Originaalit > Pergamentinpala
Pakko saada pää niin sekasin et unohdan sun nimesi | K11 Kuisma/Ville raapalesarja | viimeinen osa 23.8
KAISA.:
6
350 sanaa
maaliskuu 2020
Mun yksiö tuntui jättimäiseltä, kun porukka oli jakautunut kahteen osaan. Mä olin Jannen ja Villen kanssa keittiössä muiden istuessa olohuoneessa.
Villen käsi siveli pöydän alla mun reitttä. Se piirteli kuvioita. Kirjoitti sanoja. Puristi. Välillä liian ylhäältä. Välillä otti kätensä pois ja sai mun sisuskalutkin kiljumaan sen nimeä.
Ville jutteli Jannen kanssa kuin ne olisi ystäviä ja aina kun se kutsui sitä nimeltä, niin se sanoi sitä Jannikiksi ja Jannesta näki miten sitä inhotti kuulla nimensä Uudentalon Villen suusta. Mutta Janne sentään yritti.
Kosketin hellästi varpaillani Jannen säärtä. Se nosti katseensa muhun ja pudisteli hymyillen päätään. Sen katse sanoi satoja sanoja, vaikka suu oli täysin hiljaa.
Sytkäri naksui Jannen sormissa, kun se sytytti tupakkaansa.
”Hitsi Kuismanen”, se huokaisi ja ojensi sytkärin takaisin mulle. ”Mä todella yritän pitää Villestä. Tai edes sietää sitä, mut se on jotenkin ihan hirveen vaikeeta. Se on musta jotenkin niin vastenmielinen.”
Hymähdin. Tiesinhän mä Jannen mielipiteen. Olin kuullut sen ennenkin. Liian monta kertaa, mutta se ei silti ollut onnistunut muuttamaan mun fiiliksiä Villestä.
”Kuisma, se oikeesti panee kaikkea mikä liikkuu”, Janne huokaisi lopulta. Se yritti taas.
”Oletko nähnyt?”
”En, mutta mä tunnen sen —”
”Mutta vittu joojoo. Miksen mä saa olla onnellinen?”
”Totta kai saat olla”, Janne kiirehti vastaamaan. ”Mut mä en mitenkään pysty uskomaan, että Villen kanssa löydät sitä onnea.”
”Musta tuntuu vallan mainiolta nyt”, keskeytin sen taas. ”Oon lähempänä onnea, mitä olen ollut kuukausiin ja se on Villen ansiota. Mikset voi olla onnellinen mun puolesta? Miksi oot noin helvetin katkera? Ootko sä kateellinen? Oot sinkkuna vaan vuodesta toiseen samalla, kun mä oon avioeron jälkeen löytäny heti jonkun toisen.”
”En mä nyt oikeen tiedä kannattaako tolla kauheesti kehuskella”, Janne naurahti pelkkää ivaa äänessään. ”Ja onko se toinen nyt niin paljon parempi, kun silti sä istut mun luona joka ilta? Mitä kiireitä Villellä on, että se ehtii nähdä sua vaan kännissä?”
”En minä vittu tiedä. Kysy siltä.”
Mun olo alkoi tuntua ihan idiootilta. En tiennyt miten olla, kun Janne puki niin helposti sanoiksi sen, mitä olin itsekin miettinyt.
”No vittu. Minäpä kysyn”, Janne naurahti. Se tumppasi röökinsä parvekkeen kaiteeseen ja katosi sisälle. Kirosana sen suusta kuulosti ihan myrkyltä.
KAISA.:
7
350 sanaa
maaliskuu 2020
Jäin polttamaan toisenkin röökin. En pystynyt menemään sisälle todistamaan, miten Janne nolaa itsensä lisäksi mut, kysymällä Villeltä kysymyksiä meidän jutusta kuin oltaisiin vittu viistoista.
En silti pystynyt olemaan katsomatta parvekkeen lasioven läpi, mitä sisällä tapahtui. Onneksi katsoin, koska mun rintaa kiristävä ahistus helpotti hieman, kun näin, miten Teemu pysäytti Jannen askeleet tarjoten sille jallupulloa. Janne otti monta huikkaa suoraan pullon suusta. Ne nauroi Teemun kanssa ja Janne puhui ja puhui. Sen täyteen tatuoidut käsivarret viuhtoi edestakaisin kuin rytmittäen sen sanoja ja tunsin päässeeni pälkähästä - Janne unohti mitä se oli menossa tekemään.
Tumppasin sammuneen tupakkani ja menin sisälle. Vältteli varmuuden vuoksi Jannen katsetta. Katsoin vain Villeä. Se oli mun poissaollessa siirtynyt olohuoneeseen. Ihailin sen rohkeutta. Vaikka se ei tainnutkaan edes tajuta pelätä.
Ville istui Repen vieressä. Niillä oli juttu kesken, kun pääsin niiden luokse.
Istahdin sohvan käsinojalla ja Ville nosti heti kätensä lepäämään mun reidelle. Mieheksi, joka oli lähinnä kirosanoja ja rajua seksiä, se osasi olla myös ihastuttavan lempeä. Hellä. Ja se sai mut hykertelemään ihastuksesta ihan uudella tasolla.
”No, Ville, mites sun ja Kuisman rakkaus voi? Joko säkin muutat tänne?” kuulin Teemun kysyvän. Melkein putosin käsinojalta.
”Teemu”, älähdin lujempaa kuin oli tarkoitus ja vedin paniikissani juomaakin väärään kurkkuun. ”Ei sun Vil—”
Mutta Ville keskeytti mut: ”Se voi mun mielestä tosi hyvin.”
Ville katsahti mua kuin varmistaakseen ja mä vain nyökkäilin kun hukuin sen vihreiden silmien katseeseen.
”En ole muuttamassa tänne, mutta tykkään Kuismasta ihan helvetisti, jos se on se, mitä halusit kuulla”, Ville jatkoi katsoen vuorostaan Teemua. ”En tosin tykkää tosta vittuilevasta sävystä sun äänessä. Ymmärrän toki sen, että teidän kaikkien mielestä mä olen löytänyt tieni Kuisman elämään vähän kyseenalaista kautta, mutta mitä sitä tunteilleen voi?”
”Sitä voisi kuvitella, että maail— mitä vittua, Reponen?” Dankkekin aloitti nauraen, mutta Repe tönäisi sitä kyynärpäällään kylkiluiden väliin.
”Jaahas”, Repe sanoi kuin mitään ei olisi tapahtunut ja nousi ylös sohvalta ottaen tukea Villen ja Danielin reisistä. ”Lähdetäänpäs sit jätkät baariin.”
”Mä tilaan teille taksin”, Ville naurahti ja lähti parvekkeelle.
Jäin tuijottamaan mun ystäviä.
”Vittu, te olette perseestä”, sihahdin. ”Antakaa mun elää. Antakaa mun leikkiä onnellista.”
Ne oli hiljaa ja mun teki mieli huutaa.
KAISA.:
8
350 sanaa
Huhtikuu 2020
”saank tulla yökylään?”
Tuijotin puhelimen näyttöä hämmentyneenä. Tuntui, että tuijotin ikuisuuden, vaikka todellisuus oli lähempänä sekunteja.
Ai tänään?
Kysyin, koska, vaikka päivät, viikot, kuukaudetkin, oli kuluneet, niin me nähtiin yhä vain viikonloppuisin. Olin muutaman kerran yrittänyt saada sitä luokseni arkena. Kerran se vastasi, mutta ei tullut ja muina kertoina se ei vaivautunut edes vastaamaan. Vaikka se häiritsi mua, niin en jaksanut välittää. Mulle oli pääasia, että nähtiin edes joskus. Vaikka sit vaan kännissä baarissa. Sain hetken tuntea olevani haluttu. Tai edes jotain sinne päin.
”tänään tänään. nyt”
Ja puoli tuntia myöhemmin Uudentalon Ville seisoi mun eteisessä reppunsa kanssa. Sen hymy ylettyi sen huulilta viisitoista kertaa mun sydämeni ympäri.
”Moi”, se tervehti ensin, kun en saanut sanaa suustani. Olin niin yllättynyt, että se oli siinä. Keskellä viikkoa. Selvinpäin. Omasta aloitteestaan.
Apua.
”Ootko seonnut päivistä?” kysyin, kun kaikki typerät vaaleanpunaiset tunteet puristi sydäntä ihan samaan aikaan.
”Ne sanoo, että keskiviikko on pikkulauantai”, Ville naurahti. ”Oon tainnut vaan seota susta.”
”Ootko sä kännissä?” karkasi mun huulilta. Sen oli pakko olla. Ei se muuten puhuisi tollaista
”En”, se vastasi hymyillen. ”Pitäiskö mun olla?”
”Ei tietenkään, mut... yleensä oot.”
”Niin oot säkin. Yleensä.” Katse sen silmissä oli äkisti vähän vakava. ”Oonko sulle vaan joku kännipano?”
”Et todellakaan. Mutta musta tuntuu, että mä oon sulle.”
Siinä. Mä sanoin sen. Viikkojen, kuukausien, liian monen yksinäisen illan jälkeen, mä vihdoin sain sen suustani ulos.
”Miten voit luulla noin?” se kysyi ja hetken mä katsoin Villeä kuin se olisi tyhmä.
”Koska me nähdään vain kännissä.”
”Mut mä ajattelen sua päivittäin”, Ville sanoi. ”Tykkään susta. Paljon. Kyllä sä sen tiedät.”
”Mistä mä voisin sen tietää?” kysyin ja naurahdin, kun musta alkoi tuntumaan, että se ainoa tyhmä tässä olisikin minä.
”Oon sanonut sen sulle.”
”Voisit sanoa useammin”, tuhahdin puoliksi vahingossa ja sain Villen nauramaan ääneen.
”Ai, sä oot niitä ihmisiä joiden tarvii kuulla se jatkuvasti.”
Enkä kehdannut myöntää, että mä olin niiden ihmisten perustajajäsen.
”No en nyt jatkuvasti”, yritin puolustella. Hävetti.
”Mutta useammin?” se kysyi, mutten kehdannut enää nyökätä.
Ville hymähti. Painoi otsansa mun otsaa vasten.
”Tykkään susta ihan vitusti”, se kuiskasi ja mua melkein itketti.
KAISA.:
9
350 sanaa
huhtikuu 2020
Ville oli mun luona kolmatta yötä.
Tänään osasin (uskalsin) iloita siitä, että se oli istuskelemassa mun sohvalla kun pääsin töistä kotiin. Ja siitäkin, että se tuli mun ja koirien kanssa lenkille. Nautin myös siitä, että sain tehdä ruokaa kahdelle ja rakastin sitä, miten aamulla sain kaapata Villen tuoksuisen tyynyn kainalooni ja jäädä nukkumaan, kun sen täytyi lähteä töihin.
Olin kaivannut sitä kaikkea. Kaivannut arkea toisen ihmisen kanssa. Kaivannut Anssia. Mutten ollut varma, mitä mun pitäisi tuntea, kun tajusin tänään ekaa kertaa, että sen Anssin kokoisen kolon mun sielussa voisi oikeesti täyttää joku muu, eikä se ajatus tuntunut liian pelottavalta.
Oltiin katsottu jo tunti jotain elokuvaa. En ollut keskittynyt hetkeäkään, mitä siinä tapahtui, kun keskityin vaan Villeen. Sen kosketukseen. Sen tuoksuun. Keskityin kuuntelemaan sen naurahduksia. Analysoin uusia tunteitani. Analysoin mua ja Villeä. Haaveilin tulevaisuudesta. Ajatukset harhaili kaikkialla. Nykyisyydestä menneisyyteen. Villestä Anssiin. Sinne, tänne ja takaisin.
”Mikä sun toinen nimi on?” Ville kysyi yllättäen ja sen täydellisen rosoinen ääni palautti mut sekunneissa takaisin siihen ihanaan todellisuuteen, jossa makasin sen sylissä perjantai-iltana.
”Lauri”, vastasin ja mua vain hymyilytti kun tunsin Villen henkäyksen hiuksissani.
”Kuisma Lauri Anttila”, se sanoi ja mulla kesti hetken, ennen kuin tajusin korjata.
”Liljeroos”, kuiskasin. Se tuntui iskulta suoraan palleaan. Ei se vielä virallista ollut, mutta yritin totutella. Olin ollut virallisesti Anttila vain muutaman vuoden, mutta se tuntui niin omalta, etten olisi halunnut luopua...
”Mm, joo. Sori. Kuisma Lauri Liljeroos”, Villekin korjasi. ”Niin paljon parempi.”
”Entä sun?” kysyin, kun halusin ajatukseni äkkiä takaisin nykyhetkeen. Siinä hetkessä mulla oli hyvä olla.
Ville tyrskähti.
”Oon Ville Into Ilmari.”
”Oikeesti?”
”Jep”, se sanoi kuin olisi kuullut vittuilua nimestään läpi peruskoulun.
”Mun faija oli Lauri Ilmari”, kerroin ja nousin istumaan sohvalla.
”Oli vai?” Villen äänessä oli ihana vire. Ihan kuin senkin silmissä olisi tuikkinut joku. ”Mehän ollaan ihan match made in heaven.”
”Niin me taidetaan olla”, naurahdin ja mun typerä sydän oli sulaa tollaisista sanoista.
”Tiesin sen kyllä heti, kun näin sut ekaa kertaa”, Ville sanoi ja sen silmien tuike oli sokaista mut. ”Vittu, oon niin onnellinen, että jätit miehes.”
Ja hetkessä nykyhetki tuntui pelkältä paskalta. Anssi oli se, joka jätti mut.
KAISA.:
10
350
huhtikuu 2020
”Sä näytät ihan siltä, että oot teininä skeitannut”, Ville sanoi puhelimensa takaa.
”Siis, mitä?” kysyin. Nauratti. Se oli ihan helvetin kaukana totuudesta. ”En tienny, että lapsuuden harrastukset näkyy ulkonäöstä tälleen kolmekymppisenä.”
Villekin nauroi ääneen. Olisin voinut kuunnella sen naurua ikuisesti.
”No, helvetti. Tatuointeja pitkin kroppaa. Tollanen huoleton, sotkunen tukka. Miljoonat vanssit kenkähyllyssä ja oot tyyliltäskin vielä ihan sellanen... no, tollanen.”
Ville nousi istumaan ja painauduin kuin vahingossa sen kainaloon, kun se näytti puhelimestaan videon, jossa oli 20-jotain vuotiaita rullalautailemassa.
”Miksi sä katsot tällasta?”
Ville tuhahti.
”Keskity olennaiseen. Ihan jätkän kaksosia nää tässä.”
”No, siis. Joo. Mulla on kyllä tollanen paita kaapissa ja teininä käytin joko pillifarkkuja tai tollasia housuja. Mutta soitin koko lapsuuteni viulua”, kerroin ja jostain syystä Villeä ilahdutti mun vastaus niin, että se vain hymyili.
”Oot niin vitun maaginen”, se kuiskasi lopulta, enkä mä hetkeen tiennyt miten olla, kun sydän tuntui räjähtävän rinnassa.
Naurahdin.
Suutelin Villeä.
Vaikka mä halusin kuulla, että musta välitetään, niin mä olin maailman paskin sanomaan mitään takaisin. En osannut puhua tunteista. En positiivisista, enkä varsinkaan negatiivisista. En osannut edes hallita niitä, vaan annoin niiden liian usein hallita mua. Inhosin sitä itsessäni ja Villen edessä tein parhaani pitääkseni kaiken piilossa.
Ja hetkessä tilanteen maagisuus katosi, kun Villen puhelin alkoi soida sen kädessä. Tunsin miten se katsahti sitä ja kun sen huulet katosi mun huulilta, oli munkin pakko katsoa, kuka soittaa.
Näytöllä vilkkui naisen nimi. En tunnistanut nimeä. Tosin en tuntenut Villen kavereista kuin muutaman.
Ville kiirehti ylös sohvalta ja meni puhumaan toiseen huoneeseen. En saanut sanoista selvää, mutta se nauroi, paljon, ja puhui ihan erilaisella äänellä kuin mulle. Aloin tuntemaan oloni typeräksi ja epävarmaksi, joten laitoin telkkarin ääntä lujemmalle.
Villeä hymyilytti, kun se tuli pois keittiöstä.
”Vittu, Jani lähetti taksin hakemaan mua”, se sanoi ja alkoi kiireellä kerätä tavaroitaan kasaan. ”Ne on ryyppäämässä Haapasen luona ja kaipasivat mua. Täytyy heti lähtee, niin ehdin vielä hakee kaljaa kaupasta.”
”Okei”, vastasin sopivaan väliin. Yritin peittää hämmennyksen äänestäni. Aikoiko se lähteä noin vain?
”Mutta, tunnethan sä mut”, se naurahti olohuoneen oviaukolta. ”Kännissä kaipaan sua. Voi olla, et pistän vielä viestiä.”
Ja se lähti. Noin vain.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta