Originaalit > Pergamentinpala
Aina on liian kauan | K11 | Milla/Daniel | Pakkoavioliitto (25. luku 27.8.)
Kelsier:
Ficin nimi: Aina on liian kauan
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Draama, rikos, pakkoavioliitto
Paritus: Milla/Daniel
Varoitukset: Myöhemmissä osissa puhutaan ikärajan sallimissa rajoissa esim. murhaamistavasta
Haasteet: tämä osa: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä,
Koko sarjaa koskevat: Sana/kuva/lause10 #2 (kuva), Naimalaki eli pakkoavioliittohaaste II
A/N: Kommentit enemmän kuin tervetulleita. Tämä on ensimmäinen pitkä ficcini, jonka todella aioin saada valmiiksi. Olen jopa miettinyt loppuratkaisun kaarenkin :D Alun ja lopun välissä onkin sitten paljon epäselvää vielä, mutta yritän pitää lipun korkealla ;)
----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Prologi: Mitä sä teet, kun sä oot poissa
Silmät aukeavat viiruksi ja tavoittavat palan haaleaa taivasta. Multa on kosteaa ja mehevää ja tuoksuu pehmeästi syksylle. Eivätkö runoilijat sano elämän tuntuvan juuri tältä. Sormet tunkeutuvat ruskeaan kuohkeuteen. En kuunaan kuvitellut olevan näin täydellisen onnellinen likaisen maan tunnustelusta. Selkä tuntuu kostealta, mutta sekin on ihanaa. Tunnen koko ruumiini painon ja se tuntuu huumaavalta, sillä taivaassa – tai missä välitilassa minä hetken olinkaan – olin kuin höyhen eikä sellainen sovi ihmiselle, joka on tottunut raahaamaan kymmeniä kiloja lihaa mukanaan jatkuvasti.
Kuolemaa tulee harvoin ajateltua, etenkin kun on nuori ja rikas. Minä kuvittelin tyhmästi, että se kuuluu vanhoille miehille, sellaisille kuin isoisäni. Hovissa ja aatelisten välillä tietysti juoniteltiin, mutta suoraan sanottuna en kai ollut ajatellut olevani salamurhan arvoinen. Olin toki saanut monet tuliluonteiset nuorukaiset suuttumaan itselleni ja rikkonut monen neidon sydämen, mutta niin olivat tehneet kaikki ystävänikin. Epäilemättä isänikin oli tehnyt niin aikoinaan ja elää porskutti vielä reippaasti. Jotkin linnut kirkuivat yläpuolellani. Ne lentävät aurassa, huomaan luomieni raosta. Entisessä elämässäni – tai siis eläessäni – olisin taatusti ollut ampumassa niitä metsästysretkellä. Isä järjesti komeita jahteja aina syksyisin.
Missähän minä varsinaisesti olen? Tai no, oletettavasti makaan pellossa tai kasvimaassa, ei todellisuuksien vaihtelu minua niin sekaisin ole saanut, etten tajuaisi sitä. Tunnustelen oikealla kädellä hieman kauemmas viereeni. Käsi törmää melkein heti johonkin, joka tuntuu nahkaiselta. Kokeilen enemmän tuijottaen yhä yläpuolella olevaa vaalenansinistä aavaa. Solkia, hihna, sen täytyy olla jonkinlainen laukku. Loogista sekin, ilman tavaroita on vaikea selvitä missään. Toisaalta en kyllä pakannut itse koskaan yhtään mitään, palvelijat hoitivat aina sen puolen. Ruumiini ei jaksa nousta ihan vielä. Sillä menee selkeästi pidemmän aikaa palautua kuolemasta. Säikähdän yllättävää korahdusta, kunnes tajuan sen lähteneen omasta kurkustani. Naurua. Filosofian opettajani olisi taatusti tyytyväinen minuun, sillä nyt tiedän tarkkaan mikä ero on ruumiilla ja keholla.
