Originaalit > Pergamentinpala

Pakko saada pää niin sekasin et unohdan sun nimesi | K11 Kuisma/Ville raapalesarja | viimeinen osa 23.8

<< < (7/7)

KAISA.:
34
350


Janne oli jo lähtenyt jonkun matkaan. Mullakin oli mahdollisuus, mutta sitten näin sen, mitä tulin etsimään.

Sen lähes kaksi viikkoa, minkä vietin jatkuvassa humalassa, mun ainoana tavoitteena oli nähdä Ville. En enää pystynyt ottamaan siihen yhteyttä. Se ei ottanut muhun. Mutta jokainen kerta, kun astuin ovesta ulos, toivoin vain, että näkisin sen.

Ja nyt se oli siinä. Nojasi baaritiskiin. Nauroi. Hymyili. Näytti aivan liian hyvältä. Piti kättään jonkun alaselällä. Ja mä jäin jumiin.



Olin ohittanut Villen ihmismeressä jo neljästi. Hivuttauduin aina lähemmäksi. Viidennellä kerralla haiston jo sen partaveden.

Ensimmäiset neljä kertaa se oli kuin ei huomaisikaan, mutta nyt se katsoi mua kohti, eikä enää kauas tyhjyyteen.

Se vain katsoi. Niin katsoin minäkin. Aika hidastui. Sydän hakkasi kurkussa. Kosketin sen käsivartta kuin vanhasta pahasta tavasta. Sormenpäissä poltteli. Filmi katkesi sekunneiksi ja seuraavaksi tajusin olevani Villen ja seinän välissä.

Villen nyrkki piti kiinni mun paidan rinnuksista ja sen käsivarsi painoi mun kurkkua.
”Lopeta tuijottamasta”, se sähisi. Sen ote kiristyi ja mä vaistomaisesti otin kiinni sen ranteesta.
”Sä et ollut mulle koskaan, vittu ikinä, yhtään mitään muuta, kuin vitun helppo pano”, se jatkoi. Tuijotti mua vihreät silmät niin vihasta sekaisena, että mä uskoin jokaisen sanan.

Ja me jäätiin siihen. Ville ei päästänyt irti, vaikka ihmisiä käveli ohi. Mä en yrittänyt lähteä.

Tunsin sen hengityksen huulillani.

”Onnea vauvasta. Kaikki on ilmeisesti hyvin”, sanoin pienen ikuisuuden jälkeen. En jaksanut tapella. ”Tuleeko teille tyttö vai poika?”
”Ei tollasta nyt voi vielä vittu tietää”, Ville sanoi äänessään ikävä vire.
”Kumpaa sä toivot?”
”Mitä vittua, Liljeroos.” Ville naurahti. Viha sen katseessa menetti pelottavimman teränsä, vaikka käsi puristi yhä mun paitaa.

Se ei tiennyt, miten olla. Miten sen kuuluisi nyt reagoida, kun en lähtenytkään mukaan riitaan.

Ville pudisti päätään. Se irroitti otteensa. Otti askeleen taaksepäin. Katsoi kattoon, katsoi lattiaan. Katsoi mua.

Suuteli.

Sekunnit tuntui minuuteilta, kun meidän huulet yritti muovautua yhdeksi. Villen kädet oli mun poskilla. Se painautui mua vasten niin, että polvissa heikotti ja mieli kelasi, miten olinkaan kaivannut tätä.

”Vittu sä olet helppo”, sen sanat keskeytti maanpäälisen taivaan ja vaikka viha oli palannut takaisin sen silmiin, kun se katsoi mua, niin musta tuntui, että se puhui itselleen.

KAISA.:

35
maaliskuu 2021
En pystynyt nukahtamaan. Olo oli levoton. Paikoillaan oleminen tuntui kropassa ahdistavalta. Jalat heilui kuin omasta tahdostaan ja mieli kävi kierroksilla.

Otin puhelimen käteen. Laitoin pois. Otin sen käteeni vielä uudelleen ja vain tuijotin pimeää näyttöä.

Mielessä pyöri Ville. Lastenvaunut.

Me oltiin menossa Jannen kanssa syömään. Perjantai-ilta. Muutama kalja jo pohjalla. Janne kertoi hyvän läpän ja mä nauroin. Kävelin liian lähellä. Janne kosketti mun kämmentä kuin olisi aikonut ottaa kiinni. Mun vatsanpohjassa pyörähti silloin, mutta multa meinasi lähteä jalat alta, kun näin Villen. Tarun. Lastenvaunut.

Ville moikkasi ensin. Hymyili. Se kantoi itseään ylpeänä. Ylpeämpänä. Sillä oli rinta kohti taivasta kuin se olisi ollut vihdoin varma, että teki oikean valinnan.

