Alaotsikko: Eemeli/Christian, drama, angst, deathfic und oneshot
Title: Tämä yö on meidän
Author: yatou toisin sanoen minä
Raiting: K-11 //zougati muutti ikärajan
Pairing: Ollakko vai eikö olla, siinä vasta kysymys...
Warnings: kiroilu, deathfic
Genre: draamaa sekä angstia
Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat minulle. Don’t claim anything else!
Summary: Yö, joka kuului vain heille. Christianille ja Eemelille.
A/N: Tällainen teksti syntyi, alunperin äidinkielen kurssille mutta jollain tasolla tykkäsin tästä sen verran että ajattelin nyt laittaa tämän teidänkin luettavaksi. Eipä tästä muuta kummallista, kommentoi jos tykkäsit ja vaikka et tykännytkään! Alkujaan ajattelin että tästä tulee jonkin sortin jatkoficci tai vastaavaa mutta päätinpä sitten ihan oneshotiksi laittaa. Nauttikaa!
T Ä M Ä Y Ö O N M E I D Ä N
Perjantai 30.7.2010
Mä kävelin loputtomalta tuntuvaa käytävää pitkin kohti huonetta 2076. Siinä huoneessa mua odotti poika, mun paras kaveri Eemeli, jonka mä olin tuntenut ala-asteesta lähtien. Eemeli oli mun ikäinen, pari päivää vaille kahdeksantoista -vuotias perus suomipoika: vaaleat puolipitkät ja luonnonkiharat hiukset, siniharmaat silmät, ja kesällä ihon ruskettuessa sen naama oli täynnä pisamia. Eemeli rakasti musiikkia ja soitti kitaraa - aivan helvetin hyvin jos multa kysytään. Eemelillä oli suuria suunnitelmia: se halusi muuttaa ulkomaille ja tulla uudeksi Jimi Hendrixiksi. Eemelillä oli myös sairaus, JBNE -virus. Paranemisennuste siitä oli suurin piirtein yhtä hyvä kuin löytää se helvetin neula sieltä heinäsuovasta.
Viimein mä seisoin huoneen 2076 oven edessä. Käteni jäi viivyttelevästi oven kahvalle. Miksi tämä tuntui joka kerta vain pahemmalta? Miksi juuri mun Eemelini pitää maata näiden valkoisten seinien sisässä, kun me voitaisiin nauttia heinäkuun viimeisistä päivistä yhdessä uimarannalla, jossa me naurettaisiin, juotaisiin ja lopulta sammuttaisiin kesäyön kastelemaan heinikkoon.
Vedin syvään henkeä, ja avasin oven. Ensimmäisenä näkökenttääni osui Eemelin äiti, joka jutteli juuri lääkärintakkiin pukeutuneen miehen kanssa, ja sängyn ympärillä hääräsi hoitaja. Sängyllä makasi poika, jolla oli sairaalan säännöistä huolimatta musta Ramonesin bändipaita, jonka mä olin sille viime jouluna antanut. Näky nostatti hymyn kasvoilleni.
“Chrisu!” Eemeli hihkaisi nähdessään mut. Sen laihtuneille kasvoille ilmaantui leveä hymy ja sen silmät kiiluivat ilosta.
“Mitä jäbä”, kysyin hymyillen pojalta. Se näytti jälleen laihtuneen, ja iho oli kalpeampi kuin viime kerralla. Silti se näytti olevan iloinen ja pirteä kuin mikä.
“Samaa paskaa, olo on kuin olisi mankelin läpi vedetty, ja sairaalaruoka maistuu rotan oksennukselta, mutta muuten ihan hyvää, kiitos kysymästä”, se virnisti. Ainakin Eemelin rikas sanavarasto oli tallella.
“Eemeli!” pojan äiti huudahti huoneen toiselta puolelta, “Siisti suutasi, kun lääkäri ja kaikki ovat paikalla.”
“Mutta se on totta, Chrisu kysyi mikä olo ja mä kerroin totuuden! Ja kyllä lääkärit ja hoitajat tietävät, että mä puhun totta. Siksi ne syövätkin aina sairaalan kahvilassa.”
