Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Vyra - 06.03.2010 19:09:39
-
Nimi: Naistenilta
Kirjoittaja: Vyra
Fandom: Axis Powers Hetalia
Tyylilaji: Draama, jonkin verran myös huumori
Ikäraja: K-11
Päähenkilöt: Hetalian naiset eli Unkari, Taiwan, Belgia, Seychellit, Liechenstein, Ukraina ja Valko-Venäjä sekä heidän "miehensä"
Summary: Unkari järjestää naistenillan, mutta se tuleekin kestämään hiukan kauemmin. Miten miehet suhtautuvat asiaan?
Disclaimer: En omista Hetaliaa enkä yhtäkään mainituista valtioista.
A/N: Minä täällä taas uuden jatko-ficin kanssa. Tällä kertaa pääosissa on Hetalian naishahmot. Tosin heitä olisi oikeasti enemmänkin, Vietnam on kai nainen ja ilmeisesti pari muutakin ja Luxemburgista ei ole varmuutta vielä, mutta minä käytän nyt näitä joista on kerrottukin enemmän. Ja sitä paitsi seitsemässä päähahmossa on jo ihan tarpeeksi, miksi aina keksin vain sellaisia missä on paljon hahmoja? Osia tulee luultavasti neljä, ainakin kolmatta olen nyt kirjoittamassa. Noh, lukekaa ja kertokaa, mitä mieltä olette!
1.Osa: Ilta alkaa
Liechtenstein,
Ajattelin järjestää naistenillan huomiseksi, tulethan mukaan? Kutsuin kaikki muutkin tytöt. Vietetään kerrankin kokonainen ilta ihan rauhassa keskenämme. Tavataan minun luonani huomenna kuudelta, muista ottaa oma tyyny mukaan!
<3:llä Unkari
”Liechtenstein, haitko jo postin?” Sveitsi kysyi ilmestyessään huoneeseen ja tapasi sisarensa lukemassa korttia. Sen lähettäjä oli hyvin helppo arvata jo kaukaa, sillä kortin kuva esitti sinistä taivasta vasten liehuvaa Unkarin lippua.
”Kyllä, veli”, nuori nainen vastasi ja kohotti katseensa kortista, ”Unkari kutsui minut kyläilemään luokseen”.
”Ai, sehän hienoa”, Sveitsi sanoi tarkoittaen sitä todella. Liechtenstein oli vielä niin nuori ja hän varmasti tarvitsi naiskavereita, sillä Sveitsi ei edes uskonut ymmärtävänsä kaikkia tyttöjenjuttuja. Eikä hän oikeastaan edes halunnut ymmärtää niitä kaikkia.
”Haittaako, jos menen?” Liechtenstein kysyi äänessään innostunut sävy, ”olisin Unkarin luona yön yli”.
”Mene vain, jos haluat”, hänen veljensä vastasi samalla kun kävi läpi hänelle lähetettyjä papereita. Hän irvisti hiukan nähdessään päivän laskut.
”Kiitos, veli”, nainen kiitti hymyillen, ”menen valmistautumaan”. Liechtenstein kiiruhti omaan huoneeseensa pakkaamaan laukkuaan ja Sveitsi hymyili itsekseen keittiössä. Hänen sisarelleen tekisi varmasti hyvää viettää välillä aikaa muiden naisten kanssa.
”No niin”, Sveitsi sanoi ja laski Liechtensteinin matkalaukun lattialle, ”muistat, mitä minä sanoin ja soitat kun sinut pitää hakea. Matkalla on kuitenkin paljon epäilyttäviä tyyppejä, joten parempi jos minä tulen sitten vastaan”. Liechtenstein hymyili ja nyökkäsi. Myös Unkari ja Ukraina hänen takanaan hymyilivät.
”Kyllä, veli”, nainen sanoi, ”pärjääthän varmasti?”
”Totta kai”, Sveitsi vastasi. Hetken hän tunsi olonsa kumman painostavaksi kolmen naisen tuijottaessa häntä kuin odottaen miehen poistuvan mahdollisimman pikaisesti, ”minä taidan sitten lähteä. Nähdään huomenna, Liechtenstein. Muista soittaa”. Naiset vilkuttivat yhteistuumin, kun Sveitsi kääntyi pois ovelta ja lähti kulkemaan juna-asemalle päästäkseen takaisin omalle maalleen.
”Selvä”, Unkari sanoi, ”ihana, että pääsit tulemaan, Liechtenstein. Tule tänne niin näytän, minne voit jättää laukkusi”. Ruskeahiuksinen nainen johdatti Liechtensteinin talon läpi suureen huoneeseen, jossa Valko-Venäjä jo asetteli peitteitä ja tyynykasoja patjojen päälle.
”Taiwan, Seychellit ja Belgia eivät ole vielä tulleet”, Ukraina selitti. Hän oli pukeutunut yksinkertaisesti kuluneisiin farkkuihin ja t-paitaan. Toisin kuin sisarensa, joka oli laittanut päälleen tumman ja runsaasti koristellun mekon. Liechtenstein ihmetteli mielessään, miten nainen jaksoi koko ajan olla asettelemassa moninkertaisia hamelaskoksia. Hän itse oli Unkarin tavoin pukeutunut yksinkertaisesti lempiarkimekkoonsa. Ovikellon ääni kuului käytävältä ja Unkari kiirehti avaamaan ovea.
”Se on varmaan Belgia”, hän sanoi ja osui arvauksessaan oikeaan, sillä oven takana todellakin seisoi vaalea nainen reppu selässään ja tyyny kainalossa. Ja pian myös Seychellit ja Taiwan ilmaantuivat paikalle. Nuori tyttö hymyilevänä ja pirteänä mutta Taiwanin huulet olivat kaartuneet harmistuneeseen mutruun. Belgian rupatellessa iloisesti Valko-Venäjän ja Ukrainan kanssa sekä Unkarin valmistellessa naposteltavia Seychellit seuranaan, Liechtenstein lähestyi varovasti murjottavaa aasialaisnaista.
”Onko jokin hätänä?” hän kysyi. Liechtenstein ei ollut juurikaan ollut koskaan tekemisissä Taiwanin kanssa, jos maailmankokouksissa näkemistä ei laskettu, mutta toisen mököttäminen huolestutti häntä kuitenkin. Nainen katsoi häntä ensin tuimasti mutta huokaisi sitten ja ilme pehmeni huomattavasti.
”Itse asiassa on”, hän sanoi kädet puuskassa, ”miehet, varsinkin Kiina ja Japani”.
”Mitä he ovat tehneet?” Liechtenstein kysyi ja istui Taiwanin vierelle. Myös Belgia lähestyi kaksikkoa uteliaana kuultuaan aasialaisen sanat.
”Kiina yrittää määräillä minua ja Japani ei tee mitään!” Taiwan tiuskaisi, ”uskotko, että se mies väittää minun kuuluvan hänelle, vaikka asia on tasan tarkkaan toisin päin! Ja Japani vain myöntelee koko ajan kaikkia eikä tee yhtään mitään asioiden eteen”.
”Minulla on välillä samoja ongelmia oman veljeni kanssa”, Belgia sanoi liittyen keskusteluun, ”hän ei kykene hyväksymään minun ja Luxemburgin asemaa”.
”Ja minun veljeni ei suostu menemään naimisiin kanssani”, Valko-Venäjä tokaisi harmistuneena. Liechtenstein mietti hetken, miksi hän edes haluaisi mennä naimisiin veljensä kanssa, mutta ei ehtinyt kysyä sitä kun Unkari ilmaantui paikalle keittiöstä.
”Vai miesongelmia”, hän sanoi ja laski teetarjottimen pöydälle, ”minulla niitä on ollut ihan tarpeeksi, nimittäin Itävalta ja Preussi”.
”Ettekö te olleet naimisissa joskus?” Seychellit kysyi jakaessaan naposteltavia muille.
”Kyllä, minä ja Itävalta, mutta erosimme välillä”, Unkari vastasi, ”nykyään vain seurustelemme”. Muut naiset nyökkäilivät ymmärtäväisesti mutta Liechtenstein pohti asiaa edelleen pää hiukan kallellaan. Oli niin paljon asioita, joista hän ei edes ollut kuullut ennen.
”Mikä siinä on ongelma?” hän kysyi ääneen saaden muut naiset vaikenemaan ja kääntämään katseensa yllättyneinä häneen.
”Eikö sinulla ole koskaan ongelmia veljesi kanssa?” Taiwan lopulta kysyi hämmästyneenä,
”minä olen aina luullut, että hän on aika ylisuojeleva”.
”Onhan hän vähän”, Liechtenstein vastasi, ”mutta Sveitsi ajattelee vain meidän parastamme”.
”Eli kieltää sinulta yksin liikkumisen?”
”Ei hän…!” Liechtenstein aloitti mutta hänen äänensä vaimeni nopeasti epävarmaksi, ”tai siis… Ehkä veli on joskus hiukan sellainen… Ylisuojeleva”.
”Niin minäkin arvelin”, Unkari totesi ja taputti Liechtensteinia lohduttavasti olalle, ”entä te, Ukraina ja Seychellit? Onko teillä ollut hankaluuksia miesten kanssa?” Ukraina vilkaisi platinahiuksista sisartaan ennen kuin vastasi.
”Tavallaan”, hän sanoi, ”Tahtoisin kovasti olla veljeni luona mutta hän pyytää aivan liikaa maakaasusta. Minulla ei ole kohta enää tarpeeksi rahaa muuhun elämiseen”.
”Ja minä”, Seychellit sanoi, ”kai tiedätte, että Ranska kasvatti minut mutta vietin aikaani paljon myös Englannin luona. Olen lopen kyllästynyt heidän jatkuvaan tappeluunsa! En voi ymmärtää, miten kaksi aikuista miestä käyttäytyy välillä niin lapsellisesti”. Muut naiset nyökkäilivät ymmärtäväisinä, he kaikki olivat nähneet kyseisen mieskaksikon riitelemässä tai kiistelemässä milloin mistäkin. Lähes joka kokoontuminenkin päättyi heidän tappeluunsa. Lopulta jokaisen naismaan kasvoille alkoi ilmaantua yhtä ärsyyntynyt ja vihainen ilme kuin Taiwanillakin oli ollut heti illan aluksi. Unkari huomasi uhkaavan tilanteen ja hän pyysi huomion itselleen taputtamalla käsiään kahdesti.
”Hyvät naiset”, hän sanoi topakasti, ”ehdotan, että unohdamme miehet vähäksi aikaa ja keskitymme vain itseemme. Lähdetään kylpylään!” Ehdotus sai selvän enemmistösuosion, joten naiset suuntasivat kulkunsa kaupungille Unkarin höpistessä samalla niitä näitä omasta maastaan tarkoituksena piristää tunnelmaa. Hän onnistui yrityksessään hyvin, sillä keskustelu alkoi pian kulkea kevyenä ja naisten heleät naurut kuuluivat Budapestin kaduilla.
”Sinulla on aivan ihanat hiukset”, Unkari kehui harjatessaan Valko-Venäjän pitkiä platinahiuksia, ”niin pehmeät ja tuuheat”. Kaikki seitsemän naista istuivat ringissä lattialla ja kokeilivat toisilleen erilaisia kampauksia. Liechtensteinin tuliaisina tuoma konvehtirasia kulki kädestä käteen ja Taiwan oli innostunut puhumaan aseettoman taistelun taidoistaan. Hän oli vakaasti päättänyt pitää muille lyhyen kurssin aiheesta, jotta nämäkin pystyisivät puolustamaan kunnolla itseään. Tosin Unkari oli ystävällisesti ilmoittanut kykenevänsä siihen jo hyvin, Preussin seura oli kuulemma toiminut hyvänä harjoitteena. Mutta Belgia kuunteli Taiwanin puheita erittäin tarkkaavaisena.
”Tämä on ollut aivan ihana ilta”, Ukraina kiitteli letittäessään Seychellien ruskeita hiuksia ja muut mumisivat myöntävästi, ”melkein toivoisin, että voisimme viettää toisenkin illan porukassa”. Naiset olivat käyneet kylpylässä, kuten olivat sopineetkin, ja kiertäneet pitkin poikin Budapestia. Palattuaan takaisin Unkarin talolle he olivat ensi töikseen yrittäneet kokata jotain, missä olisivat yhdistyneet kaikkien edustamien maiden ruokakulttuurit. Ateria oli ollut jotain hyvin erikoista ja lähes syömäkelvotonta, joten lopputuloksena naiset olivat nauraen tilanneet itselleen italialaista ruokaa läheisestä ravintolasta.
”Niin”, Unkari totesi miettivällä äänellä ja kasvoillaan pienoinen viekas hymy, ”mitä, jos jäisittekin vielä toiseksi illaksi?”
”Mutta huomenna on maailmankokous. Minun pitää olla siellä, jotta Alankomaat ei pilaa kaikkea”, Belgia vastusteli.
”Siksi minä sitä ehdotinkin”, Unkari vastasi, ”annetaan miehille pieni opetus, jotta he huomaisivat meidän arvomme ja lopettaisivat turhat asiat”. Muuta naiset katsoivat häntä hämmästellen, paitsi Taiwan ja Valko-Venäjä jotka tajusivat heti Unkarin sanojen taka-ajatuksen.
”Tarkoitat siis, että jäisimme tänne ja odottaisimme miesten reaktiota?” Valko-Venäjä kysyi ja ojensi samalla Unkarille violetin hiusnauhan, jotta tämä voisi sitoa hänen hiuksensa kiinni.
”Tavallaan”, nainen vastasi ja sitaisi hiukset kiinni rusetille, ”mutta me esitämme heille myös vaatimuksia. Jos he toteuttavat ne, me palaamme heidän luokseen. Sitä ennen he saavat pärjätä keskenään. Kokeillaan, mitä tapahtuu”. Seurasi hetken hiljaisuus, jonka aikana jokainen naisista pohti omaa asemaansa ja Unkarin ehdotusta sekä hiukan myös miesten mahdollisia ilmeitä jos he jättäisivät tulematta kokoukseen.
”Minä kannatan!” Taiwan huudahti ja nosti kätensä ylös.
”Ja minä myös”, sanoi Belgia nostaessaan oman kätensä, ”seuraan Unkaria tässä asiassa”. Ukraina ja Valko-Venäjä katsoivat toisiaan ja nostivat sitten kätensä yhtä aikaa, joten jäljelle jäivät Liechtenstein ja Seychellit. Nuori saaristovaltio pureskeli huultaan ja pyöritteli neuvottomana hiussuortuvaa sormensa ympäri.
”Olen pahoillani, mutta en tiedä vaikuttako minun läsnäoloni tai poissaoloni juurikaan”, hän sanoi pää painuksissa, ”kukaan tuskin edes tietää, missä Seychellit on, eikä kukaan miehistä hätäile minun takiani”.
”Voi, kultaseni”, Unkari sanoi hellästi, ”sinähän olet tärkeä osa. Etkö itsekin sanonut olevasi sekä Ranskan että Englannin kasvattama?”
”Kyllä, mutta…”
”Katsokaapas, yksin minun vastalauseeni ei liikuttaisi paljon muita kuin Itävaltaa mutta Ukraina ja Valko-Venäjä voivat vaikuttaa Venäjään, ja Taiwan Kiinaan ja Japaniin sekä Belgia Alankomaihin”, Unkari selitti, ”ja sinä voit vedota sekä Ranskaan että Englantiin, joten yhdessä me saamme mahdollisimman paljon huomiota aikaan”.
”Selvä…”, Seychellit mumisi miettiessään naisen selitystä, ”sitten minä olen mukana”. Naismaat alkoivat taputtaa ja kuiskutella keskenään miehille esitettävistä vaatimuksista, mutta Unkari keskeytti metelin yhdellä kätensä viittauksella ja kääntyi Liechtensteinin puoleen. Nuori nainen katseli epätietoisena muita ja hänen hymynsä oli muuttunut hämmentyneeksi.
”Minä… Minun kuuluisi varmaankin pysyä puolueettomana”, hän sanoi hiljaa. Unkari polvistui hänen vierelleen ja kietoi käsivartensa naisen olkapäiden ympärille.
”Emme tietenkään pakottaa sinua mihinkään, mitä et halua tehdä”, hän sanoi, ”mutta toivon, että pysyisit täällä meidän kanssamme. Rintaman täytyy olla vahva ja yksikin puuttuva jäsen heikentää meitä liiaksi, jotta voisimme voittaa taistelumme”. Liechtenstein kuunteli ja katsoi samalla vuorotellen jokaisen läsnä olevan naisen kasvoja. Kaikki kuusi katsoivat takaisin odottavin ilmein.
”En tahtosi aiheuttaa veljelleni huolta”, nuori maa lopulta sanoi ja kohotti oikean kätensä varovasti ylös, ”mutta… minä olen mukana”. Muut naiset kiljaisivat riemusta ja ryntäsivät halaamaan joukkonsa viimeisintäkin jäsentä. Seurasi koko loppuillan kestävä hetki, jonka aikana he laativat suunnitelmia ja punoivat yhdessä juonia miestensä päänmenoksi.
-
Hehee!!! Vihdoinkin Hetalia-naisvaltioista kirjoitetaan stooria! :D
Tykkään ihan hirveästi alusta, sillä odotan nyt jännittyneenä, minkä suunnitelman he tekevät, ja miten se vaikuttaa miesvaltioihin! :D Juoni kulkee sopivaa vauhtia, ja luonteet ovat juuri osuneet kohdalleen jokaisen naisvaltion kohdalla!
Toivottavasti jatkoa tulee pian! <3
-
Alat pikku hiljaa pelottaa minua... ^^'
Aloitin nääs itse kirjoittamaan yhdessä vaiheessa samalla idealla fickiä... Keräsin naishahmot (tosin minä otin Vietnaminkin mukaan) ja laitoin heidät viettämään tällä tavalla iltaa. Tosin minun alkuasetelmani oli paljon erilaisempi, mutta... Heh heh, nyt kun sinä ehdit edelleni niin voin vain hyllyttää sen ja nauttia tästä. Noh, joka tapauksessa meillä oli sama ficki-idea... Pelottavaa... Yritä nyt tässä sitten olla vertaamatta sinun juonikarttaasi omaani... Noh, yrittänyttä ei lasketa! *virnn*
Olen todella iloinen kun saan taas lukea sinulta jotakin uutta. Sun juoni-ideas ja tapa jolla viet niitä eteenpäin on ihan omaa luokkaansa. Otat kaikki hahmot huomioon, mutta et tee sitä virhettä, että jokainen jäisi pelkäksi pintakosketukseksi. Myös hahmojen piirteet eivät huku vaikka joukkio koostuu (ainakin vielä) vain naisista. Liechtenstein on arka ja huolehtivainen tyttö, joka haluaa olla puolueeton. Seychellit on epävarma asemastaan, koska kovin moni ei tunne häntä. Jne.
Eikä miehiä voi sivuuttaa kun naiset kokoontuvat. Odotan todella innolla heidän reaktiotaan tähän naisten linnotautumiseen. Vaikka he luulevat pärjäävänsä, olevansa vakuuttavia ja päteviä johtajia sekä asioiden hoitajia, he eivät ole vieläkään oppineet, että kaiken takana on nainen. (;
Jatkoa siis ehdottomasti! (Tulipa kerrankin tällainen söpön lyhyt kommentti...)
-
Kiitoksia kumpaisellekin! Ja, Sinu, nyt minuakin alkoi pelottaa. Toimimmeko samalla aaltopituudella tai jotain, pelottavaa. Mutta noin, toivon onnistuvani tässä ettet sitten harmittele kun minä ehdin ensin ja pilasin koko jutun.
Nah, toinen osa. Tästä tuli aika pitkähkö ja tällä kertaa pääosassa ovatkin sitten miehet. Pyydän jo heti aluksi anteeksi, että jokainen ei oikein näy joukosta. Oli muutenkin vaikea kirjoittaa, kun tiesi että huone on täynnä miehiä joista kaikilla on ihan omat mielipiteensä asiaan ja osaa ei varmasti kiinnosta yhtään, joten muutamat hahmot vain nousivat paremmin esille joukosta. Niin, ja laitoin Kiinan puheenvuoroihin aru-loput, koska se vain on niin hauska.
2. osa: Maailmankokous, jota ei koskaan pidetty
”Ah, hyvää huomenta, Saksa”, Itävalta tervehti vaaleaa miestä, joka kahvikuppi kädessään etsi takkiaan olohuoneesta.
”Huomenta, Itävalta”, hän vastasi ja samalla kumartui katsomaan pöydän alle. Takki ei ollut sielläkään, ”paljonko kello on?”
”Yhdeksän”, kuului pirteällä äänellä vastaus Italia ilmaantuessa paikalle. Hänellä oli Saksan etsimä harmaa takki toisella käsivarrellaan ja toisella hän kannatteli täyttä voileipätarjotinta, ”huomenta Itävalta ja… Missä Unkari-neiti on?”
”En tiedä”, hän sanoi suoraan ja nappasi tarjottimelta yhden leivän, ”häntä ei ole näkynyt. Ehkä naiset valvoivat myöhään ja tulevat sitten yhdessä kokoukseen”. He kaikki tiesivät, että Unkari oli järjestänyt edellisenä iltana tapaamisen naisille. Hän oli pitänyt siitä sen verran paljon ääntä edellisinä päivinä.
”Tai sitten hän on vain vihdoin tajunnut, miten nössö olet ja päättänyt karata”, Preussi ilkkui ja varasti Italian tarjottimelta kokonaiset kolme leipää, ”minun mahtavuuteni verrattuna sinä oletkin pelkkä mustetahra historian kirjoissa, kirjoittajan ikävä pikku vahinko”. Itävalta tuhahti ja oli sanomassa jotain takaisin, mutta hän ei ehtinyt edes avata suutaan kun Saksa talon ovi potkaistiin voimalla auki.
Sveitsi rynnisti sisään kasvot vihasta vääristyneinä ja tarttui kiinni Itävallan paidan kauluksesta. Mies tömähti seinää vasten ja tajusi pian Sveitsin lähes kuristavan häntä ja pitelevän samalla aseen piippua hänen ohimoaan vasten.
”Mitä olet tehnyt hänelle!” Sveitsi huusi, ”kerro heti niin ehkä säästän kurjan henkesi”.
”Sveitsi!” Saksa huudahti tyrmistyneenä samalla kun Italia hiipi takavasemmalle ja Preussi yritti peitellä hekotustaan huonolla tuloksella. Hän nimittäin oli nähnyt ikkunasta erittäin vihaisen Sveitsin lähestyvän ja osannut odottaakin jotain tämän tapaista.
”Mitä tarkoitat?” Itävalta ähkäisi Sveitsin kuristavasta otteesta.
”Liechtensteinia”, hän vastasi edelleen vihaisena ja välittämättä mitään muista ympärillään, ”sinä estät häntä tulemasta kotiin, minä tiedän sen!” Saksa tarttui kiinni Sveitsin käsivarresta ja kiskoi hänet irti Itävallasta.
”Rauhoitu”, hän käski, ”minä en salli sinun häiriköidä tällä tavalla minun talossani”. Sveitsi rimpuili vastaan pyrkien käymään uudestaan Itävallan kurkkuun kiinni. Saksa ja Preussi, joka ei suhtautunut asiaan edelleenkään oikealla vakavuudella, joutuivat lopulta kahdestaan pidättelemään miestä ja takavarikoimaan häneen aseensa. Lopulta Sveitsi rauhoittui vasta, kun Saksa istui hänen rintansa päällä ja Preussi piteli jaloista kiinni. Italia ja Itävalta kumartuivat vangitun miehen puoleen. Itävalta uteliaana ja kaulaansa varovasti hieroen, ja Italia epäröiden mutta varmana siitä, että kaikki olisi hyvin niin kauan kun Saksa olisi paikalla.
”Onko Liechtensteinille tapahtunut jotain”, Itävalta kysyi pahojen aavistusten herätessä hänen mielessään, ”Unkariakaan ei ole näkynyt sitten eilisen”.
”Sille naiselle ei voi tapahtua mitään pahaa. Hän itse on paha”, kommentoi Preussi, joka oli tarpeeksi monta kertaa sattunut paistinpannun maalitauluksi. Muut ohittivat hänen sanomansa huomioimatta.
”Hän ei ole palanut kotiin tai soittanut, kuten sovimme”, Sveitsi vastasi. Hän näytti rauhoittuvan hieman, joten Saksa ja Preussi nousivat pois hänen päältään.
”Minä vannon, että en ole tehnyt sisarellesi mitään. En ole edes nähnyt häntä aikoihin”, Itävalta sanoi. Sveitsi mulkoili häntä vähän aikaa mutta sitten ilme lientyi vain normaalin ärtymyksen asteelle ja mies huokaisi.
”Jos sinä et ole tehnyt mitään, niin kuka sitten”, hän sanoi ja tarkasteli synkästi paikalla olijoita. Italia väisti katsetta mutta Saksa nosti kätensä sovittelevasti ylös.
”Meistä kukaan ei ole tehnyt mitään”, hän sanoi, ”olimme kaikki koko yön täällä”.
”Paitsi hän, joka juoksi taas kerran alueitteni läpi keskellä yötä”, Sveitsi korjasi kärkevästi ja osoitti Italiaa.
”Mutta hänestä ei olisi sieppaamaan ketään”, Itävalta totesi ja Sveitsi nyökkäsi myöntävästi.
”En minä häntä epäilytkään”, mies mutisi. Hänen äänensä oli muuttunut vihaisesta enemmän harmistuneeksi ja myös hiukan epätoivoiseksi, ”tahdon vain löytää Liechtensteinin”. Näin sanottuaan Sveitsi nousi lattialta, jonne hänet oli tyrmätty, ja paineli takaisin ovelle.
”Mistä aiot etsiä?” Saksan kysymys sai Sveitsin jähmettymään paikalleen, ”menetelmäsi tuntuu aika hakuammunnalta”.
”Pidä sinä huoli omista asioistasi!” Sveitsi ärähti takaisin.
”Sveitsi, eikö olisi järkevintä tulla kokoukseen. Ehkä naiset ovat vain nukkuneet myöhään ja tulevat paikalle yhdessä”, Itävalta sanoi. Asetta kantava mies jurotti hetken paikallaan mutta sitten hän myönsi mielessään muiden olevan oikeassa.
”Hyvä on”, hän tokaisi, ”mutta äkkiä sitten”.
Maailmankokouksen paikka vaihtui koko ajan. Osittain sen takia, että olisi ollut epäreilua jos se olisi pidetty yhdessä maassa joka kerta, ja myös sen takia, että näin tarjoilun ja majoituksen järjesteleminen ei ollut aina yhden henkilön vastuulla. Tänään kokous pidettäisiin Englannissa, Ranskan vastalauseista huolimatta. Mutta, koska Ranska vastusti aina kaikkea Englantiin liittyvää ja Englanti vastaavasti kaikkea Ranskaan liittyvää, kukaan ei välittänyt heistä.
Saksa kulki pienen joukkonsa edellä. Itävalta ja Sveitsi kävelivät hänen perässään yrittäen vältellä katsekontaktia toisiinsa ja Preussi hiippaili jonon hännillä. Hänen ei oikeastaan olisi edes tarvinnut osallistua, koska Saksa edusti veljensäkin puolesta, mutta Preussi oli vain seurannut muiden mukana. Italia oli jo lähtenyt etsimään omaa veljeään ja tämän mukana tullutta Espanjaa.
”Hyvää päivää”, Saksa tervehti ohi mennessään seinään nojailevaa Hongkongia. Hän ei ollut koskaan ollut kunnolla tekemisissä miehen kanssa ja siksi hän myös hieman yllättyi, kun tämä vastasi tervehdykseen.
”Samaa sinullekin”, Hongkong sanoi, ”hmm, oletteko nähneet Taiwania?”
”Eivätkö naiset ole vielä tulleet?” Itävalta kysyi ja pysähtyi. Hongkong pudisti päätään ja katseli mitäänsanomattomasti vastapäistä seinää. Mies näytti täysin menettäneensä kaiken mielenkiinnon heitä kohtaan, joten Saksa kohautti olkiaan ja jatkoi matkaa. Ehkä naiset olivat tosiaan nukkuneet enemmänkin kuin vain hieman myöhään.
Paikat pöydän ääreltä alkoivat täyttyä hyvään tahtiin. Pohjoismaat istuivat vierekkäin ja heidän vieressään olivat baltit ja seuraavana Aasia. Taiwanin paikka Hongkongin vierestä oli vielä tyhjänä, samoin Unkarin paikka Itävallan vierestä, ja Valko-Venäjän ja Ukrainan paikat Venäjän kummaltakin puolelta. Sveitsi istui jäykästi tuolillaan etsien koko ajan sisartaan katseellaan saapuvien joukosta ja näyttäen siltä, että voisi koska vain käydä jonkun kimppuun. Aikaa kului ja pian muutkin alkoivat huomata puuttuvat jäsenet.
”Missä Unkari on?”
”Onko kukaan nähnyt Belgiaa?”
Kuiskuttelu yltyi, kunnes Englanti tämänkertaisen kokouksen puheenjohtajan roolissa löi puisella nuijalla pöydän pintaa.
”Aloitetaan kokous”, hän ilmoitti ja istuutui alas paikalleen.
