Harry Potter -ficit > Godrickin notko

Voimaharjoittelua, 5/5, K11 (slash SS/RB, het NM/RB, SS/LP),

(1/3) > >>

alchimiste:
Voimaharjoittelua
Kirjoittanut Afrikan kuningas/alchimiste
Paritukset: Severus/Regulus, Severus/Lily, Regulus/Narcissa
Ikäraja: K-11 //zougati muokkasi ikärajan vastaamaan uusia ohjeita
Genre: Drama, romance
Summary: Ihmisessä on kohtia, jotka pitää treenata vahvoksi ajoissa. Nuori Severus oppii tämän kun hänen kämppäänsä pesiytyy valpaskatseinen, oudoista asioista puhuva Pikku Lordi Musta. Viisi lukua hauiksia, pakaroita, pimeyden voimia ja viinitahraisia huulia.

A/N: Eka kerta kun kirjoitan Severusta, ja olen kirjoittanut Regulustakin aika vähän, joten rakenne on hiukan kaoottinen, mitä pahoittelen. :) En ollut aloittaessani varma, mihin päätyisin, vaikka yleensä minulla on kokonaisuus kypsänä mielessä. Toivottavasti tämä on silti lukukelpoinen! (tykkään itse severuksen kertojanäänestä, mutta tosiaan, rakennetta voisi kuvata "random things in a row"...)
Alku on kirjoitettu ennen DH:n ilmestymistä, mutta tämä päätyi tänne koska tässä on joitain DH-yksityiskohtia.
---


Myöhemmin laitoin sen saman kuoreen erään toisen valokuvan kanssa, erään omituisen otoksen jonka löysin Tylypahkasta siellä opettaessani. Luulen, vaikka en voi koskaan olla varma, että se jäi luokkaani Severukselta kun hän sijaisti tuntejani täydenkuun aikaan, mutta miksi – miksi ihmeessä hänellä olisi sellainen. Siinä on Siriuksen pikkuveli, luultavasti vähän ennen kuolemaansa, sotkuisessa opiskelija-asuntolamaisessa huoneessa. Hänellä on yllään mustat, värikkäästi kirjaillut housut, ja hänen paljasta rintaansa vasten roikkuu nätissä ketjussa koru, joka on ilmiselvästi ajankääntäjä, vaikka sirompi ja hienostuneempi kuin se, jota Hermione Granger käytti koulussa. Käden asennosta päätellen hän on ottanut kuvan itse. Se valokuva on askarruttanut minua (hänen tietäväinen virneensä, jotain älykästä peluria), minä en edes yrittänyt palauttaa sitä omistajalleen.
(Remus ficissä Osterisydän)


Ensimmäinen osa


”Voimaharjoittelua. Hauiksia, pakaroita.”
Se oli Rabastan Lestrange, ja minä, yhdeksäntoista, melkein kersa, vedin mustan kaavun (hyvin samanlaisen kuin koulukaapumme) laihojen käsivarsieni peitoksi.
”Lihastyötä, sarjoja, kunnes tekee kipeää. Ja muista syödä hyvin.” Hän paistatteli pitkään nuoren ompelijaharjoittelijan ihailevan katseen valokeilassa, kaikki pienet vinot lihakset muljahdellen ja värähdellen hänen tiiviissä kropassaan niin kuin hänellä ei olisi minkäänlaista rasvakerrosta ihon alla. Rabastan piti sovituskoppini ovea auki ja keikkui siinä tahdittomasti, välittämättä siitä että minä olin puolipukeissa ja sentään melko näkyvästi nolostunut. Käytävässä, johon kopit oli sijoitettu, oli laatikoita täynnä kankaita ja lankoja, nappirasioita ja kaavoja, ja näkyvyys suoraan kassalle, jonka luona nuori harjoittelija viikkasi kaapuja ja pakkasi hattuja ojentaakseen ne asiakkaille siisteissä nelikulmaisissa paperikasseissa ja värikkäissä, tekosatiinipintaisissa hatturasioissa.
   
