Criss Angel: Kiitos kommentistasi! :D Virheet on nyt korjattu. :) Juu, laita vain se englannin kielinen kommentti silloin, kun siltä tuntuu. :)
Dracoxharry: Kiitos paljon! :D Toivottavasti pian selkiytyy. :)
Laulu: Iris - The Goo Goo Dolls
4. luku: Iris
And I'd give up forever to touch you
'Cause I know that you feel me somehow
You're the closest to heaven that I'll ever be
And I don't wanna go home right now
And all I can taste is this moment
And all I can breathe is your life
And sooner or later it's over
I just don't wanna miss you tonight
Vuotava noidankattila, Lontoo, Kesä 1988 (Viktor 11, Harry 8 )
Harry huokaisi autuaasti, kun nätti nainen alkoi kylvettää häntä majatalossa ja lisäsi kylpyyn laventelin tuoksuista vaahtoa. ”No niin, kultaseni”, Silva sanoi pehmeästi kääntäessään huomionsa takaisin Harryyn, ”Mita sanot, jos ottaisit pois nuo – vaatteet?” Hän hymyili Harrylle lempeästi ennen kuin kohotti pyyhkeen, jotta Harry saattoi riisuutua rauhassa.
”Ki-kiitos”, lapsi kuiskasi, kun hän riisui nopeasti rääsyt ja livahti lämpimään kylpyyn. Hän ei ollut ennen päässyt vaahtokylpyyn. Hän ei ollut lupaa. Dudley sai aina vaahdon ja Harrylle jäi yleensä kylmä suihku, joka oli harvoin pidempi kuin viisi minuuttia.
Katsoessaan ympärilleen Harry huomasi, että Viktor oli riisunut oman viittansa ja istui hiljaa tuolilla. Nuorempi poika ei voinut kuin tuijottaa häntä häpeilemättä. Kuka hän oikein oli? Keitä nämä ihmiset olivat? Mitä kieltä he puhuivat?
Ja ehkä mikä oli Harrysta vielä tärkeämpää – miksi he auttoivat juuri häntä? Hän ei ollut ollenkaan erityinen: orpo, poika, joka eli komerossa ja pukeutui rääsyihin, lapsi, jolla oli ruma arpi kasvoissaan – friikki. Miksi Viktor auttoi häntä pakenemaan Dudleyn kynsistä? Miksi hän edes hymyili Harrylle?
Harry rypisti kulmiaan. Silmäillessään vieläkin seuralaistaan hän punastui ja laski sitten kainosti katseensa. Vaikka hän olikin vasta kahdeksan vuotias, Viktorissa oli kuitenkin jotain, mikä veti häntä puoleensa. Hän tunsi olonsa turvalliseksi, halutuksi, jopa rakastetuksi. Hän ei haluaisi koskaan pettää tämän pojan odotuksia, halusi tehdä kaikkensa miellyttääkseen häntä, ja vain koska ulkomaalainen lapsi oli kävellyt puun alle, katsonut ylös oksistoon ja hymyillyt hänelle.
Hän ei millään ymmärtänyt, hän oli jopa hiukan peloissaan. Häntä pelotti, että pojan vanhemmat pukisivat hänet uudelleen rääsyihin ja lähettäisivät hänet pois, jonnekin muualle kuin missä Viktor oli. Viktor. Harry ei edes tiennyt hänen koko nimeään. Vain Viktor. Hänen Viktorinsa.
Niin, hänen Viktorinsa ja vain hänen. Ja jos pikkupojalla oli mitään sanomista asiaan, kukaan ei veisi hänen suojelijaansa pois hänen luotaan.
”Viktor?” Harry kysyi hiljaa luottaen vain tähän nuoreen vieraaseen. Vanhempi poika käänsi päänsä, hänen tummat silmänsä katsoivat seuralaisensa vihreisiin silmiin. Hän hymyili pienesti.
”Harry.”
”M-mitä tapahtuu?” Hän katsoi ystäväänsä tietäen, että Viktor ei luultavasti ymmärtänyt häntä, ei voisi ymmärtää. Mutta hänen oli kuitenkin pakko kysyä. Hän tiesi, että vaikka Viktor ei ymmärtäisikään sanoja, hän kuitenkin ymmärtäisi niiden tarkoituksen.
”No”, nainen vastasi ottaessaan esiin pinkinvärisen shampoopullon. ”Me puhumme siita kylpysi jalkeen, Harry.” Hänen äänensä oli musikaalinen ja syvä, lohduttava, ja Harryn oli pakko hymyillä pienesti hänen äänelleen. Nainen oli niin nätti, niin täydellinen. Hän oli sellainen, millainen äidin kuului olla, Harry ajatteli surullisesti. Kunpa hänelläkin olisi tuollainen äiti eikä kirkuvaa tätiä, joka vihasi häntä… kunpa hänellä olisi edes jonkinlainen äiti.
Hän pudisti päätään. Hän ei ajattelisi sitä, heitä.
”Oletko sinä Viktorin äiti?” hän kysyi, kun nainen alkoi pestä hänen hiuksiaan hänen puolestaan.
Silva hymyili. ”Kylla olen.”
”Oletko-” Harry vaikeni ja puraisi alahuultaan, hän ei halunnut tulla torjutuksi.
”Mita, lapsi?” nainen kysyi kiltisti.