”Englanti, kaikki eivät ole vielä paikalla”, sanoi Japani ilmaisten kaikkien ajatukset ääneen, ”naiset näyttäisivät puuttuvan”.
”Missä he sitten ovat?” Englanti kysyi harmistuneena, ”kokouksiin pitää tulla ajoissa”. Miehet vilkuilivat toisiaan kysyvästi ja nopeasti selvisi, ettei kukaan heistä tiennyt vastausta.
****
”No niin tytöt”, Unkari sanoi reippaasti naisjoukolle, ”kello alkaa olla sen verran, että kokous on jo alkanut”. Kaikkien kasvoilla oli innostunut ja odottava ilme, paitsi Liechtensteinin joka näytti hiukan huolestuneelta. Mutta hän kuitenkin hymyili urheasti muiden mukana.
”Joko soitamme?” Belgia kysyi ja Unkari näytti tuumivan hetken.
”Odotetaan vielä hetki, jotta he ehtivät tajuta tilanteen kunnolla”, hän lopulta vastasi ja hymyili, ”ei tehdä tästä liian helppoa”.
****
”Tarkoitatte siis, että kaikki naiset ovat kadonneet ja teistä kukaan ei tiedä mitä on tapahtunut?” Englanti varmisti, ”onko kukaan yrittänyt soittaa heille?”
”Taiwan ei vastannut puhelimeen, aru”, Kiina sanoi
”Sitä minä en ihmettele. Te päädytte aina vain riitelemään”, Japani totesi tyynesti ja Kiina vilkaisi häntä harmistuneena mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.
”Minun sisareni eivät myöskään ole vastanneet”, Venäjä sanoi ja viimeistään se sai kaikki huolestuneeksi. Venäjän sisaret olivat kuitenkin suhteellisen hyvissä väleissä veljensä kanssa ja tuntui oudolta, ettei kumpikaan heistä halunnut vastata puhelimeen.
”Nyt riitti!” Sveitsi ärähti ja nousi ylös niin rajusti, että tuoli kaatui rämähtäen lattialle, ”minä haen hänet takaisin”. Mies ei kuitenkaan ehtinyt ottaa kuin pari askelta ovea kohti kun puhelimen pirahtava ääni katkasi kaiken hälinän. Englanti epäröi hetken mutta nosti sitten luurin ja painoi sen korvaansa vasten.
”Englanti”, hän vastasi ja hetken kuunneltuaan laski puhelimen pöydälle, ”se on Unkari”.
”Hyvää huomenta kaikille”, naisen ääni toivotti kaiuttimesta, jonka Englanti oli kytkenyt päälle jotta kaikki kuulisivat asian kerralla, ”ihmettelette varmaan, missä me olemme”.
”Unkari, mitä tämä tarkoittaa?” Itävalta kysyi jähmeällä äänellä, ”lopettakaa tämä leikkiminen ja tulkaa tänne”.
”Me emme leiki”, naisen ääneen ilmaantui teräksinen sointi, ”olemme vain kyllästyneet teidän käytökseenne”. Miehet katsoivat toisiaan hämmästyneenä ja hetken hiljaisuuden jälkeen Unkari jatkoi: ”meillä on muutama vaatimus, jotka teidän pitää täyttää, ennen kun suostumme taas osallistumaan kokouksiin”.
”Mitä, jos emme tottele?” Englanti kysyi.
”Yksinkertaista, ette näe meitä enää koskaan”, Unkari vastasi, ”tahdotteko kuulla ehdot?”
”Kerro”, Itävalta pyysi.
”Selvä”, Unkari sanoi, ”Liechtenstein, ole hyvä”. Sisarensa nimen kuullessaan Sveitsi syöksyi puhelimen luokse.
”Liechtenstein”, hän sanoi huolestuneella äänellä ja haparoi puhelinta käsiinsä aivan kuin voisi sitä kautta koskettaa sisartaan, ”missä sinä olet?”
”Veli…”, Liechtenstein vastasi epäröiden, ”minä tulen kotiin vasta kun teet, mitä pyydän”. Sveitsi epäröi hetken ennen kuin vastasi. Muut miehet katsoivat häntä odottavasti, sillä he tiesivät että järkähtämättömän Sveitsin ainoa heikko kohta oli hänen sisarensa.
”Minä teen ihan mitä tahansa”, hän lopulta myönsi.
”Minä… Minä pyydän, että sinä liityt kanssani Unioniin”, Liechtenstein sanoi nopeasti tukahdutulla äänellä, ”anteeksi, veli”. Sveitsi tuijotti järkyttyneenä puhelinta, josta kuului muutama kolahdus ja sitten uusi naisääni alkoi puhua.
”Kiina, oletko siellä?” Taiwan kysyi.
”Taiwan, mitä tämä pelleily on, aru?” Kiina vastasi. Sveitsi oli rojahtanut alas tuolille ja nojautui nyt pöytää vasten kasvot piilossa käsiensä takana.
”Kuuntele tarkasti”, nainen sanoi ohittaen kysymyksen, ”sinä saat jättää Japanin tästedes rauhaan kaikissa asioissa ja myöntää, että minä olen yhtä tasavertainen kuin sinäkin”. Kiina aukoi suutaan ja hänen kasvoilleen kohosi ärtynyt ilme, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, puhuja vaihtui taas.
”Ranska ja Englanti”, sanoi kepeältä kuulostava tytön ääni. Puhutellut miehet jännittyivät paikallaan ja tuijottivat puhelinta. Itse asiassa jokainen huoneessa olija oli viimeistään nyt keskittänyt huomionsa siihen. ”minun vaatimukseni on seuraava. Te kaksi saatte viettää kokonaisen päivän kahdestaan, ettekä saa poistua yli viittä metriä kauemmas toistenne luota sinä aikana”. Sekä Ranskan että Englannin kasvoille kohosi yhtä järkyttynyt ja vihainen ilme kuin Kiinallekin aikaisemmin Taiwanin puheista.
”Ai niin, ja ette saa tapella yhtään”, tämän sanottuaan Seychellit luovutti puhelimen seuraavalle. Belgia vaati Alankomaita luopumaan tulppaanin viljelystä ja Ukraina käski Venäjää laskemaan maakaasun hintaa. Pitkä mies ei välittänyt tästä juurikaan mutta Valko-Venäjän vaatimus sai hänenkin ilmeensä vaihtumaan kauhistuneeksi.
”Mene naimisiin kanssani”, nainen sanoi yksinkertaisesti lähes uhkaavan synkällä äänellä ja hetken hiljaisuuden jälkeen Unkari vastasi taas puhelimeen.
”Saatte käyttää niin paljon aikaa ehtojen toteuttamiseen kuin vain haluatte”, hän sanoi ystävällisen kuuloisella äänellä, ”hyvää päivän jatkoa”. Puhelu katkesi vaimean naksahduksen saattelemana.
”Tämä on järjetöntä, aru!” ärähti Kiina, joka sai ensimmäisenä äänensä taas toimimaan, ”miten he voivat vaatia jotain tuollaista?”
”Niin”, myönteli Ranska, ”ehdot ovat mahdottomia”. Kaikki muut, paitsi edelleen tuolillaan lamaantuneena retkottava Sveitsi, alkoivat äänekkään väittelyn ja syyttelyn. Lopulta meteli yltyi niin äänekkääksi, että Englanti joutui huutamaan ja lyömään nuijallaan pöytää saadakseen jonkinlaisen järjestyksen aikaan.
”Kysymys on se, mitä me teemme seuraavaksi”, hän sanoi muiden rauhoituttua hieman, ”naiset ovat jo kertoneet ehtonsa”.
”Ei tehdä mitään. Antaa naisväen olla keskenään”, Tanska ehdotti Pohjoismaiden joukosta, mutta hänet vaiennettiin nopeasti Ruotsin ja Norjan toimesta sillä Suomi oli huolestunut naisten vuoksi.
”Itävalta saa pyytää Unkarilta anteeksi. Koska hän tämän aloitti, niin sinun on täytynyt loukata häntä jotenkin”, totesi Ranska, mikä sai Itävallan nousemaan ylös paikaltaan.
”Minä en ole tehnyt mitään väärää”, hän sanoi jäykästi, ”ja, jos huomasitte, minulle ei saneltu ehtoja kuten teille, joten vian täytyy olla muualla”. Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta hänen sanojensa taakse piilotettu tarkoitus ja se sai miehet taas väittelemään äänekkäästi keskenään.
”Julistetaan heille sota!” Amerikka huudahti. Hän oli tähän asti pysytellyt yllättävän hiljaa, mutta nyt hän onnistui saamaan kaiken liikenevän huomion itseensä kertaheitolla. Muut valtiot nimittäin tuijottivat häntä hämmästyneenä.
”Typerys, se ei ainakaan auttaisi asiaa”, Englanti tiuskaisi, ”meidän täytyy yrittää jotain hienovaraisempaa”.
”Niin, ja teistä kenestäkään ei olisi vastusta Unkarille”, Preussi totesi naureskellen. Hän näytti olevan ainoa joka nautti tilanteesta, aivan kuin tietäisi jonkin vitsin jota kukaan muu ei olisi tajunnut, ”hän pärjää jopa minua vastaan”.
”Nyt teemme näin”, Saksa sanoi jämäkästi ja nousi paikaltaan. Jokainen katsoi vaistomaisesti häntä ja kuunteli tarkkaan, siis Preussia ja Sveitsiä lukuun ottamatta. Preussi siksi, että häntä ei huvittanut tai kiinnostanut kuunnella veljeään, ja Sveitsi siksi, että hän näytti vieläkin olevan kovasti poissa tolaltaan. Itse asiassa mies näytti sen verran epävakaalta, että Japani oli katsonut parhaaksi poimia kaikki aseeksi kelpaavakin pois hänen lähettyviltä.
”Jokainen saa aikaa viisi minuuttia. Sinä aikana päätätte, oman kantanne tässä asiassa, ja sen lisäksi ne, joita naisten vaatimukset koskevat, päättävät haluavatko toteuttaa omat ehtonsa vai ei. Aika alkaa nyt”, Saksa sanoi ja vilkaisi rannekelloaan, ”Japani, viitsisitkö auttaa minua siirtämään Sveitsin tuolle sohvalle? Hän ei näytä kovin terveeltä tällä hetkellä”.
Viiden minuutin kuluttua järjestettiin äänestys Saksan toimesta eivätkä tulokset yllättäneet ketään. Yksikään miehistä ei suostunut toteuttamaan asetettuja vaatimuksia, tosin Sveitsi ei ollut sanonut mitään mutta hänen äänensä ei olisi kuitenkaan muuttanut lopullista tulosta. Lisäksi yhteisessä äänestyksessä selvisi, että reilusti yli puolet oli sitä mieltä, että jotain pitäisi kuitenkin tehdä.
”Seuraavaksi päätämme, mitä aiomme tehdä tämän asian suhteen”, Saksa julisti luettuaan äänestystulokset ääneen häntä seuraavalle yleisölle.
”Vastaamme tietenkin samalla mitalla”, Amerikka ilmoitti lähes innoissaan, ”ja minä olen tietenkin tämän hankkeen johtaja”.
”Ole hiljaa”, Englanti komensi lyhyesti, koska hän ei jaksanut alkaa vängätä Amerikan kanssa asiasta, ”eikö ensin pitäisi keksiä, miksi naiset tekevät näin? Meidän on helpompi toimia, jos tiedämme heidän päämääränsä”.
”He tahtovat vain nolata meidät, aru”, Kiina mutisi kiukkuisesti, ”miksi muuten he vaatisivat näin mahdottomia asioita”. Seurasi jälleen pieni hiljainen hetki miesten pohtiessa asiaa.
”Miksemme lähettäisi jotakuta tarkkailemaan heitä”, sanoi Alankomaat, joka heilui kärsimättömänä paikallaan, ”eivätkö naiset kuitenkin ole Unkarin luona? Ainakin Belgia sanoi menevänsä sinne”.
”Eli lähettäisimme vakoojan ottamaan selvää, mitä naiset suunnittelevat?” Englanti varmisti ja Alankomaat nyökkäsi myöntävästi.
”Se olisi ehkä järkevintä”, Saksakin totesi ja katseli ympärilleen miettiessään, ”mutta, kuka olisi sopiva… Preussi”. Kyseinen mies oli juuri näpistämässä tomaatteja Romanon mukanaan tuomasta korista. Saksa ei tahtonut edes arvata, mitä hänen veljensä olisi niillä tehnyt, tai miten vihainen Romano olisi ollut huomattuaan eväittensä katoamisen.
”Mitä nyt, Länsi?” Preussi kysyi pettyneenä yrityksensä epäonnistumisesta. Myös Espanja nimittäin tajusi hänen havittelevan tomaattikoria ja siirsi sen taktisesti turvaan pöydälle eteensä.
”Tahtoisitko olla hyödyksi välillä?” Saksa kysyi, ”tämä on tärkeä tehtävä”. Preussi käveli lähemmäs ja kumartui epäilevänä veljensä puoleen katsoen häntä silmiin.
”Tässä on jotain ikävää takana”, hän sanoi, ”minä tiedän sen, joten en suostu”.
”Mutta sinä olet sopivin ehdokas”, Saksa vastasi, ”tunnet Unkarin talon ja osaat liikkua huomaamattomana. Lisäksi, Unkaria lukuun ottamatta, naiset eivät tunnista sinua”.
”En kuitenkaan suostu”, Preussi tuhahti, ”luuletko oikeasti, että haluaisin joutua tahallani sen hullun naisen paistinpannun kohteeksi? Hoitakaa itse omat ongelmanne”.
”Preussi”, Itävalta sanoi vakavasti liittyen keskusteluun ja käveli saksalaisveljesten luokse, ”sinä tiedät, miten vaikeaa minun on sanoa tämä, mutta sinä olet tällä hetkellä meidän ainoa toivomme”. Preussi tuijotti aristokraattista ja vakavaa miestä pitkään, mutta sitten hänen kasvoilleen nousi viekas hymy.
”Sano se vielä kerran”, hän pyysi. Itävalta huokasi, mutta kohotti sitten leukansa ylpeänä.
”Olet meidän ainoa toivomme”, hän sanoi, ”autatko meitä?” Hetken ajan oli hiljaista Preussin pidätellessä nauruaan, mutta lopulta hän ei enää kestänyt vaan romahti lattialle hekotellen kovaan ääneen. Miehen yrittäessä koota itseään huonolla menestyksellä, Itävalta loi Saksalle väsyneen katseen.
”Nyt toivon, että Unkari olisi täällä…”, hän sanoi ja Saksa ei voinut muuta kuin myöntyä.
”Hei, Länsi”, Preussi sanoi lattialta keskeyttäen naurunsa hetkeksi, ”minä suostun”. Sitten hän kömpi ylös hykerrellen edelleen itsekseen.
”Eli Preussi lähtee tarkkailemaan tilannetta Unkarin talolle”, Saksa ilmoitti muille, ”sitä ennen…”. Sveitsi keskeytti hänen puheensa ryntäämällä ylös sohvalta, jossa oli onnistunut pikkuhiljaa toipumaan järkytyksestään.
”Minä en salli hänen menevän lähellekään Liechtensteinia!” mies huudahti ja tapaili jo asettaan, jonka Japani oli onneksi siirtänyt parempaan talteen jo aiemmin.
”Huoh, menkää sitten vaikka kahdestaan, kunhan nyt asia vain etenisi johonkin päin”, Englanti huokaisi ja heilautti kättään välinpitämättömästi. Preussi ja Sveitsi mulkoilivat toisiaan vihaisesti.
”Eli Preussi ja Sveitsi lähtevät tarkkailemaan tilannetta Unkarin talolle”, Saksa korjasi.
”Ei hänen tarvitse tulla mukaan”, Sveitsi tokaisi.
”Te menette yhdessä”, Saksa vastasi, ”koska sinä et halua päästää Preussia yksin, mutta et kuitenkaan löytäisi itseksesi oikeaan paikkaan. Toisin kuin Preussi, joka on käynyt Unkarin luona ennenkin”. Sveitsi puri huultaan harmistuneena mutta joutui kuitenkin myöntymään perustelujen edessä. Myös Preussi, vilkuillen toista miestä halveksivasti silmäkulmastaan, nyökkäsi.
”Mahtavaa!” Ranska huudahti ja taputti vastentahtoisen vakoilijaparin muodostuttua, ”ja seuraavaksi teidät täytyy naamioida. Puola ja Espanja, saanko pyytää teitä tarjoamaan hiukan apuanne?” Jokin Ranskan sanoissa sai kylmät väreet kulkemaan sekä Sveitsin että Preussin selkää pitkin.
”Naamioida?” Sveitsi kysyi poikkeuksellisen hiljaisella äänellä, ja sai vastaukseksi vain Espanjan lämpimän hymyn miehen johdattaessa hänet sivuhuoneeseen.
A/N: Kaikki varmaan arvaa, minkälaista naamioitumista Ranska tarkoittaa. Hei, mutta oikeasti se on tärkeä ja olellinen seikka jatkon kannalta.
-
”Naamioida?” Sveitsi kysyi poikkeuksellisen hiljaisella äänellä, ja sai vastaukseksi vain Espanjan lämpimän hymyn miehen johdattaessa hänet sivuhuoneeseen.
Minulla on paha aavistus, miten Ranska pukee heidät! 8D
”Se olisi ehkä järkevintä”, Saksakin totesi ja katseli ympärilleen miettiessään, ”mutta, kuka olisi sopiva… Preussi”. Kyseinen mies oli juuri näpistämässä tomaatteja Romanon mukanaan tuomasta korista. Saksa ei tahtonut edes arvata, mitä hänen veljensä olisi niillä tehnyt, tai miten vihainen Romano olisi ollut huomattuaan eväittensä katoamisen.
*Kops* Nauroin tuossa kohtaa kamalasti! xD Preussi on ihan paras! Mitäköhän hän olisi tehnyt niillä tomaateilla..? 8D
Luku oli juuri sellainen kuin toivoinkin: mukavan pitkä ja laadultaan tosi hyvä, ja ennen kaikkea hauska ja hahmojen luonteet olivat juuri osuneet kohdalleen palapelin lailla! Toivottavasti jatkoa tulee pian! :D
-
Voin vaan kuvitella, mitä Ranska keksi naamiointikeinoksi.
Eipä käy Sveitsiä kateeksi, enkä kyllä haluaisi olla sen tilalla tässä. En kyllä Preussinkaan, sillä Ranskan ollessa kyseessä voi kaikki olla mahdollista. Eikä Sveitsillä muutenkaan tuntunut kovin helppoa olevan.
Tässä kyllä on hyvin kerrottu, kuinka ei edes maailman valtiot (miehet) pärjää ilman naisten apua. Tää sopi oikein hyvin luettavasti kansainvälisenä naistenpäivänä.
Hmm...tomaatit ja Preussi, mikä mielikuva. Ties mitä se niistä Romanon tomaateista olisi aikaan saanut. ;D
Jatkoa odotellen,
~Fire 8)
-
Voi kuules, tämän luvun jälkeen ei yhtään kaduta, että ehdit edelleni. Tässä oli niin paljon tunnetta ja tyyliä, että sydämeni pamppailee vieläkin innostuksesta.
Sveitsissä oli jotakin todella siistiä. Agressiivisuus on asia, joka voi olla hyvin vaikea kirjoittaa ja kuvailla oikein. Mutta kun Sveitsi kävi Itävallan kurkkuun kiinni, oli myyty. Se oli ehdottomasti paras kohta koko luvussa! Sveitsi ja Itävalta ylipäätänsä on kaksikko, joiden toilailuista saan hyvät naurut. Liechtenstein on Sveitsin heikko kohta, mutta Itävalta on ainoa, jolla on kyky ajaa Sveitsi hulluksi, jo pelkällä olemassa olollaan. (Ämpäri päähän siis, Sveitsi-kulta...)
Hyvä, että juoni jatkoi etenemistään koko ajan. Toisen luvun heikkoutena on (yleisesti ficki maailmassa) se, että sorrutaan jaarittelemaan ensimmäisen luvun asioita. Hyvä siis, että toit myös naiset mukaan tähän lukuun, vaikka miesten näkökulmasta katsottiinkin.
Heh, miehet saavat todella tehdä parhaansa, jos meinasivat voittaa naiset hienovaraisuudessa. Täytyy tosin myöntää, että joidenkin naisten ehdot olivat aika kovia toteutettaviksi. Melkein kävi sääliksi Sveitsiä ja Venäjää.
Sveitsi siksi, että hän näytti vieläkin olevan kovasti poissa tolaltaan. Itse asiassa mies näytti sen verran epävakaalta, että Japani oli katsonut parhaaksi poimia kaikki aseeksi kelpaavakin pois hänen lähettyviltä.
Ihan viisas ratkaisu... *virnn*
”Preussi”, Itävalta sanoi vakavasti liittyen keskusteluun ja käveli saksalaisveljesten luokse, ”sinä tiedät, miten vaikeaa minun on sanoa tämä, mutta sinä olet tällä hetkellä meidän ainoa toivomme”. Preussi tuijotti aristokraattista ja vakavaa miestä pitkään, mutta sitten hänen kasvoilleen nousi viekas hymy.
”Sano se vielä kerran”, hän pyysi. Itävalta huokasi, mutta kohotti sitten leukansa ylpeänä.
Itävalta! Olet sankarini! Aina niin ylväs, muttei kuitenkaan koskaan liian ylpeä nöyrtyäkseen tarvittaessa. Lisäksi rakastan sitä kuinka hän asetelee sananasa (tai noh, sinähän ne asetat hänen suuhunsa...) <3
Preussikin on ihana tässä. Jotenkin omassa elementissään. Mahtaa olla mukavaa kun ei tarvitse kantaa maailman vastuuta harteillaan, vaan voi vain palloilla ympäriinsä. Olen iloinen, että juuri hän ja Sveitsi saivat jännittävän kunniatehtävänsä. Tosin jos Puola on mukana naamioinnissa, sen tietää kyllä mitä siitä seuraa. Muistuta Ranskaa ja Puolaa puolestani julkisesta siveellisyydestä...
Kiitos!
-
Prunelli: Kiitoksia kommentista. Preussi on tosiaan aivan paras (awesome!)
leofurioso: Kiitoksia. Olen aivan liian ilkeä Sveitsille, käypi jo itsekin sääliksi miesparkaa.
Sinu: Kiitoksia, onnistuit antamaan minulle aivan mahtavan insipiraation jatkon kannalta. (toivottavasti se ei nyt sitten ollut jotain ajatusvaihtojuttua tai muuta). Ja pidin kyllä herroille puhuttelun pukeutumiseen liittyen, vakoojan on kuitenkin käsittääkseni tarkoitus olla huomaamaton
Seuraavana kolmasosa, jossa... tuota taidan jättää selitykset loppuun, etten vahingossa pilaa mitään. Niin, ja en ole varma saanko koko lopun mahtumaan neljänteen osaan, joten osia saattaakin olla yhteensä viisi. Aina käy niin.
3. Osa: Taistelu... Naisia vastaan?
”Anteeksi”, Liechtenstein kuiskasi Unkarin lopettaessa puhelun, ”minä en pysty tähän. Veli on…”. Hänen äänensä sortui hiukan ja hän vaikeni. Muut naiset katsoivat alakuloista Liechtensteinia hiukan säälien, mutta samaan aikaan he tunsivat sisällään innostuksen kipinän joka sinne oli syttynyt puhelun myötä.
”Ei hätää, Liechtenstein”, aina pirteä Seychellit sanoi, ”tuskin he kovin kauaa kestävät. Ennen kuin huomaammekaan, miehet ovat täällä pyytämässä meitä takaisin kotiin”. Nuoren tytön sanat eivät ikävä kyllä näyttäneet juurikaan piristävän Liechtensteinia, joka hymyili valjua hymyään ajatellessaan veljeään.
”Mitä nyt?” Taiwan kysyi Unkarilta käsiään venytellen. Toisin kuin Liechtenstein, hänestä oli tuntunut enemmänkin hyvältä sanoa kerrankin suorat sanat Kiinalle, ”odotammeko vain, mitä tapahtuu?”
”Emme voi muutakaan”, Ukraina totesi ja myös Unkari nyökkäsi mietteliäänä. Naiset katsoivat häntä odottavasti.
”Totta, seuraava siirto on miehillä”, hän sanoi, ”sitten on taas meidän vuoromme. Mutta miksemme nauttisi elämästä odotellessa? En ole vielä edes ehtinyt esitellä taloani kunnolla”. Se oli totta, Unkarin asunto oli nimittäin pikemminkin kartano kuin tavallinen talo.
”Liechtenstein”, Unkari pyysi ja laski kätensä nuoren naisen olkapäälle, ”voitko jutella hetken?” Hän nyökkäsi myöntävästi ja he jäivät Unkarin kanssa seisomaan suuren lasi-ikkunan eteen. Vastapäisellä seinällä oli iso maalaus, joka esitti sotapukuun pukeutunutta nuorta naista. Miekka lepäsi paljaana olkaa vasten ja pitkät ruskeat hiukset näkyivät jopa kypärän alta. Belgia vilkaisi kysyvästi jälkeenjääviä naisia, mutta Unkari viittoili häntä jatkamaan matkaa muiden kanssa. Liechtenstein odotti Unkarin puhuvan, mutta nainen avasi suunsa vasta kun muiden äänet olivat vaimentuneet tarpeeksi kauas.
”Miten voit, Liechtenstein?” hän kysyi huolissaan, ”jaksatko vielä?” Unkarin ystävällinen ääni ja huolenpito rohkaisivat nuorta naista.
”Kyllä minä pärjään”, Liechtenstein vastasi, ”olen vain huolissani veljestäni”. Unkari hymyili ja syleili toista naista lohduttavasti.
”Olen varma, että hänkin pärjää”, hän sanoi, ”ja kyse on korkeintaan vain muutamasta päivästä”. Liechtenstein nyökkäsi vakavana ja hänen katseensa eksyi maalaukseen Unkarin takana.
”Kuka hän on?” nuori nainen kysyi ja viittasi päällään taulua kohti. Maalauksen nainen näytti siltä kuin olisi valmis koska vain taistelemaan, mutta kasvojen päättäväisessä ilmeessä ja hymyssä oli myös ripaus lämpöä ja hellyyttä. Unkari naurahti ja astui lähemmäs taulua.
”Se olen minä”, hän sanoi ja siveli varovasti maalattua pintaa, ”kauan sitten…”. Hetken hän seisoi hiljaa paikallaan uppoutuneena menneiden aikojen muistoihin, mutta sitten nainen naurahti uudestaan ja kääntyi takaisin Liechtensteinin puoleen.
”Mennään muiden luokse”, hän sanoi, ”tahtoisin näyttää teille yhden hauskan jutun”.
****
Samoihin aikoihin toisaalla miehet pohtivat omia asioitaan. Väkimäärä kokoushuoneessa oli vähentynyt selvästi, sillä osa maista oli poistunut jo paikalta, koska he eivät tahtoneet sotkeentua asioihin jotka eivät heille kuuluneet, ja Puola, Espanja sekä Ranska olivat sivuhuoneessa naamioimassa vakoilijakokelaita. Äänestä päätellen hyvin vastahakoisia sellaisia. Saksa oli edelleen paikalla, hän oli huomaamattaan tullut ylentäneeksi itsensä tehtävän johtohahmoksi. Myös Englanti oli läsnä sekä Itävalta, Alankomaat, Venäjä ja Italia. Itse asiassa kumpikin Italia, sillä Romano ei ilmeisestikään tahtonut lähteä ilman Espanjaa tai veljeään, joka taas oli päättänyt jäädä. Aasialaisista Kiina, Japani ja Hongkong jäivät, ja Pohjoismaista Suomi sekä Ruotsi. Suomi siksi, että hän tunsi jonkinlaista sukulaiskansasympatiaa Unkaria kohtaa ja Ruotsin syitä kukaan ei tiennyt. Ehkä hän ei vain tahtonut jättää Suomea yksin. Myös Liettua oli jäänyt paikalle odottamaan Puolaa.
”Hyvät naiset ja herrat…”, Ranska julisti mahtipontisesti ja ilmestyi takaisin huoneeseen, ”anteeksi, vain miehet. Saanko esitellä, neiti Sveitsi ja neiti Preussi!”
”Minä tapan sinut”, Sveitsi mutisi kaikkea muuta kuin naisellisesti hoippuessaan korollisissa saappaissaan Preussin perässä esille. Hänet oli puetettu vihreään polven alle yltävään hameeseen ja ruskeaan mokkanahkatakkiin, jonka kauluksessa ja hihansuissa oli tekoturkissomisteet. Ruskeat saappaat oli kiristetty nyöreillä kiinni ja vaaleat hiukset olivat nostettu pinneillä kiinni toiselta puolelta. Toiselle puolelle Ranska oli jollain keinolla onnistunut kiertämään otsahiukset pienille kiharoille, jotka laskeutuivat alas poskelle.
”Miten te saitte hänet suostumaan tuohon”, Englanti kysyi hämmästyneenä, ”ja mistä nuo vaatteet löytyivät?” Hän ei muistanut koskaan ennen nähneensä niitä ja tämä oli kuitenkin hänen talonsa...