Huomasin lääkärin kasvoille ilmestyvän pienen hymyn, mutta mies yritti purra poskeansa estääkseen näyttämästä huvittaneisuuttaan.
Vilkaisin Eemeliä, joka iski mulle silmää. Eemeli, aina aiheuttamassa hämminkiä ja kaaosta.
“No mutta Christian, mitä kuuluu? Kiva kun tulit katsomaan Eemeliä, kun ei sillä ole kauheasti tekemistä täällä”, Eemelin äiti sanoi ja hymyili mulle kauniisti.
“Ei ole mitään kiittämistä, ei mullakaan ole mitään järkevää tekemistä nyt kun Eemeli on täällä. Ihan mielelläni mä täällä olen”, sanoin ja katsoin samalla sängyllä makaavaan poikaan. Eemeli laski katseensa käsiinsä ja hymyili.
“No mutta Eemeli, minä lähden nyt kotiin kun Iida on sairas ja isä on töissä koko yön. Pärjääthän sinä?” Eemelin äiti kysyi pojaltaan.
“Joo joo. Chrisu on täällä tämän illan viihdyttämässä mua, ei mulla ole mitään hätää.”
“Varmasti? Jos soitan mummon hoitamaan Iidaa ja jään tänne yöksi? Tai - ”
“Äiti! Rauhoitu, kyllä mä pärjään”, Eemeli hymyili rauhoittavasti äidilleen. Tuo oli se ilme, jota Eemeli käytti aina, kun se yritti vakuuttaa äitinsä jostain. Milloin piti päästä viikonlopuksi jonkun tutun mökille, milloin piti vakuuttaa että kotona ollaan varmasti sovittuun aikaan. Yleensä ilme toimi.
“Hyvä on.”
Ja niin toimi tälläkin kertaa.
Nainen halasi ja suukotti poikaansa, ja oli astumassa ovesta ulos, kun hän kääntyi ja sanoi: ”Christian, voinko vaihtaa pari sanaa kanssasi ennen kuin lähden?”
Nyökkäsin, ja astuin käytävälle naisen kanssa. Sairaalan käytävät olivat karmaisevan valkoiset limenvihreää lattiaa lukuun ottamatta. Ilmassa oli ällöttävä ja pistävä haju. Mä vihasin sairaaloita.
“Tuota, voisitkohan sä vähän pitää silmällä tuota meidän Eemeliä tämän illan”, Eemelin äiti aloitti, “se on vähän levoton ja taipuvainen rasittamaan itseään kun me emme ole paikalla.”
Mä nyökkäsin. Mua ahdisti ja köysi kiristyi vatsassani.
“Mikä Eemelin tilanne on nyt?” kysyin, vaikka en halunnutkaan tietää vastausta. Mä halusin kuulla, että kaikki tulisi olemaan hyvin, että Eemeli paranisi kunnon yöunilla ja lääkkeillä. Mutta mä tiesin kuitenkin paremmin.
Naisen silmät kostuivat ja ilme masentui.
“Lääkäri sanoi, että lääkkeet eivät ole tuottaneet toivottua tulosta, ja he miettivät parhaillaan kokeellisia hoitomenetelmiä. Virus on kuulemma niin harvinainen, että he eivät tiedä tarpeeksi siitä, ja siksi he eivät uskalla kokeilla mitä sattuu. Virus syövyttää Eemeliä sisältä päin, ja jos sitä ei saada pysäytettyä ajoissa, Eemelin…” nainen veti syvään henkeä ja sulki silmänsä, “sydän vain pysähtyy.”
Syvä hiljaisuus laskeutui välillemme, ja en osannut sanoa takaisin mitään. Mun paras kaveri teki kuolemaa, ja lääkärit eivät tienneet miten estää se. Kyyneleet kihosivat munkin silmiin, mutta sain nieltyä ne ja estettyä tunteeni tulemasta pintaan. Nyt ei ollut aika romahtaa.
