotain nopeasti murtuvalla äänellä.
”Väistä”, Lukas käski huomatessaan, että merirosvo oli aivan liian hädissään toimiakseen johdonmukaisesti. Nopeasti Lukas tarkasti tilanteen ja vetäisi sitten puukolla miehen paidan auki edestä.
”Hän on hengittänyt vettä”, hän selitti lyhyesti ja piirsi vedellä yksinkertaisen riimumerkin miehen iholle suurin piirtein keuhkojen kohdalle. Vesi ei ollut kaikkein paras aine riimumerkkien tekemisen, mutta se toimi. Lovino päästi oudon kurlaavan ääneen ja Lukas ehti juuri sopivasti kääntää hänet kyljelleen ennen kuin kaikki keuhkoihin mennyt vesi valui takaisin ulos. Mies pysyi tajuttomana, mutta ainakin hän hengitti nyt.
”Lovino”, Antonio kuiskasi helpottuneena ja silitti italialaisen kasvoja nyt rauhallisena, mutta kädet silti hieman täristen, ”kiitos, Lukas.”
”Mathias voi viedä hänet lepäämään”, Lukas sanoi ja kuittasi kiitoksen vain lyhyellä nyökkäyksellä, ”meidän on parasta lähteä nyt heti ja nopeasti ennen kuin se olento päättää tulla takaisin.”
A/N: Mulla tuli torstaina äkkilähtö niin en ehtinyt laittaa lukuja kuin vasta tänään (äkkilähtö= puhelinsoitto aamuvarhaisella, että haluanko tulla tallille. Tottakai halusin!)
Tää oli varmaan tähän astisista luvuista mun vähiten lemppari ja harkitsin jo sen uudelleenkirjoittamista, mutta muutkaan vaihtoehdot ei sitten toiminut. No, seuraava onkin sitten mun mielestä aivan mahtava! (sitä tiedä, onko kenenkään muun mielestä...)
Hauska fakta: Kraken on alunperinen norjalainen merimieslegenda (siksi juuri Lukas tunnisti sen ensimmäisenä)
-
Uusi lukija ilmottautuu hetkeksi! :D Saat sitten lyhyen kommentin, mutta oon liian uupunut pidempään ja laadukkaampaan vastaukseen.
Eli tämä idea on aivan mahtava, oon lukenut sun kaikki muutkin hetalia-fikit. Tää on aika kärjessä todellakin (koska merirosvoilua ja seikkailua, kuka nyt ei pitäis? :D). Luvut on ollu mielenkiintosia ja tuulisolmu-ideakin oli hyvä - sehän toimi niin, että köydessä on kolme solmua ja ensimmäisen aukeaminen tuo loistavaa merisäätä, toinen kovan puhurin ja vikan aukeaminen on hirmumyrsky, eikö vaan? Ainakin niin muistelisin.
Henkilöillä on aivan mahtavat roolit, aww ootan jo seuraavaa lukua ;)
ja hahaa taidan tietää kuka varas on ::)
- Cuddle
-
Cuddle: Woo! Uusi lukija, jee! Kiitos~
Ai niinhän se solmujuttu menikin... Tässä mun köydessä on nyt enemmän kuin kolme solmua, mutta mä luovin.
Tämä luku on yksi mun omista lemppareista~ Tääs vähän takautumaa Lovin ja Antonion merirosvouran alusta. Niin paljon Spamanoa~
Kymmenes luku: Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua
Lovino kirosi hiljaa ja yritti parhaansa mukaan pysyä piilossa pienten kujien varjoissa. He olivat olleet merillä vain pari kuukautta, mutta ilmeisesti sana kapteeni Carriedon paluusta oli kiirinyt nopeammin kuin he olivat uskoneet ja vanhat kaunat olivat silti voimassa. He eivät olleet edes ehtineet tehdä mitään kovin laitonta ennen kuin he olivat joutuneet väijytykseen satamassa ja Antonio oli raahattu kahleissa vankilaan.
Tietenkin Lovinon vankeus oli ollut myös hyvin lähellä, mutta hänen jalkansa olivat nopeammat ja hänellä oli tarpeeksi järkeä juosta heti kun kuusi miestä hyökkäsi kimppuun. Toisin kuin Antonio, joka oli ilmeisesti omasta mielestään hyvin urheasti asettunut hyökkääjien ja Lovinon väliin. Lovino ei juurikaan ollut arvostanut elettä. Hänestä Antonion olisi pitänyt juosta myös ja he olisivat voineet olla puolivälissä merta sen sijaan, että Lovino hiippaili sivukujia ja Antonio istui ties missä sellissä rottien seurana.
Mutta Antonion onneksi Lovino oli ollut kohtalaisen hyvä rikollispomo, ja hän tiesi mistä löytää tietoja ja miten aukaista lukittuja ovia. Lisäksi hän halusi Antonion ulos sellistä. Ei tietenkään siksi, että hän olisi pitänyt miehestä tai jotain. Hän vain ei halunnut seilata kummituslaivalla yksin ja Antonio oli hänelle muutaman kruunun velkaa!
Lovino löysi oikean oven ja työnsi sen auki edes vaivautumatta koputtaman. Näissä piireissä arvostettiin töykeätä käytöstä ystävällisyyden yli, joten Lovino vain katsoi töykeästi miestä, joka näytti hieman säikähtäneeltä.
”Kuka sinä olet?” mies kysyi ja peitti säikähdyksensä hyvin käskevän äänen alle. Lovinoa se ei kuitenkaan hämännyt.
”Kapteeni Vargas”, hän esitteli itsensä, ”tahdon puhua pomosi kanssa.” Mies irvisti ja naurahti pilkkaavasti, mutta Lovino oli osannut odottaa sitä. Hän ei ollut ollut kapteeni vielä kovin kauan joten se nimi ei vielä aiheuttanut yhtä paljon kunnioitusta kuin Antonion nimi. Lovino ei kuitenkaan näyttänyt ajatuksiaan ulos. Hän vain astui nopealla liikkeellä lähemmäs ja painoi veitsensä kärjen miehen leuan alle.
”En tiedä ketään kapteeni Vargasta”, mies sanoi uhkailusta huolimatta. Hän oli kuitenkin rikollinen ja he olivat tottuneet tällaiseen.
”Et ehkä vielä”, Lovino sanoi ja madalsi ääntään uhkaavampaan sävyyn, ”mutta minulla on toinenkin nimi. Kuulostaako Lovino Vargas tutummalta? Tai Romano?” Nyt mies näytti taas pelästyneeltä. Oikeastaan todella pelästyneeltä ja hän tärisi hieman.
”Ro… Romano Vargas?” hän kysyi ja Lovino nyökkäsi hymyillen omalla erikoisella tavallaan, joka herätti aina levottomuutta muissa.
”Kyllä”, hän vastasi, ”joten nyt sinä menet ja sanot pomollesi, että kapteeni Vargas haluaa keskustella. Pidäkin huoli, että hän myöntyy, koska minulla on hieman kiire.” Lovino astui kauemmas ja mies katosi välittömästi takahuoneeseen. Ei kulunut kuin muutama nopea minuutti ja hän tuli takaisin näyttäen aivan siltä, että hänen pomonsa oli huutanut hänelle.
”Pomo ottaa teidät vastaan”, mies sanoi tähän mennessä nöyrimmällä sävyllä ja viittasi takahuonetta kohti. Lovino ei kysynyt ohjeita. Hän vain nyökkäsi lyhyesti ja käveli miehen ohitse.
”Ah, te olette siis pahamaineinen Lovino Romano Vargas”, vieras ääni sanoi ja Lovino tarkasteli hetken ikkunan ääressä istuvaa miestä. Hän oli jo vanha, mutta hänessä oli katujen kasvatin ja kovan kohtalon leima.
”Niin minulle on ainakin sanottu”, Lovino vastasi ja istui alas ainoalle vapaalle tuolille.
”Mukava tavata viimein”, mies totesi, ”tunsin isoisäsi.”
”Monet ovat tunteneet hänet”, Lovino vastasi, ”mutta en tullut puhumaan perheestäni. Tarvitsen tietoja.” Mies virnisti ja painoi sormensa yhteen.
”Ja millaista tietoa tarvitset?” hän kysyi.
”Paikallisen vankilan pohjapiirroksen”, Lovino vastasi kiertelemättä, sillä hänellä ei todellakaan ollut aikaa leikkiä, ”ja kaiken mahdollisen tiedon eilen vangitusta merirosvosta.”
”Vai niin”, mies vastasi ja naputti sormiaan yhteen miettiessään, ”entä jos sanon sinulle, että se merirosvo hirtettiin tänä aamuna?” Lovino oli aina ollut ylpeä pokerinaamastaan, mutta nyt se petti hänet. Ennen kuin hän ehti estää itseään, hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, asento jähmettyi ja hänen kasvoillaan vilahti tuskainen ilme.
”Se mies on siis tärkeä sinulle”, rikollispomo totesi tyytyväisenä saatuaan varman vastauksen.
”Entä jos onkin?” Lovino kysyi, ”se tuskin kiinnostaa sinua.”
”Olen utelias luonne”, mies vastasi olkiaan kohottaen, ”voit rauhoittua. Hirttäjäiset ovat vasta kolmen päivän päästä, vaikka minusta tuntuu että ne taidetaan peruttaa kokonaan osallistujan puutteen vuoksi.” Lovino antoi helpotuksen näkyä vain hetken.
”Saanko ne tiedot nyt?” hän kysyi.
”Tsot, tsot, emme ole puhuneet edes hinnasta vielä”, mies vastasi, mutta Lovino ei edes aikonut tuhlata niin paljoa aikaa. Hän irrotti pienen pussin vyöltään ja nakkasi sen pöydälle. Sen sisältämät kultakolikot kilahtivat hieman ja nyörit heltisivät sen verran, että kulta näkyi hieman. Siinä oli aivan liikaa kultaa näiden tietojen hinnaksi, mutta Lovino ei miettinyt sitä. Heillä oli muutenkin kaikkea turhaa lojumassa laivansa ruumassa, joten pieni pussi kultakruunuja ei ollut hinta eikä mikään.
”Tuokaa vankilan kartta”, rikollispomo sanoi näkymättömissä pysyneelle avustajalleen ja pian kartta oli levitetty pöydälle ja kultakolikot kadonneet hyvään talteen.
”Häntä pidetään tuolla”, mies sanoi ja osoitti pohjoistornia, ”kolmas kerros. He aikovat kuulustella häntä tänä iltana ja lukea syytteet huomenna.” Lovino nyökkäsi ja nappasi kartan pöydältä. Hänen ei tarvinnut tietää sen enempää, joten hän vain kääntyi ja käveli pois.
”Miten aiot saada ystäväsi ulos sieltä?” rikollispomo kysyi hänen peräänsä ja Lovino seisahtui hetkeksi, ”se vankila on yksi parhaista ja kapteeni Carriedo on todella haluttu mies.” Lovinon ilme oli vakaa eikä siinä näkynyt vivahdustakaan pelosta tai epäröinnistä.
”Mikään ei ole totta, kaikki on sallittua”, hän vastasi antamatta oikeastaan edes vastausta ja sitten hän katosi paikalta.
>>>><<>><<<<
Lovino sulautui helposti varjoihin ja liikkui hiljaa niin, ettei kukaan huomannut. Hän oli vaihtanut merirosvovaatteensa ja pukenut tilalle paremmin tähän työhön sopivan mustan puvun ja viitan, jonka hupun hän sai tarvittaessa suojaamaan kasvojaan. Miekan hän oli jättänyt pois, mutta pistoolinsa ja pitkä veitsi hänellä oli silti mukana. Lisäksi hänellä oli toinen veitsi piilotettuna rannesuojukseen, josta hän saisi sen nopeasti esille.
Hän ohitti yhden vartijapartion ilman että kukaan viidestä miehestä edes epäili hänen olevan lähettyvillä. Lovino virnisti itsekseen tyytyväisenä siitä, että vanhat taidot olivat silti tallella. Hän oli kuitenkin käyttänyt monta vuotta niiden hiomiseen. Ketterästi Lovino kiipesi ylös kivimuuria pitkin etsien nopeasti sopivimmat jalansijat lähes sileästä seinästä. Hänen täytyi liikkua nopeasti, sillä muurilla keikkuva mies oli aina liian helppo kohde. Kuitenkaan kukaan ei huomannut häntä, joten Lovino sai rauhassa kiivetä sisälle avonaisesta ikkunasta.
Hän päätyi jonkinlaiseen varastohuoneeseen ja kuunteli hetken tarkasti ennen kuin uskaltautui avaamaan oven käytävään, joka oli onneksi heikosti valaistu. Heikko valaistus tarjosi aina enemmän varjoja piiloutua ja teki Lovinon työstä naurettavan helppoa.
Hän ehti edetä muutaman metrin, kun kuuli lähestyviä askeleita edestäpäin. Hiljaa ja panikoimatta Lovino painautui varjoisaan ikkunasyvennykseen ja odotti.
”Komentaja sanoi haluavansa kuulustella sitä miestä itse”, yksi vartijoista sanoi eli heitä oli ainakin kaksi tai sitten yksi, joka tykkäsi puhua itsekseen.
”Heh, hän on aika tosissaan siitä piraatista”, toinen ääni vastasi, ”siksikö he pitävät kuulustelun näin myöhään?”
”Jep, ilmeisesti yökuulustelu on jotenkin hienompi”, ensimmäinen ääni totesi ja naurahti. He kävelivät juuri Lovinon ohitse eivätkä koskaan saaneet tietää kuinka lähellä merirosvo oli. Vartijat vain jatkoivat matkaansa naureskellen.
”Pomoihmisillä on sitten outoja tapoja”, Lovino kuuli toisen vartijan sanovan kauempaa ja hän astui itse takaisin käytävälle. Nyt hän myös tiesi, missä Antonio oli sillä hetkellä ja se auttoi, vaikka kuulusteluhuoneesta miehen saaminen ulos olisi paljon vaikeampaa. Lovino kuitenkin päätti miettiä sitä asiaa sitten myöhemmin.
Hän oli painanut vankilan pohjakerroksen tarkasti muistiinsa, joten oli helppoa löytää myös oikea kuulusteluhuone. Sen ovella oli kaksi miestä vartiossa, joten Lovino pysähtyi kulman taakse ja mietti hetken suunnitelmaansa. Hän voisi odottaa, että Antonio tuotaisiin ulos ja iskeä sitten, mutta hän olisi mieluummin toiminut salassa. Hän sai pientä iloa siitä kun onnistui murtautumaan tarkkaan vartioituihin paikkoihin ja takaisin ulos ilman että kukaan huomasi. Sitä paitsi hän halusi kuulla, mitä kuulusteluissa tapahtui.
Lovino katseli ympärilleen ja huomasi, että itse asiassa vankila oli rakennettu hieman oudosti. Seinät olivat kyllä korkeat, mutta katto korkeammalla, joten seinien ja katon väliin jäi parruja juuri sopivasti. Lisäksi ne olivat varjoissa, koska soihtujen valo ei yltänyt sinne asti. Lovino katsoi sitä hetken ja mietti sitten sitä ääliötä, joka oli rakennuksen suunnitellut. Se suorastaan kutsui ilkitöihin, niin helpoksi kaikki oli tehty.
Lovino otti vauhtia ja hyppäsi ylöspäin parrua kohden. Hän sai juuri ja juuri otteen siitä ja kiskoi itsensä nopeasti ylös. Kulkien kumarassa parrujen päällä hän pääsi helposti aivan kuulusteluhuoneen yläpuolelle ja tarkasteli tilannetta sieltä.
Antonio oli tietenkin kahlittu ja riisuttu aseista. Hänen lisäkseen huoneessa oli kolme muuta miestä, jotka kaikki olivat täysin vakavia ja ilmeettömiä. Antonio hymyili eikä hänellä näkynyt olevan mitään muita ulkoisia vammoja kuin pieni ruhje vasemman silmän alla.
”Olen todella pahoillani”, hän selitti miehille ja nosteli kahlittuja käsiään, ”minulla on muita menoja.”
”Sinä olet vankilassa”, häntä vastapäätä oleva mies sanoi tiukasti, ”sinä et ole menossa minnekään.”
”Tämä on todella hieno vankila”, Antonio vakuutteli, ”mutta palveluissa on puutteita ja ruoka on pahaa. En taida jäädä.” Nyt häntä kuulusteleva mies näytti entistäkin vihaisemmalta.
”Sinä et ole…”, hän aloitti, mutta kokosi sitten itsensä ja aloitti uudestaan, ”toimitko sinä yksin? Vastaa jo!” Antonio hymyili hänelle, mikä tuntui vain ärsyttävän miestä lisää.
”Tietenkin”, hän vastasi, ”onko sinulla huono muisti? Sanoin sen jo kolmesti aiemmin.” Lovino huomioi sen tyytyväisenä. Antonio ei siis ollut antanut häntä ilmi, kuten hän ei ollut uskonutkaan että mies tekisi. Antonio saattoi olla typerys välillä, mutta Lovino ei ollut siltikään uskonut hetkeäkään että mies pettäisi hänet.
”Vartijat näkivät jonkun pakenevan paikalta kiinnioton yhteydessä”, vakavan oloinen mies sanoi, ”kuka se oli?” Antonio kallisti päätään ja katsoi takaisin täydellinen hämmennyksen ilme kasvoillaan.
”En minä nähnyt ketään”, hän selitti, ”ehkä se oli harhaa? Tai sitten kummitus! Joo, kummitus tuntuu hyvältä vaihtoehdolta.” Vartijoiden ilmeet olivat hyvin turhautuneet ja Lovino pystyi helposti kuvittelemaan, että Antonio oli puhunut samalla tavalla koko kuulustelun ajan. Se oli varmasti erittäin ärsyttävää niille, jotka sattuivat olemaan kuulustelijoita.
”Entä vanhat toverisi?” kuulustelija kysyi äkäisesti, ”Francis Bonnefoy ja Gilbert Beilschmidt, heillä on myös kasa syytteitä niskoillaan.” Antonio kallisti päätään ja hymyili viattomasti.
”En ole koskaan kuullutkaan noita nimiä”, hän totesi, ”mutta kuulostavat todella mukavilta ihmisiltä!” Kuulusteleva vartija löi nyrkkinsä pöytään niin että paperit ja kynttilä uhkasivat kaatua lattialle sen voimasta.
”He ovat rikostovereitasi!” hän huusi ja hymähti sitten pahaenteisesti, ”jos kerrot heidän olinpaikkansa, voimme ehkä neuvotella hieman tuomiostasi. Oma kaulasi on varmasti arvokkaampi kuin heidän.” Ensimmäisen kerran koko kuulustelun aikana Antonion ilme valahti, mutta pelästyneen sijaan hän näytti pelkästään järkyttyneeltä kuulustelijan ehdotuksesta.
”Herra kuulustelija”, merirosvo sanoi kohteliaalla, mutta vihaa peittelevällä sävyllä, ”oikea mies ei koskaan pettäisi ystäväänsä, eihän? En tunne noita nimiä, mutta en ole myöskään kunniaton.” Hän virnisti ja hänen kahleensa kolisivat hieman, kun hän nosti kätensä pois pöydältä.
”Sinä olet merirosvo”, kuulustelija totesi ja Antonio nyökkäsi.
”Tietenkin”, hän myönsi hymyillen, ”sehän tässä hauskaa onkin!” Hetken miehet tuijottivat toisiaan ja vanginvartijan alkoi olla selvästi vaikeaa pitää hermojaan kasassa samalla kuin Antonio oli täysin tyytyväisen näköinen.
”Viekää hänet pois!” kuulustelija huusi saatuaan tarpeeksi ja vartijat tottelivat riuhtaisemalla Antonion turhankin kovalla otteella ylös tuolilta.
”Hei hei”, Antonio sanoi pirteästi, kun miehet retuuttivat hänet pois. Lovino seurasi perässä pysyen parrujen päällä niin kauan kunnes tila kävi liian ahtaaksi jolloin hän tiputtautui alas ja kulki pari metriä vartijoiden jäljessä. Matka selliin ei ollut kovin pitkä ja Lovino piiloutui taas syvennykseen siksi aikaa kun Antonio lukittiin sisään. Sitten hän vain odotti, että vartijat kävelivät taas ohi ja nappasi oikean avaimen miehen vyöltä. Kukaan ei taaskaan huomannut.
”Lovino?” Antonio kysyi heti, kun sellin ovi aukaistiin taas ja hän hymyili leveästi tutulle italialaiselle. Lovino ei hymyillyt vaan viittoi kohti vapautta.
”Oletko jo valmis?” hän kysyi ja Antonio nyökkäsi. Hän kietoi kahleensa Lovinon antamaan kankaaseen, jotta niiden kalke ei hälyttäisi ketään paikalle. Sitten hän seurasi miehen perässä matkien tarkasti kaikkia liikkeitä.
Hälytyskellot alkoivat soida vasta kauan sen jälkeen, kun he olivat takaisin laivalla. Lovino tiirikoi parhaillaan kahleita irti ja Antonio katseli vankilaa kohden hieman nyrpeästi.
”He aikoivat hirttää minut”, hän totesi, ”minusta se olisi ollut hieman hätiköityä.” Lovino vastasi mutisemalla jotain ja kahleet tipahtivat kannelle lukkojen auettua. Antonio hieroi kipeitä ranteitaan ja katsoi Lovinoa hymyillen.
”Kiitos”, hän sanoi ja kumartui sitten alemmas. Ennen kuin Lovino ehti tehdä mitään, mies oli painanut kevyen suudelman hänen huulilleen ja käveli sitten lauleskellen ruorin luo. Lovino katsoi häntä ja mietti, miksi hän oli todella halunnut miehen pois vankilasta.
>>>><<>><<<<
Lovino heräsi ja ensimmäisenä hän huomasi, että hänen koko ruumistaan särki. Hän avasi silmänsä ja tuijotti katon maalausta hetken ennen kuin tunnisti sen ja tajusi makaavansa omassa riippumatossaan Lentävän hollantilaisen kapteeninhytissä. Hänen kurkkuunsa sattui ja hän epäili hieman, että puhuminen ei tulisi olemaan hänen lempiasiansa pariin päivän.
”Oh, sinä olet hereillä”, iloinen ääni totesi ja Lovino käänsi päätään hitaasti, että näki Tinon joka istui nojatuolissa vähän matkan päässä, ”minä menen hakemaan Antonion.” Lovino aikoi estää miestä, mutta jopa niinkin pieni liike kuin pään kääntäminen aiheutti terävän kivun, joten Tino ehti kadota ovesta ennen kuin Lovino ehti tehdä mitään. Hetken päästä hän kuuli tutun äänen, kun laivan ankkuri laskeutui ja ei mennyt kovinkaan kauan, kun iloinen mutta myös hieman huolestuneen näköinen merirosvokapteeni ilmestyi paikalle.
”Lovinito, oletko kunnossa?” hän kysyi välittömästi ja käveli miehen luo. Antonio näytti siltä kuin oli aina näyttänyt, mutta pussit silmien alla ja pienet muutokset hänen olemuksessaan kielivät huonosti nukutusta yöstä ja huolesta. Lovino yritti parhaansa puhuakseen, mutta hänen kurkkunsa oli aivan liian kuiva.
”…Vettä”, hän sanoi lopulta pihistyä ja Antonio nappasi välittömästi hopeisen kolpakon pöydältä ja täytti sen leilistään. Hän myös auttoi kolpakon miehen huulille ja piteli häntä paremmassa asennossa, kun Lovino joi. Lovino olisi mieluusti tehnyt kaiken itse, mutta hän tunsi olonsa niin heikoksi ja hänen kätensä tärisivät jo pelkästä ajatuksesta, että niiden pitäisi pitää jotain ylhäällä. Sitä paitsi Antonion ote hänestä tuntui todella miellyttävältä, vaikka Lovino ei olisikaan sitä koskaan myöntänyt.
”Tarvitsetko jotain muuta?” Antonio kysyi, kun Lovino oli juonut tarpeeksi. Hän laski kolpakon takaisin pöydälle ja silitti miehen hiuksia rauhoittavasti.
”En”, Lovino vastasi käheällä, mutta selvästi paremmalla äänellä, ”mitä tapahtui?” Antonio laski hänet alas, mutta tarttui kiinni hänen käteensä ja hymyili nyt helpottuneen näköisenä.
”Sinä olit todella urhea Lovinito”, hän sanoi aavistus ylpeyttä äänessään, ”ajoit Krakenin pois. Me selvisimme kaikki.” Lovino nyökkäsi hitaasti ja hänen muistikuvansa alkoivat palautua pikkuhiljaa. Hän oli kiivennyt merihirviön päälle ase kädessään ja ampunut sitä.
”Se löi minua yhdellä lonkerolla”, Lovino sanoi muistaessaan, mitä ampumisen jälkeen oli tapahtunut, ”en huomannut. Tipahdin mereen.” Antonio nyökkäsi.
”Sinä melkein hukuit”, hän sanoi surullisena ja hetkeksi hänen otteensa miehen kädestä tiukkeni, ”minua pelotti niin paljon, Lovi.” Hän painautui lähemmäs ja yritti halata Lovinoa niin hyvin kuin riippumatossa makaavaa miestä pystyi halaamaan. Käsivarret Lovinon ympärillä toinen käsi silti pitäen häntä kädestä ja poski hänen poskeaan vasten.
”Ihan kuin minusta pääsisi eroon”, Lovino vastasi yrittäen kuulostaa vahvalta. Antonio hymähti ja siirtyi niin, että sai painettua otsansa miehen otsaa vasten. Vihreät silmät näyttivät yhtä aikaa surullisilta ja helpottuneilta.
”Minä olisin hukassa, jos sinua ei olisi”, hän totesi ja suuteli häntä kevyesti. Lovinon ei tehnyt yhtään mieli panna vastaan tällä kertaa, joten hän myöntyi suudelmaan ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän tunsi olonsa niin väsyneeksi, mutta Antonion läsnäolo rauhoitti hieman.
”Jos minua ei olisi, sinä olisit jo mädäntynyt jossain tyrmässä”, hän totesi ja Antonio naurahti hiljaa, ”ja eikö jonkun pitäisi ohjata tätä laivaa?”
”Meillä ei ole nyt kiire”, Antonio vastasi, vaikka oikeasti heillä ehkä oli sillä maailmanloppu uhkasi silti, ”nuku nyt. Minä olen tässä vieressä.” Hän vetäytyi hieman kauemmas antaakseen Lovinolle tilaa nukkua, mutta piti edelleen otteensa hänen kädestään. Uni alkoi vallata nopeasti italialaisen mieltä ja hetki ennen nukahtamistaan hän kuuli, kuinka Antonio lauloi hänelle pehmeästi.
A/N: Vyra tykkää tosi paljon pelata Assassin's creediä, joten tässä luvussa oli vähän vaikutteita. Mutta Romano on vain niin cooli noin, en voi vastustaa sen kirjoittamista. Ei vaikka mun piti periaatteessa kirjoittaa koko takauma vain sen takia että pääsen toteuttamaan tämän mielihalun ja tiputtaa Roma mereen jotta mulla olis hyvä väli hypätä takautumaan. Olenpa ilkeä ihminen.
Mie itseasiassa pidän enemmän nimestä Romano kuin Lovino, mutta jostain syystä olin Kaunotaressa päätynyt käyttämään Lovino nimeä, joten nyt sitten heitin ihan huvikseni mukaan tuon jutun siitä, että Lovi itseasiassa olisi käyttänyt nimeä Lovino Romano Vargas. Kuulosti jotenkin hienolta.
-
Laitetaan nyt tähänkin uusi luku vielä niin eipähän tule kenellekään mua ikävä. Tämä on muuten pituudeltaan kahden luvun mittainen, mutta halusin kuitenkin koko pätkän saman luvun alle.
Yhdestoista luku: Vanhoja tuttuja
Lovino oli herännyt kaksi päivää Krakenin kohtaamisen jälkeen ja vajaassa vuorokaudessa hän oli mielestään tarpeeksi hyvässä kunnossa, että oli ängennyt itsensä ulos hytistä ja istui nyt portailla komentokannen ja pääkannen välillä. Hän nautti raikkaasta meri-ilmasta ja piti Antoniota silmällä välillä. Kuten aina sen jälkeen, kun he joutuivat tiukkaan paikkaan, Antonio tuntui muuttuvan kanaemoksi. Mies oli aina kysymässä, jos Lovino tarvitsi jotain tai oliko hänellä huono olo ja pitäisikö Antonion tehdä sitä sun tätä miehen olon parantamiseksi. Lovino sieti sitä jonkin aikaa ja ajoi sitten miehen takaisin omiin töihinsä.
”Meillä on ongelma”, Tim totesi aivan kuin ammattimainen pahanilman lintu. Hän pureskeli piippunsa päätä ja onnistui näyttämään yhtä aikaa sekä huolestuneelta että kyllästyneeltä, mikä oli aika hyvä suoritus ja mistä hän oli salaa todella ylpeä. Hänen musta laukkunsa roikkui hänen olallaan ja hänen hiuksillaan oli jonkin verran hämähäkinseittejä ruumassa seikkailun jäljiltä.
”Millainen tällä kertaa?” Lukas kysyi edes kohottamatta katsettaan kirjastaan. Koska laivalla ei oikeastaan tarvinnut tehdä juuri mitään, porukka oli päätynyt kuluttamaan aikaansa kukin parhaaksi katsomallaan tavalla. Lukas luki tai harjoitteli loitsujaan suurimman osan aikaa ja Tino joko opetteli seilaamistaitoja merirosvoilta tai sitten jutteli muiden kanssa tai tutki paikkoja. Mathias tappeli Timin ja Berwaldin kanssa usein ja, vaikka hän väitti niitä harjoitusotteluiksi, varsinkin Berwaldin kanssa ne ottelut tuntuivat menevän aina hieman yli.
”Meiltä alkaa ruoka ja vesi loppua”, Tim sanoi ja nojasi laivan kaidetta vasten. Mathias, joka oli nähnyt että jostain mielenkiintoisesta oli puhe, kiipesi ja osittain tipahti alas märssykorista kuuntelemaan. Myös Tino ja Berwald kävelivät lähemmäs.
”Kuinka paljon niitä on vielä jäljellä?” Antonio kysyi.
”Yksi vesitynnyri, pieni pussillinen laivakorppuja ja jonkin verran kuivattua lihaa”, Tim vastasi, ”ja jostain syystä siellä on myös kilpikonnia.”
”Lovi, kuulitko?” Antonio sanoi jostain syystä innostuneena, ”minä sanoin, että siellä on kilpikonnia!” Lovino mulkaisi häntä pahasti.
”Mitään kilpikonnia ei ole olemassakaan!” hän sanoi vastaan. Hän oli toipunut jo sen verran, että pystyi tarvittaessa väittelemään asiasta ja teki sen mielellään.
”Oli tai ei”, Lukas keskeytti, koska hän oli tottunut keskeyttämään kiistoja, ”eikö meidän kannattaisi löytää oikea saari tai satama jostain?” Antonio nyökkäsi ja muutkin tuntuivat olevan vahvasti samaa mieltä.
”Purjeet alas”, Antonio sanoi ja kaikki purjeet laskeutuivat itsestään hidastaen laivan vauhtia selvästi. Merenkäynti oli muutenkin hitaanlaista, joten Antonio saattoi huoletta heittää ohjaamisen hetkeksi. Hän kaivoi tutun kartan taas taskustaan ja levitti sen kannelle kaikkien nähtäväksi.
”Miten tuo on edes ehjä enää” Lovino mutisi itsekseen. Kaiken tapahtuneen jälkeen hän vain ei kyennyt uskomaan, miten vanha ja kulunut kartta oli silti vieläkin käyttökelpoinen. Hän olisi veikannut sen tuhoutuneen jo ajat sitten, mutta sinnikkäästi se kuitenkin vain pysyi kasassa.
”Tämä ei näytä kovin hyvältä”, Antonio totesi kuulematta Lovinon mutinoita tällä kertaa, ”ainoa meitä lähellä oleva saari on tuo.” Hän osoitti pientä merkkiä kartalla. Sen päälle oli joskus kauan sitten piirretty iso rasti ja vieressä luki muutama varoittava sana huutomerkki rivistön kanssa.
”Mikä siinä saaressa on vialla?” Tino kysyi. Antonio oli selvästi vastahakoinen edes ajattelemaan sitä saarta, mutta jotenkin kukaan ei uskonut että se johtui ainakaan kokoaan heidän edellisestä kohtaamisestaan Krakeniksi paljastuneen valesaaren kanssa.
”Siellä asuu velhotar”, Antonio sanoi hiljaa ja ensimmäisen kerran koskaan he näkivät puhdasta kauhua miehen kasvoilla, ”hän on hullu! Me menimme sinne kerran ja… En halua puhua siitä, mutta minä mieluummin kuolen nälkään kuin menen sinne uudelleen.” Tim vilkaisi karttaa hänen olkansa ylitse ja tuhahti sitten.
”Hän ei asu siellä enää”, mies totesi.
”Mistä sinä sen tiedät?” Antonio kysyi silti erittäin vastahakoisen näköisenä.
”Koska minä myin hänelle lomaosakkeen pari vuotta sitten. Hän luultavasti asuu tällä hetkellä onnellisena aurinkorannalla muiden eläkeläisten kanssa”, Tim vastasi täysin tyynesti aivan kuin hullujen velhottarien kanssa asioiminen oli hänelle jokapäiväistä. Niin kuin se itse asiassa olikin.
”Hullu velhotar”, Mathias hekotteli ja tuuppasi veljeään kylkeen, ”hei, Lukas…” Lukas mulkaisi häntä pahasti ja astui hänen jalalleen, koska ei muutakaan keksinyt. Se oli kuitenkin erittäin toimivaa, koska Mathias oli avojaloin ja hänellä oli saappaat jalassaan.
”Yksikin paha noita –vitsi ja minä kiroan sinut”, hän sanoi eikä välittänyt Tinon toruvasta katseesta. Mathias nilkutti kauemmas, mutta virnisti kuitenkin hieman voitonriemuisesti.
”Meillä ei ole mitään muuta vaihtoehtoa”, Tim totesi, kun Antonio epäröi vielä, ”en usko, että hän on siellä enää ja kuitenkin siellä on mitä luultavammin puhdasta vettä ja jotain, mitä voimme syödä.”
”Eikö sinulla ole mitään laukussasi?” Lukas kysyi yllättäen ja Tim pudisti päätään, mutta työnsi kuitenkin kätensä laukkunsa sisään tarkistaakseen asian. Kaikkien yllätykseksi hänen kätensä upposi helposti kainaloa myöten sisään, vaikka laukku ei edes näyttänyt niin isolta.
”Minulla on pussillinen tulppaaninsipuleita”, hän lopulta sanoi ja nakkasi pussin Mathiakselle, joka sattui seisomaan lähimpänä, ”niitä voi syödä.” Mathias katsoi pussia järkyttyneenä ja nakkasi sen sitten takaisin pieni inhon ilme kasvoillaan.
”Minä kannatan hullun velhottaren kohtaamista”, hän ilmoitti suoraan. Monet muut olivat samaa mieltä varsinkin, kun Tim oli niin varma, ettei kukaan oikeasti enää asunut saarella. Silti Antonio epäröi vielä ennen kuin sanoi päätöksensä.
”Hyvä on”, hän lopulta sanoi, ”mutta viimeksi, kun minä olin eri mieltä teidän kanssanne, kokonainen saari hyökkäsi kimppuumme!”
”Olisi aika huonoa tuuria, jos se tapahtuisi taas”, Tino huomautti.
”Meillä ei muuta olekaan kuin huonoa tuuria”, Lovino totesi ja vilkaisi sitten sitä yhtä mastoa, joka oli silti rikki, ”ja laiva pitää silti korjata.” Antonio nousi ylös ja taitteli karttansa huolella takaisin takkinsa taskuun. Hän näytti epätavallisen vakavalta, mutta muutoin rauhalliselta.
”Minulla on ehtoja”, hän sanoi ja osoitti Timiä, ”sinä saat mennä sille saarelle aluksi yksin. Koska ilmeisesti olet jo kerran selvinnyt hengissä siitä velhottaresta, käyt tarkistamassa onko hän siellä, vasta sitten me muut tulemme perässä.”
”Mielihyvin”, Tim vastasi.
”Lovino pysyy laivalla”, Antonio jatkoi ja Lovino loi häneen katseen joka kertoi selvästi, että he keskustelisivat siitä aiheesta vielä hartaasti, ”ja yhtäkään eläintä siltä saarelta ei saa tappaa.” Hän ei selittänyt syitään, mutta kukaan ei edes kysynyt. He vain nyökkäsivät ja Antonio asettui taas ruoriin annettuaan laivalle käskyn nostaa täydet purjeet.
”Kuka haluaa tähystää?” hän kysyi ja Mathias oli heti valmiina. Hän oli niin mieltynyt märssykorissa keikkumiseen, että Lukas alkoi jo epäillä, mitä hän siellä todella teki.
>>>><<>><<<<
”Hienoa olla taas kotona”, mies totesi ratsunsa selästä ja katseli hyväksyvästi edessään avautuvaa maisemaa. Hänen vierellään poika nyökkäsi ja oli aivan samaa mieltä. Heidän matkansa oli ollut pitkä ja kiinnostava, mutta kaiken sen liiallisen vihreyden ja kylmän jälkeen karu ja lämmin aavikko oli enemmän hänen mieleensä. Heidän hevosensa vaikuttivat myös tyytyväisiltä ja ne odottivat malttamattomana kotiin pääsyä. Kauniit varusteet oivat hieman kuluneet matkan aikana, mutta se ei haitannut kun he olivat silti kunnossa ja hevoset jaksoivat kantaa heitä loputkin matkasta.
>>>><<>><<<<<
He ehtivät odottaa hyvän tovin ennen kuin Mathias lopulta ilmoitti näkevänsä maata edessäpäin. Tino juoksi heti kokkapuomille ja etsi samaa näkyä, mutta häneltä meni hieman kauemmin erottaa pieni tumma alue taivaanrannassa. Antonio muutti kurssia ohjeiden mukaan ja he katselivat kuinka pieni piste kaukaisuudessa muuttui yhä suuremmaksi kunnes he pystyivät helposti erottamaan pienen viheriän saaren. Se ei ollut kovin iso, mutta sen keskellä näytti olevan suuri valkoinen kivitalo, joka melkein hohti auringonvalossa. Portaat veivät rannasta asti suoraan sen ovelle ja, vaikka ulkona ei näkynytkään liikettä, talo näytti hyvin hoidetulta ja asutulta. Antonio mutristi huuliaan ja piti epäilevän ilmeensä vielä siinäkin vaiheessa, kun ne pysähtyivät ja Tim hyppäsi laivalta rantaveteen.
He seurasivat miehen menoa, kun hän ensin kahlasi rantaan ja sitten käveli portaat ylös talolle. Hän katosi sisälle hetkeksi ja tuli takaisin ulos muutaman minuutin päästä. Hän näytti kiirehtivän ja hänen asentonsa oli jännittynyt, joten Antonio alkoi jo valmistella pikaista poistumista siltä varalta, että myös velhotar ilmestyisi kohta talosta.
”Oliko se hullu nainen siellä?” Lovino kysyi, kun Tim kiipesi nopeasti laivan laidan ylitse.
”Ei”, mies vastasi tiukasti ja katsoi heitä totisena, ”pahempaa.” Hän ei ehtinyt selittää, kun talon ovi lyötiin auki ja ulos juoksi siniseen takkiin pukeutunut mies. Hän ei tosiaankaan näyttänyt velhottarelta, vaikka käyttäytyikin hieman hullusti juostessaan sillä tavalla käsiään heiluttaen kohti.
”Ainakin hän laittoi vaatteet päälleen”, Tim mutisi ja käänsi katseensa inhoten poispäin.
”Tonio!” mies huusi ja heilutti käsiään. Antonio jähmettyi ensin, mutta hylkäsi sitten ruorin rynnätäkseen lähemmäs, jotta näkisi paremmin.
”Francis!” hän huusi iloisena tunnistaessaan miehen. Lovino huokaisi syvään mutisten jotain itsekseen epätoivoisella äänellä ja Tino katsoi muita hämmentyneenä.
”Francis?”, hän kysyi, ”sama Francis, joka oli kynttilänjalka viime vuonna?”
Lopulta paljastui, että kyseessä oli aivan sama Francis, joka siis ei ollut enää kynttilänjalta. Antonio heitti aiemmat epäluulonsa saaresta ja sen asukkaista heti syrjään ja ankkuroi laivan sille paikalle. Tavasta, jolla hän tervehti rannalla tervehtivää miestä, ei jäänyt yhtään epäselväksi että he tunsivat etukäteen. Ilmeisesti myös Lovinolla oli jonkinlainen tietämys Franciksesta, koska hän vaikutti yhtäkkiä vielä enemmän ärtyneeltä kuin yleensä ja mulkoili miestä pahasti Antonion takaa.
”Hienon laivan olet löytänyt”, Francis sanoi ja vihelsi hiljaa katsellessaan Lentävää hollantilaista. Hän oli nostanut käsivartensa rennosti merirosvon harteille ja Antonio näytti ylpeältä.
”Se on hieno”, hän myönsi, ”vaikka Jackdaw oli silti erinomainen myös. Minulla on välillä ikävä sitä laivaa.”
”Aivan”, Francis myönsi, ”meillä kolmella oli niin hauskaa silloin!” He kaksi näyttivät hyvää vauhtia saavan kiinni hyvistä muistoista hurjilta nuoruusvuosiltaan, mutta äkäinen ääni keskeytti heidät.
”Francis!” Arthur huusi ja käveli portaita pitkin heidän luokseen, ”mitä sinä… Oh, lordi Oxenstierna, en huomannut teitä.” Jos Arthur oli hämmentynyt nähtyään ketkä ilmestyivät kylään, niin olivat kyllä muutkin nähtyään hänet. Mikä oli todennäköisyys, että viikkojen matkustamisen jälkeen he törmäisivät keskellä valtamerta olevalla pienellä saarella henkilöihin, jotka olivat nähneet viimeksi vuosi sitten? Ei kovin korkea.
”Arthur”, Tino tervehti häntä hymyillen, ”mukava nähdä pitkästä aikaa.”
Arthur paimensi heidät kaikki sisälle taloon ja istutti alas suuren salongin penkeille. Heillä kaikilla tuntui olevan kysymyksiä ja asiaa toisilleen, mutta ensimmäiseksi he selvittivät syyn sille, miksi he kaikki olivat juuri sillä saarella.
”Minä halusin eläkkeelle”, Arthur selitti olkiaan kohottaen, ”mieluiten jonnekin kauas ja rauhalliseen paikkaan.” Francis hivuttautui hieman lähemmäs häntä ja teki parhaansa, ettei mies huomannut sitä.
”Ja minä päätin liittyä seuraan”, hän sanoi, ”jotta mon cheri ei tuntisi oloaan yksinäiseksi.” Arthur vilkaisi häntä hieman ärtyneenä ja väisti tottuneesti miehen käsiä, jotka yrittivät hivuttautua hänen vyötäisilleen.
”Sinä murtauduit sisään, kun minä olin nukkumassa”, hän muistutti, ”etkä suostunut poistumaan.”
”Ah, vanhat tavat kuolevat vaivoin”, Francis totesi päätänsä pudistelleen.
”Mutta miksi juuri tämä saari?” Antonio kysyi osoittaen kysymyksensä Francikselle, ”se velhotar…”
”Miksi ei”, Francis vastasi ja vanha hullu velhotar vaivasi häntä selvästikin vähemmän kuin Antoniota, ”hän kuitenkin päästi meidät menemään loppujen lopuksi.” Antonio ei kuitenkaan näyttänyt kovin vakuuttuneelta ja hän silmäili seiniä epäilevästi aivan kuin ajattelisi velhottaren jättäneen jotain ansoja jälkeensä ihan vain hänen kiusakseen.
”Mutta mikä teidät toi tänne?” Arthur kysyi välittämättä kuunnella Antonion ja Franciksen puheita. Tim ei vaikuttanut kovin yhteistyöhaluiselta, joten lopulta Tino päätyi lyhyesti selittämään heidän matkansa siihen asti. Arthur ja Francis kuuntelivat hiljaa vain nyökkäillen välillä. Tarinan loputtua Arthur totesi, että he saisivat tietenkin ruokatarpeita ja vettä saarelta. Heillä olisi jopa puutavaraakin laivan korjaamiseen myrskyn ja Krakenin jäljiltä.
”Yhtä asiaa minä vielä ihmettelen”, Tino sanoi, kun keskustelu alkoi kääntyä muihin suuntiin ja Antonio ja Francis alkoivat selvästi muistella menneitä, ”mistä te kaikki tunnette toisenne?” Hän kohdisti kysymyksensä lähinnä Francikselle ja kahdelle merirosvolle.
”Oi, eikö se koskaan tullut ilmi?” Francis kysyi hieman hämmästyneenä ja hymyili sitten, ”minä voinkin sitten kertoa tarinan!”
”Ei taas”, Lovino ja Arthur mutisivat lähes yhtä aikaa, mutta Antonio hymyili leveästi.
”Katsos, vuosia sitten minä, Antonio ja Gilbert aiheutimme kaaosta sekä merellä että maalla”, Francis aloitti ja nojasi taaksepäin tuolillaan, ”oletteko koskaan kuulleet Pahojen ystävien triosta? Se oli me ja voi, meillä oli hauskaa!” Antonio virnisti myöntävästi ja muutamat kuulijoista nyökkäsivät tunnistaessaan koplan nimen. Trio oli tosiaankin ollut hyvin kuuluisa aikoinaan, mutta sitten kaikki sen kolme jäsentä olivat selittämättömästi vain hävinneet yksi kerrallaan eikä kukaan ollut kuullut heistä sen jälkeen.
”Me olimme voittamattomia”, Antonio totesi selvästi muistellen jotain vanhaa tapausta.
”Oui, mutta kaikella on loppunsa”, Francis totesi, ”Gilbert oli ensimmäinen, joka halusi lopettaa. Hän halusi hyvittää jotain veljelleen, jos oikein ymmärsin?”
”Sí, Ludvig on hänen pikkuveljensä”, Antonio vastasi, ”joten Gilbert päätyi siihen kylään, jonka lähellä olevassa linnassa Ludvig on töissä.” Tässä vaiheessa Tino muisti välittömästi linnan kokkina toimineen pitkän, vaalean miehen, jolla oli aina hieman jähmeä ilme kasvoillaan. Vaikka Ludvig ei olisikaan ollut liesi suurinta osaa aikaa, Tino oli aika varma että hän ei olisi koskaan arvannut sukulaisuutta hänen ja Gilbertin välillä.
”Minä seurasin Gilbertiä aika pian”, Francis totesi, ”aluksi en keksinyt muutakaan tekemistä, mutta sitten näin mon cherie Arthurin ja minun oli vain pakko…” Tässä vaiheessa Arthur löi kätensä hänen suulleen ja katsoi häntä varoittavasti. Francis katsoi parhaaksi vaieta ja viittoa Antoniota jatkamaan hänen puolestaan.
”Niin, Francis päätyi sinne”, hän totesi hymyillen, ”minä jatkoin jonkin aikaa yksin, mutta sitten kyllästyin ja lähdin etsimään heitä. Ikävä kyllä se kirous oli siinä vaiheessa jo voimassa, joten sain vain Gilbertin kiinni.” Tässä vaiheessa Lukas sai osakseen hieman katseita, mutta hän katsoi tyynesti takaisin eikä näyttänyt yhtään häpeilevältä.
”Minä sanoin jo anteeksi”, hän muistutti muita ja risti käsivartensa rinnalleen.
”Mutta entä Lovino?” Tino kysyi aina yhtä uteliaana ja vilkaisi merirosvoa, joka oli koko ajan ollut kovin kylmäkiskoinen Francista kohtaan, ”tunnetko sinäkin hänet entuudestaan?” Lovino epäröi hetken, mutta tuhahti sitten äkäisesti.
”Koska minun idioottiveljeni seurustelee sen perunan kanssa”, hän vastasi vihaisella sävyllä, ”ja meillä on ollut sen peruna kakkosen kanssa… bisneksiä ennenkin.”
”Jos minä olisin tiennyt, että Felillä on niin komea veli, minä olisin tehnyt sinun kanssasi bisnestä jo paljon aiemmin”, Antonio totesi ja hymyili lempeästi toiselle miehelle. Lovino kuitenkin käänsi itsepintaisesti kasvojaan hieman toiseen suuntaan.
”Ole hiljaa”, hän mumisi.
”Minä tunnen Lovin vain puheista”, Francis vastasi ja loi yhden parhaista hymyistään italialaiselle, ”sinulla ja Felillä on paljon samaa näköä.” Lovino palkitsi hänen huomionsa äkäisellä mulkaisulla, joka tavallaan kertoi että hänkin tunsi Franciksen nimenomaan puheiden perusteella eikä välittänytkään tuntea sen paremmin.
”Ah, vai niin te siis tunnette toisenne”, Tino totesi ja kääntyi sitten vieressään istuvan miehen puoleen, ”Berwald, etkö sinä koskaan tarkista henkilökuntasi taustoja ennen kuin palkkaat heidät?” Berwald katsoi häntä hetken ja pudisti sitten päätään.
”En”, hän myönsi, ”henkilökunnan hankkiminen on Elizabetan tehtävä.”
”Se selittääkin tavallaan monta asiaa”, Tino totesi, ”mitähän heille kuuluu?”
”He voivat hyvin”, Arthur vastasi yllättäen, ”Eliza pitää huolta asioista ja ilmeisesti kaikki on sujunut täydellisesti, jos pieniä vahinkoja ei lasketa. He ottivat yhteyttä viimeksi eilen.” Tino tunsi linnan palvelusväen, joten hän epäili että ”pieni vahinko” oli synonyymi täydelliselle sekasorrolle ja tuholle. Hän ei kuitenkaan nyt takertunut siihen, koska Arthurin viimeinen lause oli paljon kiinnostavampi.
”Ottivat yhteyttä?” hän kysyi ja mies katsoi häntä ensin hämmentyneenä ennen kuin tuntui muistavan jotain.
”Ai niin, te ette ole kuulleet siitä”, hän totesi, ”muistatko sen, kun Feliksen peili hajosi silloin kuin hän astui sen läpi kirouksen rauettua? He keksivät jokin aika sitten, että pelin sirpaleisiin jäi taikuutta ja nyt niitä voi käyttää yhteydenpitoon.” Francis, joka ei ollut kovin innostunut keskustelusta, viittoi Antoniota sivummalle ja yhdessä he jatkoivat omia muisteluitaan rauhassa naureskellen välillä pahaenteisesti. Lovino pysyi erossa heistä, mutta loi kuitenkin välillä äkäisiä katseita heihin päin.
”Todellako?” Tino kysyi. Hän ei ollut tiennyt, että sellainen oli mahdollista. Kuitenkin Lukas tarjosi hänelle vastauksen Arthurin puolesta.
”Eli jonkinlainen transmutaatio, joka syntyi originaalin fuusion aiheuttaman metafuusion konkluusion loppumisesta ja mutatoitui fyysisesti toiseen objektioon aiheuttaen uuden konkluusio metafuusion”, Lukas onnistui sanomaan yhdellä hengenvedolla. Muuta katsoivat häntä pitkään kunnes Mathias laski kätensä hänen olalleen.
”Lukas”, hän sanoi pahoittelevalla sävyllä, ”sinun pitää puhua ihmistenkieltä.”
”Miksi ihmeessä?” Lukas kysyi aavistus sarkasmia äänessään, ”lyhyesti, Feliks onnistui jotenkin sekoittamaan alkuperäistä kirousta niin, että se toimi hänen kohdallaan oudosti. Kirouksen purkauduttua tämä muuntunut osio kiinnittyi pelin sirpaleisiin ja ilmeisesti aiheutti jotain uutta.”
”Aha”, Arthur sanoi lyhyen mietintä hetken jälkeen ja kohotti olkiaan, ”tuo on parempi selitys kuin se, minkä Feliks antoi.”
”Mitä tarkalleen nämä peilinsirpaleet tekevät?” Tim kysyi. Uutisten ja kuulumisten vaihtaminen ei häntä kiinnostanut, mutta kaikki taikuuteen liittyvä kiinnosti. Jos ei muutoin, niin sitten ammattimielessä.
”Niillä pystyy viestimään”, Arthur vastasi, ”tai ainakin jotenkin. Sanotaan vaikka niin, että jokaisella sirpaleella pystyy viestimään sen sirpaleen kanssa, joka on linnassa nyt. Feliks halusi pitää sen sirpaleen itsellään, koska ilmeisesti sillä pystyy silti näkemään myös kaukaisia paikkoja.”
”Teillä siis on yksi näistä sirpaleista?” Tino kysyi nyt innostuneena, ”saammeko käyttää sitä? Olisi hauskaa jutella muiden kanssa pitkästä aikaa.”
”Toki”, Arthur vastasi, ”mutta mitä jos nauttisimme päivällisen ensin?”
”Älkää huoliko!” Francis huusi nurkasta kuultuaan Arthurin kysymyksen, ”se on minun tekemääni!” Arthur kääntyi ja vilkaisi häntä äkäisesti.
”Minun ruuanlaittotaidoissani ei ole mitään vikaa”, hän sanoi Francikselle, joka hymyili viattomasti.
”Ei tietenkään, cheri”, hän vastasi, ”se vain tekee ihmiset välillä tosi kipeäksi.”
>>>>><<>><<<<<
Feliciano istui keittiön suuren pöydän ääressä ja hyräili itsekseen kuoriessaan porkkanoita ja muita kasviksia päivällistä varten. Ludvig touhusi hänen takanaan ja aina välillä Feliciano kääntyi ja hymyili miehelle aurinkoisesti. Hänen maailmassaan kaikki oli kunnossa, vaikka välillä hänellä oli ikävä veljeään. Feliciano oli kuitenkin kuullut paljon uutisia ja Lovino näytti selvästi nauttivan elämästään, joten hän ei ollut huolissaan. Loppujen lopuksi, Lovino ansaitsi oman onnensa ja se merirosvo, joka oli Gilbertin ystävä, vaikutti todella hienolta mieheltä.
”Ludvig”, hän sanoi ja laski veitsen takaisin pöydälle, ”nämä ovat nyt valmiita.”
”Kiitos, Feli”, mies vastasi ja pyyhkäisi italialaisen pilkkomat kasvikset kattilaan. Feliciano nousi ylös ja hiipi uteliaana katsomaan, mitä Ludvig tarkalleen teki. Hän piti miehen laittamasta ruuasta, vaikka hän tietenkin osasi myös itse kokata aivan hyvin. Ludvig kuitenkin sattui olemaan se, jonka tehtävä linnassa oli laittaa ruokaa, ja Feliciano sai mahdollisuutensa vain silloin kun Ludvig antoi hänelle luvan.
”Sinä annat sen takaisin nyt heti!” raivostunut ääni huusi ja pian Gilbert juoksi keittiön läpi takaovelle. Hänellä näytti olevan todellinen kiire, joten Feliciano hyppäsi syrjään hänen edestään.
”Bruder!” Ludvig huusi toruvasti veljensä perään.
”Nyt ei ehdi!” Gilbert vastasi pysähtymättä. Pian hänen jälkeensä Elizabeta ryntäsi keittiöön samalta suunnalta ja pysähtyi hetkeksi katsomaan ympärilleen. Hän näytti todella vihaiselta ja puristi hameensa helmoja toisessa nyrkissään, jotta pääsisi juoksemaan paremmin.
”Mihin suuntaan se kurja albiino meni?” Elizabeta kysyi ja Feliciano osoitti välittömästi takaovea kohti. Jos piti valita vihaisen Elizabetan ja vihaisen Gilbertin välillä, Feliciano valitsi mieluummin Gilbertin.
”Kiitos”, Elizabeta sanoi ja lähti juoksemaan taas. Hetken kuluttua Feliciano ja Ludvig kuulivat muutaman hyvin epäilyttävän kolauksen pihalta, mutta kumpikin päätti olla menemättä katsomaan tilannetta. Ludvig jatkoi ruuanlaittoa ja Feliciano alkoi kattaa pöytää kaikessa hiljaisuudessa. Koska linnassa ei sillä hetkellä ollut yhtään isäntäväkeä paikalla, he kaikki söisivät vain keittiönpöydän ääressä. Siinä vaiheessa, kun Feliciano oli ehtinyt asetella kymmenen lautasta omille paikoilleen ja etsi parhaillaan lusikoita laatikosta, Feliks käveli keittiöön Toris vierellään ja Emma sekä Katyusha hieman heidän jäljessään.
”Ja sitten minä niinkun todella”, Feliks selitti selvästi jotain pidempää juttua Torikselle, joka nyökkäili kiltisti oikeissa kohdissa. Feliks kuitenkin unohti koko jutun tullessaan keittiöön ja rynnätessään tervehtimään Felicianoa. Toris oli jälleen huomattavasti maltillisempi ja auttoi kiltisti etsimällä lasin jokaiselle.
Ludvig ehti juuri julistaa päivällisen valmiiksi, kun Elizabeta asteli sisään nyt huomattavasti rauhallisemman näköisenä. Nainen otti oman paikkansa pöydästä ja asettui alas. Enää vain linnan puutarhuri, Eduard, ja Gilbert puuttuivat. Eduard saapui nopeasti ja pyysi hiljaa anteeksi myöhästymistään, mutta Gilbert antoi odottaa vielä hetken itseään ennen kuin vihdoin ilmestyi paikalle.
”Miksi me edes ruokimme sinua?” Elizabeta kysyi ääneen, kun mies rojahti tuolille häntä vastapäätä.
”Koska minä olen mahtava”, Gilbert vastasi täysin epäröimättä, ”bruder, mitä on ruokana.”
”Ruokaa”, Ludvig vastasi aivan yhtä epäröimättä kuin veljensä hetki sitten ja toi kattilan pöytään.
”Minä pidän ruuasta”, Feliciano totesi ja loi yhden monista hymyistään Ludvigille. Hetken oli harvinaisen rauhallista, kun kaikki keskittyivät syömään. Elämä linnassa kävi harvoin tylsäksi ja hiljaiset hetket olivat kiven alla, joten Ludvig nautti rauhasta ja järjestyksestä niin kauan kuin sitä kesti. Joskus hän todella ihmetteli, miksi hän edes oli täällä vielä, mutta sitten hän aina katsoi Felicianoon ja muisti.
Yhtäkkiä Feliks nosti päätänsä ja hetken miettimisen jälkeen pudotti lusikkansa lautaselleen ja alkoi kaivaa taskujaan. Toris katsoi häntä uteliaana, mutta ymmärsi heti kun Feliks sai pienen peilin esille. Se oli itse asiassa sirpale paljon isommasta peilistä ja he olivat tehneet sille uudet kehykset, koska ilman kehyksiä Feliks oli onnistunut vahingossa viiltämään itseään sillä useamman kerran. Nyt peili oli taskukokoinen ja siinä oli kääntyvä kansi, joten Feliks pystyi kuljettamaan sitä helposti taskussaan. Avattunakin se vei vain hieman isomman tilan kuin hänen kämmenensä.
”Hei, Feliks puhelimessa”, mies sanoi napsauttaessaan peilin auki ja siinä vaiheessa muutkin keskeyttivät ateriointinsa.
”Ai hei Feliks”, Tinon ääni yllättäen sanoi. Se kuulosti aivan yhtä selkeältä kuin mies olisi seissyt siinä samassa huoneessa heidän kanssaan, mutta he olivat jo tottuneet taikapeilin ominaisuuksiin, joten se ei ollut syy miksi he hämmentyivät. He hämmentyivät sen takia, että se tosiaan oli Tino joka puhui.
”Tino!” Elizabeta huudahti ilahtuneena ja nousi paikaltaan. Hän kiersi pöydän ympäri Feliksen luokse ja kumartui, jotta Tino näkisi hänet pienen peilin kautta.
”Hei, Elizabeta”, Tino sanoi ja naurahti, ”tämä on aika hieno.”
”Eikö niikun todella olekin”, Feliks myönsi hyvin ylpeällä sävyllä aivan kuin hän olisi tarkoituksella tehnyt taikapeilin eikä vain onnistunut oudolla tavalla sekoittamaan Lukaksen kirousta.
”Missä sinä olet?” Elizabeta kysyi, ”Arthurin luona? Miten ihmeessä sinä sinne päädyit?” Tino naurahti ja nyökkäsi.
”Täällä on muitakin”, hän sanoi ja käänsi peiliään niin että kaikki muutkin näkyivät, ”ja me olemme maailmanpelastus retkellä.”
”Fratello!” Feliciano huudahti ilahtuneena. Hän oli myös noussut ylös ja tullut lähemmäs, joten hän huomasi nopeasti Lovinon muiden joukosta.
”Jeah, hei Feli”, Lovino vastasi hänelle ja ravisteli Antonion käden pois harteiltaan. Hän ei todellakaan halunnut veljensä alkavan ajatella liikaa. Feliciano ei kuitenkaan näyttänyt huomaavaan tai sitten hän vain piilotti ajatuksensa sillä Lovino tunsi veljensä ja tiesi että Feliciano osasi olla todella ilkeä jos vain tahtoi. Onneksi hän tahtoi sitä harvoin.
”Kerro lisää siitä maailmanpelastusretkestänne”, Elizabeta pyysi, kun he olivat käyneet nopeasti läpi kaikki muut aiheet ja jokaisella oli ollut tilaisuus sanoa jotain.
”En minä tiedä, mitä kertoisin”, Tino vastasi, hän oli selittänyt koko jutun jo niin monta kertaa, että ei enää olisi viitsinyt selittää kaikkea uudelleen, ”meidän pitäisi päästä aavikolle, mutta sen jälkeen meillä ei ole määränpäätä.”
”Totta”, Tim totesi, ”sitten me vain etsimme.”
”Teillä ei siis edes ole mitään ajatusta, ketä olette etsimässä?” Elizabeta kysyi hieman hämmentyneenä. Hänestä etsintäretki oli todella vaikea toteuttaa, jos ei edes tiennyt mitä oli etsimässä.
”Emme”, Lukas vastasi tällä kertaa.
”Minun peilini voisi niin kuin todella auttaa”, Feliks totesi täysin yllättäen oltuaan hiljaa jo jonkin aikaa. Oikeastaan hän oli antanut peilinsäkin Elizabetalle, joka näytti olevan paljon innokkaampi keskustelemaan. Hetken oli hiljaista ja sitten peilin kautta kuului hiljaista kiroilua useammasta suusta.
”Jos olisimme tienneet tuon aiemmin”, Lukas mutisi hieman ärtyneenä, ”mikään muu sirpaleista ei siis pysty siihen?”
”Ei”, Feliks vastasi, ”se juttu on niikun vain tässä yhdessä.”
”Eikä meillä ole keinoa saada sitä”, Tino totesi hieman harmistuneena hänkin, ”tänne pääsemiseen meni monta viikkoa.” Hetken oli hiljaista, mutta sitten Lukas avasi suunsa.
”Lentäen matka olisi vain pari päivää”, hän sanoi ja kaikki katsoivat häntä hämmentyneenä kunnes Tim viimein keksi, mitä hän tarkoitti.
”Se Nahka”, kauppias sanoi, ”se saattaisi toimia.”
”Eirikurilla on se vieläkin”, Lukas totesi, ”mutta hän ei todellakaan tee sitä matkaa. Tarvitaan joku muu.”
”Kuka olisi sopiva?” Elizabeta kysyi.
”Joku joka on suurin piirtein yhtä pitkä kuin Eirikur”, Tim vastasi, ”ja tarpeeksi tyhmä tai rohkea lentääkseen pari päivää meren yli ja suostuakseen hommaan.” Elizabetan ei edes tarvinnut miettiä pitkään. Lähes automaattisesti hänen silmänsä hakeutuivat mieheen, joka silti istui paikoillaan pöydän ääressä ja näytti kaivertavan puukollaan jotain pöydän puiseen pintaan, vaikka sellainen toiminta oli tiukasti kielletty.
”Minä tiedän yhden”, nainen sanoi hymyillen pahaenteisesti.
A/N: Hullu velhotar = Kirke
Mä halusin niin kovasti, että Preussilla, Ranskalla ja Espanjalla on historiaa yhdessä, joten olin todella iloinen kun keksin, miten saan heidät yhteen ja samalla selitettyä, miten Gilbert tunsi Lovinon ja Lovino tiesi missä hänen veljensä oli. Puolakin sopi tähän väliin erinomaisesti, koska nyt saimme vilahduksen siitä, miten kotiin jäänneillä hulluilla menee ja maailmanpelastustiimin ei tarvitse hengata aavikolla päättömästi. Lisäetuna myös se, että Preussi pääsee ainakin hetkeksi mukaan! Kaikki kloksahti niin kivasti paikoilleen, että minä alan kohta epäillä että unohdin jotain tosi tärkeää.
Hauska fakta: Pula-aikoina hollantilaiset tosiaan söivät tulppaaninsipuleita. Ihan samoin kuin suomalaisetkin teki kaarnasta leipää. Ne on ihan syötäviä, mutta kuulemma todella kitkeriä. Mä oon ehkä kirjoittanut tästää joskus raapaleen, en muista enää.
-
Seireenien jälkeen uhkaa heti nurkan takana uusi vaara, meri on vaarallinen paikka mutta onneksi mukana on kokenut merirosvo ja tämän uusi kumppani. Täytyy kyllä sanoa että on valtava hyöty myös kauppiaasta joka myy mitä tahansa ja noidasta on tietenkin hyötyä, toki sitten tästä kolmesta jäljelle jääneestäkin on hyötyä, eihän sitä koskaan tiedä jos aatelisuus voi olla juuri se pelastava tekijä. Voi Tino parkaa <3, sisarussuhteet ovat monimutkaisimpia varsinkin jos ikä erot eivät ole kovin suuret tai ovat ne silloinkin aika hankalia. Tinohan vaikutti ajatuksissaan suorastaan julmalta kun on valmis heittämään veljensä yli laidan. Myrsky oli jännittävä ja herätti kysymyksiä, miten se nousi niin yllättäen ja jos se ei ollut normaali mysky niin kuka sen nosti ja jos se oli seireenit niin aika äkäisä olivat, tosin eivät saaneet saalista joten kai se on ihan ymmärettävää.