”Sveitsi-kulta on tällä hetkellä täysin minun armoillani”, Ranska sanoi ohittaen jälkimmäisen kysymyksen ja laski kätensä tuttavallisesti miehen olkapäille, ”eikö vain rakas kultaseni?” Sveitsin ilme paheni ja oikea käsi puristui nyrkkiin.
”Minä tapan sinut”, hän sihahti uudestaan. Ranska vain naksutteli kieltään ja heilutti sormeaan miehen naaman edessä.
”Liechtenstein”, hän kuiskasi kuin taikasanan. Vaikutus olikin lähes samankaltainen, Sveitsin ryhti rentoutui vastahakoisesti ja hänen kasvoilleen kohosi ärtymyksen ja vihan tilalle ilmeettömän tunteeton naamio. Ranska naurahti ja taputti miehen poskea.
”Näettekö? Täysi hallinta”, hän totesi iloisesti kasvoillaan onnellinen ilme, aivan kuin pitkä aikainen unelma olisi toteutunut tai joulu tullut etuajassa.
”Joo, joo, voimmeko me nyt jo mennä”, Preussi tiuskaisi kärsimättömästi ja käveli korkokengillä ympäriinsä huomattavasti Sveitsiä tottuneemmin. Hänet Ranska oli Puolan ja Espanjan avustuksella pukenut pitkään mustaan laivastotyyliseen takkiin ja punaiseen nilkkoihin asti yltävään hameeseen. Jaloissa oli mustat korolliset nilkkakengät, mutta Ranskan suureksi pettymykseksi Preussin hiukset olivat aivan liian lyhyet minkäänlaiselle kampaukselle ja sitä paitsi niiden valkoinen väri oli aivan liian silmiinpistävä. Siksi he olivat jostain löytäneet mustan peruukin, jonka hiukset oli letitetty punaisella nauhalla, ja asetelleet sen miehen päähän.
”Tämä on liian ahdas”, Preussi valitti puoliääneen ja nyki takin miehustaa samalla kun hän käveli saattojoukon mukana ulos. Huoneeseen jääneet kuulivat vielä pitkään Saksan äänen, joka luetteli ohjeita ja käskyjä sekä Preussin yksiselitteiset, usein täysin päinvastaiset vastaukset.
”Puola”, Liettua sanoi varovasti, ”ymmärrän naamioitumisen, mutta miksi ihmeessä sinun piti vaihtaa vaatteita?” Puola katsoi häntä muka ällistyneenä ja kierähti pari kertaa ympäri, jotta Liettua näkisi varmasti kunnolla koko vaikutelman.
”Mutta tämähän pukee minua täydellisesti, Liet”, hän vastasi.
****
”Voi, oliko hän oikeasti noin suloinen”, Ukraina huokaisi ja jopa hänen sisarensa katsoi Unkarin esittelemää piirrettyä kuvaa hempeästi.
”Kyllä, Ita-chan oli hyvin suloinen pienenä”, Unkari vastasi ja selaili kansiosta toisen kuvan, ”katsokaa tätä”. Seurasi lisää huokailua ja Seychellit kantoi teetarjottimen saliin. Kauempana Taiwan luennoi jälleen Belgialle taistelutekniikoista ja Liechtenstein istui ikkunan äärellä lukemassa aikansa kuluksi.
”Unkari, voisiko täällä jossain harjoitella vähän”, Taiwan kysyi, ”voisin näyttää Belgialle muutaman jutun kunnolla”. Unkari hymyili ja nyökkäsi.
”Sisäpihalla on harjoitusalue. Siellä on jopa varmasti sopivia harjoituskohteita valmiiksi, mutta olkaa ystävällisiä ja varokaa rikkomasta ikkunoita”, hän vastasi, ja Taiwan kiiruhti Belgia perässään ulos.
****
Sveitsi oppi hyvin nopeasti pari uutta asiaa. Ensinnäkin naisten vaatteissa oli lähes mahdoton liikkua kunnolla, ja toisekseen Preussilla oli käytössä ihan omat kulkureittinsä, jotka vaikuttivat lisäksi täysin järjettömiltä. He olivat jo lähes heti Budapestistä ulos päästyään hylänneet yleiset tiet ja polut ja siirtyneet kulkemaan lähes yksinomaan metsässä ja pusikoissa. Aina välillä Preussi jostain käsittämättömästä pysähtyi ja kuulosteli pitkään ennen kuin jatkoi matkaa. Sveitsin teki oikeasti mieli kysyä sitä asiaa, mutta tämänhetkinen lähes raivoisan hiljainen tilanne sopi hänelle mainiosti, eikä hän halunnut rikkoa sitä. Ainakin Preussi näytti toistaiseksi tietävän, minne oli menossa.
”Nyt ollaan perillä”, Preussi totesi ja kumartui yhden puskan taakse piiloon. Sveitsi sukelsi hänen vierelleen yrittäen varoa hamettaan.
”Miten niin?” hän ärähti, ”eihän tuolla ole kuin nurmikkokenttä”. Preussi tuhahti ja hiipi varovasti eteenpäin.
”Katso tarkemmin, poika”, hän vastasi pilkallisesti ja Sveitsi yritti malttaa mielensä, jottei olisi motannut miestä suoraan naamaan. Houkutus oli kylläkin aivan liian suuri ja lähes vastustamaton, mutta Sveitsi keskittyi kuitenkin tarkkailemaan kenttää pensaiden oksien välistä. Lopulta hän onnistui erottamaan katseellaan rakennuksia ja suuren päätalon kiiltävät ikkunat.
”Onko tämä Unkarin talo?” hän kysyi hämmästyneenä. Sveitsi oli kyllä saattanut Liechtensteinin eilen tänne, mutta etuportilta rakennus oli näyttänyt huomattavasti pienemmältä ja kätkenyt taakseen lisäsiivet ja tallirakennukset.
”Jep, hänen takapihansa”, Preussi vastasi lyhyesti, ”ole hiljaa, se hullu nainen voi olla jossain täällä”.
”Unkariko?” Sveitsi varmisti kun he hiipivät peräkanaa pusikoiden läpi suojaan yhden rakennuksen taakse. Preussi ei vaivautunut edes vastamaan hänelle vaan keskittyi tarkkailemaan ympäristöä ja hiippailemaan pihamaan poikki. Sveitsi katsoi parhaaksi seurata perässä ja lopulta he päätyivät istumaan kartanon sisäpihalle kasatun lautakasan taakse. Kyhäelmä näytti aika hataralta mutta se kuitenkin suojasi heidät, jos joku sattuisi katsomaan ikkunasta pihalle.
”Onko sinulla vielä suunnitelmia vai kyhjötämmekö täällä koko loppu päivän?” Sveitsi kysyi sarkastisesti kun Preussi alkoi asetella peruukkiaan paremmin hiusten suojaksi ja kaivoi taskustaan pienen peilin, josta pystyi peilaamaan itseään.
”Kuulepas, poika”, Preussi sanoi, ”sinuna varmistaisin valeasun viimeistään tässä vaiheessa. Unkari ei nimittäin ole tyhmä”. Sveitsi katsoi äkäisesti Preussia, johon hänen ilmeensä ei tehnyt juurikaan minkäänlaista vaikutusta. Toisin kuin kahden naisen äänet, jotka saivat kummankin miehen jännittymään ja hiljenemään.
”Näetkö, Belgia”, Taiwan sanoi ja heilautti toisen kätensä käsivarsi suorassa eteensä, ”kun pidät nyrkkisi näin, niin iskussa on enemmän voimaa mutta rasitus omaan ranteeseesi vähenee selvästi”. Belgia asetteli oman kätensä samalla tavoin ja katsoi tarkkaan mallia toiselta naiselta.
”Toimiiko tämä myös siinä liikesarjassa, josta kerroit?” hän kysyi tarkoittaen Taiwanin opettamaa lyhyttä ja yksinkertaista kolmen liikkeen sarjaa.
”Totta kai”, nainen vastasi innoissaan uuden oppilaansa kiinnostuksesta, ”minä voisin oikeastaan näyttää sen johonkin… Vaikka tuohon lautakasaan”. Hän osoitti kentän nurkassa nököttävää huterasti kyhättyä kassaa, joka sattui ikävä kyllä palvelemaan myös Sveitsin ja Preussin piilopaikkana. Miehet kyllä kuulivat Taiwanin sanat, mutteivät tajunneet niitä ennen kuin oli liian myöhäistä. Nainen kiljaisi ja hänen napakka potkunsa romahdutti laudat epäonnisten vakoilijoiden päälle.
”Upeaa!” Belgia huudahti ja taputti käsiään. Taiwan hymyili ja pyyhkäisi hiukset pois silmiltään.
”Ei tuo vielä mitään. Näkisitpä kun ottelen Hongkongia vastaan”, hän totesi, ”kutsun sinut joskus käymään, kun tämä on ohi, niin pidämme kunnon taistelunäytöksen”. Belgia oli vastaamassa jotain, mutta Sveitsin ilmestyminen romahtaneen lautakasan alta sai hänet vaikenemaan. Mies näytti hyvin vihaiselta kiskoessaan Preussia ylös kauluksesta vetäen.
”Tämä on sinun vikasi!” hän ärisi, ”ei olisi koskaan pitänyt suostua…”
”Äh, ole hiljaa”, Preussi käski kylmän viileästi, ”Liechtenstein”. Viimeisen taikasanan hän lausui kuiskaten, jotta heitä ihmeissään tuijottavat naiset eivät kuulisi sitä. Vaikutus oli kuitenkin sama kuin aikaisemminkin päivällä Ranskan lausumana.
”Keitä te olette?” Taiwan kysyi epäillen kun naamioituneet miehet kömpivät ylös sekasotkun keskeltä.
”Me olemme vain viattomia naissaksalaisturisteja”, Preussi selitti nopeasti painottaen huolellisesti nais-sanaa, ”eksyimme ryhmämme joukosta”. Taiwan ja Belgia näyttivät uskovan selityksen kerrasta, vieraat kuitenkin näyttivät saksalaisilta ja hieman eksyneiltä kuten turistien kuuluikin.
”Voi, se on ikävää”, Belgia totesi myötätuntoisesti, ”olemme pahoillamme tästä”.
”Niin, anteeksi. Jos olisin tiennyt, että olette siellä, en olisi romahduttanut lautoja päällenne”, Taiwan sanoi, ”tulkaa sisälle, niin tarjoamme teetä ja syötävää”.
”Ei tarvitse. Me pärjäämme kyllä…”, Sveitsi yritti estellä mutta Taiwan tarttui kiinni hänen käsipuolestaan ja Belgia Preussin.
”Meidän täytyy hyvittää tämä jotenkin”, Belgia vastasi, ”ja ystävämme osaa varmasti neuvoa, miten löydätte ryhmänne taas. Hän tietää hyvin tämän maan asiat”. Kumpikin miehistä arvasi helposti kenestä Belgia puhui, sillä kukapa ei tietäisi Unkarin asioita paremmin kuin Unkari itse. Alkoi vain olla liian myöhäistä perääntyä kun kaksi naisvaltiota lähestulkoon raahasivat heitä sisälle kartanoon. Matkalla Sveitsi loi Preussiin vihaisen katseen, joka ei todellakaan luvannut hyvää Preussin lähitulevaisuudelle.
Liechtenstein istui edelleen lukemassa ja Seychellit piirteli hänen vieressään jonkinlaista yksinkertaista maisemaluonnosta, kun naisiksi pukeutuneet miehet ja heidän saattajansa ilmestyivät huoneeseen saaden välittömästi kysyviä ja ihmetteleviä katseita muilta naisilta.
”Löysimme heidät pihalta. Ovat raukat eksyneet ryhmästään”, Belgia selitti ennen kuin kukaan ehti kysyä. Miehiin luodut katseet vaihtuivat kysyvistä myötätuntoisiksi, mutta Preussi oli enemmänkin helpottunut siitä seikasta, että Unkari ei ollut huoneessa. Sveitsi taas ei edes huomannut mitään sillä hän oli jämähtänyt tuijottamaan sisartaan, joka vastasi katseeseen uteliaasti.
”Siinä tapauksessa, tervetuloa”, sanoi Ukraina ystävällisesti ja asteli lähemmäs, ”Minä olen Yekaterina Braginskaya. Keitä te olette?”
”Gillian Weillschmidt”, Preussi vastasi nopeasti ja samalla hetkellä Unkari ilmestyi paikalle Valko-Venäjä perässään. Hän vilkaisi vain kerran vakoilijakaksikkoa ja sitten hänen huulilleen kohosi ystävällinen hymy.
”Olemme näköjään saaneet vieraita”, hän totesi, ”mukava tavata. Minä olen tämän talon emäntä Elizabeta Héderváry”.
”Romahdutin vahingossa kasan lautoja heidän päälleen”, Taiwan selitti, ”ajattelimme tarjota teetä korvaukseksi”. Jostain syystä Unkarin naurahti kuultuaan uusien vieraidensa jouduttua vahingossa Taiwanin kohteeksi, mutta hän peitti sen nopeasti myötätuntoisella hymyllä.
”Sehän ikävää”, hän sanoi, ”mutta totta kai tarjoamme juotavaa teille. Tulisitko auttamaan minua… Gillianko sinä oli?” Preussi nyökkäsi ja seurasi hiukan epäröiden Unkaria toiseen huoneeseen. Tosin valepuku oli toiminut hyvin tähän asti, joten se näköjään huijasi myös Unkaria. Se ajatus sai Preussin hykertelemään hiljaa itsekseen ja häneltä jäi huomaamatta Unkarin taakseen luoma tietävä katse.
****
”Anteeksi, en tainnut vielä kuulla sinun nimeäsi”, Liechtenstein sanoi valepukuiselle Sveitsille, joka edelleenkin katsoi sisartaan.
”Liechtenstein…” hän kuiskasi hiljaa.
”Anteeksi kuinka?” nyt nuori nainen nousi paikaltaan ikkunan äärestä ja käveli lähemmäs,
”mitä sanoitte?” Sveitsi tajusi samassa itsekin sanoneensa siskonsa nimen vahingossa ääneen ja kirosi itseään mielessään yrittäen samalla koota ajatuksiaan.
”Minä… tarkoitin, että olen kotoisin sieltä, Liechtensteinista”, hän sopersi pienoisen punan noustessa poskille. Sisar ei saisi saada selville, että hän oli alentunut näin alas, ”olen… minun nimeni on Zoë Schwyz”. Liechtensteinin kasvoille oli kuitenkin kohonnut iloinen hymy hänen kuultuaan vieraan olevan kotoisin hänen edustamastaan maasta.
”Todellako!” hän huudahti astuen vielä lähemmäs ja tarttui Sveitsiä kädestä, ”mutta… olen pahoillani, mutten muista sinua”. Sveitsi kirosi jälleen mielessään. Totta kai Liechtenstein tunsi ainakin ulkonäöltä lähes jokaisen maansa asukkaan ja varmaan ainakin puolet nimeltä.
”Minä, tuota, muutin vasta”, hän vastasi ja katsoi epäröiden sisarensa maannaisensa tapaamisen johdosta onnesta hehkuvia silmiä, ”asuin pitkään Sveitsissä”. Liechtensteinin kasvoille kohosi vieläkin riemastuneempi ilme hänen kuullessaan sen.
”Minun veljeni on sveitsiläinen”, hän kertoi, ”ehkä tunnet hänet. Hänen nimensä on Vash Zwingli”.
”Olemme tavanneet… joskus”, Sveitsi mutisi ja kirosi jo kolmannen kerran mielessään. Tämä kaikki oli Preussin vika. Sekä Itävallan, Saksan ja Ranskan, muistipa Sveitsi saman tien kirota Englanninkin samaan paikkaan muiden kanssa.
****
”No niin, Gillian”, Unkari totesi ja pysähtyi keittiön pöydän ääreen, ”vai pitäisikö minun sanoa Gilbert Beilschmidt!” Viimeisen sanan kohdalla nainen kiskaisi kaapin hyllyltä tutun paistinpannun. Pienen hetken Preussi huomasi ihmettelevänsä sitä, että Unkari säilytti oikeasti paistinpannuja keittiössään. Hän oli aina olettanut, että nainen piti niitä pikemminkin jonkinlaisessa asekaapissa tai makuuhuoneensa seinällä kuten koristemiekkaa.
”Älä hermostu”, Preussi sanoi, ”tämä oli Itävallan idea! Syytä häntä!” Unkari tuhahti mutta ei kuitenkaan uhannut miestä sen enempää.
”En minä uskokaan sinun älysi riittävän mihinkään tällaiseen”, hän sanoi ja astui lähemmäs tuijottaen tarkasti Preussin kasvoja, joilla oli kohonnut tuttu pilkallinen virne, ”onko sinulla huulipunaa?”
”Jep”, mies vastasi, ”ja poskipunaa. Se korostaa kauniisti poskipäitäni. Sinunkin kannattaisi kokeilla sitä”. Unkari huomasi piilotetun loukkauksen, hänen silmänsä välähtivät pahaenteisesti, mutta nainen ei kuitenkaan reagoinut siihen muuten.
”Kerro minulle, mitä he tekevät?” hän kysyi käskevästi.
”Ai, miehet vai”, Preussi sanoi kyllästyneenä, ”normaalia. Länsi yrittää pitää järjestystä yllä ja muut kiistelevät”.
”Niinpä tietenkin”, Unkari totesi kuulostaen hitusen harmistuneena ja laski paistinpannun pöydälle. Hän näytti hetken miettivän samalla kuin kaivoi jotain hameensa taskusta.
”Sinä saat olla viestinviejä”, hän lopulta sanoi Preussille, joka oli jo kyllästynyt odottamiseen ja etsi Unkarin jääkaapista jotain syötävää, ”sano miehille, että he eivät voi voittaa meitä tällaisilla keinoilla. Ja sinuna en koskisi siihen kakkuun. Se on myrkytetty”. Preussi vilkaisi häntä epäillen, mutta päätti kuitenkin jättää kakun rauhaan ja nappasi sen sijaan pussillisen lihapullia ja suklaaleivoksen mukaansa.
”Enpä tiedä. Viestinvieminen ei kiinnosta”, hän sanoi mutustellen varastettua leivosta. Unkari kohotti paistinpannuaan, mutta Preussi ei antanut sen hämätä itseään, ”uhkailu ei nyt ihan riitä”. Unkari huokaisi turhautuneena
”Hyvä on”, hän sanoi, ”saat yhden päivän. Lupaan sen päivän ajaksi sulkea silmäni kaikelta, mitä teet”. Preussi kuvitteli hetken mielessään lupauksen mahdollisuuksia. Hänellä oli useitakin ideoita, jotka kariutuivat aina Unkariin ja hänen paistinpannuunsa. Voi, siitä päivästä tulisi mahtava.
”Okei, minä suostun”, hän myönsi, ”mutta minä päätän sitten, mikä päivä se on”. Preussi nappasi vielä toisenkin leivoksen ja kääntyi lähteäkseen pois, mutta Unkarin ääni pysäytti hänet.
”Odota hetki”, hän pyysi. Preussi kääntyi ja kameran salama välähti kerran lähes sokaisten miehen. Unkari hymyili leveästi ja tarkasteli ottamaansa valokuvaa kameran näytöltä.
”Kiitoksia, nyt voit mennä”. Preussi katsoi parhaaksi paeta paikalta niin nopeasti kuin vain korkokengillä pystyi. Unkari kameran kanssa oli jopa pahempi vaihtoehto kuin Unkari paistinpannun kanssa. Hän kuuli naisen nauravan takanaan.
”Nyt meidän on aika poistua, tyttöseni”, Preussi sanoi ilmestyessään huoneeseen, jossa Sveitsi oli parhaillaan uteliaiden naisten piirittämänä. Miehen ilme oli lähes helpottunut, kun Preussi tarttui hänen käsivarteensa ja retuutti ulko-ovelle päin. Naiset katsoivat heitä hämmästyneenä ja vain Liechtenstein sai suunsa auki.
”Annatko tämän veljelleni, jos näet häntä?” nuori nainen pyysi ja painoi taitellun paperiarkin Sveitsin käteen. Mies ehti vain nyökätä lyhyesti ja mutista jotain myöntävää ennen kuin katosi paikalta Preussin kanssa. Naiset vilkuilivat toisiaan kysyvästi, kun Unkari ilmaantui huoneeseen samaa reittiä kuin Preussikin vähän aikaisemmin. Hän naureskeli itsekseen ja pyöritteli kameraa käsissään.
”Heillä tuli kiire ryhmänsä luo”, Unkari totesi ja iski silmää. Naiset katsoivat kaikki häntä, lukuun ottamatta Liechtensteinia joka istuutui hymyillen ikkunan äärelle, ja yksi kerrallaan kaikkien kasvoille kohosi epäuskoinen ilme.
”Tarkoitatko…?” Ukraina kysyi järkyttyneenä, mutta Unkari painoi sormen huulilleen ja viittoili onnellisen tietämätöntä Liechtensteinia kohti. Naiset tajusivat vihjeen ja alensivat hiukan ääntään.
”Sveitsi ja Preussi”, Unkari vastasi kuiskaten, ”tämä oli miesten siirto, seuraava on meidän”.
A/N: Anteeksi, Sveitsi... Hän on muuten huono keksimään salanimiä (tai siis minä olen) Schwyz on nimittäin yksi Sveitsin alueista, ja vielä se minkä mukaan koko maa on nimetty. Olinpas muka ovela. Ukrainalle en löytänyt virallista ihmisnimeä, joten käytin epävirallista. Toivottavasti pidätte!
-
Jee, Woman Power!
On kivaa saada välillä tarina Hetalian naisista,
kun heitä ei ole oikein mainittu missään.
Luonteet oot saanut tosi hyvin samoiksi.
Varsinkin Preussin, kun sille repeilin joka kohdassa xD
Jatkoa pian :)
-
Jes!!! Uusi luku! =D
Tykkäsin tästäkin luvusta, vaikka odotin, että Preussi ja Sveitsi olisivat olleet pidempään naisten luona, mutta tykkäsin silti! :D
Toivostavasti jatkoa tulee pian! :D
-
Huh huh! :D
Minä kuolen nauruun...
Tämä on ihanasti kirjoitettu ficci ja olet saanut huumorin mahtavaksi! En nyt lainaile mitään, etten lainaa koko ficciä...
Minä kiitän ja toivon jatkoa!
-
Minäkin kuolen kohta, tällaista ei saa antaa minulle luettavaksi^^
Jatkoa?Tykkään ihan emmetin paljon, mahtavaa unkari, hyvä tytöt`!!!
Antaa mennä.
<3:llä
~myrsis~
-
Minä en pistäisi ajatusten vaihtoa pahakseni. *vinn* Hyvä vain jos minä inspiroin sinua, koska sinä ainakin inspiroit minua. (Ainakin olet saanut minut täysin koukkuun Hetalia-fickeihin ja niiden kirjoittamiseen...)
Ei tainnut ihan miesten suuri sotasuunnitelma toimia. Voi luoja! Mihin tämä voi enää tästä johtaa? Odotan suurella mielenkiinnolla naisten seuraavaa siirtoa.
Preussi tuntui olevan täysin omassa elementissään. Kaikki vain Itävallan syyksi, vaikka itse keikaroi mekossaan aika pahassa samaumassa.
Ja hyi Sveitsiä kun kiroaa noin paljon! Jos maailmassa on (Liechtensteininen lisäksi) yhtään kolkkaa joka säästyi niin olisi ihme.
Heh, tämä oli hauska luku. Hykertelin monessa kohdin ja päivittelin vakoojakaksikon tuuria. Hienotunteisuus ei todellakaan taida olla miesten vahva laji...
Unkarikin paljasti stalkkeriluonnettaan tuossa lopussa, kun otti valokuvan Preussista.Heh, uskon että sillä naisella on vielä ässä jos toinenkin hihassaan. Vaikkei hän ladellut ehtoja Itävallalle tai kellekään muulle, hän pistää vielä kapuloita rattaisiin. Olen melko varma siitä!
Jatkoa kiitos!
-
Hei, muuten, milloin laitat jatkoa lisää? Minä haluan lukea lisää, kiitos.<3
-
Ou, noinko kovasti te siitä pidätte? Älkää olko huolissanne, neljäs osa on lähes valmis. Joten... Sanoisinko, että joko tänä iltana tai huomenna, viimeistään ylihuomenna. Näh, loma loppui just pahimoilteen ja työt alkoivat. Ja totesin eilen, etten mitenkään saa koko loppua yhteen osaan, joten tästä varmaan tulee kokonaisuudessaan viisi- tai kuusiosainen. Mutta en minä kesken aio heittää, jatkoa tulee ihan pian...
Kiitoksia kaikille kommenteista! Mutta älkää jookosta kuolko kuitenkaan, en halua murhasyytettä...
-
Olin reipas ja sain kuin sainkin tämän osan valmiiksi tänään. Kiitokset vielä kaikille. Kommentoimalla autatte minua kirjoittamaan (oikeesti, ei tätä viitsis tehdä, jos kukaan ei haluaisi lukea)
Tähän väliin pitäisi sanoa, jotain järkevää tulevasta tekstistä, mutta en nyt saa mitään päähäni. Sanon vain sen, että tämä oli hankala kirjoittaa, sillä moni asia muuttui matkalla ja se vaikutti koko tarinan loppuun ja yritin kirjoittaa tässä osassa hahmoja ulos (potkia pihalle, hähää) koska osia tuleekin oikeasti enemmän kuin oletin. Mutta lukekaa nyt vaan ja sanokaa sitten mielipiteenne.
4. Osa: Monta väärää päätöstä ja yksi oikea
Saksan johtama miesjoukko kuuli vakoojaparinsa takaisintulon paljon ennen kuin näkivät nämä, sillä Sveitsi purki äänekkäästi kiukkuaan Preussiin joka vastasi samalla mitalla takaisin. Saksa ihmetteli, miten he olivat kumpikin selvinneet edes hengissä ja vahingoittumatta takaisin. Oli selvästikin ollut enemmän kuin vain hyvä idea kieltää heiltä aseet tehtävän ajaksi.
”Onnistuitteko?” Englanti kysyi uteliaasti kaksikon päästyä lähemmäs, vaikka Sveitsin ja Preussin kiivaan keskustelun aihe ei luvannut hyvää. Preussi oli nakannut peruukkinsa jonnekin matkan varrelle, mutta muuten he olivat vielä valepuvuissaan, ja Sveitsi nilkutti hiukan sillä epäsopivat saappaat olivat hiertäneet hänen nilkkojaan kipeästi.
”Tuo typerys paljasti meidät”, Sveitsi ärisi vastaukseksi ja mulkoili Preussia, joka tuhahti ja potki omat kenkänsä huoneen nurkkaan ja nakkasi käyttämänsä takinkin niiden perään. Vakoilijoiden ollessa Unkarin talolla, muut miehet olivat siirtäneet tukikohtansa Englannista Itävaltaan ja he olivat nyt hyvin lähellä Unkarin alueiden rajaa.
”Se en ollut minä, vaan se hullu nainen”, Preussi tuhahti vastaukseksi, ”ja kuka oli se, joka vain tuijotti sisartaan typerästi koko ajan?” Sveitsi puristi kätensä nyrkkiin ja astui lähemmäs Preussia. Saksa katsoi tilanteen käyvän hyvällä vauhdilla turhan vakavaksi, joten hän siirtyi miesten väliin ja laski kätensä Sveitsin käsivarrelle.
”Rauhoittukaa”, hän käski, ”raportti, kiitos”. Sveitsi laski kätensä ja meni kauemmas vaihtamaan vaatteitaan jupisten samalla itsekseen, kun Preussi selosti tapahtumia veljelleen ja muille miehille. Kertomus tosin keskeytyi välillä, koska Preussi päätti alkaa kesken kaiken taas syytellä Sveitsiä siitä että Unkari oli nähnyt heidän valeasujensa lävitse. Ja, koska Japani ei ollut Saksan kehotuksesta vieläkään antanut Sveitsille hänen aseitaan takaisin, mies nakkasi paremman puutteessa Preussia kengällä ja olisi luultavasti aloittanut nyrkkitappelun saman tien, jos Saksa ja Englanti eivät olisi olleet tiellä.
”Niin, ja Unkari lähetti teille viestin”, Preussi sanoi saaden raportointinsa vihdoin loppuun, ”se nainen käski sanoa, että te että voi voittaa heitä tällaisilla keinoilla”. Preussi virnisti Itävallalle saatuaan asiansa sanottua, mutta tämä ei edes vaivautunut huomioimaan sitä. Hän mietti Unkaria.
”Julistammeko nyt sodan, aru?” Kiina kysyi, ”minun olisi helppo valloittaa Taiwanin alueet, aru”.
”Ja minä otan mieluusti sisareni takaisin luokseni”, Venäjä myönsi hymy huulillaan, ”ja Baltian-maat myös, aivan kuin vanhoina hyvinä aikoina”. Liettua oli jo lähtenyt Puolan kanssa, kuten myös Espanja Italian veljesten seurassa, joten hän ei kuullut Venäjän sanoja mutta Suomi nousi ylös paikaltaan, jossa oli tähän asti istunut hiljaa tarkkailemassa tilannetta, ja käveli Venäjän luokse.
