Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: onkonälkä - 15.08.2011 20:19:32
-
Title: Suudelman makuisia joka maun rakeita
Author: onkonälkä
Beta: Minä ite.
Rating: Pääasiassa varmaan S, korkeintaan K-11
Genre: Draama/Romance/Fluff
Fandom: Harry Potter
Pairing: George/OFC
Warnings: toistaiseksi ei.
Disclaimer: En valitettavasti ole J.K. Rowling, joten kaikki hänen mielikuvituksensa tuotokseksi tunnistettavissa oleva kuuluu hänelle.
Challenges: Sinun Potterisi -haaste, Random10, Het10 ja Tunne10
A/N: Elikkäpä minä ite paritettuna Georgelle. Michaela on mun kolmas nimi, ja esiinnyn sillä nimellä ficissä, koska koin sen sopivammaksi tähän.. Benjamin, Anton ja Daniel pohjautuu myös oikeisiin henkilöihin, (olin laiskapaska ja en edes nimiä muuttanut, iät vaan D::) Sukunimet toki muutin kaikilta oikeisiin ihmisiin pohjautuvilta. Yritän mahdollisimman paljon tuoda oikeaa luonnettani tässä esille.
Nauttikaa..
Suudelman makuisia joka maun rakeita
Luku 1.
Syyskuun ensimmäinen päivä tuli sinä vuonna nopeammin kuin koskaan. Sinä syksynä aloittaisin uudessa koulussa, Tylypahkassa. Olin koko kesän pomppinut edestakaisin innosta pinkeänä, sillä jo aivan pienestä pitäen olin kuunnellut itseäni vanhempien noitien ja velhojen puhetta tuosta kyseisestä koulusta, ja heidän omista kouluajoistaan. Naapurini Benjamin aloittaisi juuri kolmannella luokalla Tylypahkassa ja auliisti kertoili minulle ja pikkuveljelleen kokemuksistaan tuossa maagisessa koulussa. Benjaminin veli Anton aloittaisi koulun kanssani samaan aikaan, samoin kuin serkkuni Daniel. Asuimme lähekkäin toisiamme ja nuo kolme poikaa olivat pienestä asti olleet parhaita ystäviäni. Benjaminin ja Antonin äiti kävi harva se päivä poikiensa kanssa kahvilla kotonamme, ja me kävimme heidän kotonaan aivan yhtä usein. Nyt olimme kaikki kerääntyneet kadunvarteen, ja äitini nosti sauvakätensä ojoon. Siinä samassa violetti kolmikerroksinen bussi pysähtyi eteemme poksahtaen ja astuimme kyytiin. Emme olleet bussin ainoat Tylypahkaan menevät matkustajat, sen päättelin niistä muutamista matka-arkuista, jotka bussissa olivat. Minä, Benjamin, Daniel ja Anton juoksimme tuttuun tapaamme bussin takaosaan. Poimittaislinja oli tullut jo tutuksi, sillä perheemme eivät omistaneet autoja.
Istuimme kaikki riviin ja jäimme odottamaan poksahdusta. Edessämme istuva vanha nainen, jonka hatussa oli suuri täytetty lintu, katsoi paheksuen kun hypimme takamuksillamme istuimilla. Olimme viime kesänä kehittäneet pelin, jossa voittaja oli se, jonka hypyllä bussi poksahtaisi liikkeelle. Naisen vieressä istuva pulska poika katsoi kaipaavasti leikkiämme, kunnes hänen sammakkonsa putosi tämän kädestä.
“Neville, kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, että jos vielä kadotat Trevorin, teen siitä keiton!” Nainen huudahti pojalle, joka syöksyi ottamaan sammakkoa kiinni. Trevoriksi nimitetty konna loikkasi jalkojeni taakse, ja kumarruin nappaamaan sen käteeni.
“Ole hyvä, tahdotko tulla peliimme mukaan? Ehdit juuri.” Sanoin pojalle, jonka pulleat posket punehtuivat ja suupielet kaartuivat leveään hymyyn joka paljasti kookkaat etuhampaat. Selitimme säännöt nopeasti, ja poika istui Danielin viereen tyhjälle istuimelle. Vanhempamme jäivät istumaan bussin keskiosaan ja syventyivät keskustelemaan omista Tylypahkan vuosistaan. Kuului kovaääninen poksahdus juuri kun Neville laskeutui istuimelle.
“Hyvä, Neville!” Anton huudahti ja lintuhattuinen nainen soi hänelle murhaavan katseen.
Vain hetkeä myöhemmin saavuimme Kings Crossin asemalle, ja nousimme pois bussista. Neville lähti lintuhattuisen naisen kanssa, ja me raahasimme arkkumme sille tietylle kaiteelle, josta pääsi Tylypahkan Pikajunan laiturille. Jouduimme odottamaan hetken, sillä meitä ennen laiturille oli menossa suuri joukko punapäisiä velhoja, sekä yksi mustahiuksinen. Benjamin tervehti iloisesti kahta punapäätä, jotka olivat keskenään hätkähdyttävän samannäköisiä.
Aivan pian olin jo laiturilla matka-arkkuineni, hyvästelimme poikien kanssa vanhempamme, ja menimme etsimään vapaata vaunuosastoa. Harmiksemme emme kuitenkaan sellaista löytänyt. Pian Benjamin kuitenkin löysi luokkatovereitaan rohkelikosta, joiden seuraan jäimme istumaan. Tunnistin punahiuksiset pojat laiturilta.
“Tässä ovat veljeni Anton, hyvä ystäväni Michaela ja Michaelan serkku Daniel” Benjamin esitteli. “Ja tässä ovat Fred ja George Weasley.”
Pojat osoittautuivat oikein mukaviksi, ja vaikka aluksi olinkin ujo ja hiljainen, se kaikki oli jo tiessään matkan puolimaissa, kun osastomme ovelle saapui kärryjä työntävä nainen, jolta sai ostaa kaikenlaisia makeisia.
“Hei Mica, kumman suklaasammakko hyppää pidemmälle?” George huudahti. Minulta kesti hetki tajuta, että Micalla hän tarkoitti minua.
“Okei!” Vastasin hymyillen ja nappasin penkiltä suklaasammakkorasian.
-
Luku 2.
Matka sujui mainiosti ja Tylypahkaan saapuessani olin harmissani, kun jouduin eroamaan pojista. Sää oli onneksi kaunis kun soudimme jättiläismäisen riistanvartija Hagridin kanssa järven yli linnaan. Samassa veneessä kanssani olivat Anton ja Daniel, sekä Nevillen rupikonna Trevor, joka oli ilmeisesti taas karannut omistajaltaan.
Keräännyimme Suureen Saliin lajittelua varten. En ollut haaskannut ajatustakaan lajittelulle, joten aloin hieman hermostua seistessäni jonossa. Minun jälkeeni oli vain muutama ihminen, takanani seisoi punapäinen poika, jonka arvelin Fredin ja Georgen veljeksi, sillä tämä oli hieman saman näköinen. Yksi toisensa jälkeen tytöt ja pojat sovittivat vanhaa homeista hattua, ja jono lyheni yllättävän nopeasti hatun vieressä seisovan haukkamaisen naisen huudellessa nimiä. Abbot, Hannah (puuskupuh).. Eagle, Anton (luihuinen).. Finnigan, Seamus (rohkelikko).. Granger, Hermione (rohkelikko).. Longbottom, Neville (rohkelikko).. Malfoy, Draco (luihuinen).. Koko sali alkoi kuiskia naisen huutaessa Harry Potterin nimen. Kun Harry Potterista oli tullut rohkelikko, oli jonossa enää muutama ennen minua. Watts, Daniel. Nainen huusi, ja kun serkkuni huudettiin rohkelikkoon, oli minun vuoroni. Watts, Michaela. Istuin tuolille ja nainen asetti hatun päähäni. Se oli niin suuri, että valahti silmilleni, ja hetken kuluttua kuulutti minut rohkelikkoon. Juoksin Danielin perään ja istuin pöytään hänen viereensä. Benjamin halasi minua, ja huomasin pettymyksen painavan tätä. Hänen pikkuveljestään tuli luihuinen. Kyllä se satuttaa ketä tahansa.
Luku 3.
Vuodet kuluivat, ja pian olikin jo koittanut neljäs vuoteni Tylypahkassa. Olin erkaantunut Antonista lähes täysin. Hänestä oli tullut yksi Draco Malfoyn sätkynukeista. Paljon oli tapahtunut neljässä vuodessa. Ensimmäisenä vuonna tiedät-kai-kuka oli majaillut pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme takaraivossa, toisena vuonna Fredin ja Georgen pikkusisko, Ginny, oli viety salaisuuksien kammioon, ja vasta viime vuonna vaarallinen joukkomurhaaja Sirius Musta oli paennut Azkabanista ja käynyt Tylypahkassa muutaman kerran. Kaikilla näillä tapahtumilla oli sellainen erityispiirre, että Harry Potter oli ollut niissä olennaisena osana mukana. Tänä vuonna järjestettäisiin kolmivelhoturnajaiset, ja lyönpä vaikka vetoa, että Harry tunkee nenänsä niihinkin.
Istuin oleskeluhuoneen nurkassa kirjoittamassa kirjettä kotiin. Ensimmäinen viikko oli ollut melko rento, kuten aina. Uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettaja oli mielenkiintoinen, hän oli joskus ollut yksi ministeriön parhaista Auroreista. Kastoin sulkakynäni musteeseen, ja tunsin katseen niskassani. Käännähdin tuolillani ja huomasin Fred Weasleyn kääntävän katseensa pian Georgen ja näiden pikkuveljen, Ronin, shakkipeliin. Kummissani kiinnitin huomioni takaisin kirjeeseen ja kun viimein sain sen valmiiksi, oli oleskeluhuone Frediä ja itseäni lukuunottamatta tyhjä. Toivotin hyvät yöt ja nousin portaat tyttöjen makuusaliin. Muut tytöt eivät onnekseni vielä olleet menneet nukkumaan. Jäimme valveille juttelemaan. Kanssani samassa makuusalissa nukkuivat Hermione Granger, Parvati Patil ja Lavender Brown. Viimein kun menimme nukkumaan, sain unen päästä samantien kiinni. Näin suoraan sanottuna outoa unta, jossa tanssin Fred Weasleyn kanssa noidankattilassa valssia, Georgen soittaessa taustalla oboeta. Heräsin kolmelta aamuyöllä tuskanhiki selkää pitkin valuen. En tiedä miksi, mutta uni oli ollut todella ahdistava. En saanut enää unta, joten puin päälleni ja menin oleskeluhuoneeseen kirjoittamaan liemien esseetäni. Heti auringon noustessa lähtisin pöllölään postittamaan kirjeeni. Ja aurinko nousi.
-
Tämä vaikuttaa suloiselta hupailulta. En ole pahemmin lueskellut tähän haasteeseen liittyviä ficcejä, mutta mielestäni on hyvä ratkaisu, että kirjoitat itsesi kylmästi noidaksi, etkä ala kehittää vuosisadan mystisimpiä keinoja päästä Tylypahkaan. Aluksi vähän arvelutti, kun lähdit liikkeelle ensimmäisestä vuodesta (tuleeko tästä tuhatosainen sarja, jonka kolmanneksi viimeisessä osassa viimein tapahtuu jotain -fiilis), mutta kolmosluvun alussa tuleva aikahyppäys pelasti tilanteen.
On varmasti tuskallisen vaikeaa kuvata Tylypahkaan menoa (vieraan hahmon silmin kaiken pitäisi tietysti olla uutta ja ihmeellistä), kun mestaritar JKR on jo ehtinyt antaa kaikesta varsin yksityiskohtauksen kuvauksen, ja olisi äärettömän ärsyttävää toistaa hänen selityksiään. Tältäkin ongelmalta olet tyylikkäästi välttynyt; kuvaat minäkertojan mietteitä, mutta mitään toiston ja ennaltaluetun tuntua ei tule. Siis hyvä hyvä!
Samassa veneessä kanssani olivat Anton ja Daniel, sekä Nevillen rupikonna Trevor, joka oli ilmeisesti taas karannut omistajaltaan.
Luin lauseen kaksi kertaa, ennen kuin repesin hillittömään hihitykseen. Trevor on ihana, ja minusta on mahtavaa, että sillekin suodaan vähän tavallista enemmän huomiota.
Näin suoraan sanottuna outoa unta, jossa tanssin Fred Weasleyn kanssa noidankattilassa valssia, Georgen soittaessa taustalla oboeta.
Toinen hajoamisen paikka ;D
Alkutiedoissa ilmoitat parituksen olevan sinä/George. Jännää, että lähdet lähestymään aihetta Fredin kautta. Odotan mielenkiinnolla, millaisen kolmiodraaman saatte aikaan :D
Toinen jännittävä elementti tarinassa on se, että olet päätynyt Tylypahkaan samalle vuosikurssille Harryn ja kavereiden kanssa. Siinä on tietysti se oma haasteensa, että joudut "selittelemään" taustalla eteneviä juonikuvioita, mutta toisaalta saat samalla tuotua "tavallisen tylypahkalaisen" näkökulmaa. Mahtaakohan tulossa olevat joulutanssiaiset muodostua rtkaisevaksi käännekohdaksi ;)
Jos minun pitää kommenttikampanjan nimissä jotain mutinmutin-palautetta antaa, niin pohdin tuota lukujakoa; luvut ovat aika lyhyitä, ja kolmannen luvun alussa tulee iso aikahyppäys. Jos aiot nyt kirjoittaa pidempää pätkää neljännestä kouluvuodesta, kannattaisiko kaksi ensimmäistä lukua sulauttaa yhdeksi prologiksi?
Ja muuten, tekstin nimi on aivan ihana!
-
Brangwenille kiitos ihanastaihanasta pitkästä kommentista :-----)
Juu, ite ajattelin myös tarkistuslukiessani että pitäiskö ne laittaa yhteen pötköön, mutta jätin kuitenkin erilleen. Ja ekasta vuodesta alotin että sais vähän taustaa noille mun OMC hahmoille, joilla tulee olemaan myöhemmin suurempaa roolia ;) Kiitos positiivisesta palautteesta, joka tosiaan piristi! (tähän aikaan mun ei kannattais kyllä yhtään enää piristyä, aikainenherätys.com)
Ja sen voin myös kertoa, että harvemmin canonia orjallisesti noudatan, ja sitä en tule tässäkään pilkuntarkasti tekemään. Mutta vielä yksi iso kiitos ja hali kommentistasi, ilo lukea noin kivaa kommenttia.
Pistämpä tässä nyt jo sitten jatkoa tuuttiin
Luku 4.
Laskin mielessäni pöllölän portaita kiivetessäni. Olin laskenut ne monta kertaa aiemmin, ja luku pysyi aina samana. 183 kylmää kivistä porrasta. Pöllölään lenteli monenlaisia pöllöjä sisään lasittomista ikkunoista. Osalla oli suussaan pienten eläinten raatoja. Houkuttelin tornipöllöni Aruban luokseni ja sidoin kirjeen sen jalkaan, kun kuulin askeleet takaani. Oviaukosta ilmestyivät punaiset hiukset ja leveä valkoinen hymy.
“On koittanut onnenpäiväsi, sillä minä vien sinut nyt kävelylle.” Fred virnisteli ja viimeöinen uneni palasi elävästi mieleeni.
“Kuule, nukuin viime yönä tosi huonosti, ja minun olisi varmaan parasta mennä syömään ja hakemaan kahvia” totesin äimistyneelle pojalle. En itsekään ymmärtänyt vastaustani, yleensä olin aivan myyty, kun kuka tahansa poika osoitti huomiotaan. Ei tarvittu paljoakaan minun iskemiseeni, ja sen olen saanut tuntea lihoissani. Tai ehkä paremminkin ihollani, kuten Marcus Flintin kanssa kävi. Seurustelin hänen kanssaan lyhyen hetken viime vuonna, ja sitä hetkeä totisesti kadun. Marcus oli jatkuvasti minussa kiinni, aivan kuin iilimato, punkki tai erityisen sitkeä takiainen.
Aamiaispöydässä istun Hermionen ja Ginnyn viereen. He ovat molemmat hiljaisia, punaisia ja vilkuilevat toisiaan hermostuneina.
“No, mikäs teillä on?” Kysyn ihmeissäni, ja saan kysymykseeni vastauksen kun Daniel tulee saliin. Hän kaappaa Ginnyn halaukseensa ja olen tukehtua mehuuni.
“Mitä kautta Punurmion kaikkien killuttimien?” Saan sanotuksi ja kuulen loukkaantuneen Punurmion käheän puhahduksen takanani.
“No tuota kun.. Me tavallaan..” Ginny änkyttää. Daniel painaa suukon Ginnyn hiuksiin ja antaa vastauksen, jonka tajusin itse hetki sitten.
“Me seurustellaan.”
Parvati Patil saa lähellä kikatuskohtauksen ja poistuu salista Lavenderin seurassa. Daniel ja Ginny eivät tosiaan muodostaneet mitään maailman ennalta-arvattavinta paria, mutta yhteen he sopivat kyllä. Daniel on hieman Ginnyä pidempi ja näyttää olevan täysin oikealla paikalla siinä halatessaan Ginnyä takaapäin. Jatkan aamupalaani rauhassa, kunnes muistan kohtauksen pöllölässä ja alan selostaa sitä Hermionelle. Pian Ginny irtautuu suudelmasta vain huudahtaakseen järkyttyneenä “MITÄH?”
Joudun aloittamaan kertomuksen alusta ja Ginny näyttää siltä kuin saisi sydänkohtauksen. Aika voimakas reaktio kun vertaa siihen, miten minä reagoin Ginnyn ja Danielin suhteeseen. Daniel on kuitenkin minulle kuin veli. Ja kun ottaa huomioon, että minulla ei ole Frediä kohtaan mitään tunteita.
Seuraavan aamun oppitunnit menevät hitaasti. Ensin taikaolentojen hoitoa luihuisten kanssa, sitten ennustusta puuskupuhien kanssa. Punurmio suhtautuu minuun erittäin viileästi, ja povaa minulle tuskallista kuolemaa. Tavallisesti ottaisin ennustuksen vakavasti ja luultavasti murtuisin, mutta kun kyseessä on Punurmio, tuo menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Saavun syömään Benjaminin kanssa kohdattuani tämän käytävällä. Juttelemme kuluneesta viikosta, kun Fred ja George saapuvat pöytään ja asettuvat viereemme. Fred iskee minulle silmää, mutta en ole huomaavinanikaan. Sen sijaan käännyn kuuntelemaan kun George kertoo Benjaminille suunnitelmistaan päästä kolmivelhoturnajaisiin. En ole ennen huomannutkaan, miten ihana Georgen ääni on. Syvennyn kuuntelemaan sitä, en sisäistä sanaakaan, imen vain tuota ihanaa ääntä itseeni. Sitten jotenkin herään todellisuuteen, ja poistun pikaisesti pöydästä. Ei, en voi olla ihastunut George Weasleyyn. Tolkutan pääni sisässä samaa lausetta itselleni koko matkan tyhjään käytävään seitsemännessä kerroksessa, ja vaikka lopetan toistelun, lause jää soimaan päähäni.
“Minä en ole ihastunut George Weasleyyn”
Vajoan seinää vasten kyyryyn ja nojaan pääni polviini. Päässäni pyörii juuri tunteiden hurrikaani, ja lopulta minun on vain myönnettävä itselleni;
“Minä olen ihastunut George Weasleyyn”
“Mica? Onko kaikki kunnossa?” Kuulen äänen vierestäni, ja tiedän, ettei se voi olla kukaan muu, kuin hän. Kukaan muu ei kutsu minua Micaksi, kuin juuri hän, joka pääni sisäisen myrskyn aiheutti.
Nostan päätäni ja yritän vapisevalla äänellä vakuuttaa olevani kunnossa. Tuskin kuitenkaan vakuuttavasti, sillä tunnen lämpimien ja vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleni, ja se tuntuu niin ihanalta. Niin lohduttavalta. Mutta samalla niin saavuttamattomalta. George pitää minusta vain ystävänä, ja sen on riitettävä.
Illalla makaan vuoteessani ja mietin päivän tapahtumia. En voi uskoa että vain tunteja sitten olin Georgen vahvojen käsien syleilyssä. Kun ajattelen sitä, lämpimät väreet kulkevat vatsassani kuin tuhat tuliperhosta.
-
Jee, lisää!
Näiden kaksosficcejen parasta antia tuntuu olevan kaksosten luonne-erojen esiintuominen. Hauskaa, että se näkyy sinunkin tekstissäsi; Vaikka pojat ulkoisesti ovatkin täysin samanlaiset, minäkertojalla on tunteita vain toista kohtaan. Toivottavasti kaksosten hahmoja syvennetään vielä lisää tekstin edetessä.
yleensä olin aivan myyty, kun kuka tahansa poika osoitti huomiotaan. Ei tarvittu paljoakaan minun iskemiseeni, ja sen olen saanut tuntea lihoissani. Tai ehkä paremminkin ihollani, kuten Marcus Flintin kanssa kävi.
No yäk. Flintiin verrattuna Fred on sentään melkoinen unelmapoika.
“On koittanut onnenpäiväsi, sillä minä vien sinut nyt kävelylle.” Fred virnisteli
Aww, molenpien kaksosten suurin viehätys taitaa olla heidän järkkymättömässä itseluottamuksessaan ;D
En voi uskoa että vain tunteja sitten olin Georgen vahvojen käsien syleilyssä.
Tuota... tämä on jo aika siirappista (ja tämän sanoo miss Surkusiirappi). Toisaalta, kun genrenä on fluffy, siirappisuus on lähinnä asiaankuuluvaa.
Edelleen sitä kolmiodraamaa odotellessa :D Jatkoa, kiitos!
-
Oii taas ihana pitkä kommentti ! :)
Mun piti oikeen tarkistaa, että mitä myöhemmin on tapahtumassa, mutta sanoisin että luonteet kyllä syvenee jonkin verran.
Ja juu, Flint on tosiaan ihan kamala, ja se tavallaan kuvaa mun seurusteluhistoriaa tähän asti oikeessa elämässä D::: Not good not good..
Mutta kiitos taas kommentista, ja jatkoa saat !
Luku 5.
Sinä päivänä kolmivelho-koulujen ottelijat saapuivat. Beauxbatonsin opiskelijat olivat pääasiassa naisia, ja Durmstrangin miehiä. Hyvä puoli muiden koulujen saapumisessa oli se, että sain Fredin viimein pois kimpustani. Sillä sekunnilla kun ensimmäinen Beauxbatonsin nainen astui vaunuista ulos, oli Fred jo tätä liehittelemässä. Silti samana iltana Fred jo lähenteli minua, kun tein viime tippaan jääneitä läksyjä. Hän tuli selkäni päälle istumaan, kun makasin lattialla kirjoittamassa, ja jouduin kiroamaan hänet ennen kuin hän suostui lähtemään. Olen pienestä asti ollut tulinen luonteeltani, ja kun suutun, suutun tosissani. Sain läksyt tehtyä ja siirryin sohvalle pelaamaan Georgen kanssa räjähtävää näpäystä. Fred oli pelannut Georgen kanssa ennen kun päätti tulla ahdistelemaan minua, ja joutui kiroukseni seurauksena jäämään taka-alalle parantamaan hyytelöityneitä sormiaan. Saimme Georgen kanssa makeat naurut Fredin epätoivoisista yrityksistä parantaa sormensa, ja vihdoin kun oleskeluhuone tyhjeni, tämä nieli ylpeytensä ja marssi sairaalasiipeen. Lopulta olimme kahden Georgen kanssa. Juttelimme pelin lomassa ja aina kun hän puhui, jokin pieni ja kaunis sisälläni alkoi väristä.
“Minkä makuisista jokamaunrakeista pidät eniten?” George kysyi hymyillen.
“Hmmmm... ehkä minttu. Tai sitruuna. Entä sinä?”
“En oikeastaan osaa sanoa, niitä on niin mon..” *PUFF*
Kortti räjähti ja värjäsi Georgen kasvot mustiksi noesta. Jotenkin reaktiomaisesti aloin pyyhkiä nokea tämän poskelta hihallani.
“Äh.. Odota..” George sanoi ja riisui t-paitansa, jonka alta paljastui kaunis vaalea, juuri sopivan lihaksikas vartalo, ja alkoi pyyhkiä kasvojaan. Otin paidan pojan kädestä ja pyyhin sillä hellästi tämän kasvoja. George painoi käteni alas ja hetken katsoin tätä syvälle silmiin, ja poika katsoi takaisin. Hän nosti kätensä leualleni ja nosti päätäni häntä itseään kohti. Suljin silmäni ja raotin huuliani, tunsin jo Georgen lämpimän hengityksen huulillani. Ja sitten se hetki oli ohi. Juuri sillä hetkellä Fred saapui kolistellen muotokuva-aukosta sisään ja keskeytti tuon hetken, ja jos olisin osannut, olisin kironnur Fredin sormien lisäksi koko tämän olemassaolon.
-
(sympatiapisteet Flintin takia)
Jaaha, nyt sitten saatiin Georgelta paita pois, grrr.... eiku köh köh.
Alan vakavissani harkita, että vaativana lukijana alan oikeasti esittää vaatimuksia, nimittäin pidemmistä luvuista. Joka kerta, kun pääsee oikein kunnolla vauhtiin ja tulee sellaine "jee, vähän hienoo", niin puf, teksti loppuu. Toisaalta tämä saattaa olla myös joku tosi kieroutunut tapa pitää lukijan jännitys yllä.
Mutta astialle: Nyt alkaa ihan oikeasti jännittää (pelottaa) tämä kolmiodraamakuvio. Fred on selvästi ihan totaalilätkässä minäkertojaan, joka taas ei vähämpää voisi välittää. Tämä on ihan oikeasti tosi jännittävä juonikuvio, koska canonissa kaksoset ovat aina niin tiukasti yhdessä, toimivat yhtenä toimijana, ovat aina yhtäaikaa paikalla, ja kun jompikumpi tekee jotain, juonen kannalta on ihan sama, kumpi sen tekee. Tässä ei ole niin. Minäkertojalle se ei todellakaan ola ihan sama. Miten tällainen väliin tuleva kiila, tyttö, josta kumpikin kaksosista tykkää, vaikuttaa kaksosten väliseen suhteeseen? Päästäänkö tässä näkemään jotain niin epätodennäköistä kuin välirikko kaksosten välillä?
“Minkä makuisista jokamaunrakeista pidät eniten?”
Voi taivas, mikä iskurepliikki. Minulta se ainakin veisi jalat alta.
Lisää (pidempiä lukuja)!!!! ;D
-
Brangwen Lupaan ottaa nyt itseäni niskasta kiinni ja pitkittää lukuja!! En oo ihan varma itekkään, että mitä tässä on myöhemmin tapahtumassa, koska kirjotan tätä lisää julkamistahdin mukaan, mutta päässäni sumuisena hahmottuva juonikuvio lupailee kolmiodraamaa. Jatkoa saat!
Luku 6.
Liekehtivä pikari asetettiin esille paria päivää myöhemmin. Istuin Hermionen ja Ginnyn kanssa taputtamassa niille, jotka nimensä pikariin laittoivat. Koko Durmstrangin väki, sekä yhtä pientä tyttöä lukuunottamatta Beauxbatonsin oppilaat laittoivat nimensä pikariin, ja Tylypahkan oppilaista ehdolle asettui ainakin Cedric Diggory, Angelina Johnson, sekä kaikkien yllätykseksi vanhetuslientä nauttineet Fred, George, Lee Jordan sekä Benjamin. Kukaan ei uskonut tuon neljän keppostelevan rohkelikon ryhmän oikeasti pystyvän siihen, mutta sen he tekivät. Nimet pikariin ja hurjat aplodit. Niinä päivinä lähes kaikki oppitunnit sujuivat todella nopeasti kun oli jotakin mitä odottaa. Seuraavan päivän kurpitsajuhlassa julkistettaisiin koulujen kilpailijoiden nimet. Opettajat olivat tavallistakin kireämpiä, ja antoivat tavallista enemmän läksyjä, sillä seuraava pitkä viikonloppu olisi haaskausta oppituntien suhteen. Ja pian kurpitsajuhlan hetki tuli. Kukaan ei oikeastaan malttanut syödä mitään keittiön valmistamista upeista herkuista, koska kaikki odottivat kilpailijoiden julkistusta niin kovasti.
Kun viimein ruuat katosivat, toi rehtori Dumbledore liekehtivän pikarin keskelle salia. Hetken odottelun jälkeen pikarin siniset liekit vaihtuivat punaisiin ja se sylkäisi täysin vahingoittumattoman paperipalan korkeassa kaaressa Dumbledoren käteen.
“Durmstrangin kilpailija on.. VIKTOR KRUM!” Dumbledore kajautti ja juronnäköinen huispaaja nousi aplodien keskellä luihuisten pöydästä, Antonin vierestä ja asteli kättelemään Dumbledorea. Sitten hän käveli nurkkakamariin ja pikarin liekit hohtivat taas punaisena. Toinen lappunen lensi Dumbledoren käteen.
“Beauxbatonsin kilpailija on.. FLEUR DELACOUR!”
Yleisö alkoi taputtaa ja kaunis vaaleahiuksinen nainen vaaleansinisessä silkkikaavussa nousi ylös ylpeänä, ja käteltyään Dumbledorea asteli Krumin jalanjäljissä opettajainpöydän ohi nurkkakamariin. Moni silkkikaapuinen Beauxbatonsin oppilas näytti erittäin pettyneeltä, ja muutama jopa itki. Sitten koitti kauan odotettu hetki. Kolmas ja viimeinen ottelija, Tylypahkan ottelija. Sali vaikeni odottavasta jännityksestä ja sekunnit tuntuivat minuuteilta. Viimein punaiset lieskat leimahtivat ja ilman halki lensi pieni paperi. Hitaasti Dumbledore käänsi paperin ja lausui viimeisen osallistujan nimen.
“Tylypahkan kilpailija on.. GEORGE WEASLEY!”
Sali alkoi hälistä. Monet kuiskivat ja eivät olleet uskoa korviaan.
“Ei hän ole vielä 17!” Kuului joskus niin tutun äänen huuto luihuisen pöydästä, ja vilkaisin Antonia murhaavasti. Olisi itsekin kuulemma asettunut ehdolle, jos osaisi keittää vanhetuslientä. Ja kun George asteli nurkkakamariin, olin murtua. Hiljaa aloin itkeä, aivan kuin hän ei enää palaisi tuosta huoneesta. Ginny nyyhkytti vieressäni, ja käännyin halaamaan häntä. Ginny ei ymmärtänyt kyyneliäni ja katsoi minua ymmällään.
“Selitän myöhemmin.” Kuiskasin tytön korvaan ja tunsin lämpimän painon olkapäälläni, kun punaisten hiusten verhoama pää painautui olkaani vasten itkemään.
Minä, Benjamin, Daniel, Lee, Ginny, Hermione, Fred, Harry ja Ron jäimme suuren salin ulkopuolelle odottamaan Georgea. Ginny itki yhä, ja oli vähällä etten minäkin. Ron vaikutti järkyttyneeltä. Fred käveli eestaas, ja oli luontonsa vastaisesti tavallista vaitonaisempi. Viimein George asteli salista ulos, ja virnisti.
“Älkää nyt itkekö, itsehän minä ehdolle asetuin! Fred, Benjamin, Lee, käydäänkö keittiössä, tänään juhlitaan!”
Menin Hermionen, Ginnyn, Danielin, Harryn ja Ronin kanssa oleskeluhuoneeseen odottamaan, ja kun pojat saapuivat, koko huone ratkesi aplodeihin, jotka eivät tauonneet vielä monen minuutin jälkeenkään. Turnajaisiin liian nuoret oppilaat katsoivat ihailevasti Georgea, ja mieleni teki hyökätä vieressäni huokailevien kolmasluokkalaisten tyttöjen kimppuun. Pojat asettelivat ruuat suurelle pöydälle takan lähelle, ja George vastaanotti onnittelut luultavasti jokaiselta rohkelikolta joka tornissa sillä hetkellä oli. Ylpeys paistoi pojan kasvoilta, ja tämä oli selvästi onnellinen. Otin vieraan näköisen pullon pöydältä ja kysyin vieressäni seisovalta Benjaminilta sen sisältöä.
“Se on eräs jästivalmiste. Kas näin” Benjamin sanoi ja kaatoi ainetta tuskin puolen desin vetoiseen lasiin. Sekaan hän laittoi muutaman tuoreen metsämansikan, sekä basilikanlehden ja tuuppasi lasin käteeni. Hän teki toisen samanlaisen ja pyysi minua viemään sen Hermionelle.
“Hei, Benjamin lähetti tälläisen. Laita ne kirjat pois jooko, nyt juhlitaan!” Ojensin lasin ja vedin Hermionen seisomaan. Hermione katsoi lasia epäillen, mutta huomatessaan useita samanlaisia laseja pitkin huonetta, hän otti suuren kulauksen kanssani samaan aikaan. Neste poltti kurkkua, ja poltteen kadottua olo oli hieman hutera. Istuin sohvalle, ja pian Fred saapui viereeni. Hän oli kunnostaan päätellen juonut jo useamman lasillisen tätä juomaa, ja nyt sammalsi vieressäni.
“Sshä olet shhitttten todelllla kaunissssh lleidi!!” Poika sai sanotuksi, eikä edes huomannut jääneensä sohvalle yksin, vaan jatkoi iskurepliikkien laukomista sohvatyynyille, sekä lähistöllä seisseelle, erittäin hämmentyneelle Nevillelle.
Juhlat jatkuivat myöhään yöhön, jästiviina virtasi ja kello oli neljä kun viimein pääsin nukkumaan. “Onneksi huomenna on vapaapäivä.” Ajattelin ja nukahdin saman tien.
-
Waaaa!!! Harrysta ei tullutkaan kolmivelho-ottelijaa! Oh my, teksti ampaisi juuri kovaa ja korkealta AUn puolelle (tosin varoittelit tästä jo aikaisemmin, joten en ota asiakseni olla kamalan tyrmistynyt). Georgen ottelijaksipäätymiseen suhtaudutaan huomattavasti, öh, tasapainoisemmin kuin Harryn kohdalla (ja nähtävästi vale-Vauhkomieli mokasin pikarin peukaloinnin). En hypi riemusta, kun velhonuoriso alkaa läträtä jästiviinalla (mistä ne edes sen sai? onko kotitontuilla salavarastoja?), mutta tähän tekstiin se tuo ihan uuden, synkän vivahteen (joka on onnellisesti loistanut poissaolollaan tässä karkkivärein värjätyssä tarinassa).
Eikö se olekin hauska fiili, kun on vain hämärä käsitys siitä, mihin tarina on menossa ;D Kun hahmojen antaa säheltää omalla painollaan, huomaa jossain vaheessa, että ne ovat kuljettaneet tarinan jonnekin aivan muualle, kuin oli aluksi suunnitellut. Ja sitten kun niiltä hahmoilta kysyy, että miksi ihmeessä te sotkitte asianne näin pahasti, ne vain kohauttelee olkapäitään ja sanoo, että "sähän tätä kirjotat, älä meille huuda". Okei, kuulostanko taas tosi fiksulta, kun selitän terapiaistuntoja fiktiivisten hahmojen kanssa. Mutta niinhän siinä käy, vaikka kuinka hyvin suunnittelisi juonen, kun lähtee kirjoittamaan, hahmot alkaa elää ihan omaa elämäänsä ja tekee mitä huvittaa kysymättä kirjoittajalta lupaa. Niin että onnea ja menestystä jatkon kanssa, pidä George ja kumppanit tiukasti ruodussa, ettei ne pääse mitään juopottelua pahempaa sähläämään.
Lisäälisäälisää!
-
Haha :D Toi on niin tuttu tunne, että hahmot vie tarinan jonnekki syväisään maakellariin kun oli tarkoitus päätyä vintille. Ah, kuinka monta julkaisematonta tekstiä mulla on, joissa ties kuka säheltää ties mitä ties kenen kanssa. (Tästä ehkä randomeimpana mainitakseni Lipetit/Hagridin, kun tarkoitus oli kirjoittaa Luna/Ronia.. Miten?) Mutta kiitos taas kommentista Brangwen :D
Luku 7.