Harry käänsi katseensa. ”Minulla ei ole koskaan ollut äitiä”, hän kuiskasi hiljaa.
Silva epäröi ja sulki silmänsä hetkeksi ennen kuin jatkoi pojan hiusten pesemistä. Kun hänen sormensa hieroivat lempeästi Harryn päätä, hän nosti varovasti hänen sotkuisia hiuksiaan otsalta ja yllättyi vain puoliksi nähdessään legendaarisen arven hänen ihollaan.
Viktor vetäisi nopeasti henkeä nähdessään sen ja Silva hymyili hänelle surullisesti. ”Niin”, hän sanoi bulgariaksi. ”Näyttää siltä, että toit kotiin Pojan-joka-elää.”
Harry katseli heitä hämmentyneenä heidän kielenvaihdostaan, mutta ei sanonut mitään halutessaan mieluummin liota ja antaa ensimmäistä kertaa elämässään jonkun toiseen pitää hänestä huolta.
Puolen tunnin jälkeen hänet nostettiin kylvystä ja kiedottiin Viktorin kaapuihin – mikä vieläkin hämmensi Harrya. Hän ei ollut ennen nähnyt viittoja tai noin hienoja kiinnityslaitteita, ja hän ihmetteli, kuinka ne olivat yhtäkkiä sopivan kokoiset hänelle. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään ja vain hymyili kiltille naiselle, joka kuivasi hänen hiuksiaan.
”No niin, kultaseni”, hän sanoi hiljaa aksentillaan, ”Voisitkohan sina jutella minun ja mieheni kanssa?”
Harry vilkaisi Viktoria, joka oli kävellyt hänen vierelleen ja piti nyt häntä kädestä kiinni. ”Lähetättekö te minut takaisin?” englantilainen velho kysyi pelkoa äänessään.
Silva katsoi lasta surumielisesti muistaessaan mustelmat, jotka hän oli nähnyt tämän käsivarsissa, olkapäillä ja lanteilla, kun Harry oli astunut kylpyyn. Kuka voisi tehdä niin velholle? Kuka voisi tehdä niin lapselle? ”Ei, enpa usko.”
……………………………………………………………………
Krumit ja heidän uusi ’poikansa’ olivat pakanneet kaikki tavaransa parissa tunnissa ja lähteneet Englannista käyttäen kansainvälistä hormiverkostoa. Ulkomaalaisena diplomaattina Damyan Krumin liikkeet olivat lähes jäljittämättömiä ja sen vuoksi Pojan-joka-elää pako jäi Britannian viranomaisilta huomaamatta.
Kun Harry oli tullut pois kylvystä pieni käsi puristettuna tiukasti Viktorin omaan käteen, Silva oli nopeasti mennyt miehensä luo ja kuiskannut bulgariaksi kaiken, mitä tiesi. Velho oli katsonut Harrya surullisesti ja oli kysynyt hänen nimeään.
”Harry Potter, sir.”
”Enta missa sina asut, Harry?” Silva oli kysynyt.
Harry oli epäröinyt. ”Komerossani.”
”Komerossa?” Silva kysyi mieheltään, hän ei selvästikään tuntenut englanninkielistä sanaa.
Damyan ei ollut vastannut, vaikka hänen kasvonsa olivat synkentyneet vihasta. Polvistuen pienen pojan eteen hän kysyi, asuiko Harry jästien kanssa, ja huomasi Harryn pienten kasvojen rypistyvän hämmentyneenä. Damyan tajusi hetkessä, että velhomaailman pelastaja ei tiennyt mitään taikuudesta, hänen omat sukulaisensa olivat kutsuneet häntä friikiksi ja häntä oli ainakin kiusattu.
Hän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli jo väittänyt, että Harry – tai Henrik nyt – oli hänen poikansa, ja hänen poikansa Harrysta tulisi. Tarvittiin vain hiukan poliittista oveluutta saada hänet adoptoitua virallisesti (hän oli ehdottanut veriadoptiota vaimolleen bulgariaksi, mutta Viktor oli jostain syystä kieltänyt sen, vaikka oli kuitenkin sanonut tiukasti, että Henrikin piti jäädä heidän luokseen) ja saada hänelle Bulgarian ministeriöltä poliittinen turvapaikka.
Vaikka Damyan ei ollutkaan kovin läheinen tämänhetkisen taikaministerin kanssa, hän tiesi, että jos se Harry Potter olisi Bulgarian salainen suojatti, siitä tulisi viimeisen viiden vuosisadan suurin poliittinen isku. Monet maat myisivät tärkeimmät valtiosalaisuutensa sellaisesta tilaisuudesta.
…………………………………………………………………
Henrik huokaisi pimeydessä. Hän oli ollut Bulgariassa jo vähän yli kuukauden ja alkoi jo ymmärtää kielen pääpiirteitä. Hänen bulgarian taitonsa olivat vielä huonot ja hän lausui usein sanat väärin, mutta Viktor vain hymyili hänelle ennen kuin korjasi häntä, kun he olivat kahden kesken.
Viktor. Hän huokaisi ja halasi itseään.