“Joten voisitko sä katsoa, että Eemeli ei rupea rasittamaan itseään?” nainen kysyi hiljaisella äänellä.
Mä nyökkäsin ja katsoin, kuinka Eemelin äiti katosi lopulta kulman taakse. Mä olin niin lähellä tippumista, lopullista romahtamista. Niin lähellä, että kaikki pelko ja ahdistus ei olisi vyörynyt pintaan ja saanut musta otetta. Sain kuitenkin koottua itseni, pyyhin karanneet kyyneleet silmäkulmastani hihaan, ja avasin oven huoneeseen.
Samalla oven avauksella lääkäri ja hoitaja poistuivat huoneesta nyökäten mulle kohteliaasti. Mä nyökkäsin takaisin ja suljin oven perässäni.
Istuin sängyn vieressä olevalle nojatuolille ja kiedoin käteni jalkojeni ympärille. Nostin katseeni Eemeliin, joka katseli mua pieni hymy huulillaan. Miten se jaksoi edelleen hymyillä, vaikka se oli niin sairas?
“Mitä se äiti oikein sulle sanoi, että sai sut noin surkeaksi?” Eemeli kysyi.
“Ei mitään erikoista, käski pitää sut aloillasi ja kielsi päästämästä sua hyppimään seinille, kun sulla kuulemma on sellaista taipumusta”, vastasin virnistäen. “Mitä sä täällä olet oikein riehunut kun muut ei ole olleet näkemässä?”
“En mitään! Vähän käynyt kävelyillä, kun tämä sängyssä makaaminen alkaa jo pikkuhiljaa ottaa päähän”, poika tuhahti.
“Perus Eemeliä”, naurahdin ja sain vastineeksi iskun tyynystä naamaan.
Me istuttiin siinä ja juteltiin varmaan lähemmäs kolme tuntia. Puheenaiheet pidettiin kuin sanattomasta sopimuksesta neutraaleissa aiheissa, kuten koulussa, tytöissä, musiikissa ja kaikessa muussa turhassa. Mutta mistä tahansa me puhuttiinkin, Eemelin sairaus oli aina hiljaisesti läsnä. Puhuttiinpa me sitten koulusta tai sen tulevista synttäreistä, molempien mielessä väreili tiedottomuus ja pelko siitä, olisiko Eemeli vielä hengissä silloin.
Vilkaisin kelloa, ja totesin sen näyttävän kohta kymmentä. Aika oli mennyt nopeasti, ja joka ikinen sekunti sai oloni kauheammaksi. Joka sekunti veisi meitä lähemmäs…
“Mitä sä mietit?” Eemeli keskeytti mun ahdistavat ajatukset - onneksi.
“Haluatko sä oikeasti kuulla?” kysyin pojalta. En halunnut valehdella, koska Eemelille ei vain pystynyt valehtelemaan. Mua oikeastaan ärsytti, kuinka se oli niin rauhallinen ja tyyni koko tämän asian kanssa. Mä olin hermoromahduksen partaalla, ja poika vain hymyili mulle ja puhui tyhjänpäiväisistä asioista ihan normaalisti. Miksei se itkenyt ja raivonnut kuinka väärin kaikki oli? Mä ainakin tekisin niin samassa tilanteessa. Tai ehkä se ajatteli, että sen oli pysyttävä vahvana muiden vuoksi, sen vanhempien, sukulaisten, ja mun vuoksi.
“Haluan.”
Tunnelma muuttui hetkessä vakavaksi, ja mä tiesin, että nyt oli turha enää yrittää puhua normaaleista ja arkisista asioista.
“Mä mietin, että… Tai mä en voi olla miettimättä, että kun me puhutaan koulusta, ensi kesän suunnitelmista ja sun synttäreistä, niin sä et ehkä ole jakamassa noita asioita mun kanssa. Että mä joudun aloittaa lukion viimeisen luokan ilman mun parasta ystävääni, että mulla ei ehkä tule olemaan kohta enää ystävää, jonka kanssa mennä sinne Avenged Sevenfoldin keikalle, tai että mulla ei ole ketään, jonka kanssa vetää perseet ja puhua tyhmiä syvällisyyksiä laskuhumalassa. Mitä mä teen jos -”
“Shh, ei puhuta siitä. En mä mihinkään ole katoamassa”, poika tokaisi päättäväisesti.