Mä onnittelin. Janne onnitteli.

Ja sit tilanne oli ohi.

Tilanne oli nopea, en ajatellut mitään sillä hetkellä, mutta nyt ajattelin ihan liikaa.


Puoli vuotta se mies oli ollut pois silmistä. Pois mielestä. Jo neljä kuukautta elämä oli tuntunut helpolta. Tai… ei jatkuvalta taistelulta.

Elin tavallaan hetkessä, mutta suunnittelin innoissani tulevaa ja näin niissä ajatuksissa vain itseni. Olin löytänyt elämääni jotain pysyvää ja tavoittelemisen arvoista. Jotain, joka oli tärkeää mulle. Olin ylpeä itsestäni ja tavoitteistani, mutta nyt ne tuntui merkityksettömiltä.


Yritin päästää ahdistusta ulos hengittämällä. Hengitys oli katkonaista. Hallitsematonta. Mieli kelasi kaikkea negatiivista. Kasvatti mörköjä mun sisällä. Kietoi rautaa sielun ympärille. Vittu, rakastinko mä Villeä? Senkö takia se sai mut näin rikki? Taas.

Naurahdin omille ajatuksilleni. Painoin kämmenet vasten silmiä. Helvetti. Ville oli vain laastari, joka revittiin liian kipeästi irti. Laastari, joka jätti muhun syvempiä arpia. Niin syviä, etten ollut varma oliko rakkaus tässä maailmassa oikeesti vain jotain valheellista ja turhaa.

”Kuisma?” Jannen uninen ääni kysyi pimeydestä. Säikähdin sen ääntä. En ahdistukseltani muistanut, että se oli vielä siinä. Jannen käsi kosketti peiton alla mun rintakehää. ”Mikä hätänä?”
”Ei mikään”, valehtelin, vaikka tiesin, ettei se uskoisi. Yritin tasata hengitystäni.
”Hei…” Janne tuli lähemmäs. Se painoi nenänsä vasten mun kaulaa. Suukotti kerran. Toisen. ”Sun sydän hakkaa ihan hulluna.”
”Mm”, pääsi mun suusta kun sanojen muodostaminen oli hankalaa.
”Miksi?”
”Koska sinä.” Jannen uninen nauru helisi yksiön seinillä ja mä niin toivoin, että syy sydämen kiihtyneeseen sykkeeseen olisi ollut vain se.

”Mietitkö Villeä?” se kysyi, vaikka tiesi. En sanonut mitään ja Janne piti mun hiljaisuutta vastauksena.

”Mitä teidän välillä on oikeesti tapahtunut?” se kysyi varovasti. En ollut koskaan kertonut mitään oikeeta, enkä aikonut nytkään. Se tiesi vain sen oletetun - petin Anssia Villen kanssa ja eron jälkeen meillä oli vähän juttua. Vähän vaikeuksia, muttei mitään vakavaa. Ja se saa riittää. Hävettää liikaa, miten annoin sen leikkiä mulla kuukausia.

”Siis, äh. Ei mitään. Oli vaan niin outoa nähdä se pitkästä aikaa, kun sen takia..,” lause jäi kesken, kun en halunnutkaan sanoa sitä ääneen. ”Kyllä sä tiedät.”
”Joo”, Janne kuiskasi vastaukseksi ja me jäätiin hiljaisuuteen.

Janne silitteli mun rintakehää, siveli sormillaan mun kylkiä ja pian huomasin hengittäväni sen kanssa samaan tahtiin.

”Mutta, jos halutaan miettiä asiaa posin kautta”, Janne naurahti ja aina sen täytyi etsiä kaikesta jotain posiitivista... ”ilman sitä mä en olisi tässä.”
”Olisithan”, vastaain ajatuksissani. Janne oli yks mun parhaimmista ystävistä. Tietenkin se olisi tässä.
”Mm, joo. Mut en…” Jannen sanat keskeytyi, kun se  suuteli mun kaulaa. Näykkäsi korvanlehdestä. ”en tällä tavalla”

Se nosti kätensä mun poskelle, käänsi hellästi mun päätä. Nojautui suutelemaan mua ja jos tässä loputtomassa paskasta täytyi jotain hyvää löytää, niin kai se oli tuo täyteen tatuoitu saksalainen. Tuo, jonka syliin sain kaatua, kun muualle en enää uskaltanut. Ehkä, jos elämän oikuille haluaa etsiä selitystä ja suurempaa merkitystä, niin ehkä syy on aina vain ollut Janne.

Vaikka pää oli täynnä puolikkaita ajatuksia ja vääriä sanoja, niin ehkä se silti oli Janne, jonka takia enää edes jaksoin yrittää. Ehkä. Ehkä. Ehkä joskus vielä helpottaa.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[*] Edellinen sivu