Voi ei lentävä hollantilainen kärsi vahinkoja, onneksi ne eivät olleet aivan liian vakavat ja purjehdus onnistui jatkumaan. Olisi ollut ikävää varmasti joutua soutamaan jos se nyt on edes mahdollista, ja eihän se ole kun heillä ei ole airoja. Ovelia nämä merten saalistajat yksi naamioituu saareksi ja yhdet laulaa, tässä voi hyvin todeta että ulkonäkö pettää.
Jes uusi Flasblack, nää on nimittäin tosi mielenkiintoisia ja ne selventää usein hahmoista paljon enemmän. Spamanon seikkailuja, voi ihmisten yksi huonopuoli on se että he muistavat kaunat aika hyvin. Onneksi Antoniolla on Lovino, muuten raukka olisi joutunut hirteen roikkumaan jo ennen kuin urheat matkalaiset olisivat päässeet seikkailemaan. Täytyy muuten myöntää että mietin kyllä aika paljon että miten ihmeessä Francis joka toimi merirosvona päätyi sitten palvelijaksi, mutta sain siihenkin vastauksen. Ja samalla sai tietää mitä Arthurille ja Francikselle tapahtui heidän lähdettyään. Feliks taitaa tietämättäään olla ensimäinen puhelimen valmistaja, täytyy olla taitava jotta on saanut taijan tai tässä tapauksessa kirouksen muuttuneeksi niin että taika säilyy.
”Miten sinä tiesit, että ne eivät välittäisi meistä?” Tino kysyi. Seireenit olivat tosiaan jättäneet kaikki hänet ja Berwaldin rauhaan eikä olentojen laulukaan ollut ollut hänestä kovin erikoista. Hänen ei ollut yhtään tehnyt mieli hypätä laivasta ja hukuttautua, vaikka hän oli aina kuullut, että olentojen laululla oli sellainen vaikutus.
”Koska…”, Lukas aloitti tyynesti, mutta Mathias katsoi tarpeelliseksi tarjota oman selitykseksensä ensin.
”Sinä et ole koskaan ollut kiinnostunut naisesta”, mies sanoi ja virnisti veljelleen, joka muuttui hieman punaiseksi joko vihasta tai nolostumisesta.
”Minä aioin sanoa, että koska sinä olet löytänyt tosirakkaasi jo”, Lukas totesi tiukasti, ”mutta Mathiaksen selitys käy myös aivan yhtä hyvin.” Nyt Tino ei todellakaan tiennyt, pitäisikö hänen olla häkeltynyt, vihainen vai nolostunut. Hänen veljensä olivat olleet todella ärsyttäviä viimeisten päivien aikana. Tämän takia hän oli matkustanut Berwaldin kanssa aivan yksin.
Mathias osoittaa taas kerran olevansa itse hienotunteisuus, ja loistava isoveli. Tuntuu jotenkin että Lukaksen pitäisi olla vanhin veli.
Berwald katsoi hänen menoaan ja oli aikeissa ehdottaa Tinolle, että hän voisi auttaa miestä, mutta Tino oli ehtinyt jo askeleen edelle. Täysin vailla mitään järkeä tai valmisteluita hän juoksi paljain jaloin kannen poikki ja syöksyi kohti köysiä. Viime hetkellä hän sai otteen yhdestä ja heilautti itsensä laajassa kaaressa rannalle. Hänen laskeutumisensa ei ollut aivan yhtä tyylikäs kuin merirosvon, sillä hän kaatui ja kieri pari kertaa ympäri hiekalla ennen kuin nousi ylös nauraen.
”Tino!” Berwald sanoi toruvasti. Hänen muistaakseen he olivat kerran jo puhuneet siitä, että olisi todella kiva jos Tino varottaisi häntä ennen kuin tekisi mitään päätöntä. Tino vain nauroi ja viittoi häntä seuraamaan.
”Hän on ihan oikeasti sukua Mathiakselle”, Lukas totesi vähän matkan päästä ja katsoi kyllästyneen oloisena, kun hänen toinenkin veljensä heittäytyi aivan yhtä järjettömästi laivalta.
Lukas unohtaa sopivasti olevansa molemmille =), Voi Berwald ei silloin etukäteen varoiteta jos tehdään jotai päätöntä ^_^
”Tietenkin lordi Berwald, sinun lähelläsi on mukava pysyä”, hän totesi, ”mutta osaan minä puolustaa itseäni. Sinä tiedät sen.” Berwald murahti hieman tittelin käytölle, hän vihasi sitä kun Tino käytti hänestä niin virallista sävyä, ja loi mieheen pitkän katseen.
”Sinä jätit aseesi laivaan”, hän totesi ja osoitti vielä Tinon vyötä, joka oli selkeästi tyhjä asekotelosta, ”muuten kyllä, osaat puolustaa itseäsi.” Berwald kantoi omaa miekkaansa vyöllään ja hän ei koskaan jättänyt sitä mihinkään toisinkuin Tino, jolla oli tapana unohtaa oma aseensa välillä.
”Minulla on veitsi saappaanvarressa”, Tino totesi, ”Lovino opetti pitämään sitä siellä.” Nyt Berwald katsoi häntä vielä pidempään.
”Sinä olet avojaloin”, hän lopulta sanoi osoittaen merkitsevästi miehen jalkoja. Tino hymyili hänelle viattomasti ja hypähti sitten lähemmäs.
Voi Tino :3, joskus toisten logiikka on suorastaan epätoivoista!
”Minä tiesin!” hän julisti aavistuksen liian tyytyväisenä tilanteen huomioiden, ”minä sanoin, että täällä ei ole saarta!”
Tämä on niin ironen mutta toimii aina on se varmasti hienoa päästä julistamaan että oli oikeassa.
Lisäksi hän halusi Antonion ulos sellistä. Ei tietenkään siksi, että hän olisi pitänyt miehestä tai jotain. Hän vain ei halunnut seilata kummituslaivalla yksin ja Antonio oli hänelle muutaman kruunun velkaa!
voi Romano, ymmärettävää ettei kaikkea voi myötää ääneen<3
”Olen utelias luonne”, mies vastasi olkiaan kohottaen, ”voit rauhoittua. Hirttäjäiset ovat vasta kolmen päivän päästä, vaikka minusta tuntuu että ne taidetaan peruttaa kokonaan osallistujan puutteen vuoksi.” Lovino antoi helpotuksen näkyä vain hetken.
Vaikea niitä hirttäjäisiä on järjestää jos hirtettävä juoksentelee kaukana taivaanrannan takana.
”Olen todella pahoillani”, hän selitti miehille ja nosteli kahlittuja käsiään, ”minulla on muita menoja.”
”Sinä olet vankilassa”, häntä vastapäätä oleva mies sanoi tiukasti, ”sinä et ole menossa minnekään.”
”Tämä on todella hieno vankila”, Antonio vakuutteli, ”mutta palveluissa on puutteita ja ruoka on pahaa. En taida jäädä.” Nyt häntä kuulusteleva mies näytti entistäkin vihaisemmalta.
”Sinä et ole…”, hän aloitti, mutta kokosi sitten itsensä ja aloitti uudestaan, ”toimitko sinä yksin? Vastaa jo!” Antonio hymyili hänelle, mikä tuntui vain ärsyttävän miestä lisää.
”Tietenkin”, hän vastasi, ”onko sinulla huono muisti? Sanoin sen jo kolmesti aiemmin.” Lovino huomioi sen tyytyväisenä. Antonio ei siis ollut antanut häntä ilmi, kuten hän ei ollut uskonutkaan että mies tekisi. Antonio saattoi olla typerys välillä, mutta Lovino ei ollut siltikään uskonut hetkeäkään että mies pettäisi hänet.
Repesin, voi olla vaikeaa pitää hermot kurissa jos haastattelun kohde esittää tyhmää ^_^
”En minä nähnyt ketään”, hän selitti, ”ehkä se oli harhaa? Tai sitten kummitus! Joo, kummitus tuntuu hyvältä vaihtoehdolta.” Vartijoiden ilmeet olivat hyvin turhautuneet ja Lovino pystyi helposti kuvittelemaan, että Antonio oli puhunut samalla tavalla koko kuulustelun ajan. Se oli varmasti erittäin ärsyttävää niille, jotka sattuivat olemaan kuulustelijoita.
Tuo kommentti kuulostaa kuin keksittäisiin syytä miksi opettaja ei voi antaa jälki-istuntoa tai vanhemmat arestia.
”Entä vanhat toverisi?” kuulustelija kysyi äkäisesti, ”Francis Bonnefoy ja Gilbert Beilschmidt, heillä on myös kasa syytteitä niskoillaan.” Antonio kallisti päätään ja hymyili viattomasti.
”En ole koskaan kuullutkaan noita nimiä”, hän totesi, ”mutta kuulostavat todella mukavilta ihmisiltä!” Kuulusteleva vartija löi nyrkkinsä pöytään niin että paperit ja kynttilä uhkasivat kaatua lattialle sen voimasta.
”He ovat rikostovereitasi!” hän huusi ja hymähti sitten pahaenteisesti, ”jos kerrot heidän olinpaikkansa, voimme ehkä neuvotella hieman tuomiostasi. Oma kaulasi on varmasti arvokkaampi kuin heidän.” Ensimmäisen kerran koko kuulustelun aikana Antonion ilme valahti, mutta pelästyneen sijaan hän näytti pelkästään järkyttyneeltä kuulustelijan ehdotuksesta.
”Herra kuulustelija”, merirosvo sanoi kohteliaalla, mutta vihaa peittelevällä sävyllä, ”oikea mies ei koskaan pettäisi ystäväänsä, eihän? En tunne noita nimiä, mutta en ole myöskään kunniaton.” Hän virnisti ja hänen kahleensa kolisivat hieman, kun hän nosti kätensä pois pöydältä.
Hieman surullista että ihmiset olettavat aina että halutaan pelastaa vain oma nahka. Ja tyhmää/hölmöä esittäminen toimii.
”Siellä asuu velhotar”, Antonio sanoi hiljaa ja ensimmäisen kerran koskaan he näkivät puhdasta kauhua miehen kasvoilla, ”hän on hullu! Me menimme sinne kerran ja… En halua puhua siitä, mutta minä mieluummin kuolen nälkään kuin menen sinne uudelleen.” Tim vilkaisi karttaa hänen olkansa ylitse ja tuhahti sitten.
”Hän ei asu siellä enää”, mies totesi.
”Mistä sinä sen tiedät?” Antonio kysyi silti erittäin vastahakoisen näköisenä.
”Koska minä myin hänelle lomaosakkeen pari vuotta sitten. Hän luultavasti asuu tällä hetkellä onnellisena aurinkorannalla muiden eläkeläisten kanssa”, Tim vastasi täysin tyynesti aivan kuin hullujen velhottarien kanssa asioiminen oli hänelle jokapäiväistä. Niin kuin se itse asiassa olikin.
mahtoi olla kamala apau tuo velhotar^_^ uteliaïsuus heräsi! Ymmärettävää että hullu velhotar haluaa itselleen lomakohteen kyllähän ainaisesta noitumisesta ja taikomisesta väsyy =)
”Francis!” Arthur huusi ja käveli portaita pitkin heidän luokseen, ”mitä sinä… Oh, lordi Oxenstierna, en huomannut teitä.” Jos Arthur oli hämmentynyt nähtyään ketkä ilmestyivät kylään, niin olivat kyllä muutkin nähtyään hänet. Mikä oli todennäköisyys, että viikkojen matkustamisen jälkeen he törmäisivät keskellä valtamerta olevalla pienellä saarella henkilöihin, jotka olivat nähneet viimeksi vuosi sitten? Ei kovin korkea.
Arhur käyttää virallista muotoa, no ehkä se jää jos on tehnyt töitä aateliselle. Tuo on todella todennäköistä siis törmäillä tuttuihin =) Maailma on pieni paikka.
”Ah, vai niin te siis tunnette toisenne”, Tino totesi ja kääntyi sitten vieressään istuvan miehen puoleen, ”Berwald, etkö sinä koskaan tarkista henkilökuntasi taustoja ennen kuin palkkaat heidät?” Berwald katsoi häntä hetken ja pudisti sitten päätään.
”En”, hän myönsi, ”henkilökunnan hankkiminen on Elizabetan tehtävä.”
”Se selittääkin tavallaan monta asiaa”, Tino totesi, ”mitähän heille kuuluu?”
se todellakin selittää monta asiaa ;D
”He voivat hyvin”, Arthur vastasi yllättäen, ”Eliza pitää huolta asioista ja ilmeisesti kaikki on sujunut täydellisesti, jos pieniä vahinkoja ei lasketa. He ottivat yhteyttä viimeksi eilen.” Tino tunsi linnan palvelusväen, joten hän epäili että ”pieni vahinko” oli synonyymi täydelliselle sekasorrolle ja tuholle.
repesin tässä :), mutta tekevälle sattuu ja tapahtuu
”Eli jonkinlainen transmutaatio, joka syntyi originaalin fuusion aiheuttaman metafuusion konkluusion loppumisesta ja mutatoitui fyysisesti toiseen objektioon aiheuttaen uuden konkluusio metafuusion”, Lukas onnistui sanomaan yhdellä hengenvedolla.
Kuinka kauan meni kehitellä näin hieno lause? ja miettiä miten se muotoillaan oikea oppisesti? ???
”Älkää huoliko!” Francis huusi nurkasta kuultuaan Arthurin kysymyksen, ”se on minun tekemääni!” Arthur kääntyi ja vilkaisi häntä äkäisesti.
”Minun ruuanlaittotaidoissani ei ole mitään vikaa”, hän sanoi Francikselle, joka hymyili viattomasti.
”Ei tietenkään, cheri”, hän vastasi, ”se vain tekee ihmiset välillä tosi kipeäksi.”
reilu kerho kokoontuu XD
”Joku joka on suurin piirtein yhtä pitkä kuin Eirikur”, Tim vastasi, ”ja tarpeeksi tyhmä tai rohkea lentääkseen pari päivää meren yli ja suostuakseen hommaan.” Elizabetan ei edes tarvinnut miettiä pitkään. Lähes automaattisesti hänen silmänsä hakeutuivat mieheen, joka silti istui paikoillaan pöydän ääressä ja näytti kaivertavan puukollaan jotain pöydän puiseen pintaan, vaikka sellainen toiminta oli tiukasti kielletty.
”Minä tiedän yhden”, nainen sanoi hymyillen pahaenteisesti.
Usein tarvitaan juuri rohkeutta tai silkkaa typeryyttä=)
-
Anteeksii, etten ole kommentoinut, ja että taas on luvassa minikommentti!! Olen ollut Englannissa (Artie<3) ja kiire ja niin edelleen, mutta tämä ficci on edelleenkin ihan mahtava ja hauska ja Lovi on söpö.!!
Ja täytyy vielä sanoa, että ilahduin valtavasti, kun Feliks esiintyi tekstissä taas. :3
-
Kuolotar... Vau... Pitkä... Kommentti... Kiitos!
Berwaldhan on mukana tietenkin maksumiehenä! Lovino halusi tuhat kultakruunua tästä keikasta eikä kenelläkään muulla ole sellaisia rahoja (tai ehkä Hollannilla on...)
Kuinka kauan meni kehitellä näin hieno lause? ja miettiä miten se muotoillaan oikea oppisesti?
Viisi minuuttia *huoh* Mulla on opettaja, joka puhuu noin ja tietenkin se opettaa mun lempiaihetta, joten olen aina joka luennolla. Näkisittepä mun muistiinpanot!
Sly: Kiitos! Toivottavasti Iggyn luona oli kivaa. Mä kävin siellä iteasiassa kans muutama päivä sitten, mutta vain pyörähtämässä Heathrowilla.
Seuraava luku! Nyt muuten julkaisutahti on kirinyt mun kirjoitustahdin kiinni, joten joka päivä ei tule uutta lukua. Kannattaa siis käydä aina välillä potkimassa mua liikkeelle, jotta pysyn kirjoittamassa.
Kahdestoista luku: Lennä, lennä pikkulintu
Eirikur nautti elämästään.
Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut miten mukavaa oli elää päivä kerrallaan ilman että tarvitsi välittää kenestäkään muusta. Ei sillä, että hänen veljensä olisivat olleet kovin ärsyttäviä. Mathias saattoi olla äänekäs, mutta hän vietti aina pitkiä aikoja tien päällä. Tinokin oli ollut poissa jo puoli vuotta, joten yleensä Eirikurilla ei ollut muita kuin Lukas seuranaan eikä Lukas koskaan ollut kovin äänekäs tai häiritsevä.
Mutta silti. Yksinolossa oli omat hyvät puolensa, vaikka tietenkin Eirikur välillä mietti, mitä hänen veljensä olivat tekemässä. Toivottavasti heillä oli ainakin hauskaa päättömällä retkellään. Joskus Eirikurista tuntui, että hän oli ainoa järkevä koko perheessään, hän ainakin pysyisi kotona eikä lähtisi juoksentelemaan sinne tänne.
Eirikur oli juuri tullut takaisin kylästä, jossa hän oli käynyt syömässä päivällisensä Matthewin majatalossa. Yksi yksinolon huonoja puolia oli se, että Eirikur ei oikeastaan osannut laittaa ruokaa. Mutta hän oli ratkaissut sen ongelman käymällä joko kylässä tai sitten linnassa syömässä. Elizabeta piti hänestä, joten hänelle oli aina paikka vapaana palvelusväen pöydästä, jos hän vain halusi.
Mutta nyt hänen oli aika levätä. Hän makasi selällään sängyllään ja tuijotti kattoa odotellessaan unta. Joskus öisin talo tuntui hieman hiljaiselta ja Eirikur ikävöi hetken sitä tuttua ääntä, kun joku muukin nukkui lähellä. Hän ei ollut ennen edes ajatellut, miten niinkin pieni ääni rauhoitti häntä.
Sitä hän ei kuitenkaan ollut ikävöinyt, kun jokin poikkeuksellinen kova ääni hätkäytti hänet hereille. Aivan kuten ny, kun auki paiskautuva ovi sai melkein nukahtaneen nuorukaisen tipahtamaan sängyltään lattialle.
”Mahtava minä olen täällä”, Gilbert ilmoitit ja Eirikur huomio hänet muutamalla valitulla sanalla, jotka oli oppinut veljiltään ilman että he tiesivät hänen oppineen ne.
”Sinä et saisi olla täällä”, Eirikur totesi ja nousi istumaan lattialta hieroen hieman kyynärpäätään jonka oli kolauttanut lattiaan tippuessaan.
”Hah, Elizabeta antoi luvan”, Gilbert vastasi ja virnisti, ”revi siitä.” Eirikur pyöräytti silmiään ja otti kasvoilleen samanlaisen ilmeen, joka oli hyvin yleinen Lukaksen kasvoilla. Joskus heidän sukulaisuutensa oli todella näkyvää.
”Entä sitten?” hän sanoi osoittaakseen, että Elizabetan antama lupa ei hetkauttanut häntä mihinkään suuntaan.
”Mitä sinä muuten teet siellä lattialla?” Gilbert kysyi ohimennen ja alkoi puolihuolimattomasti penkoa paikkoja läpi. Eirikur oli jo ollut tarpeeksi ärtynyt siitä, että mies häiritsi hänen rauhallista ja hyvin normaaliksi tarkoitettua iltaansa, joten hänen mielensä ei juuri kohentunut siitä että tunkeilija alkoi penkoa kaappeja läpi. Eirikur toivoi mielessään, että Lukas olisi jättänyt johonkin jotain vaarallista ja Gilbert vahingossa tiputtaisi juuri sen ja muuttuisi sammakoksi tai jotain. Silloin Eirikurin huolet olisivat ohitse aivan itsekseen ja hän voisi sysätä kaiken Lukaksen niskoille sitten kuin hänen veljensä vain palaisivat.
”Mitä sinä teet?” hän kysyi hetken päästä, kun mitään taianomaista ei hänen harmikseen tapahtunut eikä Gilbert häipynyt paikalta.
”Etsin Nahkaa”, mies sanoi aivan kuin hänestä olisi täysin normaalia tunkeutua toisten ihmisten koteihin ja penkoa paikat läpi. Toisaalta, jos Eirikur olisi tiennyt Gilbertin menneisyydestä, hän olisi ymmärtänyt että miehelle sellainen toiminta oli normaalimpaa kuin koputtaa oveen ja pyytää jotain.
”Miksi sinä edes kuvittelet, että minä annan sen sinulle?”, Eirikur kysyi ja nousi viimein ylös.
”Koska kaikki sanoivat, että annat sen mahtavalle minulle”, Gilbert vastasi ja melkein tyrkkäsi kaiken alas keittiön kaapista, ”Feliks sai yhteyden Tinoon ja niihin muihin peilin välityksellä ja he tarvitsevat tietenkin mahtavan minun apua! Hah, kaikki tarvitsevat aina minua.” Eirikurilta meni hetki kääntää miehen puhe järkeväksi mielessään.
”Mikset sinä heti sitä sanonut?” hän kysyi enemmän itseltään kuin mieheltä, mutta Gilbert kuitenkin keskeytti hyvin sujuvan kaaosteorian toteuttamisen ja katsoi nuorukaista pitkään.
”Minähän sanoin”, hän totesi.
******
”Hei bror”, Lukaksen ääni oli ensimmäinen asia, jonka Eirikur kuuli astuessaan sisään linnan keittiöön. Hän vilkaisi peiliä, joka nyt nojasi pöydällä kirjapinoa vasten, jotta kaikki kuulisivat ja näkisivät yhtä paljon.
”Hei Lukas”, hän sanoi mahdollisimman tylsistyneellä äänellä, vaikka samalla yrittikin parhaansa mukaan nähdä peilin kautta, olivatko kaikki hänen veljistään kunnossa. Hän ei vain missään nimessä aikonut paljastaa huoltaan, koska siitä piikittelystä ei tulisi loppua koskaan.
”Olet ilmeisesti voinut hyvin”, Lukas totesi ja nyökkäsi hyväksyvästi nuoremman veljensä suhteellisen hyvinvoivaa olemusta, ”hän on voinut hyvin?” Eirikur ehti hetken ihmetellä veljensä sanavalintoja, mutta sitten hän tajusi, ettei Lukaksen katse ollut enää varsinaisesti kohdistettu häneen. Oikeastaan mies katsoi jonnekin hänen päänsä ohitse.
”Sinä jätit yhden niistä vahtimaan minua”, nuorukainen totesi kuivasti tajuttuaan asian.
”He ovat keijuja”, Lukas muistutti häntä, ”he eivät pidä siitä, että heitä kutsutaan ’niiksi’. Sitä paitsi, minulla on yksi pitämässä silmällä teitä jokaista.” Eirikur kuuli yhtäkkiä kovan kolahduksen peilin kautta ja Lukas vilkaisi hieman sivulle. Eirikur ei pystynyt näkemään, mitä siellä tapahtui, mutta kolahduksen jälkeen hän kuuli sekalaista huutoa, josta tunnisti ainakin vanhimman veljensä ja kauppiaan äänet.
”Paitsi Mathiasta”, Lukas sanoi rauhallisesti silti seuraten jotain peilin ulkopuolella, ”hän on menetetty tapaus.”
”Lukas! Tim vei minun veitseni!” Mathiaksen ääni kuului vaimeana taustalta ja Lukas pyöräytti silmiään.
”Se oli alun perin hänen”, hän huomautti ja keskittyi sitten taas juttelemaan Eirikurin kanssa.
”Hienoa huomata, että kaikki on normaalisti”, nuorukainen totesi, ”oletan, että Tinokin on jossain siellä.” Lukas käänsi vastaukseksi peiliä sen verran, että Eirikur näki Tinon, joka istui nojatuolin käsinojalla. Mies oli keskittynyt varastamaan ruokaa tuolissa istuvan Berwaldin lautaselta, mutta kohotti kuitenkin kättään ja hymyili tervehdykseksi veljelleen. Berwaldkin nyökkäsi tervehdykseksi ja jätti tarkasti lautaselleen kaikki parhaat palat Tinon vietäväksi. Antonio näkyi myös olevan huoneessa ja merirosvo istui lattialla selkä seinää vasten nojaten ja jutteli keskittyneen näköisenä Franciksen kanssa samalla kun Romano mulkoili heitä vähän matkan päästä, mutta yritti näyttä siltä ettei ollut kiinnostunut.
”Lukas, Gilbert on nyt valmis”, Elizabeta sanoi ilmestyessään taas keittiöön. Hän oli kiskonut kalpean miehen mukaansa sillä hetkellä, kun he olivat Eirikurin kanssa palanneet linnalle, ja ilmeisesti pitänyt pitkän puhuttelun. Ketään ei oikeastaan kiinnostanut, mitä nainen oli hänelle sanonut tarkalleen, joten he eivät kysyneet.
”Hienoa”, Lukas vastasi, ”mitä nopeammin tämä hoituu, sitä nopeammin maailma pelastuu, koska joku…”
”Se ei ollut minun vikani!” Tim huusi, ”sinä itse kirosit kaikki kuusi vuotta sitten. Mathias, anna se veitsi takaisin. Sillä pystyy leikkaamaan metallia ja lohikäärmeensuomuja.”
”Oikeasti?” Mathias kuului kysyvän, ”vau, tämä maksaa varmasti monta lasta.”
”Se maksaa sinun terveytesi, jos et nyt anna sitä takaisin”, Tim totesi kylmästi. Lukas katsoi taas jonnekin peilin näkyvyyden ulkopuolelle ja tuhahti sitten.
”Meillä kaikilla on huonot puolemme”, hän lopulta myöntyi ja katsoi nuorinta veljeään taas, ”Eirikur, muista pysyä kunnossa. Me tulemme takaisin heti, kun tämä on hoidettu. Ja sinä”, hän vilkaisi taas tyhjää ilmaa nuorukaisen pään vieressä, ”jatka hyvää työtä.” Eirikur päätti sillä hetkellä todella keskittyä selvittämään, miten pääsisi keijusta eroon. Ongelmaksi saattaisi muodostua se, että hän ei edes nähnyt koko otusta.
”Ihan miten vaan”, nuorukainen totesi, ”pysykää tekin elossa.” Lukas hymyili hänelle hieman ja nyökkäsi. Hän aikoi jo sulkea yhteyden, mutta Feliciano ryntäsi lähemmäs ja kaappasi peilin pöydältä.
”Minä haluan vielä puhua hetken veljelleni”, hän sanoi pyytäen. Ilmeisesti Lukas suostui sillä pienen hetken jälkeen miehen kasvoille levisi hymy ja hän alkoi lähes yli-inhimillisen nopeasti puhua jotain veljensä kanssa. Kenelläkään ei tosin ollut varmuutta, ymmärsikö Lovino mitään, koska he eivät itse saaneet mitään selvää italialaisen nopeasta puheesta.
”Hei, Bruder”, paikalle hiipparoinut Gilbert kuiskasi ja tökkäsi veljeään kyynärpäällään kylkeen saadakseen miehen huomion, ”sitten kun minä tulen takaisin, sinun on parasta olla edistynyt pikku-Felin kanssa.”
”En ymmärrä, mistä sinä puhut”, Ludvig totesi.
”Heh, et tietenkään”, Gilbert naureskeli, ”ei hätää, minä ja Eliza autamme.” Ludvig ei tosiaankaan halunnut heidän apuaan missään eikä ollut sitä pyytänyt. Mies vilkaisi veljeään epäillen.
”Teidän kahden on paras olla…”, hän aloitti, mutta Gilbert ei antanut hänen puhua loppuun.
”Elizasta puheen ollen”, mies sanoi ja madalsi ääntään, jotta nainen ei kuulisi, ”mitä luulet, eikö hän olekin niin ihastunut minuun?” Ludvig kohotti toista kulmaansa ja katsoi linnan emännöitsijää, joka seisoi keskellä keittiötä aivan kuin omistaisi sen ja näytti valmiilta sotaan milloin vain.
”Ei”, mies totesi, mutta Gilbert ei kuunnellut häntä.
”Kjhe he, hän on niin lumoutunut mahtavasta minusta”, mies totesi tyytyväisenä. Ludvig katsoi veljeään pitkään ja taputti sitten miehen hartiaa lohduttavasti.
”Aivan niin”, hän sanoi ja ihmetteli mielessään, miten Gilbert oli koskaan edes päätynyt sellaiseen olettamukseen. Ehkä Eliza oli lyönyt häntä muutaman kerran liian kovaa päähän? Ludvigin pitäisi ehkä puhua asiasta naiselle ennen kuin Gilbert saisi pysyvän aivovamman, vaikka toisaalta se taisi olla jo myöhäistä.
”…Ja sinun on paras esitellä minut kunnolla tuolle komealle poikaystävällesi heti kun tulet takaisin tänne”, Feliciano sanoi ja veti syvään henkeä puhetulvansa jälkeen. Hetken peilin toisessa päässä oli hiljaista, kun Lovino yritti prosessoida kaiken veljensä sanoman.
”Minulla ei ole poikaystävää!” hän lopulta huusi äkäisesti.
”Rakastaja?” Feliciano kysyi.
”Kyllä… Ei!” Lovino vastasi veljelleen, ”me vain satumme olemaan samalla laivalla.”
”Ja nukutte samassa hytissä!” Mathias huikkasi sivusta todella avuliaasti ja syöksyi sitten nauraen Lukaksen taakse suojaan merirosvon raivolta. Feliciano löi toisen kätensä suulleen ja näytti hetken todella järkyttyneeltä ennen kuin puhkesi hihkumaan ja hyppi hetken paikallaan.
”Fratello! Sinä olet naimisissa!” hän huusi puoliksi järkyttyneenä ja innostuneena, ”miten sinä saatoit olla kertomatta minulle? Kerro kaikki nyt!” Lovino kirosi raskaasti ja äänestä päätellen hakkasi otsaansa pöytää vasten.
”Minä en ole naimisissa”, hän sanoi hitaasti, jotta hänen idiootti veljensäkin ymmärtäisi, ”enkä seurustele eikä minulla ole rakastajaa. Turpa kiinni, Antonio, tai sinulle tulee isoja ongelmia.” Merirosvokapteeni, joka olisi kovasti halunnut sanoa jotain, löi suunsa kiinni ja Francis taputti häntä kannustavasti olalle. Feliciano sen sijaan pohti hetken ja näytti sitten viimein oivaltavan jotain.
”Ah, nyt minä ymmärrän”, hän totesi iloisena.
”Luojan kiitos…”, Lovino mutisi.
”Antonio, sinun on paras pitää veljeni tyytyväisenä tai minä joudun tekemään sinulle jotain ikävää”, Feliciano totesi epäilyttävän pirteällä äänellä, ”ja jatka yrittämistä. Fratello on vain hieman itsepäinen välillä.”
”Feli!” Lovino huusi, mutta nuorempi italialainen naurahti ja löi peilin kannen kiinni sulkien yhteyden. Lovino tuijotti omaa kuvaansa peilin sirpaleen pinnasta ennen kuin kääntyi katsomaan muita vakava ilme kasvoillaan.
”Jos kukaan teistä koskaan tai ikinä mainitsee tästä”, hän sanoi uhkaavasti, ”minä pidän huolen, että ette näe päivänvaloa koskaan enää.” Huoneessa oli täysin hiljaista, kukaan ei enää uskaltanut kokeilla venyisikö merirosvon pinna vielä hieman kireämmälle, mutta Antonion kasvoilla oli oudon onnellinen hymy.
”Mahtava minä lähden nyt!” Gilbert julisti ja kiskoi Eirikurilta saamaansa Nahkaa päälleen. Repaleinen nahka venyi ja alkoi asettua miehen päälle samalla kuin mies itse näytti kutistuvan.
”Älä tipahda taivaalta!” Eliza huikkasi hänelle, ”sinä olet kuitenkin niin onneton lintu, että törmäät ensimmäiseen vastaantulevaan puuhun.” Muodonmuutos oli edennyt nopeasti, joten Gilbert pystyi vain raakkumaan naiselle vastaukseksi, kun viimeinenkin inhimillinen piirre hävisi linnun hahmon tieltä.
”Minä haluan tuon sitten vielä takaisin”, Eirikur mutisi katsellessaan kuinka Gilbert kokeili uusia siipiään ja lehahti ihmeen tottuneesti lattialta pöydälle.
”Ja minä niin kuin todella haluan peilini ehjänä takaisin”, Feliks muistutti vielä kerran, kun Gilbert sulki kyntensä peilin ympärille. Lintu raakkui hieman ja katsoi hetken ympärilleen ennen kuin levitti siipensä.
”Turvallista matkaa, bruder”, Ludvig totesi, kun Gilbert kohosi siivilleen hieman kömpelösti ensimmäisen kerran vuoksi, mutta näytti saavan nopeasti jutun juuresta kiinni. Ihmiset katsoivat kuinka musta lintu liisi ulos keittiönovesta ja katosi pimenevään iltaan.
”Pahus”, Eliza sanoi oudolla äänellä ja kääntyi poispäin, ”minä toivoin, että hän olisi törmännyt ovenpieleen.” Ludvig vilkaisi naista hieman kummastuneena, mutta Eliza ei sanonut enää mitään muuta. Eirikur sen sijaan katseli mietteliäänä ulos ja kohautti olkiaan hetken pohdinnan jälkeen.
”Outoa”, hän mutisi, ”minun lintuhahmoni oli aivan erilainen.”
*****
”Hm? Mikä tuo on?” mies kysyi huomattuaan lippaan, jonka poika oli asettanut hyllylleen muiden aarteidensa joukkoon. Kultainen lipas näytti hieman ulkopuoliselta hiottujen kivien ja linnunsulkien joukossa, joten ei ollut ihme että mies oli huomannut sen.
”Löysin sen”, poika selitti vakavana ja katsoi, kun mies poimi lippaan käteensä ja tutki sitä.
”Se näyttää aika vanhalta”, hän lopulta totesi ja heilautti sitä kuullakseen, jos sisällä olisi jotain. Lippaasta ei kuitenkaan kuulunut mitään, mikä kertoisi mahdollisesta sisällöstä, ”no, ehkä joku ei tarvinnut sitä enää.”
”Se on minun”, poika totesi ja mies hymähti hänelle.
”Tietenkin. Löytäjä saa pitää”, hän myönsi ja kokeili aukaista lippaan. Lukko oli kuitenkin vuosien aikana jumittunut eikä hän saanut kantta auki, vaikka kuinka yritti. Lopulta hän vain kohautti olkiaan ja asetti lippaan takaisin hyllylle.
”Sisällä ei taida olla mitään”, hän totesi, ”mutta, jos haluat, voimme viedä sen arvioitavaksi markkinoille joku päivä. Eikö olisikin mukava tietää, minkä arvoinen se on?” Poika nyökkäsi tyytyväisenä myöntymyksen merkiksi ja mies pörrötti hänen hiuksiaan ennen kuin lähti hoitamaan taas omia asioitaan.
A/N: Mulla oli vähän vaikeuksia saada tämä luku kääntymään niin kuin halusin. Tästä ei pitänyt tulla tällaista... paritusten treffisivustolukua =D Mutta niin vain kävi ja oikeastaan minusta tää oli ihan kiva. Roma ei tietenkään voi myöntää, vaikka kaikki muut tietävät jo, ja Saksa on aina hieman pihalla.
Eirikurin viimeinen kommentti johtuu siitä, että mä olen pienessä päässäni ajatellut, että Eirikur itse muuttui lunniksi Nahan avulla, mutta Preussista tuli kotka.
Seuraavan luvun nimi on "Mahtavin apu saapuu" ja siinä BFT on koossa jälleen! Aika varmasti en aio antaa Preussin jatkaa mukana koko fikkiä tästä eteenpäin, mutta ainakin hän seikkailee muiden joukossa vähän aikaa.
Tässä luvussa oli myös yliannostus veljellistä kettuilua. En edes huomannut vasta kuin nyt.
-
Ihanaa päästä lukemaan Eirikurin näkökulmasta kun hän ei tästä veljeskatraasta ole päässyt mukaan seikkailuun tosin mikäs sen mukavempaa kun saa päättää asioistaan itse kotona eikä kukaan ole heiluttamassa toruvasti sormea tai käyttämässä sanoja "Älä" ja "Ei". Niin se on kyllä huono homma jos on yksin eikä ole keittiössä kokin lahjoja, onneksi kylässä on majatalo ja linnaankin pääsee syömään niin Eirikuri ei ainakaan näänny nälkään ;D.
Niin on aivan luonnollista ryhtyä penkomaan paikkoja jos sattuu olemaan Gilber, toki kysyminen voi olla helpompaa mutta jos toinen on vastahakoinen. No joskus auttaa että mainitsee että on saanut luvan. Varmasti epämieluisaa ja oikeastaa aika ärsyttävää jos Isoveli jättää keijun vahtimaan varsinkin jos itse ei satu näkemään tätä.
Toi että nahka antoi kantajalleen aina uuden linnun oli mahtava idea, se tavallaan muuttui jollain lailla mukautui pukuteujensa luonteeseen/arvoihin/ajatellu tapaan jalostaen itsestään sitten tietyn linnun. Pidin ajatuksesta ja ideasta todella paljon :), preussille todella sopii kotka. Ja tässä oli söpöä kun parit esiintyivät jollakin lailla tässä, voi Romanoa huoh... pikkuinen voisi tunnustaa kerta kaikki muut jo tietävät asiasta =) mutta´Romanon luonteelle ei sovi tunnustaa kiintymystä/rakkautta tätä merirosvo kapteeni kumppania kohtan.
”Sinä et saisi olla täällä”, Eirikur totesi ja nousi istumaan lattialta hieroen hieman kyynärpäätään jonka oli kolauttanut lattiaan tippuessaan.
”Hah, Elizabeta antoi luvan”, Gilbert vastasi ja virnisti, ”revi siitä.” Eirikur pyöräytti silmiään ja otti kasvoilleen samanlaisen ilmeen, joka oli hyvin yleinen Lukaksen kasvoilla. Joskus heidän sukulaisuutensa oli todella näkyvää.
Pidin tästä aivan erityisesti tuon "revi siitä" ilmauksen vuoksi :)
Eirikur toivoi mielessään, että Lukas olisi jättänyt johonkin jotain vaarallista ja Gilbert vahingossa tiputtaisi juuri sen ja muuttuisi sammakoksi tai jotain. Silloin Eirikurin huolet olisivat ohitse aivan itsekseen ja hän voisi sysätä kaiken Lukaksen niskoille sitten kuin hänen veljensä vain palaisivat.
Heh, isoveli kelpaa syntipukiksi =) ja syylisyys olisi uskottavaa pikku kirouksen takia.
”Hienoa”, Lukas vastasi, ”mitä nopeammin tämä hoituu, sitä nopeammin maailma pelastuu, koska joku…”
”Se ei ollut minun vikani!” Tim huusi, ”sinä itse kirosit kaikki kuusi vuotta sitten. Mathias, anna se veitsi takaisin. Sillä pystyy leikkaamaan metallia ja lohikäärmeensuomuja.”
”Oikeasti?” Mathias kuului kysyvän, ”vau, tämä maksaa varmasti monta lasta.”
”Se maksaa sinun terveytesi, jos et nyt anna sitä takaisin”, Tim totesi kylmästi. Lukas katsoi taas jonnekin peilin näkyvyyden ulkopuolelle ja tuhahti sitten.
Repesin tälle varsinkin tuon lapsi jutun takia, se tavallaan ottaa päähän mutta on vain niin hauska erityisesti kun Mathias saa sen sopimaan kohtaan kuin kohtaan ^_^
”…Ja sinun on paras esitellä minut kunnolla tuolle komealle poikaystävällesi heti kun tulet takaisin tänne”, Feliciano sanoi ja veti syvään henkeä puhetulvansa jälkeen. Hetken peilin toisessa päässä oli hiljaista, kun Lovino yritti prosessoida kaiken veljensä sanoman.
”Minulla ei ole poikaystävää!” hän lopulta huusi äkäisesti.
”Rakastaja?” Feliciano kysyi.
”Kyllä… Ei!” Lovino vastasi veljelleen, ”me vain satumme olemaan samalla laivalla.”
”Ja nukutte samassa hytissä!” Mathias huikkasi sivusta todella avuliaasti ja syöksyi sitten nauraen Lukaksen taakse suojaan merirosvon raivolta. Feliciano löi toisen kätensä suulleen ja näytti hetken todella järkyttyneeltä ennen kuin puhkesi hihkumaan ja hyppi hetken paikallaan.
”Fratello! Sinä olet naimisissa!” hän huusi puoliksi järkyttyneenä ja innostuneena, ”miten sinä saatoit olla kertomatta minulle? Kerro kaikki nyt!” Lovino kirosi raskaasti ja äänestä päätellen hakkasi otsaansa pöytää vasten.
”Minä en ole naimisissa”, hän sanoi hitaasti, jotta hänen idiootti veljensäkin ymmärtäisi, ”enkä seurustele eikä minulla ole rakastajaa. Turpa kiinni, Antonio, tai sinulle tulee isoja ongelmia.” Merirosvokapteeni, joka olisi kovasti halunnut sanoa jotain, löi suunsa kiinni ja Francis taputti häntä kannustavasti olalle. Feliciano sen sijaan pohti hetken ja näytti sitten viimein oivaltavan jotain.
Awww.. tää oli yli suloinen kohta, Feli oli kuin yli-innokas äiti joka riemuitsee tulevasta poikansa puolisosta ja kun Sitten Roma kieltää aina jonkin vaihtoehdon niin veli keksii kyllä uuden luovan idean josta päätellä suhteen laadun! :D
-
Kuolotar: Kiitos! Kyllä se on sellainen homma, että Feli tietää Roman asiat paremmin kuin Roma itse.
Kolmastoista luku: Mahtavin apu saapuu
”Onko meillä todella aikaa odottaa?” Tim kysyi, kun yhteys peilien kautta oli suljettu. Hän oli saanut kallisarvoisen veitsensä takaisin ja piilottanut sen visusti laukkuunsa siltä varalta, että Mathias silti havitteli sitä. Lukas istui pöydän ääressä ja naputteli sormellaan leukaansa samalla, kun muut mumisivat keskenään omia asioitaan. Romano oli häipynyt huoneesta ja Antonio näytti olevan todella kahden vaiheilla, seuraisiko perässä vai odottaisiko miehen paluuta.
”Gilbertiltä menee kaksi päivää tulla tänne”, Lukas totesi, ”ilman peiliä etsintä voi viedä viikkoja. Minusta odottaminen on vaivan arvoista.”
”Laivan korjaaminen vie ainakin kaksi päivää kuitenkin”, Antonio totesi ja vilkaisi ovelle, josta Lovino oli poistunut, ”Fra, voinko mennä jo?”
”Odota vielä hetki, Tonio”, Francis vastasi tietävällä äänellä, ”ethän halua vaikuttaa liian epätoivoiselta?”
”Mutta Lovi…”, merirosvokapteeni valitti ja painoi leukansa käsiensä varaan. Francis kuiskaili hänelle jotain vielä hetken kunnes Arthur keskeytti heidät ilmestymällä paikalle.
”Huoneet ovat nyt valmiit”, mies ilmoitti tärkeällä sävyllä. Hän oli ollut poissa koko keskustelujen ajan, joten hänellä ei ollut mitään hajua, mitä oli tapahtunut tai sovittu.
”Kiitos, Arthur”, Tino sanoi hymyillen ja liukui alas tuolin käsinojalta, ”minä ainakin olen väsynyt jo! Berwald, tuletko sinäkin nukkumaan?” Berwald tietenkin nyökkäsi ja siirsi tyhjentyneen lautasen syrjään seuratakseen nuorempaa miestä. Mathias, joka oli jo hetken nuokkunut tuolissaan, oli liian väsynyt tehdäkseen asiasta mitään kommenttia. Lukas tönäisi häntä hieman ohimenneessään, jotta mies tajuaisi siirtyä sänkyyn nukkumaan.
”Nyt minä saan mennä?” Antonio kysyi innostuneena ja Francis nyökkäsi. Merirosvo oli heti jaloillaan ja ulkona ovesta. Lovino oli tehnyt heti alusta selväksi, että hän ei todellakaan nukkuisi sisällä talossa. Hänellä oli todella mukava oma riippumattonsa laivalla ja hän nukkuisi siellä. Antonio tietenkin jakoi mielipiteen, miksi hän haluaisi nukkua kaukana Lovinosta? Sitä paitsi Antonio ei siltikään pitänyt tästä talosta.
”No niin, mon cheri”, Francis sanoi hymyillen, kun kaikki muut olivat menneet ja he olivat kahden Arthurin kanssa.
”Toivottavasti ymmärrät, että sinä nukut tänä yönä sohvalla?” Arthur kysyi tyynesti ja käveli sitten portaille vilkaisematta toista miestä enää kertaakaan.
”Mutta cheri!” Francis huudahti ja kiiruhti hänen peräänsä.
****
”Lovi?” Antonio kutsui astuessaan hiljaiseen hyttiin. Hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten Lovino liikahti ja mies kuuli peitteen kahinan ennen kuin Lovino varsinaisesti sanoi mitään.
”Mitä nyt?” mies kysyi selvästi silti äkäisenä. Antonio asteli lähemmäs ja riisui takkinsa sekä saappaansa valmistautuessaan nukkumaan.
”Ei mitään”, hän sanoi iloisella sävyllä, ”onko kaikki hyvin, Lovinito?”
”Pahuksen hyvin”, Lovino vastasi tiukasti ja hautasi päänsä peiton alle niin, että Antonio näki pelkästään kuparinruskeat hiukset heikossa valossa. Merirosvo asetti asevyönsä roikkumaan naulasta seinälle, josta hän saisi sen helposti ja nopeasti taas käsiinsä tarvittaessa, ja miekkansa lattialle saappaittensa viereen ennen kuin kierähti selälleen riippumatolleen. Hytti ei ollut kovinkaan tilava, joten hän oli tarpeeksi lähellä Lovinoa puhuakseen helposti miehelle.
”Se mitä veljesi sanoi”, Antonio aloitti varovasti.
”Älä sinä välitä siitä!” Lovino huudahti äkäisesti, mutta Antonio ei aikonut olla välittämättä.
”Minusta olisi mukava olla sinun rakastajasi”, hän sanoi ja toivoi, ettei se kuulostanut liian teennäiseltä, ”tai siis, minä en ole tainnut muistaa kysyä aiemmin. Hassua. Minä tavallaan aina ajattelin meidät yhdessä.” Nyt Lovino työnsi päänsä taas esiin ja katsoi merirosvoa epäuskoisena.
”Sinä olet toivoton”, hän totesi hetken päästä ja Antonio naurahti nolon kuuloisena, ”ja idiootti.”
”Minä rakastan sinua todella paljon”, vanhempi mies myönsi. Lovino tuhahti ja käpertyi takaisin peiton alle. Antonio odotti kärsivällisesti hetken ja lopulta hänet palkittiin, kun italialainen ojensi kätensä häntä kohti. Lovino ei sanonut sanaakaan, mutta tämä oli yksi niistä syistä, miksi Antonio rakasti häntä. Lovino ei ollut sitä tyyppiä, joka hihkuen syöksyisi kenen vain syliin tai luottaisi kehen vaan. Lovinon luottamus kerättiin hitaasti ja kärsivällisesti. Antonio tunsi miehen jo hyvin ja tiesi, että yksinkertaiselta vaikuttava ele, kuten kohti ojennettu käsi, merkitsi Lovinolta paljon enemmän.
Merirosvo kumarsi päätään ja suuteli italialaisen sormia ennen kuin lomitti ne omien sormiensa lomaan. Hetken hän katseli heidän yhteen liitettyjä käsiään ja nukahti sitten rauhallisesti laivan keinuessa hiljaisen aallokon päällä ja Lovinon tuttu läsnäolo lähellä.
*****
Seuraava päivä oli omistettu laivan kunnostamiselle ja jokainen osallistui siihen omalla tavallaan. Antonio johti aluksi korjaustöitä, mutta Lovino syrjäytti hänet pian siitä asemasta, koska oli turhautunut siihen miten Antonion huomio lipsui koko ajan johonkin muuhun. Joten Lovinon johdolla he etsivät sopivan rungon uudeksi mastoksi ja valmiiksi käsiteltyä puuta rungon laitojen kunnostamiseen. Mathias, Tino ja Berwald tekivät suurimman osan raskaasta työstä samalla kun Lukas avusti heitä taikojensa avulla. Tim keskittyi kunnostustöiden sijaan täydentämään laivan vesi- ja ruokavarastoja Arthurin avustamana, jotta kaikki olisi valmista sitten kun he jatkaisivat matkaansa. Ilmeisesti saarelle oli edellisen velhottaren jäljiltä jäänyt ehtymätön ruokakaappi, jota he nyt käyttivät hyväkseen minkä ehtivät.
Francis niin ikään auttoi myös. Hän ilmoitti heti aluksi huolehtivansa joukkojen ruokkimisesta ja käytti sitä tekosyynä välttääkseen varsinaiset työt. Suurimman osan ajasta hän roikkui Antonion mukana ja heillä kahdella näytti olevan todella hauskaa. Mitä enemmän Lovino sitä katsoi, sitä vähemmän hän piti ranskalaismiehestä.
Francis kuitenkin piti sanansa ja illalliseksi he nauttivat todella taidokkaan aterian, jonka mies oli valmistanut. Vuoden aikana kertyneitä kuulumisia riitti vielä toisellekin illalle ja keskustelu jatkui aina siihen asti kunnes Mathias nukahti istualleen romahtaen pöytää vasten ja sai kummankin veljensä nauramaan itselleen enemmän ja vähemmän vahingoniloisesti. Timin avustuksella Mathiaskin kuitenkin päätyi lopulta sänkyyn, kun he kaikki vetäytyivät yksi kerrallaan nukkumaan.
****
”Berwald!” Tino huusi ääni täynnä riemua ja ihmetystä, ”Berwald, katso! Lohikäärmeitä!” Sää oli silti aivan yhtä kurja kuin oli ollut aamusta lähtien, mutta Tinoa se ei näyttänyt vaivaavan. Mies oli laskenut takkinsa hupun niskaansa ja seisoi pää kenossa nähdäkseen taivaalla liitävät olennot paremmin. Sadevesi oli jo kastellut hänen vaatteensa kauan sitten, mutta nyt se teki myös hänen hiuksensa läpimäriksi ja Berwald näki aivan selkeästi kuinka pisarat tipahtelivat miehen kasvoille.
”Niin”, hän totesi tullessaan Tinon vierelle ja nosti miehen hupun takaisin ylös suojaamaan hänen päätään, ”minä sanoin, että täällä asuu lohikäärmeitä.”
”Mutta se kuulosti niin uskomattomalta”, Tino vastasi silti lumoutuneena, ”kaikissa tarinoissa… Minä en koskaan uskonut, että näkisin ne ihan itse omin silmin! Ne ovat niin kauniita.” He olivat matkustaneet yhdessä jo yli kaksi kuukautta, mutta silti Berwald tunsi oudon tunteen sisällään aina, kun Tino riemastui tällä tavalla jostain. Se tunne oli samaan aikaan iloa ja samaan aikaan päätös siitä, että Berwald tekisi kaikkensa että Tino olisi yhtä onnellinen aina.
”Niin ovat”, Berwald mumisi ja vilkaisi itsekin lohikäärmeitä. Hän oli nähnyt niitä ennenkin, mutta joka kerta oli silti aina yhtä hätkähdyttävä. Vaikka he olivat kiivenneet vuoren rinnettä koko päivän sateessa ja Berwald ei edes uskonut enää muistavansa, miltä tuntui olla kuiva, näky oli henkeäsalpaava.
Muutaman minuutin päästä lohikäärmeet suuntasivat kauemmas korkeamman vuoren huippua kohti ja vain yksi niistä pysytteli lähellä. Se oli nuoren näköinen musta lohikäärme, jonka selkää koristi rivi piikkejä, ja hetken liitelyn jälkeen se laskeutui varovasti lähettyville ja käveli lähemmäs selvästi uteliaana. Lohikäärmeet olivat paljon pitkäikäisempiä kuin ihmiset, joten se saattoi nuoresta ulkomuodostaan huolimatta olla oikeasti monta sataa vuotta vanha.
”Minä olen Tino”, Tino sanoi rauhallisesti ja liikahtamatta. Hän oli selvästi lukenut kirjansa tarkkaan, koska hän ei hätkähtänyt ollenkaan kun lohikäärme lipoi kieltään häntä kohden. Yleensä ne olivat ystävällisiä ja kielen lipominen oli vain niiden tapa haistaa, loppujen lopuksi ne kuitenkin olivat ylikasvaneita liskoja.
Lohikäärme tarkkaili häntä hetken, mutta sitten se kohotti päätään ja tuijotti hetken metsään päin ennen kuin perääntyi ja kohosi siivilleen. Lohikäärmeen lentäessä pois Berwald laski kätensä valmiiksi miekkansa kahvalle ja siirtyi hieman paremmin Tinon ja metsän väliin. Silmäkulmastaan hän näki kuinka nuoremman miehen käsi siirtyi hieman lähemmäs pistoolia, joka nyt riippui hänen reittään vasten, eli Tinokin oli ymmärtänyt että lohikäärmeen äkilliseen poistumiseen oli syy.
He kuulivat pian kavioiden kopsetta ja nahan sekä metallin kilahtelua, mikä sai Berwaldin huokaisemaan syvään mielessään koska hän arvasi jo mitä seuraavaksi tapahtuisi. Tinokin näytti olevan hyvin perillä asioista, koska miehen ilme valahti hieman, kun ritari ilmestyi puiden takaa ja katseli heitä hetken tutkivasti ennen kuin työnsi kypäränsä visiirin syrjään.
”Kuinka hienoa viimein tavata teidät, lordi Oxenstierna”, ritari sanoi ja Berwald totesi mielessään, ettei ilo ollut hänen puolellaan, ”minä olen sir Lancelot, etsin teidät käsiini herrani pyynnöstä…” Berwald sulki loput puheesta pois korvistaan sillä hän oli kuullut sen kaiken jo monta kertaa, ja vilkaisi pahoitellen Tinoa, jonka hymy oli tällä hetkellä kovin pinnallinen. Joskus Berwald todella pohti, voisiko hän yrittää haastaa sanantuojat kaksintaisteluun? Jos hän voitti, hänen ei tarvitsisi osallistua mihin lie juhlaan, johon häntä oltiin hakemassa.
”…Tanssiaiset sen kunniaksi, ja teidät on tietenkin kutsuttu”, ritari päätti puheensa ja jäi odottamaan myöntävää vastausta. Berwald olisi kovasti halunnut kieltäytyä, mutta aatelisella oli aina velvollisuuksia. Hän tiesi, että Tino ei välittänyt juhlista ja häneen sattui nähdä kuinka jalosukuiset kohtelivat ”tavallista” Tinoa kuin ilmaa.
”Hevosemme ovat tuolla”, Berwald totesi vastaukseksi ja lähti kävelemään metsää kohti. Tino seurasi hänen perässään, muttei ollut enää yhtään niin innostunut kuin vielä hetki sitten.
*****
”…Sitten me menimme kävelylle puutarhaan! Voi, lordi Oxenstierna, eikö puutarhassa kävely vain olekin niin rentouttavaa?” Berwald, joka oli hädin tuskin edes kuunnellut, mitä naiset olivat hänelle sanoneet, nyökkäsi. Hänestä olisi ollut paljon mielenkiintoisempaa jutella Tinon kanssa, mutta naiset eivät antaneet siihen mahdollisuutta. Joka kerta, kun Berwald yritti tuoda miehen mukaan keskusteluun, aateliset nyrpistivät nenäänsä ja vaihtoivat aihetta johonkin, josta Tinolla ei ollut mitään tietoa. Joten Berwald kärsi kidutukset yksin samalla kuin Tino sai istua nurkassa lähellä palvelijoita, koska ilmeisesti kukaan ei ollut varma minne mies pitäisi sijoittaa.
Tino näytti hieman kyllästyneeltä ja hän näykki hitaasti keksiä, joka hänelle oli tarjottu teen kanssa. Berwaldin katsellessa yksi linnan palvelijoista lähestyi vaaleaa miestä hieman epäröiden ja sanoi jotain. Tino tietenkin omaan tapaansa vastasi ystävällisesti ja he kaksi olivat nopeasti uppoutuneet hiljaiseen keskusteluun. Berwald tunsi pienen kateuden piston siitä, että palvelija sai jutella miehen kanssa niin vapaasti samalla kun Berwald itse oli jumissa aatelisten turhissa keskustelupiireissä.
Hetken päästä Tino kuitenkin nyökkäsi ja nousi ylös kävelläkseen Berwaldin luokse.
”Berwald”, hän sanoi aiheuttaen pienen järkytyksen aatelisten joukossa, mutta kumpikaan heistä ei välittänyt siitä, ”kuulin, että täällä on todella hienot tallit. Haittaako, jos käyn katsomassa?” Berwaldin teki kovasti sanoa haluavansa mukaan, mutta häntä ei varmasti päästettäisi vielä karkaamaan.
”Ei tietenkään”, hän vastasi, ”pidä hauskaa.” Tino hymyili hänelle lohduttavasti arvaten, ettei mies juurikaan nauttinut tilanteesta. Kukaan muu ei varmasti osannut lukea miehen pieniä ilmeitä, mutta Tinolla oli hämmästyttävä kyky aina olla selvillä, mitä Berwald oikeasti ajatteli.
”Miten röyhkeää”, joku naisista totesi tiukalla sävyllä heti kun Tino oli poistunut paikalta, ”lordi Oxenstierna, palvelijoidenne käytöksessä on selvästi lipsumista. Hänhän käytti oikeaa nimeänne!” Berwaldilta meni hetki keksiä, mitä nainen tarkoitti.
”Hän ei ole palvelija”, hän sanoi hieman tiukemmin kuin oli aikonut ja muutama aatelisista kavahti taaksepäin, ”hän on hyvä ystävä.” Berwald ei ollut koskaan ymmärtänyt tärkeileviä ihmisiä, joista oli mukavaa erottaa jalosukuiset ja palvelusväki tiukasti toisistaan. Hänen omassa linnassaan palvelijat saivat vapaasti sanoa hänelle mitä halusivat ja oikeastaan vain Arthur oli käyttänyt hänestä arvonimeä ja hänkin vain silloin kun sattui muistamaan. Berwald olisi mielellään myös vaikka syönyt keittiössä muiden joukossa, koska juhlasalissa yksin syöminen oli todella tylsää, mutta hänen palvelusväkensä vaati häneltä edes sen verran aatelisuutta, että hän ei ollut tervetullut keittiöön. Tosin Berwald oli alkanut viime aikoina epäillä, että keittiöön tulo kieltoon täytyi olla jokin muu syy myös ja hän todella harkitsi joskus hiipivänsä tarkistamaan asian.
”Kuinka eriskummallista”, joku muista totesi nyrpeällä äänellä ja keskustelu ohjattiin nopeasti tutummille urille. Berwald istui paikoillaan ja osallistui vain satunnaisella muminalla tai nyökkäämällä oikeassa kohdassa. Hän ei tosiaankaan pitänyt tästä. Seura oli tylsää ja ainoa mielenkiintoinen henkilö huoneessa oli juuri poistunut paikalta. Berwald katseli kuinka aateliset puhuivat ja nauroivat kauniissa puvuissaan ja mitä enemmän hän sitä katsoi, sitä yksinäisemmäksi hän tuli. Posliininen teekuppi näytti oudolta hänen kädessään ja lainatut vaatteet eivät istuneet kunnolla. Jopa pelkkä tunnelma tuntui oudolta ja sai Berwaldin tuntemaan itsensä irralliseksi, ulkopuoliseksi, niin yksinäiseksi… Aivan kuin ne pitkät vuodet kirottuna, kun hän oli joka päivä kaivannut jotain eikä edes ollut tiennyt mitä. Yksinäisyyden tunne kasvoi hänen sisällään kunnes se muuttui puhtaaksi kivuksi ja yksi ainoa kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan.
Tino…
Berwald hätkähti hereille unestaan sydän lyöden nopeasti ja katse etsien jotain. Viimein hän huomasi Tinon nukkuvan hahmon vain muutaman metrin päässä ja hän rauhoittui välittömästi.
”Vain unta”, hän mumisi haroessaan hiuksiaan kädellään. Hän tunsi silti sydämensä lyövän nopeampaa kuin normaalisti, mutta hänen hengityksensä oli jo tasaantunut eikä hän enää tuntenut unen aiheuttamaa pelkoa sisällään. Hän joutui kuitenkin hetken miettimään ennen kuin muisti, missä he olivat. Avonaisesta ikkunasta hän pystyi haistamaan meren, vaikka ikkuna olikin sijoitettu niin korkealle, että hän näki vain taivaan ja muutamat kirkkaat tähdet.
”Berwald?” Tino kysyi unisesti ja nosti päätään tyynyltä.
”Anteeksi”, mies vastasi, ”ei ollut tarkoitus herättää. Nuku vain.” Joku muu olisi voinut uskoakin häntä, mutta Tino tunsi hänet paljon paremmin. Silmiään hieroen mies nousi istumaan omalla sängyllään eikä tehnyt elettäkään totellakseen.
”Jokin vaivaa sinua”, Tino totesi ja otti kasvoilleen sen ilmeen, joka tarkoitti että hän oli valmis kuuntelemaan mitä hyvänsä Berwaldilla sitten olikaan sanottavana. Berwald kuitenkin epäröi hetken ja tuijotti peittonsa valkeaa pintaa ennen kuin viimein vastasi. Hän myös tiesi, että Tino ei antaisi hänen kiemurrella tästä ennen kuin hän olisi kertonut kaiken eikä hän pystynyt valehtelemaan miehelle.
”Näin unta”, hän sanoi vaimealla äänellä, ”ensin se oli siitä päivästä, kun näimme lohikäärmeitä, mutta sitten olin… Yksin.”
”Se oli vain unta”, Tino sanoi lohduttavasti, ”sinä et ole yksin. Minä olen täällä ja kaikki muutkin, joten sinä et ole todellakaan yksin.” Mies hymyili hänelle ja Berwaldin teki kovasti mieli kertoa hänelle että hän ei oikeastaan välittänyt muista. Niin kauan kuin Tino vain olisi lähellä, hän olisi täysin tyytyväinen. Mutta hän ei sanonut sitä.
”Kiitos”, hän mumisi ja asettui takaisin selälleen. Hän sulki silmänsä ja hetken oli hiljaista, mutta sitten hän kuuli peitteiden kahinaa ja kohta hiljaiset askeleet, kun Tino käveli hänen luokseen. Sanaakaan sanomatta ja epäröimättä nuorempi mies tiputti tyynynsä Berwaldin sängylle ja heittäytyi sitten itsekin mahalleen miehen vierelle. Berwald seurasi hieman hämmentyneenä kuinka Tino haki miellyttävää asentoa ja viimein tyytyväisenä haukotellen asettui aloilleen selkä toisen miehen kylkeä vasten. Sänky oli juuri tarpeeksi leveä, jotta he kumpikin pystyivät nukkumaan miellyttävästi.
”Mitä?” Tino kysyi, kun Berwald vain jatkoi hänen tuijottamistaan, ”luuletko, että minä annan sinun nukkua yksin sellaisen unen jälkeen?” Berwald oli luullut, että se oli mahdotonta, mutta sillä hetkellä hän rakastui vielä enemmän.
*****
Berwald ja Tino nukkuivat sen jälkeen sikeästi eivätkä edes heränneet, kun huone täyttyi auringonvalosta ja Mathias, jonka mielestä oli tosi kivaa herättää kaikki, pysähtyi heidän ovellaan. Miehen huolella valmisteltu aamuherätyshuuto kuitenkin kuoli heti huulille, kun hän näki heidät.
”Lukas, äkkiä tänne”, Mathias kuiskasi innoissaan veljelleen, joka näytti erittäin ärtyneeltä. Lukas ei ollut koskaan ollut aamuihminen ja hän vihasi kaikkia jotka olivat. Erityisesti Mathiasta, koska Mathias oli ainoa joka kärsi niin voimakkaasta itsesuojeluvaiston puutteesta että uskalsi herättää hänet.
”Mitä nyt?” mies kuitenkin mutisi äkäisesti ja käveli lähemmäs, kun Mathias viittoili hänelle.
”Katso”, vanhin veljistä kehotti, ”eikö olekin suloista?” Yön aikana Berwald ja Tino olivat kumpikin liikkuneet unissaan ja nyt sen sijaan, että Tino olisi nukkunut omalla puolellaan selkä toista miestä kohti, he olivat kasvokkain ja Berwaldin käsivarsi lepäsi nuoremman miehen vyötäisillä. Tinon tyyny oli jossain vaiheessa tipahtanut lattialle joten he jakoivat yhden tyynyn täysin tyytyväisinä.
”Mhm”, Lukas myönsi.
”Okei, minä tarvitsen ison ämpärin kylmää vettä”, Mathias jatkoi hiljaa, etteivät nukkuvat heräisi, ”nyt heti. Ole niin kiltti, Lukas, tämä on ainutkertainen tilaisuus.” Lukas kohotti toista kulmaansa, mutta houkutus oli liian suuri hänellekin.
”Jos kukaan kysyy, sinä otat täyden vastuun”, hän totesi ja Mathias nyökkäili innoissaan samalla, kun noita taikoi tyhjästä täyden vesiämpärin hänen käsiinsä. Valmiiksi virnistellen mies hiipi huoneeseen ja kohotti ämpärin pahaa-aavistamattomien miesten yläpuolelle. Lukas pysytteli viisaasti poissa tieltä.
”Huomenta!” Mathias huusi niin kovaan kuin pystyi ja Tino päästi vastaukseksi vertahyytävän kiljaisun, kun kylmä vesi osui häneen. Hetken huoneesta kuului vain vanhemman miehen naurua, mutta sitten Tino sai ilmeisesti pärskittyä suurimman osan vedestä pois suustaan.
”Sinä olet niin kuollut”, nuorempi mies lupasi kylmällä äänellä ja tässä vaiheessa Mathias otti jalat alleen. Nauraen mies syöksyi huoneesta ja juoksi aina rantaan asti, kunnes Tino sai hänet kiinni ja tyrkkäsi mereen. He palasivat vasta puolituntia myöhemmin aamupalalle kumpikin nauraen ja läpimärkinä.