Viktor oli hänen kaikkensa. Aluksi hän oli ollut loukkaantunut, kun vanhempi poika ei suostunut kutsumaan häntä pikkuveljekseen, mutta hänen täytyi vain vilkaista pojan silmiin tietääkseen, kuinka paljon hän merkitsi tälle. Hän tiesi kuuluvansa Viktorille, vaikka hän ei ollutkaan varma, mitä se tarkoitti. Hän tiesi vain, että häntä rakastettiin ja haluttiin, ja että hänen isänsä ja äitinsä esittelivät hänelle hitaasti taikuutta ja kaikkea, mitä se voisi opettaa hänelle.
Hän ei kuitenkaan saanut unta jostain syystä. Viktor olisi lähdössä aamulla Durmstrangiin ja olisi poissa joulunaikaan saakka. Harry hymyili. Hän piti velhojen sanoista, velhojen tavoista. Joulunaika oli yksi esimerkki.
Hänen ovensa narahti ja Henrik nousi nopeasti istumaan pimeydessä. Kalpea kuu loisti ikkunan läpi ja sen säteet paljastivat hahmon hänen oviaukossaan.
”Viktor?” Harry kysyi, hänen äänensä oli hiukan käheä väsymyksestä.
”Harry”, hän vastasi hiljaa. Hän kutsui Henrikiä synnyinnimellään vain silloin, kun he olivat kahden. Se oli henkilökohtaista, heidän salaisuutensa, hänen erityinen kiintymyksenosoituksensa. Ei, Henrik ei välttämättä ollut Viktorin veli, mutta Henrik oli hänen Harrynsa. Hän oli vieläkin se pieni, pelokas lapsi, joka ei tiennyt mitään taikuudesta ja piileskeli puussa jästien Lontoossa. Ja Viktor rakasti häntä sen vuoksi.
Vanhempi poika hiipi huoneeseen pyjamissaan. Hän kiipesi nopeasti Henrikin sänkyyn ja pienempi poika kääntyi häneen päin. Viktor tuijotti vihreisiin silmiin ja sipaisi alitajuisesti hiukset pois pojan otsalta. Salama-arpi näkyi heikosti kuunvalossa.
Viktor huokaisi. Hän tiesi, että monet näkivät arven voimanmerkkinä, tehden kantajastaan esineen. Jästit luultavasti ajattelivat, että se pilasi Harryn ihon. Nuoren bulgarialaisen velhon mielestä se teki hänen adoptioveljestään täydellisen. Se teki Harrysta Harryn. Se julisti äänettömästi, että tämä nuori poika oli vahva ja selviytyjä.
Päivisin Silva peitti salama-arven taikameikeillä kuiskaten Harrylle, että heti, kun hänen hiuksensa olisivat kasvaneet hiukan pidemmiksi, hän voisi pitää sen poissa näkyvistä sillä tavoin. Harry oli hymyillyt hänelle ja kutsunut häntä varovasti ”äidiksi” iloisena siitä, että Petunia-täti ei enää yrittänyt leikata hänen hiuksiaan luonnottoman lyhyiksi. Hänen uuden äitinsä, isänsä ja Viktorin mielestä hän ei ollut friikki. Hän oli erityinen. Hän oli velho ja he rakastivat häntä sen vuoksi, kuka hän oli, ja oikeasti halusivat hänet.
Henrik huokaisi Viktorin kosketuksesta ja sulki hiljaa silmänsä.
Vanhempi poika toisti hänen nimensä ja vihreät silmät avautuivat hitaasti uudelleen. Hän näki, että Viktor ojensi hänelle jotain. Hän kurtisti nenäänsä hämmentyneenä ja Harry ojensi kätensä ottaakseen pienen pehmolelun vastaan.
Hän hymyili.
Se oli hänen ensimmäinen lahjansa, hänen ensimmäinen lelunsa. Katsoessaan tarkemmin, hän huomasi sen olevan aika pyöreä – lintuko se oli?
Olento näytti taikaolennolta hänen mielestään, se oli pieni ja kultainen heikossa valossa.
”Sieppeli”, Viktor vastasi hiljaa kysymättömään kysymykseen.
”Sieppeli?” Harry toisti hölmönä.
”Niin”, bulgarialainen vastasi vääntäen kieltään väsyneesti englannin kieltä puhuessaan, koska halusi pojan ymmärtävän. ”Sieppeleita kaytettiin ennen sieppia-” Ymmärrys kohosi Henrikin kasvoille. Sieppi. Hän tiesi, mikä sieppi oli. Viktor oli alkanut opettaa hänelle lentämistä ja oli iloisesti pälpättänyt huispauksesta bulgariaksi ennen kuin Damyan oli säälinyt nuorempaa poikaansa ja oli nopeasti selittänyt taikaurheilun säännöt englanniksi, jotta hän saattoi ymmärtää.
”Mina rakastan huispausta”, Viktor sanoi hiljaa. ”Rakastan Henrikia enemman, minun Harryni.”
Henrik ei voinut kuin hymyillä pimeydessä painaessaan kasvonsa sieppeliinsä. ”Kiitos”, hän kuiskasi bulgariaksi vieraalla aksentillaan.
Viktor ojensi uudelleen kätensä ja veti Henrikin lähelleen. Hän oli iloinen, että oli säästänyt loput taskurahoistaan ostaakseen tämän pienen lahjan. Hän ei halunnut jättää Henrikiä yksin, kun hän lähtisi Durmstrangiin, joten hän antoi Henrikille muiston itsestään. Hyvin lyhyessä ajassa Henrikistä oli tullut hänen koko elämänsä eikä siihen voinut verrata mitään.