“Mutta mitä jos mä haluan puhua siitä?! Miten sä voit ottaa kaiken niin tyynesti, sun koko elämä on hiuskarvan varassa, ja sä käsittelet koko asian pelkällä olankohautuksella?” Tiedän melkein huutavani, mutta en voi sille mitään, että tunteet ottavat vallan.
“Mua pelottaa”, jatkan lannistuneesti.
“Mä tiedän, niin muakin. Mä vaan… Mä vaan ajattelen, että jos mä romahdan ja annan tälle täyden vallan ja otteen musta, mä olen luovuttanut. Ja ihan äidinkin kannalta mä yritän olla rohkea. Oikeasti mä olen tosi väsynyt. Mä yritän peittää sen mahdollisimman hyvin kun mulla on seuraa, mutta mä olen sairaampi kun annan ymmärtää. Mulla on jatkuvasti aivan hirveä pahoinvointi, mua huimaa ja sisuskalut ovat tulessa jatkuvasti. Että joo, kyllä mä tiedän että tästä ei ehkä selvitä, mutta mä aion taistella viimeiseen asti”, poika lopettaa. Vau, mä en olisi uskonut että se avautuu mulle tällä tavalla. Kyyneleet kohoavat jälleen silmiini. Vittu.
“Tiedätkö mitä Chrisu,” Eemeli katsoo mua intensiivisesti, pieni virne kasvoilla. Mä tunnen tuon ilmeen, ja se ei meinaa koskaan mitään hyvää.
“Nyt, hyvä ystäväni, me karkaamme täältä ja unohdamme kaiken tämän paskan täksi yöksi”, Eemeli julisti juhlallisesti ja katsoi mua ilkikurinen hymy kasvoilla.
“Mutta mä lupasin sun äidille -”
“Ihan sama mitä sä sille lupasit, mennään ajelee, unohdetaan kaikki ja tullaan aamuksi takaisin. Tämä yö, vain mä ja sä”, poika katsoi mua anelevalla katseella. Tämä ei mennyt nyt yhtään lupaavaan suuntaan.
“Mutta sä et oo missään huippukunnossa, mitä jos jotain tapahtuu, sun äiti tappaa mut puhumattakaan mun omista omantunnontuskista!”
“Ei ne täällä sairaalassa mulle mitään voi tehdä, joten se on ihan sama olenko mä yön täällä vai jossain muualla. Joten, miten on?”
Mä epäröin. Tämä ei ollut hyvä juttu, mitä jos jotain tapahtuu? Mutta toisaalta, kaiken unohtaminen ja vain oleminen Eemelin kanssa houkutti.
“Kuule, mä tiedän että mun tilanne ei ole mikään kauhean valoisa. Mä saatan kuolla koska vain, ja mä haluan viettää mun mahdollisesti viimeiset päivät nauttien elämästä, olla sun kanssa ja unohtaa kaiken muun.”
Sanat vihlaisivat mua syvältä. “Älä sano noin.”
“Se on totta, eikä muuksi muutu. Joten miten olisi, jos sä nyt tottelisit kuolevan miehen viimeistä toivetta ja veisit mut pois täältä”, Eemeli sanoi. Hitto, miksi sen piti vetää kaikki aina huumoriksi, sillä mä en nähnyt tässä mitään hauskaa.
Oloni oli edelleen epävarma, mutta kuten yleensä aina, mä myönnyin: “Okei, mutta jos sä kerrankin horjahdat tai näytät mitään epäilyttäviä merkkejä, mä kärrään sut salamana takaisin sairaalaan”, sanoin vakavalla naamalla pojalle, jonka kalpeille kasvoille levisi aurinkoinen hymy.
“Luonnollisesti. Joten mennäänkö?”