Kun korvanikin ovat avautuneet virallisesti, kuulen hälyä aivan kuin jossain lähellä työskentelisi suuri määrä koneita. Ääni on melko tasaista, sitä voisi pitää mehiläisen pörinänä, jollei se olisi niin kovaa. Kokeilen käännellä päätäni. Pelto, sillä pelto tämän täytyy olla, ei jatku silmän kantamattomiin vaan vasemmalla puolellani on tie. Sinne on ehkä kaksi ja puoli sataa syltä makuupaikaltani. Vähän hankala arvioida maan tasalta. Tiellä näyttäisi kulkevan jonkinlaisia moottorivaunuja. Hevosia ei ainakaan ole. Yhdistän hitaasti, että pörinä tulee vaunuista. Taitavat olla jonkin verran edistyksellisempiä kuin herra Boylen vehkeet. Yksi hänen mobiileistaan oli kuulemma räjähtänyt jonkun perseen alle. Rohisen piikikkään tarinan muistolle. Kurkkuni on herännyt eikä kuulosta enää keuhkotautiselta.
Asetan käteni niin, että voin tukea itseäni istumaan. Selkä laittaa valittaen vastaan, mutta onnistun kohottautumaan. Huomaan ensimmäisenä, että jalassa olevat housut eivät ole omani. Eikä ylävartaloani verhoava takkikaan. Ilmeisesti olen saanut uudet vaatteet kiitokseksi vierailustani tuonpuoleisessa. Ne ovat aika tavalla rahvaanomaiset, tummansiniset housut ovat kovaa kangasta, tarkoitettu kaiketi työläisille. Ehkä minusta on tullut työläinen. Irvistän ajatukselle. En ymmärrä juurikaan maanviljelyksestä, mutta pelto vaikuttaa siltä, että se muokattu talvea varten. Se vahvistaa aiempia huomioitani siitä, että on syksy. Värisen yhtäkkiä. Takki ei pidä juurikaan tuulta ja märkä selkä tuntuu hetki hetkeltä vähemmän ihanalta. Minun pitäisi lähteä jonnekin.
Tartun laukkuun, sillä pysyn jo pystyssä yhden käden tuellakin. Vedän sen syliini ja yritän sohlata pääsolkea auki. Ihan pirun vaikeaa viidellä sormella. Olen jo aikeissa huutaa Tomia, kunnes älyän, ettei siitä ole hyötyä. Tom on jossakin muualla, toivottavasti juomassa maljoja minun muistokseni. Paskat, ajattelen, kyllä minä näppäränä poikana selviän tästä ihan itse. Irrotan toisenkin käteni ja huomaan mielissäni, että selkäni pitää minut istuma-asennossa. Solki antaa periksi ja läppä aukeaa. Laukussa on harmillisen vähän tavaraa. Tartun ensin mustaan kukkaroon – tässä paikassa saattaa olla hienoja moottorivaunuja, mutta kukkarot ovat samanlaisia kuin meillä. Siellä on pinkka seteleitä, joita en tunne, arvoltaan niihin painettujen numeroiden mukaan 20 ja 50. Saan yhteissummaksi viisisataa jotakin. Kaipa sillä pärjää täällä jonkin aikaa.
Tungettuani kukkaron takaisin käteeni solahtaa tupakkarasia. Ehdin jo innostua, sillä savut rahoittaisivat nyt kovasti, mutta kannen alta paljastuu peilipintainen laite. Kääntelen sitä ympäri ja sormeni osuu vahingossa sivulla olevaan nappiin. Peilille ilmestyy kuva. Lehtevän metsämaiseman keskellä seisoo isolla 12.00. Se tarkoittanee, että on keskipäivä. Alhaalla lukee pienellä `liu´uta auki`. En tajua, mitä pitäisi liu´uttaa, mutta testaan josko kannen kiinni laittaminen auttaisi. Ei auta, peili menee jälleen mustaksi ja minun on etsittävä sivustan namiska uudestaan. Kosketan tekstiä, mutta mitään ei tapahdu, sormeni vain sotkee pinnan. Pyhkäisen sitä kämmensyrjälläni ja peiliin tulee eri värisiä kuviota. Tuota se liu´uttaminen siis tarkoitti. En käsitä vieläkään mihin laitetta voisi käyttää, joten sysään kannen kiinni ja heitän sen laukun pohjalle.