Hän hymyili onnellisena, kun kuuli Henrikin hengityksen rauhoittuvan. Ja ne iloiset asiat mielessään Viktor nukahti.
And I don't want the world to see me
'Cause I don't think that they'd understand
When everything's made to be broken
I just want you to know who I am
Yuuri: Kiitos paljon kommentistasi! :D
MirenvA: Kiitos ihanasta kommentistasi! :)
Laulu: No Bravery - James Blunt
7. luku: No Bravery
There are children standing here
Arms outstretched into the sky
Tears drying on their face
He has been here
Brothers lie in shallow graves
Fathers lost without a trace
A nation blind to their disgrace
Since he's been here
And I see no bravery,
No bravery in your eyes any more
Only sadness
And I see no bravery,
No bravery in your eyes any more
Only sadness
Only sadness
Lucius Malfoy kääntyi vaimonsa puoleen ja hymyili hänelle muiden huomaamatta, he olivat olleet jo lähes kaksikymmentä vuotta naimisissa. ”Et vaikuta yllättyneeltä, kultaseni”, hän sanoi kääntäessään katseensa Krumin veljeksiin ja poikaansa.
”Olen ehkä vähän tietoisempi Dracon mieltymyksistä, Lucius, siinä kaikki. Englannissa ei kuitenkaan ollut sopivia ehdokkaita”, Narcissa vastasi huolettomasti.
He näkivät, kun Henrik loisti viattomasti Dracolle, hänen kätensä oli vieläkin puristettuna isoveljensä käteen.
”Heistä kyllä tulisi häikäisevä pari”, Lucius hiljeni vilkaisten huispaustähteä ja nuorempaa bulgarialaista. Utelias ja laskelmoiva kiilto ilmestyi hänen silmiinsä. ”Narcissa, näetkö sinä mitään samannäköisyyttä Krumissa ja Henrikissä?”
”Heidän sysimustien hiustensa ja tapojensa lisäksi?” Narcissa kysyi. Hän tarkkaili heitä ja pudisti sitten päätään. ”En, en ollenkaan. En ole nähnyt noin vihreitä silmiä sitten sen jästisyntyisen, joka meni naimisiin Potterin kanssa, ja kävi Tylypahkaa.”
Hänen sanomansa jäi roikkumaan parin välille ennen kuin Narcissa käänsi huomionsa kolmesta nuoresta velhosta, jotka suuntasivat nyt pois katsomosta Weasleyt perässään.
”Lucius”, hän henkäisi, ”Et kai luule, että-” Hän yritti pitää tyyneytensä. ”Mutta hän on Varastettu Lapsi, kansainvälinen laki suojelee häntä kaikelta jästien vaikutukselta, koska hänet kaapattiin ja häntä pahoinpideltiin-”
Hänen miehensä komeat kasvot muuttuivat vielä enemmän laskelmoivaksi mieli kieppuen ennen kuin hän virnisti. ”Dumbledore on typerys.”
”Kultaseni?”
”Hetki pieni, kulta, anna minun puhua Bulgarian ministerin kanssa, ja sitten me jatkamme tätä keskustelua.”
Narcissa Malfoyn kädet tärisivät pienesti, kun hän yritti saada tyyneytensä takaisin. Henrik – Henry – Harry. ”Minun Harryni”, Viktor oli kutsunut nuorta velhoa.
Kirkkaanvihreät silmät.
Sotkuiset Potterien hiukset, kasvaneet pitkiksi ja kesyyntyneet hieman.
Otsatukka peitti pojan otsan kokonaan valuen hänen silmilleen.
Silmät.
Jästisyntyisen silmät.
Vihreät.
Ahdistuneet.
Hän veti väristen henkeä. Mitä taikaministeriö oli oikein tehnyt heidän rakkaalle Pojalleen-joka-elää? Kuinka kukaan, edes inhottava jästi, voisi tehdä jotain niin kamalaa lapselle?
Lapselle, joka oli voittanut Pimeyden lordin. Hänen miehensä herran.
Hän pudisti päätään. Siitä ei ollut todisteita, hän muistutti itseään, vain epäilyksiä. Eikä hän ollut enää Harry Potter, vaan Henrik Krum, merkittävän puhdasverisen poliitikon toinen poika. Sitä paitsi, hän ei luottanut ollenkaan jästeihin ja jästisyntyisiin.
Narcissa mietti hetken, mitä poika ajatteli puoliverisistä – ennen kuin hän hymyili itsekseen.
Nimenomaan, Dumbledore oli tehnyt merkittävän laskuvirheen.
Alle kahta tuntia myöhemmin hän löysi itsensä hienossa Malfoyiden teltassa viihdyttämässä Bulgarian taikaministeriä.
”Ministeri”, Lucius aloitti, ”Olet varmasti tyytyväinen joukkueesi suoritukseen.”
”Kylla vain-” Hän taivutti päätään ottaessaan vastaan lasin tuliviskiä. ”-vaikka eihan se ollut odottamatonta, kun Viktor Krum on etsija. Henrikhan on, kuinka te sanottekaan, onnenloitsu.”
Narcissa hymyili käännökselle. ”Henrik kertoi Dracolle, että Viktor on hänen isoveljensä.”
”He ovat omistautuneita toisilleen. Se on vain luonnollista.”