Me käveltiin hitaasti kohti mun autoa. Eemeli oli vaihtanut polvista revityt mustat pillifarkut jalkaan, ja vetänyt harmaan Vansin hupparin ylleen. Alussa poikaa oli huimannut, ja mä epäilin syvästi tämän matkan kannattavuutta, mutta lopulta Eemeli pystyi kävelemään ilman mun apua melko hyvin. Totta kai mä tarjosin apua, mutta itsepäisenä tapauksena se läpsäisi mun käden pois, ja sanoi pärjäävänsä.
Nyt me istuttiin mun autossa matkalla ei mihinkään. Mä kysyin Eemeliltä minne se halusi mennä, mutta poika sanoi että aja vain. Joten me vaan ajettiin.
Radiossa soi hiljaisesti levy, jonka Eemeli oli polttanut mulle silloin, kun mä sain auton. Kuulemma mun autossa piti soida hyvää musiikkia, kun mä kuskaisin sitä paikasta toiseen. Nyt vuorossa oli Sonic Youthin Superstar.
“Paljonko kello on?” Eemeli rikkoi hiljaisuuden.
Auton kello oli rikki, joten kaivoin kännykän taskusta. “23.50.”
“Mennään ostamaan kahvit”, se sanoi päättäväisesti, eikä mulla ollut mitään sitä vastaan.
Mä kaarsin huoltoaseman pihalle, ja me käveltiin sisälle lämpimään. Vaikka oli vielä heinäkuu, yöt olivat jo astetta viileämpiä.
“Kaksi kahvia ja Malboron sininen kiitos”, sanoin nyrpeän näköiselle tytölle tiskin takana. No, kyllä muakin vituttaisi olla töissä lauantai-iltana.
“Haluatko sä jotain muuta?” kysyin vaalealta pojalta vieressäni, joka oli jäänyt katsomaan jääkiekko-ottelua viereisestä televisiosta.
“Mitä? Ei kun siis joo, ota mulle jotain suklaata”, se virnisti. Eemeli oli toivoton suklaaholisti.
Me mentiin istumaan ikkunapöytään, josta avautui näkymä suurelle pellolle. Näkymä oli oikeastaan melko kaunis, aurinko oli jo laskenut ja pellon päälle oli laskeutunut kesäusva.
“Mitä sä haluat synttärilahjaksi? Tässä on vähän yli kaksi viikkoa että sä olet viimein täysi-ikäinen, joten mitä herralle saisi olla?” kysyin, vaikka mulla olikin melko hyvä arvaus mitä Eemeli oikeasti olisi halunnut.
“Jotain mitä sä pystyt antaa?” Sieltähän se tuli. “No, Avenged Sevenfoldilta tuli viime viikolla uusi levy?” se vihjasi hymyillen.
“Vaan? Kai sä haluat nyt jotain vähän suurempaa. En mä ehkä mitään autoa sulle pysty hankkimaan, mutta kyllä mä haluan sulle jotain muutakin hankkia kun vaan levyn”, totesin.
“Tiedätkö, kun on tällaisessa tilanteessa kuin mä, sitä alkaa miettiä asioita vähän eri tavalla. Mä tiedän, että meidän piti unohtaa kaikki tänään, mutta… Mä arvostan nyt vähän erilaisia asioita kuin ennen. Tai siis… musta on ihanaa olla nyt sun kanssa tässä, mä en olisi missään muualla mieluummin. Tämä on paras synttärilahja jonka sä nyt voit mulle antaa. Kuulostaa hiton imelältä, mutta se on totta”, Eemeli puhui hiljaisella äänellä. Oli hassua, vaikka me ollaan aikaisemminkin puhuttu syvällisistä asioista, tänään meidän keskustelut ovat kivunneet aivan uudelle syvällisyysasteelle.
Yhtäkkiä mulle tuli ajatus.
“Kerro mulle, mitkä ovat olleet sun elämäsi kolme parasta hetkeä”, sanoin katsellen Eemeliä syvälle siniharmaisiin silmiin.
Poika vastasi katseeseeni mietteliään näköisesti.
“Kolme parasta? No yksi on ainakin se, kun me valvottiin koko yö. Hengattiin koko yö pihalla ja istuttiin siellä päiväkodin katolla, juteltiin ja ryypättiin. Muistatko sä mitä sä silloin kerroit mulle?”
Hymy kohosi kasvoilleni, se oli ollut elämäni vaikeimpia keskusteluja. ”Joo, mä kerroin, että toi naapurin Toni taitaa kiinnostaa mua enemmän kuin se Laura, jolle sä yritit mua parittaa”, naurahdin. “Mua pelotti kertoa sulle ihan kauheasti, se oli vielä sitä aikaa kun oltiin niin epävarmoja itsestä ja pelättiin mitä muut sanoo.”
“No, myöhemmin se ei sitten niin paljon haitannutkaan, huomioon ottaen vaikka meidän kokeilevat pukeutumistyylit. Ei vittu, oltiinko me oikeasti jotain hevareita?” Eemeli kysyi nauraen.
“Älä muistuta, liian kiusallisia muistoja. Luojan kiitos mä leikkasin sen letin pois!” naurahdin takaisin.
“Samaa mieltä. Mä tykkään kyllä tästä mun luonnollisesta hiustyylistä enemmän kun siitä pinkistä irokeesista.”
“Se on kyllä ehdottomasti myös mun kolmen parhaan joukossa”, myönnän. Se oli ilta, jonka jälkeen meistä tuli viimeistään erottamattomat Eemelin kanssa, sen jälkeen me pystyttiin puhua ihan kaikesta toisillemme.
“Toinen on varmaan se, kun eksyttiin matkalla sinne Tompan bileisiin.”
“Joo mä muistan, sä sanoit tietäväsi miten sinne pääsee, mutta päädyttiinkin jonnekin keskelle korpea. Sä ja sun suuntavaisto. Lopulta liftattiin takaisin kotiin kun aamu valkeni.”
“No et voi väittää, etteikö meillä olisi ollut hauskaa”, Eemeli naurahti. Totta, se oli tosi hauska ilta.
“Entäs kolmas?” kysyin.
Pöydän toisella puolella kahvikuppi kädessä istuva poika katsoi mua mietteliäästi. Välillä se hymyili hieman jonkun tietyn muiston tullessa mieleen, ja välillä se näytti vakavammalta.
“Tiedätkö, mä kerron sulle myöhemmin. En osaa vielä valita yhtä muistoa, joka olisi ylitse muiden”, Eemeli hymähti.
Äkkiä pojan kasvoille nousi jälleen se hymy. No Eemeli, mitä tällä kertaa?
“Kerro toki”, tokaisin pojalle.
“Mä tiedän, me mennään sinne kalliolle, jossa viime kesänä oltiin kerran uimassa! Sinne koulun lähelle?”
Tuota lapsekasta innostusta ei ollut kieltäminen, joten kahvit juotuamme nousimme autoon ja ajoimme koululle. Pihalla oli kylmä, joten otin auton takaa vanhan viltin mukaan. Me käveltiin pienen metsän läpi suurelle kalliolle, joka loivasti laskeutui aina vesirajaan saakka. Oli yön pimein hetki, ja ilma oli raikas ja yökukat tuoksuivat. Aurinko oli lämmittänyt vettä koko päivän, ja nyt kun ilma oli viilentynyt, veden päällä leijui ohut sumukerros.
Mä levitin viltin kalliolle, ja Eemeli laskeutui makaamaan sen päälle. Mä seurasin ja jäin istumaan pojan viereen.
Me molemmat vaivuttiin omiin ajatuksiimme. Meidän välillä vallitsi levollinen hiljaisuus, joka ei häirinnyt kumpaakaan.
Mun olo oli ristiriitainen. Samaan aikaan mua ahdisti ja tuntui kuin voisin purskahtaa itkuun millä hetkellä tahansa, mutta toisaalta mä olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Eemeli oli epäilemättä mun elämäni tärkein ihminen. Sen kanssa mä olin jakanut niin paljon: samat kiinnostuksen kohteet, ilot ja surut, kriisit ja kaiken mahdollisen. Meillä oli jopa sama tyttö ensimmäisenä tyttöystävänä. Silloin ala-asteella siis.