Minun pitäisi kai kammeta itseni ylös ja lähteä jonnekin. Tiellä liikkujista kukaan ei ole vielä kiinnittänyt minuun huomiota, mutta varmaan he luulevat minua pellollaan kuokkivaksi maajussiksi. Laitan kädet taskuihini tunnustellakseni onko siellä mitään. Vetäisen ulos paperinpalan. Se on suorakaiteenmuotoinen ja hyvälaatuista paksua paperia. Milla Vesenterä, yksityisetsivä, puh. 0445674238 siinä lukee. Alla pienemmin präntättynä kadunnimi ja talon numero. Vierailukortti, mutta mitä se tekee taskussani. Onko minun tarkoitus mennä tämän Millan luo? Yksityisetsivät kyllä selvittävät rötöksiä, mutta minun tapaukseni vaatii kruunun miehiä. Sitä paitsin Millan täytyy olla naisen nimi, ehkä lyhenne Millicentistä. Sehän tästä vielä puuttuisikin, että pitäisi luottaa oma intiimi asiansa naisnuuskijan hoitoon. Uusi lintuaura huutaa yläpuolellani.
Puistelen vaatteitani kohottautuessani seisomaan. Multa ei irtoa järin kaksisesti ja selän märkä läikkä ei ole kadonnut minnekään. Pitää toivoa, ettei minua pidetä täytenä mierolaisena. Lähden kävelemään kohti tietä, sillä sen toisella puolella siintää suuri rakennus. Sieltä löytynee apua, osa moottorivaunuistakin suuntaa sinne. Jonkilainen kievari kenties, ainakaan maisemointi ei ole parhaasta päästä. Yksityisetsivän nimi pyörii päässäni antamatta rauhaa. Kun lopulta tajuan, jähmetyn hetkeksi patsaaksi. Siellä missä olin minulle annettiin kaksi tehtävää. Selvitä kuka murhasi sinut ja mene naimisiin. Voi helvetti, sen takia minulla on tuo typerä kortti. Tulevan vaimoni nimi. Hän innostuu taatusti yhtä paljon kuin minä. Millainen komedia tästä vielä sukeutuu, ajattelen talsiessani kohti tulevaisuuttani.
Kelsier:
Haasteet: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
1. luku: Mun elämä
Radio soitti samaa Juha Tapion biisiä kolmatta kertaa sen päivän aikana. Milla huokasi syvään. Jenniina mutusti hänen vieressään pizzan palaa.
”Eikö me voitais jo lähtee”, se valitti. ”Ei täällä tapahdu mitään kiinnostavaa.”
He olivat olleet kytiksellä jo monta tuntia. Milla oli varma, että hänen varjostamansa mies kävi vieraissa juuri tässä kerrostalossa. Jenniina naputti vaativasti hansikaslokeroa. Ehkä oli virhe ottaa hänet tällä kertaa mukaan.
”Miten sä kestät tällaista?” Jenniina kysyi tarkastellen arvioivasti rakennekynsiään.
”Ei tää nyt paha ole. Kerran olin keikalla pikkutunneille, mutta se kannatti.” Milla taputti rattia varmemmaksi vakuudeksi.
Jenniina tuhahti. ”Mut olishan sitä kiva olla jossain normityössä, niinku vaikka kaupassa. Joku vielä soittaa poliisit sun perään.”
Milla kuikuili talon hiljaista pihaa. ”Niin on käynytkin, oonhan mä kertonut sulle.”
Jenniina rapisteli pizzapussinsa palloksi ja avasi auton oven.
”Mihin hittoon sä olet menossa?” Milla tarttui ystäväänsä käsivarresta.
Jenniina veti itsensä helposti irti. ”Meen viemään tän roskiin. Jos joku nyt kattoo verhojen raosta niin ainaki se luulee, et me on pysähdytty syomään eväitä. Mikä on siis parempi, kun kuvitella meidät hämärätyypeiks.”
Pikkucorsan ovi paiskautui kiinni. Milla irvisti ja nojasi syvälle kuskinpenkkiinsä. Radiossa juontaja ilmoitti ylipirteästi, että seuraavaksi kuultaisiin iki-ihana Anssi Kelan Milla. Hän inhosi kyseistä kappaletta sydämensä pohjasta.
Jenniina tuli takaisin ja silotteli polvipituista hamettaan istuessaan. ”Pistänkö kiinni?”
”Ei tartte kyllä toi paska kohta ohi menee.”
”Vieläkö sun porukoilla on sama virsi?”
Tähän mennessä he olivat puhuneet lähinnä Jenniinasta, mikä oli sopinut Millalle ihan hyvin. Hänen ystävänsä oli somevaikuttaja ja bloggari, jonka juttuja oli kiinnostava kuunnella, vaikka ne välillä liittyivätkin Millan mielestä aika pintakiiltoisiin asioihin. Ja pitihän Jenniinalle nostaa hattua siitä, että tämä oli lähtenyt vapaapäivänään Millan mukaan. He olivat olleet kavereita ala-asteelta asti. Suhteellisen outo parivaljakko, koulun suosituin tyttö ja se kaikkein tavallisin tallukka, jossa ei ollut mitään kiinnostavaa, jos ei laskettu yksityisetsivän työtä nyt aikuisena. Hän oli vähän toivonut, ettei keskustelu siirtyisi hänen perheeseensä.
”Mihinkäs se olis muuttunut? Sun koulutus menee hukkaan, Milla. Mitens me löydettäis sulle mies, Milla. Meinaa hermot mennä joka kerta, kun käyn siellä.”
Hän uskalsi kääntää hetkeksi tarkkailevat silmänsä Jenniinaan, joka katsoi häntä myötätuntoisesti. ”Mikä kiire niillä on? Mehän ollaan vasta 25. Ei ne voi olettaa, että sulla olis jo liuta lapsia.”
Milla muikisti suutaan. ”Äiti ja iskä on hirveen perinteisiä. Ne haluu, et ensin seurustellaan muutama vuos ja sitten vasta on pikkujalkojen tepsuttelun aika. Ja jos mä nyt tänään tapaisin herra Oikean, se tarkottas, että oon vähintään 28 ennen ekaa pilttiä.”
Jenniina oli vetänyt pelkääjän puoleisen aurinkoläpän alas ja tarkasteli sen peilistä karkailevia suortuviaan kuunnellessaan. Lasiovista tuli ulos pari pojannaskalia, jotka katosivat kohta kulman taakse jättäen pihan jälleen autioksi.
”Voisit sanoo vanhemmilles, että nykyaikana jengi saa ekan lapsen 28 vuotiaana. Eihän niilläkään oo kun sut ja Ella. Kyllä sä kerkiit kaks kakrua pullauttaa, vaik aloittasit kolmevitosena.”
Milla tuhahti. Ongelma oli jossain muualla kuin hänen vanhempiensa lapsenlapsimäärätoiveissa. Hän metsästi vesipullon jaloistaan ja joi pitkän kulauksen.
”Niitä kyrsii, kun en oo seurustellu tähän mennessä juurikaan. Pitäshän sitä olla vähintään jonkinlainen pitempi high school sweetheart –suhde takana. Äiti on huolissaan, ettei pääse koskaan nyhkimään mun häihin.”
Jenniina oli siirtynyt tarkkailemaan oliko hänen kevyessä päivämeikissään virheitä. ”Mä ja Petrus on oltu yhdessä kohta viis vuotta ja mun porukat on säikyttänyt sen niin pahasti, ettei se uskalla kosia, vaikka haluiskin. Siis musta on ihan ok mennä naimisiin yli kolmekymppisenä, jos se on toinen kerta tai silleen, mut eka kerta pitää olla ennen.”
