"Halusit nähdä", Tumma ääni enemmänkin totesi kuin kysyi.
"Minä en pysty tähän", kuiskasin.
"Minä rakastan sinua. Minä tarvitsen sinua. Et voi tehdä näin. Sinä rakastat minua." Hänen äänensä oli niin tumma, silmät niin surulliset. Hän ei uskoisi.
"Minä en rakasta sinua enää", kuiskasin kyynelten tipahdellessa poskilleni. Valehtelija, valehtelija!
"En rakasta. Minulla on toinen mies." Tein kasvoistani pahoittelevan naamion, vaikka kaikki mitä olisin halunnut tehdä oli kertoa totuus.
"Bella älä tee tätä", Edward aneli.
"Olen pahoillani", keskeytin kuiskaten, ja katosin.
"Hyvä tyttö", kuiskasi karhea ääni korvaani, ja jäätävän kylmä käsi hyväili poskeani.
Kuka sanoo että rakkaus on ikuista? MINÄ SANON! MINÄ SANON!Oikeesti purskahdin itkuun tässä kohtaa!!
Edward ei ole, ei missään nimessä ole tuo ilkeä vampyyri
Käsi heitti minut ilmaan, ja tömähdin kaappia vasten. Edward, Edward, Edward
Käsi heitti minut ilmaan, ja tömähdin kaappia vasten. Edward, Edward, Edward,ajattelin,Minä tarvitsen sinua!
Viitta liehui. Hän painoi minut kaappia vasten ja tuli lähelleni työntäen itseään minua vasten. Hän pidätti hengitystään, mutta haistoin huumaavan tuoksun. Kylmä väreili selkääni pitkin. Tämä ei ollut samanlaista väreilyä kuin Edwardin kanssa. Tämä ei ollut kiihkosta aiheutuvaa väreilyä. Tämä oli pelkoa. Täyttä, apua kirkuvaa pelkoa.
Ja silloin, silloin kuu lipui esiin ja kasvot paljastuivat. Henkäisin ja valahdin veltoksi hänen otteessaan.
Tämä ei ollut totta. Tämä ei voinut olla totta!
Värähdin ja vedin vetoketjun kiinni. Katsoin pimeään syysiltaan, kuinka kauniita punaisia lehtiä tippui puista.
"Edward, ei, päästä irti!" kiljaisin ja potkin hänen sylissään.
"Selvä," ääni nauroi lempeästi ja päästi irti. Päästi irti, tipauttaen minut suoraan valtavaan lehtikasaan.
Kiljaisin tahtomattani ja upposin tulipunaisiin lehtiin. Edward laskeutui viereeni sulavasti tömähtäen. Hänen silmissään oli ilkikurinen pilke, kun hän painoi minut syvemmälle lehtikasaan.
"Eihän sinuun sattunut?" kysyi viaton ääni, silmät kirkkaina.
"Niin kuin sinä siitä välittäisit," mutisin loukkaantuneena.
"Tottakai välitän!" Edward henkäisi kauhistuneena. Mukamas kauhistuneena. Todellisuudessa näin hänen tappelevan hymyä vastaan.
"Tottakai välität, tottakai välität," murahdin ja työnsin häntä kauemmas. Edward ei järkähtänytkään, vaan tuli lähemmäs. Kylmyys ei enää haitannut ja hengitykseni kiivastui.
"Bella?" hän kysyi painaessaan huulensa kaulalleni.
Käteni tärisivät, ja Alice tarttui niihin lempeästi.Ihana Alice. (--: Mä oon jotenkin kyllästynyt siihen kreisi Aliceen, jota käytetään usein enkunkielisissä ficeissä.. Ihanaa.
"Me selviämme tästä", hän kuiskasi ja lähti kuljettamaan minua kohti sisäänkäyntiä.
kirjotit että 'karhea ääni vastasi' tms. ja toi meinas edwardin ääntä, ni eiks edwardin ääni oo sametin pehmee Hymyilee leveästi?
"Minäkin rakastan sinua", karhea ääni kuiskasi lähettäen kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. "Ikuisesti."
"Minäkin rakastan sinua", karhea ääni kuiskasi lähettäen kylmät väreet kulkemaan selkääni pitkin. "Ikuisesti."
Painoin kaasun pohjaan heti ensimmäisen käännöksen jälkeen. Renkaat kirskuivat tietä vasten, ja peräpää heilahti. Väänsin musiikin lujemmalle. En saanut ajatella.Kiitoooos :)
Auto kiisi pitkin tietä, ja aika kului. Jälleen liian nopeasti
Tummat hiukset olivat takkuisena verhona kasvojen ympärillä. Kehoa koristivat kymmenet hampaanjäljet, jotka olivat painuneet syvälle ihoon ja rikkoneet posliinisen pinnan. Huulet punersivat ainoana väripilkkuna, ja joka hetkellä niidenkin väri pakeni.
Minua poltti. Koko sisimpäni oli tulessa, vartaloani kouristi, ja huuleni avautuivat äänettömään huutoon. Ja siltikin, kaikki tämä kidutus, joka ikinen pistos kehossani ei ollut mitään verrattuna tuskaan, jota henkisesti koin.
Annoin muistojen valua ja vieriä ylitse. Annoin sydämeni korjaantua, annoin harhojen paikata sydämeni. Rakastan sinua. Olen pian luonasi. Olemme aina yhdessä. Aina.
Tuli korvensi. Nyt todellisesti, niin ulkoa kuin sisältä päin. En huutanut. Tämä kipu ei saavuttanut minua, eikä se koskaan saavuttaisi. Olin rakkaani luona. Nyt ja ikuisesti.
Jasper tärisi maassa. Itkusta. Menetyksestä. Rakkaudesta. Hän tuijotti suoraan Alicen kasvoihin. Juuri sillä hetkellä tuo tummunut kuva rakkaastaan hajosi pienen pieniksi tuhkan paloiksi. Jasper lysähti kasaan. Kuin Alice, hän murentui tuhkaksi. Kaikki oli menetetty.Jasper raukka, tosiaankin. Rakkaan kasvot olivat vielä ehjät, mutta murenivat sitten.
Vaikka mitä ikinä sanottiinkaan, rakkaus oli ikuista. Se kesti ja kärsi, se tuhosi ja rikkoi. Mutta todellinen rakkaus ei koskaan kuollut. Todellinen rakkaus oli ikuista.Totta, onhan? Kyllä minun mielestäni. Tai no, miten sen ottaa, mutta tämä oli kyllä sopiva ja ihana loppu tälle ficille. Ihana, mutta surullinen.
Jane väänsi käsiään, ja valtavan voimakkaan, korvia ja selkää riipivän repeävän äänen mukana, siskoni pää irtosi.
Muisto ei ollut tuottanut toivottua tunnetta. Jasper tajusi olevansa jälleen polvillaan, haukkovansa terävästi happea. Miksi juuri Alice? Miksi hänen Alicensa?
Elämä ei jatkuisi. Kukaan ei voisi korjata rikottuja sydämiä, haudata puhjenneita suruja. Kukaan ei voisi unohtaa, mutta kukaan ei pystyisi muistamaan. Elämä ei jatkuisi. Vaikka mitä ikinä sanottiinkaan, rakkaus oli ikuista. Se kesti ja kärsi, se tuhosi ja rikkoi. Mutta todellinen rakkaus ei koskaan kuollut. Todellinen rakkaus oli ikuista.