Mitä jos mä jään tänne yksin?
“Kolme pahinta hetkeä?” Eemeli yhtäkkiä rikkoi hiljaisuuden ja keskeytti mun ajatukset.
“Ai mun elämässäni?”
“No ei kun tuon pöllön, joka tuijottaa sua tuolta puusta. Mitä sanot, herra Huuhkaja?” Eemeli käänsi katseensa ylös viereiseen puuhun ja ilme oli yhtä virnettä.
“Hauskaa”, hymyilin sarkastisesti vieressä makaavalle pojalle, “ainakin se kun mummo kuoli, se oli mun lempisukulainen. Yleensä se ymmärsi mua paremmin kuin mun vanhemmat. Se oli aika raskas paikka. Sitten se päivä kun mä kuulin, että sä olet sairas. Vaikka mä en tajunnut sitä silloin, näin jälkeenpäin ajateltuna se oli yksi mun elämäni kamalimmista kokemuksista.”
“Mun myös. En mä tietenkään silloin tajunnut kuinka vakavaa tämä oli. Sen jälkeen kaikki muuttui”, Eemeli totesi.
Yhtäkkiä kova yskänkohtaus yllätti pojan, ja se joutui nousta istumaan ja yskimään. Se oli koko illan yrittänyt olla näyttämättä, että sitä sattui, mutta multa ei ollut jäänyt huomaamatta ne irvistykset, jotka johtuivat sen huonosta olosta. Se ei halunnut että mä tuntisin huonoa omaatuntoa siitä, että toin sen tänne vastoin käskyjä.
“Onko sun kylmä?” kysyin, koska sen huppari oli melko ohut ja täällä oli jo melko kylmä.
Eemeli nyökkäsi pienesti.
“Tuu tänne”, nostin toista kättäni ja Eemeli kömpi mun kainaloon. Kiedoin viltin vielä ympärillemme, ja munkin olo oli heti lämpimämpi.
“Parempi?” kysyin varovasti.
“Prinssi Christian valkealla ratsullaan pelastaa taas päivän. Tai yön tässä tapauksessa”, Eemeli virnuili. Jollain tapaa olin iloinen, että Eemeli jaksoi vielä vinoilla mulle; se oli ainakin vielä oma itsensä.
“Tiedätkö, musta tuntuu, että tämä ilta yltää mun top kolmoseen. Tämä hetki, mä ja sä, tässä yhdessä. Hitto, tämä taitaa mennä ihan kärkeen”, Eemeli naurahti.
“Kärkeen? Vau, mä olen otettu. Täytyy sanoa, että olo on melko ylpeä: mä kuulun kaikkiin sun elämäsi tärkeimpiin hetkiin”, totean hymyillen. Sanon sen hieman vitsillä, mutta mä tiedän, että Eemeli tietää tuon merkitsevän mulle oikeasti paljon.
“Tämä kuuluu kyllä munkin top kolmoseen, täytyy myöntää”, vastaan hymyillen. Tottahan se on.
“Meillä on aika helvetisti hyviä muistoja”, Eemeli hymähti, ja en voinut olla kuin samaa mieltä.
Eemeli painoi päänsä mun olkapäälle, sulki silmänsä ja vei syvään henkeä. “Kiitos, että sä olet siinä.”
Ja sillä hetkellä, mun pato murtui. Se oli tulvinut yli jo kauan, mutta nyt se murtui kokonaan. Kyyneleet alkoivat valua mun poskille tulvana, eikä sitä pystynyt pysäyttämään. Mä halusin kertoa Eemelille, kuinka tärkeä se mulle oli, kuinka mä en halunnut jäädä tänne ilman sitä. Mä olin juuri avaamassa suutani, kun kuulin raskaan tuhinan korvani juuresta: Eemeli nukkui.