Solmin viittani ja odotin että Rabastan astuisi pois tieltä. Hän silmäili minua kuin olisin ollut hänen vallassaan, kuin hän tietäisi niin paljon enemmän kuin minä. ”Se pitää tehdä nyt”, hän sanoi. ”Lihakset ja luusto pitää täydellistää viimeistään sun iässä että kestää. Se on jotain, minkä kanssa taikuudella ei ole mitään tekemistä. Ne on soluja.” Sitkein, hitain liikkein hän sulki sovituskoppinsa oven ja vilkaisi minua vielä sen yli kun kävelin laatikkokäytävästä takaisin liikkeeseen. ”Ruipelo.”

”Voimaharjoittelua”, hän sanoi sen vastauksena epäuskoiseen tuhahdukseeni: me tervehdimme vaikka tunsimme vain hatarasti näöltä, ja hän kumartui puoleeni – ei mitenkään huomaamattomasti – ja kuiskasi lujaa: harjoittelijatyttö tsekkailee sinua. Siihen minä vastasin päästämällä epämääräisen äänen, sanoakseni ”ai minua vai no ihmettelisin”, ja hän teki sen ilmeen ja siirtyi hiplaamaan tangossa riippuvia juhlakaapuja, ja myöhemmin – kun rouva Nutmeg, jonka liike sittemmin meni konkurssiin koska hän ei ymmärtänyt kahdeksankymmentälukua, oli höösännyt meidän ympärillämme ja pelästynyt Rabastanin tiukkaa käskyä jättää hänet rauhaan – myöhemmin Rabastan ilmestyi siihen oveani vasten keinumaan, vetkuttelemaan täydellistä vartaloaan ja puhumaan lihaksista, soluista, pakaroista. Niin kuin olisin kommentoinut omiani. Niin kuin olisin ylipäätään sanonut yhtään mitään.

   Regulus Musta, pikku kuningas, ostaa vaatteensa eri puolelta Lontoota, ei siitä uudesta puodista tekosatiinilaatikoineen, siitä joka ei kestäisi 80-lukua, vaan sellaisesta jolla on outo B:llä alkava nimi, jotain Bonzon tai Banzain tapaista. ”Hihat, ne on tällaiset nyt.” Hänen silmissään on hämmentävän kirkas katse kun hän kertoo kaavuistaan, keskittyneenä ja kiihkeänä aivan kuin hän todella luulisi, että kuulijaa kiinnostaa. ”Näetkö? Avautuu tällä tavalla. Mä tiesin jo vuosi sitten että ne oli tulossa. Ja nämähän on nyt kaikkialla.” Hän viittaa kaiketi räikeisiin, irvokkaisiin kirjailuihin kaapunsa helmassa, mutta en ole aivan varma. Hän on leikannut tumman tukkansa muodinmukaisesta pehkosta lyhyemmäksi, ja hänen kulmakarvansa – nyt näkyvillä - kaartuvat silmien ylle niin voimakkaina ja elävinä että hänen ilmeensä näyttää jatkuvasti äärimmäisen valppaalta.
   
”Severus Kalkaros”, hän saattaa sanoa yhtäkkiä, ”se on hyvä nimi. Oletko koskaan maistanut leprekaunidrinkkiä? Severus Kalkaros. Todella hyvä nimi.” Hän on juuri päässyt koulusta hyvin arvosanoin, ja törmään hänen valoisiin silmiinsä milloin missäkin – yleensä baaritiskeillä tai entisten luihuisten ryyppyporukoissa. Hän löytää aina jostain pullon, tuopin, taskumatin, imee uskomattomat määrät alkoholia eikä silti näytä olevan koskaan humalassa. Hän kantaa juotavaa mukanaan samalla tavalla kuin jotkut tytöt kanniskelevat vesipulloja (ne toimeliaat tytöt, ne vastuulliset ja älykkäät). Ohut, tuskin tunnistettava viinan haju leijuu hänen perässään uskollisena varjona, mutta hänen silmänsä ovat kirkkaat eikä olut kerry hänen vyötärönsä ympärille, hän nousee usein pöydästä tai katoaa seurasta ja sanoo asiallisesti ja reippaasti: ”nyt on pakko mennä kuselle.” Ihmettelin joskus, miten hän pysyy niin hoikassa kunnossa, ja silloin hän hymyili hajamielisesti, puki paidan päälleen ja sanoi: treenaamalla.
Niinpä tietysti.
   