Seuraavan päivän vietin kirjastossa läksyjä tehden. Minulta jäi niin usein läksyjä viime tippaan, että ajattelin kerrankin tehdä niitä nyt, kun oikeasti oli aikaa. Hermione oli aamupäivästä seurassani, mutta lähti lähes heti Viktor Krumin saavuttua paikalle. Kun oletin päivällisajan olevan käsillä, lähdin suureen saliin syömään. Istuin Georgen ja Leen seuraan, sillä kaikki muut olivat jo lähteneet salista muutamaa luihuista ja puuskupuhia lukuun ottamatta. Pian Lee lähti pelaamaan huispausta Fredin, Ronin, Harryn ja Benjaminin kanssa, ja jätti minut kahden Georgen kanssa. Alunperin Georgenkin oli tarkoitus mennä, mutta hän ei halunnut jättää minua yksin syömään. Tunsin perhosten taas lepattavan vatsassani, mutta yritin pitää naamani peruslukemilla.
“Kuule, osaatko pitää salaisuuden?” George sanoi ääntään madaltaen, vilkuillen hieman ympärilleen.
“Toki, eikai mikään ole hätänä?”
“Ei, ei toki. Nähdään yhdeksältä lihavan leidin edessä. Näytän sinulle jotain”
Viisi minuuttia ennen yhdeksää avasin lihavan leidin muotokuvan ja astuin käytävään, jolle se on ripustettu. Huomasin hetken kuluttua Georgen astelevan minua kohti, ja kun hän oli aivan vierelläni, näin hänen kaapunsa hihan savuavan.
“George, mistä tässä on kysymys? Miksi sinä savuat?” Kysyin ymmälläni.
“Ei mitään hätää, Mica, näet kohta”
Kävelimme linnasta ulos ja Hagridin mökin ohi. Kielletyn metsän reunaa pitkin kunnes George ohjasi minut syvemmälle metsään. Kuulin murisevan huudon metsästä ja tartuin vaistomaisesti Georgen käteen. Poika hymyili minulle ja puristi kättäni rauhoittavasti. Kävelimme hieman eteenpäin ja näin tulenlieskoja edessä.
“Onko se.. Onko se Lohikäärme?”
“Ensimmäinen haaste, jep. Lohikäärme jokaiselle.”
“Mistä sait tietää? Ja onko meidän ihan luvallista olla täällä?”
“Luvallista? Mica kuule, ei tietenkään ole luvallista. Ja se miten sain tietää.. CHARLIE!”
Lohikäärmeiden luota saapui punapäinen arpinen mies.
“Ne on kyllä hurjia, hautovia naaraita, ei ihan helppo vastus” Charlie sanoi ikäänkuin varoittaen. Hänen katseensa sivusi kättäni Georgen kädessä ja hän hymyili hyväntahtoisesti. Irroitin otteeni Georgen kädestä.
“Ei mitään hätää, Charlie on veljeni. Hän kasvattaa lohikäärmeitä Romaniassa.” George sanoi aivan korvani vieressä.
Menimme hitaasti lähemmäs lohikäärmeitä, ja huomasin niiden häkeissä raskaita harmaita munia. Pimeydestä kuului huuto, ja liekit valaisivat aukean. Hyvästelimme Charlien ja lähdimme kävelemään takaisin linnaan.
“Minä en halua, että ryhdyt tähän.” Sanoin pitkän hiljaisuuden rikkoen.
“Minun on pakko. Pikari antoi nimeni.”
“George, minua pelottaa.”
George kietoi molemmat kätensä ympärilleni ja suukotti varovasti päälakeani. Ihanat lämpöaallot levisivät kohdasta, johon pojan huulet olivat koskettaneet.
“Kyllä minuakin pelottaa, mutta en voi muuta. Minun täytyy vain selättää se lisko.”
Palasimme rohkelikon oleskeluhuoneeseen ja menin suoraan nukkumaan. Unissani seikkailivat sadat erilaiset lohikäärmeet, jotka korvensivat toisiaan, ja lopulta kun vain yksi oli jäljellä, tunsin pitkäkyntiset kädet olkapäilläni. Aloin sätkiä saadakseni ne irti, mutta ne tarrasivat kiinni lujemmin, ja kun avasin silmäni, Parvati seisoi sänkyni vieressä.
“Ala tulla aamiaiselle, unikeko!” Hän nauroi ja näin ikkunasta auringon olevan jo korkealla. Olin nukkunut kauemmin kuin oli tarkoitus, ja saapuessani syömään, oli sali jälleen lähes tyhjä.
Oli koittanut ensimmäisen koetuksen päivä. Synkän harmaa taivas kaartui entisen huispauskentän ylle kun istuin katsomoon odottamaan. Aitaukseen tuotiin tummanvihreä, melko vaarattoman näköinen lohikäärme. Ei piikkejä, ei ylimääräisiä päitä. Toivoin sydämestäni Georgen saavan juuri tämän otuksen.
“Ensimmäisenä kilpailjana areenalle astuu neiti Fleur Delacour Beauxbatonsin oppilaitoksesta”
Fleur asteli ottelijoiden teltasta areenalle, ja pelko paistoi tämän kasvoilta. Kun lohikäärme iskosti katseensa häneen, hän ojensi sauvansa sulavasti, ja alkoi ikäänkuin laulaa mutkikasta loitsua. Lohikäärme meni aivan hämilleen, ja unohti suojella munia, mutta heräsi lumouksestaan juuri kun Fleur oli saanut munan käteensä, ja iski hännällään verta vuotavan haavan tämän olkapäähän. Seuraavaksi areenalle tuotiin kirkkaanpunainen lohikäärme kultaisilla piikeillä.
“Toisena kilpailijana saamme nähdä Durmstrangin opiskelijan, Viktor Krumin.” Ääni kailotti ja juro poika asteli teltasta ulos. Mieleni teki juuri sillä hetkellä juosta ottelijoiden telttaan ja estää Georgen pääsy areenalle. Huomasin Danielin kainalossa vieressäni istuvan Ginnyn hautovan jotakin samansuuntaista, ainakin ilmeestä päätellen.
Krum pääsi lohikäärmeensä ohi käyttämällä jonkinlaista kirousta, joka sai lohikäärmeen hoippumaan tuskissaan. Lohikäärmeitä ei ollut tarkoitus vahingoittaa, joten Krum ei saanut korkeimpia mahdollisia pisteitä muilta, kuin puolueelliselta Igor Irkoroffilta, joka oli Durmstrangin rehtori.
Kun punainen lohikäärme oli viety pois, sen tilalle tuotiin tummanharmaa, kauttaaltaan sarvien peitossa oleva valtavan suuri lohikäärme. Ginny hautasi kasvonsa Danielin olkapäähän ja toivoin, että olisin voinut tehdä samoin.
“Kolmantena ja viimeisenä areenalle saapuu George Weasley Tylypahkan taikaoppikoulusta”
Puristin silmäni tiukasti kiinni, enkä avaisi niitä ennen kuin ääni ilmoittaisi koetuksen olevan ohi.
Viimein, monien tuskallisten minuuttien jälkeen yleisön hurraus kertoi Georgen saaneen munan haltuunsa, ja uskalsin avata silmäni. Lohikäärmettä vietiin jo pois ja George asteli ensiaputelttaa kohti. Hän vaikutti täysin vahingoittumattomalta, joskin heikolta. Hetken kuluttua tuomarit näyttivät tämän pisteet. Dumbledore antoi täydet 10, Madame Maxime 9, Barty Kyyry 10, Igor Irkoroff 5.
Sitten katsomo tyhjeni, ja lähdimme rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Oletin Benjaminin, Fredin ja Leen kadonneen keittiöön hakemaan ruokaa illan juhliin. Olettamukseni osoittautui oikeaksi, ja kun saavuin rohkelikkotorniin Ginnyn ja Danielin kanssa, notkuivat pöydät jo kaikenlaisia herkkuja. Hetken kuluttua George saapui huoneeseen ja vastaanotti taas runsaat aplodit. Muna kiersi rohkelikkojen käsissä, ja pian Harry Potter kehotti Georgea avaamaan sen. George avasi munan kääntämällä lukkosysteemin solkea, ja huoneen täytti kimeä ääni. Se kaikui kalloni sisässä vielä silloinkin, kun muna oli jo suljettu.
“Mikä se oli?” Kuului monesta suusta, ja moni näytti hieman säikähtäneen ääntä.
Fred taputti Georgea selkään ja sanoi iloisesti
“Onnea veliseni, tuo kuulosti lähinnä Percyn laululta. Joudut kaiketi hyökkäämään hänen kimppuunsa suihkussa!”
Istuin ikkunalaudalla ja seurasin Georgea katseellani. Ensimmäinen koetus oli ohi, ja se oli sujunut loistavasti. Silti en päässyt eroon mieltäni painavasta pelosta. En ajatuksissani ollut huomannut Fredin istuneen viereeni.
“Kuule Mica, haluaisitko lähteä tanssimaan?” Fred kysyi ja laski kätensä olkapäälleni.
“En ole nyt sillä tuulella. Ja älä kutsu minua Micaksi.”
“Mutta miksi, Georgekin kutsuu sinua aina niin.”
“Se, että George kutsuu minua niin, ei tarkoita sitä, että sinulla on lupa siihen.” Sanoin ja nousin ylös. Kävelin portaat tyttöjen makuusaliin ja sadattelin mielessäni Fredin tungettelevuutta. Eikö se voisi jo tajuta, etten ole kiinnostunut.
-
Fredin itseluottamus on niin rautainen, ettei se vaan tajua. Voi raukkaa, mahtaa olla rankkaa tulla torjutuksi kerta toisensa jälkeen (hienoa, nyt alan sääliä jo sitäkin tyyppiä, jonka kanssa minäkertoja ehdottomasti ei halua olla).
Tässä tuli taas se ihana "tavallisen oppilaan" perspektiivi esiin. Kirjoissahan ottelut näytettiin vain Harryn näkökulmasta, mutta nyt päästään näkemään, mitä mieltä yleisö on koko puuhasta. Vähän jäi harmittamaan, että minäkertoja piti silmänsä kiinni Georgen suorituksen ajan, olisi ollut jännä nähdä, miten hän tästä operaatiosta suoriutui.
Georgella ja Micalla on niin selvästi säpinää keskenään (eikä se mitenkään voi olla jäänyt kummaltakaan huomaamatta), että nyt vain odotellaan, milloin jompikumpi päättää ottaa seuraavan askeleen.
Tarina etenee niin kovaa vauhtia, että aikahyppäykset hämmentävät välillä, mutta koska tarina on tuttu, se ei suuremmin häiritse (ja aikahyppäykset antavat myös toivoa siitä, että tämän tekstin aikana päästään näkemään sankarikaarti vähän vanhempanakin).
Odottaa lisää!
-
Todella mielenkiintoista nähdä George Tylypahkan ottelijana.
Omat hahmosi ovat mielenkiintoisia ja Mica on ihana persoona. Saa nähdä kuinka Georgen tässä käy. ;D Toivottavasti kaikki käy onnellisesti ja tiedossa on vielä paljon söpöilyä! :D Kaksosten erottaminen omiksi persoonikseen on hienoa, Fred ja George ovat tässä selvästi yksilöitä, ja Mica kohtelee heitä yksilöinä.
Luin kaikki luvut putkeen ja nyt on rakentava kyllä vähän hukassa, valitan.
Tämä on hyvää tekstiä ja tarina on kiehtova. :D
Jään odottamaan jatkoa.
-
Tää... ei... oo... todellista. Ei noin saa tehdä Fredille DD: minä tuun ja pelastan mun kultamussukan .___. (ai miten niin Fred on ollu aina suosikki). Mut hyvä vaan et toi päähenkilö on Georgeen päin, pääsenpähän rauhassa fantasioimaan siitä, mitä Fred tekee sillon ku ei oo paikalla >BD
Tää oikeesti muistuttaa yhtä mun (todellakin julkaisematonta) ficciä, jossa se päähenkilö kylläkin valitsi Fredin (yllättäen) ja sillä oli Ron kimpussa :D se ei ollu yhtään julkasukelposta materiaalia, mut tää sun ficcis todellakin on! Vähän kylläkin harmitti tossa alussa noiden lukujen lyhyys, mutta uskon, että olisi varmasti harmittanut enemmän, jos en olisi tätä näin putkeen lukenut. Ihanasti tää sun kirjoittama teksti on omaan silmääni virheetöntä, ihan hyvin kulkevaa ja ai että naureskelin täällä itekseni. Esimerkiksi Fredille, joka lateli iskurepliikkejä sohvatyynylle ja Nevillelle :''DD En pysty olla virnuilematta nytkään...
Ja pakko tähän loppuun on näin aiheen vierestä sanoa, että oli kiva lueskella noita Brangwenin kommentteja noiden tekstien välissä :''DD Ne oli kivoja ja ilman niitä en olis varmaan pystynyt kirjottamaan tähän mitään järkevää (vaikka taisin epäonnistua siinä kuitenkin)
Muokkaan näin nyt julmasti, ku muistan eilen/toissapäivänä naureskelleen tuolle OFC-merkinnälle otsikossa :''''DD käytän nimittäin lyhennystä paljon, tosin vaan of coursena. Miten niin muka taas vähän ohi aiheen.
-
Ootte ihania ku kommentoitte noin paljon <3 Brangwenille kiitos jälleen kivasta kommentista :) Tuo Fredin itseluottamus on kyllä itsessään jotain niin erikoista, että kohta varmaan alan kirjoittamaan ficciä otsikolla "Fredin itseluottamus, ja kuinka se latistetaan" :D Oijoi mielikuvat..
Fredericalle kiitokset ja tervetuliaiskahvit lukijakaartiin liittymisestä! Ja ei se mitään, jos rakentava välillä eksyy, niin mullekin käy aika usein.
Chyilly, olet erittäin tervetullut viemään Fredin pois Micaa ahdistelemasta. Ja toki tervetullut myös lukijaksi :D Ja kyllä itelläkin on tullut tolle OFCille naureskeltua, varsinkin silloin ku en vielä tätä ficsanaston tarkoitusta tiennyt :)
Luku 8.
Sinä päivänä kaikki rohkelikot oli kutsuttu suureen saliin tanssiharjoitukseen. Joulutanssiaiset järjestettäisiin perinteen mukaan jouluaattona suuressa salissa, ja jokaisen täytyi löytää oma parinsa.
“Etsikää itsellenne pari harjoitusta varten!” Professori McGarmiva huudahti pyörähdellessään esimerkkinä Ron Weasleyn kanssa. Kaikki ympärilläni muodostivat pareja, ja ihmeissäni lähdin etsimään itselleni paria. Huomasin Georgen seisovan parin metrin päässä, ja lähdin lähestymään tätä, kun Benjamin astui eteeni ja vei minut tanssimaan. Katsoin Georgea pettyneenä, ja näin tämän aloittavan tanssin Angelina Johnsonin kanssa. Lähellämme seisoi muutamia minua vanhempia rohkelikkotyttöjä, jotka selvästi pettyivät suuresti kun Benjamin vei tanssiin minut heidän sijastaan. Kyseiset tytöt olivat Tylypahkaan saapumisestani asti olleet kateellisia lämpimistä väleistämme, ja sen takia kohdelleet minua kylmästi, mutta en antanut sen häiritä, sillä miksi tutustuisin johonkuhun, joka on avoimesti kateellinen lapsuudenystävästäni? Valssasimme Benjaminin kanssa muutaman kerran huoneen ympäri, ja nauroimme kaikkein kummallisimmille pareille. Aloin odottamaan innolla joulutanssiaisia vain nähdäkseni lisää epätavallisia pareja, kun muut tuvat olisivat läsnä myös.
Harjoitus päättyi aivan liian pian, ja sen päätyttyä minulla oli yrttitietoa. En niinkään välittänyt kyseisestä aineesta, ja sen paras puoli oli se, että tunnit eivät olleet luihuisten kanssa. Tunnin lähestyessä loppuaan, huomasin Antonin norkoilemassa kasvihuoneiden lähistöllä. Kun poistuin lasiseinäisestä kasvihuoneesta ja lähdin kulkemaan linnaa kohti, Anton pysäytti minut, ja sanoi tahtovansa jutella kahden kesken. Hermione katsoi meitä kysyvästi, mutta lähti kuitenkin sisälle Harryn ja Ronin kanssa, sillä ulkona oli kylmä, ja hän oli pukeutunut vain ohueen neuletakkiin.
“Lähde tanssiaisiin kanssani” Anton töksäytti kun olimme kuulomatkan ulottumattomissa kaikesta.
“Anteeksi mitä?” Huusin epäuskoisena. “Olet suhtautunut minuun kuin johonkin todella pahan hajuiseen viimeiset kaksi vuotta, ja nyt olet viemässä minua tanssiaisiin. Ei tule kuuloonkaan” Ääneni sortui viimeisten sanojen kohdalla, sillä Anton oli kuitenkin joskus ollut yksi parhaista ystävistäni. Ei ollut minun vikani, että hän joutui luihuiseen ja liittyi Draco Malfoyn seuraajakaartiin, mutta se oli muuttanut hänet täysin. Kyyneleet poskia raidoittaen juoksin loppumatkan linnaan ja samantien rohkelikon oleskeluhuoneeseen. Istuin mukavaan nojatuoliin takan edessä ja käperryin pienelle kerälle, työnsin maailman pois pääni sisältä ja nukahdin. Heräsin siihen, kun joku asetteli huovan päälleni. En avannut silmiäni kuin aivan hiukan, mutta se riitti näkemään punapäisen pojan istuvan tuolini käsinojalla. Sitten hän nousi, ja katosi näkökentästäni. Oleskeluhuone täyttyi tunneilta palaavista oppilaista, ja minun oli pakko nousta ylös melun pakottamana. Pakenin oleskeluhuoneen melusta samaiseen käytävään, jossa George Weasley oli halannut minua ensimmäisen kerran, ja aloin miettiä tunteitani. Miksi olin reagoinut niin voimakkaasti Antonin tanssiaiskutsuun? Asia saattoi juurtaa juurensa juuri siihen, että Antonista oli lyhyessä ajassa tullut niin läheinen Draco Malfoylle, ja siihen, että tämä kohteli minua kylmästi ja inhoten vain, koska satuin päätymään rohkelikkoon. Nousin ylös ja päätin, etten tosiaan antaisi Antonin kaltaisen idiootin häiritä elämääni. Palasin oleskeluhuoneeseen kirjoittamaan esseetä aiheesta "1800-luvun kotitonttusuvut, ja niiden säilyvyys nykypäivään." Taikuuden historia ei myöskään lukeutunut niihin aineisiin, jonka tunneille lähdin ilosta pomppien. Ja vielä vähemmän pompin, sillä tunnit alkoivat aikaisin aamulla torstaisin, jolloin olin yleensä erittäin väsynyt. Kyseiset tunnit kuluivatkin suureksi osaksi unessa, kuten suurimmalla osalla muustakin luokasta. Jos läpäisisin taikuuden historian V.I.P kokeen edes alimmalla hyväksyttävällä arvosanalla, olisin todella tyytyväinen.
Seuraava päivä kului laiskasti. Aamusta taikuuden historiaa, lounaan jälkeen pimeyden voimilta suojautumista, ja iltapäivällä ennustusta. Vain yksi hyvä aine, tosin opettaja oli todella epäilyttävä. Pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme, Alastor Vauhkomieli, oli vain muutama viikko sitten loitsinut komennuskirouksen jokaiseen oppilaaseensa, ja uhkasi jälki-istunnon sijasta kidutuskirouksella. Lisäksi hän alkusyksystä muodonmuutti Draco Malfoyn hilleriksi, koska tämä yritti kirota Harry Potterin takaapäin. Lähes kaikki pitivät Vauhkomieltä mahtavana opettajana, mutta minun mielestäni hän oli pelottava.
Pimeyden voimilta suojautumisen tunnilla käsittelimme vampyyreja, ja läksyksi jouduimme kirjoittamaan kolmen jalan esseen vampyyreista.
"Ja jos yksikään tuo esseensä Twilight-kirjan muodossa, lupaan henkilökohtaisesti kirota hänen päänsä irti!" Vauhkomieli murahti ja katosi työhuoneeseensa.
A/N: Anteeksi, lyhyt, seuraava on pidempi!!
-
Et sitten kertonut vielä, kenen kanssa Mica lähtee tanssimaan! Julmaa!!! (sen täytyy olla George, sen täytyy olla George)
Tuli tuossa mieleeni, kun Anton pyysi Micaa, että ei hyvä, jos tästä muodostuu sellainen Twilight-uusinta, jossa kaikki koulun pojat käy vuorotellen pyytämässä samaa tyttöä, mutta sitten tajusin, että Antonilla on ihan oikeasti fiksu syy pyytää juuri Micaa; ne on kuitenkin olleet lapsuudenystäviä, ja ehkä osa Antonin "inhosta" Micaa kohtaan johtuukin siitä, että se on salaa ollut ihastunut Micaan koko ajan. Tämän ajastuskulun jälkeen tuo feikki-Vauhkomielen kommentti
"Ja jos yksikään tuo esseensä Twilight-kirjan muodossa, lupaan henkilökohtaisesti kirota hänen päänsä irti!"
hajotti ihan hullusti. Pisteet sille.
"1800-luvun kotitonttusuvut, ja niiden säilyvyys nykypäivään."
;D Ainakin Hermione tulee nauttimaan tämän aineen kirjoittamisesta.
Kiva, että Benjaminin ja Mican ystävyys on pysynyt noin aitona, eikä siihen ole tullut mitään "virittyneitä vivahteita", se alkaisi mennä jo vähän liioitteluksi. Mutta joku saisi käydä potkaisemassa sitä Gerogea, jotta se nyt tajuaisi käydä pyytämässä Micaa tanssiparikseen.
Lisää!
-
Tanssiaisharjoittelu oli suloista ja toit hyvin esiin Mican ja Benjaminin ystävyyssuhteen. Minusta on mukavaa, ettei se ole muuttunut vuosien aikana, vaan on yhä puhtaasti ystävyyssuhde ilman turhia ihastuskoukeroita, sellaisiakin suhteita nimittäin on olemassa ja on mukava lukea sellaisista myös tekstissä.
Myös tuo Antonin liike Mican suuntaan oli minusta uskottava. Hehän ovat kuitenkin tunteneet koko ikänsä, ja Anton on voinut olla ihastunut Micaan vaikka kuinka pitkään, mutta ei vain ole uskaltanut tunnustaa ihastuneensa rohkelikkoon ja entiseen ystäväänsä. Saa nähdä pätäyvätkö Anton ja George vielä kaksintaistelemaan Micasta. ;D
Oliko se muuten George vai Fred, joka peitteli Mican? Ajattelin (ja toivoin), että se oli George. :D Toivottavasti Mica ja George päätyvät tanssimaan tanssiasissa yhdessä!
Laitahan jatkoa. ;D
-
Ah, ihanaa, Fred ei ollut nöyryyttämässä itseään <3 :D On muuten kiva, et jaksat kirjoittaa näinkin tiheällä aikavälillä jatkoa, joten ei haittaa, vaikka olisi vähän lyhyempiäkin osia, kun on hyvää tekstiä.
Lisäksi hän alkusyksystä muodonmuutti Draco Malfoyn hilleriksi, koska tämä yritti kirota Harry Potterin takaapäin.
Tuo lause sai mut nauramaan, ku jotenki onnistuin ohittaa tuon kirota -sanan ja lauseen loppuun päästyäni rupesin ihmettelemään että mitäs helvettiä tuokin nyt oli :DD Luin kuitenki lauseen uudelleen ja nauroin itelleni ja tolle viimeselle sanalle. Joskus musta tuntuu, et oon 8v...
Ite en oikein jaksanu tuota Vauhkiksen viimeistä sanomaa noteerata, koska Vauhkis ei ikinä sanos tollasta, eikä Twilightia ollut tuolloin vielä olemassa. Jos ois ollu eri opettaja kyseessä ja nykyaika, ni en olis vielä valmis kirjottamaan kommenttia :DD
Rupesin jostain kummasta syystä pitämään Antonista o___o Mutta öö, eipä mulla kai muuta kirjotettavaa kai oo, paitsi et tykkäsin taas kovasti :)
-
Aina jaksan hymyillä leveesti teijän kommenteille ;D Toi Vauhkomielen loppukommentin lisäsin alunperin läpällä, ja se selvästi jakoi mielipiteitä. Kiva että piditte Benjaminin ja Antonin tekemisiä uskottavina, siihen pyrinkin.
Frederica, itse ajattelin, että se oli George, mutta koskaan ei voi tietää ;)
Chyilly, et uskokkaan kuinka monta kertaa oon joutunu lukemaan ton lauseen, koska betaan suurimmaksi osaksi itse omat tekstini, ja aina jään kattomaan että mitähän oon oikeen kirjottanu..(eli aina ku kirjotan jatkoa, koska luen koko tekstin läpi monesti vanhoja yksityiskohtia tarkistaakseni)
Brangwen, Anteeksi :D Tykkään pitää jännitystä yllä. Ja Hermionea ajatellen kehittelinkin ton aiheen.
Luku 9.
Talvi saapui tavalliseen tapaansa, ja joulu läheni uhkaavan nopeasti. Sadat parit muodostuivat ympärilläni.
“Tulisitko parikseni tanssiaisiin?” Fred kysyi kolmannen kerran samalla viikolla istuessamme ruokapöydässä. Viimeksi hän oli kysynyt minua kirjastossa, ja tullut heitetyksi ulos matami Prillin toimesta, ja ensimmäisellä kerralla hän oli tuupannut minut luutakomeroon, kun olin ollut matkalla vessaan. Joka ainoalla kerralla vastasin samoin.
“Olen jo kysynyt erästä, en voi tulla pariksesi.” Joka kerralla ääneni alkoi kuulostaa ärtyneemmältä, ja olin aivan varma, että seuraavalla kerralla kiroaisin pojan uudelleen.
Tosiasiassa minä en ollut kysynyt ketään siinä toivossa, että George vielä pyytäisi. Olin kuullut huhuja, että George menisi erään kuudesluokkalaisen korpinkynnen kanssa, mutta nähtyäni kyseisen korpinkynsitytön, luulot murenivat saman tien, sillä tyttö muistutti lähinnä laimentamatonta pollomuhkun mätää kasvoilleen saaneelta peikolta, joka on jäänyt ryhmyn alle. Neljästi. Tanssiaiset lähenivät hälyttävää tahtia, ja vieläkään en ollut kysynyt ketään. Toisaalta, en kyllä tiennyt ketään, jolla vielä ei paria olisi, vaikka kovin monelta en ollutkaan ehtinyt kysyä. Pikkuhiljaa minua alkoi jo huolestuttaa, mutta jos en paria saisi, menisin yksin. Ei se minulle tuottaisi suurta ongelmaa..
Kun tanssiaisiin oli jäljellä enää viikko, istuin oleskeluhuoneessa kirjoittamassa viimeistä joulua edeltävää esseetä Lipetitille, kun Neville istui viereiselle tuolille.
“Hei, Neville!” Sanoin hermostuneen oloiselle pojalle.
“Hei, Michaela. Ajattelin tässä.. että siis jos.. Haluaisitko tulla tanssiaisiin minun parinani?” Neville sanoi ja hänen kasvonsa punehtuivat rajusti. Huokaisten vilkaisin lähistöllä istuvan Georgen suuntaan, ja päätin antaa periksi.
“Öh.. Kyllä se kai sopii.” Vastasin, sillä en oikeastaan enää uskonut saavani Georgelta pyyntöä. Ja tunsin Nevillen jo melko hyvin, joten huonompiakin vaihtoehtoja oli.
Nevillen kasvoille nousi iloinen hymy.
“Oikeastiko?” Neville kysyi iloisena, ja myönnettyäni lähti poikien makuusaliin lähes tanssahdellen. Mietin itsekseni, olinko ehkä tehnyt virheen, ja kun katsoin taakseni ja näin Georgen, oloni oli hieman haikea. Työnsin esseeni syrjään ja menin pöydän ääreen istumaan Fredin, Georgen, Benjaminin, Ronin, Harryn ja Leen seuraan.
“Valitsit sitten Nevillen vai? Olisit saanut paremmankin, sanonpa vaan” Fred leukaili kun istuin sohvalle.
“Tosiaan toivon, ettet tarkoita tuolla itseäsi.” Vastasin.
“Älä ole hölmö, minulla on jo pari!” Fred ilmoitti ylpeänä.
“Kuka?” Ron huudahti ja näytti järkyttyneeltä.
“Angelina.” Fred sanoi vähän liiankin nopeasti.
“Angelina? Oletko muka jo kysynyt häntä?” Ron kysyi vielä äskeistäkin ihmettelevämpään äänensävyyn.
“Ai, juu, hyvä huomio. Hoi, Angelina!” Fred huusi osoittaen viimeiset sanat huoneen toisella puolella istuvalle tummalle tytölle, joka käänsi päätänsä meitä kohti.
“Tuletko tanssiaisiin kanssani?” Fred jatkoi.
“No jaa, kaipa se käy.” Angelina sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja katseli Frediä arvioiden.
“Siinäs näette. Entä te muut?”
Vaivaantunut hiljaisuus valtasi pöydän ympärillä istuvat ihmiset. Vain minulla ja Fredillä oli pari. Aloin samantien katumaan lupauduttuani Nevillelle, ja se luultavasti näkyi katseestani, joten keräsin esseepaperini ja lähdin makuusaliin. Painoin poskeni vasten viileää tyynyä ja suljin silmäni, mutta uni ei tullut. Olin liian pettynyt itseeni. Eihän Nevillessä sinänsä mitään vikaa ollut, mutta kuten Fred sanoi, olisin saanut paremmankin. Olisin saanut parhaan.
Joulutanssien aamuna koko linna tohisi illasta. Kuka olisi kenenkin pari, kenellä olisi upein asu. Kello ei koskaan ollut käynyt yhtä nopeasti, ja pian oli jo aika lähteä valmistautumaan. Kun saavuin makuusaliin, Hermione laittoi siellä jo hiuksiaan. Hän oli ilmeisesti uittanut hiuksiaan siloitusliemessä jo hyvän tovin. Hänen sängylleen oli levitetty kaunis satiinipuku, ja siihen sopivat korolliset kengät. Kaivoin oman vaaleansinisen mekkoni arkusta ja aloin kihartaa hiuksiani.
“No, et ole kertonut kenen kanssa menet.” Sanoin puolikysyvästi Hermionelle.
“Ai, joo, en ole tainnut.” Hän vastasi hiljaisella äänellä.
“No, kuka se on?”
“Se.. Eräs vain.”
Hermione punastui hennosti ja päätin yleistä luontoani vastaan jättää syvemmät utelut siihen. Näkisinhän kuitenkin vain hetken kuluttua.
“Sinä siis menet Nevillen kanssa?” Hermione kysyi varovasti.
“Niin kai.. Tai siis, menen.” Sanoin haikealla äänellä.
“Hei, Neville on okei, olen varma, että teillä on hauskaa.”
Saimme itsemme valmiiksi ja poistuimme makuusalista. Ginny tuli portaiden puolivälissä vastaan ja liittyi seuraamme. Rohkelikkojen oleskeluhuoneessa Neville odotti minua, ja oli yllättävän komea juhla-asussaan. Hermione tapaisi parinsa eteisaulassa, ja yllätyksekseni Ginny sanoi samaa.
“Etkö mene Danielin kanssa?” Kysyin tytöltä.
“Ei, en, meillä meni poikki toissapäivänä.”
“Kenen kanssa sitten menet?”
“Älä nyt suutu, tiedän ettet pidä tästä mutta.. eh.. Antonin.”
“Antonin?! Oletko tosissasi?”
“No, En ole vielä neljäsluokkalainen, joten en muuten pääsisi ja Anton sattui kysymään, joten suostuin.”
Tosiaan odottamatonta. En koskaan olisi uskonut, että Anton pyytäisi Ginnyä tanssiaisiin. Miksi ylimielinen luihuinen pyytäisi kolmasluokkalaista rohkelikkoa tanssiaisiin ilman mitään sen suurempia taka-ajatuksia?
Eteishallissa Ginny ja Hermione lähtivät kumpikin etsimään seuralaisiaan. Minä ja Neville kävelimme suoraan suureen saliin etsimään itsellemme paikkaa. Löysimme kahden paikan verran tyhjää tilaa Harryn, Ronin ja Patilin kaksosten pöydästä ja asetuimme tyhjille tuoleille odottamaan ottelijoiden saapumista. Ottelijat avaisivat tanssin, ja sen jälkeen aterian. Saliin tulvi jatkuvasti lisää väkeä, sitten vähemmän, ja vähemmän, ja kun viimeisetkin parit olivat saapuneet saliin, musiikki alkoi. Kolmivelho-ottelijat saapuivat pareineen. Etummaisena Fleur Delacour ja Roger Davies, toisena Viktor Krum ja kaikkien yllätykseksi Hermione, jonka saapuessa sali kohahti yhtäaikaisesti, kaikki olivat yksimielisesti olleet sitä mieltä, että Krum toisi tanssiaisiin jonkun Beauxbatonsilaistytön. Jonon viimeisenä George, ja tuntematon Beauxbatonsin tyttö, joiden saapumiseen vain harva kiinnitti huomiota. Lähes kaikki tytöt katsoivat Hermionea käärmemäinen, kylmä ilme kasvoillaan, joka kuitenkin suli pian silkaksi kateudeksi. Katsoin Georgen tuomaa tyttöä kadehtien, kun poika asetti kätensä tavallista alemmas tytön uumalla, ja he nojautuivat hyvin lähelle toisiaan ja aloittivat tanssin.
“Tuo on minun paikkani.” mutisin mielessäni.
Kun ottelijat olivat avanneet tanssin, Neville vei minutkin tanssilattialle, ja lähdimme pöydästä yhtä matkaa Ronin ja Harryn, seka Patilin kaksosten kanssa. Pyörähtelimme, kääntyilimme ja liu’uimme Nevillen kanssa pitkin lattiaa, ja totta puhuen minulla oli hauskaa, mutta en voinut estää itseäni vilkuilemasta Georgea ja Beauxbatonsin tyttöä. Velhobändi Kohtalottaret esiintyi lavalla ja tanssilattia oli tupaten täynnä nauravia tanssipareja, jotka kaikki olivat ilmeistä päätellen saaneet juuri tahtomansa parin. Huomasin silti, etten ollut ainoa, jolla parinvalinnassa olisi ollut parantamista. Harry katseli korpinkynsiläistä Cho Changia parinsa olan yli, ja Ginny vilkuili jatkuvasti Danielia. Dean Thomas ja Seamus Finnigan katselivat Patilin kaksosia, ja heitä tanssittavien Lavender Brown ja minulle tuntemattoman puuskupuhtytön katseet harhailivat Viktor Krumiin, jonka tummat silmät olivat suuntautuneet yksin Hermioneen.
A/N: Anteeksi tuosta Mican parista ::) Ja sanon jo nyt, että kymmenes luku tulee olemaan lyhyin kaikista. (230 sanaa)
-
NAN-NAN-NAN-NAN-NAA. Ok.
Tätä osaa oli ihana lukea :D Jopa yllätin itseni nauramassa tuossa alussa Fredille. Rankaisin itseäni, eiku... öh. Söpö Neville :) Ah.
Tää oli ehdottomasti hajottavin kohta:
Olin kuullut huhuja, että George menisi erään kuudesluokkalaisen korpinkynnen kanssa, mutta nähtyäni kyseisen korpinkynsitytön, luulot murenivat saman tien, sillä tyttö muistutti lähinnä laimentamatonta pollomuhkun mätää kasvoilleen saaneelta peikolta, joka on jäänyt ryhmyn alle. Neljästi.
Viimeinen sana kruunasi oikein kaiken♥ Ite kanssa tykkään käyttää ton tyyppistä sanontaa ([insert name here]n vanhemmat ovat näköjään tiputtaneet hänet vauvana lattialle. monta kertaa. tahallaan.) niin sen takia suuren suuri hajoaminen :DD
Mutta okei, joo, jotain järkevää ehkä. nan-nan-nan-naa.... Tuo Chon puuskupuhilaisuus piti lukaista muutamaan otteeseen uudestaan mitvit-tyylillä, kun eikös tää ollu korpinkynsi? Mutta toisaalta, saatoit ehkä tarkoituksellakin pistää sen puuskuihin. Mene ja tiedä.
MUTTA, tykkäsin tosta lopusta :DD voi noita pikkusia... Satuin kanssa huomaamaan et kirjotat kivasti noi dialogit :) vai miten sen asian nyt ymmärrettävästi ilmaisisi...
rikoin muuten sitten Brangwenin ekan kommentoijan combon, ups.
-
Chyilly - Aaaa joo katos pewkele, ei tosiaan ollu tarkotuksella.. Jotenki livahtanu ajatuskatkoksen seurauksena sinne.. (Yleensä tarkistan joka ikisen mahdollisen yksityiskohdan kirjoittaessani, nyt oli jäänyt typo sinne.) Korjasin Chon tuvan oikeaksi :D Jaaa kiitos kehuista ja kommentista :)
-
He eivät päätyneetkään yhdessä tanssimaan!
No, tämän voinee antaa anteeksi, koska Neville on suloinen ja kiltti ja tuli onnelliseksi, kun Mica tanssi hänen kanssaan.^^ Tuo kohahdus, kun porukka huomaa Krumin parin, on ihana. Ja nuo hyvin kateelliset tytöt ovat hiukan huolestuttavia, Hermionen kannattaa pitää varansa. Antonin ja Ginnyn välille voi vielä syntyä jotain, ja ehkä Anton paljastuu hyväksi tyypiksi, ainakin toivon mukaan, koska muuten Ginnyllä voi olla todella kurjaa, mutta toisaalta, Ginny taitaa haikailla Danielia ja ehkä he päätyvät takaisin yhteen, koska Daniel keksii olla mustasukkainen Ginnystä tai jotain. ;D
Tuo parien etsintä on kivasti kuvattu ja tanssiasten odotus on kuvattu ihanan jännitäväksi. Tanssiaiset ovat kivat ja suloiset, vaikka porukalla onkin vääriä tanssipareja.^^
Jatkoa, kiitos. ;D
-
Chyilly, kuinka saatoit tehdä tämän minulle!
No nyyh! Nevillen kanssa! Ei oo edes todellista (miksi ei George, miksi ei)! Onko kiva kiusata viatonta (?) lukijaa, onko? Ja nämä lukujen pituudet! Millä tässä pitää alkaa uhkailla, että lakkaat härnäämästä näin julmasti?
Miksi Nevilleä muuten aina väheksytään, "olisit saanut paremmankin", sehän on ihan sankari!
Nyt on pakka niin sekaisin, että canoniin ei ole paluuta. Täydellä rytinällä siis AUta kohti! Jee! (missä se rakentava on sillon kun sitä kaivataan).
Okei, vedän syvään henkeä ja yritän saada jotain fiksua sanottua.... huuuuhuuuuh....
No, Fred on ihana. George saisi ottaa mallia veljestään sen verran, että saisi jotain aikaan Mican suhteen, kun nyt kerran kuitenkin tuntuu tätä haikailevan. Ja vaikka sisäinen romantikkoni on ihan rikki tästä ratkaisusta, sisäinen dramaturgini pistää romentikolle jauhot suuhun ja sanoo, että tämä oli aristoteelisempi ratkaisu. Hyvä hyvä!
Lisääääääää (paljon)!!!!
-
Frederica, kiitos kommentista ja kehuista :)
Brangwen, Mulla OLI tohon jotain tärkeetä tai vähemmän tärkeetä sanottavaa, mut ajatuskatko iski AINIIIIN: Neville on oikeasti yks mun ihan kaikkein lempparihahmoista! En siis millään pahalla "väheksy" tai mitä ikinä teenkään :D Kiitos taas kommentista !
-
Luku 10.
Kun olimme tanssineet, syöneet ja tanssineet vähän lisää, yö oli jo pimennyt ja tähdet loistivat kirkkaina. Neville tanssitti juuri Hannah Abbotia, ja minä istuin pöydässä yksin. Katselin hetken muiden tanssia, ja päätin lähteä puutarhaan haukkaamaan raitista ilmaa. Istuin huurteiselle penkille ja katselin lumihiutaleiden leikkiä yötä vasten. Kuulin lumen narinaa päättäväisten askelten lähestyessä minua, ja käänsin katseeni tulijan suuntaan. George lähestyi minua. Hänellä oli takkini mukana, ja tajusin vasta silloin, kuinka kylmä minulla oikeastaan oli. George ojensi takkiani, ja auttoi sen päälleni.
“Eikö sinun pitäisi olla sen Beauxbatonsin tytön luona?” Kysyin itkuisesti naurahtaen ja huomasin kylmän kyynelen valuvan silmäkulmastani.
“Ääh, eiköhän Marie löydä itselleen seuraa.” George sanoi hiljaa ja pyyhkäisi hellästi kyyneleeni pehmeällä kädellään.
Katsoin pitkään pojan harmaisiin silmiin, jotka kiilsivät lumen valkeuden heijastuessa niistä. Yhtäkkiä kaikki estoni katosivat, painoin huuleni pojan omia vasten ja hetken näin jokaikisen lumihiutaleen tämän ripsissä, kunnes silmäni sulkeutuivat. Georgen kädet löysivät paikan alaselältäni ja minun tämän niskasta. Tunsin sukeltavani ihanaan, lämpimään veteen, ja en enää värissyt kylmästä. George veti minut lähemmäs itseään ja tunsin olevani juuri siellä, minne kuuluinkin. Huulemme erkanivat toisistaan ja raotin silmiäni varovasti. Tunsin Georgen huulten liikkeen korvaani vasten, kun hän kuiskasi minulle
“Taidan nyt tietää, minkä makuisista joka maun rakeista pidän eniten.” Tunsin hymyn poskeani vasten ja huulet löysivät taas toisensa. Siinä ollessani minunkin oli helppoa hymyillä. Harvoin sain sen mitä oikeasti kaipasin, mutta nyt tunsin saaneeni kaiken, ja vielä enemmän.
A/N: Joku puhu jotain Georgen potkimisesta pari kommenttia sitten (Brangwen?)
Onko nyt tarpeeksi potkaisevaa? ;D
-
IHANA! Mitään muuta ei nyt päässä pyörikkään :DD
Vaikea nyt on kommentoida noin pientä pätkää, mutta se oli ihanaihanaihanaihana. Pidin Georgesta (ja rankaisin itseäni taas) aww. Eka lause oli mahtavasti kirjotettu, se on nyt ihan pakko sanoa :))) äääääää. Tää ficci tekee mun tylsistä päivistä parempia :D
Huomasin muuten että kommentoijat on olleet aina ihan liekeissä. Kuten minäkin.
-
Ihanata!<3 :D
Todella suloista, ei voi muuta sanoa.<3 Nuo lumihiutaleet ripsissä ovat söpö yksityiskohta.^^ Viimeinen lause on suloinen.
Jatkoa?! (lisää söpöilyä, joohan!) :D
-
Hmm, nyt kun ainakin yksi potku on osunut perille asti, en saa aikaan mitään kauhean rakentavaa, joten ilmaisen vain suunnattoman ihastukseni ja jään fiilistelemään tätä luku ja odottamaan seuravaa :D
-
Chyilly, älä turhaan rankaise itteäs :D Ja teijän kommentit ne tekee mun tylsistä päivistä parempia!!
Frederica, Kiitos :33
Brangwen, Kiitos taas !!!
A/N: Laitan nyt tänään toisen osan, koska oon edistyny kirjottamisessa tänään aika hyvin :=)
Luku 11.
Jostakin syystä seuraavana aamuna heti herätessäni koko rohkelikon oleskeluhuone tiesi minusta ja Georgesta. Olimme edellisenä iltana alkaneet seurustelemaan, ja moni vaikutti olevan suuren ällistyksen vallassa, kaikki tiesivät, että olimme ystäviä, mutta kukaan ei tiennyt, että välillämme kipinöi. Kaikkein ällistyneimmältä vaikutti Fred, jonka leuka olisi loksahtanut jonnekin polvien tienoille, jos ei olisi ollut pojan päässä kiinni.
“Miten Merlinin nimessä näin pääsi käymään?” Fred kysyi enemmän itseltään kuin meiltä aamiaispöydässä, kuultuaan tilanteesta. Kukaan ei vaivautunut vastaamaan, eikä Fred jäänyt vastausta tivaamaankaan. Hän meni ihmeen hiljaiseksi, ja huomasin hänen huultensa liikkuvan äänettömästi. Utelias kun olen, yritin lukea pojan huulilta, mitä tämä selitti.
“Mikä siinä on parempaa kuin minussa? Olenhan rohkea, kohtelias, asiallinen, hauska, komea, karismaattinen ja aromaattinen. Miksi se lankesi Georgeen” Olin ratketa naurusta, jonka tukahdutin hetken hihaani. Lopulta en voinut enää hillitä itseäni, ja lähdin juoksemaan ulos Suuresta Salista muutamien ihmisten katsoessa hölmistyneenä perääni.
Seuraavana viikonloppuna oppilailla oli lupa käydä Tylyahon kylässä. Lähdimme linnasta suuressa rohkelikkojoukossa, mutta kylään päästyämme lähdimme eri suuntiin. Minä ja George kävimme Sekon pilapuodissa, ja sen jälkeen menimme Kolmeen luudanvarteen kermakaljalle. Istuimme pulloinemme pöytään pubin keskiosassa.
“Miksi sinä et pyytänyt minua pariksesi tanssiaisiin?” Kysyin Georgelta. Kysymys oli tanssiaisista lähtien poltellut sisälläni.
“Olisin kyllä tahtonut, tiedät sen, mutta luulin että Fred kysyi sinua, ja myöhemmin, kun kerroin Fredille aikovani kysyä sinua, hän sanoi, että sinulla on jo pari.”
“Äääh, kunhan sanoin päästäkseni Fredistä eroon.” Vastasin hiljaisesti. “Hän on roikkunut perässäni kuin saalistava puuma, jo alkuvuodesta asti.”
“Luulinkin huomanneeni hänen käyttäytyvän oudosti seurassasi.” George sanoi ja vaikeni pitkäksi aikaa.
“Mikä on?” Kysyin ihmeissäni.
“Minä vain mietin.. Miksi valitsit minut, etkä Frediä? Luulin, että hän on se naisten ensimmäinen valinta.”
“Tiedätkö, te olette erilaisia. En osaa perustella sitä sen paremmin, mutta te olette todella erilaisia.”
Katsoimme hetken toisiamme vakavina, kunnes Georgen huulet kaartuivat hymyyn. En voinut estää omiani tekemästä samoin, kuin erittäin hidas peilikuva, mutta pian nauroimme jo täyteen ääneen. Hörpimme kermakaljaa ja hymyilimme keskustelun lomassa. Pullojen tyhjettyä poistuimme Kolmesta luudanvarresta, ja liityimme Fredin, Leen ja Benjaminin seuraan Hunajaherttuassa. Loppuiltapäivän vietin tuon erottamattoman nelikon seurassa.
Palatessamme linnaan näimme koulun portin lähettyvillä professori Vauhkomielen keskustelevan tummaan kaapuun pukeutuneen, tuntemattoman velhon kanssa. Kuulimme heidän puhuvan kolmivelhoturnajaisista, ja toisesta haasteesta, joten George mukamas vahingossa tallasi kengännauhojensa päälle.
“Ääh, menkää vaan, tulen heti perässä” Hän sanoi ja jäi solmimaan kengännauhojaan. Pian hän juoksikin meidät jo kiinni itsevarma virne kasvoillaan, kaappasi minut halaukseen takaapäin ja supatti korvaani
“Mitä jos mentäisi illalla yhdessä kylpyyn?”
Istuin valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa, valtavan suuressa kylpyaltaassa, ja katsoin Georgea, joka tutki lohikäärmeeltä pelastettua kultamunaa. Munan sisällä kuuluisi olla vihje seuraavasta koetuksesta, mutta kaikki, mitä munasta sai irti, oli jäätävä ulina joka täytti huoneen ja pään. Poika oli salakuunnellessaan Vauhkomielen ja tuntemattoman velhon keskustelua kuullut, että munan vihjeeseen auttaa vesi, joten hän oli ottanut sen mukaan kylpyyn. George asetti munan altaan reunalle ja siirtyi viereeni altaassa.
“En minä tuosta mitään selvää saa. Mietin sitä uudelleen myöhemmin.” hän sanoi ja veti minut kainaloonsa.
“George, aikaa on enää muutama viikko, en tosiaan tahdo että kuolet, kun et ole valmistautunut”
“Mica kulta, en ole aikeissa kuolla. Minä selvitän sen vihjeen kyllä, lupaan sen.”
Nappasin kultaisen munan altaan reunalta ja kääntelin sitä käsissäni. Muna lipesi saippuaisista käsistäni ja tipahti altaan pohjalle. Vaikka se aukesi, ulinaa ei kuulunut. Sukelsimme hakemaan munaa, ja kuulimme laulua.
Sä löydät meidät kun äänemme soi
Mut maalla emme laulella voi
Kun etsit meitä, mieleesi paina
Otimme sen, mitä kaipaat aina
Tasan tunti sinulla aikaa ois
Voit hakea silloin omasi pois
Mut tunnin jälkeen surua silkkaa
Onnea ei - vaan kohtalon pilkkaa
Georgen pää nousi veden pinnalle vain hetkeä omani jälkeen. Hän heitti munan altaan reunalle ja painoi suudelman huulilleni.
“Kiitos, kulta.” Hän mutisi suudelman lomassa.
“Hah, kiitos kömpelyydelleni.” Virnistin pojalle ja karkasin pojan syleilystä kikattaen. Palasin istumaan vedenalaiselle penkille altaan laidalla ja katsoin poikaystävääni, joka ui minua kohti.
“No, nyt on sitten vaan yksi ongelma. Miten hengitän tunnin veden alla?” George sanoi päästyään viereeni.
“Mistä ihmeestä päättelit, että sinun pitää hengittää tunti veden alla?” Kysyn ihmeissäni.
“Sehän sanottiin laulussa. Ei tosin suoraan.”
En ollut miettinyt laulun merkitystä, joten pojan sanat tulivat yllätyksenä.
“Muodonmuuta itsesi kultakalaksi!” Sanoin puoliksi vitsinä.
“Kultakalaksi? Kas kun ei planktoniksi.” George naurahti.
Katsoimme ikkunasta heijastuvaa kuunvaloa veden pinnasta ja pohdimme laulua pitkälle iltaan.
“Mistä muuten sait tietää tämän kylpyhuoneen tunnussanan?” Kysyin pojalta.
“No, kun on minä, saa selville monenlaisia asioita. Se on yksi minuuden hyvistä puolista, sen ohella että olen toki myös jumalallisen hyvännäköinen”
Nauraen roiskautin vettä Georgen päälle. Tämä on se humoristinen George johon koulujunassa tutustuin ensimmäisenä vuotenani.
Tämä on se George johon ihastuin.
-
Hihii, taas ekana ;D
“Mikä siinä on parempaa kuin minussa? Olenhan rohkea, kohtelias, asiallinen, hauska, komea, karismaattinen ja aromaattinen. Miksi se lankesi Georgeen” Olin ratketa naurusta
Arvaa kuka ratkesi naurusta. Aromaattinen Fred nyt vaan on niin varma itsestään, ettei voi ymmärtää, että joku muu ei ihaile häntä yhtä paljon kuin hän itse.
“Minä vain mietin.. Miksi valitsit minut, etkä Frediä? Luulin, että hän on se naisten ensimmäinen valinta.”
“Tiedätkö, te olette erilaisia. En osaa perustella sitä sen paremmin, mutta te olette todella erilaisia.”
Taas se kaksosten erilaisuus, se, että Mica ihan oikeasti ei voi rakastaa kuin toista heistä, aivan ihanaa!
Taitaa muuten jäädä Micalta toinenkin koitos näkemättä... Se kun kaikella todennäköisyydellä ottaa lukua järven pohjassa sillä hetkellä.
“Mistä muuten sait tietää tämän kylpyhuoneen tunnussanan?” Kysyin pojalta.
“No, kun on minä, saa selville monenlaisia asioita. Se on yksi minuuden hyvistä puolista, sen ohella että olen toki myös jumalallisen hyvännäköinen”
Ehdin itsekin ihmetellä asiaa, mutta onneksi kaikelle on luonnollinen selitys, hyrrrrryrrrryrrrr (kuuntele, minä kehrään).
-
Aaaa, ihanaa kun jaksoit näin nopeesti jatkaa :DD
Olenhan rohkea, kohtelias, asiallinen, hauska, komea, karismaattinen ja aromaattinen.
Ah, Fred rakas on niin oikeassa, vaikkei mulla olekaan mitään hajua, mitä tuo viimeinen tarkoittaa, kun on sivistyssanat vähän jääneet luoliinsa.
Tätä lukua oli sinänsä kiva lukea, vaikken nyt tuosta (miten onnistuin eka kirjoittaa työstä...) yltiöpalttisesta söpöhöpölässynlässynlää -meiningistä henkilökohtaisesti pidäkään. On se George aika nysvä :D
Joo, on nyt vähän kommentointinappula epäkunnossa, mut jatka samaan malliin :))
-
Fred on ihana tuon itsevarmuutensa kanssa.
“Mikä siinä on parempaa kuin minussa? Olenhan rohkea, kohtelias, asiallinen, hauska, komea, karismaattinen ja aromaattinen. Miksi se lankesi Georgeen”
Ja on aivan ihanaa miten tuot esiin nuo kaksosten väliset erot. He ovat kuitenkin yksilöitä, eikä Mica voi rakastaa kuin toista.^^
Tuo kylpy on söpö ja ihana, kiva, että nämä kaksi pääsivät söpöilemään ja pussailemaan.^^ :D
Hajoilin muuten tuolle Georgen selitykselle.
“Mistä muuten sait tietää tämän kylpyhuoneen tunnussanan?” Kysyin pojalta.
“No, kun on minä, saa selville monenlaisia asioita. Se on yksi minuuden hyvistä puolista, sen ohella että olen toki myös jumalallisen hyvännäköinen”
Kun on George, on tiettyjä etuoikeuksia. ;D
Jatkoa ja järven pohjaa odottelen. ;D
-
Luku 12.
Helmikuu eteni puoleenväliin ja yli. Istuin oleskeluhuoneessa Georgen sylissä ja tutkin paksua opusta, josta etsimme sopivaa loitsua veden alla hengittämiseen.
“Michaela, McGarmiva etsii sinua. Hänellä on kiireistä asiaa kansliassaan.” Minulle lähes tuntematon hiirimäinen poika, jonka nimen muistin joskus jonkun sanoneen, huohotti kiivetessään muotokuva-aukosta sisään.
“Kiitos, Colin, lähden saman tien.”
Olin jo nousemassa seisomaan, kun George nappasi vyötäsiltäni kiinni ja veti takaisin sohvalle.
“Ethän vaan unohtanut nyt mitään?” Poika kysyi teennäisen huolestuneena ja painoi otsansa kiinni omaani. Georgen hymy kohtasi omani ja hetken ne olivat yhtä.
“Tulen kohta takaisin.” Kuiskasin Georgen korvaan ja nousin sohvalta. Suunnistin McGarmivan työhuoneeseen ja koputin kolmasti oveen. Suureksi hämmästyksekseni huoneessa odotti professori McGarmivan lisäksi se pikkuinen tyttö Beauxbatonsista, ja hetkeä minun jälkeeni oveen koputti Hermione.
“Kuten tiedätte, huomenna on kolmivelhoturnajaisten toisen koetuksen aika. Olette mahdollisesti kuulleet ottelijaystäviltänne, että heidän on määrä mennä mustajärveen, ja pelastaa jotakin heille hyvin tärkeää.” McGarmiva puhui rauhalliseen tahtiin, tosin hieman huolestunut ilme kasvoillaan.
“Siihen me tarvitsemme teitä. Jos saamme suostumuksenne, vaivutamme teidät lumottuun uneen, ja viemme järven pohjaan. Te ette ole vaarassa missään koetuksen vaiheessa, ja heräätte unesta heti noustessanne pinnalle. Jos niin epäonnisesti käy, että joku ottelijoista joutuu keskeyttämään, vedenväki tuo keskeyttäjän panttivangin pinnalle heti tiedon saatuaan.”
Näin järkyttyneen ilmeen Hermionen kasvoilla. Pikkutyttö näytti pelokkaalta, ja oma ilmeeni luultavasti oli jotakin noiden kahden väliltä. Enimmästä järkytyksestä toettuani kuulin kuitenkin ääneni, joka myönsi suostumusta. Samoin tekivät Hermione ja pieni tyttö, joka luultavasti oli Fleurin sisko. Kävelimme järven rantaan jossa Dumbledore jo odotti meitä.
“Ahh, erinomaista. Neidit, tulisitteko tänne näin. Voitte asettua pitkällenne, emme toivo teille mustelmia kaatumisen seurauksena. Juuri noin. Korostan vielä, ettette missään vaiheessa ole vaarassa. Lumoan teidät niin, että tunnette olevanne kuin kaunissa unessa, ilman sitä unta.” Dumbledore sopotti ja alkoi lausua monimutkaista loitsua. Viimeinen asia jonka muistin, oli tumma taivas ja Dumbledoren loitsun sointi myöhäisessä illassa. Sitten päässäni pimeni.
***
Päässäni humisi. Leijuin sumupilvessä, joka tuntui viileältä, nestemäiseltä silkiltä iholla. En hengittänyt, enkä tuntenut sitä tarpeelliseksi. Mielessäni ei liikkunut mitään muuta, kuin sitä samaa helmenvalkoista usvaa, jossa kelluin.
***
Tunsin viileän ilman pistelevän kasvoillani. Kelluin Mustajärven keskellä ja vieressäni oli onneksi vedenihmisen vihreän kehon sijasta George, jonka kädet olivat kiertyneet suojelevasti ympärilleni. Hän näytti helpottuneelta siinä kelluessaan, ja sisälläni velloivat samanlaiset tunteet. George oli löytänyt keinon. Hän oli onnistunut tehtävässä, ja tuonut minut pinnalle. En voinut vastustaa riemuani. Lähdimme uimaan rantaa kohti, ja hetken uituamme takanamme pulpahti pintaan kaksi vaaleaa päätä. Rannalle päästyämme Matami Pomfrey tutki meidät molemmat vammojen varalta, ja auttoi päällemme pehmeät kylpytakit ja peitti huopiin.
“No, miten teit sen? Löysitkö sopivan loitsun?” Kysyin Georgelta.
“En, tungin papuja korviin ja sukelsin. No tottakai löysin loitsun. Se oli samassa kirjassa, jota luimme. Kuplapääloitsu, maaginen kupla pään ympärillä, täynnä hengitettävää, raikasta ilmaa.”
Vaihdoimme pikaisen suudelman ja menimme kuulemaan ottelijoiden pisteet. George sai toiseksi korkeimmat pisteet palattuaan pintaan toisena, ja oli nyt jaetulla ensimmäisellä sijalla Viktor Krumin kanssa. Enää yksi koetus, ja se kaikki olisi ohi. Ja tällä hetkellä Georgen tilanne vaikutti erinomaiselta. Ginny säntäsi yleisön joukosta halaamaan veljeään, ja muut Weasleyn läsnä olevat perheenjäsenet tulivat heti perästä. George oli ylittänyt aikarajan neljällätoista minuutilla, ja siten aiheuttanut suuren huolen perheelleen. Nyt kaikki oli kuitenkin hyvin, mutta jokin painoi mieltäni siinä Georgen kainalossa linnaa kohti kävellessäni. Se sama paino vaivasi minua koko illan ajan. Aivan kuin olisin ollut juhlissa, jalassani hankaavat kengät. No, juhlissa minä olin, mutta se hankaava kenkä oli pääni sisällä, ja hankasi sitä hermoa, joka sai pääni särkemään.
Brangwen, ei VOI olla noin itsestäänselvyys :D Okei on se.. Aluksi sinne piti joutua Fredin, mut viime hetkellä muutinki sen.. Ja arvaa vaan kuinka hauskaa mulla oli miettiä noita sanoja. Mistä ihmeestä tuli AROMAATTINEN? Ja hehe, mäki kehrään..
Chyilly, Aromaattinen tarkoittaa voimakkaasti tuoksuvaa :D Kiitos kommentista! Ja kiva että jaksat lukea tuosta söpöilyhössäkästä huolimatta.
Frederica, Itsevarmuushan onkin yks Fredin vahvimpia puolia :D Ja kuka sano että itsekehu haisee? Fredin tapauksessa se on vaan aromaattista ;) Kiitos kommentista.
A/N: Sitten tekee mieleni kirjoittaa vielä tämmöönen kiva spoilerjuttu joka ei kyllä spoilaa yhtään mitään.. Suurpiirteisiä juonikuvioita joita nyt on tapahtumassa tulevissa osissa. Jos siis kiinnostaa ni maalaa tästä eteenpäin: Oon nyt kirjottanu aika pitkälle kesään, ja kokoajan tulee lisää, kirjoitan siis luultavasti myös Mican viidennestä vuodesta. Lupaan, että yks merkittävä hahmo tulee vielä kuolemaan, ja romanttista jännitettä tulee yhdelle jos toisellekin. mm. Neville löytää tässä vielä rakkauden ;----) En voi tarpeeksi korostaa kiitollisuuttani, kun jaksatte lukea tätä.
-
Sarjassamme ovelat spoilerit ;D
Olisi se ollut sekä Georgelle että Micalle aika noloa, jos se "tärkein" olisikin ollut Fred. Joten hyvä näin. Ja vaikka minä taukoamatta kitisen niistä lyhyistä luvuista (aaaaaaaargh), niin pakko myöntää, että vastapainona näin nopea julkaisutahti kyllä vähentää lukujen pituudettomuudesta aiheutuvaa masennusta :D Ja odotan jännityksellä, kenet meinaat tappaa, ja kuinka paljon ylipäätään aiot sotkea canonpakkaa. Ainoa, mikä harmittaa, on se, että nyt ei taaskaan päästy näkemään Georgen turnajaissuoritusta.
Kehräävä Brangwen-otus odottaa jatkoa!
-
Spoileri oli kyllä ovela^^, niin kuin Brangwen jo taisikin sanoa.
Minä jään kyllä odottamaan sitä Neville raksua innolla ja olen kyllä utelias tietämään, että kuka kuolee.
Tämä luku oli taas ihana ja mielenkiintoinen. Tuo McGarmivan puhe ja huoli olivat mielenkiintoista seurattavaa ja tuo huoli oli hyvin kuvattu, McGarmiwan mielestä varmaan kurjaa laittaa oppilaita järveen. Myös tuo Dumbledoren puhelu oli kiehtovaa ja hauskaa. ;D
Unikuvaus oli kivan pehmeä ja utuinen. :D Tuo oleskeluhuonekohta oli suloinen, samoin kuin järvestä nouseminen. Ja Georgen vastaukset ovat aina ihan omaa luokkaa. ;D Mitäköhän tapahtuisi, jos tunkisi papuja korviin ja sukeltaisi? ;D
Jätit tämän luvun ilkeään kohtaan. Jotain pahaenteistä on selvästi tulossa. Innolla ja kauhulla odotan, mitä tuleman pitää ja mikä Micaa huolestuttaa.
-
(hehe, tietysti katoin tossa spoilerikohdassa et mitäää, ei tossa oo mitää :DDD)
Oon nukkunu koko päivän ja haluun nukkua vielä, joten aivot on ihan sammuksissa... Mun mielestä se tärkein olisi saanut olla Fred >:| se vähän harmitti, mutta kirjoittaja kirjoittaa kuten parhaakseen näkee 8))
Muuta nyt ei näin illalla irtoakaan, oli taas kiva lukea tekstiä ja se oli sitä tuttua hyvää tekstiä. Loppu kuulosti kivalta, en malta oottaa seuraavaa lukua :DD
-
A/N: Miten on mahollista, et luvun numero on mun onnennumero, mut tää kappale on tähän mennessä ollu kaikista vaikein kirjottaa..
Luku 13.
Istuin makuusalissani ja katsoin tyhjää pergamenttia uittaen sulkakynääni musteessa. Olin istunut siinä niin jo puoli tuntia, ehkä ylikin. Lopulta nostin sulkakynäni ja raapustin paperille lyhyen tekstinpätkän. “Rakastan George Weasleya, pelkään menettämistä.” Viimeisten kirjainten kohdalla tekstin päälle tipahti yksinäinen kyynel, joka tahri sanan “rakastan.” Rytistin pergamentin pieneksi palloksi ja heitin huoneen toiseen päähän. Mikä minuun oli mennyt? Miksi pelkäsin niin? George oli suoriutunut loistavasti kahdesta ensimmäisestä haasteesta, miksi pelko vaivasi minua näin? Aloin vältellä Georgea, sillä tunsin häntä kohtaan jotakin erittäin ristiriitaista. Kylmä vesi tuntui täyttäneen minut puolilleen, se vesi joka vaati minua eroamaan Georgesta. Toisen puolen täytti se polttavan kuuma tunne, muistot suudelmista, jotka tahtoisivat jäädä Georgen luo. Noiden tunteiden välissä tuntui olevan näkymätön, kehoni halkaiseva kalvo, joka esti tunteita sekoittumasta. Tasapainoa ei löytynyt, ja aina kun luulin tehneeni päätöksen, toinen puoli muistutti olemassaolostaan. Päätäni särki jatkuvasti, ja tiesin, että minulla ei ollut loputtomasti aikaa tehdä päätöksiä. Ennenpitkää George huomaisi etäisyyteni, ja päätös olisi luultavasti tehty puolestani. Huonompaan suuntaan.
Avasin ikkunan ja päästin viileän lopputalven pakkasen sisään. Elettiin maaliskuuta, mutta lunta satoi silti täydeltä taivaalta. Katsoin pitkään lumihiutaleiden laskeutumista ikkunalaudalle ja itkin. Itkin kunnes näin jotakin, mikä sai itkuni pysähtymään kuin seinään. Kaksi punaista päätä, epäilemättä Fred ja George, mutta katseeni ei kohdistunut Georgeen, kuten aina ennen. Silmäni suuntautuivat täysin identtiseen poikaan, joka käveli poikaystäväni rinnalla. Miksi en ennen ollut tajunnut, kuinka hurmaava hänkin oli omalla tavallaan. Hauska ja komea, mutta tungetteleva, ja minun suhteeni jo luultavasti luovuttanut. Nojasin päätäni käsiini, ja seurasin poikien lumisotaa, johon hetkessä liittyi jo useampi poika, mutta katseellani seurasin vain yhtä.
Havahduin oven kolahdukseen. En nähnyt ketään, joten käänsin katseeni takaisin pihan tapahtumiin. Painaessani käteni poskea vasten tunnen viileän kosteuden. Huomaamattani olen itkenyt koko tuon ajan, jona olen istunut ikkunan ääressä. Nousin ylös ja paiskasinn ikkunan kiinni. Miksi minun pitää olla näin hankala? Minulla on lähes täydellinen suhde Georgeen, ja nyt löydän itseni unelmoimassa Fredistä. En tosiaan olisi halunnut päätyä taas tähän tilanteeseen. Se on toistunut niin monta kertaa aiemminkin.
Oleskeluhuone oli tyhjillään, mikä oli erittäin harvinaista luksusta, mutta en jäänyt nauttimaan siitä. Kaipasin eroon kaikesta, mikä vähänkin muistutti minua noista punapäisistä kaksosista. Niitä paikkoja ei ollut paljon, mutta viime keväänä löytämäni salakäytävä oli yksi niistä. En ollut koskaan nähnyt ketään muuta kyseisessä käytävässä, ja miksi olisinkaan, käytävä vie linnan kaikkein alimpaan kerrokseen, jossa säilytetään vanhoja, turhiksi käyneitä kirjoja, rikkinäisiä joulukoristeita, kukkaruukkuja, peilejä, ja muuta sälää, jonka korjaamiseen kukaan ei ole jaksanut tuhlata aikaa. Kuljin puolijuoksua onnellisten ihmisten ohi ja tyrmiin päästyäni etsin yhden tietyn taulun. Taulu esittää pientä lasta, jonka kasvot säröilevät, ja oikealta poskipäältä puuttuu pala, mutta sisällä on vain tummaa tyhjyyttä. Työnsin käteni aukosta sisään, ja käänsin ovenkahvaa sisäpuolella. Taulu heilahti auki ja näin edessäni pimeän käytävän, ja jotakin sinne kuulumatonta. Anton istui kapean, luolamaisen tunnelin puolimaissa, ja tuijotti lasittunein silmin eteensä. Olin jo kääntymässä pois turhautuneena, kun Anton käänsi katseensa minua kohti, ja viittasi viereensä istumaan. En tiedä mikä minut sai sillä hetkellä tottelemaan, mutta astelin kuitenkin tämän viereen ja oven sulkeutuessa takanani, istuin alas.
“Et taida olla järin onnellinen?” Anton kysyi kuiskaten, ja aidosti ihmettelen, mistä hän tiesi.
“En taida en.” Vastasin hiljaa. “Mistä tiedät?”
“Surujen käytävä. Sisään pääseminen vaatii kyynelistä kosteat kädet.”
Vaistomaisesti katsoin käsiini, joita en kuitenkaan pimeässä nähnyt. Kylmät väreet vilistivät pitkin selkää ja käsivarsia, ja raskaan ilman painaessa keuhkojani painoin pääni hetken mielijohteesta Antonin olkapäälle. Kuulin pojan hymähtävän, ja tunsin vääryyden polttavan kaikkialla, jonne Anton kosketti. Anton nosti kätensä poskelleni, ja viileiden kyynelten sekoittuessa tuskan ja intohimon poltteeseen, pääni kääntyi poikaa kohden. Vaikka pimeässä en tämän kasvoja nähnytkään, aistin kyynelet tämänkin poskilla. Antonin rohtuneet huulet eksyivät hapuillen omilleni, ja maistoin kyynelet.
Pian ääni päässäni alkoi kuitenkin toistella Georgen nimeä. Irtauduin suudelmasta ja ryntäsin salaovesta ulos.
“Mitä minä olen tehnyt?” Kuiskasin itselleni epätoivoisena, ja juoksin takaisin rohkelikkotorniin. Kello ei ollut seitsemääkään, mutta muuta en halunnut, kuin päästä omaan sänkyyni, painaa pääni tyynyyn ja nukkua pois kaikki huolet, jotka pääni sisällä painoivat. Nukkua piiloon kaikki ahdistus, vääryys ja samanaikainen intohimoinen tuska. Oleskeluhuone oli kuitenkin jo täyttynyt muista, ja heti muotokuva-aukosta kavuttuani tajusin, etten pääsisi vielä ylös nukkumaan. George istui nojatuolissa takan edessä, ja kun tämä huomasi kyynelten juovittamat kasvoni, tämä juoksi huolestuneen näköisenä luokseni.
“Mica, onko kaikki kunnossa?” George sanoi halatessaan minua, ja kun muistin ensimmäisen kerran, jolloin kuulin nuo sanat, tajusin, etten halua mitään muuta, kuin olla juuri tässä. Georgen lämpimässä syleilyssä, sillä syvinkään uni ei karkoita tuskaa paremmin kuin ihminen, joka rakastaa, ja jota rakastaa takaisin aivan yhtä paljon.
Mutta silti en saanut työnnettyä pois ajatuksia, jotka Antonin äänellä toistivat sanoja vääryydestä, petoksesta ja surujen käytävästä.
“Ei, mikään ei ole kunnossa!” Itkin Georgen olkaa vasten.
“En minä ansaitse sinua, olen ihan kamala ihminen!” Mutisin hiljaa, ja yritin päästä pojan otteesta, mutta tämä tiukensi halaustaan ja hiljaa kuiskasi korvaani
“Et sinä ole kamala, ja enköhän itse tiedä, kenen arvoinen olen.” Tunsin sisälläni halua juosta pois, ja samalla halusin jäädä juuri siihen. Georgen syleilyyn. Lopulta lämmin syli vei vallan, ja käperryin pojan viereen sohvalle. Sisintäni satutti istua niin lähellä Georgea, kun samana päivänä olin kahdesti tehnyt jotakin anteeksiantamatonta. Olin epävakaa, mutta silloin tajusin, että se ainoa, joka minut sai asettumaan, oli George. Olin jälleen antanut Antonin järkyttää mieltäni, keinuttaa laivaa joka jo valmiiksi oli myrskyssä, mutta Georgen läheisyys auttoi minua luomaan kovan kuoren Antonia vastaan. Minun laivani oli ankkuroitu parhaaseen olemassa olevaan satamaan. Kuuntelin sohvaryhmällä istuvien poikien juttelua hiljaisena, ja Fredin huudellessa äänekkäimpänä kaikista, tajusin, ettei hän oikeastaan ollutkaan niin täydellinen. Noissa kaksosissa oli valtava ero, joka näkyi varsinkin silloin, kun heidät asetti samaan keskusteluun. Fred oli se äänekkäämpi, se, joka aloitti juhlat, ja poistui juhlista viimeisenä, yleensä huomattavasti sammaltaen. George oli herkempi ja hiljaisempi, mutta huumorintajussa ei jäänyt veljestään jälkeen.
A/N2: Kiitos kaikille taas kommenteista ! :) Mutta miten osaattekin olla noin ristiriitaisia. Hämmennyn ihan.. Mutta juujaajoo ei tässä enempää seliteltävää ole. Ja ihan tosi, mä meinasin seota tän kappaleen kanssa. Koko ajan halus sormet eksyä backspace-napille ja poistaa kaiken.. Selvisin kuitenki tolkuttamalla itelleni että "ajattele juonen kannalta, ajattele juonen kannalta" ja näin..
-
Ei me olla ristiriitaisia, meillä on vaan eriävät mielipiteet ;D
Minä muistaakseni pyysin jo aikaisemmin, että et härnäisi näin. Tämä on jo kiusaamista! Nyt Mica otat itseäsi niskasta kiinni! Jos on saanut elämänsä miehen, niin ei siinä kohtaa pidä ruveta miettimään vaihtoehtoja vaan olla vaan satasella onnellinen tilanteesta. Tämä oli varmasti vaikea luku, ja se vaikeus pääsi vähän näkyville tekstissäkin. Se, että Anton tykkää Micasta ei ollut mikään suuri yllätys, mutta täytyy sanoa, että henk. koht. Mican jahkaaminen ärsytti tässä luvussa. Miksi se ei vaan voi olla onnellinen Georgen kanssa? Miksi sen pitää ruveta rakentamaan uusia ongelmia heti, kun vanhoista on päästy? Niitä ongelmia tulee ihan varmasti pyytämättäkin, ja tässä Mica suorastaan kerjää niitä.
Ähähäää, ei pitäisi kirjoittaa kommenttia tällaisessa mielentilassa, pitäisi vaan vetää syvään henkeä ja yrittää tarkastella tekstiä ilman pahempia tunnepurkauksia. Ei tule onnistumaan tämän vuorokauden puolella, joten poimimpa yhden suosikkkikohdistani;
Noiden tunteiden välissä tuntui olevan näkymätön, kehoni halkaiseva kalvo, joka esti tunteita sekoittumasta.
Mikä kielikuva! Hyvä hyvä!
-
Tuossa alussa olin että jes, Mica on tulossa järkiinsä (haaveili Fredistä), mut yhy, tottakai se palas takas Georgen luo .___.
Mulla kesti pitkään ku luin tätä osaa, ku kuuntelin toisella korvalla musiikkia ja toisella korvalla sitten opettajaa :DD Mican pitäs jättää George ja ruveta Antonin kanssa perkula.
Nyt ei todellakaan irtoa kommenttia enempää, etköhän sä tiedä et oot tehny taas hyvää työtä, ilman että muistuttelen siitä jokaisessa kommentissa :DD
-
Jee, draamaa! ;D
Olenko ainoa, jonka mielestä tämä Mican jahkaaminen on hienoa? Nyt päästiin aiheeseen, petokseen, suhteen horjumiseen ja kaikkeen kieroon. ;D Kunnon kirjoitettu ihmissuhdedraama on hienoa. Ja tässähän on tulossa kunnon poikienpyöritystä. :D Hyvä, hyvä. :D
Georgen ymmärtäväisyys on ihanaa.^^ George on kyllä vain se oikea Micalle, toivottavasti kaikki draama ei pilaa heidän suhdettaan, en halua, että niin käy. He ovat kuitenkin niin ihanat yhdessä. :D
-
Brangwen, jahkaaminen ja ongelmien keksiminen kuuluu mun vahvoihin puoliin, mitä en kyllä pidä hyvänä juttuna.. Kiitän taas kommentista :D
Chyilly, yksi syy miks en roiku kouluaikana finissä, vaikka meillä tietokoneella tunteja onki enemmän ku tarpeeks.. Kiitos kommentista!
Frederica, Drama is my second name ja sitä rataa :D Kiitos kommentista.
Luku 14.
Seurasin ruokapöydässä Fredin ja Georgen kiistelyä viimeisestä haasteesta.
“Se on aivan varmasti vampyyri!” Fred lähes huusi.
“Älä ole typerä, uskon jopa Fleurin selitykset maanalaisista tunneleista ennemmin kuin tuon.” George vastasi
Kiistelyä jatkui koko ruokatunnin, ja kun lähdin pihalle taikaolentojen hoidon tunnille, kuulin poikien kiistelyn vielä pitkälle näiden astellessa kohti kasvihuoneita. Harmikseni taikaolentojen hoidon tunnit pidettiin luihuisten kanssa, joten jouduin katselemaan Antonin ylimielisiä kasvoja koko kaksoistunnin ajan. Kehittämäni panssari kuitenkin toimi, ja sain karkoitettua hänet ajatuksistani lähes kokonaan.
Tunti oli minun ja monen muun mielestä erittäin hauska, ja tavallisesta poikkeava. Katselimme, kuinka karvaiset haiskut kaivautuivat vastamyllerrettyyn multaan, ja etsivät kultakolikoita. Ronin haisku oli kaikista tehokkain, ja tunnin päätyttyä Hagrid palkitsi Ronin hunajaherttuan suurella suklaalevyllä. Kävelin Hermionen kanssa takaisin linnaan, sillä molemmat olimme matkalla kirjastoon. Minun piti tarkistaa muutamia yksityiskohtia loitsujen esseestäni, ja Hermione oli taas lukenut kevyeksi iltalukemiseksi lainaamansa 2672-sivuisen kirjansa loppuun, vain parissa illassa.
“Miten sinulla ja Georgella menee?” Hermione kysyi minulta kun etsimme kirjoja hyllyjen väleistä.
“No, kai ihan hyvin. Entä sinulla ja Viktorilla?”
“Hyvin, nyt kun satuit kysymään. Me aloimme toissapäivänä seurustelemaan.”
“Ihanko totta? Onnea!” Hymyilin Hermionelle.
“Kiitos! Mutta pidäthän sen vielä omana tietonasi? En tosiaan tahtoisi kuulla Pansy Parkinsonilta mitään Viktorin muka rumasta koukkunenästä tai raskaista kulmakarvoista!”
“Ei tulisi mieleenikään! Mutta eikös Pansy itsekin pyytänyt Viktoria joulutansseihin?”
“Hah, ihan kuin Pansy pitäisi Viktoria minään. Kysyi siksi, koska hän on kuuluisa.”
“Kenen kanssa Pansy muuten oli tanssiaisissa?”
“Kai Dracon, mutta suurimman osan ajasta hän kuitenkin kiehnäsi Anton Eaglessa. Sinähän tunnet hänet?”
“Tunsin joskus.” Sanon haikeasti.”Mutta entä Ginny? Luulin että hän meni Antonin kanssa?” Jatkoin lausettani.
“Äääh, Anton lemppasi tämän ensimmäisen tanssin jälkeen. Neville kai tanssitti häntä sinun kadottuasi.”
Vihani Antonia kohtaan kasvoi suuremmaksi kuin koskaan. Minua hän saattoi satuttaa, mutta ystäväni hänen olisi parempi jättää rauhaan. Huomasin hautovani mielessäni kymmeniä eri kirouksia, jotka voisin syytää Antonin niskaan, niin, että häntä ei enää erottaisi pienestä mustekalasta. Suunnitelmani kannalta on harmi, että Kalkaros pitää oppilaistaan. Vastaanotin nimittäin jälki-istunnon yrittäessäni loitsia Antonia etanaksi.
Jälki-istunto järjestettiin perjantai-iltana Kalkaroksen huoneessa. Puhdistin taikajuomatarvikkeiden säilytyspurkkeja vanhalla likaisella rievulla ja pulloharjalla. Kun olin suunnilleen puolivälissä purkkien puhdistusurakkaani, Igor Irkoroff ryntäsi sisään Kalkaroksen huoneeseen ilmeisen paniikissa. Kumarruin pöydän taakse ettei Irkoroff huomaisi minua. Kuulin kiihtyneen äänen huohottavan
“Severus, tiedät mitä tämä merkitsee. Etkö muka ole huomannut sen tummuvan? Meidän täytyy paeta!”
Kalkaros kuunteli ilmeisen rauhallisena miehen hätäilyä, ja vastasi erittäin ärtyneeseen äänensävyyn
“Igor, jos tosiaan olet noin säikky, pakene! Minä en voi. Minun täytyy suo.. eh.. suorittaa eräs tehtävä, jonka Dumbledore on minulle antanut, enkä voi pettää hänen luottamustaan.”
“Mutta sinä tiedät, mitä meille molemmille käy, jos toinen jää kiinni.”
“Vain jos toinen lavertelee toisesta, mutta ethän sinä niin tekisi, vai mitä? Mene, minä selvitän poissaolosi.”
Näin Irkoroffin jalkojen liikkuvan vaivautuneena, kunnes hän puhui jälleen
“En.” Sitten hän marssi huoneesta ulos ja uskalsin nostaa päätäni.
“Neiti Watts, mitä sinä vielä täällä teet? Kello on kymmenen! Viisitoista pistettä pois rohkelikolta”
Kertoessani Georgelle ja muutamalle muulle kuulemastani, he vaikuttivat hetken mietteliäiltä, ja sitten suuttuivat tuhottomasti.
“Miten hän voi ottaa sinulta pisteitä siitä, että olet yliaikaa jälki-istunnossa?” Lee tuhahti.
“Tupapokaali taitaa jäädä tänä vuonna kaukaiseksi haaveeksi, kiitos Kalkaroksen.” Ron huokaisi ärtyneenä.
Kiitollisena siitä, että he olivat vain yksimielisen vihaisia Kalkarokselle, oloni helpottui. Olin odottanut mittavaa saarnaa siitä, miten olin menettänyt viisitoista pistettä turhaan. Seuraavalla liemitunnilla Kalkaros oli äreällä tuulella. Ei sillä, ettei hän yleensä olisi äreä, sinä päivänä vain tavallistakin äreämpi. Vähän väliä hänen oikea kätensä harhautui hieraisemaan vasenta, vähän liiankin usein, jotta olisi ollut normaalia. Aloin saman tien miettiä jälki-istuntoni aikaista välikohtausta Irkoroffin kanssa, ja kaikkein järkevin keksimäni selitys oli
“Pimeän piirto!” Huokaisin hiljaa, niin että vain vieressäni istuvat kuulivat.
“Mitä ihmettä sinä selität? Alkavatko nämä juomahuurut jo vaikuttaa aivoihisi?” Ron kysyi ihmeissään.
“Ei, ei, vaan pimeän piirto. Kalkaroksella! Ja Irkoroffilla myös! Katso miten Kalkaros hankaa vasenta käsivarttaan jatkuvasti.”
“Sinulla viiraa. Ehkä kannattaisi käydä sairaalasiivessä?” Ron lopetti keskustelun, ja keskittyi liemeensä, mutta Hermione livautti minulle repäistyn pergamentinpalan.
“Voit olla oikeassa. Mutta miksi Dumbledore olisi ottanut kuolonsyöjän töihin Tylypahkaan? Asiaa kannattaa pitää silmällä. Vilkaisen kirjastosta, josko jossakin kirjassa kerrottaisi pimeän piirrosta.”
Niin tyypillisen Hermionemainen vastaus. Katsotaan kirjoista.
Unohdin epäilyni Kalkaroksen piirrosta, kun koekausi alkoi. Lähes kaikki opettajat halusivat pitää kokeensa ennen viimeistä koetusta, ja koealueen loppuun kiriminen läksyjen muodossa tarkoitti kiristyneitä hermoja ja loppumatonta pänttäystä. Minulla oli tehtävänäni neljä esseetä eri aineisiin, kaikista vaadittiin vähintään kahdeksan jalkaa. Kirjoitin tavallista isommalla käsialalla, sillä muuten en tosiaan saisi aikaiseksi kahdeksanjalkaista tekstiä kutsu- ja karkoitusloitsujen eri käyttötarkoituksista työelämässä, ja lohikäärmeen sappinesteen käytöstä kymmenessä historiallisessa tapahtumassa. Tunnit kuluivat nopeasti, ja käytännön harjoituksia tehtiin vähemmän. Lisäksi pian tuli valita tuleva ura, sillä sen perusteella valittaisi kurssit, joita v.i.p tutkinnossa suoritettaisiin. Olin ajatellut jo kauan uraa taikaeläinten parissa, tai sitten jästiesineiden väärinkäytön osastolla. Myös ulkomaat kiinnostivat, joten en tosiaan tiennyt, mitä alkaisin tekemään koulun jälkeen. Olin kuullut monen pyrkivän auroriksi, mutta se ala ei itseäni kiinnostanut. Ajattelin jättää uravalinnan tuonnemmaksi, ja valita v.i.p vuodelleni niitä aineita joista pidin, ja niitä, joissa olin hyvä. Jästitietoa, taikaolentojen hoitoa, loitsuja, muodonmuutoksia. Lisäksi päätin opiskella pimeyden voimilta suojautumista, ja taikajuomia, joista olisi monella alalla apua. Lopullinen uravalinta tehtäisi vasta viidennen vuoden lopulla, jolloin järjestettäisiin tapaaminen tuvanjohtajan kanssa.
Koejaksosta eniten paineita otti luultavasti Hermione, joka päivästä toiseen istui kirjastossa aina kun vapaa-aikaa liikeni minuutti tai kaksi. Toinen stressaaja löytyi Nevillestä, jolla oli runsaasti kerrattavaa kaikesta, paitsi yrttitiedosta, jossa hän oli roimasti muuta luokkaa edellä. Eikä hänen stressiään varsinaisesti vähentänyt muiden rohkelikkojen kyselyt milloin mistäkin kasveihin liittyvästä.
George oli kuudennella vuodellaan Tylypahkassa, joten hän suorittaisi tänä vuonna S.U.P.E.Rit. Vaikka luulisi, että toiseksi viimeisenä vuonna koekaudella olisi todella kiire ja lukuaikataulu olisi tiukka, silti George vähän väliä ilmestyi lähelleni ja vaati laittamaan kirjat pois, ja useimmiten laitoinkin. Kokeisiin valmistautuminen ei koskaan ole ollut vahvoja puoliani, ja luovuin kirjoista mielelläni pienimmänkin verukkeen nojalla.
Oloni oli vieläkin ahdistunut surujen käytävässä tapahtuneen takia, ja en pystynyt olemaan täysin luontevasti Georgen läheisyydessä. Enkä pystyisi, jos en tunnustaisi.
-
Öh, eikö S.U.P.E.R.it suoriteta vasta viimeisenä vuonna? Niihinhän opiskellaan kaksi vuotta V.I.P.ien jälkeen? Harry ja Ron eivät koskaan suorittaneet S.U.P.E.R.eita, koska eivät käyneet viimeistä luokkaa.
Se natinapuolesta. Tämä luku oli tosi hyvä, sujuva ja mukavan tapahtumarikas. Mistä Mica muuten tietää pimeänpiirroista? Eikös ne tulleet vähän yllätyksenä koko porukalle? Siis jos niistä olisi aikaisemmin tiedetty, niin Toffeenhan olisi ollut helppo kolmoskirjassa tarkistaa, onko Sirius kuolonsyöjä ihan vain tsekkaamalla, että onko sillä piirtoa. Tulipas taas pieni sivupolku kommenttiin, mutta pointti oli, että pidin tästä luvusta, kun draamaa saatiin irti muustakin kuin Mican jahkaamisesta.
Paha, paha Anton... Ei kun voi raukkaparkaa, aivan lätkässä Micaan, ja ympärillä pörrää vain tuollaisia ginnyja ja pansyja. Surullista. Mutta Mica pysyköön tyytyväisenä Georgen kanssa ja lakatkoon säheltämästä muiden poikien kimpussa!
-
Tää luku on yks niistä, joihin en tarkistellut kovin paljon yksityiskohtia.. Eli juu virheitä selvästi on D:: Onneksi en noudata canonia about ollenkaan jotenkajotenka tungen sen piikkiin (joka on jo ennestään kyllä aika täysi..)
Toisaalta, Hermionekin ties pimeän piirroista silloi ku se teki niitä yhteyskolikoita- Sehän sano et sai niistä idean, mut joo ehkä en selittele enempää.. Kiitos taas Brangwen :D Tästälähin en luota omiin harhaluuloihini, koska tuntuu et aina ku jätän jotain tarkistamatta, se menee väärin.. *Menee koloonsa lukemaan faktoja*
-
Hermione tiesi pimeänpiirroista viitoskirjassa, koska Kalkaros oli selittänyt koko kuvion neloskirjan lopussa ;D Olen pahoillani tästä nipotuksesta, kirjoittajana sinulla on kaikki oikeus tehdä niin AUta kuin vain haluat, joten kolossamurjottaminen ei kannata.
-
VOI NY.. ;D Joo ehkä pieni uusintakierros näiden kirjojen kanssa olis paikallaa D:: (mulla itseasiassa oli käynnissä kirjojen uudelleenlukumaratoni, mut kätevästi koulu alko just ku olin lopettanu kolmannen kirjan lukemisen, ja ei enää oo niin paljoo aikaa lukemiselle..)
Muttamutta tälläsistä virheistä on suotavaa mainita kyllä, tiedänpä ens kerralla sitten :D Nyt tosiaan pistän AU:n piikkiin.
-
Tänään tulee kyllä lautanen täyteen draamaa. ;D
Ihanaa säätämistä ja vakoilua ja epäilyjä. :D Todella mukaansatempaava luku, teksti on sujuvaa ja tätä on ihana lukea.
Jätit kyllä ilkeään kohtaan!
Jään innolla odottamaan draamantäyteistä jatkoa. :D
-
En nyt tiedä, mitä kommentoisin, koska on torstai ilta ja kello kahdeksan ja kaupassa tuli käytyä :DD
Ite en jaksanut noihin S.U.P.E.R-juttuihin ja näihin pahemmin huomiota kiinnittää, mutta oli taas yllättäen kiva lukea 8)) ja jatkailehan, mulla on nälkä. Ficcinälkä.
-
Luku 15.
“Lähdetään kävelemään.” Sanoin Georgelle, ja poistuimme meluisasta oleskeluhuoneesta. Vaitonaisina kävelimme ympäriinsä linnassa, ja tiesin, että pian minun täytyisi kertoa, mutta sanat vain vaelsivat päässäni sotkuisena sekamelskana, jotka eivät suostuneet asettumaan lauseiksi edes siksi hetkeksi, että olisin saanut ne ulos suustani. Vaivihkaa johdatin kulkuani surujen käytävää kohti, olisi parempi näyttää paikka, ja antaa sanojen virrata ulos tunteen mukana. George kuitenkin ehdotti, että jäisimme käytävälle, suuren ikkunan alle istumaan, kolmen kerroksen päähän surujen käytävästä. Samassa sanatkin saavuttivat oikean järjestyksen, ja purkautuivat suustani yhdessä itkun kanssa.
“Kerro, mitä tiedät surujen käytävästä.” Sanoin töksähdellen, ja kovasti nieleskellen sain kyynelet vielä hetken pysymään poissa.
“Surujen käytävästä? Siitäkö, mikä on tyrmissä sen särkynyttä tyttöä esittävän taulun takana? En ole koskaan päässyt sinne.”
Särkynyt tyttö tosiaan kuvasi minua sillä hetkellä. Ei välttämättä samassa merkityksessä, kuin taulun tyttöä, mutta kuvasi kuitenkin.
“Miksi kysyt?” poika kysyi ihmeissään.
“No.. Minä olen ollut siellä. Siellä tapahtui jotain ihan kamalaa, sinä iltana kun Seamus sytytti sen seinävaatteen palamaan.”
George katsoi minua hiljaa, ja jatkoin puhumista.
“Olin koko päivän ollut hämilläni ihan kaikesta. Lähdin käytävään selvittämään päätäni ja törmäsin siellä.. Antoniin.” Georgen ilme muuttui uhmakkaaksi, lähes vihaiseksi, mutta hän oli hiljaa.
“En tiedä miksi, mutta jäin käytävään Antonin kanssa ja me keskustelimme. Ja..” Ääneni murtui kuiskaukseksi “Minä suutelin häntä.”
Georgen katse lasittui, ja kuiskasin hiljaisen, aidon anteeksipyynnön. Poika nousi vierestäni, ja sanaakaan sanomatta lähti kävelemään pois. En ollut tyhmä, tiesin, että minun oli turhaa lähteä perään. Vajosin pieneksi keräksi itkemään. Olin tehnyt anteeksiantamattoman teon, ja nyt sain maksaa siitä. Mutta silti alitajunnassani tiesin, että se, jonka tästä pitäisi maksaa, olisi Anton.
Koekausi eteni nopeammin kuin koskaan, ja viimeinen koetus lähestyi. Enää kolme koetta, niin kaikki kokeet olisi suoritettu, ja koittaisi kolmannen koetuksen päivä, ja vain viikkoa sen jälkeen kesäloma. Taikuuden historia. Kaksi koetta jäljellä. Ennustaminen. Yksi koe jäljellä. Muodonmuutokset. Koetuksen päivä. Edelliset viikot olivat kuluneet minulta ikäänkuin horroksessa. Kuljin vain luokasta toiseen ja taas seuraavaan. Nyt astelin kosteaa nurmikkoa alas Nevillen kanssa. Olimme matkalla koetuspaikalle, ja sinne saavuttuamme istuimme nousevan katsomon ylimmälle tasolle erään vaaleahiuksisen korpinkynsitytön viereen.
Viimeinen kolmivelhokoetus paljastui suureksi labyrintiksi, jonka ytimeen kolmivelhopokaali oli sijoitettu. Labyrintissa ottelijat kokisivat monenlaisia esteitä ja haasteita, ja se, joka koskettaisi pokaalia ensimmäisenä, olisi voittaja. Ensimmäisenä labyrinttiin lähtivät George ja Krum, jotka olivat jaetulla ensimmäisellä sijalla. Hetken heidän jälkeensä Fleur Delacour pyrähti suuresta pensasportista sisään, ja koetus oli kokonaisuudessaan alkanut. Labyrintin sisälle katsomoista ei näkynyt kahta ensimmäistä pensasriviä pidemmälle, joten koetuksen seuraaminen oli hankalaa. En ollut koko päivänä syönyt muruakaan, mutta vatsassani sijaitseva paino oli kuin olisin syönyt kokonaisen hevoskotkan yksin. Pelkäsin Georgen puolesta, ja ajattelin jatkuvasti vain yhtä asiaa. Riitaani Georgen kanssa, ja sitä, että jos George ei palaisi tuolta elossa, en koskaan saisi enää sopia sitä hänen kanssaan, jos sopiminen olisi enää edes mahdollista. Oikeastaan en voinut kutsua “riitaamme” edes riidaksi, sillä emme olleet vaihtaneet tunnustukseni jälkeen sanaakaan. Kai se oli jonkinlainen mykkäkoulu, vaikka en halunnut nimittää sitä sitenkään. Kai se oli vain ero.
Labyrintin sisältä sinkoutui punaisia kipinöitä, joku kilpailijoista oli vaarassa. Professori Vauhkomieli nousi luudalle, joka oli asetettu labyrintin portin pieleen, ja nousi pensasaitojen ylle. Hän syöksyi nopeasti paikkaan, josta kipinät olivat lentäneet, ja pian palasi takaisin. Hetkeä myöhemmin Viktor Krum makasi hänen edessään verisenä, puristaen reikäistä knallia. Matami Pomfrey syöksähti tämän luo, samoin kuin tämän perhekin. Krum oli joutunut räiskeperäisen sisuliskon uhriksi. Hetkeä myöhemmin tämä vaipui tajuttomaksi, ja kannettiin valkoisilla paareilla ensiaputelttaan. Jännitys kasvoi taas. Jo kolme ja puoli tuntia haastetta oli kestänyt, ja kaksi kilpailijaa oli jäljellä. Ilta pimeni, ja vieressäni istuva vaaleatukkainen tyttö alkoi haaveksuvasti tuijotella tähtiä.
“Orion on tänä yönä kirkas.” Tämä sanoi utuisella äänellä, ja tämän hailakansiniset silmät loistivat innostuksesta. “Tämä yö on erinomainen narksujen lisääntymiselle.” Hän jatkoi ja tytön henkilöllisyys kävi saman tien selväksi. Tämä oli paljon puhuttu Lööperi Lovekiva. Saivartelijan päätoimittajan tytär. Aikaa kului ja huoleni alkoi olla suunnaton. Nevillen jalat vispasivat penkin alla, ja Lööperi Lovekiva tuijotteli tähtiä, ja höpisi jotain mitä ihmeellisimmistä otuksista.
Viimein sininen valo välähti tuomarien pöydän edessä, ja George makasi sen vieressä verisenä ja liikkumattomana.
“EI!” Kuulin oman ääneni huutavan, ja lähdin Weasleyiden tapaan juoksemaan alas katsomosta.
“Siirry siitä, tuo on minun poikani!” Kuulin Weasleyn äidin kivahtavan suurelle, koulupukuun puetulle lihakasalle, jonka oletin olevan Crabbe. Juoksin Weasleyn lasten jalanjäljissä katsomon yläosasta, ja kun saavuin lähemmäs Georgea, kuulin Weasleyn äidin nyyhkyttävän. Kyynelet karkasivat minunkin silmistäni. Pelkoni oli käynyt toteen.
A/N: Kuinka mua pelottaakaan teidän reaktiot D:::
-
Ajattelin kostaa kirjoittamalla tähän kommenttiin vain "Luna on kiva", mutta sitten totesin, että se olisi liian julmaa. No, tapoit sitten Georgen. Mitä tuohon pitäisi sanoa. Nyyh? Tämä luku meni vähän siihen piikkiin, että pääni yläpuolella lillui iso kysmysmerkki, niin että odotan selitystä!!! Selitystä, kiitos!!! Mitä ihmettä tapahtui? Miksi? Miksi? Miksi?
Hetkeä myöhemmin Viktor Krum makasi hänen edessään verisenä, puristaen reikäistä knallia.
Minulla on hurja teoria: Toffee on kaiken takana! Mistä tuo knalli muuten olisi tuonne pölähtänyt? Voi ei, taikaministeri on kuolonsyöjä, tai vielä pahempaa, monijuomalientä juonut Hän-joka-jääköön-nimeämättä!
-
Brangwen, IHANA teoria :---D Ja selityksen saat sitten seuraavassa luvussa.. Ja mun motiivit myös! I Promise!
Oliskin muuten aika mielenkiintosta, että Harryn sijasta Krum herättäis voldemortin sijasta Toffeen henkiin..?
-
SÄ TAPOIT GEORGEN VITTU! >:( mä oon niin surullinen! Mut tää on kyl ihana fic ja mä rrrakastan Georgea yhä enemmän tän takia :) muttamuttamutta mä toivon, et George onnistuis jotenki heräämää henkii tai mä itken mun... mistä kyyneleet tulee?.... no kuitenki ne pihalle.
Jatkoa innokkaasti odottaen:
D
-
Desbina, kyynelkanavat? :D Muttajuu kiitos kommentista ja tervetuloa lukijaksi :)
-
George kuoli!!! :o :o :o :o :o
Nyt ei kyllä irtoa muuta. Mikä järkytys. Vaadin jatkoa ja selitystä!
George voisi herätä eloon, hmmm? Joohan? Tai hän voisi palata aaveena ja kertoa, että Toffee on Barty Kyyry junior tai jotain ja Pimeyden Lordi on palannut. Jos Vauhkomieli ei tässä AUssa olisikaan kuolonsyöjä, tai siis vale-Vauhkomieli, oikeahan on siellä arkussa, mutta kuitenkin. Tuo knalli on hyvin hämäävä.
Mutta sitä jatkoa!
PS Luna on ihana.<3
PS2 Jatkoa!
-
A/N: Ah, teitä on kiva säikytellä..
Luku. 16
Matami Pomfrey touhotti väkijoukosta kahden Pyhästä Mungosta tuodun parantajan kanssa, ja kumartui Georgen päälle tunnustelemaan pulssia ja kuuntelemaan hengitystä. Hetken kuluttua Argus Voro, koulun vahtimestari, kantoi ensiaputeltasta paarit, joille George nostettiin. Matami Pomfrey kuiskasi Dumbledorelle jotakin, ja he veivät Georgen pois. Weasleyn vanhemmat ja Tylypahkasta jo päässeet pojat menivät mukaan, ja Dumbledore korotti ääntään taikakeinoin, jotta puhe kuuluisi väkijoukon hälinän yli.
“Hiljaisuutta pyydän!” Dumbledore sanoi ja karaisi kurkkuaan.
“George Weasley ei ole kuollut. Vain tajuton” Puheen loppuosa meni minulta täysin ohi. Olin liian onnellinen kuullakseni. Hän oli selvinnyt. Hän ei ollut kuollut! En ollutkaan menettänyt häntä! Dumbledore hätisti yleisön ja kutsuvieraat katsomosta, pyysi näitä palaamaan linnaan, suureen saliin syömään. Olin jo lähdössä massan mukaan, kun tunsin käden olkapäälläni.
“Hei, etkai ole menossa? Tule, en usko, että George panee pahakseen.” Ginny sanoi hymyillen ja veti minut mukaansa. Eikö hän muka tiennyt? Aivan kuin olisin ollut avoin, kuvallinen lastenkirja, jota Ginny sattui katselemaan, hän antoi vastauksen.
“Tiedän kyllä, mitä on tapahtunut. Tiedän myös, että te molemmat kadutte.” Katsoin tyttöä kysyvästi, ja aloin tosiaan miettiä, onko otsassani ikkuna, josta näkee ajatukseni.
“Olen puhunut Georgen kanssa. Ja olen puhunut sinun kanssasi. Ja sen nyt vaan näkee, että kumpikaan teistä ei tahdo olla erossa.”
Minun oli pakko hieraista otsaani, varmistaakseni, ettei se ole muuttunut ikkunaksi. Kävelin hieman Ginnyn perässä valkoiseen telttaan, ja näin jakkaroilla istumassa seitsemän punapäätä. Ron, Fred, Percy, Charlie, Weasleyn Äiti ja Isä, ja joku, jonka oletin olevan myös Georgen veli. Nyökäytin päätäni punapäille, ja Weasleyn äiti ryntäsi halaamaan minua. Hän selvästi ei tiennyt, mitä oli tapahtunut.
Matami Pomfrey kertoi paikanneensa haavat, ja arveli Georgen heräävän aivan pian. Ja pian poika heräsikin. Pysyttelin tarkoituksella etäämmällä, ja kuuntelin Georgen hiljaista keskustelua perheensä kanssa, kunnes Ginnyn katse alkoi harhailla olkapäidensä yli, ja kun katse viimein tavoitti minut nurkasta, hän kiskaisi minut Georgen vuoteen viereen.
“Mica!” George huudahti ilmeisen yllättyneenä. Nieleskelin hetken hiljaisena, kunnes Ginny potkaisi pohjettani kipeästi, ja nielaistuani kerran erittäin suuresti, suustani alkoi pulputa puhetta.
“Voithan antaa anteeksi, kaipaan sinua ihan hirveästi. Tiedän, että käyttäydyin kuin mikäkin idiootti, enkä koskaan oikeasti tark..” George nosti sormensa huulilleni hiljentääkseen minut.
“Kiitos, että olet rehellinen. Arvostan sitä todella.” Poika kohottautui istumaan.
“Merkitset minulle liikaa, jotta voisin olla vihainen, ja tiedän, ettet tarkoittanut tehdä sitä. Ja sitäpaitsi, jos Ginny vielä potkii minua, en kävele enää koskaan. Näkisit ne mustelmat pohkeissani!”
“Anteeksi vielä kerran. Rakastan sinua.” sanoin ja aito syyllisyys paistoi äänestäni.
“Ja minä sinua.” George sanoi ja nousi suukottamaan suupieltäni.
Rouva Weasley katsoi meitä, kuin ei koskaan ennen olisi ihmisiä nähnyt. Sitten hän sortui taas kyyneliin, ja kääntyi kaivamaan laukustaan kirjotun nenäliinan, jolla hän taputteli silmäkulmiaan.
“Tiesin aina, että olet imelä, mutta että ihan noin imelä?” Fred sanoi Georgelle ja teki yökkäysliikkeitä.
Matami Pomfrey toi Georgelle pienen lääkekupin, jonka poika joi tyhjäksi yhdellä kulauksella.
“Noniin, alkakaahan mennä. Sinä myös, neiti Delacour, voit mennä.” Matami Pomfrey sanoi, ja sadatteli itsekseen, kuinka toipilaat joutuivat lähtemään juhliin.
Suuri sali oli jo aivan täynnä koululaisia, ja kutsuvieraita, kuten väkeä taikaministeriöstä. Georgen saapuminen aiheutti aplodien aallon, joka hukutti alleen. Voittajalle ja tämän lähimmäisille oli varattu oma pöytä opettajainpöydän korokkeen edestä. Kaikki yhdeksän Weasleyta, Lee, Benjamin ja minä istuimme pöytään, johon jouduttiin tuomaan lisää tuoleja, sillä alunperin niitä oli vain seitsemän. Ruoka oli parempaa, kuin yleensä. Se saattoi toki johtua myös siitä, että en ollut koko päivänä syönyt mitään, ja sisälläni vallitseva helpotus paransi ruuan makua myös. Kun kaikki olivat syöneet, ja ruoka oli viimein kadonnut viimeistä murua myöten, oli palkinnonluovutusseremonian vuoro.
“George Weasley, taikaministerinä minulla on ilo luovuttaa sinulle tämä tuhannen kaljuunan palkintosumma palkintona kolmivelhoturnajaisten voitosta. Toivotan onnea koko taikaministeriön puolesta.” Cornelius Toffee sanoi kätellessään Georgea ja luovuttaessaan rahapussin. Salamavalo räpsähti Georgen hymyillessä, kun Päivän Profeetan valokuvaaja keräsi kuvamateriaalia turnajaisten finaalista kertovaan lehteen. George ja muut ottelijat kättelivät kaikkia tuomareita, taikaurheiluosaston päällikkö Ludo Bagmania, ja muutamaa tärkeää kutsuvierasta. Sitten George palasi istumaan pöytään, ja pöydän väestä otettiin myös kuva. Lopuksi kuvaaja otti kuvia vielä jokaisesta kilpailijasta yhdessä ja erikseen. Kun juhlat viimein olivat ohi, lähdimme rättiväsyneinä takaisin rohkelikkotorniin, hyvästeltyämme ensin Weasleyn äidin, isän ja vanhemmat veljet eteisaulassa.
“Nähdään kesällä!” Weasleyn äiti huusi vilkuttaessaan ja viimein katosi pimeyteen.
Muutama rohkelikkopoika olisi halunnut jatkaa juhlia vielä tornissa, mutta kaikki olivat aivan liian väsyneitä. Yö oli jo pitkällä, ja pian alkukesän aurinko alkaisi nousta. Vetäessäni peittoa päälleni sängyssä, en voinut estää itseäni ajattelemasta, kuinka onnekas olin. Yhden illan sisällä olin pelännyt menettäneeni Georgen, mutta alle tunnin päästä siitä olin jo sopinut riitani hänen kanssaan, ja kaikki oli taas hyvin. George oli voittanut kolmivelhoturnajaiset, ja vaara oli ohitse. Pian lukuvuosi Tylypahkassa päättyisi taas, ja olisi aika lähteä kotiin.
-
Iih, Fred <3 Kiva oli lukea nämä kaksi lukua putkeen, vaikkakin oli pienoinen pettymys, ettei George kuollutkaan. Siitähän olisi saanut vaikka miten paljon tekstiä. Hihi.
Kiitän ja kumarran taas kivasta lukukokemuksesta :))
-
Ihanaa! George! Jäi! Eloon!
Hän ei kuollutkaan! :D :D :D
Kyllä tämä selitys oli tarpeen. ;D Ihanaa, että Mica ja George saivat sovittua, ja että päästiin näkemään hilpeät kolmivelhoturnajaisten päätösjuhlat. :D
Ginny on kyllä uskomaton tunteidentulkki, minusta on ihan normaalia, että joko Hermione tai Ginny setvii ihmisten ihmissuhdeongelmia. Minusta Ginny oli tässä siis hyvin IC. :D
-
IHANAA! nyt mä en itkekään niitä... kyynelkanavia... ulos ;D joo oon vähän tyhmä. Mut mä oon onnellinen kun se on elossa<33 mä en malta oottaa uutta lukua. Mä oisin varmaan kiljunu ilosta enemmänki jos mun veli ei suunnillee tappais mua jos kiljuisin liikaa... :D mut mä haluun jatkoa, tää on ihana fic<33
D
-
Luku 17.
Pakkasin matka-arkkuani. Jäljellä olisi enää yksi päivällinen Tylypahkassa, ennen kuin juna lähtisi puksuttamaan takaisin kohti Lontoota. Kaavut, viitat, arkiasut ja juhlamekko, padat, taikajuoma-ainesten jämät, kirjat ja muut tavarat, jotka sattuivat kuulumaan minulle. Nostin viimeiset sulkakynät laukkuun, suljin kannen ja napsautin lukot kiinni. Aruban häkki nökötti tyhjillään sänkyni päädyssä, pian olisi aika hakea se pois pöllölästä. Sujautin taikasauvani farkkujen taskuun ja poistuin makuusalista, suuntana Suuri Sali. Rohkelikon oleskeluhuoneessa liityin seurueeseen, johon kuului noin puolet rohkelikkotuvasta, ja yhdessä kävelimme yhtenä nauravana massana Suureen Saliin. Istuimme tupapöytään odottamaan ruokaa ja Dumbledoren läksiäispuhetta. Viimein kaikki oppilaat olivat salissa, ja Dumbledore käveli puhepömpeliin, joka tuotiin opettajainpöydän eteen aina, kun rehtorilla oli tärkeää ilmoitusasiaa, tai muuta.
“Taas yksi vuosi on kulunut Tylypahkassa. Taas joukostamme valmistui suuri määrä upeita loitsijoita, ja taas on aika lähteä kotiin kesälomalle. Tämä vuosi on tosiaan ollut erikoinen kolmivelhoturnauksen takia, ja siksi pyydänkin teitä kaikkia ruokailun jälkeen kokoontumaan pihalle hyvästelemään ulkomaiset vieraamme.” Dumbledoren puheen keskeytti tämän jalalle hyppäävä Trevor.
“Öh.. Josko herra Longbottom noutaisi konnansa, jotta voimme jatkaa.” Kirkkaanpunainen Neville nousi pöydästä luihuisten nauraessa ja koppasi räpistelevän sammakon kouraansa.
“Kiitän. Kuten joka vuosi, on tänäkin vuonna kilpailu tupapisteistä ollut kovaa. Jaan siis nyt tupapokaalin. Neljännellä sijalla on 385 pisteellä Korpinkynsi.” Kohteliaasti Dumbledore odotti vaimeiden aplodejen vaimenemista, ja jatkoi sitten puhumista.
“Kolmannella sijalla on 392 pisteellä Luihuinen.” Luihuisten pöytä näytti järkyttyneeltä, ja aplodien vaiettua puhe jatkui.
“Toisella sijalla on 403 pisteellä Rohkelikko, joka tarkoittaa sitä, että ensimmäiselle sijalle 420 pisteellään päätyi Puuskupuh! Osoitankin nyt lämpimät onnitteluni, ja toivotan hyvää ruokahalua.”
Viimeiset sanat katosivat huimiin aplodeihin. Kahteenkymmeneen vuoteen ei puuskupuh ollut voittanut tupamestaruutta, sen enempää kuin huispausmestaruuttakaan. Kolmivelhoturnajaisten takia tänä vuonna ei oltu pelattu huispausta, joten huispausmestaruuspokaalia ei myöskään jaettu.
Kukaan ei ollut huomannut ruokien ilmestymistä tarjoiluastioille, ja kun väki viimein tajusi ruuan saapuneen, sali hiljeni syömään. Puuskupuhin pöydässä oltiin erityisen hilpeällä tuulella, kun luihuisen ja korpinkynnen pöydässä taas vaikutettiin kerrassaan masentuneilta. Minua ei haitannut hävitä puuskupuhille, ja hymyilinkin kaikkien puuskupuhien riemulle.
Syötyäni suuren annoksen herkullista kanapaistosta ja siirappitorttua, kävelin muiden oppilaiden muassa pihalle, jolla Durmstrangin ja Beauxbatonsin oppilaat juuri hyvästelivät uusia ystäviään muista kouluista.
“George?” Fleur Delacour tuli vieressäni seisovan Georgen luokse.
“Oli ilo kilpailla kanssasi. Toivon todella että vielä näemme!” Fleur sanoi iloisesti ja vaihtoi poskisuudelman Georgen kanssa. Pian Durmstrangin laiva ja Beauxbatonsin valtavat vaunut kuitenkin olivat poissa, ja oppilaat palasivat sisälle linnaan. Oli aika lähteä Tylyahon juna-asemalle. Kannoimme matka-arkkumme eteishalliin ja lähdimme etsimään vapaata vaunua, joka veisi meidät junalle. Vaihdoin vielä viimeiset sanat tupatovereideni kanssa, hyvästelin kaikki jotka ehdin, ja istuin vaunuun Fredin, Georgen, Ginnyn, Danielin ja Benjaminin kanssa. Ginny istui tiiviisti Danielin kainalossa.
“Taas yhdessä?” Kysyin kaksikolta, joka nyökkäsi hymyillen. Tunsin Georgen käden kiertyvän ympärilleni, ja näin Fredin puistelevan päätään.
“En kyllä vieläkään ymmärrä teitä.” Hän mutisi ja kaikki nauroivat, paitsi Fred itse. Viimein hänenkin suupielensä kaartuivat kuitenkin ylöspäin, ei hän halunnut murehtia hetkeä kauempaa. Kuului Weasleyn luonteeseen.
Asemalla laukkumme pakattiin junaan ja lähdimme etsimään vaunuosastoa. Löysimme junan toisesta vaunusta tilavan osaston, johon itseni lisäksi istuivat George, Fred, Lee, Benjamin, Ginny, Daniel, Neville, Harry, Ron ja Hermione. Vaikka osasto olikin tilava, se oli aivan liian ahdas yhdelletoista hengelle. Kukaan meistä ei kuitenkaan poistunut, ja loppujen lopuksi sopu sijaa antaa. Mahduimme jotenkuten, ja se riitti. Juttelimme koko matkan ajan, eikä minulla ollut koskaan ollut yhtä hauskaa koulujunassa. Istuin suuren osan matkasta Georgen sylissä, ja välillä varastin tältä suudelman juttelun lomassa. Ginny istui Danielin sylissä, ja nämäkin tuntuivat intensiivisesti keskittyvän toisiinsa. Huomasin Hermionen vilkuilevan välillä kaipaavasti Ronin syliin, ja mietin, pitäisikö minun vihjata Ginnylle uutta potkittavaa. Viimein kun illansuussa saavuimme laiturille 9 3/4, oli laituri jo täynnä lapsiaan kotiin odottavia vanhempia. Tavoitettuani äitini ja tämän siskon, Danielin äidin, vein heidät Weasleyn vanhempien luokse, jotta voisimme sopia menostamme Kotikoloon. Sovimme Weasleyn isän hakevan minut ja Danielin ministeriön sisäänkäynnin luota 1. elokuuta, ja olisimme Kotikolossa koko viimeisen lomakuukauden. Suutelin Georgea hyvästiksi, ja sovimme kirjeenvaihdosta kesällä, vaikka suuresti epäilinkin pojan muistavan. Viimein istuin tummanvioletissa bussissa arkkuineni, Danielin ja Benjaminin välissä. Takapenkillä kuten aina. Olimme kuitenkin luopuneet hyppimisleikistä jo vuosi sitten. Anton ei istunut seurassamme. Hän oli etääntynyt veljestäänkin hyvin paljon luihuisuutensa myötä.
“Muistatteko sen leikin, jonka keksimme silloin ennen kuin aloitimme koulun?” Kysyin, ja Daniel hypähti paikallaan. Nauraen aloimme hyppiä, ja nauroimme lisää, kun ajattelimme, miten tyhmiltä näytimme. Neville istui taas mummonsa kanssa hiukan meistä eteenpäin, ja vilkaistessaan taakseen hänkin alkoi nauraa. Emme olleet unohtaneet, kuinka tutustuimme.
Viimein bussi lähti poksahtaen liikkeelle. Maisemat vilahtelivat ikkunoiden takana. Ensin kaupunkia, sitten peltoa, sitten merta, sitten meidän kotikatumme. Tuntui oudolta olla kotona, kuten aina kouluvuoden jälkeen. Daniel lähti äitinsä kanssa vasemmalle, He asuivat aivan kadun päässä, Kuuspihlajankujan talossa numero 2. Me muut kävelimme vähän matkaa oikealle, kunnes olimme meidän talomme kohdalla. Talon numero 13. Anton ja Benjamin jatkoivat äitinsä kanssa vielä kahden talon välin eteenpäin, ja kääntyivät risteyksestä vasemmalle. He asuivat risteystä lähimmässä talossa, Viispihlajankujan talossa numero 26. Asuinalueemme ideoijilla tosiaan oli mielikuvitusta. Pihlajankujia oli kuusi, pensasmustikankatuja kahdeksan. Ruusunmarjapuistotie oli myös nimi, jonka olin nähnyt ainakin neljän katunumeron muassa. Kuka tahtoo asua Neliruusunmarjapuistotiellä, kysynpä vaan.
Chyilly, Frederica ja Desbina, Kiitos kommenteista :))
-
Jeij, oli kiva taas lukea ^^ Yhden kirjotusvirheen huomasin (tupatovedeideni) mutta se ei todellakaan vauhtia hidastanut :DD Ihana ku ne taas leikki sitä ihmeen pomppuleikkiä, naureskelin vaan itekseni. Kivoja nuo lopun kadunnimet!
Jatkoa jään taas odottelemaan :))
-
Ääh, ehdit pistää uuden luvun sillä välin, kun kirjotin komenttia entiseen!
luku 16.
Mä haluun edelleen tietää, kenen knalli se oli!!!!
Joo, mutta asiaa. Ihanan sokerinen luku! Tuli hyvä mieli. Eikä George kuollutkaan! Hyvä, siitä olisi tullut sellainen vuosisadan angsti, että tämä teksti olisi joutunut ihan eri osastolle. Mutta se knalli! Mistä se knalli ilmesty Krumille? Tahtoo tietää! Melkein odotin, kun Toffee ilmesty kuvaan, että seuraavaks se avadoi jonkun.
“Tiesin aina, että olet imelä, mutta että ihan noin imelä?”
Voi Fred-raukkaa, kauhea mustis. Sitä paitsi, pari tippaa siirappia pitää elämän makeana.
Ja tähän väliin pieni innokas lukija esittää toivomuksen oikein söpöisestä kohtauksesa, jossa Mica saa kuulla yskityiskohtaisen selostuksen labyritin tapahtumista!
luku 17.
Sujautin taikasauvani farkkujen taskuun
Mica ei selvästi ole oppinut Vauhkomieleltä mitään.
“Öh.. Josko herra Longbottom noutaisi konnansa, jotta voimme jatkaa.”
Trevor!!!! ;D
Olipas taas söpö luku (toivottavasti se ei leiki olevansa viimeinen). Nämä matkaselostukset ovat sinulta kyllä ihan parhaita, niissä ei ole sitä makua, että nyt vain siirrytään paikasta a paikkaan b, vaan saat niihin mukaan joitan pientä oheistoimintaa ja huumoriakin. Tämä teksti on mukavan kevyttä ja helppolukuista, ja tietenkin ihanan sokerista :D
-
Chyilly, kultapapukaija virheen bongaamisesta! Korjasin asian.
Brangwen, knalliselonteko tulossa pian ;D Ja juu, jatkoa on tulossa vielä :D
-
Ihana luku, taas kerran. :D
Tälle sinun tekstillesi saa hymyillä ja nauraa, ja käyttämästi sokeri on makeaa ja huumori hauskaa. :D
Trevor ja bussissa pomppiminen olivat ihania! Ja tykkäsin todella paljon siitä, että Puuskupuh voitti tupamestaruuden. Annoit tuvalle sen ansaitseman voiton. ;D
Odotan muuten jatkolta paaaljon söpöilyä Kotikolossa. ;D
-
Frederica, kiitän jälleen kommentista. Tässäpä jatkoa ja sitä toivottua söpöilyä :)
Luku 18.
Kesä kului odottaen. Olimme kirjeitse sopineet, että myös Benjamin tulisi mukaan Kotikoloon, elokuun ensimmäisenä. Olin viettänyt koko siihenastisen kesän ulkona Danielin ja Benjaminin kanssa. Lisäksi olin tavannut jästiystäviäni Shaniaa ja Emilya. Viimein elokuun ensimmäisenä lähdin Danielin ja Benjaminin kanssa ministeriön piilotetulle sisäänkäynnille. Äitini oli töissä ministeriössä, samoin kuin Benjaminin isä, joten he saattoivat meidät perille. Istuimme erään patsaan juurella katsomassa, kun erinäköisiä, virallisesti pukeutuneita ihmisiä vilisi sisään ja ulos erääseen yleiseen vessaan. Viimein meitä lähestyi kaljuuntuva punapää, jonka tunnistimme Weasleyn isäksi.
“Kas niin. Eiköhän mennä. Valitettavasti joudun viemään ensin yhden teistä, ja sitten noutamaan kaksi muuta, käteni eivät millään riitä viemään kaikkia näitä tavaroita ja kolmea ihmistä Kotikoloon kerralla." Hänellä tosiaan oli valtava pino valkoisia paperirullia kainalossaan. Kävelimme pienelle sivukujalle, ja herra Weasley tarrasi Danielia olkapäästä. Näin pojan käden puristuvan matka-arkun kädensijan ympärille, kun tämä yht’äkkiä oli poissa. Hetken kujalla seisottuamme herra Weasley palasi ilman paperirullia, ja tarjosi meille käsiään. Sujautimme kätemme Herra Weasleyn käsikoukkuun, herra Weasley käännähti, ja tunsin kuin minua olisi työnnetty ahtaan kumiputken läpi. Sitten puristus katosi ja seisoin suuren maalaistalon pihalla. Maalaistalon, joka näytti siltä, kuin kivisen perustan päälle olisi vain räiskitty erilaisia leikkimökkejä, kanakoppeja, seinärakenteita, kattorakenteita ja ikkunoita. Ehdin vain hetken katsella taloa, kunnes George juoksi ovesta ja kaappasi minut halaukseensa.
“Kaipasin sinua.” Kuiskasin Georgelle, ja tämä kumartui suutelemaan minua juuri sillä ihanalla tavalla, joka yhä sai perhoset lentämään vatsassani. Kun irtaannuimme, Weasleyn isä ja Benjamin kävelivät jo pitkällä edellämme. Juoksimme heidät kiinni, ja vain pari metriä talon ovesta viimein tavoitimme heidät. Käännyin halaamaan Ginnyä, ja samassa rouva Weasley juoksi ulos talosta.
“Luoja, joko he tulivat? Miten he jo ehtivät?” nainen höpötti lähes itsekseen ja halasi minua, Danielia ja Benjaminia äidillisesti.
“Kultapienet, miten matka sujui? Tulkaa sisään, olen laittanut ruokaa.” tämä jatkoi hössötystään ja George virnisti minulle.
“Hän on aina tuollainen.” Poika kuiskasi ja kävelimme sisään. Yllätyksekseni keittiössä seisoi Weasleyn muiden veljien lisäksi Hermione.
“Hei, en tiennytkään, että sinäkin olet täällä.” Sanoin iloisesti yllättyneenä, ja Hermione hymyili minulle.
“Tulin toissapäivänä.” Hän sanoi ja siirtyi lähemmäs ruokapöytää. Kuin taiottuna Ron syöksähti vetämään hänen tuolinsa kauemmas pöydästä, ja tarjosi sitä hänelle. Mieleeni tuli Hermionen katseet koulujunassa, ja ajattelin, että minun tosiaan täytyy mainita Ginnylle asiasta, jos tämä itse ei sitä ollut jo huomannut.
Rouva Weasleyn tekemä perunasose ja lihakastike oli erittäin maukasta, ja melkein kaikki santsasivat sitä. Lopulta kaikkien vatsat olivat niin täynnä, ettei enempää mahtunut. Päätimme Georgen, Danielin ja Ginnyn kanssa lähteä ulos nauttimaan laskevasta auringosta, ja hetken käveltyämme päätimme jäädä läheisen ruohoisen kukkulan laelle istumaan. Koskaan en ollut nähnyt kauniimpaa auringonlaskua. Auringon puna sai Georgen ja Ginnyn hiukset näyttämään tavallistakin punaisemmilta, ja se hetki oli kesän kaunein. Tunsin Georgen huulet niskassani, ja tämän käsivarret olivat omistavasti ympärilläni.
“Ethän koskaan katoa?” Kysyin Georgelta ja tämä vastasi hellällä kuiskauksella
“Vain jos et sinäkään.”
Käännyin suutelemaan tätä, ja suudellessamme Daniel ja Ginny olivat kadonneet. Maasto oli alavaa, ja siltä kukkulalta näki kauas. He eivät olleet lähteneet takaisin Kotikololle, mutteivät olleet enää kukkulan laellakaan.
“Tuolla he ovat.” Sanoin, ja osoitin mäkeä alas kierivää Ginnyä, ja vain vähän tämän perässä kierivää Danielia. Naurahdin ja lähdin itsekin kierimään. Nurmikko oli pehmeää, ja kukat tuoksuivat raikkaasti. Kuulin Georgenkin nauravan, kun tämä kierähti perääni. Kukkulan juurella tämä pyörähti kiinni kylkeeni ja sulavasti kiepautti minut päälleen. Suutelin häntä hellästi ja nousin mennäkseni istumaan pienen lammen rantaan. George tuli nopeasti perässä, ja istui viereeni, upottaen jalkansa omieni viereen lammen lämpimään veteen. Painoin pääni tämän olkapäälle, ja olisin voinut jäädä siihen ikuisuuksiksi. Pian lammelle kuitenkin saapui kukkulan yli Weasleyn vanhin veli, Bill.
“Tulkaahan sisälle, rakastavaiset. Aamulla on aikainen lähtö.” Mies sanoi.
“Minne? Ei minulle ole kerrottu mistään lähdöstä.” Ginny kysyi ihmeissään.
“Siksi sinun kannattaisikin pakata, lähdemme Lontooseen, Kalmanhanaukiolle.”
Muistin joskus käyneeni Kalmanhanaukiolla. Se oli talojen ympäröimä aukio, jonka keskellä oli pieni kuivunut puisto. Puistoa ympäröivät talot olivat kapeita ja korkeita, ja tummasävyisiä. Lisäksi aukiolta puuttui talo numero 12. Talot 11 ja 13 olivat toisissaan kiinni, ja kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota niiden välistä puuttuvaan taloon, tai sitten kukaan ei vain huomannut.
“Mitä me Kalmanhanaukiolla teemme? Se on masentava paikka!” George sanoi, ja ihmettelin suuresti. Miten Georgen tapaisen energialatauksen voisi muka masentaa?
-
Voi tsiisus, taas tuota söpöhöpölässynlässynlääläilyä :DD Vaikka no, pakko myöntää, oli sitä kiva lukea...
Tätä osaa oli jotenkin kivempi lukea kuin aikaisempia, ties mistä johtui ^^ Olipa näköjään unohtunut toi "-merkki tuolta alusta Arthurin jonkun puhumisen jälkeen.
Ja jos vain mahdollista, niin pistähän sitä söpöilyä vähän pienemmälle parin osan ajaksi :DD
-
Esitän vastalauseen äskeiselle puhujalle: Jos lupaa kirjoittaa fluffytekstiä, niin silloin siinä tekstissä PITÄÄ olla söpöilyä!!!!
Luku oli kiva, vaikka se ei varsinaisesti juonta eteenpäin kuljettanutkaan, olipahan vain söpöilyfiilistelyä. Ja Mica pääsee ilmeisesti mukaan Kalmanhanaukiolle (mahtaa sillä olla hetkellinen ???-olo siinä vaiheessa, kun se esitellään Siriukselle).
Ja se knalli!!!!!!!! Kerro jo viimein, mikä ihme juttu se knalli oli!!!!!!
-
Chyilly, Toinen kultapapukaija :D Korjasin asian. Typoilu kuuluu työnkuvaan ja sitä rataa.
Brangwen, pysy housuissasi! Kyllä lupaan kertoa knallista ;D
-
Ihanaa söpöilyä! :D :D :D
Nyt ei pysty sanomaan muuta kuin, että lisää tällaista ihanuutta!
-
Sait uuden lukijan!
Täytyy sanoa, että rakastuin tähän. Siis ihan totta. Oli pakko lukea kaikki luvut putkeen ilman suurempia taukoja. ♥
Naurahtelin aika pahasti joissakin kohdissa. Esimerkiksi siinä, kun Fred äimistelee miksi Mica valitsikin Georgen hänen sijastaan :D
Sitten ehkä mielestäni surullisinta oli kun luulin, että George kuoli. OMG NYT SE KUOLI ÄÄÄÄ MITÄ TAPAHTUU!?-fiilis iski :'(
Ja myös minäkin haluan tietää, että KENEN KNALLI SE OLI!? Hehe jäi häiritsemään :D
Mahtavaa! Kiitos, että piristit tätä nuhaista ja kuumeista päivääni! :)
Nyt en oikein saanut rakentavaa palautetta aikaiseksi. No, ehkä sellainen sitten muodostuu seuraavaksi.
-
Frederica, kiitos kommentista taas :)
ellastina, kiva kuulla, että jaksoit lukea koko tekstin :D Tervetulosa lukijaksi ja kiitos kommentista ja kehuista :D
Luku 19.
Vastaus paljastui seuraavana päivänä. Ministeriön autot hakivat meidät Kotikolon pihalta, ja ajoivat Lontooseen, synkälle aukiolle. Herra Weasley antoi minulle, Benjaminille ja Danielille paperilapun, jossa luki pienellä, tiheällä käsialalla
Feeniksin Killan päämaja sijaitsee osoitteessa Kalmanhanaukio 12.
Pian luettuamme sen, paperi syttyi palamaan, ja jätti jälkeensä vain pienen kasan tuhkaa, mutta tuhkaa ei katsonut kukaan meistä. Talojen 11 ja 13 väliin kasvoi juuri uusi talo. Se venyi ja kasvoi, kunnes oli tismalleen samankokoinen, ja samanlainen viereisten talojen kanssa. Herra Weasley johti meidät sisään. Talossa oli ahdasta ja synkkää. Talo oli kyllä suuri, mutta käytävät olivat kapeita, ja auringonvaloa ei sisään päässyt kovinkaan paljon. Kävelimme kapeaa eteiskäytävää kapeaan eteishalliin, ja Herra Weasley hyssytteli meitä.
“Emme halua Sen heräävän.” Hän sanoi ja mielessäni pyöri yksi kysymys. Minkä Sen?
Jätimme laukkumme eteiseen, ja menimme linnamaiseen olohuoneeseen. Säikähdin melkoisesti, kun näin että Sirius Musta istui sohvalla, ja keskusteli minulle tuntemattoman tumman velhon kanssa.
“Ah, Arthur, oletko jo kuullut viimeisimmästä? Päivää, Molly.” Tumma velho sanoi syvällä, rauhoittavalla äänellä.
“Fred, George, mitä jos veisitte muut yläkertaan, tiedätte missä vierashuoneet sijaitsevat.” Weasleyn isä sanoi, ja pitkin hampain kaksoset lähtivät viemään meitä yläkertaan. Asetuimme Ginnyn ja Hermionen kanssa samaan huoneeseen, ja purimme laukkumme, sillä olisimme täällä loppukesän.
“Mitä-ihmettä-Sirius-Musta-tekee-täällä?” Kysyin muilta heti ensimmäisen mahdollisuuden koitettua.
“Ai, joo, hän sattuu olemaan Harryn kummisetä. Hän asuu täällä.” Hermione sanoi aivan kuin olisi jokapäiväinen asia saada selville, että ystävän kummisetä on massamurhaaja.
“Hän on oikeasti ihan kiva!” Ginny sanoi iloisesti.
“Mutta.. Eikö hän ole murhaaja?” Kysyin epävarmasti.
“Ei, ei laisinkaan. Se oli kaikki ministeriön ja profeetan luomaa harhaluuloa.”
Totuin Feeniksin Killan päämajassa asumiseen, ja Siriuksen läsnäoloon nopeasti. Väkeä tuli ja meni, aulassa piti liikkua hiljaa, ettei eräs taulu alkaisi huutaa, ja kokousten aikana ei-kiltalaisten tuli pysytellä yläkerrassa.
Vähän ennen koulujen alkua Harry tuotiin Kalmanhanaukiolle. Kahdenkeskeistä aikaa Georgen kanssa oli todella vähän ja nekin lyhyet hetket tuntuivat paljon lyhyemmiltä. Kalmanhanaukio oli pitkään ollut asumattomana, ja nyt kun sitä käytettiin päämajana, se oli saatava siistiksi. Siivoamista riitti siivoamisen jälkeen ja senkin jälkeen oli vielä lisää siivottavaa. Ja työtäni ei helpottanut se, etten vieläkään ollut ehtinyt sanoa Ginnylle mitään Ronista ja Hermionesta, jotka molemmat vaivihkaa katselivat toisiaan, mutta eivät koskaan silloin, kun toinen sattui katsomaan. Ikäänkuin sanattomasta sopimuksesta he katselivat vuorotellen, toisen huomaamatta.
Illalla Kalmanhanaukio 12 oli täynnä väkeä. Suurin osa kokouksessa olleista noidista ja velhoista jäi syömään, ja ruokapöytä oli ensimmäistä kertaa täysi. Istuin Nymphadora Tonksin, Ginnyn ja Hermionen läheisyydessä ruokapöydässä ja nauroin Tonksin vääntämille kummille nenille. Yksi oli kuin possun kärsä, kunnes se venyi ja muistutti elefantin kärsää. Sitten se rullautui Tonksin kasvojen lähelle ja muuttui ankan nokaksi, kunnes pullahti kalkkunan nokaksi ja viimein palautui ennalleen, kun Tonks keskittyi syömiseen. Tonks oli Metamorfimaagi, eli pystyi muuttamaan ulkonäköään tahdon voimalla. Se olisi todella kätevää, ajattelin ja keskityin sitten broilerkastikkeeseeni. Syötyämme meillä oli loppuilta vapaata siivoamisesta ja päätimme Georgen kanssa lähteä ulos kävelemään. Koulun alkamiseen oli jäljellä enää kolme päivää ja olimme helpottuneita päästessämme eroon siivoamisesta. Kävelimme käsikkäin muutaman talon päähän ja käännyimme vasemmalle.
“George, minun on jo jonkin aikaa pitänyt kysyä, mitä labyrintissa tapahtui?” Kysyin varovaisesti. “Säikähdin niin paljon, kun tulit tajuttomana pois.”
“No, aluksi kaikki sujui hyvin. Kuljin kohti labyrintin sydäntä, ja alkoi olla pahaenteisen hiljaista. Ajattelin, että siinä vaiheessa minun olisi pitänyt jo nähdä jotakin. Fleur käveli ohitseni, hänen kaapunsa savusi. Tulirapuja, kuulemma.” George selitti.
“ Käännyin eräästä kulmasta väärin, ja vastaani tuli jonkinlainen taikajuoma-allas. Niin leveä, etten voinut hypätä yli, ja reunasta reunaan niin, ettei sitä voinut kiertää. Olin jo kääntymässä pois, kun pensaat takanani yhdistyivät, ja muodostivat esteen. En voinut liikkua muualle, kuin altaaseen, joten riisuin kenkäni ja sukkani, ja upotin varpaani vähän kerrallaan aineeseen.” Katsoin poikaa kauhuissani.
“Tiedän, tiedän, se oli tyhmää. Aine oli kuitenkin vaaratonta, ja sitä oli vain nilkkoihin asti. Se oli kylmää ja geelimäistä. Puolivälissä allasta kuulin möreän huudon oikealta puoleltani. Nousin altaasta ja lähdin etsimään äänen lähdettä, sillä oletin sen olevan Krum. Kolme pensaanväliä eteenpäin näinkin jotakin niin epätodennäköistä, että jouduin hetken miettimään.”
“Mitä se oli?” Kysyin.
“Krum makasi maassa, ja hänen vierellään oli taikasauva ojossa Cornelius Toffee. Hänen kaapunsa hihat oli kääritty niin, että näin tatuoinnin hänen vasemmassa kädessään. Se oli samanlainen, kuin kuvio taivaalla huispauksen maailmanmestaruuskisoissa. Toffee osoitti taikasauvalla Krumia, ja käveli hitaasti tätä kohti. Yritin tainnuttaa hänet, mutta en onnistunut kuin tiputtamaan knallin hänen päästään. Krum aneli minua auttamaan, ja lähetin punaiset kipinät.” George kertoi.
“Mitä taikaministeri teki kolmivelhokoetuksen labyrintissa? Ja pimeän piirto! Miten?” Lähes huusin ja George hyssytteli minulle.
“Älä huuda, olemme jästikorttelissa. Kuulin myöhemmin, että se oli vain erittäin voimakas mörkö.”
Ratkesin nauruun. Krumin pahin pelko on Cornelius Toffee?
“Mutta entä knalli? Hänellä oli se yhä mukana kun hän palasi labyrintista.” Kysyin nauruni laannuttua.
“Kuten sanoin, mörkö oli voimakas. Jos olisit tuntia myöhemmin etsinyt knallia, ei sitä olisi enää ollut.”
“Mitä tapahtui Krumin jälkeen?”
“Ei oikeastaan paljonkaan. Vain muutama raivotar, räiskeperäinen sisulisko ja kiusallinen kirous.” poika sanoi ja virnisti.
“George! Mitä tapahtui?” Kysyin, mutten voinut peittää hymyäni. “Miksi tulit tajuttomana pois labyrintista?” Kysyin ja vakavoiduin.
“Olin jo aivan lähellä pokaalia, kun viereisestä pensasvälistä juoksi villiintynyt purske. Ehdin viime hetkellä väistää, mutta se ehti kuitenkin repäistä kylkeni auki. Viimeisillä voimillani lähdin ryömimään pokaalia kohti, ja ilmeisesti ehdin koskettamaan sitä ennen kuin menetin tajuntani. Muuten olisin luultavasti kuollut verenhukkaan ennen kuin Fleur olisi ehtinyt pokaalille ja hälyttämään apua.”
Minun oli pakko tiukentaa otettani pojan kädestä. Kuinka lähellä olin ollut hänen menettämistään. George veti minut vapaalla kädellään aivan itseensä kiinni.
“Kaikki on kuitenkin hyvin nyt. Selvisin hengissä.”
Katsoin pojan kiiltäviin silmiin ja kyynelet purkautuivat omistani.
“En tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisit kuollut. En tosiaan tiedä.” Kuiskasin itkuisesti ja painoin pääni pojan olkaa vasten.
“Onneksi sinun ei tarvitsekaan tietää.” George sanoi pehmeästi ja suuteli minua.
Kun palasimme talolle, oli suurin osa vieraista jo lähtenyt ja talossa tilapäisesti asuva väki alkoi valmistautua yöpuulle.
“Huomenta tytöt, nouskaapa ripeästi, tänään häädetään hutsuja verhoista! Keittiössä on aamupalaa, mutta ettehän jää kupeksimaan, on paljon tehtävää.”
Tämä ei tosiaan kuulunut sarjaan “mukavat herätykset.” Hieraisin unisia silmiäni, ja puin päälle. Sitten lähdimme Ginnyn ja Hermionen kanssa alakerran keittiöön syömään. Aamupalaksi Rouva Weasley oli laittanut kaurapuuroa, joka oli maukasta, mutta ruokailua häiritsi suuresti viiden minuutin välein ovensuussa ravaavat kaksoset.
“Äiti kysyy, ovatko arvon neidit mahdollisesti jo syöneet kylliksi.” Fred sanoi muka vilpittömällä äänellä.
“Kuuletteko jo verhojen kaihoisan kutsun?” George säesti ja heitin tätä sämpylällä, joka sattui olemaan kädessäni. Poika väisti nauraen ja leipä kopsahti eteisaulan lattialle. Syötyämme menimme muiden luo yläkerran olohuoneeseen.
“Jokainen ottaa suojahansikkaat, pussin ja suihkepullon hutsumyrkkyä. Myrkky tainnuttaa otukset, jolloin voitte poimia ne pussiin.” Rouva Weasley ohjeisti ja ryhdyimme toimeen. Vähän väliä huomasin Fredin ja Georgen nappaavan taskuihinsa pusseja täynnä hutsunmunia, tai kaatavan hutsunmyrkkyä pieniin lasipulloihin, jotka katosivat näiden taskuihin.
“Mitä ihmettä te teette hutsunmunilla?” Kysyin, kun olimme menossa yläkertaan vaihtamaan puhtaita vaatteita. Nykyiset olivat aivan hutsumyrkyssä, pölyssä ja hiessä. Työ oli ollut odottamattoman raskasta.
“Meillä on omia pieniä projektejamme.” Fred vastasi salaperäisesti ja virnisti. Katsoin molempia poikia vuorotellen kysyvästi, mutta he vain jatkoivat omituista virnuiluaan, ja päätin luovuttaa. Sujahdin ovenraosta minun, Hermionen ja Ginnyn huoneeseen, mutta vain hetken kuluttua poistuin kuultuani seinän takaa räjähdyksen. Käänsin ovenripaa kaksosten huoneen ovessa, mutta se oli lukittu.
“Mitä hemmettiä te teette siellä?” Huusin oven läpi.
“Kunhan.. hienosäädetään.” Kuulin Georgen huudon huoneesta.
“Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Aiotteko räjäyttää koko talon? Merlin sentään, muistakaa, että olemme täällä vieraina. Vieraina kuulitteko!” Weasleyn äiti huusi kiivetessään portaita ylös.
“Veliseni, olen aina tiennyt, että jonakin päivänä naiset jonottaisivat ovesi takana.” Kuului oven takaa Fredin ääni, ja vaimea poksahdus, jota seurasi Ginnyn kiljaisu alakerrassa. Rouva Weasleykin tajusi olevansa noita, ja ilmeisesti ilmiintyi poikien huoneeseen. Naurua pidätellen kävelin portaat alas, hiivin eteisaulan halki keittiöön ja repesin nauramaan. Tälläistä ei vain yksinkertaisesti voinut tapahtua, jos ei sattunut elämään Weasleyn perheessä.
“Mistä minä olisin voinut tietää, että satuit istumaan juuri siinä?” Fred sanoi Ginnylle kiivaasti.
“No ensinnäkään sinun ei tarvitsisi ilmiintyä pitkin taloa, kun ihan hyvin voit kävellä.”
“Phah, kävele siinä sitten kun äiti raivoaa oven ulkopuolella.”
Kuuntelin riitelyä kunnes se loppui äkisti Weasleyn äidin ilmestyessä keittiön ovensuuhun. Fred yritti luikahtaa pois, mutta Rouva Weasley pysäytti tämän. Katsahdin Ginnyyn ja juoksimme ulos keittiöstä, juuri ennen kuin Weasleyn äiti alkoi huutaa kilpaa eteisessä sijaitsevan taulun kanssa. Paiskasimme takkahuoneen oven kiinni ja istuimme sohvalle juttelemaan.
Huudon vaiettua Sirius ilmestyi ovensuuhun.
“Tulkaa syömään. Vaara ohi jo.” Ja sitten hän lähti keittiöön.
Olimme jo eteisessä, kun nykäisin Ginnyn takaisin takkahuoneeseen ja esitin kysymykseni.
“Oletko huomannut kuinka Ron ja Hermione katselevat toisiaan?”
Ruoka oli hyvää, kuten aina. Ruuan jälkeen menimme huoneisiin pakkaamaan. Seuraavana päivänä lähtisimme käymään Viistokujalla, ja sitä seuraavana lähtisimme takaisin Tylypahkaan.
-
Pööööh, mörkö. Yhden onnellisen hetken kuvittelin arvanneeni oikein. Miksi ihmeessä Krum pelkää Toffeeta?
Joo, mutta oli kiva lukea välillä tällainen luku, jossa kaksoset sähläävät yhdessä. Tässä ficissä on niin paneuduttu korostamaan heidän erojaan, että on mukavaa vaihtelua välillä lukea tällaista "tutumpaa" kaksostekstiä. Ne on vaan niin hauskoja säätöjensä kanssa.
Kun nyt kaikesta päätelle Volden operaatio "Harry hengiltä" meni kolmivelhoturnajaisten osalta puihin, miten porukka tietää hänen paluustaan? Miksi koko lössi on kokoontunut Feeniksin killan päämajaan?
Ja kiva kiva, viimein saatiin tietää, mitä labyrintissä tapahtui ;D
-
Aww... :D mä en ollut huomannut ollenkaan että tähän on tullut jatkoa, nää luvut oli ihania<3 Oon koukussa tähän ficciin<3 J A T K O A
ööö... en keksi muuta sanottavaa enempää paitsi tietysti: awwawwawwawwawwawwawwawwaww...... <3333
D
-
Ah, tää luku oli ihana <3 Kaksoset olivat kaksosia. Tuon kappalejaon takia menin vähän sekaisin, kun yhtäkkiä seuraavalla rivillä olikin jo, että joku herätteli tyttöjä. Selvemmäksi olisi tehnyt, jos olisi ollut yksi tyhjä rivinvaihto...
Ensin ite en edes tajunnut ihmetellä, että mitä ne kiltalaiset siellä killassa tekee, ennen kuin luin Brangwenin kommentin ja nyt se jäi häiritsemään :D Ehkä se selittyy myöhemmin...
Mutta joo, en nyt kehtaa enempää kirjotella, kun pitäs pelleillä Wordillä (koulu <3).. PAITSI ETTÄ kivasti George kerto niitä labyrintin tapahtumista 8))
-
A/N: Kiiiitos taas kommenteista, oon tulos kipeeks ni ei aivot toimi kunnol joten en nyt suurempia vastauskommentoi. Täässäpä tulee jatkoa.
Luku 20.
Viistokuja kuhisi noitia ja velhoja, nuoria ja vanhoja. Mukulakivikatu tuntui epämukavalta jalkojen alla, mutta sitä ei edes huomannut siinä kiireessä. Kävimme ostamassa uudet koulukirjamme, sulkakyniä ja pergamenttia, taikajuoma-aineksia, kaapuja, ja Ronille uuden luudan. Ronista ja Hermionesta oli tehty valvojaoppilaita, ja siitä hyvästä Weasleyn äiti osti tälle luudan. Meillä oli hetki aikaa ennen kuin oli aika lähteä takaisin Kalmanhanaukiolle, joten menimme Georgen kanssa jäätelölle muiden suunnatessa omille teilleen. Fred ja Benjamin lähtivät salaa käymään iskunkiertokujalla, Harry, Ron ja Hermione suuntasivat Lurppuluomen pöllökeskukseen, Ginny ja Daniel lähtivät luultavasti vuotavaan noidankattilaan, ja Weasleyn vanhemmat lähtivät aivan päinvastaiseen suuntaan, kuin kaikki muut.
“Luuletko Dumbledoren löytäneen uuden pimeyden voimilta suojautumisen opettajan?” kysyin Georgelta istuessamme jäätelöllä.
“Totta kai, onhan joku määrännyt aineeseen kirjankin. Suojautumistaikojen teoria ei kyllä kuulosta kovin mielenkiintoiselta.
Lähdimme käsikkäin kulkemaan kohti sovittua tapaamispaikkaa, kun näin Antonin kulkemassa Malfoyn perheen vanavedessä kohti iskunkiertokujaa. Hän mulkaisi minua ja Georgea pahasti, ja käänsi päänsä pois. En sanonut Antonista mitään Georgelle, sillä hän oli yhä vaikea puheenaihe, vaikka riitamme olikin jo sovittu.
Seuraavana aamuna kiiruhdimme King’s Crossin juna-asemalle ja pylvään läpi laiturille 9 3/4. Hyvästelimme Weasleyn perheen, Vauhkomielen, sekä koiran muodossa saattamaan tulleen Siriuksen, ja menimme junaan. Samassa vaunuosastossa kanssani istuivat Harry, Neville, Ginny sekä Lööperi Lovekiva. Ronin ja Hermionen oli täytynyt mennä ensimmäiseen vaunuun, joka oli varattu valvojaoppilaille ja Fred, George ja Benjamin olivat menneet “hoitamaan bisneksiä” Leen kanssa. Vaunuseurani ei totisesti ollut tavallisin kaikista.
“Tässä on Luna, Luna Lovekiva.” Ginny kertoi ja osoitti vieressään istuvaa tyttöä.
“Hän on minun vuosikurssillani, mutta korpinkynnessä.”
“Hei.” Luna sanoi uneksuvasti ja nosti lehden, ilmeisesti Saivartelijan nurin päin kasvojensa eteen. Kannesta loisti suuri pinkki otsikko, “Ruttusarvinen niistaisikki nähty norjassa?” ja muistin, että viimeisen kolmivelhokoetuksen aikana Luna oli maininnut jotain kyseisistä otuksista.
“Anteeksi, mutta mikä on Ruttusarvinen niistaisikki?” Kysyin Lunalta.
“Ai, se on eräs upea taikaolento. Minun isälläni on sellaisen sarvi! Ne ovat todella harvinaisia otuksia, ja niiden sarvien rahallinen arvo on mittaamaton!”
“En ole kuullut niistä aiemmin.” Neville sanoi.
“Opetetaanko niitä taikaolentojen hoidossa?”
“Sinä olet Neville Longbottom.” Luna mainitsi uneliaaseen äänensävyynsä. “Ei, ei niitä opeteta. Kukaan ei halua ottaa niitä opetussuunnitelmaan. Vain yksi ruotsalainen koulu opettaa niitä. Kuudennella luokalla.”
Huokaisin syvään. En tosiaan kaipaisi mitään sarvekasta viime vuoden räiskeperäisten sisuliskojen jälkeen.
“Katsokaa, mitä mummi osti minulle syntymäpäivälahjaksi!” Neville huudahti ja kohotti sylissään hytkyvää kaktusta.
“Se on Mimbulus Mimbletonia! Katsokaa mitä se tekee.” Poika kaivoi laukustaan sulkakynän, ja onnekseni sillä hetkellä George ilmestyi vaunuosaston ovelle, ja pyysi minua mukaansa. Juuri, kun sain osaston oven suljettua takanani, näin jonkin kellertävän purskahtavan kaktuksesta kaikkien vaunussa olijoiden päälle.
“Mitä tuolla oikein tapahtui?” George kysyi ja katsoi kiinnostuneena mönjää. “Mitä tuo aine on?”
“Mimb.. Mumba.. jonkin.. Nevillen kaktuksen mätää, luulen.” Georgen ilme kirkastui, ja tämä sujahti vaunuosastoon. Pian hän palasi mukanaan pieni lasipullollinen mätää.
“Mennäänkö?” George kysyi, sujautti kätensä ympärilleni ja veti mukaansa.
“George, mitä ihmettä te Fredin kanssa puuhaatte? Keräilette hutsun munia ja kaktuksen mätää. Onko teillä tässä jokin taka-ajatus?” Kysyin vieressäni kävelevältä pojalta.
“Taka-ajatus? Ehei, pelkkä ajatus.” Ovi metrin päässä meistä avautui, ja Fredin iloinen pää ilmestyi siitä.
“George, Lee sai pullollisen sammakonsylkeä joltakin ekaluokkalaiselta! Voimme viimeistellä nenäverenvuotonugaan. Ai, hei Michaela!” Viimeiset, minulle osoitetut sanat hän sanoi hieman häpeissään, möläytettyään jotakin mitä ei olisi pitänyt.
“Mitä on nenäverenvuotonugaa?” Kysyin ja pojilla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin selittää.
Kyseinen nugaa paljastui eräänlaiseksi makeiseksi, joka aiheutti nenäverenvuotoa. Aivan kuten nimensä kertoo.
“Haluatteko seuraavaksi kertoa, miksi te olette kehitelleet tällaisen nugaan?” Kysyin.
“Sen saat tietää myöhemmin, eihän me kaikkea voida kertoa kerralla.” Fred sanoi ja virnisti ovelasti. Yritin katsoa Georgea vaativasti, mutta tämä vain pudisti päätään.
Loppumatka sujui nopeasti. Olin kaiken siivoamisen jäljiltä yhä niin väsynyt, että painoin pääni Georgen syliin, kun matkaa oli jäljellä vielä muutama tunti. George silitti hiuksiani ja nukahdin alta aikayksikön. Pian kuitenkin heräsin räjähdykseen aivan korvani vieressä. Silmäni aukesivat salamannopeasti ja haistoin palavan hiuksen, tulen ja tuhkan. Vastapäisellä istuimella Fred istui kulmakarvat mustuneena, ja Lee hänen vieressään nauroi vahingoniloista räkänaurua. Fredin edessä oli pieni noidankattila, ja kädessä pullo täynnä Nevillen kaktuksen mätää. Tunsin Georgen hytkyvän naurusta pääni alla, ja en voinut estää itseäni nauramasta poikien mukana. Benjamin astui ovesta vaunuosastoon kädessään muutama kurpitsapiiras ja hetken näkymää ihmeteltyään ratkesi hänkin nauramaan. Fred korjasi kulmakarvansa taikasauvallaan ja alkoi nolostuneena hämmentää noidankattilassa porisevaa sinivihreää ainetta, joka näytti minusta hieman jästilasten sormivärimaalilta. Kattilasta nousi hentoja kipinöitä, ja kimaltavia vihreitä kuplia. Kuplat ja kipinät täyttivät vaunuosaston, ja se oli erittäin kaunista. Mieleni teki koskettaa kasvojeni läheltä lipunutta kuplaa, mutta kun nostin kättäni, George vetäisi sen suojelevasti pois.
“Ne voivat olla vaarallisia. Näkisit Percyn kädet, kun hän vahingossa koski erästä työn alla ollutta keitostamme kesällä.”
Käytävällä vieressämme pompahtelivat vaaleat hiukset. Hetken kuluttua ne palasivat ikkunaan ja laihat, kalpeat sormet avasivat liukuoven.
“Oih, kuinka kaunista!” Luna huokaisi ja ojensi kätensä kohti lähintä kuplaa. Kupla laskeutui höyhenenkevyesti tytön kädelle, eikä hajonnut. Muutama kipinä heijastui kuplan pinnasta, ja viimein asettuivat kuplan pinnalle. Sitten kupla imaisi ne sisäänsä, ja kipinät alkoivat pyöriä.
“Saanko pitää tämän?” Luna kysyi yllättäen ja kaksoset nyökkäsivät hämillään tismalleen samanaikaisesti. Suurimmasta hämmästyksestä toettuaan Fred ja Lee kaatoivat loput kuplivasta aineesta tyhjään pulloon, ja sulkivat korkin. Kuplinta lakkasi ja aine asettui heleän turkoosiksi. Fred laittoi pullon reppuunsa ja kumartui tekemään muistinpanoja nahkakantiseen lehtiöön. Viimeiset kuplat etsivät yhä sijaa junan seiniltä, penkeiltä ja ikkunoilta ja kipinät seurasivat niitä aivan kuin magneettisina. George oli huomaamattaan löysännyt otettaan minusta, joten nostin käteni ja otin yhden kuplan kädelleni. Se tuntui viileältä, kunnes kipinät asettuivat sen sisälle. Kuplasta levisi lämmin ja rauhallinen olo koko vartalooni.
“Kuplia.” Lee sanoi. “Kuplia ja kipinöitä. Vasta aine parhaimmillaan!” Poika jatkoi ivallisesti. Sitä he siis olivat yrittäneet. Vasta-ainetta. Mutta mihin?
Äkkiä minut valtasi tunne, että olisi hyvä syödä kupla. Nostin sen silmieni tasalle ja katsoin tiiviisti kipinöitä, jotka hehkuivat valkeina ja kuiskivat aivan hiljaa
“Syö meidät. Syö meidät!”
Puhalsin kuplan pois. Ei olisi hyvä syödä aivan vierasta ainetta olevaa kuplaa. Puhalsin kuitenkin liian lujaa, ja kupla lennähti suoraan Benjaminin kasvoille ja tämä säikähdyksissään nielaisi sen.
“Tuliko tänne lämmin?” Poika kysyi, ja oletin hänen tuntevan samanlaisia lämpimiä aaltoja, joita kupla oli kädelläni aiheuttanut. Muut käänsivät kiinnostuneina katseensa Benjaminiin, joka riisui juuri collegepaitaansa.
“Katsokaa! Minun käteni, arpeni.” Ja arpi tosiaan kupli. Kupli aivan kuin olisi ollut sulaa muovailuvahaa ja sitten asettui tasaiseksi ihoksi. Arvesta ei ollut tietoakaan.
“Oliko tuo se arpi, joka tuli naulasta Orvokkirinteen autiotalossa?” Kysyin pojalta.
“Oli se. Mutta se katosi! Ne kuplat, ne olivat sittenkin vasta-aineita!”
Lee, Fred ja George katsahtivat toisiinsa ja hyökkäsivät ikkunoille asettuneiden kuplien luo. Pian he palasivat istumaan jokseenkin helpottuneen oloisina.
“Pystyn taas istumaan! Entä te?” Fred huusi riemuissaan ja Lee ja George nyökkäilivät hyväksyvästi. Päätin olla kysymättä asiasta yhtään enempää, sillä en ollut varma halusinko edes tietää.
Juna hidasti vauhtiaan ja pysähtyi viimein Tylyahon asemalle. Nousimme junasta ja lähdimme etsimään tyhjää vaunua, joka veisi meidät Tylypahkaan. Ilta oli pilvinen ja viileä ja synkät pilvet tiputtelivat päällemme vettä. Istuimme tyhjään vaunuun, jonka pohjalle oli muodostunut valtava lammikko.
“Miksei näissä penteleen vaunuissa voi olla kattoja?” Kuulin Fredin sadattelevan takanani ja mietin itse ihan samaa. Kylmä sadevesi tunkeutui tennareihini kun astuin vaunuun ja kaapuni oli jo läpimärkä, vaikka olin ollut sateessa vasta muutaman minuutin. Viimein pyörät lähtivät pyörimään kaikkien ollessa kyydissä ja parin kymmenen minuutin matka kohti Tylypahkan linnaa alkoi. Kaikki vaunuissa istuvat olivat hiljaisia, vain hampaiden kalina ja vaatteiden kahina ihmisten hytistssä kaikui sateen keskellä. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen vaunut kuitenkin pysähtyivät tasaiseen jonoon linnan etuoven eteen ja kaikki juoksivat kylmissään sisälle lämmittelemään.
A/N2: En ois ikinä uskonu pystyväni kirjottamaa yli 20 luvun edestä samaa tarinaa.. Tää on mulle jo saavutus.
-
Pistähän kiltisti tulemaan vielä toiset 20 lukua ;D Kämppikseni varmaan kiittää sua, kun istun tähän aikaan aamusta hihittelemässä (aika kovaa) sun tekstille.
Mica onnistui aika taktisesti välttämään mumbamädän, hihii. Noi kuplat oli aika ihania :D
“Pystyn taas istumaan! Entä te?” Fred huusi riemuissaan ja Lee ja George nyökkäilivät hyväksyvästi. Päätin olla kysymättä asiasta yhtään enempää, sillä en ollut varma halusinko edes tietää.
;D
(näin fiksut kommentit tähän aikaan aamusta)
-
Haha, mullakin oli sellanen fiilis et en pystys kirjottaa samaa tarinaa yli 20 lukua, mut niinpä on päässyt joskus tapahtumaankin :DD
Mutta itse osaan. Rakastin (yllättäen)! Kivasti oli kerrottu ja kuvailtu ja kaikkee, vaikka mulla vähän meni tuo kuplien hienous ohi silmien, kun yllättäen koulu... Pitää varmaan vielä kotona lukaista äkkiä tuo teksti läpi :''DD
Mut mullekki kävis vielä se toiset 20 lukua!
-
Voi tää on niin ihana<3 ;D Mäkin haluun että kirjoitat seuraavat 20 lukua ;) Pian vaan jatkoo kun haluun taas nauraa noille kivsuille lausahduksille :)
D
-
Mitä mitä mitä luulin et laitoin tähän jatkoa jo ajat sitte o___o Muttajuu nii tässäpä olis
Luku 21.
Eteisaulan lattia kiilsi oppilaiden vaatteista valuneesta vedestä ja viereisen pikkuhuoneen naulakot alkoivat täyttyä vettävaluvista ulkokaavuista ja -viitoista. Nostin läpimärän kaavun pääni yli, muttei se tehnyt suurtakaan eroa. Alla oleva kevyempi kaapu oli aivan yhtä märkä. Kävelimme kuitenkin vaitonaisina suureen saliin ja istuimme rohkelikon tupapöytään, jossa vallitsi tutuksi tullut lämmin tunnelma, joten unohdin pian märät vaatteeni ja syvennyin keskusteluun tupatovereideni kanssa.
“Vastatulleille” Dumbledore kajautti keskeyttäen sananvaihdon kaikissa neljässä pöydässä. “Tervetuloa! Ja vanhoille tekijöille tervetuloa takaisin. Joskus on puheiden aika, mutta ei nyt. Käykää käsiksi!” Dumbledoren sanat saivat aikaan aplodit, jotka lakkasivat vasta sitten, kun rehtori heitti partansa olkansa taakse, jottei se menisi lautaselle jolle juuri oli ilmestynyt herkullisen näköistä ruokaa. Samoja ruokalajeja oli juuri ilmestynyt myös tupapöydille, ja kaikki lappoivat suuret kasat erilaisia ruokia lautasilleen.
“Erinomaista!” Kuulin Ronin huokaisevan vähän matkan päässä, Seamusin ja Hermionen välissä. Erinomaista tosiaan. Lämmin ruoka lämmitti myös sisukset mukavasti ja olo muuttui onnellisen raukeaksi.
“Kukahan tuo vaaleanpunainen akka on? Tuolla Kalkaroksen vieressä?” Angelina Johnson kysyi kurkotellessaan kaulaansa jotta näkisi paremmin. Käänsin myös oman katseeni opettajainpöytään ja siellä tosiaan istui nainen, joka muistutti pikkuista vaaleanpunaiseen verhottua sammakkoa.
“Eikai hän sentään voisi..” Fred pohti ääneen.
“Onko tuo uusi pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme?” Sama kysymys toistui ikäänkuin kaikuna kaikissa pöydissä. Kysymys sai vastauksen pian, kun Dumbledore nousi paikaltaan esittelemään muutoksia opettajakunnassa. Nainen oli nimeltään Dolores Pimento, ja kun hän hymyili vastenmielistä hymyään pöydän päässä, tiesin jo etten tulisi pitämään naisen tunneista.
“Höm höm!” Kuului jostakin Dumbledoren takaa tämän muistuttaessa Voron kiellettyjen esineiden listasta. Rehtori jatkoi puhettaan hämääntymättä ollenkaan piipittävästä köhinnästä.
“Höm höm!” Kuului uudestaan, nyt jo voimakkaammin. Dumbledore vilkaisi vaaleanpunaista tätiä, joka ilmeisesti oli noussut seisomaan. Tämä harppoi lyhyillä jaloillaan Dumbledoren viereen ja aikoi selvästi pitää puheen. Nainen oli selvästi hiukan sekaisin, hän selvitteli kurkkuaan (“Höm höm!”) vähän väliä, ja jatkoi sitten puhettaan, joka vaikutti esikoululaisille suunnatulta. Nainen jatkoi puhettaan vähän turhan pitkään, jotta se olisi pysynyt mielenkiintoisena, joten keskityin pöydän alla kengännauhoja yhteen sitovaan Riesuun. Neville oli ainoa, joka ei Riesun toimia huomannut, joten kun nousimme pöydästä naisen lopetettua ja Dumbledoren puhuttua loppuun, hän kaatua rysähti pitkin pituuttaan lattialle. Autoimme Ginnyn kanssa pojan istumaan penkille, jotta tämä voisi avata yhteen sidotut kengännauhansa.
Rohkelikkotornissa vallitsi monien päällekkäisten keskustelujen sekamelska meidän saapuessamme sinne. Kaikki juttelivat kesästään ja kertoilivat kuulumisia muille tupatovereilleen. Minä olin jo niin väsynyt, että meinasin nukahtaa pöydän ääreen kuunnellessani Lavender Brownin selitystä latvialaisesta kesäromanssistaan. Lähdin nukkumaan ensimmäisten joukossa ja lähtiessäni oleskeluhuone oli vielä aivan täysi.
Seuraavana aamuna alkoivat oppitunnit. Aamiaisella professori McGarmiva jakoi lukujärjestykset.
“Eih! Heti aamusta taikuuden historiaa.” Huokaisin epätoivoisena.
“Ja sen jälkeen tuplatunti liemiä, jästitietoa ja sen jälkeen tuplatunti pimeyden voimilta suojautumista.” Viimeiset sanat parahdin kovempaa kuin oli tarkoitus.
“Minullakin on Pimennon tunti tänään, kolmannella tunnilla.” George mutisi väsyneenä. “Kunpa saisimme pinnauspurtavat pian valmiiksi.”
Söimme aamiaisen loppuun ja lähdimme eteisaulassa eri suuntiin. Lattia oli yhä vetinen ja väistelin lätäköitä parhaani mukaan. Suuntasin professori Binnsin luokan eteen ja sadattelin itsekseni liukasta lattiaa, jolle olin meinannut kaatua kahdesti. Saavuin luokkaan juuri ja juuri ajoissa ja astelin tutulle paikalleni takariviin. Taikuuden historia oli edellisinä vuosina pidetty luihuisten kanssa, mutta nyt luokkaan asettuivatkin korpinkynnet. Kun tunti oli edennyt viidentoista minuutin verran, oveen koputettiin ja sisään astuivat Neville ja Luna.
“Anteeksi, professori, että olemme myöhässä. Neville kaatui eteisaulassa ja kävimme sairaalasiivessä.” Luna sanoi uneksuvalle äänensävylleen lähes turhankin pirteästi. Professori Binns nyökkäsi ja viittasi saapujat istumaan ja jatkoi sitten selostustaan vuoden opetussuunnitelmasta, johon kuului maahissotia, jästejä koskevia historiallisia lakeja sekä velhosukujen yhtymistä ja katoamista vuosien varrella. Painoin poskeni kättä vasten estääkseni pääni nuokkumisen. Kello ei ollut kahdeksaa enempää ja aine ei vain kiinnostanut. Viimein, ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua professori Binns päästi meidät pois ja kiiruhdimme tyrmiin. Heti tunnin alusta professori Kalkaros kertoi hyväksyvänsä S.U.P.E.R -ryhmäänsä vain ne harvat, jotka onnistuivat saamaan taikajuomien V.I.P-kokeesta odotukset ylittävän.
“Tällä oppitunnilla valmistamme rauhanjuomaa. Osaisiko joku teistä kertoa rauhanjuoman ominaisuuksista?” Kalkaros sanoi iloton vino hymy huulillaan. Kuten saattoi arvata, Hermionen käsi nousi ensimmäisenä ylös, ja kuten saattoi arvata, ei Kalkaros hänelle vuoroa antanut. Hän selitti rauhanjuoman pikaisesti kirjoittaessaan valmistusohjeita taululle ja antoi tunnin aikaa sen valmistukseen. Vain harva onnistui ja tunnin loppuessa Kalkaroksen ilme muuttui vahingoniloiseksi.
“Sääli, etteivät puoletkaan teistä tule pääsemään V.I.P -tutkintoaan läpi taikajuomien osalta. Tunti on ohi, menkää.”
Oli lounaan aika ja syömään saapuessaan Fred ja George näyttivät kiehuvan raivosta.
“Se sammakko ei opeta meille kerrassaan mitään!” Fred tuhahti.
“Emme saa käyttää edes sauvoja!” George korosti.
“Olette valitettavan alhaisella tasolla opintojenne tasolla, joten tällä lukukaudella keskitymme teoriaopintoihin.” Fred matki kimeällä äänellä.
Saman sain todeta tunnin alkaessa.
“Sauvat pois, täällä emme keskity turhanpäiväiseen loitsimiseen. Olette jääneet teoriaopinnoissanne valitettavan paljon jälkeen, joten ministeriö pitää parhaana opettaa teille pimeyden voimilta suojautumisen alkeita turvallisemmalla tavalla. Avatkaa kirjastanne sivu 13.” Pimento kailotti vastenmielinen kestohymynsä kasvoillaan. Käänsin sivua ja pastellivärinen kuva pomppasi silmilleni.
“Tämän täytyy olla vitsi.” Mutisin epäluuloisena. Kirja oli selvästi kirjoitettu pienille lapsille.
-
Luku 22.
Tunnin loputtua kiehuin raivosta. Pimento oli jopa Kalkarosta kamalampi opettaja, helpostikin. Hän ei suosinut ketään ja oli teennäisen mukava pingottuneine sammakonhymyineen.
“Joko nyt tajuat mitä tarkoitimme?” Kuulin Fredin äänen takaani.
“Se vanha rupikonna on sekaisin!” Huudahdin ja pahaksi onnekseni takaani kuului käheä hönkäys.
“Höm höm! Tuollaista kielenkäyttöä ei koulussamme sallita. Tällä kerralla selviät varoituksella, mutta seuraavasta rapsahtaa jälki-istunto.” Pimento naurahti ja lähti omahyväisenä kävelemään poispäin. Käteni puristuivat nyrkkiin ja sain todella estellä itseäni etten olisi huutanut kaikkia tuntemiani kirosanoja akan perään.
“Tule, lähdetään kävelemään.” George sanoi ja käteni rentoutuivat. Kävelimme kasvihuoneiden ohitse ja kiersimme linnan saapuen lopulta järven rantaan. Alkoi olla kylmä, joten menimme suoraan rohkelikon oleskeluhuoneeseen ja valtasimme paikan sohvalta takan edestä. George kieputti hiuksiani sormensa ympäri juttelun lomassa. Näin takanreunukselle asetetusta vanhasta tupapokaalista vähintäänkin kymmenen ensiluokkalaisen kerääntyneen Fredin lähistölle puolikaareen. Nostin päätäni niin, että näin sohvan taakse ja huomasin Fredin pitävän kädessään naurettavaa tipunkeltaista päähinettä, jota koristi suuri pinkki sulka.
“Ja heti kun veljeni saa itsensä ylös sohvalta, voimmekin aloittaa.” Fred kailotti.
“Et sitten yhtään parempaa ajoitusta löytänyt?” George huokaisi noustessaan sohvalta.
“Noniin, hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä; Päättömyyspäähine!” Fred laittoi keltaisen hatun päähänsä ja koko pää kaulaa myöten katosi. Myös George asetteli päähänsä hatun, punavioletin pannumyssyn, ja pian oleskeluhuoneessa seisoi kaksi päätöntä. Pojat hapuilivat hetken ilmaa siinä, missä heidän päidensä olisi kuulunut olla ja nostaessaan hatut pois päästään, heidän virnuilevat kasvonsa tulivat taas esiin.
“Päättömyyspäähineet vain kaksi kaljuunaa kappale!” He huusivat yhteen äänen ympärille kertyneiden pienten noitien ja velhojen taputtaessa ja en voinut kuin pudistaa päätäni ja taputtaa mukana.
Hatut menivät kaupaksi alta aikayksikön ja katselin sohvalta kuinka kaksoset nostelivat suuresta laatikosta mitä eriskummallisimpia hattuja ja myivät niitä muille rohkelikoille. Ensin sininen narrinhattu keltaisilla tupsuilla, sitten räikeänoranssi villapipo jota koristi kolme suurta punaista kulkusta, sitten vaaleanvihreä fetsi kukkakuviolla. Pian laatikkon pohja alkoi paistaa ja rohkelikkotorni täyttyi päättömistä ihmisistä. Hermione kömpi oleskeluhuoneeseen muotokuva-aukosta ja kiljaisi korviasärkevästi. Hänen kätensä ponnahtivat silmien eteen ja hän rauhoittui vasta kun Lee esitteli hänelle päättömyyspäähineen.
“Fred, George, jos minä näen teidät vielä myymässä näitä, passitan teidät samantien jälki-istuntoon. RON! Sinä olet valvojaoppilas!”
Ronin päätön vartalo oli juuri ilmestynyt makuusaleihin vievistä portaista.
“Niin olen.” Ron tokaisi ja nosti kätensä hapuilemaan hattua näkymättömästä päästään.
“Valvojaoppilaana sinun tulisi ehkäistä tällaista toimintaa, eikä osallistua siihen.”
“No, minusta tämä on hauska.” Ron tokaisi. Hermionen kasvot muuttuivat punaisiksi ja tämä marssi sättimään säikähtäneitä ensiluokkalaisia, jotka juuri asettelivat päättömyyspäähineitä päähänsä.
A/N: Huomasin että näitä ei ollut tarkoitettu erillisiks luvuiks, joten laitoinpa toisen heti putkeen.
-
;D Jee, lisää! Kaksosten sähläys on huippua, ja kun mukana on vielä tuo Fredin teennäisen katkera "kun tuo veli tuosta selviää naisongelmistaan" -asenne <3
Pilkunviilaaja-mokan-bongaaja iskee; Luna ei ole samalla vuosikurssilla Harryn & kumppaneiden kanssa, ja Kalkaros hyväksyy S.U.P.E.R. kurssilleen vain Upean saaneet. Toki jos tämä on AUsi kannalta olennaista, niin siitä vaan, minua ja minun valitustani ei kannata huomioida.
Riesu on ihan paras ;D
-
Brangwen, Aivan, aivan.. Joo oon taas kirjottanu näemmä aika väsyneenä ja jättäny yksityiskohtia tarkistamatta.. Varsinki ku edellisessä vielä muistin ihan oikein sen Lunan vuosikurssin.. Kiitos taas kommentista :D
-
Ahaha, ihana Ron tossa lopussa :'''DD Äh, eikä multa tipu taas enempää... Enkä jaksas mainita, mut mainitsen silti; latvialainen kirjotetaan pienellä ällällä, eikä isolla.
Mut joo, meen taas takavasemmalle odottelemaan kiltisti jatkoa 8))
-
Minulta on jäänyt muutama luku kommentoimatta, joten tässä tulee (sekavaa?) yhteiskommenttia. ;D
Kaksosten yhteissähellys on hienoa, on mukava lukea heistä toimimassa välillä myös yhdessä, koska yhdessä he ovat myös ihania, varsinkin kun olet tässä tuonut muuten niin hienosti esille kaksosten yksilöjä, että on hauskaa lukea heistä myös yhdessä. Kalmanhanaukion kuviot on myös kerrottu kivasti. :D
Pimento on ihan Pimento, ja onneksi Mica ei saanut kommentistaan jälki-istuntoa, koska se olisi ollut ihan hirveää! Ja joku saisi kalauttaa Antonia, jotta poika lakkaisi pyörimästä kuolonsyöjien kanssa Iskunkiertokujalla, voi Antonille muuten käydä köpelösti.
Tuo junassa keitelty vasta-aine on kyllä hienoa ja kaunista. Ja Luna on aivan ihana hypellessään kuvioissa omana unelmoivana itsenään.
Ron ja Hermione ovat ihanat tuossa lopussa.
“Fred, George, jos minä näen teidät vielä myymässä näitä, passitan teidät samantien jälki-istuntoon. RON! Sinä olet valvojaoppilas!”
Ronin päätön vartalo oli juuri ilmestynyt makuusaleihin vievistä portaista.
“Niin olen.” Ron tokaisi ja nosti kätensä hapuilemaan hattua näkymättömästä päästään.
“Valvojaoppilaana sinun tulisi ehkäistä tällaista toimintaa, eikä osallistua siihen.”
“No, minusta tämä on hauska.” Ron tokaisi. Hermionen kasvot muuttuivat punaisiksi ja tämä marssi sättimään säikähtäneitä ensiluokkalaisia, jotka juuri asettelivat päättömyyspäähineitä päähänsä.
Tämä teksti on täynnä ihanaa söpöilyä, ja kerrot tätä tarinaa nätisti, tätä on mukava lukea. :D
-
Luku 23.
“Taas sataa.” Sanoin pettyneenä makuusalini muille asukkaille ja vedin neuleen pääni yli.
“Hienoa, minulle jää aikaa neuloa, jos taikaolentojen hoito on peruttu!” Hermione kiljaisi riemuissaan.
“Neuloa? Miksi?” Parvati huudahti.
“Neulon myssyjä tontuille. S.Y.L.K.Y:n takia.”
Parvati tuhahti ja kuulin tämän mutisevan Lavenderille
"Turhuutta."
Odotin Ginnyä oleskeluhuoneessa ja lähdimme yhdessä aamiaiselle. Aamiaisella saimme tiedon taikaolentojen hoidon tunnin peruuttamisesta sääolosuhteiden vuoksi, ja Hermione alkoi suunnilleen sädehtiä onnesta. Hän kaivoi tipunkeltaisen lankakerän arkustaan heti makuusaliin päästyään ja seuraavaksi hän jo napottikin puikot kourassa suuressa nojatuolissa. Kun perutut tunnit olivat ohi, oli hän jo neulonut kaksi ja puoli pipoa tupsuineen päivineen. Toinen oli tipunkeltainen ja siinä oli vihreä tupsu, toinen oli violetti ja siinä oli keltaisen langan jämästä tehty tupsu, sekä keltainen koko pipon kiertävä köynnöskuvio. Lähdimme kasvihuoneille yhtenä seurueena ja saavuimme sinne yhtenä erittäin vetisenä massana.Satoi vaakatasossa ja tuuli viskoi kaavunhelmoja. Puiden lehdet irtosivat ennätysvauhtia ja Tylypahkaa vaivasi flunssaepidemia. Viima muuttui kylmemmäksi ja yhä useampi taikaolentojen hoidon tunti peruttiin myrskyn takia. Hermionen yöpöytä alkoi olla kukkuroillaan villamyssyjä, joita hän jätti roskien alle yöksi, jotta kotitontut poimisivat ne. Joka ainoa aamu Hermione tarkisti olivatko myssyt kadonneet, ja niiden kadottua hän tuli entistäkin iloisemmaksi. Päättömyyspäähineet tekivät kauppaansa sitä mukaa kun Hermione niitä takavarikoi, ja niiden rinnalle ilmestyi uusi tuote, pyörrytyspastilli, joka aiheutti pyörtymistä nimensä mukaan.
“Mistä ihmeestä te saatte kaikki ne hatut?” Kysyin Georgelta eräällä ruokatauolla.
“Kaikkialta! Niitä vain ilmestyy oleskeluhuoneeseen. Nojatuolien päälle ja takanreunukselle. Aivan kuin joku laittaisi niitä sinne ihan vain meitä varten.”
“Hermionen tonttumyssyt! Hän neuloo kotitontuille myssyjä ja jättää niitä tonttujen poimittavaksi.” Huudahdin ja kiitin onneani, että Hermione oli jo kiitänyt kirjastoon lukemaan neulomisohjeita.
Pian sade lakkasi ja taikaolentojen hoidot alkoivat normaaliin tapaansa. Hagridin sijasta opettajanamme oli kuitenkin professori Matoisa-Lankku. Ron, Hermione ja Harry, jotka olivat läheisiä Hagridin kanssa huolestuivat suunnattomasti, kun opettajaksemme paljastui Matoisa-Lankku, ja alkoivat samantien kysellä kiivaasti Hagridin olinpaikkaa.
“Mitä se teille kuuluu? Ottakaa kirjasta esiin sivu 280. Osaako joku kertoa, mitä nämä otukset ovat?” Professori tiuskaisi ja Harry, Ron ja Hermione palasivat nöyrinä paikoilleen. Risuiksi luulemani otukset paljastuivat pokkuroijiksi. Sauvapuissa majaileviksi ilkiöiksi jotka söivät siiroja. Saimme tehtäväksi piirtää pokkuroijan, joita oli yksi kolmen hengen ryhmää kohti. Ryhmässäni olivat Seamus ja Dean, vuosikurssini pojat rohkelikosta. Dean oli todella hyvä piirtäjä, ja hänen pokkuroijansa oli kaunis, yksityiskohtainen ja aidon näköinen. Minun näytti ruskealta tikku-ukolta.
Ruokatunnilla Hermione tuli viereeni istumaan ja sujautti syliini valkoisen taitetun pergamentin.
Oletko kiinnostunut pimeyden voimilta suojautumisen v.i.p-tutkinnon läpi pääsemisestä? Tule seuraavana Tylyahon viikonloppuna sianpäähän. Se on pieni pubi kolme taloa kääntöportilta vasemmalle ja talojen välisen polun päähän. Levitä sanaa.
“Milloin on seuraava Tylyahon viikonloppu?” Kysyin viereeni istuneelta Nevilleltä.
“Muistaakseni ei ensi- vaan sitä seuraava viikonloppu.” Poika sanoi hajamielisesti ja alkoi lusikoida keittoa. Hetken kuluttua hänen katseensa kuitenkin nauliutui korpinkynnen pöytään. Ajattelin tämän vain vaipuneen ajatuksiinsa. Hetken asiaa ajateltuani sujautin paperin puoliksi Nevillen lautasen alle ja nostin laukkuni olalle. Sitten nousin ja suuntasin kohti muodonmuutosluokkaa.
Seuraavan Tylyahon viikonlopun koittaessa lähdimme Georgen kanssa yhdessä linnasta ja käytyämme kermakaljalla Kolmessa luudanvarressa lähdimme kävelemään kohti Sianpäätä. Sianpää oli sotkuinen pieni pubi, jonka omistaja oli aivan Dumbledoren näköinen, ja joka oli täynnä vuohia. Pubin tiskillä istui vain yksi runsaisiin harsoihin peitetty noita, ja keskimmäisessä pöydässä Harry, Ron ja Hermione istuivat noin kymmenpäisen joukkion keskellä, Hermione hieman myhäillen. Harry kuiski hänelle silloin tällöin jotakin ja näytti vastentahtoiselta. Heitä ympäröivässä joukossa istuivat ainakin Fred, Lee, Benjamin, Ginny, Daniel, Neville, Luna ja Cho Chang ystävänsä kanssa. Lisäksi siellä istui joku, jota en tuntenut. Jälkeemme pubiin saapui vielä kaksitoista ihmistä, joista tunsin kaksi kolmasosaa ainakin nimeltä.
“Eiköhän me olla jo kaikki koolla. Tervetuloa ja kiitos teille kaikille kun tulitte. Kuten tiedätte, pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme on kelvoton.” Hermione vaikeni Fredin, Georgen ja Leen buuauksen ajaksi.
“Joten me päätimme, että..” Ron tuuppasi Hermionea. “Hyvä on, Hyvä on. Minä ajattelin, että on aika ottaa ohjat omiin käsiin, me tarvitsemme opettajan, joka oikeasti osaa asiansa ja opettaa meille suojautumista muutenkin kuin teoriassa.”
“Mistä me sellaisen löydämme?” Ron kysyi hänen vieressään närkästyneenä.
“Pyydetään Lupin takaisin! Hän osasi opettaa.” Huudahti minulle tuntematon korpinkynsityttö.
“Niin, minäkin ajattelin tuota ensin, kunnes tajusin, että meillähän on sopiva opettaja lähempänäkin. Tässä kohtaa sinä, Harry, astut mukaan kuvioon.” Hermione sanoi riemuissaan ja Harry näytti säikähtäneeltä.
“Sinä olet kiistatta meistä paras pimeyden voimilta suojautumisessa. Sinä selvisit opettajien taikaesteistä ja pelastit viisasten kiven Voldemortilta. Sinä tapoit basiliskin toisena vuonna Rohkelikon miekalla. Sinä pelastit Siriuksen ja Hiinokan kuolemalta kolmantena vuonna, ja olet meistä ainoa, joka kykenee loihtimaan suojeliuksen. Onko jollakulla vastalauseita siitä, että Harrysta tulisi loistava pimeyden voimilta suojautumisen opettaja?” Hermione sopersi melkein vihaiseen sävyyn ja koko pubi hiljeni.
“Hitto, Harry. En tiennyt, että osaat loihtia suojeliuksen.” Lee huokaisi ihaillen rikkoen samalla hiljaisuuden.
“Jos jollakulla on jotakin ajatusta vastaan, poistukoon hän nyt.” Hermione jatkoi topakasti ja kukaan ei poistunut.
“Hienoa, niin ajattelinkin. Saisinko kaikkien läsnäolijoiden nimet listaan, niin, että tiedämme varmasti, ketkä joukkoomme kuuluvat.” Hermione raapusti oman nimensä sulkakynällä ylimmäiseksi ja laittoi listan kiertämään, jotkut kirjoittivat nimensä hieman hangotellen, mutta lopulta kaikkien nimet olivat listassa.
“Minusta meidän täytyisi valita johtaja.” Tyttö jatkoi selostustaan, jota tämä selvästi oli harjoitellut.
“Minusta Harryn pitäisi olla johtaja. Hänhän meitä opettaa.” Neville sopersi ja Hermione punastui ja vaikutti nöyrtyneeltä.
“Niin, niin tietysti. Kaikki jotka äänestävät Harrya johtajaksi nostakoon kätensä pystyyn.” Kaikki kädet nousivat samanaikaisesti ja Hermione näytti nieleksivän.
“Selvä. Ovatko kaikkien nimet jo listassa?”
“Minusta meidän pitäisi keksiä ryhmälle nimi.” George huudahti vieressäni.
“Me voisimme olla Anti-Pimento-Liiga. Lyhennettynä APL!” Angelina huusi.
“Tai Taikaministeriö-on-törppö-Ryhmä!” Kaikui Fredin ääni.
“Minä ajattelin jotakin sellaista, mistä ei heti arvaisi, mitä me teemme.” Hermione sanoi vakavasti.
“Voisimme olla Asiallinen Kerho! AK, niin, ettei kukaan tiedä, mistä on kyse.” Angelina ehdotti.
“AK on loistava. Mutta laitetaan se tarkoittamaan Albuksen kaartia.” Ginny heitti ja joukosta kuului hyväksyvää muminaa. Hermione kirjoitti nimilistan ylimmäksi Albuksen kaarti, rullasi pergamentin ja napautti sitä taikasauvallaan.
“Hienoa. Nyt meidän täytyy vain löytää sopiva tapaamispaikka. Ilmoitamme sitten, kun sopiva tila löytyy.” Hermione sanoi ylpeänä.
“Kävisikö Rääkyvä röttelö?” Ernie McMillaniksi tunnistamani poika kysyi toiveikkaana.
“Ääh, aivan liian pieni näin monelle ihmiselle.” Ron sanoi ja nosti laukkunsa lattialta.
“Me ilmoitetaan kun keksitään sopiva paikka. Ensimmäinen tapaaminen on päättynyt.” Poika huudahti ja syöksyi ovesta ulos.
“Mikäs sille tuli?” Fred kysyi ja tuijotti hölmistyneenä ovea, samoin kuin moni muukin.
A/N: Kiiitoskiitos(x100) taas kommenteista :----)
-
Jeeeiiijjj, Albuksen kaarti 8))) hyvä, kun sekin pääsi mukaan. Hemmetti kun eilen lueskelin liekehtivää pikaria, niin kesken kaiken, kun luin tuota lukua, piti ihan lopettaa lukeminen hetkeksi ja miettimällä miettiä, että mitäs vuotta nää tässä nyt käykään :''DD Noh, kuumeen piikkiin...
Mutta kiitos taas tästä ja jatkahan piannnnnn :)))
-
Pimennolle kuonoon!
Minkä takia Hermione oli noin katkera "Harry johtajaksi" päätöksestä? Oliko tässä ihan tarkoituksella poikettu canonista siinä, että AKn nimi plus johtajakysymys ratkaistiin jo ensimmäisessä kokouksessa?
Olet koko ajan ihanasti toteuttanut sitä "sivusta seuraajan näkökulmaa", johon jo alusta asti ihastuin; on hienoa seurata tuttuja kohauksia jonkun muun kuin Harryn silmälasien läpi. Toivoisin silti, että Micalla ja Georgella olisi vähän omaakin elämää, ettei niin moni kohtaus menisi kirjan kohtausten referoinniksi. Tässäkään luvussa ei varsinaisesti tullut mitään uutta, ja söpöilykin jäi harmittavan vähiin.
Tätä ei pidä käsittää niin, etteikö luku olisi mielestäni ollut hyvä (hyvä se oli), vaan lähinnä niin, että älä turhan kauaa jatka tällä linjalla. Nyt kaivattaisiin jotain näkökulmaa, jotain Mican kannalta repäisevää, jotain, missä hän pääsisi itse tekemään ja vaikuttamaan, ettei hänen osansa olisi vain ajelehtia Row-tädin valmiiksi käsikirjoittaman näytelmän kohtauksesta toiseen.
Jatka! Yllätä minut!
-
Chyilly, arvaa kuinka monta kertaa mun on pitäny lukea joku kirjan kappale uudelleen, koska oon sekoittanu juonen kulun ficceihin ja hämääntyny :D Useimmiten kuumeessa ja yskänlääketokkurassa (meil on jotain ihan ihme myrkkyä se mistä meen aina ihan tööt)
Brangwen, Toivottavasti tässä on paremmin jotain muutakin, ku sitä 'jo tiedettyä' :D Ja mun canonista poikkeamiset alkaa olla jo enemmänkin sääntö ku poikkeus, joten liekö sillä väliä onko se tarkoituksellista ;D Ja tuon ihan itseasiassa tarkistin kirjasta, että ratkaistiinko se tarvehuoneessa vai sianpäässä, mut päädyin kuitenki laittamaan ne päätökset sianpäähän, ihan vaan saadakseni tolle luvulle vähän lisää pituutta, muuten siitä olisi tullut.. noh.. tavallista lyhyempi ;D
Luku 24.
Sopivan paikan löytymisestä ilmoitettiin Marraskuussa. Sana kulki kaartilaisten välillä ja pian jokainen tiesi ensimmäisen tapaamisen ajankohdan. Pimennon akka kuitenkin puuttui asiaan ennen ensimmäistä kokousta. Rohkelikon oleskeluhuoneeseen oli yön aikana ilmestynyt räikeänvihreä juliste, jonka kiehkuraiset hopeakirjaimet julistivat:
Tästä päivästä lähtien kaikki joukkueet, kerhot, ryhmät, läksypiirit ja muut säännöllisesti toistuvat kolmen tai useamman henkilön tapaamiset lasketaan kielletyksi toiminnaksi. Säännön rikkomisesta seuraa jälki-istuntoa jokaiselle läsnäolijalle viikon jokaiselle illalle. Säännön noudattamisesta vastaa Tylypahkan yli-inkvisiittori Dolores Pimento, sekä hänen itse nimittämänsä inkvisitiopartio.
Albuksen Kaartin jäsenet vaikuttivat epäuskoisilta ja luovuttaneilta. Minunkin intoni latistui saman tien luettuani vihreänä hehkuvan julisteen. Hermione ei kuitenkaan luovuttanut. Hän tiedotti jokaiselle kaartilaiselle, että kokoontuminen järjestetään silti, salassa muilta. Paikaksi oli valittu seitsemännen kerroksen käytävässä sijaitseva tarvehuone ja ajaksi kuudelta maanantai-iltana. Saapumisajat oli myös porrastettu, niin etteivät kaikki lähtisi samaan aikaan harhailemaan seitsemänteen kerrokseen ja herättäisi epäilyksiä. Fredin, Leen, Benjaminin ja Georgen piti lähteä ennen minua. Kymmenen minuuttia myöhemmin minä, Daniel, Ginny ja Neville lähdimme oleskeluhuoneesta. Tarvehuone oli upea, suuri ja kauniisti koristeltu huone täynnä kirjahyllyjä, pimeän paljastimia ja pehmeitä istuintyynyjä lattialla. Valitsin laivastonsinisen istumatyynyn Georgen purppuranpunaisen vierestä ja jäimme odottamaan muita. Kaikki ilmoittautuneet rohkelikot ja suurin osa korpinkynsistä oli jo istumassa pehmeillä tyynyillä ja lisää pakkautui sisään koko ajan. Kun kaikki olivat viimein paikalla, aloitti Hermione puheensa.
“Noniin.. Hei kaikille ja tervetuloa AK:n ensimmäiseen kokoontumiseen. Harry, mitä jos aloitettaisi?”
Harry nousi seisomaan ja tervehti kaikkia epävarmasti.
“Öh.. Josko aloitettaisi ihan perusjutuista. On tärkeää osata aseistariisunta, joten ottakaa pari ja harjoitelkaa hetki karkotaseet-loitsua.” Harry sanoi ja aiheutti pettyneen huokaisun väkijoukossa. George nappasi ranteestani kiinni ja nykäisi minut sivummalle harjoittelemaan. Katsahdin olkani yli taakse ja näin parien muodostuvan. Ginny ja Daniel, Benjamin ja Lee, Fred ja Angelina, Luna ja Neville. Harry kierteli parien joukossa ja korjasi näiden sauvaliikkeitä. Yllättävän moni loitsi niinkin helpon loitsun väärin, ja siten pienensi sen tehoa. Katselin hymyillen kuinka Neville onnistui riisumaan Lunan aseista ja tämän horjahdettua syöksyi tämän vierelle auttamaan tytön pystyyn. Aseistariisuntaa harjoiteltiin puoli tuntia, ja sitten siirryttiin estoloitsuun, jota harjoiteltiin tunnin loppuun asti. Tunnin lopussa Hermione jakoi jokaiselle valekaljuunan, josta näkisi seuraavan tapaamisen ajankohdan. Sitten Harry päästi ihmiset pareittain ja kolmen ryhmissä palaamaan oleskeluhuoneisiin. Hänellä oli mielenkiintoinen kartta, josta hän näki opettajien sekä Voron sijainnin. Lähdimme Georgen kanssa käsikkäin tarvehuoneesta, mutta kerrosta alempana George peitti silmäni ja vei minut oleskeluhuoneen sijasta kynttilöin valaistuun valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen.
“Meillä ei ole pitkään aikaan ollut kahdenkeskeistä aikaa, joten korjataan tilanne.” George hyrisi korvaani ja saattoi hymyn huulilleni. Poika pörrötti hiuksiani ja suuteli huuliani.
“Sinä sitten osaat yllättää.” Kuiskasin ja katsoin poikaa silmiin. Tämä iski silmää ja sujahti kääntelemään altaan hanoja.
Hetken kuluttua liu’uin altaan reunalta lämpimään hyväntuoksuiseen veteen ja Georgen kainaloon.
“Mitähän Fred mahtaa olla tästä mieltä? Luulin, että aioitte kehitellä uusia tuotteita tänään.” Sanoin kiusoittelevasti.
“Syöttini meni siis läpi. Fred aikoo viettää tämän illan pelaten shakkia Leen kanssa. Lee sai uudet shakkinappulat ja haluaa testata niitä.” George vastasi ja esitin haukoittelevani. George huomasi esitykseni ja kutitti minua kyljestä. Kikatin ja painauduin Georgen olkaa vasten. Vaahto ympärillämme kimalteli kaikissa pastellisävyissä ja siitä nousi kauniita kuplia. Katsoin Georgeen ja tämä painoi huulensa omiani vasten hymyillen samalla suloisesti.
Lähdimme kylpyhuoneesta myöhään yöllä. Kävelimme rauhallisina kohti oleskeluhuonetta välillä pysähtyen tarkistamaan, ettei Voro sattunut hiippailemaan lähistöllä. Kolmen käytävänvälin päässä rohkelikkotornista kuulimme kikatusta viereisestä taulusta. Taulu esitti vanhaa miestä, joka sillä hetkellä nukkui, eikä olisi mitenkään voinut päästää kyseistä ääntä.
“Neville, tuo kutittaa!” Taulun takaa kuului tuttu ääni, jota en sillä hetkellä osannut yhdistää keneenkään.
“Onko tässä jokin salahuone?” Kysyin kuiskaten Georgelta, joka tunsi linnan salaisimmatkin käytävät, huoneet ja kerrokset.
“Ei tietääkseni. Neljännessä kerroksessa on kyllä salahuone suunnilleen tällä kohtaa. Turbaanipäisestä hepusta kolme vasemmalle. Ja kerroksessa 7,5 on käytävä joka ei vie..”
“Missä oli?” Kysyin naurua pidätellen.
“Kerroksessa 7,5. Kerros, jonne pääsee vain kahtakymmentäkolmea vaille viisi Sunnuntaiaamuisin. Lukitsin sinne kerran erään luihuisen viikoksi.” George sanoi keveällä äänensävyllä. “Vahingossa tietenkin.” Hän jatkoi kun näki säikähtäneen ilmeeni.
Taulusta kuuluva kikatus keskeytti juttelumme.
“Neville, meidän pitäisi ihan tosi palata oleskeluhuoneisiin, joku voi löytää meidät.”
“Ei kukaan täällä liiku tähän aikaan.” Nevillen tuttu, lämmin ääni sanoi hyrisevänä. Kaikki epävarmuus oli tiessään kun tämä puhui seuralaiselleen. Sitten molemmat äänet vaikenivat hiljaisuudeksi, jonka katkaisi tytön kikatus. Lähdimme Georgen kanssa takaisin oleskeluhuoneeseen. Neville tuskin olisi kiitollinen, jos saisi tietää meidän salakuunnelleen hänen yksityistä keskusteluaan salaperäisen, mutta jotenkin niin tutun kuuloisen tytön kanssa.
-
“Sinä sitten osaat yllättää.”
Tosin taisin sitä vähän kerjätäkin ;D
Luna? Luna? Luna? Oooo, Nevillehän on ihan grrrrr
Söpöilyä tilasin, söpöilyä sain :D Mutta nyt Mica täytyy alkaa selvittää Nelvillen "mystisen" seuralaisen salaisuutta!
Kuinkahan Mican ja Georgen kaksintaisteluharjoitukset sujuivat? Onko George niin herrasmies, että antaa Mican voittaa joka kerta ;D
-
Onhan Neville raksu Luna?! Minusta he olisivat ihana pari, joten päätelmäni on täysin omaa tuotostani, voi Nevillen raksu olla myös joku toinen.^^ Luna vain olisi ihan paras. ;D
George kyllä hallitsee nuo yllättävät söpöilykuviot.^^ Aivan ihana yllätys Micalle! :D
Tuo AK:n perustamisen seuraaminen ei-Harryn näkökulmasta oli kivaa luettavaa, mukava nähdä toisenkinlainen näkemys AK:n synnystä. Ja noiden Hermionen myssyjen kohtalo on ihan paras. ;D Kaksosilla riittää myytävää. ;)
-
Ahaha, voi sitä luihuisparkaa, joka on joutunu olemaan viikon loukussa :'''DDDD George-pahis, vaikka se olikin vahinko... höm, nii vissiin..
Minunkin puolesta Nevillen muija sais olla Luna, koska se nyt vaan... niin... joo... kyls.
-
Luku 25.
Rohkelikkotorni oli sinä iltana ollut harvinaisen tyhjä. Kiivetessäni portaita näin tasanteella raollaan olevasta ovesta Ginnyn sängyn olevan tyhjä. Raottaessani oman makuusalini ovea näin kapeassa kuunvalon säteessä kylpevän tyhjän sängyn. Lavender. Aamulla mainitsin huomaamastani Georgelle, joka oli kiinnittänyt huomiota samaan asiaan.
“Benjaminin vuode oli tyhjä saapuessani makuusaliin. Ja kun kävin vessassa aamuyöllä näin Seamusin hiippailevan portaita ylöspäin. Kun uninen Benjamin asteli alas portaita ja istui viereiselle nojatuolille, ei George voinut itselleen mitään, vaan kysyi virnuillen;
“Missäs sinä olit viime yönä, kun ei oma sänky kelvannut?”
Benjaminin posket helahtivat punaisiksi ja tämä alkoi änkyttää jotakin vastauksensuuntaista-
“Mi.. öh.. olin.. siis..ääh.. Tuolla vain.. Kävelyllä.”
“Ja kuka mahtoi olla seuranasi?” Kysyi taaksemme ilmestynyt Fred.
“Ka.. Aivan yksin olin..” Benjamin sopersi ja syöksähti muotokuva-aukosta ulos Katie Bellin ilmaannuttua tyttöjen makuusaliin vievistä portaista. Hymyilin tajutessani syyn Benjaminin oudolle käyttäytymiselle, mutta vieressäni molemmin puolin napottavat kaksoset näyttivät olevan aivan yhtä ymmällään toistensa kanssa. Lähdimme yhdessä aamiaiselle ja kaksoset näyttivät olevan koko ajan enemmän ymmällään, varsinkin kun kuulivat muutamia lauseita Katien puheesta Alicia Spinnetille.
“Palasimme torniin vasta myöhään yöllä. Hän näytti minulle muutamia itse keksimiään loitsuja.”
“Minä olen ihan pihalla. Puolet tuvasta juoksee yöllä ulkona ja..”
“Hyvähän sinun on sanoa veliseni, jos en ihan erehdy, niin hiippailit itsekin tornin ulkopuolella.” Fred keskeytti Georgen ällistelyn. Annoin kaksosten kiistellä rauhassa ja keskityin juttelemaan Ginnyn kanssa. Hänkin käyttäytyi hieman erikoisesti ja vilkuili jatkuvasti korpinkynnen pöytään.
“Ketäs sinä vilkuilet? Ei Daniel ole korpinkynnen pöydässä.”
“Ai, ei, ei.. Meillä meni poikki, kun Daniel petti minua Mariettan kanssa.”
“Mariettan?” Kysyin, sillä en tiennyt kuka tämä oli.
“Marietta Edgecombe. Se Chon ystävä, hän on myös kaartissa.” Vilkaisin olkani yli korpinkynsien pöytää ja näin punaiset kiharat jotka pomppivat iloisesti tytön pään liikkeiden mukana.
“Et vaikuta olevan kovin pahoillasi?”
“No, voisi sanoa että minulla on jo jonkin aikaa ollut kiikarissa.. Toinen.”
Ginny osasi kyllä järjestää muiden parisuhteita, mutta hänen omansa olivat auttamatton sekamelska.
“No, kuka se on?” Kysyin maanittelevasti ja Ginny nyökkäsi Michael Cornerin suuntaan.
“Hän.” Ginny sanoi ja hänen silmänsä täyttyivät lempeydellä. Olin jo melkein syönyt puuroni kun Luna istui viereeni. Hän oli vanginnut junasta saamansa kuplan jonkinlaiseen lasiseen tetraedriin jonka jokaisesta kulmasta roikkui vaaleanvihreä kulkunen. Nyt viritelmä roikkui tytön kaulassa ja kulkuset kilahtelivat iloisesti aina kun tämä liikahti.
“Neville on kadottanut yhteyskaljuunansa. Kerrottehan hänelle AK:n tapaamisista?” Irrallinen ääni taulun takana yhdistyi Lunan kasvoihin ja omilleni nousi typerä virne. Ginny katseli yhä Michaelia lasittunein silmin ja minä olin menettänyt puhekykyni hetkellisesti. Lunan katse muuttui iloiseksi.
“Kiitos, te olette ystävällisiä.” Ja sitten tämä pompahteli pois paikalta. Havahduin valaistuksestani siihen, kun George heilutteli kättään edessäni.
“Oletko jo syönyt?” Hän kysyi kun viimein sain itseni koottua ja keskityin.
“Olen kyllä. Tule, mennään.”
Eteisessä näin Lunan ja Nevillen juttelevan.
“Hei, he ymmärtävät kyllä, eivät he ole sinulle vihaisia.” Luna puhui ja yritti tavoitella Nevillen katsetta.
“Minua vain kismittää niin, kun kadotan aina kaiken.” Neville sanoi surullisesti.
“Tule, näytän sinulle jotain.” Luna sanoi hiljaisesti ja vetäisi Nevillen hihasta, siirsi kätensä tämän käteen ja lähti viemään tätä ovesta eteisaulan perällä. Hymy nousi kasvoilleni ja ymmärrys valtasi mieleni. George puisteli päätään kun huomasi sen saman idioottimaisen virneen.
“Ihan tosi, oletko nukkunut tarpeeksi? Jumitat taas.” Tökkäsin poikaa kylkeen ja esitin kaikkein kuivimman tekonauruni, jonka George tunnisti tekonauruksi ja kaappasi minut syleilyynsä. Hän puhalsi lämmintä ilmaa niskaani ja kutitti kylkeäni, ja sai minut nauramaan aidosti.
Brangwen, Frederica ja Chyilly, Kyl kyl, Lunahan se :D Mun mielestä Luna+Nevillen pitäis vaan olla Canonia..
-
Aww, kaikki söpöilee... Tai ehkä Kalkaros on vahingossa kaatanut jotain sopimattomia litkuja oppilaiden kurpitsamehuun, selittäisi tuon yleisen kevättä rinnassa -efektin :D
Ginnyn miesseikkailut ovat kieltämättä aika moninaiset ja monimutkaiset ;D Ja Luna/Neville on söpö yhdistelmä. AK onkin aikamoinen deittikerho.
Lisää hyvän mielen tekstejä odotellessa!
-
Voin kertoo, että oon samaa mieltä Brangwenin Kalkaros-teorian kanssa :''DD
Kiva oli lukea tollasta ihmisten keskeistä ihmissuhdesöhellystä. Tosin, on vähän tyhmänrohkeeta mennä Pimennon valtakauden aikaan linnan käytäville sillon ku pitäs olla omassa sängyssä :DD Noh, rohkelikot...
Hei, lyhyt kommentointi kunniaan.....
-
Ihanaa joukkosöpöilyä, pystyn hyvin kuvittelemaan Kalkaroksen kaatelemassa jotain Keväthysteria-juomaa oppilaiden mehuihin. ;D
Nyt paljastui muutama uusi söpöläispari, ja jee!, Luna on Neville raksu! :D :D :D
Ihmissuhdesäädöt ovat tässä monimutkaisia ja suloisia. :D
-
Hahah, oivoi Kalkarosta, on tainut liemet mennä väärin. Vaikee kuvitella Kalkarosta toivomassa söpöileviä oppilaita ;D
Luku 26.
“Aih!! Tuo sattui!” Kiljahdin kun olin Georgen loitsun jäljiltä kaatunut maahan. Poika säntäsi viereeni anteeksipyytävänä, mutta kaatui taaksepäin kun osoitin häntä taikasauvallani ja huusin loitsun häntä vastaan.
“Mica, tuo oli ilkeää!” George sanoi mutta nauroi silti.
“Oletko kunnossa?” kysyin hymyillen ja nousin seisomaan.
“Heti kun saan kostoni.” Poika nauroi ja hyppäsi ylös lattialta. Jatkoimme leikkimielistä taisteluamme kunnes Harry loitsi väliimme näkymättömän seinän, joka torjui loitsut.
“Kuunteletteko te lainkaan? Pyysin teitä jo kolmesti lopettamaan.” Harry sanoi meille. “Olen sitä mieltä, että voimme alkaa harjoitella suojeliuksia.” Hän jatkoi osoittaen sanansa koko kaartille. “Katsokaa ensin tarkasti. Odotum Suojelius!”
Harryn taikasauvasta purskahti hopeanhohtoinen uroshirvi.
“Kaivakaa mielestänne kaikkein onnellisin muistonne. Onnellisin ja vahvin. Ajatelkaa sitä muistoa ja lausukaa selkeällä äänellä; Odotum Suojelius.” Hän opasti.
“Täysivoimainen suojelius voi olla vaikeaa tuottaa, mutta myös kilvet ovat hyödyllisiä.” Hän sanoi hetken katseltuaan. Ajattelin ensimmäistä koulupäivääni. Sitä, miten tapasin Nevillen, Fredin ja Georgen. Hymy nousi väkisinkin kasvoilleni ja taikasauvani kärjestä purkautui jotakin hopeanharmaata, joka kuitenkin katosi saman tien ilmestyttyään. Huomasin muidenkin sauvojen sylkevän harmaata ainetta, ikäänkuin nestemäistä höyryä. Joka puolelta ympäriltäni kuului loitsintaa, ja yritin itsekin uudestaan.
“Odotum Suojelius!” Ja taikasauvani kärki puski taas suojeliushöyryä. Sain sen kuitenkin asettumaan pieneksi, haaleaksi ja läpikuultavaksi kilveksi hetken ajaksi. Näin kilven läpi edessäni juoksevan puhtaanvalkoisen hevosen ja hämäännyttyäni hevosesta kilpi haihtui. Joku oli onnistunut jo luomaan suojeliuksensa.
“Hienoa, Ginny!” Harry huudahti. “Jatkakaa vain yrittämistä muut.”
Tunnin ollessa jo loppumassa olivat Ginnyn lisäksi suojeliuksensa luoneet jo Luna, Neville, Ron, Cho, Michael ja Alicia.
“Odotum Suojelius!” Huusin viimeisen kerran ja taikasauvastani syöksähti jokin nelijalkainen. Pian sen muoto asettui ja suojeliukseni paljastui pikkuruiseksi tiikeriksi.
“Hyvä, Michaela. Muut, jatkamme harjoittelua joulun jälkeen.” Harry huudahti ja asteli oven viereen seisomaan, jotta voisi toivottaa kaikille hyvää joulua.
“Mitä muistoa ajattelit?” George kysyi minulta kun olimme matkalla oleskeluhuoneeseen.
“Ensimmäistä koulupäivääni. Entä itse?”
“Viimeisen koetuksen päivää.” George sanoi ja vaikeni.
“Mikä on?”
“Ajattelin vain.. Ehkä minun pitäisi kertoa. Mica, minä ja Fred aiomme tehdä jotain, mistä et tosiaan pidä.”
“Kuten mitä? Mieleeni tulee tuhansia asioita, joista en pitäisi.”
“Me emme aio olla täällä vuotta loppuun asti.”
“Aiotteko karata?” Ääneni muuttui hätäiseksi.
“Anteeksi.”
“Älä turhaan pyydä anteeksi, kerro vain, miksi?”
“Meillä on.. Suunnitelma. Ja jos Pimennon akka vielä tekee uusia sääntöjä, aikaistamme lähtöämme.” Kyynel karkasi silmästäni ja George pyyhkäisi sen pois.
“Älä itke, olemme me selvinneet erillään olemisesta ennenkin.”
Päätimme jäädä oleskeluhuoneeseen istumaan nukkumisen sijaan. Seuraava päivä olisi viimeinen ennen joululomaa. Olin nukahtanut Georgen olkaa vasten, mutta heräsin professori McGarmivan rymistellessä huoneeseen, poikien makuusaleihin ja hetkeä myöhemmin Harryn ja Ronin kanssa pois, pyytäen Georgen samalla mukaansa. En nukkunut koko yönä, niin huolissani olin. Aamuyöllä George palasi oleskeluhuoneeseen ja pakkasi arkkunsa.
“Luulin, ettet menisi kotiin jouluksi.” Sanoin pettyneenä hyvästellessäni hänet.
“Niin minäkin, mutta olosuhteet pakottavat. Isä on joutunut pyhään Mungoon.”
Halasin poikaa hyvästiksi ja tämä lähti muiden Weasleyn lasten ja Harryn kanssa porttiavaimella. Samana iltana sain häneltä pöllön.
Haluatko tulla jouluksi Kalmanhanaukiolle? Hermione tulee huomenna, voisit matkustaa hänen kanssaan. En usko, että Sirius pahastuu.
Etsin kaksi pergamentinpalaa. Toiselle kirjoitin vastaukseni Georgelle ja toisessa ilmoitin äidilleni, missä vietän joulun. Äiti kyllä toivoi minun tulevan kotiin jouluksi, mutta antoi minulle luvan viettää joulun kalmanhanaukiolla, sillä tajusi kuitenkin lyhyesti selittämäni tilanteen. Illalla arkkuni oli pakattuna sänkyni päädyssä. Ehdin hädin tuskin ummistaa silmäni, kun Hermione jo herätti minut.
“Nouse jo. Olemme lähdössä tunnin kuluttua.” Hän sanoi ja vilkaisin kelloa yöpöydälläni. Puoli kuusi.
“Kuinka aikaisella junalla oikein menemme? Luulin, että juna lähtisi vasta kahdelta.”
“Emme me mene junalla. Dumbledore on järjestänyt meille porttiavaimen. Tiedäthän, erikoistilanteen takia.”
Nyökkäsin unisesti ja puin päälleni. Lähdimme yhdessä Dumbledoren kansliaan ja siellä meitä odotti rehtorin lisäksi professori McGarmiva.
“Pahoittelen, ettette ehdi syödä aamiaista tänään, mutta epäilenpä että Molly on laittanut teille mitä maistuvimman aamiaisen.” Dumbledore hymyili hyväntahtoisesti. “Kas niin, aika taitaa olla käsillä, mitä jos tarttuisitte tähän, ah, kovinkin suloaromiseen esineeseen.” Hän jatkoi papatustaan ja osoitti vanhaa, reikäistä villasukkaa. Laskin toisen käteni arkun kahvalle ja toisen villasukalle hieman epäröiden. Hermione katsoi sukkaa inhoava ilme kasvoillaan, mutta laski kuitenkin kaksi sormea sen päälle. Sinisen valon välähtäessä näin professorien kasvot ja seuraavaksi kuulin korviahyytävää ulinaa ja näin neljä punaista päätä ympärillämme. Weasleyn äiti, kaksoset ja Ron.
“Ah, pääsitte perille. Sujuiko matka hyvin? Tulkaa keittiöön, olen laittanut aamiaista. Oi, tahdotte varmasti asettua taloksi ensin? Pojat, viettehän tyttöjen arkut yläkertaan?” Rouva Weasley sopotti enkä voinut kuin hymyillä. George auttoi minut pystyyn ja halasi minua lämpimästi. Näin silmäkulmastani kuinka Sirius riensi hiljentämään äitinsä muotokuvaa ja kääntäessäni katsettani huomasin Ronin kantamassa Hermionen arkkua yläkertaan, ja Hermionen kulkiessa hymyillen perässä.
A/N: Tosiaan pahoittelen että tapahtumat saattaa mennä tästä eteenpäin niin epäjärjestyksessä ku voi..
-
Tuo oli tosi kiva tuo Mican ja Georgen kaksintaistelukohtaus. Noiden kahden keskinäistä säheltämistä on hauska lukea. Ja pitihän se kaksosten koulustakarkaaminenkin ottaa jossain vaiheessa puheeksi Mican kanssa.
Vai että tiikeri... aika erikoinen suojelius Micalle. No, ehkä siinä syvällä sisimmässä asuukin tiikeri ;D Jos olisi pitänyt arvata, olisin veikannut jotain söpöä pikkuotusta, oravaa tai jotain.
Ja AUn nimissä saat tietysti sotkea tapahtumia niin paljon kuin vain jaksat. Minun puolestani Mica voi vaikka aivan täysin omin avuin lynkata Volden tai jotain vastaavaa, kunhan väliin tulee oikein paljon Mica/George-söpilyä :D
-
Moido onkonälkä!
Pikkasenko kiva ficci, ja PITKÄ kuinka sä jaksat kirjottaa noin paljo?
muutama kohta jäi vähä epäselväks esim:
“Ajattelin vain.. Ehkä minun pitäisi kertoa. Mica, minä ja Fred aiomme tehdä jotain, mistä et tosiaan pidä.”
Mica eikös se minä hahmo ollu Mica?
Jatkoa?
Jahma
-
Brangwen, Orava? :D Kylkyl, en siis oo tuonu todellista itteäni ja luonnettani tässä kovin hyvin esille.. ;D
Jahma, Kiva kuulla, että tykkäät :D Ja ihmettelen itekki, et miten jaksan, mut kai se on vaan se, ku kirjotan tätä luku-kaks kerrallaan. Ja tossa sun lainauksessa se tarkottaa et se puhuttelee Micaa silleen tyyliin "Paavo, mennäänkö kauppaan?" (ei, en keksinyt mitään parempaa..) Mutta kiitos kun oot jaksanu lukea tänne asti ja kiva jos jaksat lukea eteenpäinki :)
-
Luku 27.
Päivää ennen jouluaattoa Weasleyn perhe, Harry, Hermione ja muutama kiltalainen lähtivät katsomaan Weasleyn isää Pyhään Mungoon. Minä jäin Kalmanhanaukiolle, joka osoittautui erittäin tylsäksi paikaksi, kun siellä ei ollut muita, kuin Sirius, kotitonttu Oljo ja satunnaisesti vaihtuvat kiltalaiset. Tutkin kirjaa sängylläni istuen kun Ginny avasi oven ja istui viereiselle sängylle.
“Miten hän voi?” Kysyin ja Ginny pudisti päätään.
“Hän on mennyt sähläämään jästilääketieteen kanssa.”
“Kai hän paranee?”
“Joo, kyllä kai.”
Seuraavana päivänä, joka sattui olemaan jouluaatto, herra Weasley pääsi kotiin. Sen kunniaksi Kalmanhanaukio 12 hohkasi lämpöä ja iloa juhlivan asukaskuntansa jutellessa ja nauraessa. Myöhään yöllä pääsin nukkumaan ja seuraavana aamuna sänkyni jalkopäässä oli pieni kasa paketteja. Heräsin Ginnyn ja Hermionen rapisteluun näiden kuoriessa ensimmäisiä lahjoja pois kääreistä. Hieraisin silmiäni ja nappasin käteeni pinon päällimmäisen paketin, jonka oletin olevan Rouva Weasleylta. Paketista paljastuikin punainen jumpperi, jonka etumusta koristi valkoinen pöllö. Ginnyn jumpperi oli tummansininen ja siinä oli harmaa hevonen. Hermionella taas oli kädessään viininpunainen neule, jota koristi keltainen irvokas kotitonttu.
“Tämä on ihana!” Hermione huusi ja säntäsi ovesta kiittämään rouva Weasleyta, jättäen loput pakettinsa koskemattomina huoneeseen.
“Hullu.” Kuulin Georgen äänen vierestäni ja säikähdin niin että horjahdin melkein alas sängyltä. George kuitenkin tarttui lanteisiini ja veti syliinsä.
“Hyvää joulua.” Hän sanoi pehmeästi ja suuteli minua. Samassa Fred ilmestyi Ginnyn sängylle.
“Huomenta.” Hän sanoi. “George, en huomannut että lähdit, kiersin joka ainoan huoneen etsimässä. Olisit voinut sanoa tulevasi tänne.”
“Eiköhän se ollut ilmiselvää.” Ginny napautti ja Fred tuuppasi tätä.
“Siskoseni, älä sinä puutu veljiesi asioihin.” Ginny tuuppasi paikkaa, jossa Fred oli äsken istunut. Poika oli arvannut siskonsa suunnitelmat ja kaikkoontunut. Kohta hän jo ilmiintyikin Georgen viereen ja näytti kieltä Ginnylle.
“Minä menen aamupalalle. Ai, hyvää joulua!” Fred sanoi ja katosi taas. Hetken kuluttua hän kuitenkin palasi vain napatakseen suklaasammakon Ginnyn avaamasta rasiasta ja katosi vielä kerran. Ginny huokaisi kuuluvasti ja avattuaan loput pakettinsa lähti alakertaan toivottamaan muille hyvää joulua. George painoi vielä kevyen suukon poskelleni, nousi vierestäni ja lähti Ginnyn perässä alas.
“Tulettehan kohta? Äiti on tehnyt puuroa.” Hän sanoi vielä minulle ja äskettäin jumpperi päällään palanneelle Hermionelle ennen kuin katosi portaikkoon. Muista paketeistani paljastui suklaasammakoita ja jokamaunrakeita, uusi kaapu äidiltä, kaksi kirjaa ja pöllönnameja Aruballe. Puolenpäivän maissa ikkunalle lennähti perhepöllömme Bonaire, joka toi suuren pinon joulukortteja. Yhden jokaiselle Kalmanhanaukiolla majailevalle.
“Mistä pöllöjenne nimet tulevat? Ne ovat aika erikoisia.” Ginny kysyi minulta illalla kun pakoilimme Selestina Taigorin joulukonsertin kuuntelua ruokakomerossa.
“Aruba ja Bonaire ovat saaria Karibianmerellä. Ne tunnetaan myös ABC-saarina.”
“Miksi ABC? Onko saaria kolmaskin? Onko teillä sitten kolme pöllöä?”
“Ei, ei ole. Kolmas saari on nimeltään Curacao, mutta meillä on vain kaksi pöllöä.”
“Ai. Aiotteko hankkia?”
“En usko, ei meillä ole tarvetta kolmannelle pöllölle. Kaksikin sotkevat aivan tarpeeksi.”
“Mitä te teette ruokakomerossa?” Siriuksen pää oli ilmestynyt ovenrakoon.
“Shht. Pakoilemme Taigoria.” Kuiskasin ja vilkuilin Siriuksen ohi keittiöön, jonne alkoi pakkautua väkeä.
“Se on ohi jo, voitte tulla uloskin jos teitä huvittaa.” Minä ja Ginny vilkaisimme toisiimme ja nousimme salamana seisomaan. Ruokakomeron happipitoisuus oli pieni ja siellä oli pimeää. Kompuroimme ulos säilykepurkkien ja homeisten kaalien keskeltä ja istuimme pöydän molemmin puolin. Rouva Weasley päivitteli kuinka konsertti oli ollut “ihana, sydäntälämmittävä ja niin romanttinen. Kuten joka vuosi.” Minä ja Ginny nyökyttelimme aivan kuin tietäisimme asiasta jotakin, mutta kun Rouva Weasley kääntyi hellan puoleen hyräilemään jotakin Selestina Taigorin hitti-iskelmää, jouduimme tosissamme pidättelemään jottemme olisi räjähtäneet huutonauruun. Olimme karanneet paikalta ensimmäisen värssyn puolessavälissä, ja siitä pitäen istuneet ruokakomeron perällä.
“Minä sitten rakastan Selestinan musiikkia.” Rouva Weasley sanoi ja pamautti perunalaatikon pöydälle. Kaikki vaikenivat syömään lämpimiä jouluruokia ja pian alkoivat taas keskustella. Rouva Weasley keskusteli Selestina Taigorista. Hermione selosti Lupinille kotitonttuvillapaidastaan. Fred ja George viskelivät herneitä toisiaan päin ja Herra Weasley kertoi Tonksille ajastaan Pyhässä Mungossa. Aterian jälkeen minä, Hermione ja Ginny siirryimme huoneeseemme, ja kun olimme vaihtamassa yövaatteita päällemme, Hermione löysi pienen, muhkuraisen paketin sängyltään. Hän repäisi paperiin siistin reiän ja veti tummanvihreän, villaisen, tupsuisen kasan käteensä.
Päätöntä joulua Hermionelle toivovat Fred ja George
Hermionen kasvot muuttuivat sekunneissa tulipunaisiksi. Hän mutisi “palaan pian” yhteenpuristettujen huuliensa välistä ja säntäsi ulos huoneesta. Hetken kuluttua kuulimme huutoa seinän takaa. Huutoa, josta erottuivat selkeästi sanat kotitonttu, joululahja, vastuuton, vapautus ja jälki-istunto.
-
No, eivät sentään paketoineet Hermionelle yhtä niistä Kalmanhanaukion seinällä olevista kotitontunpäistä ;D En yhtään epäile, ettetkö olisi oikeesti tiikeri, mutta Micasta on tullut vaan vähän oravampi kuva.
Hermionen villapaita on ihana :D tekisiköhän rouva Weasley mullekin sellaisen? Ihana, kun Molly ottaa niin tarkasti huomioon kaikkien mieltymykset noita paitoja väsätessään (paitsi tietysti Ronin, joka saa joka vuosi sen kastanjanruskean). Ja Fredin kaikkoontumissähläys ;D Aloin juuri miettiä niitä pöllöjen nimiä, kun Ginny ratkaisi asian kysymällä saman kysymyksen, jota itse mietin.
Oli tosi veikeä joululuku :)
-
ihanaa joulutunnelmaa!
Huutoa, josta erottuivat selkeästi sanat kotitonttu, joululahja, vastuuton, vapautus ja jälki-istunto.
Aika hauskaa, vaikka en aivan kaikkien sanojen merkitystä ymmärtänytkään tässä tapauksessa.
Jatkoa odotellessa
J
-
Tuo AK:N suojeliusharjoitus on ihana ja hyvin kuvailtu!
Pidin siitä, että vain osa oppi suojeliuksen ensimmäisellä harjoittelukerralla ja että se vaati työtä. Tästä välittyi hyvin se kuinka vaativa loitsu suojelius on. :D
Rouva Weasley on ihan oma itsensä näissä kummassakin luvussa. Niin äidillinen hössöttäjä kaiken pahan keskelläkin. :D
Joululuku on ihanan jouluinen ja suloinen. :D Georgen ja Mican söpöily on kummassakin luvussa söpöä ja ihana.<3 Tuo Taigorin konsertin pakoilu on ihan ;D ;D ;D Pöllöjen nimet ovat mielenkiintoiset, ja olen myös miettinyt mistä ne tulevat, mukava, että tähän kysymättömään kysymykseen saatiin vastaus. :D Hermionen kaksosille antama höykytys oli kyllä jotain niin hermionemaista että melkein aloin sääliä kaksosia. ;D
-
Brangwen, se olis ollu jo julmaa ;D Tai ehkä niiden olis pitäny laittaa sinne myssyn sisälle se kotitontunpää :o
Jahma, Kiitos kommentista :)
Frederica, Kiitän hyvänmielenkommentista ;D
Luku 28.
Muutaman päivän kuluttua olimme jo palanneet Tylypahkaan. Hermionen neulomisvillitys oli laskenut ja tämä suhtautui kaksosiin erittäin kylmästi. Silloin tällöin ohi kulkiessaan hän saattoi suhista pojille erinäisiä haukkumasanoja, kuten varkaat, kotitonttujen vapautuksen estäjät ja vastuuttomat, vaaralliset pimeän taikuuden kauppiaat. Hän oli parissa päivässä kehittynyt erittäin nopeaksi puhujaksi, ja sai hyvin pariin sekuntiin mahtumaan kymmensanaisen haukkumalitanian, jota puhuessaan hän kuulosti vuotavalta ilmapatjalta tai villiintyneeltä tuulelta. Hän oli myös määrännyt kaksoset viikon ajaksi jälki-istuntoon joka illaksi heti lukukauden alkaessa. Minun ja Georgen kahdenkeskeinen aika jäi hyvin vähäiseksi, joka huolestutti minua, kun ajattelin tulossa olevaa kaksosten pakoa. Yhteistä aikaamme söivät läksyt, Georgen jälki-istunnot ja huispausharjoitukset, sekä AK. Kaartin tapaamiset alkoivat heti tammikuussa, jolloin jatkoimme suojeliusten parissa työskentelyä. Muutaman kokoontumisen kuluttua kaikki paitsi Hermione olivat onnistuneet luomaan suojeliuksensa, mikä oli ihme, sillä yleensä Hermione oli ensimmäinen, joka uusissa loitsuissa onnistui. Kolmannen kokoontumisen päätyttyä tavalliseen tapaansa jäivät Harry, Hermione sekä Ron vielä tarvehuoneeseen, ja kuin ihmeen kaupalla, seuraavassa tapaamisessa Hermione osasi luoda suojeliuksen, joka tällä oli pieni ja sulavalinjainen saukko.
Ensimmäisen huispauskauden ottelun päivän aamu oli sumuinen ja harmaa. Ottelu sattui osumaan lauantaille, joten oppituntien sijasta jokainen oppilas suuntasi huispauskenttää ympäröiviin katsomoihin. Minä toivotin Georgelle onnea peliin, suutelin tätä lyhyesti rohkelikon pukuhuoneen ulkopuolella ja suuntasin sitten Ginnyn ja Hermionen perässä katsomoille. Peli päättyi rohkelikon voittoon, josta luihuiset, erityisesti etsijä Draco Malfoy, tulistuivat.
“Ja niin meidät voitti kaksoset-joilla-ei-ole-kunnollista-kotia ja poika-jolla-ei-ole-eläviä-vanhempia. Y-hyy.” Malfoy leukaili ja Crabbe, Goyle ja Anton hänen vieressään höröttivät kaikkein vastenmielisintä nauruaan.
“Mitäs muuta teiltä löytyy? Ai, tietysti teillä on..” Mutta hän ei ehtinyt sanoa mitä rohkelikolla on, sillä hänen kimppuunsa olivat hyökänneet Fred, George ja Harry. Yleisön joukosta säntäsi pian pinkki, sammakkomainen nainen, jolla oli rupisissa kourissaan kolme pergamenttirullaa.
“Tuollaisia rähinöitsijöitä ei voida koulumme arvokkaan urheilulajin joukkueissa pitää. Te kolme, luovuttakaa luudanvartenne arvon herra Vorolle, joudutte pelikieltoon. Loppuiäksenne.” George, Fred ja Harry näyttivät siltä, kuin olisivat ajaneet juuri hevoskotkalla seinään. Vastentahtoisesti he luovuttivat luutansa Vorolle, jonka silmät kiiluivat vahingoniloisesti, ja joka mutisi juuri
“Erinomaista, oikeudenmukaista, loistavaa.”
“Mottaisin häntä jos tuo rupikonna ei olisi paikalla.” George mutisi hädin tuskin kuuluvasti, mutta Pimennon akalla taisi olla todella hyvä kuulo, sillä äkkiä hän huudahti takaamme
“No mutta herra Weasley, ethän toki lyö ketään, en usko että kaipaat jälki-istuntoa pelikiellon lisäksi.”
Georgen kasvot punehtuivat, mutta selvästi tämä nieli keksimänsä vastalauseet ja tyytyi kävelemään hiljaisena.
Seuraavassa Kaartin kokoontumisessa käsittelimme viimeistä kertaa suojeliuksia. Kaikki onnistuivat siinä jo jotenkuten, vain Hermionella oli vaikeuksia sen luomisessa.
“Hienosti sujuu, kaikilla teillä. Muistakaa kuitenkin, että tositilanteessa suojelius on hankalampi tuot..” Oven avautuminen ja sulkeutuminen keskeytti Harryn puheen ja kaikki katselivat ympärilleen nähdäkseen tulijan. Pian Harry kuitenkin paljasti saapujan olinpaikan, kun se hengästyneenä nyki Harryn kaapua polven kohdalta. Se oli suurisilmäinen kotitonttu, jolla oli lerpattavat lepakonsiipikorvat ja muutama villainen myssy päässään, pinottuna päällekkäin.
“Nainen tulee! Se nainen tulee! Se, joka otti Harry-herralta luudan. Hän tulee!” Tonttu kuiski hermostuneena.
“Kuulitteko? Pimento on tulossa, paetkaa!” Harry huusi ja kaikki ryntäsivät ovelle. Lähes kaikki rohkelikot lähtivät juoksemaan käytävää oikealle, rohkelikkotornin suuntaan. Minä, muutama puuskupuh, Luna ja Ginny lähdimme kuitenkin vasemmalle piiloutuaksemme saman kerroksen vessoihin. Lähtiessäni juoksuun nykäisin Georgea hihasta, ja tämä nykäisi vierellään ollutta Frediä, joka nykäisi mukaansa Angelinan. Ehdimme vessoille juuri ja juuri ajoissa. Ovi heilahti kiinni vain sekunteja ennen Pimennon vaaleanpunaisten kenkien kopinaa, joka kuului käytävästä. Mutta jalkapareja oli useita.
“Etsikää ne!” Kuulin Pimennon kimeän äänen huutavan kuin sotaa julistaen, ja muut jalat tämän ympäriltä lähtivät ilmeisesti juoksuun. Hetken kuluttua takaamme kuului kuitenkin hyytävä kiljaisu.
“Poikia! Poikia tyttöjen vessassa! Tyttöjen!” Surukasvoinen tyttöhaamu huusi vessakopin päältä.
“Myrtti, eikö sinun pitäisi kummitella alempana?” Ginny kysyi ja hyssytteli haamua.
“Minähän kummittelen missä haluan! Minua eivät määräile tyhjänpäiväiset, typerät oppilaat. Varsinkaan sellaiset, jotka viskelevät minua kirjoilla. Poikia tyttöjen vessassa!!”
“Äh, Myrtti, siitä on jo monta vuotta. Etkö voisi antaa anteeksi? Ja olla hiljaa.” Ginny huudahti närkästyneenä.
“Täällä näin! Poikia tyttöjen vessassa!”
Pimennon lyhyet pullajalat lähestyivät ovea, ja taikinamaiset kädet tarttuivat jo ovennuppiin, mutta viime hetkellä jokin möreä-ääninen puhutteli naista puuskuttaen.
“Sain yhden, katso!” Ääni sanoi ja Pimento nauroi heleästi.
“Goyle, haethan professori Kalkaroksen, taidan tarvita hänen apuaan.”
“Kyllä, professori.” Goylen ääni sanoi ja hänen askelensa katosivat. Pimento tuntui unohtaneen tyttöjen vessassa lymyilevät oppilaat ja hänen kenkiensä kaikkoneva kopina kieli hänen kävelevän poispäin.
“Me selvisimme.” Angelina huokaisi iloisena.
“Me ehkä, mutta entä se, jonka Goyle sai kiinni?” Minä sanoin.
“Toivon tosiaan, että hän pitää suunsa supussa.” Fred sanoi, ja en voinut olla enempää samaa mieltä.
-
Onko sulla jotain Hermionea vastaan? ;D Se vaikuttaa jotenkin vielä tavallistakin niuhommalta tässä tarinassa. Ja loppupas tämä luku hurjaan kohtaan. Aiaiai, kohta keskustellaan luovasti Pimennon kanssa ja sen jälkeen alkaa rytistä :D Ja ihan huippua tuo Myrtin "olen katkera ja kaunainen Ginnylle". Saa nähdä, millaisiin mittasuhteisiin tuo katkeruus kasvaa, kun Ginny vielä vie Harrynkin (siis ehkä, enhän minä tiedä, mitä olet tässä ficissä suunnitellut).
Kaikesta päätellen toimintaa tiedossa, jee!
-
Voisinpa kommentoida näin pitkästä aikaa :D Rupes ottaa mun lyhyt kommentointi päähän, ni päätin ottaa pienen tauon...
Kiva ollu taas yllättäen lukea tätä. On kiva, ettei tässä jaaritella maita ja mantuja, vaan tarina on nopeatemposta. Tollanen pieni ja turha joulu käytiin läpi yhessä luvussa, se on hyvä.
Mut miten sä onnistut tekee Pimennosta noin ällöttävän! :D Minä kun pidin jostain kumman syystä Pimennosta, ni nyt sä meet ja raiskaat sen! Hemmetinhemmetinhemmetti.. Mut ei siin mitää, jokainen tekee tyylillään :)) Vaikka tulihan sitä naureskeltua Pimennon lyhyille pullajaloille :''''DDD
Mutta jatkahan 8)
-
hmmm.. mielenkiintoista.
jatkoa odotellessa, jos vaikka keksis vähän rakentavampia kommentteja..
J
-
Hermionen jupina on ankara rangaistus! ;D Nyt jo melkein säälin kaksosia. :D
Tuo huipausottelun jälkeinen rytinä oli melkoista. Kurkistan Punurmion oppien mukaan teekuppiin ja ennustan ongelmia, pahoja ongelmia. Kuinkahan tästä selvitään... Jatkoa, kiitos. ;) Jätit nyt kamalan jännittävään kohtaan.
Tuo vessoihin piiloutuminen on loistoidea ja onneksi se toimi. ;D Myrtti on kyllä melkoisen kaunainen ja katkera tapaus, voi Ginny parkaa, kun Myrtti vainoaa.
Suojeliuskuvaus on taas hienoa. :D
-
Brangwen, Kiitooos taas kommentista :-----)
Chyilly, kiva kun kommentoit taas!
Jahma, kiitos kommentista
Frederica, Kiiiitän kommentista :D
Luku 29.
Aamulla koko AK tiesi, että Marietta oli kielinyt Pimennolle kokoontumisista. Pimento oli löytänyt jäsenlistan, Dumbledore oli ottanut syyt niskoilleen ja kadonnut. Aamupalan jälkeen siitä tiesi koko muukin koulu, sillä Pimento oli julistanut itsensä rehtoriksi.
“Uskon, että aika alkaa olla käsillä.” Fred kuiskasi Georgelle aamupalalla, ja George katsoi minuun anteeksipyytävästi. Vaikka koko ajan olin tiennyt, että kaksoset ovat lähdössä, en silti osannut sulattaa asiaa.
“Milloin?” Sain suustani, vaikka järkytys olikin ottanut vallan.
“Sopivan hetken koittaessa.” Fred sanoi varmana. “Suosittelisin olemaan lähistöllä silloin.” Hän jatkoi hymyillen. Miten hän pystyi hymyilemään tässä tilanteessa?
“Minun täytyy saada tietää!” Korotin ääntäni.
“Shh.. Rauhoitu. Kyllä minä kerron.” George kuiskasi ja kietoi kätensä lantioni ympärille. Fred tuhahti liioitellusti ja mulkaisin häntä pahasti. Nousimme aamiaispöydästä Georgen kanssa ja lähdimme tunneille omiin suuntiimme. Minulla oli jästitietoa ja Georgella muodonmuutoksia. Olin itkun partaalla koko aamupäivän, mutta tolkutin itselleni
“Ei se ole maailmanloppu, olemme me ennenkin erossa olosta selvinneet. Ei se ole maailmanloppu.” Ja lounaalla olin jo lähes koonnut itseni. Silti asiaa ajatellessani minut valtasi katkeruus, haikeus ja omalla tavallaan myös viha. Eivät kaksoset voineet lähteä noin vain.
Onnekseni pojat odottivat sopivaa hetkeä kuitenkin kauan. Aika kuitenkin kului aivan liian nopeasti. Tuntui kuin kuukausien sijasta olisi kulunut vain muutamia päiviä, kun eräänä huhtikuisena iltana istuin tekemässä liemien esseetäni, yhtä viimeisistä ennen koekauden alkua. Albuksen Kaartin kokoontumiset oli jouduttu lopettamaan Pimennon vallan takia, vaikka Neville ja Luna niitä olivat sitkeästi yrittäneet jatkaa. Hekin olivat kuitenkin luovuttaneet kolmannen jälki-istuntonsa jälkeen. Pimennon jälki-istunnot eivät olleet kenenkään mieleen.
Päätön hahmo lähestyi minua ja istui viereiselle tuolille.
“Tule, ennen kuin Hermione huomaa pääni puuttumisen. Tule nyt.” Poika sanoi ja viittoi tulemaan mukaansa.
“Ota hattu pois.” Nauroin ja vilkaisin portaikkoon jonne Hermione oli hetkeä aikaisemmin kadonnut hakemaan uutta mustepulloa.
“Tule nyt.” Georgen ääni sanoi ja tarttui minua kädestä. Nousin esseeni äärestä ja lähdin seuraamaan poikaa ulos oleskeluhuoneesta.
“Voitko ottaa hatun pois, tiedät, ettei minusta ole mukavaa puhua päättömille.” Sanoin ja kuulin Melkein päättömän Nickin tuhahduksen vasemmalta puoleltani. Georgen käsi hapuili tyhjyyttä ja sitten nosti punaoranssin tupsupipon pois päästään ja tiputti sen Lihavan leidin muotokuvan viereen.
“Tule, lähdetään kävelemään.” Poika sanoi.
“Pimennon hirmuvallan aikana. Aika rohkeaa.” Kiusoittelin ja George tökkäsi minua kylkeen.
“Etpä ennenkään ole siitä välittänyt.” Poika huomautti ja molemmat nauroimme. Kevätyö oli lämmin kun astuimme suurista puuovista pihamaalle. George johdatti minut istumaan vanhalle, harmaalle kivipenkille, jolta oli kaunis näkymä laskevaan kevätaurinkoon, jonka säteet olivat yllättävän lämpimiä. Pojan käsi kiertyi vyötäröni ympärille ja painoin pääni hänen olkaansa vasten. Arvasin, miksi tässä oltiin.
“George..” Aloitin lauseen.
“Aika on tullut.” Hän sanoi hiljaa ja huomasin yksinäisen kyynelen tämän poskelta, jonka läpi auringon viime säteet heijastuivat. En koskaan uskonut, että näkisin hänen itkevän.
“Me lähdemme tällä viikolla.”
Painauduin poikaa vasten ja vain vaivoin sain nieltyä kyyneleni. Lähdön viivästyttyä olin kai odottanut sen peruuntumista, vaikka syvällä sisälläni tiesin, etten voisi muuttaa kaksosten mieltä. He sanovat lähtevänsä. He lähtevät.
“Muistathan kirjoittaa?” Kuiskasin ja George vastasi painamalla huulensa omiani vasten. Se suudelma oli erilainen kuin ennen. George itki, minä en. Siihen suudelmaan sisältyi lupaus.
“Kyllä minä muistan.” George sanoi ja tällä kertaa uskoin häntä.
“Minne aiotte mennä? Äitisi tuskin innostuu jos menette kotiin ennen kuin lukuvuosi on loppu.”
“Meillä on pieni liiketila Viistokujalla. Ja asunto sen yläpuolella.”
“Tulen käymään heti kun voin.”
George hymyili ja suuteli minua taas. Olin sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että hän tahtoi hyvästellä minut näin, eikä puolihuolimattomasti lähdön kiireessä. Kävelimme käsikkäin takaisin linnaan, kun yön viileys alkoi tuntua iholla, mutta ovella George painoi minut vielä hetkeksi seinää vasten, suuteli hitaasti ja pehmeästi, ja illalla huomasin hänen sujauttaneen neuletakkini taskuun pienen kirjekuoren. Kuoressa oli sisällä hopeinen kaulaketju, johon oli pujotettu sormus. Pitelin sormusta sormieni välissä ja näin siihen kaiverretun tekstin.
Jotta muistaisit
Hymy kihosi huulilleni kun ripustin ketjun kaulaani ja kuiskasin ikkunasta näkyvälle himmeälle tähtitaivaalle
“En koskaan unohtaisi.”
Seuraavana aamuna järjestettiin viidesluokkalaisille pimeyden voimilta suojautumisen V.I.P-koe. Kysymykset olivat suurimmaksi osaksi helppoja. Sellaisia, joihin olin AK:ssa oppinut vastauksen. Kokeen puolivälissä alkoi koetilan ulkopuolelta kuitenkin kuulua meteliä. Pauketta, räjähdyksiä, hurrausta ja lasin helinää. Syy selvisi nopeasti kun ovi räjähti auki ja siitä syöksyi sisälle suuri kipinälohikäärme. Se syöksi tulta luokan yläpuolelle, kaarsi koetta valvovan Pimennon taakse ja lähti jahtaamaan tätä. Kukaan ei enää keskittynyt kokeeseen, ja kun Pimento juoksi salista ulos, häntä seurasi kaksi kolmasosaa kokeen suorittajista. Minä heidän joukossaan. Salin ulkopuolella räjähteli jatkuvasti erivärisiä kipinöitä, jotkut pyörivät, jotkut räjähtelivät jatkuvasti uudelleen, jotkut olivat muodostuneet eläimiksi jotka nyt juoksentelivat sikin sokin ilmassa, ja jotkut, lähinnä tähtisadetikut, kirjoittelivat kirosanoja ilmaan. Osa jopa kirjoitti Pimennonvastaisia lauseita, kuten “Pimento peltoon!” tai “Inkvisiittorille köniin!” Riesu oli tapahtuman hengessä täysillä mukana. Hän kaatoi haarniskoja siellä täällä, opetti tähtisadetikuille uusia, entistäkin rivompia sanoja ja viskeli Pimentoa, sekä tämän perässä jolkottavaa Voroa vuoroin mustepulloilla, vuoroin vesi-ilmapalloilla.
Voro kantoi mukanaan vesisaavia, josta hän heitteli ilotulitteiden päälle roiskeita, yrittäen saada ne sammumaan. Mutta vedestä kipinämuodostelmat vain villiintyivät, ja pian Voro keskittyikin Pimennon suojelemiseen näiltä “Pirun tekosilta” Pimento ampui niitä kohti katoutusloitsuja minkä kerkisi, mutta niistäkään ei ollut apua; Kipinäsuihkut nimittäin tuplaantuivat kun niihin kohdisti taikoja. Suurin osa oppilaista, muut kuin luihuiset, katselivat ihaillen hävitystä kun Voron seinälle naulaamat Yli-inkvisiittorin opetusasetukset räjähtelivät ilmaan.
Kaaoksen syy selvisi nopeasti. Eteishallissa seisovat Fred ja George pitelivät kumpikin pientä pussukkaa, joista he lähettivät uusia ilotulitteita matkaan. Kun lohikäärme oli viimein ajanut Pimennon eteishalliin, oppilaiden suotuisasti tehtyä tietä, se kaarsi ylöspäin ja säntäsi polttamaan maahan pudonneita asetuspapereita.
“Arvon rouva yli-inkvisiittori..” George sanoi.
“Me otamme niin sanotusti hatkat.” Fred jatkoi. Molemmat virnistivät ja huusivat samanaikaisesti
“Tulejo luuta!” Ja hetken kuluttua tyrmistä säntäsi kaksi luutaa, toisessa roikkui yhä kettinki, jolla ne oli naulattu seinään.
“Kaikki tänään esitellyt tuotteet, kuten myös vanhat suosikit kuten päättömyyspäähineet ja pinnauspurtavat Weasleyn Welhowitseistä, Viistokuja 93.” Huusi Fred nousten yhä korkeammalle luudallaan.
“Käykää toki myös katsomassa yläkerrassa esillä olevaa kannettavaa rämettä, uusista toimitiloistamme löydätte nekin.” George jatkoi virnistäen.
“Lupaamme antaa roiman alennuksen niille, jotka käyttävät tuotteitamme tuon huuhkajan karkoitukseen.” Fred huudahti ja Pimento pomppi pullajaloillaan ylös alas, yrittäen tavoittaa monen jalan korkeudessa olevia kaksosia.
“Pysäyttäkää heidät!” Hän huusi, mutta kukaan ei ollut kuulevinaankaan.
“Riesu, näytäthän hänelle taivaan merkit meidän puolestamme?” Fred sanoi ympäriinsä riemukkaana poukkoilevalle räyhänhengelle, joka kaikkien suureksi ihmeeksi pysähtyi, nosti tiukulakkinsa pois päästä ja teki syvän hovikumarruksen kaksosille. Sitten kaksoset ampaisivat avoimista ulko-ovista taivaan sineen. Katsoin ihailevana heidän peräänsä ja juoksin muiden oppilaiden ohessa pihalle. Kaikki halusivat vielä viimeisen kerran osoittaa suosiotaan kaksosille. Kaikki paitsi luihuiset, Pimento sekä Voro.
A/N: Voi apua mikä aikahyppäys taas. Armahtakaa.. Ja ei, tämä ei ole vielä ohi.
-
Eka osa: ihanan romanttista <3
toka osa: Kuolen nauruun! ;D Yrittäin mahtavaa kuvailua ja tunnelma välittyi tänne asti.
PS. hyvä ettei se ole vielä ohi
J
-
Voi ei mä en oo huomannu ollenkaa et tääl on uusia lukuja kun en oo pitkiin aikoihin täällä Finissä ees ollut... :(
Mutta!! Nää kaikki luvut oli niin ihania että huhhuh! Mican ja Georgen söpöily on niin ihanaa luettavaa..aww... ;DMica<3George on maailman söpöin pari...awawawawawawaww...
Mä oon toivonut aina että Neville ja Luna olisi pari ja nyt se on TOTEUTUNUT! :D kiitos siitä.
Mä oon toosi huono rakentavassa kommentissa mutta muut lukijat voi sitten niistä sanoo :)
Haluun jatkoa ja pian ja täl kertaa mä aijon kommentoida niin nopeesti kun ehin ;)
D
-
Iiih, ihana luku :D Tällä fluffyannoksella selviää ainakin huomiseen asti ;D
Riesu oli tapahtuman hengessä täysillä mukana. Hän kaatoi haarniskoja siellä täällä, opetti tähtisadetikuille uusia, entistäkin rivompia sanoja ja viskeli Pimentoa, sekä tämän perässä jolkottavaa Voroa vuoroin mustepulloilla, vuoroin vesi-ilmapalloilla.
Olen aina rakastanut Riesua kaksosten karkaamiskohtauksessa. Olet totisesti tavoittanut tunnelman tässä :D
Ja viel aaaawwww, mikä superfluffy. Olen nyt tosi onnellinen :D :D :D
-
Epilogi - Kymmenen vuotta Tylypahkan sodan jälkeen.
“George, missä sinä olet? Vieraat tulevat ihan kohta.” Huusin aviomiehelleni.
“Ähh, Mica, älä ota stressiä. Kello on vasta kymmentä vaille.” George huusi yläkerrasta. Olimme muutamaa vuotta sitten ostaneet mukavan, suuren maalaistalon Saukkonummelta. Kouluaikoinani saamani sormus roikkui yhä ketjussa kaulassani, ja sormeani koristi toinen, mutta sen kaiverrus poikkesi toisesta. Siihen oli kaiverrettu hääpäivämme.
George asteli rennosti portaat alas kaksivuotias esikoispoikamme sylissään.
“George, hyvänen aika, laita housut jalkaan. Longbottomit ovat jo pihassa!” Ja niin tosiaan, ikkunasta huomasin kolme hahmoa kävelemässä pihatietämme pitkin. Otin pienen poikamme syliin hieman hankalasti, sillä vatsassani kasvoi jo toinen lapsi. George vilkaisi ikkunasta ulos, punastui ja säntäsi takaisin yläkertaan.
“Geis!” Sylissäni oleva poika huudahti riemuissaan nähtyään Lunan ja Nevillen lähestyvän tyttärensä kanssa. Longbottomien kolmivuotiaan tyttären nimi oli Grace, mutta poikamme, Elliot, ei vielä osannut kyseistä nimeä ääntää. Astelin Elliot sylissäni ensimmäiseen kerrokseen ja avasin oven, jonka taakse olivat Longbottomien lisäksi ehtineet jo Fred ja Angelina.
“Mitä kummipojalleni kuuluu?” Fred kysyi hyväntuulisesti ja ojensin pulleilla käsillään kurottelevan Elliotin Fredin syliin. En ehtinyt edes ovea sulkea, kun Harry ja Ginny ilmiintyivät pihaportin taakse.
“Oletpa sinä kasvanut!” Ginny sanoi puhuen enemmän vatsalleni, kuin pojalleni. Ginnyn vatsa pullotti myös, mutta omaani hieman pienempänä.
“Kuten myös.” Hymyilin ja kuulin Georgen rynnistävän portaita alas. Hän tervehti eteisessä vieraitamme, ja ohjasi heidät takaovesta puutarhaan, jonne olin kattanut yhdessä äitini kanssa valkoiselle pöydälle kakun, keksejä, pieniä muffinsseja ja muuta purtavaa. Olin juuri kääntynyt katsomaan talon suuntaan kun takaani kuului tuttu huuto.
“Missä pieni päivänsankarimme on? Mummi tahtoo nähdä.” Herra ja rouva Weasley olivat saapuneet.
“Molly! Onpa ihana nähdä sinua. Hei Arthur, mukavaa että pääsit.” Sanoin halatessani Weasleyn äitiä.
“Elliot on varmaankin jo puutarhassa.” Sanoin ja vilkaisin auki jäänyttä ovea.
Meni suunnilleen puoli tuntia, kunnes loputkin Weasleyn veljet puolisoineen sekä Daniel, Benjamin ja heidän vaimonsa olivat saapuneet. Joimme kahvia ja teetä ja söimme leipomuksia.
Seisoin laattalattiaisella ulkoterassilla katsellen Elliotin, Gracen, Billin ja Fleurin tyttären sekä Ronin ja Hermionen pojan, Hugon leikkiä muiden jutellessa, ja tunsin lämminten käsien kiertyvän takaani vatsani ympärille. Laskin kahvikuppini valkoiseksi maalatulle puukaiteelle ja suutelin aviomiestäni.
“Rakastan sinua.” Sanoin Georgelle.
“Rakastan sinua enemmän.” George sanoi minulle.
“Eniten?” Sanoi viereemme saapunut Elliot ja hymy kohosi sekä minun että Georgen kasvoille.
“Rakastan sinua eniten.” Sanoimme yhteen ääneen ja kun erkanimme suudelmasta, oli Elliot jo juossut takaisin leikkimään.
Kiiiitän kaikkia kommenteista! Ja kiiiitän myös siitä että olette pysyneet matkassa tänne asti :------) Ootte uskomattoman ihania!
-
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA
AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Miksi teit tämän? Miksi lopetit? Hyppäsit vaan yhtäkkiä kaksosten paosta monta vuotta eteenpäin?
Jos unohdetaan angstini siitä syystä, että tämä riemu nyt loppuu, epilogi oli aivan ihana :D Ja aivan ihanaa, että tuo Mican saama sormus on edelleen mukana kuvioissa. Ja Fred on hengissä! Jee! Ja iso kaarti muksuja! Vähän jäin kaipaamaan tietoa Antonin kohtalosta, mutta muuten aivan huippuiso AAAWWW.
Kiitoskiitoskiitos tästä iltojen piristyksestä ja superfluffysta!
-
Brangwen, saatan (sitten joskus) tehdä spin-offin tästä, lähinnä Antonin elämästä koulun jälkeen :) Fred on hengissä koska FREDIÄ EI SAA TAPPAA!! Iso kiitos ja ole hyvä :-----)
-
ihanaa ! :-* !
Fred elää, kaikilla on lapsia ja George ja Mica ovat umpirakastuneita :D
Ei kai tämä tähän loppunu? ???
Jahma
-
VOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOOIIIIIIIIIIIIIIII EEEEEEEEIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!!!! :'(
Se loppu! miksimiksimiksi!??
Jee Fred is alive!
mutta tää oli ihan huippuhypersuperihqfantastinenupea Fic! <333 Mulla jää niin ikävä tätä ficciä mutta onneks kaikki sai onnellisen lopun ;D
Mutta vielä pitää sanoa pari valittua sanaa tästä:
AWWWWWWSSS!! <33333333
Kiitosjakunnia! Danke kun kirjotit tän<33
D
-
Mie ihan säikähin ku luin et toi on epilogi :DD Ja, no... Desbina tais kirjottaa kaiken, mitä mullaki tuli mieleen :D
Paitsi vielä miulta sellanen isoisoisoisoISOISO kiitos siitä ku et tappanu Frediä 8))
-
Oi kiiitos kaikille kommenteista, ootte mahtavia :--------3
-
Ihana lopetus, awww!<3
Aivan yli-ihanaa, että Fred on elossa, ja että kaikki (toivottavasti myös Anton) saivat onnellisen lopun. Seuraava sukupolvi on suloinen. Tuo epilogi on ihana ja nätti, ja kuvailu on söpöä ja kaunista. Suloista, että tuo Mican saama sormus pysyy matkassa mukana. :D Kaksosten pako on myös kuvailtu hienosti.
Sääli, että tämä söpöily loppuu tähän, mutta aivan ihanaa, että olet kirjoittanut tämän.
Suuri kiitos tästä.<3
-
Frederica, Kiitos itsellesi kun oot jaksanu lukea tätä ja kommentoida ahkerasti :)