Milla ei voinut estää pientä naurun pyrskähdystä. Jenniina ei ehkä olisi halunnut vaihtaa vanhempia päikseen, mutta ainakin tämän porukoiden suhtautuminen asiaan oli rennompaa. Tosin Petrus-parka oli ottanut sen rentouden ehkä vähän liian tosissaan.
”Kai sä otat mut kaasoks sitten, pääse äiti sentään kyynelehtimään, et oon saanut sellaisen kunnian.”
Jenniina virnisti ja tökkäsi aurinkoläpän paikalleen. ”Se juttu on sovittu jo ajat sitten. Sitäpaitsi sun horoskoppissa luki, et sun elämään astuu kiinnostava herra.”
”Milloin sä horoskooppeja oot lukenu?”
”Aamulla Cosmosta.”
Parin ruudun päähän heistä pysäköi auto. Siitä nousi ulos siististi pukeutunut mies, joka lähti itsevarmasti taloa kohti. Olisi voinut luulla, että se oli menossa kotiin, mutta...
”Helkutti Jenniina, toi on se tyyppi. Äkkiä, heitä kamera.”
Jenniina ojensi Millalle järkkärin ja hän alkoi räpsiä kuvia. Niitä tulikin hyvä määrä, sillä mies seisoi jonkin aikaa ovipuhelimien luona ennen kuin joku päästi hänet sisään. Piha hiljeni uudelleen.
Jenniina vihelsi hiljaa. ”Se siis ihan oikeesti pettää vaimoaan. Karsee sika.”
Milla selaili otoksia miettien, mitkä antaisi todisteina Mirella Nikanderille, jolta oli toimeksiantonsa saanut. Hän kohautti harteitaan.
”En mä sitä tiedä. Rouva olettaa, että tapahtuu peiton heiluttelua. Nää kuvat näyttää, että siippa on täällä semmoseen aikaan, jolloin sen pitäis olla töissä. Se yleensä riittää.”
Milla laittoi kameran varovasti takapenkille ja käynnisti auton. Jenniina loi häneen tuikean katseen.
”Säkö et siis moralisoi yhtään?”
Milla painoi kaasua tarkistettuaan ensin, ettei parkkiksen liittymässä ollut muita kulkijoita.
”Työminäni ei arvostele. Sen sijaan henkilökohtaisesti.... tottakai se on sika.”
Jenniinalta pääsi pahantahtoinen kikatus. Se hukkui moottorin tasaiseen hurinaan.
”Heitätsä mut kotiin?”
Milla elehti ratista vapaalla kädellään. ”Ei kun meen kämpille ja lukitsen sut autoon siks aikaa, kun tarviin ajaa taas.”
Jenniina läpsäisi hänen kättään. Milla muutti äänensä ylivakavaksi. ”Kuskia ei saa häiritä. Voi tulla kolari ja paha pipi.”
Jenniina alkoi mielenosoituksellisesti avata ja sulkea hansikaslokeroa. ”Voi, toivottavasti kuski ei häiriinny tästä. Tää mekanismi vaan on niin kiintoisa,” hän sössötti hunajaisesti.
Millaa nauratti. Jenniinalla ja hänellä oli kieltämättä samanlainen huumorintaju, mikä välillä ajoi heidät raivon partaalle, kun he kilvan ärsyttivät toisiaan. Corsa lipui moottoritietä pitkin, sillä heidän oli pitänyt lähteä viereiseen pikkukaupunkiin keikkaa varten.
”Kyllä mä kuljetan sut kotiovelle asti. Mun on saatava töitä aikaiseksi tänään, joten et sä voi munkaan luo tulla kälättämään.”
Jenniina laittoi kätensä puuskaan. ”En mä sun kanssa koko vapaapäivää aatellukaan tuhlata. Petrus lupas tulla illalla, kun pääsee töistä.”
”Onko luvassa Netflix ja chill?” Milla kysyi niin viattomasti kuin osasi.
”Haista paska. Me ei olla nähty pariin päivään. Haluun vain halia sitä.”