”Tietenkin”, Lucius sanoi. ”Sellainen omistautuneisuus on ihailtavaa. On harmi, että perhe ei ole niin arvostettu puoliveristen ja – ” Hän epäröi. ” – vähempiarvoisten keskuudessa.”
Obalonsk ei sanonut mitään, mutta siemaisi tuliviskiään. Lucius katsoi Narcissaa, joka nyökkäsi hänelle kannustavasti. Koska oli mahdollista, että Henrik oli oikeasti James ja Lily Potterin biologinen lapsi, heidän täytyi edetä varovasti.
”Ministeri”, hän aloitti uudelleen, ”Ennen kuin otan esiin tapaamisen oikean tarkoituksen, minun täytyy kysyä, suojeleeko Bulgaria kummipoikaasi myös Englannilta jästien jälkeläisten lisäksi?”
”Mista sait sellaisen kasityksen?” Obalonsk kysyi paljastamatta mitään äänensävyllään, vaikka hänen kätensä puristikin nyt juomalasia varsin tiukasti.
Narcissa laski kätensä rauhoittavasti miehensä käsivarrelle. Vältellen kysymystä hän selitti, ”Se ei muuttaisi neuvotteluja, jotka haluaisimme aloittaa kanssasi, mutta monimutkaistaisi niitä hieman. Ministeri, Malfoyiden suvulle olisi suuri kunnia, jos harkitsisit avaavasi vihkisopimusneuvottelun meidän poikamme ja Henrik Krumin välillä. Jos Henrik kuitenkin oli pahoinpidelty englantilaisten jästien joukossa, me olettaisimme, että hän ei haluaisi asua tässä maassa ja meidän pitäisi löytää vaihtoehtoinen ratkaisu.”
Ministeri oli järkyttynyt eikä pystynyt sanomaan sanaakaan katsoessaan Malfoyita käsi tiukentuen lasinsa ympärillä. ”Te haluatte liittya Krumien suvun kanssa.”
”Me haluamme liittää poikamme avioliittoon Henrik Krumina tunnetun velhon kanssa, huolimatta hänen – alkuperäisistä vanhemmistaan”, Lucius korjasi. Damyan Krumin poika, olkoonkin adoptoitu tai ei, voisi olla erinomainen etu hänen suvulleen. Sen lisäksi, jos hän saisi niin poliittisesti ja taikavoimaisesti vahvan henkilön, edes piileskelemään loppuelämäkseen, poikansa sulhaseksi, sitä ei voisi jättää huomiotta. Huolimatta pojan statuksesta puoliverisenä, kaikki hänen synnyttämänsä lapset olisivat Malfoyn sukua ja sen vuoksi puhdasverisiä, koska kaikki lapsen isovanhemmat olivat velhoja ja noitia.
Ja jos Pimeyden lordi sattuisi palaamaan, Pojan-joka-elää olisi pakko pysyä puolueettomana uskomustensa ja Malfoyihin liittymisen vuoksi, tai hänen pitäisi antaa Pimeyden puolelle tukensa.
Tämä liitto olisi paljon tärkeämpi kuin pelkkä yksinkertainen avioliitto kahden ehdokkaan ilmeisen kiintymyksen vuoksi.
Obalonsk veti hitaasti henkeä. ”Tunnustan, etta olen yllattynyt.”
”Onko Henrik jo kihlattu jollekulle?”
Heidän vieraansa pudisti päätään. ”Ei ole.”
Naricissa hengähti eikä ollut huomannut pidättäneensä henkeä.
”Tiedan, etta Krumit ovat, lukemattomia kertoja, yrittaneet jarjestaa avioliiton Viktorille, mutta han on aina kieltaytynyt. Henrik saattaa olla samanlainen. En tieda.”
”Mitkä ovat hänen pyrkimyksensä opiskelujen jälkeen?”
”Henrik on taitava pimeyden voimissa, mutta han haluaa kansainväliseen politiikkaan. Hanta vaivaa velho-orpojen laittaminen jastien koteihin, olkoonkin sukulaisia tai ei. Han haluaa myos tiukemmat lait jastisyntyisten vuorovaikutukseen jastimaailman kanssa. Damyan on hyvin ahdistunut, koska han toivoit poikiensa olevan suvaitsevaisempia jastien tietamattomyytta kohtaan, mutta molemmat pojat ovat kuitenkin hyvin ennakkoluuloisia niita kohtaan, jotka eivat taio.”
Lucius taittoi päätään. ”Jalo aate. Jos kukaan voisi saada sen hyväksyttyä kansainvälisessä konfederaatiossa, niin Varastettu Lapsi ja taikaministerin suojatti.”
”Han on hyvin alykas ja jaarapainen. Myos intohimoinen. Se auttaa hanta hyvin, luulisin.”
Narcissa taittoi päätään ja tarjosi ministerille toisen lasin. ”Draco haluaisi parantajaksi, luultavasti tutkijaksi. En usko, että häntä haittaisi asua ulkomailla.”
”Onko teilla toinen perija?” Obalonsk kysyi yllättyneenä tietäessään, että jos Draco hylkäisi Englannin, Malfoyiden perhe menettäisi valtavasti vaikutusvaltaa ja hänen täytyisi aloittaa uudestaan Bulgariassa tai missä Henrik sitten haluaisikaan elää.
”Ei”, Lucius vastasi, ”mutta poikamme toiveet ja Henrikin ainutlaatuiset kyvyt saavat meidät tavoittelemaan tätä liittoa.”