”Sinä et koske heihin”, hän sanoi päättäväisesti, ”valloittaminen ei ole oikea keino, joten minä vastustan sitä ja teen kaikkeni sinua vastaan jos aiot tehdä sen”. Venäjä hymyili nuorelle pohjoisen valtiolle.
”Sinähän voisit tulla ystäviesi mukana, eikö?”, hän sanoi hiljaa ja siinä vaiheessa Ruotsin silmät välähtivät pahaenteisesti ja hän siirtyi Venäjän eteen niin että Suomi jäi harkitusti suojaan hänen taakseen. Ruotsin ei tarvinnut sanoa mitään, kaikki näkivät jo hänen katseestaan että hän ei antaisi kenenkään koskea Suomeen saati sitten viedä häntä.
”Minustakaan sota ei ole oikea keino”, Itävalta myönsi ja katsoi muita kysyvästi. Ranska ja Englanti nyökkäsivät kumpikin unohtaen olla erimieltä keskenään, ja myös Alankomaat ja Japani näyttivät puoltavan Itävallan mielipidettä. Sveitsi, joka oli saanut vaihdettua normaalit vaatteensa päälle, luki sisarensa antamaa kirjettä kulmat kurtussa eikä välittänyt juurikaan muista ympärillään, ja Preussi keskittyi syömään Unkarilta viemiään lihapullia sekä suunnittelemaan jo palkkiopäivänsä ohjelmaa.
”Mikä on tiedustelun jälkeen seuraava vaihe?” Saksa kysyi ja katsoi vakavasti muita miehiä, vaikka tiesi jo itsekin vastauksen.
”Neuvottelu… Tai kauppasaarto”, Englanti vastasi, ”tai sitten jokin muu pakote, mutta sehän olisi jo lähes sodanjulistus”.
”Neuvottelusta ei taida kuitenkaan olla paljon hyötyä, jos emme halua toteuttaa naisten ehtoja”, Ranska sanoi ja värähti, päivä Englannin kanssa riitelemättä olisi jotain kestämätöntä. Myös britti kalpeni aavistuksen ajatellessaan sitä.
”Mutta, voimmeko oikeasti asettaa kauppasaarron?” Japani kysyi, ”eivätkö nykyiset säännöt kiellä sitä vai miten te Euroopassa ajattelette?”
”Se on kyseenalainen keino”, Saksa vastasi ja hieraisi leukaansa miettiessään, ”mutta meidän ei välttämättä tarvitse mennä aivan niin pitkälle vaan aloittaa uhkauksella ja jatkaa lievään kauppasaartoon. Naiset luultavasti luovuttavat pian uhkauksen alla”.
”Enpä olisi niin varma”, Preussi mutisi ja söi viimeisen lihapullansa, ”te ette tunne Unkaria”. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä vaan kaikki miettivät Saksan ehdotusta.
”Minusta se tuntuu kelvolliselta idealta”, Alankomaat totesi, ”minä en halua lopettaa tulppaanien kasvattamista, mutta en halua myöskään antaa Belgialle periksi”.
”Ymmärrän”, Saksa sanoi, ”eli ketkä kannattavat naisten uhkaamista kauppasaarrolla?” Ranska, Englanti ja Venäjä kohottivat kätensä myöntymyksen merkiksi lähes välittömästi ja hetken mietittyään myös Kiina kannatti ehdotusta ja Japani seurasi hänen esimerkkiään.
”Te teette virheen”, Suomi sanoi lähes vihaisesti ja astui esiin Ruotsin takaa, ”minä en voi olla mukana tässä”. Muut katsoivat häntä, osa heistä olikin odottanut, että joko Sveitsi tai Suomi vastustaisi. Ja Suomi ehti ensin, sillä toinen valtio luki vieläkin Liechtensteinin antamaa kirjettä. Hän oli luultavasti lukenut sen jo useamman kerran, sillä nainen ei ollut ehtinyt kirjoittaa kovin pitkästi. Ranska, joka oli kerännyt Sveitsin hylkäämän valepuvun talteen parempaa käyttöä varten, lähestyi nuorta pohjoisen valtiota. Tosin Ruotsin äkäinen silmäys sai hänet hieman perääntymään viime hetkellä. Ankarakatseinen mies oli tällä hetkellä siinä mielentilassa, ettei häntä kannattanut turhaan ärsyttää.
”Älä sitten ole mukana”, Ranska sanoi turvalliseksi arvioimansa välimatkan päästä, ”nyt on viimeinen hetki valita puolensa”. Suomi puri turhautuneena huultaan ja vaikeni, mutta Sveitsi, joka oli nyt lopettanut lukemisen ja taitellut paperin siististi talteen taskuunsa, korotti vuorostaan äänensä.
”Jokainen, joka koskee Liechtensteiniin, katuu sitä koko lyhyen loppu elämänsä”, mies sanoi hiljaisen uhkaavalla äänellä ja kohotti asettansa näkyviin valmiina osoittamaan sillä ketä vain, joka keksisi sanoa jotain loukkaavaa hänen sisarestaan. Saksa katsoi kysyvästi Japania joka pudisti neuvottomana päätään, hän ei ollut edes huomannut, missä välissä Sveitsi oli vienyt takavarikoidut aseet.
”Haluatko sinä sitten liittyä Unioniin, kuten sisaresi vaati”, Ranska kysyi hilpeästi ja iski silmää, ”liittyä meihin?” Sveitsin asetta pitelevä käsi värähti hieman, mutta muuten hän ei näyttänyt järkytystään ulospäin.
”Se ei ole sinun ongelmasi”, hän äyskäisi ja Ranska naurahti, mikä sai Sveitsin vain ärsyyntymään entisestään.
”Kauppasaarto on toimiva vain, jos asetamme sen kaikille naisille”, Saksa sanoi, ”ja jos me kaikki olemme mukana. Suomea ja Ruotsia ei voi laskea, sillä asia ei koske heitä henkilökohtaisesti”. Ruotsi nyökkäsi Saksalle ja tarttui kädellään vielä epäröivän Suomen käteen.
”Mutta…”, nuori valtio sanoi mutta Ruotsi keskeytti hänet.
”Sinä et voi ottaa kaikkien ongelmia itsellesi”, hän sanoi ja katsoi miestä vakavasti, ”lähdetään kotiin”. Hetken Suomi vielä pohti asiaa epätietoinen ilme kasvoillaan, mutta sitten hän huokaisi ja vilkaisi totista miestä vierellään.
”Olet oikeassa”, hän lopulta myönsi hiljaa, ”me pysymme ulkopuolella tästä”. Viimeiset sanat hän osoitti Saksalle, joka nyökkäsi.
”Entä Sveitsi?” Saksa sanoi ja kääntyi hiljaiseksi muuttuneen miehen puoleen. Sveitsi näytti käyvän jonkinasteista sisäistä kamppailua, mutta lopulta hänen kasvonsa tyyntyivät ja hän hymähti, kuin olisi juuri tajunnut ratkaisun johonkin ongelmaan.
”Minä olen mukana”, hän sanoi ja sai Itävallalta ja Englannilta hämmästyneet katseet. He olivat olettaneet, että mies kieltäisi kaiken ja tappelisi vielä viimeiseen asti muiden mielipidettä vastaan. Hetken hämmennyksen jälkeen muut valtiot alkoivat jo suunnitella keskenään saarron toteuttamista, kun Sveitsi yllättäen jatkoi puhettaan, ”mutta tästä hetkestä eteenpäin Liechtensteinin alueet kuuluvat nimellisesti Sveitsin alueisiin ja katson velvollisuudekseni huolehtia niistä samoin tavoin kuin omistakin alueistani”. Tämän juhlallisen julistuksen jälkeen Sveitsi katsoi muita valtioita kevyt hymy huulillaan, hän oli juuri kiertänyt Liechtensteinin asettamisen kauppasaartoon ja hänen painostamisensa sillä.
”Onko tuo mahdollista?” Itävalta kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja Sveitsi nyökkäsi.
”Minä hoidan muutenkin sisareni ulkopolitiikan. Sota- tai hätätilan uhatessa voin ryhtyä tiettyihin erikoisratkaisuihin”, hän vastasi, ”vai onko joku tätä vastaan?” Äänensävy, jolla viimeinen kysymys lausuttiin, ei todellakaan ollut kysyvä vaan pikemminkin varoittava. Ja muiden valtioiden ilmeistä näki, ettei kenenkään tehnyt mieli tällä hetkellä alkaa väitellä Sveitsin kanssa asiasta.
”Olkoon sitten niin”, Saksa totesi kuin lopullisena päätöksenä, ”aloitetaan valmistelut kauppasaarron asettamiseksi naisten alueille, Liechtensteinia lukuun ottamatta. Muistakaa, että aluksi kyseessä on pelkkä uhkaus”.
****
”Su-san”, Suomi sanoi hiljaa heidän kävellessä kahdestaan pois miesten taktiseksi sotapäämajaksi muuttuneesta rakennuksesta. Ruotsi arvasi jo äänensävystä, että nuorempaa valtiota vaivasi jokin ja hän huokaisi arvaten jo, mikä se olisi. ”Minä tiedän, että meidän ei pitäisi sotkeutua tähän, mutta tämä ei ole oikein Unkaria ja muita naisia kohtaan”.
”Ja sinä tahdot tehdä jotain?” Ruotsi kysyi, vaikka tiesikin jo vastauksen.
”Kyllä”, Suomi vastasi suoraan ja katsoi toista miestä pyytävästi, ”tuletko kanssani Unkarin luokse?” Ruotsi tiesi hyvin, että Suomen idea ei välttämättä olisi hyvä heille kummallekaan, mutta hän ei myöskään voinut kieltäytyä rakkaansa toiveesta.
”Tulen”, hän sanoi, ”jos se lohduttaa sinua”.
****
”Katsotaanpas”, Unkari mutisi ja tarkkaili pöydälle levitettyjä karttoja Taiwanin, Belgian ja Venäjän sisarten kanssa, ”sijaintimme ovat hajanaiset mutta en usko sen olevan este tälle. Paljon tärkeämpää on, että miesten alueet ovat järkevien välimatkojen päässä”. Esillä oli sekä iso maailman kartta että yksityiskohtaisemmat kartat Euroopan ja Aasian maista. Naiset olivat asetelleet punaiset merkit omien maittensa päälle ja siniset miesten alueiden kohdalle. Sinisiä merkkejä oli enemmän kuin punaisia.
”Meidän pitäisi toimia mahdollisimman pian”, Ukraina sanoi, ”miehet voivat yrittää jotain radikaalia, jos annamme heidän odottaa”.
”Mutta tämä pitää tehdä huolella”, Taiwan vastusti, ”yksikin virhe ja kaikki on pilalla”.
”Mutta nopeus voi olla myös etu”, Valko-Venäjä totesi liittyen mukaan taktiikkakeskusteluun, ”meillä menee muutenkin koko päivä, jos aiomme käydä jokaisen miehen luona”.
”Paitsi, että he kaikki ovat luultavasti samassa paikassa tällä hetkellä”, Ukraina lisäsi. Unkari oli vaiennut hetkeksi, mutta nyt kumartui paremmin kartan ylle ja veti sormellaan kuvitellun viivan itsensä ja Itävallan välille.
”Heidän ei tarvitse olla paikalla kun käymme heidän luonaan”, Unkari sanoi, ”itse asiassa kaikki käy helpommin, jos he eivät ole paikalla”. neljä naista nyökkäsi mietteissään, ja Liechtenstein ja Seychellit kuuntelivat uteliaina vieressä. He kaksi pysyivät hiukan sivummassa suunnitteluvaiheessa, koska kumpikaan ei tuntenut sitä alaa omakseen ja antoivat mieluusti kokeneempien naisten hoitaa sen puolen. Varsinkin Unkari ja Valko-Venäjä osoittivat nopeasti taitonsa taktikoinnista.
”Unkari”, Seychellit kutsui varoittavalla äänellä, hän oli istunut ikkunan ääressä ja katsoi nyt siitä ulos hyvää vauhtia hämärtyvään kesäiltaan, ”tänne on tulossa joku”.
”Kuka?” Unkari kysyi ja kohotti päätään kartoista, ”näetkö kunnolla?” Nuori tyttö siristeli silmiään nähdäkseen lähestyvät hahmot paremmin.
”Kaksi miestä”, hän lopulta vastasi ja muut naiset vilkaisivat toisiaan, joko miehet nyt tekisivät uuden siirtonsa, ”kummallakin on vaaleat hiukset ja he näyttävät muutenkin eurooppalaisilta”.
”Onko toinen heistä hyvin pitkä?” Unkari kysyi aavistellen jo tulijoiden henkilöllisyyden ja siirtyi itsekin ikkunan luokse katsomaan, ”ah, he ovat Suomi ja Ruotsi”.
”Miksi he tänne tulisivat?” Belgia kysyi hämmästyneenä.
”En tiedä”, Unkari vastasi, ”mutta pianhan se selviää. Mennään heitä vastaan”.
****
”Unkari”, Suomi tervehti ja hymyili, kun nainen avasi oven hänelle ja Ruotsille, ”minulla on asiaa, saammeko tulla sisälle?”
”Tulkaa vain”, nainen vastasi ja päästi miehet ohitseen tilavaan aulaan. Muut naisvaltiot olivat myös paikalla ja Suomi tervehti heitä jokaista erikseen mutta Ruotsi vain nyökkäsi vaiti ja tarkkaili nuorempaa kumppaniaan.
”Mikä teidät tänne toi?” Belgia kysyi malttamattomana odottamaan, että jompikumpi miehistä ehtisi kertoa asiansa ääneen.
”Tuota… Minä halusin tulla kertomaan yhden asian”, Suomi sanoi ja hänen ääneensä ilmaantui pieni epäröivä sävy, joka kuitenkin katosi hänen jatkaessa puhumista, ”muut aikovat asettaa teille pakotteita ja he yrittävät saada teidät palaamaan koteihinne uhkaamalla kauppasaarrolla”. Mies vaikeni saatuaan asiansa sanottua ja vilkaisi pikaisesti Ruotsia aivan kuin tukea saadakseen. Naiset tuijottivat häntä järkyttyneinä kuulemastaan.
”Sehän tarkoittaisi sotaa!” Taiwan huudahti, ”ovatko he päästänsä vialla vai muuten vain poikkeuksellisen tyhmiä?” Myös Valko-Venäjä ja Belgia mutisivat vihaiseen sävyyn keskenään, mutta Ukraina näytti enemmänkin huolestuneelta kuten myös kaksi nuorinta naisvaltiota.
”Rauhoittukaa”, Unkari pyysi, kun naisten puheet alkoivat kohota liian kovaäänisiksi, ”tämä on pelkkää politiikkaa, ei muuta. Olivatko kaikki miehet mukana siinä suunnitelmassa?” Viimeinen kysymys osoitettiin Suomelle, joka seisoi aloillaan katsellen vihaisia ja huolestuneita naisia kasvoillaan samaten huolestunut ilme. Mies ei ollut varma, oliko hän tekemässä oikein vai vain pilaamassa kaiken.
”Olivat”, hän kuitenkin vastasi yksinkertaisesti.
”Jopa minun veljeni?” Liechtenstein kysyi hämmästyneenä ja hänen äänensä oli täynnä huolta. Unkari huomasi tämän ja laski kätensä naisen olkapäälle lohduttavasti ja Suomi hymyili hänelle varovasti.
”Tavallaan”, hän sanoi, ”olen pahoillani, Liechtenstein, mutta Sveitsi nimesi juuri äsken sinun alueesi kuuluvaksi omiinsa. Hän tahtoi suojella sinua”. Nuori nainen katsoi häntä kysyvästi, mutta samalla hänen epätoivoinen ilmeensä alkoi kuitenkin hiipua pois.
”Veljellä on siis kaikki kunnossa. Se on hyvä”, hän sanoi ja huokaisi helpottuneena. Liechtensteinia ei näyttänyt juurikaan haittaavan tieto siitä, että Sveitsi oli ottanut hänen alueensa tai että se merkitsi teoriassa sitä että häntä ei ollut tällä hetkellä olemassa.
”Sinua ei siis häiritse, että veljesi vei alueesi noin vain?” Belgia varmisti epäilevänä, ”minä suuttuisin lopullisesti, jos Alankomaat tekisi sen minulle”. Liechtenstein hymyili ja nyökkäsi.
”Ei ollenkaan”, hän vastasi, ”veljeni tahtoo vain tehdä kaikkensa meidän parhaaksemme, joten se on varmasti hyvä asia”. Naiset katsoivat hämmästyneenä Liechtensteinia ihmetellen hänen nähtävästi loputonta luottamustaan veljeään kohtaan. Lopulta Unkari avasi suunsa.
”Kiitoksia tiedoista, Suomi”, hän sanoi ja hymyili miehelle, ”tämä muuttaa huomattavasti meidän suunnitelmiamme”.
”Emme siis käy miesten taloilla?” Ukraina kysyi ja muutkin naiset katsoivat Unkaria odottaen hänen kertovan muutokset ääneen heille, mutta Unkari vain nosti sormen huulilleen ja nyökkäsi päällään Ruotsia ja Suomea kohti.
”Ei millään pahalla, mutta haluamme pitää tulevat ohjelmamme omana tietonamme”, hän sanoi anteeksipyytävästi Suomelle, joka taas nyökkäsi ymmärtävästi. Hän oli nyt kertonut asiansa ja kääntyi lähteäkseen Ruotsin kanssa ulos talosta. Unkari seurasi heidän perässään, mutta muut naiset katosivat paikalta jättäen heidät kolmistaan. Ovella Suomi vielä kääntyi heitä saattavan naisen puoleen.
”Tahtoisin olla avuksi, mutta Su-san on oikeassa”, hän sanoi vaimeasti, ”tämä asia ei kuulu meille”. Unkari nyökkäsi ja hymyili myöntävästi.
”Olen kiitollinen tiedoista, joita toit, mutta sinä autat tällä hetkellä parhaiten pysymällä poissa meidän ja miesten välistä”, nainen vastasi, ”ei kannata sotkea koko maailmaa meidän kiistoihimme”.
”Olet oikeassa”, Suomi myönsi vastahakoisesti, ”toivon, että sinä ja Itävalta saatte riitanne sovittua”. Hetken Unkari näytti todella hämmästyneeltä, hän ei ollut uskonut kenenkään tietävän hänen ja hänen poikaystävänsä väleistä.
”Miten… Kertoiko hän sinulle?” nainen kysyi yllättyneenä ja katsoi Suomea.
”Ei, minä arvasin”, mies vastasi ja naurahti kevyesti epäilyksiensä osuttua oikeaan,
”Itävalta näytti niin surkealta ja mietteliäältä koko ajan. Mutta, mikset sinä itse vain kerro hänelle, että olet suuttunut? Miksi yllyttää kaikki toisiaan vastaan?” Unkarikin naurahti ja hän halasi vaaleaa miestä pikaisesti. Sitten hän vilkaisi Ruotsia ja iski hänelle silmää.
”Se on vain yksi meidän suhteemme monimutkaisuuksista”, nainen sanoi, ”teillä ei onneksi taida olla samanlaisia”. Hänen äänensä kujeilevainen sävy sai Suomen punastumaan kevyesti ja Ruotsin hymähtämään vaimeasti. Sitten kaksi pohjoisen valtioita lähtivät kävelemään pois taloon johtavaa hiekkatietä pitkin ja Unkari seisoi pitkään ovella katsoen heidän peräänsä. Hän naputteli leukaansa mietteliäänä ja mutisi puoli ääneen sanoja, aivan kuin laulaisi jotain. Lopulta hän naurahti ja kääntyi sisälle ovelta.
”Hänellä on tosiaan kyky huomata asioita”, nainen totesi ääneen ja painoi oven kiinni perässään.
****
”Mitä siinä luki?” Preussi kysyi ja ilmaantui jostain Sveitsin vierelle. Toinen mies mulkaisi häntä vihaisesti mutta ei ainakaan välittömästi uhannut millään tai ajanut Preussia pois.
”Se ei kuulu sinulle”, hän vastasi äkäisesti. Jotenkin Sveitsi arvasi heti, että Preussi puhui lyhyestä kirjeestä jonka Liechtenstein oli Sveitsille antanut heidän vakoiluretkellään.
”Ei kuulukaan”, Preussi myönsi, ”mutta eikö siinä sanottukin jotain Itävallasta ja Unkarista”. Sveitsi pysähtyi äkisti ja tuijotti Preussia tuimasti.
”Sinä olet lukenut sen!” mies ärähti ja astui uhkaavasti lähemmäs. Preussi kohotti kätensä ylös estelevästi, muttei perääntynyt yhtään.
”Mitä jätät rakkauskirjeitäsi kaikkien nähtäville”, hän naureskeli, ”ole iloinen, että se olin minä eikä kukaan epärehellisempi henkilö”. Sveitsin asteikolla Preussi jakoi epäilyttävyydessä ja epärehellisyydessä ensimmäisen sijan Itävallan kanssa, joten hän ei todellakaan ollut kovin iloinen.
”En tiedä, miten sinä näit sen, mutta asia ei kuulu sinulle edelleenkään”, Sveitsi sanoi. Kirje oli koko ajan ollut joko hänen taskussaan tai hänen käsissään eikä mies muistanut Preussin edes olleen lähettyvillä missään välissä, kun hän oli itse sitä lukenut.
”Minua kiinnostaa vain yksi asia”, Preussi sanoi ja Sveitsi tuhahti jaksamatta alkaa enää tapella. Hän kääntyi ja lähti nopeaan tahtiin kävelemään poispäin.
”Miksi et sanonut sille aristokraatille, että Unkari on hänelle vihainen?” Preussi huusi Sveitsin perään. Mies pysähtyi hetkeksi, muttei kääntynyt katsomaan toista miestä.
”Koska Unkari tahtoo, että hän tajuaa sen itse”, Sveitsi sanoi ja jatkoi matkaansa, ”eikä minua huvita olla avuksi Itävallalle”.
A/N: En meinannut saada mitenkään Suomea pihalle... Hän varmaan palaa tarinaan vielä. Toivottavasti tämä ei ollut liian sekava luku(?). Seuraavassa kyllä sitten selviää moni asia. Ai niin, ja jokainen voi miettiä itse, mikä päätöksistä oli oikea ja mitkä vääriä, kuten otsikossa luki. Nyt pelottaa... Toivottavasti pidätte kuitenkin!
-
Ihanaa, jatkoa!
Minusta tämä luku oli hyvä, eikä sekava ja Suomihan voi valita menevänsä naisten puolelle kun itsekin on "melkein" nainen... :)
Kiitos
-
Aivan ihana! Toivottavasti tähän tulee jatkoa!! :D
-
Ou, kiitoksia kumpaisellekin.
Jatkosta sen verran, että sitä tulee mutta voi mennä pitempi aika sillä viikkoni on aika täyteen tuupattu. Töiden lisäksi pitäisi päättötyö palauttaa ja esittää sekä käyttää varsa näyttelyissä (ja kouluakin käydä jossain välissä...). Joten kirjoittaminen vähän jää, mutta kyllä minä tämän tarinan loppuun vien.
-
Hah, minäpäs tykkäsin tuostakin luvusta. Se oli tosi hyvä. Jos ekat neljä oli noin hyviä, mitä ei mahda tulla jatkosat? Ihanaa ilmeisesti.
Jatkoa, kiitos.
<3:llä
~myrsis~
-
Kiitoksia Myrsis! En tiedä jatkon ihanuudesta, mutta viidennessä luvussa tulee ainakin olemaan hiukan fluffia mukana (toivottavasti kenellekään ei jää traumoja siitä, minä olen huono kirjoittamaan fluffia). Olen kirjoittanut viidennen osan jo melkein valmiiksi, joten ehkä se tulee jo ensiviikon alussa.
-
Oli odotettavaa, että hahmokaarti supistuu ainakin miesten keskuudesta. Vaikka käsittelet hyvin suurta hahmokaartia, olisi kohtuutonta vaatia pitämään hahmoja, jotka eivät ole juonen kannalta oleellisessa roolissa, mukana. Tosin minusta olisi ihanaa törmätä Suomeen vielä, koska tällaisessa tilanteessa hän on puolueeton ja luonteeltaan diplomaattinen. Enkä pistäisi Ruotsiakaan pahaksi... *virnn*
Tekisi mieli quottaa (ihana termi) koko tuo kohta, jossa Venäjä vihjailee haluavansa siskonsa ja Baltian maat takaisin itselleen. Oli aivan ihanaa nähdä Suomi puolustamassa ystäviään! Rakastan kaikkia piirteitä hänessä, vaikka usein saakin lukea siitä myöntyvästä ja rauhaarakastavasta, iloisesta sekä reippaasta puolesta hänessä. Siksi nämä kohdat kun hän ärähtää, ovat todella helmiä! Tämä kohta vei sydämeni totaalisesti kun Ruotsi astui kehiin Suomen turvaksi. Laitat noin ihania kohtia tähän ihan kiusallasi, etkö niin!? Myönnä pois... Nyt olen entistä pahemmin koukussa ja hymyilen kuin hölmö jo pelkälle ajatukselle... X)
Nokkelaa Sveitsiltä pelastaa Liechtenstein tuollaisella tavalla. Minusta tässä luvussa tehtiin siis enemmänkin kuin yksi hyvä valinta. Ensinnäkin tuo Sveitsin päätös pelastaa siskonsa, toinen oli Suomen kantelu naisille ja kolmas tuo ettei Sveitsi tai Preussi suostu sanomaan Itävallalle suoraan, että Unkari on tälle vihainen. Tai ehkä minä vain palan haluasta saada tietää miten nuo seikat sekoittavat pakkaa. Tällainen draama puree ja kovaa. *auts*
Tietenkään nämä käänteet eivät ole tae siitä että jotakin hyvää tapahtuu, mutta noin minä olisin toiminut oman moraalini mukaan jos olisin ollut joku noista hahmoista.
Aavistelinkin, että tässä on myös jotakin muuta taustalla... Jos Itävallalla ja Unkarilla on menneet tikut ristiin, voi tilanne olla vähän pulmallinen. Itävalta kun suhtautuu kaikkeen niin... niin! ylhäisesti. Hän on aika mielenkiintoinen persoona joka ilmaisee vihansa omalla tavallaan, eikä ole aina ihan samalla aaltopituudella muiden maiden kanssa. Siksi minä hänestä niin paljon pidänkin! On kuitenkin oltava samaa mieltä siitä, että Itävallan on itse ymmärrettävä suututtaneensa tyttöystävänsä, muuten ei tunnu yhtä vilpittömältä.
Unkari taas on hyvin suorasukainen asioita hoitaessaan, vaikka on kaikkea muuta kuin yksinkertainen luonteeltaan. Hmm... Odotan innolla mitä tästä kuoriutuu!
Muoks// Fluffia odotellessa! (;
-
Kiitoksia kaikille! Ja:
Laitat noin ihania kohtia tähän ihan kiusallasi, etkö niin!? Myönnä pois...
Olet aivan oikeassa, laitan noita tahallani (ja naureskelen aina itsekseni, kun ajattelen olevani fiksukin *virn*). Luulin, että kukaan ei huomaisi...
Muuten minä ajattelin jo jokin aika sitten, että olisiko sittenkin pitänyt ottaa Vietnamkin mukaan porukkaan ja sitten eilen tajusin, että Hetaliaan on tullut uusi hahmo, Monaco, ja hän on nainen. Voi, että kirosin itseäni. Mutta ajatelkaa, että heitä ei ollut olemassakaan tämän tarinan aikana... He olivat lomalla tai jossain.
Viides osa ja lupaamani fluffi-pala (en minä nyt kyllä tiedä, onko se kovin hyvää fluffia, mutta kirjoitinpa kuitenkin). Älkää sitten tappako parituksen vuoksi, minä olen jo pitkään halunnut kirjoittaa heidät yhteen. Ai niin ja minusta oli hillittömän söpö ajatus, että Itävalta ja Unkari kutsuisivat toisiaan ihmisnimillään, joten kirjoitin sen niin. Ja selviydeksi, että alun kursivi-osio on sitten muistelua (noin pari viikkoa ennen varsinaisten tapahtumien alkua).
5. Osa: Painajaista, harhakuvitelmaa ja todellisuutta
”Roderich!” Unkari huudahti iloissaan astuessaan huoneeseen, jossa hänen kutsumansa mies istui flyygelinsä ääressä pää raskaasti käsivarsiin nojaten, ”kuule, minun täytyy kertoa sinulle yksi juttu…” Itävalta avasi silmänsä ja katsoi naista väsyneenä.
”Elizabeta”, hän sanoi hyvin hiljaisella äänellä, ”olen pahoillani, mutta en pysty keskittymään nyt. En saa tätä työtä koskaan valmiiksi”. Hänen sanojensa myötä Unkari huomasi sikin sokin pitkin lattiaa viskellyt nuottipaperit. Hän poimi yhden niistä käteensä, se oli piirretty puoliksi täyteen nuotteja Itävallan siistillä käsialalla. Ajatuksissaan nainen alkoi hyräillä paperin merkintöihin kätkeytyviä sointuja.
”Ole kiltti ja lopeta”, Itävalta pyysi ja painoi kädet korvilleen jottei kuulisi hänen ääntään.
”Mutta minusta tämä on hyvä”, Unkari vastusti mutta lopetti kuitenkin hyräilemisen, ”se voisi toimia myös viululle”. Hän rakasti viulumusiikkia ja itävalta tiesi sen hyvin.
”Mutta se ei ole hyvä! Se ei vain onnistu!” huomaamattaan miehen ääni kohosi huudoksi. Unkari vavahti ensin mutta sitten naisen kasvoille kohosi kylmä ilme ja hänen huulensa tiukkenivat ohueksi viivaksi.
”Ei sitten”, hän sanoi tylysti ja poistui huoneesta jättäen Itävallan yksin epäonnisten nuottiensa kanssa.
Päivä kului ja vaipui iltaa kohti. Unkari raapusti keittiössä pienelle lapulle ostoslistaa seuraavaa päivää varten, kun Itävalta ilmestyi hiljaa hänen taakseen. Mies näyttäytyi harvoin keittiön puolella ja hän seisoi hiukan vaivautuneen ja nolon näköisenä hiljaa paikallaan. Unkari kyllä huomasi hänet, mutta ei kääntynyt tai sanonut mitään.
”Eliza”, Itävalta sanoi hetken painostavan hiljaisuuden jälkeen käyttäen sovittelevasti naisen lempinimeä, ”minä… Anteeksi, että huusin sinulle. Olen vain… hiukan väsynyt”. Itävallan ääni oli epäröivä ja vaimea, aivan kuin hän ei tietäisi, miten Unkari suhtautuisi asiaan.
”Ymmärrän”, nainen vastasi, mutta hänen äänensä kylmyys viestitti muuta.
”Mennään ulos syömään”, Itävalta pyysi yrittäen lepyttää Unkarin, ”siihen paikkaan, josta sinä pidät. Minä tarjoan kaiken”. Unkari tuumi hetken Itävallan jo ajatellessa mielessään, että hän sietäisi vaikka mustalaisorkesteria jos nainen vain leppyisi ja hymyilisi jälleen. Lopulta, miehen mielestä piinavan pitkän ajan jälkeen, Unkari nyökkäsi myöntävästi.
”Tavataan ravintolan edessä tunnin kuluttua. Minun täytyy käydä vielä asioilla kaupungissa”, nainen vastasi ja nousi pöydän äärestä ostoslista käsissään. Itävalta lähes huokaisi helpotuksesta.
”Hyvä, tapaamme silloin”, hän sanoi uloslähtevä naisen perään.
Kaksi tuntia myöhemmin Unkari oli erittäin vihainen. Lupauksestaan ja sovinnoneleestään huolimatta Itävaltaa ei näkynyt eikä kuulunut sovittuun aikaan paikalle ja nainen aikoi jo vihoissaan häipyä kotiinsa ja pysyä siellä vähintään seuraavat pari kuukautta. Hänen puolestaan Itävalta saisi jatkossa pärjätä yksin.
Mutta naisen lähtö estyi, kun Preussi ilmaantui paikalle. Unkaria ei juuri sillä hetkellä huvittanut tavata ketään, erityisesti Preussia, hän oli vihainen ja väsynyt sekä tunsi itsensä petetyksi. Mutta tietenkin mies tahtoi juuri silloin tulla puhumaan hänelle.
”Häivy”, Unkari töksäytti töykeästi ennen kuin Preussi ehti edes avata suutaan. Hänen virneensä ei hiipunut yhtään edes naisen tylyyden edessä.
”Mutta Unkari”, Preussi sanoi muka loukkaantuneena, ”näinkö sinä kohtelet lapsuuden toveriasi? Oletko jo unohtanut yhteiset aikamme?” Unkari ei vaivautunut edes tuhahtamaan, hän vain mulkaisi miestä äkäisesti.
”Meidän yhteisillä ajoillamme tarkoitat varmaan sitä, kun luulit minua pojaksi”, hän vastasi pistävästi tietäen, että hänen sanomansa asia harmittaisi Preussia, mutta Unkari ei nyt jaksanut välittää toisten tunteista.
”Sinä luulit itsekin niin!” Preussi huudahti kuulostaen tällä kertaa paljon enemmän loukkaantuneelta, ”mistä minä olisin tiennyt, että tyttö voisi muka päihittää minut taistelussa”.
”Niinpä”, Unkari totesi ja paineli Preussin ohi. Häntä ei oikeastikaan huvittanut muistella menneitä, jotka jollakin tavalla toivat Itävallan mieleen. Miksi mies oli pettänyt hänet…
”Hei, odota!” Preussi huusi ja juoksi naisen rinnalle. Unkari ei sanonut mitään mutta kiristi vauhtiaan. Ikävä kyllä Preussi ei aikonut jäädä jälkeen vaan pysytteli naisen rinnalla. Lopulta he juoksivat pitkin katuja ohikulkevien ihmisten tuijottaessa hämmästyneenä, kun valkohiuksinen mies juoksi kiroillen ja pyytäen naista pysähtymään sekä ”kohtaamaan hänet kuin mies”. Unkari taas oli vain kerännyt hameenhelmansa ylös päästäkseen nopeampaa. Lopulta, erään kaupungin puiston hiekkatiellä, nainen kompastui ja horjahti hiukan. Hän ei kaatunut mutta vauhti hidastu juuri sen verran, että Preussi sai otettua kiinni hänen käsivarrestaan.
”No niin, minä voitin”, hän sanoi voitonriemuisena uskollisena tyylilleen. Unkari ei vastannut eikä yrittänytkään riuhtaista itseään irti, mutta hänen hartiansa tärisivät kevyesti. Preussi huomasi sen vasta nyt, kun he olivat pysähtyneet.
”Unkari… Mikä sinun on? Itketkö sinä, oikeasti?” hän kysyi normaalia hiljaisemmalla äänellä ja kiersi naisen eteen. Mies ehti nähdä vain punoittavat silmät ja kyynelistä kosteat posket, kun Unkari yllättäen kietoi kätensä hänen ympärilleen ja upotti kasvonsa miehen rintaa vasten. Hennot hartiat vavahtelivat enemmän ja hengitys purkaantui Unkarin keuhkoista nyyhkytyksen sekaisena nikotteluna. Preussi ei ollut varma, mitä pitäisi tehdä. Hän huomasi vasta nyt, miten pieni nainen oikeasti oli. Jollain tapaa hän kai oli aina pitänyt Unkaria vahvempana kuin yksikään muu, ja juuri se oli peittänyt myös totuuden hänen todellisesta sukupuolestaan. Epävarmana Preussi asetti toisen kätensä Unkarin selälle ja silitti pehmeitä ruskeita hiuksia varovasti toisella. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä pitäisi sanoa tai miten he olivat edes päätyneet tähän mutta lopulta Preussi huomasi pitelevänsä itkevää Unkaria sylissään ja kuiskivansa tälle varovaisia lohduttavia sanoja sekä saksaksi että muutamia harvoja tietämiään myös unkariksi. Ehkä ne auttoivat tai sitten sen teki pelkkä toisen ihmisen lämpö ja läsnäolo, mutta viimein Unkari tyyntyi ja kyyneleet kuivuivat.
”Anteeksi”, nainen mutisi, mutta hän ei vielä irrottanut otettaan Preussista ja jostain kumman syystä Unkarin anteeksipyyntö vaivasi miestä huomattavasti enemmän kuin tämän läsnäolo. Läheisyys tuntui jopa tutumalta, lähes normaalilta, ja hän huomasi alkujärkytyksen jälkeen pitävänsä naisen lämmöstä sylissään. Asia, jota hän ei voisi eikä kehtaisi koskaan kertoa Unkarille itselleen.
”Et sinä ennenkään ole mitään anteeksipyytänyt”, Preussi sanoi, ”kerro, mitä on tapahtunut? Onko joku satuttanut sinua?” Sekä Unkari että Preussi itse hämmästyivät hiukan hänen äänen lähes vihaista sävyä, mutta kumpikin eri syystä.
”Ei mitään”, Unkari vastasi ja päästi irti miehestä, ”kaikki on aivan hyvin”. Hänen äänensä kuulosti valheelta, kopiolta jostain muusta, ja Preussi huomasi ettei hän tahtonut päästää naista pois.
”En usko”, hän sanoi ja kiersi kummatkin käsivartensa Unkarin vyötäisille estäen häntä lähtemästä, ”kerro. Minä lupaan kuunnella, tämän kerran”. Naisen kasvoille kohosi hetkeksi vihainen ilme, mutta se lientyi nopeasti. Loppujen lopuksi, hänhän se oli juuri itkenyt Preussin rintaa vasten kuin pikkulapsi.
”Minä… Itävalta…”, Unkari mumisi tietämättä, mistä aloittaa, ”hän huusi minulle… ja äsken, kun seisoin sen ravintolan edessä, olin odottamassa häntä sovitulle päivälliselle”. Naisen ääni vaimeni tuskin kuuluvaksi, mutta Preussi piti sanansa ja kuuli kaiken. Hän katsoi violetinsävyisillä silmillään naista tietämättä taaskaan, mitä tehdä seuraavaksi. Hän huomasi olevansa vihainen Itävallalle ja tahtovansa suojella Unkaria. Tämän ajatuksen Preussi kuitenkin karkotti nopeasti mielestään. Nainen, joka nyt katsoi miestä kyynelten jälkeen kirkkailla silmillään, osasi kyllä suojella itse itseään ilman muiden apua. Senhän Preussikin oli useaan kertaa joutunut huomaamaan.
”Kuinka kauan odotit?” mies kysyi.
”Yli tunnin”, oli lyhyt vastaus.
”Tahdotko, että minä teen jotain?” Preussi kysyi ja uskaltautui silittämään varovasti Unkarin hiuksia uudelleen, ”voin tehdä Itävallan elämästä yhtä painajaista. Sinä tiedät sen”. Unkari naurahti, tosin se kuulosti käheältä mutta Preussi piti sitä kuitenkin hyvänä merkkinä.
”Ei tarvitse. Minä voin tehdä sen itsekin”, nainen vastasi äänessään pienoinen teräksen sävy ja Preussi hymähti sille.
”Noin sitä pitää, tyttö. Tuo on se Unkari, jonka minä tunnen”, hän vastasi. Vielä hetken nainen antoi Preussin pitää häntä sylissään, mutta sitten hän irrotti miehen kädet ympäriltään ja vetäytyi taaksepäin. Preussi ei yrittänyt estellä, tämä oli jo ollut enemmän kuin hän voisi koskaan saada tai edes halusi saada. Hänhän piti yksinäisyydestään, tai ainakin ajatteli pitävänsä.
”Älä minusta huolehdi”, Unkari sanoi jo huomattavasti kepeämmällä äänellä. Sitten hän kurottautui varpailleen ja painoi kevyen suudelman Preussin poskelle.
”Mit…”, mies ei saanut sanottua muuta. Miksi hänen ihonsa tuntui niin kuumalta, siitä kohtaa mihin naisen huulet olivat koskeneet?
”Äläkä yritä enää koskaan saada minua juoksemalla kiinni. Muistat kai, että minä voitin sinut nopeudessa silloin aina kun vielä luulit minua pojaksi”, Unkari sanoi, ”kiitoksia, kun kuuntelit”. Sitten hän käveli pois ja katosi yön hämärään. Preussi seisoi pitkään paikallaan ja piteli kättään kasvoillaan.
****
Unkari heräsi hätkähtäen ja hetken hän joutui vain rauhoittelemaan hengitystään yrittäen tyynnyttää mielensä. Tämä oli yllättävän vaikeaa ja nainen manasi hiljaa mielessään omaa heikkouttaan. Hän ei saanut olla heikko, eikä varsinkaan nyt. Oli liian paljon tärkeitä tehtäviä ja suunnitelmia, jotka piti hoitaa loppuun asti koska hän oli ne aloittanutkin. Nainen nousi istumaan silmiään hieroen ja jäi hämmästyneenä tuijottamaan huonetta.
”Miksi minä täällä nukun?” hän kuiskasi hiljaa itsekseen, kunnes muisti antaneensa oman huoneensa Taiwanille ja menneensä itse nukkumaan toiseen huoneeseen. Asiassa ei sinänsä ollut mitään vikaa, mutta nyt herättyään Unkari muisti miksi hän ei koskaan halunnut olla tässä huoneessa. Vaikka sisustus oli kaunein koko kartanossa ja ikkunasta avautui kaikkein paras näköala, nainen ei koskaan viihtynyt täällä yksin. Ja vain sen takia, että tämä oli se huone jossa hän nukkui yleensä Itävallan vierellä kun mies oli hänen luonaan. Tuntui niin tyhjältä olla yksin…
Unkari sihahti terävästi hampaidensa välistä ja ravisti päätään. Hän ei todellakaan halunnut ajatella sitä miestä nyt. Nopeasti nainen nousi ja pukeutui. Poistuessaan hän painoi huoneen oven huolella kiinni, aivan kuin pitääkseen muistonsakin siellä lukkojen takana.
****
”Belgia”, Liechtenstein sanoi kuivatessaan naisen hänelle ojentamia lautasia, ”tuota… Oletko sattunut huomaamaan Unkarissa mitään outoa? Tai siis, tarkoitan että onko hän sinusta hiukan erilainen kuin ennen?” Oli kulunut jo pari päivää naisten ja miesten välisen kiistan syntymisestä ja eilen jokaiselle naiselle, paitsi Liechtensteinille, oli toimitettu viralliset paperit mahdollisesta kauppasaarrosta. Niissä kaikissa oli ollut miesten allekirjoituksen, mutta kuitenkin Unkari oli nimittänyt niitä ”lunnasvaatimuksiksi” ja polttanut omansa takassa.
”Ehkä”, Belgia vastasi hiljaa ja huuhteli uuden lautasen Liechtensteinille kuivattavaksi, ”Taiwan puhui eilen hiukan samaa. Siis, että Unkari käyttäytyy jollakin tapaa hassusti”.
”Mitä hän sanoi?” nuorempi nainen kysyi uteliaana.
”Ei paljon mitään”, Belgia vastasi hiljaa, ”hän vain ihmetteli, miksi Unkari on niin tiukasti mukana tässä asiassa, vaikka hän ei edes esittänyt vaatimuksia kenellekään. Hänhän kuitenkin päättää viime kädessä kaikki suunnitelmamme ja koko idea oli alun perin hänen”.
”Minä arvelen, että hänelläkin on jokin syy”, Liechtenstein sanoi ja pinosi kuivaamiaan astioita kaappeihin samalla kun Belgia laski tiskiveden pois altaasta, ”hän käyttäytyy aivan kuin hänellä olisi jokin päämäärä johon tähdätä”. Toinen nainen katsoi Liechtensteinia ensin hämmästyneenä, mutta sitten hänkin tuli mielessään samaan lopputulokseen. Unkari järjesteli heidän asioitaan aivan kuin hänellä todellakin olisi jokin päämäärä tai tavoite. Eikä hän näköjään tahtonut kertoa siitä sanaakaan muille, edes naisille jotka parhaillaan seurasivat häntä.
”Mutta mikä hänen tarkoituksensa on?” Belgia kysyi ääneen kuulostaen hiukan huolestuneelta, ”ja mitä meidän pitäisi tehdä?” Liechtenstein oli vastaamassa jotain, mutta Seychellien ilmestyminen keittiöön sai hänet vaikenemaan saman tien.
”Täällä te olettekin! Etsimme jo teitä kahta”, nuori tyttö ilmoitti ja Ukraina sekä Taiwan ilmestyivät paikalle hänen perässään, ”arvatkaa mitä? Unkari kertoi meille seuraavan siirtomme”. Seychellit näytti olevan aivan innoissaan ja myös Ukraina hymyili tyytyväisenä.
”No, kertokaa se meillekin”, Belgia pyysi ja nauroi kun Seychellit tarttui häntä käsistä ja tanssahteli ympäriinsä.
”Me lähdemme Italiaan!” tyttö lauloi pyöriessään ympäri, ”me lähdemme Milanoon ostoksille!”
Belgia liittyi mukaan Seychellien ilonpitoon Ukrainan kanssa Liechtensteinin ja Taiwanin seuratessa hieman maltillisemmin sivusta. Jossain kaiken tohinan keskellä kolmen naisen kesken vaihdettiin tietävät katseet. He arvasivat, että tämäkin retki olisi jokin osa Unkarin suunnitelmaa. Sitä suunnitelmaa, josta heillä ei ollut aavistustakaan.
****
Itävalta istui flyygelinsä ääressä ja yritti tapailla yksiä tiettyjä sointeja. Hän tarvitsi musiikkia rauhoittuakseen. Varsinkin nyt, kun hänen talonsa oli täynnä kärsimättömiä miehiä jotka valmistelivat sotatoimiksi laskettavia suunnitelmia naisvaltioita vastaan. Itävallan mielestä näin radikaalit keinot olivat jo liioittelua, mutta hän oli kuitenkin itsekin mukana tässä joten hänen ei auttanut valittaa. Sitä paitsi se oli juuri hänen Unkarinsa, joka oli nähtävästi yllyttänyt muita naisia ja johti nyt heitä. Itävalta pyöritteli tätä ajatusta päässään samalla kun hänen pitkät sormensa tanssivat koskettimilla luoden tutun melodian, joka yleensä oli enemmänkin kuin sopiva rauhoittamaan hänen mieltään. Myös Unkari piti tästä sävellyksestä ja hän oli joskus kauan sitten kehittänyt siihen omat sanansa…
Itävallan sormet eksyivät ja löivät vääriä koskettimia aiheuttaen terävän riitasoinnun. Hän sihahti vihaisena itselleen ja keskeytti soittonsa lyöden koskettimia suojaavan kannen vihaisena kiinni.
”Noh, noh, älä nyt riehumaan ala”, Preussi totesi pirteällä äänellä. Hän loikoili huoneen nurkassa nojatuolilla toinen jalka rennosti käsinojan päälle nostettuna. Itävalta katsoi häntä äkäisenä, jostain kumman syystä Preussi oli jo koko päivän, ja itse asiassa kaikki edellisetkin päivät vakoiluretkensä jälkeen, seurannut häntä joka paikkaan. Preussi oli muutenkin Itävallan mielestä yksi maailman suurimmista maanvaivoista, mutta miehen hiljainen tarkkaileminen teki hänen olonsa entistä tukalammaksi kaiken muun lisäksi. Sitä paitsi hiljainen ja tarkkailla eivät todellakaan sopineet Preussin tyyliin, joten Itävalta arveli tällä olevan mielessään jotain muuta. Hän ei vain tiennyt mitä.
”Minä saan riehua omassa talossani, jos vain haluan”, Itävalta vastasi ja kääntyi ympäri noustakseen ylös, ”ja, mitä sinä ylipäätänsä edes teet täällä?” Preussi suki hiuksiaan ja haukotteli.
”Ihmettelen kuinka typerä sinä voit olla”, hän vastasi, ”tahdon olla paikalla, kun viimein tajuat sen itse, ja nähdä ilmeesi silloin. Se on varmasti hyvin hupaisaa”. Preussi naureskeli päälle eikä välittänyt pätkääkään Itävallan tuimasta ilmeestä.
”Sinähän voit kertoa minulle, mitä minä en ole vielä tajunnut?” Itävalta kysyi ja sai Preussilta tietynlaisen vilkaisun, joka viestitti selvästi että mies tiesi jotain mitä hän ei tietänyt, ja että hän tosiaan nautti siitä tilanteesta. Se sai Itävallan muistamaan hyvin, miksei hän pitänyt Preussista.
”Ei huvita kertoa”, Preussi totesi kepeästi ja käänsi katseensa kattoon, ”mutta voin kai hiukan vihjaista, jotta edes jokin asia etenisi. Se liittyy Unkariin”. Itävalta kääntyi ympäri ovella, jonne oli ehtinyt jo kävellä, ja siirtyi nopeasti Preussin eteen.
”Mikä liittyy häneen?” Itävalta kysyi terävästi, ”kerro minulle!” Preussi sulki silmänsä ja odotti hetken ennen kuin vaivautui vastaamaan. Koko sen ajan Itävalta näytti valmiilta tarttumaan kiinni toisen miehen kurkusta ja ravistelemaan tiedon irti hänestä, mutta sellainen toiminta ei sopinut Itävallalle joten hän tyytyi odottamaan ja näyttämään äkäiseltä.
”Tso, tso, tuhma poika”, Preussi sanoi aivan kuin puhuisi koiralle, joka olisi tehnyt jotain väärää, ”yritä arvata itse. Kaikki hauskuus loppuu, jos oikeat vastaukset kerrotaan heti”.
”Preussi!”
”Minä nukun nyt”, mies vastasi ja Itävallan suureksi yllätykseksi hän todellakin nukahti tai ainakin esitti nukahtavansa. Toinen mies katsoi häntä pitkään, mutta tuhahti sitten ja marssi vihaisin askelin pois huoneesta. Ärtymyksestään huolimatta hän ei voinut kuitenkaan olla ajattelematta Preussin sanoja.
Onko Unkari vihainen minulle? Mutta miksi? Ainoa kerta, jolloin hän olisi voinut suuttua, oli jo kaksi viikkoa sitten ja hän ei ole mitenkään osoittanut vihaansa sen jälkeen. Ja minähän pyysin jo anteeksi, koska myöhästyminen oli minun vikani. Ja Eliza oli hymyillyt ja sanonut ettei se haittaisi…
Sitten Itävalta muisti ne kaikki pienet hetket ja yksittäiset tapaukset, jolloin Unkari oli käyttäytynyt eritavalla kuin normaalisti. Hän ei ollut tullut kuuntelemaan Itävallan soittoa, vaikka usein teki niin, eikä hän ollut edes viettänyt niin paljoa aikaa hänen kanssaan kuin yleensä. Ja sitten, kun Unkari oli ollut Itävallan luona, nainen oli ollut normaalia hiljaisempi ja katsonut häntä kuin odottaisi jotain. Mutta Itävallalla oli ollut koko ajan kiire keskeneräisen sävellyksensä parissa, joten hän ei ollut pysähtynyt miettimään asioita kunnolla.
Unkari on sittenkin vihainen minulle! Olen typerys, miksen tajunnut sitä aikaisemmin.
Itävalta seisahtui äkisti paikalleen ja kirosi itseään mielessään tavalla, jota ei yleensä käyttänyt tajutessaan asioiden oikean laidan. Koko tämän jupakan tarkoitus oli selvästikin vain Unkarin kostoa hänelle hänen ikävästä käytöksestään naista kohtaan aiemmin.
”Kappas, minähän sanoin, että se näyttäisi hupaisalta”, Preussi totesi nauraen arvatessaan toisen miehen ajatuksen ja taputti Itävaltaa olalle kävellessään hänen ohitseen, ”onneksi olkoon, olet fiksumpi kuin ajattelin”. Preussin sanat eivät juuri liikuttaneet Itävaltaa, sillä hänen oli seuraavaksi keksittävä jokin keino Unkarin lepyttämiseen. Eikä hän uskonut, että pelkkä päivällinen riittäisi tällä kertaa. Ja sitä paitsi oli luultavasti jo liian myöhäistä pysyttää miehiä, jotka olivat suuttuneet naisvaltioille. Yhtä myöhäistä kuin pysäyttää aivan yhtä vihaisia naisia.
A/N: Tähän tulee muuten luultavasti seitsemän osaa. Niin, ja Suomi tekee paluun viimeisessä. Ja tottakai Ruotsi tulee samalla ja he tuovat Norjan mukanaan (Ja miksi? Se selviää sitten...) Toivottavasti piditte tästäkin osasta, yritin parhaani mukaan selkeyttää juonikuoviota, jotta joskus saisin tämän loppuun asti.
-
Oi. No mutta, tämäpäs oli oikein mukava pikku luku. Tai no, vähän enemmän vähemmän pikkuinen^^ Oikein herkullista, kiitos. Tykkäsin, hyvä unkari kun näytät Itävallalle asioiden oikean laidan.
Jatko a äkkiä, rakentava kuooli taas.
<3;llä
~Myrsis~
-
Kiitoksia, Myrsis! Minä pelkäsin vähän tämänkin luvun kanssa, kun jotenkin tämä on sellainen tarina, joka lähti elämään ihan omaa elämäänsä jossain välissä. Aina käy niin, kun minä kirjoitan...
Jatkoa tulee varmaankin, hmm... viikonloppuna? Ehkä. Kai. Ei vielä tietoa. Minulla nimittäin oli kuudesosa jo valmiina mutta sitten tajusin, että asiat eivät vain voi mennä niin kuin ne siinä meni ja deletoin koko tekstin. Eli osa 6 vol. 2 on valmistumassa.
Saan kai hiukan spoilata? Seuraavan osan nimi tulee olemaan Pieni retki toiselle puolelle. (khyl, hurja spoilaus tosiaan *virn*)
-
Uu. Tuohan paljastaa ihan über paljon, taidanpa jopa tietää mitä voi tapahtua. No, onnea sille luvulle, ja tuopas se äkkiä, tai muuten... Muuten minä usutan kimppuusi sotivia hulluja maita.
-
Jeps, jatkoa ja kuten lupasin nyt on viikonloppu. Lauantai on kestänyt jo kokonaisen tunnin...
Tässä osassa... Tuota, lukekaa se, jooko? Ja kommentit olisivat ihan kiva juttu.
6. Osa: Pieni retki toiselle puolelle
”Ovatko kaikki valmiita!” Unkari huudahti varhain seuraavana aamulla pihalle kokoontuneelle joukolleen ja piteli toisella kädellä kiinni leveälierisestä kesähatustaan. Kaikki naiset olivat pukeutuneet vaihtelunvuoksi kevyisiin mekkoihin, olihan kuitenkin erityisen lämmin ja kaunis aamu, ja Belgia sekä Ukraina kantoivat käsivarsillaan eväskoreja. Seychellit lähes hyppi riemustaan paikallaan ja Taiwan naureskeli hänen innolleen. Ainoastaan Valko-Venäjä näytti hieman vakavalta, mutta hänkin hymähti useammin kuin kerran ja ihaili kirkkaan sinistä taivasta. Oli todellakin kaunis aamu, ehkä jopa hiukan liian kaunis matkustaa suurkaupunkiin. Maaseutu olisi ehkä sopinut paremmin, mutta Unkarin suunnitelman mukaan heidän pitäisi käydä jossain mahdollisimman suuressa ja kansainvälisessä paikassa ja Milano oli juuri sopivan lähellä. Italia myös sopi paremmin kuin jokin saksalainen kaupunki, sillä heidän tietojensa mukaan kumpikaan Italian veljeksistä ei ollut mukana kauppasaarrossa toisin kuin Saksa, jonka allekirjoitus oli ollut myös papereissa. Ja, kuten Unkari oli nauraen todennut, Italian luona vierailu näpäyttäisi hiukan Saksaa, jolla ei oikeastaan ollut minkäänlaista syytä olla mukana tässä sotkussa.
”Selvä, lähdetään sitten”, Unkari sanoi, kun kaikki olivat vielä tarkistaneet tavaransa, ”käydään kertomassa miehille, mitä mieltä me olemme heidän niin sanotusta kauppasaarrostaan”.
****
”Veli!” Veneziano huudahti pirteällä äänellä tullessaan makuuhuoneeseen, jossa Romano vieläkin nukkui, tai yritti, peittoon kääriytyneenä, ”hyvää huomenta. Arvaa mitä? Meille on tulossa vieraita!” Etelä-Italia murahti ja upotti kasvonsa tyynyä vasten. Häntä ei todellakaan huvittanut saada vieraita kotiinsa tähän aikaan aamusta, eikä varmasti sellaisia joista hänen veljensä olisi noin iloinen.
”Veli, herää nyt”, Pohjois-Italia vaati ja kiskaisi peiton Romanon ympäriltä istahtaessaan sängynreunalle. Vastaukseksi hän sai hyvin äkäistä mutinaa ja kiroilua.
”Minä tahdon nukkua ja, jos minä haluan nukkua, niin minä saan myös tehdä niin ilman että typerä veljeni tulee häiritsemään”, Romano tokaisi ja ryösti peiton takaisin itselleen. Hän käpertyi uudelleen sen alle ja sulki silmänsä itsepintaisesti, vaikka Veneziano selitti koko ajan jotain tulevista vieraista. Vasta eräs tietty nimi sai hänen huomionsa.
”… ja Unkari sanoi, että Saksakin on mukana tässä, joten…”
”Se ääliö!” Romano tiuskaisi ja ponkaisi istumaan sängyn päälle, ”menitkö sinä typerys kutsumaan hänet tänne? Minä en tahdo enää koskaan nähdä sitä perunapäätä tässä talossa!” Veneziano pakeni veljeään vähän matkan päähän väistäen samalla tämän vihaisena heittämää tyynyä.
”Ei Saksa ole ääliö! Hän on todella mukava ja kiltti koko ajan, ja minä pidän hänestä”, Pohjois-Italia vastasi, kun hänen veljensä kaatoi hänet lattialle. Ainakin hän oli saanut Romanon hereille, tosin hänen itsensä täytyisi vielä selvitä siitä hengissä.
”Veli, älä! Minä en saa henkeä”, Veneziano huusi ja yritti kiemurrella pois Etelä-Italian pitelemän peiton alta. Romano taas istui hänen rintansa päällä ja painoi peitettä tiukemmin estääkseen veljeään karkaamasta.
”Montako kertaa minun pitää se sanoa? Sinä saat luvan lopettaa sen saksalaisen saastan kanssa seurustelun!” Romano ärähti, ”hänestä ei ole kuin harmia!”
”Eikä! Hän auttaa minua aina kun olen pulassa, tai jos Ranska, Englanti tai joku kiusaa minua!” Pohjois-Italia huusi vastaukseksi. Hänen äänensä oli tosin hyvin vaimea kankaiden läpi ja jopa Romano kuuli sen hädin tuskin.
”Ita-chan!” kantautui naisen ääni jostain talon alakerrasta ja Romano jähmettyi hetkeksi paikalleen tunnistaessaan puhujan. Etelä-Italia tiesi hyvin, millaisen sotkun naisvaltiot olivat nostaneet jättäytymällä pois kokouksesta, ja se oli jotain sellaista johon hän ei todellakaan halunnut osallistua mukaan.
”Typerys, sinä olet tietenkin taas sotkenut kaiken”, hän sanoi ja päästi veljensä pois peitteen alta, jotta kuulisi tämän selityksen, ”mitä Unkari täällä tekee?”
”Minähän sanoin, että meille on tulossa vieraita”, Veneziano vastasi, ”Unkari soitti ja sanoi, että he ovat käymässä täälläpäin ja pistäytyvät samalla vierailulle”.
”He? Älä vain sano, että…” Romanon sanat jäivät kesken, kun Unkari ilmestyi ovelle hymyillen iloisena sekä hiukan ihmetellen, miksi veljekset istuivat kumpikin keskellä makuuhuoneen lattiaa. Hän kuitenkin ohitti sen seikan olankohautuksella.
”Huomenta, Ita-chan ja Romano”, nainen toivotti ja Veneziano vastasi hänen tervehdykseensä leveällä hymyllä mutta Romano vain otti kasvoilleen murjottavan ärtyneen ilmeen. Se, että Unkari oli täällä heidän luonaan, ei ollut näihin aikoihin hyvä asia. Sitä paitsi alakerrasta kantautuvien äänien perusteella kaikki muutkin naiset olivat tulleen hänen mukanaan. Romano huokaisi turhautuneena ja kirosi poliittisen ajantajun puutteesta kärsivää veljeään.
”Unkari, mukava nähdä taas! Me kaikki olimme niin huolissamme, kun te ette tulleet kokoukseen. Tai ainakin minä olin ja varmasti olivat kaikki muutkin, mutta he eivät vain sanoneet sitä ääneen”, Veneziano selitti ja onnistui kömpimään ylös lattialta, kun hänen veljensä keskittyi murjottamiseen ja mielessään manailuun.
”Minustakin on ihana nähdä, Ita-chan”, Unkari vastasi ja halasi pikaisesti hymyilevää miestä, ”olethan voinut varmasti hyvin? Ei kai Saksa teetä sinulla mitään ikäviä töitä?”
”Kaikki on ihan hyvin. Saksa on aina mukava minulle ja muistaa aina kieltää syömästä liikaa pastaa”, Italia vastasi pirteästi, ”vaikka minä kyllä pidän pastasta, mutta maha tulee kipeäksi jos sitä syö liian paljon yhdellä kerralla. Eikö niin, veli?” Romano ohitti itselleen osoitetun kysymyksen äkäisellä tuhahduksella, mikä tosin ei vaikuttanut lainkaan hänen veljensä mielialaan.
”Mutta miten sinä ja Itävalta? Olettehan voineet hyvin ja…”, Veneziano jatkoi, mutta Unkari pyysi viittomalla häntä vaikenemaan.
”Minulla olisi oikeastaan yksi pieni pyyntö sinulle, Ita-chan”, nainen sanoi, ”mennään muiden luokse, niin selitän sen sinulle”. Veneziano nyökkäsi ja seurasi Unkarin perässä alakertaan, josta kantautui naisten äänien kevyt puheensorina. Romano murjotti edelleen, mutta sitten hänkin nousi ylös lattialta ja kiskoi nopeasti päälleen hieman soveliaammat vaatteet kuin ne joissa hän oli nukkunut. Etelä-Italia tiesi, että hänen olisi paras mennä myös alakertaan, sillä hänen typerysveljensä onnistuisi yksinään vain sotkemaan kaikki asiat vieläkin pahemmin kuin ne nyt olivat.
Romanon saapuessa paikalle naisvaltiot olivat kokoontuneet ryhmäksi ja kaikki katsoivat Unkaria odottavasti. Kukaan ei juuri huomioinut Etelä-Italian saapumista, vain Liechtenstein hymyili varovasti tervehdykseksi ja Valko-Venäjä vilkaisi pikaisesti miestä mutta käänsi huomionsa nopeasti takaisin Unkariin.
”Niin, Ita-chan, olisimme todella iloisia jos tahtoisit olla meidän puolellamme tässä asiassa”, Unkari sanoi ja hymyili Pohjois-Italialle. Romanon ollessa vielä poissa, nainen oli selittänyt nopeasti hänen veljelleen koko miesten ja naisten välisen kiistan idean. Veneziano katsoi epävarmana naisvaltioita ympärillään.
”Mutta Saksa ei pitäisi siitä”, hän mutisi, ”hän varmasti huutaisi taas”.
”Siksi sinun nimen omaan pitäisi olla meidän puolellamme”, Taiwan tokaisi, ”jos Saksa kerta huutaa sinulle. Pistä hänelle vastaan”. Aasialaisnaisen äänessä sointui teräksinen sivuääni hänen puhuessaan.
”Mutta minä pidän Saksasta. Hän on minun paras ystäväni”, Pohjois-Italia vastusti hiljaa, ”Unkari, miksi sinä tahdot olla mukana tässä?” Belgia katsoi Italiaa hämmästyneenä ja Ukraina vilkaisi Unkarin ilmettä, joka pysyi edelleen kohteliaan iloisena. Kukaan muista naisvaltioista ei ollut vielä kehdannut kysyä häneltä hänen todellisia tarkoitusperiään, vaikka aavistelivatkin jotain, ja nyt Veneziano esitti sen kysymyksen noin vain kevyesti. Kaikki odottivat uteliaina Unkarin vastausta ja lyhyen hetken päästä nainen aukaisikin suunsa.
”Itävalta petti minut”, Unkari vastasi lyhyesti tasaisella äänellä, ”minä tahdon, että hän myös tajuaa sen. Siksi olen mukana tässä”. Liechtenstein vilkaisi nopeasti Belgiaa, joka nyökkäsi hiukan.
”Mitä tapahtui?” Belgia kysyi varovasti ja Unkari katsoi häntä hymähtäen hiljaa.
”En tahtoisi puhua siitä, mutta te tiedätte että olen nyt samassa veneessä kuin tekin”, hän vastasi ja naurahti sitten, ”tai minähän se tämän veneen taisin vesille laskea”.
”Oli miten oli”, Romano tokaisi kyllästyneenä heidän puheisiinsa, ”me emme ole mukana missään”. Äkäisen äänensävynsä vuoksi hän sai muutaman paheksuvan silmäyksen osakseen naisilta, mutta kukaan ei kuitenkaan sanonut mitään ääneen.
”Mutta sinä sanot aina itsekin, että naisia täytyy auttaa”, Veneziano sanoi hiukan hämmentyneellä äänellä. Hän mietti edelleenkin Saksaa ja miehen mahdollista reaktiota, jos hän liittyisi naisten puolelle. Ajatus ei ollut miellyttävä, mutta hän tahtoi kuitenkin kovasti auttaa Unkaria.
”Ei tällaisissa tapauksissa”, Romano vastasi, ”näissä jutuissa naisetkin saavat pärjätä keskenään”. Etelä-Italialle suotiin jälleen muutamia hyvin ikäviä katseita.
”Sinä voitkin pysyä poissa”, Unkari sanoi vakavalla äänellä, ”tarvitsemme vain Ita-chanin apua, jotta Saksa luopuu taloudellisista pakotteista”. Hän tiesi, että jos he saisivat Saksan pois joukosta, miesten ryhmä ei pysyisi kauaakaan kasassa. Siellä oli kuitenkin Ranska ja Englanti, jotka olivat lähes järjestään eri mieltä kaikesta, eikä Sveitsiä ja Itävaltaakaan voinut pitää parhaina yhteistyökumppaneina.
”Mitä sanot, Italia?” Ukraina kysyi ja Veneziano katsoi kaikkia paikallaolijoita kasvoillaan epävarma ilme.
”Minä autan teitä”, hän lopulta sanoi, ”vaikka Saksa ei varmaankaan pitäisi ajatuksesta, mutta tahdon olla myös avuksi”. Naiset hymyilivät ja Unkari alkoi jakaa nopeita toimintaohjeita matalalla äänellä. Romano kirosi veljensä typeryyttä ja marssi vihoissaan takaisin makuuhuoneeseen. Hetken hän vain murjotti ja kiukutteli itsekseen istuessaan sängyn reunalla, mutta sitten hänen silmänsä osuivat yöpöydällä olevaan puhelimeen. Eräs tietty ajatus alkoi muotoutua Etelä-Italian mielen sopukoissa, eikö hänenkin kuitenkin pitäisi tehdä jotain? Kyse oli kuitenkin myös hänestä, olihan hän Italia kuten veljensäkin.
Romano ei kuitenkaan ottanut pöydällä olevaa puhelinta, sillä se oli hänen omansa ja siinä ei olisi sitä numeroa jota hän tarvitsi. Sen sijaan mies nousi paikaltaan ja etsi toisen puhelimen kirjahyllystä. Se kuului Venezianolle ja hetken Romano vielä viivytteli äristen itselleen, siitä että hän joutuisi tosiaan soittamaan sille tietylle henkilölle joka sattui olemaan vihoviimeinen mies maailmassa jolle Romano tahtoisi puhua koskaan tai missään tilanteesta. Lopulta hän kuitenkin hampaitaan kiristellen valitsi ensimmäisen numeron luettelosta.
****
Saksa istui pöydän ääressä lukemassa aamun sanomalehteä ja söi samalla voileipää sekä joi vahvaa kahvia aamupalakseen. Mies kiitteli mielessään, että tänään oli ollut Ranskan vuoro järjestää syötävää. Eilen kokki oli nimittäin ollut Englanti, ja Saksalla oli todellakin nälkä sen päivän jäljestä. Pelkällä kahvilla ei nimittäin kovin pitkälle pötkinyt edes yhden päivän ajan. Tosin Saksa myös tiesi, että heidän vuorottelujärjestelmänsä mukaan huomenna olisi Preussin kokkausvuoro, joten oli epävarmaa saisivatko he ollenkaan ruokaa sinä päivänä.
Saksan mietteet keskeytyivät, kun puhelin soi. Mies vastasi siihen edes vilkaisematta ruudulla näkyvää numeroa. Soittaja olisi kuitenkin vain Italia jälleen. Hän olikin soittanut Saksalle vasta kolme kertaa tänä aamuna ja normaali määrä oli viisi tai kuusi kertaa.
”Huomenta”, mies sanoi ja käänsi sanomalehtensä sivua samalla. Seuraavalla aukeamalla oli ulkomaanuutiset. Naisvaltioiden ja miesten välinen kiista ei vielä heijastunut juuri mitenkään maailman tapahtumiin. Vain muutamassa sivuotsikossa mainittiin ohimennen ”tulehtuneista suhteista”, mutta siihen asia sitten jäikin.
”Typerys, älä toivottele huomenia, kun sinua tarvitaan täällä!” Hetkeksi Saksa jähmettyi paikalleen, sillä ääni ei todellakaan ollut se jonka hän oli kuvitellut kuulevansa. Eikä se kuulunut Venezianolle, ellei tämä sitten olisi täydellisesti muuttanut puhetyyliään yhtäkkiä.
”Romano?” Saksa kysyi epäilevästi ja kuuli miten Etelä-Italia tuhahti halveksivasti linjan toisessa päässä, ”missä Italia on?”
”Se idiootti on pilaamassa kaiken ja sinä saat tulla selvittämään tämän sotkun, koska se on sinun vikasi”, Romano vastasi äkäisellä äänellä.
”Kerro Venezianolle, että hän voi tulla tänne, niin minä selvitän sen mikä häntä sitten vaivaakin”, Saksa sanoi hiukan väsyneellä äänellä. Hän sai useinkin olla setvimässä Pohjois-Italian pulmia ja ongelmia, se sujui jo melkein rutiinilla, mutta Romanon kuunteleminen näin aikaisin aamulla ei todellakaan ollut kovin ihastuttava kokemus.
”Ei hän voi”, Romano mutisi vaimeasti pienen hiljaisuuden jälkeen, ”Unkari ja muut ovat täällä”. Saksa ei ehtinyt sanoa mitään, kun hiljainen naksahdus kertoi Romanon katkaisseen puhelun. Hetken vaalea mies vain istui paikallaan miettien Etelä-Italian viimeisiä sanoja ja niiden merkitystä. Sitten hän laski puhelimen rauhallisesti takaisin pöydälle ja nousi paikaltaan kasvoillaan vakavan ilmeetön ilme. Sillä hetkellä Itävalta ilmestyi huoneeseen, hän oli koko edellisen yön yrittänyt keksiä jotain ratkaisua ja lopulta todennut että olisi parasta vain puhua Saksan kanssa.
”Hyvää huomenta, Saksa”, mies tervehti ja kummasteli hiukan mielessään hänen jähmeää ilmettään, ”minulle selvisi eilen yksi tärkeä asia, joka…”. Saksa käveli hänen ohitseen sanomatta mitään, mikä sai Itävallan vaikenemaan turhautuneena.
”Saksa! Kuunteletko sinä minua?” hän kysyi terävästi ja vastaukseksi vaalea mies vain käänsi hiukan katsettaan Itävallan suuntaan.
”Meidän täytyy lähteä nyt”, hän vastasi ja sai Itävallalta hämmästyneen katseen.
”Minne ja miksi ihmeessä?” mies kysyi nopeasti, jottei Saksa ehtisi karata paikalta.
”Italian luo”, Saksa vastasi, ”Unkari on kidnapannut Venezianon”. Itävallan ilme näytti entistäkin hämmästyneeltä ja myös juuri paikalle saapuneet sekä viimeiset sanat kuulleet Ranska ja Englanti katsoivat kysyvästi Saksaa.
”Miksi hän niin tekisi?” Englanti kysyi ja kurtisti kulmiaan miettiessään. Myös Itävalta näytti pohtivan jotain, hän ei ymmärtänyt miksi Unkari haluaisi kidnapata Ita-chanin. Nainenhan oli vihainen hänelle, ei Italialle tai Saksalle.
”Siksi, että saisi minut ulos tästä jutusta”, Saksa vastasi ja kiskaisi tuolilla lojuneen takkinsa päälleen ennen kuin astui ovesta ulos, ”hän aikoo kiristää minua Italialla”.
****
Preussi istui suuren puun oksalla ja näki sieltä hyvin kun hänen veljensä marssi Itävallan talon pihapolkua pitkin määrätietoisin askelin ja hänen perässään seurasi hänen pieni miesjoukkionsa vähemmän määrätietoisen näköisinä. Tai oikeastaan kaikki miehet eivät olleet mukana, Preussi nimittäin tiesi hyvin että Sveitsi odotti häntä aseensa kanssa puun juurella. Preussi oli vain viattomasti maininnut, että Sveitsi näytti oikeastaan hyvin suloiselta naisten vaatteissa ja arveli samaan hengenvetoon, että hän varmaankin harrasti koruompeleita yhdessä sisarensa kanssa. Jostain täysin käsittämättömästä syystä Sveitsi oli hermostunut pahemman kerran ja Preussi oli kiivennyt puuhun turvaan. Onneksi hän oli valinnut omenapuun, syksyyn mennessä hänellä olisi ainakin ruokaa jos Sveitsi aikoi jatkaa piiritystään vielä pitkään.
”Hoi, Länsi!” Preussi huusi veljelleen, ”minne te olette oikein menossa?” Saksa ei suostunut edes huomioimaan häntä, mutta Ranska pysähtyi hetkeksi ja hymähti hiukan nähdessään missä tilanteessa Preussi oli. Sveitsi näytti nimittäin enemmänkin kuin vain murhanhimoiselta.
”Unkari on päättänyt ottaa panttivangin”, ranskalainen kuitenkin vastasi, ”lähdemme selvittämään asioita Italian puolelle”.
”Mitä se nainen on nyt tehnyt?” Preussi mutisi hiljaa itsekseen ja vilkaisi alapuolellaan odottavaa Sveitsiä. Ikävä kyllä Ranskan antamilla tiedoilla ei näyttänyt olevan häneen minkäänlaista vaikutusta, joten Preussi olisi jumissa tässä kirotussa puussa, vaikka olisi halunnut lähteä varmuuden vuoksi muiden mukaan. Unkari kyllä selviäsi mistä vain, mutta hän saattaisi tarvita apua. Hetken nopean mietinnän jälkeen Preussi kuitenkin keksi ongelmaansa ratkaisun.
”Sveitsi”, hän kutsui.
”Mitä, saasta, haluatko tulla jo alas?” Sveitsi vastasi töykeällä äänellä ja nosti katseensa ylöspäin, ”minulla on luoti sinua varten”.
”En oikeastaan, täällä on hyvin hauskaa. Paljon raitista ilmaa ja nätit maisemat”, Preussi totesi kevyesti, ”ajattelin vain, että satuitko huomaamaan että tuo äsken ohimennyt porukka oli matkalla selvittelemään asioitaan naisten kanssa Italiaan. Tuli vain mieleeni, että missä se sinun rakas sisaresi tällä hetkellä olikaan?” Sveitsi tuijotti häntä hetken ja kirosi sitten tajuttuaan asian itsekin. Hänen ei tarvinnut miettiä kahta kertaa, Liechtensteinin turvallisuus ja sen mahdollinen uhka oli huomattavasti tärkeämpää kuin Preussin vainoaminen.
”Älä luulekaan, että minä unohdan sinut”, Sveitsi ärähti valkohiuksiselle miehelle, joka nyt nyppi hajamielisesti puunoksista vihreitä lehtiä, ”me palaamme asiaan vielä”.
”Joo, joo, minäkin rakastan sinua”, Preussi sanoi naureskelleen ja sai Sveitsiltä osakseen hyvin tuimistuneen katseen. Miehellä ei kuitenkaan ollut aikaa, joten hän tyytyi sillä kertaa vain mutisemaan muutaman ruman sanan kävellessään poispäin. Preussi odotti varmuuden vuoksi hetken ennen kuin laskeutui alas puusta. Sitten hän lähti nopeasti suunnistamaan kohti Italiaa.
A/N: Odotan jännityksellä, saanko koko lopun ahdettua yhteen osaan. Ja se siitä "potkitaan hahmoja pihalle" -suunnitelmasta. Niitä tulee vain lisää! Seuraava jatkoficci, jonka kirjoitan, käsittelee vain tasan kahta päähenkilöä (ette koskaan arvaa keitä... Heh he).
-
Oioioi. Onpas kiva luku. Olet hyvä ja nopea kirjoittamaan, siitä plussaa. Juoni on mielenkiintoinen, älä kiirehdi lopun kanssa. OIkeasti, se saattaa mennä pilalle.
Näin BTW löysin pari kirjoitusvirhettä:
”Siksi sinun nimeen omaan pitäisi olla meidän puolellamme”
Mahdollisesti nimen omaan?
”Mutta minä pidän Saksasta. hän on minun paras ystäväni”, Pohjois-Italia vastusti hiljaa
Iso kirjain, eikö?
Muuten jatkoa odotellen,
<3:llä
~Myrsis~
-
Kiitoksia, Myrsis! Ja oli siellä näköjään pari virhettä, hyvä kun huomasit.
Lopun hetket (onpa dramaattista) kyllä lähestyvät koko ajan, mutta täytyy solmia pari pätkää vielä mukaan. Kaikkia varmaan kiinnostaa kamalasti, mitä tapahtui Zoë Schwyzille. (Liechtensteinia ainakin kiinnostaa). Minulla kyllä on selvä suunnitelma ja mielikuva lopusta, mutta inspis alkaa kadota johonkin. Joten ei kannata ihmetellä, jos jatko alkaa viivästyä. Kyllä se sieltä joskus tulee.
Mutta kuitenkin, seitsemännen osan nimi tulee olemaan Viimeisen kerran! Jep, olen huono keksimään nimiä, älkää välittäkö.
-
Tämä on muuten toiseksi viimeinen osa. Lopusta tuli liian pitkä, joten katkasin sen vielä kahteen kun tuossa sattui olemaan hyvä väli. Mutta minä lupaan, että seuraava on sitten ihan vihoviimeinen osa. Joten, olkaa hyvät!
7. Osa: Viimeisen kerran!
Suunnitelmat olivat jo loppuun laaditut ja naiset tekivät lähtöä pois Italian luota. He olivat kuitenkin tulleet maahan alun perin käydäkseen ostoksilla ja juuri niin he halusivatkin tehdä. Unkarin idean mukaan he oleskelisivat kaikessa rauhassa Milanossa ja, sitten kuin naiset olisivat lähteneet takaisin Unkarin alueille, Veneziano soittaisi Saksalle ja kertoisi päätöksestään. Jos mies luopuisi pakotteista omalta osaltaan, myös Italian osuus loppuisi siihen. Mutta, jos Saksa kuitenkin jatkaisi miesten ryhmän johdossa, Veneziano siirtyisi väliaikaiseksi asukkaaksi Unkarin kartanoon.
”No niin, Ita-chan, näemme ehkä piankin”, Unkari sanoi ja myös muut naiset hymyilivät miehelle, joka vaikutti enemmän epävarmalta kuin iloiselta. Hän kuitenkin kohotti leukansa ja päätti mielessään tekevänsä sen minkä oli luvannutkin. Sehän olisi vain yksi soitto ja hän pysty siihen varmasti. Veneziano oli avaamaansa suunsa sanoakseen jotain, kun terävä koputus ikkunaan keskeytti hänet.
Preussi avasi ikkunanluukun kätevästi ulkopäin ja ujuttautui sitä kautta sisälle taloon samalla kuin naiset sekä Italia tuijottivat häntä hämmästyneenä. Vain Unkari oli ainoa, joka ei ihmetellyt miehen ilmestymistapaa. Hän oli jo ehtinyt tottua siihen että Preussilla oli omat tapansa lähes joka asiaan ja että miehellä oli hämmästyttävä kyky ilmaantua paikalle kuin tyhjästä aina pahimpaan mahdolliseen aikaan.
”Preussi”, Unkari sanoi kuin vain todeten miehen tosiaan olevan paikalla. Preussi oikoi takkiaan ja virnisti naiselle.
”Unkari, siitä on pitkä aika”, hän vastasi dramaattisesti ja asteli lähemmäs, ”näytät muuten ihastuttavalta tuossa mekossa, melkein naiselta”. Unkari pyöräytti silmänsä kattoa kohden ja tuhahti.
”Mitä sinä täällä teet? Tämä on yksityistilaisuus, jos et tiennyt”, hän sanoi ja kohotti kulmiaan kysyvästi. Muut naiset vaihtoivat muutamat nopeat sanat keskenään ja Valko-Venäjä ja Ukraina keskustelivat matalalla äänellä keskenään venäjäksi. Lähes kaikki heistä, itse asiassa jokainen lukuun ottamatta edelleen veljensä ja Preussin vakoiluretkestä tietämätöntä Liechtensteinia, vertailivat mielessään nyt edessään olevaa miestä siihen naiseksi luulemaansa henkilöön. Taiwan oli edelleenkin hiukan ärtynyt siitä, että valeasu oli huijannut häntä mutta Belgia ei juuri välittänyt asiasta vaan keskittyi hyssyttämään kikattavaa Seychelliä hiljaisemmaksi. Ukraina naurahti vaimeasti jollekin sisarensa kertomalle huomautukselle, jota muut eivät ymmärtäneet kielen vuoksi.
”Tulin vain kuokkimaan, tietenkin”, Preussi totesi ja vilkaisi naisjoukkoa, kuin miettien tekivätkö he pilaa hänestä, ”ja muutkin tulevat ihan pian”. Se oli totta, sillä Preussi oli ehtinyt vain hieman veljeään ja muita miehiä edelle. Ja sekin vain sen ansiosta, että hän osasi liikkua nopeasti ja tiesi parhaat oikoreitit. ja sen, miten maiden rajojen yli pääsi ilman sellaisia tarpeettomiksi katsomiaan käytäntöjä kuten henkilöllisyyden tarkastus. Hänellä ei edes ollut passia, hänhän oli Preussi.
”Niin mitä?” Unkari kysyi, ”ovatko he tulossa tänne? Miksi?” Preussi rojahti pitkälleen olohuoneen sohvalle ja venytteli käsivarsiaan.
”Länsi sai jostain päähänsä, että sinä olet kidnapannut italian”, mies kertoi ja katsoi ohimennen rauhallisesti käyttäytyvää Venezianoa, ”sinä et kyllä näytä yhtään vangitulta. Ikävää, Länsi varmaan kuvitteli saavansa pelastaa sinut sankarillisesti hirviömäisen Unkarin kynsistä. No kuitenkin, veli on siis tulossa tänne ja muut seuraavat orjallisesti perässä”. Jopa Seychellit hiljeni lopettaen kikattamisensa ja naiset vilkuilivat toisiaan. Miehet olivat siis kohta täällä. Liechtensteinin kasvoille kohosi onnellinen hymy, siitä tiedosta että hän näkisi pian veljensä, kun taas Taiwanin silmät välähtivät pahaenteisesti ja Valko-Venäjän ilme alkoi näyttää pelottavalta.
”Kuinka he tiesivät?” Ukraina kysyi huolestuneena, ”mehän olemme olleet täällä vasta vähän aikaa, korkeintaan tunnin tai puolitoista”. Unkarikin näytti hieman huolestuneelta, sitten hänen katseensa tavoitti Pohjois-Italian, joka oli juuri matkalla keittiöön laittamaan ruokaa. Hän oli todennut, että jos kerta Saksa ja muutkin miehet olivat tulossa, olisi parasta valmistaa jotain syötävää. Ehkä pastaa, kaikkihan pitävät pastasta.
”Romano”, Unkari sanoi ääneen tajutessaan, miksi Saksa luuli hänen kidnapanneen Venezianon, ja Pohjois-Italia kääntyi häneen päin.
”Mutta, minä olen Veneziano”, hän vastaisi, ”veli on varmaankin yläkerrassa. Kutsunko hänet tänne?”
”Ei tarvitse”, nainen vastasi ja samalla he kaikki kuulivat, kun joku koputti lujasti ulko-oveen. Naisvaltiot vilkaisivat pikaisesti toisiaan ja jäivät sitten varuillaan odottamaan tulevaa. Italia katsoi kysyvästi Unkaria, joka nyökkäsi.
”Avaa sinä. Se on varmaankin Saksa”, hän vastasi totisena.
****
Saksa asteli määrätietoisesti ja varmoin askelin tutun oven eteen ja koputti sen pintaa kolme kertaa nyrkillään. Koko matkan aikana Itävallan luota Italian veljesten talolle mies ei ollut sanonut sanaakaan eikä näyttänyt edes ilmeellään minkäänlaista merkkiä, että tiedostaisi muiden puheita ympärillään. Itävalta oli nimittäin yrittänyt selittää hänelle sitä, minkä oli itse edellisenä päivänä tajunnut ja johon oli pyrkinyt keksimään ratkaisun. Mutta vain Englanti ja Alankomaat olivat kuunnelleet häntä, ja ikävä kyllä myös Sveitsi. Nyt Alppivaltio oli viimeistään täysin sitä mieltä, että hänen ja hänen sisarensa erossa olo oli Itävallan syytä. Taas kun Venäjää tai Ranskaa ei näyttänyt juurikaan kiinnostavan, vaikka mies tunnustikin loukanneensa Unkaria, joka taas oli sen vuoksi nostanut muut naiset heitä vastaan.
”Minusta tuntuu, että Belgia olisi tehnyt sen itse jossain välissä, jos Unkari ei olisi ehtinyt ensin”, Alankomaat totesi, ”hän on ollut välillä ongelmallinen”. Japani vilkaisi tutkivasti häntä ja nyökkäsi sitten.
”Taiwan myös”, hän totesi, ”Kiina on ajanut häntä liian ahtaalle jo vuosia ja joskus sen kaiken on vain yksinkertaisesti purkauduttava”. Kiina käänsi päätään ja katsoi äkäisesti takanaan seisovaa miestä.
”Japani, kenen puolella sinä olet, aru!” hän tiuskaisi samalla kun ovi avautui ja Pohjois-Italia ilmaantui kynnykselle. Hän hymyili, mutta ilmeessä oli myös epävarmuutta joka ei ollut luonnollista hänelle.
”Huo… Huomenta, Saksa”, Italia mutisi ohittaen kaikki muut miehet täysin. Hän katsoi vain Saksaa, joka oli edelleenkin hiljaa tarkastellen miestä edessään.
”Onko Unkari täällä?” hän lopulta kysyi vakavalla äänellä. Italia oli hiljaa ja vilkaisi epävarmana taakseen. Hän tiesi, mitä hänen pitäisi sanoa, mutta lausuminen oli niin vaikeaa. Ne olivat vain pari sanaa, mutta hän ei pystynyt toistamaan niitä Saksan edessä.
”Saksa… Minä…”, hän mutisi ja henkäisi syvään.
”Minä olen täällä”, Unkari sanoi ja ilmaantui Italian taakse, ”ja niin ovat kaikki muutkin”. Saksa nyökkäsi jähmeästi ja katsoi Italian ohi suoraan naisen vihreisiin silmiin, jotka vastasivat katseeseen vakavana.
”Neuvottelu”, Saksa sanoi vain yhden sanan, mutta Unkari ymmärsi hyvin. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän pelasi tätä peliä.
”Neuvottelu”, hän vastasi myöntävästi, ”tulkaa sisälle”. Sveitsi astui jo askeleen eteenpäin ja Italia väisti ovelta, mutta Saksa pudisti päätään.
”Tulkaa te ulos”, hän sanoi ja pysyi paikallaan, ”vapaa maaperä”. Unkari hymähti hiukan, hän oli arvannut miehen vastaavan niin. Saksa ei kuitenkaan ollut tyhmä. Nainen nyökkäsi ja viittoili oman joukkonsa ulos. Naisvaltioiden kasvoilla heijastu hyvin erilaisia ilmeitä, kun he astuivat ulos auringonpaisteeseen. Taiwan ja Belgia olivat kumpikin ärtyneitä, Ukraina tyytyi vain vilkaisemaan Venäjää pikaisesti, mutta hänen sisarensa tuijotti miestä senkin edestä. Liechtenstein hymyili varovasti veljelleen, joka pikaisella silmäyksellä tarkisti, että nainen oli todellakin kunnossa. Seychellit piteli kiinni Liechtensteinin kädestä ja katsoi vakavana kasvatti isäänsä ja Englantia.
”Mitä te tahdotte?” Saksa kysyi suoraan kyllästyneenä asian kiertelyyn. Unkari katsoi jokaista miestä vuorotellen antaen katseensa pysähtyä viimeiseksi Venezianoon, joka seisoi edelleen epävarmana talonsa ovella.
”Meidän ehtomme ovat edelleen samat”, Unkari lopulta sanoi ääneen, ”mikään ei ole muuttunut ja oletan, että muistatte ne vielä”.
”Ne ovat järjettömiä vaatimuksia, aru!” Kiina tokaisi ja Taiwan sihahti terävästi kuultuaan hänen sanansa.
”Onko sinulle muka niin vaikeaa myöntää, kuka minä olen!” nainen tiuskaisi takasin, ”vain pari sanaa ja minä olisin tyytyväinen”. Kiina risti käsivartensa puuskaan ja painoi katseensa äkäisenä maahan.
”Siihen liittyy muutakin, aru!” hän vastasi ja otti yhden askeleen lähemmäs aasialaisnaista. Japani astui nopeasti heidän väliinsä.
”Älkää tapelko nyt, minä pyydän”, hän sanoi ja katsoi kumpaakin tuima ilmeistä valtiota vuorotellen.
”Älä sotkeudu tähän Japani, aru”, Kiina tokaisi ja Taiwan loi häneen vieläkin pahemman katseen.
”Minä käskin sinun jättää hänet rauhaan!” nainen sanoi ja astui hänkin lähemmäs, ”lopeta Japanin komentaminen heti”. Kiina vastasi hänelle äkäisesti omalla kielellään, joten eurooppalaisilta jäi kuulematta loppu aasialaisvaltioiden välinselvittelystä kun Taiwankin vaihtoi kieltä. Miehen ja naisen puheet laskivat ja nousivat huolestuttavalla tavalla ja Japani yritti saada oman äänensä kuulumaan välistä.
”Belgia, mikä sinua oikein tässä kiehtoo?” Alankomaat kysyi sisareltaan sillä välin kun Japani yritti pitää Kiinan ja Taiwanin poissa toistensa kimpusta.
”Kiehtoo!” Belgia huudahti vihaisena, ”minä olen mukana, koska sinä ärsytät minua. Minä ja Luxemburg saamme aina pärjätä vain kahdestaan, kun sinä rakentelet niitä pikku patojasi ja kasvatat typeriä tulppaaneja! On siinä meilläkin veli!” Alankomaiden kasvoille nousi kevyt suuttumuksen puna, joka vain syveni naisen sanojen myötä.
”Te valitsitte tienne itse!” hän sanoi, ”kukaan ei ole koskaan käskenyt minun pitää teistä huolta”. Belgia tuijotti häntä hetken vihaisesti ja käänsi sitten katseensa kuin etsien jotakuta miesten joukosta. Hän ei kuitenkaan löytänyt etsimäänsä.
”Missä Luxemburg on?” hän kysyi ja kohdisti katseensa uhkaavasti takaisin veljeensä, joka kohautti olkiaan.
”En minä tiedä. En ole nähnyt pariin päivään”, hän vastasi ja tajusi samassa itsekin ettei heidän sisarkolmikkonsa kolmas jäsen ollut paikalla.
”Etkö sinä typerys osaa pitää hänestä huolta edes muutamaa päivää!” Belgia ärähti kihisten kiukusta, ”jos… jos hänelle on tapahtunut jotain, minä en koskaan anna sinulle anteeksi!” Viimeisen sanan kohdalla hänen äänensä murtui ja kauhukseen Belgia tunsi yhden yksinäisen lämpimän kyynelen vierivän poskeaan pitkin. Hän pyyhkäisi sen nopeasti pois kädellään ja katsoi uhmakkaasti veljeään. Unkari, joka oli hiljaa seurannut heidän kiistaansa eikä kyynelkään ollut jäänyt häneltä huomaamatta, laski kätensä lohduttavasti toisen naisen olkapäälle.
”Ilmeisesti ehdot ovat kaikkien mielestä toteuttamiskelvottomia”, Saksa totesi kuunneltuaan hänkin muiden kiistelyä. Ainakin aasialaiset olivat rauhoittuneet hieman ja nyt sekä Taiwan että Kiina vain kyräilivät toisiaan Japanin ohitse. Myös Venäjä oli sisartensa tuijotuksen kohteena, mutta Sveitsi puhui hiljaisella äänellä oman sisarensa kanssa. Muiden riidellessä Liechtenstein oli kenenkään huomaamatta mennyt veljensä luokse, sillä hän halusi itse varmistaa että tämä oli varmasti pärjännyt viime päivät. He kaksi keskustelivat saksaksi, mikä oli sinänsä huono kielivalinta koska Italian viereen ovelle norkoilemaan tullut Preussi kuuli ja ymmärsi kaiken hyvin. Hän ei kuitenkaan viitsinyt sanoa mitään, sillä hän tarkkaili sekä Itävallan että Unkarin reaktioita. Ja kirosi mielessään aristokraattia, eikö mies osannut tehdä mitään itse? Hänen tarvitsisi vain sanoa pyytää Unkarilta anteeksi ja leperrellä jotain muut kivaa päälle, mutta ei. Preussi harkitsi jo menevänsä itse auttamaan, mutta jostain kumman syystä hänelle tuli yhtäkkiä tukalan lämmin olo kun hän ajatteli sitä.
”Ovat selvästi”, Englanti myönsi.
”Sitten me jatkamme tätä”, Unkari vastasi jäyhästi, ”Ita-chan?” Italia vilkaisi Saksa epäröiden, mutta käveli kuitenkin oven hämärästä kahden ryhmittymän keskelle.
”Saksa… Minä olen nyt Unkarin puolelle”, hän sanoi yrittäen saada äänensä vahvaksi, ”mi… Minä pyydän, että lopetat pakotteet heitä kohtaan”. Hetken oli täysin hiljaista, kukaan ei sanonut sanaakaan ja Saksa vain katsoi järkyttyneenä miestä, jota piti ainoana ystävänään.
”Italia…”, hän mutisi hiljaa.
”Ja…”, Veneziano jatkoi hiljaisemmalla äänellä hänkin, ”jos sinä päätät aloittaa virallisen saarron, niin… Sinä tiedät, mitä minä tarkoitan”. Saksa nyökkäsi, hän ymmärsi hyvin. Jos Italia päättäisi olla naisten joukossa, Saksan johtama mahdollinen kauppasaarto yltäisi koskemaan myös häntä. Seurasi jälleen hiljaisuus, jota rikkoi ainoastaan Romanon manailu kun hän kirosi sekä veljensä että Saksan. Unkari oli jo kääntymässä poispäin, kun Itävalta viimein sai suunsa auki.
”Unkari”, hän kutsui ja nainen kääntyi katsoen häntä.
”Mitä vielä?” Kuvitteliko Itävalta vain, mutta kuulostiko naisen ääni normaalia kylmemmältä.
”Minä tahdon pyytää anteeksi”, mies kuitenkin vastasi, ”olen pahoillani kaikesta”. Itävallan viimeisten sanojen jälkeen Unkari vain katsoi häntä ilmeettömästi ja käänsi sitten jälleen selkänsä.
”Anteeksipyyntö ei enää riitä”, hän sanoi petollisen rauhallisella äänellä. Itävalta vaikeni ja katsoi vieressään seisovaa Saksaa, joka selittämätön ilme kasvoillaan tuijotti Italiaa. Myös Italia katsoi Saksaa, mutta pysyi kuitenkin naisten luona. Hänen päänsä oli painuksista. Sveitsi ja Liechtenstein pitelivät toisiaan käsistä ja Itävalta kuuli heidän vaihtavan kiireellä viimeisiä sanoja ennen kuin nainen irrotti otteensa ja seurasi Unkarin perässä. Sveitsi katsoi hänen peräänsä kasvoillaan samankaltainen ilme kuin Saksallakin. Itävalta puristi kätensä nyrkkiin niin että kynnet painuivat ihoon ja hän puri hammastaan. Hän tiesi, että tämä oli hänen vikansa. Hän oli aiheuttanut tämän kaiken.
”Unkari, odota” hän pyysi. Unkari seisahtui, muttei sanonut mitään.
”Minä en tahdo enää pitkittää tätä”, mies sanoi hänelle, ”valitsemme kumpikin puolueettomat neuvottelijat, jotka tapaavat huomenna. Yksikään meistä ei ole paikalla ja tyydymme neuvottelijoiden ratkaisuun. Oli se, mikä oli”. Unkari katsoi kysyvästi muita naisia ja hetken mietinnän jälkeen suurin osa heistä puolsi ehdotusta. Taiwan oli ainoa vastaan, mutta hänkin antoi muiden tehdä valinnan vapaasti. Myöskään miesten joukosta ei kuulunut yhtään vastalausetta ja, jos joku olisikin vastustanut, vilkaisu Saksan tai Sveitsin kasvoihin riitti kääntämään sen mielipiteen.
”Hyvä on”, Unkari ilmoitti, ”huomenna keskipäivän jälkeen täällä. Vain ennalta valitut neuvottelijat, me pysymme minun luonani ja te saatte pysyä Itävallan puolella”. Hänen puhuessaan muut naiset livahtivat ovesta sisälle ja viimeisten sanojen myötä myös Unkari poistui heidän perässään. Viimeisenä Italia katsoi Saksaa kuin pyytäen anteeksi, ja sulki oven perässään.
****
”Hyvä tyttö!” Preussi huudahti ja virnisti Unkarille, ”laitoit sen vanhan aristokraatin todellakin ajattelemaan. Olen ylpeä sinusta”. Preussin ääni tosiaankin kuulosti siltä kuin hän puhuisi täydet pisteet matikankokeesta saaneelle tyttärelleen eikä soturina varttuneelle naisvaltiolle.
”Preussi, älä viitsi nyt”, Unkari huokaisi syvää. Belgia oli painanut kasvot käsiinsä ja muut kuulivat hänen sopertavan jotain Luxemburgista, veljestään ja siitä, mitä tapahtuisi jos hänen nuorimmalle sisarukselleen olisi sattunut jotain. Liechtenstein yritti lohduttaa häntä parhaansa mukaan Seychellien ja Taiwanin kanssa. Kyllä, he kaikki tahtoivat vain lopettaa tämän uuvuttavan tappelun jo.
****
Oven sulkeuduttua Saksa vihdoin liikahti hiukan asennosta, johon oli jähmettynyt Venezianon sanojen jälkeen. Mies huokasi ja puristi kätensä nyrkkiin.
”Kenet valitsemme edustajaksemme?” hän kysyi vaimealla äänellä muilta miehiltä. Jokainen vilkaisi toisia odottaen, että joku kertoisi oikean vastauksen.
”Espanja? Käykö hän?” Ranska ehdotti hetken päästä, kun he olivat jo kävelemässä pois Italian veljesten talolta. Ei kannattanut jäädä pihalle norkoilemaan, etteivät naiset peruisi neuvottelupäätöstään.
”Ei tietenkään”, Englanti vastasi, ”hän on sinun ystäväsi eli puolueellinen. Ja naiset kyllä tietävät sen”. Ranska tuhahti, muttei jaksanut alkaa tapella sen enempää.
”Entä Turkki. Hän ei ole kenenkään meistä lähin ystävä?” Venäjä kysyi.
”Ei missään nimessä!” Itävalta sanoi äänessään pienoinen kauhistunut vivahde, ”Unkari ei voi sietää sitä miestä. Hän suuttuisi vain pahemmin meille kaikille, jos käytämme Turkkia neuvottelijana”. Kaikki vaikenivat hetkeksi ajatellessaan sitä mahdollisuutta. Ajatus ei todellakaan tuntunut kovin hyvältä.
”Minulla on myös yksi ehdotus”, Alankomaat sanoi katkaisten hiljaisuuden, ”ja hän on varmasti puolueeton”. Miehet seisahtuivat hetkeksi, kun Alankomaat kertoi heille ehdokkaansa nimen. Yksi toisensa jälkeen miehet nyökkäsivät hyväksyvästi pohdittuaan asiaa.
”Käytkö sinä pyytämässä häntä paikalle?” Englanti kysyi, mutta Alankomaat pudisti päätään.
”Minun täytyy löytää Luxemburg jostain”, mies vastasi vaimeasti, ”en halua, että Belgia… Luxemburgille ei saa tapahtua mitään”.
”Hyvä on”, Saksa sanoi ja hänen ääneensä palasi tuttu käskevä sävy, ”minä käyn hakemassa neuvottelijamme. Menkää te muut jo Itävallan luokse”.
A/N: Jätin tarkoituksella kertomatta neuvottelijoiden nimet. Saatte miettiä niitä itse *virnn* Oli muuten aika vaikeaa keksiä miehille sellaista edustajaa, joka olisi täysin puolueeton ja vielä varustettu oikeanlaisella luonteella.
-
Kuinka tästä sotkusta voikaan enää selvitä kunnialla?
Täytyy myöntää, että joskus tuntuu kyllä siltä, että Preussista olisi enemmän iloa Unkarille kuin Itävallasta. Tietysti minulla on myös läjä omia taka-ajatuksia tämän suhteen, mutta voi olla fiksumpi olla mainostamatta niitä... No, Preussi oli joka tapauksessa hyvin kultainen Unkarille ja jotenkin aina nuo heidän iän ikuiset nälvimiset, ovat todella suloista luettavaa.
”Hyvä tyttö!” Preussi huudahti ja virnisti Unkarille, ”laitoit sen vanhan aristokraatin todellakin ajattelemaan. Olen ylpeä sinusta”. Preussin ääni tosiaankin kuulosti siltä kuin hän puhuisi täydet pisteet matikankokeesta saaneelle tyttärelleen eikä soturina varttuneelle naisvaltiolle.
Yay! *virnn* Nappi kohta!
Mukava muuten lukea Saksasta muunakin kuin parantumattomana tiukkapipona, joka organisoi kaiken. Huolestuminen pukee häntä, vaikka se ei mahda paljoa ilahduttaa häntä itseään. ^^' Hänen kannaltaa voikin olla mukavinta, että hänen ei tarvitse olla neuvottelijana tässä. Hänen tuntuu olevan vähän vaikea ajatella yhtä aikaa järjellä, että tunteilla. Sitä heikkoutta naiset käyttivät ovelasti hyväkseen.
Minulla on pieni aavistus ketkä pistetään neuvottelupöydän ääreen... Voi, odotan viimeistä osaa jännityksellä!
-
Auts, jäipä pahaan kohtaan....
Olen seurannut mielenkiinnolla tätä ihanaa ficciä ja nyt ei auta muta kuin odotella. :)
-
Jeij! Kiitoksia Sinu ja Salmiakkityttö! Hyvä, että Saksa onnistu. Minulle ei alunperin ollut minkäänlaista tarkoitusta edes kirjoittaa häntä tähän, mutta hän vain otti johtajan aseman kysymättä minulta lupaa. Joten Italia sai avustaa hänet ulos...
Minulla on muuten oikeasti hauskaa viimeistä osaa kirjoittaessa. Ehkä lyön vähän yli, mutta minun on vain pakko laittaa siihen pari juttua... Näette sitten, yritän saada tuon loppuun kirjoitetuksi ylihuomiseen mennessä. Ainakin vauhti on hyvä nyt, kun olen hoitanut vihoviimeisenkin velvollisuuteni koulua kohtaan! (noh, pari koetta on vielä, mutta ne ei ole pahoja)
-
Tätä ficciä on ollut hauska lukea, olen naurahdellut useassa kohdassa kovaan ääneen. Valittamista ei löydy, tykkään kovasti naisten omapäisyydestä (awaken the inner feminist). Valtioiden väliset suhteet on kuvattu hyvin ja melkolailla fandomin mukaisesti.
Odottelen jatkoa innolla, sori ettei tullut rakentavaa palautetta n____n'
- purr
-
Kiitoksia purr!
Viimeinen osa on tänään täällä! Huoh, nyt se on sitten valmis. Säästän turinat loppuun ja päästän teidät lukemaan.
8. Osa: Neuvottelijat
Seuraavana päivänä hiukan puolenpäivän jälkeen miesvaltioiden ja naisvaltioiden velvoittamat neuvottelijat tapasivat toisensa Italiassa, eikä Romano ollut siitä asiasta yhtään iloinen. Varsinkaan kun hänen veljensä oli lähtenyt Unkarin joukkojen mukaan ja jättänyt hänet yksin kotiin. Vanhempi Italian veljeksistä mutisi itsekseen äidinkielellään istuessaan pöydän ääressä kädet tiukasti puuskassa. Suomi, joka edusti nyt naisvaltioita, hymyili hänelle varovasti. Toisin kuin Ruotsi, joka ei edustanut ketään muita kuin itseään mutta kukaan ei ollut kuitenkaan vaatinut häntä poistumaan paikalta. Olihan Romanokin kuitenkin ylimääräinen henkilö tällä hetkellä, mutta kukaan ei olettanut että hänkään poistuisi omasta kodistaan vapaaehtoisesti.
”Hyvää päivää, Kreikka”, Suomi toivotti pirteästi kun unelias mies saapui paikalle harmaa kissa sylissään. Saksa oli lähes kiskonut hänet ylös sängystään edellisenä iltana ja raahannut mukanaan Itävallan luokse sanomatta tuskin sanaakaan. Kreikka ei ymmärrettävästi ollut kovin innoissaan, mutta Japani oli selittänyt hänelle tarkasti koko tapahtumaketjun ja lopulta Kreikka oli suostunut tehtäväänsä.
”Huomenta”, Kreikka mutisi vastaukseksi, vaikka päivä oli Suomen mielestä jo pitkällä, ja istuutui pöydän ääreen kahta Pohjoismaata vastapäätä.
”Sinä kai tiedät jo tämän tapauksen?” Suomi kysyi ja Kreikka nyökkäsi vastaukseksi, ”hienoa. Minulla on jo yksi ehdotus valmiina ratkaisuksi”. Hän oli pohtinut ja keksinyt useita mahdollisia ratkaisuja siitä asti, kun Unkari oli soittanut ja pyytänyt hänet neuvottelijaksi. Suomi oli tietenkin suostunut ja kehittänyt yön aikana mielestään kelvollisen kompromissin naisten ja miesten väliseen kiistaan. Ainakin naisvaltiot olivat sen kelpuuttaneet, kun hän oli aamulla selittänyt ideansa heille. Kreikka taas oli, lepyttyään Saksalle itsensä kaappaamisesta, saanut vain yhden ohjeen: ihan mikä vain käy, kunhan he vain ovat iloisia ja Italia voi palata kotiinsa. Ohjeen oli antanut Saksa ja Kreikka ajatteli sen olevan noudattamisen arvoinen.
Suomi selitti innoissaan ideansa Kreikalle, joka lähinnä nyökkäili. Välillä hän esitti muutaman oman ehdotuksensa, jotka Suomi otti mielellään mukaan suunnitelmaan. Kahden neuvottelijan keskustellessa Romano murjotti paikallaan Kreikan vieressä. Kukaan ei ollut edelleenkään pyytänyt häntä jäämään, mutta hän ei myöskään tahtonut olla poissa. Ruotsi istui Suomen vieressä kasvoillaan mitäänsanomattoman jähmeä ilme. Hän ei myöskään sanonut mitään koko aikana, katseli vain Suomea ja muita pelottavasti. Suomi oli ainoa, joka ei hätkähtänyt miehen ilmettä, hän oli ehtinyt jo tottua siihen vuosien aikana. Muutaman tunnin neuvonpidon jälkeen Kreikka ja nuori Pohjoismaa olivat viimein saaneet sovittua jokaisen pienenkin yksityiskohdan valmiiksi. Heillä oli jo naisten hyväksyntä, joten enää tarvitsi vain esitellä idea miesjoukolle.
”Voimme mennä yhdessä”, Suomi sanoi ja he nousivat neuvottelupöytänä toimineen Italian keittiönpöydän äärestä, ”Su-san, voisitko sinä hakea Norjan? Hän on meistä paras soittamaan”. Ruotsi katsoi häntä ja mumisi sitten pitkään jotain, mistä Kreikka ei saanut mitään selvää. Ilmeisesti Suomi kuitenkin ymmärsi, sillä hän myös vastasi.
”Tietenkään hän ei välttämättä pidä siitä, mutta tämä on yhteisen hyvän eteen”, nuorempi miehistä sanoi ja madalsi sitten hiukan ääntään, ”mutta yritä saada Tanska pysymään poissa…”. Seurasi taas mutinaa Ruotsin suunnalta ja Suomi hymyili hänelle.
”Ei, en usko että häntä kannattaa lukita mihinkään, Su-san. Hän vain suuttuisi”, Suomi vastasi, ”yritä vain hakea Norja niin ettei Tanska huomaa. Pyydä vaikka Islantia auttamaan”. Ruotsi vastasi hänelle lyhyesti ja käveli sitten ovelle.
”Kiitos, Su-san!” Suomi huusi hänen peräänsä ja kääntyi Kreikan puoleen, ”musiikkipuoli on nyt hoidettu”.
”Lähdemmekö nyt kertomaan Saksalle ja muille tästä?” Kreikka kysyi ja silitti kissaansa. Hana Tamago, joka oli tullut sisälle Ruotsin avattua oven, hyppi hänen jalkojaan vasten yrittäen päästä tutkimaan lähemmin otusta Kreikan sylissä. Suomi nauroi ja nosti koiransa ilmaan.
”Lähdetään vain”, hän sanoi ja iski silmäänsä iloisena, ”toivottavasti tämä onnistuu. En ole ennen ollut järjestämässä treffejä”.
****
Miesten reaktiot olivat olleet hyvinkin erilaisia. Kiina oli tyrmännyt suorilta vaihtoehdon mennä minkäänlaiseen tapaamiseen Taiwanin kanssa, mutta Japani oli puhunut hänet ympäri, joten myös äkäinen aasialaismies seisoi seuraavana aamuna muiden joukossa kukkapuuska käsissään ja suklaarasia kainalossaan odottamassa naisvaltioita saapuvaksi. Maa oli jälleen Italia, pitkän pohdinnan jälkeen Suomi ja Kreikka olivat päättäneet sen sopivan parhaiten tarkoitukseen.
”Miksi minun pitää antaa nämä omalle sisarelleni”, Sveitsi kysyi ja nypläsi yhtä kukkaa. Toisaalta hänestä olisi kiva antaa Liechtensteinille kukkia, mutta nainen oli kuitenkin hänen sisarensa.
”Minäkin annan nämä omilleni sisarilleni”, Venäjä vastasi sylissään kaksi suurta auringonkukkaa ja suklaarasiaa, ”ja sinun sisaresi ei tahdo naimisiin kanssasi”. Mies värähti hiukan muistaessaan Valko-Venäjän. Hän toivoi, että Ukraina hillitsisi heidän nuorempaa sisartaan.
”Olkaa hiljaa”, Itävalta pyysi arvokkaan kärsivällisellä äänellä istuessaan valkoisen hevosen satulassa, ”teidän ei tarvitse ratsastaa". Ranska, jolla oli vain ruusukimppu käsissään sillä Englanti piteli suklaarasiaa, naurahti hiukan ja Itävalta mulkaisi häntä pahasti hevosensa selästä. Hän keräsi ohjat tottuneesti käteensä ja kannusti ratsua kääntymään niin että mies saattoi katsoa Ranskaa suoraan ylhäältäpäin.
”Minä sentään osaan pysyä satulassa, toisin kuin eräät”, hän sanoi viileällä äänellä saaden Ranskan mutristamaan huuliaan harmistuneena.
”Totta kai minäkin osaan ratsastaa”, hän vastasi, ”se on hyvin helppoa”. Englanti pyöräytti silmiään hänen vieressään.
”Niin, kunhan sinulle annetaan poni ratsuksi”, hän sanoi nauraen ja Ranska olisi vastannut samalla mitalla takaisin, jos Saksa ei olisi keskeyttänyt heitä.
”He tulevat”, mies sanoi lyhyesti naisten kävellessä loivaa kumparetta ylös. Italia ja Pohjoismaa kolmikko olivat myös heidän joukossaan. Ruotsi oli tosiaan onnistunut huijaamaan Norjan mukaansa Tanskan huomaamatta ja nyt kylmäilmeinen öljyvaltio käveli viulu olallaan Suomen perässä. Naiset ryhmittyivät miesten eteen ja jäivät odottavasti seisomaan paikalleen lukuun ottamatta Unkaria, joka Itävallan ratsun huomattuaan astui lähemmäs ja kosketti valkoista turpaa käsillään.
”Fehér, oletko se tosiaan sinä”, nainen kuiskasi ja ori hörähti matalasti tunnistaessaan hänet. Itävalta oli valinnut kyseisen hevosen ratsukseen juuri siksi, että se oli ollut Unkarin lahja hänelle. Ainakin nainen näytti olevan iloinen nähdessään kasvattamansa hevosen, jonka jokainen valkea jouhi kiilsi kilpaa auringossa suitsien ja satulan messinkikoristeiden kanssa.
”Unkari, jos sallit”, Itävalta pyysi ja ojensi kätensä samalla kuin Suomi ja Kreikka viittoilivat muitakin miehiä lähestymään naisvaltioita. Sveitsiä ei tarvinnut kahta kertaa käskeä, hän lähes juoksi sisarensa luokse. Liechtenstein naurahti ja kietoi kätensä veljensä kaulaan yllättäen hänet. Pienen hetken Sveitsi jähmettyi paikalleen, mutta sitten hänkin naurahti ja vastasi halaukseen. Kauempana Japani lähes työnsi Kiinaa Taiwanin luokse ja Venäjä lähestyi sisariaan varovasti Ukrainan puolelta. Ranska ja Englanti epäröivät kumpikin, mutta Liechtensteinin ja Sveitsin kohtaamisesta rohkaistuneena Seychellit käveli heidän luokseen ja tarttui kummankin vapaaseen käteen nauraen.
”Belgia”, Alankomaat sanoi hiljaa sisarelleen, joka odotti yhä paikallaan ilmeettömänä, ”katso kenet löysin”. Mies astui askeleen sivulle ja paljasti takanaan piilossa seisseen nuorukaisen. Belgian kasvoille levisi onnellinen hymy ja silmät kostuivat ilosta hänen nähdessään nuorimman veljensä.
”Luxemburg!” nainen huudahti ja ryntäsi halaamaan nuorukaista, joka näytti pelkästään vaivaantuneelta.
”Sisko… Älä nyt. Minä osaan jo huolehtia itsestäni. Ei sinun tarvitse…”, Luxemburg mumisi ja varmisti nopeasti, ettei kukaan nähnyt. Onneksi kaikilla oli kiire korjata rakoilleita suhteitaan, joten Alankomaat oli ainoa joka katsoi sisaruksiaan hymyillen.
Unkari kuunteli ympärillään sointuvia iloisia ääniä ja hymyili kevyesti katsoessaan ylöspäin Itävallan odottaviin kasvoihin.
”Tämän kerran”, nainen vastasi ja antoi miehen auttaa hänet istumaan taakseen hevosen selkään.
****
Suomi ja Kreikka olivat valmistelleet Ruotsin, Norjan ja vastahakoisen Etelä-Italian avustuksella vähän matkan päähän vihreälle nurmelle pienimuotoisen juhlatilaisuuden. Ruoka oli Ranskan suositteleman kokin valmistamaa, joten se oli takuulla hyvää, ja Norja soitti viuluaan, kunhan oli ensin valittanut Suomelle tehtävästään. Mutta, koska kylmä öljyvaltio oli oikeasti hyvä soittamaan, nuori Pohjoismaa oli pysynyt tiukasti pyynnössään.