****
Puoleenpäivään mennessä he olivat saaneet kaikki kunnostustyöt ja laivan lastauksen valmiiksi, joten enää heidän tarvitsi vain odottaa Gilbertiä. Odotusaika tuntuu aina pitkältä, joten he tekivät parhaansa saadakseen sen kulumaan. Mathias keskittyi jälleen harjoittelemaan Timin kanssa samalla kun Francis ja Antonio kertoivat tarinoita merirosvoseikkailuistaan kaikille, jotka vain osoittivat edes pientä mielenkiintoa niitä kohtaan.
Ilta ehti saapua ennen kuin Lukas viimeinkin säpsähti ja kääntyi katsomaan jonnekin taivaanrantaa kohden. Häneltä meni hetki erottaa musta lintu pimenevältä taivaalta, mutta hän kutsui muutkin paikalle heti kun tunnisti Gilbertin. Yhdessä he seurasivat kuinka lintu liisi lähemmäs ja tiputti taskupeilin Lukaksen käsiin ennen kuin laskeutui maahan. Linnunhahmo näytti värisevän hiukan ja venyi, kun Gilbert riisui nahkaa päältään. Jotenkin hän onnistui tekemään sen niin, että viimeiseksi hävisivät siivet, joten hän näytti hetken mieheltä jolla oli pari mustia siipiä selässään.
”Minulla on nälkä”, Gilbert totesi ensimmäisiksi sanoikseen ja sitten hän lyyhistyi paikoilleen.
”Muistiko kukaan sanoa hänelle, että lentäminen vie todella paljon energiaa?” Tim kysyi, kun he olivat hetken hiljaa tuijottaneet tajutonta miestä. Sitten Francis ja Antonio astelivat lähemmäs ja kantoivat toverinsa sisälle muiden seuratessa perässä.
A/N: Veljesten reilukerho kokoontui taas.
Hauska fakta: Tämän luvun piti sisältää vain Gilbertin saapuminen (ja asiaan kuuluvaa hämmennystä siitä), peliin katsominen ja lähtö. Mutta kuinka kävi? Aloin kirjoittamaan ja totesin, että nyt on pakko saada kuvakulmaa Romasta ja Espanjasta tuon Felin puheiden jälkeen ja sitten totesin että nyt on hyvä väli SuFinille koska sitä ei ole ollut aikoihin... Joten lopulta Gilbert ehti just ja just vain saapua paikalle.
Tämä luku oli siinä mielessä vaikea, että olisin halunnut viedä tarinaa nopeammin eteenpäin, mutta toisaalta pari edellistä lukua oli nopeatempoisia, joten pieni hengähdys on ehkä ihan kiva ja ainahan on hauskaa lukea suloisia asioita toisten suhteista, eikö? Mutta sitten taas mua pelottaa, että alan junnata paikallaan tai toistaa itseäni. Kai työ kerrotte sitten, kun menee tylsäksi? Lukeeko kukaan muuten A/N:ä?
Seuraavassa luvussa sitten aletaan taas pelastaa maailmaa. Toivottavasti. En minä tiedä vielä.
-
Joo, minä ainakin luen A/N:ä.
Tämä oli kyllä minusta todella suloinen luku, ei missään tapauksessa ole käymässä tylsäksi!
Rakastan tätä "veljesten reilukerhoa", ne ovat sellaisia kohtia, joita tulee muisteltua joka viikko. Ne muuten myös saavat minut alkamaan nauramaan yhtäkkiä, vaikkapa kesken tunnin, jos sattuu tulemaan mieleen...
Spamano on myös suloista aina. :3
Hyvä että Gilbertin kuitenkin kerkisi tulemaan paikalle. Outo ajatus muuten, tämä henkilö tajuttomana... :/
Sinun kirjoitus tyylisi on aina niin ihana, siihen jää koukkuun, tapahtumat näkyy filminä silmissä, ja se tunnelma... <3 Odotan jatkkoa. ^^
-
Sly: Jee, kiitos paljon! Huoh, nyt helpotti. Tämä on aina niin hassua kun täällä mie istun ja kirjotan ja mietin että mitähän noi tyypit, jotka on tänkin lukenut, ajattelee? Siis mullahan on itellä ihan hirveän hauskaa, mutta joskus on ihan hyvä saada kommenttia ja ajatusta muiltakin siitä miten tarina etenee/onko joku kohta hämmentävä/toiveita jne...
Spamanoa ei ole koskaan liikaa ja mie vain rakastan sitä, kun veljekset kiusaavat toisiaan~ Gilbert tajuttomana on tosiaan vähän outoa, mutta musta vain tuntui hyvältä lyödä häneltä taju kankaalle tässä kohdassa. Mitään hajua miksi.
Neljästoista luku: Älä koskaan jää velkaa merirosvolle
”Varovasti”, Antonio pyysi, kun Gilbert lappoi ruokaa suuhunsa kädet täristen, ”sinä voit syödä hitaamminkin.” Gilbert ei kuitenkaan näyttänyt kovin vakuuttuneelta ja jatkoi pyynnöstä huolimatta syömistä niin nopeasti kuin vain pystyi. Hän oli ollut tajuttomana vain hetken, juuri tarpeeksi pitkään että hänet oli saatu raahattua nojatuoliin sisälle ja Francis oli nopeasti tehnyt hänelle jotain syötävää.
”Ole hiljaa, sinä et lentänyt puolen maailman yli niin kuin mahtava minä tein”, hän vastasi jossain suupalojen välissä, ”kiva nähdä teitä muuten taas. Hei Fra! Onko se krook mösjöö minkä haistan sieltä?”
”Croque monsieur?” Francis kysyi ja käveli keittiöstä jälleen uusi lautanen käsissään.
”Ja, juuri se”, Gilbert vastasi ja nappasi leivän tyytyväisenä itselleen, ”minulla on ollut ikävä sinun kokkailuja, Fra.” Francis hymähti ja istahti Antonion vierelle Gilbertiä vastapäätä.
”Minä näen sen”, mies myönsi, ”tuolla tahdilla näyttää ihan siltä, että sinä et olisi saanut ruokaa ollenkaan vuosiin.” Antonio ja Francis seurasivat kumpikin Gilbertin uskomatonta ruuan hävittämisnopeutta. He olivat kumpikin syöneet illallisella vain hetkeä aiemmin, joten Gilbert sai aivan vapaasti syödä kaiken, jos tahtoi.
Tim ja Lukas olivat hävinneet toiseen huoneeseen tutkimaan peiliä ja Arthur oli ilmeisesti jossain talon sisällä, mutta kukaan ei ollut varma. Mathias, Berwald ja Tino olivat silti kahdenvaiheilla siitä minne mennä. He olivat tietenkin kiinnostuneita saamaan selville, mitä peili kertoisi, mutta Lukaksen ja Timin kummankin ilmeet olivat olleet niin keskittyneet, että jopa Mathias epäröi häiritä heitä. Lovino loisti poissaolollaan eikä kenelläkään, paitsi ehkä Antoniolla, ollut aavistustakaan missä italialainen oli.
”Tonio, anna tulla”, Gilbert totesi yhtäkkiä, ”kerro kaikki, mitä merillä tapahtuu. Ei se tietenkään voi olla niin mahtavaa, kun mahtava minä en ole mukana, mutta tuo laiva näytti aika hienolta ylhäältä päin. Keneltä ryöstit sen?” Antonio virnisti.
”En ryöstänyt, sain”, hän korjasi, ”se on Lentävä hollantilainen.” Tässä vaiheessa Gilbertin syöntitahti hidastui ja hän näytti luultavasti ensimmäisen kerran elämässään oikeasti yllättyneeltä.
”Tämän tarinan haluan kuulla”, hän julisti.
”Odota kunnes kuulet kenen kanssa hän seilaa”, Francis huomautti ja huokaisi dramaattisesti, ”Lovino on niin suloinen, etten olisi koskaan uskonut että Toniolla kävisi sellainen tuuri!”
”Fra…”, Antonio sanoi varoittavasti, mutta silti hymyillen. Gilbert sen sijaan näytti yhtäkkiä hyvin järkyttyneeltä ja laski lautasensa hitaasti alas.
”Lovino Romano Vargas?” hän kysyi ja kumpikin hänen ystävistään nyökkäsi, ” scheiße, nicht süper.”
”Mitä nyt?” Antonio kysyi huolestuneena.
”Minä en koskaan maksanut hänelle”, Gilbert myönsi. Antonio ja Francis kumpikin tuijottivat ensin häntä ja vilkaisivat sitten toisiaan.
”Ehkä, jos minä puhun Loville…?” Antonio mutisi, muttei kuulostanut kovin vakuuttuneelta itsekään ideasta.
”Tee se”, Francis kuitenkin kehotti, ”ehkä hän ei silloin tapa Giliä ainakaan kokonaan.”
*****
Lukas pyöritteli peiliä käsissään ja tutki sitä tarkasti joka kohdasta. Hän yritti saada edes jonkinlaisen käsityksen siitä, miten taikuus toimi siinä pienessä esineessä, mutta tähän mennessä hän oli saanut selville vain sen että mitä hyvänsä Feliks olikaan tehnyt, se oli sekoittanut Lukaksen alkuperäisen kirouksen täysin. Taikuus oli niin vääntynyttä ja sotkeutunutta, että Lukaksen ei auttanut muuta kuin ihailla Feliksen selvästi piilotettuja lahjoja.
”Joko yritämme löytää sen varkaan vai haluatko ihailla itseäsi vielä hetken?” Tim kysyi kärsimättömänä ja Lukas katsoi häntä kylmästi ennen kuin napsautti peilin kiinni ja ojensi sen miehelle. Tim samoin näytti olevan kiinnostunut siitä, miten peili toimi, mutta hän käytti sen tutkimiseen paljon vähemmän aikaa. Hän avasi peilin ja asetti sen pöydälle.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen, kun mitään ei tapahtunut, Lukas ja Tim vilkaisivat toisiaan.
”Tämän mukana ei tainnut tulla käyttöohjeita?” kauppias lopulta kysyi ja Lukas pudisti päätään.
”Feliksin tuntien se olisi kuitenkin kirjoitettu jollain oudolla kielellä, jota vain hän osaa”, vaalea mies totesi tyynesti ja kohautti olkiaan, ”ainoat henkilöt, jotka minä tiedän koskaan käyttäneen tätä, ovat Feliks ja Tino.”
”Feliks on liian kaukana, mutta ainakin meillä on Tino”, Tim totesi ja istahti pöydän ääreen.
”Niin, ja veljeni ovat mitä luultavimmin juuri oven takana miettimässä, uskaltavatko tulla sisään vai ei”, Lukas sanoi ja käänsi katseensa ovea kohti, ”Tino!” Lukas oli ilmeisesti ollut oikeassa, koska hän ehti hädin tuskin edes kutsua miestä ennen kuin ovi jo avautui ja Tino työnsi päänsä huoneeseen.
”Niin?” hän kysyi viattomalla äänellä aivan kuin ei olisi muka salakuunnellut Mathiaksen kanssa oven toisella puolella jo jonkin aikaa.
”Tule tänne ja kerro meille, miten tämä toimii”, Lukas määräsi ja osoitti peiliä. Tino nyökkäsi tottelevaisena ja astui peremmälle huoneeseen. Hänen perässään myös Berwald ja Mathias hivuttautuivat paikalle.
”Heh he, suuri ja paha noita Lukas joutuu pyytämään apua pikkuveljeltään”, Mathias naljaili ja virnisti. Lukas ei kuitenkaan edes vilkaissut häntä. Hän vain napsautti sormiaan ja Mathias huomasi sillä hetkellä, ettei pystynyt enää puhumaan. Hän kyllä sai liikutettua huuliaan ja kieltään, mutta yksikään äännähdys ei päässyt ulos hänen suustaan. Joku muu olisi saattanut panikoida, mutta Mathias vain virnisti leveämmin ja istahti tuolille Lukasta vastapäätä sillä tämä ei tosiaankaan ollut ensimmäinen kerta, kun tällaista tapahtui ja hän oli jo tottunut. Tim kuitenkin vaikutti olevan hyvin utelias asiasta ja hän katseli veljeksiä hetken tutkivasti.
”Kuinka monta pikaloitsua sinä oikein olet kytkenyt häneen?” mies lopulta kysyi viitaten siihen, että Lukas oli siihen mennessä sekä nukuttanut että hiljentänyt veljensä pelkästään sormia napsauttamalla ilman minkäänlaisia muita valmisteluja.
”Kaiken tarpeellisen”, Lukas vastasi tyynesti ja tuhahti sitten, kun Tim ja Tino kumpikin katsoivat häntä hieman syyttävästi, ”ei siitä ole hänelle mitään haittaa. Katsokaa nyt, hän on ihan tyytyväinen.” Mathias nyökkäili ja virnisti heille iloisesti.
”Ihan miten vain”, Tim lopulta mutisi ja suuntasi huomionsa Tinoon, joka istui lähimpänä peiliä.
”Oikeastaan se oli Feliks, joka käytti sitä silloin”, Tino myönsi, kun kaikkien katseet olivat nyt kohdistettu häneen, ”mutta ilmeisesti peiliin katsojan täytyy vain sanoa toiveensa ääneen ja peili näyttää sen.” Tim nyökkäsi ja nappasi peilin pöydältä itselleen.
”Paras kokeilla sitten”, hän totesi ja napsautti peilin auki, ”näytä minulle se, joka vei Pandoran lippaan.” Hetken oli hiljaista, kun kaikki odottivat tulosta henkeään pidätellen, mutta sitten Tim pudisti päätään ja mutisi hiljaa itsekseen jotain mikä ei kuulostanut kovin kauniilta.
”Ehkä jokin tunnussana tai –ele”, Lukas mietti ääneen, ”se ei voi olla sidottu Felikseen. Se olisi aivan liian huonoa tuuria ja monimutkaista.” Jokainen tuntui miettivän asiaa, mutta se oli Tino joka lopulta nosti katseensa pöydän pinnasta ensimmäisenä.
”Saanko minä kokeilla?” hän kysyi ja Tim ojensi peilin hänelle epäröimättä. Hetken mies vain tuijotti sitä selvästi yrittäen muistaa jotain, mutta sitten hän nyökkäsi ja avasi suunsa.
”Kerro, kerro kuvastin, ken vei lippaan Pandorain?” hän sanoi ja odotti jännittyneenä. Muut siirtyivät välittömästi hänen taakseen ja vierelleen nähdäkseen kunnolla kuinka peilin pinta himmeni ja alkoi yhtäkkiä heijastaa kuvaa aavikosta kasvojen sijaan. Kuva värisi hieman, mutta oli muutoin yllättävän kirkas. Hetken peili näytti vain aavikkoa, mutta sitten hitaasti kuva vaihtui kaupunkiin, jonka taloissa oli vaaleat seinät ja ihmiset kulkivat ympäriinsä pukeutuneina väljiin, kaapumaisiin vaatteisiin.
”Se on Aavikkokaupunki”, Tim totesi hieman yllättyneenä, ”olen joskus käynyt kauppaa siellä.”
”Hienoa, voit esitellä meidät paikallisille”, Lukas mutisi hieman sarkastiseen sävyyn ja seurasi kuinka peilin kuva liikkui taas ja tarkentui sitten yhteen henkilöön. Hän näytti nuorelta pojalta ja käveli katua pitkin selvästi vanhemman miehen seurassa. Peili heijasti heidät takaapäin, joten katselijat eivät saaneet pojasta kovin hyvää kuvaa ennen kuin hän kääntyi.
He ehtivät nähdä vain tumman ihon, totiset kasvot ja ruskeat silmät, jotka näyttivät katsovan suoraan heihin, ennen kuin peilin kuva värähti voimakkaammin ja kuva särkyi. Tino tuijotti taas omaa kuvajaistaan peilin pinnasta ja Lukas puri huultaan harmistuneena.
”Tuolla pojalla on taikuutta”, hän mumisi eikä kuulostanut ollenkaan asiasta iloiselta, ”tämä voi olla vaikeampaa kuin kuvittelin.”
*****
Sillä välin kun muut ihmettelivät Feliksen taikapeiliä, Francis, Antonio ja Gilbert yrittivät selvitä omasta vakavasta ongelmastaan. Gilbert oli lopettanut syömisen ja nyt he kaikki kolme istuivat lattialle lähekkäin ja yrittivät keksiä jonkin keinon, jolla Gilbert saataisiin kiemurreltua ulos vaikeasta tilanteesta.
”Mitä luulet Tonio, onko parempi jos Gil kohtaa hänet kuin mies vai pitää matalaa profiilia?” Francis kysyi ja katsoi merirosvoystäväänsä, joka oli jo hetken istunut paikoillaan kumma ilme kasvoillaan. Antoniota kiskoi kahteen erisuuntaan sekä hänen rakkautensa Lovinoa kohtaan että ystävyys Gilbertin kanssa, joten juoniminen teoriassa Lovinoa vastaan jopa näinkin pienessä asiassa oli hyvin kipeää hänelle.
”Tuota”, hän kuitenkin mumisi, ”sillä ei taida olla väliä.”
”Mahtava minä en varmasti piilottele!” Gilbert ilmoitti.
”Et tietenkään, paitsi silloin kuin laivasto oli perässämme ja sinä hävisit yhtäkkiä. Jos muistan aivan oikein, löysimme sinut tunteja myöhemmin nukkumasta ruumasta”, Francis totesi ja siemaisi hieman viiniä, jonka hän oli kaivanut esiin. Gilbert loi häneen pitkän katseen ja tuhahti.
”Minä sanoin sen jo miljoona kertaa”, hän muistutti tovereitaan, ”mahtava minä aioin varmistaa tykit, mutta joku kolkkasi minut heti kun astuin ruumaan.”
”Oui, oui”, Francis vastasi ja vaihtoi aihetta ennen kuin Gilbert ehtisi valittaa lisää, ”mitä jos vain maksaisit hänelle nyt?” Gilbert vaikeni heti ja mumisi jotain itsekseen ennen kuin vastasi.
”Minulla ei ole rahaa”, hän myönsi.
”Ei yhtään?” Francis varmisti, koska viimeksi kun hän oli tarkistanut, Gilbertillä oli ollut enemmän kuin tarpeeksi varoja heidän merirosvouraltaan.
”Näytänkö minä siltä, että kantaisin kultasäkkiä mukanani?” mies kysyi sarkastisesti ja levitti kätensä näyttääkseen ettei hänellä ollut yhtään pussia sidottuna itseensä. Hänen tehdessään niin, pieni keltainen lintu kierähti alas hänen päänsä päältä ja sirkutti hetken vihaisesti ennen kuin mies nosti sen hellästi takaisin hiustensa sekaan.
”Voi, kuinka suloinen”, Antonio, joka oli aina pitänyt suloisista asioista vaikka olikin seitsemän meren pelätyimpiä merirosvokapteeneja, sanoi ja osoitti lintua, ”mistä se ilmestyi?” Gilbert näytti hyvin ylpeältä pikkulinnusta ja silitti sitä hellästi.
”Kse, se seurasi minua lähes koko matkan”, hän sanoi, ”se on mahtava ja tunnisti minut mahtavaksi myös, joten päätin nimetä sen Gilbirdiksi ja pitää mahtavana seuralaisena, heh he.”
”Ihastuttavaa”, Francis totesi ja palautti heidät taas alkuperäiseen aiheeseen, ”minulla ei ole yhtään rahaa myöskään, ei ainakaan tarpeeksi. Tonio?” Antonio haroi hiuksiaan ja hymyili vaivautuneesti.
”Laivassa on yhtä sun toista”, hän myönsi, ”mutta Lovi on tosi tarkka siitä. Hän huomaisi, anteeksi.” Francis siemaisi taas viiniä lasistaan.
”No”, hän totesi ja kohotti olkiaan, ”ehkä hän ei edes tee mitään muuta kuin laittaa Gilin kävelemään lankulla tai jättää autiolle saarelle.”
”Todella hyvä juttu, että Gil on jo kokeillut noita kumpaakin jo”, Antonio totesi iloisesti ja hymyili tovereilleen hieman.
”Niinpä”, Francis myönsi ja vilkaisi Gilbertiä, joka leperteli hieman linnulleen samalla kuin osallistui keskusteluun, ”sinä et muuten koskaan tainnutkaan kertoa, miten pääsit sieltä saarelta pois viimeksi?” Gilbert loi häneen ovelan katseen ja virnisti.
”Mahtava minä löysin salaisen rommikätkön”, hän sanoi erittäin tyytyväisellä äänellä, ”ja seuraava asia, jonka muistan, oli se että makasin selälläni satamalaiturilla ja Ludvig katsoi minua todella paheksuvasti. Kse, se oli hauskaa!”
”Mutta miten sinä päädyit autiolta saarelta satamaan?” Antonio kysyi uteliaana, mutta Gilbert kohotti olkiaan tietämättä itsekään vastausta siihen arvoitukseen.
”Harmi, olisit voinut käyttää samaa taktiikkaa sitten kun Lovino jättää sinut saarelle yksin”, Francis totesi, mutta tällä kertaa Gilbert naurahti.
”Ehkä hän ei edes muista koko juttua”, mies totesi virnistellen, ”siitä on kuitenkin vuosi ja Tonio on varmasti pitänyt hänet liian kiireisenä muistelemaan sellaisia, eikö?” Hän ehti tuskin sanoa viimeistä sanaa loppuun eikä kumpikaan hänen tovereistaan ehtinyt vastata, kun he kuulivat voimakkaan pamahduksen, aivan kuin joku olisi lyönyt oven auki voimalla, ja ääntä seurasi tasainen saappaiden kopina kivilattiaa vasten. Ei kulunut kuin hetki ja Lovino ilmestyi huoneeseen kaikessa komeudessaan. Hänellä oli miekka ja yksi pistooleistaan vyöllään ja toinen kädessään. Hän oli jättänyt takkinsa pois, mutta kantoi päässään kapteenin hattuaan ja hän hymyili hyvin pahaenteisellä tavalla, joka sai Franciksen ja Gilbertin todella pelkäämään pahinta vaikka kumpikaan ei olisi sitä myöntänyt. Antonioon hymyllä ei ollut muuta vaikutusta kuin se sai hänet todella tuijottamaan italialaista ihailevasti.
Lovino asteli suoraan Gilbertin luo ja osoitti miestä aseellaan.
”Sinä olet minulle velkaa”, hän sanoi hiljaisella, mutta aivan tarpeeksi uhkaavalla sävyllä.
”Scheiße”, Gilbert totesi.
*****
”Se mies ei tiennyt, mitä oli tekemässä”, mies totesi äkäisesti ja käveli nopein askelin, joten pojan oli todella yritettävä parhaansa pysyäkseen mukana. He olivat käyneet näyttämässä lipasta korusepälle arviointia varten, mutta seppä ei ollut edes suostunut vilkaisemaan sitä kunnolla. Hän oli vain todennut, että lipas ei voinut olla minkään arvoinen ja palanut muihin töihinsä.
”Ei sillä väliä”, poika totesi, koska oikeastaan hän ei välittänyt. Hän oli alkanut pitää lippaasta, koska se näytti sievältä, ei koska hän ajatteli sen olevan rahallisesti arvokas. Hänen huoltajansa tuntui hieman rauhoittuvan hänen sanoistaan, koska hän hidasti ja pörrötti pojan hiuksia toisella kädellään.
”Ei kai sitten”, hän totesi jo selvästi normaalimmalla äänellä, ”mutta ei ollut kuitenkaan oikein kohdella asiakkaita noin. En minäkään kohtele omiani noin töykeästi.” Poika nyökkäsi myöntävästi. Hän oli monet kerrat nähnyt miehen asiakkaiden kanssa ja hän oli aina hyvin kohtelias ja ystävällinen silloin.
”Ehkä voisimme käydä syömässä jotain ennen kuin menemme kotiin”, mies ehdotti, ”hevoset voivat odottaa vielä hetken kaivon äärellä.” Poika nyökkäsi ja he kävelivät vierekkäin katua pitkin. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä, mutta ei kuitenkaan tungokseen asti, joten he saivat kävellä aika rauhassa. Yhtäkkiä poikaa alkoi kuitenkin kalvaa ikävä tunne siitä, että häntä seurattiin. Ensin hän ohitti sen olankohautuksella, mutta tunne vahvistui kunnes hänestä todella tuntui, että joku tuijotti hänen selkäänsä. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään silmäkulmastaan, joten hän jatkoi kävelyä ja vain hipaisi korua vaatteidensa alla. Se tuntui hieman lämpimämmältä kuin yleensä, joten hän otti vielä pari askelta ennen kuin pysähtyi ja kääntyi äkisti.
Hän ei nähnyt ketään takanaan, mutta ei hän ollut olettanutkaan. Hänen korunsa lämpeni vielä enemmän, mutta sitten tunne tarkkailijoista hävisi ja korun metalli palasi normaaliksi.
”Mitä nyt?” mies kysyi varuillaan ja katsoi ympärilleen siltä varalta, että jossain olisi jotain uhkaavaa. Hän yritti kuitenkin näyttää siltä kuin mikään ei olisi vialla ja vain hänen sapelinsa kahvalla lepäävä käsi kertoi varautuneisuudesta.
”Joku tarkkaili meitä taikuudella”, poika totesi miettivällä äänellä ja mies nyökkäsi.
”Ehkä menemmekin sitten suoraan kotiin ja teemme asialle jotain”, hän totesi ja ohjasi pojan mukaansa tarkkailen silti varuillaan kaupungin katuja.
A/N: Kaikki ovat nyt jo varmaan arvanneet...?
Preussin faneille (kaikkihan me ollaan) iloksi, että Gilbert taitaa sittenkin jäädä hengaamaan porukan mukana pidemmäksi aikaa. Mä muistin ihan yhtäkkiä, että tais jäädä Gilbertiltä ainakin osa Mathiaksen kolkkaamismaksusta maksamatta, joten ihan pian hän ei pääse lentämään karkuun.
Ja minusta on sitäpaitsi todella hauskaa kirjoittaa BFT:sta! Ajattelin tehdä heille ihan oman one-shotti sarjan, jos mulla on aikaa. Vähän samantyyppisen kuin Italialaisten käyttöopas, mutta enemmänkin sellaisen... Asiat, joista Saksa ei saa koskaan tietää -oppaan.
Tämä fikki on nyt jo pidempi kuin Kaunotar ja näyttää uhkaavasti kasvavan yhtä isoksi kuin Köpi. Aika hyvin, koska alunperin ajattelin tämän 12 lukuiseksi.
Croque monsieur on grillattu juustokinkkuvoileipä, mutta kaikki kuulostaa hienommalta ranskaksi.
-
No niin!
Ihanaa lukea ihmissuhteista koska ne ovat aina monimutkaisia ja kiehtovia varsinkin kun henkilöt ovat jo luonteeltaan niin monipuolisia ja heissä on paljon salaisia puoliakin jotka odottavat paljastumista. Mukavaa oli myös päästä lukemaan monen parin suhteesta, se on söpöä ja siinä näkyy myös mukavasti mihin pisteeseen on edetty. Tämän veljeskolmikon suhde on selvästi nivuttautunut perinteiseen keppossuhteeseen jolloin toista täytyy aina hieman kiusta veljellisellä tavalla.
Suloista tuo spamano, varsinkin kun Lovino ei ole ennalta arvattavissa reaktioillaan vaan pikemminkin häneltä voi odottaa melkein mitä vain (miinuksena tietysti ylisuperhöperö romanttikaa janoava puoli joka roikkuisi epätoivoisesti Antoniossa, se onnistuisi korkeintaa jos joku juottaisi hänelle lemmen juomaa). Sufiniä oli kerrassaan verratonta lukea koska ensinnäkin he ovat sellainen suloinen pari, ihanaa lukea tuosta juhlissa olemisesta myös Berwaldin näkökulmasta kun viimeksi oli aika paljon Tinon näkökulmasta. Mun teki oikeasti mieli heittä niitä aatelisneitosia jollakin, kun ne yrittää erottaa Berwaldin ja Tinon, tuosta aatelisuudesta nousi vaan mieleen että eikös Tinostakin tulisi jonkinlainen aatelinen jos tämä ja Berwald menisivät naimisiin?
Tässä porukassa ollaan toivottamia velkojen maksajia tai ainakin tämän Trion jäsenet ovat osuittautuneet huonomuistisiksi velan maksajiksi, toisaalta on ymmärettävää ettei merirosvous aikana kamalasti maksettu mitään ja sellainen sanonta on "että mihin koira karvoistaan pääsisi" vanhat tavat on varmasti iskostuneet syvälle mieleen eikä niitä niin vain lopeteta. Ainut asia millä Gilbert voi tuossa velkaantumisessaan lohduttautua on se että Lovino töpeksi sen Mathiaksen hoitelemisen joten ehkä siitä on pikkuiselle jotain hyötyä. Tosin loppu ratkeaa kaiketi paljon siitä mitä sopimuksessa seisoo ja mitä siinä on sovittu.
Ja Gilbirdkin pääsi seikkailulle mukaan <3<3<3!
Itse luen A/N koska niissä voi olla tärkeää tietoa tai sitten hauskoja faktoja joistakin asioista mitkä on esiintynyt ficissä mutta ei ole sitten niitä osannut yhdistää ennen kuin A/N:ssa asiat selviävät selvemmiksi kun niistä kerrotaan. Kirjoitat muuten minukin mielestä tosi aidon tuntuista ja sujuvaa tekstiä, ja tykkään siitä kovasti. On myös hauska huomata että jotkut asiat ovat jo esiintyneet ficissä ja sitten niissä tulee selvitys myöhemmässä osassa. Rakastan todella tätä ficci tää on vaan niin ihana<3. Ja jos saat inspiraatiota niin kirjoita ihmeessä tuon trion seikkailuista ja kommelluksista. Luulen tietäväni kuka on syyllinen!
”No niin, mon cheri”, Francis sanoi hymyillen, kun kaikki muut olivat menneet ja he olivat kahden Arthurin kanssa.
”Toivottavasti ymmärrät, että sinä nukut tänä yönä sohvalla?” Arthur kysyi tyynesti ja käveli sitten portaille vilkaisematta toista miestä enää kertaakaan.
”Mutta cheri!” Francis huudahti ja kiiruhti hänen peräänsä.
Arthur osaa olla kylmä ^_^
”Minä rakastan sinua todella paljon”, vanhempi mies myönsi. Lovino tuhahti ja käpertyi takaisin peiton alle. Antonio odotti kärsivällisesti hetken ja lopulta hänet palkittiin, kun italialainen ojensi kätensä häntä kohti. Lovino ei sanonut sanaakaan, mutta tämä oli yksi niistä syistä, miksi Antonio rakasti häntä. Lovino ei ollut sitä tyyppiä, joka hihkuen syöksyisi kenen vain syliin tai luottaisi kehen vaan. Lovinon luottamus kerättiin hitaasti ja kärsivällisesti. Antonio tunsi miehen jo hyvin ja tiesi, että yksinkertaiselta vaikuttava ele, kuten kohti ojennettu käsi, merkitsi Lovinolta paljon enemmän.
Merirosvo kumarsi päätään ja suuteli italialaisen sormia ennen kuin lomitti ne omien sormiensa lomaan. Hetken hän katseli heidän yhteen liitettyjä käsiään ja nukahti sitten rauhallisesti laivan keinuessa hiljaisen aallokon päällä ja Lovinon tuttu läsnäolo lähellä.
Söpöä<3
Berwald olisi mielellään myös vaikka syönyt keittiössä muiden joukossa, koska juhlasalissa yksin syöminen oli todella tylsää, mutta hänen palvelusväkensä vaati häneltä edes sen verran aatelisuutta, että hän ei ollut tervetullut keittiöön. Tosin Berwald oli alkanut viime aikoina epäillä, että keittiöön tulo kieltoon täytyi olla jokin muu syy myös ja hän todella harkitsi joskus hiipivänsä tarkistamaan asian.
Toi aatelisuus on vain hyvä tekosyy jonka varjolla pitää lordi pois keittiöstä ja kommeltaa siellä ihan rauhassa.
Berwald ja Tino nukkuivat sen jälkeen sikeästi eivätkä edes heränneet, kun huone täyttyi auringonvalosta ja Mathias, jonka mielestä oli tosi kivaa herättää kaikki, pysähtyi heidän ovellaan. Miehen huolella valmisteltu aamuherätyshuuto kuitenkin kuoli heti huulille, kun hän näki heidät.
”Lukas, äkkiä tänne”, Mathias kuiskasi innoissaan veljelleen, joka näytti erittäin ärtyneeltä. Lukas ei ollut koskaan ollut aamuihminen ja hän vihasi kaikkia jotka olivat. Erityisesti Mathiasta, koska Mathias oli ainoa joka kärsi niin voimakkaasta itsesuojeluvaiston puutteesta että uskalsi herättää hänet.
”Mitä nyt?” mies kuitenkin mutisi äkäisesti ja käveli lähemmäs, kun Mathias viittoili hänelle.
”Katso”, vanhin veljistä kehotti, ”eikö olekin suloista?” Yön aikana Berwald ja Tino olivat kumpikin liikkuneet unissaan ja nyt sen sijaan, että Tino olisi nukkunut omalla puolellaan selkä toista miestä kohti, he olivat kasvokkain ja Berwaldin käsivarsi lepäsi nuoremman miehen vyötäisillä. Tinon tyyny oli jossain vaiheessa tipahtanut lattialle joten he jakoivat yhden tyynyn täysin tyytyväisinä.
”Mhm”, Lukas myönsi.
”Okei, minä tarvitsen ison ämpärin kylmää vettä”, Mathias jatkoi hiljaa, etteivät nukkuvat heräisi, ”nyt heti. Ole niin kiltti, Lukas, tämä on ainutkertainen tilaisuus.” Lukas kohotti toista kulmaansa, mutta houkutus oli liian suuri hänellekin.
”Jos kukaan kysyy, sinä otat täyden vastuun”, hän totesi ja Mathias nyökkäili innoissaan samalla, kun noita taikoi tyhjästä täyden vesiämpärin hänen käsiinsä. Valmiiksi virnistellen mies hiipi huoneeseen ja kohotti ämpärin pahaa-aavistamattomien miesten yläpuolelle. Lukas pysytteli viisaasti poissa tieltä.
”Huomenta!” Mathias huusi niin kovaan kuin pystyi ja Tino päästi vastaukseksi vertahyytävän kiljaisun, kun kylmä vesi osui häneen. Hetken huoneesta kuului vain vanhemman miehen naurua, mutta sitten Tino sai ilmeisesti pärskittyä suurimman osan vedestä pois suustaan.
”Sinä olet niin kuollut”, nuorempi mies lupasi kylmällä äänellä ja tässä vaiheessa Mathias otti jalat alleen. Nauraen mies syöksyi huoneesta ja juoksi aina rantaan asti, kunnes Tino sai hänet kiinni ja tyrkkäsi mereen. He palasivat vasta puolituntia myöhemmin aamupalalle kumpikin nauraen ja läpimärkinä.
Tää oli hauska, nauroin kuvitellen samalla tuon tilanteen, minä tosin olisin ikuistanut tuon valkokuvalle mutta ämpärillinen vettä ajaa lähes samaa asiaa=)
”Minä en koskaan maksanut hänelle”, Gilbert myönsi. Antonio ja Francis kumpikin tuijottivat ensin häntä ja vilkaisivat sitten toisiaan.
”Ehkä, jos minä puhun Loville…?” Antonio mutisi, muttei kuulostanut kovin vakuuttuneelta itsekään ideasta.
Hieno homma hermanni :) (siskoani lainaten)
”Feliksin tuntien se olisi kuitenkin kirjoitettu jollain oudolla kielellä, jota vain hän osaa”, vaalea mies totesi tyynesti ja kohautti olkiaan, ”ainoat henkilöt, jotka minä tiedän koskaan käyttäneen tätä, ovat Feliks ja Tino.”
=)
”Ehkä jokin tunnussana tai –ele”, Lukas mietti ääneen, ”se ei voi olla sidottu Felikseen. Se olisi aivan liian huonoa tuuria ja monimutkaista.” Jokainen tuntui miettivän asiaa, mutta se oli Tino joka lopulta nosti katseensa pöydän pinnasta ensimmäisenä.
”Saanko minä kokeilla?” hän kysyi ja Tim ojensi peilin hänelle epäröimättä. Hetken mies vain tuijotti sitä selvästi yrittäen muistaa jotain, mutta sitten hän nyökkäsi ja avasi suunsa.
”Kerro, kerro kuvastin, ken vei lippaan Pandorain?” hän sanoi ja odotti jännittyneenä. .
Niin sopii Feliksille tuollainen idea! laittaa taikapeiliin riimittely, tuli mukavasti lumikki mieleen =)
”Mahtava minä löysin salaisen rommikätkön”, hän sanoi erittäin tyytyväisellä äänellä, ”ja seuraava asia, jonka muistan, oli se että makasin selälläni satamalaiturilla ja Ludvig katsoi minua todella paheksuvasti. Kse, se oli hauskaa!”
On se varmasti hauskaa kun joku mulkoilee pahasti!
-
Kuolotar: Oi, kiitos!
Joo, tässä maailmassa kaikki voivat mennä naimisiin kenen kanssa vain, joten Tinosta tulisi yös aatelinen jos hän menisi naimisiin Berwaldin kanssa. Itseasiassa paroni. Mä en oo tainut missään välissä tarkemmin sanoa, mikä Berwaldin titteli on, mutta se on paroni. Tosin ne ei menee naimisiin tässä fikissä, mutta jos joskus kirjotan tämän originaaliversioksi (why not?) Tinon ja Berwaldin hahmot varmasti menee naimisiin jossain vaiheessa. Mutta ei hätää, Tino pääsee näpäyttämään aatelisneitoja epilogissa silti!
(miinuksena tietysti ylisuperhöperö romanttikaa janoava puoli joka roikkuisi epätoivoisesti Antoniossa, se onnistuisi korkeintaa jos joku juottaisi hänelle lemmen juomaa)
Kas, siinä vasta kiehtova ajatus...!
Uusi osa! Tämä on tällainen BFT+Lovino -osa.
Viidestoista luku: Merille jälleen
Lovinon ilme ei värähtänyt astettakaan kun hän katsoi lattialla istuvaa Gilbertiä ylhäältä päin ja näytti todella nauttivan tilanteesta. Hän jopa virnisti hieman ja se oli niin erityistä häneltä että Antonio oli aivan hiljaa ja joutui nielaisemaan pari kertaa ennen kuin sai ajatuksensa kasattua. Hänen Lovinsa näytti vain niin upealta.
”Minä haluan rahani”, Lovino sanoi.
”Mahtavaa minua ei osoitella aseella”, Gilbert sanoi ja tuhahti, ”joten lait…”
”Hän tarkoittaa, että voisimme puhua asiasta ilman uhkailua”, Francis keskeytti, koska jotenkin hänelle tuli sellainen olo että Gilbert saattaisi sanoa jotain harkitsematonta, ”joten jos laitat sen hienon pistoolin nyt syrjään ja istut tänne lattialle meidän seuraan aivan kuin kunnolliset merirosvot?” Hän taputti paikkaa vieressään, mutta Lovino vain vilkaisi häntä tavalla joka kertoi selvästi, ettei italialainen missään nimessä aikonut istua hänen vieressään koskaan.
”Tuo albiino-kummajainen on ollut minulle jo vuoden velkaa”, hän sanoi tiukalla sävyllä, ”en varmasti päästä häntä karkuun nyt.”
”Minä en ole albiino! Sinä senkin…” Gilbert vastusteli, mutta nyt Antonio keskeytti hänet vuorostaan. Merirosvolta oli mennyt hetki saada aivotoimintansa ainakin normaalille tasolle, mutta nyt hän tarttui kädellään kiinni Lovinon hihasta ja hymyili hänelle pyytävästi.
”Lovinito”, hän sanoi ja katsoi suoraan italialaisen silmiin, ”ethän sinä tekisi pahaa minun ystävälleni?” Lovino näytti todella harkitsevan asiaa tai ainakin käyvän sisäistä kamppailua siitä. Hänen katseensa siirtyi pitkään Gilbertin ja Antonion väliä, mutta lopulta hän tuhahti äkäisesti ja työnsi pistooliinsa takaisin koteloon. Sitten hän risti käsivartensa rinnalleen ja istahti alas lattialle Antonion viereen selvästi kiukkuisena. Antonio hymyili hänelle ja silitti hänen hiuksiaan, mutta Lovino piti katseensa itsepintaisesti vastapäisessä seinässä.
”Minä haluan silti rahani”, hän mutisi ja loi vihaisen katseen Gilbertiä kohden.
”Oui! Tietenkin”, Francis myönsi, ”me olemme kaikki merirosvoja täällä. Ymmärrämme hyvin.”
”Siksi mahtava minä en halua maks…”, Gilbert sanoi virnistellen, mutta Francis katsoi velvollisuudekseen hiljentää hänet painamalla sohvatyynyn hänen kasvoilleen.
”Lovi teki upeaa työtä viime vuonna”, Antonio totesi, jotta Lovino ei ehtisi ihmetellä miksi Francis yritti selvästi estää Gilbertiä puhumasta ja miksi Gilbert taisteli niin kovasti vastaan, ”minusta Gilin pitäisi maksaa, mutta emmekö voisi tehdä jonkinlaisen sopimuksen asiasta?” Samalla kun hän puhui, hän myös hivuttautui lähemmäs Lovinoa kunnes oli tarpeeksi lähellä nostaakseen käsivartensa miehen harteille. Lovino vilkaisi häntä epäilleen.
”Lähenteletkö sinä?” hän kysyi ja Antonio nyökkäsi iloisesti.
”Joo!” merirosvo sanoi, ”Lovi, sinä sanoit pari yötä sitten… Mmph.” Tällä kertaa Lovino turvautui sohvatyynyyn ja työnsi sen Antonion naamalle.
”Niin mitä hän sanoi?” Francis kysyi välittömästi aavistaen jotain mielenkiintoista, mutta Lovino loi häneen tuiman katseen, ”tai siis, niin tosiaan. Gilbertin täytyisi maksaa, mutta hän on rahaton. Raukka parka.”
”Te olette hänen ystäviään”, Lovino totesi, ”maksakaa hänen puolestaan.” Francis hymyili pahoittelevasti ja pudisti päätään.
”Sekään ei aivan onnistu”, hän sanoi, ”taloustilanne on nykyään aivan surkea.”
”Milloin hänellä on sitten rahaa?” Lovino kysyi ja painoi tyynyä hieman lujempaa Antonion kasvoille, koska mies yritti selvästi sanoa jotain.
”Hmm”, Francis mumisi ja nosti sitten hieman tyynyä lattiaa vasten painamansa Gilbertin kasvoilta, ”milloin sinulla on rahaa, Gil?”
”Sitten kun Ludvigilla on palkkapäivä”, mies vastasi ja Francis nyökkäsi asetellessaan tyynyn taas paikoilleen.
”Se ei ollut hyvä vastaus”, Lovino sanoi tiukasti.
”Oui”, Francis myönsi, ”ehkä hän voisi maksaa jotenkin muuten? Hän voisi vaikka olla sinun henkilökohtainen palvelijasi, auttaa sinua pukeutumaan ja kaikkea sellaista.”
”Mmhhm mhhm!” Antonio mutisi tyynyn alta ja heilutti kättään vihaisesti ranskalaisen suuntaan.
”Ai niin, anteeksi Tonio. Sinä haluat varmasti auttaa Lovinoa itse pukeutumaan”, Francis korjasi, ”olinpa ajattelematon.”
”Minä en tarvitse apua pukeutumisessa!” Lovino huusi hänelle.
”Oletko aivan varma?” Francis kysyi ja Lovino olisi varmasti hypännyt hänen kimppuunsa, jos Antonio ei olisi hyvin viisaasti tarttunut kiinni hänen ranteesta ja pujottanut toista käsivarttaan hänen vyötäisille.
”Mitä täällä tapahtuu?” Arthurin hyvin vihainen ääni kysyi ja äänen omistaja itse katsoi aivan yhtä vihaisesti lattialla istuvaa nelikkoa. Hänen katseensa kävi ensin Lovinossa, joka edelleen piti tyynyä häntä ranteesta ja vyötäisistä kiinni pitelevän Antonion kasvoilla, ja pysähtyi sitten vastausta vaativasti Francikseen, joka myös piti tyynyä Gilbertin kasvoilla ja oikeastaan puoliksi makasi miehen päällä koska Gilbert oli pistänyt vaientamistaan vastaan.
”Sitä minäkin olen miettinyt jo hetken”, Tim, joka seisoi hieman hänen takanaan, totesi ja täytti piippuaan samalla. Hän ja muut olivat lopettaneet peilin tuijottamisen jokin aika sitten ja täydellisessä hiljaisuudessa seuranneet merirosvojen kiistelyä. Berwald ja Tino olivat tosin häipyneet jo paikalta, mutta Mathias ja Tim katselivat uteliaana merirosvoja.
”Oh, mon cheri!” Francis huudahti ilahtuneena ja hymyili mielestään lumoavasti Arthurille, ”me vain neuvottelemme hieman.” Antonio ja Gilbert kumpikin nostivat peukalonsa ylös, koska eivät voineet puhua selkeästi, mutta Lovino vain mulkaisi kaikkia pahasti selittämättä mitään.
”Neuvotelkaa ensi kerralla ulkona”, Arthur sanoi ja risti kätensä rinnalleen.
”Mistä te neuvottelette?” Tim kysyi. Häntä ei oikeastaan kiinnostanut juurikaan, mutta neuvottelu sanalla oli aina ollut hänen mielestään hyvä kaiku ja joskus tällaiset tilanteet kääntyivät hänelle eduksi.
”Albiino-kummajainen on minulle velkaa”, Lovino sanoi äkäisesti ja osoitti Gilbertiä, joka viimein sai rimpuiltua itsensä tyynyn alta.
”Minä en ole albiino!” hän huusi ja Lovino tuhahti, ”sitä paitsi sinä et edes tehnyt sitä mitä sinun piti tehdä!”
”Miksi minulla on sellainen olo, että tämä liittyy jotenkin minuun?” Mathias kysyi ääneen kummastuneena ja Lukas taputti hänen päätään. Hän oli antanut miehelle äänensä takaisin, koska Tino oli alkanut taas katsoa häntä syyttävästi ja Lukas ei pitänyt siitä että häntä katsottiin syyttävästi.
”Älä vaivaa aivojasi liikaa”, hän totesi ja Mathias nyökkäsi iloisesti.
”Minä tein juuri niin kuin me sovimme!” Lovino huusi hänelle takaisin, ”se ei ole minun vikani, että tuo noita ja outo kauppias sotkivat kaiken mitä tein!” Lukas siristi silmiään hieman pahaenteisesti hänelle, mutta Tim vain kohautti olkiaan ja etsi tuluksiaan taskustaan.
”Minua on kutsuttu pahemminkin”, Tim mutisi puoliääneen ja käveli tyynesti ulos löydettyään tuluksensa viimein takkinsa taskusta.
”Minua ei kiinnosta pätkääkään, kuka teki mitä ja on velkaa kelle, mutta minä haluaisin mennä nukkumaan ja jos te ette lopeta tuota kammottavan metelin pitämistä nyt heti, minä tulen todella vihaiseksi!” Arthur keskeytti hyvin alkavan riidan ja vaikka hän vasta uhkasi tulevansa vihaiseksi, hän näytti jo nyt aika vihaiselta. Jopa Franciksen hymy hyytyi hiukan.
”Oui, mon cheri”, hän sanoi parhaalla lepyttely äänellä, minkä osasi, ”kymmenen minuuttia.”
”Kymmenen minuuttia mitä?” Arthur kysyi epäillen.
”Kymmenen minuuttia ja sitten liityn ilolla seuraasi, mon cheri”, Francis tarkensi hymyillen. Arthur katsoi häntä pitkään äkäisesti, mutta ilmeisesti luovutti sitten, koska hän vain kääntyi ja lähti itsekseen jupisten kävelemään poispäin.
”Me lähdemme myös nukkumaan”, Lukas, joka oli jo kadottanut mielenkiintonsa merirosvojen kiistaa kohtaan, sanoi ja kiskoi vanhemman veljensä mukaansa, ”tiedämme nyt minne mennä, joten lähdemme heti aikaisin aamulla.” Lovino nyökkäsi hänelle, mutta oli liian kiireinen mulkoillessaan pahasti Francista ja Gilbertiä, jotta olisi vastannut sen enempää.
”Mutta minä olisin halunnut tietää, mistä he kiistelevät”, Mathias kuului valittavan samalla, kun Lukas kiskoi häntä mukaansa, ”oletko aivan varma, että se ei liity mitenkään minuun?” Lovino päästi huultensa välistä turhautuneen äännähdyksen ja Antonio yritti parhaansa mukaan halata häntä lohduttavasti. Se oli hieman vaikeampaa nyt kun Lovino samalla painoi tyynyä hänen kasvoilleen.
”Hm, Lovi, ehkä sinun pitäisi jo päästää Tonio pois tyynyn alta?” Francis ehdotti, ”hän taitaa olla tukehtumassa.”
”Älä kutsu minua Loviksi”, Lovino vastasi tiukasti, mutta siirsi kuitenkin tyynyn pois Antonion kasvoilta. Mies näytti olevan täysin kunnossa, jos ei laskettu sitä että hänen kasvonsa punoittivat hieman ja hän näytti olevan hieman tyytymätön siihen että oli joutunut olemaan hiljaa niin pitkään.
”Heh, vain minä saan kutsua Lovia Loviksi”, hän totesi heti ensimmäiseksi hymyillen ja vilkaisi sitten Francista varoittavasti, ”muista se, Fra.” Francis nosti kätensä ilmaan luovuttamisen merkiksi.
”Minä en aio tulla väliinne”, hän lupasi, ”rakastavaiset.” Lovino nakkasi häntä tyynyllä ja Antonio katsoi jälleen parhaaksi tarttua hänestä kiinni, jotta Francis ei olisi kärsinyt sen enempää. Loppujen lopuksi, Lovino oli heistä ainoa, joka oli aseistettu sillä hetkellä myös jollain muullakin kuin tyynyillä.
”Hei, mahtava minä alan olla väsynyt”, Gilbert totesi haukotellen ja osoittaen että hänellä oli hyvin vähän kiinnostusta omaa kohtaloaan kohtaan, ”voimmeko päättää jo ja häipyä nukkumaan?” Francis huokaisi ja oli aikeissa huomauttaa miehelle, jotain mutta Lovino keskeytti hänet.
”Minä olen tehnyt päätökseni”, merirosvo ilmoitti ja osoitti sormellaan Gilbertiä, ”tästä hetkestä lähtien sinä olet minun vankini ja päässet vapaaksi vasta kun peruna-veljesi maksaa lunnaat.” Gilbert katsoi häntä hetken ja kohotti sitten kyllästyneenä olkiaan.
”Meh, Ludvig ei tule koskaan maksamaan niitä”, hän mutisi, ”mahtava minä olen liian kallis hänelle.”
”Eli hän siis pääsee auttamaan sinua pukeutumisessa?” Francis huudahti innostuneena, ”mahtavaa!”
”Ei!” Lovino huusi äkäisesti, ”hän saa kuoria perunoita kyökissä.”
”Ethän sinä edes pidä perunoista? Sinä vihaat niitä”, Antonio kysyi hämmentyneenä ja katsoi Lovinoa, joka tuhahti ja risti kätensä rinnalleen.
”En tietenkään, mutta en varmasti päästä tuota lähelle minun ruokaani”, hän sanoi ja vilkaisi sitten Gilbertiä, ”kuulitko, pysy kaukana tomaateista!” Gilbert vain kohotti olkiaan ja näytti entistä kyllästyneemmältä.
”Selvä, minusta tämä on sitten sovittu”, Francis totesi iloisesti ja tuuppasi ystäväänsä lähemmäs Antoniota ja Lovinoa, ”ole hyvä! Saat kaupan päälle tuon keltaisen tipun.” Lovino katsoi ystävyskolmikkoa vielä hetken, mutta sitten hän tuhahti ja nousi lattialta yhdellä sulavalla liikkeellä. Sanomatta enää sanaakaan tai katsomatta taakseen, hän käveli takaisin laivalle. Hänen mentyään Antonio nousi myös ja taputti Gilbertiä olalle virnistäen.
”Ilo seilata kanssasi jälleen”, hän totesi ja sitten hänen hymynsä hiipui ja hän näytti paljon totisemmalta, ”mutta Lovi on minun. Jos kosket häneen, minä heitän sinut mereen, selvä?” Gilbert nyökkäsi ja nosti peukalonsa ylös merkiksi täydellisestä ymmärryksestä. Antonio hymyili taas ja taputti hänen olkaansa vielä kerran ennen kuin lähti iloisesti Lovinonsa perään.
*****
”Kiitos Arthur”, Tino sanoi hymyillen seisoessaan laiturilla seuraavana aamuna.
”Ei se mitään”, Arthur vastasi nyökäten, ”toivottavasti matkanne jatkuu suotuisasti.” Lovino seisoi jo valmiiksi laivan komentokannella kuparinruskeat hiukset liehuen hieman tuulessa, ja Tim teki viimeistä tarkastusta ruumassa. Lukas oli vielä sisällä Mathiaksen kanssa ja ilmeisesti yritti saada vielä lisätietoja peilistä.
”Niin minäkin toivon”, Tino myönsi ja käänsi katsettaan kuullessaan Franciksen innostuneen äänen.
”…Mon ami, miten tuo muka mahtui sinun päällesi?” mies kysyi, kun hän käveli lähemmäs Antonion ja Gilbertin kanssa. Kolmikko kulki rinnakkain kädet toistensa harteilla ja Gilbert piteli vapaassa kädessään Nahkaa, josta Francis puhui.
”Hienosti! Se kutistui ja laajeni”, Gilbert selitti omasta mielestään tarpeeksi tarkasti.
”Minä haluan kokeilla”, Francis totesi. He pysähtyivät vain muutaman metrin päähän Arthurista ja Tinosta, jotka seurasivat enemmän ja vähemmän kiinnostuneina kun Gilbert ojensi Nahan Francikselle. Francis katseli sitä hetken tutkivasti ja naksautti kieltään sen huonolle kunnolle ennen kuin alkoi kiskoa sitä ylleen. Kuten aiemminkin, hän itse näytti kutistuvan ja Nahka kasvavan kunnes muodonmuutos oli valmis.
Ja heidän keskellään seisoi sysimusta riikinkukko.
Arthur tunsi äkillisesti suurta tarvetta kaatua kyljelleen maahan ja nauraa enemmän kuin koskaan. Hän myös teki sen ja riikinkukko katsoi häntä niin paheksuvasti kuin riikinkukko vain pystyi samalla kun muut yrittivät parhaansa mukaan peitellä nauruaan.
”Hänestä tuli… Riikinkukko!” Arthur nauroi maassa, ”olisi pitänyt arvata.” Riikinkukko heilutti päätään ja yritti osoittaa paheksunta parhaansa mukaan. Mikä ikävä kyllä tarkoitti sitä, että hän levitti pyrstönsä ja raakkui maassa kierivälle miehelle. Arthurin nauru vain voimistui kunnes miesparka ei saanut enää kunnolla edes henkeä.
”Mon cheri, olen järkyttynyt”, Francis sanoi kiemurreltuaan Nahan päältään ja katsoessaan maassa henkeään haukkovaa miestä, mutta sitten hän hymyili, ”tästä hyvästä minä odotan monta… Miten sinä niitä kutsut? Lovely kisses.” Arthur ei pystynyt edes vastaamaan hänelle yrittäessään saada henkeään tasattua. Francis ojensi Nahan takaisin Gilbertille, mutta ohi kävelevä Lukas nappasi sen häneltä sen sijaan.
”Taikuudella ei pidä leikkiä”, hän sanoi ja kääri Nahan käsivarsilleen, ”ja se olin minä, joka maksoin tästä joten minä pidän sen nyt.” Gilbert mumisi jotain pettyneenä, mutta ei alkanut väittää vastaan. Lukaksen perässä kävelevä Mathias sen sijaan vilkaisi veljeään hämmentyneenä.
”Mutta sinä leikit taikuuden kanssa koko ajan”, hän huomautti ja Lukas pysähtyi sen verran että pystyi vilkaisemaan häntä olkansa ylitse.
”Minä olenkin minä”, hän vastasi tyynesti ja jatkoi sitten laivaa kohden.
”Laiva lähtee!” Lovino huusi sillä hetkellä ja nojasi ruoriin, ”nyt!” Tino kiirehti veljiensä perään, mutta Antoniolla ja Gilbertillä ei näyttänyt olevan mitään kiirettä. He katsoivat toisiaan ja Francista, joka oli nopeasti toipunut Arthurin aiheuttamasta järkytyksestä.
”Hei Fra”, Antonio lopulta sanoi kun kolmikon välinen hiljaisuus alkoi käydä liian syväksi, ”mikset sinäkin lähtisi mukaan? Aivan niin kuin ennen vanhaan.”
”Aivan”, Gilbert puolsi häntä, ”olisimme mahtavia taas!” Francis katsoi heitä hymyillen ja laski kätensä heidän harteilleen.
”Oui, se olisi hienoa”, hän myönsi ja vilkaisi sitten Arthuria, joka oli noussut ylös ja kävellyt vähän matkan päähän pudistelemaan vaatteitaan, ”mutta minulla on nyt jotain tärkeämpää.” Gilbert seurasi hänen katsettaan ja virnisti.
”Ksese, onnea sen kanssa”, hän totesi ja Francis nyökkäsi kiitokseksi.
”Onnea sinulle Elizan kanssa”, hän vastasi iskien silmää, ”ja sinulle Tonio tulisen italialaisen kanssa.” Kaksikko nyökkäsi yhtä aikaa ja sitten aivan kuin sanattomasta merkistä he kumartuivat eteenpäin ja painoivat otsansa kevyesti vastakkain pitäen käsivartensa toistensa harteilla.
”Ehkä minä liityn seuraan seuraavalle retkelle”, Francis sanoi hiljaa.
”Niin, ehkä”, Antonio vastasi hymyillen, ”me kysymme sitten uudelleen.”
”Merci”, Francis sanoi ja hymyili hänkin ennen kuin vetäytyi kauemmas. Kolmikko katsoi toisiaan vielä hetken, mutta sitten he kaikki nyökkäsivät. Sen enempää hyvästejä he eivät koskaan sanoneet.
”Antonio! Hilaa itsesi jo tänne!” Lovino huusi kärsimättömästi, ”ankkuri ylös, puolipurjeet!” Antonio ja Gilbert kääntyivät kohti lähtevä laivaa ja kävelivät laituria pitkin.
”Niin kuin ennen vanhaa?” Antonio kysyi ja ojensi nyrkkinsä toista miestä kohti. Gilbert virnisti ja nyökkäsi.
”Niin kuin ennen vanhaan”, hän myönsi ja painoi oman nyrkkinsä Antonion nyrkkiä vasten. Sitten he kumpikin ottivat vauhtia ja juoksivat jäljellä olevan matkan ennen kuin loikkasivat kohti jo loittonevaa laivaa. Mastoköydet tarjosivat heille täydellisen kädensijan ja pommiluukut juuri tarpeeksi tilaa kengänkärjelle. Saatuaan itsensä turvallisesti roikkumaan laivan kylkeen, he kääntyivät vielä sen verran, että vilkuttivat laiturilla seisovalle Francikselle ja kiipesivät sitten laidan yli kannelle.
Francis hymyili hieman surullisesti ja laski kätensä, kun Gilbert ja Antonio katosivat laidan ylitse. Hän kuitenkin katseli laivan perään vielä hetken ennen kuin huokaisi hiljaa.
”Sinä olisit voinut mennä”, Arthus sanoi. Hän oli hiljaa kävellyt miehen taakse ja antanut tälle hetken hyvästellä ystäväänsä.
”Oui?” Francis kysyi ja vilkaisi häntä.
”Sinä olisit halunnut mennä”, Arthur totesi ja katsoi jonnekin hänen ohitseen, ”olisit voinut.” Francis katsoi häntä vielä hetken, mutta pudisti sitten päätään naurahtaen. Hän otti pari lyhyttä askelta kuroakseen kiinni heitä erottavan välimatkan ja tarttui kiinni toisen miehen käteen.
”Sinä tarvitset minua enemmän”, hän totesi hymyillen ja painoi Arthurin käden huulilleen, ”mon cheri.” Arthur ei vastannut, muttei myöskään kiskaissut kättään takaisin tai mulkaissut häntä pahasti. Hän vain piti katseensa itsepintaisesti merelle päin ja mumisi jotain itsekseen. Francis hymyili.
A/N: Onneksi sentään Antonio ihaili Lovinon suoritusta viime vuonna.
Tämä on nyt täysin päättämätöntä vielä, mutta mie oon viime aikoina todella miettinyt kolmatta osaa tälle sarjalle. Mikään ei ole vielä varmaa ja kaikkea en voi paljastaa, koska se spoilaisi tämän lopun, mutta sen verran voin sanoa että ehdokkaat seikkailevaan ryhmään ovat: Antonio, Gilbert, Francis, Lovino, Arthur ja Eliza. Myös Ludvig ja Feli saattavat esiintyä pikaisesti, mutta Tino, Berwald, Lukas, Mathias ja Tim ovat luultavasti ulkona ja esiintyvät korkeintaan "puheroolissa" (tosin mie yritän vieläkin keksiä, miten työntäisin Hollannin silti mukaan. hehe he) Voi että, oottakaapa vain mitä kaikkea kivaa mie oon suunnitellut tälle!
Ja mie sitten rakastan sitä kun hahmoilla on hyviä ystäviä BFT <3
-
Seikkailu jatkuu!
Berwald on siis paroni, mukava saada tietää hänen aatelisiarvo sillä oon sitä tässä miettinyt. Kuulostaa lupaavalta että Tino pääsee näpäyttämään näitä aatelisneitoja joista en pidä yhtään, tai ainakaan niistä jotka yrittää tunkea Berwaldin ja Tinon väliin. No niin oli kiva lukea miten tätä velanmaksua selvitettiin, sillä tämä joukko ei voinut onnistua siinä samalla lailla kuin joku muu joukko olisi onnistunut.
Tykkään koko ajan enemmän tuosta nahka-keksinnöstä, rakastan vaan sitä kun lintu muuttuu aina henkilön mukaan<3 Niin Roma hyppäisi varmasti mielummin mereen kuin söisi perunaa. No tämähän käy jännäksi saa nähdä mihin pikku seikkailijat päätyvät seuraavaksi, nämä parit ovat sitten vain niin ihania. Kun heidän suhde koukeronsa ovat niin monipuolisia ja mutkikkaita samaan aikaan.
Tim otti nimittelyn rauhallisesti, mutta toisaalta outo kauppias ei varmastikkaan ole pahimman pään nimityksiä mitä tämä salaperäinen kauppias on kuullut.
Tuo jatko osuus kuulostaa niin ihanalta!!! Jännityksellä jään odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu tälle urhealle seikkaluryhmälle.
”Milloin hänellä on sitten rahaa?” Lovino kysyi ja painoi tyynyä hieman lujempaa Antonion kasvoille, koska mies yritti selvästi sanoa jotain.
”Hmm”, Francis mumisi ja nosti sitten hieman tyynyä lattiaa vasten painamansa Gilbertin kasvoilta, ”milloin sinulla on rahaa, Gil?”
”Sitten kun Ludvigilla on palkkapäivä”, mies vastasi ja Francis nyökkäsi asetellessaan tyynyn taas paikoilleen.
Gilbert hanki töitä.
”Oui”, Francis myönsi, ”ehkä hän voisi maksaa jotenkin muuten? Hän voisi vaikka olla sinun henkilökohtainen palvelijasi, auttaa sinua pukeutumaan ja kaikkea sellaista.”
”Mmhhm mhhm!” Antonio mutisi tyynyn alta ja heilutti kättään vihaisesti ranskalaisen suuntaan.
”Ai niin, anteeksi Tonio. Sinä haluat varmasti auttaa Lovinoa itse pukeutumaan”, Francis korjasi, ”olinpa ajattelematon.”
”Minä en tarvitse apua pukeutumisessa!” Lovino huusi hänelle.
”Oletko aivan varma?” Francis kysyi ja Lovino olisi varmasti hypännyt hänen kimppuunsa, jos Antonio ei olisi hyvin viisaasti tarttunut kiinni hänen ranteesta ja pujottanut toista käsivarttaan hänen vyötäisille.
Niin palvelija juttu ei olisi itselleni tullut mieleen ollenkaan. Repesin tälle kohdalle todella=)
”Miksi minulla on sellainen olo, että tämä liittyy jotenkin minuun?” Mathias kysyi ääneen kummastuneena ja Lukas taputti hänen päätään. Hän oli antanut miehelle äänensä takaisin, koska Tino oli alkanut taas katsoa häntä syyttävästi ja Lukas ei pitänyt siitä että häntä katsottiin syyttävästi.
Tino on taitava syyttämään veljeään.
”Minä tein juuri niin kuin me sovimme!” Lovino huusi hänelle takaisin, ”se ei ole minun vikani, että tuo noita ja outo kauppias sotkivat kaiken mitä tein!” Lukas siristi silmiään hieman pahaenteisesti hänelle, mutta Tim vain kohautti olkiaan ja etsi tuluksiaan taskustaan.
eikös Vladimir ja Natalie hoitaneet asiaa enemmän kuin Romano, vaikka tämä olikin pomo?
Arthur tunsi äkillisesti suurta tarvetta kaatua kyljelleen maahan ja nauraa enemmän kuin koskaan. Hän myös teki sen ja riikinkukko katsoi häntä niin paheksuvasti kuin riikinkukko vain pystyi samalla kun muut yrittivät parhaansa mukaan peitellä nauruaan.
”Hänestä tuli… Riikinkukko!” Arthur nauroi maassa, ”olisi pitänyt arvata.” Riikinkukko heilutti päätään ja yritti osoittaa paheksunta parhaansa mukaan. Mikä ikävä kyllä tarkoitti sitä, että hän levitti pyrstönsä ja raakkui maassa kierivälle miehelle. Arthurin nauru vain voimistui kunnes miesparka ei saanut enää kunnolla edes henkeä.
Vähänkö hienoa että Francista tuli riikinkukko, tosin riikikukon on varmasti vaikea mulkoilla taai paheksua =))
”Taikuudella ei pidä leikkiä”, hän sanoi ja kääri Nahan käsivarsilleen, ”ja se olin minä, joka maksoin tästä joten minä pidän sen nyt.” Gilbert mumisi jotain pettyneenä, mutta ei alkanut väittää vastaan. Lukaksen perässä kävelevä Mathias sen sijaan vilkaisi veljeään hämmentyneenä.
”Mutta sinä leikit taikuuden kanssa koko ajan”, hän huomautti ja Lukas pysähtyi sen verran että pystyi vilkaisemaan häntä olkansa ylitse.
Niinpä niin, ihanaa tämä toisten logiikka :)
A/N: Onneksi sentään Antonio ihaili Lovinon suoritusta viime vuonna.
Tämä on nyt täysin päättämätöntä vielä, mutta mie oon viime aikoina todella miettinyt kolmatta osaa tälle sarjalle. Mikään ei ole vielä varmaa ja kaikkea en voi paljastaa, koska se spoilaisi tämän lopun, mutta sen verran voin sanoa että ehdokkaat seikkailevaan ryhmään ovat: Antonio, Gilbert, Francis, Lovino, Arthur ja Eliza. Myös Ludvig ja Feli saattavat esiintyä pikaisesti, mutta Tino, Berwald, Lukas, Mathias ja Tim ovat luultavasti ulkona ja esiintyvät korkeintaan "puheroolissa" (tosin mie yritän vieläkin keksiä, miten työntäisin Hollannin silti mukaan. hehe he) Voi että, oottakaapa vain mitä kaikkea kivaa mie oon suunnitellut tälle!
Kiljun riemusta! Kuulostaa todella loistavalta eikä tuo ryhmä kyllä selviä ilman kommelluksia!
-
Kuolotar: Kiitos! Tässä on nyt niin monta hahmoa yhdessä kasassa, että jospa mie saisin pidettyä ne kaikki kurissa (tai sitten en...)
eikös Vladimir ja Natalie hoitaneet asiaa enemmän kuin Romano, vaikka tämä olikin pomo?
Yeah! Mutta Lovi suunnitteli kaiken ja pomoihmiset nyt on vähän tollasia. Ottavat kunnian alaistensa työstä.
Uusi luku taas ja tämä on pitkä! Paljon juttuja, toivottavasti se ei mennyt liian sekaiseksi. Ja tämä tarina on nyt pituudeltaan 100 word sivua (bileet!) ja näin olleen kolmanneksi pisin fikkini. Mikä on todella hauskaa koska tästä piti tulla vain hieman Kaunotarta pidempi. Näin äkkiseltään arvioisin, että tähän tulee vielä ehkä viisi lukua lisää. Se tarkoittaa sitä, että tiedosto koossa tämä päihittäisi Köpin. Mutta ei Ensitapaamista. Ensitapaaminen pitää tiukasti ykkössijan.
Kuudestoista luku: Kuka muka ei huomaa, kun laivan kokoinen lintu tulee kohti?
Elämä Lentävällä hollantilaisella jatkui normaalina.
”Anna tomaattini takaisin tai minä…!”
Melkein.
Gilbert juoksi ympäri kantta ja piteli tomaattikoria käsissään yrittäessään parhaansa mukaan olla nopeampi kuin hänen perässään juokseva italialainen. Hänen epäonnekseen Lovino oli kuitenkin erittäin tottunut juoksija ja Gilbertin mahdollisuudet näyttivät hyvin vähäisiltä. Viimeiseksi keinokseen hän kiipesi komentokannelle ja yritti piiloutua ruorissa olevan Antonion taakse. Hän ei kuitenkaan muistanut huomioida sitä, että hän jäi myös Antonion suosiossa kirkkaasti toiseksi Lovinolle. Gilbertin juostessa ruorin ohitse Antonio vain koppasi tyynesti tomaattikorin itselleen yhdellä kädellä kääntämättä katsettaan kertaakaan laivan edessä avautuvasta merestä. Lovino näki tilaisuutensa tulleen ja kamppasi valkohiuksisen miehen vauhdista.
”Hah, mahtava minä en luovuta koskaan!” Gilbert julisti ja teki parhaansa saadakseen käännettyä äkäisen Lovinon kantta vasten. Lovino oli kyllä nopeampi ja ketterämpi kuin hän, mutta Gilbert oli vahvempi ja olisi luultavasti voittanut helposti jos Antonio ei olisi keskeyttänyt.
”Gil”, mies sanoi epätavallisen vakavasti ja katsoi alas miestä kohden toinen käsi ruorilla ja toinen pidellen tomaattikoria, ”mitä minä sanoin sinulle Loviin koskemisesta?” Gilbert katsoi hetken häntä ja sitten Lovinoa, joka kiroili itsekseen ja yritti riuhtoa käsiään vapaaksi miehen otteesta.
”Um…”, Gilbert aloitti, ”että häneen ei saa koskea?”
”Sí”, Antonio sanoi ja hymyili hieman levottomuutta aiheuttavalla tavalla, ”ja mitä sinä olet juuri tekemässä.”
”Koskemassa häneen?” Gilbert sanoi hitaasti ja päästi sitten varovasti irti Lovinosta.
”Sí”, Antonio sanoi taas, ”mitä sinun pitäisi tehdä?”
”Hypätä mereen?” Gilbert ehdotti ja aivan yhtä varovasti nousi pois häntä äkäisesti katsovan Lovinon päältä. Antonio palkitsi hänet leveällä hymyllä.
”Hienoa Gil, sinähän osaat tämän!” hän sanoi, kun mies hiippaili pois. Tosin Gilbert ei tosiaankaan aikonut hypätä mereen. Hän vain lähti etsimään seuraa Mathiaksesta ja sitten he kaksi häiritsivät kaikkia muita kunnes Lukas törmäsi heihin ja keksi heille jotain muuta tekemistä mistä kumpikaan miehistä ei juuri pitänyt mutta kieltäytyminen oli todella vaikeaa jos pyytäjä osasi taikoa.
”Minä pärjäsin yksinkin”, Lovino mutisi äkäisesti, mutta nousi kuitenkin ylös kannelta ja tuli seisomaan Antonion viereen kädet puuskassa. Antonio nauroi ja tarjosi hänelle korista tomaatin, jonka mies tietenkin otti vastaan välittömästi.
”Tietenkin pärjäät. Minun Lovinitoni on todella taitava”, merirosvo sanoi ylpeästi ja suoraan sydämestä, ”mutta en minä voi sille mitään, että minä tulen helposti niin kateelliseksi!” Lovino pureskeli tomaattiaan ja katsoi häntä sivusilmällä.
”Idiootti”, hän mutisi suupalojen välissä ja Antonio nauroi painaessaan lyhyen suukon hänen otsalleen.
*****
Tim poltteli piippuaan nojaten keskimastoon ja katsellen taivaalle. Hän oli hiljaa ja näytti olevan ajatuksissaan. Sää oli sinä päivänä täysin kirkas ja taivas pilvetön. He olivat lähteneet Arthurin ja Franciksen saarelta kaksi päivää sitten ja sinä aikana he olivat ohittaneet muutamia pieniä saaria, mutta nyt valtameri avautui jälleen tyhjänä heidän edessään. Meri ei ollut kuitenkaan se mitä kauppias katseli rypistäen kulmiaan kevyesti.
”Mitä nyt?” Lukas kysyi ja ilmestyi kuin tyhjästä hänen vierelleen. Tim oli jo ajat sitten huomannut, että toisin kuin veljensä Lukas oli erittäin hyvä vaistoamaan milloin jokin oli oudosti. Mathias ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista taipumusta sellaiseen kykyyn ja yleensä vanhin veljistä oli täysin onnellisesti tietämätön kaikesta ja Tinokaan ei näyttänyt olevan kaikkein terävin tietyistä asioista. Tai ainakin niin Tim oli päätellyt siitä miten toisiksi nuorin veljeksistä käyttäytyi Berwaldin lähellä ja näytti silti olevan täysin tietämätön tavasta jolla mies häntä katsoi.
”Lintu”, Tim totesi kuitenkin pitäen muut ajatuksensa ominaan ja hän osoitti lyhyesti taivaalle piipullaan, ”se lentää hieman oudosti.” Lukas nosti hänkin katseensa ja siristeli silmiään erottaakseen linnun hahmon korkealla heidän yllään.
”Ehkä”, hän lopulta myönsi, ”se kiertelee aivan kuin lähellä olisi maata.”
”Ehkä onkin”, Tim sanoi mutta ei ollut varma asiasta. Antonio oli heistä se, jolla oli kartta ja sinnikäs halu pitää se itsellään.
”Voi olla”, Lukas totesi. Heidän takanaan Gilbert, Mathias ja Tino istuivat laivan laidalla onget käsissään ja ilmeisesti yrittivät pyydystää jotain syömäkelpoista. Toistaiseksi he olivat tosin onnistuneet saalistamaan vain kaikkea ei-syömäkelpoista. Kukaan ei pystynyt ymmärtämään, miksi valtameressä oli niin suuri määrä parittomia kenkiä ja miksi ne kaikki tarttuivat koukkuun helpommin kuin kala.
”Gil, sinun äänesi pelottaa kalat pois”, Mathias lopulta keksi ratkaisun heidän kalaonnen puutteelleen. Gilbert ei kuitenkaan ollut samaa mieltä.
”Mahtavan minun ääneni vain houkuttaa niitä!” hän julisti, ”se on sinun läsnäolosi, mikä pelottaa niitä!” Heidän kahden vieressä Tino naureskeli hiljaa sananvaihdolle ja keskittyi omaan onkeensa. Berwald, joka ei ollut kiinnostunut kalastuksesta mutta erittäin kiinnostunut Tinon seurasta, seisoi hänen lähettyvillään ja näytti omalta vakavalta itseltään nojatessaan kaiteeseen.
”Oi, oi!” Mathias yhtäkkiä huusi ja tiukensi otettaan ongestaan, ”nyt nappasi iso kala!” Hän nojasi taaksepäin yrittäen kiskoa saaliinsa pintaan, mutta terävä nykäisy sai hänet menettämään tasapainonsa sen sijaan. Ennen kuin kukaan ehti tulla miehen avuksi, hän katosi laidan yli mereen.
”Mies yli laidan!” Gilbert huusi lähes kyllästyneenä ja nauroi katsellessaan meressä pärskivää Mathiasta. Tino oli myös unohtanut onkensa ja seurasi vanhinta veljeään huolestuneena katseellaan.
”Mathias!” Lukas huudahti ja marssi samoin kaiteen luokse, ”sinulla ei ole lupaa hukkua.” Mathias vain nauroi ja pyyhki nyt läpimärkiä hiuksiaan pois silmiltään. Lentävä hollantilainen oli pysähtynyt yllättävän nopeasti Antonion käskystä, joten Mathias ei ollut edes ajautunut kauas laivasta.
”Ei hätää”, hän sanoi virnistäen.
”Jos näet sen kalan, käske sen hypätä tänne”, Gilbert kehotti häntä samalla kun kaikki loputkin saapuivat paikalle ihmettelemään tilannetta. Yhtäkkiä kolme päätä nousi hiljaa merestä Mathiaksen takaa, mutta hänellä oli liian kiire pysyä pinnalla jotta hän olisi huomannut niitä.
”Mathias!” Tino ehti ensimmäisenä varoittamaan miestä ja osoitti hänen taakseen. Mathias käännähti ja virnisti vielä leveämmin nähdessään kolmen naisen katsovan häntä tutkivasti. Jonkun mielestä valtamerestä nousevat hahmot eivät olisi voineet missään nimessä olla hyvä asia, mutta Mathias ei näköjään ajatellut niin.
”Ai hei leidit”, hän tervehti iloisesti kolmikkoa, ”olemmeko tavanneet ennen?” Naiset katsoivat häntä hetken, mutta alkoivat sitten kaikki kihertää ja lähestyivät miestä. Heidän liikkuessa muut erottivat kimmeltävät suomut naisten pyrstöistä veden alta.
”Minä en ymmärrä miten hän tekee tuon”, Tim mutisi katsellessaan kuinka Mathias jutteli merenväen kanssa aivan kuin olisi tuntenut heidät aina ja teki näin joka päivä.
”Mitä?” Tino kysyi hämmästyneenä ja hieman helpottuneena siitä että mikään ei ollut ainakaan vielä syönyt hänen veljeään.
”Merenneidot”, Tim vastasi ja osoitti naisia, ”ne kaikki aina pitävät hänestä. En ymmärrä miksi ja miten, mutta hän lähes vetää niitä puoleensa. Aina kun olemme edes pienen lätäkön lähellä hän saa ainakin yhden nousemaan pinnalle. Mistä tuli mieleen, älkää kertoko niille että minä olen täällä.” Sen sanottuaan hän kääntyi ja katosi vähin äännin kannen alle.
”Ehkä ne pitävät idiooteista?” Lukas ehdotti eikä näyttänyt olevan lainkaan hämmentynyt Timin katoamisesta tai siitä että hänen veljensä jutteli niin luontevasti merenneitojen kanssa.
”Ei voi olla”, Lovino sanoi vastaan tylsistyneellä sävyllä, ”yksikään ei ole vielä ollut kiinnostunut Antoniosta.”
”Hm?” Antonio kysyi, mutta Lovino ei vastannut hänelle, joten mies tyytyi vain iloisesti painamaan vielä yhden suukon hänen hiuksilleen ja unohtamaan koko asian.
Lopulta Mathias saatiin ongittua ylös merestä ja matka jatkui taas vauhdikkaasti hyvän myötätuulen ansiosta. Merenneidot olivat silti kiinnostuneita jatkamaan keskustelua ihmisten kanssa ja ne roikkuivat laivan reunalla kannatellen itseään käsivarsiensa varassa. Aluksi ne puhuivat vain Mathiakselle, mutta hitaasti myös Tino, Gilbert ja yllättäen Lovino saivat niiden suosion. Lovino varsinkin osoittautui suureksi hitiksi merenneitojen keskuudessa ja hän käytti parhaat naisille puhumistaitonsa, mikä aiheutti Antoniolle henkisen ongelman. Merirosvosta oli hienoa nähdä Lovino niin ystävällisenä, mutta samalla hän murjotti siitä että joku muu vei hänen Lovinsa huomion. Hän kamppaili tämän asian kanssa niin kauan kunnes Gilbert huomasi ystävänsä ahdingon ja parilla hyvin valitulla sanalla sai Lovinon kääntämään huomionsa yleensä niin pirteään merirosvoon. Antonion mieli koheni välittömästi.
Ilta saapui ja auringon laskeuduttua hämärä laskeutui merelle. Kannella riitti kuitenkin valoa laivan monien lyhtyjen ansiosta ja ilma oli lämmin jopa öisin, joten Lukas istui vielä pitkään kannella lukien kirjaa lyhdyn heiluvassa valossa. Pimeyden laskeuduttua merenneidot alkoivat katsella toisiaan epäröiden ja sitten viimein sanoivat joutuvansa lähtemään sillä heidän alueensa raja oli lähellä. Hymyillen Mathias ja muut hyvästelivät heidät ja katselivat kuinka kimmeltävät pyrstöt hävisivät tummaan mereen.
Tim, joka oli koko ajan pysytellyt poissa näkyvistä, ilmestyi taas kannelle ja tarkisti huolellisesti että kaikki merenneidot olivat poissa ennen kuin istui alas Lukaksen vierelle. Mathias liittyi pian seuraan hymy huulillaan.
”Hei Tim”, hän sanoi välittömästi, ”sinä missasit merenneidot taas. Miten sinä aina häviät paikalta juuri silloin?” Tim loi häneen pitkän katseen ennen kuin vastasi.
”Sinun pitäisi tietää se tarina”, hän vastasi hyvin painokkaasti ja Mathias kallisti päätään näyttäen siltä että mietti todella kovasti. Lopulta hän tuntui saavan ajatuksensa oikein ja hänen kasvoilleen levisi oivallus.
”Ai niin!” hän totesi iloisena siitä, että oli muistanut tapauksen, mutta sitten hänen hymynsä hyytyi ja hän vaikeni.
”Ai niin tosiaan”, Tim mutisi huomattavasti vähemmän ilahtuneena. Lukas nosti katseensa kirjastaan ja katsoi heitä kumpaakin tuimasti ennen kuin huokaisi ja löi kirjansa kiinni.
”Ethän sinä vain...?” hän kysyi jättäen kysymyksen auki, mutta Tim nyökkäsi kuitenkin, ”miksi?”
”Se oli kauppaa”, Tim mutisi, ”ei se ole minun vikani, että he eivät pitäneet lopputuloksesta. Minä vain tein niin kuin he pyysivät ja he tiesivät mitä se maksoi.”
”Mitä sinä tarkalleen teit?” Lukas kysyi ja Tim katsoi häntä tavalla, joka kertoi, ettei hän todellakaan sanoisi mitään, ”jos sinä et kerro, minä kysyn Mathiakselta. Hän kertoo.” Tim epäili vielä hetken, mutta antoi sitten periksi tietäen että Mathias ei voisi olla lavertelematta asioita veljelleen.
”Kauan sitten tapasin merenneidon, joka oli rakastunut ihmiseen”, mies selitti nopealla sävyllä, ”hän halusi olla ihminen itsekin, joten hän myi minulle äänensä jotta auttaisin häntä saamaan jalat. No, hän sai ne mutta hänen perheensä ei ollut kovin iloinen. Etsivät minut käsiinsä ja myivät hiuksensa saadakseen ohjeet kiroukseen, joka palauttaisi heidän pikku prinsessansa merenneidoksi.”
”Mitä pahaa siinä on?” Lukas kysyi epäilevästi, mutta Tim pudisti päätään.
”Se merenneito oli liian rakastunut”, hän selitti, ”eikä suostunut tekemään sitä, mitä olisi vaadittu jotta hän olisi saanut pitää oman henkensä. Hän kuoli oltuaan ihminen vain kolme päivää ja hänen perheensä syytti minua.” Kauppiaan ääni vaipui ja hän sytytti piippunsa. Hetken oli täysin hiljaista. Mathias oli kuullut tarinan ennenkin ja tiesi miten se oli tapahtunut, ja Lukas näytti mietteliäältä.
”Tosirakkaudella ei pitäisi koskaan leikkiä”, hän lopulta totesi vaimealla äänellä ja katsoi Mathiaksen ohi nuorempaa veljeään, joka seisoi laivan keulassa Berwaldin kanssa. Tinolla ei näyttänyt olevan mitään hajua siitä, mistä hänen veljensä puhuivat ja hän oli keskittynyt osoittelemaan tähtiä vanhemmalle miehelle joka tosin näytti katselevan häntä paljon mieluummin kuin tähtiä. Tim seurasi Lukaksen katsetta ja hymähti.
”Sinähän sen tiedät”, hän mutisi ja puhalsi savua huultensa välistä. Lukas ei kieltänyt tai myöntänyt, hän vain jatkoi puhumista.
”Annoitko sinä hänelle hänen äänensä takaisin?” hän kysyi, eikä Timin tarvinnut tarkistaa kenestä noita puhui.
”Annoin”, hän vastasi, ”hetki ennen kuin hän kuoli, jotta hän… Sai sanottua hyvästit. Antoiko Tino koskaan sinulle anteeksi?” Jos Lukas oli yllättynyt kysymyksestä, hän ei näyttänyt sitä. Hän vain oli hetken hiljaa ja kohotti sitten olkiaan.
”Kirouksen? Kyllä”, hän sanoi vakavalla äänellä, ”sen että tein sen hänen vuokseen? Ei.”
”Lukas! Ei hän…” Mathias huudahti vastustellen ja katsoi veljeään moittivasti. Sellainen käytös oli ehkä hieman erikoista häneltä, mutta hänen veljensä olivat tärkeitä hänelle. Kaikki hänen kolme pikkuveljeään olivat. Mutta ennen kuin hän ehti sanoa enempää, Lukas hiljensi hänet painamalla sormensa hänen huulilleen. Ja hän teki sen juuri oikealla hetkellä, koska Tino käveli heidän luokseen hymyillen ja Berwald vanavedessään.
”Oh, tekin olette vielä hereillä”, hän totesi nähtyään veljensä ja Timin, ”me ajattelimme mennä nukkumaan nyt joten hyvää yötä!” Gilbert oli samahtanut ajat sitten ja Lovino oli mennyt myös nukkumaan hävittyään Antoniota vastaan väittelyn siitä, kumman pitäisi ottaa ensimmäinen yövuoro ruorissa. Myötätuuli oli niin vahva, että he eivät halunneet hukata sitä ankkuroimalla laivan yöksi.
”Loistava idea”, Lukas totesi ja nousi ylös pidellen kirjaansa käsivarsillaan, ”öitä. Näemme aamulla.”
*****
Päivät kuluivat taas ja puheet kirouksista unohtuivat jälleen. Gilbert oli selvästi ottanut elämäntehtäväkseen viihdyttää tai vaihtoehtoisesti aiheuttaa päänsärkyä kaikille. Lovino katui jo katkerasti sitä että oli vaatinut valkohiuksista miestä panttivangikseen ja vain Antonion pyyntö ja pienet suukot estivät italialaista nakkaamasta Gilbertiä ensimmäiselle vastaantulevalle autiosaarelle. Hän kuitenkin laati jo mielessään pieniä lisäyksiä siihen lunnaskirjeeseen, jonka aikoi Ludvigille lähettää heti kun vain saisi tilaisuuden.
”Sinä olet maanvaiva!” Lovino huusi ruorista ja kirosi, kun Gilbert vain nauroi hänelle.
”Jos tuon pitäisi pelottaa, yritä kovemmin!” hän vastasi, ”jopa bruder keksii parempia loukkauksia.” Lovino irvisti ja yritti pitää edes jonkinlaisen mielentyyneyden, vaikka häntä todella ärsytti se tieto että hänen vihaamansa mies olisi missään häntä parempi.
”Lovi, älä välitä hänestä”, Antonio sanoi ja hymyili vaivautuneena, ”Gil on vain hieman… Erityinen.”
”Minä kuulin tuon, Tonio!” Gilbert huusi ja Antonio virnisti hänelle pikaisesti ennen kuin käänsi katseensa taas Lovinoon.
”Ehkä minun pitäisi sittenkin vaatia lunnaat siitä, että pidämme hänet”, Lovino totesi silti äkäisenä, ”kukaan tuskin aikoo maksaa saadakseen hänet takaisin!” Viimeiset sanat hän sanoi kovempaa jotta kaikki kannella olijat varmasti kuulivat. Gilbert vastasi hänelle raikuvalla naurulla ja kehumalla hänen suoritustaan jo hieman paremmaksi. Antonio naurahti ja silitti Lovinon hiuksia antaen sormiensa hipaista miehen poskea samalla.
”Minä voin yrittää puhua hänelle”, merirosvo lupasi, ”vaikka hän ei kyllä kuuntele ketään, mutta yrittäminen on aina mukavaa.”
”Tee se”, Lovino murahti ja puristi ruoria tiukasti. Antonio hymyili hänelle vielä hetken ja käveli sitten ystävänsä luo. Gilbert löi tuttavallisesti käsivartensa ystävänsä harteille ja yhdessä he kulkivat kauemmas laivan keulaan. Lovino mulkoili heitä jonkin aikaa varmana siitä, että Antonio oli jo unohtanut aikeensa puhua jonkinlaista järkeä Gilbertille ja oli parhaillaan houkuteltavana johonkin valkohiuksisen miehen typeristä ideoista.
Tim ei juuri kiinnittänyt huomiota ihmisiin ympärillään ellei kyse ollut sitten rahasta, kaupanteosta tai joku vain sattunut sanomaan hänen nimeään, joten hän ei myöskään vilkaissut kahta kertaa Gilbertiä ja Antoniota jotka nyt juttelivat keskenään keulassa. Sen sijaan hän katseli taivaalle ja hieroi leukaansa miettien.
”Se outo lintu on vieläkin tuolla”, hän mutisi ääneen. Hän ei ollut aivan varma miksi mutta jokin hänen vaistoistaan sanoi hänelle, että hänen pitäisi olla huolestunut. Hän ei vaan pystynyt keksimään mistä hänen pitäisi huolestua tai mitä hän olisi asialle tehnyt joten lopulta hän vain kohautti olkiaan ja antoi asian olla.
Mies laski katseensa juuri sopivasti, kun lintu muutti lentoaan ja alkoi kiertelyn sijaan lähestyä lujaa vauhtia. Hän ei myöskään huomannut sitä, että lintu ojensi terävät kyntensä eteenpäin aivan kuin valmistautuen iskuun ja että mitä lähemmäs se syöksyi, sitä isommalta se näytti kunnes se ei voinut olla enää normaalin linnun kokoluokassa. Oikeastaan se oli lähemmäs laivan kokoa.
”Jättilintu!” Lovino oli lopulta se, joka sattui nostamaan katseensa ja näki lähestyvän uhan. Hänen huutonsa vuoksi muutkin tajusivat vilkaista ylös ja suojautua. Lovino itse pyöräytti ruoria voimakkaasti vasemmalle toivoen, että laivan äkillinen suunnanmuutos hämäisi lintua, ja sitten hän heittäytyi kannelle mahalleen suojaan pitkiltä kynsiltä.
Antonio oli liian keskittynyt selittämään Gilbertille miksi tarkalleen hän toivoi miehen lopettavan Lovinon kärsivällisyyden testaaminen jotta olisi kuullut Lovinon äänen tai huomannut kaikkien muiden heittäytyvän suojaan vilkaistuaan ensin taivaalle. Gilbert kuitenkin huomasi lähestyvän jättilinnun ja kalpeni hieman.
”Tonio”, hän sanoi tuijottaen ylöspäin.
”Ei nyt Gil, tämä on tärkeää”, Antonio huokaisi ja pudisti päätään.
”Tämäkin on”, Gilbert vastasi varmana asiasta. Ennen kuin Antonio ehti kysyä mitään, laiva kallistui äkisti ja hän horjahti taaksepäin. Gilbert heittäytyi mahalleen muiden esimerkin mukaan, mutta Antonio ei ollut aivan niin onnekas. Juuri ennen kuin hän kaatui selälleen kannelle, terävät kynnet kiertyivät hänen ympärilleen ja hänet tempaistiin taivaalle yhdellä lujalla siipien iskulla.
Jättiläislintu kaarsi nopeasti pois ja nousi korkealle taivaalle. Hetken laivalla oli täysin hiljaista Lovinon ottaessa taas ruori haltuunsa ja muiden varmistaessa, että kaikki oli kunnossa. Mutta sitten terävä huuto halkoi ilmaa.
”Berwald! Berwald!” Tino huusi ja nojasi kaidetta vasten hätääntynyt ilme kasvoillaan, ”se vei Berwaldin ja Antonion!” Mies sai tuskin sanottua viimeisiä sanojaan kun Lovino jo hylkäsi ruorin ja juoksi säikähtäneenä laivan keulaan. Hän katsoi villisti ympärilleen löytääkseen Antonion ja huomatakseen Tinon sanat vääriksi, mutta hän ei nähnyt ketään muuta kuin Gilbertin joka istui maassa ja näytti samoin järkyttyneeltä tuijottaessaan kohtaa jossa Antonio oli vielä hetki sitten seissyt. Lovino toivoi koko sydämestään, että espanjalaiskapteeni ilmestyisi jostain piilosta nauraen ja pyytäisi anteeksi sitä että oli huolestuttanut hänet, mutta niin ei käynyt ja Lovino joutui myöntämään tosiasian. Kiroten hän käänsi katseensa siihen suuntaan, jonne lintu oli lentänyt ja vetäisi yhden pistooleistaan vyöstään. Hetken hän tähtäsi käsi suorana kohti poispäin lentävää tummaa hahmoa, mutta sitten hän laski kätensä kiroten taas. Hänen kohteensa oli liian kaukana ja hän saattaisi osua jompaankumpaan miehistä jos hän yrittäisi ampua.
”Laivankokoinen lintu syöksyy kohti, mutta huomaako Antonio”, hän mutisi vihaisena, ”ei huomaa.”
*****
Antonio olisi helposti keksinyt monta mukavampaa tapaa matkustaa kuin roikkua jättiläislinnun terävissä kynsissä, mutta hänen oli pakko myöntää että maisemat olivat todella upean näköiset yläilmoista. Kokemusta vain pahensi hieman se, että hän ei oikeastaan halunnut roikkua jättiläislinnun kynsissä. Ei varsinkaan kun hän oli kuullut kaikki tarinat siitä, mihin jättiläislinnun kynsissä roikkuminen päättyi. Hetken hän yritti kokeilla, josko saisi pyristeltyä itsensä irti linnun otteesta, mutta kynnet pitivät hänestä lujasti kiinni ja he olivat jo sen verran korkealla että Antonio ei ollut varma selviäisikö pudotuksesta mereen. Joten hän jatkoi roikkumista ja teki suunnitelmaa sitä varten, että lintu tiputtaisi hänet jonnekin.
Pieni murahdus jostain hänen vasemmalta puoleltaan herätti merirosvon huomion ja hän käänsi katsettaan vain huomatakseen, ettei ollut yksin. Berwald roikkui samoin linnun toisen jalan otteessa ja näytti nauttivan tilanteesta aivan yhtä vähän kuin Antoniokin.
”Hei”, merirosvo sanoi ja Berwald nosti katseensa häneen, ”sinäkin siis tulit retkelle mukaan.” Berwald kurtisti hänelle kulmiaan mutta nyökkäsi myös.
”Ja”, hän mutisi.
”Onko sinulla sattumalta aseita mukana?” Antonio kysyi, koska se tuntui tilanteeseen hyvältä kysymykseltä.
”Miekka ja pieni veitsi”, mies vastasi ja yritti saada käsivarsiaan vapaaksi, ”mutta en yllä niihin.”
”Minäkin olen lujasti jumissa”, Antonio totesi, ”mutta ei hätää. Lovi pelastaa meidät kyllä!” Berwald nyökkäsi ja mutisi jotain itsekseen.
*****
Laivalla tilanne alkoi hieman rauhoittua ja Lukas oli onnistunut saamaan panikoivan Tinon panikoimaan hieman vähemmän. Tällä hetkellä mies käveli ympyrää kannella nopein askelin ja pureskeli huultaan. Hän oli hiljaa, mutta Lovino oli äänessä hänenkin edestään. Merirosvo oli suunniltaan ja kirosi vuorotellen kaikki ylikasvaneet linnut ja Antonion joka ei tajunnut väistää, ja vannoi syövänsä paistettua jättiläislintua sinä iltana.
”Roklintua”, Lukas korjasi häntä rauhallisella äänellä.
”Ihan sama mitä”, Lovino ärähti takaisin, ”se vei Antonion, se tulee maksamaan siitä.”
”Eli sinulla on suunnitelma?” Tim kysyi uteliaana. Kukaan ei edes epäillyt etteivätkö he tekisi jotain. Berwaldin ja Antonion jättäminen oman onnensa nojaan ei ollut edes vaihtoehto.
”Ei vielä”, Lovino vastasi äkäisesti ja vaikeni sitten. Hän seisoi hetken oudon hiljaa paikoillaan silmät kiinni ja mietti. Lopulta hän kuitenkin nyökkäsi lyhyesti ja avasi silmänsä.
”Me teemme näin”, hän julisti, ”kartta on Antoniolla, mutta luulen muistavani minne tuon ylikasvaneen tipun pesä oli merkitty. Menemme sinne ja sitten minä kiipeän pelastamaan ne ääliöt.” Muut miettivät hetken ja jakoivat katseita keskenään ennen kuin Lukas lopulta avasi suunsa.
”Muuten hyvä”, hän sanoi, ”mutta sinun kannattaisi ottaa joku mukaan pelastusretkelle.” Lovino pohti asiaa hetken, mutta nyökkäsi sitten.
”Mutta vain yhden”, hän sanoi, ”useampi herättää liikaa huomiota.”
”Ota sitten minut”, Tino vastasi varmalla äänellä ja lopetti edestakaisin kävelyn. Lovino tarkkaili häntä hetken ja kohotti sitten toista kulmaansa.
”Miten sinä auttaisit?” hän kysyi epäilevästi, koska ei ollut koskaan nähnyt miehen taistelevan eikä hän uskonut, miten Tinosta olisi jättiläislintua vastaan. Mutta Tino vain hymyili hieman erikoisella tavalla ja tempaisi nopealla liikkeellä yhden pistooleista Lovinon asevyöstä. Hänen liikkeensä olivat niin nopeita, että merirosvo ei ehtinyt edes tajuta asiaa ennen kuin mies oli jo ampunut yhden laukaisun laivan toista päätyä kohden ja seisoi nyt varmasti paikoillaan savuava pistooli kädessään.
”Mitä sinä…!” Lovino ärähti, mutta Tino käänsi totisen katseensa häntä kohden.
”Tuo kärpänen häiritsi minua”, hän selitti ja ojensi aseen takaisin omistajalleen. Gilbert, joka oli lähimpänä kohtaa johon Tino oli ampunut, asteli lähemmäs ja tarkasteli luodin aiheuttamaa naarmua puussa.
”Hah! Yksi kuollut kärpänen!” mies julisti löydettyään etsimänsä, ”tämän takia mahtava minä halusin Tinon oppipojaksi.” Lovino katsoi Tino taas, mutta nyt erilaisella tavalla.
”Selvä, sinä kelpaat”, hän lopulta totesi ja otti aseensa takaisin.
A/N: Oletteko vielä kärryillä?
Tässä luvussa oli niin paljon asioita että minua vähän epäilytti tuleeko siitä liian monimutkainen. Merenneidot olivat mukana lähinnä siksi että mie pidän siitä tarinasta ja jos minulla on mahdollisuus saada jonnekin Tanska ja merenneidot viittaus niin minähän teen sen. Lisäksi se tarjosi mahdollisuuden Lukakselle puhua Kaunotaren kirouksesta koska vaikka hän esittää olevansa okei asian kanssa (eikä kukaan syytä häntä enää) hän silti katuu sitä. Tino on oikeasti jo antanut hänelle anteeksi, mutta itsesyytös on vaikea lopettaa.
Roklintu on tuhannen ja yhden yön saduista. Mie pohdin aikani sitä, että kenet se nappaa mukaansa ja sitten päätin että tämä on vain liian hyvä mahdollisuus olla käyttämättä. Berwald ja Antonio saavat mennä! Hei hei!
Muuten, jos jokin tässä fikissä tuntuu oudolta/jäi kysymyksiä, laittakaa rohkeasti ajatuksia tulemaan! Tää on nyt jo sen verran pitkä, että mie oon voinut ihan vahingossa jättää jonkin asian selittämättä ja sitten ku työ kerrotte siitä mulle nii mie voin täällä naama punaisena keksiä jonkun oudon juonenkäänteen ja yrittää pelastaa maineeni. Yksäriäkin saa laittaa, jos ei viiti julkisesti sanoa (samalla plusetuna se että yksärit aiheuttaa mulle aina minisydärin. Tulee sellainen "mitä pahaa mä oon nyt tehnyt?!" -olo. heh heh.)
Huoh, sori pitkä A/N. Seuraavan luvun nimi on "Hei, me lennetään" (ihan vähän ironiaa)
-
Nyt mä otan itteäni niskasta kiinni ja kirjotan sen kommentin! (Jos tätä kommenttia ei ilmesty, en kirjottanutkaan sitä :P)
tämä tarina on nyt pituudeltaan 100 word sivua (bileet!)
Jee! Hirviän pitkä O.o
”Ehkä”, hän lopulta myönsi, ”se kiertelee aivan kuin lähellä olisi maata.”
”Ehkä onkin”, Tim sanoi mutta ei ollut varma asiasta. Antonio oli heistä se, jolla oli kartta ja sinnikäs halu pitää se itsellään.
”Voi olla”, Lukas totesi.
Yrittäisitte päättää :D
Antonio olisi helposti keksinyt monta mukavampaa tapaa matkustaa kuin roikkua jättiläislinnun terävissä kynsissä, mutta hänen oli pakko myöntää että maisemat olivat todella upean näköiset yläilmoista.
Ihailtavan optimistista... Onneksi ei ole korkean paikan kammoa.
”Tuo kärpänen häiritsi minua”, hän selitti
Tino ja kliseiset lausahdukset ;D
Tätä edeltävässä luvussa tapahtumat tuntuivat etenevän kauheen nopeasti, mutt tässä oli taas mukava tahti. Antonion ja Lovinon suhteen eteneminen on ihanan rauhallista ja normaalia (jos sitä sanaa voi käyttää tässä yhteydessä ^^) Muutenkin tykkään parituksista hirvittävän paljon, kivasti oli FrUKiakin tuolla välissä. Nyt vaan jännityksellä odotetaan seuraavaa lukua :)
Menolly
PS. En (vielä) huomannut mitään, mistä olis jäänyt jotain kysymyksiä, mutt kyllä mä tuun aiheuttamaan sydäreitä jos jotain löydän...
-
Oih mä sitten rakastan taruolentoja joita tässä on esiintynyt ne on mukavaa virkistystä ja tuo kivasti uutta juonta, Mathias ja merenneidot ymmärrän täysin miksi tämä vetää merten neitosia puoleensa, onneksi sama juttu ei ole seireenien kanssa! Mikäs sen huipumpaa kuin tulla jättilinnun sieppaamaksi, siitä on varmasti mukava kertoa takan ääressä lapsenlapsille.
Gilbert voisi hankkia sellaisen paidan jossa lukee "kävelevä katastrofi" sillä se nimitys sopii hänelle kuin nenä päähän. Toisaalta pitäähän sitä jonkun lietsoa sekasortoa ja epäjärjestystä jotta elämä ei olisi tylsää pitkällä laivamatkalla. Ja sitten saatiin kunnolla säpinää kun Berwald ja Antonio sai ilmaisen maisemalennon, ja näin ollen Lovino ja Tino saavat lähteä pelastusretkelle onneksi kumpikin on ainakin kerran pelastanut sydämmensä valitun =). Toi Lovinon epäilykohta lopussa pli kyllä todella hyvä =).
Ja saatiin taas pieni valaistust Timin kaupoista, mystisena hahmona joka käy kauppa ja tuntuu että hänellä on lusikkansa ties monessako sopassa jollain lailla. Hänenkin asiakkaistaan olisi mukava lukea, koska tästä mysteeri miehestä ei ole hirveästi vielä avautunut mitään. Mulle tulee hänestä jotenkin mieleen tittelintuure once upon timesta. Voi Lukas parkaa joka kantaa vieläkin syyllisyyttä, vaikka hän onkin saanut anteeksi, niin hän varmaan uskoi ehkä kirousta langettaessaan tekevänsä palveluksen Tinolle. Itsesyytöksissä ollaan usein ankaria, kun sanotaan että anteeksi antaminen on vaikeaa toiselle, niin kaikista vaikenta on antaa itselleen anteeksi. Jos Lovino ja Tino kaksintaistelis kumpi voittaisi?
Mutta Lovi suunnitteli kaiken ja pomoihmiset nyt on vähän tollasia. Ottavat kunnian alaistensa työstä.
pomoihmisillä on tosiaankin tuollainen tapa, mutta Romalle tuo sopii jotenkin hyvin.
”Gil, sinun äänesi pelottaa kalat pois”, Mathias lopulta keksi ratkaisun heidän kalaonnen puutteelleen. Gilbert ei kuitenkaan ollut samaa mieltä.
”Mahtavan minun ääneni vain houkuttaa niitä!” hän julisti, ”se on sinun läsnäolosi, mikä pelottaa niitä!” Heidän kahden vieressä Tino naureskeli hiljaa sananvaihdolle ja keskittyi omaan onkeensa. Berwald, joka ei ollut kiinnostunut kalastuksesta mutta erittäin kiinnostunut Tinon seurasta, seisoi hänen lähettyvillään ja näytti omalta vakavalta itseltään nojatessaan kaiteeseen.
Logiikka on taas huipussaan!
”Mathias!” Lukas huudahti ja marssi samoin kaiteen luokse, ”sinulla ei ole lupaa hukkua.” Mathias vain nauroi ja pyyhki nyt läpimärkiä hiuksiaan pois silmiltään. Lentävä hollantilainen oli pysähtynyt yllättävän nopeasti Antonion käskystä, joten Mathias ei ollut edes ajautunut kauas laivasta.
Lukas on sitten ihana veljeään kohtaan kun hoitaa välillä isoveljenroolia Mathiaksen puolesta! ;)
”Ai hei leidit”, hän tervehti iloisesti kolmikkoa, ”olemmeko tavanneet ennen?” Naiset katsoivat häntä hetken, mutta alkoivat sitten kaikki kihertää ja lähestyivät miestä. Heidän liikkuessa muut erottivat kimmeltävät suomut naisten pyrstöistä veden alta.
”Minä en ymmärrä miten hän tekee tuon”, Tim mutisi katsellessaan kuinka Mathias jutteli merenväen kanssa aivan kuin olisi tuntenut heidät aina ja teki näin joka päivä.
”Mitä?” Tino kysyi hämmästyneenä ja hieman helpottuneena siitä että mikään ei ollut ainakaan vielä syönyt hänen veljeään.
”Merenneidot”, Tim vastasi ja osoitti naisia, ”ne kaikki aina pitävät hänestä. En ymmärrä miksi ja miten, mutta hän lähes vetää niitä puoleensa. Aina kun olemme edes pienen lätäkön lähellä hän saa ainakin yhden nousemaan pinnalle. Mistä tuli mieleen, älkää kertoko niille että minä olen täällä.” Sen sanottuaan hän kääntyi ja katosi vähin äännin kannen alle.
Mathias on ihan selvästi mereneito mangeetti joka vetää näitä puoleensa =), no onpahan herralla seuraa aina vesillä ollesaan=)
Aluksi ne puhuivat vain Mathiakselle, mutta hitaasti myös Tino, Gilbert ja yllättäen Lovino saivat niiden suosion. Lovino varsinkin osoittautui suureksi hitiksi merenneitojen keskuudessa ja hän käytti parhaat naisille puhumistaitonsa, mikä aiheutti Antoniolle henkisen ongelman. Merirosvosta oli hienoa nähdä Lovino niin ystävällisenä, mutta samalla hän murjotti siitä että joku muu vei hänen Lovinsa huomion. Hän kamppaili tämän asian kanssa niin kauan kunnes Gilbert huomasi ystävänsä ahdingon ja parilla hyvin valitulla sanalla sai Lovinon kääntämään huomionsa yleensä niin pirteään merirosvoon. Antonion mieli koheni välittömästi.
Ihana Spamano kohta! Voi pikku antonio kun joutui kestämään sen että Lovino oli ystävällinen kauniille merenneidoille.
”Laivankokoinen lintu syöksyy kohti, mutta huomaako Antonio”, hän mutisi vihaisena, ”ei huomaa.”
repesin tälle kohdalle todenteolla, onneksi Antoniolla on Romano!
Antonio olisi helposti keksinyt monta mukavampaa tapaa matkustaa kuin roikkua jättiläislinnun terävissä kynsissä, mutta hänen oli pakko myöntää että maisemat olivat todella upean näköiset yläilmoista. Kokemusta vain pahensi hieman se, että hän ei oikeastaan halunnut roikkua jättiläislinnun kynsissä. .
tuota hänen kykyään suhtautua kaikkeen lähestulkoon hymyillen ja positiivisesti pitäisi pullottaa pulloihin ja myydä. Tuollainen ajatusmaailma on kyllä lahja!
-
*Tuijottaa tietokoneen ruutua silmät pyöreinä ja leuka lattiassa asti roikkuen.*
Aaawesomee! Minun pitäisi lainata koko teksti, että saisin kommentoitua tätä järkevästi... Kokeillanpas vaikka ranskalaisia viivoja. (Häiritsevä nimi viivoilla...)
-Luvun alku sai minun aivot kutisemaan (?) jostain syystä... Espanja oli vähän ahdistava. Siitä ei kuitenkaan tule miinusta!
-Norja on vaan niin ihana. Rakastan sinun tapaasi kirjoittaa hänet.
-Preussi... Preussi, mitä minun edes oli tarkoitus siitä sanoa? Eihän tätä persoonaa voi edes kuvailla! Liian mahtava minun pienille aivoilleni.
-Tämä merenneitokohta oli kyllä kiva. Tanska ja merenneidot on hyvä yhdistelmä...
-"Sinulla ei ole lupaa hukkua." xDD Siksi minä rakastan Norjaa.
-Tuo lintukin oli hieman ahdistava... Tai no minua ahdistaa se, että se kaappasi Berwaldin. :/ En jotenkin ymmärrä tätä mielikuvaa, jossa jättiläislintu roikuttaa Ruotsia...
-Mathiaksen ja Gillbertin logiikka on kyllä erittäin järkevää... Nauroin.
-Muutama kirjoitusvirhe pisti silmään, niitä en kuitenkaan enää löydä..
-Tekstin ajan jokaisen kappalejaon kohdalla pitäisi antaa sinulle raikuvat aplodit! (-ajattelin minä tekstiä lukiessani joka välissä.)
Seuraavan luvun nimi, tosiaan on... *heheheheh*
Odotan jatkoa innolla. ^^
Ps. Rakastan tuota Tinon taistelija-puolta.
-
Hei anteeksi, tää on nyt tosi nopee päivitys, mie tuun about parin tunnin päästä takaisin kiittämään teitä kunnolla <3
// edit: Tulin takaisin. Wou, te ootte mennyt villiksi, kolme kommaa!
Menolly: Kiitos! Mie pidän kliseistä... Tää koko fikki on niitä täynnä!
Kuolotar: Gott, antakaa joku jo tälle mitalli kaikkien noiden vanhojen fikkien kommentoimisesta ja nostamisesta. Kiitos muuten, mie en viiti kaikkiin kiittää erikseen mutta mie arvostan tätä <3 Ja kiitos!
Hänenkin asiakkaistaan olisi mukava lukea, koska tästä mysteeri miehestä ei ole hirveästi vielä avautunut mitään.
Mie itseasiassa harkitsen tätä, mutta se sijoittuisi sitten aikaan ennen Kaunotarta. Sen nimi voisi olla jotain tyyliin Timin ja Mathiaksen harharetket. Apua, liikaa ideoita liian vähän aikaa...
Jos Lovino ja Tino kaksintaistelis kumpi voittaisi?
Antonio ja Berwald!
Sly: Oi, kiitos. Oliko se oikeasti noin hyvä? Miten ihmeessä... Ja kyllä, ranskalainenviiva on häiritsevä nimitys. Englanniksi se on dash ja ranskaksi tiret, miksi lie ollaan nimetty se noin.
Ei hätää, Berwald on ok!
Seitsemästoista luku: Hei, me lennetään!
”Se oli minun vikani”, Tino selitti Lukakselle ja näytti erittäin kurjalta, ”se lintu melkein nappasi meidät kummatkin, mutta Berwald työnsi minut syrjään.”
”Sellaista se tosirakkaus tekee”, Lukas mutisi vastaukseksi.
”Jos minä olisin ollut nopeampi, Berwald olisi ehtinyt väistää myös”, Tino jatkoi ja katseli siihen suuntaan, jonne lintu oli kadonnut Berwald ja Antonio mukanaan.
”En oikeastaan usko. Mutta hän pärjää kyllä”, Lukas totesi, ”roklinnut syövät hyvin vähän, joten luultavasti se vain varastoi heidät pesäänsä. Sinä ja Lovino saatte heidät helposti pois sieltä.”
”Mutta minä aion pelastaa hänet!” Tino julisti ja hymyili hieman sormeillessaan aseitaan, jotka hän oli kerrankin vyöttänyt ylleen, ”se lintu ei saa häntä.”
”Kuuntelitko sinä minua ollenkaan?” Lukas viimein kysyi, koska hänellä oli sellainen olo että Tino ei ollut aivan kiinnittänyt häneen huomiota.
”Minä en tosiaankaan anna Berwaldille tapahtua mitään pahaa. Hän on ollut niin ystävällinen minulle ja aina paikalla silloin kun minä tarvitsen häntä, joten minä en voi pettää häntä nyt”, Tino jatkoi täysin välittämättä veljestään.
”Eli et”, Lukas mumisi ja loi häneen pitkän katseen, ”sinä olet aivan kuin Mathias. Minä niin toivoin, että hän olisi ainoaa laatuaan.” Nyt Tino näytti viimein huomaavan, että Lukas oli sanonut jotain ja hän loi veljeensä hämmentyneen katseen.
”Sanoitko sinä jotain?” hän kysyi ja hymyili varovaisesti siltä varalta että oli missannut jotain tärkeää. Lukas tuhahti.
”Sanoin että minusta olisi hyvä idea jos joku tähystäisi”, Lukas totesi eikä edes vaivautunut toistamaan mitä oli oikeasti sanonut. Jos Tino ei kuuntelisi ensimmäisellä kerralla, Lukas ei varmasti antaisi hänelle toista mahdollisuutta.
He seilasivat parhaillaan Lovinon muistin varassa kohti jättiläislinnun pesäkalliota. Myös Gilbert auttoi suunnistamisessa, koska hän oli ollut mukana kummallakin edellisellä kerran, kun Antonio oli seilannut tämän reitin. Tosin he eivät olleet koskaan harhautuneet pesäkalliolle asti, mutta miehellä oli kuitenkin hyvä tietämys meristä aikaisemman uransa perusteella. Oli hieman hämmentävää nähdä yleensä toistensa kurkussa olevat Lovino ja Gilbert työskentelemässä keskenään niin hyvässä yhteisymmärryksessä, mutta toisaalta Antonio oli tärkeä heille kummallekin ja tarpeeksi hyvä syy haudata sotakirveet hetkeksi.
”Mutta Mathias on jo märssykorissa”, Tino sanoi ja näytti silti huolestuneelta, vaikka Lukas oli tehnyt kaikkensa rauhoittaakseen häntä ja uskotellakseen että kaksi aikuista taistelutaitoista miestä pärjäsivät luultavasti aivan hyvin siihen asti että heidät haettaisin takaisin.
”Minä tarkoitin erilaista tähystämistä”, Lukas sanoi ja vilkaisi Timiä, joka seisoi myös heidän lähellään, ”saisinko Nahkani laukustasi?” Tim nyökkäsi sanomatta sanaakaan ja upotti käsivartensa taas olkapäätä myöten pohjattoman laukkunsa sisään ennen kuin veti esiin tutun repaleisen nahan kappaleen.
”Niin tietenkin”, Tino sanoi tajuttuaan mitä hänen veljensä tarkoitti, ”mutta kuka?” Lukas katsoi häntä pitkään aivan kuin Tinon olisi pitänyt tajuta sekin aivan itse ja lopettaa typerien kysymysten esittäminen.
”No”, hän kuitenkin viimein sanoi, ”Gilbert ja Lovino ovat kiireisiä ohjaamaan ja suunnistamaan, Tim ja Mathias ovat liian pitkiä ja minä saisin tästä vain hirvittävän päänsäryn, joten vaihtoehtoja taitaa olla vain yksi.”
”Minä?” Tino kysyi hämmästyneenä ja tuijotti Nahkaa.
”Onko täällä muitakaan?” Lukas kysyi takaisin ja työnsi Nahan veljelleen, ”sinä et varmaan pelkää lentämistä.” Tino pudisti päätään ja alkoi sitten kiireesti pukea Nahkaa päälleen, aivan kuten oli nähnyt muidenkin tekevän. Mathias laskeutui hetkeksi alas märssykorista nähdessään tilanteen ja käveli heidän luokseen juuri sopivasti kun Tinon muodonmuutos valmistui ja heidän keskellään seisoi sysimusta joutsen.
”Joutsen?” Mathias kysyi nähtyään nyt linnunhahmoisen veljensä, ”eikö Gilin kotka olisi ollut parempi?” Lukas pudisti päätään ja kumartui polvilleen joutsenen vierelle.
”Ei, tämä on täydellinen”, hän sanoi, ”joutsen on kestävä ja voimakas lentäjä ja lisäksi vesilintu.” Tino katsoi häntä hetken ja lehytteli isoja siipiään kokeeksi.
”Sinun kannattaa hypätä mereen ja tehdä lentoon lähtö sieltä”, Tim totesi katsellessaan joutsenen kokeilemista, ”vesilintujen on vaikea nousta paikaltaan.” Tino nyökkäsi lyhyesti ja Lukas nosti hänet syliinsä auttaakseen hänet kaiteen yli mereen. Päästyään veteen Tino näytti nopeasti oivaltavan oikean lentotaktiikan ja hän kohosi nopeasti laivan ylle.
”Joutsen pystyy myös katkaisemaan aikuisen miehen käsivarren”, Lukas totesi ohimennen seuratessaan veljensä lentoa. Mathias nyökkäsi totisena ja kiipesi sitten takaisin märssykoriin ollakseen avuksi.
*****
”Minneköhän me olemme menossa?” Antonio kysyi lähinnä siksi että hänellä oli tylsää, ei siksi että hän olisi ihmetellyt asiaa. Oikeastaan hän oli aika varma, että tiesi vastauksen jo itsekin.
”En tiedä”, Berwald kuitenkin vastasi eikä selvästikään voinut käsittää, miksi merirosvo kyseli häneltä niin typeriä kysymyksiä.
”Pesä ei voi olla kaukana”, Antonio tuumasi ja yritti erottaa jättiläislinnun pesäkalliota maisemasta, mutta hänen kasvojaan vasten puhaltava tuuli oli liian voimakas ja hänen silmänsä alkoivat vuotaa välittömästi jos hän yritti katsoa eteenpäin, ”kartta taitaa olla vieläkin minun taskussa. Toivottavasti Lovi ja Gil muistavat mihin pesäkallio oli merkitty.”
”Hm”, Berwald mutisi.
”Mitä luulet, syököhän tämä lintu meidät?” Antonio kysyi.
”Toivon ettei”, Berwald vastasi täysin rehellisesti ja toivoi, ettei Antonio keksisi puhua aiheesta enempää. Mahdollinen syödyksi tuleminen ei kuulunut hänen lempipuheenaiheisiinsa.
”Onkohan sillä jälkeläisiä?” merirosvo kuitenkin jatkoi jutusteluaan pohtivalla sävyllä, ”ehkä se viekin meidät niille syötäväksi.”
”Ole hiljaa”, Berwald pyysi, mutta Antonio oli jotenkin tottunut Lovinon kanssa jättämään sellaiset pyynnöt huomiotta.
”Te aateliset olette aika hiljaisia”, hän totesi hetken päästä, kun ei saanut Berwaldista irti paria sanaa enempää.
”Te merirosvot olette aika äänekkäitä”, Berwald vastasi hänelle takaisin ja Antonio naurahti.
”Se on kyllä totta”, hän totesi iloisesti ja samassa heitä kantavan linnun suunta muuttui. Antonio ei ollut aivan varma, mutta hän arveli heidän lentäneen noin puolituntia ja nyt lintu alkoi selvästi laskeutua. Hän tunsi muutaman ikävän nykäisyn vatsanpohjassaan kaartelun ja korkeuden putoamisen takia, mutta lopulta hän erotti merestä pistävän kallion huipulla nököttävän pesän heidän allaan. Se oli selvästi koottu hieman tavallista risua isommista risuista ja heinätukoista.
Jättiläislinnulla ei näyttänyt olevan sen suurempia suunnitelmia nappaamiensa miesten varalle, koska se vain yksinkertaisesti tiputti heidät pesäänsä ja liisi sitten pois. Antonio ja Berwald olivat hyvin kiitollisia siitä, että sattuivat tipahtamaan pehmeille heinille. Nopeasti he nousivat ylös ja yrittivät saada kunnon kuvan olinpaikastaan.
”Ainakaan meitä ei ole syöty vielä”, Antonio totesi ja venytteli lennon aikana kipeytyneitä harteitaan ja käsivarsiaan samalla kun katseli ympärilleen.
”Hieno juttu”, Berwald mumisi ja yritti olla kompastumatta joka paikassa törröttäviin oksiin. Näin lähietäisyydeltä alkoi näyttää enemmän siltä että lintu oli käyttänyt pesänsä tekoon sittenkin kokonaisia puita eikä risuja, ”mitä nyt?” Antonio haroi hiuksiaan miettiessään ja yritti viimeistellä mielessään olevaa suunnitelmaa.
”No, ensimmäiseksi me yritämme keksiä, miten pääsemme alas täältä”, hän lopulta päätti kaikkein loogisimman ratkaisun, ”Lovi on varmasti pian täällä Lentävän hollantilaisen kanssa, joten pääsemme heti pois kunhan vain ensin keksimme reitin alas.” Berwald nyökkäsi ja he lähtivät kahdestaan kiipeämään oksien välistä kohti pesän reunaa. Antonio oli todella kiitollinen siitä, että oli sattumalta laittanut saappaansa jalkaan sinä aamuna eikä ollut avojaloin niin kuin yleensä laivalla, he ehtivät edetä hyvän matkaa ennen kuin Berwald kuuli oudon rusahduksen takaansa ja kääntyi ympäri.
”Antonio”, hän sanoi merirosvolle, joka ei ollut huomannut mitään epäilyttävää tapahtuvan, ”sinä kysyit sitä, että onko sillä linnulla jälkeläisiä.”
”Niin”, Antonio vastasi ja kääntyi hämmentyneenä katsomaan taakseen jäänyttä miestä. Berwald oli itsepintaisesti pysynyt mahdollisimman hiljaa koko lennon, joten oli hieman outoa että hän otti asian puheeksi nyt. Antonio kuitenkin tajusi todellisen syyn heti, kun sattui katsomaan taakseen.
”Sillä on”, Berwald vastasi totisena ja he tuijottivat jähmettyen kahta isoa linnunpoikasta, jotka tuijottivat hyvin kiinteästi takaisin. Ne olivat suurin piirtein samaa kokoluokkaa kuin hevonen ja niiden päät kohosivat helposti miesten yläpuolelle. Ne eivät myöskään näyttäneet kovin ystävällisiltä, vaikka niillä olikin vielä pehmeää nukkaa höyhenten tilalla ja ne räpistelivät pieniä siiventynkiään.
”voi kuinka söpöjä”, Antonio totesi ja olisi varmasti leperrellyt hieman, jos poikaset eivät olisi tulleet siihen tulokseen, että oudot ihmiset olivat varmasti niiden ateria. Kiljuen ja nokkiaan naksutellen ne lähtivät kävelemään lähemmäs. Berwald perääntyi hieman, koska oikeastaan pehmoisesta olemuksesta huolimatta poikasten nokat ja kynnet näyttivät hyvin teräviltä eikä hän todellakaan pitänyt siitä tavasta jolla ne katsoivat heitä lähestyessään.
*****
”Se lintu jätti heidät tuonne”, Tino sanoi saatuaan Nahan pois päältään ja osoitti yhtä merestä pistävistä kalliosta, ”näin heidän putoavan pesään ja sitten se jättilintu lensi pois.” Hän oli lentänyt koko sen ajan mikä oli mennyt saapua oikealla paikalle ja hän oli etäältä pitänyt jättiläislintua silmällä. Hän ei ollut uskaltanut mennä joutsenenhahmossaan liian lähelle, mutta hän oli kuitenkin nähnyt kahden miehen olevan vielä kunnossa.
”Selvä”, Lukas totesi ja huusi Tinon tuomat ohjeet Lovinolle, joka seisoi silti ruorissa. Italialainen nyökkäsi vakavana ja katseli Tinon tarkoittamaa kalliota. Sillä alueella oli muitakin kallioita ja Lovino oli karikoiden pelossa määrännyt Timin ja Mathiaksen tarkkailemaan laivan kumpaakin puolta ja varoittamaan häntä merenalaisista kivistä. Nyt he olivat kuitenkin jo hyvin lähellä ja hänen oli aika valmistautua. Jättiläislintu oli tietenkin valinnut pesäpaikakseen kaikkein korkeimman huipun, joten Lovinolla oli pieni kiipeilyretki edessään.
”Gilbert”, hän sanoi tiukalla ja hieman vastahakoisella äänellä, ”minä annan laivan sinulle hetkeksi. Kai sinä idiootti tiedät miten tätä ohjataan?” Gilbert tuhahti.
”Minä seilasin meriä ennen kuin sinä olit edes oppinut taskuvarkaaksi”, hän sanoi.
”Minä en ole taskuvaras”, Lovino kivahti takaisin.
”Enkä minä idiootti”, Gilbert vastasi ja nappasi kiinni ruorista työntäen Lovinon samalla hieman syrjään, ”mene vain ja pelasta se hölmö espanjalainen. Minulla on ikävä sitä aivotonta hymyä ja tyhjänpäiväistä puhetta.” Lovino tarkkaili häntä vielä hetken epäillen, mutta hän joutui myöntämään mielessään että Gilbert näytti todella varmalta ja tottuneelta seisoessaan ruorissa. Sitä paitsi Antonio oli laverrellut hänelle tarpeeksi kaikista niistä seikkailuista joihin oli joutunut ja päässyt Gilbertin ja Franciksen kanssa, joten Lovinon täytyisi vain luottaa.
”Mutta jos tässä on yksikin naarmu, kun minä palaan sinä saat maksaa”, hän ei kuitenkaan voinut olla uhkaamatta ennen kuin marssi kapteeninhyttiin.
”Jäkäjäkä”, Preussi mumisi ja tuhahti.
Lovinon astuessa hetken päästä taas kannelle, häntä oli vaikea tunnistaa samaksi merirosvoksi joka oli jo viikkoja seilannut muiden kanssa. Poissa olivat korut ja näyttävät asut sekä hattu. Niiden sijaan hän oli pukeutunut täysin mustaan asuun, joka näytti täydelliseltä epäilyttäviä yöllisiä töitä varten. Hän oli sitonut lyhyen miekan selkäänsä sen sijaan että kantaisi sitä vyössään. Hänellä oli edelleenkin pistooli, mutta tällä kertaa vain yksi ja se lepäsi hänen reittään vasten. Muiden katseiden alla hän kiinnitti rannesuojuksensa paikoilleen ja tarkisti, että kaikki tarvittava oli mukana.
”Lovino Romano Vargas”, Tim totesi hetken päästä, ”yksi Vargas-veljeksistä. Minä mietinkin olitko se sinä.”
”Turpa kiinni”, Lovino vastasi sujuvasti ja työnsi vielä yhden veitsen saappaansa varteen, ”selvä. Toimintasuunnitelma on tämä, tuo idiootti ruorissa yrittää olla kolhimatta minun laivaani.” Hän osoitti Gilbertiä, joka virnisti leveästi takaisin.
”Älä huoli”, hän huusi vastaukseksi ja taputti ruoria hellästi, ”minä pidän aina huolen kaunottarista.” Lovino loi häneen pitkän katseen, mutta antoi asian olla koska hänellä oli tärkeämpääkin mietittävää.
”Sinä”, hän sanoi ja osoitti Tinoa vuorostaan, ”lennät edeltä ja minä kiipeän tuon pahuksen korkean kivikasan päälle. Sitten me pelastamme ne ääliöt ja kaikki hyvin. Selvä?”
”Selvä”, Tino sanoi ja kiskoi jo Nahkaa takaisin päälleen.
”Ja te muut”, Lovino totesi osoittaen jonnekin siihen suuntaan jossa Lukas, Mathias ja Tim seisoivat, ”yrittäkää pysyä elossa.”
”Kuulostaa tarpeeksi yksinkertaiselta”, Mathias vastasi virnistäen.
”Todellako?” Lukas kysyi ja loi häneen epäilevän katseen, ”sinulla on ollut ennenkin hankaluuksia seurata sitä ohjetta.” Hänen vanhin veljensä naurahti ja onnistui jopa näyttämään hieman nolostuneelta.
”Jeah”, hän mutisi ja nosti sitten peukaloaan nyt taas joutsenenhahmoiselle pikkuveljelleen, ”anna mennä, Tino. Rökitä se lintu ja tuo rakastajasi takaisin. Minulla on vielä pari uusintaottelua käymättä hänen kanssaan.” Joutsen näytti siltä, että olisi kovasti halunnut sanoa jotain, mutta kunnollisten äänihuulten puute esti joten hän tyytyi vain nyökkäämään ja lentämään pois. Lovino oli myös jo poistunut laivasta ja kiipesi ihmeen nopeasti ja ketterästi ylös melkein pystysuoraa vuoren rinnettä. Laivalle jääneet katselivat heidän peräänsä kunnes Lukas huokaisi ja kääntyi poispäin käärien hihojaan samalla.
”Paras alkaa valmistautua”, hän mutisi ja Mathias loi häneen hämmentyneen katseen.
”Valmistautua mihin?” hän kysyi ja Lukas vilkaisi häntä olkansa ylitse.
”Siihen, että he tulevat alas”, mies vastasi ja lähti hakemaan tarvikkeita hytistään.
*****
Antonio ja Berwald perääntyivät kunnes heidän selkänsä painautuivat pesää reunustavia puunrunkoja vasten. Kumpikaan ei halunnut irrottaa katsettaan lähestyvistä poikasista, mutta haparoivat kuitenkin aseitaan vyöltään. Poikaset näyttivät silti suhtautuvan heihin varoen, mutta oli vain ajan kysymys milloin jompikumpi rohkaistuisi sen verran että hyökkäsi.
Pari sekuntia myöhemmin toinen niistä teki juuri niin. Se kiljaisi hieman ja iski sitten nokkansa suoraan kohti Berwaldia, joka nosti oman miekkansa suojaksi. Ihmisen sijaan lintu sai nokkaansa vain terästä, mutta se ei näyttänyt sitä haittaavaan sillä se vain kiskaisi päänsä taaksepäin ja riuhtaisi samalla aseen miehen kädestä. Miekka osui puunoksiin ja kolahti kadotessaan näkyvistä. Poikaset katsoivat miehiä taas arvioiden, mutta ei yhtään pelokkaasti.
”Aseet eivät taida toimia noihin”, Antonio totesi hieman huolestuneella sävyllä. Jopa jättilinnun poikaset olivat niin isoja, että niiden untuvapeite ja iho olivat luultavasti liian paksuja miekalle eikä merirosvo ollut varma olisiko pistoolin luodeista apua sen enempää. Berwald katsoi ympärilleen yrittäen löytää ratkaisun ja hänen silmänsä osuivat pesän reunan matalampaan kohtaan lyhyen matkan päässä.
”Jos harhautamme noita, saatamme päästä tuolta pois”, hän totesi ja osoitti kohdan merirosvolle. Antonio nyökkäsi.
”Sitten tarvitsemme vain harhautuksen”, hän sanoi miettiväisenä, mutta ennen kuin hän ehti keksiä mitään, toinen poikasista päätti kokeilla hyökkäystä taas. Mutta ennen kuin se ehti edes iskeä, jostain ylhäältä syöksyi iso musta joutsen poikasten ja miesten väliin. Jättilintuihin verrattuna se oli mitättömän pieni, mutta silti se levitti siipensä ja sähisi niin vihaisesti että poikaset perääntyivät säikähtäneenä.