Obalonsk hymyili. Ehkä, ihan vain ehkä, tämä sittenkin toimisi.
”Suokaa anteeksi”, hän aloitti, ”mutta minun taytyy kysya. Henrik on tottunut valtavaan maaraan omistautumista ja kiintymysta. En voisi suositella tata liittoa Damyanille ja Silvalle, jos en usko, etta Henrik saisi niita. Teidan poikanne – Draco – onko han rakastunut?”
Lucius avasi suunsa vastatakseen, mutta Narcissa hiljensi hänet kädellään.
”Draco, vaikka hän onkin varautunut julkisesti, on omistautunut perheelleen. Ja Malfoyt seuraavat tätä periaatetta – perhe tulee ensin. Ja hän itse ehdotti, että me aloittaisimme tämän, kun hän ei ole koskaan ennen osoittanut kiinnostusta noitia tai velhoja kohtaan.”
Bulgarian ministeri nojautui taaksepäin tuolissaan ja hymyili. ”Uskon, etta Damyan Krum ottaa teihin yhteytta viikon sisaan. Odottakaa hanen polloaan.”
…………………………………………………………………
Ronald Bilius Weasley ei voinut uskoa sitä. Täällä hän oli makaamassa selällään teltan lattialla tyttöjen huoneessa. Hermione ja Ginny makasivat samalla lailla, vaikkakin sängyissään, ja Ron tiesi, vain tiesi, että oli menettänyt järkensä.
Hän ajatteli hetken isäänsä, joka oli tuijottanut hiukan liian merkitsevästi Henrik Krumia juuri ennen kuin ’kolmikko’, niin kuin hän itse heitä kutsui, lähtivät aitiosta jutellen iloisesti voittojuhlista.
”Täytyy mainita tästä Dumbledorelle”, hänen isänsä oli mutissut poissaolevasti itsekseen.
Ronilla ei ollut aavistustakaan, mitä hän oli tarkoittanut.
Hermionen terävä ääni keskeytti hänen mietteensä. ”Kuinka hän voi olla niin – niin…” Hänen nenänsä nyrpistyi turhautuneena ja Ron ajatteli, että se ei ollut ollenkaan viehättävän näköistä.
”Niin upea?” Ginny täydensi. ”Ja ajatella, jästit pahoinpitelivät häntä. Kuinka kauheaa!”
”Niin, heidän oli väärin kaapata hänet”, Hermione sanoi. ”Mutta he liioittelevat tätä kamalasti. Ei koko rotua pitäisi pitää vastuussa muutamien synneistä.”
”Luuletko, että hän seurustelee Krumin kanssa?” Ginny kysyi vastahakoisesti halaten tyynyään.
”He olivat kyllä aika läheisiä”, Ron sanoi närkästyneenä. Krum oli jumala. Hän toivoi, että hän itse olisi niin läheinen Krumin kanssa. Tai no, ei ehkä niin läheinen.
”Ei”, Hermione järkeili, ”muuten he eivät olisi kutsuneet Malfoyta niihin-”
Suuri räjähdys kuului teltan ulkopuolelta ja he loikkasivat ylös hämmentyneinä.
”Ron?” Hermione kurkotti häntä kohti, mutta Ron ei huomannut sitä.
Hetkeä myöhemmin hänen isänsä juoksi huoneeseen ja sanoi, ”Juoskaa metsään, kimppuumme on hyökätty.”
Ennen kuin kolme lasta ehti edes ajatella, he olivat teltan ulkopuolella. Ron melkein oksensi huomatessaan ryhmän kuolonsyöjiä kiduttamassa jästejä, jotka pitivät huolta leirintäalueesta. Hän otti Ginnyn kädestä kiinni – tyttö oli jähmettynyt paikoilleen järkytyksestä – ja veti kahta noitaa perässään kohti metsää. Kun he juoksivat ensimmäisten puiden ohi, hän pysähtyi yhtäkkiä huomatessaan kuun hohtavan platinanvaaleista hiuksista.
Hän tuijotti suurin silmin nähdessään Viktor Krumin puristavan Henrikiä rintaansa vasten, poika kuitenkin jätti hänet huomiotta keskustellessaan toisen seuralaisensa kanssa ja katsellessaan leirin kaaosta.
”Minä luulin, että kuolonsyöjien toiminta päättyi Pimeyden lordin kuollessa”, Henrik sanoi selkä painettuna veljensä rintaa vasten ja pidellen käsiään huispauspelaajan käsivarsilla.
”Niin päättyikin”, Malfoy vastasi, tilanne ja Henrikin läheisyys Krumin kanssa ei häirinnyt häntä yhtään.
”Henrik-” Ron kuuli Krumin patistavan hiljaa.
”Eivät he meitä satuta, Viktor”, hän vastasi. ”Me olemme hyvin tunnettuja puhdasverisiä.” Hänen silmänsä tarkkailivat metsää ja pysähtyivät Hermioneen. ”Tuo jästisyntyinen toisaalta saattaa olla vaarassa.”
”Minulla on nimikin”, tyttö tokaisi.
”Me tiedämme kyllä, Granger”, Draco vastasi vähättelevästi.
Henrik kääntyi takaisin tapahtumia kohti ja vinkaisi, kun kuolonsyöjä käänsi jästinaisen ylösalaisin, hänen yöpukunsa valui alas paljasten hänen alastoman vartalonsa.