Kuumat kyynelet valuivat edelleen poskillani, mutta yritin olla liikkumatta ja herättämättä Eemeliä. Rintaani puristi ja tunsin kuinka happi oli loppua.
Mä istuin siinä kauan vain katsellen tyyntä vettä ja tähtitaivasta, joka oli kesäöisin harvinainen näky. Kaivoin hupparini taskusta askin ja asetin tupakan huulilleni. Savu teki tyynessä ilmassa kiemuraisia kuvioita, kohoten yhä korkeammalle ja korkeammalle. Lopulta musta yö nielaisi loputkin savut mukanaan ja sitä mukaa kun vanhat kaikkosivat ilmaan mä puhalsin uusia tilalle.
Jos tämä yö voisi kestää ikuisesti. Jos mä vaan voisin jäädä tähän hetkeen jatkamatta koskaan eteenpäin. Aamu ei koskaan tulisi ja mä ja Eemeli oltaisiin ainoat ihmiset maailmassa ja tämä hetki olisi vain meidän - nyt ja aina.
Hiljalleen auringon kajo alkoi kuitenkin sarastaa horisontista. Mun hetkeksi tyrehtynyt kyyneltulva alkoi uudelleen virtaamaan. Mä luulin, että olin käyttänyt jo koko kyynelvarastoni, mutta ilmeisesti en. Kuumat kyyneleet kiristävällä iholla polttivat mua, myös sisäisesti.
Eemeli nukkui edelleen. Lopulta kaikki paikkani olivat niin jumissa, että mun oli pakko laskeutua makaamaan. Laskin Eemelin varovasti kainalossani kalliolle, ja asettelin itseni hyvin toisen pojan viereen. Käteni oli edelleen Eemelin alla, mutta en välittänyt.
Mä makasin siinä vielä hetken katsellen Eemeliä. Sen pisamia, kiharaista tukkaa, valkoisia ripsiä. Se oli niin kauniin ja viattoman näköinen. Mä en ole ikinä ollut mikään uskonnollinen henkilö, mutta jos Jumala oli olemassa, miksi se halusi ottaa Eemelin niin aikaisin meiltä pois? Multa pois?
Se ei ollut reilua.
Lopulta mä vaivuin aste asteelta hiljaiseen uneen, joka vei mut pois tästä maailmasta. Maailmaan, jossa olin vain mä ja Eemeli.
Ei sairaaloita, kipua tai kyyneleitä.
Sunnuntai 15.8.
Kello 23.50
Mä kävelen kosteassa heinikossa paljain varpain. Kengät mulla on kädessä. Miksi? Ehkä mä haluan vain tuntea jotain.
On pilkkopimeää ja kirkon piha on hiljainen ja autio.
Sut haudattiin tänään päivällä. Anteeksi että mä en ollut siellä, sun äiti ei halunnut mua sinne. Se syyttää mua siitä, että mä vein sut pihalle silloin. Muuten sä et ehkä olisi saanut sitä keuhkokuumetta ja…
Laskeudun maahan istumaan, housuni kastuvat mutta mä en tunne eroa. Hautakumpu on täynnä kukkia, mutta mä en pimeässä näe niiden kymmeniä värejä enkä haista niistä tulevaa tuoksua.
Mä en tunne mitään.
1992 - 2010
Eemeli Johannes Aalto
Kaipaamaan jäävät perhe ja sukulaiset.
Ja minä.
Kello 00.01
Hyvää syntymäpäivää Eemeli.
”Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.” Psalmi 23
A/N: Tällainen. Kiitos että jaksoit lukea tänne asti, vielä jos muutaman sanasen jaksat kirjoittaa niin awesome! Lopun sitaatti on siis Raamatusta (jos joku pieni kaapissa kasvanut raukka ei jo tajunnut). Alussa meinasin että Chrisun ja Eemelin välillä olisi ollut muutakin kuin ystävyyttä, mutta tulin lopputulokseen että tämä on ihan hyvä näin. Ehkä Chrisulla oli myös muita tunteita Emppua kohtaan, mutta ei niistä uskaltanut pojalle kertoa. Ehkä...