”Joutsen?” Antonio kysyi yllättyneenä, mutta Berwald pudisti päätään.
”Ei”, hän sanoi, ”se on Tino.” Sillä hän oli varma siitä että tunnistaisi Tinon aina riippumatta siitä, missä hahmossa mies oli.
”Selvä, tämä on meidän harhautuksemme”, merirosvo totesi ja lähti juoksemaan heidän katsomaansa kohtaa kohti. Poikaset näyttivät olevan todella hämillään ja epäröivät lähteä perään kun miehet kiiruhtivat suojaan. Tino uhkaili jättilintuja vielä hetken ennen kuin liisi Berwaldin ja Antonion perään.
”Berwald, oletko sinä kunnossa?” hän kysyi heti kun kiskaisi Nahan pois päältään. He pysähtyivät hetkeksi suojaan yhden puunrungon taakse. Tino oli hengästynyt lennosta ja näytti hieman säikähtäneeltä, mutta Berwald ei vastannut hänelle sanoin. Hän vain tarttui miestä olkapäistä ja iski huulensa hänen huuliaan vasten.
”Hei, meillä ei ole aikaa tuohon!” Lovino huusi saavuttuaan paikalle, mutta he eivät oikeastaan välittäneet hänestä.
”Lovi! Minä tiesin, että sinä pelastaisit minut!” Antonio huudahti riemastuneena nähdessään italialaisen ja muutamalla nopealla askeleella kuroi umpeen heidän välimatkansa saadakseen suljettua hänet syliinsä, ”emmekö mekin voisi tehdä noin?”
”Emme!” Lovino vastasi äkäisesti, ”vasta sitten kun olemme oikeasti turvassa.”
”Okei, minä odotan sitä!” Antonio vastasi iloisena ja hieraisi leukaansa hänen hiuksiinsa. Tino ja Berwald olivat lopettaneet suudelmansa ja nuorempi mies silitti vanhemman kasvoja selvästi tyytyväisenä siitä, että hän oli kunnossa ja elossa. He eivät olleet kuitenkaan aivan vielä turvassa, sillä pesän reunalle oli matkaa ja puunrungon takaa kuuluvat rusahdukset vihjaisivat, että poikaset olivat taas saamassa rohkeutensa takaisin.
”Meidän on ehkä paras kiirehtiä”, Antonio totesi ja vain hetkeä myöhemmin toinen poikasista hypähti heitä suojanneen puunrungon päälle ja kallisti päätään katsoessaan heitä tutkivasti. Lovino veti pistoolinsa esiin ja ampui yhden laukauksen sitä kohti, mutta aivan kuten Antonio oli epäilytkin, pienellä luodilla ei ollut mitään muuta vaikutusta kuin se että poikanen näytti hieman vihaisemmalta. Kaikki neljä perääntyivät, kun se kiljaisi heille.
”Miksi te ette ole tappaneet tuota otusta?” Lovino kivahti, vaikka oli jo hyvin nähnyt kuinka paljon aseista oli apua.
”Se on varmasti uhanalainen”, Antonio vastasi pitäen katseensa linnussa.
”Mekin olemme!” Lovino tokaisi takaisin ja arvioi etäisyyttä pesän reunan ja heidän välillään, ”jos juoksemme, ehdimme ehkä ennen sitä.” Muut nyökkäsivät ja perääntyivät vielä pari metriä poikasen ottaessa muutaman askeleen lähemmäs. Tino arvioi matkaa myös, mutta myöntämisen sijaan hän rypisti kulmiaan.
”Te juoksette”, hän totesi ja alkoi kietoa Nahkaa päälleen, ”minä harhautan.”
”Tino”, Berwald vastusteli, mutta miehen tilalla oli jo joutsen, joka sihisi äkäisesti lähestyville poikasille. Antonio ja Lovino lähtivät juoksemaan ilman erillistä kehotusta, mutta Berwald epäröi vielä hieman ennen kuin kääntyi vastahakoisesti ja kiiruhti merirosvojen perään. Hän oli jo hyvin lähellä pesän reunaa, kun hän kuuli kiljaisun ja terävän napsahduksen. Kumpikin ääni saivat hänet lähes voimaan pahoin ja hän käännähti säikähtäneenä ympäri vain nähdäkseen, kuinka jättilintu roikotti joutsenta nokassaan sen siivestä.
”Tino!” Berwald huudahti eikä edes ajatellut lähtiessään juoksemaan takaisin. Poikanen heilutti päätään ja nakkasi nyt elottomalta näyttävän joutsenen miestä kohden. Sydän hakaten Berwald polvistui ja nosti mustan linnun syliinsä peläten pahinta.
”Tino, ole kiltti, avaa silmäsi”, hän sanoi särkyvällä äänellä ja huokaisi helpotuksesta, kun joutsen aukaisi silmänsä. Tino inahti, muttei voinut siinä hahmossa sanoa mitään sen tarkempaa. Hänen toinen siipensä asettui siististi selkää vasten, mutta toinen oli taittunut outoon kulmaan.
”Minä vien meidät pois täältä”, Berwald lupasi ja vilkkaisi jättilintua, joka oli ilmeisesti hämmentynyt joutsenesta sen verran, ettei ollut lähestynyt heitä vielä. Nopeasti Berwald nousi ja kiiruhti muiden perään.
Lovino ja Antonio olivat jo kiivenneet pesän reunan ylitse ja seisoivat kielekkeen reunalla katsoen alas. Saapuessaan Berwald kuuli Lovinon kiroilevan puoliääneen.
”Meidän on pakko hypätä”, italialainen totesi äkäisenä. Hän oli kiivennyt ylös kallion toista laitaa, mutta toisin kuin se laita, tämä laita oli kalteva. Meri velloi suoraan heidän alapuolellaan ja kiipeäminen alas olisi erittäin vaikeaa jopa mestarille. He eivät voineet edes kiertää toiselle puolelle, koska sitä varten heidän pitäisi palata pesään ja juosta sen halki. Sitä paitsi poikaset lähestyivät taas ja naksuttivat nokkiaan äänekkäästi kiivetessään pitkin pesäänsä.
”Sitten me hyppäämme”, Antonio totesi ja hymyili hiukan peittääkseen pelkonsa. Lovino katsoi häntä ja ojensi sitten kätensä, johon mies tarttui kyselemättä. Sormet yhteen punottuina he nyökkäsivät, ottivat vauhtia ja hyppäsivät alas kohti harmaata merta yhtä aikaa.
Berwald epäröi vain hetken heidän jälkeensä. Hän taitteli Tinon katkenneen siiven parhaansa mukaan suojaan ja suuteli joutsenen päätä ennen kuin otti itsekin vauhtia ja hyppäsi.
A/N: Todellinen cliffhangeri! haha ha~
Oliko mun pakko kiusata Tinoa? Oli. Isänmaallisuus kunniaan ja mulla on Ruotsi-paita päällä enivei. Toivottavasti tämä oli silti sujuva, taistelua ja action kohtauksia on niin vaikea kirjoittaa. Sen verran voin luvata, että kaikki selviävät. Minun tarinoissani kukaan ei koskaan kuole! Ei ainakaan päähenkilöt.
Seuraavan osan nimi on: Kuka pelkää rannikkovartiostoa?
Ai niin, nostin ikärajaa sen takia, että olen todella miettinyt parin luvun ajan että pitäisikö tämän olla korkeampi ja tulevat tapahtumat menevät vain hurjemmiksi. Joten varmuuden vuoksi.
-
Oi, ihanaa uusi luku!
Niin, rakkauden vuoksihan on valmis kuolemaan ja rakkaus on usein paras motivaatio tehdä jotain sankarillista tai joissain tapauksissa se on motivaatio myös rikoksiin ja pahoihintekoihin. Voi Lukas parkaa kun toisella on kestämistä veljes katraassaan, onneksi yksikään päivä tuskin on samalainen tai tylsä.
Tässä tuli mukavasti myös romantiikkaa ja pääsin taas ihailemaan tuota Nahka taika esinettä ja sen nerokkuutta! Tino mustana joutsena kyllä toimi tosi hyvin,
Ei saa jättä noin jännään kohtaan! Miten mä kestän olla tietämättömänä mitä Tinolle on käynyt??? Onneksi Lukas sen tään varautui siihen että tämä joukko tulee varmasti jos ei rytinällä niin vauhdilla alas. Mä täällä nyyhkytän kun Tino sai pahan osuman suojellakseen rakastaan, todella koskettavaa tekstiä josta jää jännitynyt fiilis ja mukana on ihania puheenvuoroja ja hauskoja kohtia!<3
”Se oli minun vikani”, Tino selitti Lukakselle ja näytti erittäin kurjalta, ”se lintu melkein nappasi meidät kummatkin, mutta Berwald työnsi minut syrjään.”
”Sellaista se tosirakkaus tekee”, Lukas mutisi vastaukseksi.
”Jos minä olisin ollut nopeampi, Berwald olisi ehtinyt väistää myös”, Tino jatkoi ja katseli siihen suuntaan, jonne lintu oli kadonnut Berwald ja Antonio mukanaan.
”En oikeastaan usko. Mutta hän pärjää kyllä”, Lukas totesi, ”roklinnut syövät hyvin vähän, joten luultavasti se vain varastoi heidät pesäänsä. Sinä ja Lovino saatte heidät helposti pois sieltä.”
”Mutta minä aion pelastaa hänet!” Tino julisti ja hymyili hieman sormeillessaan aseitaan, jotka hän oli kerrankin vyöttänyt ylleen, ”se lintu ei saa häntä.”
”Kuuntelitko sinä minua ollenkaan?” Lukas viimein kysyi, koska hänellä oli sellainen olo että Tino ei ollut aivan kiinnittänyt häneen huomiota.
Voi kun veljen rauhoitteluista ei olenyt mitään hyötyä kun tämä on paniikissa rakkaansa kanssa, onneksi Lukas pitää jalkansa maassa kun veljet liihottelevat pilvissä.
”Eli et”, Lukas mumisi ja loi häneen pitkän katseen, ”sinä olet aivan kuin Mathias. Minä niin toivoin, että hän olisi ainoaa laatuaan.” Nyt Tino näytti viimein huomaavan, että Lukas oli sanonut jotain ja hän loi veljeensä hämmentyneen katseen.
Voi Lukas! Kyllä Mathias on ainoaa laatuaan, ja kerta he ovat veljeksiä niin kyllä niitä samanlaisuuksia vain löytyy kun vähän kaivelee.
”Minneköhän me olemme menossa?” Antonio kysyi lähinnä siksi että hänellä oli tylsää, ei siksi että hän olisi ihmetellyt asiaa. Oikeastaan hän oli aika varma, että tiesi vastauksen jo itsekin.
”En tiedä”, Berwald kuitenkin vastasi eikä selvästikään voinut käsittää, miksi merirosvo kyseli häneltä niin typeriä kysymyksiä.
”Mitä luulet, syököhän tämä lintu meidät?” Antonio kysyi.
”Toivon ettei”, Berwald vastasi täysin rehellisesti ja toivoi, ettei Antonio keksisi puhua aiheesta enempää. Mahdollinen syödyksi tuleminen ei kuulunut hänen lempipuheenaiheisiinsa.
”Onkohan sillä jälkeläisiä?” merirosvo kuitenkin jatkoi jutusteluaan pohtivalla sävyllä, ”ehkä se viekin meidät niille syötäväksi.”
”Ole hiljaa”, Berwald pyysi, mutta Antonio oli jotenkin tottunut Lovinon kanssa jättämään sellaiset pyynnöt huomiotta.
”Te aateliset olette aika hiljaisia”, hän totesi hetken päästä, kun ei saanut Berwaldista irti paria sanaa enempää.
”Te merirosvot olette aika äänekkäitä”, Berwald vastasi hänelle takaisin ja Antonio naurahti.
Oi tämä oli ihana sananvaihto noilta sulhoilta jotka rock lintu ryösti mukaansa, tuli jostain syystä morsiammen ryöstö mieleen. Tää sieppaus oli loistava keksintö senkin takia että Antonio ja Berwald ovat kasvaneet ja eläneet aivan eri maailmassa.
”voi kuinka söpöjä”, Antonio totesi ja olisi varmasti leperrellyt hieman, jos poikaset eivät olisi tulleet siihen tulokseen, että oudot ihmiset olivat varmasti niiden ateria.
Antonio on kyllä todellinen väärän ajoituksen mestari! kuinka kukaan voi ihailla söpöksi jotain mikä aikoo syödä tämän vierailijan.
”Kuulostaa tarpeeksi yksinkertaiselta”, Mathias vastasi virnistäen.
”Todellako?” Lukas kysyi ja loi häneen epäilevän katseen, ”sinulla on ollut ennenkin hankaluuksia seurata sitä ohjetta.” Hänen vanhin veljensä naurahti ja onnistui jopa näyttämään hieman nolostuneelta.
Voi että repesin jälleen tämän kaksikon sananvaihdolle, onneksi Lukas on vahtimassa isoveljeään.
”Hei, meillä ei ole aikaa tuohon!” Lovino huusi saavuttuaan paikalle, mutta he eivät oikeastaan välittäneet hänestä.
”Lovi! Minä tiesin, että sinä pelastaisit minut!” Antonio huudahti riemastuneena nähdessään italialaisen ja muutamalla nopealla askeleella kuroi umpeen heidän välimatkansa saadakseen suljettua hänet syliinsä, ”emmekö mekin voisi tehdä noin?”
”Emme!” Lovino vastasi äkäisesti, ”vasta sitten kun olemme oikeasti turvassa.”
Oih miten söpöä, onneksi Antonio ei joutunut pettymään ja sai lupauksen suudelmasta lempi merirosvoltaan. Tosin nousi tavallaan myös se ajatus että suudelkaa nyt koska ette tiedä koskaa saatte seuraavan mahdollisuuden!
”Miksi te ette ole tappaneet tuota otusta?” Lovino kivahti, vaikka oli jo hyvin nähnyt kuinka paljon aseista oli apua.
”Se on varmasti uhanalainen”, Antonio vastasi pitäen katseensa linnussa.
Luonnon suojelu kunniaan! Tosin Antonion kannattaisi välillä miettiä sitä ajoittamita!
Seuraavan osan nimi on: Kuka pelkää rannikkovartiosta?
paras nimi ikinä :), tulee heti mieleen se leikki kuka pelkää mustekalaa, mukavaa oli myös että huutaja sai aina vaihtaa äänensävyä millä huusi.
-
Toinen kommentti heti edellisen jälkeen... Oon ahkeralla päällä O.O
Ja tähän pitää sanoa
Kuolotar: Gott, antakaa joku jo tälle mitalli kaikkien noiden vanhojen fikkien kommentoimisesta ja nostamisesta. Kiitos muuten, mie en viiti kaikkiin kiittää erikseen mutta mie arvostan tätä <3 Ja kiitos!
että kannatan täysin :D Nuiden kommien määrä on hirviän runsas, ne on pitkiä ja niitä tulee tasaista tahtia. Mitalinhan tuosta ansaitsee, nostan (virtuaalista)hattua!
Tässä luvussa oli paljon äksöniä, kohta mä tipahdan kärryiltä. TUo nahka-juttu on kieltämättä hieno, hauskaa miettiä että mikähän lintu mikin hahmo on :)
”Sellaista se tosirakkaus tekee”, Lukas mutisi vastaukseksi.
Sellaistahan se.
”voi kuinka söpöjä”, Antonio totesi ja olisi varmasti leperrellyt hieman,
Jos olisi vain leperrellyt, poikaset olis syönyt Berwaldin, ja jättänyt Antonion leikkikaveriksi? Mutta sitten Tino olisi suuttuut ^^''
”Lovino Romano Vargas”, Tim totesi hetken päästä, ”yksi Vargas-veljeksistä. Minä mietinkin olitko se sinä.”
Miuta lähes aina naurattaa, kun Hollanti avaa suunsa :'D On se vaan hassu mies...
Sormet yhteen punottuina he nyökkäsivät, ottivat vauhtia ja hyppäsivät alas kohti harmaata merta yhtä aikaa.
Ja sit siellä on kiviä ja haikaloja ja piraijoita! (Ja kylmä... Brr) Ihana kohta oli kyllä :)
Tuollaset cliffhangerit pitäis kieltää, miten sitä nyt jaksaa oottaa... Mutt jännitys on hyvästä, eikö? Näillä heppuparoilla on kyllä rankka elämä, kaiken aikaa täytyy olla pelastamassa jota kuta. Nää tapahtumat käy niin jänniksi, että meinaan unohtaa kokonaan tän alkuperäisidean Timin lippaan ettimisestä :D Tää tarina on vaan kirjotettu niin kiinnostavaksi. Nyt toivotaan, ettei Tinosta tule Tuonelan joutsenta ;D Heippahei, menen jatkamaan ihastuttavan rauhaisaa elämääni!
Menolly
-
Kuolotar: Kiitos! Ihanaa tietää, että tästä tykätään <3
paras nimi ikinä :), tulee heti mieleen se leikki kuka pelkää mustekalaa
Mitään en myönnä, mutta oikeesti se nimi tuli juuri tuosta... Paitsi että mun lapsuudessa se oli Kuka pelkää mustaa miestä.
Menolly: Kiitos! Jeah, tämä porukka on sellainen että vuorotellen on yks jos toinenkin meressä tai pulassa.
Mulla tuli paha mieli siitä, että jätin teijät roikkumaan joten mie kirjotin uuden luvun sen sijaan, että olisin vaihteeksi kirjottanut Italialaisten opasta (tosin mä tein senkin.)
Kahdeksastoista luku: Kuka pelkää rannikkovartiostoa?
”Tämä on sitten viimeinen kerta, kun sinä tappelet roklintua vastaan ja hyppäät kalliolta”, Lukas valitti sitoessaan Tinon katkennutta käsivartta paikalleen. Tino irvisti hieman, kun hänen veljensä kiristi sidettä hieman tiukemmalle mutta ei valittanut.
”Minusta se sujui hyvin”, hän mutisi ja Lukas tuhahti.
”Sinä et tee tällä kädellä mitään pariin kuukauteen”, hän totesi ja vilkaisi sitten Berwaldia, joka ei ollut koko aikana päästänyt otettaan Tinosta kertaakaan, ”kuulitko, sinun on paras paapoa häntä minkä ehdit.”
”Lukas!” Tino vastusti, mutta Berwald nyökkäsi vakavana. Hän oli jo täysin ottanut uuden velvollisuutensa tärkeimmäksi tehtäväkseen elämässään eikä yksikään Tinon vastalauseista saisi häntä muuttamaan mieltään.
”Minusta se oli aika upeaa”, Mathias totesi sivusta ihailevalla sävyllä, ”minustakin olisi mukava kokeilla joskus sitä.”
”Sinä saat minun puolestani hypätä vaikka joka kielekkeeltä”, Lukas lupasi luotuaan häneen ensin tiukan katseen, ”jos pohjalla on teräviä kiviä, sen parempi.”
Hypättyään alas jättiläislinnun pesästä Antonio, Lovino, Berwald ja joutsen hahmoinen Tino olivat parhaansa mukaan kelluneet kylmässä meressä. Heidän onnekseen heidän ei tarvinnut odottaa kauaa, koska Lukas oli epäillyt jotain sellaista tapahtuvan ja lähettänyt muutamat mukanaan kulkevat keijut tarkkailemaan heitä ja pitämään asioita silmällä. Pian Lentävä hollantilainen ilmestyi paikalle poimimaan matkustajansa ja kapteeninsa kyytiin. Tinon katkennutta käsivartta ja pieniä ruhjeita lukuun ottamatta he olivat kaikki kunnossa. Antoniolla vain näytti olevan Berwaldin tavoin hankala päästää irti omasta rakkaastaan ja ihme kyllä Lovinokaan ei vastustellut niin paljoa kuin yleensä. He antoivat Gilbertin ohjata laivaa vielä hetken sillä välin kun he vaihtoivat litimärät vaatteensa kuiviin.
Mathias ja Tim pitivät vahtia sillä aikaa kun Lukas hoivasi veljeään. Miehet katselivat taivaanrantaa siltä varalta, että jättiläislintu palaisi, mutta puolen vuorokaudenkaan jälkeen he eivät nähneet mitään ja alkoi näyttää siltä, että he olivat selvinneet. Tunnelma laivalla rentoutui ja Antonio otti jälleen ruorin haltuunsa ystävältään.
”Pieni, pieni Gilbird”, Gilbert leperteli pienelle tipulleen istuessaan komentokannen portailla, ”kuka on mahtava? Sinä olet!” Lovino katsoi häntä pahasti kävellessään hänen ohitseen Antonion luokse.
”Ei se edes ymmärrä sinua”, hän tokaisi, ”se on vain pieni typerä lintu.”
”Hei! Se on mahtava lintu!” Gilbert sanoi vastaan ja virnisti italialaiselle, ”se kasvaa varmasti vielä yhtä isoksi kuin se joka vei Tonion.” Lovino tuhahti eikä selvästikään näyttänyt uskovan.
”Jos se tekee sen, toivottavasti se myös syö sinut”, hän mutisi.
”Gilbird ei koskaan uhkaisi mahtavaa minua”, Gilbert vastasi, mutta nosti sitten kämmenellään olevan tipun korkeammalle ja osoitti Lovinoa sille, ”katso, tuon sinä voit syödä sitten kun kasvat isoksi, kse heh he.” Lovino ei edes vaivautunut vastaamaan vaan teki pelkästään ampumiseleen kädellään kohti Gilbertiä ja hänen lemmikkilintuaan.
”Gil, älä viitsi yllyttää lintuasi syömään minun Lovinitoani”, Antonio pyysi ja kaappasi puheena olleen italialaisen toisella kädellään kainaloonsa, ”hän on vain minulle!” Gilbert naurahti ja virnisti heille samalla kun Lovino teki parhaansa pyristelläkseen irti merirosvon otteesta.
”Jos kerta noin nätisti pyydät”, mies vastasi, ”mutta Lovi aloitti tämän.”
”Hän ei varmasti tarkoittanut sitä”, Antonio vastasi ja hymyili painaessaan nopean suukon italialaisen hiuksille.
”Varmasti tarkoitin”, Lovino mutisi ja mulkaisi kumpaakin miestä pahasti. Oli kulunut jo kaksi päivää heidän kohtaamisestaan roklinnun kanssa ja Antonio oli saanut heidän kurssinsa taas kohdalleen ja matka eteni joutuisasti. Kaikki oli palautunut hetkellisesti normaaliksi ja ainoa poikkeus oli se, että Berwald suhtautui Tinon hyvinvointiin entistäkin suuremmalla tarmolla. Mikä taas sai Tinon muutaman kerran kapinoimaan vastaan, mutta toistaiseksi he olivat setvineet kiistansa tavalla tai toisella. Eli joko Tino antoi periksi tai sitten Berwald keksi jonkin muun keinon saadakseen haluamansa.
”Berwald, minun käteni on poikki. Ei minun jalkani!” hän huusi, ”minä voin aivan hyvin kävellä itse!”
”Et saa rasittua”, Berwald mutisi vastaukseksi ja selvästi välittämättä vaikka hänen elämänsä rakkaus huusi hänelle, ”paranet nopeammin.”
”Käveleminen ei rasita minua!” Tino väitti vastaan, ”ja minä paranen aivan hyvin silti!” Berwald vain mutisi jotain eikä tehnyt elettäkään laskeakseen nuorempaa miestä alas, vaikka Tino kuinka katsoi häntä vaativasti. Tinon veljillä sen sijaan näytti olevan hauskaa. He olivat kumpikin hyvin huvittuneita tavasta ja innosta, jolla linnanherra paneutui Tinosta huolehtimiseen.
”Tino hei”, Mathias huusi heidän peräänsä, ”miltä tuntuu olla vauva taas? Minäkin kannoin sinua ympäriinsä kun olit vielä aivan pieni!” Tino loi häneen hyvin äkäisen katseen ja kohotti sormensa uhkaavasti.
”Vielä yksikin sana…”, hän sanoi kylmällä äänellä. Mathias virnisti ja otti haasteen vastaan.
”Vauva”, hän sanoi ja Berwald melkein tiputti Tinon vahingossa, kun mies yllättäen pyrki veljensä kimppuun hänen olkansa ylitse. Ollakseen raajarikko, Tino oli yllättävän ketterä.
”Lukas! Mathias oli se, joka söi kaikki Eirikurin kaurakeksit silloin kuin hän oli lapsi ja syytti orava, kun Eirikur alkoi itkeä!” Tino huusi turvautuen suunnitelma B:een, koska Berwald esti häntä toteuttamasta alkuperäisen suunnitelman. Se kuitenkin toimi. Lukas käänsi katseensa terävästi vanhempaan veljeensä ja naputteli sormiaan käsivarttaan vasten.
”Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa selittää”, hän sanoi kylmästi, ”minulta meni tunti saada Eirikur rauhoittumaan silloin.”
”Mutta siitä on jo kymmenen vuotta”, Mathias yritti selittää ja nosti kätensä ilmaan, ”se oli vahinko.”
”Silti”, Lukas sanoi vaativalla sävyllä ja lannistuneena Mathias alkoi puhua ja yritti selitellä tekoa, jonka oli tehnyt hetken mielijohteesta kymmenen vuotta sitten.
Tim käveli tyynesti kiistelevien veljesten ohitse välittämättä pätkääkään heistä tai Mathiaksen apua pyytävistä katseista. Hän vain käveli suoraan komentokannen luo ja katsoi ylös ruorissa seisovia kapteeneja kohti.
”Hoi”, hän sanoi tyynesti, ”me olemme nyt kaikki täällä.”
”Hienoa”, Antonio sanoi hymyillen sillä hän oli tosiaankin pyytänyt kaikkia tulemaan kannelle kuulemaan häntä heti kun joutaisivat. Berwald laski silti äkäisen Tinon alas Timin viereen ja Lukas ja Mathias myös kävelivät lähemmäs silti neuvotellen siitä pitäisikö Mathiaksen pyytää Eirikurilta anteeksi ja ostaa hänelle uusia kaurakeksejä. Gilbert istui siltikin portailla juttelemassa linnulleen eikä näyttänyt kiinnittävän muihin juurikaan huomiota.
”Voisitko nyt kertoa sen tärkeän asian?” Tim kysyi, kun Antonio ei heti aloittanutkaan puhettaan. Merirosvo hymyili ja nojasi hieman ruoria vasten nähdäkseen alapuolella seisovat ihmiset paremmin.
”Meidän matkamme alkaa olla melkein lopussa”, hän aloitti ja mietti hetken, ”saavumme Aavikkokaupunkiin luultavasti seuraavan vuorokauden sisällä.”
”Hienoa”, Tim totesi, vaikka ei näyttänytkään minkäänlaista intoa ulospäin, ”meri alkaa kyllästyttää.”
”Sí, tässä on vain yksi ongelma”, Antonio vastasi ja ryhmä mutisi jotain myöntävää, koska kukaan ei ollutkaan olettanut että loppumatka olisi täysin ongelma vapaa. Oikeastaan he olisivat olleet enemmän yllättyneitä, jos Antonio olisi kertonut kaiken olevan tästä hetkestä lähtien rauhallista ja sujuvan hyvin.
”No?” Tim murahti ja kaivoi valmiiksi piippunsa esiin, koska hän uskoi tarvitsevansa sitä pian.
”Katsos kun jostain syystä kaikki ihmiset eivät oikein pidä merirosvoista ja sitten nämä ikävät ihmiset perustavat laivastoja ja rannikkovartiostoja pitämään merirosvot poissa ja muutenkin tekemään elämän hankalaksi heille”, Antonio selitti.
”Joten?” tällä kertaa Lukas kysyi.
”Sattumalta me olemme ne merirosvot, jotka halutaan pitää poissa”, Antonio lopetti hymyillen ja osoitti ylöspäin kohti korkeimmassa mastossa liehuvaa mustaa merirosvolippua. Siihen oli kuvattu yksi iso punainen tomaatti, jonka alla oli miekka ja kirves ristissä. Kenenkään ei tarvinnut kuitenkaan nostaa katsettaan nähdäkseen sen, koska he kaikki olivat nähneet sen tarpeeksi monta kertaa kuitenkin.
”Miksi siinä on muuten tomaatti?” Mathias viimein esitti kysymyksen, jota kaikki olivat pohtineet jo jonkin aikaa.
”Se on vertauskuva”, Lovino tokaisi hänelle vastaukseksi.
”Vertauskuva mistä?” Mathias kysyi tarkennusta ja Lovino tuhahti aivan kuin miesten olisi pitänyt tajuta asia ilmankin hänen apuaan.
”Vertauskuva siitä, että me pidämme tomaateista todella paljon”, hän kuitenkin vastasi ja Antonio nyökkäsi hänen vierellään myöntävästi.
”Se on hieno lippu”, hän totesi ylpeästi ja palasi sitten alkuperäiseen aiheeseen, ” meitä vastassa on hyvin varustautunut rannikkovartiosto, joka haluaa pysäyttää meidät joten meillä on kaksi vaihtoehtoa.”
”Ne tyypit ovat työnarkomaaneja”, Lovino mutisi sivusta puhuen selvästi kokemuksesta.
”Me joko käytämme hauskaa tapaa tai sitten nopeaa tapaa”, Antonio jatkoi, ”ja on meillä myös nopea ja hauska tapakin. Te saatte päättää, kun kerta maksattekin tämän huvin.” Lukas ja Tim vilkaisivat toisiaan nopeasti ja päätyivät saman tien samaan lopputulokseen.
”Nopea”, he vastasivat kumpikin, sillä he olivat tuhlanneet jo liikaa aikaa Pandoran lippaan etsimiseen.
”Hauska!” Mathias kuitenkin huusi ja sai osakseen pitkiä katseita, ”mitä, minulla on tylsää.”
”Minä voin kyllä keksiä sinulle tekemistä”, Lukas lupasi puoliääneen.
”Ehkä minulla ei olekaan aivan niin tylsää”, Mathias mumisi selvästi hiljaisemmalla äänellä kuin yleensä.
”Miten me siis ohitamme rannikkovartioston?” Tim kysyi tapojensa mukaan jättäen kaiken muun huomiotta.
”Hyvä kysymys”, Antonio kehui häntä ja Lovino tuhahti hänen vierellään.
”Tämä ei ole vain merirosvolaiva”, italialainen kapteeni vastasi ja hymyili hieman vinoa hymyä, ”tämä on myös aavelaiva.”
”Ja me olemme näiden merien parhaat merirosvot”, Antonio lisäsi ja hymyili leveästi.
*****
”Oh”, Lukas yhtäkkiä sanoi ja katseli ympärilleen nähden jotain, mitä muut eivät nähneet, ”suojaverho, kuinka ovelaa.” Tino vilkaisi häntä hämmentyneenä, vaikka oli jo jossain määrin tottunut siihen että hänen veljensä saattoi toisinaan alkaa puhua tyhjälle ilmalle tai tehdä jotain outoa. Antonio oli sitä paitsi vain hetki sitten ilmoittanut heidän olevan niin lähellä vaaravyöhykettä että he varautuisivat siihen pian. Ilta alkoi jo pimetä yöksi, mutta merirosvot olivat sitä mieltä että juuri yön pimeys oli paras aika yrittää Aavikkokaupungin satamaan pääsyä.
”Suojaverho?” Tino kysyi, koska hän ei yrityksestä huolimatta pystynyt erottamaan mitään. Hänen oikea käsivartensa oli tiukasti lastoitettu ja paketoitu kantositeeseen hänen rintaansa vasten. Berwald oli vain hetki sitten tarkistanut kaikkien siteiden tiukkuuden kymmenennen kerran sen päivän aikana huolimatta siitä että Tino selitti hänelle joka kerta niiden olevan silti kunnossa.
”Kyllä”, Lukas vastasi, ”se estää ihmisiä näkemästä tätä laivaa. Vain joku, joka katsoo täysin suoraan tätä laivaa kohti tai tietää etsiä sitä, näkisi laivan.”
”Se on erittäin hyödyllinen temppu”, Antonio totesi kulkiessaan heidän ohitseen, ”mutta aina se ei toimi, joten siksi me sammutamme lyhdyt ja jatkamme täysin pimeässä toivoen että tähystäjät eivät ole kovin ahkeria tänä yönä. Ai niin, ja muistakaa pysyä hiljaa. Ääni kantaa todella hyvin meren yli.” Merirosvon käskystä kaikki laivan lyhdyt pimenivät jättäen kannen aivan yhtä pimeäksi ja mustaksi kuin meren heidän allaan. Tinolla meni hetki tottua näkemään pelkän kuun valossa ja Berwald laski kätensä hänen olalleen merkiksi siitä että oli silti lähellä.
Antonio kiipesi takaisin komentokannelle ja hymyili erottaessaan tutun hahmon ruorista.
”Kaikki hyvin, rakkaani?” hän kysyi ja Lovino tuhahti hänen sanavalinnalleen.
”Älä kutsu minua noin”, hän tokaisi, ”ja kaikki on erinomaisesti.” Antonio nyökkäsi hänen jälkimmäiselle lauseelleen, mutta murjotti ensimmäiselle.
”Mutta minusta on hauskaa kutsua sinua sillä nimellä, mitä sinä olet minulle”, hän vastasi sujuvasti ja hymyili mahdollisimman hurmaavasti, vaikka Lovino ei voinutkaan nähdä hänen kasvojaan kunnolla pimeässä.
”Oletko sinä ollut aina noin pahuksen ärsyttävä?” Lovino kysyi ja Antonio naurahti halatessaan häntä takaapäin.
”Sinulle minä voin olla mitä vain, Lovinito”, hän lupasi ja Lovino tuhahti taas, mutta antoi merirosvon kuitenkin osoittaa huomiotaan hänelle.
”Kai sinä muistit sanoa kaikille, että heidän täytyy pitää turpansa kiinni?” Lovino kysyi hetken päästä ja Antonio nyökkäsi poski hänen kaulaansa vasten. Kannella oli tosiaan aivan hiljaista ja merirosvo epäili, että suurin osa ihmisistä oli mennyt kannen alle.
”Meidän täytyy vain varoa, ettemme eksy vartioston laivojen tielle”, hän vastasi ja antoi katseensa kiertää pitkin merta kunnes erotti himmeän lyhdyn valon pimeässä. Toisin kuin heillä, rannikkovartiostolla ei ollut mitään syytä piilottaa itseään. Hiljaa Antonio kosketti sormillaan Lovinon käsivartta ja osoitti näkemänsä laivan hänelle.
”Tuolla on toinenkin”, italialainen vastasi ja käänsi päätään hieman vasemmalle, ”mutta ne eivät huomaa meitä. Paitsi jos tuon sinun typerän ystäväsi hiukset paljastavat meidät. Ne hohtavat pimeässä.” Antonio naurahti vaimeasti ja myönsi, että Gilbertin valkoiset hiukset tosiaan näyttivät melkein loistavan kuunvalossa. Antonio kuitenkin tiesi kokemuksesta, että ne eivät näkyisi merellä kuitenkaan aivan niin hyvin joten hän ei ollut kovin huolissaan Lovinon ohjatessa laivaa varovasti mitään huomaamattomien vartijoiden ohitse.
Aurinko alkoi jo nousta taivaanrannasta ja maalasi samalla taivaan upean punertavaksi, kun he viimein erottivat maata edestäpäin. Koko matkan meren ylitse lämpötila oli käynyt vain kuumemmaksi ja aurinko paahtavammaksi, mutta vasta nyt he kunnolla tajusivat saapuneensa aavikon laidalle kun he näkivät hiekkakivestä kootun kaupungin ja sen takaa avautuvan loputtoman aavikon. He olivat silti liian kaukana nähdäkseen tarkasti, mutta kaukoputken avulla he pystyivät erottamaan ensimmäisiä rakennuksia ja satamassa kelluvia laivoja.
”Sitten kun olemme rannassa, olemme myös turvassa”, Antonio sanoi. He olivat vetäneet merirosvolipun alas yö aikana ja masto näytti oudon paljaalta ilman sitä.
”Eivätkö kaupungin vartijat muka pidätä merirosvoja?” Mathias kysyi hämmentyneenä, mutta kaikki kolme paikalla olevaa merirosvojen edustajaa pudisti päätään.
”He ovat liian tyhmiä!” Gilbert julisti nauraen, mutta Antonio tarjosi hieman pitävämmän selityksen.
”Merillä liputon laiva on epäilyttävä ja lähes varmasti merirosvolaiva”, hän selitti, ”mutta satamassa se on vain yksi monista. Sitä paitsi he sulkevat silmänsä, jos emme aiheuta häiriötä. Me katsos tuomme kultaa ja hienoja esineitä mukanamme ja huolellisesti käytetyllä rahalla on helppo ostaa hetken rauhaa.” Mathias nyökkäsi ymmärtäen, mitä Antonio tarkoitti. Hän oli kuitenkin jo vuosia matkustanut Timin kanssa eikä kauppiaskaan ollut aina päässyt pois hankalasta tilanteesta ilman tiettyihin käsiin sujautettua kolikkopussia.
Yhtäkkiä he kuulivat terävän kellon kilkatuksen ja huutoja. Lovino käännähti ympäri ja kirosi nähdessään vartioston aluksen vain hieman heidän takanaan. Se oli ilmeisesti kiertänyt pienen saaren ympäri ja onnistunut välttämään kaikkien katseet. Ikävä kyllä sen aluksen tarkkailijat tuntuivat olevan myös hereillä.
”He huomasivat meidät”, Lovino sanoi tiukasti ja vilkaisi Antoniota, joka mietti vain hetken.
”Se on liian lähellä, jotta pääsemme karkuun”, hän totesi. Alus näytti kuitenkin olevan yksin eikä missään näkynyt mahdollisia lisäjoukkoja jotka voisivat tulla sen avuksi.
”Sinä ohjaat, minä valloitan”, Lovino sanoi ja Antonio otti vastaan sanomatta ruorin häneltä.
”He eivät valmistele tykkejä”, Gilbert totesi tarkkaillessaan laivaa kaukoputkella, ”varustavat vain miehiä ja lankkuja valmiiksi. Aikovat ottaa laivan ehjänä.”
”Tietenkin, tämä on upea laiva”, Lovino vastasi kiivetessään valmiiksi laivan kaiteelle toinen käsi pidellen kiinni mastoköysistä, ”idiootit.”
”Mitä me teemme?” Mathias kysyi selvästi valmiina auttamaan, mutta Antonio pudisti päätään.
”Lovi osaa hoitaa tämän yksinkin”, hän sanoi hymyillen ja epäilemättä hetkeäkään etteikö italialaismies saisi hoidettua laivalastillista koulutettuja sotilaita tuosta vain, ”te olisitte vain tiellä, joten pysykää syrjässä kannella. Toimikaa vasta sitten, jos nuo jostain syystä pääsevät kiipeämään kyytiin.”
”Sitä ne eivät tule tekemään”, Lovino tuhahti ja tarkisti nopeasti, että hänellä oli kaikki veitsensä ja pistoolinsa vyöllään. Mathias valitti vielä hetken sitä, ettei päässyt mukaan hauskanpitoon mutta Berwald noudatti Antonion kehotusta ja puoliksi raahasi Tinon mukanaan suojaan.
Antonio käänsi laivan kohtamaan vartioaluksen. Se oli paljon pienempi laiva kuin heidän mutta se teki siitä myös ketterämmän ja nopeammin ohjattavan. Lovino tarkkaili vieraan laivan miehistöä painaen mieleensä, missä hänen kohteensa olivat. Jos hän hoitaisi homman tehokkaasti, laivan valtaaminen veisi vain muutaman minuutin. Miehen arvioidessa etäisyyksiä, Gilbert kiipesi yllättäen hänen vierelleen. Valkohiuksinen mies virnisti, kun Lovino loi häneen kysyvän ja hieman epäilevä katseen.
”Hei, mahtava minä en ole valloittanut alusta aikoihin!” Gilbert vastasi sanattomaan kysymykseen, ”en tosiaankaan jää tästä pois.” Lovino näytti hetken siltä, että kieltäisi häntä osallistumasta, mutta sitten hän tuhahti ja kohotti olkiaan.
”Hoida sinä perämies ja ruorimies”, hän sanoi ja Gilbert nyökkäsi löytäessään kohteensa joukosta, ”minä otan kapteenin.”
”Ja, ja, Kapitän”, Gilbert vastasi. Antonio ohjasi laivansa aivan vartiolaivan vierestä, mutta ei hidastanut tai yrittänyt osua upottaakseen pienemmän laivan. Hän vain tarjosi Gilbertille ja Lovinolle mahdollisuuden hypätä kyydistä ilman että he kastuisivat.
Lovino heilautti itsensä mastoköyden avulla vartioaluksen mastopuille ja lähti nopeasti kiipeämään kohti aluetta, jossa oli nähnyt aluksen kapteenin viimeksi. Gilbert suosi paljon yksinkertaisempaa taktiikkaa hyppäämällä vain toisen aluksen laidan yli ja sivaltamalla tielle sattuneen sotilaan miekallaan. Nopeasti hän kiipesi komentokannelle ja tönäisi perämiehen mereen ennen kuin kääntyi ruorimiestä vastaan.
Vartioalus joutui pian kaaoksen valtaan aivan kuin Lovino oli epäillytkin. Tiukan sotilaskurin varjopuoli oli se, että yllättävässä tilanteessa sotilaat eivät osanneet toimia. Eivät varsinkaan, jos kaikki ylimmät henkilöt eivät olleet paikalla huutamassa ohjeita. Siksi merirosvojen epätavallinen taktiikka tarjosi heille helpon voiton. Lovino tiputtautui alas peräkannelle ja painoi veitsen kapteenin merkein varustetun miehen kaulalle ennen kuin kukaan ehti estää.
”Luovuttakaa alus nyt”, hän käski tiukalla ja tottuneella äänellä sillä hän oli tehnyt tämän saman monta kertaa aiemminkin, ”perämiehesi ja ruorimiehesi ovat kuolleet. Jos vastustat, sinäkin kuolet.” Lovino ei ollut varma, mitä Gilbert oli omille vastustajilleen tehnyt mutta ei sitä tiennyt kukaan muukaan. Kapteenin tarvitsi vain kerran vilkaista kurinsa kadottanutta miehistö tehdäkseen päätöksensä. Hän käski miehiään perääntymään ja laskemaan aseensa.
”Hyvä päätös”, Lovino sanoi pidellen silti veistään miehen kurkulla, ”kuuntele nyt tarkasti. Sinä annat meidän mennä ja unohdat, että tämä koskaan edes tapahtui. Jos sinä et kerro kenellekään, mekään emme kerro. Saat pitää laivasi, miehistösi ja henkesi.”
”Siinäkö kaikki?” kapteeni kysyi hämmästyneenä siitä, että nämä oudot merirosvot pyysivät niin vähän.
”Jos tällä laivalla on tomaatteja, me otamme ne mukaan”, Lovino vastasi hetken mietinnän jälkeen.
Nähtyään tilanteen kääntyneen heidän edukseen Antonio ohjasi Lentävän hollantilaisen taas lähemmäs, jotta Gilbert ja Lovino saivat hypättyä takaisin kyytiin. Lovino kantoi sylissään pientä tomaattikoria ja piteli sitä aivan kuin suurtakin sotasaalista.
”Lovinito!” Antonio huusi ruorista, ”hienoa, sinä olit niin upea! Ja sait tomaatteja meille.”
”Meille? Nämä ovat minulle”, Lovino vastasi ja piilotti saaliinsa taakseen.
”Aw, minä olen aivan varma, että sinä jaat ne kanssani”, Antonio totesi ja iski hymyillen silmää nuoremmalle miehelle, mikä sai Lovinon jupisemaan hieman ja marssimaan suoraan hyttiin tomaattiensa kanssa.
”Enkö mahtava minä saa ollenkaan kehuja?” Gilbert kysyi, ”viisi minuuttia eikä yhtään kuollutta, se oli helpoin kaappaus koskaan.”
”Entä se mies, jonka viskasit laidan yli?” Mathias kysyi. Hän oli seurannut tapahtumia tarkasti ja muisti, miten Gilbert oli hoidellut perämiehen. Valkohiuksinen mies kuitenkin vain heilautti vähätellen kättään.
”Meh, se mies osasi varmasti uida”, hän vastasi, ”muut hinasivat hänet kuiville heti kun pääsivät eroon meistä. Mutta missä ovat minun kehuni?”
”Hyvä on Gil”, Antonio lopulta nauroi, ”sinä olit mahtava myös.”
”Heh he, aivan!” Gilbert vastasi tyytyväisenä ja asteli ystävänsä luo. Hän ei ollut halunnut riskeerata pientä lemmikkilintuaan taistelussa, joten hän oli hetkeksi asettanut sen Antonion hiuksille. Pikkulintu sirpitti iloisesti miehen poimiessa sen takaisin itselleen. Gilbert jutteli sille takaisin hetken ja pyyteli anteeksi sitä, että niinkin mahtava lintu oli joutunut tyytymään jonkun muun päälakeen sillä välin kun Gilbert itse oli ollut kiireinen.
Vartiolaiva jäi nopeasti taakse hyvän myötätuulen ansiosta ja vain muutaman tunnin kuluttua he olivat tarpeeksi lähellä satamaa nähdäkseen sen kunnolla jopa ilman kaukoputkea. Lovino ilmestyi takaisin kannelle ja kaikessa hiljaisuudessa ojensi yhden tomaatin Antoniolle, joka kiitti häntä vuolaasti. Lovino vain tuhahti ja seurasi katseellaan kuinka he lähestyivät matkansa määränpäätä. Porukka alkoi kerääntyä kannelle valmiiksi ja lopulta Antonio käski laskea purjeet ja ankkuroida vähän matkan päähän satamasta sillä heidän laivansa oli liian iso mahtuakseen laituriin.
”Siinä se on, Aavikkokaupunki!” merirosvokapteeni julisti astellessaan alas komentokannelta ja heilautti kättään kaupungin suuntaan.
”Viimeinkin”, Tim mumisi ja katseli kaupunkia tottuneilla silmillä. Muutkin vaikuttivat uteliailta uuden maiseman vuoksi ja varsinkaan Tino ei tuntunut pystyvän odottamaan, että näkisi kaikki uudet paikat, ja Berwald piti häntä kiinni olkapäästä siltä varalta että kadottaisi miehen vahingossa. He kaikki olivat jo heittäneet laukkunsa olalleen ja heillä oli aseensa mukana.
”Se oli sitten siinä”, Antonio totesi kuulostaen hieman surulliselta, vaikka hymyili silti, ”saamme varmasti jonkun satamasta hakemaan teidät veneellä.”
”Aivan”, Lukas totesi katsoessaan ympärilleen laivalla, joka oli tullut heille kaikille hyvin tutuksi viimeisten viikkojen aikana, ”sopimukseen kuului vain merimatka. Kiitokset siitä. Ja Lovino.”
”Mitä?” merirosvo kysyi äkäisesti.
”Saat anteeksi sen, mitä teit veljelleni viime vuonna”, noita vastasi totisena ja katsoi miestä hetken jäänsinisillä silmillään. Lovino vain tuhahti ja käänsi katseensa poispäin haluamatta puhua aiheesta enempää. Mathias näytti hämmentyneeltä, mutta Lukas vaiensi hänet nopeasti ennen kuin mies ehtisi kysyä mitään.
”Hyvää matkaa siis”, Antonio sanoi ja ojensi kätensä ensin Lukakselle. Käteltyään kaikkia muita hän viimein pysähtyi Timin kohdalle ja katsoi kauppiasta hymyillen. Tim tuijotti takaisin aivan erilainen ilme kasvoillaan eikä tarttunut ojennettuun käteen ennen kuin Lukas rykäisi kurkkuaan vihjaavasti.
”Se velka on nyt unohdettu”, Tim mutisi ja Antonio nyökkäsi hymyillen. Gilbert oli sillä välin liputtanut satamaan ja soudettava vene oli jo matkalla heitä kohti saatuaan viestin.
”Hei, älkää unohtako palkkiota!” Lovino huudahti, ”tuhat kultakruunua. Te lupasitte.” Hetken kaikki olivat hiljaa, mutta sitten Lukas nyökkäsi.
”Niin, lupaus on lupaus”, hän vastasi ja vilkaisi Berwaldia, ”jos lankoni voisi ystävällisesti.” Berwald nyökkäsi ja kaivoi laukustaan pienen kirjan ja kynän. Tino sen sijaan loi pitkän katseen veljeensä.
”Me emme ole naimisissa”, hän muistutti Lukasta, ”ja miksi hänen pitää maksaa meidän kaikkien puolesta?”
”Koska hän on täällä ainoa, jolla on rahaa”, Lukas vastasi jättäen ensimmäisen kommentin täysin huomiotta. Tino joutui myös myöntämään asian, mutta se ei estänyt häntä kuitenkaan lupaamasta Berwaldille että he maksaisivat joskus takaisin. Linnanherra vain murahti vastaukseksi ja mietti mielessään, pitäisikö hänen kertoa Tinolle että hänen varoihinsa verrattuna tuhat kultarahaa oli mitättömän pieni summa jonka hän antaisi minä hetkenä vain pois Tinon vuoksi. Hän ei kuitenkaan sanonut sitä vaan viimeisteli kirjoituksensa painamalla sinettisormuksensa merkin pehmeään vahaan.
”Tässä”, hän sanoi ojentaen kirjeen Lovinolle, ”mene ihan mihin vain valtakunnan pankeista ja saat tällä oikean summan rahaa.” Lovino katsoi kirjettä pitkään, mutta hyväksyi sen kuitenkin ja taitteli turvaan takkinsa taskuun
”Minä en olekaan ennen käynyt pankissa lupapaperin kanssa”, hän mutisi eikä kenenkään tarvinnut arvata, millä tavalla Lovino yleensä kävi pankissa. Hän kuitenkin oli entinen rikollispomo ja nykyinen merirosvo.
Ryhmä vaihtoi vielä muutaman sanan ennen kuin soutuvene viimein tuli tarpeeksi lähelle, jotta he pystyivät laskeutumaan laivan kylkeä pitkin sen kyytiin. Antonio ja Gilbert seisoivat komentokannella vilkuttamassa lähteville matkustajille ja jopa Lovino seurasi heidän menoaan kunnes he kiipesivät veneen kyydistä laiturille ja astuivat ensimmäisen kerran Aavikkokaupunkiin.
A/N: Ja niin tarinan seuraava osa alkaa. Tuntuupa oudolta. Tää meriseikkailu levisi ja venyi niin paljon että miekin iteasiassa melkein unohdin jo, että miksi nää tyypit alunperin lähtikään tälle matkalle. Sitäpaitsi tuota viimeistä kappaletta kirjoittaessa tuli samanlainen haikea olo kuin sillon kun kirjoittaa fikin loppua. Nyt ollaan kuitenkin jo aavikolla, jee! Vielä saadaan varmaan ainakin kolmisen luvun verran tekstiä. Katsotaan mihin suuntaan tämä tästä lähtee.
Seuraavan luvun nimi on: Tapaamme jälleen. Tai sitten se voi olla myös jokin muukin, jos muutan mieltäni. Saadaanko "varas" viimein kiinni ja näemmekö merirosvojamme enää koskaan? Se selviää... Tässä jossain välissä.
-
Huh, selvisin säikähdyksellä sillä Tino onkunnossa, myhäilen täällä nyt sen vuoksi oikein tyytyväisenä. Lukas on äidillinen tapaus ja minusta tuntuu että kaikki mitä Lukas sanoo veljilleen menee useimmiten toisesta korvasta sisäään ja toisesta ulos.'
Berwald ja Tino on vain niin söpöjä etten mä kestä, tui<3 ja Romano ja Antoniokin on oikein suloisia yhdessä. Gilbird se vasta suloinen onkin ja pitää seuraa Gilbertille. Minusta tuo merillä olo toimi hyvin siksi koska merillähän on aina mennyt pitkään purjehtia, mutta tää jäi jälleen jännään kohtaan sillä nyt päästään yhä lähemmäs lipata ja sen salaisuutta sekä tätä mystistä varasta. ;)
”Tämä on sitten viimeinen kerta, kun sinä tappelet roklintua vastaan ja hyppäät kalliolta”, Lukas valitti sitoessaan Tinon katkennutta käsivartta paikalleen. Tino irvisti hieman, kun hänen veljensä kiristi sidettä hieman tiukemmalle mutta ei valittanut.
”Minusta se sujui hyvin”, hän mutisi ja Lukas tuhahti.
”Sinä et tee tällä kädellä mitään pariin kuukauteen”, hän totesi ja vilkaisi sitten Berwaldia, joka ei ollut koko aikana päästänyt otettaan Tinosta kertaakaan, ”kuulitko, sinun on paras paapoa häntä minkä ehdit.”
Lukas on selvästi tuossa perheessä jossain äidin roolissa, kun huolehtii ja hoivaa. Kaiken lisäksi hän vielä vahtii Mathiasta.
”Pieni, pieni Gilbird”, Gilbert leperteli pienelle tipulleen istuessaan komentokannen portailla, ”kuka on mahtava? Sinä olet!” Lovino katsoi häntä pahasti kävellessään hänen ohitseen Antonion luokse.
Tässä tulee niin esille se kun ihmiset lepertelee lemmikeilleen tunteella <3 Gilbert lepertelemässä pienelle linnulle on kyllä aika söpö idea!
”Berwald, minun käteni on poikki. Ei minun jalkani!” hän huusi, ”minä voin aivan hyvin kävellä itse!”
”Et saa rasittua”, Berwald mutisi vastaukseksi ja selvästi välittämättä vaikka hänen elämänsä rakkaus huusi hänelle, ”paranet nopeammin.”
”Käveleminen ei rasita minua!” Tino väitti vastaan, ”ja minä paranen aivan hyvin silti!” Berwald vain mutisi jotain eikä tehnyt elettäkään laskeakseen nuorempaa miestä alas, vaikka Tino kuinka katsoi häntä vaativasti.
Berwald otti selvästi Lukaksen kehoituksen elämänsä ohjeeksi, Voi Tinoa kun toinen ei haluaisi olla ylisuojeltu<3
”Tino hei”, Mathias huusi heidän peräänsä, ”miltä tuntuu olla vauva taas? Minäkin kannoin sinua ympäriinsä kun olit vielä aivan pieni!” Tino loi häneen hyvin äkäisen katseen ja kohotti sormensa uhkaavasti.
”Vielä yksikin sana…”, hän sanoi kylmällä äänellä. Mathias virnisti ja otti haasteen vastaan.
”Vauva”, hän sanoi ja Berwald melkein tiputti Tinon vahingossa, kun mies yllättäen pyrki veljensä kimppuun hänen olkansa ylitse. Ollakseen raajarikko, Tino oli yllättävän ketterä.
Voi Mathiasta, hän ei voinut päästä näin mehukasta tilaisuutta käsistään, tuli jotenkin aww ajatus siitä että Mathias olisi kantanut kaikkia veljieään vuorotellen ja hoivannut näitä!
”Lukas! Mathias oli se, joka söi kaikki Eirikurin kaurakeksit silloin kuin hän oli lapsi ja syytti orava, kun Eirikur alkoi itkeä!” Tino huusi turvautuen suunnitelma B:een, koska Berwald esti häntä toteuttamasta alkuperäisen suunnitelman. Se kuitenkin toimi. Lukas käänsi katseensa terävästi vanhempaan veljeensä ja naputteli sormiaan käsivarttaan vasten.
”Sinulla on kymmenen sekuntia aikaa selittää”, hän sanoi kylmästi, ”minulta meni tunti saada Eirikur rauhoittumaan silloin.”
”Mutta siitä on jo kymmenen vuotta”, Mathias yritti selittää ja nosti kätensä ilmaan, ”se oli vahinko.”
”Silti”, Lukas sanoi vaativalla sävyllä ja lannistuneena Mathias alkoi puhua ja yritti selitellä tekoa, jonka oli tehnyt hetken mielijohteesta kymmenen vuotta sitten.
Lukas hoitaa äidinvelvollisuuksiaan tässä perheessä, ja kyllä täytyy facepalmata Mathiakselle sillä tämä on isoveli!!! Ja vanhin mutta syö silti pikkuveljensä keksit.
”Katsos kun jostain syystä kaikki ihmiset eivät oikein pidä merirosvoista ja sitten nämä ikävät ihmiset perustavat laivastoja ja rannikkovartiostoja pitämään merirosvot poissa ja muutenkin tekemään elämän hankalaksi heille”, Antonio selitti.
Ja Antonio jatkaa järkevällä Logiikka linjallaan, miksiköhän kaikki eivät pidä merirosvoista, onpas kummallinen juttu.
”Ne tyypit ovat työnarkomaaneja”, Lovino mutisi sivusta puhuen selvästi kokemuksesta.
Vierailevat merirosvot taitavat pitää kiireisinä=) Voi Lovino parkaa kun työnarkomaanit kiusaavat rehellistä merirosvoa
”Jos tällä laivalla on tomaatteja, me otamme ne mukaan”, Lovino vastasi hetken mietinnän jälkeen.
Lovino on Lovino, sillä kukaan muu ei otta saaliiksi tomaatteja tai no ehkä Antonio.
”Hei, älkää unohtako palkkiota!” Lovino huudahti, ”tuhat kultakruunua. Te lupasitte.” Hetken kaikki olivat hiljaa, mutta sitten Lukas nyökkäsi.N
”Niin, lupaus on lupaus”, hän vastasi ja vilkaisi Berwaldia, ”jos lankoni voisi ystävällisesti.” Berwald nyökkäsi ja kaivoi laukustaan pienen kirjan ja kynän. Tino sen sijaan loi pitkän katseen veljeensä.
”Me emme ole naimisissa”, hän muistutti Lukasta, ”ja miksi hänen pitää maksaa meidän kaikkien puolesta?”
Lukas kokee selvästi jo että Berwald on hänelle sukua Tinon kautta, ja se kertoo jo mitä Lukas ajattelee Tinon ja Berwaldin suhteesta.
”Minä en olekaan ennen käynyt pankissa lupapaperin kanssa”, hän mutisi eikä kenenkään tarvinnut arvata, millä tavalla Lovino yleensä kävi pankissa. Hän kuitenkin oli entinen rikollispomo ja nykyinen merirosvo.
No kerta se on ensimmäinenkin Lovino <3
-
Kuolotar: Kiitos!
Kaikki muut paitsi Tino ovat jo hyväksyneet ja täysin olettavat, että hän ja Berwald ovat yhdessä. Ehkä Tino oikeastaan tietää sen myös. Minun ei ollut tarkoitus keskittyä SuFiniin tässä, joten siksi ihan kamalan hirveää suhdedraamaa ei ole näkynyt.
Sitten uusi luku~!
Yhdeksästoista luku: Tapaamme jälleen
Päivän matkan päässä keskellä Aavikkokaupungin muurien takana avautuvaa aavikkoa pieni yhteisö alkoi hitaasti herätä uuteen aamuun. Keidasta ympäröivä vihreys loi räikeän vastakohdan silmänkantamattomiin levittäytyvän hiekka-aavikon kalpeudelle, mutta pienten asumusten asukkaat olivat tottuneet siihen jo. He olivat kaikki kauppiaita ja tämä keidas oli vain yksi heidän kodeistaan, vaikka myös kulkijoidenkin joukossa oli muutamia jotka mielsivät kirkkaan sinistä lähdettä ympäröivän keitaan ainoaksi kodikseen.
Yksi heistä oli herännyt jo aikaisin aamulla kauan ennen aurinkoa ja tuijottanut huoneensa vaaleaa kattoa odotellessaan että muutkin heräisivät. Hän oli nostanut jalkansa seinää vasten ja työntänyt käsivartensa päänsä alle. Yön aikana mytätty ja lattialle potkittu peitto oli lattialla vieläkin eikä hänellä näyttänyt olevan mitään kiirettä nostaa sitä ylös. Hän vain pysyi hiljaa ja kuunteli heräilevän maailman ääniä. Aluksi hän oli kuullut vain lintujen äänet ja hevosten sekä muiden eläinten liikahdukset, mutta sitten yksi kerrallaan ihmisäänet liittyivät kuoroon mukaan. Hänellä ei tosin ollut mitään kiirettä nousta ylös, joten hän antoi muiden elää elämäänsä ja vain makasi itse sängyllään.
Hetkeksi hänen katseensa viivähti sängyn yläpuolella olevalla hyllyllä. Hänellä ei ollut koskaan ollut paljoa omaisuutta, mutta hän säilytti muutamia aarteitaan juuri sillä hyllyllä. Eivät ne kovin kummoisia aarteita olleet, Sadik tapasi aina nauraa että hän keräsi kaikkea roinaa mukaansa milloin mistäkin. Mutta hänelle ne olivat aarteita. Ensimmäisenä hyllyllä lepäsi nyrkin kokoinen kivi, jonka harmaassa pinnassa kulki hopeisia juovia ja jonka vesi oli hionnut täysin sileäksi. Kiven vieressä oli pitkä valkoinen sulka, jossa oli vihreitä laikkuja ja se lepäsi osittain käppyräisen puunoksan alla. Viimeisenä hyllyllä oli hänen uusin aarteensa; pieni kultainen lipas, jota ei saanut auki. Hän oli kyllä yrittänyt, mutta lukko oli ilmeisesti juuttunut. Ne aarteet olivat hänelle tärkeitä, mutta tärkein oli se joka roikkui hänen kaulallaan. Lähes automaattisesti hänen kätensä nousi sivelemään amulettia, jonka hänen äitinsä oli hänelle antanut kauan sitten ja jota hän ei ollut koskaan sen päivän jälkeen ottanut pois kaulastaan.
”Gupta!” lapsen ääni huusi ja sängyllä makaava nuorukainen huokaisi syvään valmistautuen tulevaan, ”Gupta, Gupta, Gupta!” Ääni kuului koko ajan lähempää kunnes sen omistaja heitti oviaukkoa peittävän kankaan syrjään ja ryntäsi sisään lupaa kysymättä.
”Huomenta, Cy”, hän vastasi ja käänsi päätään sen verran, että pystyi katsomaan hymyilevää lasta totisilla silmillään.
”Sadik haluaa nähdä sinut!” Cy ilmoitti iloisesti.
”Selvä”, Gupta vastasi ja käänsi taas katseensa kattoa kohden.
”Nyt”, Cy lisäsi hetken kuluttua ja nauroi, kun vanhempi poika huokaisi.
”Niin tietenkin”, hän totesi ja nousi ylös. Sadikilla oli ikävä tapa ilmestyä paikalle itse, jos häntä ei tullut tapaamaan silloin kun hän kutsui. Gupta ei erityisemmin pitänyt vieraista huoneessaan, joten hän mieluummin nousi itse ylös ja käveli miehen luo.
Cy juoksi tiehensä heti, kun totesi tehtävänsä suoritetuksi. Gupta sen sijaan tyytyi rauhallisempaan kävelyyn ja löysi tiensä Sadikin luokse ilman sen suurempia hankaluuksia. Matkalla hän ohitti muutaman muun ihmisen, mutta hän ei välittänyt heistä eivätkä he hänestä.
”Gupta, hyvää huomenta”, Sadik sanoi heti kun hän astui huoneeseen. Mies istui tuolilla selkä ovea kohti ja Gupta näki kuinka hän asetti naamion kasvoilleen ennen kuin kääntyi ympäri ja hymyili hänelle. Sadik peitti aina kasvonsa ja Gupta oli jo tottunut siihen eikä välittänyt siitä. Hän vain vastasi vaiti miehen katseeseen ja nyökkäsi hieman.
”Sinä kutsuit”, hän totesi ja mies nyökkäsi.
”Aivan”, Sadik totesi ja nappasi yhden pergamenttirullista pöydältään, ”minun täytyy saada vietyä viesti kaupunkiin, mutta minulla on myös muita velvollisuuksia. Oletko valmis ratsastamaan sinne puolestani?” Gupta kohotti olkiaan ja leikki amuletillaan toisella kädellään.
”Entä se…?” hän sanoi, mutta hänen ei tarvinnut viimeistellä lausettaan. Sadik arvasi hyvin mitä hän tarkoitti jo pelkästään siitä tavasta jolla hän pyöritteli amulettiaan.
”Siitä on jo päiviä”, mies totesi, ”mitä hyvänsä se olikin, se ei ole enää täällä. Mutta käsken kuitenkin satuloida Ghaliya al Malikin sinulle ja uskon, että äitisi siunaus pitää sinut turvassa jos jotain tapahtuu.” Gupta nyökkäsi vaiti ja vastaanotti kirjekäärön, jonka Sadik hänelle ojensi. Mies antoi hänelle vielä lyhyet ohjeet siitä, kenelle ja kuinka hänen tulisi toimittaa viesti. Sen jälkeen Gupta kumarsi kevyesti ja poistui paikalta.
Hän haki nopeasti laukkunsa huoneestaan ja vaihtoi vaatteensa ratsastukseen paremmin sopivimmiksi ennen kuin astui taas ulos ja käveli suoraan tallien ja hevosaitausten luo. Ilmeisesti Sadik oli antanut käskynsä jo aiemmin, sillä kaunis valkoinen tamma seisoi jo valmiiksi satuloituna odottamassa häntä. Tallipoika piteli kiinni sen ohjaksista ja se kaarsi kaulaansa tutkiessaan ympäristöään tarkoilla silmillään.
”Ghaliya al Malik”, Gupta sanoi ja kosketti tamman lapaa. Se oli todella kaunis eläin ja paras kaikista, jotka Sadik omisti. Oikeastaan Gupta ei edes tiennyt, miten mies antoi sen hänelle ratsastettavaksi tällä kertaa, mutta hän ei aikonut kyseenalaistaa onneaan. Hänen oma tammansa, Habiba al Malik katsoi häntä hetken tarhauksensa aidan ylitse mutta kääntyi sitten poispäin todettuaan, ettei ollut lähdössä minnekään.
Tallipoika päästi otteensa irti ohjista Guptan noustua hevosen selkään ja poistui sanomatta sanaakaan. Nuorukainen asetteli laukkunsa paremmin ja taputti vielä nopeasti hevosen kaulaa ennen kuin pyysi sitä eteenpäin. Auringonvalo kiilsi varusteiden soljissa ja suojelevissa amuleteissa, kun he astuivat keitaalta aavikolle.