”Kuvittele Petunia-täti tuolla lailla, Viktor”, hän sanoi hiljaa surullisesti.
Malfoy katsoi häntä kysyvästi. ”Petunia-täti?”
Henrik nyökkäsi poissa tolaltaan. ”Niin. Ja minun serkkuni-” Hän näytti hetken hämmentyneeltä. ”En muista hänen nimeään enää. Kuinka outoa. Minun nimeni oli friikki silloin. Petunia-täti kutsui minua pojaksi.”
Hän halkoi täristä ääni väristen, kun hän alkoi tulla sokkiin.
Malfoy ojensi kätensä häntä kohti, mutta Viktor käänsi pojan hiljaa ympäri sylissään ja antoi suukon hän otsalleen. ”Henrik”, hän sanoi päättäväisesti haluten veljensä katsovan häntä silmiin. ”Henrik, han ei ole sinun tatisi. Se jasti ei ole sinun tatisi.”
”En minä tehnyt sitä”, poika mutisi. ”Ei minun ollut tarkoitus tehdä niin. Olen kunnolla. En muuttanut hänen hiuksiaan sinisiksi.”
Malfoyn silmät suurenivat pelosta ja Krum vain piteli nuorempaa velhoa tiukemmin. ”Henrik”, hän toisti uudelleen. ”Sina olet Henrik Krum. Sina olet velho. Sinun isasi on velho. Aitisi on noita. Jastit eivat ole mitaan.” Hänen äänensä oli ankara ja tiukka, se erottui selkeästi takaa kuuluvista kirkaisuista.
Viktor silitti Henrikin hiuksia ja poika rauhoittui pian silmät tarkentuen. ”Viktor?” hän kuiskasi epävarmasti.
”Henrik.”
”En ole komerossani”, hän huomasi ja hänen äänensä värisi vielä hiukan.
”Et enaa koskaan”, Viktor vannoi.
Henrik pudisti päätään. ”He sanoivat aina, että minä olen pelkkä tyhjänpantti”, hän tunnusti unohtaen, että metsässä eivät olleet vain he kaksi, hän unohti myös leirin kaaoksen. ”He sanoivat, että äitini oli friikki ja isäni humalainen ja että he kuolivat autokolarissa.”
Viktorin silmät kostuivat, kun hän jatkoi adoptioveljensä hiusten silittelyä.
”He lukitsivat minut komeroon ilman ruokaa, kun minä taioin.”
”Sina et joudu enaa koskaan sinne takaisin”, Viktor sanoi hiljaa pimeyteen.
Henrik nyökkäsi.
”Ja sitten sinä tulit. Sinä kerroit pojalle, että olin juossut jonnekin muualle, kun minä ilmiinnyin puuhun. Sinä katsoit ylös ja veit minut kotiin.” Hän puristi Viktorin kaapuja nyrkeissään ja neljä englantilaista lasta seisoivat paikoillaan kuin noiduttuina. ”Ja sitten se englantilainen perhe jahtasi minua, mutta sinä veit minut kotiin, ja äiti ja isä olivat siellä.” Hänen ilmeikkäät vihreät silmänsä katsoivat ylös surumielisiin mustiin silmiin. ”Isä ei ole humalainen eivätkä he ole kuolleita”, hän sanoi hitaasti yrittäen vakuutella itseään.
”Ei, Henrik. Isa ei juo koskaan eika han aja autoa. Ja aiti on koko Bulgarian kaunein noita.”
Henrik vilkaisi Viktorin olan yli näkemättä oikeastaan mitään. ”Minä näen siitä joskus unta, Viktor.”
”Jasteista?”
Hän pudisti päätään. ”Ei vaan miehesta. Siita, joka nauraa”, hän vastasi lipsahtaen bulgarian aksentille. ”Han, kuka han oikein oli, Viktor?”
Hänen veljensä ei vastannut, odotti vain.
”Se kaarmemies, han tulee minun uniini.”
Malfoy henkäisi tunnistaessaan Pimeyden lordin kuvauksen.
Hermione seisoi lumoutuneena, mutta katsoi pois huomatessaan, että kirkuminen oli loppunut ja leirillä näkyi vain savua ja pölyä. ”Ron”, hän kuiskasi nykäisten tämän hihaa, ”meidän pitäisi mennä etsimään veljesi.”
Ron ravisti itseään huumastaan ja vilkaisi Ginnya, joka oli valahtanut kalmankalpeaksi. ”Joo, okei”, hän vastasi pelokkaana ja kompuroi sitten noidan perään, kun tämä veti hänen siskoaan.
Draco, Henrik ja Viktor eivät edes huomanneet.
”Kuka han oli, Viktor?” Henrik kysyi uudelleen äänekkäämmin tällä kertaa.
”Pimeyden lordi”, Draco kuiskasi värähtäen. ”Hyökkäsikö hän niiden jästien kimppuun, jotka olivat kaapanneet sinut?”
Henrik katsoi häntä tarkasti rattaat pyörien mielessään. ”Ei, en usko. Se nainen, han kuoli”, hän hiljeni. ”Avada Kedavra.”
Lehdet rapisivat ja Draco kääntyi huomaten, että hänen isänsä lähestyi pukeutuneena elegantteihin kaapuihinsa, kuolonsyöjien naamio oli otettu pois ja luultavasti lähetetty takaisin heidän kartanoonsa. Hänen oli pakko hymyillä tietäessään olevansa turvassa.