Jenniinaan muka tuimissa silmissä oli kuitenkin sellainen pilke, että Milla tiesi tämän odottavan illalta enemmän. Petruksen kaltainen poikaystävä olisi kyllä kiva, hän pohti huristellessaan ohi peltojen. Hänellä ei todellakaan olisi mitään sitä vastaan, että olisi joku, jota odottaa illalla.
jossujb:
Sanotaanko, että tässä oli heti alkuun erittäin koukuttava jippo! Kuolleesta nousemisesta kosto mielessä tulee se animaatioelokuva mieleen, All Dogs Go to Heaven ;D
Mahtaa tulla olemaan menneisyydestä tänne nykypäivään herääminen olla aikamoinen kulttuurishokki. Tosin, luulen että oman murhan aiheuttama vitutus saattaa ehkä jossain määrin jopa helpota tottumista. Ja sitä, että kukaan ei ole enää passaamassa, vaan itse on itsensä maasta möngittävä. Minua rupesi heti kiinnostamaan miten hän tietää mistä tässä suurin piirtein on kysymys? Minkälaisen diilin hän on tehnyt tuonpuoleisessa ja miksi, miksi ihmeessä tosiaan, siihen liittyy pakkoavioliitto? Jotain taikajuttuja vissiin. Tai demoneita.
Jenniina ja Milla olivatkin sitten ihan täysi heittäyminen toiseen aikaan. Minusta oli jotenkin hyvin virkistävää, että vaikka Jenniina onkin tuollainen somevaikuttaja ja Milla sitten kaikenlaista muuta, niin tässä ei ollut sellaista bitch-asetelmaa, vaan he ovat ihan oikeasti ystäviä. Se että Millasta on hauska kuunnella ystävänsä juttuja, vaikka ne eivät häntä henk koht niin kiinnostakaan, oli positiivinen juttu. Samoin toisin päin, että vaikka Jenniinan arvosteleekin Millan tekemisiä, niin se ei ole sellaista, "sä olet nolo" tasoa. Pystyin helposti uskomaan heidän todella olevan ystäviä.
Mielenkiinnolla odotan mitä tästä kehkeytyy. Miten yksityisetsivä selvittää ilmeisesti hyvinkin kauan tapahtuneen murhan. Ja edelleen mietin sitä pakkoavioliittoa, mahtaakohan sille osapuolet vielä jossain vaiheessa lämmetä ;D
Kiitos, tämä oli tosi hyvä alku!
jjb
Kelsier:
jossujb: Vitutus auttaa ainakin ensijärkytyksen yli niin, että Daniel pystyy toimimaan ;D Onneksi hän ei sentään ole kotoisin äärimmäisen kaukaa menneisyydestä, joten esim. auton konsepti on hänelle tuttu. Tässä päästään jo Millan ovelle ;) Kiva, kun kommentoit! :-*
Haasteet: Ime kappale tyhjiin: Maija Vilkkumaa - Mun elämä
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
2. luku: Kadulla oottaa jo taksi
Muutama rakkine tööttäsi hänen kävellessään kynnetyn maan laitaa. Daniel murahti synkeästi. Ei hän noiden nopeiden hirviöiden sekaan aikonut mennä, sehän olisi ollut itsemurha. Yksi kuolema lähiaikoina riitti hänellä enemmän kuin hyvin. Moottorivaunujen kulkuväylä oli rajattu rautaisella matalalla aidalla, joten kukaan ei ainakaan sitä kautta kulkenut maatöihin. Daniel oli päätellyt, että jossain oli toinen, turvallisempi tie. Niin olikin, hän vain oli sen kannalta pellon väärässä päässä. Niinpä hän joutui tarpomaan mullassa, joka oli lakannut olemasta suloista elävää maa-ainesta. Hänen kenkänsä olivat kuraiset hänen tullessaan päällystetylle uralle. Daniel kirosi mielessään. Kievari tai mikä olikaan seisoi nyt suoraan vastapäätä tien toisella puolella. Hän lähti harppomaan kohti tunnelia, josta pääsisi sinne.