   Minä olen yhdeksäntoista, melkein kersa, pimeän taikuuden kauniin mystiikan lumoissa, ja Regulus Mustan (komean viinanhajuisen pikku kuninkaan) juhlissa Kalmahanaukiolla joku sanoo ääneen: Voldemort. Eikä siinä mitään ihmeellistä ole, että hän sanoo sen, sillä tiedämmehän me kaikenlaista, vaan siinä miten hän sen sanoo. Lordi Voldemort. Kuin puhuisi omaisuudestaan, jostain yksinoikeudesta, läheisestä ystävyydestä julkisuuden henkilöön. Se äänensävy, se jää kiemurtelemaan meidän nuorissa kurkuissamme sähköisenä ankeriaana, me pureskelemme kirjaimia kuin nahkiaisen sitkeää lihaa: Lordi Voldemort. Me opimme sen äänensävyn, mutta ennen kaikkea me opimme että sitä ei tule käyttää. Toiset meistä kiihkon vallassa, toiset meistä kiihkoa esittäen koska se tuntuu turvallisemmalta, jotkut rehellisinä, jokainen vuorollamme me ymmärrämme miltä sen pitää kuulostaa: mestari.

Mestari.

Mestari.

“Seremoniamestari!”, pikku kuningas sanoo ja tarttuu vanhemman serkkunsa käteen, sen kauniin vaalean joka on naimisissa Lucius Malfoyn kanssa. ”Eikö niin? Muistatko?” Serkku hymyilee, aika hillitysti, katsoo poispäin ja sanoo: ”Muistan.”
”Sirius.” Regulus juo punaviinilasinsa tyhjäksi ja yskähtää. ”Seremoniamestari Sirius, kaksitoista vuotta. Saa nyt mestaroida ihan omat –”
”REGULUS!”
Luihuisia hänen vuosiluokaltaan – yhdellä heistä on kädessä suonvärinen, samea juoma, ja heidän huomionsa on jakautumattomasti Regulus Mustassa, hänen valovoimassaan ja karismassaan. ”Laita kotitonttu juomaan tämä. Me halutaan nähdä, miten se vaikuttaa.”
”Mitä siinä on?”
”Tuliviskiä blandattuna kaikella mitä teidän faijan kaapista löytyi.”
Regulus näyttää enemmänkin närkästyneeltä, mutta hän naurahtaa, nuuhkaisee nestettä ja irvistää. ”Se kuolee tähän.”
”Niin, entä sitten?” Poika, joka on kammannut kirkkaanpunaisen tukkansa geelillä rajulle kampaukselle, virnistää alkoholihuuruisesti. Viinanhajuinen pikku kuningas kurtistaa kulmiaan, ja hänen kaverinsa vilkuilevat toisiaan.
”Come on. Se on vaan kotitonttu.”
”Okei”, Regulus sanoo, koska hänellä ei ole vaihtoehtoja. Hän katoaa näkökentästäni väkijoukkoon, ja katseeni kohtaa hetkeksi hänen serkkunsa katseen – arvioivan ja samalla hellän. Hän on tupeerannut hiuksensa kuin teinityttö, vaikka hän on jo yli kolmenkymmenen, ja hänen silmänsä ovat tummalla rajatut... mikä kaunotar. Kuivissa huulissa tummanpunaiset viininjäljet. En kuollaksenikaan uskaltaisi mennä puhumaan hänelle.