*****
Mathias venytteli raukeana saadessaan jälleen kiinteää maata jalkojensa alle ja katseli uteliaana ympärilleen. Hän ei ollut koskaan ollut Timin mukana silloin kun kauppias oli käynyt tässä kaupungissa joten se oli uusi hänellekin. Hän piti uusista paikoista todella paljon ja hänen veljistään Tino jakoi tämän ominaisuuden hänen kanssaan.
”Hei Tino”, hän sanoi virnistäen heti kun he olivat päässeet laitureilta oikealle kadulle, jolla ihmiset kulkivat omille asioilleen aikaisen auringon valossa, ”kumpi ehtii ekana markkinapaikalle, on voittaja!” Mathias ei tietenkään edes tiennyt, missä markkinapaikka oli tässä kaupungissa, mutta ei sillä ollut väliä. Joka kaupungissa oli sellainen ja Tino tietenkin lähti mukaan haasteeseen. Nuorempi mies vilkaisi veljeään ja virnisti sitten hieman samalla tavalla ennen kuin pinkaisi juoksuun Mathias nopeasti perässään.
”Tino!” Berwald huudahti, mutta Tino juoksi nopeasti jopa käsi paketissa ja oli pian kadonnut väkijoukkoon.
”Älä huoli”, Lukas totesi ja laski kätensä hetkeksi miehen käsivarrelle, jotta tämäkin ei olisi juossut tiehensä, ”Mathias on idiootti, mutta hän pitää Tinosta huolta. Auta sinä meitä etsimään se poika, jonka näimme peilistä.”
”Mutta”, Berwald epäröi, mutta Lukas keskeytti hänet.
”En yleensä myönnä tätä, mutta se mies kasvatti meidät kaikki”, hän totesi, ”Mathias ei anna Tinolle tapahtua mitään. Ei sillä, että Tino edes tarvitsisi lapsenvahtia. Mutta me tarvitsemme apua, jotta löydämme lippaan.” Berwald katseli vielä hetken siihen suuntaan, johon Tino oli kadonnut, mutta sitten hän myöntyi ja seurasi Timiä ja Lukasta toiseen suuntaan.
”Tässä kaupungissa on muuten kolme markkinapaikkaa”, kauppias totesi hetken päästä, ”millehän niistä Mathias aikoi ehti ensin?”
”Ei kiinnosta”, Lukas vastasi ja tarkkaili ohikulkevia ihmisiä jäänsinisillä silmillään etsien kasvoja, jotka hän oli nähnyt vain kerran ennen vilahdukselta pienestä peilistä.
*****
Gupta haukotteli hieman kävellessään pitkin Aavikkokaupungin ahtaita katuja. Aamu oli aikainen, mutta silti väkeä oli liikkeellä jo runsaasti ja muutaman kerran hän joutui pysähtymään ja odottamaan, että tie aukeni taas hänen edellään. Hän talutti ratsuaan vierellään ja useimmin ihmiset väistivät hänen tieltään, mutta Gupta ei ollut varma johtuiko se hänestä itsestään vai tunnuksesta jota hevonen hänen vierellään kantoi otsallaan ja satulapeitossaan. Sadik oli tunnettu mies ja hänen valkoinen kuunsirppi ja tähti –tunnus tunnettiin samoin hyvin.
Gupta oli saapunut Aavikkokaupunkiin edellisen iltana ja hoitanut asian, jolle hänet oli lähetetty. Aavikko oli kuitenkin öiseen aikaan vaarallinen paikka ja se oli pakottanut hänet yöpymään kaupungissa, vaikka hän olisi paljon mieluummin ollut kotona. Siksi hän olikin lähtenyt majapaikastaan varhain aamulla ja ohjasi Ghaliyaa kohti kaupungin muureja, joiden takana hän voisi taas nousta satulaan ja kiitää hiekan poikki kotiin.
”Tino! Luuletko ihan oikeasti olevasi minua nopeampi?” joku huusi kauempaa kielellä, jota Gupta harvemmin kuuli tässä kaupungissa. Hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen juurikaan huomiota jatkaessaan matkaansa.
”Ainakin minä olen sinun edelläsi, Mathias!” toinen ääni huusi hieman lähempää.
”Sinä otit varaslähdön!” Ihmiset kadulla näyttivät hieman hämmentyneiltä ja siirtyivät syrjemmäs, mutta Gupta tajusi vasta liian myöhään olevansa tulilinjalla. Vaalea hahmo syöksyi yhtäkkiä kulman takaa ja vahingossa tönäisi häntä niin voimakkaasti, että hän horjahti hevostaan vasten. Hänen onnekseen ratsu oli hyvin rauhallinen eikä vauhkoontunut, vaikka ratsastaja tönikin sitä vahingossa.
”Anteeksi”, äsken huutanut ääni sanoi nyt normaalilla voimakkuudella ja pahoittelevalla sävyllä Guptan vierestä, ”minä en huomannut sinua. Sattuiko?” Gupta ei heti vastannut vaan käytti hetken tarkastellakseen muukalaista. Mies näytti olevan ainakin häntä vanhempi ja selvästi kotoisin meren takaa. Hänellä oli vaaleat hiukset ja tummansiniset, hieman violettiin vivahtavat silmät, sekä vain aavistuksen päivettynyt vaalea iho. Hän oli pukeutunut kuluneisiin vaatteisiin, jotka silti oli helppo tunnistaa alun perin viileämpään ilmastoon soveltuvaksi ja hänen toinen kätensä oli lastoitettu ja se lepäsi kantositeessä hänen rintaansa vasten. Vaikka hän olikin pahoillaan olevan näköinen, hän silti hymyili Guptalle.
”Minun nimeni on Tino”, hän sanoi ja Gupta nyökkäsi.
”Gupta”, hän vastasi lyhyesti, ”ja olen kunnossa.”
”Hienoa”, Tino vastasi helpottuneena samalla kun toinenkin mies ilmestyi paikalle kevyesti hölkäten, ”hän on veljeni, Mathias.”
”Oletko sinä kunnossa, Tino?” Mathias kysyi heti ja tarkasteli veljeään, ”et katkaissut toistakin kättäsi? Se sinun heilasi saattaisi vaikka hermostua ja lukita sinut loppuelämäksesi pehmustettuun torniin, jos teet sen.” Gupta tarkasteli hetken myös toistakin miestä, joka näytti selvästi vanhemmalta. Aluksi hän ei nähnyt heissä kahdessa muuta samaa kuin hiusten, ihon ja silmien sävyt, mutta sitten hän alkoi nähdä muitakin merkkejä siitä, että miehet olivat selvästi sukua toisilleen.
”Berwald ei ole minun…”, Tino vastasi, mutta tuhahti sitten ja pudisti päätään, ”ihan sama. Mathias, tämä tässä on Gupta. Tapasimme juuri!” Gupta ei olisi ensimmäisenä kutsunut toiseen ihmiseen törmäämistä tapaamiseksi ja ilmeisesti Mathias jakoi tämän ajatuksen hänen kanssaan.
”Eli sinä törmäsit häneen?” Mathias kysyi ja loi veljeensä epäilevän katseen, ”mistä asti se on ollut tapaamista?”
”Siitä asti kun tiesimme toistemme nimet”, Tino ilmoitti ja hymyili sitten Guptalle, joka silti seisoi paikoillaan ratsunsa ohjat käsissään, ”sinulla on kaunis hevonen, mikä sen nimi on?”
”Ghaliya al Malik”, Gupta vastasi ja katsoi kuinka vierasmaalainen pyöritteli itselleen vieraita sanoja suussaan, ”se tarkoittaa kuninkaiden aarretta.” Tino nyökkäsi ja katsoi hevosta ihailevasti.
”Se tosiaan näyttää aarteelta”, hän totesi ja ojensi kätensä, jotta ratsu saattoi haistella sitä, ”mitä nuo symbolit tarkoittavat?”
”Mitkä niistä?” Gupta kysyi, koska hevosen varusteet olivat aika lailla täynnä erilaisia symboleita, ”suurin osa tuo onnea ja suojaa.”
”Tino, sinä et voi vain pysäyttää paikallisia ja alkaa esittää heille kysymyksiä”, Mathias totesi, mutta Tino jätti hänet huomiotta keskittyessään Ghaliyaan ja Guptaan.
”Mielenkiintoista”, hän sanoi ja osoitti sitten hevosen otsalla olevaa merkkiä, ”mitä tuo tarkoittaa? Se on hieman erilainen kuin muut.” Gupta nyökkäsi itsekseen, koska yksinäinen merkki, joka asettui lähes tarkalleen suoraan hevosen silmien väliin, oli tosiaankin erilainen kuin muut. Se oli Sadikin tunnus, valkoinen kuunsirppi ja tähti.
”Se on sen omistajan tunnus”, Gupta totesi yksinkertaisesti ja silitti toisella kädellään hevosen turpaa, ”minun täytyy mennä nyt.” Tino nyökkäsi hymyillen.
”Haittaako sinua, jos kävelemme kanssasi jonkin aikaa?” hän kysyi. Guptalla ei oikeastaan ollut mielipidettä asiasta, joten hän vain kohautti olkiaan ja lähti kävelemään eteenpäin Tino vierellään seuraten. Mathias seisoi vielä hetken paikoillaan, mutta päätti sitten samoin seurata perässä. Matkalla kaupunginmuureille Tino jutteli niitä näitä ja näytti olevan täysin tyytyväinen Guptan yksisanaisiin tai muutoin lyhyisiin vastauksiin. Vasta yksi viimeisistä kysymyksistä sai aikaan pidemmän vastauksen hiljaisen nuorukaisen suusta.
”Sinä näytät muuten hieman tutulta”, Tino totesi, kun he olivat kävelleen jo jonkin aikaa ja muurit näkyivät jo talojen lomasta, ”olemmeko tavanneet jossain jo aikaisemmin?”
”En usko”, Gupta vastasi nopeasti, ”käyn todella harvoin meren toisella puolella.” Se ei ollut edes täysin valhe, koska Sadik ei aina edes ottanut häntä mukaansa lähtiessään retkilleen.
”Hmm, ehkä olen sitten tavannut jonkun joka muistutti sinua”, Tino ohitti asian olankohautuksella ja alkoi taas jutella jostain muusta, mutta uusi vieras ääni keskeytti hänet.
”Tino! Mathias!” joku huusi ja pian he näkivät ulkonäöltään kahta muuta miestä muistuttavan miehen kävelevän kohti, ”oletteko jo aiheuttaneet tarpeeksi hämmennystä?” Gupta totesi pian, että tämänkin miehen oli oltava sukua Tinolle, koska niin samannäköisiä he olivat. Hänen silmänsä olivat paljon vaaleammat ja hänen äänestään puuttui Mathiaksen ja Tinon ilomielisyys, mutta hiusten sävy ja olemus olivat samat.
”Hei!” Tino tervehti häntä iloisesti hymyillen.
”Hämmennystä? Lukas, mitä hämmennystä?” Mathias kysyi ja Lukas tuhahti.
”Olen jo viimeiset kymmenen minuuttia kuulut huhuja kahdesta ’kalpeasta ja äänekkäästä’ miehestä jotka juoksevat ympäriinsä”, hän sanoi, ”ei ollut vaikea arvata.” Myös kaksi muuta miestä olivat saapuneet paikalle Lukaksen perässä. Heistä ensimmäinen oli hyvin pitkä ja hän näytti hieman pelottavalta, mutta hänkin oli selvästi Tinon tuttuja, koska hän asteli välittömästi nuoremman miehen luokse ja sanoi tälle jotain matalalla äänellä. Kolmas mies sen sijaan pystytteli syrjemmässä ja näytti hieman kyllästyneeltä samalla kun poltti piippuaan.
”Ne olivat jotkut muut”, Mathias totesi lainkaan epäröimättä, mutta kukaan ei tuntunut uskovan häntä.
”Suuremmalla todennäköisyydellä ne olivat juuri te”, piippua polttava mies totesi ja Gupta jähmettyi. Hän oli kuullut sen äänen ennenkin, mutta hänellä meni hetki keksiä, mistä se oli niin tuttu. Hän puristi toisella kädellään ohjia tiukemmin ja nosti toisen kaulassaan roikkuvalle amuletille. Se tuntui lämpimältä hänen kosketuksensa alla.
”Tim, minä luulin että sinä olet minun puolellani”, Mathias valitti ja Tim kohotti olkiaan aivan kuin asia ei kiinnostaisi häntä ollenkaan. Gupta puristi sormensa tiukasti amulettinsa ympärille.
”Ai niin”, Tino totesi ja käänsi huomionsa pois keskustelusta, jota oli käynyt pelottavan näköisen miehen kanssa, ”tämä tässä on Gupta, tapasimme äsken.” Kaikkien katseet kohdistuivat hetkeksi nuorukaiseen, joka katsoi tyynesti takaisin vaikka sisällään hän tunsi pelkoa. Nyt hän muisti, missä hän oli kuullut sen äänen ennenkin ja hän tiesi miksi hänen amulettinsa oli niin lämmin. Joku halusi hänelle pahaa.
”Se olet sinä”, Lukas sanoi yllättyneenä, mutta ennen kuin kukaan ehti edes liikahtaa, Gupta heilautti itsensä satulaan ja painoi kantapäänsä niin voimakkaasti hevosen kylkiä vasten, että se hypähti eteenpäin ja suoraan laukkaan. Hän ei uskaltanut katsoa enää taakseen vaan vain kannusti hevosen suoraan ulos porteista ja kohti aavikkoa. Kukaan ei saisi häntä kiinni, kunhan he vain juoksisivat eteenpäin. Ghaliya al Malik oli paras Sadikin hevosista ja kaikkein nopein.
Vauhdissaan hän ei huomannut, että hän oli vahingossa puristanut amulettiaan liian lujasti ja noustessaan kiireesti satulaan sen kulunut nahkanyöri oli viimein antanut periksi ja nyt se makasi hylättynä maassa keskellä Aavikkokaupungin katua.
A/N: Cy on muuten Kypros. Ei aivan sellaisena hahmona kuin olisin hänet kuvitellut, mutta ajaa asian nyt. Virallista ihmisnimeä hänellä ei ainakaan minun tietääkseni ole, joten käytin mielikuvitusta *niinpaljonsarkasmia* ja annoin hänelle nimen Cy (=Cypros). Sadik on Turkki ja Gupta Egypti. Luultavasti kaikki arvasivat heidät jo.
Minusta on edelleen hirveän hauskaa tunkea hevosia kaikkialle, minne vaan saan ne mahtumaan ja antaa niille nimet! Turkin ja Egyptin hevoset ovat kaikki arabialaisia, ehkä joku tunnisti rodut aikaisempien pätkien kuvailusta? Ghaliya al Malik (= precious of kings) ja Habiba al Malik (= darling of kings) ovat tällainen hauska lisä.
Seuraavan osan nimi on: Hei, taas me lennetään! (ette kyllä koskaan arvaa, mitä tapahtuu!)
-
Hevoset on kyllä aivan ihania ja ne sopii tämän ficin maailmaan tosi hyvin, pidän muutenkin tämän ficin maailmasta ja siitä miten kaikki hahmot on saatu sujuvasti juoneen mukaan hienoilla elämäntarinoilla/rooleilla. Tässä ficissä on koukuttavaa se että tässä on menneisyyden elämäntapaa mukana ja seikkalua mutta minusta kyllä koukuttavinta on juuri tuo taikuus ja yliluonnollisuus mikä mahdollistaa sen että mitä tahansa voi tapahtua.
Tässä ficcissä on muuten myös aivan mahtavaa se että paikat ovat olleet erillasia ja monipuolisia, kun juoni on vienyt mielenkiintoisista paikoista aina toisiin. Joko ihmisten muistoissa tai sitten nykyhetken tapahtumissa myös se että on katseltu asioita erihenkilöiden näkökulmista on tehnyt ficistä monipuolisen. Mathiaksella on ollut varmasti kova työ kasvattaa veljiään mutta eiköhän hän ole apua saanut mitä vanhemmiksi nämä ovat käyneet. Amuletti oli hieno lisä tässä tarinassa Guptalle ja ihana yksityiskohta oli myös se että hän keräilee erillaisia esineitä ja ne ovat hänen aarteitaan. Oo tää muuttuu koko ajan jännemäksi. Jännityksellä odotan seuraavaa lukua. :D
”Hei Tino”, hän sanoi virnistäen heti kun he olivat päässeet laitureilta oikealle kadulle, jolla ihmiset kulkivat omille asioilleen aikaisen auringon valossa, ”kumpi ehtii ekana markkinapaikalle, on voittaja!” Mathias ei tietenkään edes tiennyt, missä markkinapaikka oli tässä kaupungissa, mutta ei sillä ollut väliä. Joka kaupungissa oli sellainen ja Tino tietenkin lähti mukaan haasteeseen. Nuorempi mies vilkaisi veljeään ja virnisti sitten hieman samalla tavalla ennen kuin pinkaisi juoksuun Mathias nopeasti perässään.
”Tino!” Berwald huudahti, mutta Tino juoksi nopeasti jopa käsi paketissa ja oli pian kadonnut väkijoukkoon.
”Älä huoli”, Lukas totesi ja laski kätensä hetkeksi miehen käsivarrelle, jotta tämäkin ei olisi juossut tiehensä, ”Mathias on idiootti, mutta hän pitää Tinosta huolta. Auta sinä meitä etsimään se poika, jonka näimme peilistä.”
”Mutta”, Berwald epäröi, mutta Lukas keskeytti hänet.
”En yleensä myönnä tätä, mutta se mies kasvatti meidät kaikki”, hän totesi, ”Mathias ei anna Tinolle tapahtua mitään. Ei sillä, että Tino edes tarvitsisi lapsenvahtia. Mutta me tarvitsemme apua, jotta löydämme lippaan.” Berwald katseli vielä hetken siihen suuntaan, johon Tino oli kadonnut, mutta sitten hän myöntyi ja seurasi Timiä ja Lukasta toiseen suuntaan.
Haastava haastehan tuo kun ei itsekkään tiedä minne on menossa =)
”Tässä kaupungissa on muuten kolme markkinapaikkaa”, kauppias totesi hetken päästä, ”millehän niistä Mathias aikoi ehti ensin?”
Ihana paljastus sitten kun haaste on jo ehditty heittää=)
”Oletko sinä kunnossa, Tino?” Mathias kysyi heti ja tarkasteli veljeään, ”et katkaissut toistakin kättäsi? Se sinun heilasi saattaisi vaikka hermostua ja lukita sinut loppuelämäksesi pehmustettuun torniin, jos teet sen.”
Ei Berwald pystyisi siihen, mutta ajatus tuollaisesta tornista on mielenkiintoinen.
”Hei!” Tino tervehti häntä iloisesti hymyillen.
”Hämmennystä? Lukas, mitä hämmennystä?” Mathias kysyi ja Lukas tuhahti.
”Olen jo viimeiset kymmenen minuuttia kuulut huhuja kahdesta ’kalpeasta ja äänekkäästä’ miehestä jotka juoksevat ympäriinsä”, hän sanoi, ”ei ollut vaikea arvata.” Myös kaksi muuta miestä olivat saapuneet paikalle Lukaksen perässä. Heistä ensimmäinen oli hyvin pitkä ja hän näytti hieman pelottavalta, mutta hänkin oli selvästi Tinon tuttuja, koska hän asteli välittömästi nuoremman miehen luokse ja sanoi tälle jotain matalalla äänellä. Kolmas mies sen sijaan pystytteli syrjemmässä ja näytti hieman kyllästyneeltä samalla kun poltti piippuaan.
”Ne olivat jotkut muut”, Mathias totesi lainkaan epäröimättä, mutta kukaan ei tuntunut uskovan häntä.
Mathias osaa näköjään käyttää "en se minä ollut" korttia, joskus sitä korttia ei tosin kannata käyttää. Kyllä tämä kaksikko osaa varmasti aiheuttaa hämmennystä =)
Vauhdissaan hän ei huomannut, että hän oli vahingossa puristanut amulettiaan liian lujasti ja noustessaan kiireesti satulaan sen kulunut nahkanyöri oli viimein antanut periksi ja nyt se makasi hylättynä maassa keskellä Aavikkokaupungin katua.
Tää kohta oli minusta jotenkin surullinen se saatti johtua siitä että kuvailit ficin aikana amuletin tärkeäksi ja sitten se katoaa. On niin kamalaa kun kadottaa itselleen tärkeän esineen oli esineellä sitten arvoa rahassa tai tunteissa/muistoissa. Mutta hyvin jännään kohtaan jätit ficin, on mahdotonta päätellä mitä seuraavaksi tapahtuu.
-
Ahahahaa, nyt jännittää! Ei tuollasiin kohtiin saa jättää, se on julmaa.
Toi alun kuvailu Guptan heräämisestä kuulosti ihanalta, kunpa olis joskus aikaa vaan makoilla sängyssä. Aavikkokaupunki kuulosti hauskalta paikalta, ja vaikkei olis ollutkaan, niin kyllä nää heput sinne olis hauskuutta tuonut :D
”Hei Tino”, hän sanoi virnistäen heti kun he olivat päässeet laitureilta oikealle kadulle, jolla ihmiset kulkivat omille asioilleen aikaisen auringon valossa, ”kumpi ehtii ekana markkinapaikalle, on voittaja!” Mathias ei tietenkään edes tiennyt, missä markkinapaikka oli tässä kaupungissa, mutta ei sillä ollut väliä. Joka kaupungissa oli sellainen ja Tino tietenkin lähti mukaan haasteeseen. Nuorempi mies vilkaisi veljeään ja virnisti sitten hieman samalla tavalla ennen kuin pinkaisi juoksuun Mathias nopeasti perässään.
Täysin tuntemattomaan paikkaan saapuessaan, tuo on varmasti kaikkein järkevin asia tehtäväksi...
”Eli sinä törmäsit häneen?” Mathias kysyi ja loi veljeensä epäilevän katseen, ”mistä asti se on ollut tapaamista?”
Näin tutustut helposti uusiin ihmisiin! Kuvittelisin kyllä ett Mathias harrastaisi tuota ittekin, esittää vaan epäilevänsä...
”Se olet sinä”, Lukas sanoi yllättyneenä, mutta ennen kuin kukaan ehti edes liikahtaa, Gupta heilautti itsensä satulaan ja painoi kantapäänsä niin voimakkaasti hevosen kylkiä vasten, että se hypähti eteenpäin ja suoraan laukkaan. Hän ei uskaltanut katsoa enää taakseen vaan vain kannusti hevosen suoraan ulos porteista ja kohti aavikkoa. Kukaan ei saisi häntä kiinni, kunhan he vain juoksisivat eteenpäin. Ghaliya al Malik oli paras Sadikin hevosista ja kaikkein nopein.
Vauhdissaan hän ei huomannut, että hän oli vahingossa puristanut amulettiaan liian lujasti ja noustessaan kiireesti satulaan sen kulunut nahkanyöri oli viimein antanut periksi ja nyt se makasi hylättynä maassa keskellä Aavikkokaupungin katua.
Tän kohdan voi niin helposti kuvitella, Gupta katoaa aavikolle ja amuletti jää makaamaan maahan... Kauheeta kadottaa jokin tosi tärkeä asia :/
Mä olen viime aikoina kauheasti kiintynyt Turkkiin, kiva että se on tässä(kin) ficissä mukana, eikä edes pahiksena :'D
Menolly
-
Kuolotar: Kiitos paljon! Minusta on niin kiva keksiä kaikkea ihan ihmeellistä tähän (vaikka myönnetään, osa jutuista on aika kliseetä...) joten tämä leviää ja leviää ja leviää...
Menolly: Kiitos!
Täysin tuntemattomaan paikkaan saapuessaan, tuo on varmasti kaikkein järkevin asia tehtäväksi...
Se on juuri se asia, minkä mie teen aina eka kun saavun tuntemattomaan paikkaan! Kumma juttu, että kukaan ei halua matkustaa mun kanssa. Ja Turkki on ihan oikeasti hieno hahmo, pitäisi vain käyttää sitä enemmän.
Kahdeskymmenes luku: Hei, taas me lennetään!
Keskipäivän aurinko oli kivunnut jo korkealle ja sen lämpö tuntui tukahduttavan kuumana, joten Lovino makasi selällään kannella löysien purjeiden luomassa varjossa ja torkkui kapteeninhattu silmillään toivoen että tuuli olisi hieman voimakkaampi. Lentävä hollantilainen oli vieläkin ankkurissa Aavikkokaupungin edessä ja he vain odottivat yön pimeää ja turvaa, jonka varassa saisivat laivansa huomaamatta jälleen avomerelle.
Antonio katseli Lovinoa hymyillen ja nojasi laivan kaiteeseen vähän matkan päässä. Auringonvalo välkkyi pienistä aalloista, jotka keinuttivat laivaa, mutta Antonio piti silmänsä mieluummin rakastamassaan miehessä kuin meressä. Gilbert oli hävinnyt kannen alle etsimään sopivaa vilvoittelupaikkaa pikku linnulleen, joten he kaksi olivat nyt hetken yksin. Viikkojen matkustamisen jälkeen kaksin olo Lovinon kanssa tuntui hieman oudolta, mutta kuitenkin mukavalta. Vain yksi asia kuitenkin kaihersi merirosvon mieltä.
”Lovi?” hän kutsui pehmeällä äänellä ja odotti hetken että mies reagoisi jotenkin. Pian Lovino nostikin hattua hieman pois silmiltään ja katsoi häntä pitkään.
”Niin?” hän kysyi, ”minä yritän nukkua täällä.”
”Anteeksi”, Antonio sanoi hymyillen, ”jos haluta, voin tulla viereesi ja auttaa sinua nukahtamaan uudelleen.”
”Se ei ollut se mitä tarkoitin, idiootti”, Lovino vastasi, mutta Antonio otti sen myöntymisenä ja nousi ylös asettuakseen selälleen toisen miehen viereen. Itsekseen hymyillen hän hivuttautui niin lähelle, että heidän kätensä koskettivat ja Lovino mumisi jotain itsekseen. Hän ei kuitenkaan siirtänyt kättään pois.
”Onko sinulla sellainen olo, että meidän osamme ei ole vielä ohi?” Antonio kysyi kun he olivat hetken maanneet kannella yhdessä.
”Mitä sinä yrität sanoa?” Lovino kysyi hetken päästä ja antoi Antonion pujottaa sormensa hänen omiensa lomaan.
”Sitä että me kuitenkin seilasimme hyvin kauan heidän kanssaan”, merirosvo selitti ja pyöritteli peukalollaan pieniä ympyröitä Lovinon kämmenselkään, ”minusta tuntuu, että meidän pitäisi nähdä tämä seikkailu myös loppuun asti.” Lovino oli taas hetken hiljaa ja tuhahti sitten.
”Se ei ole enää meidän ongelmamme”, hän vastasi välinpitämättömästi, mutta Antonio ei kuitenkaan antanut asian olla.
”Meillä oli upea seikkailu heidän kanssaan”, hän totesi.
”Me teimme kaiken vain rahasta”, Lovino vastasi.
”Meillä oli hauskaa yhdessä.”
”Teimme sen silti vain rahasta.”
”He ovat nyt kuin ystäviä meille.”
”Vain rahasta.”
”He pelastivat meidät”, Antonio totesi tällä kertaa hieman totisemmalla sävyllä, ”Lukas oli se, joka auttoi silloin kuin melkein hukuit Krakenin takia. Ja Tino auttoi meitä pakenemaan niitä jättiläislintuja. Eikö meidän pitäisi auttaa heitä vielä?” Lovino oli pitkään hiljaa, mutta huokaisi viimein ja nyökkäsi sitten.
”Niin”, hän totesi ja Antonion kasvoille levisi leveä hymy.
”Minä tiesin, että sinä et tehnyt tätä vain rahasta!” hän totesi ja painoi nopean suukon italialaisen poskelle.
”Ei, idiootti”, Lovino sanoi, ”minä tein tämän tasan tarkkaan vain rahasta!”
”Lovinitoni pitää seikkailuista aivan yhtä paljon kuin minäkin!” Antonio huudahti riemastuneena välittämättä lainkaan siitä, mitä toinen mies oli tarkalleen sanonut, ”no, menemmekö me?”
”Menemmekö minne?” Gilbert kysyi ja katsoi alaspäin kahta muuta miestä kohti. Hän oli onnistunut saapumaan paikalle tarpeeksi hiljaa, jotta kumpikaan ei ollut huomannut häntä. Antonio väläytti hänelle leveän hymyn, mutta Lovino kirosi ja kiskoi hatun paremmin kasvoilleen.
”Auttamaan heitä Aavikkokaupunkiin”, Antonio sanoi, ”meidän täytyy päättää siitä.”
”Mahtava minä olen sitä mieltä, että me menemme tuonne”, Gilbert julisti välittömästi miettimättä hetkeäkään ja osoitti kaupunkia kohti virnistäen, ”seikkailu tuntuu hyvältä idealta.”
”Sinä olet minun panttivankini, sinulla ei ole päätösvaltaa!” Lovino vastasi tiukasti ja siirsi hattua taas sen verran että sai luotua mieheen äkäisen katseen.
”Mutta etkö sinäkin halua mennä auttamaan ja seikkailemaan?” Antonio kysyi ja katsoi Lovinoa hymyillen, ”varmasti haluat.” Lovino epäröi vielä hetken, mutta sitten hän nyökkäsi ja risti kätensä rinnalleen.
”Mutta vain koska he auttoivat niin paljon”, hän totesi ja Antonio naurahti tyytyväisenä, ”ja maksoivat.”
****
”Eli hän oli kirjaimellisesti käsissämme”, Lukas sanoi ja hieroi ohimoitaan, ”mutta sitten päästimme hänet karkuun.”
”Anteeksi”, Tino mumisi jo kymmenennen kerran ja Berwald vastasi hänelle jo kymmenennen kerran, ettei se ollut hänen vikansa. Guptan kadottua aavikolle ratsunsa kanssa, he olivat ensin yrittäneet lähteä heti perään mutta todenneet sen nopeasti huonoksi ideaksi, koska heillä ei ollut ratsuja tai mitään muutakaan keinoa selviytyä tuntemattomalla aavikolla. Sen sijaan he olivat perustaneet väliaikaisen komentokeskuksensa läheiseen teehuoneeseen ja yrittivät nyt päättää seuraavasta liikkeestään. Tim pyöritteli sormissaan amulettia, jonka Gupta oli tiputtanut ja jonka hän oli poiminut talteen. Se oli merkillinen amuletti, jollaista hän ei ollut ennen nähnyt mutta joka varmasti sisälsi taikuutta. Paljon taikuutta. Se suorastaan tihkui sitä, joten Lukas joutui istumaan pöydän toisella puolella, jotta ei olisi saanut päänsärkyä.
”Se on suojelija”, hän oli todennut vilkaistuaan amulettia kerran, ”todella vanha ja todella voimakas sellainen. Toimii vain kantajallaan tai henkilöllä, jolle kantaja luovuttaa sen tietoisesti ja vapaaehtoisesti.”
”Tino”, Tim viimein sanoi oltuaan jo hetken täysin hiljaa, ”sinä sanoit, että hänen hevosellaan oli paljon koristeita ja symboleja varusteissaan. Oliko mikään niistä erityinen?” Tino mietti hetken ja nyökkäsi sitten iloisena muistaessaan asian tarkemmin.
”Hevosen otsalla oli merkki, joka oli omistajan tunnus”, hän selitti.
”Osaatko kuvailla sen?” Tim kysyi nyt paljon kiinnostuneempana.
”Tietenkin, se oli aika yksinkertainen”, Tino vastasi, ”valkoinen kuunsirppi ja tähti.” Kaikkien yllätykseksi Tim alkoi kiroilla ja hänen ilmeensä vaihtui hieman äkäiseksi.
”Älä vain sano, että joku sinun tutuistasi”, Lukas totesi kuivasti ja risti käsivartensa rinnalleen.
”Se on Sadik”, Tim totesi tympeästi ja nojasi taaksepäin tuolillaan ristien samalla käsivartensa rinnalleen, ”minä en pidä siitä miehestä.”
”Heh, sinä sanoit samaa Antoniosta”, Mathias naurahti, ”kuinka monta lasta se mies on sitten sinulle velkaa?”
”Ei yhtään”, Tim vastasi, ”me emme koskaan käyneet kauppaa kahdestaan.”
”Mikä sitten on ongelma?” Lukas kysyi ja Tim käytti pienen hetken mököttämiseen ennen kuin vastasi.
”Hän on myös kauppias”, mies lopulta selitti, ”me olemme jo vuosi kiistelleet eräästä… Osa-alueesta.”
”Lasten hintatason määrittelystä?” Mathias kysyi vitsillään ja Tim mulkaisi häntä pahasti.
”Ei”, hän totesi, ”tulppaanikauppa. Me kiistelemme siitä.” Hetken oli aivan hiljaista, kun kaikki tuijottivat äkäisen näköistä miestä ihmeissään.
”Tavallisten tulppaanien?” Tino varmisti ja Tim nyökkäsi.
”Tietenkin tavallisten”, hän sanoi, ”ei niitä ole muunlaisia.”
”Tim”, Lukas aloitti rauhallisella äänellä, ”sinä olet yksi erikoisimmista kauppiaista koskaan ja myyt outojen tavaroiden lisäksi aivan tavallisia toiveita ja salattua tietoja ja sinä kiistelet verivihaan asti jonkun kanssa tulppaanikaupasta?”
”Aivan”, Tim myönsi tyytyväisenä siihen, että ainakin joku tajusi tilanteen.
”Sinä olet todella erikoislaatuinen mies”, Lukas totesi päätään pudistaen.
”Sanoo tyyppi, joka kirosi veljensä poikaystävän koko linnan”, Tim heitti takaisin.
”Berwald ei ollut vielä silloin minun poikaystäväni!” Tino huudahti ja Mathias vilkaisi häntä yllättyneenä.
”Vielä? Eli nyt hän on?” hän sanoi ja onnistui tehokkaasti vaientamaan ja häkellyttämään veljensä kertaheitolla. Tino näytti pitkään olevan kahdenvaiheilla, mutta sitten hänen ilmeensä vaihtui äkäiseksi ja hän näytti todellakin saaneensa tarpeeksi.
”Hyvä on!” hän huudahti ja nousi seisomaan herättäen koko teehuoneen huomion ja osoitti vieressään istuvaa Berwaldia, ”minä rakastan häntä. No niin, nyt sanoin sen! Oletteko nyt tyytyväisiä?”
”Erittäin!” Mathias huudahti ja taputti virnistäen käsiään.
”Paitsi, että me olemme tienneet sen jo kauan”, Lukas totesi ja vilkaisi Berwaldia, joka istui todella jähmettyneenä paikallaan ja näytti siltä kuin olisi juuri todistanut suurimman unelmansa käyvän toteen. Niin kuin hän ehkä olikin. Ilmeisesti Tino ei ollut ainoa, joka ei ollut sanonut tunteitaan kunnolla ääneen.
”Ja arvaaminen oli todella helppoa”, Mathias sanoi iloisesti, ”te olitte niin ällöttävän kuhertelevia keskenään, että melkein teki mieli hypätä mereen, ja te nukuitte samassa huoneessa ja…”
”Minä en kuuntele sinua”, Tino sanoi ja painoi kädet korvilleen istuutuessaan takaisin alas. Hän myös piti katseensa itsepintaisesti vastapäisessä seinässä, mutta Berwald kuitenkin tarttui hänen käsiinsä ja laski ne hellästi alas, jotta mies kuulisi mitä hän halusi sanoa.
”Minäkin rakastan sinua”, Berwald sanoi varmalla, mutta sen verran hiljaisella äänellä että kaikki muut Tinoa lukuun ottamatta joutuivat pinnistelemään kuullakseen hyvin. Hänellä olikin suhteellisen paljon yleisöä, koska Tino oli hetkeä aiemmin herättänyt kaikkien huomion ja kaikki näyttivät myös olevan kiinnostuneita aiheesta. Oikeastaan Tim näytti olevan ainoa paikalla, joka oli keskittynyt johonkin aivan muuhun.
”Mutta…”, Tino sanoi vilkaisten miestä epäröiden ja unohtaen hetkeksi, että he istuivat keskellä vilkasta teehuonetta ja kaikki katsoivat häntä, ”entä ne kaikki aatelisneidot? Tai siis… Sinä ansaitset jonkun paremman kuin minä. Minä olen ei-kukaan ja…”
”Tino”, Berwald sanoi pidellen edelleen kiinni hänen käsistään ja katsoen häntä silmiin, ”sinä olet upein kaikista. Minä haluan vain sinut tai sitten en ketään.” Tino näytti siltä, ettei osannut enää vastata tai sitten hän oli hukannut puhekykynsä hetkeksi. Onneksi hänen veljensä olivat aina valmiita auttamaan.
”Oikeasti?” Lukas tuhahti, ”minä en edes ymmärrä, miksi teidän tarvitsee käydä tätä keskustelua. Te olette niin selvästi tarkoitettu yhteen ja kaikki tietävät sen.”
”Samaa mieltä”, Mathias jatkoi nopeasti ja virnisti, ”sitä paitsi, minä olen nähnyt teidän pussaavan jo monta kertaa!” Tino avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Lukas ehti jälleen ensin.
”Ei, Tino”, hän totesi huokaisten ja katsoen pikkuveljeään kiinteästi, ”ystävät eivät normaalisti suutele toisiaan. Te olette ohittaneet ’vain ystäviä’ –vaiheen kauan sitten.” Tino sulki suunsa uudelleen ja vilkaisi Berwaldia hieman outo ilme kasvoillaan. Kaikki sivustaseuraajat seurasivat jännittyneinä, mitä seuraavaksi tapahtuisi, eikä Berwald todellakaan pettänyt heidän odotuksiaan.
”Mene naimisiin kanssani”, hän sanoi täysin totisena ja muutamat kuuntelijoista henkäisivät yllätyksestä tai ihailusta.
”Mitä?” Tino kysyi hämmentyneenä.
”Hei, Ber”, Mathias keskeytti tiukalla sävyllä, ”sinä et voi kysellä tuollaisia ennen kuin olet pyytänyt luvan hänen veljiltään!”
”Mitä?” Tino sanoi uudelleen katsoen tällä kertaa veljiään silti aivan yhtä hämmentyneenä, mutta Berwald vain nyökkäsi.
”Lukas, saanko naida Tinon?” hän kysyi yksinkertaisesti.
”Anna mennä vaan”, Lukas vastasi epäröimättä hetkeäkään, mutta Mathias oli edelleen eri mieltä.
”Ei niin nopeasti!” vanhin veljeksistä huudahti ja nousi ylös paikaltaan, ”me haluamme kunnon myötäjäiset Tinosta!” Tässä vaiheessa kuulijakunta oli jopa kasvanut eikä kukaan enää yrittänytkään peitellä mielenkiintoaan outoja ulkomaalaisia ja heidän yhä enemmän mutkikkaammaksi muuttuvaa tarinaansa kohtaan. Paikalle oli myös ilmestynyt tulkki, joka käänsi kaiken niille, jotka eivät ymmärtäneet ulkomaalaisten puhumaa kieltä.
”Mitä?” Tino kysyi jo kolmannen kerran, mutta ei taaskaan saanut vastausta.
”Idiootti, morsiamen perheen on tarkoitus antaa myötäjäiset sulhaselle”, Lukas sanoi, mutta Mathias ei siitä lannistunut.
”Me voimme tehdä nyt eritavalla”, hän vain totesi olkiaan kohauttaen, ”minä tarvitsen uuden viitan talveksi.”
”Te olette uskomattomia”, Tino totesi ja Mathias virnisti hänelle.
”Kiitos”, hän totesi, mutta Tino vain loi häneen kyllästyneen katseen.
”Minä en ole menossa naimisiin, joten voitte lopettaa puheet heti. Teidän mielipiteenne tulivat jo selväksi”, hän totesi ja kääntyi sitten puhumaan Berwaldille niin hiljaisella äänellä että kukaan muu ei kuullut mitä hän sanoi. Ilmeisesti se oli kuitenkin jotain suloista, koska vanhemman miehen huulet kaartuivat harvinaiseen hymyyn ja hän suuteli Tinoa nopeasti ennen kuin antoi miehen nojata olkapäätään vasten.
”Nyt kun olemme päässeet kaupungin ykköspuheenaiheeksi”, Tim totesi puhuen ensimmäisen kerran pitkään aikaan ja viitaten kohti heidän yleisöään, ”voimme ehkä palata tärkeämpään aiheeseen. Tai vielä parempi, mennä jonnekin missä meitä ei ehkä kuunnella.” Suurin osa yleisöstä tajusi tässä vaiheessa, että hupi oli ohi ja alkoi poistua paikalta yrittäen näyttää siltä että heillä oli ollut jokin muu syy olla siellä.
”Olet oikeassa”, Lukas totesi nopeasti ja vilkaisi yhä paikalla vätysteleviä ulkopuolisia kylmästi, ”mennään.” He maksoivat juomansa ja ruokansa tarjoilijalle, joka itse asiassa leikkasi laskusta osan pois koska oli itsekin pitänyt heidän keskustelunsa seuraamisesta. Lähtiessään teehuoneelta Tim pyöritteli Guptan tiputtamaa amulettia vielä hetken sormissaan, mutta tiputti sen sitten laukkuunsa muiden tavaroiden joukkoon.
****
”Ehkä he ovat jo lähteneet?” Antonio kysyi, kun he olivat jo hetken kierrelleet Aavikkokaupungin katuja tuloksetta. Gilbert käveli etumaisena ja ilmeisesti esitteli linnulleen paikkoja samalla kun Antonio ja Lovino kulkivat hänen jäljessään. Tapojensa mukaan merirosvot olivat vaihtaneet yleensä käyttämänsä vaatteet vähemmän tunnistettaviin ja piilottaneet aseensa pois näkyviltä.
”Sitten unohdamme koko jutun ja häivymme”, Lovino vastasi äkäisesti. Keskipäivä oli jo tullut ja mennyt ja varjot pitenivät koko ajan heidän etsiessään muita.
”Se olisi harmi”, Antonio valitti ääneen, ”minä olisin halunnut seikkailun.”
”Kestä se kuin mies”, Lovino mutisi hänelle ja katseli ohikulkevia ihmisiä. Suurimmalla osalla näytti olevan kiire jonnekin eikä kukaan kiinnittänyt heihin juurikaan huomiota, mutta lähistöllä seisoi pieni ryhmä naisia, jotka juttelivat kiivaasti keskenään.
”…Ja sitten se mies vain pyysi häntä naimisiin kanssaan!” yksi naisista huudahti, kun kolmikko oli ohittamassa heitä.
”Eikä!” toinen nainen henkäisi ja painoi kätensä suulleen, ”kuinka romanttista. Oliko se mies komea?”
”Oli tietenkin”, ensimmäinen nainen vastasi, ”hieman pelottavalla tavalla ehkä, mutta se katse jonka hän loi siihen toiseen mieheen! Voih, kunpa joku katsoisi minua sillä tavalla.”
”Aivan totta”, kolmas nainen, joka oli myös ollut paikalla, jatkoi, ”ja sitten ne muut miehet, he olivat varmasti sen nuoremman veljiä tai muita sukulaisia, alkoivat väitellä myötäjäisistä! Minä olin aivan varma, että saisimme todistaa häitä siinä paikassa!” Naiset henkäisivät taas ja pudistelivat päitään.
”Se olisi ollut upeaa”, yksi totesi, ”mutta sitten se nuorempi mies sanoi, ettei häitä tule.” Naiset jatkoivat vielä keskusteluaan, mutta Antonio ja Lovino olivat pysähtyneet vähän matkan päähän ja katsoivat toisiaan.
”He puhuvat heistä”, Antonio totesi ja nyökkäsi päällään kohti naisia.
”Ehdottomasti”, Lovino myönsi ja Antonio otti kasvoilleen parhaan hymynsä kääntyessään takaisin päin.
”Anteeksi neidit”, hän sanoi ja kumarsi hieman saaden palkkiokseen pieniä hymyjä, ”en voinut olla kuulematta, että puhuitte ehkä ystävistäni. Oliko joukossa mahdollisesti viisi miestä joista kolme näyttivät veljeksiltä, yksi hieman pelottavalta ja viimeinen vain täysin kyllästyneeltä?” Naiset vilkuilivat toisiaan ja muutama näytti selvästi lumoutuneelta Antonion hymystä ja kohteliaasta puheenparresta. Lovino joutui puremaan huultaan ja ristimään kätensä tiukasti rinnalleen huomatessaan kuinka muutamat naiset silmäilivät espanjalaiskapteenia.
”Oli, kyllä oli!” yksi naisista lopulta huudahti.
”Mainiota, suuret kiitokset”, Antonio sanoi edelleen hymyillen, ”olen etsinyt heitä jo pitkään. Voitteko mahdollisesti kertoa, mihin suuntaan he lähtivät?” Naisille tuli kaikille yllättäen kiire osoittaa sitä suuntaa johon he olivat nähneet tai kuulleet outojen ulkomaalaisten menevän. Antonio nyökkäsi tyytyväisenä.
”He lähtivät teehuoneelta vain tunti sitten”, yksi naisista sanoi ja loi mieheen merkitsevän katseen, ”mutta minä olen enemmän kiinnostunut siitä, minne sinä olet menossa.”
”Minä…”, Antonio aloitti, mutta Lovino oli saanut jo tarpeekseen. Muutamalla nopealla askeleella hän pääsi Antonion vierelle ja tarttui miestä lujalla otteella olkapäästä.
”Hän on varattu”, italialainen sanoi naisille kohteliaasti, mutta kylmästi koska hän ei koskaan huutanut naisille, ”alahan tulla, casanova.” Antonio vilkutti naisille nopeasti ja antoi Lovinon raahata itsensä pois paikalta. Naiset katselivat miesten perään ja muutamat heistä huokaisivat pettyneinä.
”Kaikki parhaat ovat aina varattuja tai kiinnostuneita toisistaan”, yksi naisista totesi surkealla sävyllä, kun miehet olivat jo kuulomatkan ulkopuolella, ”tai kumpaakin.” Muut naiset nyökkäilivät ja hetken päästä he olivat jo keksineet uuden juorun ajanvietteekseen.
Lovino käveli nopeasti naisten osoittamaan suuntaan kiskoen silti Antoniota mukaansa. Ei sillä, että hänen olisi tarvinnut kovasti yrittää. Espanjalainen olisi luultavasti kävellyt vapaaehtoisesti vaikka maailmanlaidan yli, jos Lovino olisi sattunut sitä pyytämään. Gilbert ei kuitenkaan omannut tällaisia ominaisuuksia ja hän onnistui katoamaan jonnekin kaupungin vilinään merirosvojen huomaamatta.
Antoniolla ja Lovinolla oli viimein tuuria sillä he ehtivät kääntyä vain parista kadunkulmasta ennen kuin Lukas ja Tim kävelivät heitä vastaan. Kauppias oli työntänyt kätensä takkinsa taskuihin ja katseli ympärilleen kyllästyneenä kun taas Lukas näytti etsivän jotain ja tuntui välillä puhuvan puoliääneen tyhjälle ilmalle.
”Viimein”, Lovino tuhahti, kun miehet huomasivat heidät.
”Viimein mitä?” Tim kysyi tervehtimisen sijaan. Lukas vain vilkaisi merirosvoja ja käänsi sitten katseensa taas keskittyneenä poispäin aivan kuin kuuntelisi jotain.
”Löysimme teidät!” Antonio vastasi hymyillen.
”Miksi teidän pitäisi löytää meidät?” Tim kysyi edelleen kyllästyneen näköisenä.
”Koska me haluamme seikkailuun mukaan”, Antonio vastaisi.
”Outoa, minä luulin että te teette sellaista vain rahasta”, Tim totesi ja sivutti tyylikkäästi sen faktan, että hänkin teki monia asioita vain rahasta.
”Niin teemmekin”, Lovino sanoi ennen kuin Antonio ehti avata suutaan ja kertoa että he olivat paikalla vain huvikseen, ”olemme täällä vain koska ilmeisesti joku idiootti on antanut maailmankaikkeuden teidän käsiinne ja minusta se idea on aivan typerä, koska te selvästi tarvitsette apua.” Tässä vaiheessa Lukas vilkaisi Lovinoa ja naurahti käheästi, mikä oli jotain mitä hän teki harvoin.
”Hassua”, noita totesi, ”tuo on juuri se syy, miksi minäkin olen täällä.”
”Jollakin tasolla minä ymmärrän sinua”, Lovino mutisi ja tuhahti päälle. Tim katseli merirosvoja hetken epäillen, mutta luovutti sitten ja kohautti vain olkiaan.
”Ihan sama”, hän totesi ja asia oli sillä päätetty. Antonio hymyili aurinkoisesti ja näytti erittäin tyytyväiseltä siihen asti kunnes tajusi, että paikalta puuttui aika monta henkilöä.
”Missä muut ovat?” hän kysyi hämmentyneenä ja katseli ympärilleen aivan kuin Tino, Berwald tai Mathias voisi ilmestyä tyhjästä paikalle.
”Etsimässä hevosia, kameleita tai ihan mitä vain hyödyllistä”, Tim totesi ja Antonio vastasi hänelle sen verran hämmentyneellä katseella, että lyhyen tauon jälkeen kauppias alkoi selittää mitä kaikkea heille oli tapahtunut päivän aikana, ”… ja siksi me tarvitsemme keinon päästä aavikolle ja etsiä se poika ja Sadik.” Antonio ja Lovino nyökkäsivät ja näyttivät kumpikin miettivän uusia tietojaan. Tim oli pitänyt selitykset lyhyinä, mutta ne kuitenkin antoivat aika hyvän kuvan tilanteesta.
”Kiitos”, Lukas yhtäkkiä sanoi tuijottaen silti tyhjää ilmaa hieman Lovinon pään vasemmalla puolella, ”olet tehnyt jo aivan tarpeeksi. Ei, ei sinun tarvitse mennä pelottaviin paikkoihin. Minulla on Mathias niitä varten.” Tim näytti jo tottuneen noidan tapoihin, mutta merirosvot katsoivat miestä hämmentyneinä.
”Hän puhuu keijuille”, Tim selitti, ”tai jotain. Jos Mathias olisi täällä, hän sanoisi jotain siitä että Lukas juttelee äänille päässään.”
”Taasko Lukas juttelee äänille päässään?” Mathiaksen ääni kysyi nauraen juuri sillä hetkellä ja he kääntyivät ympäri nähdäkseen miehen itsensä kävelevän paikalle Tino ja Berwald perässään. He nyökkäsivät tervehdykseksi merirosvoille, jotka olivat nyt liittyneet seuraan.
”Minä en edes jaksa vastata tuohon”, Lukas totesi ja vilkaisi veljiään kysyvästi, ”löysittekö mitään?” Tino pudisti pahoitellen päätään.
”Kenelläkään ei ole ainoatakaan kamelia tai hevosta myytävänä”, hän selitti, ”varusteita löytyy, mutta seuraava karavaani lähtee vasta viikon päästä.”
”Keijutkaan eivät löytäneet mitään”, Lukas totesi ja mutristi huuliaan miettiessään, ”aavikolle kävely olisi itsemurhaa.” Tim nyökkäsi miettien itsekin.
”Ainakaan se poika ei ole avannut lipasta”, hän totesi, mutta se oli laiha lohtu. Gupta tiesi nyt, että he olivat hänen perässään eikä kukaan tiennyt mitä poika tekisi ollessaan selkä seinää vasten.
”Voimmeko auttaa jotenkin?” Antonio kysyi hetken päästä. He seisoivat hiljaisemmalla sivukujalla, mutta merirosvo kuitenkin näki kuinka aurinko alkoi jo laskea ja kadulla liikkuvien ihmisten määrä väheni heidän mennessä koteihinsa. Vain muutama tunti ja Aavikkokaupunki kuuluisi jälleen yölle.
”Kyllä, jos teillä on hevoset piilossa jossain laivassanne”, Tim totesi kuivasti ja Antonio pudisti pahoitellen päätään.
”Meillä ei ole muuta kuin kirottu kummituslaiva”, hän totesi. Joukko vajosi taas mietteisiinsä ja katselivat välillä toisiaan aivan kuin odottaen, että joku keksisi idean tai ratkaisun. Lopulta joku keksikin.
”Laiva?” Lukas sanoi mietteliäänä ja nosti katseensa maasta, jota oli tuijottanut keskittyneenä jo hetken.
”Kyllä, laiva. Sinä olet nähnyt sen ennenkin”, Lovino tuhahti, mutta noita ei välittänyt hänestä sillä kertaa. Hän vain mutisi hetken itsekseen ja mietti kunnes lopulta nyökkäsi päättäväisesti ja käänsi jäänsiniset silmänsä kohti merirosvoja.
”Onko kumpikaan teistä koskaan harkinnut ilmarosvon uraa?” hän kysyi vakavalla äänellä.
*****
”Tietääkö kukaan teistä, mitä hän tarkoitti?” Lovino kysyi äkäisenä, kun he kävelivät kohti satamaa aamuyön kalvakassa valossa. Kadut olivat silti hiljaisia ja kaupunki näytti melkein pelottavan autiolta. Kevyt kerros hiekkaa peitti katukiviä, mutta silti heidän askeleensa kaikuivat hiljaisessa ympäristössä melkein epätodellisen kovaa.
”En ole varma”, Antonio myönsi. Edellisenä iltana hän oli antanut myöntävän vastauksen Lukaksen kysymykseen, mutta noita ei ollut koskaan tarkentanut, mitä hän aikoi tehdä.
”Kyllä”, Antonio oli vastannut edes ajattelematta kovinkaan pitkään ja Lukas oli nyökännyt.
”Selvä”, mies oli sanonut ja miettinyt sitten taas hetken ennen kuin oli jatkanut, ”minä menen nyt laivallenne eikä kukaan teistä saa häiritä minua. Lähetän viestin sitten, kun olen valmis.” Sen sanottuaan noita oli kääntynyt ja lähtenyt täysin tyynesti kävelemään satamaa kohden jättäen muut ihmettelemään hänen peräänsä.
”Mitä sinä aiot tehdä?” Lovino oli huutanut ja Lukas oli hetkeksi pysähtynyt ja vilkaissut häntä olkansa ylitse.
”Minä aion opettaa laivan lentämään”, hän oli sanonut lyhyesti, ”yksinkertaista.” Muut vilkaisivat toisiaan hämmentyneenä kunnes Mathias sai avattua suunsa.
”Tarvitsetko apua?” hän kysyi varovasti.
”Apua? Minulla on sitä jo”, Lukas vastasi ja hymähti. Hän kääntyi taas jatkamaan matkaansa ja hetken he luulivat näkevänsä muutaman suurikokoisen hahmon kävelevän hänen vierellään. Mathias, jolla oli ollut mielestään jo tarpeeksi kokemuksia peikkojen kanssa vaikka eliniäksi, oli ensimmäinen joka päätti tosiaankin pysyä poissa Lukaksen tieltä seuraavan yön.
Juuri ennen sarastusta he olivat saaneet Lukaksen viestin, joka itse asiassa ilmestyi Tinon ja Berwaldin huoneen peiliin ja säikäytti aluksi Tinon täysin koska peiliin ilmestyvät viestit eivät olleet koskaan hauskin asia nähdä puolipimeässä. Hän oli kuitenkin toipunut nopeasti ja juossut majatalon läpi herättämään kaikki muutkin. Joten nyt he kävelivät kohti satamaa ja Mathias haukotteli leveästi samalla kun venytteli käsivarsiaan.
”Minä tosiaan toivon, että hän ei upottanut koko pahuksen alusta”, Lovino mutisi äkäisesti, mutta hänen pelkonsa osoittautui pian turhaksi. Päästyään satamaan asti he näkivät vaivatta tutun laivan ankkurissa täsmälleen samassa paikassa kun he olivat sen jättäneetkin. Antonio siristi silmiään nähdäkseen tarkemmin, mutta ilman kaukoputkeaan hän ei voinut olla varma, oliko mikään laivalla erilailla.
He ottivat soutuveneen lainaan ja lähtivät ylittämään merta laivan luokse. Mitä lähemmäs he pääsivät, sitä selvemmin he näkivät, että jokin oli kuitenkin muuttunut. Hetkeksi he lopettivat soutamisen ja vain tuijottivat muodonmuutoksen kokenutta laivaa.
”Mitä hän on tehnyt?” Lovino kysyi ja tuijotti hämmästyneenä laivaansa. Sen kolme mastoa kohosivat edelleen tuttuun tapaan kohti taivasta ja purjeet roikkuivat löysinä niiden ympärillä. Kuitenkin laivan kylkiä vasten lepäsi nyt jotain mikä näytti aivan puun ja kankaan kehikolta ja muistutti hieman linnun siipiä. Laivassa oli myös muutamia muitakin pieniä muutoksia, mutta siivet olivat selvästi kaikkein isoin.
”En todellakaan tiedä”, Antonio vastasi samoin ihmetellen, mutta myös hieman innostuneena. Ajatus lentävästä laivasta kiehtoi häntä kovasti. Ainakin Lentävä hollantilainen pääsisi viimein todella elämään nimensä mukaan.
”Lukas?” Mathias kysyi heti, kun he olivat kiivenneet laidan yli laivaan, mutta noitaa ei näkynytkään missään. Hän katsoi etsivästi ja hieman hätääntyneenä ympärilleen ja lopulta hänen silmänsä osuivat hahmoon joka nojasi elottoman näköisenä vasten päämastoa.
”Lukas!” hän huusi juostessaan veljensä luokse. Muut seurasivat pian hänen perässä, mutta hän oli silti ensimmäinen joka ehti miehen vierelle. Huolestuneena hän nosti Lukaksen päätä ja painoi sormensa hänen kaulaansa vasten tunteakseen tasaisesti lyövän sykkeen. Löydettyään sen hän helpottui hieman, vaikka näytti silti huolestuneelta ja ravisteli veljensä olkapäätä samalla kuin pyysi tätä avaamaan silmänsä.
”Te olette äänekkäitä”, Lukas viimein havahtui ja valitti vaimeasti, kun Mathias ja Tino kumpikin kutsuivat hänen nimeään. Mies näytti erittäin väsyneeltä ja hän sai hädin tuskin avattua silmiään.
”Mitä täällä tapahtui?” Mathias kysyi aavistuksen vihaisena siitä, että hänen veljensä oli uuvuttanut itsensä lähes kuoleman partaalle.
”Taikuus”, Lukas vastasi vaimeasti ja painoi silmänsä taas kiinni jaksamatta pitää niitä enää auki, ”taikuus tapahtui. Minä annoin sille kyvyn lentää.”
”Laivalle?” Antonio kysyi ja katseli taas ympärilleen tutkien tutun laivan muutoksia. Hän oli hieman huolissaan Lukaksen olotilasta, mutta samalla hän tunsi olonsa innostuneeksi ja paloi halusta tutustua miehen aikaansaannoksiin kunnolla.
”Kyllä”, Lukas vastasi, ”vei kaikki voimani. Se oli niin outoa… Laiva halusi sitä myös, joten en tiedä. Jokin meni väärin. Tai erilailla. Laiva otti minun taikuuteni ja teki loput itse. Toimii kuitenkin.” Mathias painoi sormensa hellästi veljensä huulille keskeyttäen hänen käheän puhetulvansa.
”Hys, Lukas”, hän sanoi hiljaa, ”sinä puhut outoja. Paras, että menet lepäämään nyt.”
”Kyllä”, Lukas vastasi uneliaasti puoliääneen, ”kerrankin hyvä idea sinulta, idiootti.” Mathias hymähti, mutta Lukas oli jo vaipunut takaisin uneen, joten hän nosti miehen syliinsä ja lähti kantamaan tätä sisälle varoen askeliaan jotta hänen veljensä ei havahtuisi enää uudelleen kesken unen.
A/N: Tästä piti alunperin tulla pidempi ja Tinon rakkaudentunnustuksen ei pitänyt edes olla koko fikissä (mistä lie se tuonne ilmestyi), mutta sitten päätin tässä vaiheessa katkaista luvun, jotta ei tule liikaa yhteen ja pitihän se SuFinkin jotenkin taputella valmiiksi. Vaikka ehkä todella kliseisellä tavalla. No anyway, teidän ei tartte kärsiä siitä enää!
Hollanti ja Turkki kiistelevät tulppaanikaupasta koska tulppaanin viljely on alunperin aloitettu Turkissa, mutta sitten hollantilaiset innostuivat asiasta todella paljon ja nyt nämä maat ilmeisesti tappelevat hieman tulppaanivaltion asemasta. Mie muuten unohdin sanoa aiemmin, että Guptan äiti on tosiaan Antiikin Egypti, joka on canon hahmo, mutta todella vähän käytetty. Pitikö mun jotain muutakin selittää? Ei varmaan.
Sitten hienot uutiset: Pandora on nyt toiseksi pisin fikkini, koska se ylitti pituudessa Köpin tämän luvun aikana. Taputukset sille! Yay! Ensitapaaminen on silti ykkönen.
Seuraavan luvun nimi on: Lentotaidon pikakurssi uusille ilmarosvoille. Siinä myös selitetään enemmän, mitä Lukas oikeastaan teki Lentävälle hollantilaiselle.
-
Jospa nyt ilahduttaisin puumerkillä ja helpotan itseäni "merkitsemällä" tämän muistiin :)
Vaikeaa olla tyrskimättä koneen näytölle, siitä piti huolen ruotsin, suomen ja tanskan väittelylle, jota se lähinnä varmaan muistutti :D Jo niiden oli aikakin tunnustaa rakkautensa.. sananlasku> rakkaus on sokea.. ;D ei ehkä tälläistä tilannetta tarkoteta tuolla, mutta sopii hyvin näille kahelle ;D Antonio on söpö väitellen toisen puhumaan itsensä pussiin<3 ja lupautuen johonkin mistä ei ole takuita.
Toivottavasti Lukas nyt ei kokonaan itteään näännyttäny laivan siipienkasvatusurakassa. Peter Pan.. suosikkisatujani lapsena, siinä ei tainnu olla laivalla siipiä mutta alkoi leijua keijupölyn avulla. (vai muistanko ihan väärin?)voin kuvitella Mathiaksen lentelemään Tinon kanssa verrattain helposti.. mikäli siis sekaannuit peter pan satuun ja viittasit siihen...
Tulppaanit. riita tulppaaneista? itse tiiän tuon kasvin olevan vain Polle- maailman monin poni sarjakuvahepan lempiruokaa :P nojaa.. väitelläänhän oudommistakin asioista joten miksi ei, aiheutti kyllä saman reaktionHetken oli aivan hiljaista, kun
hamsu sitten lukee viimeiset rivit uudelleen ja siirtyy seuraavaan, pienen hämmennyksen vallassa ja yrittää pitää pokkansa asian lievän huvittavuuden selvitessä ::)
hamsu
”Lukas, saanko naida Tinon?” hän kysyi yksinkertaisesti.
”Anna mennä vaan”, Lukas vastasi epäröimättä hetkeäkään
:D
-
Ensimmäisenä myönnän aivan täysin etten ikinä olisi keksinyt juonen jatkuvan lentävällä laivalla, ja kuten hamsu jo mainitsema Peter pan itsellenikin tuli mieleen ja keijupölyn avulla lentämään oppiminen. Myös se että Lukas opetti laivaa lentämään oli täydellinen yllätys itse nimittäin nimestä jotenkin olin päätellyt että se osaisi jo lentää, mutta täytyy myöntää että yllätit minut aivan täysin. Hykertelin täällä onnellisena kun Lovino ja Antoniokin pääsivät esiintymään jälleen ja tekivät come backit sillä pelkäsin suuresti että he eivät olisi enää mukana tässä. Vaikka veljeskatras plus salaperäinen kauppias ja linnanherra tuovatkin ihanan jännityksen ja tunnelman juoneen myös heidän kemiansa toimii todella hyvin, mutta silti ehdottomasti merirosvot kuuluvat tähän jengiin.
Ja vaikka naimiisiin pyyntö sai minut kiljumaan fanityttömäisesti, vaikka aiheena onkin maailmanpelastus ja varkaan nappaaminen niin silti pienet ihmissuhteet tekevät juonesta maukkaan ja jännittävän, pidän myös tästä että tavallaan on aina jonkinlaisia siteitä näihin muihin henkilöihin sekin tuo niin paljon jännitystä ja monipuolisuutta juoneen. Ja taas jännitys on noussussa un jännittä että mitä seuraavaksi tapahtuu.
"Se ei ollut se mitä tarkoitin, idiootti”, Lovino vastasi, mutta Antonio otti sen myöntymisenä ja nousi ylös asettuakseen selälleen toisen miehen viereen. Itsekseen hymyillen hän hivuttautui niin lähelle, että heidän kätensä koskettivat ja Lovino mumisi jotain itsekseen. Hän ei kuitenkaan siirtänyt kättään pois.
”Onko sinulla sellainen olo, että meidän osamme ei ole vielä ohi?” Antonio kysyi kun he olivat hetken maanneet kannella yhdessä.
”Mitä sinä yrität sanoa?” Lovino kysyi hetken päästä ja antoi Antonion pujottaa sormensa hänen omiensa lomaan.
”Sitä että me kuitenkin seilasimme hyvin kauan heidän kanssaan”, merirosvo selitti ja pyöritteli peukalollaan pieniä ympyröitä Lovinon kämmenselkään, ”minusta tuntuu, että meidän pitäisi nähdä tämä seikkailu myös loppuun asti.” Lovino oli taas hetken hiljaa ja tuhahti sitten.
Aww Romano ja Antonio on niin suloisia yhdessä, pikkuiset sopivat toisilleen niin hyvin.
”Meillä oli upea seikkailu heidän kanssaan”, hän totesi.
”Me teimme kaiken vain rahasta”, Lovino vastasi.
”Meillä oli hauskaa yhdessä.”
”Teimme sen silti vain rahasta.”
”He ovat nyt kuin ystäviä meille.”
”Vain rahasta.”
”He pelastivat meidät”, Antonio totesi tällä kertaa hieman totisemmalla sävyllä, ”Lukas oli se, joka auttoi silloin kuin melkein hukuit Krakenin takia. Ja Tino auttoi meitä pakenemaan niitä jättiläislintuja. Eikö meidän pitäisi auttaa heitä vielä?” Lovino oli pitkään hiljaa, mutta huokaisi viimein ja nyökkäsi sitten.
Tässä kohdassa tyrskähtelin, Lovinon kommentit olisivat voineet viitata siihen että hän teki jotain muuta eikä keskittynyt keskusteluun, mutta tapauksessa herra selvästikkin oli keskustelussa mukana. Lovi taisi tosin haluta vaikuttaa ammattimaiselta perutellessaan rahalla kaiken sen.