Rakennuksen pihassa oli harvassa rivissä paikallaan seisovia moottorivaunuja. Daniel kulki niiden vieritse pohtien omistivatko kaikki omansa. Hän oli jäädä yhden alle ylittäessään avointa pätkää itsestään aukeaville oville. Kuski näytti hänelle alatyylistä käsimerkkiä avoimesta ikkunasta. Kievari oli suuri. Tiski alkoi melkein heti ovelta ja Danielin hämmästykseksi ihmiset nappailivat ruokia ihan omakätisesti. Vanha kunnon Mortison saisi sydänkohtauksen, jos kukaan tekisi noin Kultapatjassa, hän ajatteli. Joku esiliinaan pukeutunut puuhasi kauempana tyhjien pyötien parissa. Hän päätti kuitenkin mennä tiskin päässä olevan nuoren tytön luo.
”Otatteko jotain?” tyttö kysyi katsellen häntä epäilevästi.
”Voisikohan neiti pyytää minulle kyydin?” Daniel hymyili hurmaavinta ja itsevarminta hymyään.
Se ei näyttänyt vakuuttavan tyttöä, sillä tämä suoristi ryhtiään ja perääntyi aavistuksen. ”Kyydin? Tarkoitatko taksia? Eikö sulla ole kännykkää?”
Kysymystulva yllätti Danielin. Lisäksi tyttö oli oudon tuttavallinen, vaikka ei Daniel tietysti vallasihmiselta näyttänytkään nykyisissä vaatteissaan.
”Tuota... niin, taksia”, hän vastasi kokeilevasti.
Tyttö nyökkäsi, muttei rentoutunut muuten. ”Voin mä antaa sulle taksin numeron. Ei meiltä soitella asiakkaitten puheluita, vaikka täyden palvelun asema ollaankin.” Hän repäisi lapun jonkinlaisesta muistikirjasta ja etsi samalla silmillään jostain ilmeisesti sitä numeroa, josta oli puhunut.
Daniel kääntyi katsomaan taakseen, kun tyttö heilauttikin kättään. Pari sinisiin pukeutunutta miestä lähestyi heitä.
”Sori, jos mä häiritsen, mutta herra tässä on kyytiä vailla”, tyttö totesi osoittaen häntä.
Toinen miehistä, paksumpi, tuli heidän luokseen. ”Jaha, ehtiikös tässä juoda kahvit vai onko kovakin kiire?”
Daniel kohautti harteitaan. ”Ei kai. Juokaa pois. Menen istumaan tuonne.” Hän osoitti yhtä pöydistä.
”Joku hullu. Tarkista, että sillä on rahaa” hän kuuli myyjätytön kuiskaavan miehelle, kun kuvitteli hänen olevan tarpeeksi kaukana.
Daniel päätti olla välittämättä, ihmiset olivat selkeästi outoja täällä. Hän istuutui ja alkoi selata pöydällä olevaa lehteä. Se sisälsi yllättävän paljon ja yllättävän isoja kuvia. Olessaan noin puolessa välissä ajatus iski häneen salamana. Hän osasi lukea kirjoitusta, hän ymmärsi mitä ihmiset sanoivat ja ihmiset ymmärsivät häntä. Oli tuntunut niin luonnolliselta puhua, ettei hän ollut tajunnut, ettei suinkaan puhunut englantia.
Lehti vaikutti aika sensaatiohakuiselta, yhdellä aukeamalla vähäpukeinen tyttö kertoi ´tulleensa jätetyksi´. Daniel tuhahti halveksivasti ja käänsi lehden kiinni niin, että takasivu tuli näkyviin. Siinä oli kartta, johon oli painettu pilvien ja aurinkojen kuvia. Oli helpottavaa huomata, että sääennusten hän sentään tunnisti. Rystyset kopauttivat pöytää.
”Jokos lähdetään?” Lihava herra katsoi häntä kasvoillaan odottava ilme.