   Mutta hän tulee minun luokseni, ja äkkiä on kovin kuuma.
   Lisää viiniä viinihuulille. Niitä hän nuoleskelee ja pureskelee fanaattisesti, hän tietää että niihin jää tummia tahroja ja se häiritsee häntä. ”Lucius sanoo että se on alkemisti.” Hän sormeilee kaulassaan olevaa silkkihuivia ja pitää samalla kättään vähän suun edessä luullen että siten en kiinnitä huomiota hänen huuliinsa, ja katsoo minua vähän epäröiden. ”Lordi Voldemort.” (Hänellä ei ole sitä äänensävyä) ”Että kukaan ei hallitse mustaa magiaa niin kuin... se. Hän. Että se on syvempää, kauniimpaa hän sanoo, kuin...” hänen lauseensa jää kesken, mutta hän ei yritäkään jatkaa sitä vaan tuijottaa kysyvin, vaativin silmin. Minun kuuluisi sanoa mielipiteeni. Mutta minä olen liian nuori, minä en vielä osaa sanoa sitä: että jotkut meistä seurasivat Pimeyden lordia koska toinen vaihtoehto, seuraamatta jättäminen, ei yksinkertaisesti ollut meidän ulottuvissamme. Meillä oli sydämessä velvollisuus filosofiaa ja alkemiaa kohtaan, jano ja uteliaisuus joita hänen mystiset temppunsa vähän kerrallaan sammuttaisivat, kunnes tajuaisimme mistä hänen ajattelussaan todella on kyse. Ja silloin meillä olisi pelissä jo elämä ja joillain meistä rakkaus, silloin me olisimme todella nalkissa. Mutta minä en tiedä sitä vielä. Minä olen yhdeksäntoista, melkein kersa, ja uskon Lordi Voldemortin salaperäisiin voimiin.
Narcissa Malfoy tuijottaa minua huivia näpräävän käden takaa ja odottaa vastausta. Katseeni nauliutuu hänen viinitahraisiin rohtuneisiin huuliinsa. Voi kaikki jumalat kuinka kaunis hän on.

   ”Minä opiskelen liemiä”, minä möläytän hämmentyneenä ennen kuin edes tajuan puhuvani.



---

Nappeli:
Hoo, tämä voi olla nyt vähän turha viesti, kun syväanalyysiä minulta ei missään tapauksessa irtoa ja tämä kyllä tuntuu juuri sellaiselta tekstiltä, johon syväanalyysi ehdottomasti kuuluisi. Siitä huolimatta on aivan pakko tulla sanomaan, että pidän valtavasti tämän ficin hämmentävästä kerrontatyylistä, joka loihtii nätisti mielikuvat suoraan verkkokalvoille. Kaikkein omituisinta on, ettei tässä ollut mitään häiritseviä elementtejä, tai oikeastaan tässä oli, mutta niitä oli käsitelty niin taitavasti, etteivät ne häirinneet. Hienoa! Jatkoa odotan.

alchimiste:
Kiitos kommentista, Nappeli. Osaatko eritellä niitä häiritseviä elementtejä ollenkaan? :) Tai siis, hyvä jos ne eivät sitten häirinneetkään, mutta kirjoittajana on aina mielenkiintoista tietää.

Joka tapauksessa...

(A/N: Tämäkin on kirjoitettu ennen DH:n ilmestymistä, ja olin aika delighted kun luin Kreacher's tale -lukua. Olen aika lailla sekoittanut puhe- ja kirjakieltä, toivottavasti ei häiritsevissä määrin.)


Voimaharjoittelua,
Toinen osa



”SEVERUS KALKAROS!” hän oli huutanut. ”SEVERUS KALKAROS! PELASTA SE!”

Hänen äänensä sai kimeästi särähtävän itkuisen sävyn, hän tuuppi tiensä väkijoukossa hätäisesti minun luokseni ja veti – veti minua hihasta. Narcissa Malfoy vilkaisi minua pelästyneenä, huivinkulma suussa, ja minä nousin jaloilleni mitään ajattelematta ja lähdin kompuroimaan siihen suuntaan, minne Regulus Musta kiskoi minua, sinnikkäästi kuin lapsi.
”Äiti tappaa mut jos se kuolee!” hän huusi, aivan kuin ei pystyisi hallitsemaan äänensä voimakkuutta. ”Älä anna sen kuolla!”
   