”Unkari, annatko minulle anteeksi?” Itävalta kysyi, kun päivä oli jo kääntymässä iltaan ja pieni valtioiden joukkio oli nauttinut juhlastaan. Lähistöllä Norja soitti vaihtelun vuoksi nopeatempoista kansanlaulua ja Liechtenstein ja Seychellit tanssivat sen tahtiin Ranskan ja Sveitsin taputtaessa vieressä. Taiwan nauroi, kun nuori saaristovaltio vilkutti hänelle vauhdikkaan tanssinsa pyörteistä, ja Kiinakin hymähti istuessaan aasialaisnaisen vieressä. Heidän lähellään Japani katsoi paria tyytyväisenä ja jutteli Kreikan kanssa. Preussia kukaan ei huomannut, sillä hän oli jälleen kiivennyt puuhun nimenomaan pysyäkseen poissa näkyvistä.
Itävallan puhuessa kaikki vaikenivat ja Norja keskeytti soittonsa sekä naiset tanssinsa. Unkari antoi katseensa kiertää heidän ympärillään olevien maiden kasvoilla ja käänsi katseensa viimeisenä takaisin Itävaltaan.
”Minä tiedän, että kaikki oli minun erehdystäni”, mies jatkoi, kun Unkari ei sanonut sanaakaan, ”mutta anna minun myös korjata se. Minä pyydän”. Hän odotti hiljaa naisen vastausta ja lähes tunsi selässään, miten kaikki muut pidättivät henkeään ja tuijottivat heitä. Itävalta olisi ehkä toivonut hieman yksityisempää tilaisuutta, mutta Suomi oli ollut sitä mieltä että Unkari leppyisi varmimmin, jos mies esittäisi anteeksipyyntönsä julkisesti.
”Minä annan anteeksi”, Unkari lopulta sanoi ja painoi suukon Itävallan poskelle, ”mutta pidä huoli, että tämä ei toistu enää”. Naisen äänessä oli jälleen tuttu lämmin ja hiukan ilkikurinen sointi, ja se huojensi Itävaltaa kaikkein eniten. Muut valtiot taputtivat käsiään ja soivat sitten pariskunnalle hieman omaa rauhaa. Norja jatkoi soittoaan ja nyt muutkin liittyivät mukaan tanssiin.
Epilogi: Tarina tarinan takana
”Preussi”, Saksa kysyi huomattuaan lopultakin puunoksalla istuvan veljensä, ”mitä sinä täällä teet?” Preussi nojasi puunrunkoa vasten ja syötti siemeniä pienelle linnulle, joka aina oli hänen mukanaan.
”En mitään, Länsi”, mies vastasi normaalia vaimeammalla äänellä ja asetti lintunsa istumaan päänsä päälle.
”Mikset tule mukaan juhlimaan? Meillä on harvoin näin hyviä tilaisuuksia kunnon juhliin”, Saksa sanoi ja kohotti käsissään kantamaansa lautasta, jolle oli lastannut erilaisia herkkuja pitopöydästä. Myös juhlien väkimäärä oli kasvanut selvästi, sillä Tanska ja Islanti olivat tulleet paikalle tajuttuaan Norjan kadonneen tilapäisesti. Espanja oli tullut Romanon vuoksi ja myös Baltian-maat Puola mukanaan olivat liittyneet seuraan. Oikeastaan kaikki valtiot olivat paikalla ja juhlivat tällä hetkellä kirkkaan tähtitaivaan alla. Ranska oli pystyttänyt kenttäkeittiön, jotta ruokaa riittäisi kaikille, ja juomia haettiin lisää läheisestä kaupungista. Vain Preussi vietti aikaansa yksin tarkkaillen muita.
”Ei huvita”, Preussi vastasi välinpitämättömästi ja tuijotti oksien lomasta nuotiota, jonka valtiot olivat sytyttäneet illan pimetessä. Sen lähellä Itävalta ja Unkari istuivat pitäen toisiaan käsistä, ja nainen nauroi jollekin. Ehkä Belgialle, joka vieläkin hössötti nuorimman veljensä perään. Saksa kääntyi jo lähteäkseen takaisin Venezianon luo, kun Preussi yllättäen jatkoi puhumista.
”Eikö hän näytäkin onnelliselta?” puussa istuva mies kysyi.
”Kuka?” Saksa kysyi ja kääntyi takasin veljensä puoleen.
”Se hullu nainen, tiedäthän sinä, Unkari. Kuka muukaan?” Preussi vastasi yrittäen saada äänensä huolettomaksi.
”Kai hän on onnellinen”, Saksa sanoi hieman yllättyneenä Preussi kyselystä, ”ainakin hän antoi Itävallalle anteeksi”. Tämän kuultuaan valkohiuksinen mies oli pitkään hiljaa ja vain silitti lintuaan sormellaan.
”Se on hyvä… ”, hän kuiskasi ja, tajuttuaan veljensä kuuntelevan vieläkin, jatkoi, ”tai siis… Ihan sama. Ei minun kaltaiseni mahtava persoona välitä hänestä ollenkaan”. Preussi nauroi hiukan käheästi, mutta edes se ei vakuuttanut hänen veljeään, joka katsoi miestä hämmästyneenä. Sitten Saksa kuitenkin kohautti olkapäitään ja lähti poispäin. Jos hän olisi vielä katsonut taakseen, hän olisi nähnyt kuinka Preussi veti jalkansa rintaansa vasten ja painoi leukansa polviin.
Tärkeintä on, että Unkari on onnellinen. Muulla ei ole väliä. Ja minähän tahdonkin olla yksin… Aivan yksin. Kyllä, näin on paljon hauskempaa! Niin paljon hauskaa... Olla yksin…
****
Useita päivää myöhemmin Preussi ilmaantui keittiöön, jossa Unkari valmisti parhaillaan päivällistä itselleen ja Itävallalle. Hän ei aluksi kuullut miehen saapumista, joten Preussi odotti ovella että nainen kääntyisi.
”Hei Unkari”, Preussi tervehti, kun nainen lopulta huomasi hänen läsnäolonsa.
”Preussi”, Unkari tervehti, ”sinua ei ole näkynytkään aikoihin. Itävalta ajatteli jo sinun viimeinkin kadonneen maanpäältä”. Preussi sihahti. Hän oli vain pysynyt jonkin aikaa poissa lähistöltä miettimässä asioita ja heti muut ajattelivat päässeensä hänestä eroon.
”Noh, hän muistaa minut pian uudestaan”, Preussi sanoi ja näytti mukanaan tuomaansa häkkiä, jossa kymmenkunta valkoista hiirtä piipersi ympäriinsä. Unkarin kasvot kalpenivat hiukan.
”Jos yritätkin päästää nuo vapaaksi minun keittiööni, niin…”, nainen sanoi ja hänen kätensä tavoitteli jo pöydällä lojuvaa paistinpannua. Preussi astui nopeasti hänen eteensä ja työnsi naisen suosiman aseen kauemmaksi.
”Tänään on se päivä, muistathan?” Preussi kysyi, ”minä saan tehdä ihan mitä vain ja sinä et yritä estää”. Unkari tosiaan muisti lupauksen, jonka oli antanut jotta Preussi veisi hänen viestinsä miehille. Toisaalta hänen teki mieli kieltää koko juttu, sillä viestistä ei ollut ollut mitään hyötyä, mutta hän kuitenkin nyökkäsi.
”Selvä”, Unkari sanoi, ”mutta ei noita keittiöön”. Nainen osoitti häkkiä, jonka Preussi oli laskenut taakseen pöydälle. Mies virnisti ja iski silmäänsä Unkarille.
”Minulla on näille pikkuisille ihan erityinen paikka”, hän selitti, ”ajattelin kokeilla, osaavatko hiiret virittää flyygeleitä”.
”Minä voin kertoa sinulle, että ne eivät osaa”, Unkari vastasi, mutta Preussin hymy ei hiipunut tuumaakaan.
”Ei sitä voi tietää kokeilematta”, mies vastasi ja vaikeni samalla kuin hänen kasvoilleen nousi miettivä ilme. Unkari oli jo kysymässä häneltä jotain, kun Preussi kohotti katseensa taas suoraan naisen silmiin ja astui askeleen eteenpäin kietoen toisen käsivartensa naisen vyötärölle. Unkari ei liikahtanut senttiäkään, kun mies painoi huulensa hänen huulilleen ja upotti vapaan kätensä hänen hiuksiinsa. Ainoa asia, jonka nainen ehti tajuta lyhyen suudelman aikana, oli se että Preussin huulet maistuivat suolaiselta.
”Minä toivon sinulle vain hyvää”, Preussi kuskasi vetäytyessään kauemmas naisesta, ”mutta, jos vielä joskus suutut Itävallalle, niin pyydäthän minut ensinmäisenä mukaan kosto-operaatioon?”
”Alatko sinä pehmoksi nyt?” Unkari kysyi ja naurahti mutta nyökkäsi kuitenkin vastaukseksi. Preussi sihahti taas ja hänen kasvoilleen kohosi jälleen tuttu virnistys.
”En tietenkään”, mies vastasi ja kääntyi napaten hiirihäkin pöydältä, ”minä menen näyttämään näille kaunokaisille, miltä musiikki näyttää”. Unkari kuuli hänen naureskelevan itsekseen mennessään. Nainen hymähti ja kääntyi takasin kokkailujensa puoleen. Hänellä tosiaan oli kaksi rakasta miesongelmaa, Preussi ja Itävalta, eikä hän luopuisi kummastakaan.
A/N: Tota... Epilogista piti tulla Unkari/Itävalta... Siitä tulikin Unkari/Preussi... Hups.
Luxemburg on vähän omasta päästäni, koska kyseisestä hahmosta ei ole muuta tietoa (ainakaan minä en löytänyt) kuin että hän on sukua Alankomaille ja Belgialle. Ja osoitan jälleen mahtavat nimeämistaitoni nimetessä Itävallan hevosen. Fehér tarkoittaa valkoista unkariksi...
Toivottavasti pidätte! Ja kiitoksia vielä kerran kaikille kommentteja antaneille!
-
Oih. Sinä siis vihdoin teit sen. Minä kiitän. Tämä teksti oli jotakin tavattoman ihanaa, minä luen tätä varmaan seuraavat kolme viikkoa.
Miten ihmeessä onnistuit saamaan minut melkein itkemään, hemmetti sentään samaistun jo preussiin. (vaikka mukamas näytän unkarilta). Preussi raukka, täytyy myöntää että pikku raukka on pehmenemässä. Mitäs sillekin on tehty?
Julma maailma, mutta ihanat tekstit.
Odotan seuraavia tekstejäsi innolla<3
<3:llä
~Myrsis~ joka muuten rakastaa Vyraa ja sen tekstejä ja tapaa kirjoittaa ja kaikkea.
-
Awww! <3<3<3 (<-- Voiko sitä muuta ylipäätänsä sanoa!?)
Epäilin kyllä Kreikkaa toiseksi neuvottelijaksi. Siihen hommaan ei kuitenkaan sovi mikään tulinen sielu. Toinen vaihtoehtoni olisi ollut Kanada, mutta veikkaan, ettei kukaan muistanut edes ajatella häntä... No, minä muistin, joten Kanadan ei tarvitse harmistua.
Kreikka taas oli, lepyttyään Saksalle itsensä kaappaamisesta, saanut vain yhden ohjeen: ihan mikä vain käy, kunhan he vain ovat iloisia ja Italia voi palata kotiinsa.
Kreikan lähtökohdat ovat näemmä hieman toista luokkaa kuin Suomen. *virnn* Onneksi Suomi oli sentään valmistautunut jotenkin, koska noilla eväillä (ja Kreikan luonteen laadulla) olisi voinut syntyä puolivillaista jälkeä.
Täytyy vielä hehkuttaa tuota neuvotteluiden loppua... Oli todella ihana keksintö "kuunnella" Suomen ja Ruotsin keskustelua Kreikan näkökulmasta. Tuo, ettei Ruotsin lauseista saa kukaan muu selvää kuin Suomi. Suomen vastauksista saa kyllä täydellisen kuvan siitä mistä he puhuvat. Ihanan nerokas kohta; omaperäinen ja hauska!
Täytyy myöntää, että Norjasta viuluineen ei voinut olla tulematta Euroviisut mieleen. (Laitampas sen soimaan tähän taustalle nyt kun kommentoin...)
Ruotsi oli tosiaan onnistunut huijaamaan Norjan mukaansa Tanskan huomaamatta ja nyt kylmäilmeinen öljyvaltio käveli viulu olallaan Suomen perässä.
Ihastuin jotenkin mielikuvaan, että Norja kantaa viulua olallaan. Yleensä herkkiä soittimia, niin kuin viulua, kannetaan koteloissa, mutta tuo tyyli sopi Norjalle jotenkin hirmuisen paljon paremmin. Se ei ole epäkunnioittava, mutta jotenkin oman näköisensä. ^^
Kukkakimppu ja suklaarasia on sellainen klassikko, etten voinut olla virnistämättä sille. Joillekin se oli aluksi hieman vaikea kuvitella, mutta nämä henkilöt taisivat pitää itsekin tilannetta luonnottomana. Ihanaa, että jokainen oli kuitenkin tuonut omia vivahteitaan mukaan, esim. Venäjän auringonkukat ja Ranskan ruusut. Niiden pohjalta oli ihana lähteä kuvittelemaan mitä kukkia muiden kimpuissa olisi... <3
Itävälta ratsailla mahtaa olla todella todella tyylikäs ja ylväs näky. Hänen karismansa vain ei salli muuta mielikuvaa. Lisäksi (en tiedä unkarista tai sen lausumisesta mitään, mutta) Fehér kuulostaa jotenkin runolliselta ratsun nimeksi.
Mitä taas tulee Luxemburgiin... Sain hänestä mielikuvan, että hän on kunnon palleroinen. Ihana ajatella, että näitä sisaruskolmikoita on muitakin Baltian veljesten lisäksi. Kaksi sisarusta voi aina tulla toimeen, mutta kun heitä on kolme, se tuntuu jo todella spesiaalilta. Toivottavasti Belgia, Hollanti & Luxemburg tulevat meille vielä tutummiksi virallisen sarjan kautta. ^^
Maailmaan laskeutui nyt sitten enemmän tai vähemmän rauha, ainakin toistaiseksi. Happy happy!
Ajattelin kuitenkin säästää loppuun kommentin pätkäni Preussista... Voi mussukkaa... Hänessä on jotakin spesiaalia, joka saa itsensä tykästymään häneen iki hyvin. Tuntuu, että kun hän masentuu, senkin hän tekee ihan omalla Preussi-tavallaan... Silti en voinut olla tuntematta sitä säälinpoikasta kun luin epilogin alun. Saksasta ei ollut paljoa apua, mutta en olisi voinut kuvitella Preussia puhumaan kenellekään muulle. Siinä on taas yksi erityinen veljessuhde. Vaikka Saksasta ei olisi ollut paljoa apua, se ei tarkoita, etteikö hän olisi ymmärtänyt veljensä tilaa... Mutta älä ole yksin Preussi-rakas!
Onneksi hän sai sentään erityispäivänsä. ^^ Unkari/Preussi on suloinen ja varmasti mielenkiintoinen paritus, eikä minulla ole mitään sitä vastaan.
”Minulla on näille pikkuisille ihan erityinen paikka”, hän selitti, ”ajattelin kokeilla, osaavatko hiiret virittää flyygeleitä”.
En oikein tiedä kumman puolella olisin... Idea on kerrassaan nerokas, mutta Itävalta-parka... *virnn*
Voih, ja nyt se on loppu jälleen. Nyt voin kertoa, että tämä ficki alkoi nopeasti kehittyä täysin erilaiseen suuntaan mitä minun naistenilta-idealla kehittelemäni. Tässä vaiheessa voisin taas ihmetellä kuinka sinulla riittä inspiraatiota kirjoittaa tällä tahdilla, näin paljon, näin hyvälaatuisia fickejä. Itse olen ihan tyhjä hyvistä ideoista... Vau!
Tämä oli loistava! Pidin todella paljon. Tuntui, ettet kirjoittanut mitään kohtaa ilman syytä tai ilman, että sillä olisi ollut seurauksia vielä myöhemmin.
Kiitos ja kumarrus!
Muoks// Hyvää pääsiäistä!
-
Mahtavaa mahtavaa mahtavaa! <3 Loppu oli ihanan onnellinen, kun miehet saivat erheensä anteeksi, ja kaiken lisäksi oli juhlat! :) Odotin kyllä neuvottelusta pidempää, mutta tuo oli sopivampi.
Erityisesti pidin epilogista, sillä se oli hauska loppu kevennys. ^^
Pidän myös paljon tarinoista, joissa on Preussi/Unkari kohtia, mutta pidän myös Itävalta/Unkarista.
Juoni kulki sopivaa vauhtia, ja hauskat yksityiskohdat kruunasivat koko tarinan!!!
Toivottavasti Hetalia-naisjoukosta kirjoitetaan vielä lisää tarinoita! <3
-
Myrsis: Kiitoksia kovasti! Jep, minä tein sen vihdoin. Kirjoitin lopun eilen yöllä ja muokkasin tekstin kuntoon aamulla. Ihan ihmeellisiä virheitä tulee väsyneenä, Unkarikin oli Unakri.
Sinu: Kiitoksia kommentista ja pääsiäistoivotuksista! Jotenkin tyhjentävää ruveta sanomaan mitään noin pitkään kommenttiin (se on hyvä asia!) mutta osaat edelleenkin poimia tekstistä aina ne kohdat, jotka olin itsekin oikein miettimällä miettinyt sinne. Ja Norja viuluineen todellakin oli euroviisu-viittaus. Minä olisin tahtonut kirjoittaa jatko-ficin myös euroviisuista, mutta en ehdi... Ehkä ensi vuonna.
Prunelli: Kiitoksia! Mukava, että pidit. Minäkin toivoisin Hetalian naisista enemmän ficcejä! minä kirjoitin jo yhden, nyt on teidän muiden vuoro *virn*.
-
Voih, nyt se sitten loppui. :'(
Neuvottelijoista arvasin Suomen, mutta Kreikka oli täysi yllätys! He saivat kuitenkin aikaan hienon ratkaisun, joka sopi mahtavasti tähän tarinaan...
Toivottavasti sinulta tulee näitä ihania ficcejä lisääkin, niitä on vain niin hauska lukea! :D
-
Kiitoksia Salmiakkityttö!
Kaikki loppuu joskus... Mutta hei, tässä piti olla alunperin neljä osaa ja lopulta niitä olikin kahdeksan plus epilogi... Joku ei osaa lopettaa. Mutta niin, Kreikka oli vähän yllätysmomentti neuvottelijana. Ehkä hän oli hiukan puolueellinen Japanin takia, mutta hänen luonteensa sopi paremmin kuin monien muiden. (ja voin kai nyt myöntää, että minä unohdin Kanadan kokonaan... Anteeksi)
Enköhän minä aina silloin tällöin kirjoittele edelleenkin. Onhan noita nytkin jo aika paljon tullut tehtyä. (järkytyin hiukan kun vilkaisin omaa ficci-listaustani, missä välissä minä nuo kaikki rustasin?)
-
Haluathan olla ystävällinen ja jossakin välissä rustaat vähän lisää niin että ilmoitat niistä minulle, vai mitä^^*puppyeyes*?
-
Voi että, nythän minä ajaudun taas tänne kommentoimaan tätä samaista epilogia... Ei näin^^
Nythän minä tajusin, että Preussi on itkenyt epilogissa, jos sen huulet maistuu suolaisilta. Ei muuten, piti tulla mainitsemaan tästä kivasta pikku pätkästä.. Oaaw, preussisöpsherkku itkee<3
Vyra, sä oot aika tosi, TOSI nero..
<3:llä
~Myrsis~
//Edit.. Minun käsitykseni mukaan itkenyt.. Tai sitten se on syönyt suolaisia snackeja.. Miten vain. Molempi parempi.
-
Kiitoksia Myrsis, en nyt siitä neroudestani tiedä mutta kiitoksia paljon. Olet aivan oikeassa, Preussi oli itkenyt. Tuo oli ainoa keino jolla keksin kertoa sen, koska miehen tyyliin ei olisi tainut liiallinen herkistely sopia.
Nyt kun nostit tämän täältä, minun sormiani alkoi syhyttää kirjoittaa se jatko-osa... Se olisi enemmänkin UnkarixPreussia ja... Tuota, en tiedä vielä^^ Pitää kirjoittaa edelliset fikit valmiiksi ensin.
-
Hei, hyvä vaan että Myrsis nosti tämän, muuten en olisikaan löytänyt tätä (ainakaan näin nopeasti). :) Ja minä kun niin pidän ficeistäsi, Vyra! Nytkään en osannut heti päättää, menenkö lukemaan sitä uutta lukua minkä kirjoitit ensitapaamiseen, vai jatkanko tätä ;D Jatkoin nyt sitten tätä (vaan pahoin pelkään, että ensitapaaminen saa odottaa hiukan myöhempään, *nyyh*).
Ensimmäiseksi kommentoin sitä ihanaa Preussi x Unkari fluffia, ei voi muuta sanoa kuin aaawwww! ♥ (ja sie mokoma sanoit, ettet muka osaa kirjoittaa fluffia!) Ehdottomasti kuului lempi kohtiini, aivan kuten tuo Preussin pako omenapuuhun Sveitsiä pakoon.
”Sveitsi”, hän kutsui.
”Mitä, saasta, haluatko tulla jo alas?” Sveitsi vastasi töykeällä äänellä ja nosti katseensa ylöspäin, ”minulla on luoti sinua varten”.
”En oikeastaan, täällä on hyvin hauskaa. Paljon raitista ilmaa ja nätit maisemat”, Preussi totesi kevyesti
Erityisesti tuo kohta sai minut nauramaan, kuten myös
”Älä luulekaan, että minä unohdan sinut”, Sveitsi ärähti valkohiuksiselle miehelle, joka nyt nyppi hajamielisesti puunoksista vihreitä lehtiä, ”me palaamme asiaan vielä”.
”Joo, joo, minäkin rakastan sinua”, Preussi sanoi naureskelleen ja sai Sveitsiltä osakseen hyvin tuimistuneen katseen.
tämä :D
Täytyy kyllä sanoa, että aikamoinen ongelmien vyyhti oli tämän tarinan takana, mutta sinä sitten osasit ratkaista kaiken parhain päin. Erityisesti pidin tuosta lopusta, sillä pidän itsekin PrussiaxHungarysta ;) (tuo sinun lupailusi jatko-osasta btw kuulostaa hyvältä!)
-
Kiitoksia Muuttolintu^^ Kaikki kunnia fikin nostamisesta Myrsikselle.
Minä luulin, että en osaa fluffia! Kai sekin on nyt sitten uskottava. Ja tämä oli kyllä yhtä sekamelskaa koko tarina välillä, liikaa hahmoja ehkä, mutta jotenkin minusta on kiva pyörittää isoa porukkaa... Suoraan sanottuna olin aika helpottunut, kun sain tämän loppuun asti.
Jatkoa olen kovasti suunnitellut. Itsenäinen fikki siitä kuitenkin tulisi, mutta tapahtumat viittaisivat Naisteniltaan ja varsinkin tämän UnkariXPreussiin^^ Ja Preussi (ja hänelle tapahtuva pikku onnettomuus...) olisi enemmän pääosassa. Kai minun on hänelle vihdoin ja viimein kirjoitettava "oma" fikki kun hän tuntuu aina vilahtavan kaikissa muissa.
-
Voi että, minua kunnioitetaanO__O No kiitos kuitenkin^^ Kuulostaa muuten oikein hyvältä idealta, Vyra. Kyllä sinä osaat fluffya kirjoittaa, ja ihan oikein, että kirjoitat Preussista. En malta odottaa sitä tekstiä<3
<3:llä
~Myrsis~
-
Vihdoin sain luettua tämänkin sitten loppuun. Ihan hyvä oli.. En keksi rakentavaa kommenttia.. Johtuu osaksi siitä että olen hyvin väsynyt ja kipeänä.. osaksi siitä, että tarina oli niin hieno :D
-
Nimi oli aivan koukuttava ja äärimmäisen ihana, naistenilta ooh heti tuli vain yksi ajatus: tästä tulee todella mielenkiintoista ja varmasti jossain kohdassa tapahtuu jotain hauskaa. Mikäs sen hauskempaa kuin viettää kunnon yökyläilyä mutta sitten tätä varjostaa yksi asia nimittäin miehet!
Naisilla on ovela suunnitelma mutta siinä on yksi vastus nimittäin miesten ylpeys, joka tuntuu olevan valtioilla aika suuri ainakin joidenkin tapauksessa. Voi Sveitsi parkaa mutta mitäpä ei isoveli tekisi rakkaan pikkusiskonsa puolesta, hän on sentään valmis naamioitumaan naiseksi ja soluttautumaan näiden joukkoon. Täytyy kyllä nostaa hattua sillä kaikki ei olisi vaan kyenneet siihen. Voi Unkari parkaa ymmärrän hyvin miksi hän on kiukkuinen, itsekin olisin äärettömän raivoissani ja juoksisin varmasti ympäriinsä tuhoamassa jotain. Voi Itävalta, unohtaminen on pahinta melkeinpä mitä voi sattu, varsinkaan jos ei ota heti asiakseen selvittää sitä. Ja kuten aina tilanteet koetaan aivan erilailla eri henkilön näkökulmasta ja siksi myös luonnekin vaikuttaa paljon tuohon.
Tässä tuli muuten kivasti esille se miten miehet ja naiset kokevat eritavalla asiat ja ajattelevat ne myös välillä aivan erilailla kuin toinen. Preussi oli äärettömän suloinen kun lohdutti Unkaria jolla oli menossa tunteiden kanssa pienoinen kriisi kun Itavalta käyttätyy holtittomasti, onneksi vanhat ystävät tukevat silloin kun on vaikeaa. Preussin puku oli kyllä aivan mahtava kohta samoin kuin se ettei asu oikeastaan huijannut Unkaria ollenkaan, ajatus että Unkari on pahempi kameran kanssa kuin paistinpannun sai hymyn huulille mutta kun alkaa miettiä niin onhan se totta että paistinpannua vastaan voi taistella mutta kameraa vastaan on hieman vaikeampi taistella. Ficissä oli hyvin toimiva kuvailu, hahmot olivat uskottavia ja juoni oli minusta kerrassaan nerokas tälläinen asettelu kuin naiset vs miehet on siksi niin mielenkiintoinen kun hetaliassa on suuri naishahmo vähemmistö mutta toisaalta nämä naiset korvaavat vähemmyyttään luonteenlujuudellaan.
”Ai, sehän hienoa”, Sveitsi sanoi tarkoittaen sitä todella. Liechtenstein oli vielä niin nuori ja hän varmasti tarvitsi naiskavereita, sillä Sveitsi ei edes uskonut ymmärtävänsä kaikkia tyttöjenjuttuja. Eikä hän oikeastaan edes halunnut ymmärtää niitä kaikkia.
Tässä oli jotenkin ihanaa miten Sveitsi ymmärsi ystävien/kavereiden merkityksen ja sitten myönsi vielä ettei kykene ymmärtämään kaikkia tyttöjenjuttuja samalla tapaa kuin joku tyttö ei ymmärrä millään kaikkia poikien juttuja yrittipä kuinka kovasti tahansa.
”Mitä olet tehnyt hänelle!” Sveitsi huusi, ”kerro heti niin ehkä säästän kurjan henkesi”.
”Sveitsi!” Saksa huudahti tyrmistyneenä samalla kun Italia hiipi takavasemmalle ja Preussi yritti peitellä hekotustaan huonolla tuloksella. Hän nimittäin oli nähnyt ikkunasta erittäin vihaisen Sveitsin lähestyvän ja osannut odottaakin jotain tämän tapaista.
”Mitä tarkoitat?” Itävalta ähkäisi Sveitsin kuristavasta otteesta.
”Liechtensteinia”, hän vastasi edelleen vihaisena ja välittämättä mitään muista ympärillään, ”sinä estät häntä tulemasta kotiin, minä tiedän sen!” Saksa tarttui kiinni Sveitsin käsivarresta ja kiskoi hänet irti Itävallasta.
Voi Sveitsiä tavallaan hänen isoveljen velvollisuus tuntonsa on suloista mutta samalla myös hieman ärsyttävää koska hän on aivan liian ylisuojelevainen välillä.
”Paitsi hän, joka juoksi taas kerran alueitteni läpi keskellä yötä”, Sveitsi korjasi kärkevästi ja osoitti Italiaa.
”Mutta hänestä ei olisi sieppaamaan ketään”, Itävalta totesi ja Sveitsi nyökkäsi myöntävästi.
Niin Italia taitaa kyllä olla aivan liian kiltti sieppaamaan ketään, enkä tiedä olisiko hänestä siihen jossain tapauksissa varmaan ja toisissa taas ei ollenkaan.
Viiden minuutin kuluttua järjestettiin äänestys Saksan toimesta eivätkä tulokset yllättäneet ketään. Yksikään miehistä ei suostunut toteuttamaan asetettuja vaatimuksia,
Voi miehet, miksette voi nöyrtyä edes kerrankin ja heivata ylpeytenne jorpakkoon? Toisaalta ehkei se ole niin helposti tehty kuin on sanottu.