Daniel viittasi kädellää osoittaen, että mies voisi mennä edeltä. Ulkona, aivan oven lähellä seisoi peräkkäin kaksi tyylikästä mustaa moottorivaunua. Kummankin katolla oli keltainen merkki, jossa luki TAXI. Palat loksahtivat Danielin mielessä. Tätä tyttö oli siis tarkoittanut. Ajurit olivat pitäneet tauon hänen kannaltaan juuri sopivasti.
Mies ohjasi Danielin istumaan eteen ja meni itse toiselle puolelle. Moottorivaunut olivat sisältä huomattavasti hienompia kuin Boylen vehkeet, mikä oli oikeastaan vähättelyä, sillä Boylen ajokeissa ei tarkalleen ottaen ollut sisätiloja, ne kun olivat katottomia.
”Mitenkäs on tuon maksupolitiikan kanssa?” mies kysyi.
Daniel sai juuri ja juuri estettyä kasvojaan valumasta irvistykseen. Oli työkeää olla luottamatta, ettei herrasmiehellä ollut rahaa matkaansa, ihan sama vaikka olisi tiennyt kyseisen herrasmiehen olevan korviaan myöten veloissa. Hän kaivoi kukkaron esiin.
”On minulla rahaa.”
Mies elehti, ettei hänen tarvinnut näyttää ja pelasti sentään pikkuisen kasvojaan. Hän oli selkeästi huomannut Danielin luokkaantuneen kysymyksestään.
”Mihinkäs osoitteeseen ollaan mennossa?”
Kuski ei katsonut häneen vaan rassaili sellaista peilikapinetta, jollainen hänelläkin oli laukussaan. Daniel etsi pikkukortin taskustaan ja ojensi sen miehelle. Tämä tihrusti tekstiä ja paineli sitten peiliä. Lopulta hän asetteli sen telineeseen ja käynnisti ajokin hiljaisuuden vallitessa. Peilipinnalla oli nyt kartta ja siinä piste, joka varmaan esitti heitä.
”Pitäisi laittaa turvavyö kiinni.”
Kuski rämpsäytti ympärilleen vetämäänsä remmiä. Hän katsoi kummallisesti, kun Danielilla oli vaikeuksia löytää omansa ja lopulta auttoi saamaan sen lukkoon. Vasta sitten hän sykäytti vaunun liikkeelle. Meno tuntui melkoisen vauhdikkaalta, mutta Daniel esitti tyyntä, aivan kuin hän tekisi tätä joka päivä. Nämä ihmiset varmaan tekevätkin, hän ajatteli.
Matka kesti hyvän aikaa. He ajoivat ensin sitä isoa tietä, jonka reunaa Daniel oli hieman aiemmin kulkenut. Sitten taloja alkoi olla tiheämmässä ja Daniel päätteli heidän tulleen kaupunkiin. Kaupungissa joudutiin mutkittelemaan ja odottelemaan milloin missäkin risteyksessä. Lopulta kuski hidasti ja pysäytti pitkänmallisen talon pihaan.
”Se tekisi 62,50.”
Hän naputti maileja laskevan laitteen punaisia numeroita. Daniel etsi hänelle 50 ja 20 setelit. Hinta piti kai ajatella samalla lailla kuin puntien ja pennyjen kanssa. Kuski otti rahat ja näperrettyään hetken antoi Danielille yhden setelin ja muutaman kolikon takaisin.
”Haluatko kuitin?”
”En minä tarvitse, kiitos vain.”
Daniel irrotti itsensä harmaasta hihnasta ja vääntäytyi kankeasti ulos. Kuski toivotti hänelle näkemiin ja kaasutteli pois saman tien, kun ovi pamahti kiinni.
Daniel jäi seisomaan talon eteen. Ei auttanut muu kuin rueta hakemaan asuntoa numero 8 ja mennä koputtelemaan ovelle.
LentäväKalakukko666:
Mä en ole hyvä kommentoimaan niin sanon (tai kirjoitan) vaan että tämä vaikuttaa ihan supermielenkiintoiselta ja odotan jatkoa. :)
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
Siirry pois tekstitilasta