Minä tuijotin keittiön sotkuisella pöydällä lähes alkoholimyrkytyksen kourissa makaavaa rumaa, Mustan suvun vaakunalla somistettuun keittiöpyyhkeeseen pukeutunutta kotitonttua, enkä todellakaan tiennyt, mitä tehdä. ”Eka se oli vain kännissä... sitten se sammui... ja mä pelkään että... voi vittu...” Regulus kirosi, leukalihakset jännittyneinä niin kuin hän olisi yrittänyt olla itkemättä. ”Mitä siinä oli?” minä kysyin. Regulus kääntyi tiukalla liikkeellä punatukkaisen pojan puoleen ja tivasi (ja hänestä todella kuuli että hän on tottunut käskyttämään): ”Mitä siinä oli?! MITÄ siinä oli?”
”Öö – tuliviskiä ja näitä.” Poika huitaisi epämääräisesti värikkään pullovalikoiman suuntaan. ”Osaatko sä tehdä jotain?” hän sitten kysyi minulta kalpeana.
”Ääliö, se oli Kuhnusarvion lellikki ja opiskelee liemiä! Totta kai se osaa tehdä jotain!” Regulus tiukkaisi.
”Hei, oikeasti, se on vain kotitonttu. Hankitte uuden”, roteva vaalea poika hänen takanaan yritti sanoa, mutta Regulus vain äännähti turhautuneena. ”Tee jotain, Severus Kalkaros. Pliis.”
Ja minä tein.

***

Regulus Musta, pikku kuningas, avaa siistin huoneen ikkunan, kumartuu ulos yöhön ja vetää syvään henkeä.
”Voi helvetti.” Hän kääntyy takaisin kohti sänkyä, jolla kotitonttu makaa tokkuraisena. ”Onko nyt hyvä?”
”Oljon nuori isäntä on aivan liian hyvä. Oljo tekee mitä vain nuori isäntä käskee, vaikka kuolisi siihen.”
Regulus nyrpistää nenäänsä pakkoliikkeenomaisesti (hätkähdän, hänen veljensä tekee aivan samaa). ”Miten vaan.” Minulle hän sanoo, aivan kuin kotitonttu ei olisi edes paikalla: ”Mä sanoin että mun äiti tappaa mut jos tolle sattuu jotain. Toi nimittäin jumaloi äitiä. Mutta... äh. Toi saatanan ruma vänkyräotus on kasvattanut mut. Tosiasiassa – ei mun äiti siitä välitä paskaakaan, siinä suhteessa on kyse yksipuolisesta rakkaudesta.” Hän katsoo minua rennosti, kuin luottaen siihen, että voi olla minun seurassani heikompi tai haavoittuvaisempi. ”Jos totta puhutaan, niin mä pelästyin ihan helvetisti. Merlin.” Hän matkii puistatusta. ”Tai siis olisihan se aika turha tapa kuolla. Mä sanoin että mun äiti tappaisi mut. Mutta oikeasti mä tappaisin mut. Mä sanoin – toi on kasvattanut mut. Toi on mun lapsuus. Eikä lapsuutta vaan pysty...” Hän sulkee ikkunan, väkivaltaisesti riuhtoen lukot paikoilleen. ”... ei pysty noin vaan tappamaan.”

   Regulus suoristaa selkänsä ja katsoo ympärilleen. ”Voisi hakea jotain juotavaa. Oljo, et sitten kerro äidille.”
”Oljo ei kerro emännälle, että nuori isäntä myrkytti ja lahtasi sen. Oljo pitää suunsa kiinni niin kuin kuolleet tekevät”, kotitonttu vastaa kuin kunnon marttyyri.
”Oljo, et sä ole kuollut”, Regulus sanoo tuskastuneena ja poistuu huoneesta. Seuraan häntä, ja ennen kuin suljen oven, kuulen narisevan vastauksen:
”Ihan miten nuori herra tahtoo.”