”Avada Kedavra”, Henrik toisti. ”Avada Kedavra, Avada Kedavra. Ja vihreaa. Niin paljon vihreaa valoa, eika sitten muuta kuin naurua.”
Lucius meni hänen luokseen hitaasti tarkkaillen kauhistunutta poikaa Viktor Krumin sylissä. Hän polvistui heidän vierelleen ja katsoi sitten Lily Potterin silmiin, niin ilmeikkäät, mutta kuitenkin niin kovat.
”Muistatko sinä Pimeyden lordin, Henrik?” hän kysyi hiljaa.
Krum vilkaisi häntä epäluuloisesti.
”Luota minuun”, hän sanoi totuudenmukaisesti. ”En koskaan paljasta Henrikin ainutlaatuista menneisyyttä kenellekään. Annan sanani poikani elämän nimeen.”
Vaaleatukkainen poika henkäisi valan vakavuudelle.
Viktor vain nyökkäsi jurosti.
”Joo”, Henrik vastasi hiljaa. ”Han tuli ja loitsi sen kirouksen siihen punatukkaiseen naiseen.”
Malfoyn isä nyökkäsi vakavasti. ”Hän oli jästisyntyinen, Henrik. Hänen miehensä oli verenpetturi. Puhdasverinen. He oli olivat ystäviä toisen verenpetturin – Albus Dumbledoren – kanssa ja taistelivat meidän tapojamme vastaan.”
”Tiedatko heidan nimensa?”
Lucius vaikeni ja vilkaisi poikaansa. ”He olivat James ja Lily Potter. Heidän poikansa nimi oli Harry.”
Draco painoi kätensä suulleen yrittäen peittää henkäisynsä. Henrik muisti James ja Lily Potterin kuolemat. Vain yksi henkilö oli selviytynyt – poika, joka oli mennyt asumaan jästien kanssa ja kadonnut sitten.
”Se on harmi. Me emme tiedä, mitä tapahtui, mutta jostain syystä tappokirous loitsittiin lapseen ja hän selvisi siitä vain arpi otsassaan.” Hän vilkaisi Henrikiä, arpi oli piilossa hänen otsatukkansa alla. ”Pimeyden lordi katosi. Jos hän ei olisi, lapsi olisi annettu taikaperheelle oppiakseen meidän tapamme, ollakseen rakastettu ja suojeltu. Hän oli ensimmäisen sukupolven puhdasverinen ja jos hän olisi ollut yhteydessä yhteen vanhoista perheistämme, hän olisi helposti noussut Englannin yhteiskunnassa. Ymmärrätkö?”
Henrik nyökkäsi ja Viktor jatkoi hänen hiustensa silittelyä lohduttavasti.
”Me-” Hän jätti sanomatta, että ’me’ olivat saman pelätyn velhon seuraajia. ”-emme olisi koskaan jättänyt häntä jästeille, toisinkuin hänen kuraverinen äitinsä ja Dumbledore, Henrik.” Hän veti henkeä ja valitsi seuraavat sanansa huolellisesti. ”Mutta vaimoni ja minä olemme kiitollisia, että lapsi on löydetty, ja suremme sen vuoksi, mitä hänelle tapahtui – että hänen oma jästiperheensä kidutti häntä, kunnes hän katosi parempaan maailmaan.”
Varastettu Lapsi katsoi hänen silmiinsä pistävästi etsien jotain ennen kuin hautasi kasvonsa jälleen Viktorin olkaa vasten hakien lohtua.
”Me kunnioitamme tämän velhon salaisuutta ja Malfoyn perhe vie sen hautaan, jos hän niin haluaa.”
”Kiitos, herra Malfoy”, hän kuiskasi.
”Sano vain Lucius.”
”Lucius.”
Vanhempi velho hymyili. ”Toivon, että perheelläni ja minulla on onni nähdä sinut ja veljesi mantereella.”
”Tule”, Lucius sanoi viittoen pojalleen, joka näytti vieläkin järkyttyneeltä paljastuksesta. Hän laski päätään hetkeksi, jotta vain Draco saattoi kuulla hänet. ”Äitisi ja minä päätimme, että tämä ei muuta mitään ja toimimme toiveesi mukaan, jos se on vielä toiveesi.”
Poika kohotti katseensa isäänsä ja nyökkäsi kiitokseksi.
Kun he lähtivät metsästä, Viktor katsoi Henrikiä vakaasti silittäen samalla Henrikin hiuksia suurella kädellään. ”Mina rakastan sinua, Henrik”, hän sanoi. Mitkään sanat eivät koskaan olleet olleet todempia.
Ja maailma katosi Viktorin ympäriltä, kun hän piteli lähellään velhoa, jonka kuului olla hänen veljensä, kiittäen itse taikuutta, kun se antoi hänen löytää tämän pelokkaan pikkupojan silloin vuosia sitten.
Houses burnt beyond repair
The smell of death is in the air
A woman weeping in despair,
Says, "He has been here"
Trace the lighting on the sky
It's another family's turn to die
A child too afraid to even cry out,
Says, "He has been here"
And I see no bravery,
No bravery in your eyes any more
Only sadness
And I see no bravery,
No bravery in your eyes any more
Only sadness
Only sadness