”Se on Sadik”, Tim totesi tympeästi ja nojasi taaksepäin tuolillaan ristien samalla käsivartensa rinnalleen, ”minä en pidä siitä miehestä.”
”Heh, sinä sanoit samaa Antoniosta”, Mathias naurahti, ”kuinka monta lasta se mies on sitten sinulle velkaa?”
Tim on aina vain mielenkiintoisempi noissa kauppias suhteissaan, varsinkaan kun ei oikein tiedä mitä hän puuhaa matkoillaan ja minkälaisia kauppoja hän on teh nyt. Sitten on se tosi asia että hän on niin salaperäinen hahmo ettei häntä osaa tulkita mutta voi vain arvailla keitähän tuntee kauppjensa kautta.
”Hän on myös kauppias”, mies lopulta selitti, ”me olemme jo vuosi kiistelleet eräästä… Osa-alueesta.”
”Lasten hintatason määrittelystä?” Mathias kysyi vitsillään ja Tim mulkaisi häntä pahasti.
”Ei”, hän totesi, ”tulppaanikauppa. Me kiistelemme siitä.” Hetken oli aivan hiljaista, kun kaikki tuijottivat äkäisen näköistä miestä ihmeissään.
”Tavallisten tulppaanien?” Tino varmisti ja Tim nyökkäsi.
Kaikilla on asiansa joista he ovat valmiita riitelemään vaikka hautaan asti, ja kerta Tim vaihtoi jättimäisen timanti tulppaaneihin on selvää että tämä on hänelle hyvin vakava aihe.
”Ja arvaaminen oli todella helppoa”, Mathias sanoi iloisesti, ”te olitte niin ällöttävän kuhertelevia keskenään, että melkein teki mieli hypätä mereen, ja te nukuitte samassa huoneessa ja…”
”Minä en kuuntele sinua”, Tino sanoi ja painoi kädet korvilleen istuutuessaan takaisin alas. Hän myös piti katseensa itsepintaisesti vastapäisessä seinässä, mutta Berwald kuitenkin tarttui hänen käsiinsä ja laski ne hellästi alas, jotta mies kuulisi mitä hän halusi sanoa.
Tino reagoi aivan ihanasti=), ja jotenkin minua nauratti se että isoveli ilmoittaa lepertelyn olevan ällöttävää koska yleensähän sen tekee aina nuoremmat.
Paikalle oli myös ilmestynyt tulkki, joka käänsi kaiken niille, jotka eivät ymmärtäneet ulkomaalaisten puhumaa kieltä.
Tässä oli yksi helmikohta ficissä, oikeasti täytyy todella rakastaa juoruja jos tulkkikin on pitänyt saada selvittämään tilanne. :)
”Ehdottomasti”, Lovino myönsi ja Antonio otti kasvoilleen parhaan hymynsä kääntyessään takaisin päin.
”Anteeksi neidit”, hän sanoi ja kumarsi hieman saaden palkkiokseen pieniä hymyjä, ”en voinut olla kuulematta, että puhuitte ehkä ystävistäni. Oliko joukossa mahdollisesti viisi miestä joista kolme näyttivät veljeksiltä, yksi hieman pelottavalta ja viimeinen vain täysin kyllästyneeltä?” Naiset vilkuilivat toisiaan ja muutama näytti selvästi lumoutuneelta Antonion hymystä ja kohteliaasta puheenparresta. Lovino joutui puremaan huultaan ja ristimään kätensä tiukasti rinnalleen huomatessaan kuinka muutamat naiset silmäilivät espanjalaiskapteenia.
Antonio on selvästi usein kalastellut tietoa juoruja rakastavasta naiskatraasta kun toeso miten toimia, Lovino parka mustasukkaisuus ei ole mukava tunne.
”Hän on varattu”, italialainen sanoi naisille kohteliaasti, mutta kylmästi koska hän ei koskaan huutanut naisille, ”alahan tulla, casanova.” Antonio vilkutti naisille nopeasti ja antoi Lovinon raahata itsensä pois paikalta. Naiset katselivat miesten perään ja muutamat heistä huokaisivat pettyneinä.
Uusi puoli Romasta, hän osaa olla herrasmies! Toki Roman piti puuttua ennen kuin naiset piirittäisivät Antonion=)
-
Kiitos paljon hamsu ja Kuolotar! Kumpikin nostitte Peter Panin esille, joten mun on todella noloa myöntää, että en ole edes lukenut kyseistä satua (aloitin kerran, mutta sitten sille kirjalle tapahtui jotain enkä ole enää löytänyt sitä). Mutta kyllähän tämä sujuvasti menee myös Peter Pan crossarina! Ja Kuolotar muisti vielä sen kun Tim vaihtoi timantin tulppaaneihin, miten ihmeessä sä muistit niin pienen jutun? Sehän oli jossain ihan Kaunotaren alussa yhdessä lauseessa.
Uusi luku, joka on samalla joko toiseksi viimeinen tai kolmanneksi viimeinen riippuen siitä mahtuvatko kaikki loput asiat yhteen lukuun.
Kahdeskymmenesensimmäinen luku: Lentotaidon pikakurssi uusille ilmarosvoille
Antonio käveli ympäri laivaansa lähes lumoutuneena ja kuljetti sormiaan pitkin riimuja, joita oli nyt siellä täällä puuhun kaiverrettuna. Useimmat niistä kiersivät laivan laitoja ja ruoria, mutta Antonio oli löytänyt muutamia jopa aivan ihmeellisistä paikoista. Hän ei ymmärtänyt taikuutta, joten ne eivät kertoneet hänelle mitään salaisuuksistaan mutta hän tiesi kuitenkin että ne olivat tärkeä osa sitä, mitä Luka sitten olikaan tehnyt. Riimut tuntuivat painanteina hänen sormiensa alla, mutta niiden reunat olivat täysin sileät eivätkä ne edes näyttäneet kaiverretuilta. Oikeastaan ne näyttivät siltä, että ne olivat aina olleet siinä ja Antonio ei ollut vain huomannut niitä ennen.
Muut olivat aivan yhtä uteliaita ja hämmentyneitä kuin espanjalaiskapteenikin. Lovino käveli vähän matkan päässä hänen perässään ja näytti tutkivan kaikkea tarkasti puoliksi ihmetellen ja puoliksi etsien mahdollisia vikoja. Antonio hymähti muutaman kerran italialaisen keskittyneelle ilmeelle, muttei kuitenkaan sanonut mitään tai huomauttanut, että hän ei uskonut Lukaksen vahingoittaneen laivaa mitenkään. Tino ja Berwald juttelivat jotain kahdestaan hieman kauempana ja Mathias oli silti kannen alla veljensä luona. Tim kuljeskeli ympäriinsä aivan kuten merirosvotkin, mutta hän näytti siltä että ymmärsi asioista huomattavasti heitä enemmän. Antonio keskeytti riimujen ihailun ja käveli miehen luokse.
”Tiedätkö sinä, mitä hän teki?” hän kysyi ja Tim vilkaisi häntä ennen kuin käänsi katseensa takaisin laivan kylkiä peittäviin kehikkoihin ja vastasi.
”Hän opetti sen lentämään”, mies sanoi yksinkertaisesti ja jatkoi vasta, kun Antonio oli hetken katsonut häntä odottavasti, ”kuules, tämä taikuus on jotain niin outoa ja sekaista, että en täysin saa siitä selvää. Sen verran kuitenkin ymmärrän että jotenkin Lukas onnistui muuttamaan asioita niin, että tämä laiva on nyt ihan oikeasti lentävä laiva.”
”Hah, todella osuvaa sen nimeä ajatellen”, Antonio totesi hymyillen ja Tim tuhahti jotain puoliääneen, ”miten taikuus voi olla sekaisin?”
”Minä en aio tuhlata koko päivää taikuuden teorian selittämiseen, koska et sinä kuitenkaan sitä tajuaisi”, kauppias totesi, ”mutta ilmeisesti jossain vaiheessa tätä muodonmuutosta Lukaksen taikuus sekoittui laivan kirouksen kanssa ja aiheutti tämän lopputuloksen.” Antonio nyökkäsi mietteliäänä ja katseli hänkin kehikoita. Ne taittuivat todella sujuvasti laivan kylkiä vasten eikä niitä edes erottanut kunnolla etäältä. Kuitenkin läheltä nähtynä puiset kaaret ja kankaat muistuttivat selvästi siipiä.
”Oliko sen tarkoituskin tehdä niin?” hän kysyi hetken päästä ja Tim mietti hetken ennen kuin pudisti päätään.
”En usko”, hän vastasi, ”tämän laivan kirous on todella vanha ja voimakas. Luultavasti Lukas tiesi, että se sotkeentuisi mukaan, mutta ei uskonut sen menevän… Näin sekaisin. Aivan kuin Feliksen peili.”
”Onko se hyvä vai huono asia?” Antonio kysyi, mutta Tim vain kohotti harteitaan tietämättä vastausta, ”no, emmeköhän me kohta saa sen selville.” Sen sanottuaan merirosvo käännähti ympäri ja asteli nopein askelin ruorin luokse. Hän halusi todellakin saada jo selville mitä kaikkea muuta ihmeellistä laivassa oli tapahtunut ulkonäkömuutosten lisäksi. Hetken hän vain lepuutti käsiään ruorilla ja katseli sen uusia riimukoristeita, mutta sitten hän siirsi kätensä tutuille paikoilleen ja otti paremman asennon.
”Älä riko mitään”, Lovino mutisi kävellessään hänen luokseen. Tim tuli myös lähemmäs ja katseli ruoria uteliaana ennen kuin osoitti solmittua köyttä, joka nyt kiersi sen sisäpintaa. Köysi itse oli tiukasti kiinni puussa ja sen solmut olivat tehty niin, että ne oli mahdollista aukaista ja solmia uudelleen ilman että köyttä tarvitsi irrottaa.
”Tuo on se sama köysi, johon hän solmi sen myrskyn”, kauppias totesi ja näytti miettivän hetken, ”sillä on varmaan jotain tekemistä lentämisen kanssa.”
”Ei tietenkään”, Lovino tuhahti, ”hän laittoi sen siihen varmasti vain huvikseen. Olemmeko me nyt menossa jonnekin vai emme?”
”Sí, sí”, Antonio sanoi ja hymähti, ”ehkä meidän kannattaa siirtyä hieman syrjemmäs, jos aiomme kokeilla lentämistä. Ankkuri ylös, puolipurjeet!” Laiva totteli hänen käskyjään aivan kuin normaalistikin ja Antonio otti suunnan kohti länttä. Hän ei edes yrittänyt suunnata avomerelle siinä pelossa että herättäisi rannikkovartioston tai muiden laivojen huomion. Sen sijaan he kulkivat pitkin rantaviivaa, kunnes kaupunki ja kaikki mahdolliset yliuteliaat katseet jäivät rantakallioiden toiselle puolelle. Sitten Antonio käski laskea purjeet ja vilkaisi muita kysyvästi.
”Tietääkö kukaan, mitä pitää tehdä seuraavaksi?” hän kysyi, mutta kukaan muukaan ei ollut aiemmin tutustunut lentävän laivan ohjaamiseen. Antonio valmistautui jo kokeilemaan jotain vain summanmutikassa, mutta sitten he kuulivat kannen alle johtavan oven kolahtavan ja Mathiaksen äänen.
”Sinun pitäisi levätä”, mies sanoi ja kuulosti selvästi siltä, että oli jo hävinnyt väittelyn mutta yritti silti vielä.
”Mathias, jos minä en kerro heille nyt mitä heidän täytyy tehdä, he kuitenkin sotkevat kaiken. Voin levätä sen jälkeen”, Lukas vastasi hänelle selvästi väsyneemmällä äänellä kuin yleensä, mutta hän kuulosti kuitenkin jo paljon virkeämmältä kuin vielä hetki sitten ja oli selvästi hereillä.
”Hyvä on”, Mathias mumisi, ”mutta minä vien sinut sitten takaisin hyttiin ja sinä nukut.”
”Ja”, Lukas vastasi yksinkertaisesti. Antonio, Lovino ja Tim seurasivat vaiti, kun veljekset ilmestyivät paikalle. Lukas ehkä jo kuulosti paremmalta, mutta hän oli silti edelleen täysin uupunut. Ilmeisesi hänellä ei ollut edes voimia kävellä itse, koska Mathias kantoi häntä taas sylissään ja hän nojasi päätään veljensä olkaa vasten. Hänen silmiensä alle oli ilmestynyt mustat pussit eikä sinisten silmien katse ollut aivan niin tarkka kuin yleensä, mutta hän kuitenkin katsoi odottavia miehiä samalla tyynellä ilmeellä kuin aikaisemminkin.
”No, kerro sitten, mitä olet tehnyt”, Lovino pyysi hetken hiljaisuuden jälkeen ja Lukas nyökkäsi hieman.
”Minä tein loitsun, jonka oli tarkoitus antaa laivalle hetkellisesti kyky lentää”, hän alkoi selittää, ”sen verran pitkäksi aikaa, että pääsemme aavikolle ja takaisin. Kuitenkin, kuten näette, se ei aivan onnistunut.”
”Sinä siis rikoit sen”, Lovino totesi, mutta noita pudisti päätään.
”Päinvastoin”, hän sanoi, ”siitä tuli parempi. Ilmeisesti laiva piti ideasta ja päätti ottaa sen omakseen.”
”Eli toisin sanoen tämä laiva on nyt ikuisesti myös ilma-alus?” Antonio kysyi eikä edes vaivautunut peittämään intoa äänestään. Tino ja Berwald kävelivät myös komentokannelle ja Tino hymyili hieman veljilleen.
”Juuri niin”, Lukas myönsi, ”alkuperäisen ideani mukaan minä olisin ruokkinut lentoloitsua koko matkan ajan, mutta nyt se ei ole enää kytkeytynyt minuun mitenkään. Se on täysin oma juttunsa nyt ja täysin sotkeentunut laivan alkuperäiseen kiroukseen. Älkää kysykö tarkemmin, minä en tiedä.” Muut katsoivat toisiaan hetken ja sitten Mathiaksen kulmat kurtistuivat hieman.
”Sinä ajattelit ihan oikeasti alun perin pitää näin isoa loitsua yllä koko matkan?” hän kysyi hieman äkäisesti, ”Lukas, sinun piti olla meistä se viisain!”
”Se oli ainoa keino, jonka keksin”, mies vastasi tyynesti, mutta Mathias näytti silti ärtyneeltä sen takia että hänen yleensä järkevä veljensä oli suunnitellut tekevänsä jotain niin riskialtista ja holtitonta.
”Entä sitten kun voimasi olisivat loppuneet kesken loitsun?” hän kysyi terävästi, ”sinun sydämesi olisi pysähtynyt sillä hetkellä!”
”Älä huuda minun korvaani”, Lukas pyysi väsyneellä äänellä, ”minä tiesin riskit. Jokainen loitsu ja kirous kuluttavat langettajaansa sen ajan minkä ne ovat voimassa.” Mathias näytti siltä, että haluaisi vielä sanoa jotain, mutta tällä kertaa Tino oli häntä nopeampi.
”Jokainen kirous?” hän kysyi ja katsoi Lukasta järkyttyneenä, ”eli, jos minä… Jos Berwaldin kirous ei olisi murtunut, mitä sinulle olisi tapahtunut?” Kaikki olivat hetken täysin hiljaa ja Lukas katsoi veljeään pitkään ennen kuin huokaisi hiljaa ja vastasi hänelle.
”Se olisi kuluttanut minua kunnes minun sydämeni olisi viimein lakannut lyömästä”, hän myönsi, ”se kirous oli osittain sidottu siihen ruusuun, joten se ei kuluttanut minua ensimmäiseen viiteen vuoteen juurikaan, mutta sen jälkeen olisin luultavasti ollut kuollut kahden vuoden sisällä.”
”Lukas”, Tino sanoi epäuskoisella ja järkyttyneellä äänellä pudistaen päätään. Berwald sujautti kätensä hänen käteensä ja puristi sitä lohduttavasti.
”Tehty mikä tehty”, Lukas mutisi ja sulki silmänsä hetkeksi ennen kuin jatkoi, ”lentämisestä. Laiva luultavasti tekee lähes kaiken itse, jos vain pyydät. Sinun täytyy vain ohjata aivan kuten merelläkin. Tuulisolmut auttavat sinua ohjaamaan tuulta ja lisäämään tai vähentämään sitä tarvittaessa.” Antonio ja Lovino nyökkäsivät yhtä aikaa.
”Miten solmut toimivat?” Antonio kysyi ja sormeili niitä hieman.
”Yksinkertaisesti”, Lukas totesi, ”aina kun avaat yhden, tuuli nousee. Kun solmit yhden, tuuli laantuu. Mutta älä ikinä missään nimessä avaa viimeistä solmua.” Merirosvot nyökkäsivät taas ja Antonio asetti kätensä jälleen ruorille.
”Hyvä, sitten me lennämme”, hän totesi innostuneena ja hieman jännittyneenä, ”valmistautukaa lentoon!” Laiva totteli välittömästi ja sen kylkiä vasten taittuvat siivet aukenivat ensimmäisen kerran koskaan, joten viimeistään nyt kaikki tajusivat niiden olevan siivet. Purjekangas pingottui täydellisesti puisen kehikon ympärille ja se jopa näytti siltä että voisi lentää pienen taikuuden avustamana. Kaikki purjeet avautuivat ja laiva lähti liikkumaan vauhdikkaasti eteenpäin.
”Nyt on hyvä hetki ottaa kiinni jostain”, Tim totesi ja noudatti omaa neuvoaan tarttumalla kädellään laivan kaiteeseen. Hän teki sen juuri oikealla hetkellä, koska vain hetkeä myöhemmin laiva otti ilmaa siipiensä alle ja kohosi muutaman metrin ilmaan ennen kuin tömähti takaisin mereen heittäen matkustajansa pois jaloiltaan.
”Sinun täytyy avata yksi solmuista!” Lukas huudahti, kun laiva ponnahti toisenkin kerran ilmaan ja heti takaisin alas. Antonio, joka piteli ruorista tiukasti kiinni keskittynyt ilme kasvoillaan, nyökkäsi ja vetäisi yhden solmuista auki toisella kädellään. He tunsivat välittömästi kuinka yllättävän kova puhuri iski purjeisiin ja nosti laivan ilmaan. Hetken he luulivat päätyvänsä pian taas takaisin alas, mutta niin ei käynytkään. Lentävä hollantilainen kohosi hetken kunnes oli tarpeeksi korkealla ja laiva korjasi itse asentonsa niin että se lensi tasaisesti eteenpäin.
”Se lentää!” Antonio huudahti ilahtuneena ja kaappasi Lovinon kainaloonsa painaen riemastuneen suukon miehen otsalle, ”me lennämme ihan oikeasti!” Hän nauroi äänekkäästi kääntäessään laivan suunnan kohti aavikkoa.
”Minä näen kyllä”, Lovino vastasi mutta kuulosti hänkin enemmän ihmettelevältä ja innostuneelta kuin normaalin äkäiseltä.
”Kiva, kun pidätte”, Lukas mumisi ja Mathias naurahti ennen kuin totesi, että nyt oli pikkuveljien nukkumaanmeno aika ja lähti kantamaan häntä takaisin hyttiin. Tino juoksi laivan keulaan nähdäkseen maisemat paremmin ja Berwald seurasi uskollisesti hänen perässään samalla kun Tim käveli taas ympäri laivaa nähdäkseen kunnolla, miten kaikki toimi. He olivat kaikki niin kiireisiä että kesti hetken ennen kuin kukaan huomasi että joku heidän joukostaan puuttui.
”Missä minun panttivankini on?” Lovino kysyi ja katseli vihaisesti ympärilleen, muttei löytänyt Gilbertiä.
*****
Saapuessaan Aavikkokaupunkiin Gilbert oli hyvin nopeasti todennut Antonion ja Lovinon seuran hyvin tylsäksi. Ei hänellä tietenkään ollut mitään miehiä vastaan. Päinvastoin, Antonio oli ollut hänen parhaita ystäviään jo vaikka kuinka kauan ja Gilbert todella arvosti Lovinoa siitä että italialainen tuntui jaksavan Antoniota loistavasti. Mutta hän ei silti saanut juurikaan hupia siitä että katseli heidän kahden seurusteluaan. Välistä se tietenkin oli hauskaa ja hän oli jo opetellut miehiltä muutaman tekniikan joilla hän voisi yrittää iskeä Elizan myöhemmin, mutta rajansa kaikella kuitenkin.
Joten hän häipyi omille teilleen etsimään parempaa tekemistä.
Pian hän oli törmännyt täysin sattumalta Mathiakseen, joka oli ollut etsimässä veljiään. Mies oli ollut iloinen nähdessään Gilbertin jälleen ja he olivat vaihtaneet muutaman sanan. Gilbert oli selittänyt hänelle, että Antonio ja Lovino olivat päättäneet liittyä jälleen maailmanpelastusryhmään ja Mathias oli vuorostaan selittänyt hänelle kaiken mitä he olivat tähän mennessä saaneet selville. Mies oli myös pyytänyt häntä mukaansa sillä hän oli palaamassa muiden luo koska ei ollut löytänyt yhtään ratsua tai karavaania aavikolle. Gilbert oli kuitenkin todennut tarvitsevansa hieman lisää omaa aikaa, mutta pitävänsä uutisia silmällä samalla. Ehkä mahtava hän onnistuisi siinä, missä Mathias ei ollut onnistunut. Mathias oli nauranut ja heilauttanut kättään hänelle hyvästiksi lähtiessään omaan suuntaansa.
Sen jälkeen Gilbert oli hetken pyörinyt ympäriinsä pienen tipunsa kanssa kunnes aurinko alkoi todella laskea ja hänellä alkoi olla taas tylsää. Joten hän päätti etsiä seuraa ja lähti etsimään oikeaa paikkaa, josta löytäisi sitä. Hän ohitti kaikki teepuodit ja kahvilat suoraan ja piti katseensa hämärissä sivukujissa kunnes viimein löysi lupaavan paikan. Se sijaitsi lähellä satamaa sokkeloisten katujen keskellä eikä se näyttänyt lainkaan sellaiselta paikalta, jossa kukaan kunniallinen kansalainen haluaisi koskaan olla. Gilbert ei kuitenkaan aina lukeutunut kunniallisten kansalaisten joukkoon ja hän tunsi näiden paikkojen säännöt. Hän vilkaisi ikkunasta sisälle varmistuakseen tilanteesta ja virnisti todettuaan paikan olevan aivan täydellinen.
”Polvistukaa edessäni!” hän huusi lyödessään oven auki, ”onko täällä joku, joka kuvittelee olevansa mahtavin soturi kaikista?” Kapakan melutaso laski välittömästi nollaan ja kaikkien katseet arvioivat miestä, joka ei vain kuulostanut ulkomaalaiselta mutta myös näytti siltä. Gilbert tiesi hyvin, miten hänen kalpeutensa ja epätavallisen väriset hiuksensa ja silmänsä vaikuttivat muihin ihmisiin ja hän virnisti nähdessään samat ilmeet kuin niin monta kertaa ennenkin.
”Kuka sinä luulet olevasi?” yksi miehistä lopulta kysyi syvän hiljaisuuden jälkeen. Paikalla oli myös muutamia naisia, mutta kapakan asiakaskunta oli selvästi suuremmaksi osaksi rajumpaan elämään tottuneita miehiä. Monien kasvoja koristi kasa arpia ja useimmat näyttivät tarpeeksi juroilta hapattaakseen maidon pelkällä läsnäolollaan.
”Minä puhun vain paikan mestarille”, Gilbert sanoi ja ohitti kysymyksen, ”kai joku täällä on parempi tappelemaan kuin muut?” Hetkeksi hiljaisuus palasi ja muutamien miesten katseet kohdistuivat pieneen pöytään baarin luona. Hetken odottelun jälkeen yksi sen pöydän ääressä istuvista miehistä nousi seisomaan ja katsoi Gilbertiä tuimasti.
”Minä olen mestari täällä”, hän sanoi itsevarmasti, ”kuka sinä olet?” Gilbert mittaili miestä hetken katseellaan arvioiden tätä. Mies oli selvästi häntä pidempi, mikä ei ollut yllätys koska Gilbert kuitenkin oli lyhytkasvuinen, ja hänellä oli melkein oven levyiset hartiat. Hän virnisti, joten Gilbert näki myös selvästi että häneltä puuttui muutama hammas.
”Minä olen kaupungin uusi mestari”, Gilbert totesi virnistäen eikä hänen vastustajansa tarvinnut miettiä kauaa tajutakseen sanoihin kätkeytynyttä haastetta. Isoja käsivarsiaan venytellen mies valmistautui otteluun ja Gilbert nyökkäsi itsekseen. Tämän miehen hän voittaisi jopa ilman aseitaan.
Neljää ottelua myöhemmin Gilbert oli julistettu kaupungin mahtavammaksi soturiksi, hänellä oli paljon uusia kavereita ja Gilbird oli yksimielisesti äänestetty kaupungin parhaaksi pieneksi keltaiseksi tipuksi. Gilbert istui korkealla baarijakkaralla ja nojasi kyynärpäätään tiskiä vasten samalla kun joi kolpakkoaan tyhjäksi ja jutteli uudelle ihailijakerholleen. Hänen näkökulmastaan yö oli sujunut todella rattoisasti ja mukavasti.
”Eikö kukaan ole todellakaan koskaan voittanut sinua?” yksi hänen ympärillään pyörivistä ihmisistä kysyi ja Gilbert virnisti.
”Kse, melkein”, hän myönsi, ”on yksi nainen…”
”Aina on yksi nainen!” joku muista miehistä huudahti ja hetkeksi kapakka repesi nauramaan. Gilbert nauroi muiden mukana, vaikka nyt kun hän oli Elizan maininnut, hän ei voinut olla ajattelematta miten paljon mukavampaa olisi ollut jos nainen olisi ollut nyt hänen kanssaan. Eliza, jos kukaan, osasi käsitellä paistinpannua aivan ihmeellisen huikealla tavalla.
Juttelu ja juonti jatkuivat vielä hetken ja aurinko oli jo hyvä vauhtia nousemassa, kun hengästynyt nuorimies törmäsi sisään ovesta. Hän näytti siltä että oli juossut koko kaupungin halki ja joutui tasaamaan hengitystään hetken ennen kuin pystyi puhumaan.
”Lentävä laiva”, hän sopersi, ”minä näin lentävän laivan. Se meni aavikolle!”
”Mitä sinä olet juonut?” joku kysyi römeällä äänellä ja taas kaikki nauroivat.
”Se on totta!” sisälle juossut mies huusi, ”minä näin sen aivan omin silmin!”
”Laivat eivät lennä”, joku totesi huvittuneena, ”ne seilaavat meriä.” Gilbert ei nauranut niin kuin kaikki muut, hän vain mietti hetken ja laskeskeli mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä kunnes tuli siihen tulokseen että se voisi olla aivan totta.
”Oliko tässä laivassa sattumalta mitään erikoista?” hän kysyi ja sali hiljeni. Hengästynyt mies katseli häntä varoen aivan kuin olettaisi miehen pilailevan aivan kuten kaikki muutkin, mutta sitten hän vastasi.
”Se oli aavemaisen näköinen”, hän mutisi, ”se oli aika kaukana, mutta olen aivan varma että näin muutaman miehen kannella. Yksi heistä…”
”…Nauroi aivan typerän pirteästi koko ajan?” Gilbert lopetti lauseen miehen puolesta. Hetken hän katsoi valkohiuksista miestä hämmästyneenä, mutta nyökkäsi sitten.
”En aivan kuullut kunnolla, mutta… Joo”, hän vastasi ja Gilbert nyökkäsi. He olivat siis lähteneet jo ja hän oli missannut kyydin. Mutta ei se mitään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen pitäisi keksiä vaihtoehtoreitti laivalle pääsyyn. Antonio ja Francis olivat unohtaneet hänet tarpeeksi monta kertaa ennenkin, joten hän ei edes huolestunut.
”Okei, kuka täällä osaa kertoa minulle miehestä nimeltä Sadik?” hän kysyi eikä edes hämmästynyt, kun suurin osa miehistä vastasi hänelle hämmentyneellä ja pelästyneellä katseella.
”Kauppamestari Sadik?” joku kysyi ja Gilbert kohotti harteitaan.
”En tiedä tittelistä, mutta aika varmasti kyllä”, hän totesi.
”Sadik pitää majaansa keitaalla aavikon keskellä”, toinen mies sanoi hieman epävarmalla äänellä, ”sinne on noin päivän ratsastusmatka.”
”Mahtavaa”, Gilbert totesi ja otti toisen kulauksen tuopistaan.
”Sadik on todella hyvä miekkamies”, joku totesi, ”ja todella karmaiseva, jos sattuu sille tuulelle!”
”Todellako?” Gilbert kysyi heti selvästi kiinnostuneempana aiheesta.
”Kyllä, hän on pitänyt keitaan hallussaan jo vuosia”, yksi miehistä jatkoi, ”häntä on mahdotonta voittaa ja hänellä on aina naamio kasvoillaan, joten kukaan ei edes tiedä miltä hän oikeasti näyttää.”
”Hän saattaa vaikka olla täällä”, joku toinen totesi ja heti muutamat miehistä vilkaisivat ympärilleen, ”ja hänellä on kasvattinaan poika, jolla on taikuutta! Sen pojan äiti oli kuulemma aavikon mahtavin noita ja opetti kaikki metkunsa pojalleen.” Keskustelu jatkui hetken, kun miehet vertailivat tietojaan Sadikista. Jokainen tarina oli toistaan uskomattomampi ja Gilbert nyökkäili itsekseen tehdessään päätöksensä. Nopeasti hän viimeisteli juomansa ja nosti pöydällä siemeniä nokkineen Gilbirdin takaisin hiuksilleen.
”Minun täytyy tavata tämä Sadik”, hän totesi saaden kaikki hiljennettyä kerta heitolla ja hän osoitti yhtä miestä vieressään, ”sinä, hanki minulle hevonen.”
A/N: Huomasiko kukaan kun Gilbert hiippaili pois edellisessä luvussa? Hän lähti tutustumaan paikallisiin...
Guptan oli tarkoitus esiintyä tässä luvussa jo, mutta päätin jättää hänet sittenkin seuraavaan, koska se tuntui hyvältä ajatukselta. Kaunotar on valmis ja ohi jo, mutta halusin kuitenkin taas kertoa siitä kuinka paljon kirous vaikutti myös Lukakseen. Hän oli oikeasti vihainen ja toimi äkkipikaisesti langettaessaan sen ja hän halusi sen murtuvan aivan yhtä paljon kuin muutkin. Tino ei tiennyt miten taikominen vaikuttaa, Tim tiesi ja Mathias tiesi hyvin koska on ikänsä katsellut Lukaksen kokeiluita (ja ollut muutaman kerran kohteena). Ja nyt kun on parjattu Mathiasta huonoksi isoveljeksi niin nyt hän pääsi sitten näyttämään paremman puolensa!
Esineiden, kuten Nahan, Feliksen peilin ja laivan, taikuus/kirous on sidottu esineeseen, joten se ei kuluta kenenkään voimia. Esineeseen sitominen on kuitenkin aika vaativaa, joten Lukas ei pystynyt tekemään sen kuin osittain ruusuun ja vain viideksi vuodeksi. Mie oon kyl nyt taivuttanut tätä AU:ta ihan urakalla pois canonista.
Okei, seuraavalle luvulle ei ole vielä nimeä, mutta se ilmestyy tässä jossain vaiheessa. Aukeaako lipas viimein ja mitä ihmettä Gilbert aikoo? Ja päättyykö seikkailu viimein?
-
Nyt tätä lukiessa tuli myös muumit mieleen :) Ja ei en huomannut missä välissä Gill häippäs omille teilleen.. ovela ja liukas liero sekin liikkeissään. paluu kuvioihin tapahtui värisyttävän persoonallisesti.. juuri kuten hahmolta ei osaa odottaa muttei sitten kuitenkaan sen suuremmin yllätä tai sodi luontoa vastaan :D
Mathias pääsi nyt isoveljen rooliin jossa tuntuu tähän asti toimineen Lukas. Hyvä että tuo hulttiokin ottaa vastuuta ja näyttää huolensa kanssaeläjilleen. Mitenhän Eirikur kotona pärjäilee?
”Se lentää!” Antonio huudahti ilahtuneena ja kaappasi Lovinon kainaloonsa painaen riemastuneen suukon miehen otsalle, ”me lennämme ihan oikeasti!” Hän nauroi äänekkäästi kääntäessään laivan suunnan kohti aavikkoa.
:D Ihana Antonio ja Lovino. Laiva mahtoi olla näky kaikessa komeudessa ja pelottavuudessaan. Ja yksi vain miettii: Jaa, kyyti jätti. Mitäs hauskaa tässä vielä voisi sitten keksiä? Kyläläis parat, no ainakin ne sai juoruttavaa vähäksi aikaa.
hamsu
-
Seikkailu jatkuu!
Nuo riimukuviot laivaan oli minusta hyvä keksintö, ne sopivat hyvin noituuteen ja luovat siihen jännuttävän tunnelman. Tuo että kaksi kirousta sekoittui yhteen oli todella mielenkiintoinen tieto, mutta myös järkeen käyvä. Se sai vain myös miettimään miten hirveällä tavalla tälläinen voima voisi mennä pahasti pieleen sekoittuessaan ja vapauttaa pahoja voimia.
En huomannut aluksi ollenkaan että Gilbert puuttui, mutta sitten tuossa laivalla kerrotusta kohdasta aloin ihmettellä että miksei tule ilmi mitä Gilbert puhaa laivalla. Ja sitten selvisi että mies jäi tutustumaan paikallisiin. :) Toisaalta hämärtä paikalliset saattavat joskus tietää enemmän kuin nämä kunnon kansalaiset, riippuu tietysti vähän kuinka arvokkaana tietoa pidetään.
”Sinun pitäisi levätä”, mies sanoi ja kuulosti selvästi siltä, että oli jo hävinnyt väittelyn mutta yritti silti vielä.
”Mathias, jos minä en kerro heille nyt mitä heidän täytyy tehdä, he kuitenkin sotkevat kaiken. Voin levätä sen jälkeen”, Lukas vastasi hänelle selvästi väsyneemmällä äänellä kuin yleensä, mutta hän kuulosti kuitenkin jo paljon virkeämmältä kuin vielä hetki sitten ja oli selvästi hereillä.
”Hyvä on”, Mathias mumisi, ”mutta minä vien sinut sitten takaisin hyttiin ja sinä nukut.”
Mathiaksella on selvästi tämä oma luontonsa joka on hieman holtiton ja huoleton, mutta tarpeen tullen hän osaa olla huolehtiva ja rakastava isoveli =) Toisaalta nyt kun tarkemmin ajattelee niin huolehtivuus käy järkeen kun miettii miehen kasvattaneen veljensä.
”Eli toisin sanoen tämä laiva on nyt ikuisesti myös ilma-alus?” Antonio kysyi eikä edes vaivautunut peittämään intoa äänestään.
Kukakohan ei innoistuisi kun saa tietää että oma laiva osaa lentää, varsinkin jos laiva on muutenkin todella ainoa laatuaan.
”Se olisi kuluttanut minua kunnes minun sydämeni olisi viimein lakannut lyömästä”, hän myönsi, ”se kirous oli osittain sidottu siihen ruusuun, joten se ei kuluttanut minua ensimmäiseen viiteen vuoteen juurikaan, mutta sen jälkeen olisin luultavasti ollut kuollut kahden vuoden sisällä.”
Tässä kohdassa olin oikeasti todella yllättynyt, siis siitä että Lukas menee langettamaan niin ison kirouksen tietäen kirouksen seurauksen,täytyy olla todella vihainen että voi marssia langettamaan kirouksen joka vie lopulta hengen itseltään. Nousi myös sellainen asia mieleen että viha on tinnut tehdä Lukaksen hetkellisesti sokeaksi ja siksi tämä meni tekemään sellaisen loitsun. Tässä nousi esille opetus että suutuspäissään tehdyt ratkaisut eivät ole aina kaikista parhaita ja silloin jaloinkin voi tehdä jotain mitä katuu jälkikäteen. Mutta minusta tää oli myös äärimmäisen hieno keksintö tähän taikuuden maailmaan, nyt nousee esiin että taikuudella on hintansa. Tämä myös toimii silläkin lailla tosi hyvin, että pitää miettiä milloin käyttää taikuutta, lisäksi tämä vähentää noitien etulyönti asemaa muihin nähden.Kuten sannonta menee mahtavista voimista on maksettava kallis hinta.
”Missä minun panttivankini on?” Lovino kysyi ja katseli vihaisesti ympärilleen, muttei löytänyt Gilbertiä.
Voi Lovino, miten voit hukata ihmisen josta haluat vastineeksi rahaa?=)
Toisaalta Gilberillä on varmasti tait hävitä tilaisuuden tullen paikalta.
”En aivan kuullut kunnolla, mutta… Joo”, hän vastasi ja Gilbert nyökkäsi. He olivat siis lähteneet jo ja hän oli missannut kyydin. Mutta ei se mitään. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hänen pitäisi keksiä vaihtoehtoreitti laivalle pääsyyn. Antonio ja Francis olivat unohtaneet hänet tarpeeksi monta kertaa ennenkin, joten hän ei edes huolestunut.
Mahtavaa varmasti tulla unohdetuksi, varsinkin jos on pakotilanne menossa ja kaverit unohtaa. No onneksi Gilbert on varmasti tarpeeksi luova mies keksiäkseen miteen pääsee takaisin. Ja Lovinon ei tarvitse olla huolissaan kun panttivanki hakeutuu itse paikalle takaisin.
-
hamsu: Kiitos! Ai muumitkin tulee mieleen... No, onhan tämä multicrossari :')
Mitenhän Eirikur kotona pärjäilee?
Eirikurilla menee loistavasti!
Kuolotar: Kiitos!
Aivan, Lukas oli todella vihainen kirotessaan Berwaldin ja hänen linnansa eikä luultavasti edes ajatellut kaikkia seurauksia. Sitä paitsi hän oli nuorikin. En nyt muista, oliko Pohjoismailla virallisia ikiä, mutta tätä tarinaa ajatellen Norja olisi tällä hetkellä 24, Tanska 25, Suomi 20, Islanti 16 ja Ruotsi 26 eli Lukas olisi ollut vain kahdeksantoista tehdessään kirouksen ja Tino vain neljätoista joutuessaan taistelemaan. Vähemmästäkin hermostuisi. Mie oon melkein kaksikymmentäkolme ja musta tuntuu että mun ideat ovat silti aina typeriä. ei sillä että se estäisi mua toteuttamasta niitä...
Tässä se sitten on. Viimeinen osa *itkua ja parkua* Mutta ei hätää! Epilogi on myös valmis ja siitä tuli sen verran pitkä, että julkaisen sen vasta huomenna. Joko heti aamusta tai sitten vasta kunhan hiippailen koulusta kotiin iltapäivällä. Riippuu siitä, miten aikaisin jaksan herätä. Toivottavasti pidätte~
Kahdeskymmenestoinen luku: Kun lipas avautuu
Gupta ei pyytänyt ratsuaan hidastamaan kertaakaan eikä Ghaliya lopettanut laukkaamista ennen kuin he saavuttivat keitaan. He onnistuivat selvittämään yleensä päivän mittaisen matkan huomattavasti lyhyemmässä ajassa ja aurinko alkoi vasta hiljakseen laskea siinä vaiheessa, kun Gupta viimein pysäytti raskaasti hengittävän hevosen tallien eteen. Hän oli itsekin uupunut ja silti säikähtänyt siitä, että oli kohdannut häntä etsivät ihmiset. Hän ei ollut varma, mitä olisi tapahtunut jos hän ei olisi paennut eikä hän edes halunnut ottaa selvää siitä.
”Minä toivon, että sinulla oli hyvä syy uuvuttaa paras hevoseni näin pahasti”, Sadik kysyi astellessaan ulos matalasta rakennuksesta, jossa hän yleensä työskenteli silloin kun sattui olemaan paikalla. Miehen oli täytynyt nähdä hänet ikkunasta, Gupta ajatteli, tai sitten joku toinen oli nähnyt ja juossut heti kertomaan hänelle.
”Oli”, Gupta vastasi ja heilautti itsensä alas ratsun selästä. Yksi tallipojista otti heti hevosen ohjat käsiinsä ja lähti viemään sitä pois.
”Saanko kuulla sen?” Sadik kysyi hieman tuimalla äänellä. Gupta katsoi häntä hetken ennen kuin vastasi.
”Ne ihmiset, jotka tarkkailivat meitä aikaisemmin taikuudella”, hän sanoi nopeasti, ”he löysivät minut.” Jokin Sadikin ilmeessä muuttui ja vaikka naamio kätkikin hänen ajatuksensa todella hyvin, hän näytti jo nyt paljon varautuneemmalta ja mietteliäältä. Ilmeisesti Guptan syy aavikon läpi laukkaamiseen oli myös ollut hänen mielestään tarpeeksi hyvä, koska mies ei näyttänyt enää olenkaan vihaiselta asiasta. Hän laski kätensä pojan olkapäälle ja ohjasi tämän työhuonettaan kohti.
”Kerro kaikki”, Sadik pyysi kun he pääsivät sisälle ja Gupta nyökkäsi lyhyesti ennen kuin selitti kaiken mitä hänelle oli tapahtunut viimeisen vuorokauden aikana. Kertomuksen kuluessa Sadikin ilmeet vaihtelivat kiinnostuneen, huolestuneen ja mietteliään välillä. Lopulta Gupta pääsi siihen vaiheeseen jossa hän kuvaili kaikki miehet niin yksityiskohtaisesi kuin vain pystyi sen lyhyen ajan perusteella mitä hän oli heitä nähnyt. Sadik nyökkäili ja hieraisi leukaansa miettiessään.
”Se mies, joka poltti piippua”, hän lopulta sanoi puhuen ensimmäisen kerran sitten sen kun oi pyytänyt Guptaa selittämään tilanteen ja kaivoi samalla pöytää peittävien pergamenttien joukosta yhden rullaan, ”näyttikö hän mahdollisesti tältä?” Mies taitteli rullaan auki ja piteli sitä esillä, jotta Gupta näkisi sen kunnolla. Kellastuneelle pergamentille oli piirretty yksinkertainen, mutta selkeä ja selvästi huolellisella kädellä tehty, piirros miehestä joka piteli palavaa piippua toisessa kädessään ja toinen oli hänen takkinsa taskussa. Mies katsoi jonnekin sivulleen niin että silmäkulman arpi oli selvästi näkyvillä ja hänen hiuksensa sojottivat pystyssä. Hän näytti kyllästyneeltä, mutta kuitenkin samalla tarkkaavaiselta ja rennolta.
”TIM VAN DE HOLLAND”, pergamentin ylälaidassa luki isoilla kirjaimilla ja kuvan alla oli teksti, ”ETSINTÄKUULUTUS, LÖYTÖPALKKIO 1500 KULTAKRUUNUA.” Tekstin alla luki vielä jotain pienemmällä, mutta pergamentti oli kastunut joskus siitä kohti ja teksti oli muuttunut täysin epäselväksi, joten Gupta ei tiennyt mistä miestä syytettiin. Sen hän kuitenkin tiesi että kyseessä oli sama mies, jonka hän oli nähnyt. Jolta hän oli vienyt pienen lippaansa.
”Kyllä”, hän sanoi, ”se on hän.”
”Vai on Tim taas lähistöllä”, Sadik totesi ja naurahti hiljaa pyörittäessään pergamentin takaisin rullalle.
”Miksi hän on etsintäkuulutettu?” Gupta kysyi, koska hän oli aika varma että Sadik tiesi asiasta kaiken. Mies ei kuitenkaan vastannut hänelle suoraan vaan virnisti vain hieman.
”Jostain pienestä kai”, hän totesi hetken kuluttua, ”meidän laisillamme on aina silloin tällöin pieniä palkkioita päämme päällä. Tärkeintä on kuitenkin nyt järjestää asianmukainen vastaanotto vanhalle kilpakumppanilleni! Cy!” Pieni poika ilmestyi paikalle nopeasti aivan kuin olisi ollut oven takana vain odottamassa kutsua, vaikka Gupta hyvin tiesi että Cy oli varmasti ollut leikkimässä jossain kauempana.
”Sadik!” hän huudahti riemastuneena ja halasi miehen jalkoja, kun ei ylemmäs yltänyt. Sadik taputti hänen päätään ja hymyili alas hänelle.
”Cy, olisitko kiltti ja kertoisit kaikille, että me saamme huomenna tärkeitä vieraita. Heidän on syytä varautua kaikkeen”, hän sanoi ja Cy nyökkäsi innokkaasti ennen kuin juoksi ulos toteuttamaan tehtäväänsä. Gupta katsoi ensin hänen peräänsä ja vilkaisi sitten Sadikia, joka näytti täysin tyytyväiseltä tilanteeseen toisin kuin Gupta, joka ei voinut olla ajattelematta että 1500 kultakruunun löytöpalkkio ei viitannut mihinkään kovin pieneen asiaan. Sillä summalla voisi elättää kokonaisen perheen ainakin vuoden ajan.
”Oletko varma, että he tulevat tänne?” hän kuitenkin kysyi sen sijaan että olisi udellut lisää etsintäkuulutuksesta ja Sadik nyökkäsi nopeasti.
”Täysin varma. Tim ei koskaan jätä mitään kesken näin helposti”, hän totesi ja istahti alas työpöytänsä ääreen, ”vaikka en tiedäkään, miksi hän etsii sinua. Mutta älä huoli, minä lupasin äidillesi pitää sinusta huolta ja sen minä aion tehdä. Pidä amulettisi kaulassa ja pysy poissa tieltä huomenna.” Gupta nyökkäsi ja nosti toisen kätensä kaulalleen koskettaakseen amulettiaan.
Paitsi, että se ei ollut enää hänen kaulallaan.
Säikähtäneenä hän ensin tunnusteli kaulaansa kaksin käsin etsien tuttua nahkanyöriä. Joskus amuletti saattoi vahingossa lipsahtaa hänen olkansa yli niskaan, mutta tällä kertaa hän ei löytänyt nyöriä kaulansa ympäriltä ollenkaan. Jo selvästi hätääntyneempänä hän taputteli vaatteitaan ja pyörähti ympäri löytääkseen kallisarvoisen korunsa. Hänen äitinsä oli antanut sen hänelle ja se oli kaikki mitä hänellä oli enää jäljellä lempeästä naisesta joka oli kasvattanut hänet. Sen oli tarkoitus suojella häntä ikuisesti, ei se voinut kadota.
”Mitä nyt?” Sadik kysyi varuillaan huomattuaan Guptan hätääntyneen ilmeen.
”Amulettini”, poika vastasi järkyttyneellä äänellä ja katsoi miestä aivan yhtä järkyttynyt ilme kasvoillaan, ”se on poissa.” Sadik nousi heti ylös ja tarkasteli poikaa aivan kuin uskoisi tämän vain huijanneen ja oikeasti amuletti roikkuikin hänen kaulassaan vaatteiden alla. Kuitenkin Gupta pysyi edelleen järkyttyneenä eikä Sadik nähnyt tuttua korua, joten hän joutui myöntämään asian.
”Missä näit sen viimeksi?” hän kysyi terävästi ja Gupta mietti hetken. Amuletti oli aina hänen kaulassaan eikä hän ottanut sitä pois edes yöksi, joten se oli jo lähes osa häntä. Hänellä oli kuitenkin tapana sormeilla sitä ja leikkiä sillä silloin tällöin varsinkin jos oli kyllästynyt tai pohti jotain. Viimeksi hän oli varmasti koskettanut amulettia silloin kun oli paennut Aavikkokaupungista.
”Ennen kuin pakenin”, hän sanoi ja käännähti ovea kohti, ”minun on haettava se. Otan Habiban.”
”Ei”, Sadik käski ja tarttui poikaa lujalla otteella käsivarresta ennen kuin tämä ehti kadota paikalta.
”Minun on pakko löytää se!” Gupta huudahti ja yritti riuhtoa itseään irti otteesta, mutta Sadik oli paljon häntä vahvempi.
”Aurinko laskee jo ja parin tunnin päästä on täysin pimeää”, Sadik sanoi, ”sinä et lähde mihinkään.”
”Minun täytyy!” Gupta vastusteli, mutta Sadik vain pudisti päätään ja piti otteensa.
”Äitisi antoi sinulle sen korun, jotta se suojelisi sinua. Ei sen takia että voisit tapattaa itsesi aavikolla keskellä yötä etsien sitä”, mies sanoi vakavalla sävyllä ja katsoi naamionsa takaa poikaa suoraan silmiin, ”me etsimme sen sitten yhdessä, kun tämä kaikki on ohi. Mene nukkumaan nyt.” Gupta vastasi hänen katseensa päättäväisenä, mutta joutui kuitenkin lopulta antamaan periksi. Sadik oli oikeassa, aavikolle meno yöllä olisi vain hyödytöntä ja vaarallista eikä hänen äitinsä olisi halunnut sitä.
”Hyvä on”, hän sanoi vaimeasti ja Sadik päästi irti hänen käsivarrestaan, ”mutta sinun on autettava minua sitten.”
”Vannon sen”, Sadik sanoi, ”hyvää yötä, Gupta.” Poika ei vastannut hänelle, nyökkäsi vain ja poistui mennäkseen omaan huoneeseensa. Sadik katsoi hänen peräänsä hetken, mutta kääntyi sitten taas työpöydällään lojuvan paperipinon puoleen. Vieraita tulossa tai ei, hänellä oli muitakin velvollisuuksia tehtävänään.
Gupta käveli hitaasti huonettaan kohti nostamatta katsettaan lattiasta kertaakaan. Hän tunsi olonsa oudon haavoittuvaksi ja suojattomaksi ilman amulettiaan ja vain tieto siitä, että mitään ei voisi tapahtua hänelle niin kauan kuin Sadik oli lähellä, piti hänet edes suhteellisen rauhallisena. Hän ei kuitenkaan voinut olla leikkimättä ajatuksella että uhmaisi miehen käskyä silti ja ratsastaisi Habiballa aavikolle etsimään kallisarvoista amulettiaan. Kuitenkin pelkkä vilkaisu kohti hevosaitausta, jossa hän näki tammansa torkkuvan seisaallaan muiden hevosten joukossa, sai hänet unohtamaan ajatuksen. Sadik oli oikeassa.
Päästyään huoneeseensa Gupta heittäytyi välittömästi sängylleen ja kierähti selälleen asettaen käsivartensa päänsä alle. Hän yritti nukahtaa, mutta vaikka aurinko laski ja varjot huoneessa pitenivät kunnes jäljellä oli vain pimeää, Gupta ei saanut unta. Lopulta hänen silmänsä osuivat hyllyllä lojuviin aarteisiin, jotka hänellä oli vielä jäljellä.
Hän ei ollut aivan varma, miksi hän ei ollut sanonut Sadikille mitään lippaasta. Mies kyllä tiesi, että se oli hänellä, mutta ei tiennyt sitä miten hän oli tarkalleen saanut sen. Lippaan oli pakko olla syy sille, miksi ne miehet olivat hänen perässään. Mutta mikä vanhassa lippaassa muka sitten oli niin arvokasta, että Tim ja muut olivat matkanneet tänne asti sen perässä.
Gupta nousi istumaan sängylleen ja nosti lippaan hyllyltä käsiinsä. Ikkunasta tulviva kuunvalo oli heikkoa, mutta hänen silmänsä olivat jo tottuneet hämärään ja hän näki aivan tarpeeksi hyvin. Miettien itsekseen hän pyöritteli lipasta käsissään ja yritti saada selville, miksi se olisi niin arvokas. Se ei näyttänyt kovin erikoiselta ja se oli hyvin pieni. Jos siinä jotain arvokasta oli, sen oli pakko olla sen sisällä. Gupta oli jo monesti ravistellut lipasta ja yrittänyt saada selville, jos sen sisällä oli jotain, mutta nyt hän yritti jälleen kerran. Hän ei kuullut kolinaa tai mitään muutakaan ääntä joka viittaisi siihen että jokin liikkui lippaan sisällä. Kulmiaan kurtistaen hän ujutti kyntensä kannen alle ja yritti vääntää lippaan auki, mutta sekään ei tuottanut tulosta. Pieni lukko oli täysin jumissa ja kannen saranat olivat liian hyvää tekoa, jotta hän saisi ne murrettua käsivoimin.
Hän pyöritteli lipasta vielä hetken käsissään, mutta nosti sen sitten takaisin hyllylleen. Pieni lipas oli jälleen saanut pitää salaisuutensa ja hitaasti Gupta vajosi levottomaan uneen.
*****
Sadik oli varautunut lähes kaikkeen, mutta hänkään ei osannut odottaa lentävän laivan ilmestymistä paikalle aivan kuin tyhjästä. Hän katseli tutkivasti laivaa, joka liisi vaivattoman näköisesti hietikon yllä ja pysähtyi sitten vähän matkan päähän keitaasta.
”Olisi pitänyt arvata”, Sadik totesi ja näytti huvittuneelta huomatessaan Timin laivasta laskeutuvien miesten joukossa. Kaikki muut hänen väestään sitten näyttivätkin ihan muulta kuin huvittuneelta. Nähdessään ilmalaivan, ihmiset hätääntyivät ja alkoivat kerätä aseitaan. Pelkästään Sadikin rauhallisuus piti tilanteen jotakuinkin hallinnassa.
”Sadik Adnan”, Tim sanoi tullessaan tarpeeksi lähelle naamioitua miestä. Hän, kuten kaikki muutkin hänen seurassaan, kantoivat aseitaan vyöllään mutta eivät kuitenkaan tehneet yhtäkään uhkaavaa elettä ja he seisahtuivat muutaman metrin päähän Sadikista ja hänen väestään.
”Tim van de Holland”, Sadik vastasi ja nosti sormensa tervehdykseen, ”mikä ilo tavata jälleen.”
”Se ilo on yksipuolista”, Tim vastasi suoraan ja katsoi miestä äkäisesti.
”Ennen kuin alatte kiistellä kuin vanha pariskunta, voimmeko mennä asiaan?” Lukas kysyi kyllästyneellä äänellä. Hän oli muutamien viime tuntien aikana saanut levätä mielestään tarpeeksi eikä Mathias ollut pystynyt ylipuhumaan häntä jäämään laivaan.
”Tietenkin”, Sadik vastasi sujuvasti, ”palan halusta saada tietää, mikä tuo teidät kaikki matalaan majaani.” He seisoivat itse asiassa Sadikin talon edessä ja keidas levittäytyi vehreänä heidän ympärilleen. Joku yritteliäs henkilö oli joskus yrittänyt kivettää keitaan ympäristön, jotta liikkuminen olisi helpompaa. Hän oli onnistunutkin, mutta kiveyksen päällä oli kuitenkin kevyt kerros hiekkaa.
”Varkaus”, Tim totesi tuimasti, ”yksi sinun suojateistasi varasti minulta jotain, minkä haluan takaisin.”
”Vai varasti”, Sadik vastasi, ”Gupta?” Hänen käskystään poika astui eteenpäin väkijoukosta ja käveli miehen luokse. Hän katsoi vieraita tyynesti ja peitti kaikki ajatuksensa ilmeensä taakse.
”Se oli hän”, Lukas totesi nähdessään pojan.
”Ja mitä hän on muka sinulta vienyt?” Sadik kysyi Timiltä ja laski kätensä Guptan olkapäälle samalla kun lepuutti toista kättään vyöllä roikkuvan sapelinsa kahvalla. Tim epäröi hetken, koska hän ei olisi halunnut paljastaa lippaan olemassa oloa Sadikille, mutta lopulta hän vastasi kuitenkin. Luultavasti Sadik tiesi jo aivan hyvin mistä hän puhui.
”Pienen lippaan”, hän sanoi, ”se ei näytä erikoiselta, mutta se on tärkeä ja haluan sen takaisin.” Pieni oivalluksen ilme välähti Sadikin kasvoilla, mutta hän ei näyttänyt mitään muuta ulospäin.
”Lipas?” hän sanoi ja katsoi Guptaa, ”onko sinulla jotain, mitä et ole kertonut minulle?” Gupta oli hetken hiljaa ja epäröi ennen kuin vastasi.
”Minä löysin sen”, hän sanoi, ”se on minun.”
”Sinä varastit sen!” Tim sanoi synkällä sävyllä ja otti askeleen eteenpäin. Sadik teki samoin ja työnsi Guptaa samalla hieman taaksepäin, jotta poika jäi hänen taakseen. Ennen kuin miehet kuitenkaan ehtivät aloittaa välienselvittelyä sen enempää, Lukas tarttui kädellään Timiä hihasta.
”Hillitse itsesi”, Lukas sihahti hänelle, ”me emme tulleet tänne asti vain tapattaaksemme itsemme.” Tim näytti siltä, että olisi kovasti halunnut pistää vastaan, mutta taipui kuitenkin ja perääntyi takaisin ärtynyt ilme kasvoillaan. Sadik naurahti hiljaa.
”Haluat sen pienen lippaan ilmeisesti kovasti takaisin”, hän totesi, ”en tiedä, miten paljon Gupta haluaa pitää sen, mutta voit aina yrittää käydä kauppaa siitä. Siitähän sinä pidät, kaupanteosta.” Tim kiristeli hampaitaan ja hänen seuransa ei voinut olla ihmettelemättä, oliko kahden kilpailevan kauppiaan välillä enemmän kuin he olivat kuulleet.
”Minulla on jotain, mitä hän ehkä haluaa enemmän”, hän totesi ja työnsi kätensä olallaan roikkuvaan laukkuun vain vetääkseen tutun amuletin esiin. Hän kiersi nahkanyörin sormiensa ympärille ja antoi korun roikkua vapaana. Auringonvalo kimalsi sen metallissa ja Gupta päästi terävän henkäyksen nähdessään sen. Ensimmäisen kerran koko päivänä pojan kasvoilla näkyi muutakin kuin pelkästään tyynen tyhjä ilme. Hän tuijotti amulettia kiinteästi ja olisi varmasti juossut nappaamaan sen itselleen, jos Sadik ei olisi pysäyttänyt häntä.
”Tuo koru kuuluu hänelle jo muutenkin”, mies sanoi tiukasti, ”se on hänen perintönsä. Et voi käydä kauppaa sillä.”
”Aivan kuten se lipas kuuluu minulle”, Tim totesi. Sadik näytti miettivän hetken ja hänen katseensa kulki läpi Timin takana seisovan joukon. Hän ei ollut huomannut sitä ennen, mutta tarkemman tutkimisen jälkeen hän tunnisti kaksi vierekkäin seisovaa merirosvoa maineelta. Kapteenit Vargas ja Carriedo seisoivat taustalla ja tarkkailivat kumpikin kiinnostuneen näköisesti tilanteen etenemistä. Mutta kuten kaikki muutkin joukosta, he näyttivät kulkeneen pitkän matkan. Heidän vaatteensa olivat kuluneita ja he näyttivät uupuneilta vaikka peittivätkin sen hyvin.
”Minusta tuntuu, että minulla on ylilyöntiasema”, Sadik lopulta totesi tyytyväisellä äänellä ja viittasi heidän ympärillään seisovaan väkijoukkoon, ”minulla on paljon ihmisiä puolellani, mutta mitä sinulla on? Kuusi miestä?”
”Se on aivan tarpeeksi sinua vastaan”, Tim totesi, mutta Sadik naksautti kieltään ja heristi sormeaan hänelle.
”Kuusi miestä, jotka ovat kaikki uupuneita”, hän sanoi ja vilkaisi sitten Lukasta, joka nojasi Mathiasta vasten, ja Tinoa, joka seisoi osittain Berwaldin takana, ”noidallasi ei ole jäljellä tarpeeksi voimia edes pienen kynttilän sytyttämiseen ja yksi miehistäsi ei edes halua taistella. Mielestäni te olette todella alakynnessä.” Berwald tiukensi otettaan oman miekkansa kahvasta ja astui vielä paremmin Tinon suojaksi siltä varalta, että joku keksisi aloittaa tappelun juuri sillä hetkellä.
”Hän on oikeassa”, Lukas mumisi hiljaa.
”Eikä ole! Me voitamme helposti”, Mathias väitti vastaan, mutta Lovino oli jo päätynyt samaan tulokseen kuin Lukaskin.
”Taistelu näin montaa vastaan on idioottimaista”, merirosvo totesi, ”jos joudumme siihen tilanteeseen, minä aion hoitaa itseni ja tämän idiootin pois paikalta nopeasti.”
”Mutta Lovi…”, Antonio valitti, mutta italialainen läimäytti häntä käsivarrelle.
”Mieluummin tapan sinut itse, kun annan sinun mennä hyödyttömään taisteluun ja kuolla siihen”, hän mumisi äkäisesti ja jostain syystä Antonio hymyili hänelle.
”Aww, tuo oli oudoin rakkaudentunnustus jonka olen kuullut sinulta aikoihin”, merirosvokapteeni totesi iloisesti ja Lovino mulkaisi häntä pahasti siitä hyvästä.
”Hyvä on”, Tim lopulta totesi oltuaan hetken täysin hiljaa ja arvioituaan tilannetta todetakseen vain että se oli juuri niin huono hänen kannaltaan kuin Sadik oli jo sanonutkin. Hänen olisi pitänyt selvästikin hioa suunnitelmaansa vielä hieman pidempään, mutta se oli myöhäistä nyt ja hän oli ollut liian innokas vain saattamaan retken loppuun niin pian kuin mahdollista. Ainakaan Sadikilla tai Guptalla ei näyttänyt olevan mitään tietoa siitä, mitä lipas oikeasti oli.
”Mitä siis tarjoat?” Sadik kysyi ja Gupta astui taas hänen takaansa hänen vierelleen nähdäkseen paremmin. Tim ei ollut varma, mikä hänen tavaroistaan kiinnostaisi poikaa mutta hän kuitenkin työnsi kätensä takaisin laukkunsa ja yritti löytää jotain. Kauan sitten ennen kuin hän oli astunut Lentävälle hollantilaiselle ensimmäisen kerran, hän oli jättänyt vankkurinsa ja suurimman osan omaisuudestaan Luxin vastuulle, mutta hän oli kuitenkin pakannut laukkuunsa kaikkea mitä oli ajatellut ehkä tarvitsevansa tai mikä vain oli sattunut kiireessä hänen käteensä. Suurin osa tavaroista oli jäänyt hyödyttömänä lojumaan laukun pohjalle eikä Tim enää edes muistanut, mitä kaikkea hänellä oli siellä. Lopulta hänen sormensa kuitenkin kiertyivät metallisen kahvan ympärille ja hän veti kuparisen öljylampun esiin.
”Tämä”, hän sanoi ja nosti lampun paremmin esiin, ”se on kuparia, mutta luultavasti täysin samanarvoinen kuin se lipaskin.” Lampun kuparinen pinta oli hieman himmentynyt ja sitä peitti kevyt pölykerros. Ilmeisesti lampun pinnassa oli myös jotain tekstiä, mutta Tim oli sillä hetkellä liian kiireinen ottaakseen asiasta kunnolla selvää tai pyyhkiäkseen lamppua puhtaaksi. Sadik katsoi esinettä hetken etäältä, mutta nyökkäsi sitten ja viittasi Guptaa astumaan eteenpäin. Gupta totteli ja käveli hieman eteenpäin odottaen että Tim tulisi hänen luokseen.
”Kelpaako se?” Tim kysyi hiljaa ja ojensi lamppua Guptan tutkittavaksi. Poika kuitenkin ensin nappasi nopeasti amulettinsa hänen toisesta kädestään ja näytti huokaisevan hiljaa helpotuksesta pujottaessaan sen päänsä yli kaulalleen. Sitten hän vasta vilkaisi lamppua tarkemmin.
Guptan mielestä se näytti kovin tavalliselta ja hyvin vanhalta eikä hän osannut sanoa, oliko se parempi kuin pieni lipas joka itse asiassa oli sillä hetkellä hänen taskussaan. Mitä enemmän hän sitä kuitenkin katsoi, sitä enemmän se alkoi kiehtoa häntä ja sitten hän vilkaisi edessään seisovan miehen ilmettä.
Tim näytti ulospäin tyyneltä, mutta jotenkin Gupta tiesi että mies oli oikeasti hyvin jännittynyt ja uupunut. Hän oli kuitenkin kulkenut todella pitkän matkan vain yhden pienen lippaan vuoksi eikä Gupta osannut edes arvata, mitä kaikkea hän oli kohdannut sillä matkalla. Lippaan oli oltava todella tärkeä hänelle. Ehkä jopa yhtä tärkeä kuin äidin amuletti oli Guptalle. Poika kosketti korunsa metallia sormillaan ja teki päätöksensä.
Hän nyökkäsi lyhyesti ja loi mieheen totisen katseen ennen kuin kaivoi lippaan taskustaan ja asetti sen miehen ojennetulle kädelle ennen kuin sieppasi uuden aarteensa itselleen. Sitten hän perääntyi nopeasti Sadikin taakse ja jäi seuraamaan tilannetta.
Tim näytti erittäin helpottuneelta ja joukko hänen takanaan rentoutui samoin silminnähtävästi kauppiaan pyöritellessä lipasta tutkivasti käsissään. Hän tarkasti sen läpikotaisin ja näytti olevan tyytyväinen siihen, mitä näki.
”Et yrittänyt avata sitä?” hän kysyi ja Gupta pudisti päätään. Oli hän oikeastaan yrittänyt, mutta yritykset eivät olleet onnistuneet ja se oli melkein sama asia.
”Se siitä sitten”, Lovino totesi, ”nyt voimme vihdoin mennä kotiin.”
”Lovi, laiva on kotimme. Olemme olleet sillä koko ajan”, Antonio sanoi hieman hämmentyneenä ja Lovino pyöräytti silmiään. Tim käännähti palatakseen oman joukkonsa luo, mutta pitäessään katseensa pienessä kultaisessa lippaassa hän ei huomannut matalaa kohoamaa katukiveyksessä. Se kohoama oli niin pieni, että jossain muussa tapauksessa mies olisi varmasti astunut sen yli täysin huomaamatta, mutta kohtalo halusi selvästi leikkiä vielä ja niin Tim kompastui ennen kuin ehti edes kahta askelta ottaa. Lipas irtosi hänen otteestaan ja iskeytyi yllättävän kovalla voimalla kiveykseen muutaman metrin päähän. He kuulivat pienen kilahduksen ja sitten lippaan kansi aukesi.
Sadik ja hänen joukkonsa eivät tienneet mitään lippaan todellisesta historiasta, mutta seitsemän pitkän matkan tehnyttä miestä tiesi ja he jähmettyivät kaikki kauhusta odottaen jotain hirveää tapahtuvan. Hetken kauhistuneen hiljaisuuden jälkeen mitään ei kuitenkaan tapahtunutkaan. Ei maanjäristystä, pyörremyrskyä tai räjähdyksiä. Lipas vain makasi maassa hiekalla kansi auki ja kaikki tuijottivat sitä järkyttyneenä.
”No”, Mathias lopulta sanoi hieman oudon kuuloisella äänellä, ”tämä oli pettymys.” Hän ehti juuri ja juuri sanoa sen, kun lippaan sisältä viimein kiemurteli esiin musta olento. Se oli kooltaan ehkä kämmenen kokoluokkaa, öljymäisen musta ja näytti isolta madolta. Se oli myös hyvin nopea ja näytti haluavan paeta paikalta äkkiä.
”Pysäyttäkää se!” Lukas huusi, ”se on painajainen!” Hän yritti noudattaa omaa käskyään, mutta hän oli silti hieman liian väsynyt kontrolloidakseen liikettään täysin kiireessä, joten hän romahti maahan lähes välittömästi päästettyään otteen Mathiaksesta. Hänen isoveljensä ei pärjännyt sen paremmin, koska hän ei ollut osannut ennakoida Lukaksen kaatumista ja siten kompastui ja rämähti hänen päälleen. Tim oli silti vielä itsekin maassa ja muut olivat liian kaukana tai liian hämmentyneitä toimiakseen tarpeeksi nopeasti.
Musta painajainen melkein katosi jonnekin hiekan sekaan, mutta sitten aivan täysin yllättäen raskas saapas astui sen päälle ja vei siltä kaikki sen suuret toiveet maailmanrauhan rikkomisesta, kaaoksen tuomisesta maan päälle ja kaiken elollisen hävittämisestä. Se litistyi saappaan alle ja lakkasi olemasta täysin vahingossa.
”Hah ha, oliko teillä ikävä?” Gilbert kysyi virnistäen, ”hm, minä taisin astua etanan päälle. Kuinka epämahtavaa.” Hän näytti olevan aivan yhtä itsevarma ja oma itsensä kuin oli ollut silloin kun he olivat nähneet hänet viimeksi. Hän piteli mustan ratsun ohjia toisessa kädessään ja hän oli kietonut kasvojensa ympärille vaalean kankaan, jotta hänen lähes valkoinen ihonsa ei palaisi terävän auringon valossa. Kaikki tuijottivat häntä osittain epäuskoisesti ja osittain edelleen järkyttyneenä lippaan aukeamisesta eikä kukaan osannut sanoa, oliko hän saapunut paikalle juuri silloin vain aiemmin. He olivat olleet liian keskittyneitä muuhun huomatakseen miestä ennen kuin vasta nyt.
”Gilbert”, Tim lopulta sanoi yllättyneellä jahelpottuneella äänellä, ”en haluaisi edes myöntää tätä, mutta sinä pelastit juuri maailman.”
”Pelastinko?” hän kysyi ja nosti hieman jalkaansa, jotta näki nyt mustaksi tahraksi muuttuneen painajaisen, ”aha, se ei ollutkaan etana.” Hetken joukko oli taas hiljaa, mutta sitten Tino alkoi nauraa helpottunutta naurua ja pian muutkin liittyivät mukaan. Jopa Berwald ja Lovino omalla tavallaan.
Tim lukitsi lippaan huolella uudelleen ja he valmistautuivat lähtöön selvästi helpottuneempina nyt kun kaikki oli viimein ohi ja maailmakin oli pelastettu Gilbertin saappaan kautta. Lovino ja Antonio olivat innostuneita palaamaan jälleen taivaalle ja merille ja veljekset alkoivat jo kaivata hekin kotiinsa. He eivät olleet unohtaneet nuorinta veljeään, joka oli varmasti jo huolissaan heistä, ja he halusivat palata hänen luokseen.
Gilbert oli ainoa, joka olisi halunnut pysyä keitaalla kauemmin koska hän olisi todella halunnut otella Sadikia vastaan. Sadik itse olisi ehkä ollut myöntyväinen pieneen otteluun, mutta kukaan muu ei halunnut odottaa enää niin kauaa, joten lopulta Tino ylipuhui Gilbertin laivalle lupaamalla ampumiskisan hänen kanssaan. Antonio myös vihjaisi että Gilbert saisi ehkä kokeilla lentoaluksen ohjaamista ja se viimeistään sai miehen muuttamaan mielensä. Nopean tinkimisen jälkeen hän sai myytyä mustan hevosensa suhteellisen kohtuulliseen hintaan ja oli valmis lähtöön.
”Tim”, Sadik kutsui kauppiasta, kun tämä oli jo lähdössä. Tim käännähti ja katsoi toista miestä kysyvästi.
”Niin?” hän kysyi ja Sadik hymyili naamionsa takaa ojentaessaan hänelle pergamenttirullan, jonka Tim otti vastaan pienen epäröinnin jälkeen.
”Ajattelin vain kertoa sinulle, että sinuna varoisin hieman itäistä valtakuntaa”, Sadik totesi, ”tämä neuvo on jopa ilmainen.” Tim katsoi häntä tuimasti, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään. Hän vain puristi rullan käteensä ja lähti kävelemään laivaa kohti.
Lentämällä matka sujui huomattavasti nopeammin ja vaarattomammin kuin merta pitkin, joten jo muutaman päivän kuluttua he olivat lähes ylittäneet koko meren. Antonio ja Lovino olivat luvanneet viedä heidät kotiin asti, tai Antonio oli luvannut ja Lovino mutissut jotain siihen suuntaan. Lukas oli auttanut Timiä lukitsemaan Pandoran lippaan kunnolla uudelleen, kunhan oli ensin kerännyt voimiaan tarpeeksi jotta pystyi taikomaan. Nyt he kaikki istuivat kannella auringonvalossa ja lopettelivat matkaansa. Lovino oli ruorissa sillä kertaa, joten kaikki pitivät tarkasti huolen että lähellä oli jotain kiinteää josta ottaa tarvittaessa nopeasti kiinni. He olivat nopeasti oppineet että italialaisesta oli hirvittävän hauskaa tehdä temppuja laivalla ohjaamalla se ensin jyrkkään syöksyyn kohti merta ja vetämällä sitten taas ylös viime hetkellä. Eikä hän tietenkään koskaan varoittanut etukäteen. Antonio oli ainoa jonka mielestä Lovinon temput olivat huvittavia ja sattumalta hän oli myös ainoa, joka oli tipahtanut jo kerran mereen niiden takia.
”Tämä seikkailu on siis jo melkein ohi”, Tino totesi aavistuksen surullisena, ”se oli hauskaa.”
”Sinusta oli hauskaa riskeerata henkesi?” Lukas kysyi, mutta Tino vain nyökkäsi iloisesti jättäen sarkasmin huomiotta.
”Minullakin oli hauskaa”, Mathias sanoi tyytyväisenä virnistäen, ”mutta mitenhän Eirikur voi?” Hän makasi selällään kannella ja katseli taivaalla lipuvia pilviä.
”Toivottavasti hyvin”, Tino vastasi, ”ja toivottavasti kaikki on kunnossa linnassakin. Me olemme tosiaan olleet pitkään poissa, eikö niin Berwald.” Linnanherra nyökkäsi ja murahti jotain myöntävää vastaukseksi. Tino hymyili hänelle ja kurottautui sitten ylöspäin, jotta sai painettua pienen suudelman miehen huulille.
”Muuten, Tim, mikä se lamppu oli jonka annoit sille pojalle?” Lukas kysyi ja käänsi katseensa veljestään kauppiaaseen, joka nojasi selkäänsä mastoa vasten ja poltti piippuaan kaikessa rauhassa. Hän puhalsi savua huultensa välistä ennen kuin vastasi.
”Se oli vain öljylamppu, jossa on ehkä vihainen dzinni sisällä”, hän totesi ja sai muutamia katseita osakseen.
”Sinä annoit nuorelle pojalle lampun, jossa on ehkä dzinni sisällä?” Lukas kysyi epäuskoisella äänellä.
”Ei”, Tim vastasi.
”Mitä sinä sitten tarkoitit”, Mathias kysyi hämmentyneenä.
”Minä sanoin, että siellä on ehkä vihainen dzinni sisällä”, kauppias toisti omia sanojaan, ”dzinni siellä varmasti on, mutta en ole varma onko se vihainen.” Hänen sanojaan seurasi pitkä hiljaisuus.
”Tim.”
”Mitä? Ei se ole enää minun ongelmani.”
A/N: No?No?No? Oliko se kiva? Oliko? Oliko?!
Niin siis, huomenna epilogi. Ehkä huomaattekin, mutta tämä osa sisälsi myös hieman pohjustusta seuraavaan osaa jonka ehkä kirjoitan. Riippuu vähän siitä, halutaanko tähän maailmaan vielä jatkoa. (Perinteikäämmän hetaliafikin ystäville tiedoksi, että mulla on myös suunnitelma erästä toista projektia varten. Mie vaan niin tykkään tästä mun omasta leikkikentästä~)
Mie olin pitkään kahdenvaiheilla siitä, laitanko tähän loppuun jonkun eeppisen lopputaistelun, mutta sitten totesin että ei. Nää raukat on kärsineet jo niin paljon ja lisäksi jotenkin tuntui typerältä ajatukselta että Turkki olisi ihan oikeasti alkanut tappelemaan jostain lippaasta josta ei ollut edes hyötyä hänelle.
-
Myöskin lentävä talo-animaatio tai jotain siihen suuntaan tuli mieleen tuosta laivasta ::) Ja painajaisesta mielikuva et se on samantyyppinen mikä jossain ikivanhassa Aku ankassa tulistuu Millalle epäonnistuneen juonen jälkeen..
Heppa parka, reppana joutua nyt juoksemaan ihmisentoljake selässään täyttähäkää. Onneksi Gupta ei lähtenyt toista hevosta juoksuttamaan turhan päiten. Etsintä kuulutus? mitä Tim on tehnyt että sellaiseen on päätynyt? Sadikilla ja Timillä tuntuu olevan varsin mielenkiintoinen menneisyys. Vähän kuin vihamiehiä jolle kuitenkin uskalttaa kettuilla kohteliaan naamion (mikä ei vakuuta ketään) takaa.
Ei Lukas sitten kuitenkaan vielä kokonaan ehtinyt toipua lentoloitsusta, oli kyllä säälittävän kuuloinen retkue jos noin taistelun kulmasta asiaa tarkastelee (mitä se ei kyllä ole).
Lovilla on omituset rakkaudentunnustukset tai Antonio tulkitsee niitä sitten hyvin taitavasti ja melkoisen vapaalla kädellä :D
Gilbert sitten saavutti ryhmänsä, eikä tyylistä voi erehtyä. "tallasin etanan päälle" onko autiomaassa edes etanoita? Toki Gilin ja Sadikin tappelu olisi ollut mielenkiintoista luettavaa, mutta ei olisi hyödyttänyt juuri mitään. Nythän Gilbertillä on syy poiketa uudestaankin tuolla ;D ja pelottaa kyläläiset järjiltään.. ::)
Mikä ihme siinä lampussa oli sisällä? tuli Aladdin mieleen siitä. toivottavasti poika ei
hiero sitä.. ainakaan kovin paljon.
hamsu
ps. onkohan sun leikkikentällä riittävän korkeat aidat jottei luovuus/mielenkiinto pääse karkaamaan, toivottavasti sillä luen näitä mielelläni :)
-
Tääkin ficci on kohta valmis, haikea tunne kun tietää että ihana ficci on kohta ohitse. Olen ehdottomasti nauttinut lukea Pandoraa ja Kaunotarta, sillä minusta niiden maailmat ovat ihanat ja täynnä jännitystä lisäksi olet onnistunut tuomaan hahmot ihanasti esille ja saanut vielä sopimaan tosi hyvin tähän maailmaan.
Minusta tämä luku eteni toimivasti ja oli mukavaa että kauppiaat toimivat viisaasti eivät saaneet aikaa täydellistä rähinää, mikä olisi varmasti onnistunut kaksikolta joka riitelee tulpaaneista.
Ihana maailman pelastus Gilbertillä, varsinkin kun se oli aivan puhdas vahinko=)), myös íhana lisäys tässä oli se kun kerrottiin mitä Lovino tekee päästessään ohjaamaan laivaa.
”TIM VAN DE HOLLAND”, pergamentin ylälaidassa luki isoilla kirjaimilla ja kuvan alla oli teksti, ”ETSINTÄKUULUTUS, LÖYTÖPALKKIO 1500 KULTAKRUUNUA.”
Tässähä tulee todella uteliaaksi,mitäs tämä mystinen kauppias on oikein puuhannut kun on päässyt etsintäkuulutettavaksi=) Toisaalta voin hyvin kuvitella ettei kaikissa valtakunnissa katsota hyvällä Timin tapaa käydä kauppaa.
”Missä näit sen viimeksi?” hän kysyi terävästi ja Gupta mietti hetken. Amuletti oli aina hänen kaulassaan eikä hän ottanut sitä pois edes yöksi, joten se oli jo lähes osa häntä. Hänellä oli kuitenkin tapana sormeilla sitä ja leikkiä sillä silloin tällöin varsinkin jos oli kyllästynyt tai pohti jotain. Viimeksi hän oli varmasti koskettanut amulettia silloin kun oli paennut Aavikkokaupungista.
”Ennen kuin pakenin”, hän sanoi ja käännähti ovea kohti, ”minun on haettava se. Otan Habiban.”
Tässä tuli sääli Guptaa sillä tämä kadotti tärkeän omaisuuden jonka oli kuitenkin saanut äidiltään. Sen lisäksi että esine suojelee poikaa sillä on varmasti paljon tunne arvoa.
”Sadik Adnan”, Tim sanoi tullessaan tarpeeksi lähelle naamioitua miestä. Hän, kuten kaikki muutkin hänen seurassaan, kantoivat aseitaan vyöllään mutta eivät kuitenkaan tehneet yhtäkään uhkaavaa elettä ja he seisahtuivat muutaman metrin päähän Sadikista ja hänen väestään.
”Tim van de Holland”, Sadik vastasi ja nosti sormensa tervehdykseen, ”mikä ilo tavata jälleen.”
”Se ilo on yksipuolista”, Tim vastasi suoraan ja katsoi miestä äkäisesti.
”Ennen kuin alatte kiistellä kuin vanha pariskunta, voimmeko mennä asiaan?” Lukas kysyi kyllästyneellä äänellä. Hän oli muutamien viime tuntien aikana saanut levätä mielestään tarpeeksi eikä Mathias ollut pystynyt ylipuhumaan häntä jäämään laivaan.
Miksiköhän se on niin että mont ihmiset riitelevät kuin vanha aviopari? Lukaksella on kyllä välillä todella nerokkaita kommentteja.
”Minä sanoin, että siellä on ehkä vihainen dzinni sisällä”, kauppias toisti omia sanojaan, ”dzinni siellä varmasti on, mutta en ole varma onko se vihainen.” Hänen sanojaan seurasi pitkä hiljaisuus.
”Tim.”
”Mitä? Ei se ole enää minun ongelmani.”
Ihana Logiikka Timillä, alan pikku hiljaa ymmärtämään miksi hän saatta olla etsintä kuulutettu ;)
-
Paljon kiitoksia hamsu ja Kuolotar! Te teitte mut eilen tosi onnelliseksi! Olin tekemässä koulujuttuja suurimman osan iltaa, mutta sitten aina välillä hiippailin paikalle katsomaan, jos kukaan sanoi mitään.
Etsintä kuulutus? mitä Tim on tehnyt että sellaiseen on päätynyt
Se selviää seuraavissa fikeissä!
Mikä ihme siinä lampussa oli sisällä?
Sekin selviää seuraavissa... Eiku tämän epilogin lopussa!
Ja tässä se on. Epilogi ja viimeinen loppu tälle tarinalle. 152 wordsivua, 58 000 sanaa ja yksi kesä (ja vähän päälle) aikaa. Kyllä tässä pienen fikkarin sydämeen koskee hieman.
Epilogi: Löytynyt aarre
Eirikur haukotteli kävellessään linnalta takaisin kotia kohti. Hän oli ottanut tavakseen viettää yhä enemmän aikaa linnan sekopäisen palveluskunnan seurassa ja, vaikka hän ei myöntänytkään ikävöivänsä veljiään, hän oli hieman huolestunut jo. Kukaan ei ollut kuullut maailmanpelastustiimistä mitään aikoihin eikä Gilbert ollut koskaan palannut takaisin. Miehen katoaminen oli ajanut Elizan raivon partaalle ja nainen alkoi olla jo lähes vaarallinen kaikille sivullisille. Kukaan ei ollut nähnyt hänen paistinpannu kättään niin herkkänä aikoihin ja juuri muutama päivä sitten hän oli vihoissaan hajottanut yhden Berwaldin perintövaaseista.
Jos ei laskettu huolta veljistä ja muutamaa läheltä piti tilannetta paistinpannujen kanssa, Eirikur oli voinut hyvin. Hänellä oli ollut tarpeeksi syötävää ja vain hieman tylsää. Hän oli myös alkanut autella silloin tällöin linnan töissä ja Eliza antoi hänelle aina muutaman kolikon siitä hyvästä, joten hänen ei edes tarvinnut käyttää kaikkia heidän säästöjään. Aino ongelma oli se, että Eirikur oli alkanut huomata että oikeastaan hänen isoveljistään oli paljon hyötyä. He pitivät seuraa, tekivät parempaa ruokaa kuin hän ja tarvittaessa pitivät hänet turvassa.
Eirikur oli päässyt kotitalolle asti ja oli juuri työntämässä ovea auki, kun hän kuuli oudon äänen yläpuoleltaan. Aivan kuin jokin suuri lintu olisi lentänyt hänen yllään ravistellen kuusten latvoja ja tuuli olisi hetkeksi noussut.
”Viimeinen pysäkki! Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että lensitte kanssamme, hyvää päivänjatkoa!” pirteä ääni sanoi jostain nuorukaisen yläpuolelta ja hän nosti katsettaan vain huomatakseen lentävän laivan leijuvan aivan kotinsa yläpuolella.
”Turpa kiinni, idiootti!” toinen ääni sanoi vihaisemmalla sävyllä.
”Lovi, minä olen vain ystävällinen”, pirteä ääni vastasi edelleen täysin pirteänä. Eirikur tuijotti laivaa jähmettyneenä kunnes sen laidan yli nakattiin köysi ja hahmo alkoi kivuta alas. Hahmon ollessa puolessavälissä Eirikur tunnisti sen yhdeksi veljistään. Hän ei ollut lainkaan yllättynyt siitä, että ensimmäisen perässä tulivat myös hänen muut veljensä ja Berwald.
”Eirikur!” Tino huudahti riemastuneena saatuaan kiinteää maata jalkojensa alle ja ryntäsi halaamaan häntä, ”meillä oli niin ikävä sinua.”
”Tino, Lukas, Mathias?” Eirikur kysyi ja Mathias päätti myös liittyä halaukseen.
”Sinä muistat vielä meidän nimemme!” vanhin veljistä huudahti riemastuneena ja Lukas tuhahti.
”Me emme olleet poissa niin pitkään sentään”, hän mutisi ja liittyi mukaan, kun Tino viittoili hänelle. Eirikur ei yleensä ollut veljellisten huomionosoitusten ylin ystävä, mutta tämän kerran hän antoi kaikkien halata itseään. Osittain sen takia, että kolmen miehen otteesta pääsy oli myös aika vaikeaa, jos nämä eivät halunneet päästää irti. Hetken halaamisen jälkeen Tino kuitenkin totesi, että Berwald näytti myös kaipaavan halausta ja irrottautui veljistään melkein hypätäkseen pidemmän miehen syliin.
”Olet ilmeisesti voinut hyvin”, Lukas totesi ja silmäili pikkuveljeään tutkivasti.
”Tietenkin”, Eirikur vastasi, ”miksen olisi?” Mathias naurahti ja taputti hänen olkaansa.
”Mennään sisälle”, hän kehotti, ”meillä on paljon upeita tarinoita kerrottavana! Ai niin, ja Tino sai Lukaksen lupaamaan, ettei hän taio enää!”
”Mitä?” Eirikur kysyi hämmentyneenä, mutta Lukas vain huokaisi ja mulkaisi vanhempaa veljeään.
”Minä lupasin olla tekemättä kirouksia tai pitkäaikaisia taikoja ja olla ottamatta turhia riskejä”, hän sanoi kävellessään sisälle, ”voin edelleen muuttaa sinut sammakoksi, Mathias. Niin yksikertainen muodonmuutos hädin tuskin edes vaivaa minua.” Mathias vain nauroi ja seurasi hänen perässään. Oli hyvä olla jälleen kotona.
*****
Lux istui yksin leirinuotiolla ja sohi tulta kepillä pitääkseen sen voimakkaana. Odottavan aika oli pitkä ja hän oli odottanut jo jonkin aikaa, mutta hän odotti siltikin vielä koska hän tiesi tasan tarkkaan että joku päivä Tim palaisi takaisin.
Hetken päästä hän kuulikin lähestyvät askeleet, mutta piti katseensa liekkejä kohti kunnes Tim oli aivan lähellä ja istuutui alas hänen viereensä huokaisten samalla raskaasti. Mies laski laukkunsa alas ja hieroi kasvoja käsillään aivan kuin olisi todella väsynyt.
”Pitkä matka?” Lux kysyi ja Tim nyökkäsi.
”Ja”, mies totesi lyhyesti.
”Ja se lipas?”
”Varmassa turvassa.”
”Selvä, minne sitten?” Lux kysyi ja Tim oli hetken hiljaa ennen kuin vastasi.
”Jonnekin missä kukaan ei vaivaa minua turhilla asioilla”, hän lopulta totesi. Lux vain nyökkäsi eikä huomannut kuinka mies pyöritteli hetken Sadikilta saamaansa pergamenttirullaa käsissään ennen kuin lopulta tuhahti hieman ja työnsi sen laukkunsa pohjalle kaiken muun alle.
****
Hyvä peruna,
Meillä on sinun ääliöveljesi. Jos maksat 2000 kultakruunun lunnasrahat, saat hänet kunnossa takaisin. Mutta, jos maksat meille 4000 kultakruunua, me pidämme huolen että sinun ei tarvitse kärsiä hänestä enää koskaan. Kun olet valmis maksamaan, ilmoita siitä kirjeellä. Me löydämme sinut.
Painu suohon, peruna.
Kapteeni Lovino Romano Vargas
p.s. Pidä. Kätesi. Erossa. Veljestäni!
p.p.s
Hei Ludvig!
Ei hätää, me pidämme Gilistä huolta! Sano Felille terveisiä.
Ystävällisin terveisin,
Kapteeni Antonio Fernandez Carriedo
Ludvig oli lukenut saamansa lunnaskirjeen jo kahdesti, joten hänen ei tarvinnut montaa kertaa miettiä, miksi Eliza näytti niin vihaiselta lukiessaan sitä. Nainen oli aivan hiljaa, mutta hänen kätensä puristuivat entistä enemmän nyrkkiin mitä pidemmälle hän kirjeessä pääsi. Lopulta hän jo rytisti pergamenttia samalla kun hänen silmänsä seurasivat viimeisiä rivejä. Sitten hän nappasi koukussa roikkuvan paistinpannun ja löi sen pöytää vasten niin voimakkaasti että pöytään tuli kuhmu ja paistinpannun kahva irtosi. Nainen ei kuitenkaan näyttänyt edes huomaavan kun entisen paistinpannun metalli osa pyöri lattialla ja lopulta törmäsi seinää kumahduksen saattelemana.
”Se”, hän sanoi todella pelottavalla äänellä, ”se pahuksen… Gilbert!” Sen sanottuaan hän käännähti ja poistui keittiöstä hameenhelmat liehuen jalkojensa ympärillä. Ludvig ei ollut varma, minne hän meni, mutta epäili vahvasti että heillä olisi pian kasa rikkinäisiä tavaroita.
”Hmm”, Feliciano mumisi poimiessaan Elizan pudottaman kirjeen lattialta, ”oh, fratello on päässyt niin pitkälle! Olen niin ylpeä hänestä! Aivan oikea lunnaskirje ja kaikki.” Feliciano tuntui olevan ainoa, jonka mielestä tilanne oli hyvä.
”Feli…”, Ludvig mutisi hieroen ohimoitaan ja miettien miksi häntä oli rangaistu niin kurittomalla isoveljellä.
”Saanko laittaa tämän ruokakaapinoveen?” Feliciano kysyi osoittaen lunnaskirjettä.
”Se ei ehkä ole hyvä idea”, Ludvig vastasi muistaessaan Elizan reaktion vain hetki sitten, ”mutta voit pitää sen jos haluat.”
”Kiitos, Ludvig!” Feliciano sanoi ja suikkasi nopean suukon miehen poskelle ennen kuin poistui hänkin keittiöstä pidellen Lovinon lähettämää lunnaskirjettä ylpeästi käsissään. Ludvig istui vielä jonkin aikaa keittiönpöydän ääressä, mutta viimein hän nousi ja alkoi valmistella päivällistä.
****
”Lovi?” Antonio kutsui rakastaan, ”Lovi? Tule tänne!” Hän oli ollut ruorissa jo tovin ja oli juuri laskenut laivan takaisin merenpinnalle. Nyt sen siivet olivat taas kylkiä vasten ja purjeet alhaalla, joten he oikeastaan vain kelluivat aalloilla. Lovino oli jo jonkin aikaa ollut nokosilla hytissä, joten Antonio uskoi että oli jo turvallista herättää hänet. Hän tarkisti vielä nopeasti taskussaan olevasta peilistä, että hänen hiuksensa olivat silti hyvin ja hän näytti tarpeeksi hyvältä Lovinolleen.
”Mitä nyt? Miksi me olemme pysähtyneet?” Lovino kysyi ja ilmestyi kannelle hieroen silmiään samalla. Antonio vain seisoi keskellä kantta ja hymyili hänelle. Aurinko oli jo laskemassa, joten taivas oli kauniin punertava ja ensimmäiset tähdet näkyivät jo taivaanrannan toisella puolella, ”miksi sinä seisot siinä?”
”Minä haluan vietellä sinut”, Antonio vastasi leveästi hymyillen ja Lovino katsoi häntä pitkään.
”Varmasti typerin ajatukseksi koskaan”, hän lopulta totesi.
”Jos minä olen typerä, se johtuu vain siitä että sinä viet järkeni”, espanjalainen vastasi sujuvasti ja Lovino huokaisi syvään.
”Mitä tahansa muuta, mutta ei huonoja iskurepliikkejä”, hän sanoi.
”Saanko siis käyttää hyviä iskurepliikkejä?”
”Ei sinulla ole kuin huonoja.”
”Tanssi kanssani.”
”Ei… Mitä?” Lovino kysyi ja katsoi miestä epäuskoisena. Antonio hymyili edelleen ja asteli lähemmäs niin, että heidän välillään oli vain muutama sentti ilmaa. Sitten hän kohotti kätensä ja silitti sormellaan Lovinon kasvoja.
”Tanssi kanssani”, hän pyysi uudelleen hiljaisemmalla äänellä ja suuteli miehen otsaa. Hän piti kasvonsa hänen hiuksissaan ja hänen toinen kätensä hivuttautui italialaisen vyötärölle.
”Idiootti. Ei meillä ole edes musiikkia”, Lovino vastusteli ja yritti uskotella itselleen että hänen kasvonsa eivät olleet muuttuneet tulipunaisiksi juuri hetki sitten.
”Mutta meillä on!” Antonio vastasi riemastuneena ja jatkoi ennen kuin Lovino ehti väittää vastaan, ”opin jotain uutta tänään. Tämä laiva osaa myös soittaa. Musiikkia, kiitos!” Välittömästi ilmoille nousi kitaran ääni, joka tuntui kuuluvan tyhjästä eikä soittajaa näkynyt missään.
”No, tämä on hieman aavemaista”, Lovino mutisi ja unohti väistää, kun Antonio suuteli häntä. Espanjalainen ei pyytänyt enää kolmatta kertaa vaan lomitti toisen kätensä sormet Lovinon sormien lomaan ja piti toisen miehen vyötäisillä lähtiessään johdattamaan häntä. Lovino vastusteli ensin, mutta hitaasti tanssin jatkuessa hän alkoi rentoutua ja Antonio pystyi hyvin sanomaan että italialainen itseaisiassa nautti tilanteesta. He tanssivat kunnes viimeinenkin auringonvalo oli kadonnut ja vain tähdet ja laivan lyhdyt toivat heille valoa. Sitten Antonio pysähtyi ja laskeutui alas istumaan kannelle vetäen Lovinon samalla syliinsä.
”Minä rakastan sinua niin paljon”, mies sanoi suudellen häntä taas, ”niin, niin paljon.” Lovino mumisi jotain kuulumattomalla äänellä, mutta siitä tavasta millä mies kiipesi hänen syliinsä ja takertui kiinni häneen, Antonio tiesi että Lovino tarkoitti samaa mitä hän itse oli sanonut. Hetken he olivat siinä sylikkäin ja nauttivat lämmöstä kunnes Lovinosta alkoi tuntua, että jokin oli hieman oudosti.
”Missä se sinun valealbiinokaverisi on?” hän kysyi, koska yleensä tässä vaiheessa Gilbert oli jo ilmestynyt paikalle ilkkumaan heitä.
”Hm, hän jäi edelliseen satamaan”, Antonio totesi ja keskittyi enemmän suutelemaan miehen kaulaa kuin puhumaan. Lovino kuitenkin käännähti ja katsoi häntä terävästi.
”Mitä?” hän kysyi äkäisenä, ”hän on minun panttivankini.”
”Älä huoli. Gil lupasi odottaa, että haemme hänet sieltä”, Antonio lupasi naurahtaen, ”minä halusin vain niin kovasti olla taas kahden sinun kanssasi, Lovi.” Lovino mietti hetken, mutta kohotti sitten olkiaan ja painoi huulensa lujasti toisen miehen huulia vasten.
”Sinun on sitten paras suudella minua kunnolla”, hän totesi.
”Sí, sí”, Antonio naurahti ja myöntyi mielellään.
****
Kaikki olivat hieman yllättyneitä, kun Tino ilmoitti haluavansa pitää tanssiaiset heidän linnassaan lähes heti kun Lukas oli poistanut lastan hänen käsivarrestaan. Mutta koska Berwaldin mielipide joka asiaan oli se, että Tino saisi aina mitä halusi, he järjestivät tanssiaiset. Kuitenkin jopa linnanherra kohotti kulmaansa kysyvästi nähtyään kutsulistan. Tino ei ollut vain kutsunut heidän tuttujaan tai ystäviään vaan hän oli kutsunut myös kaikki valtakunnan mahdolliset naimaikäiset leidit ja lordit.
”Oh, minä vain aion tehdä yhden asian varmaksi”, Tino oli huolettomasti vastannut, kun Berwald oli kysynyt asiaa, ”älä murehdi sitä. Kumpi väri olisi parempi, sininen vai valkoinen?” Berwald oli valinnut sinisen, koska Tino näytti aina uskomattoman hyvältä sinisessä.
Tanssiaisilta koitti viimein vaikka palvelusväki onnistui muutaman kerran aiheuttamaan lähes kaaoksen yrittäessään saada paikkoja koristeltua ja tarpeeksi ruokia valmistettua. Viimein kaikki kuitenkin oli valmista ja ensimmäiset vieraat saapuivat paikalle. Kaikki kutsutuista tulivat tietenkin, koska lordi Oxenstierna oli hyvin salaperäisessä maineessa eikä kukaan voinut edes muistaa, koska viimeksi siinä linnassa olisi tanssittu. Aateliset olivat loppujen lopuksi hyvin uteliasta porukkaa.
”Tino, minä en ole varma mitä sinä yrität”, Eliza sanoi hieman huolestuneena katsellessaan juhlasalia, ”mutta onko kaikki hyvin?” Tino nyökkäsi ja hymyili hänelle seuraten itsekin salin tapahtumia. Aateliset olivat sujuvasti erehtyneet luulemaan, että tanssiaiset olivat Berwaldin keksimä idea ja miesparka oli nyt lukuisten leidien ympäröimä. Tino oli antanut tilanteen kehittyä ja pysynyt itse visusti piilossa. Tosin Berwaldin surkea ilme ja tapa jolla hän etsi Tinoa katseellaan koko ajan, oli jo melkein saanut Tinon perumaan suunnitelmansa. Mutta hänen oli pysyttävä lujana ja näytettävä kaikille, kenelle Berwald kuului. Hänen oli odotettava parasta hetkeä.
”Tämä on niin kuin todella upea suunnitelma”, Feliks totesi Tinon toiselta puolelta ja Eliza vilkaisi häntä yllättyneenä.
”Eli Feliks tietää mutta minä en?” nainen kysyi.
”Minä aioin kertoa sinullekin”, Tino vastasi pahoittelevasti, ”mutta sinä olit liian kiireinen nimeämään puita Gilbertiksi ja hakkaamaan niitä alas paistinpannulla.”
”Ai niin”, nainen totesi.
”Hei, minusta tuntuu että niinku nyt voisi olla tosi hyvä hetki”, Feliks totesi kun he olivat taas hetken seuranneet salin tapahtumia. Tino vilkaisi Berwaldin ympärille kerääntynyttä ryhmää ja tuli samaan johtopäätökseen. Linnanherran ympärillä seisovista naisista monet olivat niitä, joita he olivat tavanneet jo aiemmin matkallaan ja jotka todella halusivat paronittariksi. He olivat pitkin iltaa kiertäneet linnaa arvioiden kuinka edullinen avioliitto Berwaldin kanssa olisi ja ilmeisesti Berwald tosiaan oli hyvä saalis, koska nyt naiset yrittivät parhaansa saadakseen huomiota.
”Kyllä”, Tino totesi ja suoristi takkinsa kaulusta, ”toivottakaa minulle onnea.”
”Niiku, mene ja ota se mies!” Feliks totesi ja läimäytti häntä selkään. Tino naurahti hieman, mutta otti kasvoilleen sitten vakiohymynsä. Berwald rakastaa minua, hän hoki mielessään pujotellessaan ihmisjoukon läpi miehen luo, hän rakastaa vain minua.
”Berwald, täällähän sinä olet!” Tino huudahti aivan kuin ei muka olisi koko ajan tiennyt miehen olinpaikkaa. Berwald käännähti heti ympäri ja näytti selvästi helpottuneelta nähtyään Tinon.
”Tino…”, mies sanoi, mutta hän ei koskaan saanut tilaisuutta sanoa asiaansa loppuun asti. Muutamalla nopealla askeleella Tino sulki heidän välimatkansa ja tarttui kiinni hänen takistaan saadakseen miehen kumartumaan hieman alaspäin ja suudellakseen häntä huulille.
Eikä se ollut mikään pieni suudelma. Se oli sen luokan suudelma, että Francis olisi vislannut sille jos olisi sattunut olemaan paikalta, Feliks hyppi riemuissaan ylös alas ja Eliza unohti hetkeksi täysin että oli vieläkin vihainen Gilbertille.
Berwald sen sijaan ei ajatellut mitään. Hän oli aivan varma että oli kuollut ja päätynyt taivaaseen, koska mikään maailmassa ei oikeasti voinut olla niin ihanaa ja täydellistä kuin se mitä hän nyt tunsi.
Parin minuutin kuluttua heidän oli pakko lopettaa, koska heiltä alkoi loppua happi. Kummankin miehen kasvot olivat punaiset ja he katsoivat toisiaan aivan kuin maailmassa ei mitään muuta olisikaan. Sitten hitaasti he palasivat takaisin maanpinnalle ja vilkaisivat väkijoukkoa, joka nyt seisoi aivan hiljaa heidän ympärillään.
”Hän on minun vaimoni”, Berwald selitti lyhyesti ja tällä kertaa Tino ei sanonut vastaan. Hän vain nautti suuresti aatelisten tyrmistyneistä ilmeistä ja pujotti kätensä Berwaldin käteen. Lopun iltaa he pysyivät vierekkäin eikä kumpikaan heistä irrottanut otettaan toisen kädestä.
*****
Gupta istui yksin keitaan toisella puolella ja katseli tähtiä. Joskus hän tunsi tarvitsevansa hetken rauhaa ja silloin hän käveli tai ratsasti aivan keitaan laidalle, jonne kukaan muu ei tullut keskellä yötä. Täällä hän sai olla täysin rauhassa ja ajatella vain omia asioitaan.
Habiba nyhti kitukasvuista ruohoa lähettyvillä ja Gupta pyöritteli amulettiaan sormiensa välissä. Hän oli tuonut myös uuden öljylamppunsa mukanaan, mutta huomannut aivan liian myöhään ettei siinä ollut edes sytytyslankaa, joten se oli siis aivan hyödytön hänelle. Se oli kuitenkin suhteellisen nätti, joten poika kaivoi sen esiin laukustaan ja tutki sitä hetken. Kuun kalvakassa valossa hän ei tietenkään nähnyt kunnolla, mutta hänestä näytti aivan siltä että lampun kylkeen oli kirjoitettu jotain. Kulmiaan kurtistaen hän peitti kätensä hihallaan ja pyyhkäisi lampun pintaa muutaman kerran saadakseen pölyn pois ja tekstin näkyviin.
Hän ei osannut odottaa, että lamppu alkaisi täristä. Säikähtäneenä hän tiputti sen käsiinsä ja katsoi kuinka vaalea savu tulvi ulos lampusta ja otti hetken päästä nukkuvan miehen hahmon. Habiba nosti päätään ja katsoi uutta tulokasta uteliaana, mutta ei näyttänyt varautuneelta mikä oli Guptan mielestä hyvä merkki. Mutta lampuista ei kuitenkaan ilmestynyt miehiä joka päivä, joten poika tuijotti hahmoa varuillaan.
Mies oli pukeutunut yksinkertaisiin vaatteisiin ja hänellä oli kultaiset renkaat kummankin ranteensa ympärillä. Tummat hiukset olivat sekaisin ja hän näytti hyvin tyyneltä nukkuessaan hiekalla. Gupta yritti liikkua mahdollisimman hiljaa nostaessaan kepin maasta ja kävellessään varoen lähemmäs. Päästyään sopivan etäisyyden päähän hän tökkäsi miestä kylkeen kepillä muutaman kerran, kunnes mies näytti havahtuvan.
”Kuka sinä olet?” Gupta kysyi, kun mies viimein avasi silmänsä ja katsoi häntä haukotellen.
”Heracles Karpusi”, hän sanoi uneliaalla äänellä ja hieroi kasvojaan käsillään, ”mikä tämä paikka on.”
”Aavikko”, Gupta vastasi heti ja kallisti päätään. Mies vaikutti todellakin oudolta. Hän nousi istumaan eikä näyttänyt kiinnittävän Guptaan juurikaan huomiota. Oikeastaan hän vain katseli ympärilleen etsien ja näytti hieman pettyneeltä kun ei löytänytkään sitä mitä oli hakenut.
”Oletko sattunut näkemään kissaani missään?” hän lopulta kysyi haroen hiuksiaan kädellään ja Gupta pudisti hitaasti päätään.
A/N: Muistatteko sen lampun jonka Tim nakkasi vankkureistaan etsiessään Pandoran lipasta prologin aikana? Ja käski Luxin olla varovainen, koska sen sisällä on ehkä vihainen dzinni. Se oli tuo sama lamppu. Kreikka oli mukana koko ajan! Viimeinen osio oli myös samalla jatko-osan prologi itseasiassa.
Se on ohi nyt. Tämä oli hyvin hauskaa ja toivon, että kaikki ovat pitäneet tämän lukemisesta yhtäpaljon kuin minä olen pitänyt kirjoittamisesta. Nyt on viimeinen hetki sitten esittää suruja, toiveita, iloa jne. jne. Kiitos kaikille, sekä kommentoijille että teille tuntemattomille tyypeille (joita ehkä on. En minä tiedä, kun ette työ oo ääntä pitäneet itestänne), jotka olette tätä lukeneet. Toivottavasti piditte ja pidätte ehkä myös seuraavistakin fikeistä.
Kiitos, dank je wel!
~ Vyra
-
Ihana aamupala ennen lääkelaskuja :) Epilogi ja prologi samassa, ei huono idea. ainakin jotain seikkailuja on vielä siis tiedossa :)
Hauska että luku alkoiki Eirikurin näkemyksellä kuinka isoveljistä on hyötyä, ihan käytännöllisesti ja seuranakin. Antonio lentoemäntänä, mikäs parempi tapa sanoa heiheit vähäksi aikaa kuin tuo. Eliza pannuineen ;D Ja kirje .. piti muutamaan kertaan munkin lukea, että mitäs siinä nyt sanotaakaan.. XD ihana Felin ihkutus kun velipoika on siepannut toisen miehen. Kirjeen laitto jääkaapin oveen olisi ehkä ollut turhan riskialtista, jääkaappia kohtaan.
”Mennään sisälle”, hän kehotti, ”meillä on paljon upeita tarinoita kerrottavana! Ai niin, ja Tino sai Lukaksen lupaamaan, ettei hän taio enää!”
Mitenhän paljon tuossa on otettu yhteen? :D hyvä ettei kokonaan taikomista heittänyt, mutta harkitsevaisuus voisi olla pop tuollaisten asioiden kanssa leikkiessä.
Ja mitähän siihen Timin kirjeeseen oli kirjoitettu? ja koska se sitten menee lukukelvottomaksi mikäli sitä jossain repun pohjalla säilyttää. Missähän voisi olla paikka missä kauppiasta ei kukaan vaivaa. no se selvinnee sitten joskus. ehkä.
Voi Tonio ahh.. niin romanttinen. Hienoa ettei Lovi nyt kovin vastahakoista jaksanut esittää. niin söpöjä yhdessä<3 niin mikäli laivalla on kummitus miehistö, se lentää ja on näkymätön, niin tokihan musiikin soittokin sujuu siinä siivellä ::) Tuo voisi muuten olla hyvin aavemaista kun näin tarkemmin ajattelee.. nyt kun nuo on vain kahestaan tiedostaen sen. hrrr.
Itsekin hieman odottelin keskeyttäjää ja virnuilin sitten typeränä Antonion vastaukselle. Normaali panttivanki nyt nostaisi kytkintä, mutta Gilbert.. siitä ei tiedä odottaako se satamassa, sellissä, vakoileeko jossain päin laivaa vai jahdataanko takaa sitten loppujen lopuksi. :D
Tino on julma. Ensin antaa naikkosille toivoa ja Berin kärsiä niiden kynsissä ja sitten pirstoo loputkin toiveet naisilta. Onneksi sentää pelastaa Berin.”Hän on minun vaimoni”, Berwald selitti lyhyesti
Ei kuolema.. tuo tuli niin puuntakaa ja töksähtäen, ei huonolla tavalla, vaan sillai hauskasti :P tuli mieleen berwald olisi muuttunut männyksi. Ei mitään tietoa miksi.
Tokihan sitä piti hieroa.. Mutta siis Kreikka? dzinni oli kreikka lampussa? ja koko matkan mukana. Mitä hittoa se siellä lampussa teki, tai oikeammin päätyi sinne(eikä ees tainnu mahtua kissat mukaan)? Mitähän Guptalle vielä tapahtuu tuon lampun kanssa, kun Sadik ei tiedä siellä asustelevasta tyypistä.
hamsu
tjaa en tiiä tuliko mitään järkevää tuonne, mutta pidin :)
-
Hahaaha, kommentti kolme (neljä) päivää myöhässä :')
”Sadik Adnan”, Tim sanoi tullessaan tarpeeksi lähelle naamioitua miestä. Hän, kuten kaikki muutkin hänen seurassaan, kantoivat aseitaan vyöllään mutta eivät kuitenkaan tehneet yhtäkään uhkaavaa elettä ja he seisahtuivat muutaman metrin päähän Sadikista ja hänen väestään.
”Tim van de Holland”, Sadik vastasi ja nosti sormensa tervehdykseen, ”mikä ilo tavata jälleen.”
Mä vaan tuijotin tätä kohtaa ja hihittelin ja oli kivaa :''D Voin, vaikka kuin hölmöltä kuulostais, voin vaan niiin hyvin kuvitella tän!
Hyvä peruna,
Meillä on sinun ääliöveljesi. Jos maksat 2000 kultakruunun lunnasrahat, saat hänet kunnossa takaisin. Mutta, jos maksat meille 4000 kultakruunua, me pidämme huolen että sinun ei tarvitse kärsiä hänestä enää koskaan. Kun olet valmis maksamaan, ilmoita siitä kirjeellä. Me löydämme sinut.
Painu suohon, peruna.
Kapteeni Lovino Romano Vargas
p.s. Pidä. Kätesi. Erossa. Veljestäni!
p.p.s
Hei Ludvig!
Ei hätää, me pidämme Gilistä huolta! Sano Felille terveisiä.
Ystävällisin terveisin,
Kapteeni Antonio Fernandez Carriedo
Lainasin koko kohdan, se oli niin hieno ;)
”Minä haluan vietellä sinut”, Antonio vastasi leveästi hymyillen ja Lovino katsoi häntä pitkään.
Aww <3
”Sinun on sitten paras suudella minua kunnolla”, hän totesi.
”Sí, sí”, Antonio naurahti ja myöntyi mielellään.
Noh, en minäkään vastustelisi eikun mitähäh
”Minä aioin kertoa sinullekin”, Tino vastasi pahoittelevasti, ”mutta sinä olit liian kiireinen nimeämään puita Gilbertiksi ja hakkaamaan niitä alas paistinpannulla.”
Älä palaa kotiin aivan samoin tein, Gil...
”Kuka sinä olet?” Gupta kysyi, kun mies viimein avasi silmänsä ja katsoi häntä haukotellen.
”Heracles Karpusi”, hän sanoi uneliaalla äänellä ja hieroi kasvojaan käsillään, ”mikä tämä paikka on.”
”Aavikko”, Gupta vastasi heti ja kallisti päätään. Mies vaikutti todellakin oudolta. Hän nousi istumaan eikä näyttänyt kiinnittävän Guptaan juurikaan huomiota. Oikeastaan hän vain katseli ympärilleen etsien ja näytti hieman pettyneeltä kun ei löytänytkään sitä mitä oli hakenut.
”Oletko sattunut näkemään kissaani missään?” hän lopulta kysyi haroen hiuksiaan kädellään ja Gupta pudisti hitaasti päätään.
... Pian jatkoa? Seriosly, mun ajatukset saatto ehkä hävitä jossain tuolla puolen välin paikkeilla,mut ole hyvä ^^
Menolly
-
Nyt seikkailu on päättyny ja sankarit pääsivät viettämään leppoisaa elämää, matkallahan on aina mukava olla mutta kotiin on aina ihana palata. Erikur oli suloinen, pohtiessaan veljiään ja näiden tarpeellisuutta. Pikkuisella taitaa olla isoveljiä ikävä, myös veljesten ryhmähali oli aivan ihana<3.
Oikeasti tuo lamppu, pidättelin täällä henkeä että mitä tapahtuu ja sitten kreikka ilmestyy lampusta, miten ihmeessä mies sinne oli päättynyt. Voi toista kun on ollut retkellä koko matkan, mutta on taittanut sen vain unisena. Miehelä on kyllä loistavat unenlahjat, ansaitsee siitä taidosta mitallin.
”Jonnekin missä kukaan ei vaivaa minua turhilla asioilla”, hän lopulta totesi. Lux vain nyökkäsi eikä huomannut kuinka mies pyöritteli hetken Sadikilta saamaansa pergamenttirullaa käsissään ennen kuin lopulta tuhahti hieman ja työnsi sen laukkunsa pohjalle kaiken muun alle.
Sellaista paikkaa ei taida maailmasta löytyä, aina on joku joka löytää piilopaikan ja tulee häiritsemään. Vaikka toisaalta luulisi maailmaa kierrelleen kauppiaan kyllä tietävän mihin kannattaa mennä jotta pääsee pakoon häiriköitä. Nyt nousi tätä lukiessa kyllä mieleen että onkos Timin sisko sitten siellä linnassa niin kuin oli kaunottaressa.
Hyvä peruna,
Meillä on sinun ääliöveljesi. Jos maksat 2000 kultakruunun lunnasrahat, saat hänet kunnossa takaisin. Mutta, jos maksat meille 4000 kultakruunua, me pidämme huolen että sinun ei tarvitse kärsiä hänestä enää koskaan. Kun olet valmis maksamaan, ilmoita siitä kirjeellä. Me löydämme sinut.
Painu suohon, peruna.
Kapteeni Lovino Romano Vargas
p.s. Pidä. Kätesi. Erossa. Veljestäni!
Nauroin todellakin tälle kirjeelle, se tuli suoraan Lovin sydämestä. Mielenkiintoinen lunnasvaatimus pakko sanoa, toisaalta tuossa selvästi testataan sisarellisen rakkauden suhdetta .
”Hmm”, Feliciano mumisi poimiessaan Elizan pudottaman kirjeen lattialta, ”oh, fratello on päässyt niin pitkälle! Olen niin ylpeä hänestä! Aivan oikea lunnaskirje ja kaikki.” Feliciano tuntui olevan ainoa, jonka mielestä tilanne oli hyvä.
”Feli…”, Ludvig mutisi hieroen ohimoitaan ja miettien miksi häntä oli rangaistu niin kurittomalla isoveljellä.
”Saanko laittaa tämän ruokakaapinoveen?” Feliciano kysyi osoittaen lunnaskirjettä.
”Se ei ehkä ole hyvä idea”, Ludvig vastasi muistaessaan Elizan reaktion vain hetki sitten, ”mutta voit pitää sen jos haluat.”
Onneksi joku näkee asiassa jotain positiivistäkin=),
”Jos minä olen typerä, se johtuu vain siitä että sinä viet järkeni”, espanjalainen vastasi sujuvasti ja Lovino huokaisi syvään.
”Mitä tahansa muuta, mutta ei huonoja iskurepliikkejä”, hän sanoi.
”Saanko siis käyttää hyviä iskurepliikkejä?”
”Ei sinulla ole kuin huonoja.”
Lovino on hankala tapaus, toisaalta Antonio saa olla rakkaansa kanssa luova!
Mutta koska Berwaldin mielipide joka asiaan oli se, että Tino saisi aina mitä halusi, he järjestivät tanssiaiset. Kuitenkin jopa linnanherra kohotti kulmaansa kysyvästi nähtyään kutsulistan. Tino ei ollut vain kutsunut heidän tuttujaan tai ystäviään vaan hän oli kutsunut myös kaikki valtakunnan mahdolliset naimaikäiset leidit ja lordit.
Hymyilin tässä todella odottavasti sillä tuntui todella lupaavalta että Tino kutsui aatelisia, varsinkin kun muistelee mitä TIno aikaisemmin ajatteli näistä leidestä.
”Minä aioin kertoa sinullekin”, Tino vastasi pahoittelevasti, ”mutta sinä olit liian kiireinen nimeämään puita Gilbertiksi ja hakkaamaan niitä alas paistinpannulla.”
”Ai niin”, nainen totesi.
Puuparat joutuivat sivulliskärsijöiksi, voi Gilbert parkaa kun hän tapaa seuraavan kerran Elizan.
”Hän on minun vaimoni”, Berwald selitti lyhyesti ja tällä kertaa Tino ei sanonut vastaan. Hän vain nautti suuresti aatelisten tyrmistyneistä ilmeistä ja pujotti kätensä Berwaldin käteen. Lopun iltaa he pysyivät vierekkäin eikä kumpikaan heistä irrottanut otettaan toisen kädestä.
Nauran voitonriemuisesti ja olen todella tyytyväinen, aivan ihana kohta=)
-
Hamsu, Menolly ja Kuolotar: Kiitos, kiitos, kiitos! <3
Mä en ole oikeastaan aloitellut seuraavia osia kunnolla, mutta suunnittelu tasolla sentään oon niitä miettinyt! Tässä olis nyt kaksi vaihtoehtoa, joista toinen on tavallaan jatkoa Pandoralle ja toinen vain samaan AU-maailmaan sijoittuva. Mutta mie tein niihin jo summaryt niin minäpä esittelen ne tässä saman tien (tulee pidemmän näköinen viesti, yay!)
Nimi: Kissanpäivä
Hahmot: Egypti, Kreikka, Espanja, Romano, Preussi, Unkari, Hollanti, Japani, Kiina, Taiwan, Vietnam, Hong Kong, (Korea), (Ranska), (Englanti), (Saksa), (Veneziano). Sulkeissa olevat eivät ole varmoja vielä
Paritukset: Spamano ja PruHun, lievä FrUK ja GerIta
Gupta onnistui vahingossa herättämään lampun sisään kirotun Herakleksen vuosia kestäneestä unestaan. Pian tämän jälkeen Herakles ja Gupta ajautuvat omaan seikkailuunsa, jonka määränpää ei olekaan aivan niin yksinkertainen. Vapauttaakseen Herakleksen lampusta heidän täytyy löytää miehen kadonnut kissa, mikä sekään ei ole aivan helppoa koska Herakles ei aivan muista missä näki sen viimeksi.
Lovino ja Antonio, nyt maailman kuuluisimman (ja ainoat) ilmarosvot, viettävät elämäänsä aivan kuten tahtovat. Tosin Lovino ei ole vieläkään saanut lunnasrahoja Gilbertistä ja muutkin Antonion kaverit haluavat liittyä mukaan. Heidän enemmän tai vähemmän rauhallinen elämänsä kuitenkin häiriintyy, kun eräs nuori poika ja unelias lampunhenki päättävät tipahtaa juuri heidän aluksensa kyytiin. Mutta kun hinnasta sovitaan, ilmarosvomme ovat varmasti mukana ja ottavat suunnan itään.
Eliza haluaa hänkin seikkailunsa ja mikä sen parempi idea kuin lähteä metsästämään kadonnutta miestä, joka on hänelle palveluksen tai pari velkaa? Hän ei tietenkään tiedä mitään Gilbertin olinpaikasta, mutta sehän selviää helposti kuulustelemalla niitä, jotka näkivät hänet viimeksi. Ikävä kyllä yksi näistä on Tim, joka olisi vain halunnut jatkaa elämäänsä kerrankin rauhassa eikä missään nimessä sotkeentua enää yhteenkään kiroukseen.
Tervetuloa uuteen seikkailuun, joka on täynnä päätöntä menoa, outoja tilanteita sekä vanhoja ja uusia tuttuja. Kaunottaren ja Pandoran itsenäinen jatko-osa: Kissanpäivä.
Nimi: Kerro, kerro...
Hahmot: Puola, Liettua, Liechtenstein ja Sveitsi
Paritus: PolLiet
Feliksellä on taikapeili ja Feliks haluaa pelastaa prinsessan. Mikään ei tietenkään tule pysäyttämän häntä tässä jalossa tehtävässä, koska tietenkin prinsessan on löydettävä tosirakkautensa, mentävä tanssiaisiin ja elettävä elämänsä onnellisena loppuun asti. Mutta entä jos prinsessa ei haluakaan löytää tosirakkauttaan, tanssia tanssiaisissa ja on jo aivan onnellinen elämäänsä? Lisäksi hänellä on myös todella ylisuojeleva isoveli…
Kuka onkaan tarinan todellinen prinsessa ja onko tosirakkaus lähempänä kuin kukaan arvasi?
Eli jälkimmäinen on luultavasti se, jonka aloitan nyt ekana. Kumpikin on jälleen satu-crossareita, mutta mie kerron niistä enemmän sitten, kun aloitan niitä.
Kiitos vielä kerran~
-
Todella lupaavilta vaikuttavia kumpainenkin ja nousi niitä lukiessa heti hymy huulille. Summaryt olivat varsin koukuttavia ja vaikuttivat mielenkiintoisilta, huomasin myös että uusia hahmoja nousi esille ja se sai minut valtavan uteliaaksi. Olin myös todella iloinen lukiessani että uusia hahmoja tulisi esille sillä silloin tämä hahmokaarti vain lisääntyy myös ihanaa. Jos minun nyt pitäisi sanoa kumpi on minusta paremman/houkuttelevamman kuuloinen en osaisi todellakaan päättää. Pidin näiden kummankin nimestä!
Vapauttaakseen Herakleksen lampusta heidän täytyy löytää miehen kadonnut kissa, mikä sekään ei ole aivan helppoa koska Herakles ei aivan muista missä näki sen viimeksi.
Voi raukkaa kun on kirottu hengeksi lamppuun, onhan se hieman ongelmallista jos ei muista missä näki kissan viimeksi. Lisäongelmaa aiheuttaa varmasti myös se että on nukkunut jo hieman pidemmän aikaa ja kissa on liikuva otus.
Mutta entä jos prinsessa ei haluakaan löytää tosirakkauttaan, tanssia tanssiaisissa ja on jo aivan onnellinen elämäänsä? Lisäksi hänellä on myös todella ylisuojeleva isoveli…
Tää kohta sai hymyn nousemaan huulille tässä,kerro kerro summaryssa. varsinkin tuo maininta todella ylisuojelevasta isoveljestä oli ihana ja hauska yhtä aikaa.
-
En olisi edes huomannut näitä jos en uteliaisuudesta tullut lukemaan Kuolottaren kommenttia :) (jotain hyötyä pitkästä ja uteliaasta nenästäkin)
Kissanpäivä otsikkona kuulostaa siltä ettei tarinasta ainakaan vauhtia ja huumoria puutu ( mistä sadusta nyt muka puuttuisi?)Kissan etsimiseen taidetaan tarvita enemmän onnea ja ruokaa, kuin muistikuvaa missä se on viimeksi nähty( tosin siitä voi olla hyötyä(nimim. 3kattia omistava)) Eliza, tuo miesten kauhu. Pitäisikö noita miehiä nyt hieman sääliä kun tuo nainen lähtee metsästämään :D Ilmarosvot<3
Kerro kerro.. Kehtaanko edes sanoa että tuli suomi ensimmäisenä vastahakoisesta prinsessasta mieleen XD kun luin ensin summarun kuin että ketä hahmoja siinä on ;D
Ehkäpä noita rituaaleja tullaan rikkomaan, ihan vain vaikka isoveljen ärsytykseksi ;) Eikö taikapeilin, jolla pystyy näkemään minne vain haluaa, luovuttaminen mieshenkilölle ole hieman vaarallista, jos noin siveyden puolesta ajatellaan... :P ainakin se ylisuojeleva veli voisi olla tuota mieltä :D
hamsu
-
Mulla on sellainen erittäin huono tapa, että luen jatkoficit vasta sitten, kun ne on valmiita. Liian usein ficci on jäänyt kesken/päivitystahti hiipunut olemattomiin. Lisäksi tykkään lukea paljon kerralla, tämäkin meni kahdessa erässä. Hatunnostot kaikille, jotka tätä olivat ahkerasti joka välissä kommentoineet.
Tykkään ihan mielettömästi tästä au:sta. Myönnän olevani satujen ja lasten piirrettyjen suuri kuluttaja, aina oon tykännyt niistä paljon. Luen ja katon kyllä muutakin, mutta saduissa on oma hohtonsa. Lisäksi usein vähän vanhemmille lapsille tarkoitetuissa (7-11v) leffoissa on yleensä paljon yllättävämpi juoni kuin jossain nuorille/aikuisille tarkoitetuissa, jotka on ehkä jännittäviä, mutta juonen arvaa jo koteloa katsellessa.
Miten mä aina onnistun pälättämään kaikkea turhaa ennen kuin varsinaisesti kommentoin ficciä?
Tässä ficissä mulle tuli eniten mieleen Simbad, seitsemän meren sankari. En tiedä onko tarkoituksellista vai ei, mutta kyseisessä leffassa Simbad miehistöineen seilaa maailman ääriin hakemaan varastetun rauhankirjan estääkseen täydellisen kaaoksen/maailmanlopun. Siinä oli myös tuollainen elävä saari, se tosin taisi olla joku jättikilpikonna.
Tykkään tavastasi kirjoittaa Pohjoismaita (paitti lordimme Ruotsi) veljeksinä. Siinä on kuitenkin mukana vähän DenNoria ja Islanti on vähän... ulkopuolinen, kuten aina. Muttei kuitenkaan onneksi tunnu ottavan pahakseen. Ja onhan hällä Berwaldin linnan väki (jotka muuten oli niin ihania aina sählätessään!)
Sun kirjotustyyli on sellanen on tosi helppolukuinen, mutta kuitenkin niin kuvaileva. Seikkailivatpa meidän sankarit sitten synkässä metsässä tai aavikkokaupungissa, tuntui välillä että olisin itsekin ollut mukana.
Nahka on muuten tosi hieno keksintö! Mäkin haluun kokeilla! Ja en voinut olla nauramatta riikinkukko!Ranskalle. FrUK on lahja taivaasta ja tykkäsin paljon kohdista, joissa sitä oli. Varsinkin se, kun Hollanti (♡) meni tarkistamaan, että onko hullu velhotar häipynyt ja palasi ilmoittaen, että saarella oli jotain pahempaa (anteeksi, en jaksa lainata näitä kohtia, niin joudun selittelemään tällain)
Iiiisot plussat myös Spamanosta. Sitä ei oo koskaan liikaa. Lovino oli ihana tässä, tykkäsin paljon siitä vankilasta pakenemiskohdasta. Varsinkin siitä, kun Lovinitomme (anteeksi Espanja) meni mafiapomon puheille ja esitteli itsensä kapteeni Vargaksena ilman mitään vaikutusta, mutta johan alkoi tapahtua kun kerrottiin toinen nimi. En edes tiedä, että mikä mua niin viehättää tuollaisessa "Minulla on toinenkin nimi" -jutussa. Hm.
Ja tietty plussaa myös Turkista ja Egyptistä. Jossain vaiheessa Turkki oli suorastaan mun inhokkihahmo, mutta nykyään pidän hänestä. Egypti on kanssa ihana! Häneen en oo kyllä turhan paljoa ficcimaailmassa törmännyt. Tää saatto olla jopa ensitapaaminen, en kyllä ole varma. Musta Egyptin ja tämän äidin suhde on jotenkin tosi mielenkiintoinen (okei mullahan ei oo mitään järkyttävää kiinostusta kaikkea muinaiseen Egyptiin liityvään, ehei..)
Hihittelin sisäisesti tai vähemmän sisäisesti lähes koko ajan. Kiitos tästä, tätä oli ilo lukea niinkuin nyt yleensäkin kaikkea mitä kirjotat.
-
Kiitoksia taas kaikille~!
Questacia: Kiitos! Tämäpä oli iloisesti yllättävä kommentti! Mie ajattelin jo että tämä fikki on nyt loppu ja käsitelty, joten tällaiset "odottamattomat" kommentit ovat aina todella iso yllätys.
Mulla on sama vika. Mä luen fikkejä vasta kun ne ovat valmiita (eikä voi kyllä muitakaan syyttää siitä, ahkerammallakin fikkarilla on aina se joku juttu joka on vaan jostain syystä jäänyt kesken. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu ja joskus ei vaan ehdi kirjoittaa / jaksa / unohtaa mitä piti tapahtua ja sitten fikki jää kesken.) Lisäksi mie oon ihan uskomattoman nirso lukija... Mulla on nää tietyt parit joista tykkään ja sitten te loput kärsitte siitä kun mie tuputan niitä kaikille... Sori...
Tässä ficissä mulle tuli eniten mieleen Simbad, seitsemän meren sankari.
Se oli se, mihin tämä alunperin pohjautui! :D Näillä kaikilla on yksi "pääsatu" joista olen siis lähtenyt ja sitten muita vaan tulee mukaan. Kaunottarella se oli Kaunotar ja hirviö (tosi iso yllätys.), tällä se oli Sinbad (sekä se leffa että tuhannen ja yhden yön versio), Kerro, Kerro... perustuu Tähkäpäähän ja Kissanpäivä taas Aladdiniin. Ja mie aloin just pohtia, että jos vielä viittisin jossain välissä niin voisin tehdä jutun myös Saksasta ja Italiasta. Sellaisen one-shot tyylisen. Se luultavasti pohjautuisi Robin Hoodiin.
Oikeastaan mie aloin jopa miettiä, että jos mie koskaan jalostaisin mistään fikistäni originaalin tarinan, se olisi luultavasti tämä sarja.
Mutta kiitos kaikille ihanista kommenteista <3 Mie voisin nyt vaikka lopettaa tämän pölinän ja mennä kattomaan jos saisin Puolan ja Liettuan seikkailuun uuden luvun.
-
En uskonut, että tämä jatko-osa voisi vetää vertoja Kaunottarelle. Miten olinkaan väärässä. Tämä oli jopa vielä parempi!
Ihanasti olit sotkenut kaikenlaisia asioita keskenään, kuten nuo Antiikin Kreikan jutut ja Sinbad. Kreikan mytologia on niin kiinnostava, että olin ihan innoissani kun luin noita kohtauksia, joissa oli jotain siihen viittaavaa. :)
Mathiaksen lisäksi Antonio toimi sellaisena piristysruiskeena. Sait minut tykästymään Romanoonkin. Ja miten hienoilta Antonion ja Lovinon koko nimet kuulostavatkaan.
Lovinosta tuli myös mieleen Zorro, varsinkin siinä vankilakohtauksessa :D
En enää muista, missä luvussa, mutta jossain kohtaa Gilbertistä käytettiin nimeä Preussi. Oliko se laitettu sinne vain meitä lukijoita hämäämään? ;)
Toivottavasti Eliza ei tee mitään kamalaa Gilille :S ja Gilbird on todellakin mahtava :D
Voi Tino parkaa... Hyvä että sai näytettyä muille, kenen Berwald on. SuFin oli taas kerran todella söpöä ja onneksi he olivat mukana tarinassa. <3 Aavikkokaupungin rakkaudentunnustuskohtaus oli suloinen.
Vitsi, kaikki vaan muuttuu linnuiksi... Minäkin tahdon lentää! :(
Kuten jo alussa sanoin, pidin tarinasta. Se on varmaan toiseksi paras lukemani Hetalia-ficci. Ensitapaaminen on kuitenkin ykkönen. ;)