”Siinä on kyse mystiikasta ja ylpeydestä. Tiedätkö. Maaginen energia, joka ulottuu vuosituhansien päähän... ne juuret. Se paikka jossa meidän juuret on. Pimeyden lordi etsii sitä paikkaa. Sitä ydintä, kun velho oli velho ja, hemmetti, puhtaasti vaan taikuutta. Se ydin.” Regulus keskeyttää puhetulvansa, ja hänen silmiensä eteen ilmestyy yhtäkkiä outo sumea kalvo. ”Ydinluu”, hän mutisee ja naurahtaa omituisesti.
Regulus Musta on omituinen.
”Oletko sinä juonut tarpeeksi viiniä, Severus Kalkaros? Viiniä ei voi koskaan juoda liikaa. Tämä on hyvä viini, jää kiertelemään suussa lämpimänä, elävän makuinen.”
”Olen minä maistanut.”
Narcissa Malfoy hymyilee varpailleen ja sanoo: ”Niin tietysti. Sinähän opiskelet liemiä”, ja minulle tulee tyhmä olo.
”Mutta mikä susta tulee, Severus Kalkaros? Liemimestari? Hah hah. Muistatko Narcissa. Seremoniamestari Sirius Musta, kaksitoista vuotta. Se oli mahtava hetki.”
”Sinä muistat sen aina humalassa”, Narcissa-serkku huomauttaa huvittuneena. Hän mutristaa hiukan huuliaan. ”Muuten siitä ei sitten juurikaan puhuta.”
Heissä on jotain ihmeellisen kiehtovaa – omituisissa Mustan serkuksissa, ehkä siinä kuinka heillä näyttää olevan samanlainen ohuimmissa hiussuonissa jyskyttävä voima, samanlainen luonnekin, mutta Reguluksella ei mitään rajoja, ja Narcissa Malfoylla sievä hillitty kuori kaiken sen päällä. ”Hei – Severus!” Regulus huudahtaa äkkiä. ”Malja Kuhnukerholle!”
”Totta tosiaan.” Kohotan lasiani.

 Professori Kuhnusarvio aina piti kovasti minusta ja Reguluksesta, mutta me molemmat lakkasimme käymästä hänen illanvietoissaan jossain vaiheessa, kuin yhteisestä sopimuksesta, ja luulen että se johtui ainakin osittain siitä, että Sirius Musta, James Potter ja Lily Evans eivät käyneet, siitä huolimatta että heidät aina kutsuttiin. He yksinkertaisesti tiesivät olevansa liian hyviä siihen – sen hurmaavan opportunistin saaliiksi. Sitä ainaista sietämätöntä kusipäisyttähän siinä on, mutta meille tuli kai samanlainen tunne, minulle ja Regulukselle, emmekä me halunneet kuulla Sirius Mustalta ja James Potterilta sanaakaan siitä että me kuulumme Kuhnukerhoon. Ja niinpä meille ilmaantui parempaa tekemistä; läksyjä, ihmissuhteita, projekteja, jännittävämpien ihmisten seuraa (Reguluksen serkut Tylyahoviikonloppuina Sianpäässä, minähän en kuulunut porukkaan mutta norkoilin siellä kavereiden kanssa ja kuuntelin heidän keskustelujaan), ja me lakkasimme käymästä Kuhnusarvion juhlissa, eikä hän lopulta enää kysynyt miksi, mutta Regulus sai kutsuja vielä sen jälkeen kun minä sain viimeiseni, jonka heitin vanhojen paperiroskien seassa takkaan ja petyin salaa kun seuraavaa ei tullut.
”Miksi me lakattiin käymästä siellä juhlissa? Siellä oli kivaa”, Regulus sanoo, sillä tavalla humalaisen surullisesti että Narcissa purskahtaa nauruun.
”Me oltiin liian hyviä sen hurmaavan opportunistin saaliiksi”, minä vastaan. Hän yrittää tarkentaa katsettaan minuun, virnistäen.
”Niin oltiin.”
”Sitä varmaan harmitti.”
”Mä muistan. Me saatiin tarpeeksemme ihan samaan aikaan. Suunnilleen samaan aikaan. Ei me koskaan kamalan paljon puhuttu toisillemme siellä juhlissa.” Ei tietenkään, ajattelen, sinä olit vuosiluokkasi suosituin poika ja minä siellä aivan toisessa päässä julmaa kouluhierarkiaa. ”Ja joskus kun me oltiin saatu kutsut mutta ei menty... mä muistan kerran... muut oli siellä juhlissa... ja me törmättiin toisiimme jossain to-del-la sattumanvaraisessa paikassa... ja tiedettiin että molemmat on skipannu ihan vaan skippaamisen vuoksi, ja mä hymyilin sinulle ja sinä ihan vähän – näin vähän – niin että jos ei olisi ollut tällaiset to-del-la tarkat silmät, sitä ei olisi huomannut.”

Regulus Musta, viinanhajuinen pikku kuningas.
Outo, siis todella outo pikku kuningas, ja minä en saa silmiäni irti hänestä, odotan jotain uutta käännettä, jään koukkuun hänen sanojensa ja eleidensä hienovaraiseen dramaturgiaan.
”Jää tänne yöksi”, Regulus sanoo. ”Voit nukkua Siriuksen huoneessa.”
”Siriuksen huoneessa!” minä huudahdan, ja me kaikki nauramme, Regulus hyvin uneliaasti, ja hän laskee päänsä polvia vasten ja hymisee jotain. ”Ei, kyllä tässä kotiin pitää mennä”, minä sanon kun puhumattomuus venyy. Regulus nostaa päänsä hyvin äkkiä.
”Cissa, jää tänne nukkumaan minun kanssa.”
Narcissa pudistaa päätään ja venyttelee. ”Ei tänään.”
”Jää tänne mun kainaloon. Nukutaan serkkuhuoneen parisängyssä.”
”Ei nyt.”
”Lucius ei ole kotona, Cissa. Ei sua kukaan siellä odota. Ei ole lapsiakaan jotka huolestuisi.”
Narcissa nousee seisomaan hiukan liian nopeasti, ja hänen äänensä kuulostaa kummalliselta – tukahdutetulta, kireältä. ”Kiitos kun muistutit.”
”Ei! Anteeksi! Cissa.” Narcissa Malfoy yrittää olla katsomatta häntä silmiin, mutta ei pysty, ja kun hän kääntyy kohti nuorta serkkuaan, heidän välillään väreilee jotain suunnattoman hellää. ”Tiedäthän sinä... että en mä sillä tavalla.”
”Tiedän.”
”Mä rakastan sua.”
”Minäkin sinua.” Narcissa pukee hitaasti villatakkia ylleen. ”Mutta tiedäthän.”
Regulus nyökkää. ”Paremmin kuin kukaan.”
Ovella Regulus pakottaa minut ottamaan mukaan yhden avaamattoman viinipullon, sellaisen johon minulla ei olisi ikinä varaa, ja hän viivyttelee ovensuussa kuin yrittäen keksiä, miten saisi meidät vielä jäämään, ja tavallaan minä silloin jo tajuan, kuinka yksinäinen hän on.

Kävelen Narcissa Malfoyn kanssa vähän matkaa, ja hiukan ennen kuin katu päättyy, hän hyvästelee ja kaikkoontuu, ja minä kävelen kotiin, pitkän matkan, pimeitä kujia, valaistuja eläviä äänekkäitä katuja, siltojen yli ja ali, sitä matalaa muuria pitkin tasapainoillen, vielä vähän hehkuen Kalmahanaukion aatelisuutta, todellista romanttista rapistuvaa yksinäistä pikku lordin aatelisuutta.

Ja miksi tämä kaikki?
Miksi nämä alkoholihuuruiset, häiriöääniä täynnä olevat hetket, miksi nämä kuvat? Yhdet bileet, tuskin kovin erilaiset kuin mitkään toiset?
Yksinkertaisesti koska tuolloin asioilla alkoi olla merkitystä. Hiipivästi. Vaivihkaisesti. Valaisevasti.
Koska se oli yhdentekevyyden loppu.


---

Nappeli:
Olen maailman huonoin erittelemään ajatuksiani ja tuntemuksiani, mutta yritetään nyt kerrankin. Elikkä ensimmäinen ärsyttävä seikka, joka siis ei tässä ficissä ärsytä (mistä taas päästään siihen, että mitä tahansa tyylikeinoa voi käyttää, jos osaa), on kersa. Slangi-ilmaukset Potter-maailmassa eivät tavallisesti istu ficceihin, mutta tässä on päinvastoin ja ne luovat vain mukavan säväyksen tekstiin. Toinen ärsyttämätön juttu on kuvailu, joka voisi nippeli-yksityiskohtineen olla ärsyttävää, mutta ei vain ole sitä, vaan todellakin onnistuu siinä, mihin monet vain pyrkivät, eli loihtimaan tunnelmaa ja mielikuvia. Pienet yksityiskohdat eivät ole tässä vain täytteenä, vaan luomassa toimivaa kokonaisuutta.

Pidän tästä siis edelleen paljon ja jotenkin vain tuo hauskasti ponnahteleva kerronta uppoaa minuun tällä hetkellä syvään.

Celeporn:
Ah, jee, on niin siistiä, että kirjoitat taas! Ihanaa lukea sun tekstiä, ja varsinkin kun tässä ei ollut mitään minua häiritseviä parituksia *reps*

En nyt ehtinyt lukemaan kuin ensimmäisen osan, enkä sitäkään kauhean huolellisesti, kun on sata asiaa odottamassa, että hoidan ne jotenkin pois päiväjärjestyksestä, mutta yritän nyt silti sanoa jotain siitä ekasta osasta. Erittäin rakenteetonta tästä kyllä tulee, kun olen vaan niin jeejee-hypetysfiiliksillä.
Pidän tyylistäsi edelleen aivan mielettömän paljon. Tykkään erityisesti siitä, että lukiessa joutuu vähän ns. pureskelemaan sitä tekstiä, mutta se ei silti ole mitenkään vaikeaselkoista, eikä tunnu joltain hemmetin koodikieleltä, joka pitää ratkaista saadakseen selville, mitä tässä nyt oikein tapahtui. Severuksen kertojanääni toimi hyvin, edes sana "kersa" ei häirinnyt, vaikka muuten minun onkin lähes mahdotonta kuulla sitä Severuksen sanomana.

Kaapukauppojen vertailut ihastuttivat suuresti, pidän todella paljon siitä, että velhomaailmaan kirjoitetaan tuollaisia arkipäiväisiä juttuja, kuten esim. millaisia vaatekauppoja on, miten ne eroavat toisistaan ja tietysti kuka asioi mieluiten missäkin. Severuksen nolostelut olivat ihania, ja tykkäsin aivan sairaasti Rabastanin heitosta "tsekkailusta". Muutenkin kieli oli jotenkin ihanan hersyvää, tosi herkullisen kuuloista, kuten esim. kohdassa vetkuttelemaan täydellistä vartaloaan. Tuollaisia ihan pieniä juttuja, yksittäisiä sanavalintoja, joita ei voinut kuin fanittaa, ja jotka tekivät tästä tekstistä niin sinun kuuloisesi.
Ja ah ja voi, Narcissan ulkonäön kuvailu <3<3<3<3

Joo, tykkäilin ihan sikana. Odotan innolla, että löydän jostain ylimääräistä aikaa, niin ehtisin lukemaan toisenkin osan.
(ja hitto muuten että repesin rouva Nutmegille - sehän ei ole canon-nimi, eihän...?)

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu