Finfanfun.fi

Harry Potter -ficit => Godrickin notko => Aiheen aloitti: jacoblove - 07.07.2013 18:12:35

Otsikko: Timantteja (K11, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
Kirjoitti: jacoblove - 07.07.2013 18:12:35

Nimi: Timantteja
Ikäraja: K11
Genre: äksöniä ja draamarakkautta
Paritukset: James/OC, Lily/OC, Albus/OC, Rose/Scorpius + monia muita + perusparitukset Harry/Ginny, Ron/Hermione yms.
Disclaimer: Taikamaailma ja suurin osa sen henkilöistä kuuluvat J.K.Rowlingille ja kaikki muu hömpötys siinä välissä minulle.
Summary: 20-vuotias James Potter palaa Bulgariasta ryhtyäkseen opiskelemaan auroriksi Auroriassa. Lily Potter aloittaa viimeisen vuotensa Tylypahkassa yhdessä Roxanne, Hugo ja Fred Weasleyn kanssa. Vuosi pitää sisällään rakastumisia, riitelyä, mustaa magiaa, mustasukkaisuutta, kuolemaa, shottishokkikisoja, vihamielisiä lesbiaaneja, sieppauksia, merenneitoja, wannabe-kuolonsyöjien vallankaappauksen, henkisiä kasvupyrähdyksiä ja etanasuudelmia.

A/N: Risut ja ruusut olisivat oikein tervetulleita!

Ilmestyneet luvut:

1.Tervetuloa kotiin
2. Auroria
3. Tylypahkaan
4. Tutustumisharjoituksia
5. Huonovointisuutta ja yllätyshyökkäyksiä
6. Salainen suudelma kammiossa
7. Toipilas
8. Räkää ja sekavia tunteita
9. Rääkyvä hiprakka
10. Purjoa ja thestraleja
11. Suojakehiä ja vohveleita
12. Shottishokkeja ja etanoita
13. Sovinto
14. Salamyhkäisyyttä
15. Suolaisia suudelmia ja yllätyksellinen ilmavakoilu
16. Hylkeitä ja yllätysvierailija
17. Piukka peppu ja Limamies
18. Huispauksen maailmanmestaruuskisat
19. Sekasortoa
20. Alku
21. Vankina
22. Mustasukkaisuutta
23. Pallo ja kettinki
24. Menneisyyden saloja
25. Puraisu
26. Riitelyä ja pako
27. Halloween
28. Etanaunia ja sopimuksia
29. Täydenkuun yö
30. Rikkumaton vala
31. Magiaa
32. Lumihiutaleita
33. Paniikkia ja kuumia tunteita
34. Apinoita ja salaisuuksia
35. Intohimohuurua
36. Lieroja ja lunttaajia
37. Salaisia suunnitelmia ja valistamispuheita
38. Yöhiippailijat
39. Tulkoon joulu
40. Susimaisen surullista joulua
41. Yllätyksiä
42. Kohti valoa
43. Poika, joka elää - osa 1
43. Poika, joka elää - osa 2
44. Horoskooppeja ja anteeksiantoja
45. Katkeran suolaisia kyyneleitä
46. Susi ja pupu
47. Parisuhdekärhämää
48.
49. Sopu ja ero
50. Antautuminen
51. Viimeinen ottelu
52. Timantteja




Traileri (varoitus, sisältää pieniä spoilereita!)


Kelmien kertomus oli traaginen...
  ”Ai niin, Sarvihaara, Anturajalka ja Kuutamo ja sievä punapäinen ja vihreäsilmäinen lady lähettävät terveisiä ja sanoivat, etteivät voisi olla sinusta ylpeämpiä, Harry-setä.”
  ”Kiitos, Roxanne.”
  ”Kiitä kelmejä. He ovat ihan mahtavia.”
  ”Sitä he todella ovat.”

...kultaisen trion tehtävänä oli pelastaa maailma Voldemortilta...
  ”Hermione, Harrysta tuntuu siltä, että hänen on tehtävä tämä. Kuinka monta kertaa hän on ollut väärässä näissä asioissa?”
  ”Muistan muutaman kerran.”
  ”Hei, Voldemortin kukistaja tässä näin.”
  ”Voit käyttää tuota enää korkeintaan kymmenen kertaa, kamu."

...entä millainen on heidän jälkipolvensa tarina?
  ”Ja te olette Ava Lopez ja James Potter – Potter? Oletteko te sukua Harry Potterille?”
  ”Ylpeä esikoinen täällä näin.”

James Sirius Potter on aina kaihtanut vastuuta, sitoumuksia ja aikuisuutta...
  "Nyt, kun olemme keskustelleet tästä ikävästä juonenkäänteestä, jonka aiheutin, mitäs sanoisitte, tarjoaisitteko lempiesikoisellenne maittavan iltapalan?"
  *mulkoilua*
  "Tiedän, tiedän, olen paha."
  "Lähetit juuri pikkuveljesi kuolonsyöjien armoille."
  "Kuten sanoin, paha, paha, paha."

...mutta rakastuessaan varattuun tyttöön kaikki muuttuu...
  ”Ei, ei, ei, ei! Ei onnistu! Olen ratsastanut lohikäärmeillä! Kokonainen huispausstadion on sortunut päälleni! Wannabe-kuolonsyöjät ovat riepotelleet minun sukulaisiani! Minun parhaan ystäväni ruumiin on vallannut hänen kauan sitten kadonnut kaksoisveljensä! Mutta tämä! Tämä on sietämätöntä! En kestä tätä!”
  ”James – ”
  ”Sinä et saa tehdä tätä minulle! Et kaiken muun kieroilusi jälkeen! Minä lähden! Vie juonitteleva pikku olemuksesi Aqualinen hyysättäväksi, niin kuin olet väittänyt koko ajan haluavasi tehdä! Sinä ja Aqualine voitte viettää loppuelämänne yhdessä kasvattaen sitä otusta! Minä en välitä menninkäisen nenänpään vertaa! Minä lähden täältä!”
  ”Sinä et ole tosissasi. Voisitko edes yrittää keskustella tästä niin kuin aikuiset?”
  ”Minä en ole aikuinen! Eikä minulla ole mitään halua tai aikomusta ollakaan!"

Albus Severus Potterin sydän joutuu koetukselle, kun hänen tyttöystävänsä elämä kääntyy päälaelleen...
   ”Yh. En halua muuttua. Se on hirvittävää. Se on ihan kamalaa.”
   ”Tiedän, kulta."
   ”Mistä sinä sen muka tiedät? Oletko sinä muuttunut kertaakaan ihmissudeksi?”
   ”En, mutta – ”
   ”Niin, joten sinulla ei voi silloin olla haiskunkaan verran aavistusta siitä, miltä se tuntuu! Anna olla, Al!”

Lily Luna Potter on koko elämänsä nauranut vaaroille ja säännöille...
   ”Lily. Mene Shawnin ja Roxannen kanssa kotiin ja odota siellä, kunnes – ”
   ”En mene minnekään! Kotikolo on minunkin kotini!”
   *poistuvia askeleita*
   ”Edes hädän hetkellä tyttäreni ei tottele minua.”
   ”Lillero ei osaa ottaa käskyjä vastaan niin kuin normaalit ihmiset."

...mutta ylpeydellä ja itsepäisyydellä on hänelle kova opetus...
  "Menetit jo parhaan ystäväsi. Ja nyt menetät myös minut."
  "Ei - odota - älä mene - "

Taika- ja jästimaailman ylle laskeutuu pimeys...
 ”Mikä on hätänä?”
  ”Teidän pihamaanne on täynnä verenhimoisia susia ja sinä kysyt minulta, mikä on hätänä?”
  ”Minä näen jonkin olevan hätänä."
  ”Tämä oli harhautusta ja huijausta koko juttu. Tajusin sen ihan liian myöhään…”
  ”Mitä sinä puhut?"
   ”He valloittavat ministeriön."

...ja vain yksi voi jälleen pelastaa heidät...
  "Sinä todella olet poika, joka elää."

Kohtalokas vuosi on täynnä sekasortoa...
  ”Rose oli oikeassa. Jästit ovat hulluja.”

...magiaa...
”Ihan epäreilua! Jamie, olet pieni kana!”
”Ihastuttava tyttöystäväni on puhunut. Älä valita ja jatka peliä, magia-akka.”
”Minä vielä magia-akat sinulle näytän, Lohikäärmeiden rakastelija.”

...mustasukkaisuutta...
  "Haluaisitko selittää, mitä helkkaria sinä oikein sepitit tuolla sisällä?"
  "Minä en halua sinun olevan Michaelin kanssa."
  "Ai, jaa! No, minäkään en olisi halunnut sinun olevan lukuisien aurorikokelasmimmiesi kanssa ja liehittelevän minun parasta ystävääni, mutta sinä teit niin silti!"
  "Se kaikki tapahtui ennen kuin tajusin olevani korviani myöten ihastunut sinuun."

...suudelmia...
 "Yök! Sinä oksensit etanan minun suuhuni!"

...salaisuuksia...
  ”Miksi kaikki salailevat kaulailukaverinsa minulta? En minäkään salaile!”
  ”Sinä seurusteletkin kaulailukaverisi kanssa."
  ”Mitä kaikki muut sitten tekevät?”
  ”Irstailevat."
  ”Synnillisesti."
  ”Antakaa olla, ei se ole mitään vakavaa!”
  ”Tämä on niin epäreilua. En käsitä, mikä kaikkia tuntemiani naikkosia vaivaa! Joko he puhuvat kuolleille, syövät salaisesti lierojen naamoja tai sitten he höpöttävät jästien sekopäisyydestä!”
   ”Naiset ovat sekopäitä.”

...yllätyksiä...
  "Tuohan näyttää ihan perunalta."

...ja opetuksia...
  "Kukaan ei enää ikinä muuta minua hylkeeksi."

Yhdessä Potterit ja Weasleyt ystävineen...
  "Suut tukkoon, ei sanaakaan metsinkäisten karkoittamisesta tai gäätien kutittamisesta tai hän pitää sukulaisiani täysinä törppöinä!”
   ”Jos hän säikähtää muutamaa metsinkäistä hän ei ole sinun arvoisesi."

...taikovat maailmasta paremman paikan...
  "Tule minun mukaani. Karataan."
  "Sinä haluat karata minun kanssani auttamaan jästejä?"
  "Kyllä, kiitos."

Tämä on tarina ystävyydestä...
  ”Ja kehtaatkin kutsua itseäsi parhaaksi ystäväkseni. Parhaille ystäville kerrotaan tällaiset asiat! Minä kerron sinulle aina kaiken ja etenkin suutelointiin liittyvän kaiken!”
  ”Ihan kuin minä en sitä tietäisi ja nyt kun tuli puheeksi voin kertoa sinulle, etten pahemmin nauti niistä keskusteluistamme. Jos sitä nyt voi keskusteluksi edes kuvailla, että sinä tilität yksityiskohtaisesti mihin suuntaan Espanjan Iilimato on pyörittänyt kieltään sinun suussasi ja minä yritän kaikin voimin olla oksentamatta.”

...ja rakkaudesta...
  "Minä en voi hengittää ilman sinua."

...tarina, joka on täynnä...
  "Jamie, kuinka sait egosi sullottua kaapuusi niin huomaamattomasti?"
  "Taidolla, kultaseni, taidolla."

   Timantteja
   Find light in the beautiful sea
   I choose to be happy
   You and I, you and I
   We’re like diamonds in the sky
   Eye to eye, so alive
   We’re beautiful like diamonds in the sky
(Rihanna, Diamonds)




1.   Tervetuloa kotiin

James Sirius Potter rämähti kovaa nurmikolle ja kirosi, kun hänen takamuksensa teki inhottavasti tärähtäen tuttavuutta maankamaran kanssa. Refleksinomaisesti ja sulavasti hän kiepsautti itsensä ylös ja nakkasi samalla porttiavaimena toimineen kärsineennäköisen kauhan kädestään vihreänä välkehtivälle nurmikolle. Jamesin tummanruskeat silmät tekivät nopeasti pienen skannauksen varmistuakseen siitä, että hänen äitinsä ei ollut nähnyt hänen häpäisevän heidän kaunista pihamaataan käyttökelvottomalla ruokaottimella. Vielä kaksikymmentävuotiaanakin hän pelkäsi äitinsä arvaamatonta temperamenttia kauhun ja ylpeydensekaisin tuntein.
  James veti syvään henkeä ja pieni, vino hymy ilmestyi hänen suupieleensä, kun hän katsoi taloa, joka oli ollut hänen kotinsa syntymästään asti. Godrickin notko tuoksui vielä vuosien jälkeenkin täydellisen tutulta ja yksinkertaisesti siltä mitä olikin – kodilta.
  Talo oli kaunis kaikessa komeudessaan auringon kimmeltäessä sen moniin ruskeilla reunuksilla kehystettyihin suuriin ikkunoihin. Valkoisia seiniä koristivat sitä pitkin kiipeilevät lumotut, kaikissa punaisen ja kultaisen väreissä loistavat kukkaköynnökset, joista pisimmät ylettivät kolmannen kerroksen ikkunoihin saakka. Taloa reunustivat mehevät marja- ja kukka-pensaat, joita Jamesin äiti oli varjellut urheasti ja päättäväisesti kolmen lapsen tuhoa tekeviltä sormilta yli heidän kasvuvuosiensa. Suurta pihaa koristivat niin ikään kauniit istutukset, joista huomiota herättävin oli kultalehtinen puu, joka oli istutettu pihan pienimuotoisen kukkulan päälle. Se ei ollut korkea, mahtava tai massiivinen, enemmänkin taianomainen kaikessa hiljaisessa ja sirossa kauneudessaan; James saattoi kuulla tuulessa soljuvien, kultaisena kimaltavien lehtien kuiskaukset.
  Pieni ja ruma, hieman perunaa muistuttava metsinkäinen pompahteli hänen eteensä piipittäen omaa omituista kieltään tärkeänä, aivan kuin sillä olisi ollut jotakin merkittävää asiaa hänelle. James ei ymmärtänyt sanaakaan. Hetken hän tuijotti otusta huvittuneena, kunnes yhtäkkiä ja arvaamatta tontunnäköinen otus loikkasi hänen niskaansa ja seuraavassa hetkessä jo puraisi häntä ikävästi korvasta.
  James rääkäisi järkyttyneenä metsinkäisen yllättävästä väkivaltaisuudesta, kohotti kätensä niskaansa, tarttui sen hevosenharjalta tuntuvaan partaan ja kiskaisi lujaa. Metsinkäinen kiekaisi ja äänensävystä päätellen alkoi sitten kirota railakkaasti, mutta ei irrottanut pihtimäistä otettaan Jamesin korvista.
  Hetken metsinkäinen ja James kamppailivat siinä kimaltavan auringon alla.  James nyki nykimistään, mutta metsinkäinen oli kietonut jalkansa hänen kaulansa ympärille kuin ammattilaispainija ainakin ja piti yhä raudanlujalla otteellaan Jamesin kuuloelimistä kiinni aivan kuin olisi päättänyt roikkua koko surkean loppuelämänsä niissä.
  ”Samperi!” James turhautui ja vetäisi kauhtuneiden farkkujensa taskusta taikasauvansa. ”Irtijo!”
  Taikasauvasta purskahti kipunoita ja otus inahti ja irrotti musertavan otteensa. James käännähti salamannopeasti ja heittäytyi metsinkäisen päälle, jotta se ei olisi ehtinyt juosta häntä karkuun. Kiukkuisena ja kostonhimoisena James otti uudelleen hurjana kiroilevaa ja sylkevää pientä perunamiestä kiinni parrasta ja ryhtyi heiluttamaan sitä päänsä päällä kuin lassoa. Sitten hän päästi irti ja kimeästi kiljuva metsinkäinen lensi kaaressa Jamesin auringossa hohtavan lapsuudenkodin ylitse ja kauas sen taakse.
  Tyytyväisenä itseensä James kumartui nostamaan maasta reppunsa, joka oli taistelun tuoksinnassa tipahtanut.
  ”Säälittävää”, totesi matala ääni suuren ulko-oven edessä olevilta rappusilta. ”Luulisi, että pahansisuisten lohikäärmeiden kaitsiminen olisi karaistanut sinuun edes jonkinnäköistä maskuliinisuutta.”
  James virnisti kääntyessään katsomaan pikkuveljeään. Albus oli ojentanut sulavasti koko pitkän ja hontelon vartalonsa ja istui harmailla kiviportailla nojaten tyynesti kyynärpäähänsä ja siemaillen samalla kurpitsamehua. Hänen vihreät silmänsä nauroivat mustien kiharoiden alta. James oli aina kiittänyt onneaan siitä, että oli perinyt vain isänsä hiustenvärin eikä suinkaan sen kuritonta ulkoasua – hänen poikamiesvuotensa eivät varmastikaan olisi olleet yhtä vauhdikkaat ja tyttöjentäytteiset, jos hän olisi joutunut kantamaan moista harakanpesää päässään. Samaa onnea ei ollut siunaantunut hänen pikkuveljelleen, joka oli joutunut selviytymään jokaiseen ilmansuuntaan sojottavan kuontalonsa kanssa yli yhdeksäntoista vuoden ajan.
  ”Sanoo rillipäinen hongankolistaja, joka pomppaa tuolille kiljumaan aina kun näkee hiiren”, James nälväisi veljelleen pystymättä estämään leveää hymyä levittäytymästä kasvoilleen. Siitä oli yli puoli vuotta, kun hän oli viimeksi nähnyt Alin.
  Albus tökkäsi silmälasejaan ylemmäs nenällään mahdollisimman arvokkaasti. ”Aina kun näen rotan”, hän korjasi. ”En voi sietää rottia ja se on minun ainoa heikkouteni, muista se!”
  ”Kukaan meistä ei voi sietää rottia”, James muistutti ja Peter Piskuilan välähti hänen mielessään. ”Sinä vain olet ainoa perheestä, joka käyttäytyy kuin neiti nähdessään yhdenkin sellaisen valitettavan luontokappaleen. Joskus olen melkein varma, että Lilylle on siunaantunut sinulle tarkoitettuja geenejä ja toisinpäin.”
  Albus mulkaisi veljeään. ”Olet ollut kotona alle viisi minuuttia ja nyt jo omalla omaperäisellä tavallasi muistutat minua siitä, miksi täällä on ollut niin mukava asua viimeiset pari vuotta.”
  James virnisti. ”Onko tuo sinun tapasi sanoa, että olet ikävöinyt minua? Melkoisen tyly vastaanotto, jos saan sanoa. Missä loput tervetuliaiskomiteasta on? Älä vain sano, että sinä ruipeloine kasvoinesi olet kaikki mitä saan vastaani palatessani tapahtumarikkaalta seikkailultani lohikäärmeiden luvatusta maasta.”
  Albus hymähti. ”Lils on kurkkinut ikkunasta noin minuutin välein koko aamupäivän. Hän ei ole meinannut pysyä pöksyissään ja äiti on ollut melkein yhtä ihana touhottaessaan sinun huonettasi siivoamassa ja lempiruokiasi kokatessa.”
  James piristyi silminnähden. ”Lettuja, oliiveja ja kurpitsahilloa?”
  Albus elehti oksentamista. ”Olet aina ollut oudoista otuksista kummallisin oliiveinesi ja suolakurkkuinesi.” Hän nousi täyteen melkein 190 senttimetrin pituuteensa oikoen jalkojaan, jotka näyttivät Jamesin silmissä kilometrin pituisilta. Miten hänen pikkuveljensä olikin saattanut kasvaa yli kymmenen senttiä pitemmäksi kuin hän itse? Missä ironiaa oli, jos ei siinä?
  ”LILY! ÄITI! JAMES ON TÄÄLLÄ!” Al karahti sitten täydellä voimalla niin, että James hätkähti. Hän vaikuttui pikkuveljensä äänihuulien aikaansaamasta volyymista ja niin ikään sen välittömästä vaikutuksesta: samassa ulko-ovi avautui aivan kuin joku olisi odottanut juuri tätä korviahuumaavaa karjahdusta. James ei ehtinyt nähdä muuta kuin pitkän, tuuhean pehkon punaista tukkaa; Lily oli loikannut portailta suoraan hänen syliinsä.
  ”Jamieeeee!” Lily nauroi ihanaa, helisevää nauruaan, joka tuntui kumpuavan syvältä tytön sisästä.
  James kieputti sisartaan ympäri. ”Senkin tirriäinen!”
  ”Ihanaa kun tulit!” Lily huudahti, mutta lisäsi sitten kopeasti: ”Vaikka ei minulla kyllä yhtään ikävä ollut.”
  ”Huijaat!” James syytti ja laski sisarensa maahan hymyillen leveästi. Lilyn virnisti ja nousi varpailleen nykäistäkseen Jamesia nenästä. James kosti eleen näpäyttämällä pientä, hyppyrimäistä nenänpäätä takaisin. ”Olet tainnut vanheta sitten viimenäkymän”, hän kommentoi.
  Lily mulkaisi häntä. ”Et ole siis vieläkään oppinut puhumaan naisille? Miksi ne eivät sitä opettaneet sinulle Bulgariassa? Se on tärkeä taito jos nimittäin miettii omaa selviytymismahdollisuuttaan tässä maailmassa.” Tyttö näpäytti farkkushortsiensa taskusta pilkistävää vaaleapuista taikasauvaansa merkitsevästi.
  James muisti oitis joulupöydässä käydyn keskustelun lepakonräkäherjasta, jonka loitsimisen jalon taidon Lily oli kuulemma perinyt heidän äidiltään. James oli nähnyt äitinsä täydessä toiminnassa ja kiirehti kerkeästi puolustamaan itseään mahdollisen lepakonräkäkirousjälleennäkemisen ennaltaehkäisemiseksi. ”Tarkoitin vain, että sanonta ’seitsemäntoistavuotiaana on tyttö kauneimmillaan’ pitää sinun kohdallasi ehdottomasti paikkaansa.”
  ”Hyvä pelastus”, Lily hymähti kuin itsekseen, mutta silminnähden leppyneenä. Jos nyt oli tosissaan ollut alun perinkään, mitä James hiukan epäili.
  ”Annoitko sinä lohikäärmeiden käyttää sinua leikkikaluna?” Lily kysyi ihmeissään katsellessaan sinisillä silmillään häntä tarkemmin. ”Antoivatko ne sinulle kyytiä – mitä nämä arvet ovat olevinaan?” Lily siveli sormillaan Jamesin arpia, jotka koristivat siellä täällä hänen ruskettuneita käsivarsiaan aina olkapäistä ranteisiin saakka.
  ”Taisteluarpia”, James totesi röyhistäen rintaansa. ”Isoveljesi on oikea soturi.”
  ”Liskojen laulattaja”, Albus oikaisi. Hän nojaili terassin valkoiseen pylvääseen katsellen sisarustensa jälleennäkemistä.
  ”Senkin kukkakeppi!” James kääntyi katsomaan Albusta murhaavasti, mutta samalla hänen silmänsä osuivat punatukkaiseen naiseen, joka seisoi ovensuussa ja katseli heitä kaikkia hymyssä suin, kädet ristittynä rinnan päälle. Aika ja kolmen lapsen kasvattaminen olivat luoneet sirot elämänjälkensä naisen kasvoihin, mutta ne olivat yhtä kaikki kauniit, kauneimmat kasvot joita James oli ikinä katsonut. Ginny Weasleyn silmät pyyhkivät Jamesin ylitse kuin varmistaakseen, että poika tosissaan seisoi siinä kaikissa ruumiin- ja hengenvoimissaan täysin vahingoittumattomana. Heidän katseensa kohtasivat ja Ginny hymyili, levitti käsivartensa odottavasti levälleen ja kohotti kulmakarvaansa. ”Missä minun halaukseni on?”
  James loikkasi kotitalonsa portaiden ylitse yhdellä ponnahduksella niin kuin niin usein ennenkin, kietoi kätensä äitinsä ympärille ja antautui tämän lämpimän sylin suomaan turvallisuudentunteeseen. Hän oli kotona.

*

James totesi itsekseen, että Pottereiden talossa mikään ei ollut muuttunut. Kaikki oli hyvin siellä ja oli aina ollutkin. Albus näljäili ja Lily nauroi kaikelle niin kuin aina. Isä oli lähettänyt pahoittelevan viestin, jossa kertoi joutuvansa jäämään töihin vielä vähäksi aikaa, mutta tulisi mahdollisimman pian. Ginny kertoi Jamesille, että nyt kun Harry johti koko auroriosastoa ylipäällikön virassa, hän joutui olemaan paljon töissä. Jamesia se ihmetytti.
   ”Miten auroreilla voi olla muka niin paljon töitä?” James kysyi ymmällään. Hän istui suuren tammisen keittiönpöydän ääressä edessään iso kasa lettuja, hilloa ja purkillinen oliiveja. Ginny puuhaili hellan äärellä jotakin mikä tuoksui ihanalta. ”Tai siis, isähän tappoi Voldemortin.”
   Ginny nytkähti hänen sanoistaan. ”Ei isä häntä tappanut.”
   ”Ai jaa? Oletteko te ja koko muu taikamaailma sitten valehdelleet minulle koko ikäni? Koska niin minulle on väitetty...”
   Ginny vilkaisi häntä kurtistaen kulmakarvojaan. Se yleensä merkitsi sitä, että James oli sanonut jotakin hölmöä ja äiti tahtoi jotenkin kertoa sen hänelle, vaikka tyytyikin vain sanomaan arvokkaasti: ”Isäsi ei ole koskaan tappanut ketään. Voldemort kuoli omaan tappokiroukseensa, se kimposi isäsi aseistariisuntaloitsusta ja tiedät sen oikein hyvin. Ja tiedät myös, että maailma on täynnä ilkeitä ja pahoja velhoja ja olentoja ja on aurorien tehtävä pitää heidät aisoissa.”
   ”Onneksi minulle kerrataan aina näitä asioita, muuten saattaisin vaikka unohtaa”, James kiitti kuivasti. Hieman näreissään hän haukkasi suuren palan rullalle kääritystä letusta, jonka välistä pilkisti oliiveja.
   Koko taikamaailma piti hänen isäänsä jalona sankarina, ihailtavana auroriosaston ylipäällikkönä, Voldemortin kukistajana ja rauhan palauttajana taikamaailmaan. Luonnollisesti se oli tuonut julkisuutta heidän perheelleen, julkisuutta, josta James ei erityisemmin välittänyt. Itseasiassa hän inhosi sitä... tai oli ainakin inhonnut Tylypahkassa. Siksi hän olikin lähtenyt heti koulun loputtua Bulgariaan Charlie-enon luokse lohikäärmeitä kesyttämään.
   Totta kai hän oli ylpeä rohkeasta isästään; tämä oli hänen sankarinsa niin monella eri tavalla. Vaikka hän oli aina ollutkin kiireinen, hänellä oli aina aikaa jutella, aina aikaa kysellä mitä James oli tehnyt... ja aina, kertoi James mitä tahansa Harry oli ylpeä hänestä, nauroi hänelle ja maailmalle ja hänen kanssaan ja ymmärsi häntä. James luotti isäänsä kuin kiveen.
   Niin luotti myös koko taikamaailma. Isä oli lehdissä enemmän kuin taikaministeri. Koko kansan pelastaja, silloin ja nyt…
   Oli ollut mahtava idea lähteä Bulgariaan. Se oli ollut juuri oikeanlainen päätös siinä vaiheessa, kun hän oli suorittanut kymmenen S.U.P.E.R.:ia ja kaikki tiet olivat avoinna... James oli tiennyt, että hänen isänsä tahtoisi hänen lähtevän opiskelemaan auroriakatemiaan... opiskelemaan auroriksi, pimeyden velhojen saalistajaksi, taistelukumppaniksi isänsä rinnalle. Se olisi merkinnyt isälle paljon, James oli tiennyt sen. Kuitenkin päätös oli tuntunut kauhistuttavan ratkaisevalta ja lopulliselta silloin; aivan kuin hänen olisi pitänyt samantien päättää, mihin sitoa koko elämänsä ja mitä ja kuka hänestä tulisi, millaista hänen elämänsä olisi...
   James muisti, kuinka hän oli kertonut vanhemmilleen Tylypahkasta tultuaan, että lähtisi Bulgariaan kesyttämään lohikäärmeitä Charlien kanssa. Ginny oli pihahtanut, että parasta tulla kotiin usein käymään ja toivottaisi siitä ei tulisi monen vuoden reissu. ”Charlien piti mennä pariksi kuukaudeksi ja nyt neljäkymmentä vuotta myöhemmin siellä hän vieläkin laukkaa lohikäärmeiden kanssa ja naurattaa naisia!”
Harry oli katsonut häntä vakavana silmiin jopa kiusallisen pitkän aikaa ja sitten hymyillyt hänelle vihreät silmät mielihyvästä ja jostakin sitä suuremmasta tunteesta kimaltaen. ”Teet juuri niin kuin sinusta tuntuu ja se on hienoa.”
   Kolme vuotta oli kulunut rattoisasti lohikäärmeiden kanssa painiessa, aalloissa surffatessa ja naisia Charlien kanssa iskiessä. Voih, kaikkia niitä naisia... heitä James jäisi kaipaamaan vaikka ei välttämättä kaikkien nimiä muistanutkaan... vaikkakin huomattavasti enemmän hän ikävöisi Charlien vitsejä ja lempilohikäärmettään: kaksisataa vuotta vanha Amandara oli jotenkin onnistunut sulattamaan hänen sydämensä... James uskoi sen tapahtuneen silloin, kun hän oli ollut tylsistynyt ja napsinut Weasleyn welhovitsien namiräjähdyksiä ja sattunut heittämään Amandarallekin pari namia. Amandara oli kai jollakin omituisella tavalla nauttinut pienestä räjähdyksestä suussaan ja oli hellästi lipaissut Jamesia pitkällä kielellään luoden häneen lempeän, syvää palvontaa kuvastavan katseen tuuheiden ripsiensä alta. Lohikäärme oli aina sen jälkeen totellut hänen käskyjään ja ollut täysin hänen hallittavissaan, odottaen vain pientä räjähdysnamia kiitokseksi hyvästä käytöksestä silloin tällöin.
   Charlie ja muut olivat nimenneet hänet ylevästi Lohikäärmerakastajaksi.
   ”Herra Lohikäärmerakastaja voisi vähän tiivistää niin, että muutkin mahtuvat syömään”, Lily sanoi ängetessään tuolillaan istumaan ihan Jamesin viereen. Ajatuksistaan hätkähtäen James katsoi ärsyyntyneenä siskoaan ja sitten merkitsevästi tammista pöytää, jossa oli muutama kaksi kertaa kaksi metriä tyhjää tilaa.
   ”Sinulla on neliömetritolkulla tilaa! Ja yletät ehkä juuri ja juuri minua kyynärpäähän joten oletan, että neiti näen-vain-oman-hyppyrinenäni-Lily mahtunee kyllä syömään.”
   Lily vilkaisi inhoavasti hänen letturullaansa. ”Yök! Syötkö sinä vieläkin oliiveja letun välissä? Olet ihan epäsikiö.” Lily ryhtyi lappomaan sokeria lettunsa päälle.
   James ainoastaan kohotti kulmaansa, kun hän huomasi letun pinnan olevan pian kauttaaltaan valkea. Lily kääri letun nopeasti rullaksi ja haukkasi innoissaan.
   James peitti suunsa kädellään, jottei olisi nauranut ääneen -
   Kuului kauhea pamaus, kun Lily singahti ylös tuoliltaan lennättäen sen nurin ja sylkäisi suuntäydeltä lettua ulos säikähtäen niin, että hänen taskussaan ollut taikasauva räjäytti punaisia kipunoita ympäriinsä. James heittäytyi pöydän alle kipunoita karkuun nauraa räkättäen.
   ”SUOLAA!” Lily kiljui. ”JAMES, SENKIN MÄRKÄRUPI!”
   James nousi pöydän alta viattomasti hymyillen yrittäen hillitä naurua, jonka tunsi ravistavan mieltään ja kehoaan sisältäpäin. ”En se minä ollut?”
   Lily tarttui hylättyyn letturullaansa huohottaen ja Jamesia tiiviisti tuijottaen.
   James katsoi tytön taisteluun valmistautunutta asentoa hämmentyneenä ja varuillaan. ”Mitä sinä teet?”
   ”Saat maistaa omaa lääkettäsi!” Nämä uhkaavat sanat lausuttuaan Lily loikkasi huispaajalle ominaisella ketteryydellä Jamesin kimppuun ja yritti tunkea väkipakolla lettua hänen suuhunsa. James pyristeli vastaan huutaen, kakoen ja potkien ja sai lopulta itsensä kiemurreltua irti Lilyn yllättävän lujan voiman alta. Hurjasti nauraen hän pakeni keittiöstä Lily kannoillaan.
   ”Älä pakene senkin lurjus! Mikä taistelusankari sinä oikein luulet olevasi?”
   Ginny tuijotti hetken kaksikon perään päätään pyöritellen ja katsoi sitten sotkua, minkä hänen lettutaistelua käyvät mukamas aikuiset lapsukaisensa olivat saaneet aikaan. Tuolit olivat levällään, pöytäliina oli kadonnut ja punaiset kipinät olivat polttaneet mustia palojälkiä pöytään, lattialle ja kattoon. Jostakin yläkerrasta kuului kiljuntaa ja huutoa. Ginny huokaisi. Kyllä, hänen vanhin poikansa oli tullut kotiin.
   Yläkerrasta kuului kolahdus ja sitten helskyvää naurua ja matalaa räkätystä. Ginny hymyili.
   ”Kop kop”, kuului tuttu ääni keittiön ovelta. Ginny kohotti katseensa vain kohdatakseen pullonvihreät silmät ja huvittuneen hymyn. Vihreiden silmien katse pyyhkäisi huoneen ylitse pysähtyen hetkeksi palojälkiin seinässä ja sitten vähän pidemmäksi hetkeksi oliiveihin ja lettutaikinamössökasoihin, joita oli ympäriinsä pitkin pöytää. Sitten katse käväisi katossa, jonka yläpuolelta kantautui vieläkin kolme erilaista nauravaa ääntä.
   Harry tuli hänen luokseen, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja hukutti kasvonsa hänen hiuksiinsa. ”James on näköjään kotona.” Hän nauroi hiljaa, kuin itsekseen.
   ”Olemme kaikki nyt kotona”, Ginny vastasi hymyillen ja suuteli miestään.

Otsikko: Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi)
Kirjoitti: jacoblove - 07.07.2013 18:13:19

2.   Auroria

Ted Remus Lupin tuijotti synkkänä Aurorian, auroreiden koulutukselle omistetun kartanon ikkunasta ulos ja ryysti höyryävää kahvia vaaleanpunaisesta mukistaan. Taivas oli synkkä ja vesipisarat kolahtelivat ikkunalautaan ropisten.
Teddy tunsi olonsa jälleen auttamattoman tyhjäksi, aivan kuin hänellä ei olisi ollut energiaa minkäänlaiseen tunnetilaan. Tyhjyys oli tunne, jota hän oli jo kauan aikaa tuntenut, mutta Teddy ei pistänyt sitä oikeastaan pahakseen. Hän oli oppinut jopa arvostamaan tätä loputtoman mustaa aukkoa sisällään, olihan itse tunteiden tunteminen tuhansin kerroin epämiellyttävämpää.
   Ikkunasta avautui näkymä pihamaalle. Se oli iso ja sitä koristivat puut ja kukinnot ja se oli aidattu korkealla pensasaidalla. Suuri musta portti piti kutsumattomat vieraat loitolla. Pihalla oli iso hiekkakenttä, jota reunusti päällystetty juoksurata ja jonka nurkassa oli kuntoilualue täynnä erilaisia kunnonkohotusvempeleitä. Pihan toisella laidalla oli kaksintaisteluharjoituksia varten rakennettu areena. Pihamaan halkaisi suuri polku, joka johti Tylyahon kylään. Auroriakartano oli korkealla kukkulalla ja Tylyahon katui näkyi ikkunasta hiljaisena, se nukkui. Aamu vasta sarasti.
   Kauempana näkyi Tylypahkan linna, se seisoi valtavana ja vaikuttavana suurten harmaiden vuorten edessä. Pöllöjä parveili linnan tornien ympärillä ja muutama lensi kohti harmaata taivasta. Maisema oli rauhoittava kaikessa hiljaisuudessaan.
   Teddy ajatteli tulevaa päivää. Aurorian pääsykokeet olivat yleensä hyvinkin viihdyttäviä ja olisi sinänsä ehkä jollakin tavalla mielenkiintoista nähdä, millaisia kokelaita hän joutuisi seuraavan vuoden aikana kouluttamaan ja valmentamaan.
   Auroreiden koulutusohjelma oli ennen järjestetty Taikaministeriön tiloissa, mutta Harry oli halunnut auroriosaston ylipääliköksi noustuaan rakennuttaa erillisen paikan harjoitteleville auroreille. Harry oli perustellut ratkaisuaan sillä, että aurorin työ oli rankkaa ja vaativalle uralle valmistautuminen olisi Tylypahkan taianomaisessa ympäristössä rauhoittavaa ja syventävää, aurorikokelaat saisivat todella keskittyä vain omaan koulutukseensa kaukana taikamaailmasta. Teddy oli kuitenkin aina epäillyt, että Harry oli halunnut antaa Tylypahkalle ja etenkin siellä opiskeleville lapsilleen täydellisen suojan auroreiden ja auroriopiskelijoiden muodossa.
   Samassa Teddy näki punatukkaisen, pitkän miehen ilmiintyvän mustalle portille. Mies keskusteli hetken portin kanssa ja hetken kuluttua portti aukeni ystävällisesti. Ron Weasleyn musta aurorinkaapu hulmusi hänen takanaan, kun hän käveli Aurorian pihaa halkaisevaa polkua pitkin kohti kartanoa. Hän kuitenkin pysähtyi vähän matkan päähän ulko-ovesta ja kohotti katseensa ikkunaan, jossa Teddy seisoi. Ron huiskutti kättään kutsuvasti Teddylle, joka nyökkäsi ja laski kahvikupin kädestään ikkunalaudalle.  Huvittuneena hän arveli, että pelottavalla tavalla työhönsä omistautunut kotitonttu Tobby mulkoilisi häntä murhaavasti kupin takia muutaman päivän. Hän ja kotitonttu jakoivat kymmenen vuoden inhosuhteen – tonttu ei voinut sietää Teddyä, mikä huvitti häntä siinä määrin, että hän ei voinut olla piikittelemättä ja kiusaamatta tonttua aina oivan mahdollisuuden tullen.
   Teddy lähti kiipeämän kaartavia tammisia rappusia kohti kartanon eteisaulaa. Seinillä komeili kuuluisien ja arvostettujen velhojen muotokuvia, niiden, jotka olivat taistelleet sodassa pimeyden kannattajia vastaan. Teddy hymyili isälleen ja äidilleen kulkiessaan heidän muotokuvansa ohitse. Remuksen käsi lepäsi Nymfadoran harteilla ja he molemmat hymyilivät Teddylle takaisin.
   Teddy saapui korkeaan, yksinkertaisin punaisin ja kultaisin värein koristeltuun eteisaulaan ja työnsi suuren tammisen ulko-oven auki. Ilma oli kolea ja Teddy veti hartiansa kyyryyn suojatakseen itseään purevalta tuulelta.
   Ron oli edelleen samassa kohdassa. Pitkä, pisamanaamainen mies oli kääntänyt selkänsä Aurorialle ja katseli kaukana hiljaisena seisovaa Tylypahkaa olemus haikeutta huokuen. Ron kuuli Teddyn lähestyvän ja kääntyi katsomaan häntä. Ron irvisti. ”Näytät kamalalta, poju. Oletko nukkunut ollenkaan?”
   ”Olin vakoilukeikalla, uni jäi lyhyeen”, Teddy kertoi ja haukotteli kuin sanoja vahvistaakseen. ”Harry oli oikeassa, Lucius Malfoy on jollakin tavalla sekaantunut Ollivanderin katoamiseen. Seurasin häntä Iskurinkiertokujalta, hän käveli suoraan Ollivanderin liikkeeseen ja penkoi paikan ylösalaisin. Ilmeisesti hän ei löytänyt ensimmäisellä kerralla etsimäänsä.”
   ”Paitsi Ollivanderin”, Ron mutisi synkästi. ”Malfoyt ovat aina olleet limanuljaskoita.”
   ”Tarvitaan lisätodisteita ennen kuin voimme syyttää heitä mistään”, Teddy muistutti. ”Eikä meillä ole todisteita siitä, että Malfoyt liittyisivät Ollivanderin katoamiseen. Pelkästään Harryn vahvat epäilykset eivät riitä.”
   ”Harryn vahvat epäilykset yleensä osuvat nappiinsa”, Ron mutisi. ”Kyllä me ne rotat vielä kiinni saamme.”
   ”No, Lucius Malfoyta on jonkun varjostettava kellon ympäri. Hän saattaa johdattaa meidät Ollivanderin luokse, kun kerran ilmeisesti liittyy jotenkin tämän katoamiseen. Koulutuskausi alkaa kohta, minä en ehdi vakoilla sitä vanhaa luihua.” Teddy oli haromassa hiuksiaan turhautuneena vain tajutakseen, että oli unohtanut muuttaneensa ne lyhyen lyhyeksi siilitukaksi viimeöisen vakoilukeikan takia. Hän pusersi silmänsä automaattisesti yhteen ja muutti hiuksensa takaisin normaaleiksi – turkooseiksi ja juuri sopivan pituisiksi niin, että niitä oli mukavan rauhoittavaa haroa.
   ”Hoidetaan”, Ron lupasi. Hän ainoastaan räpäytti silmiään Teddyn hiusten kasvaessa yhtäkkiä heidän keskustelunsa aikana. Hän vilkaisi portille päin, aurorikokelaita ei vielä näkynyt. ”Kuule, minun piti – ”
   ”Huomasitko sinäkin nimilistassa komeilevan nimen?” Teddy keskeytti Ronin virnistäen. ”James otti vihdoinkin itseään niskasta kiinni ja raahasi perseensä sinne, mihin se kuuluu.”
   Ron, joka oli tuijottanut häntä tympääntyneenä keskeytyksestä, ei voinut olla hymyilemättä. ”Joo, hän tuli kuulemma eilen Bulgariasta. Katsotaan, miten lohikäärmerakastaja pärjää mörköjen kanssa.”
   Ron ja Teddy nauroivat, vaikka molemmat tiesivätkin, että James loistaisi pimeyden voimilta suojautumisen taidoillaan, olihan tällä ollut elinikäisenä opettajanaan koko maan taidokkain aurori.
   ”Missä Dominique on? Hänen olisi pitänyt olla täällä ottamassa kokelaita vastaan kanssani.” Teddy vilkaisi ympärilleen kuin odottaen vaaleahiuksisen Weasleyn ilmestyvän näkymättömistä suorittamaan työtehtäväänsä tunnollisen luonteensa mukaisesti.
   Ron näytti vaivaantuneelta ja hänen korvanlehtensä punehtuivat tuskin havaittavasti. ”Siitä minun pitikin sinulle puhua… Hän ilmoitti minulle myöhään eilen jäävänsä Lunan ja Rolfin luokse Alankomaihin vielä joksikin aikaa. Hän sanoi, että selittäisi myöhemmin ja että on pahoillaan.”
   Teddy tuijotti Ronia. ”Alankomaihin? Niin kuin oikeasti vai? Mitä hemmettiä se tyttö siellä tekee? Minä sitten inhoan näitä Simpukkamökin naisia, heitä ei saa pysymään tässä maassa ei sitten niin millään!” Teddy veti kätensä puuskaan melkein kuin mököttäen. Typerät Weasleyt… aina hankaluuksia aiheuttamassa... ”Pitääkö minun muka paimentaa yksinäni aurorikokelaskatrasta sillä aikaa, kun Dominique letittelee lampaiden villoja Alankomaassa vähintäänkin epäilyttävässä seurassa? Vai ajattelitko sinä dumbata Weasleyn Welhovitsit ja ryhtyä kokopäiväiseksi räkänokkien karaistajaksi?”
   ”No, itse asiassa piti sanomani, että sinun olisi hyvä valmistautua uuteen kouluttajakollegaasi – ” Ron aloitti, mutta keskeytti sitten yhtäkkiä vaivaantuneena. Teddy kääntyi ympäri hämillään vain huomatakseen vaaleahiuksisen naisen seisovan Aurorian ulko-ovella.
  Teddyn vatsassa muljahti ja hänen sydämensä jätti pari lyöntiä väliin. Epämääräiset, mutta tuskallisen tutut muistikuvat vilisivät hänen mielessään, kun hän katsoi naista, jota hän oli monta vuotta syyttänyt niin monista eri asioista ja niin monin eri tavoin.
  Naisella oli platinanvaaleat, silkkiset, aina sinisen aurorikaavun verhoaman lanteen ylitse yltävät hiukset, korkeat poskipäät ja sydämenmuotoiset huulet. Teddy muisti liiankin elävästi, miltä nuo huulet olivat tuntuneet hänen omillaan ja katkera sivallus viilsi hänen rintaansa. Naisen silmät olivat kermaisen ruskeat ja ne olivat lukittautuneet Teddyn silmiin kuin pitääkseen hänet paikallaan. Ei sillä, Teddystä tuntui että hänen jalkansa eivät olisi totelleet häntä laisinkaan, vaikka hän olisikin yrittänyt liikuttaa niitä. Hitaasti hän tunsi oudon, kutsumattoman palavan lämmön täyttävän rintansa. Samalla hän tunsi mielipuolista halua kääntyä ympäri ja juosta kauas pois.
  ”Minä tulin auttamaan herra auroria hädässä”, Victoire Weasley ilmoitti soljuvalla, melkein laulavalla äänellään ja napautti kädessään olevaa taikasauvaa.
  Äkkiä Teddy toivoi joutuvansa tallotuksi vauhkojen hevoskotkien toimesta. Sellainen tulevaisuudennäkymä näytti yhtäkkiä paljon auvoissammalta kuin todellinen.

*

James tunsi olonsa mahdottoman jännittyneeksi. Vaikka hän oli viettänyt Auroriassa paljon aikaa Teddyn kanssa, pienestä pitäen seuraten kuinka tämä kouli velhoista pimeyden velhojen metsästäjiä, joka kerta kartanon nähdessään hänet täytti syvä, täyteläinen olo, aivan kuin hän olisi ollut juuri siellä missä pitikin. Kuitenkin Jamesilla oli hieman hölmö olo, hänen aurorikokelastoverinsa vaikuttivat omituisen jäyhiltä ja hiljaisilta. Kukaan ei ollut sanonut sanaakaan porteilla vaihdettujen epämääräisten tervehdyksien jälkeen. Ja tällaisten ihmeellisten, eriytymättömien hissukoiden kanssako hän oli vapaaehtoisesti päättänyt viettää seuraavan vuoden elämästään? Lohikäärmeet olivat sentään pitäneet hänet varpaillaan ja jännityksessä, tällaiset vaitonaiset mulkoilijat saisivat Jamesin turhautumaan alta aikayksikön. James ei ollut lainkaan varma ratkaisustaan, mutta kun tänne kerran oli tultu niin antoi palaa sitten vain. Turha sitä läikkynyttä kurpitsamehua oli enää itkeä.
  James ja muut aurorikokelaat talsivat jäätävässä hiljaisuudessa kohti Aurorian pihamaalla seisovia Ronia, Teddyä ja hetkinen – mitä Victoire täällä teki, koska tämä muka oli Ranskasta tullut? James änki itsensä vain vähän kokelastovereitaan tuuppien aivan ryhmän eteen nähdäkseen sukulaisensa paremmin. Ron virnisti leveästi Jamesille, Teddy vinkkasi hänen suuntaansa silmäniskun ja Victoire heilautti hymyillen kättään pieneksi tervehdykseksi.
  ”Voisitko ystävällisesti lakata käyttämästä minuun kyynärpäätekniikkaasi?” kuului lievästi närkästynyt Jamesin oikealta puolelta. ”Tietääkseni olet jo saanut parhaan paikan.”
  James kääntyi katsomaan loukkaamaansa naishahmoa kohtelias hymy huulillaan. ”Anteeksi, tällaiset kohtaamistapahtumat saavat minut aina käyttäytymään kuin yli-innokas imbesilli.”
  Mustahiuksinen, vähän poikamaisenoloinen kulmikaskasvoinen tyttö naurahti. ”Anteeksipyyntö hyväksytty.”
  James hymähti. Samaan aikaan Ron rykäisi kovaäänisesti.
  ”Tervetuloa Kansainvälisen Auroriosaston oppilaitoksen, Aurorian koulutusohjelman pääsykokeisiin. Minä olen Ron Weasley, auroriosaston päälikkö, eli toisin sanoen teidän tuleva pomonne.
  ”Ne viisitoista, jotka suoriutuvat parhaiten tämänpäiväisistä taistelusuorituksista, selviytymis-, ja paineensietokykykokeesta Kielletyssä Metsässä pääsevät vuoden pituiseen koulutukseen tähän kartanoon, joka tarjoaa teille koulutuksenne ajan asutuksen. Opettajinanne toimivat aurorikouluttaja Lupin ja aurori Weasley.” Teddy ja Victoire nyökkäsivät molemmat Ronin mainitessa heidän nimensä, mutta molemmat pitivät katseensa visusti hiljaisessa aurorikokelasjoukossa eikä kumpikaan hymyillyt. Totisuus johtui joko siitä, että aurorikouluttajat halusivat vaikuttaa arvovaltaisilta ja vaikuttavilta tai sitten siitä, että entinen kyyhkyläispari oli joutunut kohtaamaan toisensa pitkän hiljaisuuden jälkeen. James epäili vahvasti syyn olevan viimeiseksi mainittu.
  Teddy astui askeleen lähemmäksi kokelaita. ”Siirtykäähän sitten kaikki kaksintaisteluareenalle!” hän ohjeisti kouluttajalle ominaisella, määrätietoisella äänensävyllä. Joukko lähti kävelemään kivestä rakennettua areenaa kohti edelleen vaitonaisena. Victoire ja Ron kävelivät ryhmän edellä. Victoire puhui heleällä äänellään jotakin Ronille elehtien vimmatusti. James näki Teddyn vilkaisevan kuin tahtomattaan Victoirea ja samassa aurorikouluttajan hiukset vaihtoivat yhtäkkiä väriä turkoosista punaiseksi.
  James harppoi Teddyn vierelle. ”Mistä moinen muodonmuutos?”
  ”Täh?” Teddy katsoi Jamesia kuin tärähtänyttä.
  James katsoi merkitsevästi hänen hiuksiaan. ”Ei sillä, punainen kyllä sopii väritykseesi. Olet kuin ilmetty Weasley nuo päässäsi.”
  Teddy näytti järkyttyneeltä. ”Taasko tämä alkaa? Hiukseni muuttavat itsestään väriä!”
  ”Olet luonnonoikku”, James totesi isänsä kummipojalle kaikkea muuta kuin lohduttavasti ja jätti tämän sitten johtamaan joukkojaan siirtyen itse taka-alalle. Ted oli silmänräpäyksessä vaihtanut hiustensa värin takaisin itselleen normaaliksi. Hän näytti olevan vihainen itselleen.
  Ryhmä kerääntyi areenalle. Teddy jakoi ryhmän kahtia ja kaivoi areenan alimman katsomorivistön kivisellä penkillä lepäävästä suuresta urheilukassista punaisia liivejä samalla, kun Victoire jakoi nimilappuja. ”Toinen joukkue vetäisee liivit päälleen. Sitten joukkueet siirtyvät toinen toiselle puolelle areenaa ja toinen toiselle. Tehtävänänne on puolustaa omaa joukkuettanne ja yrittää kirota toista joukkuetta. Liikettä sitten!”
  James veti punaisen liivin päälleen ja puristi sauvaansa siirtyessään oman joukkueensa kanssa areenan toiselle puolelle. Ron, Teddy ja Victoire kiipesivät katsomoon tarkkailemaan heidän suorituksiaan.
  ”Ja taikasauvat valmiina?” Teddy huusi. ”Valmina kiroamaan kuin henkenne edestä! Kolme – kaksi – yksi – nyt!”
  Oli kuin areenalla olisi yhtäkkiä alkanut ilotulitus: taiat sinkoilivat areenan päihin kaikissa mahdollisissa väreissä. James väisti väin kiperästi vihreää kirousta ja heitti kangistustaian kohti toista joukkuetta. Ilokseen hän näki kirouksen osuvan keijukaismaiseen tyttöön. Joku toisesta joukkueesta vapautti tytön kuitenkin heti.
  James näki edessään seisovan, karamellin värisiä hiuksia kantavan tytön väistävän täpärästi punaisen valosuihkun, mutta jo samassa toinen samanlainen osui tätä ikävännäköisesti rintaan ja tainnutettuna tyttö oli kaatua maahan –
James heitti nopeasti pehmennysloitsun maahan niin, että tyttö näytti putoavan pehmeään verkkoon. James käveli tytön luokse torjuen samalla häntä kohti viilettäviä kirouksia, kumartui tytön ylle ja osoitti tätä taikasauvallaan. ”Herpaannu!”
Tyttö räväytti silmänsä auki. Ne olivat mantelinmuotoiset ja samanväriset kuin hänen hiuksensa, kuin pehmeää kinuskia ja näyttivät jotenkin pohjattoman syviltä. James tunsi oudon sävähdyksen vartalossaan.
  Tyttö avasi suunsa kiittääkseen Jamesia, mutta samassa heitä kohti syöksähti monta eriväristä kirousta niin, että he joutuivat loikkaamaan kauas toisistaan väistääkseen kiroukset.
  James oli aina ollut voittamaton pimeyden voimilta suojautumisessa. Hänen isänsä oli joskus sanonut, että hänen uhkarohkea, impulsiivinen, vaaroja kaihtamaton luonteensa oli hänen valttikorttinsa kaksintaistelussa. Pienestä saakka James oli harjoitellut pimeyden voimilta suojautumista – jo ennen Tylypahkaa hän oli kähveltänyt äitinsä taikasauvan harjoitellakseen Auroriassa näkemiään kirouksia.
  James huomasi nauttivansa kirousten väistelemisestä ja vielä enemmän niiden langettamisesta. Hänestä oli tyydyttävää nähdä, että hänen kirouksensa kangistivat monta vastapuolen joukkuelaista.
  ”SEIS!” Teddy karjaisi lopulta. ”Hienoa työtä! Muistakaa aina varmistaa selustanne, älkääkö ikinä kääntäkö selkäänne osoittavalle taikasauvalle. Heti perään - aloittakaamme kaksintaistelut! Te kaksi siinä – Tiger ja Austen – aloittakaa!”
  Pieni keijukaismaisen siro tyttö ja kookas, tummahiuksinen poika siirtyivät areenan keskelle vastatuksin. Muut kokelaat siirtyivät katsomoon. Teddyn käskystä Tiger ja Austen kumarsivat toisilleen ennen kuin ryhtyivät kaksintaistelemaan.
Tiger oli taitava, James päätteli. Vaikka miehenalun olemus olikin isokokoinen ja jämäkkä, tämä liikkui sulavasti kuin tanssitaiteilija kaksintaistelun tuoksinnassa. Keijukaismainen, vaaleahiuksinen Austen näytti lähinnä kääpiöltä Tigerin rinnalla, mutta torjui tämän kiroukset yllättävällä näppäryydellä ja liikkui ketterästi, kevein askelin.
  Lopulta Tiger sai riistettyä taikasauvan Austenilta ja Teddy käskytti heti seuraavat kaksintaistelijat kamppailemaan.
James tunsi pienen palasen murenevan itsetunnostaan – hän oli lapsellisen typerästi kuvitellut olevansa auttamatta paras koko joukosta, mutta huomasi nyt, että aurorikokelaat olivat toinen toistaan taitavampia ja käsittelivät taikasauvojaan viiltävän piiskan lailla.
  James sai ensimmäiseksi vastaansa kyynärpään käyttämisestä loukkaantuneen Aqualine Patilin, jonka nimi toi hänen mieleensä merenneidon, ja yllättyi tämän näppärästä sauvatyöskentelystä. Silti kaksintaistelu ei ollut niin tasaväkinen, että James olisi joutunut pistämään parastaan. Tyttöjen kanssa kaksintaistelut olivat aina juuri tällaisia…
  ”Halkinaurus!” James sai maksaa ajatustensa herpaantumisesta; Aqualinen kutitusloitsu osui häntä ikävästi kylkeen. Mieletön kutina tärisytti koko Jamesin vartaloa ja hänen huuliltaan karkasi epätoivoinen nauru. ”Lopeti loitsumies!” hän huohotti hihityksensä välissä saaden kutinan lakkaamaan.
  ”Keskittyisit taisteluun, Potter!” Aqualine nauroi hänelle.
  ”Pitäähän minun antaa sinulle mahdollisuus edes pieni toivonkipinä voittoon”, James huomautti ystävällisesti. ”Kaltaisillesi merenneitonaisille on silloin tällöin suotava armahduksia, jotta maailmankaikkeus kehittyisi.”
  Aqualine tuijotti häntä kuin järkensä menettänyttä ja torjui kuin ohimennen Jamesin kangistusloitsun. ”Oletko sinä oikeasti Harry Potterin poika? Koska kaikesta päätellen voisi kuvitella, että olet kasvanut kieroutuneiden haiskujen huomassa.”
  James nauroi – kuvaus ei hänen korviinsa kuulostanut kovinkaan kaukaahaetulta jos mietti Albusta ja Lilyä. James tähtäsi aseistariisuntaloitsun Aqualinen käteen. Aqualinen suuri suu aukesi pyöreänmuotoiseksi hämmentyneenä hänen sivalluksensa vikkelyydestä ja tarkkuudesta ja James nappasi sauvan ilmasta näppärästi sormenpäidensä väliin.
  ”Kyllä vain, olen Harry Potterin poika”, James myönsi virnistäen ja heitti sauvan takaisin Aqualinelle.
  James taisteli muitakin kokelaita vastaan ja joutui keskittymään täysillä tehoilla kamppailuihin onnistuen kuitenkin riisumaan vastustajan vastustajan jälkeen aseista. Hän ja isokokoinen Tiger kamppailivat tunnilta kestäneen ajan: tämä torjui ja väisteli kirouksia viskoen niitä takaisin Jamesin suuntaan niin vikkelästi, että James joutui melkein steppaamaan väistääkseen kiroukset. Lopulta hän onnistui riisumaan kookkaan Tigerin aseistaan. Tiger näytti Jamesille peukkua, kun hän palautti sauvan takaisin omistajalleen. James ei voinut kuitenkaan olla huomaamatta, että Tiger näytti vähän uhmakkaan kilpailunhaluiselta.
  Kului muutama tunti. Jamesia ei väsyttänyt lainkaan eikä hänen huomionsa suinkaan herpaantunut kaksintaisteluista. Hän oli liian kiinnostunut ja innostunut tarkkailemaan mahdollisia tulevia opiskelutovereitaan, jotka nyt kilpailivat opiskelupaikoista tarmoa ja hikeä kasvoiltaan pyyhkien.
  ”Selvä sitten!” Teddy kajautti. ”Kolme ylivoimaisesti parasta ovat olleet tänään Potter, Tiger ja Lopez. Viimeinen matsi sitten, kuka on kaksintaistelujen voitokkain? Potter ja Lopez!”
  James vilkaisi karamellihiuksista tyttöä, jonka oli vapauttanut taistelutilanteessa tainnutustaiasta. Kaksintaistelutuntien aikana hän oli nähnyt karamellitukan käyttävän taikasauvaansa kuin ruoskaa ja yhtä tappavalla voimalla. James oli kuitenkin jokseenkin varma, että pienikokoinen tyttö ei voisi mitenkään kukistaa häntä, olihan tämä loppujen lopuksi vain tyttö, kun taas hän oli James Sirius Potter.
  James ja Lopez-niminen tyttö astelivat areenan keskelle ja kääntyivät vastakkain. Tytöllä oli ovela, hieman kettumainen hymy. Hän kohotti toista tummaa kulmakarvaansa niin, että se katosi otsatukan alle.
  ”Valmiina, Potter?” Lopezin ääni oli yllättäen käheä ja matala, täysin ristiriidassa solakan, tyttömäisen ulkomuodon kanssa.
  ”Aina valmiina”, James ilmoitti silmät kiiluen ja puristi taikasauvaansa.
  ”Ei tämä partiolaisten valahetki ole”, Lopez hymähti heidän kumartaessa toisilleen. Samassa karamellihiuksinen tyttö sivalsi sauvallaan niin nopeasti, että James ehti nähdä vain punaisen välähdyksen. Vain kiperästi hän väisti tainnutustaian.  Antamatta aikaa uudelle hyökkäykselle James iski takaisin kangistustaian – Lopez torjui sen kilpiloitsulla, joka oli niin vahva, että se kimposi Jamesiin takaisin. James joutui luomaan oman kilpitaikansa estääkseen omaa kirousta osumasta itseensä ja heti perään Lopez iski hänen suuntaansa jonkin violetinvärisen loitsun, jollaista James ei muistanut koskaan nähneensä. Hän yritti torjua sitä kilpiloitsulla, mutta kirous oli liian vahva sille ja James joutui heittäytymään maahan, jottei violetti kirous olisi osunut häneen.
  Taistelu tuntui jatkuvan ikuisesti ja kiroukset räiskyivät heidän välissään. Lopez oli vastustajana suorastaan mahdottoman hyvä: hän käytti taikasauvaansa niin nopeasti, määrätietoisesti ja tarkasti, että James tunsi olonsa hieman hölmöksi karjuessaan ”varjelum” aina vain uudestaan ja uudestaan torjuakseen tytön loputtomat kiroukset.
  ”Pattiajos!” James karjaisi , kun Lopezin heittämä kangistustaika kiisi hänen ohitseen.
   ”Varjelum! Tainnutu!”
   James joutui taas loikkaamaan kirouksen tieltä pois. Häiriintymättä hän heittäytyi uuden loitsun vietäväksi. ”Karkotaseet!”
   Lopez heilautti sauvaansa laiskasti torjuen kirouksen ja heitti samassa samanlaisen kirouksen Jamesin suuntaan. James torjui kirouksen ja yritti kangistaa ovelan vastustajansa epäonnistuen ja heti jo loikaten pois seuraavan häntä lähestyvän loitsun tieltä.
   ”Mielenkiintoista”, James kuuli Ronin mutisevan katsomossa.
   ”Melko tasaväkistä”, kuului Teddyn pohtiva ääni vastaukseksi.
   ”James vaikuttaa turhautuneelta”, Victoire mutisi.
   ”Tietysti hän on turhautunut, tuo tyttöhän pommittaa hänen egoonsa reikiä”, Teddy tokaisi kuivasti.
  ”Maskulisti.”
  ”Onko tuo edes oikea sana?” Teddy sihahti.
  ”On se minusta.”
  ”Et ole siis vieläkään päässyt eroon tuosta itsepäisestä, mukamas kaikkitietäväisestä luonteestasi”, Teddy huomautti.
  ”Pääsen eroon helposti niistä asioista mistä minun pitääkin”, kuului närkästynyt vastaus, jota saattoi tulkita monella tavalla.
  Taistelun tuoksinnassa James näki sivusilmällään Teddyn siirtyvän pitkällä penkillä niin kauas Victoiresta kuin vain suinkin pääsi.
  Pieni tarkkaamattomuuden hetki kostautui hänelle mitä inhottavimmalla tavalla. Lopez huomasi hänen pienen haparointinsa ja käytti tilanteen hyväkseen. ”Karkotaseet!”
  Järkytyksekseen James tajusi taikasauvansa syöksähtävän otteestaan suoraan karamellitukkaisen tytön odottaviin käsiin. Tyttö nauroi ja pyöritti sauvaa sormiensa välissä hetken ennen kuin viskasi sen takaisin Jamesille. ”Yksi-nolla minulle, Potter.”
  ”Ei tämä sellainen peli ole!” James huudahti uskomatta tapahtumaa todeksi. Hän tuijotti tyttöä – miten tämä oli saattanutkin päihittää hänet?
  ”Elämä on peliä”, Lopez vastasi. Hänen silmänsä nauroivat, tyttö oli selkeästikin tyytyväinen itseensä.
  Aurorikokelasjoukkio taputti innostuneesti käsiään ja Lopez kumarsi pienesti, iski silmää Jamesille ja käveli sitten hurjasti käsiään yhteen taputtavan Aqualine Patilin luokse.
  James katsoi myrtyneenä tytön perään. Epäuskoisena hän tajusi hävinneensä elämänsä ensimmäistä kertaa tytölle. Tunne ei ollut millään tavalla miellyttävä.

*

Kaksintaisteluiden jälkeen Teddy, Victoire ja Ron johdattivat aurorikokelaat Tylyahon lävitse Kielletyn Metsän reunalle. Metsä oli pimeä ja aavemainen, mutta Jamesia se ei häirinnyt: hän oli livahtanut isänsä näkymättömyysviitan avulla Kiellettyyn Metsään kouluvuosinaan useasti ja joutunut jos minkälaisiin otteluihin siellä asustelevien olentojen kanssa ja aina hän oli jotenkin selviytynyt - miksi tilanne olisi nyt ollut sen kummoisempi?
   ”Teidän tulee kulkea metsän läpi Tylypahkan tiluksille”, Ron ilmoitti kuuluvalla äänellä. ”Me tarkkailemme teitä koko matkan ajan vakoilu-, läpivalaisu- ja peililoitsuilla. Toimikaa metsässä miten parhaaksenne koette.”
   ”Ja muistakaa, metsä on täynnä taikaolentoja” Victoire lisäsi. ”Olkaa varuillanne.”
   ”Ainoa sääntö on, että ei ole sääntöjä”, Teddy huomautti. ”Ketarat liikkeelle sitten!”
   Aurorikokelaat lähtivät taikasauvoja puristaen metsään. James kuuli kolme poksahdusta, kun Teddy, Victoire ja Ron kaikkoontuivat.
   Aurorikokelaat hajaantuivat. James alkoi hölkätä – hän pääsisi nopeammin perille. Hänen vatsansa kurni mahtavasti ja hän huokaisi, kun muisti Ginnyn maininneen hauduttavansa lihaa päivälliseksi. Toivottavasti Albus ei ahmisi kaikkea.
   James hölkkäsi pitkän matkaa ja alkoi jo kyllästyä, kun missään ei näkynyt ainoatakaan elävää olentoa. Mitä haastetta tässä nyt muka oli? James tajusi karistaneensa muut aurorikokelaat kannoiltaan aikoja sitten. Myhäillen itsekseen hän teki nelipistetaian varmistaakseen kulkevansa oikeaan suuntaan – hän tiesi Tylypahkan sijaitsevan etelässä ja taika kertoi hänelle ystävällisesti, että hän oli menossa oikeaan suuntaan.
   Yhtäkkiä James tajusi lentävänsä ilmassa ja seuraavassa hetkessä hänen nenänsä kynti maata ikävästi. Hänen suustaan karkasi liuta sanoja, joita hän ei ikinä olisi uskaltanut käyttää äitinsä korvien lähettyvillä. Hän tunsi naamalleen valuvan jotakin märkää ja hän haistoi veren – naurettavaa, hänen nenästään valui verta rinnuksille.
   ”Apua!” karjui ääni yhtäkkiä jostakin läheltä. James höristi korviaan – mistä ääni oli kuulunut?
   ”Missä sinä olet?” hän huusi metsän siimekseen ja nousi ylös taikasauvaansa puristaen.
   ”Täällä!” kuului miehen ääni. James käveli äänen suuntaan taikasauva ojossa, valmiina…
   Hän kiersi valtavan puun ja näky jonka hän kohtasi sai jylisevän naurun karkaamaan hänen suustaan. Isokokoinen aurorikokelas Tiger oli tarrautunut kiinni jättiläismäiseen hämähäkinverkkoon ja roikkui epämukavannäköisesti, kaikki raajat levällään ylösalaisin. Miehenalun taikasauva oli tipahtanut maahan.
   ”Älä vain naura siinä!” Tiger mulkoili Jamesia vihaisesti, mutta asentonsa johdosta tämä näytti niin hassulta, että Jamesia nauratti vain enemmän.
   ”Kuinka sinä sinne juutuit?” hän kysyi uteliaasti. ”Ei meitä puissa kiipeilemään käsketty.”
   ”Koin valtavaa halua imitoida apinaa”, Tiger tokaisi kuivasti. ”No ei, minulla oli nälkä ja bongasin omenat puussa.” Tiger kuulosti myrtyneeltä. ”Juuri kun olin päässyt kiipeämään ylös, parvi jotakin hemmetin lentäviä avaimia hyökkäsi oksalta kimppuuni ja minä tipahdin ja juutuin tähän.”
   ”Lentäviä avaimia?” James kysäisi huvittuneena. ”Sen minä olisin halunnut nähdä.”
   Tiger irvisti. ”Ei edustavimpia hetkiäni. Jos olet nyt irvaillut minulle tarpeeksesi, voisitko mitenkään harkita auttavasi minut alas täältä?”
   ”Tottahan toki”, James lupasi, mutta jähmettyi sitten. Tigerin takana heitä lähestyi hitaasti, mutta sitäkin varmemmin jättiläismäinen hämähäkki. Se oli hirvittävän ruma, sillä oli kiiluvat mustat silmät ja karvainen naama ja sen suusta törrötti valtavat pihdit, joiden väliin James ei todellakaan halunnut jäädä.
   ”Mitä sinä tuijotat?” Tiger kysyi ihmeissään.
   James ei ehtinyt vastata, kun hämähäkki kiljaisi inhottavalla äänellä ja syöksähti heitä kohti pihdit inhottavasti klonksuen. James karjaisi ja syöksähti pois otuksen tieltä.
   ”Mikä tuo on?” Tiger karjui hätääntyneenä ja avuttomana. ”Tapa se, tapa se!”
   ”Miten?” James huusi viskoessaan tainnutustaikoja jättiläishämähäkkiin päin – ne kimmahtelivat sen kovasta kuoresta pois. Otus ärsyyntyi kirouksista ja kiljui.
  ”En minä tiedä!”
  ”Estous!” Estomanauskin oli täysin hyödytön. Jättiläishämähäkki piti kammottavaa, innostuneen kuuloista meteliä syösähtäessään Jamesin kimppuun – sen toinen pihtimäinen jokin mikä olikaan työntyi ikävästi Jamesin käden lävitse ja James huusi kivusta ja Tiger pelosta.
  James näki tähtiä kivun takia, mutta nykäisi itsensä salamannopeasti irti otuksen otteesta ja heittäytyi puun taakse. Hämähäkin karvaiset jalat tömähtelivät maahan, kun se kiersi puun Jamesin perään…
  ”Potter! Lukkius luikkius! Kokeile sitä!” Tiger huusi Jamesille.
  ”Lukkius luikkius!” James huudahti taikasauvaansa kuin hengenhädässä puristaen ja osoitti rumaa naamaa, joka juuri ilmestyi puun takaa valmiina pistämään Jamesin poskeensa.
  Vihreä valo välkähti ja jättiläishämähäkki lensi kaaressa kymmenisen metriä kauemmaksi, mutta ei menettänyt tajuntaansa. Inisten se nousi ylös ja kiisi jälleen heitä kohti –
  James loikkasi maahan Tigerin sauvan luokse ja heitti sen ylöspäin. Tummatukkainen poika nappasi sauvan ja yhdessä he osoittivat heitä päin rymistävää jättiläishämähäkkiä –
  ”Lukkius luikkius!” he karjuivat yhdissä tuumin. Kaksoistaika osui hämähäkin naamaan ja se lensi jälleen taaksepäin hurjasti huutaen, eikä noussut enää.
  James huohotti ja osoitti verkkoa, joka piti Tigeria vankinaan. ”Poistujo!”
  Verkko räjähti säpäleiksi ja Tiger putosi maahan ikävännäköisesti. Poika kirosi.
  ”Et muuta loitsua sitten keksinyt”, hän jupisi takamustaan hieroen.
  ”Pelastin juuri henkesi, ole hyvä vain”, James sanoi ja virnisti.
  Tiger naurahti ja katsoi Jamesia silmiin. Pojalla oli harmaanvihreät silmät ja niiden katse oli terävä. ”Kiitos. Se rumilus olisi pistänyt minut poskeensa, jos et olisi sattunut paikalle.”
  ”Se rumilus pisti poskeensa palasen kädestäni”, James mutisi inhoavasti ja puristi vertavuotavaa kättään.
Tiger osoitti kättä taikasauvallaan. ”Episkus.”
  Kättä poltteli ja sitten se tuntui jäätävän kylmältä. Haava umpeutui. ”Kiitos”, James sanoi, ”pelastit minut nöyryyttävältä verihukkakuolemalta. Mitäs sanot, Tiger, jatketaanko matkaa niin että päästään pois tästä metsästä joskus?”
  ”Jes”, Tiger sanoi ja ojensi kätensä. ”Nimeni on Shawn.”
  ”James”, James vastasi puristaen kättä ja käänsi sitten selkänsä Shawn Tigerille. ”Älä törmää avainlintuihin enää, minä en sinua toista kertaa riennä prinssi uljaana pelastamaan.”
  He virnistivät toisilleen ja jatkoivat matkaansa.

*

”Tämä tästä vielä puuttui”, James mutisi kiukkuisesti tuijottaessaan puiden hämyisessä pimeydessä valtavaa, norsunkokoista räiskeperäistä sisuliskoa, joka rääkyi kammottavasti ja läiski häntäänsä puuhun uhkaavasti. Sen pikimustat silmät tuijottivat ahnaasti Jamesia.
   Mörkö, jättiläishämähäkkejä, ilkiöjoukon pelottavan määrätietoinen tukan irtirepimishyökkäys, aggressiivisia avainlintuja, vihamielisten kentaurien nuolisade, kova päänkolahdus ylitse lentävältä omituiselta vaaleansiniseltä autolta (James uskoi sen kuuluneen joskus pappa-Weasleylle) ja nyt vielä vihamielinen lisko-otus. Oli ihan Jamesin tuuria vielä viimeisillä metreillä typerän selviytymiskokeen jo melkein suorittaneena hän joutui kohtaamaan tällaisen inhottavan otuksen. No, ei häntä turhaan ollut nimetty Lohikäärmerakastajaksi.
   James tiesi räiskeperäisen sisuliskon vatsan olevan sen vankan panssarimaisen kuoren heikko kohta. Taikasauvaansa metsän tahraamilla, multaisilla käsillään puristaen hän ryhtyi ärsyttämään sisuliskoa tulisilla lieskoilla. Räiskeperäisen sisuliskon musta katse seurasi taikasauvasta purskautuvia tulilieskoja vihamielisen pelottomasti. James tuijotti sisuliskoa tiukasti silmiin, yrittäen saada liskon ymmärtämään että hän oli tilanteen herra ja sisuliskon olisi parasta vain alistua ja siirtyä pois hänen tieltään.
   Sisulisko ja James kiersivät hitaasti toisiaan. James odotti, oli valmiina…
   Sisulisko karjaisi, läimäytti häntäänsä ja syöksähti Jamesia kohti. James heittäytyi maahan selälleen kierähtäen pois liskon murskaavien tassujen ja hurjien hampaiden ulottumattomiin. Lisko syöksähti uudelleen häntä päin, mutta James osoitti tämän vatsaa jo taikasauvallaan. ”Estous!” hän karjahti ja räiskeperäinen sisulisko paiskautui inhottavasti räsähtäen puihin.
   James viskaisi pökkyräisen otuksen vatsaan vielä tainnutustaian selustansa turvaamiseksi ja lähti sitten harppomaan metsän laitaa kohti; sieltä pilkisti valoa ja turkoosi, punainen ja platinanvaalea hiuspehko.
   Ron ja Victoire virnistelivät Jamesille tämän rämpiessä runnellun ruhonsa kanssa pois metsästä. Teddy vislasi.
   ”Lohikäärmerakastaja, sinä olet ylittänyt itsesi!” Pidin erityisesti siitä, kun kiljuit kuin tyttö ilkiöiden repiessä kuontaloasi.”
   ”Ne otukset kimittivät jotakin pesänrakentamisesta, vannon että kimittivät!” James huudahti. ”Kyllä siinä rohkeinkin mies kalpenee. Ja sainhan ne myös pois kimpustani”, hän lisäsi arvokkaasti ja pyyhki muina miehinä kuraa kaavustaan.
   ”Muutit puunlehdet peruukeiksi ja kiljuit, että ottakaa nuo mieluummin.”
   ”No, ainakin ne hämmentyivät ja päästivät irti hiuksistani.”
   ”Loikkasit sammalta mussuttavan kentaurin selkään ja karjuit että juokse humma henkesi edestä.”
   James nykäisi inhoavasti olkapäästään sojottavaa nuolenpäätä, mutta se oli niin syvällä, että ei liikahtanutkaan. ”Joo, se ei oikein ilahtunut siitä. Se vaikutti sillä hetkellä hyvältä idealta kyllä.”
   Ron hohotti ja Teddykään ei voinut enää pidätellä nauruaan. Victoire pyöräytti silmiään, mutta ei hänkään voinut olla hihittämätä. ”Tämän pitäisi olla vakavamielinen Aurorian pääsykoe.”
   ”Miksi ottaa elämä vakavasti, kun vaihtoehtoisesti voi elää ja pitää hauskaa?” James kysäisi filosofisesti.
  Pikkuhiljaa muutkin aurorikokelaat räpivät pois metsästä. Kun kaikki kolmekymmentä olivat selviytyneet Kielletyn Metsän otuksista Ron astui heidän eteensä hymyillen leveästi.
   ”Pärjäsitte kaikki hienosti tänään. Vaikka olemmekin tarkkailleet loitsujen ja kirousten hallintataitojanne, erityisesti olemme keskittyneet tarkkailemaan luonteenlujuuttanne ja käyttäytymistapojanne. Se, miten hallitsemaansa taikuutta käsittelee, mihin taikansa suuntaa ja millä urilla, se vasta kertoo todellisesta luonteesta. Auroreiksi pääsevät ne, jotka kunnioittavat muita ihmisiä, velhoja ja olentoja, taistelevat urhoollisesti, muita puolustaen, rehellisesti ja yhteishengessä, omaa etua tavoittelematta ja rohkeutta sydämessään. Tämän päivän harjoitustilanteiden perusteella auroriosaston ylipäällikkö Harry Potterin suomin valtuuksin minä, aurorikouluttaja Lupin ja aurori Weasley, olemme valinneet syyskuussa alkavaan Aurorian koulutusohjelmaan seuraavat viisitoista aurorikokelasta: Mimosa Austen, Megara Doom, Jacob Cooper, Michael Davis, Opelix La’Fleur, Summer Fox, Ava Lopez, Taylor Moore, Aqualine Patil, James Potter, Jesse River, Jessica Shake, Stuart Stevens, Shawn Tiger ja Nikita Vtox. Opintonne alkavat syyskuun ensimmäisenä päivänä.”
  Ne aurorikokelaat, joiden nimiä ei ollut sanottu, lähtivät pettyneinä kohti Tylypahkan porttia. James näki järkytyksekseen yhden tytön kyynelehtivän. Surullista, miksi nyt ottaa niinkin pieni asia kuin opiskelupaikan menetys niin suurena vastoinkäymisenä, että sen vuoksi oli vuodatettava kyyneleitä? James ei muistanut koskaan itkeneensä, mutta toisaalta olettikin sen kuuluvan pelkästään naisten omituisiin tapoihin. Hän olisi kohdannut tuhat ja taas tuhat ankeuttajaa silmästä silmään jos olisi sillä välttänyt kyynelehtivän naisen. Onneksi James oli toistaiseksi onnistunut siirtymään naisten käsivarsilta toisille aiheuttamatta sen kummempaa draamaa tai kyynelehtimistä. Tosiasia, josta hän oli aidon iloinen ja ylpeä. James Potter osasi käsitellä naisia, kyllä vain.
  ”Alkakaahan laputtaa kotiinne sitten!” Teddy huudahti. ”Nauttikaa viimeisistä vapaapäivistänne, sillä voin luvata, että vuoden aikana ette tule lepäilyä paljon harrastamaan!”
   ”Mihinkähän minä olen taas ryhtynyt”, James mutisi itsekseen tietämättä, oliko iloinen päästyään koulutusohjelmaan vai ei. No, kai se selviäisi jossakin vaiheessa matkan varrella…

Otsikko: Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi)
Kirjoitti: jacoblove - 07.07.2013 18:14:24

3.   Tylypahkaan

Lily Luna Potter hymyili itsekseen. Hän makasi kotitalonsa pihamaalla selällään, raajat levällään ja katseli sinistä taivasta yllään. Se oli niin kaunis ja todellinen, se sai hänet tuntemaan, että hän oli vain pienen pieni osa jotakin niin paljon suurempaa. Tunne oli lohduttava. Lily saattoi haistaa vastaleikatun nurmikon allaan. Tummat aurinkolasit suojasivat häntä elokuun viimeisiltä, kuumilta ja kirkkailta auringonsäteiltä.
Kesä on sitten ihana, Lily ajatteli. Kunpa se jatkuisi ikuisesti, eikä hänen tarvitsisi lähteä Tylypahkaan. Oikeastaan Lilyn sydän tahtoi palavasti takaisin taianomaiseen linnaan juoksemaan käytäville, haahuilemaan reheville tiluksille, löhöilemään oleskeluhuoneen punaisiin nojatuoleihin, livahtamaan Tylyahoon ja kiepsahtelemaan ilmaan luudanvarrella satojen silmäparien ihailevien katseiden hellimäksi. Se surullinen tosiasia, että Lily nousisi viimeistä kertaa punaiseen pikajunaan, sai hänen vatsansa muljahtamaan kerta toisensa jälkeen ja hän jollakin tavalla jopa kammoksui opiskeluvuoden aloittamista. Se tuntui niin lopulliselta.
   Yhtäkkiä Lilylle tuli kumma tunne, että joku tuijotti häntä ja hän avasi silmänsä. Pörröhiuksinen, pitkä hahmo leijui hänen yllään rumasti irvistellen, silmät muljahdellen, kasvot aivan liian lähellä hänen naamaansa. Lily hätkähti, kiljaisi ja tähtäsi vaistomaisesti potkun suoraan ylöspäin.
   ”Senkin väkivaltainen talitiainen!” Albus huusi lentäessään inhottavasti kyljelleen nurmikolle Lilyn potkun osuessa hänen luudanvarteensa. Hän mulkoili Lilyä silmälasiensa takaa.
   ”Minkä hemmetin takia sinä kiikut ilmassa tunkemassa nenääsi toisten naamavärkkiin?” Lily kivahti kiukkuisesti, mutta ei voinut olla virnistämättä katsellessaan Albuksen nousevan hitaasti valittaen istumaan.
   Samassa heidän ylitseen lehahti kuin salamanvälähdyksenä tummatukkainen hahmo. ”Hahahahaha!” kuului hurja nauru ja hahmo pyörähti ilmassa, syöksähti rajusti alaspäin ja lehahti sitten Potterien pihamaan laidalta alkavaan metsään itsekseen käkättäen.
   Lily tuijotti Jamesin perään. ”Siinä meillä vasta on harvinaisen mielipuolinen tapaus.”
   Albus ei kiistänyt. Hän oikoi suorakaiteenmuotoisia silmälasejaan. ”On surullista, että joillekin meistä ei ole siunaantunut sivistyttävää maalaisjärkeä.”
   Lily irvisti. ”Surullista, totta tosiaan.”
   Hetken he katselivat hiljaisina metsää, jonne James oli kadonnut luudallaan. Lily oli melkein varma, että kuuli jostakin metsän siimeksestä iloista hihkuntaa. Häntä hymyilytti: jos johonkin saattoi luottaa niin siihen, että James Potter ei koskaan kasvaisi aikuiseksi. Tämä viihdyttäisi itseään ja muita niin kauan kuin olisi täysissä hengen ja ruumiin voimissaan.
   Albus kävi takaisin nurmikolle makaamaan niin, että hänen ja Lilyn päät koskettivat melkein toisiaan. He katselivat sinistä taivasta ja nauttivat auringonsäteistä. Oli elokuun viimeinen päivä ja käytännöllisesti katsoen kesä oli melkein ohi, mutta ilma oli autuaan tietämätön tästä; oli lämmintä ja leutoa ja luonto surisi heidän ympärillään elinvoimaisena.
   ”Jännittääkö sinua?” Albus kysäisi rikkoen tyynen hiljaisuuden.
   ”Mikä niin?” Lily ihmetteli.
   ”Huominen. Viimeinen vuotesi Tylypahkassa alkaa…  eikö sinua jännitä mitä tapahtuu? S.U.P.E.R.:it… viimeinen vuotesi huispauskapteenina…”
   ”Ai, niin.” Lily oli hetken hiljaa ja tokaisi sitten: ”Tuo on kyllä aika nuija kysymys, miksi minua jännittäisi?”
   ”Minua jännitti.”
   ”Sinä olitkin kauhea hikipinko koulussa ja jännitit supereitasi mutisten ja möngertäen koko kesäloman niin että harkitsin useasti sukan tunkemista suuhusi.”
   Albus tunsi Lilyn, joten hän pysyi vaiti. Lily huokaisi. ”No joo, joo… ei minua kyllä jännitä. Olen enemmänkin surullinen siitä, että tiedän tekeväni kaiken viimeistä kertaa... Tylypahka ja elämä siellä on kaikki mitä tiedän, huispaus, ystäväni…. Kotona on tietenkin ihanaa, mutta olen aina tiennyt palaavani takaisin Tylypahkaan… Tämän vuoden jälkeen minulla ei ole enää Tylypahkaa, johon palata. Joudun taikamaailman armoille. Eikä kukaan välitä kuinka monta pistettä olen tehnyt Tylypahkan huispausmatsin loppuottelussa.”
   ”Surullisia tosiasioita aikuiseksi kasvamisesta, siskokulta”, Albus totesi. ”Huomaat pian, että elämä Tylypahkan ulkopuolellakin voi olla jännittävää.”
   ”Juu, vapiset innosta varmasti joka kerta, kun Hermione viskaa oikoluettavaksesi tuhannen jalan pituisia selontekoja taikalajeista ja niiden plussista ja miinuksista. Joskus ihmettelen, miten joku noin tylsä on voinut saada napattua itselleen niin huumorintajuisen naisen. Mitä Amelie oikein näkee sinussa?”
   ”Monipuolinen älykkyyteni kiehtoo häntä. Ja ne selonteot koskevat taikakansan järjestäytymisestä ja kehitysliikkeiden toimivuutta sekä – ” Albys ryhtyi tarkentamaan häiriintyneenä Lilyn kielentämisestä, mutta Lily heilautti kätensä veljensä naamalle ja peitti tämän suun.
   ”Tiedät, että minä vain esitän kuuntelevani, jos jatkat yhtään pidemälle”, Lily totesi viileästi.
   Albus pyöräytti silmiään, mutta sulki suunsa. Viisas poika, Lily ajatteli.
   ”Miksi ette ole auttamassa äitiänne keittiössä?” kysyi paheksuva ääni jostakin kauempaa.
   Lily nosti päätään ja näki isänsä kävelevän heitä kohti aurorinkaapu takanaan hulmuten. Vaikka isän ääni oli paheksuva, hänen silmänsä nauroivat huvittuneina.
   ”Me yritimme!” Albus huudahti loukkaantuneena. ”Hän ajoi meidät pois ja uhkasi karkottaa meidät Kiellettyyn Metsään, jos emme katoaisi hänen silmistään.”
   ”Arvatenkin te tökitte kakkuun reikiä ja räjäytitte siirappitortut.” Harry istahti heidän vierelleen nurmikolle ja kävi sitten makaamaan sulkien silmänsä.
”Se oli James”, Lily ja Albus sanoivat yhteen ääneen.
Harry naurahti ja huokaisi sitten haaveilevasti. Hän näytti väsyneeltä ja Lily mietti, että hänen isänsä teki liikaa töitä, pitkiä päiviä ja pitkiä öitä. Lily ei ollenkaan ymmärtänyt, miksi. Taikamaailmahan oli voldemortiton ja vaikka pimeyden voimia suosivia alamaailman hulttioita olikin joka puolella, oli omituista, että auroriosaston ylipäällikkö joutui raatamaan päivin ja öin.
   ”Isi, sinä teet liikaa töitä”, Lily mutisi. ”Olet väsynyt.”
   ”Niin olen”, Harry myönsi silmät edelleen suljettuna. ”Viime aikoina on ollut rauhatonta. Ympäriinsä pyörii huhuja kuolonsyöjien uudesta noususta… outoja katoamisia on tapahtunut viimeisien kuukausien aikana ja me yritämme selvittää, mitä oikein on meneillään.”
   Lily ei pitänyt kuulemastaan. Hän tiesi kuolonsyöjien olevan sydämettömiä raakalaisia ja vaikka hän tiesi isänsä olevan yksi kaikkien aikojen mahtavimmista velhoista, hänen sydäntään kouraisi pelosta, kun hän kuvitteli isänsä keskelle naamioituja, tummiin kaapuihin pukeutuneita kuolonsyöjiä.
   ”Kuolonsyöjillä ei ole enää isäntää, miksi he pyrkisivät uuteen nousuun?” Albus pohti. ”Ei heistä ole mihinkään ilman Voldemorttia.”
   ”Yllättyisit, kuinka laajalle Voldemortin elämänkatsomus ja aatteet levittäytyivät silloin… vielä näinkin monen vuoden jälkeen hänen kannattajiaan on ympäri maata. Onneksi olemme saaneet pidettyä heidät kurissa.” Harryn kulmat kurtistuivat kuin hän olisi miettinyt hartaasti jotakin. ”Nyt minusta kuitenkin on alkanut tuntua, että joku on noussut lietsomaan, yhdistämään heitä… johtamaan heitä...”
   Lilyä kauhistutti – jos hänen isänsä oli oikeassa, kuolonsyöjät saattaisivat alkaa kiduttamaan, kiristämään ja tappamaan ihmisiä niin kuin sodan aikana…
   ”Koko konkkaronkka ylös sieltä makoilemasta! He ovat täällä!” kuului käskevä ääni takaovelta. Ginny seisoi terassilla kädet kyljillään ja katsoi heitä merkitsevän odottavasti.
   Harryn ankeat epäilyt jäivät roikkumaan ilmaan, kun kolmikko nousi nurmikolta jäseniään oikoen. Tottelevaisesti he kävelivät Ginnyn luokse. Tällä oli jauhoja essussaan ja kasvoillaan.
   ”Missä se hunsvotti on?” Ginny kysyi turhautuneena.
   ”Katosi metsään hurjasti hihkuen kuin mielipuoli”, Albus naurahti ja käveli äitinsä ohitse sisälle.
   ”Toivottavasti hän säikähtää hevoskotkaa ja törmää puuhun”, Lily toivoi ja seurasi Albusta.
   Ginny ja Harry katsoivat toisiaan huvittuneina. Harry kietoi kätensä Ginnyn olkapäiden ympärille ja pyyhkäisi jauhot tämän nenänpäästä. ”Mennäänpä sitten viihdyttämään vieraitamme. Kyllä James aina kotiin löytää.”
   ”Parempi olisikin löytää ja nopeasti, jos hän laisinkaan ymmärtää miettiä omaa hyvinvointiaan”, Ginny mutisi.
   ”Sen puolesta en kyllä laittaisi kaljuunoitani likoon”, Harry vastasi hymyillen ja talutti vaimonsa sisälle.

*

Potterien talon pihamaa oli täynnä ihmisiä ja melua. Pitkä pöytä oli täynnä ruokaa ja leivoksia ja pöydän ympärille kokoontuneet nälkäiset ahmivat herkkuja intohimoisesti. Aurinko oli alkanut laskea ja loi kauniin punaisen värin illan alkavaan hämärään.
   Lily virnisteli katsellessaan, kuinka Hugo ja Fred nauraa räkättivät heitellessään toisilleen torahammasfrisbeetä. Frisbee näykkäisi aina silloin tällöin jompaakumpaa pohkeesta tai takamuksesta saaden pojat loikkimaan hurjasti kiljuen ihailtavan korkealle.
   Molly, Angelina, Fleur ja Ginny kuuntelivat pöydän päässä kiinteästi Victoirea, joka kertoi vuodestaan Ranskasta. ”Minulla on niin ikävä niitä ihmisiä, ranskalaiset ovat niin ystävällisiä! He toden totta rakastavat kaikki toisiaan – aina suutelemassa poskelle – tämä maa on täynnä jääräpäisiä juntturoita heihin verrattuna!” Victoire vilkaisi pöydän toisessa päässä Arthurin, Billin, Harryn, Ronin ja Jamesin kanssa istuvaa Teddyä. Lily näki entisen kyyhkyläisparin katseiden kohtaavan hetkeksi – molemmat käänsivät päänsä nopeasti pois.
   Hermione ja Albus olivat syventyneet keskustelemaan jostakin tappavan tylsän kuuloisesta uudesta lakialoituksesta, jota he olivat työstäneet. ”Pidin tiivistelmästäsi ja erityisesti siitä, että huomasit taikakansankartoituksen systemaattisuuden puutoksen, siihen meidän on juuri pitänyt panostaa ja mielestäni sinä voisit ruveta pohtimaan kehitysliikettä sen saralta – ”
Lily pyöräytti silmiään ja lopetti kuuntelemisen ennen kuin tylsistyisi nukahtamispisteeseen.
   ”En voi uskoa, että me oikeasti lähdemme huomenna viimeistä kertaa Tylypahkaan”, Roxanne sanoi Lilylle. Tyttö istui hänen vieressään ja söi niin innokkaalla ruokahalulla sitruunakurpitsapiirakkaa, ettei edes tajunnut mustan, pitkän lettinsä uiskentelevan kermakaljatuopissa. Lily huiskaisi auttavaisesti letin pois hukuttautumasta.
   Lily huokaisi. Taas häntä muistutettiin siitä, että lopullisen viimeinen vuosi lähestyi uhkaavasti. ”En minäkään.”
   ”Älkää huokailko siinä”, Rose sanoi Lilyn toiselta puolelta. Hän pyyhkäisi punaiset, kiharat hiuksensa pois kasvoiltaan ja katsoi heitä hieman myrtyneenä. ”Antaisin mitä tahansa, että pääsisin takaisin Tylypahkaan! Luvatkaakin nauttia joka hetkestä.”
   ”Minä ainakin nautin”, Roxanne lupasi ja nosti kätensä sydämensä päälle kuin valaa vannoen. Sitten hän vilkaisi Lilyä hieman syyttävästi. ”Vaikka todennäköisesti tämä vuosi on samanlainen kuin kaikki aikaisemmatkin. Tuota nyt ei saa luudanvarresta irti repimälläkään, joten minä kökötän kaikki illat oleskeluhuoneessa ja teeskentelen ymmärtäväni Hugon ja Fredin lapsellista huumorintajua.”
   ”Älä valita”, Lily kehotti ja halkaisi haarukallaan uudensadon perunan uittaakseen sen voissa. ”Sinullahan on poikaystävä, et sinä minua kaulailultasi edes noteeraisi mitenkään, vaikka jököttäisinkin illat sinun vieressäsi.”
   Roxannen kasvoille kohosi typerä hymy niin kuin aina, kun hänen poikaystävänsä olemassaolosta mainittiin. ”Se saattaa kyllä olla hyvin mahdollista”, tyttö myönsi.
   ”Minäkin haluan poikaystävän”, Rose huokaisi unelmoivasti. Jokin hänen äänessään sai Lilyn kohottamaan kulmiaan ja katsomaan tyttöä tarkemmin. Rosen korvat hehkuivat punaisina ja tämän katse oli poissaoleva, ikään kuin tämä olisi katsonut jonnekin hyvin kauas.
   ”Sinä olet ihastunut!” Lily hoksasi. Hän ja Roxanne siirtyivät kuin sanattomasta sopimuksesta Rosen kylkiin kiinni ja tuijottivat häntä ahnaasti. ”Kerro kaikki!”
   ”Te litistätte minut!” Rose huudahti ja töni serkkujaan kauemmaksi. ”Ei minulla ole mitään kerrottavaa!”
   ”Huijaat!” Roxanne syytti ja tapitti ruskeilla nappisilmillään Rosea vaativasti.
   ”Kyllä sinä voit meille kertoa.” Lily tökki kiusoittelevasti Rosea kylkeen. ”Ei me paljasteta kesyttömiä ja kuumia fantasioitasi kenellekään.”
   ”Ei minulla ole kesyttömiä ja kuumia fantasioita”, Rose kielsi niin kuin kunniaansa arvostava lady ainakin.
   ”Kaikilla on villejä fantasioita”, Roxanne tuhahti. ”Jopa meidän pikku-Lilyllä, vaikka tämä itsepäisesti muuta väittääkin.”
   ”Vain koska sinä olet seikkailut Tylypahkan syrjäisillä käytävillä jokaisen nätisti hymyilevän pojan kanssa, se ei tarkoita että kaikkien pitäisi”, Lily totesi.
   ”Vai jokaisen nätisti hymyilevän pojan!” Roxanne huudahti tuohtuen, mutta sitten hänen kasvoilleen kohosi ihmettelevä, miettivä ilme. ”Ei, kyllä se taitaa sittenkin kuulostaa ihan totuudenmukaiselta”, hän sitten myönsi virnistäen ja kaavi viimeiset sitruunakurpitsapiirakkansa muruset lautaseltaan suuhunsa.
   ”Eksyimme aiheesta, palatkaamme Rosien salaiseen ihastukseen”, Lily sanoi ja tuijotti Rosea odottavasti. ”Kuka se on? Joku ministeriöstäkö?”
   Rose vältteli hänen katsettaan ja Roxanne katsoi voitonriemuisesti Lilyä. ”Ministeriössä siis! Kuka se on?”
   ”Älä vaan sano, että olet ihastunut johonkin Albuksen kaltaiseen nörttiin”, Lily kauhistui.
   ”Hei!” Albus karjaisi yllättäen heidän takaansa. Poika oli ollut kantamassa monikerroksista, kermaista kakkua puutarhaan ja mulkoili Lilyä. ”Se, että sattuu olemaan älykkyysosamäärältään hieman korkeammalla tasolla kuin sukulaisensa ei tee ihmisestä nörttiä.”
   ”Auts”, Lily sanoi ja hymyili leveästi. ”Olipas naseva vastaus, mistä kirjasta sinä tuon bongasit?”
   ”Taisi olla opus nimeltä Sata ja yksi tapaa nujertaa sisaruksesi.”
   ”Älä välitä, Al”, Rose sanoi ja loi Lilyyn moittivan katseen. ”Tuollaiset huispaushullut eivät ymmärrä akateemisen viisauden päälle mitään.”
   ”Olen surullisen monta kertaa joutunut toteamaan saman”, Albus huokaisi päätään pyöritellen ja kiikutti sitten pitelemänsä kakun pöydälle. James loikkasi oitis ylös tuoliltaan pöydän päästä ja kirmasi heidän kohdalleen.
   ”Kakkua!”
   ”James Sirius Potter!” Ginny kiljaisi ja riensi seisomaan kakun ja Jamesin väliin. ”Astu kauemmaksi kakusta. Heti. Sinulla ei ole lupaa mennä lähellekään kakkua!”
   James katsoi äitiään loukkaantuneen hämmentyneenä. ”Mitä? Miten niin? Ethän sinä voi olla noin ilkeä! Omalle jälkipolvellesi!”
   ”Tietysti voin! Minä jouduin koristelemaan kakun kolme kertaa, kun päästin sinut vasten parempaa tietoani sen lähettyville! Älä luulekaan, että teen saman virheen uudestaan!”
   James mulkoili äitiään hetken uhmakkaasti, mutta laski sitten päänsä alas surullisen antautuvasti. ”Jos kerran tosissasi lähetät vanhimman poikasi nälkää näkevänä piehtaroimaan kurjaan, vuodenpituiseen rääkkiin, niin olkoon sitten…” Aurorikokelas kääntyi tahallisen murtuneena, hartiat kyyryssä ja lähti kävelemään takaisin kohti paikkaansa pöydän päässä vilkuillen Ginnyn reaktiota olkansa ylitse.
   Ginny vain pyöräytti silmiään ja alkoi sitten tyynesti leikata kakkua vieraille. Hugo ja Fred hölkyttivät oitis hänen luokseen ilmeet koiranpentumaisen viattomina. ”Kai me saadaan kakkua, kun ei kerran olla tuollaisia toivottomia tolvanoita niin kuin tuo?” Hugo nytkäytti päätään Jamesin suuntaan ja sai tältä osakseen vihaisen mulkaisun.
   ”Hugo, älä puhu serkustasi noin”, Hermione nuhteli.
   ”Oikeassahan hän on!” Fred puolusti. ”Kaikkihan sen tietää, että Jamie on täysi pökkelö.”
   ”Pökkelöksi minua ei olekaan vielä kutsuttu”, James totesi kädet puuskassa, tuijottaen Ginnyn kakkua jakavia käsiä.
   ”Eihän se ole edes oikea sana”, George sanoi ja kipsutteli hänkin kakkua jonottamaan lautanen ojossa. ”Vaikka se kuulostaakin juuri siltä, mitä Jamie on.”
   ”Paatunut suunsoittaja hän on”, Teddy tokaisi ja virnisti leveästi Jamesille. ”Ehkä minä saan sen koulittua hänestä ulos. Kuka tietää, ehkä pikku-Jamiestamme tulee vielä mies.”
   ”Joo, samana päivänä kun helvetti jäätyy!” Fred nauroi.
   ”Et sinä kyllä itsekään mikään vastuuntuntoinen aikuinen ole”, Angelina huomautti pojalleen tummat kulmakarvat koholla. ”Löysin eilen ammeesta kumiankkoja ja olen melkein varma, että sinä olet joko yrittänyt kirota niitä mikä on täysin naurettavaa tai sitten sinä olet vain yksinkertaisesti kylpenyt niiden kanssa, mikä on sukupuolesi ja ikäsi huomioon ottaen outoa. Pitäisikö tässä huolestua?”
   Fred katsoi äitiään kauhistuneena. ”Et sinä voi kaiken kansan kuullen tuollaista sanoa!”
   ”Kumiankkoja!” Hugo tuijotti Frediä lievästi inhoava ilme kasvoillaan. ”Mitä ihmettä sinä niillä teit?”
   ”En tiedä mistään pahuksen kumiankoista yhtään mitään!” Fred käännähti katsomaan sisartaan syyttävästi. ”Sinä se olet ollut!”
   Roxanne vain kohotti kulmiaan. ”Minusta on kivaa, kun kylvyssä on seuraa.”
   ”James otti aina kylpyyn mukaan Velhottaren seikkailut ja kiljui sarjakuvan repliikkejä itsekseen”, Lily kertoi virnistellen.
   ”Sitäkö se oli?” Albus huudahti. ”Helpottavaa tietää… luulin äänten syntyvän ihan jostakin muunlaisesta aktiviteetistä…”
   Kaikki pöydän ympärillä olevat hykersivät – Lily näki Molly-mummon pyyhkivän silmäkulmiaan pyöreän vartalon nytkähdellessä naurusta.
   ”Miksi kaikki pilkkaavat minua?” James huudahti ja katsoi vieressään istuvaa isäänsä kuin odottaen tämän puolustavan itseään.
   Harry hymyili. ”He tarvitsevat jonkun ketä kiusata ja tietävät sinun itsetuntosi kestävän sen. Ja reaktiosi asioihin ja tapahtumiin ovat toisinaan sangen huvittavia.”
   ”James itsessään on huvittava”, Ron oikaisi. Lily näki Hermionen luovan mieheensä tuskastuneen katseen.
   James katsoi myrtyneenä ympärilleen. Pitkän pöydän ympärillä kaikki virnistelivät hänelle. Ja kaikki söivät kakkua. Se oli harvinaisen epäreilua.
   Samassa käsi ojentui Jamesin eteen ja asetti lautasellisen kakkua hänen syötäväkseen. Hellä käsi pörrötti Jamesin tukkaa. ”Minun urhea pikkuiseni.”
   James hymyili äidilleen. ”Sinä olet sitten ihana.”   

*

Lily huiskutti vielä viimeisen kerran vanhemmilleen Tylypahkan punaisen pikajunan ikkunasta. Ginny lennätti lentosuukon hänelle ja Harry vilkutti haikeasti.
   Lily heitti oman lentosuukkonsa heille samalla, kun korvia huumaava pillinvihellys kajahti ilmoille.
   ”Heippa, äiti!” Hugo huusi ja vilkutti Lilyn vanhempien vieressä huiskuttaville Hermionelle ja Ronille niin innokkaasti, että tuuppasi Lilyn vahingossa päin seinää.
   ”Opiskelkaa ahkerasti! Jouluna nähdään!” Hermione huusi heille.
   ”Olkaa kiltisti ja antakaa Norriskalle potku minun puolestani!” Ron huudahti.
   ”Ron!” Hermione sanoi toruvasti.
   ”Lähettäkää kirje, kun olette perillä!” Ginny huusi.
   ”Älkää kasvako liian isoiksi”, Harry kehotti ja Lily kohotti kulmiaan – mitä tuokin nyt oli tarkoittavinaan?
   Samassa juna alkoi liikkua. Lily nielaisi, tässä se oli, lopun alku…
  Lily ja Hugo vilkuttivat vielä viimeiset hyvästit vanhemmilleen, ennen kuin nämä katosivat heidän näkyvistään laiturin jäädessä taakse.
  ”Yritetäänkö etsiä jostakin tyhjä vaunu?” Hugo kysäisi tuuppien suurta matka-arkkuaan.
  Lily vilkaisi ruskeahiuksista poikaa kulmat kohollaan. ”Mennään vain. Sinä osaat sitten yllättää, en olisi kyllä uskonut…”
  ”Uskonut mitä?” Hugo kysyi hämmentyneenä ja nosti Lilyn matka-arkun kynnyksen yli omansa viereen.
  ”Että noin vain laiminlyöt johtajapojan velvollisuuksiasi heti ensimmäisenä päivänä…”
  ”Hemmetti!” Hugo huudahti ja lähti rynnimään vaunuosaston käytävää eteenpäin kohti valvojaoppilaiden vaunua. Poika katosi nopeasti tyhjää vaunua etsiskelevien koululaisten sekaan.
  ”Juu ei siinä mitään!” Lily huusi hänen peräänsä. ”Mene sinä vain, kyllähän minä toki saan raahattua sinunkin tuhat kiloa painavat roinasi tästä jonnekin!”
  ”Kiitti!” kuului vastaus jostakin. Lily pyöräytti silmiään ja tuijotti sitten toivottomana vastuulleen jääneitä matka-arkkuja, jotka painoivat suunnilleen puolikkaan jättiläisen verran.
  Huokaisten Lily tarttui arkkujen kahvoihin ja lähti raahaamaan niitä eteenpäin käytävillä. Ihmiset tuuppivat ja tönivät häntä ja inhottava tuskanhiki kihisi hänen otsalleen.
  ”Neiti huispaussankari on näköjään alentunut kuormajuhdaksi”, tokaisi inhottavalla tavalla tuttu ääni. ”Tuo puuskutus sopii sinulle. Luulisi, että et voisi vajota enää alemmas, mutta näköjään sinulla on taipumus nolata itsesi yhä uudelleen ja uudelleen.”
  Lily huokaisi ja kääntyi katsomaan luihuisia täynnä olevan vaunun ovelle, jossa seisoi tummahiuksinen, sinisilmäinen ja koleakatseinen Pamela Parkinson. Tyttö pyöritteli taikasauvaa kädessään ja näytti nauttivan tilanteesta.
  ”Sinun naamasi taas vie nolouden täysin uudelle tasolle”, Lily huoahti. ”Harmi, että Tylypahkassa ei ole tupaa niille, joiden korviin voi puhaltaa saadakseen toiselta puolelta kuulumaan vihellystä. Se olisi sinulle omiaan.”
  ”Luulet olevasi niin fiksu”, Parkinson tokaisi. ”Tosiasiassa olet vain säälittävä isin kuuluisuuden varjolla suosiota hakeva pikku tonttu.”
  ”Joulupukin apulainen onkin ollut aina toiveammattini, hassua että sinä kekkasit sen.”
  ”Älä esitä nokkelaa minulle, Potter. Minua ei kannata ärsyttää. Minulla on suhteita, ja ne tyypit saisivat sinut unohtamaan näsäviisaat, typerät kommenttisi ja laskemaan housuihisi.”
  ”Hui, minua ihan pelottaa, en tiedä mitään kamalampaa kuin märät pöksyt.”
  ”Isisi on varmaan tosi ylpeä pikkuisesta huispausrinsessastaan, kuulemma hänkin keikkui luudanvarrellaan palloja jahdaten. Kuulemma hän oli aivan yhtä pöyhkeilevä, ylimielinen jästejärakastava mutiainen niin kuin sinäkin – ”
  Lily kiskaisi taikasauvansa farkkujensa taskusta ja osoitti Parkinsonia suoraan kasvoihin. ”Sanakin vielä ja nielet omaa räkääsi, senkin typerä piiloblondi!”
  ”Anna palaa”, Parkinson tiuskaisi ja osoitti häntä omalla taikasauvallaan. ”Jonkun pitäisi kertoa isällesi, millainen naurettava pikku huo-”
  ”Sinuna en lopettaisi tuota lausetta”, Fred Weasley kivahti työntyessään väkijoukon läpi heidän luokseen. ”Jos oma hyvinvointisi nimittäin merkkaa sinulle mitään. En yleensä kiroa naisia, mutta kohdallasi teen ilomielin poikkeuksen.”
  ”Aah, ja taas prinssi uljas rientää pelastamaan!” Parkinson huudahti teatraalisesti. ”Jonakin päivänä me vielä otamme kunnolla yhteen, Potter, kahdestaan. Sittenpähän nähdään, miten kuuluisa näsäviisastelija syö maata jalkojeni juuressa.”
  ”Tuskin maltan odottaa”, Lily tokaisi kuivasti ja Pamela Parkinson käännähti ympäri ja palasi kohtaamista kiihkeästi tuijottavien luihuistovereidensa luokse.
  ”Tule.” Fred nosti vaivatta sekä Lilyn että Hugon matka-arkut maasta ja lähti johdattamaan Lilyä junan käytävää pitkin kohti vaunua, jonka hän ja Roxanne olivat valloittaneet.
  ”Mikä kesti?” Roxanne kysäisi, kun he työnsivät vaunun oven auki ja astuivat sisälle.
  ”Pamela oli taas vauhdissa”, Fred vastasi. ”Jos silmäni eivät todistaisi muuta, voisin helposti luulla hänen olevan jättiläiskalmarin jälkeläinen. Sen tytön päässä on varmaan iilimatoja.”
  ”Hyvin todennäköistä”, Roxanne sanoi nyökkäillen. ”Oletko kunnossa, Lily? Näytät hikiseltä.”
  Lily mulkaisi parasta ystäväänsä eikä vaivautunut vastaamaan. ”Iilimadoista puheenollen, missä sinun nuoleskelua rakastava miekkosesi on? Teidänhän piti tavata junassa.”
  ”Hän kävi tässä äsken ja tulee kohta takaisin, meni moikkaamaan kavereitaan.” Roxanne vilkuili toiveikkaasti ovelle kuin odottaen poikaystäväänsä jo saapumaan.
  Lily oli kakovinaan. ”Poista tuo siirappinen ilme heti paikalla kasvoiltasi tai teen sen puolestasi”, hän varoitti.
  Roxanne väänsi kasvonsa peruslukemille. ”Minkä minä sille voin? Oli ikävä.”
  ”Olen kuullut, että yhtäkkinen kitarisojen tutkiskelun katoaminen arkielämästä voi aiheuttaa vieroitusoireita”, Lily huomautti ymmärtäväisesti.
  ”Vaihdetaanko puheenaihetta?” Fred pyysi pahoinvoivan näköisenä. ”En ole kiinnostunut keskustelemaan sisareni kitarisoista.”
  ”Te olette vain kateellisia!” Roxanne nauroi. ”Fredin ainoa rakkauselämä kohdistuu siihen ällöttävään tyttölehteen – älä näytä tuolta, olen kyllä nähnyt sen vaikka toivonkin etten olisi – ja Lily ei edes tiedä, mitä suuteleminen tarkoittaa!”
  ”Enkö minä juuri kuvaillut sitä sinulle?” Lily kysäisi kulmakarvojaan kohottaen.
  ”Eikö Lily ole koskaan suudellut ketään?” Fred kysyi ihmeissään. ”Oikeastiko? Ikinä?”
  ”Olen!” Lily huudahti.
  ”Etkä ole!” Roxanne kiisti. ”Älä huijaa!”
  ”En minä huijaa!”
  ”No ketä olet sitten pussannut?” Fred kysyi.
  ”Arnoldia.”
  ”Kuka on Arnold?”
  ”Puhpallura.”
  Fred ja Roxanne tuijottivat häntä hetken ja räjähtivät sitten nauruun. Samaan aikaan heidän vaunuosastonsa ovi aukeni ja Lilyn iloinen mieli laski – Roxannen poikaystävä Richardo Marquez asteli heidän vaunuunsa. ”Mikä on noin hauskaa?”
  ”Lilyllä on salasuhde puhpallura Arnoldin kanssa”, Roxanne kertoi edelleen hykerrellen.
  Richardo ei näyttänyt ymmärtävän vitsiä. Espanjalainen nappisilmä tyytyi kohauttamaan olkapäitään ja meni istumaan Roxannen viereen vetäen tytön syliinsä.
  ”Hei.”
  ”Hei.”
  Muuta parivaljakko ei toisilleen sanonut, ja he uppoutuivat limaiseen suudelmaan inhottavan muiskutuksen kera.
Fred ja Lily katsoivat toisiaan hetken silmät ymmyrkäisinä. Roxanne ja Richardo näyttivät unohtaneen heidät kokonaan ja keskittyivät pyörittämään kieliään toistensa suussa. Fred alkoi vähitellen näyttää jälleen pahoinvoivalta. Hän pomppasi seisomaan.
  ”Lily, mennäänkö katsomaan, olisiko matami Mässyllä siirappitoffeeta?” Fred ei saanut kysymystään sanottua edes loppuun, kun Lily ponnahti jo seisomaan. ”Mennään.”
  Roxanne ja Richardo eivät edes huomanneet, kun Lily ja Fred pyyhälsivät ulos vaunusta.
  ”Mitäs tehdään?” Lily kysäisi vaivautumatta esittämään, että he oikeasti olisivat lähteneet vaunusta makeisia hakemaan.
  Fred virnisti. ”Minulla on idea.” Poika kaappasi Lilyn käden suureen kouraansa ja lähti vetämään häntä kohti junan loppupäätä. Lily ihmetteli mitä vekkulin punapään mielessä taas oikein liikkui.
  He kävelivät aivan junan peräseinän luokse. Lily kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta Fred tyytyi vain hymyilemään hänelle ovelasti vetäessään taikasauvansa esiin.
  ”Poistujo!” poika huudahti yllättäen ja ikkuna heidän vieressään räjähti säpäleiksi.
  ”Apina!” Lily huudahti. ”Mitä sinä teet?”
  ”Tule.” Fred nosti jalkansa ikkunalle ja punnersi itsensä ylös. Hän nousi seisomaan pitäen junan katosta kiinni ja kiikkui vaarallisennäköisesti tuulessa keltaisena loistavan niityn vilistäessä takanaan. Lily ehti vain räpäyttää silmiään hämmästyneenä, kun Fred oli jo ponnahtanut ikkunalta katolle. Pojan pisamainen naama ilmestyi ylösalaisin ikkunaan ja hän ojensi kätensä Lilylle.
  Lily tuijotti poikaa hetken pohtien, olikohan tällä jokin piilevä mielisairaus vai oliko tämä muuten vain hölmö. Sitten uteliaisuus vei vallan ja hän nosti jalkansa ikkunalle ja ponnahti ylös: Fredin käsi kietoutui hänen ranteensa ympärille ja poika nosti hänet ylös katolle sellaisella vauhdilla, että Lily kierähti katolla muutaman kierroksen. Fred nauroi.
  Lily nousi istumaan ja leveä virnistys nousi hänen kasvoilleen, kun hän tajusi istuvansa Tylypahkan pikajunan katolla. Rehevät niityt kiisivät junan molemmilla puolilla ohitse ja aurinko oli noussut korkealle siniselle taivaalle.
Lilyn tukka hulmusi tuulessa junan pyyhältäessä kohti määränpäätään. Hänen suustaan karkasi ilahtunut nauru.
  ”Aika mahtavaa, eikö vain?” Fred kysäisi.
  ”Uskomatonta”, Lily myönsi. Hän tunsi olonsa mahdottoman onnelliseksi. ”Tylypahka, täältä tullaan!”

Otsikko: Vs: Diamonds (K12, kolmas sukupolvi)
Kirjoitti: jacoblove - 07.07.2013 18:15:07

4.   Tutustumisharjoituksia

James heräsi epämääräisiin ääniin, joku kikatti ja kompasteli käytävässä oven ulkopuolella. James siristeli silmiään huoneen pimeydessä. Hetkeen hän ei tajunnut missä oli: pieni huone oli sotkuinen ja tummien verhojen välistä karkasi valojuovia, jotka osuivat pölyhiukkasiin saaden ne kimaltelemaan. Vähitellen Jamesin mieleen palautui eilisilta ja se tosiasia, että hän oli saapunut Auroriaan.
   Se on vain yksi vuosi, James muistutti itseään ahdistavan pakokauhun täyttäessä hänen sydämensä. Vain yksi vuosi ja hän olisi valmis, koulutettu ja pätevä aurori. Hänen ei tarvitsisi ryhtyä heti, tai ikinä, Taikaministeriön juoksupojaksi, ehei, hän voisi karata jälleen Bulgariaan… ehkä matkustaa muuallekin, vaikka maailman ympäri jos mieli tekisi. Ei, mikään ei voisi sitoa häntä paikoilleen, vaikka hän olikin jostakin syystä (mitä ei juuri nyt saanut päähänsä) päättänyt viettää vuoden elämästään Teddyn pilkattavana ja rääkättävänä.
   Ehkä vuodesta koituisi jotakin hyötyäkin, James ajatteli unenpöpperössään. Ehkä hän oppisi uusia pimeyden voimilta suojautumisen keinoja, oppisi taistelemaan samalla pysäyttämättömällä, määrätietoisella tavalla kuin hänen isänsä. Ehkä hän oppisi asioita, joita ei ulkomailla lohikäärmeitä tanssittaessa olisi voinut oppia…
   ”Huomenta!” kajahti Teddyn ääni ilmoille aivan kuin mies olisi seissyt Jamesin sängyn vieressä ja huutanut hänen korvaansa. James pompahti istumaan natisevalla sängyllään potkien petivaatteet päältään ja tähyili ympärilleen vauhkona käden hamuillessa taikasauvaa vaistomaisesti yöpöydältä.
   ”Sitten kaikki repivät itsensä ylös ja ovat pihalla tasan viiden minuutin kuluttua, aamujuoksun aika! Vauhtia!” James tajusi Teddyn äänen tihkuvan huoneen seinistä. Hän tuijotti typertyneenä kelloa yöpöydällään, se näytti aamu viittä. Aamulenkille? Ennen aamupalaa? Oliko Teddy täysin mielenvikainen?
   James kirosi itseään siitä, että oli koskaan saanut päähänsä seurata isänsä jalanjälkiä… Ihme touhua… Hän pomppasi ylös sängyltä ja meni matka-arkkunsa luokse. Hän oli illalla viskannut Victoirelta saamansa aurorikokelasvaatekerran matka-arkkunsa päälle ja kaivoi nyt kasasta esiin verkkarit ja t-paidan, jonka rinnuksissa komeili Aurorian logo, feenikslintu ja kaksipäinen leijona ja kaksi taikasauvaa, joiden päästä tuprusi kultaista kimallusta.
   James huokaisi ja veti lenkkeilyasun päälleen. Hän lipoi kielellään hampaitaan ja suunnaton halu pestä ne oli ottaa vallan, mutta hän ei tiennyt ehtisikö alle viidessä minuutissa siirtyä pihalle jos alkaisi hinkkaamaan suutaan, eikä James halunnut kapinoida auktoriteetteja vastaan, ainakaan ennen kuin olisi tietoinen mahdollisista sanktioista.
   James pyöräytti silmiään omille ajatuksilleen. Milloin hän, James Sirius Potter, Tylypahkan opettajien hermojaraastava kiusankappale oli muka auktoriteetteja ja sääntöjenrikkomista kaihtanut? Tämä paikka ei selkeästikään ollut hyväksi hänelle, se sai hänet ajattelemaan vieraita, kummallisia asioita. Kohta hän huomaisi suunnittelevansa perheenperustamista ja aloilleen asettumista! James irvisti ajatuksiensa mahdottomuudelle. Ei, ei sentään, niin hulluksi ei häntä mikään mahti maailmassa saisi…
   James nykäisi huoneensa oven auki ja oli törmätä karamellitukkaiseen tyttöön, joka oli pääsykokeiden kaksintaistelusessiossa saanut kuin ihmeen kaupalla riistettyä häneltä taikasauvan. Tyttö roikkui Aqualine Patilin käsipuolessa.
   ”Huomenta”, James toivotti tytöille, jotka olivat loikanneet kauemmaksi käytävällä välttääkseen yhteentörmäyksen.
   ”Huomenta”, tytöt vastasivat kuorossa. Karamellitukkainen Lopez loi häneen vinon katseen. ”Sinuna kiskaisisin pöksyjäni korkeammalle, Potter.”
   James vilkaisi alavartaloaan ja huomasi todella jättäneensä housut hyvinkin vihjailevan alas. Hän nykäisi arvokkuutta tavoitellen verryttelyhousujaan ylemmäksi. ”Hupsista”, hän sanoi virnistäen. Aqualine kohotti kulmiaan ja Lopez hymyili leveästi. ”Nyt kun olen melkein paljastellut itseäni teille ja kun kerran joudumme nukkumaan tämän saman käytävän varrella seuraavan vuoden ajan, tehdään ihmeessä sinuttelukaupat. Minä olen James.”
   ”Ava”, Lopez esitteli itsensä. ”Oli ilo piestä sinut pääsykokeissa.”
   ”Uskon sen. Valitettavasti nautinto ei ollut molemminpuolinen.”
   Aqualine nykäisi Avaa kädestä. Jamesin mielestä tyttö näytti jotenkin närkästyneeltä, tai ainakin hän katseli oudon vakavana Jamesia kulmiensa alta. ”Mennään, ettei myöhästytä.”
   Muutkin aurorikokelaat olivat ilmestyneet käytävälle kaikki verryttelyasuissaan. Unisena, haukottelevana massana he tungeksivat makuusalikäytävän päässä oleviin portaisiin, jotka olivat pyöreänmuotoiset ja kiersivät eräänlaisena piruettina koko pitkän matkan Aurorian kartanon korkeimmasta kolkasta eteisaulaan, jossa suuret tammiset ovet olivat kutsuvasti auki.
   Teddy ja Victoire odottivat heitä ulkorappusten edessä. Molemmilla oli samanlaiset verryttelypuvut kuin aurorikokelaillakin ja molempien kasvoja korosti sama päättäväinen välinpitämättömyyden naamio, kun he seisoivat rinnatusten katsomattakaan toisiinsa. James pyöräytti silmiään. Teddy ja Victoire olisivat voineet jo tehdä aselevon, typerät itsepäiset muulit.
   ”Huomenta!” Victoire toivotti kun kaikki aurirokokelaat olivat levittäytyneet rykelmäksi heidän eteensä. ”Toivottavasti olette valmiita ensimmäiseen koulutuspäivään. Koska päivä on ensimmäinen, päästämme teidät hieman helpommalla. Päivän ohjelma on seuraavanlainen: ensiksi juoksemme kahdeksan kilometrin aamulenkin, jonka jälkeen on aamutauko ja aamupala. Aamupäivä on omistettu pienelle tutustumisharjoitukselle, ja lounaan jälkeen on kolme tuntia pimeyden voimilta suojautumisen teoriaa. Iltapäivällä kokoonnumme taisteluharjoituksiin ja sitten teillä on ilta vapaata. Annan teille viikko-ohjelmat myöhemmin tänään, niin pystytte valmistautumaan henkisesti koulutusohjelmaan.”
   Jamesin kurkkua alkoi kuristaa taas pakokauhu. Olisivatko kaikki päivät tällaisia, täynnä hikoilua, pänttäämistä ja suorittamista? Ja Victoire oli vielä sanonut, että ensimmäistä päivää oli helpotettu…
   ”Liikkeelle sitten!” Teddy huudahti ja johdatti heidät kartanon taakse, josta lähti puruilla päällystetty juoksurata kohti Aurorian takana olevaa metsää. Aurorikouluttajat ja –kokelaat ryhtyivät hölkkäämään.
   James tunsi viimein heräävänsä viileän aamuilman läiskiessä hänen kasvojaan, kun he viilettivät pitkin pururataa. Synkkä, aamunkostea metsä oli hiljainen. Hieman nolona James tajusi olevansa pian todella hengästynyt ja läkähdyksissä, ja hän kun oli luullut lohikäärmeiden paimentamisen jälkeen omaavansa teräksisen kunnon! Jamesin helpotukseksi muutkin puuskuttivat hänen ympärillään. Aqualine Patil ja Ava Lopez hölkkäsivät hänen edessään ja mustan ja karamellinväriset hiuspalmikot pompsahtelivat vasten tyttöjen selkää heidän nostellessa reippaasti jalkojaan samassa tahdissa.
   Shawn Tiger loikki pitkillä jaloillaan Jamesin viereen. ”Kuinka hurisee, oi uljas prinssi rohkea?”
   Jamesin onnistui virnistää pojalle puuskutuksensa lomasta. ”Oikein kurjasti, kiitos. Tässä mietin, olisiko kamalan nössömäistä karata tästä rääkistä.”
   ”Olisi”, Shawn tuumasi. James vilkaisi inhoavasti poikaa – tämän iholla oli hikipisaroita, mutta poika ei tuntunut olevansa edes hengästynyt. ”Eihän tässä olla päästy vielä edes alkuun.”
   ”Siksi karkaaminen tuntuukin niin houkuttelevalta vaihtoehdolta”, James mutisi ja loikkasi suuren kivenmörikän ylitse.
   ”Miksi sinä edes ryhdyit tähän, jos kunnon rääkki tuntuu niin vastenmieliseltä? Luulisi, että olisit ollut tietoinen siitä mihin olet taikasauvaasi upottamassa.”
   ”Olinkin. Joskus minulla on tapana tehdä typeriä päätöksiä ja tajusin juuri nyt, aivan liian myöhään tehneeni yhden kaikkien aikojen typerimmistä.”
   ”No, turha parkua kun liemi on jo lattialla”, Shawn totesi.
   ”En minä mitään itke. Valitan arvokkaasti.”
   Shawn pärskähti. ”Oikein arvokkaasti”, hän myönsi ja osoitti sitten Aqualinea ja Avaa, jotka juoksivat heidän edessään. ”On tässä kyllä hyviäkin puolia. Vaikuttavaa silmäniloa heti aamutuimaan.”
   James katsoi heidän edessään hölköttävien tyttöjen ihoamyötäilevien verryttelypukujen verhoamia piukkoja takamuksia. Hän ei voinut olla hymyilemättä.
   ”Vaikuttavaa”, James sanoi hyväksyvästi. ”Ei paha ollenkaan.”
   ”Ei, ei ollenkaan.” Unelmoiva ilme nousi Shawnin hikisille kasvoille.
   ”Sitten tiukempaa tahtia!” kuului Teddyn käsky hölköttävien aurorikokelaiden edestä. ”Ei tässä vanhuksia markkinoille saattamassa olla!”
   Vauhti kiristyi ja Jamesin sydän löi tuhatta ja sataa ja hän hengästyi niin, että oli mahdotonta enää puhua.
   Kahdeksan kilometriä tuntui tappavan pitkältä ja James oli täysin valmis kaatumaan ketarat levällään takaisin sänkyyn, kun he palasivat Aurorian kartanolle. Väsyneinä ja huohottavina aurorikokelasjoukko maleksi eteisaulan vieressä olevaan suureen ruokasaliin, jossa oli yksi pitkä tamminen pöytä, joka oli anteliaasti täytetty aamupalaherkuilla. Jamesin mieli kohentui hänen nähdessään tarjoilun ja hän istuutui pitkälle penkille ja alkoi kahmia lautaselleen kaikkea mihin vain suinkin ylettyi. Shawn istahti hänen viereensä ja ryhtyi lappomaan kauhatolkulla puuroa omalle lautaselleen.
   ”Sinähän olet James Potter?” kysäisi utelias ääni Jamesin toiselta puolelta. ”Harry Potterin poika?”
   James kääntyi katsomaan puhujaa. ”Arvoisan auroreiden ylipäällikön esikoinen, kyllä vain”, hän vastasi pirtsakanoloiselle blondille, jolla oli edessään säälittävä, kalju palanen ruisleipää, vaikka tämä oli juuri juossut kahdeksan kilometriä ja pöytä notkui munakokkelia, pekonia, paahtoleipää ja muita herkkuja.
   Tyttö katsoi häntä kuin hän olisi ollut suurikin kuuluisuus, suuret siniset silmät tapittivat Jamesin kasvoja tiiviisti. ”Millaista se on, olla Harry Potterin poika?”
   James esti vain vaivoin itseään pyöräyttämästä silmiään. Miten typerä kysymys, tämä tästä vielä puuttui! Juuri tätä hän oli inhonnut Tylypahkassakin – ihmiset luokittelivat hänet aina Harry Potterin pojaksi, aivan kuin hänellä ei olisi omaa identiteettiä ollut laisinkaan. ”Vähän niin kuin olisin varttunut hevoskotkien kanssa laitumella käyskennellen ja kiekuen ja metsinkäisiä tylsyyteen napostellen”, hän vastasi tytölle totisena.
   Shawn pärskähti appelsiinimehumukiinsa ja sinisilmäinen tyttö tuijotti häntä hämmentyneenä. ”Mitä? Nyt en kyllä ymmärrä.”
   ”En ole ikinä uskonut, että kaikkien tulisi ymmärtää kaikkea, sehän sekoittaisi universumin täysin”, James sanoi nyökäten. Hän tunsi hirvittävää halua laulattaa lausahduksia hämmentääkseen huvikseen tyttöä vielä lisää, mutta hän päätteli, että se ei olisi ihan viisasta. Hänen suullaan oli tapana laulatella kaikenlaista varomatonta, kun hän päästi kielenkantansa vauhtiin. Ihan vain rauhan taatakseen hän tyytyi vaihtamaan keskustelun normaaleille raiteille. ”Sinä tiedät minun nimeni, luultavasti myös syntymäpäiväni ja lemmikkieni kuolinpäivät, joten olisi vain reilua, että kertoisit minulle nimesi.”
   Blondi hymyili yhtäkkiä leveästi niin, että näytti todella kauniilta. James kuuli Shawnin nielaisevan kovaäänisesti vieressään. ”Minä olen Summer Fox.”
   ”Minä olen Shawn Tiger”, Shawn kiirehti esittelemään itseään, venytti kätensä Jamesin yli ja puristi tytön kättä sydämellisesti. ”Hauska tavata. Muistan sinut Tylypahkasta. Hävettää myöntää, mutta olin aina vähän ihastunut sinuun.”
   James yllättyi keskustelun saamasta käänteestä ja niin yllättyi Summerkin. Tyttö punastui helakasti. ”Oikeastiko?”
   ”Totta kai. Olit mielestäni koko koulun kaunein tyttö.”
   Summer Fox hihitti. ”Olet suloinen.”
   James vilkaisi Shawnia. Tämän harmaanvihreissä silmissä oli tuike, jonka James oli nähnyt tarpeeksi monta kertaa miesystäviensä kasvoilla tietääkseen mitä Shawn ajoi takaa. James pyöräytti silmiään ja yritti keskittyä paahtoleipäänsä.
   ”Ei, sinä olet suloinen.” Shawnin käsi puristi vieläkin Summerkin kättä.
   ”Minä yritän syödä tässä”, James sanoi kovalla äänellä. ”Jospa menisitte jatkamaan tätä siirappisen imelää keskusteluanne jonnekin syrjemmälle?”
   Summer katsoi Shawnia niin toiveikkaana, että James onnistui vain vaivoin estämään itseään repeämästä nauruun. Jotkut tytöt olivat niin vietävissä, kun poika vain osasi lausua oikeat sanat!
   ”Miten olisi tänä iltana, taisteluharjoituksien jälkeen?” Shawn kysyi iskien silmää. ”Voisimme mennä kävelylle tai jotakin. Ihan mitä sinä vain haluat.”
   ”Kävely kuulostaa ihanalta”, Summer huokaisi. ”Sovittu.”
   Shawn virnisti, irrotti otteensa Summerin kädestä ja ryhtyi lusikoimaan vuorimaista kasaa puuroa suuhunsa.
   Summer kääntyi kuiskuttamaan vieressään istuvalle brunetille ja molemmat tytöt kihersivät ilahtuneena ja jatkoivat supatteluaan käsiensä välissä.
   ”Renttu”, James livautti Shawnille suupielestään.
   Shawn vilkaisi häntä virnistäen. ”Olet vain kateellinen, kun itse et pääse kuutamokävelylle kauniin naisen kanssa.”
   ”Tietysti olen”, James myönsi. ”Eikö sinusta ole aika tonttumaista valehdella kauniille tytölle, jotta tämä lähtisi kanssasi kuutamoa ihastelemaan?” hän lisäsi sihahtaen.
   ”Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua”, Shawn sanoi matalalla äänellä olkiaan kohauttaen. ”Eivätkä minun valkoiset valheeni satuttaneet häntä, minusta hän näytti enemmänkin kerta kaikkiaan ihastuvan.”
   ”Entä sitten kun hän ihastuu ja kunnolla ja sinä olet hänen kanssaan loukussa täällä seuraavan vuoden verran?” James sanoi ja virnisti riemastuneena, kun Shawnin kasvot kalpenivat hieman ja hän vilkaisi säikähtäneenä Summeria, joka edelleen kuiskutteli ystävättärensä kanssa. Sitten hän kohautti olkapäitään.
   ”No, selvisin minä aina Tylypahkassakin vihaisilta mulkaisuilta, lentäviltä esineiltä ja naamalämäreiltä, kaipa se onnistuu myös täällä.”
   ”Sinulta tyylissäsi on hiomista, kuomaseni”, James huomautti.
   Shawn virnisti. ”No, ainakin minulla on lämmin öisin.”
   Aamupalan jälkeen aurorikokelaat lähtivät pesemään lenkin jälkeisiä eritteitä iholtaan ja palasivat sitten alakertaan, ruokailusalia vastapäätä olevaan suureen saliin, jonka seiniä koristivat julisteet huispausjoukkueista, kuuluisista auroreista ja suosituista velhobändeistä.
   Teddy ja Victoire olivat keskellä jonkinlaista sanaselkkausta, kun aurorikokelaat astuivat saliin. Aurorikouluttajat hiljenivät ja mulkoilivat toisiaan ja James katsoi parhaaksi piristää päivää. Hän käveli reippaasti Teddyn ja Victoiren luokse.
   ”Noh, noh, mitäs arvon opettajat täällä kinastelevat?” James kysäisi iloisesti.
   Teddy mulkaisi häntä. ”Mene riviin, Potter.”
   ”Kuule, ei se minun syyni ole että tämä viehkeä kaunotar tässä karkasi Ranskaan sen limaisen lieron kanssa.”
   ”Ole hiljaa, James!” Victoire kivahti. ”Tämä ei kuulu sinulle ja sinä et tiedä koko kuviosta yhtään mitään.”
   James virnisti. ”Se on hyvin mahdollista, mutta jonkun on puhuttava teille järkeä. Kuinka te kuvittelitte koulivanne meistä kunnon miehiä ja naisia, kun kerran ette kykene olla hakkaamatta toisianne verbaalisesti viidentoista tapittavan silmäparin edessä?”
   Teddy ja Victoire vilkaisivat toisiaan ja kääntyivät noloina poispäin. James hymyili heille iloisesti ja palasi sitten muiden aurorikokelaiden luokse, jotka seisoivat lievästi hämmentyneinä salin seinustalla.
   Teddy rykäisi. ”No niin. Koska joudumme katsomaan toistemme naamoja vuoden verran, ajattelimme, että olisi hyvä tutustua jonkin verran toisiimme. Pelot ja unelmat kertovat ihmisestä paljon, joten ajattelimme pistää teidät avautumaan ja kertomaan jotakin mielenkiintoista itsestänne tai unelmistanne ja sen jälkeen vapauttaa mörön tuosta lipastosta – ” Teddy osoitti salin perällä olevaa kolisevaa, ruskeaa lipastoa ” - paljastaaksemme teidän suurimmat pelkonne.”
   James hymähti. Rankaksi aurorikokelaskoulutusharjoitukseksi tehtävänantoa ei voinut kyllä sanoa, mutta kaipa se voisi olla ihan hauskaakin.
   Teddy ja Victoire heilauttivat sauvojaan kaaressa ja salin keskelle ilmestyi rivi tuoleja, jotka muodostivat ympyrän.
   ”Tämähän on kuin vertaistukiryhmä”, Shawn mutisi inhoavasti Jamesille.
   Kun kaikki olivat istuutuneet, Victoire sanoi: ”Selvä, sanokaa ensin nimenne ja kertokaa sitten jotakin itsestänne tai unelmistanne. Minä aloitan.
   ”Victoire Weasley. Olen ollut seitsemän vuotta aurori ja olen asunut viimeisen vuoden Ranskassa, se on upea maa, rakastan sitä ja haluan joskus muuttaa sinne asumaan.” Victoire nytkäytti päätään Teddyn suuntaan kuin kertoen tälle, että tämän vuoro oli seuraavaksi.
   ”Teddy Lupin. Olen ollut aurori yhdeksän vuotta ja asunut koko sen ajan tässä kartanossa kouluttamassa kaltaisianne räkänokkia.”
   ”Aqualine Patil. Unelmoin siitä, että ihmiset kasvaisivat ulos ennakkoluuloistaan ja valmiista ajatusmalleistaan ja oppisivat arvostamaan toinen toisiaan.” Mustatukkaisen tytön ääni oli jotenkin vihainen, aivan kuin hänen lauseensa takana olisi ollut jokin patoutunut tunne.
   ”Ava Lopez. Rakastan hiljaisuutta ja uskon, ettei ole mitään sen kauniimpaa tai todellisempaa.” James yllättyi jälleen karamellitukan äänestä, se oli niin käheä ja matala.
   ”Shawn Tiger. Kauniilla naisilla on tapana viedä jalat altani ja vihaan jättiläishämähäkkejä.”
   ”James Potter. Tunnen syvää halveksuntaa metsinkäisiä kohtaan ja rakastan napanöyhtieni nykimistä.”
   ”Summer Fox. Unelmoin komeasta ja herkästä poikaystävästä, joka suojelisi minua kaikelta.” Summer loi toiveikkaan katseen Shawnin suuntaan. James vilkaisi Shawnia leveästi hymyillen. Tummatukkainen poika näytti lievästi ahdistuneelta.
   ”Mimosa Austen. Toivon, että jonakin päivänä osaisin lentää ilman luutaa.” Keijukaismaisen pienen Mimosan ääni oli hyvin korkea ja tuntui laulavan.
   Aurorikokelaat kertoivat toinen toisensa perään jonkin pienen yksityiskohdan itsestään. Kaikki tuntuivat arkailevan hieman puhumista ja James ymmärsi miksi – hän ei itsekään olisi halunnut paljastaa mitään kovin paljastavaa itsestään tuntemattomille koulutustovereilleen.
   Herkän tai vähemmän herkän lyhyen paljastuskierroksen jälkeen Teddy ja Victoire ohjasivat heidät tärisevän lipaston luokse.
   James huomasi Shawnin jäävän kaikkien muiden taakse näyttäen yhtäkkiä jotenkin kovalta ja välttelevältä. James loi poikaan ihmettelevän katseen, mutta Shawn ei huomannut, vaan tuijotti tärisevää lipastoa synkkänä.
   ”Perääntykää vähän, annetaan sille tilaa!” Teddy huudahti. ”Lopez, sinä aloitat!”
   Ava astui eteenpäin huultaan purren ja kohotti sauvaansa näyttäen hyvin pelokkaalta. James oli varma, että Ava tiesi minkä muodon mörkö ottaisi ja pelkäsi suurinta kammoaan etukäteen. Jamesille tuli kummallinen olo kun hän katsoi tytön säikkyä ilmettä. Hänen kätensä hapuili kuin vaistomaisesti taikasauvaa.
   ”Valmiina?” Victoire kysäisi. ”Yksi – kaksi – kolme – alohomora!”
   Lipastosta lipui kammottavasti röhisten mustahuppuinen ankeuttaja kädet ojossa -
   ”Odotum suojelius!” Ava kiljaisi heti ja hänen sauvastaan purskautui solakka kettu, joka syöksähti päin mörköankeuttajaa. Mörkö kirkaisi säikähdyksestä ja livahti takaisin lipastoon paiskaten oven perässään kiinni.
   Aurorikokelaat naureskelivat vaisusti. Victoire ja Teddy vilkaisivat toisiaan ja sitten Avaa. Tyttö tärisi hurjasti ja näytti olevan kyynelten partaalla.
   ”Hieno suojelius, mutta ensi kerralla muista, että loitsu on naurettavus”, Teddy kommentoi.
”Pahoja kokemuksia ankeuttajista?” Victoire kysäisi.
   Ava nyökkäsi täristen edelleen. Jamesille tuli outo halu kietoa kätensä tytön ympärille, jotta tämä lakkaisi tärisemästä. Aqualine Patill tunsi ilmeisesti samoin, sillä tämä meni tytön luokse ja kietoi kätensä suojelevasti tämän harteiden ympärille. Ava hautasi kasvonsa Aqualinen hiuksiin.
   ”Okei, otetaan sitten seuraava. Fox, sinun vuorosi. Ja yritetäänpä muistaa, että loitsu on sitten naurettavus”, Teddy muistutti vielä ja päästi sitten mörön jälleen ulos lipastosta.
   Summer Foxin mörkö oli hirvittävästi ylipainoinen tyttö, jonka kasvot muistuttivat erehdyttävästi Summerin omia kasvoja. ”Naurettavus!” tyttö huudahti ja ylipainoisen tytön suusta purkautui ilmaa ja tyttö tyhjeni kuin olisi yhtäkkiä muuttunut ilmapalloksi, johon oli puhkaistu reikä.
   ”Austen!” Keijukaismainen Mimosa astui eteenpäin ja mörkö muuttui valtavaksi käärmeeksi, joka sähisi vihaisesti. ”Naurettavus!” Mimosa kiljaisi ja käärmeen häntä kietoutui sen oman ruumiin ympärille niin tiukasti, että käärmeen pää jäykistyi, silmät pullistuivat ulos ja kieli jähmettyi paikoilleen.
   ”Opelix La’Fleur!” hieman pyylevä poika astahti mörön eteen ja se muuttui joukoksi luihuispoikia, jotka osoittelivat ja nauroivat Opelixille pilkallisesti. ”Naurettavus!” poika huudahti ja luihuispoikien naamat kasvoivat täyteen rumia, märkiviä paiseita.
   ”Patil!” Aqualinen kohdatessaan mörkö muutti muotoaan lattialla makaavaksi Ava Lopeziksi, joka vuosi verta ja teki ilmiselvästi kuolemaa. ”Naurettavus!” Aqualine huudahti inhoa äänessään ja mörkö-Ava virnuili ja pyyhki yhtäkkiä tekovereksi muuttunutta punaista möhnää päältään.
   ”Potter!” Victoire huudahti ja James astui mörkö-Avan eteen. Mörkö muutti muotoaan vanhaksi mieheksi, jolla oli haituvaiset harmaat hiukset, paljon ryppyjä, ruskeat nappisilmät ja kävelykeppi. Virnistäen James osoitti vanhus-itseään ja huusi: ”Naurettavus!”
   Vanhus-James heitti kävelykepin syrjään ja alkoi stepata. Aurorikokelaat nauroivat.
   ”Tiger!” Teddy huudahti.
   Shawn seisoi hieman syrjässä muista kädet puuskassa. Hän pyöritti päätään. ”Ei”, hän tokaisi.
   ”Se on vain mörkö, Tiger!” Teddy huudahti. ”Tänne, heti.”
   ”Ei.”
   ”Älä ole kakara. Tule tänne ja anna pienelle pahalle mörkölle köniin!” Teddy käski.
   ”En.” Shawn tuijotti tyynesti Teddyä silmiin, kädet edelleen puuskassa. Teddy puuskahti turhautuneesti, mutta luovutti ja kääntyi seuraavaa kokelasta päin. ”Tämä ei muuten jää tähän, Tiger. Cooper, sinä sitten, jos et ole niin nössö että pelkäisit mörköä!”
   Jacob Cooperin astellessa mörön luokse James katseli ihmeissään Shawnia. Mikä kumma pojan mörkö, pahin pelko mahtoi olla, kun poika kieltäytyi niin jyrkästi kohtaamasta sitä?
   Lopulta kaikki aurorikokelaat Shawnia lukuun ottamatta olivat ottaneet mörön kanssa yhteen ja mörkö katosi oman naurunremakansa saattelemana pienesti poksahtaen ilmaan.
   ”No niin, nyt me tunnemme ehkä vähän paremmin toisemme”, Victoire totesi hymyillen. ”Voitte mennä lounaalle. Kahden tunnin päästä on pimeyden voimilta suojautumisen teoriaa, minä opetan sitä toisessa kerroksessa sijaitsevassa luokkahuoneessa.”
   ”Tiger, sinä jäät tänne”, Teddy kajautti, kun aurorikokelaat lähtivät vaimeasti hölisten kohti salin ovia.
   James vilkaisi Shawnia, jonka kasvoilla oli välinpitämätön, kova ilme. James toivoi, että Shawn ei suututtaisi Teddyä ja lentäisi pois koulutusohjelmasta.

*

Aurinko laski vuorten taakse luoden hämyisen valon Tylyahon kylään. James asteli jokseenkin vastahakoisesti Aurorian kartanolta johtavaa polkua pitkin kohti Tylyahoa Shawnin päättäväisen otteen puristaessa hänen käsivarttaan. Jamesin jokainen jäsen kiljui tuskasta aamuisen juoksentelun, Victoiren kolmen tunnin raastavan yksityiskohtaisen kilpi-, varjelu ja torjuntakirousten käyttöohjesaarnan ja kahden tunnin torjuntakirousten harjoittelemisen jälkeen ja hän toivoi, että olisi vain saanut kaatua sänkyyn tai mihin tahansa tasolle, johon nyt vaakatasoon saattoi asettua. Hänen toiveensa oli tylysti evännyt ilkikurisesti virnistelevä Shawn, joka talutti häntä kohti kylää iloisesti vihellellen.
   ”Et voi väittää että raajasi eivät huuda hoosiannaa”, James valitti pojalle. ”Olen ihan poikki. Onko meidän pakko mennä siemailemaan kurkkua kirveleviä juomia juuri tänään?”
   ”Raajani voivat erinomaisesti ja tietysti meidän on. Nyt on perjantai.”
   ”Joten?”
   ”Se on yleinen tuliviskin ja rommikolahduksen litkimispäivä.” Shawn vilkaisi Jamesia kuin tämä olisi ollut tahallaan tyhmä. ”Älä valita. Emmehän me edes tehneet mitään kovin rankkaa tänään.”
   ”Sanoo mies, joka kieltäytyi raukkamaisesti kohtaamasta limaista pientä mörköä.”
   Shawn mulkaisi Jamesia. ”Ehkä en halunnut jakaa traagisia tapahtumia kärsineen mieleni saloja teidän heikkohermoisten pikku otusten kanssa.”
   ”Ihmettelen syvästi, miksi Teddy ei potkinut sinua pellolle. Kuinka sinä kuvittelit voivasi ryhtyä metsästämään pimeyden hulttioita kun et selviä edes yhdestä möröstä?”
   ”Oikein hyvin, pimeyden ronteilla ei ole lainkaan niin pelottavia voimia kuin möröillä. Ja herra aurorikouluttaja myönsi minun toimineen oikein typerässä mörkötilanteessa.”
   ”Niinkö?” James yllättyi. Hän tutkiskeli Shawnin kasvoja nähdäkseen tämän reaktion hänen seuraavaan kysymykseensä, vaikka osin olettikin tämän kiertävän kysymyksen. ”Mikä sinun mörkösi on?”
   Shawn oli hetken hiljaa. ”Muisto.”
   ”Mistä?”
   ”Jostakin sellaisesta, mitä en mielelläni muistele. Sianpää vai Kolme luudanvartta?” poika kysäisi, he olivat saapuneet Tylyahon laidalle.
   ”Kolme luudanvartta”, James vastasi heti. ”Minulla onkin ollut ikävä matami Rosmertaa.”
   ”Aah, ihana nainen”, Shawn huokaisi, kun he suuntasivat askeleensa kohti lämminhenkistä pubia. ”Ensimmäinen nainen, joka ikinä on kieltäytynyt kunniasta käyskennellä käsikynkässäni kuutamossa.”
   ”Kuutamokäyskentelystä puheen ollen, eikös sinulla ollut treffit tänä iltana? Siirappisen suloinen Summer itkee itsensä uneen jos ei pääse ihastelemaan luontoa kanssasi, kuulithan itsekin mikä hänen suurin unelmansa on. Et voi antaa niin kauniin tytön kärsiä niin kurjasta kohtalosta.”
   ”Ehdin talutella häntä pitkin maita ja mantuja ja lämmitellä hänen pehmeää mieltään myöhemminkin. Nyt minun tekee mieli juoda itseni mukavaksi.”
   He olivat kävelleet Kolmen luudanvarren eteen. Sisältä kuului naurua ja lasien kilinää ja ikkunoista hohkasi lämmin valo kadun pimeyteen. Shawn työnsi oven auki ja James seurasi poikaa perässään pubiin, jossa oli viettänyt kouluvuosinaan enemmän aikaa kuin hän ikinä uskaltaisi äidilleen myöntää.
   Pubi oli täynnä iloisesti höpiseviä noitia ja velhoja. Shawn ja James marssivat suoraan tiskille, jonka takana kauniisti vanhentunut matami Rosmerta tarjoili juomia asiakkailleen.
   ”Tämä on sitten viimeinen, Stevens, olet juonut tarpeeksi vilahdusvodkaa yhdelle illalle”, matami puuskahti tiskiin nojailevalle hyvin parrakkaalle vanhalle miehelle, joka mutisi epämääräisen vastalauseen hukuttaessaan kasvonsa valtavaan tuoppiinsa.
   Matami Rosmertan silmät osuivat Shawniin ja Jamesiin ja leveä hymy lehahti hänen kasvoilleen ja hän huudahti ilosta. ”Kappas, minun lempikoltiaiseni! James, senkin lurjus, koska sinä olet Bulgariasta palannut? Shawn, lupasit tulla liehittelemään minua säännöllisin väliajoin, senkin valkoisia lurittelevia riiviö, missä sinä olet luuhannut? Mikä teidät on yhteen ajanut?”
   James suikkasi lentosuukon tiskin ylitse uhkealle baarihengettärelle. ”Sinä ihanainen, kaipasin sinua lohikäärmeiden luvatussa maassa ja siksi en voinut jäädä enää yhtään pidemmäksi aikaa! Törmäsin tähän rumaan yksilöön erittäin kyseenalaisissa merkeissä Kielletyssä Metsässä. Pelastin hänen kurjan pikku takamuksensa hurjan hirviön kynsistä.”
   ”Roikuin epäedustavasti seittiin takertuneena, kun luvattoman suuri hämähäkki yritti piestä meidät iltapalan antimiksi”, Shawn kertoi ja irvisti nolona.
   Matami Rosmerta näytti hämmentyneeltä ja James selitti: ”Tämä tapahtui Aurorian pääsykokeissa. Olemme vastoin kaikkia todennäköisyyksiä uudet lupaavat aurorikokelaat. Tänään oli ensimmäinen koulutuspäivä ja tulimme hukuttamaan turhautumistamme johonkin kurpitsamehua väkevämpään.”
   ”Tiesinhän minä, että seuraisit isäsi jalanjälkiä vielä joskus”, matami hymähti asetellessaan suuria tuoppeja heidän eteensä. ”Olen ylpeä sinusta – tai siis teistä molemmista. En olisi ihan heti uskonut, että sinun kaltaisesi ryökäle ryhtyisi tekemään jotakin noinkin urhoollista, Shawn. Tuliviskiä? Mariannea? Rommikolahdusta?”
   ”Yllätti se minutkin”, Shawn myönsi.
   James ja Shawn tilasivat molemmat tuliviskit ja rommikolahdukset, kiittivät Rosmertaa ja tähyilivät sitten ympärilleen tyhjän pöydän toivossa. Baari oli auttamattoman täysi.
   ”Henkeäsalpaavan viehkeitä neitokaisia kello kolmessatoista”, Shawn mutisi Jamesille. ”Meidän on ehdottomasti mentävä piristämään heidän iltaansa.”
   James katsoi Shawnin osoittamaan suuntaan ja virnisti nähdessään tutun punaisen pehkon ja mustan pitkän palmikon. ”No, jos sinä vaadit”, hän vastasi Shawnille, joka oli jo lähtenyt pyyhältämään kohti tyttöjen pöytää.
   ”Iltaa, arvon kaunottaret. Saammeko liittyä seuraan?” Shawn kysyi kohteliaasti Lilyltä ja Roxannelta. Lily virnisti nähdessään Jamesin ja Roxanne tuijotti Shawnia kuin ei olisi ikinä miespuolista ihmisolentoa nähnytkään.
   ”Totta kai”, Roxanne huokaisi haltioituneen kuuloisena irrottamatta katsettaan Shawnin kasvoista, kun tämä istuutui hänen viereensä.
   James istahti Lilyn viereen ja pörrötti tämän tukkaa. ”Ovatko opettajien pikku lellikit karanneet yömyssylle? Minä voisin vaikka kannella teistä, senkin pikku tirriäiset.”
   Lily vilkaisi häntä kyllästyneenä. ”Sitten minä kerron äidille, mitä hänen mystisesti kadonneille koriste-esineilleen tapahtui.”
   James katsoi sisartaan kauhistuneena. ”Ethän sinä voisi niin tehdä.”
   ”Totta kai voisin.”
   ”Minulta jäi luultavasti jotakin oleellista väliin”, Shawn tuumasi. ”Te ilmeisesti tunnette toisenne.”
   ”Tämä ilkeästi kiristävä pikku punajuuripää tässä on sisareni Lily”, James esitteli. ”Tämä sinua tapittava kaunotar tässä on serkkumme Roxanne. Tytöt, tässä on Shawn Tiger, hän on vähemmän viisaampi uusi tuttavuuteni Auroriasta.”
   Roxanne tarttui Shawnin käteen suuret ruskeat silmät ihailua täynnä. ”Hauska tavata”, tyttö hengähti ja ravisti kättä innoissaan.
   ”Ilo on molemminpuolinen. James, en tiennytkään, että sinulla on näinkin kauniita sukulaisia, miten ihmeessä sinulle ei ole siunaantunut laisinkaan näin suloisia piirteitä mauttomaan olemukseesi?”
   ”Geenien jaossa sain kaikki sisäiset viisaudet ja muut sukulaiseni ulkoisen esteettisyyden”, James virnisti.
   ”James kieri talomme rappuset alas monesti ollessaan lapsi”, Lily lisäsi aivan kuin selittääkseen jotakin ilmeistä.
   ”Aah”, Shawn tuumasi, ”se selittää paljon!”
   James mulkaisi poikaa. ”Eikö sinun pitänyt juoda itsesi mukavaksi?” hän kysäisi merkitsevästi.
   Shawn nosti tuliviskituopin huulilleen tottelevaisesti. James hörppäsi omaa juomaansa ja tarttui sitten Lilyn tuoppiin ja nosti sen tytön yllättyneestä vastalauseesta huolimatta huulilleen.
   ”Rommikolahdusta!” James järkyttyi rommin katkeransuloisen maun räjäyttäessä hänen makuaistinsa. ”Sinä olet liian pieni juomaan tätä, pirpana!”
   ”Olen täysi-ikäinen”, Lily muistutti. ”Äläkä esitä mitään suojelevaista isoveljeä tälle tuttavuudellesi, jota Rox tuossa nolosti kuolaa, muistan kyllä erittäin hyvin kuka minut juotti ensimmäisen kerran humalaan.”
   ”Muistatko sinä siitä jotain?” James kysyi yllättyneenä. ”Laulelit rakkaudentunnustuksia ohikulkijoille siihen malliin, että oletin tuliviskin pyyhkineen muistikuvasi tyystin.”
   ”Valitettavasti muistikuvani ovat oikein terävät siltä illalta. En ole vieläkään antanut sinulle anteeksi sitä, että annoit minun suudella sen pyylevän miehen saapikasta.”
   ”Itse sinä halusit niin tehdä, minähän olisin ollut kurjista isoveljistä kurjin jos olisin pilannut sinun ilosi!” James huudahti eikä voinut olla virnistämättä muistolleen.
   ”Vai minun iloni, muistaakseni sinä meinasit tukehtua kieleesi kun nauroit niin paljon.” Lily tönäisi inhoavasti Jamesia.
   ”No, sinun on myönnettävä että mitään niin hauskaa ei voi olla olemassa kuin sinä pylly pystyssä keskellä Viistokujaa huulet töröllään kiinni pulleromiehen saapikkaassa.”
   Roxanne tirskui Lilyn mulkoillessa Jamesia. ”Sen minäkin olisin halunnut nähdä.”
   ”Kuulostaa huvittavalta”, Shawnkin myönsi.
   ”No, mitenkäs herra auroreiden ensimmäinen koulutuspäivä on sujunut?” Lily kysäisi vaihtaakseen puheenaihetta. ”Joko Teddy menetti hermonsa sinun ainaisesti lurittelevaan suuhusi, Jamie?”
   ”Minä menetin hermoni, kun herra aurorikouluttaja kiskoi minut lämpimistä vuodevaatteistani viideltä aamulla metsään jolkottamaan.”
   ”James on valittanut koko päivän kuin pikkulikka”, Shawn mutisi inhoavasti. ”Onko hän aina näin rasittava?” hän kysäisi tytöiltä.
   ”On”, Lily ja Roxanne vastasivat yhteen ääneen.
   ”James on ikävyyksiä aiheuttava nulikka. Jos tosissasi meinasit ryhtyä kaveeraamaan hänen kanssaan kehotan, että annat hänen sanojensa viuhahtaa toisesta korvasta sisään ja ulos niin säästyt hermoromahdukselta”, Roxanne neuvoi.
   ”Älä ota häntä missään tilanteessa tosissaan”, Lily lisäsi. ”Jopa hengenvaaran uhatessa hän laukoo typeriä vitsejään ja luulee olevansa kovinkin hauska, vaikka todellisuudessa hänen vitseilleen nauravat vain ne, jotka ovat liian kohteliaita käskemään häntä pitämään toivotonta suutaan kiinni.”
   ”Pidetään mielessä”, Shawn naureskeli ja läppäsi Jamesia olkaan. ”Sinä olet siis sukulaistesikin mielestä typerä aasi.”
   ”Ilmeisesti”, James mutisi happamasti ja siemaisi taas juomaansa.
   ”Mikä sai sinut ryhtymään auroriksi, Shawn?” Roxanne kysäisi tuuheita ripsiään räpytellen. ”Minä olen aina ihaillut auroreita.”
   ”Olet vai?” Shawn kysäisi mielissään kauniin tytön lirkuttelusta. ”Olen aina tiennyt haluavani auroriksi. Valmistuin Tylypahkasta muutama vuosi sitten ja olen kierrellyt Eurooppaa siitä lähtien. Sitten minusta alkoi tuntua, että olisi aika tehdä jotakin viisasta vaihteeksi ja päätin kouluttautua unelma-ammattiini.”
   ”Missä kaikkialla olet käynyt?” Lily kysyi kateellisena. ”Minä olen aina halunnut nähdä Eurooppaa.”
   ”Olin aika kauan Amsterdamissa ja sitten lähdin Irlantiin. Olin melkein vuoden Espanjassa ja sitten käväisin vielä Italiassa ja Saksassa.”
   ”Minä rakastan Espanjaa!” Roxanne huudahti. ”Missä sinä olit siellä? Me olemme käyneet siellä lomalla ja olen ajatellut lähteväni sinne opiskelemaan taikaolentojen hoitoa, kun valmistumme Tylypahkasta.”
   ”Niinkö, sehän on hienoa”, Shawn totesi. ”Minä olin Barcelonassa. Upea kaupunki. Mehän voisimme lähteä kiertämään Espanjaa vaikka yhdessä”, hän lisäsi iskien silmäänsä.
   Roxanne näytti siltä ettei tiennyt miten päin olisi ollut. ”Se olisi varmasti ihanaa”, hän huokaisi haltioituneena.
   ”Sinulta valuu kuolaa suupielestäsi”, Lily tokaisi.
   ”Ole hiljaa ja anna valua”, Roxanne sähähti tytölle ja keskittyi räpyttelemään ripsiään Shawnille.
   ”Eikös sinulla ole poikaystävä?” Lily kysäisi suloisesti.
   Roxanne mulkaisi Lilyä. ”Entä sitten?”
   ”Ei kai sitten mitään”, Lily huokaisi luovuttaen ja kääntyi katsomaan Jamesia. ”Minulta loppui juoma, mitä jos toimisit niin kuin kunnon isoveli ainakin ja pulittaisit minulle uuden?”
   ”Minä en sinun iltarientojasi rahasta, pikkusisko”, James nauroi. ”Äitihän tappaisi minut, jos saisi tietää!”
   ”En minä ole niin tyhmä että kertoisin. Tietysti sinun pitää rahastaa, muuten kerron äidille, että talloit hänen orkideansa yrittäessäsi karkottaa pikkuruista ötökkää, joka kiusasi sinua.”
   ”Hei!” James närkästyi. ”Voisitko lopettaa kiristämiseni? Ja se ötökkä oli valtava ja sillä oli karvainen naama, olisit itsekin talsinut kauhusta sitä karkuun!”
   ”Epäilen, en ole ikinä ollut ihan niin neitimäinen kuin sinä.”
   ”Ole hiljaa”, James mutisi, loi loukkaantuneen katseen Lilyyn ja nousi pöydästä hakemaan lisää juotavaa pikkusiskolleen.

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi)
Kirjoitti: jacoblove - 09.07.2013 20:28:06

Risut ja ruusut ovat tervetulleita! :)

5.   Huonovointisuutta ja yllätyshyökkäyksiä

Lily heräsi inhottavan tuttuun herätykseen, kun hänen taikasauvansa alkoi kilkattaa ja välkehtiä violettia valoa. Ärtyneenä Lily heilautti kätensä yöpöydälleen ja tarttui sauvaan saaden sen heti lopettamaan metelöintinsä.
   Lily voihkaisi, kun hänen päässään jysähti ikävästi ja sitten sitä alkoi jomottaa aivan kuin joku olisi ollut hänen sen sisällä ja hakannut häntä ohimoihin vasaralla. Kuvottava maku hänen suussaan sai melkein kyyneleet kihahtamaan hänen siristeleviin silmiinsä. Hänen vartalonsa tuntui jäykältä ja hän kirosi itseään siitä, että oli innokkaana varannut kentän huispauharjoituksille. Olisi ollut ihanaa hautautua sänkyyn potemaan itse aiheutettua huonoa oloa, mutta velvollisuudet oli ikävä kyllä hoidettava. Ehkä lentäminen sitä paitsi veisi huonon olon pois, niin oli käynyt ennenkin. Lily oli ollut jo kauan sitä mieltä, että lentäminen oli pelastus kaikkeen.
   Lily hengähti syvään, keräsi voimansa ja nousi istumaan pylvässängyllään. Roxanne hänen vieressään päästi valtavan kurnutusta muistuttavan äänen ja maiskutteli sitten suutaan autuaana, peittoaan kuin pehmolelua halaten. Lily tukahdutti naurahduksen ja hipsutteli makuusalin halki suihkuun.
   Viileä vesi piiskasi ihanan raikastuttavasti hänen kasvojaan. Lily antautui veden rauhoittavaan hellintään ja ainoastaan seisoi suihkun alla antaen ajatustensa karkailla.
   Viime yö oli ollut hurjan hauska. Roxanne oli väen väkisin halunnut livahtaa juhlimaan viimeisen vuoden ensimmäisen viikonlopun kunniaksi – tekosyitä, Lily oli tuhahtanut, Roxanne oli nimittäin suutahtanut poikaystävälleen Richardolle (tai iilimatojen kuninkaalle, niin kuin Lily mielellään tätä nimitti), joka oli kieltäytynyt viettämästä iltaa Roxannen kanssa, koska tällä oli ’muita juttuja’.
Oli ollut hupaisaa törmätä Kolmessa Luudanvarressa Jamesiin ja tämän uuteen ystävään Shawniin. Heillä oli riittänyt juttua pitkälle yöhön rommikolahduksen ja tuliviskin siivittämänä ja Hugon ja Fredin liityttyä heidän seuraansa naurusta ei ollut meinannut tulla loppua.
   Lopulta matami Rosmerta oli ajanut heidät ulos baaristaan yön pimeyteen mutisten itsekseen jotakin kamalista kelmien jatkeista.
   Fred ja Hugo olivat joutuneet taluttamaan humalaisen ja kompuroivan Roxannen koko pitkän matkan Hunajaherttuan käytävää pitkin takaisin Tylypahkaan ja Rohkelikkojen torniin. Lily virnisti muistellessaan, kuinka Rox oli roikkunut poikien käsivarsissa ja laulanut kovalla äänellä laulua rakastuneesta kotitontusta ja metsinkäisestä reippaasti nuotin vierestä.
   Lily sammutti suihkun pestyään itsensä ja kietoi punaisen pyyhkeen ympärilleen. Sitten hän sipsutteli takaisin makuusaliin.
   ”Huomenta”, Gabriella Longbottom kuiskasi. Tummatukkainen tyttö oli selkeästi odottanut vuoroaan päästä suihkuun, koska tämä kirmasi hänen ohitseen. ”Toivottavasti säästit minullekin lämmintä vettä”, tyttö lisäsi naurahtaen.
   ”En lupaa mitään”, Lily virnisti ja meni matka-arkkunsa luokse kaivaakseen esiin huispausvaatteensa. Hän vilkaisi Roxannen sänkyä kuin vanhasta tottumuksesta ja hätkähti, kun näki tytön tummien silmien tuijottavan häntä mustan kiharapehkon alta.
   ”Miksi sinä hypit kukonlaulun aikaan ylhäällä?” tyttö kysyi raakkuvalla äänellä. ”Auts”, hän lisäsi ja nosti kätensä tuskaisen näköisenä päänsä päälle. ”Jäinkö minä poimittaislinjan alle eilen vai mitä tämä päänsärky oikein on olevinaan?”
   ”Sitä kutsutaan krapulaksi, ystävä hyvä”, Lily kertoi avuliaasti. ”Minulla on huispausharjoitukset puolen tunnin kuluttua.”
   ”Hullu nainen”, Roxanne kommentoi.
   ”Hassua, että olet nyt tuota mieltä, eilen sinä julistit minun olevan kaikkien aikojen paras ystävä ja kertakaikkisen kaunis ja solakka vielä kaiken lisäksi.”
   Roxanne lipoi hampaita kielellään. ”Suussani maistuu marsu.”
   ”Mene pyytämään Richardoa nuolemaan haju pois”, Lily kehotti ystävällisesti ja veti huispauspaidan päälleen.
   ”Menisinkin, jos en olisi niin pahuksen ärsyyntynyt häneen. Kuka älykääpiö sanoo tyttöystävälleen, että ei voi tulla viihdyttämään tätä, koska hänellä on muita juttuja? Muita juttuja! Mitä se muka on meinaavinaan?”
   ”Tätä me pohdimme koko illan ja tulimme siihen tulokseen, että Richardo on ääliömäinen iilimato ja sinun pitäisi jättää hänet ja ottaa se Jamesin ystävä Shawn uudeksi kitarisojen tutkimisehdokkaaksi.” Lily kiinnitti huispauskapteenin merkin rinnuksiinsa ja kumartui noukkimaan Tulisalamansa sänkynsä alta.
   ”Hän on kyllä varsin varteenotettava vaihtoehto”, Roxanne huokaisi unelmoivasti. ”Näitkö hänen hauiksensa? Niillä nostaisi muutaman hevoskotkan korkeuksiin kepeästi.”
   ”Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä että hän on suutaan soittava naistennaurattaja niin kuin Lohikäärmerakastajammekin.”
   ”Hänellä oli ihanat harmaanvihreät silmät”, Roxanne sanoi haikeasti.
   ”Joo, ja hän ei meinannut saada niitä irti sinusta. Joten tartu yksisarvista sarvesta kiinni, heivaa se ääliömäinen Espanjan iilimato helvettiin ja nappaa se jykevä komistus itsellesi.”
   ”Pistetään korvan taakse”, Roxanne hymähti, haukotteli sitten makeasti ja kaivautui syvemmälle vällyihinsä. ”Taidankin tästä käydä takaisin unten maille, kun sinä kerran lähdet liihottelemaan typerällä luudanvarrellasi. Hauskoja harjoituksia!”
   ”Joo, kauniita unia vain sinullekin”, Lily mutisi ja katsoi kateellisena ystävättärensä mukavaa asentoa.
   Lily lähti makuusalista ja törmäsi kierreportaissa haukotteleviin Frediin ja Hugoon, joilla molemmilla oli huispausvermeet yllään, luudanvarret olillaan ja kasvoillaan sama, syvästi kärsivä ilme. Pojat mulkaisivat Lilyä syyttävästi.
   ”Et sitten voinut yhtään aikaisempia harjoituksia määrätä”, Hugo murahti hänelle. Poika näytti hyvin huonovointiselta.
   ”Hyvää huomenta sinullekin”, Lily vastasi iloisesti. ”Valitettavasti tämä oli ainoa aika jonka sain, luihuiset olivat varanneet koko iltapäivän ja illan omille harjoituksilleen.”
   ”Ne ärsyttävät mäntit”, Fred mutisi.
   ”Onko huono olo?” Lily kysäisi pirteästi pojilta, kun he astelivat oleskeluhuoneen poikki ja työnsivät lihavan leidin muotokuvan auki päästäkseen käytävälle.
   ”Sanotaanko näin, että olen hyvin varma kärsiväni massiivisesta muistinmenetyksestä, koska en muista että olisin joutunut villiintyneen räiskeperäisen sisuliskon pahoinpideltäväksi”, Fred sanoi ja tönäisi kiukkuisesti haarniskaa, aivan kuin olisi halunnut purkaa pahaa oloaan johonkin.
   ”Olo on kuin tallotulla fletkumadolla”, Hugo sanoi omasta puolestaan. ”Minusta tuntuu, että Roxannella ei ole hyvä vaikutus meihin, ilman häntä olemme kyllä osanneet siemailla sivistyneesti niin, että aamulla ei tunne halua kuolla kolme kertaa peräkkäin.”
   ”Roxilla on ikävä tapa saada ihmiset vauhkoontumaan”, Lily myönsi nyökkäillen.
   ”Hän ei meinannut pysyä pöksyissään, kun suostuimme ottamaan sen shottishokkikisan hänen kanssaan”, Fred lisäsi nyreästi. ”Varmasti hän tiesi meidän joutuvan nousemaan aamulla huispausharjoituksiin ja siksi niin kuumeisesti halusi meidän humaltuvan. Halusi meidän kärsivän.”
   ”Minusta taas vaikutti siltä, että hän halusi juottaa sen Jamesin ystävän humalaan”, Hugo sanoi mietteliäällä äänellä. ”Rox varmaan ihastui.”
   ”Varmaan?” Lily kysyi epäuskoisena. ”Etkö sinä todellakaan huomannut kuolalammikkoa, jossa me kaikki jouduimme uiskentelemaan, kun se typerä tyttö liehitteli Shawnia?”
   ”Minusta Shawn kyllä enemmänkin näytti liehittelevän Roxia”, Fred sanoi inhoavasti. ”Tai siis, minusta se polvien hipelöinti meni jo liiallisuuksiin.”
   ”Ai se meni liiallisuuksiin?” Lily puuskahti. ”Oletko sattunut olemaan samassa huoneessa Roxin ja Espanjan Iilimadon kanssa?”
   ”Niiden kahden touhu menee kyllä liiallisuuksiin jos jokin”, Hugo sanoi värähtäen.
   Fred kakoi. ”Voimmeko vaihtaa puheenaihetta? Kärsin muutenkin oksennusrefleksin äkillisestä voimistumisesta, eikä puhuminen sisarestani ja hänen touhuilustaan erilaisten hulttioiden kanssa auta asiaa lainkaan.”
   ”Hieno huispaussää”, Lily vaihtoi keskustelun suuntaa tottelevaisesti. He olivat tulleet Suureen Saliin ja katoton katto heidän yllään oli autuaan sininen vain muutaman pilvenhaituvan koristaessa sitä.
   Suuri Sali oli kumman tyhjä – vain siellä täällä pitkin neljän pöydän äärtä istui muutamia aamuvirkkuja, jotka lukivat Päivän Profeetaa haukotellen ja teemukejaan siemaillen.
   Lily heilautti itsensä istumaan Rohkelikon tupapöytään ja Hugo ja Fred istuutuivat hänen molemmille puolilleen. Lily kahmi eteensä jugurttia, pekonia, munakokkelia ja leipää ja tunki elintarvikkeita suuhunsa ahmien, ruoka maistui taivaalliselta hänen krapulaansa vasten.
   ”Jatka vain samaan malliin, Potter!” kuului kimeä, ylpeä ääni ja Lily pyöräytti silmiään turhautuneena. ”Kun syöt tuohon tahtiin saat lisää pyylevyyttä tuohon epäedustavaan olemukseesi!”
  Huokaisten Lily kääntyi katsomaan Pamela Parkinsonia ja tämän kahta isokokoista poikakaveria, Pricea ja Bennettia. ”Älä viitsi pilata ruokahaluani tyhjäpäisillä letkautuksillasi, Pamela.”
  ”Joo, jatka vain matkaasi”, Fred pyysi kovalla äänellä kääntämättä katsettaan puurolautasestaan. Hugo huljutteli lusikkaansa muroissaan näyttäen kyllästyneeltä.
  ”No, ainakaan minun ei tarvitse katsella ylimielistä nokkaasi huispauspelissä, kun alat painaa niin palon ettei mikään luudanvarsi jaksa kantaa sinua!” Pamela sanoi ylimielisesti.
  Lily repesi nauruun ja Hugo ja Fred nauroivat hänen kanssaan. ”Minulla taas ei ole yhtä toiveita herättävää tuuria, kun mikä tahansa luudanvarsi jaksaa kantaa sinut ja hupaisan kevyen pääsi.”
  Muutama muukin rohkelikko heidän pöydässään nauroi myös ja Pamelan turvamiehet puristelivat nyrkkejään. Pamelan kasvot kiristyivät.
  ”Olet olevinasi niin nokkela, kun sinulla on nuo naurettavan näköiset henkivartijasi vierelläsi!” Pamela huudahti. ”Odota vain, pikku-Potter…” Pamelan poikakaverit nyökkäilivät ja katsoivat häntä merkitsevästi.
  ”Odota mitä? Että varastat jostakin itsellesi aivot ja tulet solvaamaan minua kenties hieman osuvimmilla kommenteilla. Ehkä sinun kannattaisi antaa vieressäsi seisoville gorilloille muutamat seläntaputukset, he näyttävät ikävästi siltä että ovat tukehtumaisillaan.”
  Price ja Bennet irvistivät, mulkoilivat Lilyä vihamielisesti ja käärivät hihojaan yrittäen ilmeisesti näyttää uhkaavalta.
  ”Taasko Potter ja Parkinson ovat vauhdissa?” kysyi pimeyden voimia opettava professori Butler huokaisten saapuessaan keskelle heidän nälvimistään. Mies suki mustia viiksiään miettiväisesti. ”Ettekö voisi tehdä rauhanjulistusta näin viimeisen vuoden kunniaksi?”
  ”Rauhanlippuja ei valitettavasti meidän kesken nostella lähitulevaisuudessa”, Lily virnisti. ”Tuo kaakattava kotkottaja saa puolestani painua sinne mistä on tullutkin. Yksinäisen äitinsä hermoja raastamaan siis.”
  ”Lily!” professori Butler oli nuhtelevinaan, vaikka Lily näkikin viiksien värähtävän pidätetystä naurusta. Professori Butler oli Rohkelikkojen tuvanjohtava ja hänen tiedettiin olleen koulussa määrätietoinen luihuistenkiusaaja.
  ”Tuo opettajien pikku lellikki katuu vielä sitä päivää, kun syntyi!” Pamela julisti. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet raivoisaan ilmeeseen Lilyn mainitessa hänen äitinsä. ”Tulkaa, pojat.”
  Niine hyvineen luihuistyttö ja –pojat marssivat ulos Suuresta Salista. Professori Butler loi Lilyyn, Frediin ja Hugoon huvittuneen katseen ja lähti sitten kävelemään opettajien pöytää kohti päätään pyöritellen.
  Lily, Fred ja Hugo söivät aamiaisensa loppuun hilpeästi naureskellen Pamelalle ja lähtivät sitten huispauskentälle. Vaikka aamu oli vasta sarastamassa, ilma oli hyvin lämmin ihan kuin kesä olisi viimeisillä hengenpihahduksillaan halunnut suoda heille kauniin päivän.
  ”Oli ehkä huono idea syödä”, Hugo sanoi ja röyhtäisi mahtavasti. ”Minulla on entistäkin huonompi olo. Taidan oksentaa.”
  ”Etkä muuten oksenna!” Lily huudahti. ”Olosi on oma vikasi, et pääse livahtamaan tästä. Sinähän pelaat ja kaikilla sielun voimillasi pelaatkin!”
  Fred ja Hugo vilkaisivat merkitsevästi toisiaan. ”Neiti huispauskapteeni on siis ottanut vallan kehostasi ja mielestäsi. Muutut ikävän diktaattorimaiseksi, Lily-kulta, kun jalkasi osuvat huispauskentälle.”
  Lily virnisti. ”Kiitos.”
  ”Ei se mikään kehu kyllä ollut”, Fred sanoi kulmiaan kohottaen.
  ”Minun korviini se kuulosta kehulta. Vauhtia!”
  He kävelivät kentän keskelle, jossa muut huispausjoukkuelaiset jo odottivat, kuten Lily pani merkille ilahtuneena. Hän kuitenkin huomasi huispausvermeisiin pukeutuneita olevan kentällä vain kuusi itsensä mukaan lukien ja hän kurtisti inhoavasti kulmiaan.
  ”Missä Peeks on?” hän tivasi punaisiin sonnustautuneilta huispaustovereiltaan.
   ”Näin hänen katoavan kolmannen kerroksen kuvakudoksen taakse Korpinkynnen Helen Scottin kanssa”, Gabriella Longbottom huikkasi irvistäen anteeksipyytävästi. ”Voi olla, että hän on jäänyt sille tielle.”
   Lily tuhahti. ”On esimerkillisen typerää jättää huispausharjoitukset väliin nuoleskelun takia”, hän mutisi närkästyneenä.
   ”Minä voin lähteä etsimään häntä”, Hugo tarjoutui näyttäen hieman vihertävältä.
   ”Ei, sinä menet suojelemaan maalisalkoja niin Fred voi hutkia maaleja. Tom – Jerry – vapauttakaa ryhmyt. Gabriella, päästä sieppi lentoon! Minä raahan Peeksin tänne.”
   Lilyn huispaustoverit tottelivat hänen käskyjään ja Lily itse asetti Tulisalamansa jalkojensa väliin ja ponkaisi lentoon.
   Lilyn turhautunut olo muuttui heti riemuksi. Lentäminen oli yksinkertaisesti parasta, mitä hän tiesi. Leuto tuuli hulmutti hänen hiuksiaan ja Lily teki ilokseen muutaman kiepin ja pyörähdyksen lentäessään kohti linnaa. Hän suuntasi suoraan oman makuusaliinsa ikkunaan – hän tarkistaisi Peeksin olinpaikan ennen kuin lähtisi etsiskelemään tätä.
   Lily lensi ikkunalle, veti taikasauvansa hihastaan ja osoitti sillä ikkunaa. ”Alohomora!”
   Ikkuna avautui ystävällisesti. Lily lensi sisään ja heilautti itsensä alas luudanvarreltaan.
   Hänen suustaan pääsi järkyttynyt korahdus, kun hän huomasi mitä makuusalissa tapahtui. Hyvinkin vähäpukeinen Roxanne oli kietoutunut mustahiuksisen pojan ympärille ja kaksikko nuoleskeli toistensa naamoja antaumuksella Roxannen sängyllä. Tilanne vaikutti hyvin yksityiseltä.
   ”Yök”, Lily sanoi kovalla äänellä ja Roxanne ja Richardo hätkähtivät irti toisistaan.
   ”Mitä sinä täällä teet?” Roxanne kysyi kiukkuisesti paikannettuaan yllättävän äänen makuukamarin pimeydessä. ”Mene huispaamaan siitä!”
   ”Tulin hakemaan Kelmien karttaa, älä nyt revi hiuksiasi nainen, pääset jatkamaan kuvottavaa painimatsiasi ihan hetken kuluttua.”
   ”Tarvitko sinä karttaa huispaamiseen?” Richardo kysyi ihmeissään.
   Lily pyöräytti silmiään. ”En tietenkään, senkin putkiaivoinen tolvana.”
   Richardo näytti loukkaantuneelta. ”Voisitko ystävällisesti olla haukkumatta minua?”
   ”Ei ole minun vikani jos hentoinen mielesi ei kestä totuuden kolahtelua korvissasi”, Lily näljäisi.
   ”Ystäväsi on epäkohtelias”, Richardo valitti Roxannelle. ”Ja outo.”
   Roxanne virnisti. ”Tiedän. Kaiva kartta kainaloosi senkin laama ja laukkaa ulos!” tyttö käski Lilyä.
   ”Joo, joo”, Lily mutisi inhoavasti haluamatta ajatella, miksi Roxannella oli niin kiire. Hän nappasi Kelmien kartan yöpöydältään ja puolittain juoksi makuusalin ovelle luudanvartta olkapäällään kannatellen. ”Iloista nylkytystä!” hän huudahti hyvästiksi paiskatessaan oven turhankin lujaa kiinni takanaan.
   ”Yök”, Lily toisti vielä, ravisteli itseään ja pyyhki siten epämiellyttävän välikohtauksen mielestään. Hän oikoi kantamaansa pergamenttia ja napautti sitä sauvallaan. ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
   Karttaan alkoi piirtyä mustia juonteita ja täpliä. Lily tihrusti karttaa ja löysi William Peeksin täplän Gabriella Longbottomin sanojen mukaisesti kolmannen kerroksen kuvakudoksen takaa Helen Scottin täplään kietoutuneena.
   ”Ällöttäviä, kaulailevia ihmisiä”, Lily mutisi inhoavasti. Hän napautti Kelmien karttaa sauvallaan ja pyyhki sen tyhjäksi sanomalla: ”Ilkityö onnistui. Kiitos, arvon Sarvihaara, Anturajalka ja Kuutamo.” Hän heitti pienen hymyn isoisälleen ja tämän ystäville taivaisiin ja lähti sitten kapuamaan rappusia alaspäin manaten William Peeksiä, joka vei häneltä arvoisaa lentoaikaa.
   Lilylle tuli kumma tunne, kun hän saapui kolmanteen kerrokseen. Hän hieroi niskaansa sen kihelmöidessä. Hänestä tuntui ikävästi siltä kuin joku olisi tarkkaillut häntä. Hän tähyili ympärilleen, mutta käytävä oli tyhjä lukuun ottamatta muutamaa aavetta, jotka lipuivat käytävän lävitse suoraan seinän läpi ja pois näkyvistä.
   Lily kohautti olkapäitään ja jatkoi kävelyään kohti käytävän päässä olevaa kuvakudosta, mutta puristi kuitenkin tiukasti taikasauvaansa oudon tunteen hellittämättä.
   Yhtäkkiä tumma hahmo loikkasi nurkan takaa hänen eteensä. ”Tainnutu!”
   Punainen valo välähti ja Lily näki vain pimeää.

*

James maleksi haukotellen Aurorian ruokasaliin. Kotoisa sali oli vain puoliksi täysi. Suurin osa aurorikokelaista oli varmaan lähtenyt kotiin viettämään viikonloppua.
James istahti risottoa suuhunsa mättävän Shawnin ja Avalle höpöttävän Aqualinen viereen.
   ”Huomenta”, James haukotteli.
   Aqualine vilkaisi häntä vinosti. ”Kello on yksi.”
   ”Kyllä minä sen tiedän.” James kurotteli pekonivatia, mutta ei ihan ylttänyt – häntä vastapäätä istuva Ava tyrkkäsi vatia lähemmäksi.
   ”Pojilla taisi mennä myöhään Tylyahossa eilen”, Ava virnisti.
   ”Jamesin sukulaiset ovat hulluja!” Shawn huudahti. ”Olen vain harvoin ollut niin päissäni kuin eilen.”
   ”Juottiko Jamesin isukki sinulle liikaa kermakaljaa?” Aqualine kysyi mukamas myötätuntoisesti.
   Shawn hymähti. ”Ei, vaan hemaiseva serkku Roxy suorastaan pakotti minut shottishokkikisaan.”
   ”Kaatoi juomaa kurkustasi alas niinkö?” Ava kysäisi ja puraisi palan omenastaan.
   ”Jotenkin niin se meni.”
   ”Eipäs mennyt”, James kiisti suu täynnä pekonia. ”Roxy räpytteli sinulle muutaman kerran ripsiään ja pyysi sinua kisaamaan ja sinä rynnistit tiskille hakemaan Rosmertalta shotteja kaataen innokkuudellasi puolet Kolmen Luudanvarren kalusteista matkallasi.”
   Shawnin kasvoille levisi unelmoiva hymy. ”Hän on todella seksikäs.”
   ”Kahdeksankymmentä vuotias matami Rosmerta vai serkku Roxy?” Ava pärskähti.
   ”Molemmat ovat omalla tavallaan hemaisevia.”
   ”Olet limanuljaska”, Aqualine tokaisi.
   Shawn katsoi tyttöä loukkaantuneena. ”Miten niin?”
   ”Etkös sinä viettänyt yösi Summerin huoneessa?” Ava kysäisi hymyillen appelsiinimehumukiinsa.
   ”Miten se tähän liittyy?” Shawn kysyi hämillään. Sitten hänen kasvoilleen levisi ilkikurinen virnistys. ”Älä ole mustasukkainen, kulta. Sinä olet auttamattomasti parhaimman näköinen tässä murjussa, Summer nyt vain sattui kehumaan vatsalihaksiani ja halusi tehdä niiden kanssa lähempää tuttavuutta niin rukoilevasti huuliaan mutristellen, ettei hellä sydämeni kyennyt kieltäytymään.”
   Ava nauroi ja James huomasi tämän naurun olevan ihanan helisevä ja se tuntui kantautuvan jostakin syvältä tytön sisältä vähän niin kuin Lilynkin nauru. Ääni sai hänet hymyilemään ja katsomaan Avaa tarkemmin. Tyttö tosiaan oli auttamattomasti kaunein Aurorian sievemmän sukupuolen edustajista, hän mietti. Tämän iho näytti kullanhohtoiselta ja kinuskinväriset silmät nauroivat tytön naurun mukana.
   Aqualine taas ei näyttänyt tippaakaan huvittuneelta, päinvastoin tyttö mulkoili hyvin vihamielisesti Shawnia. ”Ava on varattu, voit säästää nuo imelät letkautuksesi vähämielisille tyttösillesi, senkin taliaivo.”
   Shawn vilkaisi Aqualinea kummastuneena tytön hyökkäävyydestä. Hän kohotti kulmaansa tälle välinpitämättömästi ja kääntyi katsomaan Avaa. ”Anteeksi, jos loukkasin sinua jotenkin, kaunokainen. Olisihan se kumma, että joku ei olisi kaapannut noin viehättävää tapausta rengastukseensa.”
   Ava vain pyöritti päätään hymyillen ja aukaisi suunsa sanoakseen jotakin, mutta -
   ”Etkö sinä ymmärtänyt, mitä juuri sanoin?” Aqualine kivahti päällekäyvästi. ”Hän on varattu!”
   ”Mitä minä nyt muka tein?” Shawn närkästyi.
   ”Flirttailet ja lirkuttelet hänelle!”
   ”Rauhoitu nyt hyvä nainen!” James puuttui keskusteluun.
   Ava näytti nololta. ”Aqualine, lopeta.”
   Aqualine loi Avaan jos mahdollista vieläkin vihaisemman katseen. ”Puolustatko sinä häntä?”
   ”Ei hän edes tehnyt mitään!”
   ”Selvä!” Aqualine huudahti dramaattisesti, nousi pöydästä ja marssi ulos salista.
   ”Mitä juuri tapahtui?” Shawn kysyi ihmeissään ja tuijotti mitään ymmärtämättä Jamesia, joka katsoi aivan yhtä hölmistyneenä häntä takaisin.
   ”Älkää välittäkö hänestä”, Ava puuskahti. ”Hän on vain mustasukkainen.”
   ”Sinustako?” James kysyi.
   Ava näytti jotenkin kiusaantuneelta. ”Niin, joo… parasta mennä hänen peräänsä.” Tyttö nousi pöydästä huomattavasti rauhallisemmin kuin ystävättärensä ja poistui salista.
   ”Naiset”, Shawn mutisi inhoavasti ja iski haarukkansa risotostaan pilkistävään kananpalaseen kiukkuisesti, ”heidän ajatuksenjuoksuaan ei vain yksinkertaisesti voi ymmärtää.”
   ”Sinäpä sen sanoit, kuomaseni”, James sanoi nyökäten vakavana. ”Miten meinasit viettää viikonloppusi? Iskien tipusia, joita ei voi viisainkaan miesolento ymmärtää?”
   Shawn kohautti olkapäitään. ”En tiedä. En ole miettinyt ajankulutustani tätä risottoa pidemmälle. Menetkö sinä käymään kotonasi?”
   James nyökkäsi. ”Äiti kiroaa minut pieniksi säälittäviksi murusiksi, jos en mene kotiin illalliselle.”
   ”Hah.”
   ”Etkö sinä tahdo mennä perheesi luokse?” James kysyi.
   ”Ei minulla ole perhettä.” Shawnin kasvot synkkenivät ja silmiin ilmestyi se sama, kova ilme, jonka James oli nähnyt niissä kun poika oli kieltäytynyt kohtaamasta mörköä.
   ”Voisit tulla minun mukaani”, James ehdotti. ”Voisimme mennä illallisen jälkeen Viistokujalle tarkistamaan meiningit ja naistarjonnan.”
   ”En halua tungetella perheillalliselle”, Shawn virnisti.
   ”Et sinä tungettele, minähän kutsuin sinut. Meillä lappaa alvariinsa väkeä syömässä äitini taivaallisenmakuisia keitoksia. Jos olemme kiltisti, saamme varmasti jälkiruokaakin.”
   ”Miksi et heti sanonut? Mennään sitten.”
   James naurahti ja hörppäsi maitolasinsa tyhjäksi. He kävelivät pois salista ja suunnistivat kierreportaisiin, jotka johtivat makuuhuonekäytävälle. Käytävälle päästyään he saattoivat nähdä sen päässä olevan tilavan, lämpimin värein sisustetun oleskeluhuoneen, jossa oli monta pehmeää sohvaa ja lämpimänä hehkuva takka.
   Heidän kävellessään huoneen ohi jossa luki Ava Lopez he kuulivat kiukkuista tyttöjen huutoa oven toiselta puolelta.
   James ja Shawn vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä ja menivät sitten oleskeluhuoneen takan luokse. Takanedustan päällä oli purkillinen hormipulveria ja molemmat pojat kouraisivat hiekkaa käsiinsä.
   James iski silmää Shawnille. ”Takka kysyy meidän päässä tunnussanaa, se on Dobby”, hän opasti poikaa ja astui sitten takkaan. ”Godrickin notko, Potterien talo!”
   Kieputuksen alkaessa James sulki silmänsä ja puristi huulensa yhteen välttyäkseen nielemästä ympärillään pöllyävää tuhkaa.
   ”Tunnussana?” kuului Harryn ääni Jamesin vauhdin pysähtyessä kuin seinään. James aukaisi suutaan mahdollisimman vähän ja sihahti edesmenneen kotitontun nimen takalle.
   James rämähti lapsuudenkotinsa olohuoneen matolle. Hänen takamuksensa kynti lattiaa ja hän huusi kivusta.
   ”Vaikuttava sisääntulo”, kuului Albuksen ääni violetilta sohvalta.
   James oli mulkaisemassa poikaa vihaisesti, mutta huomasi sitten tämän kainalossa rennosti loikoilevan pikkuruisen vaaleahiuksisen neitokaisen ja huudahti ilosta. ”Amelie, sinä ihana nainen! Vieläkö sinä roikut tuossa rumassa otuksessa? Olen palannut maahan ja valmiina ryhtymään ritariksesi!”
   Amelien kasvoille levisi valloittava hymy. Hän nojasi päätään Albuksen rintaa vasten. ”Hei, James.”
   ”Äläkä lirkuttele minun naiselleni siinä”, Albus tokaisi ja painoi huulensa Amelien hiuksiin.
   ”Kuuntele nyt tuota Amelie, ethän sinä tosissasi voi haluta olla tuollaisen niuhon hongankolistajan kanssa!”
   Amelie nauroi. ”Anteeksi, Jamie, mutta Al vei sydämeni kauan ennen kuin sinä lupauduit antaa minulle kaiken maan ja taivaan väliltä, muutenhan olisin ollut sulaa vahaa hurmurinkatseesi alla!”
   James virnisti ja iski silmäänsä tytölle. ”Vielä ei ole liian myöhäistä.”
   Albus heitti Jamesia koristetyynyllä juuri kun Shawn rämähti takasta ikävästi lattialle. Poika kirosi ja kampesi itsensä ylös.
   Amelie ja Albus olivat ainoastaan kohottaneet kulmakarvojaan tuntemattoman miehen ilmestyttyä matolle. Shawn hymyili ilkikurista hymyään pariskunnalle. ”Terve, Jamesin sukulaiset, minä olen ääliömäisen veljenne tai serkkunne tai mikä hän teille onkaan uusi toveri auroreiden valtakunnasta.”
   ”Puhut minun kieltäni”, Albus hymähti. ”Olen samaa mieltä veljeni ääliömäisyydestä, hauskaa että sinäkin olet huomannut saman. Minä olen Al ja tässä on tyttöystäväni Amelie.”
   ”Hauska tutustua”, Amelie sanoi hymyillen. ”Onpa James iskenyt itselleen hyvännäköisen poikaystävän.”
   ”Hah hah”, James tokaisi, muut nauroivat.
   ”Mitä täällä metelöidään?” Harry ja Ginny tulivat olohuoneeseen kädet toistensa ympärillä. ”Hei James!” Ginny halasi ja suukotti häntä ja Harry taputti häntä olalle.
   ”Kuka sinun ystäväsi on?” Ginny kysäisi käännyttyään Shawniin päin. ”Komea poika.”
   ”Tässähän syntyy melkein alemmuuskompleksi kun kaikki kehuvat Shawnia vaikka minä olen paikalla”, James mutisi.
   Shawn tarttui Ginnyn käteen. ”Olen Shawn Tiger, Jamesin ystävä Auroriasta. James pyysi meidät ihastuttavaan kotiinne illalliselle enkä voinut vastustaa kiusausta, kun kuulin että luvassa saattaisi olla myös taianomaisin sormin valmistamaasi jälkiruokaa.”
   ”Ja lipeväkin hän on”, Ginny lisäsi hymyillen.
”Tervetuloa”, Harry sanoi puristaessaan Shawnin kättä. ”Jamesin ystävät ovat aina tervetulleita.”
   ”Ikään kuin tänne keltään pääsy evättäisi”, Albus huomautti.
   ”Miksi sitten pitäisi?” Harry kysäisi nuorimmalta pojaltaan. Sitten hänen otsansa rypistyi yhtäkkiä.
   ”Mikä hätänä?” Ginny kysyi.
   Harry ei vastannut, vaan kaivoi taskustaan hurjasti tärisevän, pyöreänmuotoisen esineen. Se näytti lähinnä puuterikotelolta Jamesin mielestä.
   Harry avasi kotelon ja katsoi sieltä paljastunutta peiliä kysyvästi. ”Anastasia? Onko jokin hätänä?”
   James näki Tylypahkan rehtori Anastasia Diazin huolestuneet kasvot peilissä ja hänelle tuli kummallinen, etova olo.
   ”Anteeksi, Harry, toivottavasti et ole pahassa paikassa. Meillä on pieni tilanne täällä meneillään koskien tytärtäsi.”
   ”Onko Lily kunnossa?” Harry kysyi hätkähtäen. Ginnyn käsi puristui Harryn ranteen ympärille. James kurkkua alkoi kuristaa.
   Rehtori Diaz puraisi huultaan. ”No, meillä on sellainen pieni ongelma, että emme löydä häntä.”
   ”Miten niin ette löydä häntä?” Ginny kivahti.
   ”Hän poistui huispausharjoituksista etsimään puuttuvaa huispausjoukkueen jäsentä. Roxanne Weasley on kertonut puhuneensa sen jälkeen Lilyn kanssa heidän makuusalissaan, mutta hän ei palannut harjoituksiin eikä kukaan ole nähnyt häntä sen jälkeen.”
   ”Kuinka kauan hän on ollut kateissa?” Harry kysyi kasvot jähmettyneinä. He kaikki tiesivät, että Lilylle oli vaikeuksissa, kun tämä ei kerran ollut mennyt paimentamaan huispausjoukkuettaan.
   ”Jotakuinkin seitsemän tuntia.”
   ”Me tulemme sinne. Lukitkaa kaikki sisään-, ja uloskulkutiet.” Harry napsautti rasian kiinni. James, Shawn, Albus, Amelia ja Ginny olivat jo menneet takan luokse valmiina hormimatkustamaan.
   ”Ei sinun tarvitse tulla”, James sanoi hieman käheällä äänellä Shawnille. Hän rykäisi.
   ”Ole hiljaa, pönttö, totta kai minä tulen.”
   Jamesin täytti kiitollisuus ja hän katsoi Shawnia vakavana. Poika puristi hänen olkaansa rohkaisevasti. ”Olen varma, että hän on kunnossa.”
   James vilkaisi isäänsä. Harry katsoi häntä totisena, mutta hänen vihreät silmänsä olivat lohduttavat. Ginnyn kasvoilta paistoi kauhu. Amelia puristi tiukasti järkyttyneeltä näyttävän Albuksen kättä.
   James kirosi vaikeuksille altista sisartaan. ”Typerä tyttö. Jos hän ei ole kunnossa suutun ja muutan hänet metsinkäiseksi.”

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 5. osa 9.7.
Kirjoitti: jacoblove - 11.07.2013 20:58:49

6. Salainen suudelma kammiossa

Anastasia Diaz oli raikkaan nuorekas ja sievä. Hänellä oli vaaleat hiukset, joissa oli turkooseja raitoja. Monet olivat epäilleet hänen kykyään johtaa noitien ja velhojen koulua, hän kun oli monien mielestä ollut aivan liian nuori niin tärkeään ja vaativaan pestiin. Professori McGarmiwa oli kuitenkin pitänyt hänen puoliaan ja saanut lautakunnan ymmärtämään, että nuoresta iästään huolimatta Anastasia Diaz oli älykäs, määrätietoinen ja vastuuntuntoinen nainen, jonka nuori ikä ei suinkaan ollut haitta vaan pikemminkin virkistyttävä muutos koulun rehtorihistoriassa.
   Nyt kymmenen vuotta myöhemmin kukaan ei olisi enää epäillyt Anastasian pätevyyttä johtaa Tylypahkan noitien ja velhojen koulua.
   Tosin juuri sillä hetkellä Ginny Potter ei ollut asiasta lainkaan niin varma. Hän oli kumartunut rehtorin pöydän ylitse ja katsoi Anastasiaa vaativasti.
   ”Miten te olette voineet kadottaa tyttäreni?” hän tivasi. ”Luulin, että Tylypahkan piti olla täydellisen turvallinen! Kenenkään ulkopuolisen ei pitäisi pystyä lähtemään täältä ulos tai sen puolen päästä sisäänkään!”
   James ja Shawn vilkaisivat toisiaan.
   ”Me selvitämme kyllä, mitä Lilylle tapahtui”, Anastasia lupasi rauhoittavalla äänellä. ”Kukaan ei ole ohittanut suojaloitsuja tänään, me varmistimme sen. Joskus Tylypahkan opiskelijat livahtavat salakäytävää pitkin Tylyahoon, yleensä matami Rosmertan pubiin, mutta tänään käytävää pitkin ei ole kulkenut ketään.”
   James ja Shawn virnistivät toisilleen. Ilmeisesti Anastasia Diaz oli täysin perillä siitä, mitä hänen opiskelijansa tekivät vapaa-ajallaan.
   ”Sinä tiedät että opiskelijat livahtavat Tylyahoon ja katsot sitä sormiesi lävitse?” Harry kysäisi kulmat koholla.
   Anastasia vilkaisi Harrya. ”Mitä minun pitäisi tehdä? Sulkea salakäytävä ja evätä oppilailtani tilaisuus pitää hauskaa ja elää hieman jännityksessä opiskelujen välissä? Professori Dumbledoren ajoista saakka on tiedetty, että oppilaat livahtavat öisin kylään ja takaisin, älä pidä minua hölmönä ja uskottele, ettet itsekin tehnyt niin aikoinasi, Harry. Livahdin itsekin aina Tylyahoon ollessani nuori ja muistoni reissuista ovat mitä hauskimpia. Kaikkia opiskelijoita pidetään silmällä myös Tylyahossa, he ovat täysin turvassa niin siellä kuin linnassakin, kyllähän sinä sen tiedät. Itsehän olit mukana, kun Tylypahkan ja Tylyahon suojataiat langetettiin.”
   ”Ilmeisesti Tylypahka ei ole täysin turvallinen!” Ginny huudahti. ”Missä meidän tyttäremme on?”
   ”Minä epäilen vahvasti, että hän on yhä linnassa. Meidän pitää vain löytää hänet. Kaikki opettajat ja aaveet etsivät häntä. Hänen poissaolonsa huomattiin nopeasti, kiitos Fred ja Hugo Weasleyn. Olemme aina pitäneet teidän lapsianne vielä tarkemmin silmällä kuin muita oppilaita ottaen huomioon Harryn historian ja arvoaseman… Olen pahoillani että näin pääsi tapahtumaan. Olen varma, että Lily on kunnossa, hän on rohkea ja terävä tyttö.”
   Harry hieroi leukaansa. ”Toivon että olet oikeassa. Taikamaailmassa on ollut levotonta viimeaikoina… minua pelottaa, että kapinallisten kiinnostus ja inho minua kohtaan voisi saada jonkun yrittämään päästä minuun käsiksi Lilyn, Albuksen tai Jamesin kautta. Mutta jos olet varma, että kukaan ulkopuolinen ei ole tullut linnaan…”
   ”Täysin varma.”
   Harry kääntyi Jamesiin päin. ”Onko sinulla Kelmien kartta? Tiedän, että varastit sen pöydältäni vuosia sitten, joten poista tuo viaton ilme naamaltasi. Lily voisi löytyä kartan avulla.”
   James irvisti. ”Annoin sen Lilylle lahjaksi, kun valmistuin.”
   ”Niinpä tietenkin, jotenkin oletinkin niin. Mitäpä jos sinä, Al ja Shawn menisitte etsimään kartan rohkelikkotornista? Me lähdemme etsimään Lilyä.”
   ”Selvä, kapu”, James sanoi nyökäten ja teki pienesti kunniaa rehtorille ja vanhemmilleen.
   Ginny oli ensimmäisenä turkoosein värein sisustetun työhuoneen ovella, riuhtaisi sen auki ja marssi ulos. Muut tulivat hänen perässään vähemmän intohimoisesti.
   ”Mistä te lähdette etsimään häntä?” Albus kysyi professori Diazilta, Harrylta ja Ginnyltä.
   ”Me lähdemme kiellettyyn metsään”, Harry sanoi, ”hän voi hyvinkin olla siellä, linna kun on jo tarkkaan haravoitu.”
   ”Varokaa jättiläishämähäkkejä”, Shawn sanoi synkästi.
   Harry hymyili pienesti. ”Usko minua, varon. Minulla ei ole niistä kovin hyviä kokemuksia.”
   ”Samassa veneessähän tässä sitten ollaan”, Shawn tuumasi.
   Ginny hipaisi Albuksen poskea ja puristi Jamesin kättä nopeasti. ”Lähettäkää taivaalle punaisia kipunoita, jos löydätte hänet tai muuten vain tarvitsette meitä.
   ”Kyllä, äiti”, James lupasi ja suuteli äitinsä kämmenposkea.
   Harry, Ginny ja rehtori lähtivät kulkemaan kohti marmoriportaita ja James, Albus ja Shawn suuntasivat askeleensa kohti rohkelikkotornia.   
   ”Nostalgista olla täällä”, Albus hymähti. Heitä vastaan käveli opiskelijoita, jotka katsoivat heitä hölmistyneinä ja uteliaina samaan aikaan.
   ”Oikein sydäntä lämmittää”, James sanoi happamasti. ”Lily on mahdoton. Mistä vetoa, että hän on karannut Kiellettyyn Metsään harjoittamaan lentotaitojaan, osunut hämähäkinseittiin ja kiroaa kimeällä äänellään siellä niin että koko metsä raikaa.”
   ”Minua ihmetyttää, miksi sinä et antanut minulle Kelmien karttaa”, Albus sanoi syyttävällä äänellä. ”Miksi Lilylle?”
   ”Koin, että se pääsisi enemmän oikeuksiinsa Lilyn ja Roxannen hyppysissä. Sinä olisit varmaan vain kehystänyt sen ja ihastellut sen esteettisyyttä aina kun olisit saanut nenäsi irti jostakin tappavan tylsästä opuksestasi tai saanut kiskaistua itsesi irti Amelien säkenöivistä pikku silmistä.”
   ”Hei, sinä saat minut kuulostamaan kamalan tylsältä”, Albus sanoi närkästyneenä, ”kyllä minä tein muutakin kuin opiskelin koulussa ja tuijottelin tyttöystävääni!”
   ”Mitä esimerkiksi?” Shawn kysyi kiinnostuneesti.
   ”Olin kitakivi-, shakki- ja kirjastokerhossa, annoin taikaliemien tukiopetusta, keksin kuukiville kaksi uutta käyttötarkoitusta, – ”
   ”Juuri tuon takia annoin kartan Lilylle, enkä sinulle”, James puuskahti.
   Albus mulkaisi Jamesia ja Shawn nauroi. He olivat tulleet lihavan leidin muotokuvalle. Lihava leidi tunnisti heidät kaikki ja hymyili. ”Mitä kuuluu, pojat?”
   ”Oikein hyvää, oi sinä ikuisesti kaunis neito”, James vastasi kumartaen pienesti. ”Tulimme pelastamaan rakkaan sisaremme omalta itseltään. Päästäisitkö meidät sisään?”
   ”Tunnussana?” lihava leidi kysäisi arvokkaasti.
   Shawn, Albus ja James vilkaisivat toisiaan. ”Emme me tiedä tunnussanaa.”
   ”Sitten te ette valitettavasti voi astua sisälle”, lihava leidi pahoitteli. ”En päästä ketään sisälle ilman tunnussanaa.”
   ”Tunnussana on fletkumato”, kuului tytön ääni. ”Hei, James, hei Al ja sinä komea poika, joka Lilyn ja Roxannen viimeöisistä tulisista, humalan siivittämistä keskusteluista päätellen olet Shawn.”
   Pojat kääntyivät kannoillaan lihavan leidin muotokuvan avautuessa kutsuvasti ja James virnisti. ”Hei, Gabriella, miten menee?”
   ”Paremmin kuin teillä, kuulin Lilystä”, Gabriella Longbottom sanoi harmittelevasti ja näytti huolestuneelta kavutessaan oleskeluhuoneeseen johtavaan aukkoon. ”Olen ollut mukana etsimässä häntä, isä ja minä kävimme läpi kellarit ja keittiön, mutta Lilystä ei näy jälkeäkään.”
   Oleskeluhuone näytti samalta kuin aina ennenkin kaikissa punaisen ja kultaisten värien loistossaan. Takassa roihusi tuli ja pehmeissä nojatuoleissa loikoili kaikenikäisiä rohkelikkoja, jotka tuijottivat hölmistyneinä Jamesia, Shawnia ja Albusta.
   ”James! Al!” Roxanne pyrähti heidän luokseen. ”Hei, Shawn”, tyttö lisäsi valloittavasti hymyillen.
”Terve, söpöläinen.” Shawn vinkkasi Roxannelle silmäänsä ja tytön kasvoille nousi mielihyvää kielivä puna.
 ”Kuulitte Lilystä? Olen varma, että se tyttö on vain hetken mielijohteesta lähtenyt liitelemään jonnekin ja saapuu keskuuteemme nauraen hurjasti sille, että sai kaikki huolestumaan ja koko koulun etsimään häntä.”
   ”Epäilen syvästi ja vahvasti samaa”, James myönsi, ”mutta siitä tytöstä ei koskaan tiedä. Oletko tarkistanut Kelmien kartan?”
   Roxanne puuskahti. ”No kun se typerä hunsvotti sattui kantamaan sitä mukanaan.”
   ”Niinpä tietysti”, James murahti ja Albus äännähti turhautuneena. ”Turhaan me täällä sitten oleskellaan, mennään etsimään hänet.”
   ”Hugo ja Fred ovat yrittäneet päästä jo monta tuntia luihuisten kellariin päästääkseen kiroamaan Pamela Parkinsonin”, Roxanne kertoi, kun he astuivat ulos oleskeluhuoneesta työntäen lihavan leidin muotokuvan tieltään. ”Lilyllä ja Parkinsonilla oli jonkinnäköinen pieni väkivaltainen verbaalinen kohtaaminen aamupalalla ja se noita-akka oli julistanut Lilyn saavan vielä kärsiä. Rehtori piti Pamelalle jo puhuttelun, mutta se petolinnun peräpää väittää kivenkovaan, ettei ole nähnyt Lilyä aamupalan jälkeen.”
   ”Parkinson on lehmistä lehmin”, James puuskahti mietteliäästi, ”hän on aina vihannut Lilyä. Hänellä voi hyvinkin olla jotakin tekemistä tämän kanssa.”
   ”Hyvin mahdollista”, Albus tokaisi, ”eikös hän pyörinyt aina Scorpius Malfoyn porukoissa?”
   ”Malfoyt ovat limanuljaskaista sakkia”, Shawn totesi inhoavasti.
   Roxanne värähti. ”Täytyy kyllä myöntää, että minulla on vähän etova olo. Toivottavasti Lilyllä on kaikki hyvin…”
   Shawn kietaisi kätensä tytön harteiden ympärille. ”Älä huoli, katso nyt kuinka monta uljasta ja rohkeaa ritaria häntä on etsimässä. Kyllä me hänet vielä löydämme ja tyttö varmaan nauraa itsensä kipeäksi, kun tajuaa minkä shown on saanut aikaiseksi.”
   Roxanne katsoi kiitollisena Shawnia. ”Sinulla on sana hallussasi, herraseni.”
   ”Kieleni on hyvin taitava, se osaa vaikka minkälaisia temppuja”, Shawn vastasi matalalla äänellä ja kumartui vähän lähemmäksi Roxannen kasvoja. Roxanne näytti nieleskelevän.
   ”Yritätkö sinä iskeä Roxya?” Albus kysyi inhoavasti. ”Jamie, kaverisi on limainen.”
   ”Hei!” Shawn huudahti loukkaantuneena. ”Minä yritän vain lohduttaa huolestunutta, kaunista naisolentoa, ei kai siinä mitään pahaa ole?”
   ”Ei”, Roxanne sanoi haltioituneella äänellä ja mulkaisia Albusta. ”Ole hiljaa, Al. Shawn on herrasmies.”
   James pärskähti. ”Rox, Shawn saattaa olla paljon kaikenlaista, mutta herrasmies hän ei ole.”
   ”Olenpas!” Shawn huudahti. ”Älä kuuntele heitä, kaunottareni, he ovat vain kateellisia.”
   Roxanne liimautui Shawnin kylkeen kiinni hihittäen ja James pyöräytti silmiään. ”Älä sitten tule itkemään minulle, kun tuo rontti talloo sydämesi päälle.”
   ”Okei”, Roxanne lupasi ja räpytteli ripsiään Shawnille, joka nauroi tytön vastaukselle.
   ”Roxanne!” tumma Richardo Marquez oli juossut heidän perässään oleskeluhuoneesta käytävälle. James oli kuullut Lilyltä hyvin värikkäitä kuvailuja pojasta ja niiden muisteleminen sai pienen hymyn kohoamaan hänen huulilleen.
   Richardo pysähtyi heidän eteensä. James huomasi, että Roxanne ei näyttänyt ilahtuvan pojan ilmestymisestä ja Richardo taas kyräili Shawnia ja tämän Roxannen ympärille kietoutunutta kättä siihen malliin, että James oli varma pääsevänsä todistamaan jonkinlaista draamaa.
   ”Mitä sinä teet tuon kanssa?” Richardo kysyi ja nyökäytti päätään Shawin suuntaan, joka vain hymyili huvittuneena.
   ”Etsin Lilyä”, Roxanne vastasi ilmeettömällä äänellä.
   ”Aah, hän ei ole vieläkään siis löytynyt”, Richardo totesi.
   ”Ihailtavan vikkelää aivotoimintaa”, Albus huomautti ja Jamesia nauratti.
   ”Etkö mieluummin tulisi kanssani meidän makuusaliin?” Richardo kysyi ja tarttui Roxannen käteen. ”Meillä olisi paljon hauskempaa kahdestaan.”
   Roxanne kohotti kulmiaan. ”Minä haluan löytää Lilyn.”
   ”Kyllä hän löytyy, mihin hän olisi voinut linnasta kadota? Tulisit nyt…”
   ”Minä haluan tietää että hän on kunnossa”, Roxanne sanoi painottaen jokaista sanaa. ”Olisi vain kohteliasta, että sinä poikaystävänäni tulisit etsimään parasta ystävääni kanssani.”
   Richardo irvisti. ”Olen varma, että Lily on kunnossa. Tule nyt, Roxy…” Richardo nykäisi Roxannea kädestä niin, että tyttö otti muutaman pakkoaskeleen eteenpäin, ettei kaatuisi. Jamesia alkoi ärsyttää.
   ”Minähän sanoin jo, että haluan löytää Lilyn!”
   ”Roxyy…” Poika nykäisi Roxannea uudestaan kädestä ja se oli liikaa Jamesille ja hän tarttui espanjalaisen miehenalun ranteeseen terävällä otteella ja puristi tahallisen lujaa.
   ”Päästä irti”, James sanoi Richardolle rauhallisesti tämän kääntyessä katsomaan häntä yllättyneenä, ”tai minä kiroan kätesi siihen kuntoon, että et voi ikinä enää edes kuvitella käyttäväsi kättä itsesi hipelöimiseen tai mihinkään muuhunkaan.”
   Richardo päästi irti Roxannen kädestä näyttäen nyrpeältä. Hän loi vihaisen katseen tyttöystäväänsä ja käännähti sitten kannoillaan.
   ”Ei erityisen välkky tapaus”, Albus totesi.
   Shawn kietoi uudestaan kätensä Roxannen ympärille. ”Kuule, muru, sinun ihan totta pitäisi lempata tuo typerys.”
   Roxanne vilkaisi poikaa vinosti. ”Ja ottaa sinut tilalle vai?”
   ”En pistäisi lainkaan pahakseni jos noin upea nainen tahtoisi tehdä lähempää tuttavuutta kanssani”, Shawn virnisti ja iski silmäänsä.
   ”James! Al! Rox!” Hugo ja Fred pyyhälsivät heitä kohti pitkin toisen kerroksen käytävää. Jamesin vatsassa muljahti, kun hän näki Fredin kantavan Lilyn Tulisalamaa. Pojat pysähtyivät heidän eteensä. ”Terve, Shawn.”
   ”Mistä sinä tuon löysit?” Roxanne tivasi veljeltään. ”Tuo on Lilyn luuta.”
   ”Se löytyi toisen kerroksen vessasta, joku luihuistyttö oli iskenyt limaiset näppinsä siihen ja naureskeli asiasta kovaan ääneen ystävilleen. Päätimme parhaaksi kirota tytön typerän suun ja ottaa Lilyn luudan talteen.”
   ”Toisen kerroksen vessasta?” James maisteli tiedonmurua. ”Murjottavan Myrtin vessasta siis. Mennäänpä jututtamaan iloista pikku Myrttiä.”
   ”Eih”, Shawn mutisi inhoavasti, ”se hullu tyttönen on ihan sekopää.”
   ”Mutta se on saattanut nähdä, mitä Lilylle tapahtui!” Albus sanoi. ”Mennään!”
   He hipsivät rykelmänä mutkikasta käytävää eteenpäin, kunnes lopulta olivat tyttöjen vessan ovella. Roxanne tönäisi oven auki ja katsoi inhoavasti ympärilleen. ”Sangen viehättävää.”
   Vessa näytti siltä, että kukaan ei ollut käyttänyt sitä aikoihin. Peilit ja käsienpesualtaat olivat kauttaaltaan ruskean töhnän peitossa ja ikkunat olivat niin harmaat, että niiden läpi ei näkynyt mitään. James ei halunnut edes kuvitella, miltä pöntöt näyttivät.
   Murjottavan Myrtin surkutteleva valitus kantautui yhdestä kopista heidän korviinsa. James rykäisi. ”Myrtti? Voisimmeko puhua kanssasi hetken aikaa?”
   Valitus lakkasi kuin seinään. Myrtti liihotti ylös kopista ja jäi leijumaan heidän eteensä tutkien heitä tiiviisti pyöreiden silmälasiensa takaa. ”Te etsitte teidän sisartanne”, hän sanoi melkein syyttävällä äänellä ja osoitti Jamesia ja Albusta.
   ”Oletko nähnyt häntä?” Albus kysyi.
   ”Olen saattanut nähdäkin”, Murjottava Myrtti kihersi mielissään saamastaan huomiosta.
   ”Mitä sinä näit?” Roxanne tivasi.
   Myrtti katsoi Roxanne loukkaantuneena. ”Minä en kerro sinulle mitään, ilkeä tyttö. Minulle pitää puhua nätisti.”
   Roxanne näytti pullistuvan turhautumisesta kuin ilmapallo ja Shawn laski kätensä rauhoittavasti tämän olkapäälle ja katsoi Myrttiä hurmaavasti hymyillen. ”Myrtti, onpas mukavaa tavata näin pitkän ajan jälkeen, muistatko minut? Shawn Tiger. Meillä oli monia syvällisiä keskusteluja valvojaoppilaiden kylpyhuoneessa öisin.”
   Myrtti katsoi Shawnia ja hymyili veikeästi. ”Sinä veit joka viikko eri tytön kylpemään ja minä vakoilin sinua.”
   ”Aaah”, Shawn huokaisi ja pieni puna nousi hänen kaulaansa, ”mutta meidän keskustelumme jäivät mieleeni mitä syvimmin. En edes muista niiden tyttöjen nimiä, joiden kanssa saatoin ehkä joskus silloin tällöin kylpeä.”
   Myrtti näytti kerta kaikkiaan ihastuneelta. ”Meillä oli kyllä paljon juteltavaa.”
   ”Niin oli”, Shawn nyökkäili hymyillen ja katsoi koko ajan Myrttiä tiiviisti silmiin. ”Kuule, Myrtti, me etsimme ystäväämme Lilyä, hän katosi aikaisin tänä aamuna. Oletko sinä nähnyt häntä? Hänen luudanvartensa löytyi tästä vessasta.”
   ”Näin minä hänet”, Myrtti myönsi ja lehahti yhtäkkiä alas heidän luokseen ja asetti kasvonsa hyvin lähelle Shawnin kasvoja. Shawn näytti siltä, että olisi halunnut kavahtaa kauemmas, mutta ei liikahtanutkaan.
   ”Aamullako?”
   ”Taisi se aika aikaisin olla”, Myrtti henkäili Shawnin kasvoihin, ”tosi aikaisin. Yksi isokokoinen poika kantoi häntä, punapää näytti olevan tajuton. Se tummatukkainen luihuistyttö puhui sihisten tuolle peilille päin ja he veivät hänet Salaisuuksien kammioon.”
   James ja Albus ryntäsivät Myrtin osoittamalle peilille. James oli vieraillut Tylypahkan vuosinaan Salaisuuksien kammiossa ihan vain mielenkiinnosta ja tiesi, miten kammioon päästiin. Häntä karmi, kun hän mietti sisartaan, joka ilmeisesti oli ollut luihuisten kiusattavana kammiossa koko päivän – jos Lily ei olisi täysissä hengen ja ruumiin voimissaan James pitäisi omakätisesti huolen siitä, että luihuistyttö Pamela Parkinson katuisi syvästi syntymäänsä.

*

Lily kiljui tuskasta ja Pamela nauroi. ”Et olekaan niin nokkava enää, huispausprinsessa! Sinun ei olisi ikinä pitänyt aukoa suurta suutasi minulle! Minä olen sinua niin monin kerroin älykkäämpi ja ovelampi!”
   Lily tärisi kauttaaltaan, mutta onnistui silti vilkaisemaan Pamelaa halveksuvasti. ”Jos tämä tempauksesi on sinun näyttösi suuresta älykkyydestäsi, olet vieläkin tyhmempi kuin luulin.”
   ”Kidutu!” Pamelan isokokoinen gorilla Bennet huudahti jälleen ja Lily ei voinut kuin kiljua järkyttävän, kouristelevan kivun täyttäessä hänen ruumiinsa jokaisen pienen osan ja hän toivoi kuolevansa, hän ei kestäisi enää tätä kammottavaa kipua – sietämätöntä kipua –
   Kipu loppui ja Lilyn pää valahti velttona hänen rintaansa vasten. Hän maistoi veren suussaan ja ajatukset hänen päässään tuntuivat sekavilta ja sumuisilta, aivan kuin hänen mielensä olisi alkanut lipua kohti toisenlaista todellisuutta.
   Bennet ja Price olivat kahlinneet hänet sidontakirouksella kiviseen pylvääseen. Lilyn jalat eivät olleet kantaneet enää moniin tunteihin ja hän roikkui näkymättömissä kahleissaan voimattomana. Hänen oli vaikea hengittää – Bennet oli heti herpaannettuaan hänet potkaissut häntä kasvoihin ja Price mahaan ja Lily oli varma, että oli kuullut kylkiluidensa katkeavan inhottavasti räsähtäen. Hänen kasvonsa olivat märät hiestä ja rautaisesta hajusta päätellen verestä.
   ”Jos te tapatte minut, joudutte Azkabaniin koko surkeaksi pikku loppuelämäksenne”, Lily huohotti.
   ”Ei sinun ruumistasi täältä kukaan löytäisi!” Bennet huudahti kuulostaen siltä, että nautti tilanteesta suunnattomasti. Isokokoinen poika hengitti raskaasti. ”Me voimme leikkiä sinulla niin kauan kuin haluamme, eikä kukaan kuule huutoasi!”
   Sanat saivat Lilyn värähtämään ja heti sen perään kuuma vihan aalto pyyhkäisi hänen lävitseen. Nämä saastaiset luihuiset olivat kiduttaneet häntä tuntikausia, millä helvetin oikeudella? Eikö kukaan ollut huomannut, että hän oli kadonnut? Fred ja Hugo varmasti olivat. Lily toivoi koko sydämestään, että hänen katoamisensa oli huomattu ja hänen isänsä oli hälytetty paikalle. Hänen isänsä varmasti löytäisi ja pelastaisi hänet.
   Yhtäkkiä käsi tarrasi Lilyn hervottomasta leuasta tiukalla otteella kiinni ja puristi niin, että sattui. Lily yritti kohdentaa kivun sumentamaa katsettaan ja näki Bennetin kasvot hyvin lähellä omiaan – hän saattoi haistaa tämän lämpimän hengityksen ja pahoinvoinnin aalto pyyhkäisi hänen ylitseen, kun hän tajusi Bennetin painautuvan vartaloaan vasten. ”Voin tehdä sinulle mitä ikinä haluan, eikä kukaan saa tietää.”
   ”Bennet!” kuului Pamela Parkinsonin nauru. ”Et sinä häneen halua koskea, hän on likainen pikku lutka!”
   Lily tunsi vartaloaan vasten Bennetin kovan kiihottumisen ja kuuli korvissaan tämän kiihkeän hengityksen ja hurja raivo ja mieletön inho antoivat hänelle voimaa ja hän iski päänsä täysillä päin Bennetin kasvoja.
   ”Ai saamari!” Bennet lensi taaksepäin peittäen kasvonsa käsillään. ”Saatanan huora, sinä mursit minun nenäni!”
   ”Hyvä!” Lily sylkäisi. ”Älä koske minuun, kuvottava paskiainen!”
   ”Kidutu!” Bennet karjaisi ja sanoinkuvaamaton kipu sai Lilyn jälleen kiljumaan, kipu täytti hänen jokaisen solunsa ja hänestä tuntui kuin hänen vartalonsa repeäisi sisältäpäin, ei kestäisi enää sekuntiakaan, kipu tappaisi hänet, miksi se ei voinut vain loppua, miksi kaikki ei voinut vain loppua, miksi hän ei voinut vain kuolla…
   ”Hidasta, Bennet, emme tahdo että hän kuolee”, kuului Pricen ääni ja kipu lakkasi. Lily haukkoi henkeään, hänen vartalonsa oli täysin jäykkä, odottaen uutta kivunaaltoa ja kauhu puristi hänen rintaansa.
   Minun on pakko pysyä tajuissani, Lily ajatteli hämärästi, ajattelu tuntui hirvittävän raskaalta. Pakko pysyä hengissä, pakko taistella…
   ”Mitä sitten? Antaa hänen kuolla, mitä se sinua liikuttaa? Kidutu!”
   Lily ei kyennyt enää edes kiljumaan, hän tunsi suunsa aukeavan kauhun huutoon, mutta ääntäkään ei kuulunut ja hänen vartalonsa tärisi holtittomasti vasten kovaa pylvästä – kipu oli mieletöntä, käsittämätöntä…
   Kipu lakkasi taas. Lily ei nähnyt enää mitään muuta kuin epäselviä hahmoja ja sumeaa sumua, näkökenttä hämärtyi ja pimeni pimenemistään…
   ”Hän tekee kuolemaa”, Price sanoi kauhua äänessään, ”me olemme tappamassa häntä!”
   ”Ehkä pitäisi rauhoittua, Bennet”, kuului Pamelan empivä ääni.
   ”Irti hänestä! Minä tapan teidät!” kuului seuraava, uusi mutta ihanalla tavalla tuttu ääni. James, James, James… Lilyn täytti rauhoittava, säkenöivä ja täydellinen onnentunne, hän oli turvassa, James ei antaisi kenenkään satuttaa häntä enää.
  Lily näki välkehtiviä valoja, kuin ilotulituksia. Hän kuuli Fredin ja Hugon karjuvan kirouksia, heidän äänensä hukkuivat Pricen ja Bennetin ääniin.
  ”Saastainen lehmä!” kuului Roxannen vihainen ääni. ”Tämä oli sinun viimeinen temppusi, sinä likainen pikku niljake – HEI! Luuletko tosissasi, että voit yrittää karata minulta!”
  Kovaäänisiä askeleita, etääntyviä hahmoja, välkkyviä valoja… Lily yritti epätoivoisesti nähdä jotakin, kaikki oli liian sumeaa ja epätodellista… Mitä oikein tapahtui…
  Samassa Lily tunsi kahleidensa irtoavan ja hänen ruumiinsa valahti vasten jotakin hyvin vahvaa ja lämmintä ja yhtäkkiä kaikki oli täydellisen hyvin, Lily tajusi olevansa turvassa, turvassa, turvassa.
  ”Lily? Oletko kunnossa?” ääni ei ollut täysin tuttu, mutta ei kovin vieraskaan ja silti kuulosti siltä kuin hän olisi tuntenut sen aina. Lily avasi jälleen silmänsä haluten nähdä…
  Harmaanvihreät silmät piirtyivät terävinä hänen silmiinsä. Kasvot olivat kovat ja huulet pehmeät. Koko muu maailma oli sumea, mutta kasvot hänen yllään olivat todellisemmat ja kauniimmat kuin mikään, mitä Lily oli ikinä nähnyt.
  Lily kohotti tärisevät kätensä kasvoille haluten koskettaa miehen ihoa. Hänet täytti mitä oudoin mielihalu, hän tunsi hyökyvää tarvetta painautua lähemmäksi noita kasvoja, upottautua syvälle miehen silmiin, hukuttautua tämän tuoksuun.
  Lily painoi huulensa Shawnin huulille ja hänen vartaloaan kihelmöi, hän tunsi leijuvansa, aika katosi, eikä enää ollut olemassa muuta kuin Shawn ja tämän huulet, jotka liikkuivat hänen huuliensa kanssa ja Shawnin lämpimät kädet, kun mies puristi hänen vartaloaan tiukasti mutta hellästi lähemmäksi, vetäen Lilyn tiiviisti sylissään itseään vasten.
  Lily tunsi otteensa irtaantuvan todellisuudesta ja hän vetäytyi taaksepäin. Shawnin silmät näyttivät järkyttyneiltä ja olivat täynnä jotakin tunnetta, mitä Lily ei ymmärtänyt. Shawn veti ilmaa sisäänsä kuin olisi kipeästi kaivannut happea. Lily hymyili pojalle ennen kuin sulki silmänsä ja antautui pimeydelle.

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 6. osa 11.7.
Kirjoitti: MoonyGirl - 15.07.2013 12:38:21

Ihme! Eikö kukaan oo aiemmin kommentoinu tätä. Tää on tosi hyvä ficci!!! Jatkoo pian :)

Kiittäen ja kumartaen-MoonyGirl

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 6. osa 11.7.
Kirjoitti: Bosamo - 17.07.2013 23:16:29

MIELETÖN!!!  :o

En oo pitkään aikaan lukenu kolmannen sukupolven ficcejä! Tää oli ihan tajuttoman mahtava! ;)
Hyvin kirjotettua tekstii, HEMMETIN hyvää huumoria!! Nauroin katketakseni joissain kohdissa! :D ihan huippu!

Kirjotus virheitä löytyi satunnaisia sieltä täältä, mutta ei mitään häritsevää! :)

Jatkoa vain mahdollisimman pian, sillä sä sait uuden lukian;)

-Bosamo

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 6. osa 11.7.
Kirjoitti: tonksy - 24.07.2013 12:49:36

Tää on TOSI hyvä!!  Mä rakastan kolmannen sukupolven ficcejä ja oon nii ilonen et löysin tän :). Sun tekstissäs on ihanan paljon huumoria ja vielä hyvää sellasta ;). Toisaalta esim. tossa viimesimmässä luvussa osoitit että osaat myös kirjottaa vakavampisävyistäkin, sekin oli vakuuttavasti kirjotettua. Kirjotusvirheitä löyty vähän, mut ne ei ollu häiritseviä. Kaiken kaikkiaan erinomainen ficci, joka ansaitsisi enemmän kommentteja ja lukijoita! Kiitos ja jatkoa mahdollisimman pian!!!                     

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 6. osa 11.7.
Kirjoitti: jacoblove - 27.07.2013 22:28:40

Ihanaa, kommentteja! :)

tonksy, kiitos paljon! Ihanaa saada positiivista palautetta, mukavaa että tykkäät!

Bosamo, voi kiitos kiitos! Hauskaa että tykkäät huumorista, minua itseänikin välillä naurattaa Jamesin jotkut jutut xD

MoonyGirl, kiitos paljon! :)

Jouduin kirjoittamaan tämän osan kahteen kertaan, kun ihana koneeni onnistui jotenkin tuhoamaan jo kirjoittamani osan! Siksi kestikin niin kauan tämän uuden osan kanssa... vähän into lopahti, toivottavasti teksti ei ole kauhen tönkköä luettavaa... Tämä on vielä aika tällainen väliosamainen missä ei sinänsä tapahdu mitään ihmeellistä, vähän pohjustusta seuraavia lukuja varten... Kommentit inspiroivat paljon vink vink! ;)

7.   Toipilas

Lily heräsi hämärään, hieman kivuliaaseen onnentunteeseen. Hän tunsi uppoavansa johonkin niin pehmeään, lämpimään ja mukavaan, että oli vaikea kuvitella nousemista hellän turvallisesta pesästä missään lähitulevaisuudessa.
   Kun hän tarkemmin ajatteli, nouseminen tuntui kerta kaikkiaan mahdottomalta suunnitelmalta. Hänen jokainen raajansa tuntui painavan paljon enemmän kuin normaalisti ja olisi ollut kerta kaikkiaan hullua edes kokeilla liikuttaa jotakin jäsentä. Kylkiä kihelmöi, päässä tuntui kummallisen raskaalta ja vartalo tuntui kokonaisuudessaan vieraalta ja jopa vähän herkältä, aivan kuin se olisi odottanut hyökkäystä jostakin hämärästä.
   Koska pimeää huoneessa todella oli – Lily sai silmiään auki sen verran, että näki vaaleanturkoosit verhot ja valkoisena hohtavat petivaatteet ja hän tiesi olevansa Sairaalasiivessä.
   Aivan, tietysti James ja muut olivat vieneet hänet Sairaalasiipeen Salaisuuksien kammiosta. Lily ei voinut estää värähdystä kulkemasta vartalonsa lävitse – tapahtumat krapulan huurteisen aamun jälkeen tuntuivat epätodellisilta ja järjettömiltä. Olivatko lehmien lehmä Pamela Parkinson ja tämän typerät gorillat Bennet ja Price todella vieneet hänet kaikista linnan kolkista juuri Salaisuuksien kammioon ja todella kiduttaneet hänet henkihieveriin? Lily tiesi, että hänen ja Pamelan välillä oli karvaan katkera historia, mutta silti tuntui absurdilta, että tyttö oli päättänyt järjestää vihanaisensa pään pantiksi tällaisen tempun. Vihasiko Pamela häntä todella niin paljon ja miksi? Lilykin vihasi Pamelaa – tällä hetkellä huomattavasti enemmän kuin ennen – mutta hän ei olisi ikimaailmassa kidnapannut Pamelaa koulun käytävältä, raahannut tätä linnan synkimpään kolkkaan ja ryhtynyt kiduttamaan tätä…
   Lilyn päässä vilahti Bennetin synkän kiihottuneet kasvot ja Pamelan suuret, järkyttyneet silmät ja empivä katse…
   ”Lily, oletko hereillä?” kuului äidin ääni ja Lily räväytti silmänsä auki. Refleksinomainen liike sai jonkun jysähtämään ikävästi hänen päässään ja voihkaisu karkaisi hänen huuliltaan. Ei avoimia silmiä siis, Lily päätteli.
   Lämmin ja sileä käsi puristi Lilyn kättä rohkaisevasti. ”Lepää vain, kulta, kaikki on hyvin.”
   Lily olisi halunnut vastata, mutta hänen kielenkantansa tuntui aivan liian jäykältä puhumiseen. Hän tyytyi kääntämään päätään johonkin nyökkäyksentapaiseen ja keskitti kaikki voimansa puristaakseen äitinsä kättä.
   ”Voi, kulta…” Ginny siveli hänen kasvojaan, pyyhki hiuksia hänen otsaltaan, kosketus tuntui lohduttavalta.
   Kuului avautuvan oven ääni ja pieni kolahdus, kun ovi sulkeutui tulijoiden perässä, muutamien askelten äänet kolahtelivat lattiaa vasten ja pysähtyivät johonkin Lilyn lähettyville.
   ”Onko hän herännyt?” Harryn ääni oli vähän käheä.
   ”Hän taitaa olla hereillä nytkin”, totesi Jamesin ääni. ”Hei, Lily, näen sinun irvistelevän siellä.”
   Lilyä hymyilytti, vaikka se sattuikin.
   ”Pomfrey sai näköjään ne kammottavat jäljet pois hänen kasvoistaan”, kuului Shawnin ääni ja Lilyn sydän pompahti ja muistikuvat vilistivät hänen mielessään, hän, Lily, verisenä ja tärisevänä suutelemassa Shawnia, Shawn puristamassa Lilyä tiukasti sylissään, vastaten suudelmaan…
   ”Matami Pomfrey on perinyt äidiltään parantamisen lahjansa”, Harry sanoi hiljaa. ”Hänen äitinsä paikkasi minut moneen otteeseen kouluaikoinani…”
   ”Mukaan lukien meidän seikkailumme jälkeiset vauriot, kun Voldemort vei minut Salaisuuksien kammioon”, Ginny sanoi hymyä äänessään.
   ”Silloinkin.” Harryn ääni oli lämmin.
 ”Mitä siellä tapahtui? Lähetitkö ne hirviöt Azkabaniin?” Ginny kysyi.
   ”Olin lähettämässäkin, mutta Anastasia halusi kuulustella heitä. Parkinsonin tyttö sai koko jutun kuulostamaan sen Bennetin idealta ja vaikutti järkyttyneeltä, samoin Price. Ron haki Bennetin ja vie hänet Azkabaniin, mutta Anastasia haluaa kuulla Lilyn kertomuksen tapahtumista ennen kuin päättää, mitä Pamelan ja Pricen kanssa tehdään.”
   ”Valehtelevat paskiaiset”, James sylkäisi. ”He kaikki olivat mukana siinä. Lily oli sidottu kivenmörikkään, perkele! He olivat potkineet häntä kasvoihin! Pamelan ja Pricen pitäisi mennä Bennetin seuraksi homeiseen selliin ja jäädä sinne mätänemään ankeuttajien lääpittäväksi.”
   ”Tunnen Bennetin perheen, pidätimme hänen isänsä vain vähän aikaa sitten… Anastasia kertoi Bennetin jääneen kiinni eläinten kiduttamisesta Kielletyssä Metsässä muutamaankin otteeseen ja hänen historiansa koulussa on muutenkin hämärä ja epäilyttävä…”
   ”Kuvottavaa”, James tuhahti. ”Tekisi mieli tunkea nyrkki sen limanuljaskan kurkkuun ja repiä kaikki sen saastaiset sisäelimet ulos.”
   ”James”, Ginny sanoi hiljaa, toruen.
   ”Mitä? Et voi väittää ettei sinun tekisi mieli!”
   ”Vihani ja kostonhimoni on hieman hillitympää ja sivistyneempää kuin sinun.”
   ”Älä ole tekopyhä, kyllä minä sinut tunnen”, James sanoi naljailevalla äänellä, ”jos olisit nähnyt Bennetin, hän olisi jo nuoleskelemassa omia räkäpalleroitaan ihan niin kuin oikein olisikin.” Jamesin ääni oli vihainen ja jopa hieman syyttävä ja Lily olisi halunnut tarttua veljensä käteen, kertoa tälle että uhota ei tarvinnut enää, kaikki oli hyvin…
   ”Älä puhu äidillesi noin”, Harry sanoi äänellä, jonka Lily tiesi sulkevan Jamesin suun hetkessä. ”Tämä on ollut järkytys meille kaikille eikä naljailusi tee tästä yhtään helpompaa.”
   ”No anteeksi vain.” James kuulosti siltä, että ei todellakaan tarkoittanut pyyntöään ja pieni hymy pyrki taas Lilyn suupieliin.
   Joku kosketti sormillaan Lilyn huulia. ”Älä naura minulle, pikkusisko tai pistän suuhusi räänmakuisia karamelleja.”
   ”Ehkä olisi paras antaa Lilyn nukkua”, Shawn sanoi matalalla äänellä. ”Lähdetään Auroriaan, James.”
   Lily saattoi melkein kuulla Jamesin empivän.
   ”Voit tulla katsomaan häntä huomenna”, Harry sanoi rauhoittavasti, ”mekin tulemme. Matami Pomfrey sanoi, että hän joutuu olemaan täällä ainakin muutaman päivän.”
   ”Okei”, James myöntyi. ”Haluan sitä paitsi olla näkemässä, kun lähetät sen lehmien lehmän Azkabaniin, minne hän kuuluu.” Käsi hipaisi Lilyn hiuksia hellästi pörröttäen niitä. ”Hyvää yötä, pikkusisko. Nähdään huomenna. Toivottavasti sinusta on silloin vähän enemmän iloa kuin tänään.”
   ”Kauniita unia, Lily”, Shawn sanoi matalalla äänellä ja Lilystä tuntui kuin joku olisi yhtäkkiä sivellyt häntä jollakin, joka lämmitti hänen ihoaan ja sydäntään. Mikä häntä oikein vaivasi?
   James ja Shawn lähtivät ja Harry, Ginny ja Lily jäivät Sairaalasiiven hämärään. Lily saattoi melkein tuntea vanhempiensa huolestuneet katseet kasvoillaan. Hän olisi halunnut kertoa heille ettei tarvinnut huolehtia ja että hän paranisi kyllä, mutta hän ei kyennyt muodostamaan sanoja ääneen. Hän keskittyi ajattelemaan sitä: kaikki on hyvin, kaikki on hyvin…
   Hän oli elossa, joten kaikki oli hyvin. Miksi ei olisi?
   Harry silitti Lilyn hiuksia. ”Minun rohkea pikku tyttöni.”
   Lilyä itketti ja hän tunsi äkillisesti lapsellista halua hautautua isänsä syliin niin kuin monesti pienenä oli tehnyt.
   ”Haluan jäädä tänne, hänen luokseen yöksi”, Ginny kuiskasi. Hänen äänensä oli jotenkin hyvin hauras ja surullinen.
   Lily kuuli, kuinka Harry syleili Ginnyä. ”Jää vain. Minä lähden töihin. Pitää ottaa selvää Parkinsonista, Bennetistä ja Pricestä.”
   ”Etkö voisi tehdä sitä huomenna?”
   ”Ei, minun on tehtävä tämä heti.” Harryn ääni oli anteeksipyytävä, mutta päättäväinen. ”Sinä voit nukkua täällä, odotas…”
   Lily kuuli taikasauvan viuhahtavan ilmassa ja tunsi taikojen kiemurtelevan vierellään, ympärillään, joka puolella.
   ”Harry?” Ginnyn ääni oli hyvin käheä jostakin tunteesta, ehkä surusta, ehkä vihasta, ehkä pelosta. Hän oli varmaankin haudannut kasvonsa Harryn syliin, koska tämän ääni oli vähän tukahtunut ”En halua, että heille käy enää ikinä mitään tällaista. Pidäthän siitä huolen?”
   Lily kuuli isänsä suutelevan äitiä. ”Lupaan, että pidän.”
   Harry tuli Lilyn luokse ja kumartui antamaan suukon tämän poskelle. ”Kauniita unia, pieni tirriäiseni.” Käsi hipaisi Lilyn hiuksia kevyesti ja sitten isä lähti.
   Ginny kapusi Lilyn viereen yhtäkkiä levenneelle sängylle ja kietoi kätensä tyttärensä ympärille. Hiljaiset, väsyneet kyyneleet täyttivät Lilyn silmät, pisarat valuivat hänen poskilleen. Hän tunsi sydämensä täyttyvän lämmöstä ja turvallisuudentunne ja kiitollisuus valahti häneen hyökyen.
   Lily vajosi pimeyteen äitinsä sylissä kuin pikkulapsi.

*

”Lehmis kiljui kuin peura, kun tykitin häntä avada kevidrillä – tiedättehän, avada kedavran  näköisloitsulla, se kirous singahtelee kuin kiveriöllä ammuttuna”, Roxanne lisäsi omahyväisesti ja katsoi muhkeaan tyynyyn uppoutunutta Lilyä ja nojatuolissa pähkinöitä napostelevaan Albukseen tietäväisesti. ”Tiedättehän, jästien tappamisase.”
   ”Olet jotenkin verisellä päällä”, Lily sanoi kuivasti. ”Mitä sitten tapahtui? Miten Lehmis – olettaakseni tarkoitat Pamelaa, vaikka kuvaus tosin voisi sopia myös Bennettiin – pakeni kostonhimoisilta, viehkeän violeteilta kynsiltäsi?”
   ”Se on muuten kivääri”, Albus huomautti ja rouskaisi pähkinän.
   ”No, joo, Lehmis kutsui yhtäkkiä luudat jostain ja pakeni paikalta Pricen kanssa ruikuttamaan rehtorille jotain, säälittävää. Melkein luulin, että Lehmis itki, niin kimeää ääntä se piti. James ja Bennet kirosivat toisiaan jonkin aikaa, mutta lopulta James pisti Bennetin ruotiin ja piti tämän kasvoja mudassa kuiskutellen ilmeestä päätellen rakkausloruja tämän korvaan niin kauan, kunnes vanhempasi ja rehtori tulivat paikalle. Haha, olisitpa nähnyt, kun Ron pölähti tänne ja napautti köysilukon sen niljakkeen ranteisiin ja ilmoitti että nyt mennään asumaan vähäksi aikaa ankeuttajien huomaan. Ilme oli sinänsä huvittava, vaikka se poika onkin tosi ruma. Todella, todella ruma, surullisen ruma. Edes muta ei peittänyt sen pojan sielun rumuutta.”
   ”Juu, minä taisin nähdä vilahduksen siitä rumuudesta”, Lily totesi synkkänä ja värähti muistaessaan kuuman hengityksen kasvoillaan ja kiihkeän painon reittään vasten.
   ”Shawn oli hurjan söpö, kun kantoi sinut pois sieltä”, Roxanne sanoi unelmoiva ilme kasvoillaan. ”Näytitte ihan kuin olisitte kävelleet jostakin loisteliaasta rakkaustaistelutarinasta. Hidastettuna.”
   ”Joo, Lily yltä päältä veressä ja hiessä ja liejussa ja ilmiselvässä kivussa ja Shawn pöllähtäneen näköisenä ihan kuin ei olisi oikein tiennyt, että missä oikein on ja miten päin”, Albus hörähti, mutta hänen kasvoillaan oli vähän kovettunut ilme.
   Lilylly tuli hassu tunne kun hän kuvitteli itseään Shawnin sylissä, ihan kuin hän olisi kaivannut palavasti tuota hetkeä, mikä oli tapahtunut, mutta jota hän ei muistanut. Ihan kuin hän olisi jollakin tapaa kaivannut Shawnin luo. Miten outo tunne.
   ”Shawn on kuin Kookas Kuuma Prinssi Rohkea”, Roxanne sanoi kiihkeästi ja puristeli ilmaa edessään kuin olisi kosketellut ja sivellyt jotakin. Tyttö näytti kerta kaikkiaan hassulta, niin palava ilme tällä oli kasvoillaan ja niin täydellisesti tämä sopi istumaan risti-istunnossa, tummat silmät palaen Lilyn nyt jo normaalin kokoisen sairaalasängyn jalkopäähän, että Lily ei voinut kuin nauraa sydämen lepattaessa kevyesti, huolettomasti hänen rinnassaan.
   ”Huomattu on”, Lily sanoi ja mietti Shawnia. Kyllä vain, kuvaus sopi melko täydellisesti.
   ”Vielä minä sinua maistan, oi mun Prinssi Rohkeain…” Roxanne lauleskeli hiljaa ja keinutteli itseään kaivautuessaan valtavaan karamellipussiin, jonka oli aikaisemmin napannut Lilyn sairasvuoteen yöpöydältä. Pöytä oli vyöryvän täysi makeisia ja laulelevia kortteja, joista joku päästi yhtäkkiä kimeän äänen.
   Lily tunsi jonkin hyvin oudon tunteen kouraisevan vatsaansa – ei palleaansa? – tai ehkä sittenkin rintaansa, läheltä kaulaa. Kuuman jäätävä tai jäätävän kuuma, tuskainen, kiristävä tunne poltti häntä yhtäkkiä joka puolelta, hänestä tuntui kuin joku olisi kuristanut häntä ja samaan aikaan hän tunsi omituista, absurdia ja voimakasta halua tönäistä Roxanne lattialle.
   ”Matami Pomfrey?” Lily huudahti ja Albus ja Roxanne säikähtivät. ”Matami Pomfrey!”
   Keski-ikäinen, terveyttä ja hygieenisyyttä ympärilleen säteilevä nainen pyyhälsi huoneeseen. ”Mikä on, Lily?”
   ”Minun lääkkeissäni on jotakin vikaa”, Lily huoahti ja paineli rintaansa. ”Taisin saada jonkinlaisen kohtauksen äsken.”
   ”Millaisen kohtauksen?” Matami kysyi huolestuneena samaan aikaan, kun Roxanne töräytti: ”Häh?” Albuksen sormet olivat pysähtyneet ilmaan ja pitelivät suolapähkinää puolimatkassa suuhun.
   ”Se puristi ja kuristi joka puolelta”, Lily kertoi punan kohotessa pakottavana hänen kasvoilleen, ”kuin kuuma aalto, kylmän jäätävän raivon tavoin. Se oli kamalaa.”
   ”Oletko varma ettei se ollut orgasmi?” Roxanne kysyi ja Albus hätkähti niin, että pähkinöitä lenteli ympäriinsä.
   Lily vilkaisi parasta ystäväänsä kyllästyneenä ja pyöräytti tälle silmiään. ”Kyllä minä nyt orgasmin tunnistan, eikä se kyllä tunnu kylmältä, jäätävältä raivolta tai millään tavalla kamalalta.”
   ”Riippuu kliimaksista.”
   Albus ryki kovaan ääneen. ”Hei? Hei? Yök?”
   ”Voisivatko Potter ja Weasley jättää seksuaalisuuden pohtimisen myöhemmäksi ja keskittyä neiti Potterin terveydentilaan? Lily, huimaako sinua? Onko sinulla huono olo, oksettaako?”
   Lily mietti hetken. ”Ei…”
   ”Orgasmi se siis oli”, Roxanne sanoi ja virnisti Albukselle omahyväisen tietäväisenä. Albus vastasi katseeseen päätään pyöritellen, silmiään merkityksellisesti muljautellen ja peittäen mielenosoituksellisesti korvansa.
   ”Eikä ollut!”
   ”Hyvä on sitten… Jos sinulla on huono olo, Lily, tai sinua huimaa, tai oksettaa, kutsu minut paikalle”, Matami Pomfey sanoi ja vilkaisi Lilyä, Albusta ja Roxannea hieman ihmeissään ennen kuin sulkeutui huoneeseensa.
   ”Oletteko ikinä ajatelleet, että voisitte säästää vähemmän siveelliset pohtivat keskustelunne yksityisiin illanistujaisiin? Hämmennätte muita ihmisiä”, Albus sanoi ja näytti melkein toruvalta.
   ”Älä esitä minulle mitään siveyden sipulia”, Roxanne sanoi ja katsoi Albusta merkitsevästi. ”Eikös se ollut viime viikolla, kun satuin kulkemaan Pottereiden puutarhan läpi ja yllätin sinut kieriskelemässä kukkapenkissä Amelien kanssa?”
   ”Ai, tekö ne penkit mylläsitte?” Lily huudahti Albuksen punastuessa helakasti, mutta hymyillen. ”Minä ja James paikkasimme aiheuttamaanne tuhoa pelosta jäykkänä, ajattelimme että äiti löytäisi keinon syyttää meitä kukkapenkkiensä vandaloimisesta kuitenkin ja kieltäisi tarjoamasta meille vanilijavanukaskohokasta, joka juuri sillä hetkellä sattui olemaan uunissa…”
   ”Herkkupersukset”, Roxanne tuumasi. ”Sisään!” tyttö sitten lisäsi, kun ovelta kuului koputus.
   Rehtori Diaz, Harry ja Ginny astuivat sisälle. ”Huomenta”, rehtori toivotti. ”Anteeksi että vaivaan, mutta haluaisin keskustella hetken eilisen tapahtumista Lilyn kanssa.”
   Roxanne ja Albus nousivat ylös. ”Totta kai.” Roxanne vinkkasi Lilylle silmää ja Albus hymyili rohkaisevasti, kun he lähtivät huoneesta.
   Ginny tuli istumaan Lilyn sängynlaidalle ja Harry istuutui Albuksen vapauttamaan tuoliin. Rehtori Diaz istahti tuolille Lilyn sängyn viereen.
   ”Kertoisitko, mitä tapahtui sen jälkeen, kun poistuit makuusalistasi eilen aamulla”, Anastasia pyysi.
   Lily alkoi kertoa. Hän kertoi, kuinka oli lähtenyt etsimään William Peeksiä (hän varoi mainitsemasta Kelmien karttaa siinä pelossa, että Anastasia haluaisi takavarikoida sen) ja kuinka hänellä oli ollut käytävällä tunne, että joku tarkkaili häntä. Hän kertoi Bennetistä, joka oli tainnuttanut hänet yllättäen käytävällä ja kuinka hän oli herännyt Salaisuuksien kammiossa siihen, kun Bennet oli potkaissut häntä kasvoihin ja Price kylkeen.
   Harry nousi äkillisesti ylös näyttäen vihaiselta. Lily katseli, kuinka hänen isänsä käveli kädet puuskassa Sairaalasiiven ikkunan luokse ja jäi tuijottamaan pihamaata. Lily puraisi huultaan ja jatkoi kertomustaan.
   ”He sitoivat minut pylvääseen. Parkinson ja minä naljailimme toisillemme hetken aikaa… sitten Bennet suuttui ja alkoi viskoa minua kirouksillaan. Lähinnä hän käytti kidutuskirousta.” Lily ei voinut olla värähtämättä. Ginny puristi hänen kättään näyttäen kalpealta.
   ”Entä mitä Price ja Parkinson tekivät? Käyttivätkö he kirouksia sinuun?”
   Lily oli hetken hiljaa. Pamela ja Price olivat kyllä molemmat naureskelleet hänelle, haukkuneet häntä… mutta Bennet oli ollut ainoa, joka oli kiduttanut sauvallaan häntä. Lilyn teki hirveästi mieli kostaa, valehdella ja väritellä niin että Pamela ja Price joutuisivat vaikeuksiin…
   Harry kääntyi katsomaan Lilyä ja yksi vilkaisu isän silmiin sai Lilyn nielaisemaan värikkäät valheet. ”Ei, lähinnä he vain nauroivat ja haukkuivat minua… Bennet innostui jossakin vaiheessa liikaa minun huudattamisestani ja Parkinson ja Price vaikuttivat vähän hätäänytyneiltä ja pyysivät häntä lopettamaan.”
   Anastasia nyökkäsi ja näytti Lilyn mielestä jotenkin helpottuneelta. Rehtori vilkaisi Harrya. ”Minä en erota heitä.”
   ”He olivat mukana siinä”, Harry sanoi vihaisesti. ”He olivat mukana kiduttamassa minun tytärtäni eivätkä he todellakaan voi korvata sitä muutamalla jälki-istunnolla!”
   ”He ovat minun oppilaitani ja minä vannon, että he saavat rangaistuksen tästä. Mutta he eivät ole tehneet mitään anteeksiantamatonta.”
   ”Vai eivät olet tehneet mitään anteeksiantamatonta?” Ginny räjähti.
   ”Bennet on vahva luonne ja Parkinsonin ja Pricen mukaan hän pakotti heidät mukaan”, Anastasia sanoi. Hän oli ristinyt kätensä puuskaan ja näytti päättäväiseltä. ”Minä olen tämän koulun rehtori ja tiedän, mikä on parasta oppilailleni.”
   ”Eli annat kahden toisten kiduttamisesta nauttivan pienen ääliön kulkea käytävillä viattomien oppilaiden joukossa?” Ginny kivahti ja ponnahti seisomaan.
   ”Joskus on parempi pitää laitapuolelle hakeutuvat lähellä kuin kaukana”, Anastasia vastasi rauhallisesti nousten hänkin ylös tuoliltaan. ”Sillä tavoin voin ehkä vielä vaikuttaa heidän kohtalonsa kulkuun. Jos erotan heidät, se olisi sama kuin antaisin heidän kulkea vastarinnatta pimeälle puolelle.”
   ”Kuljit pimeän puolelle itse, kun teit päätöksesi”, Harry sanoi vihaisesti, lopullisen ja pettyneen kuuloisesti. ”Minä en jätä tätä tähän. Harmi, että päätit toimia näin, en haluaisi ryhtyä toimimaan sinua vastaan.”
   Anastasia kohotti leukaansa. ”Älä sitten ryhdy. Ymmärrän kostonhimosi, mutta tunteesi ovat liian pinnalla tässä asiassa, tässä on kuitenkin kyse nuorista lapsista. Eikä kukaan ole kuollut.”
   ”Mutta minun tytärtäni on kidutettu eikä kukaan joka on ollut mukana siinä pääse livahtamaan tästä noin vain!” Harry sanoi vihaisesti. ”Minä todellakin aion pitää siitä huolen!”
   ”Sitten meillä on edessämme inhottava poliittinen valtataistelu”, Anastasia sanoi huokaisten. ”Sitäkö sinä oikeasti haluat?”
   ”En”, Harry sanoi melkein sylkäisten. ”Mutta minä haluan oikeutta tyttärelleni. Eikä minulla ole sinulle enää muuta sanottavaa. Lily, me tulemme huomenna vielä katsomaan sinua. Nyt meidän on lähdettävä.”
   Lily nyökkäsi vaikeana. Hänestä koko tilanne oli ahdistava ja inhottava ja aivan liian vaivalloinen hänen käsiteltäväkseen.
   Ginny ja Harry hyvästelivät Lilyn ja loivat Anastasiaan vielä viimeisen vihaisen katseen, ennen kuin poistuivat Sairaalasiivestä. Anastasia katsoi Lilyä anteeksipyytävästi. ”Pyydän anteeksi, jos päätökseni loukkaa sinua tai saa sinut tuntemaan, että en välitä siitä, mitä sinä jouduit kokemaan. Asia ei todellakaan ole niin.”
   ”Ei, kyllä minä ymmärrän”, Lily sanoi. ”Henkilökohtaisesti olen iloinen siitä, että et erottanut niitä taliaivoja. Nyt minä voin kostaa heille.”
   Anastasia loi Lilyyn tiukan katseen, vaikka hänen kasvoillaan karehtikin pieni hymyntapainen. Rehtori toivotti Lilylle pikaista paranemista ja avasi sitten Sairaalasiiven oven ja oli törmätä Roxanneen, joka oli ilmeisesti seissyt oven takana korva ovessa kiinni.
   Roxanne virnisti ja teki kunniaa rehtorille, joka katsoi tätä tyynesti. ”Jatkakaa”, Anastasia sanoi ennen kuin katosi käytävälle. Roxanne livahti sisälle ilkikurinen ilme kasvoillaan ja hänen perässään tulivat sisälle James, Shawn ja Albus.
   Lilyn silmät hakeutuivat Shawnin silmiin. Heidän katseensa kohtasivat ja hetki oli omituinen – Lilystä tuntui kuin kaikki muu ympärillä olisi yhtäkkiä sumentunut ja Shawn piirtyi terävänä hänen silmiinsä. Harmaanvihreiden silmien katse oli vakava ja totinen, kun ne katsoivat syvälle Lilyn sinisiin silmiin. Sitten Shawn kiskaisi katseensa irti ja kummallinen, pysähtynyt hetki oli ohitse.
   ”Katso, ketä minä löysin käytävältä”, Roxanne sanoi ja vinkkasi silmäänsä loikatessaan takaisin Lilyn jalkopäähän. ”He väittivät tulleensa katsomaan sinun vointiasi, mutta tiedän että Shawn halusi vain tekosyyn tulla lirkuttelemaan taitavalla kielellään minulle kaikenlaista kaunista.”
   Shawn virnisti tytölle. ”Minä sinulle lirkuttelut vielä näytän, tyttöseni.”
   Lily tunsi taas sen kammottavan, jäätävän puristavan tunteen sisällään, ihan kuin joku olisi kuristanut häntä tai kenties hänen sydäntään. Tunne oli musertava. Sekopäistä, hän ajatteli ihmeissään.
   ”Lopettakaa nuo limaiset vihjailunne”, James tokaisi ja hymyili sitten Lilylle. ”Hei, pikkusiskoseni, joko olet toipunut kurjien pikku ketaleiden hyökkäyksestä?”
   ”Ihan pian olen täysissä hengen ja ruumiin voimissani ja menen potkimaan Pamelaa suoraan löllyvään takamukseen, kovaa”, Lily vakuutti.
”Minä voin vääntää hänet pyllistysasentoon”, Roxanne lupasi avuliaasti.
Lily loi huvittuneen katseen tyttöön ja kysyi sitten Jamesilta: ”Näitkö äidin ja isän?”
   ”Joo, he eivät olleet turhan iloisia”, Albus kiirehti vastaamaan ja loi Jamesiin tiukan katseen istuutuessaan takaisin nojatuoliin, josta oli vain vähän aikaa sitten noussut. ”Eikä tämä meidän hillitty Lohikäärmerakastajammekaan kauheasti ilostunut heidän uutisistaan.”
   ”James räjäytti muutaman tusinaa haarniskaa”, Shawn kertoi nauraen samalla, kun James istui Roxannen viereen sängylle tuuppien tätä saadakseen tilaa. Shawn itse meni istumaan ikkunalaudalle ja oli niin isokokoinen, että huone hämärtyi hieman tämän vartalon peittäessä pyöreän ikkunan.
   James kohautti olkiaan näyttäen nyrpeältä. ”Mielestäni Diaz on vajaaälyinen, kun jättää sen lehmän ja aasin tänne. Heidän pitäisi olla Ankeuttajien imutettavana juuri nyt.”
   ”Minusta ratkaisu oli kaikessa mielenkiintoisuudessaan piristävä”, Roxanne sanoi yllättäen. ”Nyt me voimme alkaa suunnitella kostotoimia.”
   ”Sitä samaa minäkin sanoin!” Lily huudahti.
   ”Miten te aiotte kostaa heille?” Shawn kysyi kiinnostuneena.
   ”Hmm”, Lily sanoi ja mietti asiaa hetken. ”Voisin kirota hänen vaatteensa unohduksiin aamupalalla ja pistää hänet laulamaan intialaista kansallislaulua melutusloitsun siivittämänä.”
   ”Oravaäänellä”, Roxanne lisäsi innostuen.
   ”Säälittävää!” James sanoi ja katsoi pettyneenä Lilyä. ”Onko tuo todella sinun käsityksesi kunnon kostosta?”
   ”Herra Lohikäärmerakastaja on sitten hyvä ja kertoo, jos mielessä on parempi kostotoimenpide!” Lily mulkoili Jamesia.
   ”Mistä tuo Lohikäärmerakastaja oikein tulee?” Shawn kysyi ja katsoi Jamesia epäluuloisesti. ”Mitä sinä oikein teit siellä Bulgariassa niiden lohikäärmeiden kanssa?”
   Lily, Albus ja Roxanne purskahtivat nauruun ja James katsoi totisen kyllästyneenä Shawnia.
   ”James oli tunnettu hellistä kädenliikkeistään, kun hän siveli lohikäärmeiden suomuja”, Albus kertoi kulmiaan kohotellen.
   ”Ei!” James huudahti. ”Muut kouluttajat olivat vain kateellisia huikeasta ja luontaisesta pätevyydestäni ja keksivät nimen päästäkseen naljailemaan minulle! Kostonhimoisia hunsvotteja.” James risti kätensä puuskaan.
   ”Charlie-eno oli ystävällinen ja kertoi lempinimestä koko suvulle”, Roxanne lisäsi.
   ”Ah”, Albus sanoi ja sulki silmänsä ja pisti kätensä sydämensä päälle kuin olisi muistellut jotakin autuaan onnellista. ”En koskaan unohda sitä hetkeä.”
   ”En minäkään”, James jupisi.
   ”Pääsetkö jo huomenna pois Sairaalasiivestä?” Albus kysyi Lilyltä.
   Lily kohautti olkiaan. ”Luultavasti. Oloni on melko normaali, vähän vain heikottaa ja jäseniä kolottaa ihan kuin olisin viettänyt viime yön Kolmessa Luudanvarressa shottishokkikisan parissa.”
   ”Ehkä se on edellisillan haamukrapulaa”, Shawn virnisti.
   ”Hyvin mahdollista”, Lily nauroi. ”Se oli kyllä hauska ilta. Olisittepa nähneet Roxannen, kun me talutimme häntä pitkin linnan käytäviä. Meinasin pissiä pöksyihini kun nauroin niin paljon. Ne sinun laulusi, Rox… rakas toverini, sinulle ei ole siunaantunut lauluääntä ei sitten niin ollenkaan.”
   Roxanne mutristi huuliaan. ”Tai sitten sinulle ei ole siunaantunut sävelkorvaa.”
   Albus rykäisi. ”Rox, ainoastaan lepakot saattaisivat pitää hoilauksestasi.”
   ”Olkaa hiljaa”, Roxanne mutisi inhoavasti. James taputti tätä osaaottavasti olalle.
   ”Eikö olekin kivaa, kun kaikki pitävät pilkkanaan?”
   ”Oikein hupaisaa, kiitos vain.”
   ”Minun on lähdettävä”, Albus sanoi vilkaistuaan kelloaan. ”Lupasin tavata Amelien vielä tänään ja sitten minun on aloitettava sadan sivun pituinen selonteko maahisten oikeuksien uudistusasetelmista.”
   ”Ei tarvitse selittää enempää”, Lily kiirehti sanomaan. ”Tule joku viikonloppu meidän kanssa Tylyahoon.”
   ”Saatan tullakin”, Albus sanoi hymyillen ja tökkäsi silmälasejaan ylemmäs nenällään. ”Kunhan Rox lupaa olla laulamatta.”
   ”Hah hah.”
   Albus heilautti kättään ja lähti.
   ”No, mitäs aurorikokelaiden tyyssijaan kuuluu?” Lily kysäisi jäljellejääneiltä pojilta.
   ”Shawn on saanut Aqualine-neitokaisesta vihamiehen”, James kertoi virnistellen. ”Se tyttö mulkoilee Shawnia siihen tapaan kun voisi syöttää tämän raaja kerrallaan jättiläiskalmarille.”
   ”Mikä on täysin järjetöntä!” Shawn huudahti ja mutristi alahuultaan. ”En ole tehnyt hänelle yhtään mitään!”
   ”Miksi hän on sitten vihainen sinulle?” Roxanne kysyi.
   ”Ei aavistustakaan! Hän sai eilen jonkinlaisen kohtauksen ja kilisi minulle, että mukamas flirttailin kauniille Ava-tyttöselle ja se tuntui saavan hänet raivon partaalle. Ja siitä lähtien hän on tuijottanut minua hyvinkin vihamielisesti, en meinannut saada paahtoleipää nieltyä kun hänen katseensa koversi minuun reikiä ja kurkkuni kuivui pelosta.”
   ”Ehkä tämä Aqualine on ihastunut Avaan?” Roxanne ehdotti.
   James ja Shawn tuijottivat tyttöä silmät pyöreinä. ”Miten niin? Hehän ovat molemmat tyttöjä.”
   Lily ja Roxanne nauroivat. ”Entä sitten?”
   ”No, se on täysin epäluonnollista”, James totesi ja värähti.
   ”Oikeastaan nyt kun mietin asiaa”, Shawn sanoi pohtivalla äänellä ja hieroi leukaansa, ”minusta tuntuu että pidän ajatuksesta. Mieti sitä, James! Aqualine ja Ava – sivelemässä saippuaa toistensa iholle suihkussa…”
   ”Iuh!” Roxanne heitti karamellilla Shawnia ja osui suoraan tämän otsaan. ”Sinä todella olet limainen!”
   ”Siksihän kaikki naiset perääni kuolaavatkin”, Shawn virnisti. ”Etenkin sinä.”
   Lilyn sisällä kuohahti jäätävä raivo ja hänen teki mieli heittää Shawnia kukkamaljakolla, joka koristi hänen yöpöytäänsä.
   ”Olet niin täynnä itseäsi, että se on ällöttävää”, James totesi.
   ”Jollakin kieroutuneella tavalla se on omituisen viehättävää”, Roxanne totesi omasta puolestaan.
   Shawn iski silmäänsä tytölle ja katsoi sitten Jamesia. ”Sinä olet vain kateellinen, kun sinua hellivät vain lohikäärmeet, oi hupaisa Lohikäärmerakastaja.”
   ”Vielä minä sinulle hupaisat näytän”, James jupisi.
   Lily risti kätensä puuskaan. Hänen olonsa oli ärtynyt, pettynyt ja surullinen ja hän ei todellakaan ymmärtänyt miksi. Hän ymmärsi vain sen, että se liittyi kaikin tavoin Shawniin.

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 7. osa 27.7.
Kirjoitti: tonksy - 28.07.2013 12:32:33

Hmmm... Mä oon kyllä huono kirjottaa kommentteja, niin että armahda ;). Tässä luvussa ei tosiaan tapahtunut paljoa, mutta ymmärrän kyllä että joskus tarina vaatii tällaista väkilukua kehittyäkseen paremmin... Vähäiset tapahtumat eivät tarkoittaneet sitä, että luku olisi ollut tylsää luettavaa, vaan onnistuit tuomaan sairasvuoteelle draamaa:D Pitää muuten vielä mainita, että Shawnin ja Jamesin välinen dialogi on tosi hyvää, tykkään molempien huumorista:D Toivoisin, että johonkin väliin tarinaa mahtuisi myös Albuksen ja Rosen ministeriöhommia ja Scorpiusta;);) mutta kiitos jälleen ja jatkoa!!

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 7. osa 27.7.
Kirjoitti: Bosamo - 28.07.2013 13:22:27

Uulalaa :)))

Tyksin tosta Shawnista hirmusesti :) Se on jotenki tosi ihana ;) Tai sitten sä vaan kuvailet sen ihanaks!! :D
Toi Lilyn ihastuminen tohon Shawnii tuli aika puuntakaa :D Ku Roxy on niin selvästi lääpällään siihen ;D

Sun teksti on toooosi sujuvaa ni sitä on kiva lukee :)

Ja minä myös haluan Rosea ja Scorpiusta lisää ;) Tai siis ei lisää, vaan haluun et neki tulee tarinaan jossain välissä mukaan! =)

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 7. osa 27.7.
Kirjoitti: jacoblove - 02.08.2013 00:55:39

Bosamo, minäkin tykkään Shawnista ;) kiitos kommentistasi! :) Rosea ja Scorpiusta luvassa, lupaan ;)

tonksy, haha, minua kommenttisi piristi ainakin paljon! :) kiva että tykkäät Jamesin ja Shawnin sanailusta, niitä on aina kiva kirjoittaa :) Rosea ja Scorpiusta luvassa kyllä ;) kiitos kommentista!


8.   Räkää ja sekavia tunteita

Rose Weasley haukotteli makeasti lampsiessaan kotitalonsa rappusia alas. Hänen vartalonsa oli vielä unessa ja tuntui kohmeiselta. Hän oli nukkunut vain muutamia hassuja tunteja ennen kuin herätyskello oli ikävästi herättänyt hänet todellisuuteen ja siihen, että hänen pitäisi olla Taikaministeriössä puolen tunnin kuluttua. Alistuneena kohtaloonsa Rose käveli keittiöön. ”Huomenta”, hän toivotti äidilleen, joka istui pöydän ääressä lukien Päivän Profeettaa vaaleanpunainen aamutakki päällään. Rose otti keittiön kaapista kahvimukin ja kaatoi itselleen höyryävää tummaa kofeiinia ja meni sitten istumaan äitinsä viereen. Mahonkinen pöytä oli anteliaasti täytetty munakkailla ja paahtoleivällä ja siihen pantavilla lisukkeilla.
   Hermione katsoi hänen väsynyttä olemustaan ja hymyili. ”Et olisi aina niin väsynyt, jos malttaisit käydä nukkumaan ajoissa. Tulit sisälle vasta yömyöhään.”
   ”Nukun sitten haudassa”, Rose tuumasi, voiteli itselleen leivän ja alkoi lappoa sen päälle juustoa ja makkaraa ja salaattia.
   ”Olitko taas puussasi?”
   ”Joo.”
   ”Mitä sinä luet?”
   ”Hendric Octavius, Aidot valheet. Aloitin sen illalla enkä voinut lopettaa ennen kuin olin lukenut sen loppuun. Se kertoi itsekkäästä, narsistisesta emotionaalisesti puutteellisesta miehestä ja naisesta, joka rakastui häneen.”
   ”Octavius…” Hermione maisteli kirjailijan nimeä. ”Hän kirjoittaa sarkastisen kylmiä rakkausromaaneja, eikö niin? No, saivatko he lopulta toisensa?”
   ”Eivät”, Rose sanoi ja tunsi surunaallon fiktiivisten hahmojen puolesta. ”Nainen kuoli vakavaan sairauteen ja mies tunsi ensimmäistä kertaa elämässään aitoa tuskaa ja päätti muuttaa hulttiomaista elämäntapaansa.”
   ”Surullista. No, ehkä se oli opetus, jonka elämän oli hänelle opetettava.”
   ”Maailmankaikkeudella on kieroutunut huumorintaju”, Rose mutisi happamasti. ”Kaikkien rakkaustarinoiden pitäisi loppua onnellisesti.”
   ”Kaikella on tarkoitus, Rose. On itsestä kiinni, osaako nähdä opetusten lävitse vai ei. Kaikki mitä sinulle tapahtuu on parasta, mitä sinulle voi ikinä tapahtua. Elämä opettaa sinulle juuri sen, mitä sinun on tarkoitus oppia.”
   ”Miksi meidän aamupalakeskustelumme ovat aina niin filosofisia?” Rose kysyi ja katsoi äitiään huvittuneena. Hermione hymyili.
  ”Ehkä sillekin on joku tarkoitus.”
  ”Lopeta, äiti.”
  ”Hyvä on. Millainen työpäivä sinulla on edessäsi?” Hermione kysäisi.
  ”Kiireinen. Huispauksen maailmanmestaruuskisat ovat ihan kohta ja meillä on hurja kiire saada kaikki järjestettyä. Emme ole vieläkään keksineet sopivaa paikkaa. Deanin metsä, jossa kisat on aina pidetty, on pistetty maan tasalle ja jästit ovat asuttaneet sen, kuulitko siitä?”
  Tieto näytti järkyttävän Hermionea jollakin tavalla, tämä liikahti aivan kuin joku olisi koskettanut häntä. ”Kisat, niin”, Hermione kurtisti kulmiaan inhoavasti ja käänsi Päivän Profeetan sivua. ”Meidän osastollamme tulee olemaan kisojen aikana hirvittävästi valvottavaa ja liikaa asioita on vielä järjestämättä. Olen iloinen, kun kisat ovat ohi.”
  ”Muutama viikko enää, äiti”, Rose muistutti lohduttavasti.
  ”Täällä haisee kahvi”, kuului uninen ääni. Rosen isä oli ilmestynyt hiukset pörrössä, silmät unisina ja suuri t-paita rypyssä keittiön ovensuuhun ja oli keskittänyt katseensa kahvipannuun.
   ”Juuri keitettyä”, Hermione kertoi kohottamatta katsettaan Päivän Profeetasta.
  ”Sinä jumalainen nainen”, Ron huokaisi haltioituneena ja lampsi kahvinkeittimen luokse pörröttäen ohi kulkiessaan Rosen hiuksia. Hän kaatoi itselleen kahvia ja suikkasi Hermionen päälaelle suukon ennen kuin istuutui Rosen viereen. ”Mitä minun lempitytöilleni kuuluu tänä aamuna?”
  ”Kirosimme juuri huispauksen maailmanmestaruuskisoja ja niistä aiheutuvaa valtavaa työtaakkaa”, Rose kertoi.
  Ron nieleksi kahviaan. ”Älä puhu noin epäkunnioittavasti kisoista, tyttö! Huispauksen maailmanmestaruuskisat ovat arvokas ja legendaarinen kulttuuritapahtuma!”
  ”Henkilökohtaisesti en ymmärrä, mitä mielenkiintoista on muutamalla lentämiseen noidutulla siivousvälineellä ja parilla hassulla pallolla, jotka halutaan palavasti heittää vanteiden läpi.”
  Ron hönkäisi järkyttyneenä ja läimäytti kätensä rintansa päälle. Hän sulki silmänsä aivan kuin olisi kärsinyt syvästi. ”En tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän. Ainoa tyttäreni ei ymmärrä huispauksen taianomaisuutta ja nimittää luudanvarsia noidutuiksi siivousvälineiksi.”
  Rose ja Hermione nauroivat ja Rose nousi pöydästä. Hän suikkasi suukon isänsä poskelle. ”Enhän minä tosissani, isä, kunhan kiusaan. Minun on valmistauduttava töihin. Nähdään illalla.”
”Sydäntenmurskaaja, tuo tyttö”, Ron huoahti.
  Olisinkin, Rose mietti laimeasti. Harmaat silmät vilahtivat hänen mielessään ja hän huokaisi.
  Hän kampasi pörröiset, punaiset hiuksensa nutturalle ja ilmiintyi sitten Taikaministeriön työntekijöiden sisäänkäynnille. Hän ei erityisemmin nauttinut siitä, että joutui joka aamu vetämään itsensä vessasta alas joka aamu, mutta oli kahdessa vuodessa ehtinyt tottua siihen.
  Taikaministeriön pääaula oli täynnä ministeriön työntekijöitä, jotka kiirehtivät kohti omia toimistojaan. Lähestyvien huispauksen mestaruuskisojen takia ministeriössä oli paljon ulkomaalaisia ministeriön työntekijöitä ja siksi aula tuntui täydemmältä kuin normaalisti. Lennokit sihahtelivat hurjaa vauhtia ilmassa ihmisten päiden yllä.
  Albus ilmestyi Rosen viereen kuten joka aamu. Albus kantoi tavalliseen tapaansa kahta pahvista kahvikuppia ja ojensi toisen sanaakaan sanomatta Roselle. Poika tutkiskeli Päivän Profeettaa inhoava ilme kasvoillaan.
  Rose vilkaisi sivua, jota Albus luki. ”Harry Potterin tytär kidutettiin melkein mielenvikaiseksi”, hän luki otsikon. ”Vieläkö he jauhavat siitä?”
”Joo”, Albus sanoi turhautuneella äänellä. ”Isä haluaa, että he jauhavat. Hän käyttää julkisuutta hyväkseen saadakseen lokaa rehtori Diazin niskaan.”
”No, Diazin olisi pitänyt erottaa Parkinson ja Price”, Rose tuumasi. He astuivat juuri hissiin, joka oli täynnä ministeriöläisiä. Tilan ahtaus oli epämiellyttävää ja Rose liimautui Albuksen kylkeen. ”Lily ei vieläkään ole varmaan kommentoinut asiaa?”
  Albus naurahti ja luki lehdestä. ”’Toimittajamme on ollut yhteydessä Lily Potteriin, mutta tämä on ollut hyvin haluton kommentoimaan dramaattisia tapahtumia. ’Joo, Lehmis ja muut kiduttivat minua, entä sitten? Miksi se sinua kiinnostaa?’ Haha, kuulostaa ihan Lilyltä. Isä ei varmastikaan anna heidän muokata ja väritellä mitään, mitä Lily sanoo.”
  ”Hyvä niin. Olen vain iloinen, että Lily on kunnossa.”
  ”Niin…” Albuksen ilme muuttui vähemmän iloiseksi ja tämä puri huultaan näyttäen vihaiselta.
  ”Toinen kerros”, ystävällinen naisääni ilmoitti, ”aurorien päämaja, taikalainvartijaosasto, taikuuden sopimattoman käytön virasto sekä Velhojen neuvoston hallintopalvelut.”
  Albus ja Rose ahtautuivat ulos hissistä. Albus jäi ensimmäiseen valtavaan toimistotilaan, taikalainvartijaosastolle ja Rose jatkoi matkaansa kohti hallintopalveluosastoa. Hän ei ehtinyt kulkea käytävän päähän ennen kuin Albuksen raivostunut ääni kantautui hänen takaansa. Hän käännähti ympäri.
  ”Mikä on vialla?”
  Albus marssi hänen luokseen näyttäen kerta kaikkiaan raivostuneelta. ”Minun selontekoni! Satasivuinen selonteko maahisten oikeuksien uudistusasetelmista! Se on kadonnut! Se oli hetki sitten laukussani ja nyt se on kadonnut!”
  ”Taas?” Rose parahti.
  Rose ja Albus olivat viimeisen kesän ajan huomanneet, että jostakin syystä heidän tärkeitä papereitaan tuntui katoavan kuin tuhka tuuleen. He olivat jo jonkin aikaa olleet varmoja, että joku varasti arvopapereita tahallaan ja juuri heiltä. Ei ollut kuitenkaan mitään mahdollisuutta selvittää, kuka niin teki ja miksi – heillä ei ollut mitään todisteita, ainoastaan puuttuvat paperit.
  ”Tämä ei voi olla mahdollista!” Albus rähjäsi. ”Minä kirjoitin sitä selontekoa kolme päivää putkeen!”
  ”Katso vielä laukustasi”, Rose sanoi epätoivoisesti ja vilkaisi kelloa hermostuneesti. Hän oli vähän myöhässä jo nyt ja hänen pomonsa naljaili aina mahdottomasti, jos hän myöhästyi, eikä hän todellakaan olisi jaksanut kuunnella mitään sellaista tänään.
  Albus kaivoi laukkuaan ja kiskoi sieltä papereita raivoissaan. ”Ei se ole täällä! Minulla oli se vielä, kun tulin töihin! Tämä ei voi olla totta!”
  ”Kyllä äiti ymmärtää, ei hän ole vihainen”, Rose lohdutti.
  ”Ei tässä ole nyt siitä kyse!”
  ”Juu, juu. Kuule, minun on mentävä. En jaksa kuunnella hänen naljailuaan.”
  Albus vilkaisi Rosea paljonpuhuvasti. ”Totta, anteeksi. Mene vain. Nähdään ruokatunnila.”
  ”Joo.” Rose irvisti anteeksipyytävästi Albukselle ja jätti tämän penkomaan laukkuaan.
  Hän kiirehti hallintopalveluosaston ovelle ja kiskaisi oven auki. Hänen pomonsa istui ison toimiston suurimman pöydän takana ja katsoi häntä kulmaansa kohottaen. ”Myöhässä taas, Rose.”
  ”Vähän vain”, Rose sanoi ja ärsyyntyi itseensä punastuessaan.
  Percy Weasley hymähti. ”Toivottavasti sinulla on edes hyvä syy.”
  ”Albus kadotti tärkeitä papereita ja oli aika hermostunut. Yritin vähän rauhoitella häntä.” Rose meni oman pöytänsä taakse istumaan ja irvisti nähdessään jättiläismäisen paperipinon odottamassa häntä.
  ”Taas?” Percyn ääni oli ihmettelevä. ”En ymmärrä, mihin ne oikein katoavat.”
  ”En minäkään.”
  Rose ja Percy vaipuivat hiljaisuuteen. Toimistossa ei ollut vielä muita, pöydät Rosen ympärillä olivat autuaan tyhjät. ”Missä muut ovat?”
  ”Kenttätöissä tänään.” Percy vastasi kohottamatta katsettaan omasta paperipinostaan. Rose hymähti. Siksi siis hänen pöydällään oli niin suuri kasa papereita.
  Ovelta kuului koputus ja sitten se avattiin. Rose kohotti katseensa ja kohtasi harmaat silmät ja ujon, vinon hymyn ja hänen vatsassaan muljahti. Lucifer Halo astui sisään kantaen jättiläismäistä paperikasaa.
  ”Tässä olisi tämä huispauksen maailmanmestaruuskisojen järjestelyasetukset.”
  Percy vilkaisi pinoa kyllästyneenä. ”Veisitkö ne Rosen pöydälle, kiitos.”
  Lucifer hymyili Roselle tullessaan hänen pöytänsä luokse. ”Melkoinen pino sinulla siinä.” Pojalla oli musta tukka, terävät kasvonpiirteet ja vahva leuka. Rosen mielestä tämä oli vaarallisella ja salaperäisellä tavalla komea.
  ”Sinä näköjään tulit kasvattamaan sitä.” Rose yritti hymyillä leveästi, mutta se tuntui hurjan vaikealta, kun hänen vatsassaan lepatti tuhat ja sata perhosta ja hänen poskiaan kuumotti.
  Lucifer iski silmäänsä tytölle ja kääntyi lähteäkseen pois. Rose tunsi hurjaa tarvetta huutaa tämän perään, sanoa jotakin nasevaa, kiinnostavaa, jotakin mitä Lily tai Roxanne olisi voinut sanoa, mutta hänen päänsä löi tyhjää. Mitä hän olisi muka sanonut?
  Lucifer heitti vielä viimeisen, vinon katseen Roseen ennen kuin sulki oven ja Rose painoi otsansa valtavaan paperikasaansa.

*

Matami Pomfrey päästi Lilyn vasta keskiviikkona pois Sairaalasiivestä, kolme päivää luihuisten hyökkäyksen jälkeen. Lily oli ruinannut maanantaista saakka poispääsyä, mutta Pomfrey oli ollut jääräpäinen ja väittänyt, että hänen kokemuksensa olivat henkisesti niin rankkoja, että Lilyn oli parempi loikoilla muutamia vapaapäiviä sängynpohjalla ennen arkeen paluuta. Lily oli sanonut, että kidutuskokemus oli ollut rankka fyysisesti, mutta hänen henkensä voi silti vallan mainiosti ja aivan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Pomfrey ei ollut uskonut häntä, käskenyt häntä vain laskemaan pään tyynyyn aivan kuin hän olisi ollut kuolemanvakavasti sairas.
  Lilystä oli ollut inhottavaa olla lukittuna ja yksinään Sairaalasiivessä ja Roxanne, joka tunsi Lilyn paremmin kuin kukaan oli uskollisesti istunut hänen sängyllään kaikki vapaa-aikansa, milloin lakkaamassa Lilyn varpaankynsiä ja milloin valittamassa kovaan ääneen sitä, että Lily näytti nuhjuiselta, häväistyltä mollamaijalta sairaalasiiven kaavussaan.  Tytön suu ei sulkeutunut hetkeksikään, mistä Lily tiesi, että tätä kyllästytti kyhjöttää Sairaalasiivessä ihan yhtä paljon kuin Lilyäkin, vaikka Roxanne ei ollut maininnut mitään kyllästymiseen viittaavaa sanallakaan.
  Roxanne nojaili Sairaalasiiven oveen ja odotti, kun Lily pakkasi muovikassiin kukkia ja kortteja yöpöydältään. Matami Pomfrey katseli Lilyä huolestuneesti huoneensa ovella.
  ”Muistathan, että voit tulla heti takaisin tai jos sinusta tuntuu pahalta. Oletko varma, että jaksat osallistua oppitunneille? Voin kirjoittaa sinulle muutaman sairastuspäivän, jos haluat.”
  ”En halua”, Lily töksäytti ärtyneenä hössötyksestä ja hoivasta. ”Olen täysin kunnossa.”
  ”Minä voin kyllä ottaa sellaisen lappusen, jos viitsisit sutaista sen nopeasti”, Roxanne sanoi Matamille virnistäen. Pomfrey ainoastaan vilkaisi tätä kyllästyneesti – Roxanne oli naljaillut tälle monta päivää aina tilaisuuden tullen purkaakseen turhautumistaan.
  ”Kiitos vaan siitä, että pakotit minut kyyhöttämään tässä loukossa turhan panttina”, Lily sanoi Matamille. Hänen mielessään vilahti äidin toruvat kasvot ja hän pinnisti kasvoilleen ystävällisen hymyn. ”Ei vainenkaan, kiitoksia, tuota, oikein miellyttävästä huolenpidosta. Toivon syvästi, että emme enää törmäile näissä merkeissä.”
  ”Minäkin toivon sitä. Hyvää loppuviikkoa, Lily.”
  ”Juu, kiitos samoin. Hei, hei.”
  Roxanne ja Lily vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti Sairaalasiiven oven sulkeuduttua heidän takanaan. Lily tirskahti ja Roxanne alkoi kikattaa, ja kun he olivat päässeet alkuun naurua oli mahdoton lopettaa ja kohta he molemmat räkättivät kaksin kerroin ihan vain ilosta – Lilyllä oli mahdottoman vapaa olo.
  He lähtivät kulkemaan kohti Rohkelikkotornia edelleen hihitellen. Muutama luihuinen käveli heitä vastaan ja hymyili Lilylle pilkallisen merkitsevästi. Roxanne mulkoili heitä riidanhaluisesti.
  ”Että minua ärsyttää”, tyttö sihisi kiukkuisesti. ”Luihuisille pitäisi antaa kunnon opetus!”
  ”Jotakin vähän hillitympää kuin heidän opetuksensa minulle”, Lily virnisti.
  Roxanne vilkaisi häntä vinosti ja oli virnistävinään takaisin, mutta Lily näki tumman varjon välähtävän tytön ruskeissa silmissä. Lily tarttui tytön käteen ja puristi sitä ohimennen. He kävelivät suuren ikkunan ohi ja Lily näki huispauskentän ja valtava kaipuu täytti hänen sydämensä, hän halusi kiihkeästi lentämään. Ehkä hän lähtisi pienelle lentoretkelle myöhemmin juhlistaakseen vapauttaan.
  ”Luuletko, että saisin huispauskentän varattua täksi illaksi?” Lily mietti ääneen.
  ”Et!” Roxanne melkein kiljaisi. ”Näinkö sinä kiität minua? Olen kyyhöttänyt jalkahikeäsi haistelemassa viimeiset kolme päivää ja nyt kun voisimme oikeasti tehdä jotakin kivaakin, sinä hylkäät minut kuin hyödyttömän hovineidon ja menet viilettämään tuulispäänä ympäri huispauskenttää, typeriä palloja jahtaamaan? Edes sinä et voi olla näin röyhkeä.”
  Lilyä nauratti. Roxanne oli ristinyt kätensä puuskaan ja hänen alahuulensa oli naurettavan dramaattisesti mutrullaan, ja tyttö oli selkeästi aidon loukkaantunut.
  ”Hyvä on, hyvä on!” Lily huudahti. ”Minä kyyhötän kiltisti kainalossasi koko illan ja en edes mieti lentämistä!”
Roxanne laski kätensä ja hymyili tyytyväisenä. ”Hienoa.”
  ”Mutta jos Espanjan Iilimato ilmaantuu näköpiiriin ja käy syömään naamaasi, minä ja Tulisalama katoamme oitis yön pimeyteen.”
  ”Richardo on kummallisen välttelevä”, Roxanne mutisi ja kurtisti kulmiaan. ”Tai siis, joo, kyllä hän öisin pitää minua lämpimänä – ”
  ”Yök.”
  ” – mutta muuten en ole nähnyt häntä melkein ollenkaan. Mitä ihmettä se komeus oikein puuhastelee?”
  ”Sinulla on outo käsitys komeudesta, neitiseni. Ehkä Richardo istuu Murjottavan Myrtin kanssa vessassa vertailemassa, kummalla on enemmän finnejä.”
  ”Ole hiljaa.”
  ”Okei.”
  Käytävällä käveli vastaan Puuskupuheja ja Korpinkynsiä ja he kaikki tuijottivat Lilyä silmät pyöreinä. Lilyä katsoi heitä kummastuneena takaisin. ”Mitä he oikein tuijottavat?”
  ”Sinua tietenkin. Koko koulu ei ole muusta puhunutkaan kun sinun seikkailustasi Salaisuuksien kammiossa.”
  ”Miksi he minusta puhuvat?” Lily ärtyi. ”Puhuisivat Bennetistä, Pricestä ja Lehmiksestä.”
  ”Sinä olet paljon mielenkiintoisempi, tiedäthän, Harry Potterin tytär, joka kulkee isänsä jalanjälkiä kopioiden ja kaikkea muuta sitä sontaa mitä he aina ovat jauhaneet.” Roxanne kohautti olkapäitään ja mulkaisi sitten ohikäveleviä korpinkynsiläistyttöjä, jotka supisivat toisilleen ja osoittelivat Lilyä. ”Joku voisi vielä kuvitella että teillä on hurjia, kesyttömiä, seksuaalisia himohaluja Lilyä kohtaan kun ette saa silmiänne irti hänestä!” tyttö karjaisi mahtavalla volyymilla.
  Korpinkynnet hätkähtivät ja katsoivat Roxannea kuin järkensä menettänyttä. Lily tirskahti. Tytöt kipittivät äkkiä toiseen suuntaan luoden Roxanneen vielä olkansa yli muutamia kummastuneita katseita.
  ”Äh, eihän tätä kukaan jaksa. Tule.” Roxanne tarttui Lilyn käteen ja johdatti hänet kuvakudoksen luo, josta pääsi salakäytävää pitkin Rohkelikkotorniin johtavalle käytävälle.
  Käytävä oli pimeä ja aluksi Lily ei nähnyt mitään, mutta kun hänen silmänsä tottuivat hämärään hän yhtäkkiä toivoi ettei olisi vieläkään nähnyt mitään. Käytävän seinään nojasi vaaleahiuksinen tyttö, joka oli kietoutunut tumman pojan vartaloon mitä ilmiselvimmällä tavalla. Tyttö ja poika puuskuttivat kovaäänisesti ja pojan kädet olivat tytön paidan sisällä.
  Roxanne päästi suustaan pientä kurnutusta muistuttavan äänen. Lily hätkähti ääntä enemmän kuin käytävällä avautuvaa näkymää ja hän katsoi Roxannea ihmeissään vain tajutakseen kyyneleiden ilmestyneen tämän silmiin. Roxannen suu oli tiukkana viivana ja hän tuijotti käytävällä halailevaa pariskuntaa ilmeisen raivostuneena.
  Lily tajusi pojan olevan Richardo ja suunnaton raivo täytti hänen sydämensä. Samassa hetkessä, kun totuus iskeytyi hänen tajuntaansa hän oli jo kiskaissut taikasauvansa hihastaan ja osoittanut Richardoa päähän. ”Lepakkoräkä!”
 Neonvihreä valo välähti ja käytävä pärähti täyteen kauhistuneita ääniä – vaaleahiuksinen tyttö kiljui ja Richardo karjui hätääntyneenä, kun hänen nenästään purskahti kuvottavaa vihreänkeltaista limaa ja räkälimat alkoivat paiskautua hänen kasvojaan vasten hurjalla voimalla, inhottavan läiskimisäänen kera, kierrellen tämän päätä, liimautuen tämän hiuksiin, korviin, suuhun, kaulalle…
  Roxanne purskahti vahingoniloiseen nauruun. ”Siinä sinulle minun viimeiset terveiseni, senkin ällöttävä kirahvinkökkäre!”
  ”Lopeta se! Lopeta se! Pakota ne lopettamaan!”
  Lily ja Roxanne ohittivat kiljuvan tytön ja räkien kanssa taistelevan Richardon nauraen. He juoksivat salakäytävän päähän hihittäen ja työnsivät kuvakudoksen sivuun astuessaan valoisaan käytävään.
  Lilyä nauratti vieläkin, mutta Roxanne ei näyttänyt ollenkaan huvittuneelta enää. Tyttö pyyhki silmäkulmiaan ja tämän alahuuli oli taas mutrullaan. ”Inhottava paskiainen.”
  ”Minusta tämä ei ole menetys eikä mikään.”
  ”Sinulla ei olekaan kylmä öisin.”
  ”Älä ole säälittävä.” Lily tiesi, että Roxanne tokenisi alta aikayksikön ja nauraisi hervottomasti koko jutulle muutaman päivän päästä. Roxanne mulkaisi Lilyä ja huuli painui entistäkin mutrumpaan.
  ”Voisit edes yrittää esittää olevasi pahoillasi parhaan ystäväsi puolesta ja lohduttaa minua.”
  ”En minä ole pahoillani”, Lily sanoi totuudenmukaisesti. ”Olen sitä mieltä, että tämä on parasta, mitä sinulle voisi tapahtua.”
  Roxanne pärskähti epäuskoisesti ja vähän räkää lensi tämän nenästä ulos. Lily väisti lentävää limaa ja kietoi kätensä ystävänsä ympärille. ”Lopeta tuo säälittävä ruikutus! Lähdetään Tylyahoon ja haukutaan Richardon rääntäytteistä rumaa naamaa!”
  Roxanne piristyi silminnähden. ”Okei. Ensiksi sinä kirjoitat Jamesille ja käsket häntä raahaamaan oman ja sitten Shawnin persuksen Tylyahoon myös.”
  Lilyn vatsassa muljahti. ”Miksi? Eikö minun valloittava seurani kelpaa?”
  ”Ei.”
  Lily pyöräytti silmiään ja huokaisi. Oliko hänellä vaihtoehtoja? Todennäköisesti ei. Henkilökohtaisesti hänestä tuntui, että Shawnin näkeminen ei olisi ollenkaan mukavaa, päinvastoin. Mutta Roxanne tahtoi mitä tahtoi… ja ei ollut olemassa mitään, mitä Lily ei Roxannen vuoksi olisi tehnyt.
  ”Okei sitten. Tulehan, sinä kirottu kirahvinkökkäre!”

*

James tukahdutti jälleen uuden haukotuksen ja vilkaisi kelloaan. Oli uskomatonta, että pimeyden voimilta suojautumisen teoriatunnista oli kulunut vasta neljäkymmentäviisi minuuttia ja Victoire puhui edelleen kaksintaisteluasetelman torjuntataikojen loitsimisnopeudesta. James oli aina ollut sitä mieltä, että teoriatunnit olivat täyttä ajanhaaskausta – miten pimeyden voimilta suojautumista voisi muka oppia nököttämällä pulpetilla ja kuuntelemalla sananhelinää?
   Shawn Jamesin vieressä näytti olevan samaa mieltä. Poika tuijotteli poissaoleva katse silmissään jonnekin kaukaisuuteen. Tämä näytti jopa siltä kuin olisi ollut surullinen.
   ”Näytät siltä kuin hevoskotka olisi naukkaissut kaikista kalleinta raajaasi”, James huomautti pojalle sihahtaen. Shawn kääntyi katsomaan Jamesia ja näytti jotenkin kummallisen vakavalta. ”Mitä sinä oikein mietit?” James kysyi.
   ”En tiedä”, Shawn sanoi ja pyöritti päätään kuin saadakseen ajatuksensa kasaan. ”Minulla on jotenkin etova olo.”
   ”Mistä se johtuu? Omantunnontuskia liiallisesta hameenhelmojen nostelusta? Pikkulinnut juorusivat aamiaisella, että Taylor vieraili huoneessasi aamun pikkutunneilla.”
   Shawn virnisti, mutta hymy ei ulottunut silmiin asti. ”Ehkä se pitää paikkansa.”
   ”Sitä vain en ymmärrä, miksi egosi ei pursua lepattavista korvistasi ulos ja et hymyile kuin mielipuoli, joka on junaillut kosteassa sademetsässä.”
   Shawn vilkaisi Jamesia inhoten. ”Sinä ja sinun vertauskuvasi. En tiedä… Taidan olla vähän sekaisin tai jotakin.”
   ”Ehdotan, että jätät nämä tämän kartanon naisolennot rauhaan”, James sanoi vakavasti, ”heillä ei taida olla hyvä vaikutus sinuun.”
   ”Tai jollakulla muulla ei ole.” Shawn rypisti kulmiaan aivan kuin olisi melkein murjottanut.
   ”Häh? Kenestä sinä puhut? Et kai vain minusta, älä väitä ettet nauti huikaisevasta seurastani.”
   ”Onko sinulla käynyt ikinä niin, että olet jonkun tytön kanssa, tiedäthän, lämpimän kosteissa tunnelmissa, mutta sitten päähäsi ilmestyy randomisti täysin toinen tyttö?”
   ”Niinkö sinulle kävi?” James kiinnostui ja virnisti sitten. ”Ei, kyllä minä olen sellainen hetkessä eläjä ja autuaan onnellisesti kukaan tyttö ei ole päässyt otsalohkoni sisään häiritsemään aktiviteettejani.”
   Shawn ei pitänyt vastauksesta ja tyytyi vain äännähtämään.
   ”James!” Victoiren ääni tavoitti Jamesin. ”Ole hyvä ja vastaa kysymykseen.”
   Jamesilla ei ollut aavistustakaan, mikä oli kysymys johon hänen olisi pitänyt vastata. Hän yritti hurmata Victoiren leveällä hymyllä, mutta tämä tuijotti häntä tyynesti takaisin, kulmakarvat odottavasti koholla. Kaikki kääntyivät katsomaan häntä, Shawn virnisteli pilkallisesti.
   ”Anteeksi, voisitko toistaa kysymyksen?”
   Victoire nosti kädet lanteilleen ja katsoi Jamesia totisena. ”Herra Potter on hyvä ja keskittyy opetukseen, jos meinaa läpäistä koulutusohjelman. Kysyin, mikä on niin vahva torjuntakirous, että hidastaa jopa anteeksiantamattomien kirousten kulkua, vaikka ei täysin kykenekään pysäyttämään niitä?”
   James toljotti Victoirea. Hän ei ollut koskaan kuullut torjuntakirouksesta, joka olisi kyennyt millään tavalla vastustamaan anteeksiantamattomia kirouksia.
   ”No, ei ainakaan estous.”
   ”Juu, ei”, Victoire tokaisi ja katsoi niin pettyneenä Jamesia, että James päätti oitis ryhtyä opiskelemaan tunnollisemmin.
   ”Torjuntakirous nimeltä kammitso on kaikista vahvin torjuntakirouksista. Sen teoria pitää hallita täysin, ennen kuin voi kuvitellakaan saavansa taikasauvalla sitä aikaan. Vain harvat hallitsevat kammitson ja tämän torjuntataikojen kurssin päätteeksi toivon mukaan te kaikki osaatte sen. Ennen kuin alamme harjoittelemaan sitä käytännössä me varmistamme, että kaikki muut torjuntakiroukset ovat hallinnassa. Sen takia teidän kaikkien on tehtävä sadan sivun pituinen selonteko torjuntakirouksista.”
   Moni ähkäisi ja Jamesista tuntui kuin joku olisi puristanut hänen keuhkojaan. Sata sivua? Hän ei ikimaailmassa saisi torjuntakirouksista väsättyä sataa sivua tekstiä, vaikka olisi kirjoittanut koirankokoisilla kirjaimilla.
   Victoire hymyili laimeasti aurorikokelaiden ähkimiselle. ”Te teette selonteot pareittain. Olen jakanut parit ja luettelen ne nyt, jonka jälkeen menette parinne luokse ja ryhdytte suunnittelemaan selontekoa.”
   ”Shawn Tiger ja Summer Fox.” James virnisti leveästi, Shawn näytti siltä kuin olisi juuri nielaissut valtavan sitruunan kokonaisena. Summer Fox, joka oli loukkaantunut Shawnin viileän välinpitämättömästä kohtelusta kuumatokäyskentelyn jälkeen, kääntyi katsomaan Shawnia ja näytti hurjan toiveikkaalta, voitonriemuiselta ja iloiselta, aivan kuin olisi juuri voittanut jonkinlaisen kisan. James saattoi melkein kuulla Shawnin päässä pyörivän ahdistuksen.
   ”Aqualine Patil ja Jesse River.” Aqualine hymyili leveästi vaaleahiuksiselle, nappisilmäiselle pojalle.
   ”James Potter ja Ava Lopez.” James iski silmää Avalle, joka kääntyi katsomaan häntä hymyillen. Tyttö oli hurjan kaunis hymyillessään.
   Aqualine, joka istui Avan vieressä, näki Jamesin iskevän silmää tytölle ja mulkaisi häntä niin pahasti, että James oli yhtäkkiä varma, että Aqualine oli ihastunut Avaan, niin kuin Roxanne ja Lily olivat sanoneet. Mielipuolisen mustasukkaista tyttörakkausdraamaa, James ajatteli hämmentyneenä. Miksi ihmeessä se sai hänet niin ärtyneeksi? Sillä häntä tosissaan ärsytti ilman minkäänlaista järkevää syytä. Ei hänellä tietääkseen ollut mitään homoseksuaaleja vastaan, oikeastaan hänellä ei ollut heistä mielipidettä lainkaan. Eivät he olleet ikinä kuuluneet Jamesin maailmaan. Nyt kun hän ajatteli, hänelle oli aivan turkasen sama koko homoseksuaalisuushömppä. Silti, kun hän katsoi Aqualinen vihamielistä olemusta, hän tunsi taas hurjan närkästyksen kipinän. Miksi?
   Kun Victoire oli luetellut selontekoparit Summer hyppelehti heidän luokseen ja istui Shawnin viereen. ”Miten sinä haluat tehdä tämän, Shawn?” tyttö kysyi innokkaasti.
   Jamesista näytti siltä, että Shawn sai vain vaivoin estettyä itseään pyöräyttämästä silmiään. ”Kuule, beibi, minulle on aivan sama, miten tämä tehdään. Oikeastaan olen sitä mieltä, että sinä voit tehdä koko moskan ja minä vedän nimeni alle.”
   Summer räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Mutta ethän sinä sitten opi mitään.”
   ”Voinhan minä lukaistakin sen, mitä sinä olet raapustanut. Eiköhän jokunen tiedonmurunen takerru tietokeskukseeni.”
   ”Tosi sikamaista, Tiger”, Ava tokaisi istahtaessaan Jamesin viereen. Mieto vanilijan leyhähdys täytti Jamesin hajuaistin ja hän räpytteli silmiään mielihyvän aallon pyyhkäistessä ylitseen. ”Minä muuten ihan tosissani kantelen sinusta, jos et liikauta tuota likaista naistenmiesten evääsi koskien tätä selontekoa.”
   ”Älä ole julma!” Shawn katsoi myrtyneenä Avaa. ”Entä jos Summer haluaa tehdä koko jutun puolestani?”
   ”Minä haluaisin kyllä tehdä sen sinun kanssasi”, Summer hönkäisi ja kosketti hellästi Shawnin karvaista käsivartta. Jamsesin oli pinnistettävä, jotta hän ei olisi pärskähtänyt. Hänen kävi melkein sääliksi Summeria. Melkein, huvittuminen vei voiton.
   Shawn vilkaisi Summeria kasvoillaan ilme, jota James ei olisi voinut kuvailla muulla sanalla kuin kauhistunut. Poika nykäisi kätensä Summerin ulottumattomiin ilmeisesti kykenemättä hillitsemään itseään. Jamesista tuntui, että hänen kylkiluunsa murtuisivat pidätellystä naurusta.
   ”Karma”, Ava sanoi ja yskäisi kovaan ääneen. Shawn mulkaisi tyttöä ja James pärkähti.
   James käänsi selkänsä Shawnille ja Summerille ja katsoi Avaa. ”Minulla ei varmaan ole mitään mahdollisuuksia saada sinua tekemään koko moskaa omin pikku kätösinesi?”
   Ava naurahti. ”No, ei valitettavasti.”
   ”Niin arvelinkin. Sinä olet tiukka mimmi.”
   ”Oletko muka kokeillut vai?”
   James tuijotti tyttöä hetken tajuamatta mitä tämä tarkoitti, koska hänen päässään lausahdus kuulosti likaisen kaksimieliseltä. ”Ehkä tulen kokeilemaan”, hän sitten heitti hatusta.
   Ava kohotti kulmaansa. ”Unissasi, ehkä.”
   James virnisti. ”Lopez, kuulostat siltä kuin flirttailisit kanssani.”
   Ava hymähti epäuskoisesti. ”Toistan, unissasi.”
   ”Onko minussa sitten jotakin vikaa?” James kysyi loukkaantuneena.
   ”Enhän minä niin sanonut.” Ava katsoi häntä tiiviisti silmiin ja se hämmensi Jamesia, yleensä tytöt vain hihittelivät kun hän puhui tällä tavalla heille.
   ”Mutta tarkoitit.”
   ”Tämä keskustelu on kirmannut oudoille poluille. Mitä jos puhuisimme vaikkapa selonteosta?”
   ”Kirjoitetaan kuvauksia typeristä torjuntakirouksista, jotka olemme osanneet taikoa sauvoillamme viimeiset kymmenen vuotta. Ei siinä pitäisi olla sen kummempaa puhuttavaa.”
   ”Totta, olen samaa mieltä”, Ava sanoi nyökäten asiallisesti. ”Kirjoitetaan vain torjuntakirouksesta, kuvaillaan taikaa, sen tekotapaa ja vaikutusta ja tehoa verraten erilaisiin loitsuihin ja sitten siirrytään seuraavaan. Se kuulostaa järkevältä.”
   James kohautti olkiaan. ”En ymmärrä, miten me muka ikinä tulemme saamaan sataa sivua täyteen. Toivottavasti olet taitava runoilija, neitiseni.”
   ”Älä siinä neidittele minua. Ja tiedoksesi, olen erittäin kaunokielinen sulkakynän kanssa.”
   ”Sitä en yhtään epäile”, James sanoi auliisti. Ava vilkaisi jonnekin hänen ohitseen ja näytti vaivaantuneelta. James kääntyi katsomaan taakseen ja kohtasi Aqualinen sinisten silmien porautuvan katseen. Häntä ärsytti taas ja hän kääntyi katsomaan taas Avaa. ”Tuo Patillin intohimoinen mustasukkaisuus on melkoisen rasittavaa, ellen sanoisi.”
   Ava nyrpisti pikkuruista nenäänsä inhoavasti. ”Usko minua, olen siitä paljon tietoisempi kuin sinä.”
   ”Miksi sinä oikein siedät häntä?” James kysyi. ”Tai siis, minusta tuo on suhteellisen outoa ja hipoo jo mielenvikaisuutta.”
   ”Olen samaa mieltä.”
   ”Miksi et sano hänelle mitään?” James kysyi ja oli melkein turhautunut Avan lyhyistä, tiedonmuruttomista vastauksista. ”Sano hänelle, että lopettaa tuon naurettavan mulkoilun. Shawn raukka ei ole meinannut saada paahtoleipäänsä alas moneen aamuun.”
   Ava naurahti ja näytti vaivaantuneelta. ”Hän on aina tuollainen. Pojan ei tarvitse kuin puhua minulle, ja hän on jo varma, että seuraavassa hetkessä tämä on syömässä naamaani.”
   Jamesilla välähti mielessä, millaista olisi maistaa noita täyteläisiä huulia, joilla Ava puhui. Ne olivat hyvin punaiset ja näyttivät… mehukkailta.
   ”Sano hänelle, että jättää sinut rauhaan”, James murahti ja hänen äänensä oli hieman käheä. Mikä häntä vaivasi?
   ”Enhän minä voi niin tehdä.”
   ”Miten niin muka et?”
   ”Aqualine on minun tyttöystäväni.” Ava katsoi Jamesia tiukasti silmiin, mutta näytti vaivautuneelta, tämän olkapäät olivat jotenkin kyyryssä ja tämän kasvoilla oli uhmakas ilme.
   ”Hmm”, James tuumasi ja mietti kuumeisesti, mitä vastaisi. Hänestä tuntui kuin joku olisi tarttunut nyrkillä hänen kieleensä ja pitänyt raudanlujalla otteella siitä kiinni. Mitä hän sanoisi? Miksi hänellä oli niin etova olo? Miksi hänen teki mieli tunkea sormensa suoraan Aqualinen mulkoileviin silmiin? ”Sehän on kiva.”
   Ava tuijotti häntä. ”Sehän on kiva? Mitä tuo on tarkoittavinaan? Älä sano, että sinä olet yksi niistä antiikkisen vanhanaikaisesti ajattelevista tampioista, jotka ovat sitä mieltä, että Jumala on luonut miehen ja naisen toisilleen ja niin edes päin?”
   ”Jumalasta minä en sano mitään, mutta ööh, tyttörakkaus on minulle kokonaan salaperäisen tuntematonta saraa. Shawn oli sitä mieltä, että se on hurjan kuumaa ja hän maalaili sinänsä ihan mielenkiintoisia mielikuvia sinusta ja Aqualinesta toistenne ihoa saippualla pesemässä.” Oikeastaan, nyt kun James mietti mielikuvaa hänestä se tuntui lähinnä väärältä ja kerta kaikkiaan ärsyttävältä. Hänen mieleensä nousi toisenlainen kuva: hän, James, pesemässä Avan kullanväristä, silkkistä ihoa saippualla, hänen käsiään sivelemässä tuota pikkuruista vartaloa…
   ”Shawn!” Ava heitti kynän Jamesin ohitse ja osui suoraan Shawnin ohimoon. ”Senkin sika!”
   ”Mitä helvettiä minä nyt olen tehnyt?” Shawn ähkäisi närkästyneenä ja hieroi kynän kolhaisemaa kohtaa.
   ”Olet likainen.” Ava irvisti pojalle.
   ”Mistä lähtien se on ollut sellainen rikos, että on pakko viskoa kyniä lärviini?”
   ”Naamavärkkisi näytti siltä, että kaipasi pientä näpäytystä.”
   ”Mistä te oikein puhutte siellä?” Aqualine huudahti toiselta puolelta luokkaa ja James pyöräytti silmiään.
   ”Tästä melusta päätellen ette ole saaneet mitään muuta kuin sananhelinää aikaiseksi!” Victoire haukahti kantavalla, laulavalla äänellään. ”Teillä on kolme viikkoa aikaa palauttaa selonteko, ei päivääkään yli! Voitte lähteä päivälliselle. Tunnin kuluttua teidän on oltava harjoittelukentällä harjoitteluasut päällä. Teemana torjuntakiroukset.”
   ”Taas”, James jupisi inhoavasti ja vaihtoi Shawnin kanssa kyllästyneen katseen. ”Mitä opittavaa meillä niistä muka vielä on?”
   Victoire vilkaisi Jamesia kyllästyneesti. ”Toivottavasti valaistut asiasta jossakin vaiheessa, James. Nyt, mars, päivälliselle!”
   James ja Shawn lähtivät maleksimaan kohti ruokailusalia muiden aurorikokelaiden kanssa. Shawn oli pahalla tuulella ja näytti myrtyneeltä.
   ”Olikos miellyttävä tunti? Sait kauniin neitokaisen pariksesi ja kaikkea.” James ei voinut olla piruilematta.
   ”Kadun sitä, että koskin yhteenkään tämän kartanon naiseen. Nyt he kaikki ovat kimpussani. Elleivät sitten hipelöi minua tai tuijota minua jumaloivasti, he viskovat minua kuulakärkikynillä. Inhottavaa.”
   ”Ethän sinä Avaan ole koskenut!” James älähti ennen kuin tajusi edes, mitä sanoi. Shawn vilkaisi häntä kummastuneena.
   ”No, öh, en. Mutta Summer, Taylor, Jessica ja Megara kaikki ovat lääpällään minuun ja ovat herkeämättä luomassa palvovia katseita minuun. Se on rasittavaa.”
   ”Voi raukkaa”, James sanoi inhoavasti. ”Kanna sotamiestäsi kunnialla, hyvä mies, äläkä valita. Oletko sinä tosissaan lämmitellyt heidän kaikkien ihoa, typerys?”
   ”Niin siinä on taitanut käydä”, Shawn sanoi tuskastuneena. ”Mutta ei kai se minun vikani ole? He itse tulevat ja tyrkyttävät itseään minulle. Olen sanonut koko ajan, että kauniit naiset ovat heikko kohtani.”
   ”Sonni.” James pärskähti vahingoniloisesti. ”Itsepä olet liemesi keittänyt, hyvä mies.”
   ”Äh, ole hiljaa.”
   He tulivat ruokailusaliin. Pöytä oli ääriään myöten täynnä ruokaa, kuten tavallista. Shawn hyökkäsi heti pöydän antimien kimppuun, mutta James huomasi Lilyn tunturipöllön Hennesin kököttävän ruokasalin suuren ikkunan takana. Hän käveli ikkunan luokse ja avasi sen selälleen ja Hennes lehahti hänen käsivarrelleen huhuillen iloisesti. ”Terve. Onko Lilyllä minulle asiaa, vai?”
   Hennes huhuili hempeästi. James irrotti kirjeen sen jalasta ja nappasi pari pähkinää pöydällä olevasta kulhosta ja tarjosi niitä pöllölle, joka nokkaisi ne suuhunsa, huhusi kiitokseksi ja lehahti tiehensä.
   James meni Shawnin viereen ja aukoi Lilyn kirjeen auki. Se oli hyvin lyhyt ja ytimekäs.

James

Seitsemältä Fredan hekumakaupan luona. Shawn mukaan.
Lily

Ps. Ota kaljuunoita mukaan myös

   James hymähti. Hänen sisarensa oli aivan omaa luokkaansa.
   ”Mikä se on?” Shawn kumartui katsomaan Lilyn kirjettä ja naurahti. ”Haha. Hän ei taida antaa meille vaihtoehtoja?”
   ”Juu, ei kuulu Lilyn tapoihin.”
   ”Sehän nähdään”, Shawn mutisi vihaisesti niin hiljaa, ettei James ollut varma, oliko kuullut oikein.
   ”Mitä?”
   ”Ei mitään.” Shawn näytti siltä, että murjotti taas.
   ”Olet outo.”
   ”Kiitos samoin.”

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 8. osa 2.8.
Kirjoitti: Bosamo - 04.08.2013 01:54:52

Aah ihanaa jatkoa!!

MÄ HALUUN ET LILYSTÄ JA SHWNISTA TULEE PARI! :3333 pliiis pliiiis pliiis??? :D

Sä oot niin taitava kirjottamaan, et mulla ei oo oikee mitään sanomista...
 
paitsi että JATKOA!!! =))

-Bosamo

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 8. osa 2.8.
Kirjoitti: Ginerva - 04.08.2013 12:52:10

Olet onnistunut mahdottomassa. En yleensä lue 3 genren juttuja, mutta tää sulatti sydämmen ja odotan innolla jatkoa. Tykkään tästä varmaan pääasiassa siks että kaikki Potterin sisarukset ja Weaslyt ei oo samaan aikaan koulussa :D
Kiitos tästä
-Gin

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 8. osa 2.8.
Kirjoitti: Bosamo - 22.08.2013 23:41:08

Hei en haluis hoputtaa tai mitää, mut milloin jatkoo :333

-Bosamo

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 8. osa 2.8.
Kirjoitti: Welmasein - 25.08.2013 14:33:07

Oi että!

Iha mahtvaa matskua ja aina vaa haluu lukee lisää ja lisää :) 3rd generation tekstit on ihanii siitä, että ei oo niitä tiettyjä rajotteita, mitä aiemmissa on ollu.

James ja Shawn on kyllä melkone pari, alussa pidin Shawnia hirmu vastenmielisenä, mutta nyt se alkaa olee jo iha ok. Ja vaikka normaalisti kolmiodraamoista pidänkii, nii Roxanne, Lily ja Shawn rupee mulla tökkimää. Mutta sekii on niitä kirjottajan vapauksia ja aivotuksia. Toisaalta Shawn ja Lily vois ollakii hyvä pari, mutta en ossaa sannoo vielä mittää sen kummempii.

Albuksen ja varsinkii Jamesin sanailusta löytyy samaa, mitä on muutkii onnistunu sanailemaan James seniorin kanssa. Harrykii vaikuttaa tylsältä noitte veljesten rinnalla, tykkään niistä ihan hirveesti tässä tekstissä. Ja kaikissa muissakii on kivoja ulottuvuuksia. Ainut miinus, mitä tässä tekstissä on, on se, että kaikki haluu auroriks. Minusta ois kamala seurata vanhempieni ja muitten sukulaisteni urapolkuja.

Mutta siis kirjotat tosi hyvin ja kaikki teksti on sujuvaa. Koska kirjotusvirheitä ei oo, se on vaa plussaa betalle tai sinulle, jos betaa ei oo. Tää on mukaasa tempaava ja ootan muitten kanssa innolla jatkoa :)

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 8. osa 2.8.
Kirjoitti: jacoblove - 17.10.2013 20:26:34

Welmasein, kiitos paljon! On totta että tästä kolmannesta sukupolvesta on kiva kirjoittaa, kun tuntuu että koko taikamaailma on avoinna! :D Tämä auroriura tuntuu kulkevan Potterien ja Weasleyden suvussa melkein kuin perheyritys ;D

Bosamo, tässä jatkoa, anteeksi kauheasti kun kesti! Lupaan että enää ei tule näin pitkiä taukoja ;D

Ginevra, hah, kiitos! Kiva että olet tykännyt! :)

Heips, sainpas vihdoinkin jatkettua kirjoittamista! Koulussa ollut mielettömästi duunia ja siksi tämä vapaa luominen jäänyt kurjasti pois kehistä, mutta nyt koulussa sen verran letkeää että ehtii kirjoittelemaankin, ihanaa. Tähän jää niin koukkuun sit kun inspis iskee, nytkin kirjoittanut taas koko päivän! Kommentit ovat tietysti tosi tervetulleita! :) Kauhean kauan on viimeisistä luvuista, toivottavasti joku innostuisi vielä lukemaan! :)

9.   Rääkyvä Hiprakka
   
James oli jokseenkin varma, ettei enää ikinä nousisi ylös jos vain voisi mitenkään itse vaikuttaa asiaan. Hän makasi raajat levällään sängyllään, pää haudattuna tyynyjen alle. Hänen vartalonsa tuntui uppoavan vällyjen pehmeyteen.
   Victoire oli pakottanut heidät harjoittelemaan turhauttavan typeriä torjuntataikoja kolme tuntia. Kolme tuntia! James oli ollut Avan pari ja he olivat kyllästyneet torjuntataikojen langettamiseen siinä määrin, että olivat ryhtyneet kaksintaistelemaan käyttäen muitakin kirouksia kuin Victoiren käskemää aseistariisuntaloitsua, mutta Victoire oli jo hetkessä huomannut heidän tottelemattomuutensa ja tehnyt erittäin selväksi, että ne ketkä kokivat torjuntataikojen harjoittelemisen omalle arvolleen liian alentavaksi, voisivat pakata laukkunsa ja poistua koulutusohjelmasta. James ei kuollakseenkaan käsittänyt, miksi torjuntataikoja piti kertaantuvasti harjoitella kyllästymiseen saakka, mutta koulutusohjelman oli laatinut häntä huomattavasti viisaammat ja pätevämmät velhot, joten kaipa turhauttavalla toistamisella oli jonkinnäköinen tarkoitus. Silti… James oli hallinnut torjuntakiroukset jo kolmetoistavuotiaana, ja jos hänen pitäisi torjua vielä kerrankin typerä aseistariisuntaloitsu voisi hyvinkin olla mahdollista, että hän pakkaisi laukkunsa ja vilkuttaisi iloiset hyvästit Aurorialle.
   Yhtäkkiä ovi pamahti auki. ”Oi, Jamieeee…”
   ”Mene pois”, James urahti vasten tyynyn ihanaa mukavuutta. ”Minä nukun.”
   ”Ethän sinä niin voi tehdä!” Shawn loikkasi Jamesin sängylle ja pomppi siinä niin, että James hypähteli epämukavasti ilmaan. ”Me lähdemme Tylyahoon ja vedämme kännit kauniiden sukulaistesi kanssa!”
   ”Emme muuten vedä”, James vastusti edelleen tyynyä vasten puhuen, vartalonsa pompahdellessa, ”meillä on velvollisuus olla jolkottamassa typerässä metsässä aamulla tasan kello viisi. Kuvitteletko tosiaan kykeneväsi kirmaamaan aamukosteudessa hamsterinhajuisen hengityksen kanssa?”
   ”Inhoan sitä kun en ole oikeassa”, Shawn mutisi ja lysähti sängylle istumaan. James vilkaisi suljettujen luomiensa takaa poikaa: tämä näytti maansa myyneeltä.
   ”Voimme kuitenkin juottaa Roxannen ja Lilyn humalaan ja nauraa vatsamme kipeäksi”, James yritti piristää poikaa. ”He ovat hurjan hauskoja humalassa, Lilyn saa yllytettyä tekemään vaikka mitä ja Roxanne soittaa suutaan jokaiselle vastaantulevalle.”
   ”Onko Lilyn viisasta juoda alkoholia näin lyhyen ajan kuluttua luihuisten hyökkäyksestä?” Shawn kysyi otsa rypyssä.
   James yllättyi kysymyksestä ja mietti hetken aikaa. ”Todennäköisesti ei, joten hän aivan varmasti tekee niin.”
   ”Eikö sinun pitäisi olla huolehtivainen ja kunnollinen isoveli ja estää häntä?”
   James purskahti nauruun. ”Et tunne sisartani, hyvä mies. Hän tekee juuri niin kuin itse haluaa ja sillä sipuli. Jos sanon hänelle, että hän ei saa juoda, hän nauraa sylki roiskuen päin naamaani ja juo kaksin kerroin enemmän.”
   ”Voithan sinä kokeilla”, Shawn intti vastaan. ”Hän oli jäätävän järkyttävässä kunnossa vain pari päivää sitten! Satuitko näkemään? Hän on mielenvikainen, jos ryhtyy latkimaan minkäännäköisiä myrkkyjä! Alkoholin kanssa ei tarvitse olla tyhmä ja pelleillä!”
   James tuijotti Shawnia. ”Jos se sinua niin kovasti häiritsee, niin herra on hyvä ja yrittää sitten itse estää pikkusiskoani litkimästä ilojuomia. Voin kertoa, että et tule onnistumaan.”
   ”Selvä”, Shawn puuskahti ja risti kätensä. ”Sehän nähdään.”
   ”Miten vain.” James nousi sängyltä ja meni kylpyhuoneeseen. Hän tyhjensi rakkonsa ja vilkaisi sitten itseään peilistä. Hän näytti juuri siltä kuin tunsi olonsa olevankin: väsyneeltä ja rasittuneelta ja turhautuneelta. Ruskeat silmät tuijottivat häntä peilistä takaisin viileän välinpitämättömästi eivätkä ilkikurisesti niin kuin normaalisti. Ehkä Aurorialla ei oikeasti ollut hänelle hyvä vaikutus… miksi hän oli ikinä tullut tänne? Hän tunsi olevansa sidottuna, loukussa, kahlittuna… ahdistus puristi Jamesin rintaa ja hän riisti katseensa omista silmistään ja meni takaisin huoneeseensa.
   Shawn istui edelleen hänen sängyllään nojaten tummaa seinää vasten jalat koukussa. Hän piteli käsiään rennosti polviensa päällä ja hymyili Jamesille veikeä pilke silmäkulmassaan. ”Joko me lähdemme tappelemaan pikkusiskosi kanssa?”
   James pyöräytti silmiään. ”Käyt tuhoon tuomittua taistelua, ystäväiseni.”
   ”Minulla on yleensä tapana voittaa kaikki taisteluni.” Shawn hypähti ylös sängyltä. ”Lähdetään.”
   He lähtivät huoneesta. Makuuhuonekäytävä oli tyhjä, mutta oleskeluhuone sen perällä oli täynnä auroriopiskelijoita, jotka nautiskelivat takkatulen tuomasta lämmöstä ja tanssivasta valosta. James näki Summerin ja Megaran katsovan heidän suuntaansa ja mittailevan Shawnia katseillaan kiiltoa silmissään. James pärskähti. Shawn ei näyttänyt edes huomaavan.
   Samassa Aqualine Patilin nimikylttiä kantava ovi heilahti vauhdilla auki ja osui suoraan Jamesin kasvoihin kyntäen palasen hänen nenästään.
   ”Samperin metsinkäisen kanavan kaivertaja!” James piteli nenäänsä – ei helkkari – oliko hänen nenänsä murtunut? Ainakin siitä valui valtoimenaan verta ja se tuntui paisuvan kuin ilmapallo ja siihen sattui niin paljon, että James näki tähtiä.
   ”Älä uskallakaan seurata minua!” kuului vihainen ääni, jonka James tunnisti kipunsa lävitse kuuluvan Avalle. ”Nyt riitti! Minä häivyn!”
   ”Ava!”
   James avasi pakottavan jomotuksen hämärtämät silmänsä. Aqualine seisoi oviaukossa kasvoillaan anteeksipyytävä, katuva ilme ja Ava seisoi Shawnin vieressä ilmeisen raivostuneena.
   ”Tule tänne. Puhutaan”, Aqualine ojensi kättään kutsuvasti Avalle, mutta tyttö läpsäisi käden pois.
   ”Puhu sinä vain itseksesi! Ethän sinä muutenkaan kuuntele, mitä minä sanon! Ikinä!” Ava käännähti katsomaan Jamesia ja Shawnia kasvoillaan niin vihainen ilme, että molemmat kavahtivat kauemmaksi. ”Mihin te olette menossa?” tyttö tiukkasi.
   ”Tylyahoon…” Shawn vastasi empien, peläten Avasta uhkuvaa raivoa.
   ”Hyvä! Minä tulen mukaan.” Ava tarttui sekä Shawnin että Jamesin käteen ja lähti taluttamaan heitä kohti kierreportaita.
   ”Ava!” Aqualinen ääni oli muuttunut yhtä vihaiseksi kuin Avankin. Tyttö juoksi heidän peräänsä. ”Et muuten varmasti mene!”
   ”Sinä et minua määräile!”
   Aqualine tarttui Avan Jamesin kättä puristavaan käteen ja kiskaisi. Ava horjahti ja James otti nopeasti tytöstä kiinni, jotta tämä ei olisi kierinyt kierreportaita alas.
   ”Älä koske häneen!” Aqualine kiljaisi.
   ”Annanko hänen tipahtaa portaat alas sitten?” James kysyi asiallisesti, nenäänsä puristaen.
   ”Rauhoitu nyt hyvä nainen”, Shawn lisäsi. ”Käyttäydyt mielenvikaisesti ja suoraan sanottuna normaalin käytöksen rajoja rikkoen.”
   ”Ole sinä häntäheikki hiljaa! Kyllä minä tiedän, mitä sinulla on mielessäsi! Mitä teikäläisillä on aina mielessä!” Aqualinen kulmikkaat kasvot olivat vääristyneet raivosta.
   ”Älä sinä sekoita heitä tähän!” Ava huusi.
   ”Mitä meikäläisillä sitten on aina mielessä?” James kysyi kiinnostuneesti.
   ”Ettehän te kaksilahkeiset mitään muuta tahdo kuin päästä tyttöjen pikkupöksyihin!”
   James ja Shawn pärskähtivät ja vaihtoivat huvittuneen katseen. ”Hassua, siitä siis johtuu, että olet noin tampio, James. Sinä et muuta mieti kuin Avan pikkupöksyjä!”
   ”Sinun jos kenen pitäisi tietää, miksi me emme muuta tahdokaan kuin pikkupöksyjen peittämiä aarteita”, James sanoi Aqualinelle tahallisen kiihkeästi ja vinkkasi silmäänsä.
   Aqualine näytti turpoavan silkasta raivosta. ”Ava, sinä et lähde heidän kanssaan minnekään!”
   ”Katsopas minua.” Ava käännähti ympäri ja lähti harppomaan rappusia alas vihaisin, päättäväisin askelin. Aqualine tuijotti hetken tytön perään, loi Jamesiin ja Shawniin syvää halveksuntaa ja ennenaikaista kuolemaa toivovan katseen, meni sitten omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni mielenosoituksellisen lujaa.
   James ja Shawn vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti lähtiessään kävelemään Avan perään.
   ”Mielenkiintoista. Tyttörakkaus on sangen intohimoista”, Shawn totesi.
   ”Tyttörakkaus on sekopäistä”, James oikaisi.
   ”Mitä te kuhnitte siellä? Mennään jo!” Ava odotti heitä ulko-oven edessä ja löi jalkaansa maahan malttamattomana. ”Haluan hurjan humalan ja nopeasti.”
   ”Saamanne pitää, arvon neiti”, James sanoi ja kumarsi pienesti.
   He lähtivät iltahämärän ruohontuoksuiseen viileyteen. Ava puristi huppupaitaansa tiukemmin ympärilleen ja katsoi Jamesia vinosti hymyillen. ”Miksi te olittekaan menossa Tylyahoon? Vahva veikkaukseni on humala, mutta meillä tosin on huomenna herätys aamu viideltä…”
   ”Pikkusiskoni Lily käski meitä tulemaan paikalle”, James kertoi naurahtaen, ”emme me meinanneet humaltua. Mutta jos koet, että sinä tarvitset pientä hiprakkaa, emme me ala estelemään sinua – ”
   ”Minä todellakin tarvitsen hiprakkaa”, Ava mutisi kiukkuisesti. ”Pääni on räjähtämispisteessä. Aqualinesta on tullut täysin mahdoton.”
   ”Joo, kyllä me huomattiin”, Shawn sanoi virnistäen. ”Onko imartelevaa, kun joku haluaa noin palavasti omistaa sinut?”
   Ava mulkaisi Shawnia. ”Mitäpä luulisit? Sinua ahdistaa pelkästään se, kun Summer, Megara ja Taylor pitävät kisaa siitä, kuka kuolaa isoimman lammikon sinun vuoksesi. Kuvittelepa olevasi ihmisen kanssa, joka ei luota mihinkään mitä sanot ja epäilee sinun jokaista pientä ilmettäsikin ja syyttää sinua mitä kummallisimmista asioista…”
   ”En osaa kuvitellakaan tuskaasi, Ava-rakas”, Shawn sanoi vakavana. ”En osaa kuvitella, millaista on pitää sydämessään jotakuta noinkin sieväsieluista kuin Aqualine, mutta minun näkökannaltani katsottuna sinä voit karata koska tahansa.”
   Ava ei sanonut mitään, näytti vain loukkaantuneen vihaiselta, joskin James oli varma, että viha oli kohdistettu Aqualineen eikä Shawnin sanoihin.
   He saapuivat Tylyahoon. Katulamput räpsyivät aivan kuin eivät olisi millään jaksaneet tuoda valoa kadun pimeyteen.
   Lily ja Roxanne odottivat heitä Fredan hekumakaupan edessä. Molemmilla oli paksut huppupaidat ja rohkelikkokuosiset kaunaliinat. Roxanne huojui hieman paikallaan ja yksi katse kaunottaren silmiin paljasti, että tämä ei ollut muutamaan tuntiin ollut selvänä.
   ”Kävitte sitten matami Rosmertan ilojuomia maistelemassa?” James kysäisi virnistäen ja katsoi merkitsevästi Roxannen huojuvaa olemusta.
   ”Roxylla oli jano”, Lily virnisti takaisin. ”Löysimme Espanjan Iilimadon räpläämässä uhkean blondin napanöyhtiä salakäytävässä. Sen jälkeen Rox on kaatanut kurkustaan alas parisen kymmentä shottilasillista.”
   ”Rouvan huomaan, oi arvon hevoshotkat!” Roxanne päräytti kovaan ääneen. ”Meillä oli hieno suunnitelma, haha, ostaa Lohikäärmerakastajan kaljuunoilla pullo tuliviskiä ja mennä sitten nauttimaan elämän iloista, mutta Freda on sulkenut kauppansa!”
   ”Miksi hän niin on tehnyt?” Ava pihahti.
   ”Kuka sinä olet?” Lily kysyi.
   Ava ojensi kätensä. ”Ava Lopez. Opiskelen näiden tomppeleiden kanssa Auroriassa.”
   ”Onnea vaan sinullekin”, Lily naurahti. ”Minä olen Jamesin pikkusisko Lily ja tässä on Roxanne.”
   Roxanne katsoi Avaa leukaansa hieroen. ”Oletko sinä se lesbo?”
   James ja Shawn pärskähtivät, Ava katsoi hetken Roxannea silmiään räpytellen, purskahti sitten nauruun ja sanoi: ”Juu, kyllä se minä olen. Ilmeisesti olette kuulleet minusta.”
   ”Vain kauniita asioita”, James kiirehti sanomaan.
   ”Osaan hyvin kuvitella”, Ava sanoi kohotellen kulmakarvojaan, kasvoillaan ovela hymy. ”Minä olen sitä mieltä, että meidän on saatava se pullollinen tuliviskiä. Mitä jos kävisimme vain hakemassa Fredalta? Jätetään rahat tiskille, niin se ei ole varastamista.”
   ”Sinusta tulee vielä loistava aurori!” Roxanne julisti ja työnsi kätensä Avan käsikoukkuun. ”Pidän ajattelutavastasi. Mennään.”
   ”Hei, hetkinen nyt!” Shawn vastusti ja astahti Fredan pimeän putiikin oven eteen. ”Emme me voi murtautua kauppaan vain sen takia, että teitä sattuu janottamaan!”
   ”Eikö sinua sitten?” Lily kysäisi.
   ”Ei! Naurettavaa olla muka noin janoinen.”
   ”Minusta on naurettavaa olla tuollainen ilonpilaaja”, Lily huoahti. ”Älä ole nössö, Shawn!”
   ”Onko se sinusta nössöilyä, jos haluaa kunnioittaa kaupan sulkemisaikoja ja ei halua murtautua putiikkiin tuliviskipullon takia?”
   ”Öö, no on?” Lily katsoi Shawnia kuin ei olisi ymmärtänyt mitä tämä oikein ajoi takaa.
   ”Sinun ei sitä paitsi pitäisi edes juoda mitään”, Shawn sanoi tytölle ärsyyntyneenä. ”Jos et satu muistamaan, sinut kidutettiin juuri melkein henkihieveriin.”
   ”Kiitos vain, olisin saattanut unohtaa ellet olisi muistuttanut”, Lily sanoi ivallisesti takaisin. ”Joko mennään?”
   Roxanne oli sujahtanut Shawnin ohi ja oli jo ovella. ”Alohomora!”
   ”Te olette idiootteja”, Shawn mutisi inhoavasti. ”Minä en tuonne tule.”
   ”Ole tulematta sitten!” Lily huudahti ja lähti Roxannen perässä kauppaan Ava kintereillään. James ja Shawn jäivät tyhjälle kadulle seisomaan. James virnisti.
   ”Älä murjota, Shawnie. Tästä tulee hauskaa.”
   ”Alkoholin lipittäminen näin pakonomaisesti on naurettavaa”, Shawn jupisi.
   James katsoi poikaa. ”Oliko sinun isäsi kautta äitisi liiankin kärkäs maistelemaan nautintojuomia tai jotakin? Suhtaudut asiaan niin kovin kiihkeästi.”
   ”Isä oli”, Shawn urahti. ”Olen nähnyt, mitä alkoholi voi ihmiselle tehdä. Teillä ei ole aavistustakaan…”
   ”No, olen sitä mieltä että Espanjan Iilimadon karkottaminen on juhlimisen arvoinen asia”, James totesi. ”Rox, Lily ja Ava epäilemättä eivät muistuta isääsi tippaakaan. Joten lopeta mököttäminen ja käyttäydy niin kuin mies ja anna tyttöjen nauttia nuoruudestaan vielä kun ovat energisiä ja siloposkisia.”
   ”James!” Lily huikkasi oviaukolta. ”Anna viisi kaljuunaa.”
   ”Viisi?” James parahti. ”Mitä sinä viidellä kaljuunalla teen?”
   ”Laitan tiskille Fredan löydettäväksi tietenkin, typerys.”
   James aikoi kaivella taskujaan. ”Tuliviskipullo ei muuten tasan maksa viittä kaljuunaa.” Hän oli ojentavinaan rahoja, mutta juuri kun Lily ojensi kättään, James vetäisi omansa takaisin. ”Älä unta näe, että antaisin sinulle viisi kaljuuna hihhuloimiseen.”
   ”Miksi te olette noin junttimaisella tuulella?” Lily puuskahti. ”Avalla on kova humalahakuisuuden halu ja me tarvitsemme paljon nestettä jos haluamme, että Rox sammuu ja sulkee suunsa. Pulita.”
   James huokaisi ja länttäsi kolikkonsa Lilyn käteen. Tyttö katosi oitis takaisin sisälle.
   Shawn katsoi Jamesia kulmakarvat koholla. ”Olen pettynyt sinuun, Lohikäärmerakastaja. Hän vie sinua kuusi-nolla.”
   ”Hän vie kaikkia kuusi-nolla”, James ilmoitti tyynesti ja tutkiskeli kynsinauhojaan.
   Tytöt ryöväsivät kaupasta tuliviskipullon ja muutaman muunkin pullon. Shawn tuhahti halveksuvasti nähdessään tyttöjen ostokset ja Lily mulkaisi poikaa pahasti. Roxanne oli jo avannut oman pullonsa, ottanut siitä ison kulauksen ja lähtenyt hyppelehtimään eteenpäin Tylyahon pimeää polkua iloisesti lauleskellen. Muut lähtivät hänen peräänsä hieman hillitymmin.
   Lily oli kierittämässä oman pullonsa korkkia auki, kun Shawn kiskaisi pullon tytön kädestä.
   ”Mitä – hei!” Lily tuijotti yhtäkkiä tyhjiä käsiään aivan kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä juuri tapahtui. James purskahti nauruun.
   Lily kääntyi katsomaan vakavailmeistä Shawnia. ”Saisinko kysyä, mitä helkkaria sinä luulet tekeväsi?”
   ”En minä anna sinun juoda”, Shawn sanoi rauhallisesti, aivan kuin olisi todennut jonkin täysin ilmiselvän asian.
   ”Öö, minkä takia?” Lily tuijotti Shawnia epäuskoisesti.
   ”Koska sinä makasit Sairaalasiivessä vielä tänä aamuna esimerkiksi? Alkoholin kanssa ei kannattaisi leikkiä.”
   ”Kuka sinä olet, minun isäni vai?” Lily nauroi. ”Anna se pullo tänne.”
   ”En.”
   ”Ääliö.” Lily näpäytti silmänräpäyksessä taikasauvaansa, Shawnin käsi säpsähti ja Lily nappasi pullon takaisin itselleen. ”Minä teen mitä haluan.”
   Tyttö lähti hyppelehtimään edellä viilettävän Roxannen perään. James nauroi, Shawn irvisti. ”Tuo tyttö on mahdoton.”
   ”Juuri sitähän minä yritin sinulle sanoa, mutta kun et uskonut.”
   ”Teissä on aika paljon samaa näköä”, Ava puuttui keskusteluun. Tämä käveli Jamesin oikealla puolella. ”Sinussa ja Lilyssä.”
   Oli Jamesin vuoro irvistää. ”Yritätkö sinä kertoa, että minun mustat, upeat hiukseni ja jäntevä oriin varteni muistuttavat sinua sisareni pitkästä punaisesta tukasta ja pikkuruisesta tirriäisen vartalosta?”
   ”En”, Ava sanoi tirskahtaen, ”vaan yritän sanoa, että teillä on kasvoissa jotakin, mikä kielii sisarussuhteestanne. Ja teissä on sellaista samanhenkistä karismaa.”
   James pyöritti päätään huvittuneena.
   ”Mitä te kuhnailette?” Roxanne kiljui vähän matkan päästä. ”Meillä on kiire! Humala odottaa!”
   ”Sinua se ei kyllä odota!” James huusi. ”Ethän sinä kykene edes kävelemään suorassa!”
   Roxanne tuijotti häntä. ”Kyllä minä tietääkseni kävelen? Vai konttaukseltako tämä sinusta vaikuttaa?”
   ”Ehkä jonkinlaiselta kävelemisen ja konttaamisen välimuodolta”, James tuumasi katsellessaan Roxannen askelmointia.
   ”Hah! Sinua vain ärsyttää kun et itse ole yhtä iloisissa olotiloissa kuin minä! Pitääkin piruilla, sinä mokoma.”
   ”Minun olotilani on ihan tarpeeksi iloinen kun voin katsella kuinka te tytöt hösläätte keskenänne”, James ilmoitti virnistellen.
   ”Me emme höslää”, Ava sanoi arvokkaasti ja latki innokkaana ilojuonta alas omasta pullostaan kuin olisi halunnut hukuttaa kaikki ajatuksensa pulloon.
   ”Tätä menoa me joudumme kantamaan heidät kaikki punkkiinsa”, Shawn mutisi Jamesille inhoten.
   ”Minne me oikein olemme menossa?” Ava kysäisi.
   ”Mennään Rääkyvään Röttelöön!” Roxanne kajautti. ”Siellä on lämmin!”
   ”Mikä on Rääkyvä Röttelö?” Ava kysyi ihmeissään.
   ”Se on tuo hökkeli tuolla pienellä kukkulalla”, James opasti ja osoitti hämärässä häämöttävää puista, repsottavaa rakennusta. ”Sieltä pääsee Tällipajun kautta Tylypahkaan.”
   ”Tällipajun?”
   Lily pyörähti ympäri heidän edessään ja kääntyi katsomaan Avaa. ”Etkö sinä ole käynyt Tylypahkaa?”
   Ava hymyili. ”Ei, minä ja Aqualine olimme Timblandissa, Irlannissa.”
   ”Kuulostaa joltakin tanssisarjalta”, Roxanne tuumasi. Tytön vauhti oli hidastunut kummasti pullon pinnan laskiessa alemmaksi ja muut olivat saaneet hänet kiinni. ”Onko Aqualine se Shawnia vihaava tyttörakkautesi?”
   Avan ilme synkkeni. ”On.”
   ”Tyttörakkailla oli pieniä erimielisyyksiä”, Shawn kertoi virnistellen.
   ”Tappelitteko te Shawnista?” Roxanne kysyi uteliaasti.
   Lily tuhahti. Shawn vilkaisi tyttöä toinen kulmakarva omituisesti nytkähtäen.
   Ava huokaisi. ”Aqualine tappelee mistä vain. Se on hänen lempiharrastuksensa.”
   ”Mikä on kyllä sangen omituista”, James puuttui puheeseen. Hänen mielessään käväisi, että jos pääsisi viettämään laatuaikaa Avan kaltaisen tytön kanssa, hän todellakin harjoittaisi jotakin aivan muuta tytön kanssa kuin riitelyä.
   ”Onko hän tulisieluinen?” Roxanne kysyi ottaen samalla muutaman harha-askeleen niin, että Shawn joutui tukemaan tyttöä, jotta tämä ei kaatuisi.
   Ava pyöritti silmiään. ”Mustasukkainen hän on.”
   ”Miksi et vain naura hänelle?” Lily kysyi aidon ihmeissään. ”Mustasukkaisuus on ihan pöllöä.”
   ”Sinullako on siitä sitten niin paljon kokemusta vai?” Roxanne hymähti.
   Lily vilkaisi tyttöä virnistäen. ”En harrasta mitään niin typerältä kuulostavaa.”
   ”Lily ei harrasta poikia ollenkaan”, Roxanne päräytti.
   ”Eikä hänen pidäkään!” James lisäsi nopeasti.
Shawn katsoi Lilyä kiinnostuneena. ”Ninkö? Ollenkaan?”
   ”Tykkäätkö sinäkin tytöistä?” Ava kysyi Lilyltä ihmetellen. ”En olisi uskonut. Sinussa ei ole sellaista vibaa.”
   ”En!” Lily katsoi häntä tuijottavia silmäpareja tuskastuneena. ”Kukaan kaksilahkeinen vain ei ole sattunut kiinnostamaan minua, entä sitten?”
   ”Lily ei ole edes suudellut ketään”, Roxanne paljasti kikattaen humalaisesti. Lily mulkaisi tyttöä.
   ”Oletko kuullut sellaisesta, että joskus voi pitää humalaisen suun supussa? Kokeile ihmeessä sitä. Alkaen nyt.”
   ”Etkö sinä ole ikinä suudellut ketään?” Ava hämmästeli.
   ”Miksi se ihmetyttää kaikkia niin kovasti?” Lily puuskahti ja varoi katsomasta Shawniin päinkään.
   ”Koska se on varsin mielenkiintoista”, Shawn tuumasi virnistellen aivan kuin olisi nauttinut tilanteesta suunnattomasti. ”Oikeasti, Lily, etkö ole suudellut ketään? Ikinä?” Poika painotti sanojaan venytellen.
   Lily mulkaisi poikaa niin pahasti, että James ei olisi ihmetellyt laisinkaan, jos Shawn olisi kuollut kolme kertaa peräkkäin kuraiseen maahan. ”En!” tyttö tokaisi äänensävyllä, joka kertoi että asia oli loppuun käsitelty.
Shawn ei selvästikään ollut samaa mieltä. ”Minua kiinnostaisi tietää, mikä sitten oikein saisi sinut suutelemaan jotakuta kaksilahkeisen sukupuolen edustajaa.”
   Lily vilkaisi Shawnia viileästi. ”Hetkellinen mielenvikaisuus!”
   ”Miksi sinua se kiinnostaa?” James kysyi ihmeissään, tuntien että oli jossakin keskustelun välissä pudonnut kärryiltä.
   ”Kaikenlainen informaatio on minusta kiinnostavaa”, Shawn totesi yksinkertaisesti, mutta Jamesilla oli kummallinen tunne, että hänelle oli jätetty jotakin kertomatta.
   Lopulta he pääsivät Rääkyvää Röttelöä kannattelevan mäen päälle. James tökki sauvallaan narisevan oven auki. Sisällä haisi ummehtuneen pölyiseltä, mutta röttelössä oli sentään lämmin verrattuna syyskuisen yöilman viileyteen.
   Roxanne ja Lily sujahtivat kikattaen Jamesin ohitse sisälle. Ava seurasi heitä uteliaana. Shawn pyöritteli päätään Jamesille. ”Mihin me olemme taikasauvamme oikein upottaneet”, hän huokaisi.
   James virnisti.
   Rääkyvä Röttelö näytti samalta kuin se oli aina näyttänyt. Tytöt olivat jo kirmanneet kotoisimpaan huoneeseen välittämättä haalistuneista verijäljistä ja rikkoutuneista huonekaluista. James ja Shawn menivät istumaan tyttöjen viereen katsellen toisiaan huvittuneina.
”Kippis!” Roxanne täräytti ja tytöt kilistelivät pullojaan yhteen. ”Otetaanpas sitten!”
   ”Millekäs?” Ava kysäisi. ”Sille, että ei välitetä mitä mustasukkaiset tyttöystävät saavat päähänsä?”
   Roxanne ja Lily vilkaisivat toisiaan. ”Totta kai sille!”
   ”Ja sille, että Iilimadot ovat ällöttäviä!” Roxanne lisäsi omasta puolestaan ja helisytteli pulloaan.
   ”Ja sille, että kaksilahkeiset ovat muuleja!” Lily huudahti.
   Shawn pyöräytti silmiään.
   ”Pelataanko jotakin?” Ava kysäisi.
   ”Niin kuin mitä?” Shawn pärskähti. ”Pullonpyöritystä vai?”
   ”Vain pikkulapset leikkivät pullonpyöritystä”, Lily tokaisi arvokkaasti. ”Kerro hänelle, Rox.”
   Roxanne loi tottelevaisesti Shawniin alentuneen katseen, josta humala tosin vei enimmät särmät. ”Kukaan yli viisitoistavuotias ei leiki pullonpyöritystä”, tyttö informoi tottelevaisesti.
   ”Mikä harmi, minusta se on aina ollut mitä kiehtovin peli”, Shawn virnisti.   ”Minä voisin näyttää sinulle vieläkin kiehtovamman pelin”, Roxanne lupasi viehkeästi ja vinkkasi silmäänsä.
   James kakoi. ”Älä viitsi Roxy aloittaa tuota limaisuutta näin aikaisin illasta.”
   ”Anna hänen olla”, Shawn sihahti. ”Pieni limaisuus ei vahingoita ketään!”
   Lily kulautti ison kulauksen pullostaan alas. James katsoi hieman huolestuneena sisartaan. ”Tuota, siskoseni, mitä jos ottaisit kuitenkin ihan rauhassa? Kuten Shawnie tässä ystävällisesti sinua aivan äskettäin muistutti, sinä tosiaan vapauduit matami Pomfreyn hellävaraisesta huomasta vasta tänään.”
   ”Olen ihan kunnossa!” Lily huoahti ja ryysti mielenosoituksellisesti lisää limenvihreää nestettä alas kurkustaan.
   James katsoi Shawnia turhautuneena. ”Minähän sanoin. Tuhoon tuomittu taistelu.”
   Lopulta he päätyivät pelaamaan räjähtävää näpäytystä, mutta tyttöjen litkujen kadotessa pulloista illan kääntyessä yöksi peli alkoi käydä hieman liian tuliseksi niin, että pojat päättivät, että oli aika lopettaa. James oli käräyttänyt kulmakarvansa kolmasti ja oli turhautunut.
   Roxannen silmät näyttivät katsovan pysyvästi hieman kieroon ja Lilyn kasvoille oli kohonnut hentoinen puna. Ava paasasi Aqualinesta.
   ”Tai siis, Shawn sanoi minulle vain, että olen nätti ja Aqualine luki sen niin, että Shawnin ja minun välillä on intohimoinen salakomerosuhde! Hän ei kuuntele viisauden sanoja ei sitten pätkääkään, ei, hän on päättänyt että kun asia on näin niin sitten se on niin – ”
   ”Miehet!” Roxanne huudahti ja kolautti pullonsa voimalla lattialle niin, että keltainen litku läikkyi lattialle. ”Kaikki samanlaisia! He saavat mukamas tehdä mitä haluavat – hipelöidä blodien paidansisuksia ja muuta yhtä viatonta – mutta auta armias, jos tyttö haluaa hipelöidä muutakin kuin pojan arvokkainta ruumiinosaa, niin ei – ”
   James sulki silmänsä kärsivänä. ”En ehkä kestä tätä kauempaa.”
   Shawn virnisti. ”Minusta tämä on oikeastaan aika huvittavaa. En muista koska eläessäni olisin kuunnellut yhtä mielenkiintoista keskustelua.”
   ”Eihän tuossa ole sarvea eikä jouhta”, James mutisi.
   ”Sehän se tässä onkin niin hauskaa.”
   ”Miksi sinä et vain heivaa Aqualinea?” Lily kysyi Avalta. ”Jos hän kerran on tuollainen tampio.”
   Ava pyöritti surullisesti päätään. ”Me olemme olleet yhdessä monta vuotta. Ei hän aina ole ollut tuollainen… ehkä tämä menee ohitse, kyllä hän vielä rauhoittuu…”
   ”Minua kiinnostaa”, Roxanne sanoi ruskeat silmät kiiluen, ”oletko sinä aito ja todellinen ja alkuperäinen lesbiaani? Vai oletko sinä ikinä tykännyt kenestäkään äreämmän sukupuolen edustajasta?”
   ”Äreämmän sukupuolen edustajasta?” Shawn toisti Jamesille äänettömästi. James virnisti pulihuolimattomasti, kiinnostuneena kuulemaan Avan vastauksen.
   ”En tiedä.” Ava maisteli kysymystä jonkin aikaa. ”En tiedä… ihastuin Aqualineen kauan aikaa sitten enkä ole ikinä ollut kiinnostunut kenestäkään muusta.”
   ”Voisitko kuvitella olevasi joskus pojan kanssa?” Lily kysyi.
   Avan silmät käväisivät Jamesin pistävässä katseessa ja James saattoi melkein tuntea heidän välillään kirmaavan pienen jännityksen. Se sai hänen vatsansa kouraisemaan. ”Ehkä”, Ava sanoi hieman vaikeasti, ”mutta minä olen nyt Aqualinen kanssa.”
   ”Kerro ihmeessä, jos haluat tehdä lähempää tuttavuutta jonkun miekkosen kanssa”, Roxanne sanoi innokkaasti. ”Minulla on kokonainen lista kaikista, jotka eivät ole miellyttäneet minua – ”
   ”Tuskin Avaa kiinnostavat Tylypahkan paukapäiset tolvanat”, Lily nauroi, ”etenkin kun he ovat kaikki sinun jämiäsi.”
   ”Toisen roska voi olla toisen aarre!” Roxanne väitti vastaan.
   ”Kiitos vain”, Ava sanoi nauraen, ”mutta pidä lista nyt ainakin toistaiseksi kaikessa rauhassa vain itselläsi.”
   ”Kauanko sinä ja se Aqua-mikä-olikaan olette olleet yhdessä?” Roxanne kysyi Avalta, joka näytti hieman hämmentyneeltä tästä humalaisesta huomiosta.
Lily kohotti kulmiaan parhaalle ystävälleen. ”Miksi sinua kiinnostaa niin kovasti tämän kettutytön rakkauselämä? Saiko Iilimato sinut niin pois tolaltasi, että olet alkanut harkitsemaan toisenlaisia seksuaalisia suuntautumisia?”
”En ole ikinä tuntenut ketään tyttöä joka tykkäisi tytöistä!” Roxanne puolustautui. ”Anna minun olla kiinnostunut tästä uudesta persoonallisuuspiirteestä kaikessa rauhassa!”
”Oletko sinä siis kiinnostunut vaihtamaan tylsistyttävän normaalia seksuaalista suuntautumistasi?” Shawn puuttui viehättyneenä puheeseen. Poika sulki silmänsä typerä hymy huulillaan. ”Teidän pitäisi nähdä kuvat, jotka vilistävät juuri verkkokalvoillani.”
   ”Minusta tuntuu, että sinun kyseenalaiset ja todennäköisesti erittäin limaiset verkkokalvoelokuvasi voivat pysyä mielesi kätköissä”, Lily totesi. Roxanne hymyili Shawnille typerästi.
   Shawn vilkaisi Lilyä hymyillen. ”Minusta tuntuu että etenkin sinä olisit positiivisen yllättynyt näistä kuvista.”
   Lily pärskähti. ”Rohkenen epäillä”, tyttö tuumasi sitten kuivasti. ”Huh, sinulla todellakin on vilkas mielikuvitus.”
   Shawn virnisti. ”Et osaa kuvitella puoliakaan.”
   ”Jostakin syystä minulla on tunne, että en haluaisikaan.”
   ”Totta, hentoinen tytön mielesi saattaisi järkkyä”, Shawn sanoi nyökkäillen vakavana.
   ”Minulla ei ole mitään tytön mieltä!” Lily suutahti. ”Minä vielä näytän sinulle hentoiset!”
”Älä tulistu!” Shawn huudahti ja vilkaisi hämillään Jamesia, joka kuunteli keskustelua kulmakarvat pienesti koholla pohtien, mihin ihmeeseen keskustelu oikein oli johtamassa.
”Totta helkkarissa tulistun!”
Shawn nosti kätensä eteensä kuin antautumisen merkiksi. ”Okei! Anteeksi, sinun mielessäsi ei ole mitään tyttömäistä eikä hentomaista. En tiennyt mistä puhuin, kunhan höpötän.”
”Sinä olet omituinen”, Lily totesi inhoavasti ja nyrpisti pojalle nenäänsä. ”Varsinainen gorilla.”
”Sinä se vasta omituinen oletkin. Mikä sinä oikein olet? Apina?” Shawn kysyi ja James pyöräytti silmiään. Shawn halusi selkeästi vain ärsyttää Lilyä eikä James käsittänyt lainkaan, miksi.
”Senkin kurja anaalitenava!” Lily sähähti.
”No niin, lapset, rauhoitutaanpas!” Ava huudahti ja teki käsillään aaltoilevia liikkeitä. ”Tämä keskustelu on eksynyt varsin oudoille poluille ja niin mielenkiintoinen kuin se onkin, tunnelma alkaa käydä jotenkin tuliseksi.”
”Minulla on hikka”, Roxanne ilmoitti ihmeissään. ”Tietääkö kukaan mistä se tulee?”
”Anaalitenava?” Shawn sanoi kysyvällä äänellä näyttäen siltä, että ei tiennyt olisiko hänen pitänyt nauraa vai järkyttyä.
   Yhtäkkiä Roxanne huojahti niin, että joutui ottamaan tukea seinästä, mutta hänen kätensä lipesi ja liukui niin, että tyttö kaatui melkein lattialle. Shawn kietoi nopeasti kätensä tytön ympärille pelastaen tämän iskulta.
   ”Shawnie leikkii taas prinssi rohkeaa”, James virnisti.
   Shawn virnisti takaisin. ”Kaunista neitoa on autettava hädässä. Oletko kunnossa, kultaseni?”
   Roxanne räpytteli humalanhuurteisia silmiään Shawnille nauttien ilmiselvästi tämän syleilystä. ”Sinä olet nätti”, tyttö ilmoitti pojalle.
   ”Sinä olet paljon nätimpi”, Shawn vakuutti Roxannelle.
   Ava ja James pärskähtivät, Lily katsoi Shawnia ja Roxannea kummallinen ilme kasvoillaan kunnes äkillisesti ponkaisi ylös. ”Minusta alkaa tuntua siltä, että olisi parasta palata takaisin linnaan.”
   ”Mitä, nyt jo?” Roxanne kysyi yllättyneenä irrottamatta siirappista katsettaan häntä pitelevästä Shawnista. Shawn taas katsoi Lilyä pieni, melkein haastava hymynkare huulillaan.
   ”Minusta sinä olet siemaillut itsesi tarpeeksi iloiseksi jo tänään”, Lily sanoi parhaalle ystävälleen asiallisesti.
   ”En minä halua vielä lähteä!”
   ”Et tietenkään kun tuo aasi lirkuttelee sinulle!” Lily mulkaisi Shawnia aivan kuin kaikki olisi ollut hänen vikansa.
   ”Hei! Miksi sinä nimittelet minua koko ajan?” Shawn loukkaantui. ”Ensiksi olin anaalitenava ja nyt jo aasi!”
   ”Unohdit gorillan”, Lily muistutti suloisesti. ”Minä en ainakaan jaksa enää jäädä tänne. Haluan nukkumaan.”
   ”Itse asiassa tuo kuulostaa houkuttelevalta”, Shawn sanoi haukotellen makeasti kuin sanojaan vahvistaakseen. ”Meillä on herätys kello viisi reikä reikä.” Poika nousi ylös vetäen Roxannen ylös mukanaan ja päästäen sitten irti tytöstä. Roxanne näytti pettyneeltä ja katsoi Lilyä syyttävästi. Lily tuijotti ilmeettömänä takaisin.
   Ava värähti näyttäen hänkin väsyneeltä. James nousi ylös ja ojensi kätensä tytölle nostaakseen tämänkin ylös lattialta. Heidän katseensa kohtasivat ja James tunsi mielipuolista halua kietoa kätensä tytön ympärille, nostaa kätensä tämän niskaan ja painaa huulensa tämän kirsikanvärisille huulille.
   Ava katsoi Jamesia silmiin hämmentyneenä, suu hieman auki. Tytön silmät olivat kuin sulaa kinuskia. James oli varma, että tyttö tunsi samaa sähköistä vetovoimaa painautua häntä vasten kuin hänkin tunsi tätä kohtaan. James saattoi tuntea Avan hengityksen kasvoillaan.
   Ava nykäisi kätensä nopeasti irti Jamesin kädestä ja laski katseensa. ”Mennään sitten”, tyttö sanoi. James ei voinut olla tuntematta oloaan pettyneeksi. Samalla hän tunsi hämmennystä ja jonkinlaista kieroutunutta, mutta samalla hyvin luonnollista onnentunnetta. Mikä ikinä tämä kummallinen tunne olikaan… James oli varma, ettei ollut koskaan tuntenut mitään samankaltaistakaan.
   ”Mennään Tylyahon kautta”, Lily sanoi Roxannelle. ”En viitsisi alkaa käsirysyyn Tällipajun kanssa kun sinä olet tuollaisessa hiprakassa. Saisimme vielä köniimme.”
   Roxanne vain kohautti olkapäitään kertoen, että hänelle oli aivan sama mitä kautta he menisivät ja minne. Tyttö selkeästi olisi halunnut olla vielä Shawnin kanssa.
   Joukkio lähti takaisin Tylyahoon päin. Lily kietoi kätensä Roxannen ympärille. ”Piristy!”
   ”Minä en halua vielä nukkumaan”, Roxanne marisi ja katsoi toiveikkaasti Shawnia, joka hymyili itsekseen aivan kuin hänellä ei olisi ollut huolen häivääkään mistään ja olisi nauttinut jostakin aivan suunnattomasti. Ava ja James kävelivät hieman muiden perässä. ”Ihan kuin olisin pikkulapsi ja nukkumatti olisi tullut ihan liian aikaisin kylään.”
   Lily vilkaisi Roxannea tietäväisesti, mutta ei sanonut mitään ja varoi katsomasta Shawniin.
   He saapuivat Hunajaherttuan kohdalle. James pörrötti Lilyn ja sitten Roxannen hiuksia. ”Hyvää yötä tirriäiset. Älkää sammuko matkalla tai Voro tulee jalkakettinkejään kiikutellen kiskomaan teidät jälki-istuntoon.”
   Lily värähti. ”Älä huoli. Välttelen niitä rakoilevia mönjähampaita ja hinkuyskää kaikilla sielun ja ruumiin voimillani ja vielä Roxynkin sielun ja ruumiin voimilla.”
   ”Niin sitä pitää, tyttöseni”, James sanoi ylpeänä.
   Lily näytti kieltään Jamesille ja mulkaisi sitten Shawnia. ”Heippa vaan, gorilla.”
   Shawn virnisti. ”Heippa vaan, apina.”
”Oli kiva tutustua teihin molempiin”, Ava sanoi tytöille.
”Olet ihanin lesbiaani kenet olen tavannut!” Roxanne ilmoitti raikuvalla äänellä ja sulki Avan musertavaan halaukseen. ”Nähdään taas!”
   Sitten Roxanne loikkasi halaamaan Shawnia. ”Sinä olet sitten ihana.”
   ”Niinhän ne väittävät”, Shawn sanoi huvittuneena ja halasi kevyesti tyttöä. ”Olkaahan kiltisti sitten koulussa, tytöt.”
   Roxanne nousi varpailleen ja painoi suudelman yllättyneen Shawnin huulille. Ava ja James vislasivat, kun Shawn painoi hetkeksi tyttöä lähemmäksi itseään ja suudelma syveni. Lily tuijotti pariskuntaa kivettynyt ilme kasvoillaan.
   ”Hyvää yötä!” Roxanne kihersi, kun Shawn vetäytyi kauemmaksi. Tyttö nappasi paikoilleen jähmettyneen Lilyn kädestä kiinni ja johdatti tämän Hunajaherttuan ovelle. Lily näytti hetken hämilliseltä, mutta heilautti sitten kättään hyvästiksi ja seurasi Roxannea Hunajaherttuaan.
   James pyöritteli päätään kaksikon kadottua. ”Siinä meillä vasta parivaljakko.”
   ”Älä muuta sano”, Shawn puuskahti ja lähti kävelemään kuunvalaisemaa tietä pitkin kohti Auroriaa James ja Ava kannoillaan. ”Anaalitenava…”

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 9. osa 17.10
Kirjoitti: jacoblove - 18.10.2013 13:54:08

10.   Purjoa ja thestralleja

Lily lampsi Rohkelikkojen pöytää kohti maha kurnien nälästä. Hän oli jättänyt vaikeroivan Roxannen selviytymään kurjasta krapulanhuurteisesta olotilastaan tyttöjen makuusaliin iloisen yllättyneenä omasta mainiosta hyvinvoinnistaan. Tosin hän ei ollut latkinutkaan litratolkulla tuliviskiä toisin kuin hänen vähemmän hyvinvoiva paras ystävänsä.
   Lily paikansi Hugon ja Fredin istumassa Gabriella Longbottomin kanssa ja suunnisti heidän luokseen. Hän istahti mandariinia kuorivan Hugon viereen ja alkoi kiitollisena lappaa lautaselleen puuroa.
   ”Huomenta vain sinullekin”, Hugo toivotti huvittuneena. ”Menikö teillä eilen myöhäänkin Tylyahossa?”
   Lily vilkaisi poikaa paljonpuhuvasti. ”Mitäpä luulet? Roxy olisi halunnut kekkuloida aamun tunneille saakka, mutta henkisen tuen voimin sain hänet kiskottua takaisin linnaan vähän puolen yön jälkeen.”
   Gabriella nauroi. ”Te kaksi kyllä jaksatte.”
   ”Roxy jaksaa”, Lily oikaisi kuivasti. ”Minä olen hänen kärsivällinen ja kärsivä seuraneitinsä.”
   Fred virnisteli ja heitti Lilyä mandariinin kuorella. ”Siskollani on sellainen hassu vaikutus. No, oliko teillä hauskaa?”
   ”Riippuu miltä kannalta katsoo”, Lily tokaisi väistäessään lentävää mandariininkuorta puolihuolimattomasti.
   Fred ja Hugo kurtistivat kulmiaan hänen innottomuudelleen. ”No, mitä oikein tapahtui?”
   ”Ei mitään, kuinka niin?”
   ”Vaikutat jotenkin tympääntyneeltä”, Hugo sanoi ja katseli sinisillä silmillään häntä tarkasti.
   Lily hymyili pojalle. ”Ehkä minua sitten tympii. Oletko jo lukenut lehtesi?”
   Hugo työnsi edessään olevan Päivän Profeetan avuliaasti hänen luettavakseen. ”Ole hyvä vain. Ei siellä mitään kiinnostavaa kyllä ole. He hehkuttavat maailmanmestaruuskisoja ja pohtivat, mikä Kahlesalvan talvikalsarivärimieltymys on.”
   ”Ai oikeasti?” Lily kysyi epäuskoisesti. ”Eivätkö he parempaa keksi?”
   ”Eivät ilmeisestikään. Taikamaailmassa on tylsän normaalia. Ja Kahlesalvan lempikalsariväri muuten on kahdeksankymmenen prosentin todennäköisyydellä tummanvihreä.”
   Lily loi poikaan halveksuvan katseen. ”Sinä siis alennuit lukemaan artikkelin.”
   ”Riimitehtävä oli naurettavan helppo ja minulle jäi ylimääräistä aikaa”, Hugo puolustautui.
   Lily ryhtyi selailemaan lehteä siemaillen samalla höyryävän ihanaa kuumaa kahvia. Hän oli ehtinyt juomaan kaksi kupillista ennen kuin Roxanne ilmestyi aamupalalle silmät verestävinä ja iho kelmeän kalpeana.
   ”Näytät ihan Veriseltä Paronilta”, Lily ilmoitti kahvikuppinsa ylitse tytölle.
   ”Siltä minusta tuntuukin”, Roxanne puuskahti heittäytyessään istumaan Lilyä vastapäätä. ”Olen sitä mieltä, että tämä nautintojuomien litkiminen saa riittää vähäksi aikaa.”
   ”Seuraavaan kertaan siis”, Fred virnisti ja Roxanne heitti poikaa sämpylällä.
   ”Ole hiljaa, tärykalvoni eivät kestä naljailuasi juuri nyt.”
   ”Pistähän sitten vauhtia mussuttamiseesi, Rox”, Lily kehotti. ”Meillä on muodonmuutoksia kymmenen minuutin kuluttua.”
   ”McGarmiwa kuristaa sinut katseellaan, jos huomaa sinun olevan itseaiheutetun huonovointisuuden alaisena”, Fred sanoi pirullinen kiilto silmissään.
   ”Sekös se sinua ilahduttaisi”, Roxanne mutisi.
   ”Kieltämättä.”
   Kun Roxanne oli saanut sämpylänsä nieltyä, he lähtivät muodonmuutostunnille. McGarmiwa oli jo luokan edessä valmiina pitämään tuntia yhtä ryppyisenä ja tiukkanutturisena niin kuin aina. Lily ei kuollakseenkaan käsittänyt, miten vanha noita oli saattanut opettaa sekä hänen isänsä että tämän isän sukupolvea ja silti iskosti muodonmuutoslakeja heidän mieliinsä yhtä tarmokkaan tiukasti kuin oli aina tehnytkin Lilyn kuuleman mukaan. Eikö noita vanhentunut lainkaan? Siinä vasta oli vitsaus.
   ”Weasley”, McGarmiwa ähkäisi turhautuneena alkusanoikseen heidät nähdessään.
   ”Mitä?” Hugo, Fred ja Roxanne parahtivat yhteen ääneen.
   McGarmiva huokaisi. ”Neiti Weasley siis. Miksi sinä näytät tuolta? Oletko sairas?”
   ”Vähän flunssaa vain, professori”, Roxanne vastasi ja niiskaisi asiaankuuluvasti. McGarmiwa loi epäileväisen tutkivan katseen häneen ja kohotti lähes huomaamattomasti kulmakarvojaan. ”Flunssaa”, vanha opettaja toisti hiljaa itsekseen epäuskoisesti.
   Lily virnisti Roxannelle ja meni sitten tämän perässä istumaan heidän tavanomaisille paikoilleen luokan keskiosaan Fredin ja Hugon eteen.
   ”Ja sitten katsotaanpas, miten olette tehneet kotiläksynne!” McGarmiva ilmoitti, kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen. ”Muutimme viimeksi huonekaluja jyrsijäeläimiksi, niin kuin teidän hyvin pitäisi muistaa. Fred Weasley, muutahan pulpettisi liito-oravaksi.”
   Fred irvisti ja osoitti sitten pulpettiaan sauvallaan. ”Muuttuos formus!”
   Pulpetti pieneni ja muutti muotoaan oravaksi, joka loikkasi säikkynä Roxannen niskaan.
   Roxanne naksutteli kieltään oravalle. ”Älä raavi minua, pöljä.”
   ”Vain pöljät puhuvat oraville”, Hugo mutisi hänen takanaan.
   ”Älä viitsi”, Roxanne sanoi pojalle ja katsoi haltioituneena oravaa, joka tuijotti tyttöä takaisin nenänpää värähdellen. ”Se ymmärtää minua.”
   ”Hieno suoritus, herra Weasley. Jospa neiti Weasley sitten muuttaisi oravan takaisin pulpetiksi jahka on päättänyt keskustelunsa sen kanssa”, McGarmiwa kehotti tyynesti.
   Roxannen suu mutristui hiukan. Lily tiesi, että tyttö ei pitänyt eläinten muodonmuutoksista ollenkaan, tämä kun oli sitä mieltä, että niiden sielunelämä kärsi siinä aivan turhaan.
   ”Onko pakko?” Roxanne kysyi McGarmiwalta peittämättä kovinkaan hyvin inhoaan tehtäväänsä kohtaan.
   McGarmiwa hymyili petollisen ystävällisesti. ”Sinä varmaan tiedät jo vastauksen tuohon kysymykseen.”
   Roxanne huokaisi alistuneesti. Hän kävi samankaltaisen keskustelun joka kerta McGarmiwan kanssa ja tähän asti oli hävinnyt kaikki väittelyt. Nöyrtyneenä tyttö osoitti kädellään kaikessa rauhassa tönöttävää liito-oravaa. ”Muuttaos formus.”
   Orava päästi inhottavan kimeän, kärsivän äänen ja sen hännän ja jalkojen tilalle ilmestyi pulpetin jalkoja. Lily, Fred, Hugo ja muut heidän luokkatoverinsa purskahtivat nauruun kun taas Roxanne toljotti aikaansaannostaan surkeana.
   McGarmiwa näpäytti kieltään. ”Kuusisivuinen tutkielma jyrsijöiden muodonmuutoksista huomiseksi, neiti Weasley. Neiti Potter, korjaisitko pulpetin ystävällisesti ennalleen.”
   Lily osoitti pulpettioravaa sauvallaan ja se muutti ystävällisesti muotoaan takaisin pulpetiksi. Lily oli iloinen, että ei saanut lisätehtäviä – hän oli varannut illan huispausharjoituksille ja ilta olisi venynyt kovin ikävällä tavalla, jos hänen olisi pitänyt jaaritella jyrsijöiden muotoon muuttamisesta kuusi sivua.
   Muodonmuutoksien jälkeen rohkelikoilla oli hyppytunti, joka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt käyttää läksyjen tekemiseen, mutta jonka Roxanne ja Lily päättivät viettää kotoisasti keittiössä kotitonttujen hemmoteltavana. Kotitontut istuttivat heidät heti pöydän ääreen, joka oli täynnä erilaisia leivoksia ja torttusia.
   ”Minä sitten rakastan teitä”, Roxanne julisti kotitontuille haukattuaan valtavaa pinkkipäällysteistä muffinssia. ”Ihania, ihania, siunattuja olentoja!”
   ”Kiitoksia, arvon neiti, kiitos!” kotitontut hykertelivät ilahtuneina ja menivät sitten häärämään yhdissä tuumin päivällistä.
   ”Joko elämä alkaa viedä voiton?” Lily kysyi huvittuneena katsellessaan ystävättärensä nautiskelua.
   ”Ei ihan vielä, mutta tämä muffinssi kyllä osaa tehtävänsä. Taivaallista. Maista sinäkin, Lils!” Roxanne tunki muffinsin Lilyn suuhun niin vauhdikkaasti ja voimalla, että Lily oli tukehtua.
   ”Oikein taivaallista”, Lily pihisi yskänsä lomasta.
   Roxanne naureskeli ja nuoli muffinsin sokerista päällystettä hartaasti. ”Tämä maistuu melkein yhtä hyvältä kuin Shawn.”
   Lily kohotti kulmaansa. ”Melkein?”
   ”Aah”, Roxanne huokaisi. ”Siinä vasta tapaus. Joskus minusta tuntuu, että voisin syödä hänet.”
   ”Vääntäviä, räkäisiä vatsanpuruja”, Lily tokaisi.
   Roxanne vilkaisi häntä vinosti. ”Onko kaikki ihan jees, Lillero?”
   ”Miten niin?”
   ”Sinusta hohkaa jokin hyytävä viba, miksi?”
   Lily ei tiennyt mitä olisi sanonut. Totuus oli, että pelkkä Shawnin nimi sai hänet ärsyyntymään luonnottomalla tavalla. Hän luuli tietävänsä mistä asia johtui, mutta työnsi ajatuksen hätäisesti takaisin mielensä syövereihin ennen kuin ajatus mitään kunnon muotoa edes sai.
   ”Sinä taidat olla ihan koukussa siihen hyypiöön”, Lily päätyi sanomaan Roxannelle kykenemättä sanomaan jostakin mielenvikaisesta syystä Shawnin nimeä.
   ”Niin olen”, Roxanne huokaisi liioitellun syvään.
   ”Onko sinun ihan pakko?” Lily puuskahti tahattoman kovalla äänellä ja järkyttyi omista sanoistaan – miten helkkarissa ne olivat hänen suuhunsa tupsahtaneet?
   Roxanne katsoi Lilyä hämmentyneenä. ”Onko hänessä sitten jotakin vikaa?”
   Lily pyöräytti silmiään. ”Mikä hänessä ei olisi vikana? Ärsyttävä – itseään luvattoman paljon täynnä, pissa lirisee ulos korvista – röyhkeä – välinpitämätön – ”
   Roxanne katsoi Lilyä hetken ilmeettömästi, suoraan syvälle silmiin ja jää kouraisi Lilyn sydäntä hänen tajutessaan, että Roxanne saattaisi aavistaa kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa, nekin, joille Lily itse ei ollut vaivautunut antamaan nimeä tai edes myönnytystä olemassaolosta. Lily ei todellakaan halunnut alkaa kaivelemaan sielunelämäänsä ja vielä vähemmän hän tahtoi, että Roxanne alkaisi kaivaa sitä.
   Roxanne räpytteli silmiään Lilyn väistäessä hänen katseensa. ”Lily…”
   ”Mutta olinhan minä samaa mieltä Espanjan Iilimadostakin, mutta aikaa myöden opin pitämään hänestä – ei, ei hetkinen, eihän se ihan niin tainnutkaan mennä”, Lily lauleskeli tavoitellen omaa kevyttä äänensävyään, mutta Roxannen miettiväisistä silmistä päätellen ei aivan onnistunut. Roxanne kuitenkin virnisti Lilyn sanoille ennen kuin tarttui uuteen muffinsiin.
   ”Iilimatosen suhteen olit kyllä harvinaisen oikeassa koko ajan. Ja minä typerä tyttö annoin hänen hivellä siitä huolimatta vatsalihaksiani”, tyttö tuumasi huokaisten normaalia hieman tasaisemmalla äänellä jättäen Shawn-asian sikseen, mistä Lily oli kiitollinen vaikka aavistelikin keskustelun jatkuvan jossakin hamassa tulevaisuudessa jos vain Rox voisi jotenkin vaikuttaa asiaan. Lily aikoi uhmata kohtaloaan niin kauan kuin vain suinkin pystyisi.
   He mässäilivät mahansa täyteen muffinsseja kotitonttujen kirmatessa heidän ympärillään mehu- ja kahvitarjottimien antimia tarjoten.
”Butler ja pimeyden voimilta suojautuminen odottaa”, Roxanne sanoi loikaten alas jakkaralta hieman vaikean näköisesti, kun heidän hyppytuntinsa oli melkein kulunut. ”Mitä luulet, kuinka monta sivua lisätehtäviä saan, jos nykäisen häneltä muutaman viiksisuortuvan?”
   ”Tee se!” Lily innostui. ”Lisätehtävistä viis, olen aina halunnut tietää, ovatko ne viikset aidot vai eivät!”
   Roxanne virnisti Lilylle ja paineli mahaansa huonovointisen näköisenä. ”Minun mahani on täynnä muffinsseja. Saatan oksentaa ne ulos minä hetkenä hyvänsä, pieni varoituksen sananen vain.”
   ”Pysy sitten kaukana minusta”, Lily kehotti värähtäen ja astahti pienen välimatkan hänen ja Roxannen väliin, kun he lähtivät kävelemään pois keittiöstä.
   Kotitontut parveilivat heidän ympärillään tarjoten eväitä matkaan, mutta Roxanne ja Lily kieltäytyivät kohteliaasti ja kiittivät vielä kotitonttuja ennen kuin työnsivät keittiön sisäänkäyntinä toimivan muotokuvan syrjään.
   He lähtivät suunnistamaan kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa ja ohittivat korpinkynsistä koostuvan tyttörykelmän marmoriportaiden päässä. Tytöt naureskelivat ja supattivat jotakin toisilleen katsellen Lilyä ilkeästi.
   Lily katsoi Roxannea kulmakarvojaan kohotellen. ”Vieläkö he jaksavat supista Salaisuuksien kammion jupakasta vai pohtivatko he vain minun talvikalsarimieltymyksiäni?”
   Roxanne kohautti olkapäitään välinpitämättömästi ja heitti inhoavan katseen jo taaksejääneeseen tyttölaumaan. ”Minun veikkaukseni on, että he ihailevat piukkaa huispaajan peppuasi ja antavat sille pisteitä.”
   Lily purskahti nauruun, mutta se loppui lyhyeen kun hän tajusi seisovansa vastakkain Pamela Parkinsonin kanssa. Tummatukkaisen tytön kasvot olivat ylimielisen kylmät ja hän katsoi Lilyä nenänvarttaan pitkin pää hieman koholla.
   ”Jaahas, pikku huispausrinsessa on selvinnyt ilkeiden luihuisten hyökkäyksestä”, Pamela nälväisi. Luihuisjengi hänen takanaan naureskeli ilottomasti häntä myötäillen.
   ”Jaahas, pikkuruinen lehmien kuningatar on selvinnyt rehtorin puhuttelusta”, Lily vastasi takaisin ja hipelöi kaapunsa taskussa taikasauvaansa. Jos Pamela saisi typerään päähänsä joitakin Lilyä koskevia kiroamisideoita, ainakin tällä kertaa hän olisi valmis.
   ”Ihan kuin minua kiinnostaisi, potkitaanko minut tästä koulusta pihalle vai ei”, Pamela nauroi, mutta hänen kasvonsa vääristyivät hieman kun hän puhui, josta Lily päätteli tämän bluffaavan. Miksi tämä ylipäätään vaivautui? Aivan kuin Lilyä olisi kiinnostanut. ”Minä en tarvitse akateemista koulutusta siihen, mitä olen päättänyt koulun jälkeen tehdä!”
   ”Aah, olet siis vihdoinkin päättänyt toteuttaa haaveesi napatanssijan urasta?” Roxanne hihkasi väliin. ”Ei millään pahalla, Lehmis, mutta todennäköisesti lanteesi eivät sinua kauaksi keikuta.”
   ”Sinunkin naurusi loppuu pian lyhyeen, Weasley”, Pamela ärähti vihaisesti. ”Teidän ylimielisyytenne kostautuu, kun olette tämän linnan suojamuurien ulkopuolella!”
   ”Huuh, pelottavaa.” Lily ja Roxanne vilkaisivat toisiaan virnistellen.
   ”Etpä ollut niin rohkea Salaisuuksien kammiossa, Potter!” Pamela ilkkui. ”Itkit kuin pikkuruinen vauva! Äitiiii, isiii, luihuiset kiusaa – ”
   ”Kuinkakohan kuivina sinun silmäsi pysyisivät, jos minä sitoisin sinut kattokruunuun ja tökkisin Riesun kanssa sinut henkihieveriin?” Roxanne tuumi kovaan ääneen, veti taikasauvansa hihastaan ja osoitti sillä suoraan Pamelaa kasvoihin.
   Samassa luihuisista koostuva rykelmä Pamelan takana liikahti ja Lily tajusi kymmenen taikasauvan osoittavan hänen ja Roxannen suuntaan.
   Lily huokaisi vetäessään taikasauvansa alistuneesti taskustaan. ”Et sitten voinut hillitä itseäsi”, hän pihahti Roxannelle turhautuneesti.
   ”Ajattelitteko te kahdestaan yrittää kirota meidät kaikki?” Pamela ilkkui siniset silmät välkähdellen.
   ”Pakko kai se on”, Lily vastasi ärsyyntyneenä taikasauvaansa puristaen lepakonräkäherja valmiina kielensä päällä.
   Yhtäkkiä Roxanne Lilyn vieressä päästi kammottavan, korahtavan äänen ja vaaleanpunainen mönjä lensi hänen kurkustaan kaaressa suoraan Pamelan rinnuksille. Pamela ehti näyttää vain hetken ajan järkyttyneeltä ennen kuin Roxanne yökkäsi taas, tällä kertaa Pamelan kengille.
   Lily ei ollut koskaan nähnyt mitään niin hauskaa kuin Pamelan kasvoille kohonneen kauhistuneen ilmeen. Hurjasti nauraen hän nykäisi edelleen yökkäilevän Roxannen mukaansa ja heitti kilpiloitsun päin luihuisia ennen kuin lähti juoksemaan Roxannea perässään raahaten pimeyden voimilta suojautumisen luokan ovelle.   
   Lilyn oli vaikea hengittää naurunsa lomasta. Hän otti tukea luokan ovesta ja nauroi niin, että kyynelet valuivat hänen silmistään. Roxanne räkätti hänen kanssaan, silmät vuotavina, kasvot punaisena ja tuskanhiestä kiiltävänä.
   ”Sinä purjosit Lehmiksen päälle”, Lily hihitti.
   ”Näitkö hänen ilmeensä?” Roxanne nauroi henkeään haukkoen.
   He yrittivät kasata itsensä, mutta se oli hurjan vaikeaa, kun he purskahtivat heti nauruun katsoessaan toisiaan. Samassa pimeyden voimilta suojautumisen luokan ovi avautui ja professori Butler kurkisti käytävään kulmakarvojaan kohotellen. ”Vaivautuisivatko neidit Potter ja Weasley tulemaan oppitunnille täältä käytävästä hihittämästä? Mikä on niin hauskaa?”
   ”Roxy laattasi Pamelan rintavarustukselle”, Lily puuskahti. Luokkahuone Butlerin takana remahti kovaääniseen nauruun.
   Professori Butlerin mustat, pitkät viikset värähtivät huumorintajuisesti. ”Sehän kuulostaa mielenkiintoiselta tilanteelta.”
   Täysin varoittamatta Roxanne kohotti kätensä ja nykäisi Butleria viiksistä. Professori älähti ja katsoi Roxannea kuin järkensä menettänyttä. ”Neiti Weasley! Ole hyvä ja selitä!”
   Roxanne räpytteli vetisiä silmiään Butlerille. ”Siinä oli itikka, professori hyvä, anteeksi.”
   ”Vai itikka”, professori mutisi inhoten ja loi Roxanneen ja naurusta tärisevään Lilyyn epäluuloisen katseen. ”Menkäähän sitten paikoillenne, senkin kelmit.”
   Lily ja Roxanne menivät myhäillen paikoilleen luokan takariviin. Lily oli melkein luvattoman hilpeällä tuulella, päivä oli ollut mitä mainioin siihen asti. Roxanne kääntyi katsomaan Lilyä virnistellen ja kohotti kättään, jossa hän puristi muutamaa pitkää mustaa karvaa voitokkaana. ”Aidot ne toden totta ovat!”

*

Illalla Lily ja Roxanne oleilivat makuusalissaan nauttien sen hiljaisesta, ällöttävän vaaleanpunaisen sisustuksen tuomasta rauhasta. Roxanne makasi mahallaan sängyllään ja pakersi McGarmiwalta saamaansa lisätehtävää tuskastuneena. Lily makasi omalla sängyllään tuijotellen kattoon kiinnitettyjä taikatähtiä mietteliäästi.
   Hän mietti Pamela Parkinsonin sanoja. ”Minä en tarvitse akateemista koulutusta siihen, mitä olen päättänyt koulun jälkeen tehdä”, tyttö oli sanonut. Mitä se oikein tarkoitti? Lilyn mahassa kiersi inhottavasti, kun hän muisti isänsä sanat kuolonsyöjien mahdollisesta uudesta noususta. Pamela oli aina pyörinyt hämäräperäisissä jengeissä. Lily muisti hyvin Scorpius Malfoyn, joka oli pitänyt luihuisten hovia ylimielisesti rohkelikkoja ja kaikkia muitakin tielleen osuvia kiroten, oikea luihuisten kuningas. Missähän poika nyt oli ja mitä tämä teki? Puuhailiko hän jotakin sellaista, mitä Pamelakin aikoi alkaa puuhailemaan kunhan pääsisi pois koulusta? Olivatko he ryhtymässä uuteen nousuun kuolonsyöjien kanssa?
   ”Lillero?” kuului Roxannen ääni herättäen Lilyn ankeista ajatuksistaan. ”Eikö sinun pitäisi olla kohta jo huiskimassa?”
   Lily tuijotti tyttöä typerästi hetken aikaa ennen kuin tajusi mistä tämä puhui ja vilkaisi sitten kelloaan. Huispausharjoitukset alkaisivat ihan kohta.
   ”Miten jyrsijöiden tarina etenee?” Lily kysäisi noustessaan sängyltään ja ryhtyessään etsimään huispauskaapuaan.
   ”Oikein mainiosti”, Roxanne sanoi ivallisesti pyöräyttäen silmiään. ”Mieleni ei tee ollenkaan ummistaa silmiäni ja vaipua koomaan.”
   ”Sepä hyvä. Sinähän voisit tulla kannustamaan meitä huispauskentälle.”
   ”Hahahah, hauskaa”, Roxanne pärskähti.
   ”Henkinen tuki ei olisi pahitteeksi”, Lily huomautti hienovaraisesti.
   ”Mihin sinä henkistä tukea muka tarvitset? Heti kun saat tuon kurjan siivousvälineesi lentoon, et edes huomaa, että paikalla on muitakin neljäraajaisia olentoja.”
   ”Höh. Sinua ei sitten kiinnosta minun elämäni lainkaan”, Lily mumisi mukamas loukkaantuneena, vaikka ei oikeasti tarkoittanutkaan mitä sanoi. Roxanne harvoin jaksoi raahautua kentälle heidän harjoituksiaan katsomaan, vaikka varsinaisiin peleihin hän suhtautuikin intohimoisesti.
   Roxanne virnisti. ”Oma elämäni on niin paljon mielenkiintoisempaa.”
   Lily heitti tyttöä tyynyllä ennen kuin lähti makuusalista. Fred ja Hugo odottivat häntä uskollisesti oleskeluhuoneessa huispausvarusteet päällään.
   ”Jospa sitten otettaisiin tänään ihan iisisti”, Fred tokaisi tervehdykseksi kun he lähtivät kävelemään pois rohkelikkotornista. ”Minun pitää väkertää Butlerille se typerä tutkielma suojeliuksista.”
   ”Ei ole minun vikani jos sinä et pysy läksyjesi tasalla”, Lily huomautti.
   Fred mulkaisi häntä ja Hugo hymyili pojalle omahyväisesti. ”Minähän sanoin, että olisi kannattanut tehdä se eilisiltana.”
   ”Kappas, kun minulla oli paljon parempaakin tekemistä kuin tönöttää sinun kanssasi kirjastossa.”
   ”Mitä tekemistä?” Lily kysyi kiinnostuneena.
   Fred virnisti salaperäisesti. ”Se on salaisuus.”
   ”Fredillä on joku nainen”, Lily huomautti Hugolle, joka ilmeestä päätellen oli päätellyt saman jo aikoja sitten. ”Tiedätkö kuka se on?”
   Hugo vain myhäili. ”Kauniimman sukupuolen edustaja.”
   Lily mulkoili poikia. ”Miksi te ette kerro minulle?”
   ”Ehkä en halua, että yksityiselämääni paljastellaan julkisesti”, Fred ilmoitti arvokkaasti.
   ”Mutta minä olen Lily! Sinun rakas ja kaikista viehättävin serkkusi! Ethän sinä voi olla kertomatta minulle kenen kanssa rikot Tylypahkan siveellisyyslakeja! Jos kerran Hugokin tietää!”
   ”Joudut piehtaroimaan uteliaisuudessasi, serkkuseni. Minä en noin vain kallisarvoisia siveellisyysrikkomuksiani paljasta.”
   ”Tylsä peikko”, Lily urahti pojalle loukkaantuneena pistäen mieleensä, että ryhtyisi vakoilemaan Roxannen kanssa Frediä, jotta salaperäisen kauniimman sukupuolen edustajan henkilöllisyys selviäisi. Lily Potterilta ei noin vain pihdattu tietoja!
   Päästyään linnan tammisista ovista syksyn kylmään viimaan Lily, Hugo ja Fred ponnahtivat luudilleen ja ottivat kisaa siitä, kuka olisi nopeinten huispauskentällä. Lily viiletti hurjaa vauhtia kentälle voittaen pojat ylivoimaisesti.
   Omahyväisesti hymyillen Lily laskeutui kentälle, jonne muu joukkue juuri raahautui. Hugo ja Fred laskeutuivat Lilyn eteen myrtyneinä häviöstään. Lily ei voinut olla virnistämättä pojille voitonriemuisesti ja sai heiltä osakseen murhaavia katseita. Lainkaan niistä välittämättä Lily katsoi tyynesti joukkuetovereitaan.
   ”No niin, tervetuloa kauden ensimmäisiin kunnon harjoituksiin – viime harjoitukset keskeytyivät niin kovin ikävästi, kun Pamsu ja muut ihanat luihuistoverimme raahasivat minut viihdyttämään itseään Salaisuuksien kammioon. Tämän vuoden päämäärämme on yksinkertaisesti huispausmestaruuden voitto. Kiitos. Liitäkäähän paikoillenne sitten.”
   Lilyn joukkuetoverit virnistelivät hänen ytimekkäälle puheelleen ja ponkaisivat sitten vauhtia kuraisesta maasta. Lily oli aikeissa tehdä samoin, kun kuuli vislausta ja hurraahuutoa jostakin ylhäältä.
   Lily kohotti katseensa katsomoihin ja virnisti leveästi tunnistaessaan Jamesin mustan hiuspehkon huojuvan yläilmoissa. Lily ponkaisi vauhtia maasta ja liisi katsomoiden luokse.
   James ja Shawn istuskelivat rennosti katsomossa välissään pussillinen perunalastuja näyttäen siltä, että olivat istuneet siinä jo jonkin aikaa. Molempien kasvoille nousi leveä hymy, kun Lily pysäytti luutansa ilmaan heidän eteensä. ”Miten te tolvanat olette tänne eksyneet?” Lily kysyi ihmeissään.
   ”Tulimme katsomaan, kuinka johdat joukkojasi tietenkin!” James huudahti. ”Onhan minun nyt nähtävä, kuinka sinä täytät minun kaapuni.”
   ”Ainakin minä näytän siinä paremmalta kuin sinä”, Lily virnisti.
   ”Siitä ei ole epäilystäkään”, Shawn pisti väliin väläyttäen Lilylle hymyn, joka jostakin sairaasta syystä sai Lilyn vatsan heittämään pienen voltin.
   Samassa Hugo ja Fred tärähtivät Lilyn molemmille puolille niin lujalla vauhdilla, että Lilyltä karkasi ilmat pihalle. Fred taputteli häntä anteeksipyytäväisesti selkään samalla kun virnisteli Jamesille.
   ”Jaahas, herra aurorikokelas on tullut seuraamaan, kuinka Lilleroisemme pistää haisemaan.”
   ”Minä jätin hienon jäljen tämän koulun huispaushistoriaan”, James sanoi ylevästi, ”pakkohan minun on tarkistaa, että omalaatuinen pikkusiskoni ei pääse häpäisemään sukumme jaloa taitolinjaa.”
   ”Etkös sinä hävinnyt viimeisen huispausmestaruutesi”, Lily paukautti piikikkäästi.
   Jamesin ilme venähti ja poika irvisti. ”Oliko pakko muistuttaa? Yksi elämäni kamalimmista hetkistä.”
   ”Ei hätää, onneksi minulla on tilaisuus pyyhkiä tämä kertakaikkiaan nolostuttava häpeäpilkku Pottereiden huispaushistoriasta, kun voitamme tämän vuoden huispausmestaruuden”, Lily sanoi virnistäen leveästi Jamesin nyrpeälle ilmeelle. ”Älä katoa minnekään, Jamie, otetaan muutama kisa harjoitusten jälkeen!”
   Jamesin kasvoille nousi kostonhimoinen virne. ”Sovittu!”
   Lily hymyili tyytyväisenä ja käännähti sitten ympäri luudallaan. ”No niin, kaikki paikoilleen – VAUHTIA!”
   James katseli sisarensa loittonevaa selkää inhon ja ylpeydensekaisin tuntein. ”No, kyllä hänellä tuntuu ainakin auktoriteettia olevan”, hän totesi Shawnille, kun Lily ryhtyi käskyttämään pelaajia oikeaoppisiin lentokulmiin.
   ”Aikamoinen lentäjä hän on”, Shawn tuumasi ihailevasti, kun Lily pyörähti vauhdikkaasti muutaman surmansilmukan ennen kuin nappasi Fredin heittämän kaadon ilmasta ja oli jo samassa viskannut sen Hugon käsien lävitse suoraan keskimmäiseen vanteeseen.
   ”Hän on perinyt sen isältä”, James sanoi vakavasti irrottamatta katsettaan tuuletuspyörähdyksiä tekevästä Lilystä.
   ”Minä luulin, että teidän äitinne oli se ammattilaishuispaaja.”
   ”Joo, mutta niin olisi isäkin, ellei olisi sattumoisin pitänyt pimeyden voimilta suojautumisesta niin kovasti. Isä on uskomaton lentäjä, luontainen lahjakkuus.”
   ”Miksi sinä sitten olit niin surkea noinkin lahjakkaasta geneettisestä perimästä huolimatta, että alennuit häviämään viimeisen huispausmatsisi?” Shawn virnisteli.
   James mulkaisi poikaa. ”Ei se ollut minun vikani! Typerä Scorpius Malfoy iski ryhmyn suoraan päin klyyvariani ja minulta lähti taju heti ensimmäisen minuutin aikana!”
   ”Hah!” Shawn sanoi voitonriemuisesti. ”Itse asiassa minä muistankin sen nyt kun tuli puheeksi. Aika rajun ilmalennon sinä vedit siinä, Lohikäärmerakastaja. Meidän tupamme pisti sen pelin jälkeen mielenkiintoisia vetoja pystyyn siitä, kuinka monta luihuista kiroaisit tyrmäyksesi johdosta.”
   James virnisti. ”Minun toimistaniko lyötiin vetoa? Olen imarreltu.”
   Shawn virnisti vieläkin leveämmin takaisin. ”Minä olin niiden joukossa, jotka ennustivat synkästi sinun päätyvän uudelleen sairaalasiipeen, kun yrittäisit kirota aivan liian monta luihuista.”
   James mulkaisi häntä. ”Te korpinkynnet olette niin kylmiä.”
   ”No, ainakin minä voitin vedon”, Shawn naureskeli ja vislasi, kun Lily pyörähti näyttävästi ilmassa väistäessään ryhmyn samaan aikaan, kun nappasi jälleen kaadon ilmasta kainaloonsa. ”Tuo tyttöhän on aivan mahtava!”
   James vilkaisi Shawnia vinosti. ”Niin on.”
   He katselivat hetken hiljaisina Lilyn ja muiden kieppumista ilmassa. Jokin olento päästi kovan, kimeän ja korkean äänen, mikä nostatti Jamesin kaikki ihokarvat pystyyn ja hänet valtasi kummallinen tunne.
   James oli juuri kääntymässä kysymään Shawnilta, mikä tämän mielestä ääni oli oikein ollut, kun ilman täyttivät kimeät, epäinhimilliset kirkaisut ja samassa huispaajat ilmassa alkoivat huutaa ja heittelehtiä, aivan kuin joku tai jokin olisi töninyt ja tuuppinut heitä –
   ”Mitä helkkaria?” James kirosi hätääntyneenä etsien hurjasti katseellaan huispaajia tönivää olentoa. Hän näki Hugon lentävän pois luutansa selästä jonkin näkymättömän törmäyksen voimasta – Lily nappasi pojan oman luudanvartensa kyytiin ilmasta –
   ”Thestralleja!” Shawn karjui Jamesille kimeä äänisen kiljunnan ylitse. ”Ne ovat täysin vauhkoontuneet!”
   James tiesi thestrallien olevan siivettömiä, mustia nahkahevosia, mutta linnan tilusten thestralit eivät olleet ikinä hyökänneet kenenkään kimppuun – Hagrid oli kouluttanut ne hyvin…
   ”Kaikki alas!” Lily kiljui maasta. ”Tulkaa kaikki alas!”
   Samassa kuului inhottava räsähdys ja jokin – epäilemättä thestral – rämähti päin katsomoa, missä James ja Shawn istuivat. James rääkäisi kauhistuneena, kun näkymätön olento riekkui ja piti karmaisevaa ääntä, viskoi penkkejä sivuun –
   ”Joku on sumuttanut sen silmiin jotakin!” Shawn huusi.
   ”Mielenkiintoista!” James karjui takaisin. ”Minä haluan pois täältä!” Hän kääntyi katsomaan maahan, mutta huomasi, että Lily ja Fred olivat jo lentämässä heitä kohti ilmeisesti tajuten, että he pääsisivät ilmateitse helpommin pois katsomotornista.
   James loikkasi Fredin luudan selkään heti, kun tämä oli turvallisen välimatkan päässä. ”Vauhtia!” hän karjui pojalle haluten päästä mahdollisimman nopeasti ja kauas näkymättömistä hevosolennoista.
   Lily pysäytti luutansa Shawnin kohdalla. ”Tule!”
   Shawn tuijotti Lilyä kauhuissaan. ”En minä lennä.”
   ”Harvat meistä osaavat moisen jalon taidon, mutta onneksesi minulla sattuu olemaan luuta allani. Vauhtia!”
   Shawn katsoi hektisestä tilanteesta huolimatta Lilyä kuin hidasälyistä. "Minä en tuon kapistuksen selkään tule.”
   Lily toljotti Shawnia suu auki. ”Mikä ihmeen nynnerö sinä olet?” Lily väisti täpärästi ilmassa lentävää katsomonpenkkiä, jonka katsomoa edelleen palasiksi pistävä, hurjasti mylvivä thestral oli viskannut ilmaan. ”Tule nyt kyytiin ja äkkiä ennen kuin tuo heppa pistää sinut suihinsa!”
   Shawn katsoi Lilyn luutaa kuin kolmipäistä avaruusolentoa. ”En muuten varmasti tule.”
   Lily ähkäisi turhautuneena. ”Vaihtoehtoina on tuon humman iltapalaksi joutuminen, tästä tornista alas loikkaaminen tai minun kyydissäni mukavan turvallisesti matkustaminen! Omapa on valintasi!”
   Shawn tuijotti Lilyä järkyttyneenä, tajusi sitten vaihtoehtojensa olevan kovin niukat ja tarttui tyttöön heivaten itsensä luudanvarrelle Lilyn taakse. Shawn kietoi kätensä tiukasti Lilyn ympärille, kun tämä syöksähti ilman halki pois hurjistuneiden thestralien valtaamalta huispauskentältä.
   ”Millainen velho pelkää luutaa?” Lily tivasi järkyttyneenä.
   ”Hei, tämähän on oikeastaan aika siistiä!” Shawn huudahti ja katseli Tylypahkan iloisesti välkkyviä valoja innoissaan.
   Lily pyöräytti silmiään. ”Väitätkö sinä aivan tosissasi, että et ole ikinä ennen ollut luudanvarren selässä?”
   ”En ikinä”, Shawn vahvisti tuijottaen edelleen hämmästyneenä heidän alapuolellaan avautuvaa maisemaa.
   ”Miten se voi olla mahdollista?” Lily tivasi.
   ”Minulle on jäänyt jos jonkinnäköisiä traumoja lapsuudestani. Katso Lily nyt noita valoja!”
   Lily ei voinut olla hymyilemättä Shawnin haltioituneelle äänensävylle. Hän pysäytti luutansa hieman linnan yläpuolelle haluten antaa Shawnin nauttia näkemästään, jos tämä tosiaan kerran oli pojan ensimmäinen lentämiskokemus.
   Shawn ei sanonut hetkeen mitään, tuijotti vain Tylypahkaa harmaanvihreät silmät suurina. Lily katseli miehenalun kasvoja. Tämä näytti jotenkin nuoremmalta kuin normaalisti, jotenkin todellisemmalta ja aidommalta. Kaikki oveluus, kovuus ja itsevarmuus olivat kadonneet tämän piirteitä korostamasta ja kasvoilta ja silmistä paistoi suuri ihmetys, aivan kuin poika olisi nähnyt jotakin mielettömän, sanoinkuvaamattoman kaunista.
   Äkkiä Shawn käänsi katseensa Lilyyn. Lilystä tuntui kuin kaikki olisi kadonnut hänen ympäriltään ja ainoa todellinen asia koko maailmassa olisi ollut Shawnin hiljainen katse, kun pojan silmät sukelsivat Lilyn silmiin. Heidän hengityksensä piirsi ilmaan hennon verhon heidän väliinsä. Shawnin ääni oli täynnä sitä ihmetystä, joka paistoi hänen kasvoiltaan, kun hän sanoi hiljaa, melkein kuiskaten: ”Sinä olet niin kaunis.”
   Lilystä tuntui, että hän ei enää muistanut, miten sanoja muodostettiin, mutta sitten sillä ei ollutkaan enää väliä, sillä Shawn nosti kätensä hänen niskaansa ja painoi huulensa hänen huulilleen, maistellen, viivytellen, suloisesti ottaen. Lily kietoi kätensä Shawnin niskaan ja veti itsensä lähemmäksi poikaa.
   Lily ei tiennyt kauanko hetki kesti, mutta hän tiesi, että olisi voinut jäädä siihen ilmaan roikkumaan ikuisuuksiksi, Shawnin huulien omistamaksi. Eikä se silti olisi välttämättä ollut tarpeeksi pitkä aika.
   Shawn painoi kevyen suukon Lilyn huulille ja nojasi otsaansa Lilyn otsaa vasten. ”Mitäköhän helkkaria me oikein teemme, Lilleroinen.”
   ”Roikumme ilmassa ja käyttäydymme omituisesti?” Lily ehdotti vaisusti. Hänen vartalonsa oli täysin rento hänen nojatessaan Shawniin. Pojan kosketus tuntui samaan aikaan täysin luonnolliselta ja samaan aikaan tuntui lähettävän polttavia aaltoja ympäri hänen vartaloaan. ”Mitä ihmettä tämä oikein on?” Lily kuiskasi ilmaan tuskin kuuluvalla äänellä.
   Shawn tiukensi otettaan Lilystä ja katsoi vakavana häntä silmiin. ”Ei aavistustakaan.”
   ”Hoi!” kuului tuttu ääni heidän alapuoleltaan. Lily vilkaisi alas ja näki Jamesin huitovan heille käsiään hurjasti. ”Voitte tulla jo alas sieltä!”
   Lily ravisteli päätään yrittäen saada leijuvat ajatuksensa kasaan. Hän tarttui tiukasti luudanvarteensa ja sukelsi hurjalla vauhdilla maahan.
Shawn loikkasi alas luudalta Jamesin eteen näyttäen järkyttyneeltä ja lievästi pahoinvoivalta. ”Oliko ihan pakko?” hän äyskähti Lilylle, joka virnisti anteeksipyytävästi.
   ”Anteeksi, unohdin. Jamie, tiesitkö että tämä sinun aurorikokelastoverisi tässä lensi juuri ensimmäistä kertaa luudalla? Tai siis, oikeastaan minä lensin ja tämä vain nökötti kyydissä, mutta – ”
   ”Mitä ihmettä?” James toljotti Shawnia kasvoillaan sama epäuskoisuuden naamio, jonka Lily arveli komeilleen omilla kasvoillaan vain hetkiä sitten. ”Etkö sinä ole ikinä lentänyt luudalla?”
   Shawn vilkaisi ärsyyntyneenä Lilyä. ”Ei ole ollut ikinä tarvetta.”
   ”Siksi sinä siis halusit kävellä tänne etkä tulla luudilla!” James huudahti voitonriemuisesti. ”Shawnie, pelkäätkö sinä isoa pahaa luutaa?”
   ”Hurjasti”, Shawn myönsi ja vilkaisi sitten Lilyä, ”mutta ehkä minä joskus opin selättämään pelkoni.”
   ”Sietää toivoa”, James virnisti kaikkea muuta kuin kannustavasti. ”Nössö.”
   Shawn mulkaisi poikaa. ”Torvelo.”
   ”Onko tuo edes oikea sana?” James kysyi epäluuloisesti.
   ”Ei aavistustakaan.”
   ”Olette molemmat täysiä tomppeleita”, Lily hymähti ja katseli sitten ympärilleen. ”Missä muut ovat?”
   ”Hugo ja Fred lähtivät etsimään teitä, kun jäitte jälkeen. Muut menivät omille teillensä ilahtuneina yllättävästä vapaaillastaan ja Gabriella meni kertomaan threstalleista Hagridille”, James selosti.
   ”Typerät thestrallit”, Lily mutisi vihaisesti, ”onko se liikaa pyydetty, että saisi yhdet huispausharjoitukset kunnialla loppuun saakka?”
   
   

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 5. osa 9.7.
Kirjoitti: LaraLura - 21.10.2013 18:39:01

Uusi lukija ilmoittautuu!

Aivan mahtava ficci! Hahmot ovat todella uskottavan kuuloisia ja tarinakin etenee hyvin. :)

Luvussa 6. huomasin pienen virheen! :D

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 11.07.2013 20:58:49

 että nuoresta iästään huolimatta Anastasia Lopez
   

Eikös se ollutkin Diaz. :)

Pidemmälle en ole vielä kerennyt lukemaan. Ja loppu rakentava kipittää karkuun.

♥: Lara

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 10. osa 18.10.
Kirjoitti: jacoblove - 25.10.2013 19:00:36

LaraLura, kiitos paljon kommentista! :) Ja kiitos kun huomasit virheen, pitääkin korjailla...

:)

11. Suojakehiä ja vohveleita
   
Rose hyppelehti taikaministeriön ruokasalia kohti kevein askelin. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut seitsemännessä taivaassa tai ainakin kovaa vauhtia matkalla sinne päin. Mikään ei tänään pilaisi hänen iloaan, ei sitten niin mikään, Rose ajatteli onnellisena ja hihitti, kun pieni hyräily karkasi hänen suustaan ilmoille ja järjestystä valvova velho oven suussa loi häneen vinon, mutta huvittuneen katseen.
   Ruokailusali oli tupaten täynnä niin kuin normaalistikin siihen aikaan päivästä, kun ministeriön työntekijöillä oli ruokatunti. Saliin oli asetettu pyöreitä pöytiä ympäriinsä ja ne olivat kaikki taikaministeriön mustaan uniformuun ja viittaan pukeutuneita työläisiä täynnä. Rose siristeli silmiään yrittäessään löytää tutut hahmot uniformujen merestä.
   Hetken kuluttua hän sai silmiinsä pitkän, käkkärätukkaisen pojan ja vaaleahiuksisen siron tytön silmiinsä. Kaksikko oli vallannut pienen pyöreän pöydän salin laidalta ja jostakin syystä tärisi naurusta.
   Rose lähti luovimaan tietään Albusta ja Amelieta kohti. Taikaministeriöläiset tuuppivat häntä vahingossa etsiessään itselleen ja tarjottimilleen paikkaa täpötäydestä salista.
   Albus huomasi Rosen, kun hän oli vähän matkan päässä heidän pöydästään. Juuri kun Rose oli hymyilemässä serkulleen leveästi, joku tönäisi häntä kyynärpäällä kovaa ristiselkään ja Rose lennähti kohti lattiaa hurjalla vauhdilla sulkien kauhuissaan silmänsä, peläten nenänsä kyntävän puista lattiaa millä hetkellä hyvänsä –
   Iskua ei koskaan tullut, vaan Rose lennähti vahvoille käsivarsille turvallisesti ja vahingoittumatta. Albus nosti Rosen pystyyn hymyillen. ”Ruokatunnit ovat näköjään vaarallisia”, poika nauroi. ”Pääsi on niin korkealla pilvissä, että olet selkeästi unohtanut miten eteenpäin katsotaan.”
   ”Onnekseni sinä satuit olemaan paikalla pelastamassa minut ikävältä lattian ja nokan yhteentörmäykseltä”, Rose mutisi ja vilkaisi inhoavasti taakseen tuuppiviin velhoihin ennen kuin työntyi istumaan Albuksen ja Amelien pöytään. ”Aikamoiset refleksit sinulla on.”
   ”Jamesin ja Lilyn kanssa kasvaessa termi ’nopeat syövät hitaat’ tuli erittäin tutuksi ja minun oli pakko harjoittaa liikkumisvarmuuttani, jotta pärjäisin niille hunsvoteille”, Albus totesi tyynesti istuutuessaan hänkin jälleen. ”Minähän olisin nähnyt nälkää, jos en olisi ollut Jamesia vikkelämpi ja ehtinyt ruokapöytään aina ennen kuin se riiviö saapui tyhjentämään pöydän antimistaan.”
   Amelie ja Rose nauroivat. Amelie katsoi Rosea vaaleansiniset silmät tuikkien. ”No, Rose, mikä sinulla kesti näin kauan? Satuitko törmäämään harmaasilmäiseen luikertelijakomistukseen vai pitikö Percy sinulle kattavan selostuksen fletkumatojen moninaisista elämänvaiheista?”
   Rose tunsi punastuvansa heleästi ja Amelie hihkaisi voitonriemuisesti. ”Lucifer siis viivytti sinua!”
   ”Lucifer?” Albus toisti kysyvästi, näyttäen siltä että oli pudonnut keskustelua kannattelevista kärryistä heti ensimetreillä. ”Lucifer Halo, se ministeriön raportinkantaja? Onko Rosella jotakin meneillään sen kanssa?”
   Amelie loi Albukseen syvää kärsimystä kuvastavan ilmeen. ”He ovat syöneet joka päivä tällä viikolla yhdessä, etkö sinä ole muka sitä huomannut?”
   Albys räpytteli silmiään ja katsoi sitten Rosea syyttävästi. ”Sinä sanoit minulle, että sinulla on kiireitä maailmanmestaruuskisojen takia!”
   ”No, niin minulla onkin!” Rose puolustautui ja taputti valtavaa kassiaan, joka pursuili maailmanmestaruuskisojen järjestelysuunnitelmia.
   ”Mikä tämä Lucifer juttu sitten oikein on?” Albys kysyi epäileväisesti ja tapitti Rosea silmiin. ”Mitä sinä hänen kanssaan oikein touhuat?”
   ”En minä touhua hänen kanssaan mitään”, Rose puuskahti ja valutti sormiaan punaisten, kiharien hiustensa lävitse kiusaantuneena. ”Hän pyysi minut syömään kanssaan yksi päivä ja sitten me juttelimme ja – ”
   ”Ja siitä asti he ovat syöneet joka päivä yhdessä”, Amelie lopetti iloisesti ja katsoi Rosea innokkaan odottavasti. ”Mistä te olette jutelleet? Pitääkö hän sinusta? Äh, totta kai hän pitää, miksi ei pitäisi?” Amelie sitten lisäsi ja pyöritti silmiään kuin toruen itseään typeryydestään. ”Millainen hän on?”
   Rose avasi juotavan jugurttipurnukkansa rauhallisesti ja mietti vastausta. Pieni hymy nyki hänen suupieltään.
   ”Hän on… salaperäinen.”
   ”Yh”, Albus totesi inhoavasti. ”Kuulostaa tyttömäisen siirappimaiselta keskustelunalulta.”
   ”Shh!” Amelie sihisi poikaystävälleen varoittava katse silmissään ja kääntyi sitten katsomaan jälleen Rosea innokkaasti. ”Miten salaperäinen?”
   ”No, hän ei puhu paljon itsestään tai taustastaan”, Rose kertoi sormeillen hieman hermostuneena tarjotintaan. ”Hän valmistui Tylypahkasta viime keväänä ja sai sen jälkeen töitä täältä taikaministeriöstä. Hän haluaisi jonakin päivänä olla taikaministeri.”
   ”Siinäpä vasta tavoite”, Albus puuskahti huvittuneena. ”Ei ollenkaan liioitellun tavoittelemattomissa oleva tai mahtipontinen tavoite, jos saan sanoa.”
   Rose ja Amelie mulkaisivat häntä. ”Ei se ole väärin, että on unelmia!” Rose puolusti. ”Lucifer on valmis tekemään kovasti töitä saavuttaakseen tavoitteensa!”
   Albus kohotti käsiään kuin antautumisen merkiksi kykenemättä peittämään äärimmäistä huvittuneisuutta kasvoiltaan. ”Ei se tietenkään ole väärin, ei tietenkään. No, missä tuleva taikaministeri sitten tänään on, miksi hän ei tullut syömään kanssasi?”
   ”Hänen piti viedä jotakin papereita eteenpäin”, Rose mutisi ja vilkaisi hajamielisesti ympärilleen kuin odottaen näkevänsä Luciferin jossakin muiden ruokatuntia viettävien joukossa. ”Hän sanoi tulevansa perässäni ihan kohta.”
   Albus ja Amelie nyökkäilivät, Amelie onnellisen ja Albus epäluuloisen näköisenä. Hetken aikaa he söivät aterioitaan vaitonaisina.
   ”No, mitenkäs asunnon etsiminen sujuu?” Rose kysäisi pariskunnalta rikkoakseen hiljaisuuden.
   Amelie ja Albus vaihtoivat keskenään paljonpuhuvan katseen. ”Meillä on pieniä erimielisyyksiä sijainnista.”
   ”Millaisia erimielisyyksiä?” Rose kysyi huvittuneena. Albus ja Amelie eivät koskaan hänen tietämyksensä mukaan riidelleet, vaan kävivät vähäiset erimielisyyskiistansakin rauhallisesti keskustellen, kompromisseja kehitellen, molemmat toistensa mielipiteitä ja tarpeita kuunnellen.
   ”Al ei halua asua kaupungissa”, Amelie kertoi ja loi Albukseen syyttävän katseen, johon poika vastasi silmiään vilpittömästi räpytellen.
   ”Kaupungit haisevat jästien pakokaasuilta”, Albus puolustautui. ”Mieluummin minä asun maaseudun raikkaassa rauhassa poissa kaikesta pinnallisesta vilskeestä.”
   ”Maaseudulla”, Amelie puuskahti turhautuneena ja katsoi Rosea kuin apua anoen. ”Maaseudulla ei ole muuta kuin metsinkäisiä ja gäätiä!”
   ”Mutta rakas, kyllä minä sinua metsinkäisiltä suojelisin”, Albus lupasi käsi sydämellään. ”Tai sitten pistäisin Jamesin asialle, hän on suorastaan luonnonlahjakkuus mitä metsinkäisten karkottamiseen tulee”, poika lisäsi näyttäen siltä, että muisteli jotakin ilmeisen huvittavaa.
   Rose näki sivusilmällään mustatukkaisen hahmon luovivan tietään kohti heidän pöytäänsä. Hänen vatsansa käännähti rajusti ympäri ja hän punastui mielihyvästä. Omia typeriä kehonreaktioitaan kiroten hän suhisi väitteleville ystävilleen: ”Suut tukkoon, ei sanaakaan metsinkäisten karkoittamisesta tai gäätien kutittamisesta tai hän pitää sukulaisiani täysinä törppöinä!”
   Albus ja Amelie keskeyttivät väittelynsä ja katsoivat ympärilleen. He näkivät Luciferin Halon lähestyvän ja virnistivät tietäväisesti. ”Jos hän säikähtää muutamaa metsinkäistä hän ei ole sinun arvoisesi”, Albus totesi arvokkaasti.
   Rose vaiensi pojan katseellaan ja kääntyi sitten hymyilemään Luciferille. ”Hei. Pääsitkin nopeasti.”
   ”Päällikkö on tyytyväinen”, Lucifer vastasi hymyillen Roselle, ”ainakin hetken aikaa.”
   Lucifer istuutui Rosen viereen ja kätteli sitten Albusta ja Amelieta. ”Hauska tutustua. Rose on kertonut minulle mitä mielenkiintoisimpia tarinoita perheidenne kommelluksista.”
   ”Sen voin uskoa!” Amelie nauroi, kun taas Albus katsoi Luciferia arvioivasti pieni, vaisu hymy huulillaan. ”Älä huoli, heihin tottuu. Tai no, helppohan minun on sanoa, kun olen tuntenut heidät siitä saakka kun menin Tylypahkaan…”
   ”Kaikki Potterit ja Weasleyt ovat varmasti kaikki hyvin mukavia ihmisiä, siitä ei ole epäilystäkään”, Lucifer sanoi suopeasti ja hymyili Amelielle. ”En muista sinua Tylypahkasta. Olitko Rohkelikko?”
   ”Puuskupuh.”
   Lucifer nyökkäili. ”Itse olin Korpinkynnessä.”
   ”Sittenhän sinä varmaan olet oikein viisas”, Albus totesi kuivasti.
”Viisautta on montaa eri lajia”, Lucifer tuumasi rauhallisesti.
”Oletko sinä menossa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin?”Amelie kysyi nopeasti ja loi Albukseen varoittavan katseen. ”Me olemme kaikki menossa, saamme lippuja töistä.”
   ”Kyllähän siellä voisi piipahtaa”, Lucifer sanoi hymyillen ovelasti ja vilkaisi Rosea. ”Mitä tarkoitat kaikilla? Koko kuuluisaa Potterien ja Weasleyden koheltavaa koplaa?”
   Rose kohautti olkapäitään. ”Oikeastaan varmaan joo. Lily, Hugo, Roxanne ja Fred yrittävät suostutella rehtoria päästämään heidät ja varmaan onnistuvatkin siinä.”
   Lucifer pyöritti hitaasti lusikkaansa kahvissaan näyttäen mietteliäältä. Mitä kummaa pojan päässä liikkui? Rosen teki mieli huokaista. Ja miksi se häntä kiinnosti niin kovasti? Lucifer todennäköisesti ei ollut edes kiinnostunut hänestä! Ja miksi olisikaan ollut? Ei Rosessa ollut mitään mielenkiintoista. Hän ei ollut kaunis ja pieni niin kuin Amelie, hän ei ollut rennon, huolettoman hauska niin kuin Roxanne tai hurjapäinen tulisielu niin kuin Lily. Hän oli vain Rose. Velhojen hallintopalveluiden raportinnysvääjä.
   Tuntien itsensä typeräksi Rose pakottautui kuuntelemaan keskustelua masentavien ajatustensa sijasta.
   He juttelivat huispauksen maailmanmestaruuskisoista vielä jonkin aikaa ja pohtivat, mikä joukkue tänä vuonna voittaisikaan, kun kuului kovaääninen kellon pirahdus ilmoittaen ruokatunnin päättyneen.
   Lucifer sipaisi Rosen poskea. ”Pärjäile viikonlopun yli, ruusunen. Nähdään maanantaina.”
   Rose helahti kasvoiltaan täysin punaiseksi ja ei kyennyt ujoudenpuuskaltaan sanomaan mitään järkevää vastaukseksi ja hän tyytyi nyökkäilemään yrittäen hymyillä. Lucifer virnisti ja lähti sitten pois salista sujahdellen ministeriöläisten ohitse kuin käärme.
   Amelie puristi Rosen kättä iloisen kannustavasti. ”Hän sanoi sinua Ruususeksi! Hän pitää sinusta, Rose!”
   Rose hymyili tytölle hämillään ja toivoi, että puna hänen kasvoillaan ei paistaisi kilometrien päähän.
   Albus kietoi kätensä Amelien ympärille, kun he lähtivät kolmestaan muiden ministeriöläisten perässä pois ruokasalista. Pitkän pojan pullonvihreiden silmien katse oli miettiväinen.
   ”Mikä sinulla on?” Rose kysyi pojalta olematta varma siitä, halusiko todella tietää jos Lucifer oli saanut jostakin syystä Albuksen levottomaksi.
   Albus raapi leukaansa. ”Jokin ei nyt kolahda”, hän sanoi hitaasti.
   Rose pyöräytti silmiään. ”Okei, Sherlock. Jospa minä päätän kolahtaako vaiko ei.”
   Albus vilkaisi häntä vinosti. ”Selvä, Ruusunen.”
   Mutta Albuksen ilmeestä Rose päätteli, että mikä ikinä poikaa olikin jäänyt vaivaamaan, tämä ei antaisi asian vain olla.

*

James ei tiennyt mitään ihanampaa, kuin herätä kukkaistuoksuisista lakanoista päivän jo paistaessa himmennysverhojen takana. Makeasti haukotellen hän käänsi kylkeä autuaan onnellisena siitä, että oli lauantai ja hän saisi nukkua vaikka koko päivän jos siltä tuntuisi. Tosin hän tunsi olonsa erittäin levänneeksi ja virkeäksi, vaikka viikko Auroriassa olikin ollut uuvuttava.
   Samassa vohvelintuoksuinen haju täytti Jamesin sieraimet ja hän loikkasi sängystään kuin kirottuna. Äiti paistoi vohveleita ja James halusi ehtiä pöytään ennen Albusta, mokoma kun söi pohjattomalla ruokahalulla kaiken mitä hänen nenänsä eteen satuttiinkin pistämään. Jamesin mielestä tämä seikka oli toivottomassa ristiriidassa Alin pitkän ja hontelon olemuksensa kanssa, mutta vain harvoin hän pääsi muistuttamaan pikkuveljeään tästä tosiasiasta.
   James kiskaisi gollegehousut jalkaansa, veti t-paidan päälleen ja säntäsi sitten ulos hämärästä huoneestaan.
   Albus astahti juuri silloin käytävälle omasta huoneestaan silmälaseja nenälleen asetellen. Veljekset vaihtoivat tietäväisen katseen.
   ”Haistoitko sinäkin vohvelit?” James kysyi varautuneena.
   ”Minä haistoin”, kuului heleä tytön ääni ja Amelie sipsutti Albuksen takaa käytävälle paljain jaloin punaisessa pyjamassa. ”Albukselle tuli kamala kiire, hän sanoi että sinä söisit kaikki vohvelit jos me emme ehtisi ensin.”
   ”Hassua, minun ajatukseni olivat pelottavan samankaltaiset”, James naurahti. ”Ehkä meissä sittenkin piilee samat geenit, Al.”
   ”Ja niin monta vuotta kuin asiaa olemmekin spekuloineet”, Albus huokaisi päätään pyöritellen ja kietoi kätensä väljästi Amelien lanteille juuri kun Harry ilmaantui yläkerran rappusten päähän ja alkoi lampsia portaita alaspäin. Isän katse mittaili Albusta ja Jamesia pyöreiden silmälasien takaa tarkkaavaisesti.
   ”Tekin siis haistoitte vohvelit.”
   Hetken Harry, James ja Albus vilkuilivat toisiaan ja kuin sanattomasta sopimuksesta syöksähtivät alakertaan vieviin portaisiin ja rynnistivät ne alas suoraan keittiöön nauraen ja toisiaan tönien. Amelie seurasi heitä huomattavasti hillitymmin itsekseen hihitellen.
   Ginny nauroi Harryn, Albuksen ja Jamesin pölähtäessä keittiöön ja asettuessa riviin hänen eteensä identtiset, odottavat virneet kasvoillaan. ”Tämä temppu ei sitten vanhene ikinä”, hän totesi ilahtuneena ja näpäytti kädessä pitelemäänsä taikasauvaa. ”Lopeti loitsumies!”
   ”Hajunvahvistusloitsu?” Harry pyöritti päätään melkein ihailevasti.
   ”Sinä olet kiero, äiti”, James totesi ylpeänä.
   ”Teitä kolmea kaitsiessa sitä on oppinut keinot ja konstit”, Ginny hymähti.
   ”Minua, Alia ja Lilyä kaitsiessa vai minua, Alia ja isää kaitsiessa?” James kysäisi ja väisti, kun Harry yritti muksaista häntä olkapäähän. ”Aiai, vanhuus alkaa selkeästi painaa, et ole ihan niin ketterä kuin ennen, isä!”
   ”Vai vanhuus!” Harry loikkasi sulavasti Jamesia päin ja oli jo hetkessä saanut hänen päänsä kainaloonsa ja pörrötti nyrkillään hänen kuontaloaan. ”Ketä sinä sanoit vanhaksi?”
   James nauroi. ”Okei, okei, asia meni perille! Sinä olet erittäin vetreä ja vikkelä ikäiseksesi, isukki!”
   Amelie oli muiden hölistessä ehtinyt jo istuutua kauniisti katettuun pöytään. ”Ihanaa vohvelia, Ginny!” tyttö huokaisi haltioituneena silmät suljettuina. James, Harry ja Albus käännähtivät ympäri ja suorastaan hyökkäsivät pöytään.
   ”Ei teidän tarvitse tapella”, Ginny napautti kovalla äänellä. ”Niitä varmasti riittää kaikille!”
   Amelie pyöritti päätään. ”Turha toivo. Miehet ja ruoka ovat täysin päätön yhdistelmä.”
   ”Niinkö luulet?” Ginny kysäisi kuivasti katsellessaan, kuinka hänen perheensä miehet tappelivat kermavaahtokulhosta. ”Ja minä kun ajattelin, että voisimme viettää rauhallista aamupalahetkeä kaikki yhdessä.”
   Amelie katsoi Ginnyä epäuskoisesti ja vilkaisi sitten merkitsevästi Jamesia, Albusta ja Harrya, jotka nauraa räkättivät kovaan ääneen. ”Sinun olisi pitänyt iskeä noihin kangistuskirous, niin toiveesi olisi saattanut ehkä toteutuakin.”
   ”Ensi kerralla varmasti teenkin niin”, Ginny mutisi. ”James, sinulle tuli kirje!”
   ”Anna!” James huudahti vohvelin mussutuksensa välistä. ”Jos se on Shwnilta taas jokin pilailukirje, niin minä kyllä – hei!” James vaikeni nähdessään Ginnyn pitelemän kirjekuoren ja siihen suttuisella käsialalla raapustetun tekstin. ”Se on Jasperilta!”
   Jasper oli ollut Jamesin paras ystävä Tylypahkassa, aina ensimmäisestä luokasta saakka. Yhdessä he olivat tehneet kepposia muille oppilaille, haahuilleet ympäri linnaa salakäytäviä tutkien, kironneet luihuisia ja aiheuttaneet ahdistusta professori McGarmiwalle ja tämän tykyttävälle otsasuonelle.
   James ei ollut kuitenkaan nähnyt Jasperia aikoihin, heidän tiensä olivat eronneet, kun he olivat valmistuneet Tylypahkasta ja James oli lähtenyt Bulgariaan lohikäärmeitä paimentamaan, kun taas Jasper oli lähtenyt maailmalle opiskelemaan loitsuja ja loitsujen historiaa.
   James nappasi kirjeen innokkaana äitinsä hyppysistä, repi kuoren auki ja alkoi kiireesti lukea.
   
Hei Jamie!

Kuulin sinun tulleen vihdoin järkiisi ja hylänneen ne antiikinaikaiset suomuotukset ja palanneen takaisin hyytävän koleaan kotimaahamme. Huhujen mukaan sinä jopa tepastelet nykyään isäsi jalanjälkiä Auroriassa – melkein meinaa tulla kuset housuun, kun naurattaa niin paljon kun mietin mistä kaikesta jään paitsi, kun en ole näkemässä Teddyn piiskovan sinua persuksiin. Tuskastuneiden, hikisten kasvojesi kuvitteleminen lämmittää mieltäni syvästi.
Itsehän olen tällä hetkellä Kreikassa tutkimassa muinaisien kreikkalaisten loitsuriimuja, ei sillä että uskoisin tämän paljonkaan sinulle kertovan, tampio. Naiset ovat täällä kuin jumalattaria, rungot hemmotteleviin hepeniin kuorittuina, silkkisiä hiuksia ja kilometreittäin sääriä – joko puhun enemmän sinun kieltäsi? Minulla ei ole mikään kiire tulla kotiin, mutta ajattelin kyllä tulla vilkaisemaan huispauksen maailmanmestaruuskisoja ja olisi kiva nähdä sinunkin rumaa naamaasi kun kerran samalla mantereella ollaan. Viime kerrasta on aivan liian pitkä aika. Pidähän itsesi miehenä, Jamie, niin hankalaa kuin se varmasti sinulle onkin. Nähdään!

-Jasper

James virnisteli taitellessaan kirjeen kasaan. Jasper kuulosti ihan Jasperilta. Oli asioita, mitkä yksinkertaisesti eivät koskaan muuttuisi.
   ”Mitä Jasperille kuuluu?” Ginny kysyi, kun James oli taitellut kirjeen.
   ”Kekkuloi kreikassa kilometrin pituisten säärien kanssa, joten erinomaisen hyvää”, James infosi hymyillen ja levitti hilloa uuden vohvelin päälle. ”Hän tulee huispauksen maailmanmestaruuskisoihin.”
   ”Sepä mukavaa, kulta”, Ginny sanoi ja James irvisti hellittelynimelle.
   ”Vieläkö Jasper opiskelee loitsuja?” Harry kysäisi.
   ”Juu, melkein pelottaa nähdä mitä hän on oppinut näiden vuosien aikana. Hän kun oli pentuna jo täyspäiväinen friikki loitsujensa kanssa.” James pyöritteli päätään moninaisten muistojen vilistäessä hänen mielessään.
   Albus remahti nauruun. ”Muistan ikuisesti sen, kun te kaksi yrititte keksiä loitsua, joka muuttaisi kaikkien luihuisten naamojen tilalle takamukset – ”
   ”Mitä?” Ginny räjähti ja Harry kohotti kulmiaan.
   ” – mutta sen sijaan te onnistuitte taikomaan itsellenne ylimääräiset posket!” Albus nauroi hervottomasti eikä James voinut olla purskahtamatta nauruun muistellessaan tilannetta, niin kuolettavan nolostuttava kuin se olikin. Häpeästä huolimatta… Jasper ahteri kasvojensa tilalla oli yksi hauskimmista näyistä jonka James ikinä oli nähnyt.
   Ginny pyöritti päätään. ”Minä olen onnistunut kasvattamaan käsittämättömiä typeryksiä.”
   Harry taputteli vaimoaan lohduttavasti olalle. ”Onhan meillä vielä Lily”
   ”Hah!” James ja Albus huudahtivat Amelien kikattaessa. ”Lily on meistä kaikista pahin!”
   ”Lily ei ole tietääkseni koskaan yrittänyt taikoa kenenkään naaman tilalle peräpäätä”, Ginny totesi kuivasti.
   ”Mutta kiroaa alvariinsa ihmisten räkiä ahdistelemaan heitä!” Albus muistutti loukkaantuneena. ”Minä en koskaan ole kironnut ketään kuin pakon edessä ja lähinnä silloinkin Scorpius Malfoyn! Mutta koskaan en ole takamuksia taikonut niin kuin tuo tuolvana tuossa!”
   ”Sinä nauroit, joten sinun mielestäsi se on hauskaa, joten sinä olet aivan yhtä tolvana.”
   ”Jaa no, tälle jutulle voi joko itkeä tai nauraa. James peppu vartalonsa  jatkeena on sinänsä minusta sangen huvittavaa.”
   Kaikki nauroivat, Ginny pudisteli päätään huokaillen.
   Kun valtava vohvelipino oli selätetty Ginny, James, Albus ja Harry päättivät mennä takapihalle pelaamaan huispausta. Amelie ilmoitti menevänsä Rosen luokse ja suikkasi kevyen suukon Albukselle ennen kuin ilmiintyi tiehensä.
   Jamesista oli hauskaa katsoa vanhempiensa viilettävän Tulisalamoillaan sulavasti ilmassa. Harry päästi siepin irti, antoi sille vähän etumatkaa ja syöksähti sitten sen perään niin nopeasti, että oli vain sumea pieni piste Jamesin näkökentässä. Ginny sen sijaan nakkeli nauraen kaatoa Albukselle ja Jamesille pyrähdellen ilmassa ammattimaisesti ja viskoen kaatoa mitä peräänantamattomammin puihin kiinnitetyn vanteiden lävitse.
   Jonkin ajan kuluttua Ginny ilmoitti menevänsä valmistamaan päivällistä ja laskeutui maahan. James, Albus ja Harry roikkuivat ilmassa ja katsoivat toisiaan.
   ”Otetaanko pieni kisa?” James virnuili isälleen ja veljelleen. ”Kuka nopeitten kylän laidalla?”
   Albus ja Harry käänsivät luutansa siinä samassa ympäri ja lähtivät kiitämään kohti kylää yli heidän kotitalonsa. James lähti heidän peräänsä nauraen.
   Harry voitti kisan ja nauroi, kun James ja Albus näyttivät hapanta naamaa. He liitelivät laiskasti Godrickin notkon yllä. Kylä oli rauhallinen ja syksyn värit tekivät näystä heidän alapuolellaan melkein maalauksellisen kauniin.
   Lopulta he palasivat kotiin kolean ilman jäykistäminä. Ginny sytytti heille tulen olohuoneen takkaan ja tarjoili kuumaa mehua ja kahvia vielä lämmikkeeksi.
   ”Sinä ihana nainen”, Harry huokaisi onnellisena katsoen Ginnyä hellästi ja uppoutui nojatuolin pehmeään mukavuuteen höyryävän mehunsa kanssa.
   ”Kiitos, äiti”, Albus hihkaisi napatessaan oman höyryävän mukinsa Ginnyn tarjottimelta.
   James kietoutui kotoisaan vilttiin ja uppoutui sohvannurkkaan. Hän tunsi olonsa varsinaisen onnelliseksi ja mietti, että ei olisi voinut olla tyytyväisempi elämäänsä juuri sillä hetkellä.
   He viettivät päivän pelailemalla velhoshakkia. Albus päihitti Harryn ja Jamesin kerta toisensa jälkeen ja lopulta Jamesia alkoi turhauttaa niin, että hän ryhtyi harkitsemaan erilaisia kirousvaihtoehtoja, joilla voisi räjäyttää shakkilaudan tai kenties Albuksen kulmakarvat.
   Harry ja Albus olivat juuri keskellä tiukkaa shakkiottelua, kun Ron astahti olohuoneeseen näyttäen viluisalta ja hymyillen leveästi.
   Harry vilkaisi parasta ystäväänsä ja näytti helpottuneelta. ”Moi. Onneksi tulit, ylimielinen jälkipolveni meinaa päihittää minut jo toista kertaa tänään ja tämä alkaa olemaan lievästi noloa.”
   Ron naurahti, heitti päällysviittansa sohvalle ja istahti Harryn viereen lattialle sohvapöydän ääreen. Hän tuijotti lautaa hetken miettiväisesti ja katsoi sitten Harrya kärsivästi. ”Enkö minä todella ole opettanut sinulle mitään? Ratsu H5:n!”
   Ratsu siirtyi Ronin määräämään paikkaan ja Harry virnisti voitonriemuisesti. ”Hah! Shakki!”
   Albus pyöräytti silmiään. ”Tuota voisi kutsua huijaukseksi. Otat sivullisilta vinkkejä vastaan.”
   ”Se on vain reilua peliä”, Ron sanoi. ”Joillekin, kuten Harrylle ja Jamesille, ei vain ole suotu sellaista logiikkataitoa kuin esimerkiksi minulle ja sinulle, Al.”
   Harry pyöräytti silmiään. ”Sanoo mies, joka lukitsi vaimonsa kerran tyttöjen vessaan peikon kanssa ja kolautti sitten peikolta tajun kankaalle sen omalla nuijalla.”
   ”Muistaakseni sinä olit mukana”, Ron sanoi loukkaantuneena. ”Ja muistaakseni sinä loikkasit sen samaisen peikon niskaan ja tungit sauvasi sen nenään ja lopulta minun pelastettuani päivän peikon maatessa tajuttomana sinä pyyhit räät sauvastasi peikon pöksyihin, joten jos tämän kertomuksen ideana oli herättää kunnioitusta kyseenalaista loogista päättelykykyäsi kohtaan en oikein näe pointtiasi, kamu. Olisit maininnut siitä kuinka voitit seljasauvan ja päihitit Voldemortin.”
   ”Hah.”
   Ginny kurkisti keittiöstä näyttäen huvittuneelta. ”Moi, Ron. Mikä on niin hauskaa?”
   ”Minä voitan ensimmäistä kertaa Albuksen shakissa!” Harry kertoi innostuneena.
   Ginny katsoi häntä ovelasti. ”Ron auttoi sinua, eikö auttanutkin?”
   Harry risti kätensä puuskaan Jamesin, Albuksen ja Ronin virnistellessä. ”Etkö sinä usko, että voisin päihittää Albuksen ilman Ronin apuakin?”
   Ginny hymyili. ”No, siihen on syynsä miksi olet niin innoissasi Albuksen päihittämisestä ensimmäistä kertaa ikinä...”
   Harry murjotti Ginnyn kadotessa takaisin keittiöön. ”Höh.”
   Ron taputti häntä ymmärtäväisesti olalle. ”Naiset. Ei niiden kanssa kannata ryhtyä väittelemään, siinä ei voi kuin hävitä. Parasta vain nyökkäillä ja antaa ymmärtää, että ymmärrät vaikka et ymmärtäisikään.”
   ”Ronald Grangerin kuuluisia parisuhdeneuvoja”, James pärskähti ja Ron heitti poikaa shakkitornilla. James pysäytti tornin sauvallaan naureskellen.
   ”No, mitäs auroriosastolle kuuluu?” Albus kysäisi noustessaan lattialta venytellen ja haukotellen ja heittäytyessä sitten sohvalle Jamesin viereen. ”Onko mitään uutta?”
   Ron ja Harry vaihtoivat kuin tahtomattaan painavan katseen, joka ei jäänyt keneltäkään huomaamatta. James kohotteli kulmakarvojaan. ”Jaahas. Meille ei sitten kerrota suuria aurorisalaisuuksia vai?”
   Harry räpytteli silmiään. ”Ei ole mitään kerrottavaa. Mitään, mistä teidän pitäisi murehtia ainakaan.”
   ”Ällöttävän aikuinen vastaus”, Albus sanoi inhoten ja vilkaisi Jamesia merkitsevästi. ”Sattuuko muuten nimi Lucifer Halo soittamaan kenenkään teidän päässä minkäänlaisia kelloja?”
   Harry, Ron ja James pudistivat kaikki päätään. ”Ei kuulosta tutulta. Kuinka niin, kuka hän on?” Harry kysyi.
   Albus kohautti olkapäitään huolettomasti. ”Yksi tyyppi vain, kenestä aistin jotakin vilpillistä vibaa ja henkilökohtaisten syiden vuoksi haluaisin tietää hänestä vähän enemmän. Voisitko sinä yrittää saada selville jotakin, isä?”
   Harry katsoi Albusta pitkään silmiin hieroen leukaansa hieman levottomasti. ”Katson, mitä voin tehdä.”
   Albus nyökkäsi. ”Kiitos.”
   ”Tulkaa syömään!” kuului Ginnyn heleä ääni keittiöstä ihanan, houkuttelevan tuoksun saattelemana.
   Päivällisen jälkeen Harry ja Ron sulkeutuivat työhuoneeseen ja vaikka salakuunteleminen käväisikin Jamesin mielessä jokin esti häntä tarttumasta luudanvarteen ja kaukokorvaan. Ehkä se oli omatunto, James ajatteli lievästi kauhuissaan, tai ehkä hän oli muuttumassa aikuiseksi, kun hänestä kerran    tuntui, että isällä ehkä oli syy siihen miksi hän ei välttämättä kertonut Jamesille jotakin... Hyh... James oudoksui ajatuksiaan, mutta päätteli sitten ettei teini-ikäisenä vain pystynyt pysymään ikuisesti vuosien kasvattaessa vaikka se mahdottoman kivaa varmasti olisi ollutkin.
   Albus lähti Amelien luokse, pariskunnan piti kuulemma mennä katsomaan jotakin asuntoa. Poikaparka oli höpöttänyt jotakin käsittämätöntä maaseudun ja kaupunkialueen kompromissikiistasta, joitakin omituisia parisuhdehömpötyksiä mistä James ei kiitollisesti tiennyt tuon taivaallista.
   Ginny syventyi olohuoneen nojatuolin kirjoittamaan artikkelia odotetuista huispauksen maailmanmestaruuskisoista ja koska kukaan ei näin ollen pitänyt Jamesille seuraa, hän päätti lähteä kiusaamaan Shawnia Auroriaan.
   Hän matkusti vihreässä tulessa läpi hormiverkoston ja lennähti ulos Aurorian suuren pyöreän oleskeluhuoneen punaiselle karvamatolle.
   Ensimmäiseksi hän näki edessään räikeän turkoosit, pörröiset villasukat ja mietti hämärästi, ettei ollut eläissään nähnyt niin söpöä sukkaa tai jalkaa. Hänen katseensa seurasi sukkien omistajan siroa vartaloa pitkin karamellinruskeisiin, silkkisiin hiuksiin.
   Hän kohtasi toffeisen, kettumaisen ovelan katseen ja virnisti. ”Terve, Ava.”
   Ava nyökkäsi. ”Lohikäärmerakastaja.”
   ”Potter”, kuului vähemmän miellyttävä ääni ja hieman vastahakoisesti James siirsi katseensa Avasta Aqualineen, joka istui sohvan toisella puolella jalat tiiviisti kietoutuneina Avan vartalon ympärille niin, että tytöt näyttivät olevan kuin solmussa keskenään.
   James tunsi mitä omituisinta halua työntyä tyttöjen väliin ja tökkiä Aqulinea kylkeen ilkeästi. Sen sijaan, että olisi totellut mielihaluaan hän kysäisi kevyesti: ”Kuinka lauantaipäivänne on sujunut tänään, arvon neidit?”
   ”Minä vasta heräsin”, Ava hymähti ja venytteli vaalean pitkähihaisen peittämiä käsiään. ”Ihanaa, kun sai nukkua pitkään.”
   ”Minä olen vain makoillut koko päivän”, Aqualine sanoi samalla äänensävyllä kuin Ava, rauhallisen kevyesti, mutta tämän äänestä puuttui se pieni kehräys, jonka James kuuli aina kun Ava puhui. ”Ja katsellut Avan unta.”
   James ei voinut estää itseään värähtämästä. ”Kuinka... kammottavaa.”
   ”Anteeksi?” Aqualine huudahti hyökkäävästi ja James hypähti varuillaan seisomaan lattialta.
   ”Sinä olet sitten tulinen tapaus”, James tokaisi kyllästyneenä, ”mutta suoraan sanottuna ei jaksa enää naurattaa. Kaikki, mitä sanon ei ole tarkoitettu verbaaliseksi sodanjulistukseksi sinua kohtaan tai sinun vapauttasi olla kaikessa rauhassa täysipäiväinen lesbiaani.”
   ”Aqua”, Ava huokaisi hiljaa, ”ole kiltti. Sinä lupasit.”
   Aqualinen kulmikkaat kasvot olivat kovat, kun hän katsoi Jamesiin. James ei voinut sille mitään, mutta tytön tummia silmiä katsoessaan hän ei voinut olla tuntematta hämmennyksensekaista inhoa eikä hän voinut kuollakseenkaan käsittää, mitä Avan kaltainen kultainen tyttö teki tuollaisen vihamielisen ärhentelijäpoikatytön kanssa.
   Kiusaantuneena James väänteli käsiään. Oleskeluhuone oli Aqualinea ja Avaa lukuunottamatta tyhjä. ”Missä kaikki ovat? Oletteko nähneet Shawnia?”
   ”Hän lähti Tylyahoon Jessen ja Jacobin kanssa”, Ava kertoi. ”Hän puhui myös jotakin tuliviskistä.”
   James pyöräytti silmiään. ”No, niinpä tietysti. Paranee mennä varmistamaan, että Shawnie ei ole saanut kaikkia naisia Kolmessa luudanvarressa riisuutumaan katseellaan.”
   ”Sinä varmaan pistäisitkin kovasti pahaksesi, jos sattuisit moista tapahtumaa todistamaan”, Ava naurahti ja Aqualine hymähti.
   James virnisti. ”Voi olla, että semmoinen näky ei verkkokalvojani pahemmin harmittaisi. No, hauskaa, tuota, iltaa sitten, neidit...”
   Ava ja Aqualine moikkasivat hänelle ja kävellessään pois heidän luotaan James tunsi omituisesti kulkevansa väärään suuntaan... aivan kuin hän olisi tehnyt väärin kävellessään pois Avan luota... tytön katseessa oli jotakin, mikä sai Jamesin hämilleen.
   Pah! James tuskastui jälleen omiin ajatuksiinsa, tarttui oman huoneensa ovenkahvaan ja kiskaisi oven auki ja paiskasi taas kiinni ollessaan sisällä. Hän ei ymmärtänyt omia ajatuksiaan enää!
   Oliko hän ihastunut Avaan? James pudisti päätään inhoavasti ja istahti sängylleen vaivautumatta laittamaan huoneeseen valoja.
   James istui paikallaan kauan aikaa ja riiputti päätään. Oli totta, että Avan katsominen ja Avan kosketus saivat toisinaan hänen vatsansa heittämään volttia... mutta Ava oli kaunis ja notkea ja tämän iho oli kuin pehmeää toffeeta mitä kuka tahansa mies olisi ilomielin haistanut... mieshän Jameskin vain oli. Tällaiset tahattomat kehon reaktiot olivat täysin normaaleja eivätkä välttämättä tarkoittaneet, että hän olisi ollut ihastunut Avaan. James ei tiennyt oikeastaan koskaan olleensa ihastunut keneenkään, joten ei hän edes tiennyt miltä ihastuminen tuntui, joten miten hän olisi voinut tietää, oliko ihastunut? Mitä se edes tarkoitti? James tiesi, mitä himo oli, tiesi miltä tuntui haluta naista... mutta silti, kun hän ajatteli Avaa jokin hänessä sanoi, että tunsi jotakin muutakin kuin halua... hän tunsi... levottomuutta. Häntä kiehtoi. Hänen teki mieli maistaa, koskettaa, oppia... Tuntea...
   ”Yh!” James värähti omia ajatuksiaan ja ponkaisi ylös sängyltään. Hän, James Sirius Potter, ei varmasti istuisi pimeässä huoneessa lauantai-iltana pähkäillen tuntemuksiaan! Varsinkin jos ne olivat näinkin urpoja...
   James kaappasi Tulisalamansa, avasi taikasauvallaan ikkunan hyiseen ilmaan ja ponnahti makuuhuoneestaan lentoon ja Tylyahon ylle.
   Tylypahka vilkutti välkkyvine valoineen hänelle horisontista. James veti syvään raikasta ilmaa sisäänsä tuntien olonsa jälleen suhteellisen normaaliksi ja omaksi itsekseen.
   James liiteli Tylyahon yllä ja laskeutui sitten Kolmen luudanvarren eteen. Hän harkitsi hetken jättävänsä luutansa pubin eteen, mutta työnsi sen sitten lievästi ahdistuneena kainaloonsa ennen kuin astui sisälle baariin.
   Tunnelma oli vilkas ja meluisa ja Rosmertan pubi oli kotoisan lämmin. James näki vilaukselta punaisen hiuspehkon vilahtavan naisten vessaan ja arveli Lilyn ja Roxannen tulleen viettäneen lauantai-iltaa Tylyahoon. Samassa hän kekkasikin Roxannen, joka huojui istuessaan Hugon ja Fredin vieressä seinustan pöydän ääressä. Pöydän toisella puolella istuivat Gabriella Longbottom ja joku vaaleahiuksinen nätti tyttö, ketä James ei tuntenut, mutta arveli nähneensä jossakin epäilemättä Tylypahkassa. Vähän matkan päässä heidän pöydästään oli joukko kovaäänisiä poikia, jotka James tunnisti virnistäen aurorikokelaskavereikseen. Shawnilla ja Jessellä oli kesken juuri shottishokkikisa – Jacob näytti torkkuvan tuolillaan ja Stuart ja Nikita kannustivat mylvien Shawnia ja Jesseä.
   James osui ensimmäiseksi Roxannen ja muiden pöydän kohdalle. Hän otti iloisesti huudahdetut tervehdykset virnistellen ja kättään heilutellen vastaan istahtaessaan Roxannen viereen ja kietaistessaan käsivartensa veljellisesti tämän olalle. ”Tylypahkan pikku kapinateinit jälleen livahtaneet opettajien valvovien silmien alta ryyppäämään?”
   ”Me olemme seitsemäsluokkalaisia, James”, Gabriella muistutti nauraen. ”Saamme tulla Tylyahoon viikonloppuisin.”
   ”Säännöt passaavat unohtumaan, kun ei enää tarvitse edes esittää noudattavansa niitä”, James virnisti takaisin ja ojensi sitten kätensä vaaleatukkaiselle viehätykselle Gabriellan vieressä. ”James Potter, hauska tutustua.”
   ”Carrie See”, tyttö esitteli itsensä hentoisella äänellään ja puristi ujosti Jamesin kättä.
   ”Olitko kiusaamassa Albusta?” Hugo kysyi Jamesilta.
   ”Enemmänkin hän kiusasi minua, jos ymmärrät mitä tarkoitan”, James huokaisi liioitellusti. ”Tai siis, me kaikkihan olemme nähneet sen tukan - ”   Fred ja Hugo hörähtivät kovaan ääneen. Roxanne tuijotti hiukan verestävin silmin edelleen shotteja kittaavaa Shawnia.
   ”Arvon Lohikäärmerakastaja on hyvä ja ottaa huikan”, Fred sanoi ja työnsi täyden tuopin Jamesin eteen. ”Pääset mukaan tunnelmaan.”
   James katsoi Roxannen ryytynyttä olemusta paljonpuhuvasti. ”Toivottavasti sisareni ei ole samassa kunnossa tai joudun ehkä ottamaan jomman kumman teistä hengiltä.”
   ”Älä hätäile, Lily on kunnossa, meni vain vessaan tarkistamaan, että hänen nenänsä ja pisamansa ovat oikeassa asennossa ja sitä rataa”, Fred tyynnytteli.
   Samassa Roxanne tarttui Jamesin käsivarteen pihdinlujalla otteella. ”Jamie”, tyttö sanoi vakavana ja veti Jamesin kasvoja lähemmäksi omiaan niin, että saattoi puhua hänelle muiden kuulematta. James haistoi alkoholin tytön hengityksessä. ”Me molemmat taidamme tykätä Shawnista.”
   James nauraa hörähti. ”Hän on toisinaan ihan kivakin.”
   Roxanne katsoi tummilla silmillään Jamesia vakavasti silmiin ja Jamesille tuli hassu tunne, että Roxanne mietti kiihkeästi jotakin humalaisessa mielessään. ”Pitäähän se tarkistaa”, tyttö sitten puuskahti ja työnsi Jamesin sivuun. Roxanne horjahti ja James nousi seisomaan tukien tyttöä mahdollisen humalaisen kompuroimisen varalta. ”Rox? Mitä sinun pitää tarkistaa?”
   Mutta tyttö oli lähtenyt jo luovimaan tietään kohti Shawnin ja muiden aurorikokelaspoikien pöytää. James katseli huvittuneena Roxannen perään.
   Roxanne pysähtyi Shawnin kohdalla. Poika kohotti katseensa tyttöön ilahtuneena. ”No, mutta, kaunotar Roxanne, kuinka iltanne sujuu? Pojat, tässä on Lohikäärmerakastajan serkku, melkoinen pakkaus vai mitä?”
   Jesse ja muut virnistelivät Roxannelle hyväksyvästi. Roxanne heitti pojille hurmaavan hymyn ja tarttui sitten Shawnia leuasta, kumartui lähemmäksi tätä, kallisti päätään -
   Samassa käsi tarttui Roxannen leukaan ja työnsi hänen kasvonsa kauemmaksi Shawnin kasvoista. ”Lopeta.”
   Roxanne ravisteli päätään pinnistellessään pitääkseen tasapainonsa korkeissa kengissään ja hiprakkaisessa olotilassaan horjahdellessaan tuuppauksen voimasta. Hän siristeli silmiään ja tajusi sitten katsovansa Lilyä, joka seisoi hänen edessään kasvot epäluonteenomaisen vakavina, kädet puuskassa ja nyrkkiin puristuneina kuin vastentahtoiseen taisteluun valmistautuneena.
   Roxanne ja Lily katsoivat toisiaan hiljaa. Tummanruskeat silmät porautuivat tummansinisiin tarkkaavaisina.
   ”Miksi?” Roxanne kysyi hiljaa.
   ”En minä tiedä”, Lily kuiskasi aivan yhtä hiljaa takaisin.
   Tytöt katsoivat vielä hetken toisiaan silmiin, sanattomien ajatusten ja tunteiden myllertäessä heidän välillään kunnes he ymmärsivät mitä toinen tarkoitti ja myöskin sen, mitä kumpikaan ei ollut toiselle tarkoittanut.
   Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen Roxanne niiskaisi ja nyökkäsi sitten tomerasti. ”Okei.” Tyttö nosti kutsuvasti kätensä ja Lily kaappasi Roxannen puristavaan halaukseen ja pyöritti tätä muutaman kerran ilmassa ympäri.
   James ei ymmärtänyt lainkaan, mitä tyttöjen välillä oli juuri tapahtunut, mutta selkeästi jotakin oli tapahtunut. James kohautti olkapäitään ja totesi sitten itsekseen siemaistessaan olutta tuopistaan, että parasta olisi vain kuunnella hänen enonsa jaloa elämänohjetta ja nyökkäillä niin kuin hän ymmärtäisi jotakin, vaikka todellisuudessa ei ymmärtänytkään mitään.
   

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 6. osa 11.7.
Kirjoitti: LaraLura - 26.10.2013 20:23:44

Heips taas. :)

Korjaava silmäni on taasen käytössä ;)

Luku 7

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 27.07.2013 22:28:40

kieltäisi tarjoamasta meille vanilijavanukaskohokasta, joka juuri sillä hetkellä sattui olemaan uunissa…”

se kirjoitetaan ilman väli-i:tä eli vaniljavanukas....

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 27.07.2013 22:28:40

Bennet innostui jossakin vaiheessa liikaa minun huudattamisestani ja Parkinson ja Price vaikuttivat vähän hätäänytyneiltä ja pyysivät häntä lopettamaan.”

hätääntyneiltä

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 27.07.2013 22:28:40

”Vai eivät olet tehneet mitään anteeksiantamatonta?” Ginny räjähti.

tuo t poies :D


Luku 8

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 02.08.2013 00:55:39

Albus vilkaisi Rosea paljonpuhuvasti. ”Totta, anteeksi. Mene vain. Nähdään ruokatunnila.”

ruokatunnilla

Luku11

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 25.10.2013 19:00:36

Albys räpytteli silmiään ja katsoi sitten Rosea syyttävästi.

Mikäs se tuossa on? :D

Nuo nyt ainekin hyppäs silmiini.

Ääh! Ei tollasee kohtaan saa jättäääää! Murr..

Jään oottaa jatkoa. :)

♥: Lara

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 11. osa 25.10.
Kirjoitti: jacoblove - 02.11.2013 23:23:55

LaraLura, vau sinullapa on tarkka silmä, olen ihan otettu että olet lukenut noin tarkasti, että olet huomannut nuo kaikki virheet! :) Kiitos paljon kommentistasi, mukavaa tietää että joku lukee tätä! :)

A/N: Risut ja ruusut ovat hyvin tervetulleita! Tykkäsin tämän osan kirjoittamisesta tosi paljon, ehkä siksi että päässäni oli ihan erilainen tarina kuin mitä tästä sitten lopulta syntyi! Hassua, ihan kuin tarina ja hahmot eläisivät omaa elämäänsä ja minä toimisin vain kirjurina :D Kommentteja, jooko? :)

12. Shokkishotteja ja etanoita

   
Lily katseli puoliksi huvittuneena, puoliksi inhoten, kuinka Roxanne ja Fred kiskoivat riemuiten kilpaa shotteja alas kurkustaan shokkeeraavan huimaa vauhtia. Kolmen luudanvarren pubi oli tupaten täynnä ja nauru ja mölinä säestivät Roxannen ja Fredin kisaa, joka epäilemättä kaduttaisi heitä syvästi huomenaamulla. Lily mietti, olisiko hänen kannattanut muistuttaa Frediä huomisista huispausharjoituksista, mutta päätti sitten että poika oli itse liemensä keittänyt, joten saisi myöskin uida siinä. Tai juoda sen, tämä kun tuntui sujuvan pojalta niin kovin luontevasti.
   Hugo Lilyn vieressä pyöritti päätään. ”Nuo kaksi ovat niin mahdottomia. Toivottavasti Fred ei hoilota taas koko yötä meidän makuusalissa.”
   Lily vilkaisi Fredin kiiltäviä silmiä ja punaisia korvia. ”Voi olla, että untasi säestää Fred Arthur Weasleyn kimeä-ääninen serenadi.”
   ”Yh.” Hugo nyrpisti nenäänsä ja nosti oman tuoppinsa huomattavasti hillitymmin huulilleen kuin Weasleyn kaksoset. ”Mikä se sinun ja Roxyn dramaattinen hetki äsken muuten oli? Tuijottelitte toisianne niin kauan, että melkein luulin jonkun noituneen teidät pystyyn.”
   Lily hymyili. ”Tyttöjen juttuja.”
   Joku muu poika olisi varmasti vaihtanut näiden sanojen jälkeen pikaisesti puheenaihetta tai kenties heittänyt kieron kommentin, mutta Hugo katsoi häntä tarkkaavaisesti siniset silmät ruskean otsatukan alla vilkkuen. ”Minusta se näytti liittyvän jotenkin Shawniin.”
   ”Tai sitten minä suutuin Roxannelle, kun hän vei sitruunasiivun juomastani.”
   ”Se oli seuraava veikkaukseni”, Hugo sanoi nyökkäillen, mutta ärsyttävän tietäväinen ilme tuikki hänen silmissään.
   Lily siemaisi mansikanmakuista juomaansa ja antoi katseensa kiertää Rosmertan pubia. Baari oli tupaten täynnä ja tiskillä oli kaoottisen näköinen tungos. Ikkunat olivat huurussa ja syksyinen sade piiskasi niitä. Lämpötila oli melkein tuskallisen hikeä nostattava. Tyhjät tuopit lentelivät ilmassa ihmisten päiden yli kohti keittiötä peseytymään.
   Lilyn katse osui harmaanvihreään silmäpariin, joka tuijotti häntä kiinteästi. Shawnin katse oli terävä, mutta pehmentyi Lilyn tavoittaessa sen, ja  pojan huulille kohosi vino hymy ja hän iski silmäänsä veikeästi. Lily hymyili takaisin ja naurahti sitten, kun näki Jamesin tönäisevän Shawnia riehakkaasti olkapäähän haastaen tämän ilmeisesti uuteen shotinjuontikisaan, jota aurorikokelaspoikajoukkio oli 'pelannut' koko illan naurunremakan siivittämänä. Yksi pojista oli torkkunut jo hyvän tovin huteralla tuolillaan näyttäen siltä, että saattaisi rämähtää koska tahansa lattialle.
   ”Hah!” Roxanne kilautti viimeisen shottilasin pöydälle terävän kolahduksen kera ja nosti molemmat kätensä voitokkaasti ilmaan. ”Voitto!”
   ”Fred”, Hugo sanoi hyvin painokkaasti, kuin käskien tätä häpeämään.
   Fred näytti hetken aikaa lyödyltä ja räpytteli haparoivia silmiään kuin ei olisi täysin kyennyt uskomaan tapahtumien aikaansaamaa käännettä. Sitten tuttu, itsevarma hymy sujahti takaisin punapään huulille. ”No, toisaalta ymmärtäähän tuon”, poika sanoi huolettomasti, ”Roxy on niin harjaantunut shottien litkijä, että se käy häneltä epänormaalin sukkelaan.”
   Roxanne hikkasi kovaäänisesti. ”Älä turhaan esitä hyvää häviäjää, hyvä veli. Me kaikki tiedämme, että egosi lojuu juuri nyt jalkojeni juuressa tallattuna ja päälle pissittynä.”
   Fred pyöräytti silmiään. ”Ehkä minun pitäisi sitten nostattaa tallattua egoani ja pissiä sinun päällesi.”
   ”Kuinka pissiminen nostattaisi egoasi?” Lily kysäisi Roxannen kakoessa ja Hugon naurahdellessa.
   ”Suoraan sanottuna tällä hetkellä en keksi mitään hauskempaa kuin Roxanne yltä päältä pissassa. Näky tekisi varmasti ihmeitä rei'itetylle itsevarmuudelleni.”
   ”Sitten sinulla on häpeällisen laimea mielikuvitus, velikulta”, Roxanne ilmoitti iloisesti. ”Sinun pöksyissäsi kuvittelisin itselleni munakokkelilla koristellun silinterihatun, maahisen veikeästi vilkuttavat pöksyt ja pinkin röyhelöpaidan, josta roikkuu bataatteja ja muita juureksia.”
   Lily nauroi niin, että melkein pelkäsi pissaavansa housuun. Roxanne ei koskaan lakannut yllättämästä häntä. Melkein lamaannuttavan voimakas tunneaalto pyyhkäisi Lilyn ylitse kun hän katsoi tirskuvaa Roxannea, jonka suklaanruskeat silmät kimmelsivät ja jonka kasvot loistivat kuin aurinko. Lily muisti Roxannen katseen, kun tyttö oli hetki sitten tuijottanut häntä tiiviisti silmiin Lilyn estettyä tätä suutelemasta Shawnia. Roxanne oli katsonut Lilyä tutkivasti, silmiä paljon syvemmäksi, lainkaan syyttämättä, yrittäen vain ymmärtää. Ja lopulta tämä oli ymmärtänytkin ja aivan varmasti paremmin kuin Lily itse ymmärsi. Tosin Lilyllä oli myös kummallinen tunne siitä, että Roxanne oli jollakin tapaa haastanut hänet – halunnut saada hänestä revittyä irti sen, mitä Lily oli piilotellut niin itseltään kuin kaikilta muiltakin... Lilyn katse hakeutui kuin automaattisesti jälleen Shawniin. Tummatukkainen poika joi yhdessä Jamesin kanssa hirveää vauhtia erivärisiä shotteja ja molemmat pojat irvistelivät juomiensa välissä niin hullunkurisesti että Lily purskahti uuteen nauruun.
   Juuri tällaisia hetkiä hän rakasti eniten maailmassa. Hänen sisällään tunsui paisuvan jokin lämmin ja kaunis, ihan kuin jokin olisi soinut hänen sisällään ja yhtäkkiä hänelle tuli tunne, että hän voisi tehdä mitä tahansa, olla mitä tahansa ja kaikki tulisi silti aina olemaan yhtä hyvin kuin nyt, mitä tahansa tapahtuisikaan.
   ”Miksi sinä näytät siltä kuin olisit piilottanut kentaurin kengän  kaapusi kätköihin?” Roxanne sihahti Lilylle pöydän ylitse silmät veikeästi välähdellen. ”Mikä nyt on noin ihanaa?”
   Fred nykäisi sisartaan huolitellusti letitetystä letistä. ”Lily haaveilee siitä, että sinä sammut ja hänen ei tarvitse kuunnella sinun raakuntaasi kaiken yötä.”
   ”Ne egoreiät taitavat tosiaan vihloa”, Roxanne tokaisi kuivasti veljelleen ja kääntyi sitten katsomaan taas Lilyä. ”No?”
   ”Elämä”, Lily vastasi yksinkertaisesti, leveästi hymyillen.
   Roxanne naksautti kieltään. ”Juu, niin varmaan.” Hän vilkaisi merkitsevästi Jamesin ja Shawnin pöytää. ”Miksi minulla on tunne, että  olet juuri imaissut taikasauvallasi vaivalla valuttamani kuolalammikon kuivaksi?”
   ”Tuota, jos tässä kuolasta aletaan puhumaan, niin taitaa olla niin että minä vaihtelin sylkeäni paljon ennen sinua – vahingossa, melkolailla sokeana, syvääkin syvemmässä tuskassa, tietoisuuden ja tiedostamattomuuden rajamailla ja vain niukin naukin kultaelämässä roikkuen jos saan lisätä.”
   Fred ja Hugo katsoivat toisiaan ihmeissään, käsittämättä lainkaan mistä he puhuivat. Roxanne tuijotti Lilyä järkyttyneenä, ruskeat silmät ammollaan ja Lily hämmentyi hetkeksi tytön ristiriitaisesta ilmeestä, joka kuvasti niin syvää loukkaantumistakin kuin palavaa mielenkiintoakin. ”Ja nyt sinä vasta kerrot minulle? Ensimmäinen suudelmasi ikinä – JA NYT SINÄ KERROT MINULLE?”
   Hugo ja Fred hätkähtivät. ”Ketä Lily on suudellut?”
   ”Shawnia!” Roxanne huudahti. ”Salaisuuksien kammiossa silloin, kun pelastimme hänet Lehmiksen kynsistä!”
   ”Mitä?” Hugo katsoi Lilyä lievästi inhoa kuvastava ilme kasvoillaan, kun taas Fred toljotti sisartaan pöllämystyneenä.
   ”Sinä olet pelottava olento”, poika sanoi melkein kunnioittavalla äänensävyllä. ”Tajusitko sinä todella tuon kaiken Lilleron äskeisestä puheenvuorosta?”
   Roxanne vilkaisi Frediä kärsimättömän turhautuneesti, aivan kuin tämä olisi ärsyttänyt häntä olemalla tahallaan tyhmä. Tyttö ei vaivautunut vastaamaan vaan katsoi Lilyä vaativasti.
   Lily ainoastaan kohotti kulmiaan. ”Ei osunut kielen päälle aikaisemmin.”
   Fred raapi päätään ja katsoi Hugoa. ”Puhuvatko he nyt suutelemisesta vai suutelointitapahtuman viivästyneestä paljastuksesta?”
   ”Eikö mieleesi juolahtanut, että minua saattaisi ehkä kiinnostaa tietää?” Roxanne kysyi äänessään pieni suloinen särähdys, josta Lily tiesi tytön olevan kiukkuinen.
   Lily mietti hetken aikaa. Tosiasiassa hän oli vältellyt puhumasta Shawn Tigeristä mitään Roxannelle, ja tosiasiassa hän oli kynsin ja hampain vältellyt ajattelemasta Shawn Tigeriin päinkään. ”Ei”, hän vastasi totuudenmukaisesti.
   Roxanne näytti tyytymättömältä. ”Ja kehtaatkin kutsua itseäsi parhaaksi ystäväkseni. Parhaille ystäville kerrotaan tällaiset asiat! Minä kerron sinulle aina kaiken ja etenkin suutelointiin liittyvän kaiken!”
   Lily irvisti. ”Ihan kuin minä en sitä tietäisi ja nyt kun tuli puheeksi voin kertoa sinulle, että en pahemmin nauti niistä keskusteluistamme. Jos sitä nyt voi keskusteluksi edes kuvailla, että sinä tilität yksityiskohtaisesti mihin suuntaan Espanjan Iilimato on pyörittänyt kieltään sinun suussasi ja minä yritän kaikin voimin olla oksentamatta.”
   Roxanne muljautti silmiään Fredin ja Hugon hykerrellessä. ”Minä olen aika vihainen sinulle nyt.”
   Lily virnisti. ”No, välttääkseni vastaavanlaisen loukkaamisesi uudelleen minun on parasta kertoa, että oli myös eräs toinen kuolanvaihtohetki - ”
   ”MITÄ?”
   ”Yök”, Hugo sanoi ja nousi ylös. ”Minä menen hakemaan lisää juotavaa.”
   Poika lähti tiskille ja Fred lähti hänen peräänsä virnistäen Lilylle kannustavasti. ”Niin sitä pitää, Lillero, oli jo aikakin!”
   Poikien mentyä Roxanne tuijotti haukkamaisesti Lilyä. ”Ala puhua!”
   Lily irvisti inhoavasti. ”Noh, silloin kun mustat kuolemanratsut pilasivat huispausharjoitukseni ja minun piti pelastaa Tiger eräältä varsin seonneelta yksilöltä luudallani...”
   Roxanne pärskähti. ”Minä haluaisin tietää miten on mahdollista, että Shawn ei ole koskaan lentänyt luudalla.”
   Lily nyökytteli. ”Järkyttävää... Niin no, siinä kun sitten roikuimme ilmassa niin se pönttö nimitti minua kauniiksi ja suuteli minua.”
   Roxannen silmät paloivat mielenkiinnosta. ”Millaista se oli?”
   Lily huokaisi. ”Vähän niin kuin melkein liian ihanaa.”
   ”Uskon”, Roxanne sanoi haikeasti. Lilyä karmi, kun hän muisti että myös Roxannella oli kokemusta Shawnin suutelutaidoista. Hän työnsi nopeasti  inhottavat muistot mielensä perukoille. ”Oletteko te puhuneet mitään sen jälkeen?”
   ”Emme”, Lily vastasi ja vilkaisi Shawnin ja Jamesin pöytää. Pojat nauroivat hurjasti jollekin, Lily saattoi nähdä kuolapisaroiden lennähtelevän heidän suustaan. ”Olisiko pitänyt?”
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”No, joo! Maximissaan kolme päivää saa kulua viimeisestä suuteloinnista ja sitten teidän on joko suudeltava uudestaan tai edes puhuttava siitä! Muuten suutelointi mitätöityy!”
   Lily kauhistui ajatuksesta että hänen pitäisi puhua Shawnille heidän suudelmastaan. Ajatus oli täysin naurettava. ”Miten niin mitätöityy?” Minä mitätöin sinut jos et sulje kohta suutasi”, Lily puuskahti. ”Minä en rupea pelailemaan mitään sinun tyttö-poika pelejäsi.”
   Roxanne näytti turhautuneelta. ”Shawnin kaltaisten miehien kanssa on pakko pelata!”
   ”Hyvinhän se näytti sinullakin toimivan”, Lily ei voinut olla naljaisematta.
   Roxanne näytti hetken lyödyltä, mutta virnisti sitten. ”No, se että hävisin tämän pelin tarkoittaa vain sitä, että seuraavan pelin minä sitten voitan. Olen katsellut tuota Jamesin ja Shawnin aurorikokelaskamua ja minusta hän on aika namunen, tuo kenellä on nuo paksusankaiset silmälasit.”
   Lily vilkaisi Roxannen uutta tyttö-poika peliuhria. Poika oli aika söötti tummine hiuksineen ja jäntevine olemuksineen. ”Iske kimppuun vain.”
   Roxanne nyökkäili. ”Kohta.”
   Lily nauroi. Hugo ja Fred palasivat takaisin kantaen juomia käsissään. Hugo istui Lilyn viereen ja työnsi hänen eteensä uuden mansikkajuoman. ”Joko olette vaihtaneet puheenaihetta siedettävämmäksi?”
   Fred asetti sisarensa eteen uuden juoman kuin Hugon peilikuva Roxannen virnistellessä hölmösti aurorikokelaspöydän suuntaan.
   ”Roxy on iskenyt silmänsä silmälasipäiseen aurorikokelaaseen”, Lily kertoi pojille.
   ”Sinä olet niin liukasliikkeinen”, Hugo huokaisi Roxannelle päätään pyöritellen Fredin irvistellessä inhoavasti.
   Roxanne nyökkäili. ”Enpähän pääse rusinoitumaan. Muuten, Hugelson - se Gabriellan kamu Carry taitaa pitää sinusta – hän sanoi vessassa että sinulla on kauniit silmät.”
   ”Imelää”, Lily tokaisi inhoavasti.
   ”Carrie”, Hugo oikaisi. ”Hänen nimensä on Carrie.”
   ”Joo, juuri hän!” Roxanne huudahti innostuneena. ”Hän on oikein soma ja minusta te voisitte olla oikein somia yhdessäkin. Kyllähän meidän Johtajapoikamme varmasti on yhtä mieltä siitä, että näin syksyn viimassa on kivempi nukkua pareittain kuin parittomana...”
    Lily vilkaisi taas tahtomattaan Shawnia. Poika vilkaisi juuri silloin häntä ja heidän katseensa lukittuivat toisiinsa huoneen poikki. Lilyn sydän alkoi takoa hurjaa vauhtia hänen rinnassaan ja samalla hänen vatsassaan tuntui jonkinlaista kaipaavaa, pakottavaa kutinaa. Hän olisi halunnut kipittää huoneen poikki, istua hajareisin Shawnin syliin ja suudella tätä -
   ”Yök!” Lily sanoi ääneen kauhistuen ajatuksiaan.
   Roxanne, Fred ja Hugo katsoivat häntä. Roxanne muljautti silmiään. ”Älä ole niin siveellinen, Lily, kun et kuitenkaan oikeasti edes ole.”
   ”Sinä olet siveetön meidän molempien puolesta”, Lily hymähti tytölle, ”minun on tasapainotettava tilannetta.”
   ”Mitäs ne lapsukaiset täällä hykertelevät?” James kysyi astellessaan heidän luokseen. Lily pani merkille isoveljensä haparoivat askeleet ja harittavat silmät.
   ”Sinä olet ihan päissäsi”, hän ilmoitti Jamesin työntyessä hänen viereensä ja nostaessa hänen mansikkajuomalasinsa huulilleen.
   James räpytteli silmiään mukamas yllättyneenä. ”Sitäkö tämä onkin? Ihmettelinkin, kun kaikki näyttää niin pyörivältä. Tämä juoma on muuten järkyttävän pahaa, Lils, meidän on tehtävä jotakin sinun makumieltymyksillesi.”
   Shawn tuli heidän luokseen kävellen Jamesia paljon tukevammin ja istui Roxannen viereen. ”Lohikäärmerakastajalla on surkea shottipää.”
   ”Mutta huomattavasti sinua nopeammat refleksit!” James huudahti. ”Minä voitin Shawnin”, hän kertoi ylpeänä muille, ”kolme kertaa!”
   ”Siltä sinä näytätkin”, Roxanne hymähti. ”Kuka tuo teidän silmälasipäinen kaverinne on?”
   Shawn vilkaisi hajamielisesti pöytää, jossa he olivat hetki sitten istuskelleet. ”Jessekö? Kuinka niin?”
   ”Voisin syödä hänet”, Roxanne ilmoitti silmät kiiluen.
   ”Ole hiljaa”, Fred mutisi ahdistuneesti.
   James ja Shawn virnistelivät Roxannelle. ”Minulla on sellainen tunne, että Jesse ei panisi sitä ollenkaan pahakseen”, Shawn sanoi ja vinkkasi silmäänsä Roxannelle. ”Hän juuri kehui sinun nenääsi maasta taivaaseen.”
   ”Takamuksesta hän puhui”, James oikaisi.
   Shawn mulkaisi poikaa. ”Sinä et sitten osaa puhua naisille ollenkaan.”
   ”Minusta valehteleminen on sikamaista”, James sanoi arvokkaasti. ”Naiset ovat kauniita olentoja ja ansaitsevat totuuden!”
   ”Pienet valkoiset valheet eivät satuta ketään! Naiset ovat kauniita olentoja ja ansaitsevat kuulla kauniita asioita”, Shawn vastusti ja vilkaisi Lilyä hymyillen.
   James näki heidän katseidenvaihtonsa ja katsoi ensin Shawnia ja sitten vieressään istuvaa Lilyä hieman epäilevästi. ”Jaa, no, jokainen tyylillään...”
   ”Tiesitkö sinä James, että Shawn ja Lily ovat imutelleet Salaisuuksien kammiossa?” Fred paukautti.
   Lily potkaisi poikaa pöydän alla lujaa. ”Suu kiinni!”
   ”Au! Varmaan meni polvilumpio sijoiltaan!”
   James oli jähmettynyt ja tuijotti Frediä. Isoveljen ruskeat silmät siristyivät pahaaenteilevästi. ”Anteeksi, mitä sinä sanoit?”
   Shawn näytti järkyttyneeltä ja katsoi Lilyä syyttävästi. Lily tunsi poskiaan kuumottavan kiukusta ja hänen teki mieli kirota Fred nielemään omaa räkäänsä.
   Fred mulkoili Lilyä hieroen jalkaansa. ”Isoveljillä on oikeus tietää tällaiset asiat!”
   Roxanne ja Lily mulkoilivat Frediä. ”Ei todellakaan ole!”
   James käänsi jähmettyneen katseensa Shawniin, joka näytti lievästi pakokauhuiselta. ”Onko se totta? Oletko sinä koskenut minun pikkusiskooni?”
   Shawn katsoi Lilyä avuttomana. ”Tuota, se oli vähän niin kuin vahinko - ”
   Samassa James ponkaisi ylös, kiskaisi taikasauvan hihastaan ja osoitti sillä Shawnia suoraan kasvoihin. Vihreä valo välähti ja Shawn lennähti lattialle kaataen kookkaalla vartalollaan muutamia tuoleja kammottavan kolinan kera.
   ”James!” Lily kiljahti, loikkasi ylös paikaltaan ja astui Shawnin ja veljensä väliin. Shawn yökkäili kammottavasti Lilyn takana, mutta Lily ei irrottanut katsettaan Jamesin tummana palavista silmistä. Poika hengitti raskaasti ja tuijotti Shawnia raivostuneena.
   ”Sinä et enää ikinä koske häneen, kuuletko? Ikinä! Tai voit olla varma, että löydät itsesi yhtä erityisen tärkeää elintä köyhempänä!”
   ”James!” Lily huusi uudelleen. ”Senkin typerä, paukapäinen, idioottimainen hunsvotti! Sinulle ei kuulu pätkänkään vertaa ketä minä suutelen!”
   Shawn yökkäsi jälleen kammottavasti Lilyn takana.
   James mulkoili Lilyä. ”Sinä olet sitten tyhmä! Tuo tyyppi tunkee   sauvansa mihin vain suinkin saa sen sohaistua ja sinä idiootti menet ja suutelet häntä!”
   ”James”, kuului Shawnin anteeksipyytävä ääni, mutta sitten poika yökkäsi jälleen kykenemättä selvästikään puhumaan. Fred ja Hugo tarkkailivat tilannetta vaitonaisina. Roxanne nousi pöydästä ja meni Shawnin luokse. Lily ei vieläkään irrottanut katsettaan Jamesista.
   ”Ei se ole sellaista”, Lily sanoi Jamesille. ”Se oli vähän niin kuin vahinko.”
   ”Pysy kaukana hänestä!” James sylkäisi inhoavasti ja osoitti Shawnia raivoissaan. ”Olen tosissani!”
   Niine hyvineen poika pöyrähti ympäri, tunkeutui väkijoukon halki ovelle ja katosi yön pimeyteen.
   ”Tulisieluinen tuo meidän Lohikäärmerakastajamme”, Fred huomautti kevyellä äänensävyllä rikkoen latautuneen hiljaisuuden.
   Lily mulkaisi poikaa. ”Se oli täysin sinun syytäsi!”
   ”En minä Shawnia suudellut!” Fred huudahti.
   Lily pyöräytti silmiään ja kääntyi katsomaan Shawnia ja Roxannea. Shawn istui lattialla ja yökki ällöttäviä, valtavia etanoita suustaan rinnuksilleen ja lattialle. Roxanne oli kyykistynyt pojan viereen ja kietonut kätensä tämän ympärille lohduttavasti, tuijottaen etanoita varuillaan.
   Lily käveli heidän luokseen ja kyykistyi Shawnin eteen. ”Olen pahoillani. James on ääliö. Oletko kunnossa?”
   Shawn katsoi oksentamiaan etanoita merkitsevästi. ”Mitäpä luulet? Ja Jamesilla on oikeus olla raivoissaan. Sinä olet hänen pikkusiskonsa.”
   ”Mutta sinä olet hänen ystävänsä!” Lily huudahti. ”Ei hänellä ollut mitään oikeutta suuttua tuolla tavalla!”
   Shawn kohautti harteitaan ja yökkäsi jälleen valtavan etanan suustaan.
   Matami Rosmerta tuli heidän luokseen. ”Pois asiakkaiden luota!” hän huudahti ja tarttui Shawnia kainalosta yrittäen nostaa tämän ylös. Lily ja Roxanne auttoivat. Shawn oli kalpea ja tärisi. ”Viekää hänet yläkertaan, siellä on mukava pieni huone. Anna niiden vain tulla kaikkien ulos ennen kuin lähdet minnekään hoipertelemaan, Shawn. Mistä James oikein suuttui?”
   ”Hän sai tietää, että Lily ja Shawn ovat imutelleet toisiaan”, Roxanne kertoi, kun Lily ja Shawn pysyivät molemmat vaiti.
   ”Jaahas”, Rosmerta tuumasi ja pieni hymy nyki vanhan noidan huulia. ”No niin, yläkertaan sitten, Shawn...”
   Lily lähti taluttamaan Shawnia kohti yläkertaan vieviä rappusia. Roxanne katseli heitä virnistellen.
   ”Etkö sinä tule?” Lily kysyi tytöltä.
   ”Minulla on bisneksiä”, Roxanne sanoi ja vinkkasi silmäänsä. ”Minä olen aina ollut heikkona silmälasipäisiin poikiin.”
   ”Jaahas”, Lily tuumasi kuin Rosmertan kaiku.
   Lily talutti etanoita kakovan Shawnin kotoisaan huoneeseen pubin yläkertaan. Huone oli ihanan lämmin ja takassa roihusi iloinen tuli.
   Lily auttoi Shawnin sohvalle puoliksi istuvaan asentoon, muutti taikasauvallaan pöydällä olevan kynttilän ämpäriksi ja ojensi sen Shawnille. ”Oksenna ne sinne niin Rosmerta ei tule viemään kostonhimoisena kallisarvoisinta elintäsi minnekään.”
   Shawn naurahti ja pari etanaa tipahti hänen suustaan ämpäriin. Lily irvisti.
   ”Oksettavaa.”
   ”Ainakin Jamesilla on mielikuvitusta”, Shawn totesi kuulostaen surulliselta. Lily tarttui pojan käteen.
   ”James on vain ylisuojelevainen. Kyllä hän siitä rauhoittuu.”
   ”Näinköhän...” Shawn näytti epäilevältä. ”Taisin mokata aika pahasti.”
   Lily pyöritti päätään. ”Et sinä ole tehnyt mitään väärää.”
   Shawn katsoi heidän yhteenliitettyjä käsiään kulmakarvat hieman kurtussa. Hän silitti peukalollaan Lilyn kättä. ”Ei kai se voi olla väärin jos se tuntuu näin hyvältä.”
   Sanat saivat Lilyn sydämen heittämään volttia. ”Niin.”
   Hänen vastauksensa hymyilytti Shawnia. ”Olen tosissani, Lily.. sinussa on jotakin mitä muissa ei ole. Olet erilainen.”
   Lily räpytteli silmiään. ”Albus on aina väittänyt, että minä olen saanut Jamesille tarkoitetut geenit ja James minulle tarkoitetut.”
   Shawn nauroi. ”Hyvin mahdollista. Sinä et ajattele niin kuin normaalit tytöt.” Samassa poika oksensi jälleen ryöpyn etanoita ämpäriin.
   ”Otan tuon kohteliaisuutena. Tosin etanaoksennus vie siitä hieman hohtoa”, Lily naurahti. ”Todellinen herrasmies.”
   ”Minä en ole mikään herrasmies, Lily”, Shawn sanoi vakavasti. ”Haluan että sinä tiedät sen.”
   Lily katsoi Shawnia silmiin. ”Se oli sarkasmia, Shawnie.”
   Shawn virnisti. ”Ajattelin vain kertoa. Tytöillä on tapana läpsiä minua ilkeästi kasvoihin kun epäherrasmiesmäisyyteni tupsahtaa esiin ja jokin kertoo minulle, että sinun läpsimisesi olisi erityisen kivuliasta.”
   Lily hymähti. ”Minä en ikinä alentuisi läpsimään sinua. Mutta jos suututat minut, voi olla, että pistän omat räkäpallerosi pieksemään sinut.”
   ”Pidetään mielessä”, Shawn sanoi nauraen.
   He vaipuivat hiljaisuuteen. Shawn nojasi sohvan päätyyn jalat koukussa halaten etanaämpäriään ja Lily nojasi kevyesti Shawnin jalkoihin. Hetken he katselivat tulta hiljaisena. Lily ihmetteli, kuinka luonnolliselta ja hyvältä tuntui olla Shawnin lähellä, ihan vain istua siinä hiljaa.
   ”Jokohan Roxanne on lumonnut silmälasipojan”, Lily mietti ääneen.
   Shawn hymyili. ”Jessen lumoamiseen ei paljon vaadita. Etenkin, kun hän tuijotteli koko illan Roxannea ja höpötti, kuinka kauniita naiset voivat ollakaan.”
   ”Ja te muutko olitte sitten vakaasti eri mieltä?” Lily kysäisi hymyillen.
   ”En nyt niinkään sanoisi”, Shawn virnisti. ”Michael oli sitä mieltä, että ei ollut koskaan nähnyt yhtä ihanaa tukkaa kuin sinulla on. Jostakin syystä minulle tuli kauhea himo tunkea hillosipuli hänen nenäänsä.”
   Lily kohotti kulmiaan. ”No, tungitko?”
   Shawn pyöritti päätään surullisesti. ”En löytänyt hillosipulia.”
   ”Miksi sinä et ole koskaan lentänyt luudalla?” Lily kysyi.
   Shawn ylättyi puheenvaihdoksesta ja räpytteli silmiään. Hän oli niin kauan hiljaa, että Lily oli jo kysymässä oliko etana puraissut poikaa kieleen, kun Shawn viimein vastasi. ”Olin hyvin nuori, kun näin jotakin sellaista mitä en tule ikinä unohtamaan.” Pojan ääni oli välttelevä ja kylmä. ”Luudanvarsi liittyi oleellisesti kuvaan.”
   ”Okei.” Shawn ei selkeästikään halunnut puhua asiasta, joten Lily jätti asian sikseen. ”Mitä luulet, pitäisikö minun tunkea Fredin tyynyliina täyteen hämähäkkejä vai olisiko parempi, jos tekisin kaikkiin hänen housuihinsa jonkinnäköisiä reikiä sekä etu- että takapuolelle? Vai kenties tehdä reikiä housuihin ja tunkea ne täyteen hämähäkkejä?”
   Shawn nauroi. ”Minä en käsitä miksi ylipäätään kerroit hänelle siitä suudelmasta.” Lily ei voinut olla huomaamatta, että Shawnin katse käväisi hänen huulissaan.
   ”En kertonut, puhuimme kuolasta Roxyn kanssa ja kerroin hänelle, että syljin päällesi ennen häntä ja Fred sattui kuulemaan Roxyn reaktion. Ei sen kummempaa.”
   ”Miksi te puhuitte Roxyn kanssa kuolasta?”
   ”Roxy tykkää puhua syljestä, etenkin jos sen vaihtamisesta ja sekoittamisesta on kyse.”
   Shawn pärskähti ja pörrötti hänen tukkaansa. ”Sinä olet aika hauska, Lillero.”
   ”Lillero saa minut kuulostamaan jonkinnäköiseltä puhpalluralta”, Lily huokaisi pyörittäen päätään alistuneesti.
   ”Ovatkohan nuo etanat humalassa?” Shawn mietti katsellessaan pitelemäänsä ämpäriä, ”kun kerran minun sisältäni tulevat. Olen siemaissut yhden jos toisenkin shotin.”
   ”Hyvin mahdollista”, Lily nauroi.
   Shawn räpytteli silmiään. ”Sinulla on ihana nauru.”
   Lily ei tiennyt, mitä olisi siihen vastannut ja tyytyi vain virnistämään Shawnille.
   Shawn oksenteli melkein tunnin verran säännöllisin väliajoin etanoita,  mutta ne olivat kooltaan koko ajan vain pienempiä ja poika ei enää ollut ollenkaan niin kalpea ja tärisevä. Baarin sulkemisaikaan ei ollut enää montaakaan minuuttia ja he päättivät lähteä takaisin alakertaan katsomaan, joko Roxanne ja Jesse olivat ehtineet tutustua toisiinsa.
   Palatessaan baariin he huomasivat sen olevan melkein tyhjillään, vain muutamia asiakkaita oli enää jäljellä. Rosmerta pyyhki baaritiskiä taikasauvallaan puhtaaksi ja vinkkasi heille silmäänsä heidän kävellessään tämän ohitse. Samassa he saivat silmiinsä Roxannen, tyttö istui Jessen sylissä ja parivaljakko maisteli antamuksella toistensa huulia. Muut aurorikokelaat olivat kadonneet omille teilleen. Shawn ja Lily virnistivät toisilleen huvittuneina kävellessään kaulailevien kyyhkyläisten luokse. Hugoa ja Frediäkään ei näkynyt, Lily oletti heidän menneen jo takaisin Tylypahkaan.
   Jesse ja Roxanne eivät näyttäneet tajuavan ulkomaailmasta tuon taivaallista. Lily rykäisi kovaan ääneen.
   Kuului imukuppimainen ääni, kun Roxanne irrottautui Jessen naamasta. ”Lillero! Minä menen Auroriaan yöksi!”
   ”Etkä mene!” Lily parahti. ”Professori Diaz tappaa sinut.”
   ”Ei Anastasiankaan tarvitse kaikkea tietää”, Roxanne vastusti ja puristi Jessen naamaa niin, että tämän huulet menivät törrölleen. Näky oli huvittava, koska pojan silmälasit olivat vinksallaan kaulailun jäljiltä. ”Katso nyt kuinka söpö.”
   ”Jesse, mitä jos vain painuttaisiin pehkuihin”, Shawn sanoi merkitsevän painokkaasti rykäisten.
   Jesse mulkaisi poikaa. ”Roxanne haluaa nähdä Aurorian pimeässä.”
   ”Samalta se pimeällä näyttää kuin päiväsaikaankin.” Shawn tarttui Roxannea kainaloista ja nosti tytön pois Jessen sylistä. ”Tytöt takaisin Tylypahkaan, heti.”
   ”Älä sinä määräile minua, Tiger”, Roxanne puuskahti ja tökki Shawnia rintaan. ”Sinä olet oikein kiva ja ihana ja kaikkea muuta mukavaa vaikka tykkäsitkin enemmän Lillerosta kuin minusta, mutta en minä silti ala pomppimaan sinne minne sinä sanot että pitäisi pomppia. Minä haluan nähdä Aurorian pimeässä!”
   Shawn katsoi Lilyä avuttomana. Lily huokaisi. Roxanne ei antaisi periksi ja ainoa vaihtoehto olisi kirota tyttö tajuttomaksi ja kantaa takaisin Tylypahkaan, mutta Lily arveli, että Roxy saattaisi hyvinkin kuristaa hänet rohkelikkokuosisella kaulaliinallaan, jos hän moisen tempun tekisi.
   ”No, itsepähän tiedät sitten”, Lily puuskahti tytölle. ”Joudut kyllä vielä vaikeuksiin.”
   ”Tule sinä minun kanssani vaikeuksiin, Lillero!” Roxanne huudahti ilahtuneena ja nappasi Lilyä niskasta vetäen tämän kuristavaan halaukseen. ”Siitä tulee hauskaa!”
   ”Ei tule”, Lily hymähti ja karkasi Roxannen käden alta pois. ”En halua kuukautta jälki-istuntoa ja toiseksi olen hyvin varma, että Lohikäärmerakastajan otsasuoni räjähtäsi siitä hyvästä.”
   Roxanne tuijotti häntä. ”Mistä lähtien sinua on kiinnostanut, mitä toiset ajattelevat?”
   ”Ei mistään lähtien?”
   ”Yritä nyt sitten pysyä sinun perässäsi”, Roxanne jupisi, ”etenkin kun en ole edes selvinpäin.”
   ”Sitä suuremmalla syyllä sinun tulisi nyt lähteä minun kanssani Tylypahkaan”, Lily sanoi merkitsevästi, mutta Roxanne oli jo tarttunut Jessen käteen ja lähtenyt taluttamaan poikaa pois baarista. ”Huomiseen, Lils!”
   Lily katsoi Shawnia alistuneena. ”Toivoton tapaus.”
   Shawn hymyili vaisusti ja he lähtivät Roxannen ja Jessen perässä ulos. Yö oli pimeä ja kylmä ja Lily värähti viiman osuessa hänen kasvoihinsa. Roxannen ja Jessen hahmot näkyivät vähän kauempana.
   Shawn kietoi kätensä Lilyn ympärille ja halasi häntä. ”Oli kiva ilta. Miinus Lohikäärmerakastajan etanaoksennushyökkäys.”
   ”Kyllä Jamie siitä rauhoittuu”, Lily lohdutti ja painoi päänsä Shawnin rintaa vasten. Hän saattoi tuntea pojan sydämen vahvan sykkeen. Shawn oli lämmin ja tuoksui ihanalta, tämän kädet hänen ympärillään tuntuivat turvallisilta ja voimakkailta.
   Shawn painoi huulensa hänen hiuksiinsa ja Lily kuuli tämän vetävän syvään henkeä.
   ”Älä vain oksenna etanaa sinne”, Lily kuiskasi hiljaa.
   Shawn hymähti, vetäytyi vähän kauemmaksi ja katsoi häntä irrottamatta käsiään hänen ympäriltään. Poika sipaisi hiussuortuvan hänen korvansa taakse valtavalla kämmenellään ja painoi sitten huulensa Lilyn huulille.
   He painautuivat tiiviisti toisiaan vasten syksyisen viiman puhaltaessa ja viheltäessä heidän ympärillään. Shawn ei maistunut lainkaan etanoilta, enemmänkin mansikoilta - ehkä mansikanmakuisilla juomilla oli osuutta asiaan.
   Lilyn sydän hakkasi villisti hänen rinnassaan ja hän tunsi jossakin alavatsansa tienoilla kihelmöivää kutitusta, Shawn tuntui vetävän häntä puoleensa kuin magneetti ja hänestä tuntui että hän ei voisi koskaan päästä tarpeeksi lähelle pojan jäntevää, lihaksikasta vartaloa. Shawn puristi Lilyä lanteista lujaa itseään vasten, aivan kuin olisi tuntenut samalla tavalla -
   Samassa Shawn nytkähti ja jokin limainen, ällöttävä möngersi Lilyn suuhun -
   Lily hätkähti, irrottautui Shawnista ja sylkäisi valtavan etanan suustaan kakoen. "Yök!" Etana mätkähti maahan ja käänteli päätään puolelta toiselle kuin ihmetellen, mihin oli joutunut. Lily katsoi Shawnia järkyttyneenä. "Sinä oksensit etanan minun suuhuni!"
   Shawn räpytteli silmiään ja purskahti sitten railakkaaseen nauruun. Lily toljotti poikaa hetken aikaa jähmettyneenä ja repesi sitten itsekin hurjaan hihitykseen.

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 12. osa 2.11.
Kirjoitti: jacoblove - 08.11.2013 15:12:04

Kommentteja, jookosta? ;3 Ps. Muutin nimen suomenkieliseksi, kun alkoi häiritä, että se oli englanninkielinen, vaikka teksti on suomea...

13. Sovinto

James nukkui huonosti, vaikka yleensä litkittyään koko illan tunnelmaanostattavia juomia hän kuorsasi kuin tukki. Hän heräsi aamun pikkutunneilla musertavan pahaan oloon tuntien itsensä haiskuksi ja puolittain ryömi kylpyhuoneensa. Hän oksensi näyttävästi violetinvärisen ylen ja mietti hämärästi, oliko Shawn oksentanut koko yön etanoita. James toivoi hartaasti, että oli, poika oli sen totisesti ansainnut ja vielä enemmänkin.
   James ryömi suihkun alle istumaan ja laittoi sen päälle. Hän olisi voinut itkeä onnesta, kun lämmin vesi ryhtyi piiskaamaan häntä. Pikkuhiljaa veden huuhtoessa hänen krapulaansa hän alkoi tuntea olonsa taas melkein ihmismäiseksi.
   James mietti Shawnia. Shawnia, joka oli suudellut hänen sisartaan. Mielikuva sai hervottoman turhautumisen ja vastenmielisyyden tunteiden sekaisen värinän kiitämään pitkin hänen vartaloaan. Kuinka Shawn oli saattanutkin? Ihan kuin se, että poika oli kaatanut puolet Aurorian tyttösistä ei olisi riittänyt, ihan kuin se, että Roxanne oli roikkunut pojassa valmiina nuolemaan ja palvomaan ei olisi riittänyt! Ei, Shawnin oli täytynyt vielä mennä koskemaan hänen pikkusiskoonsa ja oli vieläpä raukkamaisesti salannut sen häneltä. Jamesin kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen teki mieli mennä etsimään Shawn käsiinsä ja muotoilla tämän typerä nenä uuteen uskoon. Ehkä hän tekisikin sen, jahka krapula olisi hellittänyt.
   James istui suihkun lattialla niin kauan, että kylpyhuone oli täynnä höyryä ja alkoi pikkuhiljaa tuntua saunalta. Vaivalloisesti James sammutti suihkun, kiskaisi alushousut jalkaansa ja meni sitten takaisin huoneeseensa ja kaivautui sänkyynsä toivoen, että saisi uudelleen unen päästä kiinni.
   Kun James seuraavan kerran heräsi, varhainen aamuaurinko paistoi tummien verhojen välistä vilkuttaen iloisesti. James hätkähti, kun hänen huoneensa ovi sulkeutui hiljaa naksahtaen ja hän näki tumman hahmon kohoavan yläpuolellaan.
   James räpytteli silmiään tunnistaessaan kikkaratukkaisen hahmon. "Mitä helkkaria sinä täällä teet?"
   Roxanne ei vastannut, vaan nosti Jamesin peiton ylös, sujahti sen alle ja painoi päänsä Jamesin kainaloon. "Minua nukuttaa."
   "Okei", James sanoi hämillään. "Haluaisitko selittää, mitä sinä teet täällä ja minun sängyssäni?"
   "Jesse kuorsaa tosi ärsyttävästi", Roxanne mutisi unisesti. "Kuurokaan ei saisi unen päästä kiinni siinä metelissä. Kuin ruohonleipuri."
   James pyöräytti silmiään. "Ruohonleikkuri. Sinä siis tulit tänne yöllä Jessen kanssa?"
   "Älä huoli, en tehnyt mitään mitä sinäkään et olisi tehnyt."
   James huokaisi. "Tuonko pitäisi sitten jollakin tavalla lohduttaa minua?"
   "En minä vaan tiedä", kuului unisesti möngerretty vastaus ja samassa Roxanne päästi tärisevän pienen kuorsausäänen vasten Jamesin kainaloa, tyttö oli nukahtanut. James hymähti, painoi päänsä Roxannen kiharaan, pehmeään hiuspaljouteen ja antoi itsensä vaipua jälleen uneen.
   Kun James jälleen heräsi, Roxanne tuhisi edelleen hänen vieressään ja oli kuolannut Jamesin kainalon märäksi. James vilkaisi yöpöydällä olevaa kelloa, se näytti kolmea iltapäivällä.
   "Herää hippiäinen." James tökki Roxannea. "Minä vien sinut takaisin kouluun."
   "En minä halua syödä ruusukaalia", Roxanne mumisi inhoavasti, valittavalla äänellä.
   "En minäkään, mutta äiti sanoo aina että sen avulla kasvetaan isoiksi pojiksi", James vastasi huvittuneena. Roxanne ei värähtänytkään.
   James virnisti, veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja huusi: "KAUTTA KIHARIEN RINTAKARVOJENI NOUSE YLÖS SENKIN KAINALOON KUOLAAVA RUOHONLEIPURI!"
   Roxanne pongahti istumaan niin nopeasti, että huitaisi kyynärpäänsä suoraan Jamesin nenään. "Itse kuolaat", tyttö sanoi typerästi.
   "Valtasit sänkyni, kastelit kainaloni ja mursit nenäni", James valitti nenäänsä pidellen, silmät kivun takia vuotaen. "Anna yksikin syy miksi en potkaisi sinua kurjassa kaaressa ikkunasta ulos."
   "Koska minä olen hurjan söpö ja ihana kaikesta huolimatta." Roxanne lysähti takaisin makaamaan. "Pääparkani!"
   James mulkaisi tyttöä. "Minun nenäparkani!"
   "Mitäs kiljut kuin tyttö ja säikyttelet nukkuvia ihmisiä", Roxanne mumisi unisesti. "Nukutaan vielä vähän aikaa."
   James potkaisi Roxannea peiton alla kevyesti. "Sinä olet ihan tarpeeksi vaikeuksissa muutenkin. Rehtori Diaz on paljon viisaampi kuin mitä antaa ymmärtää ja on varmasti huomannut siveettömän yöllisen retkesi."
   "Hui, melkein pelottaa." Roxanne kuitenkin nousi istumaan. Tytön kiharapilvi oli hassusti sotkussa. "Mennään sitten."
   Jamesin maha päästi hurjan karjaisun. "Auts", hän sanoi ja paineli mahaansa. "Minulla on nälkä."
   Roxanne katseli ympärilleen Jamesin sotkuisessa huoneessa. "Eikö sinulla ole mitään mässykätköä täällä?"
   James hymähti. "Minä en ole kahdeksanvuotias pikkupoika."
   "Hassua, en minäkään, mutta silti minulla on aina jossakin huoneen nurkassa suklaasammakkoja jemmassa, tiedäthän, juuri tällaisia hetkiä varten." Roxanne katsoi tyytymättämänä Jamesia, joka huokaisi.
   "Hyvä on. Seuraavaksi, kun päätät iskeä jonkun auroritoverini, mutta lemppaat hänet aamuhämärässä epämiellyttävien äänifektien vuoksi ja kipität minun vällyjeni turvaan, lupaan, että minulla on jossakin piilossa suklaasammakoita."
   "Hienoa." Roxanne nousi seisomaan ja oikoi mustaa mekkoaan. "Missäköhän minun takkini on?"
   James nosti laiskasti taikasauvansa yöpöydältään ja osoitti sillä kohti kattoa. "Tulejo, Roxannen takki!"
   Jamesin ovelta kuului pehmeä kolahdus ja epämääräisesti painia muistuttavia ääniä.
   Roxanne harppoi ovelle ja kiskaisi sen auki - tytön musta nahkatakki syöksähti ovelta kohti Jamesia ja osui tätä naamaan.
   Teddy Lupin tuijotti käytävältä Jamesin huoneeseen, suoraan Roxanneen.
   Teddy pyöritti päätään astahtaessaan huoneen oviaukkoon, Roxanne kavahti kauemmaksi turkoositukkaisen miehen närkästynyttä ilmettä selkeästi kammoksuen.
   "Mitäö helkkaria sinä täällä teet?"
   "Hassua, minun reaktioni oli tismalleen samanlainen!" James hihkaisi sängyltään Roxannen takkia pidellen.
   Teddy siirsi hitaasti katseensa Jamesiin ja sitten taas Roxanneen kuin olisi palavasti miettinyt erilaisia vaihtoehtoja siitä, miksi he kaksi olivat unisen ja krapulanhuurteisen näköisinä samassa huoneessa sunnuntai-iltapäivänä. "Huomasin mustan nahkatakin painivan Jamesin oven kanssa ja tulin katsomaan mitä täällä taas oikein tapahtuu. Uskokaa minua, tätä näkyä en olisi ikinä osannut odottaa. Kuinka humalassa te olette oikein olleet eilen?"
   Roxanne ja James vilkaisivat toisiaan huvittuneina. "Vähän humalassa vain."
   Teddy näytti syvästi kärsivältä, siltä, että ei tiennyt olisiko hänen pitänyt oksentaa vai itkeä vai juosta pakoon. "Oletteko te - " mies aloitti änkyttäen ja rykäisi sitten. "Mitä te idiootit olette oikein menneet tekemään?"
   "Rox kasteli kainaloni", James valitti.
   "Toivottavavasti se oli ainoa kostea asia tässä huoneessa", Teddy tokaisi.
   "Yök!" James paiskasi nahkatakin Teddyä kohti. "Ällöttävää!"
   Roxanne katsoi inhoten Teddyä. "Mitä sinä oikein vihjailet, taliaivo?  Satuin tulemaan tänne yöllä iloisessa mielentilassa erään söpöläisen kanssa, mutta koska korvani kestävät vain ihmisaivoille siedettäviä ääniä minun oli pakko tulla Lohikäärmerakastajan vällyihin aamulla."
   "Etkä voinut mennä Tylypahkaan, missä sinun oikeasti kuuluisi viettää kaikki yösi ja aamusi?" Teddy puuskahti, mutta näytti jokseenkin helpottuneelta Roxannen selonteon kuultuaan.
   "Sitä nyt on varmaan enää turha puida, vai mitä?" Roxanne vastasi samalla äänensävyllä takaisin. "Jamie, mennäänkö?"
   Niine hyvineen tyttö heilautti takkinsa päälleen ja lähti kipittämään käytävää eteenpäin kohti ulosvieviä kierreportaita.
   James kiskaisi löysät gollegevaatteet päälleen ja tarttui sitten Tulisalamaansa. Teddy katseli häntä arvioiden.
   "Sinuna en asettaisi tavaksi hihhuloida kaikkia viikonloppuja humalassa. Koulutusohjelma tiivistyy huomattavasti seuraavien viikkojen aikana."
   "Joskus on nollattava päätä ja shottishokkimeiningit ovat oiva tapa siihen. Ja suoraan sanoen odotan innolla tiivistymistä. Torjuntataiat alkavat tursuta ulos korvista." James hyppäsi tenniskenkiinsä ja käveli sitten Teddyn ohitse heilauttaen Tulisalaman olalleen.
   Teddy hymähti. "Huomaat jossakin vaiheessa, kuinka tärkeää on hallita torjuntaloitsut."
   "Juu, juu, varmasti. Nyt minun pitää lennättää tuo kikkurapäinen otus takaisin linnaan. Iltaan!"
   James jätti Teddyn seisomaan käytävään ja hyppeli portaat alas Roxannen perään.
   Saapuessaan kartanon eteiseen hän huomasi Roxannen nojailevan rennosti ruokailusalin oven pieleen ja juttelevan Jessen kanssa keimailevasti. James irvisti inhoavasti ja meni kaksikon luokse.
   "Huomenta James", Jesse tervehti häntä.
   James nyökkäsi takaisin ja naksautti sitten kieltään merkitsevästi Roxannelle. Tyttö vilkaisi Jamesia varoittavasti ja hymyili sitten Jesselle. "Nähdään sitten illalla, minä ja Lils tulemme! Heippa!" Tyttö suikkasi suukon Jessen poskelle, tarttui sitten Jamesin käsivarteen ja lähti taluttamaan häntä ulos.
   "Mistä tuossa oli kyse?" James kysäisi.
   Roxanne säteili. "Treffeistä Jessen ja Michaelin kanssa."
   "Miksi sinä Lilyn mukaasi raahaat?"
   "Siksi, että voi olla, että minua käy kyllästyttämään ja silloin Lilleron seura on paikallaan."
   "Sinä olet toivoton", James huokaisi ja asetti Tulisalamansa alleen. Roxanne kapusi hänen taakseen ja tarrasi hänen puserostaan kiinni.
   "Tiedän, siksi kaikki minua rakastavatkin niin kovasti." Roxannen ääni oli ylimielisen kevyt ja James pyöräytti silmiään.
   James ponkaisi maasta vauhtia ja lähti sitten liihottamaan kohti vuorien juuressa häämöttäävää Tylypahkaa. Roxanne hyräili itsekseen hänen takanaan.
   "Sinun eilinen showsi oli muuten hieman ylitseampuva", tyttö ilmoitti sitten yllättäen. "Tiedäthän, Lily on kuitenkin elänyt tylsän siveellisesti luudanvarttaan halien ja on jo aikakin, että hänellä on jotakin sutinaa, iso tyttö kun on jo. Eikä se kenenkään kannalta katsottuna kuulu sinulle, ylisuojeleva isoveli."
   "En minä ole ylisuojelevainen", James puuskahti. "Olen vain sitä mieltä, että Lilyn tulisi valita seuralaisensa valikoivammin. Shawn on sonnimainen sika etenkin mitä naisten käsittelyyn tulee."
   "Sitä en kiistä laisinkaan, mutta kummasti sinäkin olet hänen seurassaan viihtynyt sonnimaisuudesta huolimatta - onko sitten ihme, että Lily viihtyy?"
   "Luulisi, että sinua ketuttaisi niiden kahden touhu enemmän kuin minua. Etkös sinä vähän niin kuin tykännyt Shawnista?"
   "Minä tykkään kaikesta komeasta ja Shawn on pahuksen namunen. Maailma on kuitenkin täynnä namuja. Enkä minä ole sokea... Shawnin ja Lilyn välillä on selkeästikin paljon enemmän kemiaa kuin minun ja Shawnin välillä ikinä oli."
   James tuhahti. He liisivät Tylyahon ylitse ja pari pöllöä suhahti heidän ohitseen kylän jäädessä taakse. James tunsi lämpimän suhahduksen heidän läpäisetessään Tylypahkaa ympäröivät suojataiat. Huispauskentän yllä liisi monia punaisiin pukeutuneita hahmoja.
   "Rohkelikolla on näköjään huispausharjoitukset", James huomautti.
   Roxanne hymähti. "Koska heillä ei olisi huispausharjoituksia?"
   "Lily on kunnianhimoinen", James sanoi ylpeänä suunnatessaan Tulisalamansa kohti rohkelikkotornia.
   "Lilyllä on pakkomielle kekkuloida ilmassa antiikkisella siivousvälineellä", Roxanne oikaisi.
   "Hei! Hän lentää sentään Tulisalama Vitosta!" James närkästyi.
   "Samalta ne risukasat kaikki näyttävät nimestä ja numerosarjoista huolimatta."
   "Ymmärtämätön pölkkypää", James mutisi.
   James lensi rohkelikkotornin tyttöjen makuusalien puolelle ja Roxanne osoitti oikean ikkunan. Tyttö avasi taikasauvallaan ikkunan ja loikkasi sitten kevyesti pois luudalta.
   "Kiitos kyydistä!" Roxanne huudahti mönkiesään ikkunalaudalta sisälle makuusaliin. "Nähdään taas!"
   "Älä tee mitään mitä minä en tekisi", James virnisti tytölle. Sitten hän näki rehtori Diazin Roxannen selän takana vakava ilme kasvoillaan. Jamesin suupielet nytkähtivät ja hän vilkutti iloisesti Roxannelle ja professori Diazille kääntäessään luutansa takaisin Auroriaan päin. Tyttö saisi varmasti ainakin kuukauden jälki-istuntoa, James ajatteli vahingoniloisesti.
   Hän vilkaisi huispauskentälle päin ja melkein ajattelematta käänsi luudanvartensa kenttää kohti. Hän viiletti ilman haki, näki punaisen kaadon lentävän Fredin käsistä kohti Lilyä -
   Hurjasti syöksähtäen James viiletti nappaamaan kaadon juuri ennen kuin se olisi tömähtänyt Lilyn odottaviin käsiin. Tyttö huudahti yllättyneenä. James puristi kaadon kainaloonsa ja syöksähti kohti maalisalkoja, joiden edessä Hugo pyöri haukkamaisesti.
   Lily  toipui nopeasti järkytyksestään ja syöksähti Jamesin perään, lensi hänen alleen -
   Tyttö pukkasi kädellään kaadon hänen kainalostaan ja nappasi sen omaan syliinsä voitonriemuisesti nauraen.
   James teki silmukan ilmassa ja lähti Lilyn perään hampaat irvessä. Muut huispausjoukkueen jäsenet olivat jääneet roikkumaan ilmaan ja katselemaan heidän kaksinkeskeistä kaadonkaappauskisaansa.
   James tähtäsi potkun kaatoon päästessään Lilyn vierelle ja kaato tipahti alaspäin. James ja Lily vilkaisivat toisiaan ja käänsivät sitten molemmat luutansa kohti maata painautuen tiiviisti niitä vasten. He kiisivät molemmat alaspäin yrittäen napata kaadon ennen toista, mutta Lily oli nopeampi, nappasi kaadon sormenpäihinsä, teki silmukan ilmassa ja syöksähti kohti maalisalkoja ja heitti kaadon sitten sukkana vasemmanpuoleisesta vanteesta läpi.
   James irvisti huispausjoukkueen vislatessa ja taputtaessa. Lily kumarsi pienesti ja lensi sitten Jamesin luokse näyttäen omahyväiseltä.
   "Ei kannattaisi isotella paremmille", tyttö tokaisi. "Minä olen mestari."
   James irvisti. "Kuulostaa Voldemortilta."
   "Voisit pyytää tuota anteeksi samalla, kun pyydät eilistä naurettavan lapsellista ja ylitseampuvan ylisuojelevaista käytöstäsi anteeksi." Lily katsoi sinisillä silmillään piikikkäästi Jamesiin. Tytön punaiset hiukset olivat ponihännällä ja näyttivät olevan hiestä märät.
   "Miksi juuri Shawn?" James tokaisi inhoavasti.
   "Mistä minä sen tietäisin? Etanaoksennus oli vähän liioiteltua. Kaikki tapahtui vähän niin kuin vahingossa. Meillä on hauskaa yhdessä, miksi sen pitää olla sinulle ongelma?"
   "Yyh", James sanoi irvistäen. "Minä lähden syömään. Palautin vain omalaatuisen parhaan ystäväsi takaisin. Aurorian illallispöytä huutaa nimeäni."
   Lily hymyili leveästi ja nappasi sitten Hugon syöttämän kaadon käsiinsä. "Aina ilo päihittää sinut, Lohikäärmerakastaja."
   James näytti kieltään tytölle ja suuntasi sitten luutansa kohti Auroriaa. Matka ei kestänyt kauan ja hän laskeutui Aurorian tammisten ovien eteen ja käppäili sitten ruokasaliin Tulisalamaansa kantaen. Jamesin onneksi Shawn ei ollut paikalla. Ava ja Aqualine istuivat vierekkäin ja hihittelivät jollekin pöydällä lojuvan kirjan sivulle. Michael ja Jesse pelasivat räjähtävää näpäystä pöydän päässä. Nikita puolittain makasi pöydällä suuri kolpakko vettä edessään, pojasta huokui huonovointisuus.
   Ava kohotti katseensa Jamesin astuessa huoneeseen ja leveä hymy valtasi tytön kasvot, aivan kuin tämä olisi ollut iloinen nähdessään Jamesin.
   "Lohikäärmerakastajakin jaksoi sitten lopulta nousta", tyttö huomautti.
   "Siltä vähän näyttäisi." James istui tytön viereen. Tuttu vaniljan tuoksahdus valtasi hänen sieraimensa ja hänen vatsassaan muljahti jokin täysin muu kuin nälkä. Typerästä reaktiostaan välittämättä James kurotti perunamuusivatia kohti ja lappoi ruokaa lautaselleen kiitollisena.
   "Kuka se tyttö oli, kenen kanssa sinä olit?" Aqualine kysäisi kuin ohimennen kääntäessään kirjansa sivua. James näki vilaukselta kuvan kauniista yläosattomasta tytöstä, jolla oli hurjan pitkät vaaleat hiukset ja valtava turkoosi pyrstö.
   "Serkkuni Roxy", James kertoi ja haukkasi ison palan makkaraa. "Miksi sinä luet kirjaa merenneidoista?"
   "Merenneidot ovat kiinnostava luonnonlaji", Aqualine hymähti ja katsoi Jamesia oudoksuen. "Onko sinulla tapana viettää kauniiden tyttöserkkujesi kanssa pyjamabileitä?"
   "En minä käytä pyjamaa", James huomautti arvokkaasti. "Roxanne itseasiassa tuli tänne Jessen taluttamana yöllä ja minä vain toimin pelastavana sankarina jälleen kerran."
   "Miltä sinä hänet sitten sankarillisesti pelastit, Jesseltäkö?" Ava kysyi.
   "Jessen kuorsaukselta", James korjasi niin kovalla äänellä, että pojat pöydän päässä varmasti kuulivat.
   Jesse kohotti katseensa ja näytti jokseenkin huvittavalta, koska oli käräyttänyt pelin tuokseessa suurimman osan etuhiuksistaan. Niistä nousi hiljalleen harmaata savua. "En minä kuorsaa!"
   "Eli Rox muuten vain lähti sinun syleilystäsi Jamesin vällyihin?" Ava kysäisi suloisesti hymyillen. Jessen ilme venähti.
   "No juu, saatan minä ehkä kuorsatakin."
   Ava ja Aqualine katsoivat toisiaan ja hihittivät. Jamesista Avan kikatus oli jotenkin suloista. Tytön ihanat hiukset laskeutuivat kauniisti tytön siroa selkää pitkin ja Jamesin teki hurjasti mieli valuttaa kättään niiden lävitse.
   Äkkiä James äkkäsi Aqualinen tuijottavan häntä syyttävästi Avan toiselta puolelta. Kaipa tyttö oli nähnyt hänen katseensa. James ei jaksanut välittää lesbiaanitytön vihamielisyydestä ja väläytti tälle haastavan hymyn. Aqualine näytti siltä, että olisi halunnut murista ja paljastaa hampaansa, mutta sen sijaan tyttö kietoi kevyesti kätensä Avan ympärille ja sanoi tälle: "Kulta, mennäänkö kävelylle? Ennen kuin tulee pimeää."
   Ava nyökkäsi ja kääntyi katsomaan Jamesia. "Shawn muuten lähti äsken ulos. Hän näytti aika hassulta, jotenkin surulliselta."
   Jamesin ilme kiristyi. "Jaa."
   Ava katsoi häntä ihmeissään. "Onko teille tullut riitaa jostakin?"
   "Sanotaanko vaikka näin, että Shawn voi minun puolestani liittyä kentaurien riveihin ja painua metsikköön mässyttämään sammalta."
   "Mitä hän teki?" Ava kysyi huvittuneena. Aqualine näytti kärsimättömältä.
   "Liehitteli minun pikkusiskoani."
   Ava katsoi häntä hölmistyneenä. "Ja se on paha juttu vai? He voisivat olla aika kaunis pari."
   James oli yökkäävinään. "Minun pikkusiskoni on liian nuori moiseen touhuun. Hän on vasta koulussa, pahus."
   "Sinun pikkusiskosi on tietääkseni täysi-ikäinen", Ava hymähti. "Tuskin sinäkään täysin siveellistä elämää elit ollessasi Tylypahkassa."
   James virnisti, mutta vakavoitui sitten. "Se on ihan eri asia."
   "Juu, no tietysti on", Ava myönteli näyttäen huvittuneelta. "Älä ole vihainen Shawnille."
   James irvisti. "Se on vaikeampaa kuin voisi kuvitella."
   Ava puristi häntä olkapäästä ja kääntyi sitten katsomaan tyttöystäväänsä, joka katseli heitä. "Mennäänkö sitten?"
   Aqualine nyökkäsi ja lähti taluttamaan Avaa ulos salista. James katsoi heidän peräänsä alakuloisesti ja outo surunaalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Jostakin syystä hänellä oli hyvin yksinäinen olo yhtäkkiä.
   James mietti, olisiko hänen ehkä pitänyt mennä etsimään Shawn ja puhua tämän kanssa, mutta sitten hän päätti, että ei poikakaan ollut tuntenut tarvetta puhua hänen kanssaan, joten miksi hänen täytyisi?
   Summer ja Mimosa tulivat syömään ja istuivat Jamesin molemmille puolille. Tytöt näyttivät siltä, että olivat juuri heränneet.
   "Hei, James", tytöt tervehtivät. Summer katseli ympärilleen hivenen pettyneen näköisenä. "Missä Shawn on? En ole puhunut hänen kanssaan koko viikonloppuna!"
   "Onko ikävä?" James virnisti.
   Summer mutristi huuliaan, eikä vastannut. Mimosa rykäisi. "Mikä se teidän eilinen tappelunne Kolmessa Luudanvarressa oikein oli?"
   "Pientä ilman putsausta vain", James hymähti. "Tai oikeastaan Shawnin suun puhdistusta."
   "Hän oksenteli etanoita aika näyttävästi", Mimosa naurahti. Jamesista tytöllä oli pirteä nauru ja hän katsoi tätä tarkemmin. Ruskeat, lyhyet hiukset sopivat tämän keijuskaismaiseen vartaloon suloisesti. Oikeastaan tytöllä oli aika kiva vartalo. James ei edes muistanut, koska olisi viimeksi koskettanut naista ja omituinen, ammottava ja tykyttävä olotila hänen sisällään suorastaan huusi, että hän tarvitsi läheisyyttä...
   James kumartui vaistomaisesti lähemmäksi Mimosaa ja hymyili tälle valloittavan hurmaavasti. "Haluaisitko sinä lähteä kävelylle minun kanssani?"

*

Lily työnsi makuusalin huoneen oven auki ja huomasi heti Roxannen ryytyneen olemuksen. Tyttö makasi mahallaan sängyllään pää haudattuna tyyhyihin tummat pitkät hiukset valtoimenaan ympärillään.
   Lily heitti Tulisalaman sängylleen ja alkoi riisua hikisiä huispausvaatteitaan. Roxanne ei liikahtanutkaan, mutta Lily vaistosi, että tämä oli hereillä.
   Lily vaihtoi kuivat vaatteet ylleen ja meni sitten istumaan Roxannen sängylle. "Moi. Huono olo?"
   "Joo." Roxannen ääni oli surullinen.
   "Ja?"
   "Sain kolme viikkoa jälki-istuntoa. Kolme viikkoa joka ikinen päivä, myös viikonloppuisin."
   Lily tukahdutti kikatuksen, koska oli aivan varma, että Roxanne suuttuisi verisesti, jos hän ilmaisi huvittumisensa. "Diaz sai sitten tietää siveettömästä reissustasi komeiden aurorikokelaiden tyyssijaan."
   "Joo."
   "Oliko edes hauskaa?"
   "Ihan hauskaa. Jesse on hurjan söpö vaikka kuorsaakin kuin hengästynyt hevoskotka. Me muuten mennään Jessen ja Michaelin kanssa illalla Tylyahoon."
   "Siitä huolimatta, että meillä on viikon läksyt tekemättä ja meidän pitäisi harjoitella huomiselle loitsutunnille änkytys- ja puheenselvennysloitsuja, joita sinä et sivumennen sanoen hallitse lainkaan?"
   "En käsitä, miksi minun pitäisi osata saada joku änkyttämään", Roxanne mutisi turhautuneena.
   "Minusta voisi olla ihan hauskaa saada esimerkiksi Lehmis änkyttämään, kun hän nakkelee naurettavaa nokkaansa meille", Lily tuumasi mietteliäästi. "Hän kävi huispauskentällä pavieeniensa kanssa naureskelemassa ja huuteli, että minun pitäisi varoa pelottavia heppoja. Typerä luuska. Olen melkein sataprosenttisen varma, että hän ääliömäisine kamuineen sai ne thestralit vauhkoontumaan viime harjoituksissa. Hagridhan sanoi, että niiden kammottavien otuksien silmiin oli suihkutettu valkosipulietikkaa."
   "Jonakin päivänä työnnän vielä sen lehmän naaman jättilaiskalmarin ahteriin", Roxanne tokaisi inhoavasti ja nosti vihdoin päänsä tyynyistään. Tytön silmät olivat punaiset ja kasvot kalvakat.
   "Ilmoita sitten, kun se päivä koittaa, minä en missään nimessä halua missata sitä", Lily sanoi virnistäen ja taputti sitten Roxannea käsivarteen. "Mennään selättämään läksyvuoremme, niin päästään vielä tämän päivän puolella nukkumaan. Silmäsi kielivät syvää kärsimystä ja uni tekisi sinulle terää."
   "Minä haluan Jessen ja Michaelin kanssa Tylyahoon." Roxanne risti kätensä rinnalleen ja työnsi huulensa mutrulleen.
   "Älä murjota tyhmeliini. Näet armaan Jessesi joku muu päivä varmasti. Sinun on opiskeltava välillä, jos meinasit läpäistä S.U.P.E.R.:isi joskus."
   "Niin kai sitten", Roxanne luovutti näyttäen maansa myynneeltä. "Miten sinulla ja Etanahurmurilla meni eilen?"
   Lilyn ilme valahti. "Shawn oksensi etanan minun suuhuni."
   Roxanne tirskahti, tajusi sitten Lilyn olevan vakavissaan ja katsoi häntä järkyttyneenä. "Ei kai."
   "Kyllä vain, limaisen ja märän etanan. Sen tuntosarvet hipelöivät kitarisojani."
   "Siinä vasta omituinen esileikkisiirto."
   "Oikeastaan se oli aika hauskaa", Lily sanoi pienesti hymyillen muistellessaan tilannetta ja kohautti olkapäitään.
   Roxanne tuijotti Lilyä järkyttyneenä. "Se taitaa olla SITÄ."
   "Häh?" Lily räpytteli silmiään. "Mikä taitaa olla mitä?"
   "No, tiedäthän, sitä, r-kirjaimella alkavaa." Roxanne katseli Lilyä tummat silmät tuikkien.
   "Reumaa?" Lily kysäisi.
   Roxanne pyöräytti silmiään. "Unohda. Mennään nyt harjoittelemaan sitä pahuksen änkytysloitsua, senkin etanan saastuttama kitarisa."

*

James sulki niin hiljaa kuin suinkin vain pystyi Mimosan makuuhuoneen oven kiinni. Oli ehkä jollakin tavalla luuserimaista hiippailla pois tytön luota tämän nukahdettua, mutta tyttö oli kietoutunut hiostavasti kuin takiainen Jamesiin niin, että hengittäminen oli käynyt melkein silkaksi mahdottomuudeksi - mitä muuta James olisi voinut tehdä?
   Sitä paitsi Mimosa oli aivan mahtava tyyppi ja varmasti ymmärtäisi kyllä. Tyttö oli rento ja hauska ja kiva, eikä ottanut asioita turhan vavavasti. James oli kävellyt koko päivän ja illan Mimosan kanssa Tylyahossa ja Aurorian valtavilla tiluksilla. He olivat jakaneet suloisia suudelmia Mustan Järven rannassa ja halailleet pitääkseen toisensa lämpiminä syksyn koleudessa.
   Mimosa oli kertonut eronneensa juuri poikaystävästään. Tyyppi oli ottanut nokkiinsa, kun ei ollut päässyt Auroriaan, mutta Mimosa oli - siinä vasta luuserimaisen toiminnan mies oli, James ajatteli.
   Mimosa oli sanonut kaipaavansa miehen läheisyyttä, mikä ei olisi voinut sopia Jamesille paremmin juuri sillä hetkellä ja hän oli suudellut tyttöä hitaasti ja lämpimästi, lohduttaakseen ja lohtua saadakseen.
   Siitä oli seurannut lisää suukkoja ja lopulta he olivat hiippailleet Aurorian hämärillä käytävillä kikatellen ja suudellen ja toisiltaan vaatteita pois nykien.
   James mietti hämärästi, että oli juuri viettänyt mitä mainioimman krapulapäivän mukavan tytön seurassa, kun hänen katseensa osui oveen, jossa komeili nimikyltti Shawn Tiger.
   Lainkaan ajattelematta James tönäisi huoneen oven auki. Shawn kuorsasi sängyssään mahtavasti koristen. James meni sängyn luokse ja istahti sen jalkapäähän. Shawn ei värähtänytkään.
   James osoitti Shawnin naamaa taikasauvallaan. "Aquatulio."
   Taikasauvan päästä syöksähti vesisuihku suoraan Shawnin kasvoille. James vain virnisti pojan rääkäistessä ja ampaistessa istumaan. Samassa poika oli jo kiskaissut jostakin taikasauvansa esiin ja osoitti sillä silmiähuivaavan nopeasti Jamesia kasvoihin.
   James ainoastaan kohotti kulmakarvojaan. "Älä ammu."
   "Senkin nulikka", Shawn tokaisi inhoavasti laskiessaan taikasauvansa. "Mikä pakkomielle sinulla on kiusata minua?"
   "Se liittyy oleellisesti pikkusiskooni", James tokaisi samalla äänensävyllä takaisin.
   Shawn huokaisi. "Lily on jo iso tyttö, James."
   "Sinä olet iso poika ja minua ärsyttää isot pojat, jotka yrittävät iskeä minun pikkuruista sisartani."
   "Onko heitä montakin?" Shawn kysäisi ja hänen harmaanvihreät silmänsä välähtivät kuin varoittaen.
   James virnisti. "Sinä olet ensimmäinen. Tosin Roxannella, Lilyllä, Jessellä ja Michaelilla oli jonkinnäköiset tuplatreffit tänään minun tietääkseni, ja mitä voin Michaelin eilisestä Lilyn tukan hehkuttamisesta päätellä myös Michael tulee maistelemaan etanoita lähiaikoina."
   "Minä voin hoitaa sen", Shawn murahti ja rypisti otsaansa jotenkin myrtyneen näköisenä.
   James virnisti. "Jos en tietäisi paremmin voisin vaikka vannoa, että sinä olet mustasukkainen."
   "Onneksi sitten tiedät paremmin", Shawn tokaisi inhoavasti ja katsoi sitten Jamesia vilpittömästi silmiin. "Tosissaan, James... en voi sanoa olevani pahoillani siitä, että suutelin Lilyä, mutta olen pahoillani siitä, että se saa sinut viskomaan etanaoksennuskirouksia ympärinsä."
   "Miksi juuri Lily?" James kysyi huokaisten. "Eikö Summer Fox kelpaisi? Hän ikävöi sinua niin kovin ja on selkeästi korviaan myöten ihastunut omituiseen naamaasi."
   Shawn irvisti. "Summer on ärsyttävä. Lily on... kiva. Minulla on hauskaa hänen kanssaan. Hän tuntuu hyvältä ystävältä, vähän niin kuin sinä. Sillä erotuksella, että minun ei tee koko ajan mieli suudella sinua."
   "Ällöttävää", James sanoi suoraan sydämestään, mutta tunsi raivon haihtuvan. "Ehkä sinä sitten saat anteeksi. Minä en sitten halua nähdä mitään!" James lisäsi varoittavasti, kun Shawnin kasvot kirkastuivat. "Ja jos sinä satutat minun pikkusiskoani voit olla varma siitä, että - "
   "Että minulla on yksi kallisarvoinen elin vähemmän, tiedetään", Shawn huokaisi ja ojensi sitten kätensä. "Sovittu."
   James tarttui käteen ja virnisti. "Joulukuusesta löytyisi silloin sangen erikoislaatuisia kulkusia."
   Shawn kalpeni ja katsoi Jamesia kauhuissan. "Tuosta minä nään vielä painajaisia."

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 13. osa 8.11.
Kirjoitti: jacoblove - 11.11.2013 23:18:52

Kommentit ois aivan mahtavia! :3


14. Salamyhkäisyyttä

"Sitä minä vain en ymmärrä", Roxanne mutisi matalalla äänellä Lilyn korvaan, "miten neiti Lipetit on voinut kasvaa noinkin isoksi, kun kerran hänen isänsä ylettää tätä juuri ja juuri bikinirajaan asti?"
   Lily hihitti ja katsoi loitsuja opettavaa professori Lipetitiä, nuorta leveästi hymyilevää vaaleahiuksista loitsunopettajaa, joka piirsi liitutaululle hämäysloitsun ohjetta. "Ehkä hänet on adoptoitu."
   "Minusta on jollakin tavalla jopa kieroutunutta, että se vanha pikkuruinen mies on kyennyt ylipätään lisääntymään", Roxanne jatkoi.   
   "Ei hän voi olla Lipetitin tyttö", Lily mutisi, "he eivät näytä yhtään samanlaisilta. Neiti Lipetit on yllättävän viehättävä verrattuna isänsä minimaalisen kummalliseen olemukseen."
   "Et sinäkään kyllä mikään ilmetty Harry ole", Roxanne naurahti.
   "Ai, monet ovat väittäneet minulle päinvastaista, kun ovat nähneet minun lentävän", Lily virnisti ja loi kaipaavan katseen luokan ikkunaan, jonka takana iltapäivä alkoi hämärtyä. Taivas tosin oli kirkas ja Lily ehtisi hyvin käydä jossakin vaiheessa lentämässä. Mikään ei ollut ihanampaa kuin lentää yön rauhaisassa hiljaisuudessa tuikkivan tähtitaivaan alla.
   "Onko sinun pakko änkeä jokaikiseen keskusteluun luudanvarsi?" Roxanne kysyi.
   Lily kohautti olkiaan. "Minkä minä sille voin, se virtaa veressäni."
   "Ai luudanvarsi vai?"
   "Neiti Weasley", kajahti pirteä ääni luokan edestä. "Olisitko hyvä ja yrittäisit ensimmäiseksi?"
   Roxanne tuijotti professori Lipetitiä. "Yrittäisin mitä, professori?"
   Professori Lipetit kohotti toista kapeaa kulmakarvaansa. "Pysyisit ehkä paremmin perässä, jos kuuntelisit opetusta etkä pohtisi minun geneettistä perimääni."
   Roxanne irvisti ja Lily piilotti virnistyksen käteensä. Fred naurahti vahingoniloisesti luokan etuosasta ja Hugo kääntyi katsomaan heitä melkein paheksuvasti.
   "Anteeksi professori, pientä pohdintaa vain", Roxanne sanoi hymyillen professori Lipetitille leveästi. Nuori opettaja ei vastannut hymyyn ja risti kätensä puuskaan puristaen huolimattomasti toisessa kädessä vaaleaa taikasauvaansa.
   "Ole hyvä ja yritä hämäyttää neiti Potter luokan edessä."
   Lily huokaisi. "Miksi juuri minut? Päädyn vielä loikkimaan ympäri seiniä matkien elefantin piereskelyääniä."
   Roxanne kiskaisi Lilyn ylös tuoliltaan ja loi häneen musertavan mulkaisun. "Hieman luottamusta saanen pyytää."
   Lily pyöräytti silmiään kävellessään luokan eteen hieman kärsimättömältä vaikuttavan professori Lipetitin eteen. "Älä viitsi, me kaikki olemme kyllä nähneet häikäisevän huonot loitsutaitosi."
   Roxanne virnisti kääntyessään seisomaan niin, että oli vastakkain Lilyn kanssa. "Totta. Pyydän anteeksi etukäteen, jos päädyt piereskelmään suullasi."
   "No niin, jospa voisitte hetkeksi jättää lapselliset pilailunne ja keskittyä loitsimiseen", professori Lipetit sanoi kuuluvalla äänellä ja katsoi heitä kyllästyneesti. "Kymmenen pistettä Rohkelikolta asiattomasta käytöksestä."
   "Olkaa kunnolla", Hugo sihahti paikaltaan. Fred virnisteli typerästi hänen vieressään ja pojan toisella puolella Gabriella Longbottom pyöritteli päätään pieni hymynkare huulillaan.
   "Neiti Potter, lähde kävelemään neiti Weasleytä kohti. Neiti Weasley yrittää hämäyttää sinut vaihtamaan suuntaa."
   Lily lähti kävelemään Roxannea kohti toivoen hartaasti, että ei päätyisi sairaalasiipeen ylimääräisiä raajoja poistamaan tai kärsimään massiivisesta kivusta tai verenvuodosta. Roxanne osoitti Lilyä taikasauvallaan ja Lily nielaisi.
   "Hämäänny!"
   Roxannen taikasauvasta sihahti kellertävä, räiskyvä valo, joka osui Lilyä rintaan. Lily singahti ilmaan loitsun voimasta ja hänen päänsä mäsähti inhottavasti rusahtaen kiviseen kattoon ennen kuin hän paiskautui alas suoraan takamukselleen. Lily voihkaisi tuskasta ja olisi voinut vaikka vannoa, että näki tähtiä, ainakin hänen näkökenttänsä oli täynnä välkkyviä valopilkkuja.
   "Anteeksi, Lily", Roxanne huokaisi alakuloisesti ja auttoi Lilyn takaisin ylös. Luokassa kuului luokkatovereiden vaimeaa naurahtelua. Lily heitti professoriin ärsyyntyneen mulkaisun.
   "Minähän sanoin."
   Professori Lipetit tuijotti heitä suu hieman auki. "Neiti Weasley kirjoittaa seuraavalle tunnille sitten kolmen sivun määritelmän hämäysloitsusta ja harjoittelee käytännössä - mutta käyttäisitkö vaikka sammakoita tai lintuja sitten, niin säästytään vammoilta. Neiti Potter, oletko ihan kunnossa?"
   Lily nyökkäsi, vaikka valopilkut hänen näkökentässään eivät kaikki olleet vielä kadonneetkaan. "Minun vuoroniko sitten?"
   Roxanne ja Lily asettuivat jälleen vastakkain. Roxanne lähti kävelemään kohti Lilyä, ja hän osoitti tyttöä taikasauvallaan ja huudahti: "Hämäänny!"
   Roxannen jalka, joka oli ollut ottamassa askelta eteenpäin käännähti ilmassa ja Roxanne astui valtavan askeleen suoraan professori Lipetitin varpaille, joka huudahti yllättyneenä ja astui taaksepäin kuin karkuun Roxannea.
   Lily virnisti. "Anteeksi, professori, väärä suunta."
   Professori Lipetit loi häneen vinon katseen. "Täysin vanhingossa, niinhän?"
   "Totta kai", Lily sanoi ja yritti saada ääneensä viattoman loukkaantunutta sävyä, mutta professori Lipetitin koleasta ilmeestä ja Roxannen leveästä hymystä päätellen ei täysin onnistunut.
   Loitsutuntien jälkeen he suuntasivat askeleensa kohti Suurta Salia illalliselle. Roxanne oli alakuloinen, sillä hän oli ainoa, joka ei ollut onnistunut hämäysloitsussa. Lilyn kävi tyttöä hieman sääliksi. Roxanne oli auttamattoman surkea loitsuissa ja oli aina ollutkin, ihan niin kuin muodonmuutoksissakin. Nyt seitsemäntenä vuotena oppitunnit olivat haasteellisempia kuin koskaan ennen ja Roxannen olisi pitänyt harjoitella hurjasti, jotta hän olisi pysynyt muiden perässä, mutta tyttö oli hyvin laiska tekemään läksyjään, opiskelemaan ja harjoittelemaan. Lily pisti mieleensä, että patistaisi tyttöä opiskelemaan ahkerammin, vaikka ei se oikeastaan Lilyn homma ollutkaan. Hänestä vain tuntui kurjalta nähdä Rox niin surkeana ja hän tiesi, että tyttö ei ainakaan itsenäisesti saisi aikaiseksi opiskella.
   Fred kietaisi kätensä sisarensa harteille heidän kävellessä yhdessä kohti Suurta Salia. "Piristy, siskoseni. Sinä olet hyvä shottien kittaamisessa ja torveloille lirkuttelussa, mutta häpäisevän huono loitsimaan. Eivät kaikki voi olla hyviä kaikessa."
   Roxanne tönäisi kiukkuisesti pojan kauemmaksi. "Sulje suusi tai tungen sinne Hugon haisevan sukan."
   Lily mulkaisi Frediä. "Joskus minusta tuntuu, että sinun naamasi voisi olla paljon miellyttävämpi, jos noituisin suusi vetoketjun muotoiseksi."
   "Tee se!" Roxanne innostui ja tarttui Lilyä kädestä. "Jooko?"
   Hugo hymähti ja Fred loi Lilyyn varoittavan katseen. "Minä noidun sinulle pupun naaman, jos edes yrität."
   "Nuolisit räkääsi ennen kuin ehtisit edes osoittaa minua tikullasi", Lily varoitti. Sitten hän näki Fredin kaulassa punaisen läiskän ja loikkasi pojan vierelle ja kiskaisi tämän kauluspaitaa alemmaksi niin, että tämän kaula paljastui. Se oli kauttaaltaan punaisten, pienien ja himmeiden mustelmien peitossa.
   "Hah!" Lily kiljaisi Fredin kiemurrellessa kauemmaksi. "Joku on paininut ilkiöiden kanssa ja tulisesti onkin."
   "Vai ilkiöiden", Fred mutisi inhoavasti. "Te olette sitten rasittavia."
   "Paraskin puhumaan, rasittava ärsytyksen kuningas!" Roxanne huudahti. He saapuivat Suureen Saliin ja istuivat tavallisille paikoilleen pöydän päähän.
   Lily loi vieressään istuvaan Hugoon vahingoniloisen katseen kaataessaan maitoa pikariinsa. "Onko Johtajapoika huomannut, että tämä koltiainen tässä hiippailee öisin jossakin epämääräisissä kaulanlipittämispuuhissa? Eikö sinun vastuullisena luottamusopiskelijana pitäisi pitää huolta siitä, että tuollaiset järkyttävät luumupuut eivät pääse kukoistamaan opiskelijoiden keskuudessa?"
   "Mitäköhän ihmeen pöllönkukkua sinä taas höpötät?" Fred huokaisi lappoessaan riisiä lautaselleen.
   Hugo katsoi Lilyä silmiään viattomasti räpytellen. "Johtajapojankaan silmä ei voi kaikkea huomata."
   Lily hymähti ja keskittyi repimään kanastaan nahkoja pois, hän ei voinut sietää niiden limaisuutta. "Minua ihmetyttää, miksi te ette voi vain kertoa kenen kanssa Fred pelehtii."
   "Ketä se kiinnostaa?" Roxanne tokaisi tympeästi.
   "Minua?"
   "Miksi?" Fred puuskahti. "Anna jo olla!"
   "Miksi?" Lily sinkautti takaisin. "Onko se Gabriella?"
   "Olenko minä mitä?" Gabriella kysyi istahtaessaan Hugon toiselle puolelle.
   "Oletko sinä Fredin salainen kaulannäykkimispartneri?" Lily kysäisi viattomasti hymyillen.
   Gabriella räpytteli silmiään ja sipaisi vaaleanruskeita hiuksiaan kasvoiltaan korvien taakse hieman hämmentyneenä. "En kyllä ole."
   "On hän!" Fred huudahti ja tarttui pöydän ylitse tyttöä kädestä. "Kyllä vain, Gabriella ja minä sivelemme toisiamme salaa linnan käytävillä ja te kaksi voitte nyt hengittää syvään ja imeä tämän tiedonmurusen itseenne ja meidän ei tarvitse enää ikinä keskustella minun rakkauselämästäni, onko selvä?"
   Lily ja Roxanne katsoivat toisiaan merkitsevästi. Gabriella tuijotti Frediä kummastuneena ja taputti tämän kättä. "Mitä sinä höpötät? Kenen kanssa sinä oikein vehtailet, kun tuollaisia satuja keksit?"
   Fred puuskahti turhautuneena. "Sinä et nyt yhtään kyllä osannut pelata mukana, Gaby."
   "No, kenen kanssa?" Gabriella tivasi.
   "Älä sinäkin aloita!" Fred huudahti.
   "Jättäkää hänet rauhaan", Hugo pyysi. "Eihän täällä voi syödä rauhassa!"
   "Ei näköjään", Fred mutisi ja iski haarukkansa kiukkuisesti kanaansa.
   "Varoitus, Iilimatokuningas kello kahdessatoista ja näyttäisi siltä, että hän suunnistaa suoraan tänne", Hugo sihahti äkkiä.
   Lily kohotti katseensa ja näki Richardo Marquezin todella kävelevän heitä kohti Puuskupuhien pöydästä, päättäväinen katse suunnattuna suoraan Roxannen selkään.
   Roxanne sulki silmänsä kuin olisi kärsinyt syvästi. "Toivottavasti se kirahvinkökkäre ei luule, että minua kiinnostaisi vaihtaa hänen kanssaan sanaakaan."
   "Luultavasti hän luulee juuri niin", Gabriella sanoi vaisusti Richardon harppoessa suoraan Roxannen taakse. Poika vilkaisi Lilyä viileän koleasti ja Lily vastasi katseeseen samalla mitalla.
   "Roxanne", poika sanoi sointuvalla äänellään, "voisimmeko me puhua?"
   "Valitsin räväkän dramaattiset viimeiset sanat viimeksi, älä viitsi viedä niiden voimaa!" Roxanne kivahti kääntymättä katsomaan Richardoa. "Minulla ei ole mitään lisättävää viimeiseen."
   Richardon paksut huulet värähtivät. "Olen niin pahoillani. Minulla on ikävä sinua."
   Fred irvisti inhoavasti Roxannen vieressä ja esitti tunkevansa sormensa kurkkuunsa. Lily vaihtoi Hugon ja Gabriellan kanssa huvittuneet hymyt.
   "Tunne ei valitettavasti ole molemminpuolinen. Hassua, ei sinulla silloin näyttänyt olevan ollenkaan ikävä minua kun mukamas tyttö- ja poikaystäviä oltiin." Roxanne ei vieläkään kääntynyt katsomaan Richardoa. Poika räpytteli silmiään loukkaantuneena ja kääntyi sitten alakuloisesti tulosuuntaansa ja palasi Puuskupuhien pöytään.
   Gabriella huokaisi. "Minun käy sääliksi häntä!"
   "Miksi?" Roxanne ja Lily parahtivat.
   Gabriella kohautti olkapäitään. "Olihan tuo nyt aika suloista, vaatii sisua tulla noin vain pyytämään anteeksi meidän kaikkien edessä!"
   Roxanne kohautti välinpitämättömästi olkiaan. "Ei hänellä sisua silloin näyttänyt olevan, kun Lily paukutti häntä lepakkoräällä. Kiljui kuin avuton pieni rääntäytteinen neiti haisunäätä."
   "Tai kirahvinkökkäre", Lily virnisti.
   Gabriella huokaisi ja pyöritti päätään. Hugo taputti tyttöä olalle. "Älä välitä. Nuo kaksi eivät ole hienotunteisuudesta kuulleetkaan."
   "Huomattu on", Gabriella hymähti Roxannen ja Lilyn virnistäessä toisilleen.
   Kun he olivat syöneet, he lähtivät rohkelikkotorniin ja valtasivat oleskeluhuoneen nurkasta sohvat läksypinoineen. Lily oli juuri heittäytymässä muhkeaan, punaiseen nojatuoliin, kun huomasi valkoisen tunturipöllönsä Hennesin nököttävän ikkunalaudalla ja tökkivän nokallaan ikkunaa vaativasti.
   Lily meni ikkunan luokse ja päästi pöllönsä sisälle. Hennes istahti arvokkaasti hänen käsivarrelleen ja näykkäisi hellästi Lilyn kaapua. "Hei, rakkaani, onko sinulla minulle jotakin?"
   Hennes huhuili iloisesti ja ojensi koipeaan, johon oli sidottu kirje. Lily irrotti sen hellästi ja kaiveli taskustaan pari pöllönamia Hennesille. Tyttöpöllö huhusi kiitokseksi ja lennähti Lilyn olkapäälle.
   Lily töni Fredin jalat pois nojatuolista, johon oli ollut istuutumassa. "Vie haisevat ketarasi muualle."
   "Eivät ne haise", Fred mutisi hajamielisesti viereiseltä sohvalta valtavan muodonmuutoskirjansa takaa. Poika nojasi samanlaista kirjaa pitelevään Gabriellaan. Hugo ja Roxanne makoilivat vastapäisellä sohvalla molemmat omiin päätyihinsä nojaten. Hugo kirjoitti suttuisella käsialallaan otsa hieman kurtussa jotakin tehtävää, kun taas Roxanne pyöritteli sulkakynää kädessään ja tuijotti tyhjää pergamenttia edessään sen näköisenä, ettei ollut ikinä mitään samankaltaista nähnytkään eikä varsinkaan olisi ymmärtänyt, mitä hänen pitäisi sillä mukamas tehdä.
   Hennes huhuili hempeästi Lilyn olkapäällä, kun hän aukoi kirjeensä auki.

Hei, Lily.

Olen miettinyt sinua paljon viime viikonlopun jälkeen. Olet kaunein koskaan näkemäni nainen ja sinussa on jotakin säkenöivää. Hiuksesi ovat kuin rubiininhohtoista silkkiä ja hymysi on kuin auringonkukka kauneimmillaan. Voisin katsoa kasvojasi ikuisuuden eikä se olisi tarpeeksi pitkä aika. En voi lakata miettimästä sinua. Tulisitko minun kanssani ulos joku ilta? Mikä tahansa ilta.

Sinun, Michael

Lily tuijotti turtana kauniilla, melkein naisellisella käsialalla kirjoitettuja sanoja ja kääntyi katsomaan Roxannea. "Kuka helkkari on Michael?"
   Roxanne käänsi tuskaisen katseensa tyhjästä pergamentistaan Lilyyn. "Aurorikokelas Jessen paras kamunen, aika namunen. Kuinka niin?"
   Lily ei saanut suustaan sanoja kuvailemaan kuinka niin, joten hän tyrkkäsi kirjeen Roxannen käteen aivan kuin se olisi polttanut häntä.
   Roxannen suklaanruskeat silmät kiisivät kirjettä pitkin ja tämän vaaleanpunaiset huulet muotoilivat sanoja samaan aikaan, kun tyttö luki. Tyttö kohotti katseensa Lilyyn vakavana. "Kautta hevoskotkien nummien."
   Lily nyökkäsi. "Älä muuta sano."
   Roxanne pyöritti päätään. "Kerta kaikkiaan. Järkyttävää. Perun ne tuplatreffit saman tien."
   Lily nyökkäsi uudelleen. "Kiitos." Hän tarttui pimeyden voimilta suojautumisen kirjaansa ja silitti Hennesin päätä. "Sinä voit mennä. En minä tuohon mitään vastaa."
   Hennes huhuili ymmärtämisen merkiksi, näykkäisi hellästi Lilyä sormesta ja lennähti avoimesta ikkunasta ulos ja ylös suoraan kohti pöllölää.
   Gabriella katsoi Lilyä kummastuneena. "Mitä ihmettä tuo nyt oli?"
   Roxanne viskasi Michaelin kirjoittaman kirjeen tytön syliin. "Lue."
   Gabriella lukaisi kirjeen ja voihkaisi. "Kuinka ihanaa. Miksi kukaan ei kirjoita minulle tuollaista?"
   Lily ja Roxanne tuijottivat tyttöä. "Ole ystävällinen ja sano, että tuo oli sarkasmia."
   Gabriella katsoi heitä kummastuneina. "Ei ollut?"
   Lily katsoi Roxannea melkein kauhuissaan ja tyttö katsoi häntä takaisin kasvoillaan melkein täsmälleen samanlaista tunnetta kuvastava ilme. Lily ei kyennyt järkytykseltään vastaamaan mitään Gabriellalle, vaan vajosi pimeyden voimilta suojautumisesta kertovan oppikirjansa taakse.
   He pakersivat koko illan läksyjensä parissa. Lily huokaisi, kun tajusi että ei ehkä millään ehtisi lentämään yön rauhallisen kauniin tähtitaivaan alle. Roxanne huokaisi kuin kaiku omalta sohvaltaan, jolla tyttö oli valunut melkein makaavaan asentoon niin, että hänen jalkansa olivat Hugon jalkojen päällä. Tyttö kirjoitteli valtavilla kirjaimilla pergamenttiinsa vaivalloisen ja hitaan näköisesti.
   "Ei voisi viikko kurjemmin alkaa", Roxanne mutisi inhoavasti. "Koko eilinen ilta meni krapulanhuurteisena läksyjen parissa ja nyt vielä tämäkin ilta! Mitä tästä vuodesta oikein tulee, jos pitää koko ajan opiskella?"
   Hugo naurahti. "Koulussa pitää opiskella, onko se sinusta jotenkin kummallista?"
   "Ei ehkä kummallista, mutta huomattavan epäreilua kylläkin."
   Fred heitti taikajuomakirjansa sohvien välissä olevalle pöydälle. "No niin, minun onkin sitten aika jättää teille hyvästit tältä erää. Olen niin huomattavan paljon teitä kaikkia viisaampi, että olen saanut kaikki typerät tutkielmat valmiiksi."
   "Sinä menet taas sen salaperäisen naisesi luokse", Lily sanoi syyttävästi.
   "Onneksi se ei ole sinun asiasi", Fred virnisti ja iski silmäänsä hänelle. "Heippa!"
   Poika kirmasi oleskeluhuoneen lävitse pujotellen muiden rohkelikkojen ohitse muotokuva-aukolle. Lily tuijotti pojan perään nyrperänä.
   "Miksi hän ei voi vain kertoa - HEI!"
   Lily pomppasi ylös. Hugo, Gabriella ja Roxanne katsoivat häntä ihmeissään. "Mitä?"
   "Sarvihaara, Anturajalka ja Kuutamo kyllä kertovat!" Lily hihkaisi ja kirmasi tyttöjen makuusaleihin vieviin portaisiin. Hän loikki portaat ylös kaikista korkeimpana olevaan makuusaliin ja tönäisi oven auki. Hän syöksähti matka-arkulleen ja kaivoi kallisarvoisen karttansa esiin.
   Hän istahti ikkunalaudalle ja levitti kartan auki ennen kuin vetäisi taikasauvansa hihastaan ja osoitti sillä vanhaa pergamenttia. "Vannon pyhästi - ÄÄÄH!"
   Kartta putosi lattialle, kun Lily loikkasi kauemmas ikkunasta kauhuissaan tumman valtavan hahmon peittäessä sen. Samassa Lily tajusi, mistä hahmo muodostui ja hänen suunsa loksahti auki.
   Hän käppäili ikkunan luokse hämmentyneenä. "Alohomora."
   Ikkuna lennähti auki ja Lilyn sisälle hyökyi lämmin tuli, kun hän katsoi harmaanvihreisiin, iloisesti virnisteleviin silmiin. "Oletko sinä selättänyt naurettavan lentopelkosi?"
   Shawn virnisti nolona. "En oikeastaan."
   Kinuskitukkainen Ava työnsi päänsä ikkuna-aukkoon. "Moi, Lily. Toin prinssi Uljaan piristämään iltaasi."
   "Okei", Lily sanoi edelleen hämillään, "miksi?"
   Ava loi Shawniin lempeän katseen. "Poikaparalla oli ikävä sinua ja minä tarjouduin lennättämään hänet sinun luoksesi ihan vain kiusatakseni Jamesia, joka oli purevan inhottava Shawnin mainitessa, että hän haluaisi nähdä sinut. Olisi voinut luulla, että yritin houkutella Shawnia räiskeperäisen sisuliskon ratsaille, niin kauan meni ennen kuin tämä hömelö uskaltautui kyytiin."
   Lily pyöräytti silmiään. Shawn katsoi tyttöjä loukkaantuneena. "Miksi se on kaikille niin iso ongelma, että minulla on ongelmia luudanvarsien kanssa?"
   "Koska se on luonnotonta", Lily tokaisi.
   Shawn pyöräytti vuorostaan silmiään. "No, olkoon sitten, minä olen luonnoton. Tällä vierailulla oli ihan tarkoituskin. Tulisitko minun kanssani ulos? Haluaisin näyttää sinulle jotakin." Shawn väläytti Lilylle hymyn.
   Lily hymyili takaisin. "Okei. Odotas."
   Lily ryhtyi kaivamaan luutaa sänkynsä alta. Hän kuuli Avan sihahtavan Shawnille: "Söpöä."
   "Niinhän hän on", Shawn vastasi takaisin.
   Lily heitti takin päälleen ja meni takaisin ikkunalaudalle Tulisalamaansa puristaen. "No, mennään sitten."
   Ava ja Shawn liisivät alas kohti Tylypahkan tiluksia ja Lily seurasi heitä. Tuuli pöllytti hänen hiuksiaan ja Lily virnisti, hän oli sittenkin päässyt lentämään vielä sinä iltana.
   Shawn nousi Avan luudan kyydistä, kun he olivat maassa. "Kiitos, ihanainen."
   "Olkaa kiltisti", Ava virnisti ja iski silmäänsä heille ennen kuin ponkaisi maasta vauhtia ja suuntasi luutansa takaisin kohti Auroriaa.
   Shawn ja Lily katsoivat toisiaan eikä Lily tiennyt mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän olikin jo Shawnin sylissä ja pojan huulet olivat hänen huulillaan. He seisoivat Tylypahkan juurella toisiaan syleillen ja Lily tajusi, että hän oli ikävöinyt poikaa. Kaikki tuntui loksahtavan täydellisesti paikalleen hänen sisällään, kun Shawn piteli häntä siinä, sylissään.
   "Moi", Shawn sanoi huvittuneella äänensävyllä hengittäen hieman tavallista raskaammin.
   "Moi", Lily vastasi takaisin yhtä huvittuneena. "Oliko sinulla oikeasti minua ikävä, vai? Ei kuulosta playboypupu-Tigerilta ollenkaan."
   "Playboypupu-Tigerilta?" Shawn toisti. "Siksikö te minua kutsutte?"
   "No, ei oikeastaan", Lily virnisti. "Etanahurmuriksi."
   Shawn värähti. "Pidän enemmän playboypupu-Tigeristä." Poika tiukensi otettaan hänen ympäriltään. "Ja joo, niin omituista kuin se onkin, minulla oli vähän niin kuin ikävä sinua. Sinä olet jatkuvasti minun ajatuksissani, Lily. Päivin ja öin."
   Lily nielaisi ja hymyili. "Öisin ilman rihman kiertämää, uskoisin."
   Shawn virnisti. "Ehkä."
   Lily tönäisi poikaa huvittuneena kauemmaksi. "Pöhkö. Mitä sinä oikein halusit näyttää minulle?"
   Shawn hymyili, tarttui hänen käteensä ja lähti taluttamaan häntä kohti Kiellettyä Metsää. "Jotakin melkein yhtä kaunista kuin sinä."
   "Melkein?"
   "Joo, mutta ei lähellekään."

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 14. osa 11.11
Kirjoitti: jacoblove - 17.11.2013 12:59:49

Tästä tuli nyt taas tällainen melkein tylsän väliosamainen jotenkin, vähän johdattelua seuraaviin tapahtumiin... Enää yksi osa ennen huispauksen maailmanmestaruuskisoja ja sitten onkin äksöniä ja draamaa yllinkyllin... Kommentithan olisi vieläkin tosi mahtavia...

15. Suolaisia suudelmia ja yllätyksellinen ilmavakoilu

James makoili Aurorian oleskeluhuoneessa ja pyöritteli hajamielisesti taikasauvaa sormiensa välissä. Hän loikoili muhkealla sohvalla kaukana takassa riehuvasta tulesta ja yritti miettiä mitä ihmettä voisi kirjoittaa vielä torjuntataikojen selontekotehtävään, jonka pitäisi olla valmis muutaman päivän kuluttua, mutta jonka hän ja Ava olivat vasta aloittaneet. Selonteon olisi pitänyt olla sata sivua pitkä, mutta hän ja Ava olivat saaneet kyhätyksi vasta muutaman kymmentä sivua, eikä Jamesilla ollut hajuakaan, miten he saisivat lopun sivut väkerretyksi, kun olivat saaneet kaikki tietämyksensä torjuntataioista kirjattua jo niille valmiille parille kymmenelle sivulle.
   James katseli ympärilleen hämärässä, takkatulen valaisemassa oleskeluhuoneessa. Jesse ja Aqualine olivat vallanneet takkatulen edessä olevan sohvan ja väkersivät omaa selontekoaan, Michael luki keskittyneesti jotakin valtavaa opusta, mikä näytti Jamesilta etäisesti jonkinlaiselta runokirjalta ja Shannon jutteli Mimosan kanssa huoneen toisella laidalla. Hetken James ihmetteli, mitä Shannon oikein puuhaili, tyttö kun istui lattialla Mimosan istuessa sohvalla ja oli suoristanut jalkansa epämukavannäköiseen asentoon ja ojenteli käsiään kohti varpaitaan. Samassa James tajusikin, että tyttö ilmeisesti venytteli jäseniään, kuinka kummallista.  Mimosa huomasi Jamesin katsovan heitä ja väläytti hänelle leveän hymyn, johon James vastasi vähintäänkin yhtä leveästi. Hän oli iloisen yllättynyt Mimosan huolettomasta asenteesta, tyttö ei ollut maininnut kertaakaan Jamesille siitä, että hän oli kadonnut tytön viereltä tämän nukkuessa vaan kohteli Jamesia ihan niin kuin aina ennenkin, ehkä jopa vielä ystävällisemmin, kaverillisesti, ihan niin kuin heidän yhdessä vietetty krapulanhuurteinen päivänsä (ja puolet yöstä) olisi ollut Mimosasta yksinomaan mukava eikä hän olisi odottanut Jamesilta yhtään sen enempää.
   James käänsi katseensa makuusalikäytävää päin nähdessään liikettä huoneen laidalta. Ava käppäili keinahtelevaan tyyliinsä kohti oleskeluhuonetta itsekseen hymyillen. Tyttö käveli Aqualinen ja Jessen sohvan taakse ja Aqualine kietaisi kätensä sohvan ylitse Avan ympärille ja veti tytön lähemmäksi suudellen tätä kevyesti huulille. Ava hymyili tyttöystävälleen ennen kuin tuli Jamesin luokse. James yritti hymyillä takaisin huolimatta omituisesta, epämiellyttävästä tuntemuksestaan jossakin vatsansa tai rintansa tienoilla.
   "Joko veit sen sonnintolvanan kiusaamaan pikkusiskoani vai?" James kysäisi huoletonta äänensävyä tavoitellen.
   "Jo", Ava myönsi istahtaessaan toiselle puolelle sohvaa ja ottaessaan mukavan asennon. "Lily tuntui ilahtuvan. He taisivat lähteä Kielletyn Metsän suuntaan."
   James tuijotti Avaa. "Miksi ihmeessä?"
   Ava kohautti olkiaan. "Shawn halusi näyttää Lilylle jotakin."
   "Räiskeperäisen sisuliskon sisukkuuden? Jättiläishämähäkin inhat pihtihampaat? Kentaurien varsijousien tehokkuuden ja nuolien hämmästyttävän uppoamissyvyyden?" James luetteli lievästi kauhuissaan kynemättä olemaan ihmettelemättä, mitä ihmettä Shawnin päässä mahtoi liikkua.
   "En usko, että mitään noista", Ava rauhoitteli ja katsoi Jamesia hymyillen. "Ei sinun tarvitse olla huolissasi, kyllä Shawn pitää Lilystä huolta."
   "Enemmänkin Lily pitää Shawnista huolta", James tokaisi, "en ole unohtanut kuinka tapasin Shawnin. Roikkui jättiläishämähäkin verkossa avuttomasti ja sangen neidillisesti rääkyen ennen kuin minä pelastin hänet siltä rumalta liukasliikkeiseltä otukselta."
   "Sinä se olet sitten aina pelastamassa kaikkia", Ava hymähti.
   James vilkaisi Avaa vinosti. "Ehkä minun pitäisi pelastaa sinut seuraavaksi."
   Ava katsoi Jamesia kummastuneena. "Miltä sinä meinasit minut pelastaa?"
   James vilkaisi tahtomattaan Aqualinen särmäistä olemusta. Ava katsoi Jamesia kulmakarvat koholla odottaen vastausta.
   "Aurorien koulutusohjelman reputukselta", James naurahti ja heilautteli selonteon alkua Avan kasvojen edessä. "Kaksikymmentäsivua valmiina."
   Ava muljautti silmiään. "Meidän on etsittävä enemmän tietoa torjuntataioista. Emme muuten ikinä saa tuota valmiiksi."
   James nyökkäsi alistuneesti. "Kirjastoon?"
   He nousivat lähteäkseen. Ava kirmasi heti Aqualinen luokse ja kumartui kuiskaamaan jotakin tämän korvaan. Aqualine nyökkäsi ja hymyili tytölle ennen kuin kääntyi katsomaan Jamesia melkein vihaisesti. Mustatukkaisen tytön katse oli varoittava ja James virnisti tytölle vahingoniloisesti ja tahallisen leveästi. Aqualine katsoi tyytymättömänä, kun he lähtivät oleskeluhuoneesta ja lähtivät kirjastoon.
   Kirjasto oli alakerrassa harjoittelusalin takana. James ja Ava laskeutuivat kierreportaat alas ja törmäsivät hieman normaalia pulleampaan kotitontuun, joka sipsutteli eteishallin poikki suunnaten ilmeisesti keittiöön kantaen kädessään vaaleanpunaista kahvimukia.
   Tobby-kotitonttu kumarsi ilahtuneena. "James-herra ja sievä nuori neiti", tonttu tervehti.
   "Miten menee, Tobby?" James kysyi. Hän oli tuntenut Tobby-tontun aina, olihan tonttu ollut alusta asti huolehtimassa Auroriasta ja sen kokelaista. James oli viettänyt kesäisin paljon aikaa Auroriassa Teddyn kanssa ja oli aina oivan tilaisuuden tullen livahtanut keittiöön etsimään keksejä, mutta Tobby-tonttu oli huomannut hänen hiippailemisensa. James muistaisi ikuisesti tontun ilmeen, kun se oli yllättänyt hänet leijuttamassa itseään kohti keittiön yläkaappeja keksien löytämisen toivossa. Lopulta Tobby oli tarjoutunut leipomaan keksejä Jamesille ja kaikilla seuraavilla kerroilla, kun James vieraili Auroriassa, ihana lautasellinen keksejä oli aina odottanut häntä keittiössä.
   "Sitä tavallista vain, James-herra", Tobby sanoi kumartaen jälleen syvään, jonka jälkeen tonttu loi inhoavan katseen kantamaansa kahvimukiin. "Lupin-herran kahvimuki löytyi taas pöydän alta, Lupin-herra ei opi ikinä pistämään mukiaan oikeaan paikkaan", tonttu totesi turhautuneena.
   James virnisti, sillä hän tiesi vallan hyvin Teddyn jättävän kahvimukinsa tahallaan aina kummallisiin paikkoihin tonttua huvikseen kiusatakseen.
   "Ehkä sinun pitäisi jättää seuraavalla kerralla muki pesemättä ja jättää se piiloonsa niin, että Teddy ei voi juoda siitä", James ehdotti.
   Tonttu näytti kauhistuneelta. "Mutta Lupin-herra juo aina tästä samasta mukista!"
   James pyöräytti silmiään. "Okei. Meidän pitää nyt mennä kirjastoon opiskelemaan."
   "Hyvää illan jatkoa, neiti ja James-herra!" tonttu huudahti ja lähti kipittämään kohti ruokailusalia ja sen takana sijaitsevaa keittiötä. "Iltapalaa", kotitonttu mutisi itsekseen mennessään.
   "Kuinka suloinen", Ava kuiskasi Jamesille heidän lähtiessä kohti kirjastoa.
   James hymähti. "Hölmö tonttu", hän sanoi hellästi.
   Kirjasto oli tyhjillään. Se ei ollut kovin iso, mutta sen hyllyt pursuilivat pimeyden voimilta suojautumisesta kertovista kirjoista. Kirjaston nurkassa oli kotoisa takka, johon Ava sytytti tulen taikasauvallaan niin, että takkatulen eteen asetellut sohvat näyttivät hoikuttelevan lämpimiltä ja mukavilta.
   He tutkivat kirjaston hyllyjä ja sivelivät sormillaan kirjojen selkämyksiä. James hätkähti, kun Ava kumartui katsomaan jotakin kirjaa lähemmin ja hänen vartalonsa painautui kevyesti Jamesia vasten samalla, kun tuttu vaniljan tuoksahdus täytti Jamesin sieraimet.
   Jamesin käsiä kouristeli ja hän puristi ne yhteen. Melkein vastustamaton halu kietoa kädet Avan lanteiden ympärille oli ottaa vallan. Hän olisi halunnut kääntää Avan ympäri ja painautua tämän vartaloa vasten ja suudella tämän ihania punaisia huulia, tuntea tämän käheän hengityksen ihollaan...
   James nytkähti taaksepäin, kauemmaksi Avasta, jotta ei olisi toteuttanut mielihaluaan. Hän oli varma, että Ava kiskaisisi itsensä irti hänestä ja lähtisi karkuun eikä ikinä enää puhuisi hänelle. Tyttöhän seurusteli kiukkuisen pienen Aqualinen kanssa. Ei Ava halunnut, että James koskisi häneen...
   Ava kääntyi katsomaan Jamesia. "Tästä voi ehkä olla hyötyä... James, mikä sinulla on?"
   James ei osannut yhtäkkiä vastata. Räiskyvä takkatuli heijastui Avan kinuskisista silmistä ja lieskat valaisivat tytön sirot kasvot. Tyttö oli niin kaunis, että Jamesin vatsaan koski ja yhtäkkiä kaikki ajatustoiminta lakkasi ja hän tarttui Avan kasvoihin ja painoi huulensa yllättyneen tytön huulille.
   Ava äännähti osittain järkyttyneenä ja osittain hämmentyneenä. Sitten tyttö vastasi suudelmaan ja kietoi kätensä Jamesin niskaan eikä Jamesilla ollut aavistustakaan mitä tyttö ajatteli, mutta ei hän oikeastaan osannut siitä sillä hetkellä juuri välittääkään. Ava maistui juuri niin ihanalta kuin James oli kuvitellutkin ja vieläkin paremmalta. James puolittain nosti siron tytön syliinsä painaessaan tämän kirjahyllyä vasten ja antaessaan tämän makean maun täyttää kaikki aistinsa, nauttien siitä, että pääsi viimeinkin koskettamaan tätä monien viikkojen jälkeen. Ava voihkaisi ja Jamesista tuntui kuin ääni olisi voinut räjäyttää hänen tärykalvonsa. Pakottava tarve päästä lähemmäksi Avaa tuntui kuin suloiselta kidutukselta. Veri humisi hänen korvissaan ja hänen sydämensä löi ankarasti saaden hänet hengästymään.
   Yhtäkkiä Ava vetäytyi kauemmaksi. Tytön vaaleanruskeat silmät olivat järkyttyneet ja tämä hengitti aivan yhtä raskaasti kuin James.
   "Ava", James aloitti, mutta tyttö riuhtaisi itsensä kauemmaksi pyörittäen päätään.
   "Älä", tyttö pyysi edelleen hengästyneenä, perääntyen Jamesin luota. Samassa tyttö käännähti ympäri ja lähti kirjastosta melkein juosten. James tuijotti tytön perään tuntien yhtäkkiä olonsa ammottavan tyhjäksi. Hänen sydämensä laukkasi vieläkin villisti hänen rinnassaan.
   James rojahti vihreälle, muhkealle sohvalle ja mulkaisi takkatulta kuin olisi voinut syyttää sitä tapahtuneesta. "Mahtavaa."

*

"Mihinköhän haiskun pesään sinä minua oikein kiikutat?" Lily puuskahti Shawnille puristaen Tulisalamaansa tiukasti kainalossaan ja loikatessaan jälleen valtavan juuren ylitse. "Miksi me emme voi vain lentää sinne?"
   "En minä osaa sinne lentämällä", Shawn vastasi rauhallisesti Lilyn takaa.
   "Etkö voisi edes vihjaista, minne me olemme oikein menossa?" Lily kysyi turhautuneena. "Pikkuriikkinen vihje vain!"
   "Älä ole niin kärsimätön", Shawn pyysi hymyä äänessään.
   "Mutta kun haluan tietää!"
   "Saat tietää ihan tuota pikaa", Shawn lupasi.
   Lily huokaisi. "Kukaan ei ikinä kerro minulle mitään. Sait minut unohtamaan Kelmien kartankin, mokoma."
   "Mikä on Kelmien kartta?" Shawn kysyi ihmeissään. "Ja miten se liittyy minuun?"
   "Se on isoisäni ja hänen ystäviensä kehittelemä kartta Tylypahkasta. Se paljastaa kunkin linnan asukkaan olinpaikan ja minun oli tarkoitus vakoilla Frediä saadakseni selville kuka nuoleskelee hänen kaulaansa, kun sinä tulit hämäämään minua ja toit minut tarpomaan tähän hyytävään metsikköön."
   "James itseasiassa taisi puhuakin siitä kartasta, kun sinä olit kadonnut ja me etsimme sinua", Shawn sanoi mietteliäästi. "Kätevä kartta. Mutta miksi sinua kiinnostaa, kuka on nuollut Fredin kaulaa?"
   "Koska hän ei suostunut kertomaan minulle."
   "Onko se sitten jotenkin sinun asiasi?"
   Lily kääntyi mulkaisemaan poikaa. "Minä haluan tietää!"
   "Miksi? Oletko mustasukkainen?"
   Lily pysähtyi kuin seinään niin, että Shawn melkein törmäsi häneen. Lily katsoi kiukkuisesti poikaa, joka katsoi viattomasti takaisin. "En tietenkään, pösilö! Olen vain luonnostani utelias ja jos minulta salataan jotakin, niin totta kai minä haluan tietää mitä se jokin on!"
   Shawn nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. "Okei, okei! Kunhan kysäisin."
   Lily pyöräytti silmiään ja jatkoi sitten matkaa. Ilta oli kääntymässä yöksi heidän ympärillään pimeässä metsässä ja tuuli leyhytteli puita saaden ne kuiskimaan. Heidän askeleensa saivat maahan pudonneet kuolleet lehdet rapisemaan heidän allaan. Lily ei ollut koskaan ollut Kielletyssä Metsässä, hän oli vain lennellyt sen yllä ja hän oli tulossa siihen tulokseen, että ei välttämättä pitänyt aavemaisen pimeästä metsästä alkuunkaan. Siinä oli jotakin hyytävää etenkin, kun puut kasvoivat niin tiheässä ja niin korkeuksiin, että tähtien valaisemaa taivastakaan ei näkynyt ollenkaan.
   Shawn nosti molemmat kätensä Lilyn olkapäpäille ja käänsi hänen askeleensa pois pieneltä polulta, jossa he kävelivät. Lily kohotteli kulmiaan. "Suoraan tuonne pimeään metikköön vai? Mikä vika tässä polussa on?"
   "Se ei vie sinne minne haluan sinut viedä", Shawn vastasi arvoituksellisesti ja tönäisi hellävaraisesti Lilyä liikkumaan.
   "Mahtavaa", Lily sanoi sarkastisesti.
   Shawn hymähti. "Ei enää pitkä matka."
   "Noin sinä sanoit jo reippaasti yli puoli tuntia sitten", Lily syytti.
   Shawn kosketti sormenpäällään Lilyn nenää. "Hyvää kannattaa odottaa."
   "Minä olen aina ollut sitä mieltä, että elämältä ei voi odottaa mitään", Lily huomautti.
   Shawn katsoi häntä vinosti. "Totta, mutta lupaan että tämä paikka on hetken odotuksen arvoinen."
   "Parasta sitten ollakin."
   He kävelivät vielä yli puoli tuntia ja Lily alkoi toden totta jo tuskastua, kunnes lopulta Shawn pysäytti hänet valtavan kallion kohdalla. Lily tuijotti kalliota.
   "Tämän kivenmörikänkö sinä halusit minut näyttää? En ole vaikuttunut."
   Shawn pyöräytti silmiään. "Malta nyt, senkin kärsimätön pieni suunsoittaja."
   Lily naksautti kieltään Shawnin ryhtyessä tutkimaan kalliota. Lily toljotti poikaa ymmärtämättä alkuunkaan, mitä tämä oikein etsi.
   "Täällä!" Shawn hihkaisi ja ojensi kättään Lilyä kohti. "Tule."
   Lily tarttui Shawnin käteen ja meni tämän vierelle. Poika oli löytänyt kalliosta halkeaman, josta mahtui juuri ja juuri mönkimään kallion sisälle jonkinlaiseen luolaan.
   "Tuonneko me menemme?" Lily kysyi epäuskoisesti. "Pimeään luolaan keskellä Kiellettyä Metsää? Ei kovinkaan houkuttelevaa, pakko vain sanoa."
   "Tule nyt." Shawn ahtautui pieneen halkeamaan ja sujahti sitten luolaan. Lily huokaisi ja seurasi poikaa.   
   Luola oli pimeä, mutta jostakin heijastui sinertävä, soljuva valo, joka heijastui luolan harmaisiin, kosteihin seinämiin aavemaisen kauniilla tavalla.
   "Mikä tämä paikka oikein on?" Lily kuiskasi.
   Shawn puristi Lilyä kädestä, mutta ei vastannut. Poika lähti kävelemään eteenpäin pimeässä luolassa vetäen Lilyn mukaansa. Shawn melkein hiippaili ja Lily ihmetteli miksi.
   "Mitä sinä - "
   "Shh!" Shawn sihisi. "Varmistetaan, että ollaan yksin."
   "Okei..." Lily kuiskasi entistäkin enemmän hämmentyen. Mihin kummaan poika oli hänet oikein raahannut?
   Yhtäkkiä sininen loiste voimistui. He tuliat suuren kivenmörikän kohdalle ja Shawn kurkisti kiven ylitse suureen luolaan sen takana. Sitten poika kääntyi katsomaan häntä leveästi hymyillen. "Olemme yksin. Tule katsomaan."
   Poika veti Lilyn avaraan luolaan ja Lily henkäisi hämmästyneenä.
   Luolan pohjalla oli valtava, turkoosivesinen allas, jonka ympärillä oli valtavat kasat mitä ihmeellisimpiä, kaikissa väreissä kimaltelevia koriste-esineitä ja koruja. Luola jatkui korkeuksiin ja sen katossa oli valtava pyöreä reikä, josta näkyi tuikkiva tähtitaivas.
   "Mikä paikka tämä oikein on?" Lily kuiskasi.
   "Joko olet vaikuttunut?" Shawn kysäisi virnistäen ja Lily nyökkäsi silmiään räpytellen. "Tämä on merenneitojen luola", Shawn jatkoi.
   "Merenneitojen!" Lily säikähti ja loikkasi vaistomaisesti kauemmaksi luolasta. "Ja sinä toit minut tänne?"
   Shawn virnisti. "Jännitystä elämään. Eikä sinulla mitään hätää ole, eivät merenneidot kaltaisiasi kauniita pikku tyttöjä merten syvyyksiin vie."
   "Minä luulin, että Musta Järvi on järvi! Eivät merenneidot ui järvissä!" Lily sanoi ihmeissään ja katseli turkoosia allasta kunnioituksen ja pelon sekaisin tuntein.
   Shawn hymähti. "Ei tämä vesi ole peräisin Mustasta Järvestä, vaan Sinimerestä."
   Lily nyökkäsi hajamielisesti. "Oletko sinä käynyt täällä useinkin?"
   "Livahdin muutaman ystäväni kanssa silloin tällöin tänne vakoilemaan merenneitoja, kun olin Tylypahkassa", Shawn kertoi virnistäen.
   Lily loi poikaan vinon katseen. "Eikö teillä käynyt mielessä, että merenneidot voisivat huomata teidät ja hyökätä kimppuunne?"
   "Ei, meillä oli liian kiire tuijottaa heidän kauniita suomujaan", Shawn sanoi ja näytti siltä, että muisteli jotakin ilmeisen miellyttävää.
   Lily tuhahti ja lähti sitten kävelemään peremmälle luolaan puristaen taskussaan taikasauvaansa siltä varalta, että merenneito pulpsahtaisi esiin ja päättäisi viedä Shawnin mukanaan merenpohjaan.
   "Eivätkö merenneidot pelkää jonkun löytävän tämän luolan ja varastavan heidän aarteensa?" Lily kysyi ihmeissään katse kimaltelevissa koruissa, joihin turkoosina hohtava vesi osui saaden ne välkehtimään kaikissa timanttien väreissä.
   "Eivät ilmeisestikään", Shawn sanoi ja tuli Lilyn perässä luolaan. "Sinuna en tosin koskisi niihin, en tiedä mitä sitten tapahtuu."
   Lily oli ollut juuri tarttumassa vihreänä välkehtivään sormukseen, joka lepäsi altaan vierellä kostealla kivellä. Hän veti kätensä nopeasti takaisin.
   Shawn hymyili leveästi hänelle. "Hyvä tyttö."
   Lily virnisti ja kyykistyi sitten altaan reunalle. "Ihanan väristä vettä."
   "Mennään uimaan", Shawn sanoi ja täysin varoittamatta tönäisi Lilyn altaaseen.
   Lily upposi oudon lämpimään veteen ja pärski päästessään pinnalle. Samassa Shawn pomppasi veteen mahtavasti vettä ympärilleen roiskien.
   Lily tarttui pojan olkapäihin työntäen tämän pinnan alle. "Törppö!"
   Shawn virnisti tullessaan pinnalle. "Katso." Poika levitti kätensä ja antoi veden pitää häntä pinnalla tuijottaen tiiviisti kattoon. Lily matki tätä ja antautui kellumaan turkoosiin veteen. Tähtitaivas tuikki henkeäsalpaavan kauniina luolan valtavasta reiästä heille.
   Lily henkäisi syvään. "Kaunista."
   Shawn äännähti myöntävästi. Hetken he vain kelluivat siinä ja tuijottivat tähtien valaisemaa taivasta. Lily tunsi olonsa hieman epätodelliseksi.
   "Minulle tulee aina niin pieni olo, kun katson tähtiä", Lily sanoi hiljaa.
   "Tiedän mitä tarkoitat", Shawn sanoi. "Kaikki maallinen menettää merkityksensä."
   "Ja aika menettää merkityksensä", Lily lisäsi. "Ihan kuin olisi olemassa vain tämä hetki eikä mitään enempää."
   "Mutta tämä hetkihän on ainoa todellinen asia maailmassa", Shawn sanoi. "Menneisyyttä ei ole enää olemassa ja huominen on vasta huomenna."
   Lily kääntyi katsomaan Shawnia hymyillen. "Niinpä."
   Shawn katsoi häntä takaisin ja kietoi sitten kätensä hänen ympärilleen. Lily sulki silmänsä Shawnin painaessa huulensa hänen huulilleen. Shawn maistui suolaiselta ja Lily nosti kätensä pojan märille kasvoille kietoessaan jalkansa tämän lämpimän vartalon ympärille. Lily tunsi olonsa uskomattoman kevyeksi ja pieneksi Shawnin sylissä, jotenkin tyttömäiseksi ja vaikka ajatus ääneen sanottuna olisi kuulostanutkin ällöttävän imelältä ja typerältä, se kuitenkin tuntui huomattavan mukavalta.
   He kelluivat, naureskelivat ja roiskivat vettä toistensä päälle kuin sotaa käyden ja vaihtoivat suolaisia suudelmia myöhään yöhön asti. Vesi oli niin lämmintä, että hyinen syksyn ilmakaan ei päässyt viilentämään heidän rientoaan.
   Shawn piteli Lilyä sylissään ja painoi huulensa vasten hänen kaulaansa. "Joko haluat takaisin linnaan?"
   "En oikeastaan", Lily virnisti, "mutta alkaa olla jo aika myöhä ja Roxanne varmaan ihmettelee, missä minä olen ja kohta etsinäpartio yllättää meidät täältä."
   "Ei tänne kukaan löydä", Shawn virnisti.
   "Mekin löysimme", Lily huomautti.
   "Mutta vain koska minä olen niin hurjan viisas ja suunnistustaitoinen", Shawn vastusti.
   "Mitä, mitä täältä oikein valuu?" Lily kysyi ja tunki sormensa Shawnin korvaan. "Egosi pursuaa korvistasi!"
   Shawn nauroi ja puristi Lilyä takapuolesta. "Jostakinhan sen on pakko välillä purkautua."
   Lily pyöräytti silmiään. "Joopa joo. Mennäänkö sitten?"
   He nousivat altaasta. Shawn kuivasi heidän vaatteensa taikasauvallaan ja Lily kumartui ottamaan Tulisalamansa maasta. "Minä en kyllä lähde tarpomaan tuossa metsässä enää uudestaan. Tällä kerralla törmäisimme varmasti johonkin karmivaan otukseen."
   "Minä kyllä suojelen sinua kaikilta karmivilta otuksilta", Shawn lupasi ja katsoi Lilyn luudanvartta melkein vihaisesti. "Ei lennetä."
   "Lennetäänpäs", Lily tokaisi ja asetti luutansa jalkojensa väliin. "En edes keskustele tästä."
   "Entä jos minä haluan keskustella tästä?" Shawn puuskahti.
   "Shh!" Lily hyssytti. "Sinähän sitä paitsi tykkäsit viimeksikin!"
   "Tykkäsin vai? En minä semmoista muista", Shawn mutisi, mutta tuli kuitenkin Lilyn luokse ja heilautti jalkansa luudan ylitse. "Et sitten syöksähtele tai heittele kuperkeikkoja ilmassa tai mitään muutakaan sellaista."
   "Kuperkeikkoja", Lily toisti pyöräyttäen jälleen silmiään. "Ei luudan kanssa voi tehdä kuperkeikkoja."
   "No, niitä pyörähdyksiä tai mitä ikinä ne sitten ovatkaan", Shawn jupisi.
   Lily naurahti ja ponkaisi maasta vauhtia. Hän lensi suoraan luolan katosta ulos ja kolea ilma salpasi hetkeksi hänen henkensä. He nousivat kuun valaiseman Kielletyn Metsän ylle. Tylypahka näkyi kaukana ja joistakin sen ikkunoista paistoi valo, vaikka ilta oli kääntynyt yöksi jo aikoja sitten.
   Lily suuntasi luutansa kuitenkin kohti Tylyahoa ja Auroriaa. Hän teki tahallaan muutaman syöksähdyksen alaspäin ja nauroi Shawnin puristaessa häntä tiukasti.
   "Ole nätisti", poika komensi lievästi pakokauhuisella äänellä.
   "Nössö", Lily mutisi niin hiljaa, että Shawn ei kuullut.
   He lensivät Aurorian vehreänä komeilevien aitojen ylitse ja laskeutuivat sen pihalle. Pieni lyhty pyöreän ulko-oven edessä valaisi pihaa, mutta kaikki kartanon ikkunat olivat pimeänä.
   "Miksi minulla on niin tyttömäinen olo tästä", Shawn valitti noustessaan luudan selästä, "minun pitäisi saattaa sinut eikä toisinpäin."
   "Kannattaisi selättää tuo neitimäinen lentopelko", Lily virnisti.
   Shawn puristi häntä leuasta ja kumartui lähemmäksi häntä. "Väitätkö sinä, että minä olen neitimäinen?"
   "Ehkä..."
   "Ota tuo takaisin", Shawn sanoi, siristi silmiään ja tiukensi otettaan Lilyn leuasta varoittavasti.
   "Hyvä on, hyvä on, olet oikein miehinen noiden valtavien hevoskotkankannatteluhauistesi kanssa. Ainoastaan lentopelkosi on kerta kaikkiaan tyttömäinen."
   Shawn naurahti ja irrottamatta otettaan hänen leuastaan painoi nopean suukon hänen huulilleen. "Hassu."
   "Niinhän ne väittävät."
   He suutelivat vielä pitkään ja hitaasti, melkein nautiskellen. Shawn näykkäisi hellästi hänen alahuultaan. "Heippa sitten, tirriäinen."
   "Miksi kaikki sanovat minua tirriäiseksi?" Lily huokaisi pyörittäen päätään koukistaessaan polvensa valmiina lennähtämään jälleen taivaalle.  Shawn katseli häntä silmät yhtäkkiä omituisen vakavina. Lily väläytti pojalle hymyn. "Heippa!" Hän syöksähti ilmaan jättäen Shawnin tuijottamaan peräänsä ja suunnisti kohti Tylypahkaa hymyillen typerästi itsekseen.
   Hän pyörähteli ilmassa nauttien lentämisen tuomasta vapauden tunteesta. Tylyaho nukkui hänen allaan. Lilyn sisällä leiskui jokin lämmin ja se johtui Shawnista. Jostakin omituisesta syystä poika teki hänet melkein luvattoman onnelliseksi.
   Lily läpäisi Tylypahkan suojataiat ja tunsi karvojensa nousevan pystyyn niiden voimasta. Hän hymähti itsekseen ja suunnisti kohti Rohkelikkotornia, mutta sitten hänen silmänsä osuivat himmeästi valaistuun ikkunaan ja johonkin leiskuvan punaiseen ja etäisesti tuttuun. Lilyn mielenkiinto heräsi ja hän vaihtoi lentonsa suuntaa.
   Hän lensi hiljaa ikkunan alle ja kurkisti sisälle. Näky sai hänet haukkomaan henkeä järkytyksestä.
   Ikkunan takana Fred piteli kiinni vaaleatukkaisesta, hoikasta naisesta. Pariskunta suuteli intohimoisesti ja Fred nosti blondin syliinsä vaivattoman näköisesti lopettamatta ahmimasta tämän huulia. Blondi kietoi laihat jalkansa Fredin ympärille ja painautui tiiviisti tätä vasten.
   Lilyn silmät tuntuivat pullistuvan päästä.
   Fredillä ja professori Lipetitillä oli salasuhde!
   Lilyn suusta karkasi vahingoniloinen pärskähdys, kun hän lennähti alemmas ja käänsi sitten luutansa jälleen kohti Rohkelikkotornia. Hän lennähti korkeimman ikkunan luokse ja aukaisi ikkunan taikasauvallaan.
   Huone oli pimeä ja Gabriellan ja Roxannen tasaiset hengitykset eivät katkenneet Lilyn sulkiessa jälleen ikkunan. Lily meni Roxannen pylvässängyn luokse ja kiskaisi verhot sivuun.
   Roxanne ei liikahtanutkaan. Lily töni kärsimättömästi ystävättärensä hereille.
   "Mene pois!" Roxanne mutisi turhautuneena ja unisena.
   "Fredillä ja professori Lipetitillä on salasuhde!" Lily päräytti.
   Roxanne ponkaisi istumaan. "MITÄ?"
   "Joo!" Lily hihkaisi. "Mahtavaa, eikö niin?"
   "Täh? Mitä mahtavaa siinä on? Sangen ällöttävää jos minulta kysytään."
   "Kuvittele niitä kaikkia tapoja, joilla voimme kiusata ja kiristää heitä!"
   Roxannen kasvoille levisi hitaasti leveä hymy. "Totta..."
   "Voisitteko antaa minun nukkua edes joskus?" kuului turhautunut ääni huoneen nurkasta. "Mitä te möykkäätte?"
   "Fredillä ja professori Lipetitillä on salasuhde!" Lily ja Roxanne huudahtivat yhteen ääneen.
   Gabriella sytytti taikasauvaansa valot ja kiskaisi omat verhonsa sivuun, jotta saattoi osoittaa heitä valolla. "Eikä!"
   "Joopas! Minä näin heidät ikkunasta!" Lily melkein pomppi Roxannen sängyllä, niin innostunut hän oli. "Ahmivat toistensa naamoja hyvin intohimoisella ruokahalulla."
Roxanne hieroi käsiään yhteen. "En malta odottaa, että pääsen piruilemaan vajaalle velikullalleni!"
"En minäkään", Lily virnisti.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 15. osa 17.11.
Kirjoitti: jacoblove - 22.11.2013 13:08:38

Risut ja ruusut olisivat edelleen hyvin tervetulleita, ihan niin kuin näin vinkkinä vain ;)


16.  Hylkeitä ja yllätysvieras

Lily heräsi Roxannen vähemmän hellävaraiseen ravisteluun ja hyvinkin epävireiseen lauluun. "Herää ruma haiskuseni, yksisarvisen tietä käy matkasi, vaaroja on matkan varrella..."
   Ärsyyntynenä Lily tarttui päänsä alla makaavaan tyynyyn ja viskasi sen kaikin voimin kohti jonnekin Roxannen naaman suuntaan. Tyttö väisti nauraen.
   "Meillä on McGamiwaa ensimmäisellä tunnilla ja meidän on päästävä piruilemaan Fredille!" Roxanne muistutti hivenen kärsimättömänä ja ravisteli häntä jälleen.
   Lily huokaisi, nousi ylös ja käveli Roxannen ohi suihkuun joutuen muistuttamaan itseään, miten käveltiin suorassa, koska hänen jalkansa laahasivat aivan kuin ne eivät olisi olleet aivan niin mukana ylösnousemisessa kuin olisi pitänyt. Roxannen turhautunut ääni kuului kylpyhuoneen oven takaa: "Minä olin kyllä menossa sinne ensin, mutta etuile vain senkin itsekäs huuhkajanpelätin!"
   Lily raotti kylpyhuoneen ovea ja kurkisti makuusaliin. "Ennen kuin kutsut ketään huuhkajanpelättimeksi kannattaisi katsoa peiliin ja kammata tuo valtava puska päässäsi ojennukseen."
   Roxanne älähti ja nosti kätensä lainehtiviin kiharoihinsa. "Sinä olet sitten kurjalla tuulella tänään! Hiippailu merenneitojen luolassa tähtitaivaan alla hemaisevan komean miehenalun kanssa ei taida sopia sinulle."
   "Tai sitten sinun kanssasi herääminen joka ikinen aamu ei sovi minulle", Lily tokaisi.
   Roxanne katsoi häntä ärsyyntyneenä. "Tiedätkö mitä, taidan jättää suihkun väliin ja mennä jo aamupalalle!"
   Lily hymähti välinpitämättömästi Roxannen kiskaistessa kouluhameensa ja kauluspaitansa päälleen ja marsiessa sitten ulos makuusalista. Lily meni suihkuun tuntien itsensä kiukkuiseksi ja vähän hölmöksi. Roxanne tiesi kyllä, että Lily oli huono heräämään ja kärkäs naljailemaan, jos oli valvonut myöhään, oli täysin tytön syytä että päivä oli alkanut pienellä riidanhuurteisella dialogilla. Olisi pitänyt edes joskus suunsa kiinni!
   Suihkun jälkeen Lily puki oman mustan vekkihameensa ja valkoisen kauluspaitansa päälleen. Hän veti mustat pitkät sukat polviinsa asti ennen kuin sitoi kengät jalkoihinsa. Hän huomasi Roxannen unohtaneen muodonmuutoskirjansa yöpöydälleen ja nappasi sen laukkuunsa ennen kuin lähti makuusalista.
   Lily vilkaisi kelloaan ja kirosi mielessään, hän tosissaan oli myöhässä tänä aamuna. Hän tihensi askeleidensa tahtia työnnettyään Lihavan leidin muotokuvan pois tieltään. Hän työnsi käytävän päässä kuvakudoksen sivuun ja kipitti salakäytävää pitkin toiseen kerrokseen.
   Toisen kerroksen käytävällä parveili suuri joukko opiskelijoita. Lily näki Pamela Parkinsonin luihuistukijoukkoineen nauravan hurjasti ja ilkeän vahingoniloisesti jollekin. Muutama puuskupuh ja korpinkynsi olivat kokoontuneet katsomaan jotakin myös, rohkelikkoja ei näkynyt. Lilyn vatsassa muljahti epämiellyttävästi, kun hän suuntasi askeleensa kohti opiskelijajoukkiota.
   Hänen silmänsä osuivat pitkään luihuispoikaan, joka oli kauempana muista luihuisista, istui ikkunalaudalla heidän takanaan kädet puuskassa ja pieni vino hymy kasvoillaan. Pojalla oli tummat hiukset ja kelmeän valkoinen iho. Lily muisti hämärästi pojan nimen olevan Lucas Rome. Poika ja tämän isoveli olivat aina pyörineet Scorpius Malfoyn kintereillä.
   Pamela Parkinsonin kasvot levisivät iloiseeen hymyyn, kun hän näki Lilyn lähestyvän. Tummatukkainen tyttö virnisti ärsyttävän omahyväisesti. "Kanakaksikon toinen osapuoli saapuu paikalle juuri sopivasti!"
   Lily katsoi Pamelaa turhautuneena. "Kanakaksikko? Älä vain ikinä osallistu mahdollisten omien lapsiesi nimien valintaan, Lehmis - "
   Lilyn sanat takertuivat hänen kurkkuunsa, kun hän tajusi mille kaikki luihuiset naureskelivat. Maassa opiskelijajoukon keskellä piti kammottavaa, mörisevää melua valtava hylje, joka räpytteli jäseniään avuttomana. Otus pomppi kohti Lilyä.
   Lily kavahti kauemmaksi tuijottaen vesieläintä. Luihuiset ja muutama korpinkynsi ja puuskupuh nauroivat katketakseen.
   "Miksi te tuijotatte hyljettä?" Lily puuskahti. Sitten hänen katseensa osui hylkeen silmiin, hylkeen valtaviin, ruskeisiin, tietäväisiin silmiin. Hyvin tuttuihin silmiin.
   Lily osoitti hyljettä taikasauvallaan. "Muuttaos formuuli!"
   Hylje päästi kimeän äänen ja se alkoi laihtua ja muuttaa muotoaan. Hetken kuluttua Roxanne istui kivisellä lattialla hylkeen tilalla posket punoittaen ja näyttäen kiukkuiselta. Lily ojensi kätensä ja auttoi tytön ylös lattialta. Sitten Lily käänsi sauvansa kohti Pamelan kasvoja. Hän tunsi sydämensä tykyttävän suonissaan. Pamela tuijotti sauvaa lievästi inhoavan näköisenä ja samassa kaikki luihuiset osoittivat Lilyä ja Roxannea taikasauvoillaan. Korpinkynnet ja puuskupuhit siirtyivät sivummalle empien. Lucas Rome ei liikahtanutkaan paikaltaan ikkunan edestä, vaan tarkkaili tilannetta se samainen pieni vino hymy huulillaan koko ajan karehtien.
   Lily katsoi Pamelaa tiukasti silmiin. Siniset silmät katsoivat häntä takaisin kopeasti.
   "Minusta Weasley on oikein oiva hylje, vai mitä kaverit?" Pamela kysäisi luihuistovereiltaan. Luihuiset nauroivat kovaan ääneen. Lily näki Pricen hykertelevän ilahtuneena, vähän samaan tapaan kuin oli hykerrellyt silloinkin, kun oli katsellut kuinka Bennet kidutti Lilyä.
   "Luuletko olevasi kovinkin fiksu? Pieni räkänäytös voisi olla paikallaan", Lily sanoi välittämättä häntä osottavista taikasauvoista. "Jonakin päivänä minä vielä syötän sinut jättiläiskalmarille."
   Pamelan silmät välkähtivät. "Tuskin maltan odottaa. Sillä välin sinun kannattaisi pitää oikein hyvää huolta armaasta taikasauvastasi."
   "Sinun kannattaisi pitää huolta siitä, että typerä keppisi ei osoita Roxanneen enää", Lily kivahti takaisin, "tai minä vannon, että nielet koko loppuvuoden omaa räkääsi!"
   Pamela hymähti ja katsoi ärsyttävän tietäväisesti Lilyyn. "Sinä et ole täällä enää ensi viikonlopun jälkeen pelastamassa avuttoman tyhjäpäistä ystävääsi, Potter!"
   Lily ja Roxanne vilkaisivat toisiaan. Huispauksen maailmanmestaruuskisat alkaisivat vain muutaman päivän päästä ja kestäisivät torstaista sunnuntaihin. Mitä Pamela oikein tarkoitti? Tiesikö tämä jotakin, mitä he eivät tienneet?
   Lily oli juuri tivaamassa Pamelalta, mitä tämä oikein tarkoitti, kun professori Lipetit pyyhälsi paikalle asettuen Lilyn ja Roxannen ja Pamelan väliin. "Ette kai te tappele täällä?"
   "Emme tietenkään, professori", Pamela vastasi liioitellun suloisella äänellä. "Neiti Weasley päätti vain piristää meidän aamuamme näyttävällä showlla, ei sen kummempaa." Luihuiset lähtivät liihottamaan kohti Suurta Salia. Professori Lipetit kääntyi katsomaan Lilyä ja Roxannea. Lily näki tämän silmien olevan haalean siniset. Pakottava tarve kiusoitella opettajaa Fredin suutelemisesta sai Lilyn sisälmykset kääntymään melkein ympäri.
   "Mistä tuossa oli oikein kysymys?" professori Lipetit kysyi hitaasti, katsoen heitä rauhallisesti silmiin.
   "Parkinsonista tuntui siltä, että hänen pitäisi nähdä minut räpyttelemässä hylkeenä käytäviä pitkin tänä aamuna", Roxanne tokaisi kiukkuisesti. "Saavuit paikalle vähän väärään aikaan."
   "Onneksesi minä satuin paikalle suhteellisen ajoissa", Lily tuumasi. Roxanne mulkaisi häntä melkein tappavasti.
   "Pari minuuttia aikaisemmin olisi sopinut vallan mainiosti! Minä olin hylje!"
   "Millaista se oli?"
   "Menkäähän aamupalalle ja tunnillenne sitten, niin ehkä saat tietää", professori Lipetit ehdotti, "te harjoittelette tänä aamuna ihmismuodonmuutoksia professori McGarmiwan kanssa."
   "Mistä sinä sen tiedät?" Lily kysäisi.
   Professori Lipetit vinkkasi silmäänsä hyvin epäprofessorimaisesti. "Minä tiedän paljon asioita."
   "Niin kuin esimerkiksi, mistä kohtaa kitarisaa minun veljeni kutiaa, kun kielenkärjellä kokeilee?" Roxanne päräytti. Lilyn suu loksahti auki ja hän tuijotti Roxannea. Mitä ihmettä tyttö oikein oli mennyt tekemään!
   Professori Lipetit kavahti kauemmaksi. "Mitä sinä tarkoitat?"
   Roxanne virnisti ilkikurisesti. "Kyllähän sinä tiedät, mitä minä tarkoitan. Voisimme puhua siitä, miten ajattelitte lahjoa meitä pitämään suumme supussa. Tai siis, opettaja nuolemassa luumupuuta oppilaan kaulaan on aika paha siveellisyysrikkomus, voisin kuvitella. Veljeni on aina ollut täysi tolvana ja se, että hän pelehtii sinun kanssasi on ensimmäinen kerta kun hänestä on itseasiassa jotakin hyötyäkin. Ensi alkuun haluaisin ilmottaa, että en tee enää yhtäkään ylimääräistä tehtävää - "
   Professori Lipetit näytti järkyttyneeltä. Lilystä tuntui siltä, että he olivat tehneet juuri jotakin kammottavaa ja hänen teki mieli tunkea nyrkkinsä Roxannen suuhun, jotta tämä ei olisi puhunut enempää. Tunnetta voimistivat ryppyiset, kireät ja hymyttömät kasvot, jotka ilmestyivät professori Lipetitin taakse. Lily kuuli Roxannen nielaisevan kovaäänisesti.
   Professori McGarmiwa tuijotti heitä kivettynein kasvoin. Suoni hänen otsassaan tykytti vaaraa uhkaavasti.
   Roxanne ja Lily vilkaisivat toisiaan kauhuissaan. Professori Lipetit kääntyi ympäri ilmeisesti aavistaen, että he eivät olleet kolmestaan käytävällä enää.
   "Georgia", McGarmiwa tokaisi. Professorit tuijottivat toisiaan silmiin, Lipetit näyttäen pakokauhuiselta ja McGarmiwa vihaiselta. "Mukaani, heti."
   McGarmiwa loi Lilyyn ja Roxanneen pitkän katseen. "Te kaksi, menkää aamiaiselle."
   Lilyä ei tarvinnut montaa kertaa käskeä jättämään epämukavaa tilannetta taakse. Hän tarttui Roxannen käteen ja lähti kiskomaan tätä kohti Suurta Salia. Hän heitti vielä katseen taakseen, McGarmiwa marssi käytävää eteenpäin selkä jäykkänä ja professori Lipetit seurasi tätä pää alas painuneena. Lilyllä oli kurja olo ja hän mulkaisi Roxannea.
   "Sinä pilasit koko jutun! McGarmiwa pitää huolta siitä, että Diaz antaa potkut Lipetitille ja Fred tappaa meidät! Meidän piti pitää hauskaa heidän kustannuksellaan, ei paljastaa heitä!"
   Roxanne näytti myrtyneeltä. "Se hyljejuttu sekoitti minun pääni! Suuni vain höpötti enkä minä mahtanut sille mitään! En ajatellut järkevästi!"
   Lily pyöräytti silmiään. "Niinkö", hän tokaisi kuivasti.
   He menivät aamiaiselle. Hugo, Fred ja Gabriella istuskelivat heidän tavallisilla paikoillaan pöydän päässä. He olivat kaikki jo syönneet. Hugo luki keskittyneesti Päivän Profeetaa ja Fred ja Gabriella naureskelivat jollekin.
   Lily loi vielä Roxanneen vihaisen katseen ennen kuin he istuutuivat ystäviensä viereen moikaten aamutervehdykset heille vaisusti.
   Hugo nosti katseensa Päivän Profeetasta ja hänen katseensa vaelsi myrtyneestä Roxannesta kiukkuiseen Lilyyn. "Mikä teillä kahdella on?"
   "Rox on suurisuinen hylje, joka ei tiedä milloin pitää pitää suu kiinni", Lily kivahti.
   "Sen minä olen tiennyt jo kauan sitten", Fred ilmoitti rauhallisesti ja repi huolettomasti paahtoleivästä reunuksia irti. "Mitä hän teki?"
   Lily mulkaisi Roxannea, joka hämmenteli lusikkaa puurolautasellaan hitaasti. "Pilasi sinun elämäsi."
   "Niinkö?" Fred kysäisi ja kääntyi katsomaan sisartaan. "Miten tällä kertaa?"
   "Paljastin McGarmiwalle sinun ja professori Lipetitin kuolanvaihtopuuhista", Roxanne huokaisi väistäen veljensä katseen.
   Fredin suu loksahti auki ja hän tuijotti Roxannea kuin olisi yrittänyt epätoivoisesti sisäistää, mitä tämä oli juuri sanonut. Gabriella tuijotti Frediä ja Hugon silmät olivat laajenneet järkytyksestä.
   "Sinä - sinä - " Fred tuijotti Roxannea kuin ei olisi keksinyt tarpeeksi pahaa sanaa kuvailemaan tätä. "Sinä - "
   Roxanne räpytteli silmiään. "Kelvoton talipää? Suurisuinen törppö? Tyhmä idiootti?"
   "Kaikkia noita!" Fred karjaisi ja Lily hätkähti, hän ei ollut ikinä kuullut pojan huutavan sillä tavalla, niin vihaisena, että Lily ei olisi ollenkaan ihmetellyt, jos tämä olisi osoittanut Roxannea taikasauvallaan ja muuttanut tämän hylkeeksi. Fred ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan iski molemmat nyrkkinsä vihaisesti pöytään niin, että puurovadit ja paahtoleipälautaset pompahtivat pöydällä. Sitten Fred nousi ylös ja harppoi vihaisesti ulos Suuresta Salista punaisia hiuksiaan nykien. Muutamat rohkelikot supisivat vaimeasti ja katsoivat heitä ihmeissään.
   "Fred ja professori Lipetit?" Gabriella sanoi käheällä äänellä. "Oikeastiko?"
   "Ei ilmeisestikään enää", Hugo sanoi matalalla äänellä ja katsoi Roxannea. "Kuinka sinä saatoit olla niin tyhmä?"
   Roxanne mulkaisi poikaa. "Itse olet."
   "He ovat pyörineet yhdessä jo vuoden!" Hugo sihahti ja vähäinenkin väri Roxannen kasvoilta katosi. "He ovat ihan tosissaan ja sinä hankit Lipetitille potkut!"
   Roxanne painoi katseensa käsiinsä. "En ajatellut."
   "Ehkä olisi korkea aika ruveta ajattelemaan", Hugo ehdotti hyisesti. Roxanne ei sanonut mitään. Lilystä tuntui pahalta.
   He söivät hiljaisina aamupalansa loppuun ja menivät sitten muodonmuutostunnille. Frediä ei näkynyt. Professori McGarmiwa seisoi luokan edessä ja loi vakavan katseen Roxanneen ja Lilyyn heidän mennessä istumaan tavanomaisille paikoilleen.
   "Huomenta", McGarmiwa tervehti normaalilla tiukalla äänellään, joka ei paljastanut aamun olleen erikoinen millään tavalla. "Tänään siirrymme eläinmudonmuutoksista ihmismuodonmuutoksiin. Ennen kuin aloitamme harjoittelun, lukekaa muodonmuutoskirjastanne kappale, joka alkaa sivulta 34."
   Kaikki ryhtyivät kaivamaan kirjojaan laukuistaan. Professori McGarmiwan haukkamainen katse tapitti Roxannea. "Weasley, missä sinun kirjasi on?"
   Roxanne aukaisi suunsa vastatakseen, mutta Lily nosti tytön muodonmuutoskirjan laukustaan ja heitti sen pulpetille tämän eteen. Roxanne loi Lilyyn kiitollisen katseen. McGarmiwa naksautti kieltään.
   "Onneksi me pääsemme täältä pois kahden päivän päästä", Roxanne mutisi inhoavasti etsiessään kirjastaan oikean sivun. "Olen ihan täynnä Tylypahkaa!"
   Lily virnisti. Hän ei malttanut odottaa huispauksen maailmanmestaruuskisoja, jotka pidettäisiin tänä vuonna Shetlandinsaarilla, eräällä Skotlannin saarella. Espanja ja Italia taistelisivat pronssipokaalista ja Iso-Britannia taistelisi kullasta Suomen kanssa. Lily, Roxanne, Hugo, Fred ja Gabriella olivat saaneet kaikki luvan professori Diazilta lähteä viikonlopuksi kisoihin perheidensä kanssa. Siitä tulisi mahtavaa, Lily oli varma siitä.
   Vähän yli tunnin kuluttua Roxanne ja Lily kävelivät kohti tyrmiä taikajuomatunnille. Roxanne oli masentunut ja hiljainen. Tyttö oli muuttanut parinaan toimineen Gabriellan paistinpannuksi, kun tarkoitus oli ollut muuttaa tämä kyyhkyseksi. Hän oli saanut McGarmiwalta jälleen lisätehtävän. Roxannen mieltä ei kohentanut lainkaan se, että Lily, Hugo ja Gabriella olivat kaikki onnistuneet omissa muodonmuutoksissaan mainiosti.
   Roxanne lysähti taikajuomatyrmän oven eteen istumaan ja painoi päänsä käsiinsä. Lily istui tytön viereen ja yritti miettiä kannustavia sanoja, mutta ei keksinyt mitään. Heidän luokkatoverinsa kokoontuivat tyrmän seinustoille pölöttäen omia juttujaan iloisesti.
   Samassa kuului kammottava pamahdus, kun joku paiskasi tyrmän oven kiinni. Roxanne ja Lily hätkähtivät ääntä ja kohottivat katseensa Frediin, joka oli saapunut paikalle ja tuijotti heitä raivostuneena.
   "Toivottavasti olette helvetin tyytyväisiä itseenne!" poika karjaisi vihaisesti.
   "Fred - " Lily aloitti, mutta Fred keskeytti hänet tylysti ja hurjalla volyymilla.
   "Georgia sai teidän takianne potkut!" poika huusi. "Te olette lapsellisia ipanoita ja jonkun pitäisi takoa järkeä teidän typeriin päihinne! Minun puolestani te molemmat voitte painua helvettiin! Kasvakaa aikuisiksi!"
   Fred loi heihin vielä musertavan mulkaisun ennen kuin kääntyi ympäri ja poistui tyrmästä. Hugo huokaisi seinustalta Gabriellan vierestä ja lähti pojan perään.
   Lilyn sydäntä puristi. Hänellä oli kummallinen tunne, että jotakin hyvin merkittävää oli juuri tapahtunut, että jotakin hyvin lopullista oli tapahtunut. Jostakin syystä hänen ihonsa oli yhtäkkiä kanan lihalla ja häntä karmi mitä kammottavimmalla tavalla.
   Fred antaisi heille varmasti anteeksi, poika ei ollut pitkävihaista tyyppiä. Tai vihaista tyyppiä ollenkaan. Oli outoa nähdä Fred niin vihaisena. Kaipa tämä välitti professori Lipetitistä tosissaan.
   Kyllä, Fred antaisi heille anteeksi.
   Mutta kammottava, hyytävä tunne Lilyn sydämessä kertoi, että jokin oli pahasti vialla.

*
James huokaisi raskaasti. Hän pyöritteli sulkakynää kädessään ja yritti keskittyä pergamenttiin edessään, mutta se oli hurjan vaikeaa, kun hänen katseensa karkasi takkatulen edessä makaavaan Avaan jatkuvasti. Tytön silkkiset hiukset valuivat kehystämään tämän kasvoja kauniisti ja tämä pureskeli välillä huultaan miettiessään ankarasti.
   He olivat Aurorian oleskeluhuoneessa. Aurorikokelaat olivat jälleen valloittaneet huoneen tehdäkseen torjuntataikaselontekojaan, joiden viimeinen palautuspäivä olisi huomenna. Kaikki olivat uupuneita, päivä oli ollut raskas, sillä heillä oli ollut viisi tuntia kestävät torjuntataikojen loppunäytökset. Teddy oli pistänyt heidän ryhmänsä puoliksi ja he olivat joutuneet viiden tunnin ajan yrittää tainnuttaa toisia ryhmäläisia ja vastaavasti torjua heidän tainnutustaikojaan. Kokemus oli ollut mielettömän uuvuttava yksitoikkoisuuden vuoksi ja James ei voinut vieläkään kuollakseenkaan käsittää, miksi torjuntataikoja piti harjoitella niin ylitsevuotavan paljon.
   Teddy oli vaikuttanut hyvin tyytyväiseltä harjoitusten päätyttyä ja oli jopa vaihtanut epätavallisen hymyn entisen tyttöystävänsä kanssa. Victoire oli kehunut heidän panostaan ja ilmoittanut, että torjuntataiat oli nyt käyty läpi ja niihin ei palattaisi enää ollenkaan koko aurorikoulutuksen aikana, mistä James oli syvästi kiitollinen.
   Tosin selonteko oli inhottavasti vielä kesken. Asiaa ei auttanut lainkaan, että Ava ei ollut katsonut Jamesiin päinkään koko päivän aikana. Tyttö oli torjuntataikanäytön jälkeen läväyttänyt pergamentin hänen käsiinsä ja käskenyt vertailemaan vahvinta torjuntataikaa kammitsoa erilaisiin loitsuihin ja kirouksiin ja pohtimaan, mikä torjuntataika sopi parhaiten ylisimmin käytettyihin kirouksiin. James oli yrittänyt sanoa tytölle, että heidän pitäisi puhua, mutta Ava oli väistänyt hänen katseensa ja kipittänyt takkatulen eteen valtavalle pörröiselle matolle makoilemaan. Aqualine ja Jesse istuskelivat sohvalla takkatulen edessä ja tekivät omaa selontekoaan ja kaksikon iloisista virneistä päätellen he olivat saaneet suururakan melkein valmiiksi.
   Shawn ja Shannon tekivät omaa selontekoaan sohvalla Jamesin vieressä. Shannon kikatteli ja lirkutteli koko ajan kimeällä äänellään, kun taas Shawn kirosi ja mutisi selatessaan valtavaa pimeyden voimilta suojautumisesta kertovaa kirjaa vinkkien toivossa. Jamesia pänni Shannonin kimeä ääni ja hän olisi sulkeutunut omaan huoneeseensa karkuun tyttöä, jos hänen senhetkiseltä paikaltaan ei olisi ollut niin mahdottoman helppo tuijotella Avaa koko ajan.
   James uskoi, että oli hitaasti menettämässä järkensä. Ava pompahteli hänen ajatuksiinsa tasaisen tappavaan tahtiin, eikä asiaa auttanut lainkaan se, että tyttö oli niin helvetin kaunis ja hymyili koko ajan.
   Olisi voinut kuvitella, että Jamesin olisi ollut helpompi olla miettimättä tyttöä nyt, kun hän oli päässyt maistamaan tämän kirsikanvärisiä huulia, mutta se teki itse asiassa kaiken entistä vaikeammaksi. Nyt, kun hän tiesi, miten hyvältä Ava maistui ja miten pehmeä tämän iho oli ja miten tämän vartalo sopi hänen vartaloaan vasten, James halusi armottomasti lisää. Hän halusi saada sen käheän voihkauksen karkaamaan uudelleen Avan huulilta, hän halusi koskettaa tämän ihoa uudelleen ja tuntea käsissään tämän pehmeän vartalon... Jamesin vatsassa myllersi ja jos hän ei olisi tiennyt paremmin, hän olisi kuvitellut avainlintujen pörheltävän siellä.
   "Monta sivua meiltä puuttuu?" Shawn ähkäisi inhoavasti ja selasi pergamenttikasaa käsissään.
   Shannon selasi omia pergamenttejaan. "Minulla on viisikymmentä täynnä tässä."
   "Minulla on neljäkymmentäviisi", Shawn ähkäisi. "Vielä viisi typerää sivua."
   Shannon vaihtoi asentoa, asettui hajareisin Shawnin taakse, nosti kätensä pojan niskaan ja teki hierovia liikkeitä. "Ei kai sinua väsytä? Tässä, tämä auttaa sinua rentoutumaan."
   "Väsyttää minua, mutta tuo mitä sinä teet kiihdyttää verenkiertoa kummasti, älä vain lopeta", Shawn pyysi huokaisten, sulkien autuaana silmänsä.
   James pyöräytti silmiään. "Hankkikaa huone."
   Shawn irvisti ja Shannonin kasvot levisivät heti valoisaan hymyyn ja tyttö räpytteli silmiään ilahtuneena. James olisi purskahtanut nauruun, jos ei olisi ollut niin auttamattoman poikki, että se tuntui ylitsepääsemättömän hurjalta työsuoritukselta.
   "Ehkä meidän pitäisi mennä sinun huoneeseesi, Shawn", Shannon ehdotti suloisesti ja hieroi Shawnin hartioita vihailevan pehmeästi. "Siellä olisi helpompi keskittyä."
   Shawnin kasvoilla käväisi vino hymy. "Epäilen."
   "Meillä oli viimeksikin aika hauskaa, vai mitä?" Shannon lisäsi ja puristi pihtimäisesti Shawnin niskanahkoja.
   Shawn sulki nautiskellen silmänsä. "Oli kyllä."
   "Mennäänkö?" Shannon vaikutti jo turhautuneelta. James virnisti leveästi
   Shawn ei avannut silmiään. "Ei."
   Shannon mutristi huuliaan. "Miksi ei?"
   "Meiltä puuttuu vielä ne typerät viisi sivua", Shawn muistutti laiskasti.
   Shannon pyöräytti silmiään. "Me saisimme ne nopeammin tehtyä sinun huoneessasi!"
   "Edelleen, epäilen", Shawn virnisti.
   Shannon lopetti hieromisen ja risti kätensä puuskaan. "Se johtuu Taylorista, vai mitä? Minä tiedän, että sinä olit hänen kanssaan!"
   "Ja Jessican ja Megaran", James pisti iloisesti väliin. Shawn mulkaisi häntä.
   "Ole sinä hiljaa!"
   Shannonin suu oli loksahtanut auki. Kauhuissaan James tajusi kyynelten täyttävän tytön siniset silmät. Tyttö ponkaisi seisomaan ja pakeni oleskeluhuoneesta. James ja Shawn tuijottivat tämän perään ja katsoivat sitten toisiaan.
   "Sika", James tokaisi kykenemättä estämään naurua karkaamasta kurkustaan. "Särjit hänen sydämensä."
   Shawn vaikutti kiusaantuneelta. "Ei se ole minun vikani."
   "Ei tietenkään", James pärskähti.
   Samassa Mimosa tuli heidän luokseen huoneen toiselta laidalta. "Mikä Shannonille tuli?"
   "Shawn-sikanen tässä särki hänen sydämensä", James kertoi.
   Mimosa mulkaisi Shawnia. "Mitä sinä nyt teit?"
   "Se oli James!" Shawn huudahti. "Hän paljasti yksityiselämäni saloja Shannonille ja tyttö ei jostakin syystä pitänyt siitä. Tämän takia minä en kerro tytöille mitään! He eivät osaa suhtautua asioihin normaalisti."
   "Koskeeko tuo minun sisartani myös?" James ärähti.
   Shawnin ilme kovettui. "Jätä Lily pois tästä."
   James pyöräytti silmiään ja katsoi sitten Mimosaa. "Kuinka teidän selontekonne sujuu?"
   Mimosa hymyili leveästi. "Valmis."
   James ja Shawn mulkaisivat tyttöä. "Kurja ketale."
   Mimosa nauroi. "Tarvitsetteko apua?"
   "Kyllä, kiitos!" Shawn ja James huudahtivat ilahtuneina yhteen ääneen. Mimosa änkesi itsensä heidän väliinsä ja kumartui tutkimaan Jamesin pergamentteja.
   "Tämähän on ihan loistava", tyttö mumisi selatessaan pergamentteja. Tämä kääntyi katsomaan Jamesia silmät tuikkien. "Hyvää työtä."
   James hymähti. "Toivottavasti parini on yhtä mieltä kanssasi."
   Mimosa vilkaisi Avaa, joka makoili vieläkin takkatulen edessä. Tyttö oli kohottanut katseensa pergamentistaan ja katseli Jamesia, Mimosaa ja Shawnia näyttäen olevan jotenkin varuillaan. "Ava on varmasti samaa mieltä. Tästä kammitsosta sinun kannattaisi kirjoittaa vielä vähän, selosta vaikka miten ne hidastavat anteeksiantamattomia kirouksia ja miten niiden avulla voi muuttaa kirouksen suuntaa..."
   James kirjoitti sulkakynällään muistiin Mimosan ohjeita. "Kiitos, kultaseni!" hän hihkaisi iloisesti.
   Mimosa hymyili. "Eipä kestä."
   Tytön kasvot olivat hyvin lähellä Jamesin kasvoja. Jamesin katse karkasi Mimosan täyteläisiin huuliin. Hän muisti hyvin, miltä tuntui suudella tyttöä ja tuntea tämän paino allaan. Ajatus ei saanut kuitenkaan avainlintuja syöksähtelemään hänen vatsassaan eessun taas. Hieman harmissaan James vilkaisi jälleen Avaa.
   Hän kohtasi kinuskinväristen silmien katseen. Avan katse oli vakava, kun hän katsoi Jamesia. Tyttö vilkaisi merkitsevästi Mimosaa ja näytti melkein vihaiselta, loukkaantuneelta... Ava kiskaisi katseensa irti ja vaihtoi asentoaan niin, että tämän kädet peittivät näköyhteyden tämän kasvoihin. James huokaisi.
   Samassa Aqualine Avan edessä sohvalla kääntyi katsomaan Jamesia. Kulmikaskasvoisen tytön katse käväisi Mimosassa ja tyytyväinen virne levisi tämän huulille ennen kuin tämä kääntyi jälleen selontekonsa puoleen.
   James huokaisi uudelleen ja ryhtyi jälleen kirjoittamaan.
   Muutaman tunnin kuluttua hän nakkasi sulkakynänsä seinään ja vihelsi kovaa ja korkealta. "Valmis!"
   Shawn ja Mimosa hätkähtivät hänen vieressään. Shawn puolittain makasi sohvan päädyssä silmät väsymyksestä lurpahdellen. Mimosa nojasi kevyesti Jamesiin, mutta kavahti kauemmaksi säikähtäessään hänen yhtäkkistä metelöintiään.
   "Miten sinä muka olet voinut saada sen valmiiksi jo", Shawn mutisi inhoavasti.
   James ainoastaan virnisti pojalle ja hyppelehti Avan luokse. Tyttö ei ollut liikahtanutkaan pörröiseltä matolta makaamasta. Aqualine mulkaisi Jamesia murhaavasti, mutta James vähän välitti ja asettui makaamaan Avan viereen matolle. "Minä olen kantanut korteni kekoon, miten sinulla sujuu?"
   Ava vaihtoi asentoa niin, että heidän vartalonsa eivät koskettaneet toisiaan matolla. "Meidän pitää vielä lukea tämä läpi."
   "Luetaan ihmeessä", James vastasi nyökkäillen. Hän oli autuaan onnellinen siitä, että torjuntataiat ja niiden pohtiminen ja harjoittelu olivat kaikki takanapäin.
   He ryhtyivät lukemaan valtavaa pergamenttipinoaan lävitse. Oleskeluhuone oli hiljainen, ainoastaan sulkakynien rapina pergamentteja vasten väritti hiljaisuutta. Avasta huokui jokin, mikä lämmitti ja rauhoitti Jamesia. Hänen teki mieli painautua lähemmäksi Avaa, mutta tyttö olisi varmasti kavahtanut kauemmaksi, etenkin kun tämän kiukkusieluinen tyttöystävä tuijotti heitä herkeämättä sohvalta, melkein kuin vahtien. James mietti varmasti tuhannetta kertaa, mitä ihmettä Ava saattoi Aqualinessa nähdä.
   Ava huokaisi hiljaa hänen vieressään ja ääni sai Jamesin kaikki karvat nousemaan pystyyn. Sillä hetkellä hän päätti, että tekisi kaikkensa päästäkseen  maistelemaan Avan ihania huulia uudelleen. Eikä hän antaisi mustasukkaisen, inhottavan poikatytön estää itseään, ei varmasti.
   Lopulta he saivat selontekonsa luettua läpi. James ei olisi ikinä uskonut, että tehtävästä tulisi niin hyvä. Nyt hän saattoi puhtaalla omalla tunnolla sanoa, että tiesi lähestulkoon kaiken torjuntataioista.
   Ava kohotti katseensa Jamesiin pieni hymy huulillaan. "Tästähän tuli aika hyvä."
   "Kuka olisi uskonut", James hymähti irrottamatta katsetta Avan silmistä. Hän saattoi tuntea tytön pehmeän hengityksen kasvoillaan ja se yhdistettynä Avan ihanaan vaniljantuoksuun sai Jamesin melkein pois tolaltaan. Halu suudella tyttöä oli melkein sietämätön.
   Ava katsoi Jamesiin ja hetken aikaa James oli varma, että tyttö tiesi mitä hän ajatteli ja jopa tunsi samoin.
   "Ava", Aqualine haukahti sohvalta kuin kunnon vahtikoira ainakin. "Mennään nukkumaan."
   "Joo", Ava hengähti repäisten katseensa irti Jamesista. "Hyvää yötä, James."
   "Öitä", James murahti ja katseli, kuinka Ava ja Aqualine nousivat ylös ja kietoivat kätensä toistensa ympärille poistuessaan oleskeluhuoneesta.
   Tuntien olonsa omituisen typeräksi James nousi ylös matolta. Hän huikkasi Shawnille ja Mimosalle hyvät yöt ja lähti sitten kävelemään omaa huonettaan kohti kiroten Aqualine Patillia päässään koko matkan hämärää käytävää pitkin.
   James aukaisi huoneensa oven ja jäi tuijottamaan siellä odottavaa näkyä. Huone oli aivan yhtä epäjärjestyksessä kuin ennenkin ja yksinäinen kynttilä lepatti ikkunalaudalla saaden varjot lankeamaan pitkinä ja uhkaavina kohti Jamesia.
   Jamesin sängyllä makasi vaaleahiuksinen, jäntevä poika, joka virnisteli pyörittäessään vaaleaa taikasauvaa sormiensa välissä ja jonka vihreät silmät tuikkivat vahingoniloisesti. Tämä näytti siltä, että oli makoillut sängyllä jo jonkun aikaa eikä tällä ollut aikomustakaan liikahtaa siitä vielä pitkään aikaan. Pojan kasvot olivat kovat ja vaikutelmaa lisäsi kulmakoru tämän vasemmassa kulmassa ja valtava tumma leijonatatuointi pojan mustan t-paidan alta pilkistävästä olkapäästä.
   "Mikä tuo naurettava maukuotus käsivarressasi on?" James puuskahti.
   Poika vilkaisi huolimattomasti tatuointiaan. "Se on leijona."
   "Mitä se siinä tekee?"
   Poika virnisti ja osoitti tatuointia taikasauvallaan. Tatuointi heräsi eloon ja samassa valtava musta leijona loikkasi Jamesia päin karjuen hurjasti niin, että James rämähti lattialle säikähdyksestä. Leijona katosi suhahtaen ilmaan. James haukkoi henkeään ja tuijotti leijonatatuointia ja sitten sen omistajaa.
   "Olet näköjään oppinut uusia loitsuja maailmanmatkallasi", James huomautti kykenemättä estämään leveää hymyä leviämästä kasvoilleen. "Vaikuttavaa."
   Jasper Blom hymähti. "Mustaan magiaan syvästi perehtynyt tatuointitaitelija Megan taiteili minulle tämän loistavan luomuksen."
   "Anna kun arvaan, ja sinä perehdyit syvästi häneen?" James virnisti.
   Jasper kohotti korutonta kulmakarvaansa. "Olet näköjään yhtä kaksimielinen kuin aina ennenkin."
   James hymyili. "Mitäs sitä täydellistä muuttamaan."
   Jasper hymyili takaisin tuttua, melkein ivallisen ilotonta hymyään. "Itsetunnollesi olisi tervettä, jos egosi kokisi muutaman kolahduksen."
   "Kuulostaapa ikävältä. Mitä sinä täällä teet? Sinunhan piti olla kilometrisääriin kietoutuneena Kreikassa."
   "Olinkin, kunnes sain päähäni tulla nauramaan muutamaksi päiväksi sinulle ennen huispauksen maailmanmestaruuskisoja", Jasper sanoi.
   "Mahtavaa", James totesi kaikesta sydämestään.
   Jasper nyrpisti nenäänsä. "Älä viitsi olla niin imelä."
   James virnisti ja paiskasi lattialla lojuvan tyynyn parhaan ystävänsä kasvoille.
   

   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 16. osa 22.11.
Kirjoitti: jemmis - 23.11.2013 22:34:02

Uskaltauduimpa vihdoin kommentoimaan! Mut siis tosi hyvä ficci, tykkään hirveesti!  :)

Voi kun Jamesista ja Avasta tulis jotai!! James on muutenki tosi söpö ja semmonen minkälaiseks oon itekki sitä kuvitellu :D

Sori en oo hyvä kommentoimaan, mut ehkä se tässä kehittyy. Mut ku lukee tätä ni iha itekki tekee mieli ruveta kirjottaa 3. sukupolvesta :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 16. osa 22.11.
Kirjoitti: Muccah - 25.11.2013 21:52:53

Ei voi sanoa ko että aaaaaaaaaaaawwwwsss :333 Tää on niin sulonen ja paras! Paitsi tuleeko tähän jotai jännitystä huispauksen mm-kisojen takia :') ootan niin innolla että jatkat tätä! Mä en osaa sanoa mitään,oon aivan myyty! Jatkathan pian? ;) pus,muccah

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 16. osa 22.11.
Kirjoitti: jacoblove - 28.11.2013 17:23:46

Muccah, hihii uusi lukija jee! Kiitos paljon kommentistasi! Jännitystä ei huispauksen mm-kisoista puutu tai ainakin pääni on ihan täynnä kaikenmaailman äksöniä kisoja piristämään :D

jemmis, voi kiitos paljon sinullekin kommentistasi! Kirjoita ihmeessä kolmannesta sukupolvesta jos mieli tekee, minulla on ainakin ollut yksinäni hurjan hauskaa kun olen tätä kirjoittanut! :D


17. Piukka peppu ja Limamies

James heräsi ja tunsi leveän hymyn nousevan huulilleen. Hän vilkaisi kelloa, se oli vähän vaille viisi aamulla ja hänen taikasauvansa alkaisi kilkattaa millä hetkellä hyvänsä sen merkiksi, että olisi aika nousta. James tarttui yöpöydällä lojuvaan sauvaansa ja ravisteli sitä poistaakseen herätyksen.
   James tunsi olonsa mahdottoman pirteäksi, vaikka oli valvonut Jasperin kanssa pitkälle yöhön vaihdellen kuulumisia. James vilkaisi patjalla hänen sänkynsä vieressä nukkuvaa Jasperia ja hänen mielensä alkoi kehitellä heti mahdollisia jekkuja, joita hän voisi nukkuvalle ystävälleen tehdä jälleennäkemisen kunniaksi. Ennen kuin ajatukset ehtivät muodostaa kunnon kuvaa Japerin silmät rävähtivät auki ja katsoivat vaaleiden hiuksien ja ryppyisen peiton seasta Jamesia tiukasti.
   "Älä edes kuvittele sitä."
   James mutristi huuliaan. "En kuvitellutkaan."
   "Valehtelet."
   "En ikinä." James nousi arvokkuutta tavoitellen sängystään, meni huoneen nurkassa tuolilla lojuvan vaatekasan luokse ja ryhtyi kaivamaan verryttelyasuaan esiin.
   Jasper nousi käsiensä varaan silmät vieläkin unisina ja katsoi ihoa myötäilevää verryttelyasua melkein järkyttyneenä. "Tuossa jästien jumppa-asussako sinä hengailet täällä?"
   James tuhahti. "Tämä on verryttelyasuni sinä kieroutunut, ilkeä pieni ystäväiseni. Kahdeksan kilometrin jolkotus aamukasteessa odottaa."
   Jasper pärskähti vahingoniloisesti. "Pidä hauskaa."
   "Hiljaa."
   "Katkera", Jasper virnisti. "Taidankin sitten etsiä Tobbyn käsiini sillä aikaa, kun sinä kirmailet metsässä. Matkustin ympäri maailman ja söin mitä kummallisimpia juttuja alkaen Australian koralliriuttojen sokerisammaleesta ja Tobbyn keksit ovat vieläkin parasta, mitä olen ikinä maistanut."
   "Säälittävää, kun otetaan huomioon että olit Kreikassa, jossa naisilla on uhkeat muodot ja loputtoman pitkät, silkkiset sääret. Olisit maistellut heitä niin olisit saanut muutakin mietittävää kuin vanhan, pyylevän tontun keksit."
   "Olisin ehkä maistanutkin, mutta Megan oli valmis keihästämään kaikki kilometrikaunottaret, jotka uskaltautuivat katsomaan minuun päinkään", Jasper huokaisi päätään puistellen.
   James tuijotti poikaa. "Ja sinä annoit hänen?"
   Jasper kohautti olkapäitään. "Ei se minua oikeastaan haitannut, jos totta puhutaan. Megan osaa olla aika päällekäyvä."
   James virnisti. "No, nyt puhut asiaa."
   Jasper pyöräytti silmiään. "Onko sinun mahdotonta olla ajattelematta kaksimielisyyksiä, kun puhutaan naisista?"
   "On, kyllähän sinä sen tiedät. Odota vain, kunhan tutustut Shawniin, hän on kaksin kerroin limaisempi", James naurahti. "Nyt minun on mentävä. Nähdään aamupalalla!"
   "Okei. Hauskaa hikoilua."
   James jätti Jasperin pukeutumaan ja loikki Aurorian pihalle, jossa muut aurorikokelaat olivatkin jo haukottelevina ja verrytteluasuihinsa pukeutuneina. Jamesin ottaessa paikkansa unisen Shawnin vierestä Teddy käski kaikki liikkeelle ja he lähtivät hölkkäämään kohti Aurorian takana olevaa metsää.
   Aamu oli yllättävän kaunis marraskuun koleudesta ja viimasta huolimatta. Aurinko leikitteli maahan kosteita varjoja Jamesin ja Shawnin jolkottaessa muiden  kanssa pururataa pitkin yhä syvemmälle metsään.
   Puolen tunnin kuluttua James oli hiestä märkä. Olisi voinut luulla, että kuukauden aamulenkkeilyn jälkeen hieneritys olisi ollut edes jollakin tasolla vähäisempää, mutta ei. Tosin James oli jokseenkin varma hapenottokykynsä nousemisesta, sillä vaikka viisi kilometriä oli takana, hänen oli helppo hengittää taisaiseen tahtiin hölkätessään aina vain eteenpäin. Ja aina, jos hän huomasi väsyvänsä hänen ei tarvinnut kuin vilkaista edessään hölkkäävän Avan piukkojen trikoiden verhoamaa takamusta ja hänen kroppansa tuntui saavan kummasti ylimääräistä energiaa.
   Siinä missä Avan hölkkäyssijainti sai Jamesin liikkumaan entistä nopeammin, se myös oli petollinen. James ei huomannut lainkaan valtavaa juurta, joka työntyi esiin maasta ja katse koko ajan Avan pepussa pysyen hän muksahti maahan hänen jalkansa ottaessa yhteen inhottavan juuren kanssa. Mimosa ja Shannon loikkasivat hihittäen Jamesin ylitse ja Shawn pysähtyi hänen viereensä.
   "Kannattaisi katsoa välillä maahan", Shawn nauroi auttaessaan Jamesin jälleen ylös. "Ei Avan peppu minnekään katoa, vaikka et sitä ihan koko ajan tapittaisikaan."
   James puisteli puruja verrytteluasustaan. "Eihän sitä voi koskaan tietää."
   Shawn vilkaisi eteenpäin juoksevaa Avaa. "Piukka peppu kyllä."
   "Älä muuta sano."
   Samassa yläilmoista kuului vahingoniloista, hykertelevää naurua. James olisi tunnistanut äänen missä tahansa ja hän käänsi päänsä yläilmoihin niin nopeasti, että hänen niskansa naksahtivat.
   Jasper liiteli luudalla heidän yläpuolellaan. Poika melkein makoili luudan päällä ja mussutti jotakin, epäilemättä keksiä ja näytti ärsyttävän huvittuneelta, rennolta ja hiettömältä. James loi ystäväänsä syvästi halveksuvan katseen.
   "Et sitten kyennyt hillitsemään itseäsi", James tokaisi. "Minun luutani."
   "Sattui osumaan silmään. Pakkohan tämä oli nähdä", Jasper virnisti takaisin ja liisi alemmaksi.
   James katsoi epäilevästi juurta, johon oli kompastunut ja sitten taas Jasperia. "Outoa, että keskellä pururataa nököttää yhtäkkiä juuri."
   "Tosi kummallista", Jasper myönsi ilmeettömästi. "Keksi?" Hän ojensi valtavaa keksiä, josta tunkeutui esiin suuria suklaahippusia. Shawn tarttui keksiin iloisesti.
   "Kiitos. Kukahan sinä olet?"
   Jasper naurahti ja ojensi kätensä. "Jasper Blom. Tulin nauramaan Jamesille."
   Shawn kätteli Jasperia. "Shawn Tiger. Minä nauran Jamesille aina." Shawn haukkasi palan valtavasta keksistään ja nyökkäili kuin antaen sen maulle hyväksyntänsä.
   James pyöräytti silmiään.
   "Mitä sinä täällä teet?" Teddy oli hölkännyt takaisin päin katsomaan, mikä heitä oikein viivytti ja tuijotti nyt luudalla makoilevaa Jasperia ilme sekä ilahtuneena että epäluuloisena.
   Jasper liihotti Teddyn ylle. "Herra Aurorikouluttaja. Tulin ilkkumaan Jamesille, tietysti."
   "Tietysti", James mutisi inhoten. "Kaikki aina pilkkaavat minua."
   Shawn taputti häntä osaaottavasti olalle. "Sinussa vain on jotakin sellaista, mitä ei voi olla solvaamatta."
   "Aijaa, no johan helpotti."
   Teddy ja Jasper kättelivät. Teddy katsoi kättään kättelyn jälkeen lievästi inhoava ilme kasvoillaan, josta James päätteli Jasperin pyyhkineen keksinmuruista rasvaa tämän käsiin.
   "Oletko muuten tajunnut, että toimit vähän epäloogisesti näin aamutuimaan?" Jasper kysäisi Teddyltä kevyesti Shawnin ja Jamesin kävellessä heidän luokseen. Muut aurorikokelaat olivat jo kaukana ja näyttivät vain pieniltä pomppivilta pisteiltä.
   "Kuinka niin?" Teddy kysyi epäluuloisesti ja katsoi Jasperia varuillaan.
   "No, ihminen kun herää aamulla hänen aineenvaihduntansa alkaa pörrätä ja energiantuotanto alkaa. Se, että pistät kokelaasi ennen aamupalaa tänne kirmaamaan on epäviisas veto. Heidän lihaksensa joutuvat tekemään hurjaa työtä ennen kuin ovat saaneet energiaa ja se vie heiltä voimia koko päivän ajan ja heikentää heidän suorituskykyään."
   Teddy näytti puulla päähän lyödyltä. James taputti tätä olkapäähän.
   "Siinäs kuulit. Minähän olen yrittänyt selittää, että tällainen ihmisten rääkkääminen aamukoleuden vasta herätessä on verrattavissa siihen, miten kotitonttuja joskus kohdeltiin ennen kuin Hermione sylki heille paremmat oikeudet."
   Teddy haroi räikeän turkooseja hiuksiaan hämillään, näki sitten Jamesin ja Shawnin virnistelevän vahingoniloisesti toisilleen ja osoitti määräävästi kaukana häämöttäviä muita aurorikokelaita. "Te kaksi, ottakaa toiset kiinni! Ja sinä!" Teddy kääntyi katsomaan Jasperia. "Liihota jonnekin!"
   "Onko herra Aurorikouluttajalle okei, jos minä kuokkimaan Tobbyn hekumallisen ihanaan ruokatarjoiluun tänään ja huomenna ennen kuin lähdemme huispauksen maailmanmestaruuskisoihin?" Jasper kysäisi Teddyltä ja haukkasi palan uudesta valtavasta keksistään, jonka oli kaivanut tuulitakkinsa taskusta.
   Teddy pyöräytti silmiään. "Ehkä se sitten on."
   Jaspes kohotti kulmiaan. "Olikohan tuo nyt myöntävä vastaus?"
   "No on, on!" Teddy huudahti kärsimättömästi. Hän katsoi tiukasti Shawnia ja Jamesia. "Mitä te siinä vielä seisotte? Vipinää ketariin!"
   James ja Shawn lähtivät juoksemaan ja Jasper nousi takaisin yläilmoihin. Poika liiteli letkeästi heidän yläpuolellaan.
   "Kumpi eka?" James haastoi Shawnin. Poika virnisti ja lähti juoksemaan hurjaa vauhtia eteenpäin ja James tihensi harppauksiaan.
   Shawn oli yllättävän nopea ja James joutui pinnistelemään itseään äärimilleen pysyäkseen pojan perässä.
   "Tämä on epäreilua!" James huohotti, kun he saivat muut aurorikokelaat kiinni, Shawn vähän ennen Jamesia. "Sinulla on pidemmät jalat!"
   "Tai sitten sinä olet vain hidas", Shawn virnisti.
   "Sinä juokset kuin aropupu, eihän tuollaisessa tahdissa voi pysyä", James jupisi.
   "Aropupu?" Shawn toisti. "Vertaatko sinä minun juoksutyyliäni aropupuun? Eikö tiikeri olisi osuvampi?"
   "Ei."
   "Olisipas. Myönnä."
   "Älä ole lapsellinen", James huokaisi ja tihensi jälleen askeleitaan.
   Lopulta he palasivat takaisin Auroriaan. James tihrusti taivaisiin, mutta Jasperia ei näkynyt, tämä varmaan liiteli vielä jossakin.
   James oli syönyt mahansa kylläiseksi ja taisteli juuri Mimosan kanssa viimeisestä lirusta kahvia, kun Jasper lopulta saapui ruokailusaliin. Hänen ilmestymisensä herätti muissa aurorikokelaissa uteliaisuutta, joka ilmeni vaimeana supinana.
   Jasper ei välittänyt supinoista, vaan tuli istumaan Jamesin ja Shawnin väliin rennon keinahtelevalla tyylillään. "Joko James ehti ahmia kaiken puuron?"
   "Se olin minä, sori", Shawn virnisti.
   Jasper vilkaisi kyllästyneesti Jamesia. "Miksi sinä haalit aina puurohirmuja ystäviksesi?"
   "Ei ole minun vikani, jos seuraani lyöttäytyvät omaavat samanlaiset aamupalamieltymykset kuin minä", James puolustautui.
   "Kaikki on aina sinun vikasi", Jasper oikaisi ja poimi haarukallaan pekonia lautaselleen.
   "Kuka sinä olet?" Ava kysyi pöydän toistelta puolelta uteliaasti.
   Jasper kääntyi katsomaan tyttöä ja James näki pojan korullisen kulmakarvan nytkähtävän hieman. Se oli merkki siitä, että Jasper piti näkemästään. James hillitsi halunsa iskeä haarukkansa pojan kämmenselkään varoituksen merkiksi.
   "Jasper Blom", Jasper esitteli itsensä.
   Mimosa, Shannon ja Jessica Jamesin toisella puolella kurottivat katsomaan Jasperia myös. Jessican katse suorastaan söi Jasperia, minkä poika pani inhoavan ahdistuneesta ilmeestä päätellen merkille.
   "Oletko sinä aurori?" Mimosa kysäisi.
   Jasper hymähti. "En."
   "Mitä sinä sitten teet täällä?" Aqualine Avan vierestä kysäisi.
   "Tulin moikkaamaan Jamesia", Jasper kertoi. "Eikö täällä saa kahvia?"
   Samassa Tobby riensi keittiöstä ruokailusaliin kantaen kahta täyttä pannullista kahvia. "Tässä on tuoretta kahvia, Jasper-herra!"
   Jasper tarttui pannuun ja hymyili tontulle. "Kiitos, Tobby."
   Pyylevä kotitonttu antoi toisen pannun käsiään ojentelevalle Shawnille, kumarsi syvään ja kipitti sitten takaisin keittiöön.
   "Palvelu pelaa", Shawn hymähti ja kaatoi itselleen kahvia.
   "Sinähän sen tiedät", Shannon tokaisi hyytävästi. James pärskähti kahviinsa.
   Shawn huokaisi. "Älä ole niin kiukkuinen minulle, muru."
   "En käsitä, kuinka se voisi olla mahdollista", Shannon tiuskaisi takaisin.
   "Ei ole syytä tulistua", Shawn sanoi tytölle väläyttäen tälle leveän hymyn. "Älä kerro tätä muille, mutta sinusta minä tykkäsin eniten. Emmehän me ikinä sopineet mistään sen vakavemmasta."
   "Nyt tajuan mitä tarkoitit sillä limaisuudella", Jasper mutisi matalalla äänellä Jamesille Shannonin räpytellessä silmiään ilahtuneena.
   "Niinkö?" tyttö kysyi melkein hengästyneellä äänellä, "oikeasti? Tykkäätkö sinä minusta eniten?"
   "Kaikista Shannon-nimisistä eniten sinusta", Shawn runoili näyttäen lievästi kärsivältä ja James tukahdutti kurkkuaan kutittavan naurunpyrähdyksen.
   "Minähän varoitin sinua", James sihahti Shawnille riemukkaasti. "Sika."
   "Ole sinä aropupu hiljaa siinä", Shawn sihahti takaisin.
   "Tuletteko te illalla Kolmeen Luudanvarteen?" Mimosa kysyi Jamesilta, Jasperilta ja Shawnilta. "Matami Rosmertan hanajuomat ovat vain viisi sirppiä keskiviikkoisin."
   "Totta kai!" James hihkaisi ilahtuneena. Hänellä oli pelkästään hauskoja muistoja Jasperin kanssa rilluttelemisesta, vaikka poika ei ollutkaan ikinä ollut baareissa istuskelevaa tyyppiä. Lähinnä Jasper ja James olivat käyneet vohkimassa Rosmertan tuliviskipulloja ja haahuilleet kahdestaan pitkin Tylypahkan maita ja mantuja - kunnes Rosmerta oli saanut heidät kiinni ja pistänyt heidät tiskaamaan astioita ilman taikuutta pariksi viikonlopuksi.
   "Kolme Luudanvartta", Jasper toisti kuivasti pyöräyttäen silmiään.
   "Älä ole niin nuiva, siitä tulee hauskaa!" James läimäytti ystäväänsä lujaa selkään. "Tuletko sinä?" hän kysyi sitten vastapäätään istuvalta Avalta automaattisesti, melkein vahingossa.
   Aqualine siristi silmiään pannen merkille Jamesin osoittaneen kysymyksensä ainoastaan Avalle. "Meillä taitaa olla muuta tekemistä", Aqualine tokaisi peittämättä vastenmielisyyttä ja varoitusta äänestään.
   Ava ja James vilkaisivat toisiaan, eikä sekään ilmeisesti jäänyt Aqualinelta huomaamatta. "Ava?" tyttö kivahti
   Ava näytti hätkähtävän pienesti. "Joo, meillä on muuta tekemistä", tyttö myöntyi ja vältteli Jamesin katsetta.
   "Okei", James tokaisi. Häntä ärsytti ja halu tunkea Aqualine kurpitsamehupikariin oli suunnaton.
   Shawn ojentautui Jamesin ja Jasperin ylitse ja nappasi Mimosalta pergamentin ja sulkakynän. "Minä lainaan näitä", poika ilmoitti.
   "Siltä vähän näyttäisi", Mimosa sanoi huvittuneena.
   "Kenelle sinä kirjoitat?" James kysäisi, vaikka arvelikin tietävänsä jo vastauksen. Hän ei oikein tiennyt itsekään, mitä mieltä oli asiasta.
   "Lilylle", Shawn vastasi hajamielisesti.
   "Miksi?" Jasper kysyi pekonia rouskuttaen.
   "Shawn vikittelee minun pikkusiskoani", James kertoi Jasperille pystymättä olemaan irvistämättä.
   Jasperin kulmakarvat pongahtivat ylös. "Ja se on sinulle ihan okei?"
   "Ei todellakaan ole", James tokaisi.
   Shawn pyöräytti silmiään. "Minä en vikittele Lilyä. Meillä vain sattuu olemaan hauskaa, ei mitään sen kummempaa."
   "Yh, ole hiljaa", James mutisi inhoavasti.

*

James, Jasper ja Shawn ja muut aurorikokelaat valtasivat Kolmen Luudanvarren nurkkapöydät. Ainoastaan Ava ja Aqualine olivat jääneet Auroriaan Jamesin harmiksi. Hän oli jokseenkin varma, että näkisi Avan vasta ensi viikolla maailmanmestaruuskisojen jälkeen ja ajatus tuntui epämiellyttävän kurjalta. James oli alentunut jopa kehittelemään kieroutuneita suunnitelmia, jotta olisi saanut tytöt riitaantumaan ja Avan lähtemään heidän kanssaan Tylyahoon, mutta oli kuitenkin hylännyt nolon epätoivoiset strategiansa.
   Victoire oli kerännyt torjuntataikojen selonteot teoriatunneilla ja ilmoittanut, että heillä olisi loppupäivä vapaata pidennetyn viikonlopun ja huispauksen maailmanmestaruuskisojen kunniaksi. Victoire oli kehottanut heitä nauttimaan täysin siemauksin vapaapäivistään, sillä koulutusohjelma rankentuisi huomattavasti seuraavien viikkojen aikana.
   Ilta oli aikainen ja matami Rosmertan pubi oli melkein tyhjillään. Rosmerta tuli heidän pöytänsä luokse ja ryhtyi ottamaan tilauksia vastaan.
   Jasper näytti lievästi ahdistuneelta. James tiesi, että poika ei tuntenut oloaan luonnolliseksi niin monien vieraiden ihmisten keskellä ja tilasi Rosmertalta tuliviskin Jasperille, jotta tämä vähän rentoutuisi.
   "Tuliviskiä?" Jasper kysäisi. "Meinasitko vetäistä ihan humalan näin keskiviikkoillan ratoksi?"
   "Mikäs sen mukavampaa, tosin tuliviski on sinulle ja minä tyydyn holilliseen kermakaljaan."
   "Miksi sinä tilasit minulle tuliviskiä?"
   "Jotta tuo keppi persuksistasi valahtaisi ulos", James hymähti.
   Jasper katsoi häntä silmiään siristellen. "Minun persuksissani ei ole mitään sinne kuulumatonta, kiitos vain."
   "Toisin voisi luulla, kun jökötät siinä jäykkänä kuin olisit menossa mestaukseen etkä huispauksen maailmanmestaruuskisoihin."
   "Saan tästä paikasta ja näistä ihmisistä kylmiä väreitä", Jasper mutisi inhoavasti.
   "Kestä se kuin mies", James käski. "Heihin tottuu nopeasti. Paitsi Shawniin."
   Shawn, joka oli jutellut Jessen kanssa Jamesin toisella puolella kääntyi katsomaan heitä. "Mitä minusta?"
   "Kerroin vain Jasperille tässä, että sinun ruman naamasi näkeminen ei ole muuttunut näiden viikkojen aikana yhtään sen miellyttävämmäksi", James kertoi leveästi hymyillen.
   "Mitäpä jos kertoisit hänelle, että juttujasi kuunnellessa luulee välillä joutuvansa muuttamaan sinut teepannuksi, jotta hiljenisit?"
   "Miksi et kerro itse, tuossa hän istuu", James hymähti.
   "James!" Michael pöydän toiselta puolelta kutsui ja kumartui lähemmäksi heitä. "Onko Lily tulossa tänne tänään?"
   "On", Shawn vastasi Jamesin puolesta. "Kuinka niin?"
   Michael kohautti olkapäitään yrittäen ilmeisesti näyttää välinpitämättömältä, mutta hänen leveät hartiansa näyttivät hieman jännittyneiltä. "Hän ei ikinä vastannut minun kirjeeseeni", poika sanoi näyttäen pettyneeltä.
   "Mihin kirjeeseen?" Shawn kysyi.
   "Ei sen väliä", Michael sanoi vältellen ja haroi maantienvärisiä hiuksiaan hämillään.
   James ja Shawn katsoivat toisiaan hieman ihmeissään. Baarin ovi avautui kilinän kera ja Lily ja Hugo astuivat sisälle. James virnisti. "Siinä piru missä mainitaan."
   Shawnin ilme valaistui heti hänen nähdessään Lilyn. James pyöräytti silmiään ja katsoi Jasperia merkitsevästi. "Minähän sanoin."
   "Lily on kasvanut edukseen", Jasper tuumasi katsellessaan lähestyvää parivaljakkoa.
   "Älä sinäkin aloita", James ähkäisi.
   "Moi", Lily ja Hugo tervehtivät heitä tullessaan istumaan heidän pöytäänsä. James näki Lilyn ja Shawnin vaihtavan merkitykselliset hymyt. Samassa Lily äkkäsi Jasperin Jamesin vieressä ja hänen suunsa loksahti auki.
   "Jasper!"
   "Moi Lily", Jasper hymyili. Poika näytti helpottuneelta nähdessään tuttuja. "Mihin sinä olet jättänyt toisen puoliskosi?"
   "Rox on jälki-istunnossa", Lily kertoi virnistäen. "Hän tulee sitten kun pääsee."
   "Entä mihin sinä olet jättänyt toisen puoliskosi?" James kysyi Hugolta.
   "Fred murjottaa yksin meidän makuusalissa", Hugo kertoi huokaisten.
   "Miksi?" Shawn kysyi ihmeissään.
   Lily ja Hugo vaihtoivat keskenään painavan katseen.
   "Mitä on tapahtunut?" James kysyi.
   "No, minä ja Roxanne tavallaan paljastimme McGarmiwalle, että Fredillä ja professori Lipetitillä on salasuhde - "
   "MITÄ?" James, Jasper ja Shawn huudahtivat yhteen ääneen.
   Shawn virnisti. "Georgina Lipetit on kuuma."
   "Kuinka Fred onnistui Lipetitinn kellistämään?" James ähkäisi järkyttyneenä.
   Hugo hymyili. "Jälki-istunnoissa viime vuonna."
   "Huh-huh", James sanoi painokkaasti, melkein kunnioittavasti. "Ja te törpöt menitte lavertelemaan heistä! Miksi?"
   "No, ei se ainakaan tahallinen suoritus ollut", Lily sanoi.
   "Saiko Lipetit potkut?" Jasper kysyi.
   "Joo. Fred ei ole puhunut sanaakaan sen jälkeen", Hugo kertoi huokaisten.
   "Ei hän sinulle vihainen ole", Lily tuhahti. "Minulle ja Roxannelle hän pitää varmaan koko loppuvuoden mykkäkoulua."
   "Ehkä te olette ansainneet sen", Hugo ehdotti vihjailevasti ja Lily loi poikaan musertavan katseen.
   "Minusta on epäreilua, että vaikka Rox oli se joka lörpötteli järkyttäviä salaisuuksia niin myös minulle ollaan vihaisia!"
   "Sinä ja Rox olette vähän niin kuin samaa pakettia", James virnuili.
   Shawn irvisti.
   "Moi, Lily." Michael oli noussut paikaltaan ja seisoi nyt Lilyn vieressä näyttäen omituisen hermostuneelta.
   Lily kääntyi katsomaan poikaa. "Moi?"
   "Et vastannut kirjeeseeni", poika mutisi hiljaa.
   "Kuka sinä olet?" Lily kysyi hämmentyneenä. Sitten hän hätkähti ja näytti hieman pakokauhuiselta. "Michael?"
   "Joo."
   Lily avasi suunsa ja selkeästi etsi sanoja. Michael hymyili. "Voinko tarjota sinulle juotavaa?"
   "Lilyllä on jo juotavaa", Shawn tokaisi kovalla äänellä.
   Lily hymyili pahoittelevasti Michaelille. "Ehkä seuraavan sitten." Heti sanottuaan sanat Lily näytti siltä, että olisi halunnut nielaista kielensä. Michaelin kasvoille levisi iloinen hymy ja poika nyökkäsi innokkaasti ennen kuin palasi paikalleen.
   "Tiesitkö, että hän lukee runokirjoja?" Shawn sihahti Lilylle.
   Lily irvisti. "Se selittää paljon. Se kirje oli imelintä höpötystä mitä ikinä olen lukenut."
   Muutaman tunnin kuluttua baarin tyhjät pöydät heidän ympärillään olivat täyttyneet ja melutaso noussut huomattavasti. Aurorikokelaat ja Jasper, Lily ja Hugo olivat nousujohteikkaassa iloisessa mielentilassa, kun Roxanne vihdoin saapui paikalle näyttäen myrtyneeltä. Tytön kiharat hiukset olivat vapaina, mutta tämä sitoi niitä juuri ponihännälle astellessaan heidän luokseen.
   Roxanne änkesi itsensä istumaan Lilyn ja Hugon viereen. "Moro." Tyttö nykäisi itselleen Hugon juoman tämän edestä pöydältä ja kaatoi sen kurkkuunsa.
   "Hei!" Hugo huudahti närkästyneenä. "Mene hakemaan oma juomasi!"
   "No niin menenkin, tuo maistui suorastaan järkyttävältä", Roxanne tokaisi inhoavasti ja nousi pöydästä. "Moi, Jasper", tyttö lisäsi kuin ohimennen lähtiessään baaritiskille.
   "Moi, Rox", Jasper naurahti kuulostaen harvinaisen hämilliseltä. James vilkaisi poikaa ja huomasi korullisen kulmakarvan kohonneen omituisen ylös niin, että koru vilkkui tämän vaaleiden otsahiuksien läpi. Jasperin vihreiden silmien katse seurasi Roxannea koko matkan baaritiskille ja James virnisti.
   "Roxannesta on tullut melkoinen kaunotar", James hymähti ystävälleen.
   "Siltä vähän näyttäisi", Jasper myöntyi ja ryysti juomaansa. James odotti kulmakorun laskeutumista, mutta kyllästyi jonkin ajan kuluttua.
   Roxanne palasi hetken päästä kolmen juoman kanssa. Tyttö tyrkkäsi niistä kaikista makeimman näköisen Hugon eteen. "Siinä."
   "Kiitos."
   Lily yritti ottaa kolmannen juoman Roxannelta, mutta tyttö kahmaisi ne lähelleen omistuksenhaluisesti. "Näpit irti!"
   "Miksi sinä et minulle tuonut?" Lily puuskahti.
   "Koska sinä et suostunut odottamaan jälki-istuntoni loppumista vaan tulit tänne ilman minua?" Roxanne ryysti juomaansa niin innokkaasti, että James arveli Lilyn ja Hugon joutuvan kantamaan tytön jälleen linnaan illan päätteeksi.
   "Diaz olisi saattanut pitää sinua kirjaston pölyjä pyyhkimässä myöhäiseen yöhön asti! Miksi minun pitäisi kärsiä sinun tyhmän jälki-istuntosi takia?"
   "Koska olet olevinasi paras ystäväni?"
   "Miksi sinä olit jälki-istunnossa?" Jasper kysyi Roxannelta.
   Roxanne pyöräytti silmiään. "Rehtori Diazin mielestä olen vastuuton ja siveetön ja kolmen viikon pölyjen pyyhkiminen on ilmeisesti hänen käsityksensä opiskelumotivaation kohottamisesta ja siveellisyyden palauttamisesta."
   "Pääsithän sinäkin tulemaan!" Jesse, joka oli ollut menossa baaritiskille uutta juomaa hakemaan oli hoksannut Roxannen ilmestyneen heidän keskuutensa ja kumartui tuttavallisesti nojaamaan tämän selkänojaa vasten.
   Roxanne vilkaisi poikaa epäluonteenomaisen innottomasti. "Moi."
   Jesse näytti hämilliseltä. "Mitä kuuluu?"
   "Hmm, katsotaanpas. Veljeni ei puhu minulle enää ikinä, tipahdan muodonmuutoksen tunneilta, kun olen niin surkea, hukun loitsuläksyihini, koska en osaa tehdä niitä, Lehmis teki minusta eilen kaiken kansan nähden hylkeen ja tukassani on takku, jota en ole saanut kolmeen päivään kammatuksi ja nyt ajattelin vetäistä sellaisen mukavan hallitun tai vähemmän hallitun kooman päälle. Mitä sinulle kuuluu?"
   Jesse tuijotti silmiään räpytellen Roxannea ja naurahti. "Ilmeisesti parempaa kuin sinulle, kukaan ei ole muuttanut minua vähään aikaan hylkeeksi ja tukkani on ihanan takuton."
   Roxanne kohotti kulmaansa. "Uskoisiko tuota?" Tyttö nosti kätensä Jessen tummiin hiuksiin ja pörrötti niitä. "Oikein hienot ja sileät", tämä myöntyi nyökäten. "Pitänee tulla varmistamaan vielä myöhemmin, että ne eivät ole menneet takkuun."
   Jesse virnisti. "Se olisi mukavaa."
   Roxanne hymyili leveästi pojalle ennen kuin tämä lähti jatkamaan matkaansa baaritiskin suuntaan. Sitten tyttö tarttui jälleen juomansa ja kulautti lasin tyhjäksi yhdellä kulauksella.
   "Sinä kannat hänet linnaan", Lily sihahti Hugolle alistuneesti.
   "Sinun paras ystäväsi, sinä kannat", Hugo vastusti.
   "Sinä olet mies ja minä nainen, sinä kannat!"
   "Kummankaan teistä ei tarvitse kantaa minua", Roxanne tokaisi arvokkaasti. "Osaan kävellä ihan itsekin, kiitos vain."
   "Tuohon tahtiin kun juomiasi lipität et varmasti muuten osaa, se on todettu ihan tarpeeksi monta kertaa", Hugo tuhahti.
   "Miksi Lehmis muutti sinut hylkeeksi?" Shawn kysäisi Roxannelta.
   "En tiedä, kai se oli hänestä jollakin kieroutuneella tavalla hauskaa."
   "Siltä se ainakin kuulostaa", James virnisti.
   "Jos se sinusta niin hauskaa on niin voithan sinä pyytä Jasperia muuttamaan sinut hylkeeksi niin saat oikein omakohtaisen kokemuksen elämyksen mukavuudesta ja hauskuudesta. En olisi uskonut, että mikään Lehmiksen keksimä olisi sinusta hauskaa, Jamie, olen pettynyt..."
   "Kuka on Lehmis?" Jasper kysyi hämillään.
   "Pamela Parkinson", James, Roxanne, Lily ja Hugo vastasivat kuin kuorossa. Jasperin kasvoille levisi ymmärtäväinen ilme.
   "Eikös hän pyörinyt aina Scorpius Malfoyn ja niiden Romen hämärien veljesten kanssa?"
   "Samainen lehmä", Roxanne sanoi nyökäten.
   "Me emme ole vieläkään kostanut Lehmikselle ja Pricelle sitä Salaisuuksien kammion juttua", Lily mutisi hiljaa. "Otetaan se ensisijaiseksi projektiksi ensi viikolla, kun ollaan taas koulussa."
   Roxanne pudisteli päätään surullisena. "Tämä on niin väärin. Minä en voi ottaa Lehmiksen rääkkäämistä ensisijaiseksi tehtäväkseni, kun minun pitää tehdä typeriä lisätehtäviä ja pyyhkiä pölyjä!"
   "Kyllä me jotain keksitään", Hugo lohdutti.
   Illan kääntyessä alkuyöksi kaikki alkoivat olla iloisessa, kevyessä hiprakassa. James ja Jasper nauraa räkättivät vanhoille koulumuistoilleen ja Roxanne ja Hugo nauroivat heidän kanssaan, Shawn ja Lily olivat kumartuneet toistensa puoleen ja juttelivat jostakin hiljaa, Mimosa, Jesse ja Michael joivat kilpaa shotteja ja Shannon tuijotteli Shawnia humalaisen kiukkuisen näköisenä.
   Jamesin ääneensanottomat ennustukset kävivät toteen, kun Shannon näytti lopulta räjähtävän ja tyttö nousi ylös tuoliltaan ja marssi päättäväisesti Shawnin eteen. Shawn ja Lily kohottivat katseensa tyttöön, Shawn turhautuneen ja Lily hämmentyneen näköisenä.
   "Sinä olet sitten ällöttävä sika, Shawn!" Shannon huusi raivoissaan. "Taas sinä lirkuttelet uudelle tytölle! Sen jälkeen mitä tänään sanoit!"
   "Mitä hän sanoi?" Lily kysyi hieman inhoavalla äänensävyllä.
   "Sinä sanoit, että tykkäät minusta eniten! Mutta sinä olet vain kiero, naisia hyväksikäyttävä limainen valehtelija!" Shannon kääntyi katsomaan Lilyä. "Sinuna en uskoisi mitään, mitä hän sanoo! Hän käytti minua törkeästi hyväkseen!"
   "Ja minua!" Jessica pöydän päästä kiljaisi.
   "Ja minua!" Taylor huudahti tytön vierestä.
   "Ja minua!" Megara kivahti Jessen vierestä.
   "Hei!" Shawn huudahti närkästyneenä. "Ei kukaan teistä kyllä pahemmin vastaan taistellut!"
   "Meidän pitäisi ruveta kutsumaan häntä Limamieheksi", James mutisi Jasperille hiljaa. Poika nyökkäsi vakavana.
   "Hyvä idea."
   Lily kääntyi katsomaan kovettunein kasvoin jähmettynyttä Shawnia. "Siis niin kuin oikeasti vai? Oletko tosissasi?"
   Shawn näytti ahdistuneelta. "En minä käyttänyt hyväkseni ketään!"
   "Puolet teidän auroritytöistä siis valehtelevat vai?" Lily kivahti.
   "Hyväksikäyttö on aika voimakas sana. Lily..."
   "En voi uskoa, että olen ollut niin typerä", Lily mutisi ja pyöritti päätään. "Olen idiootti!"
   "Sinä et ole idiootti", Shawn sanoi tiukasti ja tarttui Lilyn käsiin, mutta tyttö kavahti kauemmaksi kosketusta.
   "Sinä olet vain pelannut minun kanssani ihan niin kuin kaikkien heidänkin kanssa!" Lily kivahti näyttäen vihaiselta. James etsi sisarestaan merkkejä surusta, mutta ainoastaan kiukku koristi pikkusiskon hentoisia pisamia.
   "Minä en ole pelannut mitään!" Shawn huudahti turhautuneena.
   "Minähän yritin varoittaa sinua..." James sanoi hiljaa. Shawn mulkaisi häntä eikä vaivautunut vastaamaan.
   "No, onneksi selvisi tämäkin hyvissä ajoin", Lily tuhahti. "Tiedänpä nyt, millainen kusipää sinä olet."
   "Odotas nyt", Shawn sanoi näyttäen hermostuneelta. "Sinä olet ymmärtänyt koko jutun ihan väärin."
   "Niinkö?" Lily kysäisi kuivasti. "Minusta sitä ei voi kauhean monella tapaa ymmärtää."
   "Näköjään voi! En minä ole kiinnostunut heistä!" Shawn madalsi ääntään niin, että vieressä kuuntelevat aurorikokelaat eivät voinneet kuulla.
   "Ai et ole kiinnostunut heistä?" Lily kivahti kovalla äänellä niin, että baarin koko asiakaskunta varmasti kuuli. "Hassu juttu, minusta tuntuu että hekään eivät ole enää kiinnostuneita sinusta. Painu helvettiin, Tiger."
   Lily oli pyyhältämässä ulos, mutta jähmettyi kesken matkan ja palasi takaisin aurorikokelaiden valloittaman pöydän ääreen, käveli Michaelin taakse ja kumartui suutelemaan yllättynyttä poikaa suoraan huulille.
   "Minun silmäni", James inahti ja läiskäisi kätensä kasvoilleen. "En kestä!"
   "Dramaattista", Jasper hymähti.
   Shawn tuijotti Lilyä ja Michaelia ilme kovettuneena. Lily irrottautui Michaelista ja hymyili pojalle leveästi. Sitten Lily heitti Shawniin hyytävän katseen ja lähti kohti Kolmen Luudanvarren ulko-ovea. Shawn oli lähdössä tytön perään, mutta Hugo nousi paikaltaan ja veti tämän takaisin pöydän luo.
   "Ei sinun kannata puhua hänelle nyt, kun hän on noin kiukkuinen, ei hän kuuntele mitään kuitenkaan."
   Shawn äännähti turhautuneena ja vilkaisi paikallaan hiljaa itkevää Shannonia kiukkuisesti. Sitten poika lysähti jälleen istumaan näyttäen myrtyneeltä. Hugo lähti Lilyn perään.
   Roxanne naurahti hiljaa paikallaan. Shawn mulkaisi tyttöä. "Onko tässä jotakin hauskaa sinun mielestäsi?"
   Roxanne räpytteli silmiään. "Paljonkin."
   "Voisit avata tuota hieman", Shawn ynähti.
   Roxanne kohautti olkiaan. "Minusta on hauskaa, että Lilyllä on joskus ihmissuhdedraamaa."
   "Joo, tosi hauskaa", James mutisi.
   "Älä huoli, Shawn. Kyllä Lily leppyy", Roxanne lohdutti. "Hän suuttuu helposti, mutta antaa anteeksi vielä helpommin."
   "Ei minulla ole mitään anteeksipyydettävää", Shawn mutisi inhoavasti. "Jos hän ei halua kuunnella niin olkoon kuuntelematta, ei se minun ongelmani ole."
   "Möks möks", Roxanne virnisti. "Olisikohan minun pitänyt mennä haukkumaan sinua Lilyn kanssa?"
   "Hah-hah", Shawn tokaisi.
   Jasper vilkaisi Jamesia hämillään. "Sinulla on outoja ystäviä."
   James virnisti. "Tiedän."

*

Lily ja Roxanne pesivät vierekkäin makuusalinsa peilin edessä hampaitaan hurjalla vauhdilla. He olivat nukkuneet pommiin, aamiaisaika oli jo kaukana takana ja heidän oli määrä lähteä puolen tunnin sisällä huispauksen maailmanmestaruuskisoihin - ja sitä ennen heidän oli vielä ehdittävä kiitää hormiverkostoa pitkin Pottereiden talolle, jossa porttiavain odotti heitä valmiina viemään heidät Shetlandinsaarille.
   "Sinä olit eilen myöhään", Lily totesi harjauksen lomasta Roxannelle.
   Tytön silmät olivat punertavat ja uniset ja tummanruskea hiuspaljous levisi takkuisina käkkärinä kehystämään tämän suuria silmiä. "Joo, olin Jamesin, Shawnin ja Jasperin kanssa pubissa melkein kolmeen saakka."
   Lily irvisti Shawnin nimen kohdalla. "Mihin sinä Jessen jätit?"
   "Jesse sammui", Roxanne virnisti. "Michael vei hänet kotiin. Michael, joka näin sivumennen sanoen ei saanut koko yön aikana sinun suudelmaasi pois mielestään. Shawn potkaisi häntä aika lujaa yhdessä vaiheessa, vaikutti vähän siltä että hän ei jaksanut kuunnella."
   "Hah."
   "Miksi sinä edes suutelit Michaelia?" Roxanne pohti ääneen ja loi Lilyyn läpitunkevan katseen peilin kautta.
   "Jotta Shawn olisi mustasukkainen?" Lily katsoi Roxannea takaisin aivan kuin tämä olisi ollut tahallaan tyhmä.
   "Aaa, niin tietysti, vähän luulinkin niin", Roxanne sanoi nyökäten ja sylkäisi sitten suuntäydeltä hammastahnaa pois suustaan.
   "Hei, hidastelijat, tulkaa!" kuului Gabriellan ääni makuusalin ovelta. "Hugo ja Fred ovat lievästi sanottuna kärsimättömiä ja lähtevät viiden minuutin kuluttua, jos teitä ei näy."
   "Tullaan!" Lily huudahti ja hän ja Roxanne menivät makuusaliin, nappasivat molemmat suuret urheilukassinsa (jotka he olivat viisaasti pakanneet jo eilen) roikkumaan olkapäilleen ja menivät sitten oleskeluhuoneeseen vieviin portaisiin Gabriellan perässä.
   Hugo hymyili helpottuneena nähdessään heidät, mutta Fred vain mulkaisi heitä kyllästyneesti ja lähti heti muotokuva-aukolle sanaakaan sanomatta. Lily huokaisi ja otti pojan kiinni.
   "Fred, ei ole reilua että sinä olet minullekin vihainen", Lily puuskahti laukatessaan Fredin vieressä käytävää pitkin eteenpäin kohti rehtori Diazin työhuonetta. "En minä sanonut McGarmiwalle sanaakaan!"
   "Sanoit Roxannelle ja se on se ja sama kuin olisit kertonut koko koululle", Fred tokaisi vilkaisemattakaan Lilyyn.
   "Vanha juttu jo", Roxanne kähähti heidän takaansa.
   Fred kääntyi mulkaisemaan Hugon ja Gabriellan välissä kävelevää, lievästi huonovointisen näköistä pikkusiskoaan. "Ole hiljaa! Georgia saattaa joutua Azkabaniin sinun viheliäisen suusi takia!"
   Roxanne tuijotti poikaa ja kohensi valtavan urheilukassinsa asentoa. "Miten niin?"
   "No, jos et ole sattunut huomaamaan niin minä ja sinä olemme alaikäisiä, vaikka Rosmerta autuaan tietämätön tästä tosiasiasta onkin. Ja taikamaailmassa on laitonta professorin pussailla oppilaan kanssa ja vielä laittomampaa pussailla alaikäisen oppilaan kanssa, joten neiti on hyvä ja laskee yhteen yksi ynnä yksi."
   "Mutta sinähän olet ollut innoissasi mukana lipittämässä professori Lipetitiä!" Roxanne huudahti. "Eivät he voi häntä Azkabaniin laittaa!"
   "Sinun terveytesi kannalta olisi suotavaa, jos eivät laittaisi", Fred ärähti.
   He pysähtyivät rehtorin kansliaa vartioivien kivihirviöiden eteen. "Revontulia", Hugo kertoi hirviöille rehtori Diazin aikaisemmin viikolla paljastaneen salasanan ja Lily, Roxanne, Gabriella ja Fred seurasivat Hugoa kierreportaisiin.
   Rehtori Diaz istui pöytänsä takana selkä suorana ja pieni hymynkare huulillaan. Diaz vilkaisi Frediä ja hänen huuliensa hymy laimeni hieman.
   "Jännittääkö?" rehtori kysäisi hymyillen heiltä.
   "Ei", Roxanne tokaisi, kun taas Fred, Hugo, Lily ja Gabriella sanoivat: "Joo."
   Rehtori Diaz hymyili. "Olkaahan varovaisia sitten", professori kehotti. "Ja olkaa kiltisti."
   Lily virnisti. "Ainahan me."
   Roxanne ja Gabriella astuivat ensimmäisinä takkaan ja katosivat vihreiden liekkien välähdyksessä. Lily meni takkaan heidän jälkeensä ja kertoi määränpään vihreille lieskoille.
   Hän matkusti vihreässä tulessa ja mätkähti suoraan kotinsa olohuoneen lattialle. Samassa suuri käsi ojentui auttamaan hänet ylös. Lily oli tarttumassa käteen, mutta tajusi sen sitten kuuluvan vakavailmeiselle Shawnille ja vetäisi kätensä kiireesti pois.
   "Mene pois", Lily ärähti vihaisesti ja kampesi itsensä seisomaan.
   "Lily - "
   "Ei kiinnosta", Lily kivahti ja ohitti Shawnin. Olohuone oli täynnä väkeä: Jasper, James ja Shawn olivat ilmeisesti juuri saapuneet paikalle. Amelie seisoi olohuoneen ja keittiön välissä ja Albus seisoi tytön takana käsivarret tämän ympärille kietoutuneena. Lily meni heidän luokseen hymyillen leveästi. "Moi kyyhkyläiset."
   "Moi, Lily!" Amelie huudahti ja Albus virnisti.
   "Oletko sinä juuri herännyt vai miksi näytät noin nuhjuiselta?"
   "Se johtuu siitä, että meidät houkuteltiin rilluttelemaan eilen", Roxanne virnisti tullessaan Lilyn viereen.
   "Hei kulta", kuului ääni Lilyn takaa ja Lily kääntyi ympäri.
   "Äiti!"
   Ginny vetäisi Lilyn tiukkaan halaukseen. "Mitä kuuluu?"
   "Erityisen hyvää juuri nyt", Lily kertoi nauraen.
   Ginny nipisti häntä hellästi nenästä. "Minun huispausintoilijani. Okei sitten!" äiti huudahti kovalla äänellä niin, että kaikki olohuoneessa hiljenivät.
   "Porttiavaimia on kaksi ja ne ovat molemmat pihalla, toinen on puurokauha ja toinen vanha pullonavaaja! Mennään!"
   Kaikki lähtivät urheilukassejaan kantaen kohti taka-ovea, josta pääsi Potterien pihamaalle. Lily oli litistyä Albuksen ja Fredin väliin.
   "Täällähän joutuu olemaan kuin makkarat suolassa", Lily mutisi inhoavasti.
   Fred loi häneen vinon katseen. "Luulen, että tarkoitat sanontaa 'kuin sillit suolassa'."
   "Silli, makkara, se ja sama!" Lily sanoi iloisena siitä, että Fred puhui hänelle. Fred virnisti hänelle ja yhtäkkiä Lilyn sydän täyttyi lämmöstä, jota seurasi mitä hirvittävin kauhuntunne. Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta hänellä oli mitä kummallisin tunne, että jokin oli väärin, väärin, toivottamasti pilalla.
   "Tirriäinen!" Harry ilmestyi jostakin ja nosti Lilyn ilmaan. "Oletko sinä ollut kiltisti koulussa?"
   Lily virnisti. "Totta kai olen, isi."
   Harry kohotti kulmiaan epäluuloisesti laskiessaan hänet jälleen omille jaloilleen. "Uskoisinkohan..."
   "En kai minä valehtelisi", Lily tokaisi arvokkaasti.
   Harry hymähti ja katsoi sitten Albusta yllättävän vakava ilme yhtäkkiä kohoten kasvoilleen. "Al, minulla on asiaa."
   Albus näytti hämmentyneeltä. "Nytkö? Mihin se liittyy?"
   "Lucifer Haloon", Harry vastasi hiljaa ja Albuksen ilme kovettui.
   "Okei."
   Albus ja Harry siirtyivät sivuun ja Lily katseli heitä hämmentyneenä. Sitten hän kohautti olkapäitään ja meni keittokauhan ja pullonavaajan ympärillä seisovien sukulaistensa viereen. Jonkin ajan kuluttua Harry ja Albus tulivat myös, kummankin kasvoilla oli hyvin outo ja vakava ilme.
   Harry, Ginny, Albus, Amelie, James ja Gabriella tarttuivat keittokauhaan, kun taas Lily, Shawn, Jasper, Roxanne, Fred ja Hugo ottivat kiinni pullonavaajasta.
   Lily tavoitti Roxannen katseen ja hymyili. Vihdoinkin he olivat menossa huispauksen maailmanmestaruuskisoihin!


Kommentteja? ;)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 17. osa 28.11.
Kirjoitti: Muccah - 28.11.2013 20:32:19

 Hii,ihana luku taas!   ;D  Joo mä kirjotan tätä puhelimella joten laatu sen mukaista *oujee* ootan jännityksellä seuraavaa lukua jo.. Tuo Jasper on ihana :D varsinkin ku Se meni kiusaa Jamesia sen lenkin aikana *_*
pikaista jatkoo toivoen Muccah :*

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 17. osa 28.11.
Kirjoitti: jacoblove - 06.12.2013 19:17:44

Muccah, iso kiitos sinulle kommentistasi! :3


18. Huispauksen maailmanmestaruuskisat

James pyyhki kohmeista ruohoa gollegehousuistaan ja kumartui sitten auttamaan maassa Albuksen jalkojen kanssa kamppailevan Gabriellan ylös.
   "Albuksen raajat ovat niin pitkät, että ei tiedä mistä jalka alkaa ja mihin käsi loppuu", Gabriella mumisi ja loi maassa Amelien kanssa kiemurtelevaan Albukseen moittivan katseen.
   James ojensi kätensä ja otti Gabriellan hiuksissa sojottavan oksan auttavaisesti pois niitä koristamasta. "Niin tiedän, Al on kokonaisuudessaan vain yhtä outoa pitkää rajaa, mutta älä anna sen häiritä! Katso, missä me olemme!"
   James teki kädellään laajan kaaren ja osoitti horisonttiin. Gabriella henkäisi.
   Porttiavaimet olivat tuoneet heidät valtavalle saarelle, jota ympäröi uhkaavan tumma vaahtopäisenä aaltoileva meri. Suolaisuuden saattoi haistaa kosteassa aamupäivän pilvisessä ilmassa. Jylhät vuoret kohoilivat vihreinä joka puolella minne vain katsoi ja James näki erään vuoren huipulla suuren joukkion lampaita.
   Joka puolella lojui hylättyjä jästien tavaroita - porttiavaimia, James päätteli. Hän näki ystäviensä ja sukulaistensa nousemassa jäseniään oikoen ylös maasta, jonne porttiavain oli heidät voimallaan tuupannut. Harry auttoi Ginnyä juuri seisomaan, Roxanne ja Lily seisoivat vastakkain ja pomppivat innosta leveät virneet naamallaan, Jasper katseli merelle sieraimet värähdellen (ilmeisesti haistellen meri-ilmaa), Shawn, Fred ja Hugo olivat maassa epämääräisenä, kiroilevana kasana ja Albus ja Amelie olivat saaneet selvitettyä mikä raaja kuului kummallekin ja nousivat nyt seisomaan Jamesin molemmille puolille.
   "Minun on löydettävä Rose", Albus puuskahti, nosti urheilukassinsa maasta ja ryntäsi eteenpäin kohti pientä kukkulaa ja sen takaa kantautuvaa etäistä melua.
   "Miksi?" Amelie kysyi ihmeissään juostessaan pojan perään.
   "Mitä tuo nyt sitten oli?" James kysyi ihmeissään katsellessaan pariskunnan loittonevia selkiä.
   Shawn loikkasi Jamesin niskaan innoissaan. "Maailmanmestaruuskisat!"
   "Eivät ne vielä ole alkaneet", James hymähti.
   Jasper tuli heidän luokseen ja läiskäisi lujaa Jamesia olkapäähän. "Ei ole montaa tuntia enää. Kiinnostaako lyödä vetoa? Kumpi voittaa tänä iltana, Espanja vai Italia?"
   "Italia", James ja Shawn sanoivat yhteen ääneen.
   Jasper kohotti kulmaansa. "Minä veikkaan Espanjaa."
   "Sitten sinä pulitat koko illan meille ihania juomia ja raahaat kauniita naisia eteemme ihasteltaviksi, kun häviät vedon", Shawn ilmoitti ja ojensi kätensä. Jasper hymähti tarttuessaan käteen.
   Kuului kova, halveksuva tuhahdus. Lily oli kuullut Shawnin sanat kävellessään Roxannen kanssa heidän ohitseen urheilukassit olallaan.
   "Miksi sinä tarvitset Jasperin apua naisten vikittelemiseen? Osaat sen niin kovin hyvin itsekin", Lily tokaisi pisteliäästi Shawnille.
   Shawn mutristi huuliaan. "Niin, mutta se yksi nainen ketä haluaisin vikitellä viskoo minua verbaalisilla piikeillä ja pelottavan murhaavilla mulkaisuilla."
   "Ehkä olet ansainnut sen", Roxanne ehdotti iloisesti.
   "Tai sitten en."
   "Oletpas", Lily tokaisi. "Mennään, Rox." Tytöt lähtivät kauempana näkyvien Amelien, Gabriellan ja Albuksen perään. Hugo ja Fred juoksivat nauraen tyttöjen ohitse.
   "Okei, sovittu", Jasper sanoi palaten heidän vedonlyöntikeskusteluunsa aivan kuin tytöt eivät olisi keskeyttäneet heitä laisinkaan, "mutta sitten ku te häviätte, joudutte juoksemaan leirintäalueen ympäri ilkosillanne Intian kansallislaulua hoilaten."
   "En minä osaa Intian kansallislaulua", Shawn naurahti.
   "Säälittävää", James tuumasi.
   "Ja sinäkö osaat vai?"
   James heilautti kassinsa olalleen ja virnisti vanhemmilleen, jotka olivat lähteneet kävelemään muiden mukana kohti leirintäaluetta, ja alkoi sitten laulaa Intian kansallislaulua raikuvalla äänellä. Shawn tuijotti häntä järkyttyneenä ja Jasper virnisteli huvittuneena, kun he lähtivät muiden perään.
   He kävelivät pienen kukkulan päälle ja henkäisivät haltioituneena nähdessään avautuman näkymän.
   Velhokansa oli pystyttänyt valtavan telttakylän hyiselle nurmelle. Ihmiset sihahtelivat ilmassa luudilla ja liikkuvat julisteet Espanjan, Italian, Suomen ja Iso-Britannian huispausjoukkueiden jäsenistä välähtelivät joka puolella. Väkeä oli hurjasti kaikkialla ja jostakin kuului innostunutta laulua.
   "James!" kuului Roxannen ääni. "Tänne!"
   "Ihan kuin minä olisin koira", James tuhahti ja yritti paikantaa Roxannen äänen lähtösijaintia.
   "Tuolla", Jasper sanoi ja osoitti valtavan Espanjan punaisena ja keltaisena välähtelevän julisteen alla olevaa joukkiota. James, Jasper ja Shawn lähtivät muita kohti, mutta samassa joukkio lähtikin tulemaan heitä kohti Albus etunenässä.
   "Mikä sinulla oikein on?" James älähti Albuksen myrtyneen ilmeen nähdessään. "Näytät kummalliselta!"
   "Minun pitää löytää Rose!" Albus vain karjahti vastaukseksi ohittaessaan heidät. Amelie juoksi pojan perään ja näyttäen hämmentyneeltä.
   "Meidän telttapaikkamme on tuolla päin", kertoi Harry tullessaan heitä kohti Ginnyn kanssa Lily, Roxanne, Gabriella, Hugo ja Fred kannoillaan.
   He lähtivät huomattavasti hillitymmin kuin Albus kohti telttapaikkaansa Harryn johdatuksella. Monet kiljahtelivat ja vilkuttivat innoissaan nähdessään Harryn ja James virnisti nähdessään isänsä lievästi tuskaisen ahdistuneen ilmeen, jonka tämä kuitenkin piilotti pienen hymyn taakse vilkuttaessaan ihmisille takaisin.
   Lopulta he löysivät telttapaikkansa muutaman halkeilleen kallion kupeesta. Ron, Hermione ja George ja Angelina olivat jo pystyttäneet telttansa ja istuivat nyt kyhäämänsä nuotion ympärillä paksuihin takkeihin kääriytyneinä. Hugo riensi halaamaan vanhempiaan ja Roxanne ja Fred ryntäsivät hekin vanhempiensa luokse toisiaan tuuppien. James näki Fredin mulkaisevan sisartaan kiukkuisesti ja tönäisevän tätä sitten lujaa kyljellään. Angelina näytti toruvan heitä.
   Heidän viereiset telttanaapurinsa olivat sinivalkoisesta lipusta ja juron töksähtelevästä puheesta päätellen suomalaisia, ja hekn olivat pystyttäneet jo telttansa ja ryhtyneet lappaamaan ilolientä alas kurkustaan räkäisen nauruskelun saattelemana.
   "Liitytään seuraan!" Shawn innostui, mutta Harry loi heihin tiukan katseen. Isä oli nostanut kassistaan suuren valkoisen mytyn, jonka James oletti oikeanlaisilla toimenpiteillä muttuvan heidän teltakseen.
   "Te kolme saatte kasata teltat", Harry sanoi ja heitti Jasperin käsiin pitelemänsä mytyn. "Minulla on muutamia asioita hoidettavana."
   "Kuinka tylsää", James tuumasi. "Eikö sinun pitänyt olla vapaalla?"
   Harry hymyili laimeasti. "Varmistan vain, että voin pitääkin vapaani."
   "Mitä tuokin nyt sitten on tarkoitavinaan?" James tuhahti.
   Jänteikäs käsivarsi kiertyi Jamesin hartioiden ympärille ja tiukka ote puristi häntä. "Se ei kuulu sinulle, pieni nenäkäs ystäväiseni."
   James mulkaisi Teddyä, joka oli maailmanmestaruuskisojen kunniaksi muuttanut hiuksensa puna-valko-siniraidallisiksi. "Hieno kampaus, Teddyliisa. Minä luulin, että kaikki ovat paiskineet hulluna töitä näiden kisojen eteen ja näin ollen pitäneet huolta siitä, että kaikki sujuu liukkaasti ja ilman epämieluisia konflikteja!"
   "Toivotaan, että aherruksemme palkitaan", Harry sanoi huokaisten ja lähti sitten kohti nuotion lämmöstä nauttivia Ronia, Hermionea ja muita.
   "Koko tämä teltta, Jamie", käski Lily tullessaan heidän luokseen vihreää myttyä käsissään pidellen.
   James risti käsivartensa. "Kokoa itse."
   Shawn osoitti Lilyn myttyä taikasauvallaan ja näytti siltä kuin joku olisi puhaltanut ilmaa myttyyn: se täyttyi ja muutti muotoaan teltan muotoiseksi. Lily vilkaisi koleasti Shawnia. "Kiitos, Jamie."
   Shawn kohautti olkiaan. "Säästin vain minun ja Jasperin korvia sisarusnaljailulta."
   Lily tuhahti ja heivasi sitten laukkunsa juuri pystyynnouseneen teltan suuaukosta sisään. James ja Jasper virnuilivat Shawnille.
   "Saat tehdä kovasti töitä jos kuvittelet, että hän lämpenee sinulle joskus lähivuosina", James neuvoi iloisesti.
   Shawn tuhahti ja muutti sitten taikasauvallaan Jamesinkin käsissä olevan kangaskasan teltaksi. "Minä en ole tehnyt mitään Lilylle. Hän kiukuttelee ihan turhaan."
   "Olet tehnyt ihan liikaakin!" kuului Lilyn ääni vihreän teltan uumenista.
   Shawn pyöräytti silmiään ja James ja Jasper vilkaisivat toisiaan vahingoniloisesti.
   James siristi silmiään nähdessään Harryn ja Ronin puhuvan matalalla äänellä toisilleen ja lähtevän sitten pois heidän telttapaikaltaan jonnekin innostuksesta riehuvien velhojen sekaan. Mitäköhän oli tekeillä?
   Ja missä Albus ja Amelie olivat? James tihrusti ympärilleen. Hermione, Angelina ja Ginny ilmeisesti kokkasivat heille päivällista nuotion yllä leijuvassa padassa, Roxanne ja Lily hihkuivat vihreän teltan sisällä, Hugo, Fred ja George istuivat nuotion vieressä ja nauraa räkättivät.
   "Missä Al on?" James kysyi ihmeissään.
   Jasper ja Shawn olivat lähteneet kohti houkuttelevasti tuoksuvaa, nuotiossa kiehuvaa pataa. Molemmat katselivat ympärilleen. "Ei mitään hajua."
   James pyyhälsi nuotion äärelle ja istahti Hermionen viereen. "Terve. Missä Rose on?"
   Hermione kosketti Jamesin nenänpäätä sormellaan. "Hei vaan sinullekin. Hän on ystäviensä kanssa jossakin."
   "Kenen ystävien? Missä Albus ja Amelie ovat?"
   Hermione pyöritti päätään. "Joidenkin ministeriöystäviensä kanssa ja minä en ole nähnyt Albusta tai Amelieta vielä."
   James raapi päätään ihmeissään ja kohautti sitten olkiaan. Kaipa Albus ilmestyisi paikalle hoidettuaan Roseen liittyvän ihmeellisen ongelmansa. Poika oli juossut kuin villivarsa ja näyttänyt vähän hätääntyneeltä. Miksi pikkuveli ei ollut voinut vain kertoa, mikä oli ollut ongelmana?
   Kun he olivat syöneet maukasta päivällistä nuotion äärellä, James, Shawn ja Jasper päättivät lähteä kiertelemään ja tarkastamaan telttakylän tarjonnan ja myyntikojut. Roxanne ja Lily olivat kirmanneet jo jonnekin telttojen sekaan ja Hugo ja Fred olivat lähteneet moikkailemaan tuttuja.
   Taivas oli synkeän harmaa, mutta telttakylän velhokansan riemua se ei vienyt ja tunnelma oli innostunut ja iloinen. Shawn osti heille kaikille naurettavan suuret hatut, jotka kannustivat Italiaa. Jasper vilkaisi Shawnia ylimielisesti ja asetti hatun ohikulkevan vaaleahiuksisen tytön päähän. Sitten poika otti myyntikojun kannustuslelupöydältä pillin, joka huusi Espanjan huispausjoukkueen nimiä hurraten ja työnsi sen Shawnin suuhun.
   "Jasper?" sanoi kyvyvästi käheä ääni ja tyttö, jonka päähän Jasper oli tökännyt italiahattunsa astahti heidän eteensä kädet lanteilla.
   Jasper käännähti ja nielaisi. "Megan."
   James katsahti tytön päästä varpaisiin. Tyttö oli verhonnut armeliaan uhkean vartalonsa mustaan pitsiin, nahkahameeseen ja pitkiin saappaisiin. Tytöllä oli kauniit siniset silmät ja pitkät, veelamaiset hiukset. Tyttö tapitti Jasperia jokseenkin närkästyneenä.
   "Sinä siis tulit kisoihin!" Megan huudahti syyttävästi. "Miksi et ole vastannut kirjeisiini?"
   "Olen ollut kiireinen", Jasper kähähti. Jasper vilkaisi poikaa, näki tämän ahdistuneen ilmeen ja päätti auttaa ystävää hädässä. Hän kietaisi kätensä Jasperin olalle.
   "Totta se on", hän vahvisti Megan-tytölle veikeästi virnistäen. "James Potter, hauska tutustua, kaunokainen - "
   "Olemme tavanneet", Megan tokaisi ja katsoi Jasperia vaativasti.
   James ei muistanut koskaan tavanneensa tyttöä, mutta hän päätteli että olisi viisainta olla pistämättä tosiasiaa uudelleen esiin, tyttö kun vaikutti niin kiukkuiselta.
   James virnisti. "Jasper on ollut piikittelemässä minua auroreiden tyyssijassa - tosin mihin sinä katosi tänä aamuna, kamu? Olit poissa monta tuntia."
   Jasper mulkaisi Jamesia kuin kertoen, että hänen väliintulonsa ei ollut auttanut häntä lainkaan. "Minulla oli asioita."
   "Mitä asioita?" Megan tivasi. "Olisit voinut kertoa tulevasi kisoihin! Olisimme voineet olla yhdessä!"
   "Nythän me olemme tässä kaikki yhdessä!" Shawn hihkaisi. Jasper mulkaisi poikaa tappavasti.
   "Totta", Megan sanoi, hymyili leveästi paljastaen täydellisen rivistön valkoisia hampaita ja tarttui Jasperin käteen tiukasti. "Et pääse karkaamaan minulta enää!"
   Jasper näytti kertakaikkiaan pakokauhuiselta ja jos se ei olisi ollut niin hauskannäköistä James olisi saattanut jopa sääliä ystäväänsä.
   Megan lyöttäytyi heidän seuraansa, kun he kiertelivät telttakylää ja moikkailivat tuttuja. He tapasivat monia vanhoja koulukavereita ja James oli mielettömän hyvällä tuulella, kun he lopulta palasivat telttapaikalleen ranskalais- ja hampurilaissäkkejä kantaen. Jasper vaikutti kireältä ja etäiseltä.
   Harry, Ginny, Ron, Hermione, George, Angelina, Teddy, Hugo, Roxanne ja Lily istuivat nuotion ympärillä olevilla puupökkeleillä ja ilahtuivat Shawnin, Jasperin, Meganin ja Jamesin tuliaisista. Albusta, Amelieta tai Rosea ei vieläkään näkynyt ja hämmennyksen sekainen huoli vaelsi Jamesin mieleen, mutta hän ravisteli sen pois. Päivä alkoi hämärtyä heidän ympärillään ja telttakansasta lähtevä riemastunut melu alkoi voimistua. Pilvet olivat kaikonneet ja tähtitaivas alkoi tihentyä heidän yläpuolellaan. Oli täysikuu.
   Kun ranskalaiset ja hampurilaiset oli selätetty, Ginny keitti kaikille lämmintä mehua nuotiossa. James hämäsi kaikkia kiljumalla ja osoittamalla taivaalle samalla, kun kaatoi mehupataan pullollisen tuliviskiä. Jasper virnisteli typerästi hänen tempulleen ja Lily pyöräytti silmiään. Ginny taisi huomata mehussaan tietyn maun, sillä hän katsoi Jamesia silmiään siristellen höyryävän kuppinsa ylitse. James räpytteli silmiään viattomasti takaisin.
   Lopulta oli aika mennä kallioiden väliin rakennetulle huispauskentälle. James ei tiennyt miten päin olisi ollut, niin innostunut hän oli Italian ja Espanjan välisestä pronssiottelusta. Lily pomppi tasajalkaa maassa. James näki Shawnin katsovan tyttöä vakavana terästetty kermakaljamuki puolimatkassa suuhun aivan kuin tämä olisi hetkeksi unohtanut ympäröivän maailman.
   Huispauskenttä oli mieletön, tuhannet ja taas tuhannet valot sykkivät ja loistivat joka puolella minne James vain katsoikin heidän suuren joukkonsa kiivetessä valtavia, välkkyviä portaita pitkin ylös heidän aitioonsa.
   James henkäisi ihastuksesta kiivettyään ylös aitioon ja nähdessään sieltä avautuvan näkymän. Tuhannet ja taas tuhannet velhot muodostivat valtavan, raikuvan kovaäänisen meren. Molemmin puolin valtavaa kenttää oli suuret ruudut, jotka ilmeisesti kuvasivat yleisöä ja pelin aikana varmaankin pelaajia. James näki ruutuun ilmestyvän isänsä pienesti hymyilevät kasvot, kun he astuivat aitioonsa ja joka puolelta alkoi kuulua kiljuntaa ja hurraahuutoa. Harry heilautti kättään vaisusti ja meni sitten Ginnyn, Ronin, Hermionen, Georgen ja Angelinan kanssa istumaan eturiviin, jossa James näki taikaministeri Kingsley Kahlesalvan ja rehtori Anastasia Diazinkin istuvan. Valtava ruutu kuvasi Harrya koko ajan, kunnes lopulta Harry näytti menettävän kärsivällisyytensä ja hän huiski inhoavasti ja kieltävästi ruutua kohti. Hetken kuluttua ruutu lähti kiertämään uudelleen väkijoukossa.
   Jamesin sydän sykähti, kun hän näki Avan ja Aqualinen istuvan Kahlesalvan takana. Avalla oli yllään punainen vekkihame ja söpö pinkki takki. Tytöllä oli päässään espanjan väreissä kimalteleva kukkakruunu ja hänen kinuskinväriset hiuksensa oli sidottu puoliksi letille. Jamesin teki mieli astella suoraan Avan eteen ja nostaa tämä syliinsä ja kenties vaikkapa suudella tämän ihania huulia, mutta Aqualine käännähti juuri silloin katsomaan Jamesia ja inhoava ilme nousi heti tytön kasvoille ja James päätteli, että jos hän olisi lähestynyt sopimattoamasti Avaa Aqualine olisi varmasti hyökännyt Jamesin kurkkuun kiinni vahtikoiran hampaillaan ja James olisi saattanut missata pronssiottelun taistelun tuoksinnassa.
   James pujotteli ihmisten välistä Avan viereen. Shawn seurasi häntä kannoillaan tuskastunut Jasper ja innostunut Megan. Lily, Roxanne ja Hugo istuivat Jamesin ja muiden taakse ja Jamesilla välähti jälleen mielessä, missä Albus, Amelie ja Rose olivat ja mihinköhän Fredkin oli kadonnut?
   "Hei James!" Ava huudahti ihmeissään Jamesin istahtaessa tämän viereen. "Moi Shawn, moi Jasper!"
   "Tere", Aqualine tokaisi ja James pyöräytti silmiään tytölle ennen kuin hymyili Avalle.
   "Miten te olette VIP-aitioon päässeet?" James kysäisi.
   "Kahlesalpa on minun setäni", Ava kertoi virnistäen. "Olen asunut hänen kanssaan siitä saakka, kun menetin vanhempani."
   "Sinä menetit vanhempasi?" James toisti hämmentyen. "Koska? Miten?"
   Ava näytti vaivaantuneelta. "Se on pitkä juttu."
   "Joo, jospa keskityttäisiin kisoihin", Aqualine tokaisi.
   "Aqua, sinä voisin löysätä viulunkireää nutturaasi näin kisojen kunniaksi", James tokaisi takaisin. "Tämän pitäisi olla jännittävä ja kiehtova tapahtuma."
   "Niin se olikin vielä hetki sitten", Aqualine sanoi vihailevasti.
   James oli naljaisemassa takaisin, kun Kingsley heidän edessään nousi seisomaan ja osoitti taikasauvalla kurkkuaan. "Melutus!"
   Valtavat ruudut kuvasivat nyt Kingsleyn kasvoja. Taikaministerin tummat silmät katselivat väkijoukkoa pistävästi, kun tämä paljasti valkoiset hampaansa hymyillessään. "Hyvä taikakansa, tervetuloa huispauksen neljäänsadanteenneljäänkymmenenteenviidenteen maailmanmestaruuskisoihin! Tänään pronssista taistelevat Italia ja Espanja! Toivotetaan tervetulleiksi Italian maajoukkue - "   
   Kingsley luetteli italian joukkueen jäsenten nimiä sitä mukaa, kun he ampaisivat kentille silmiähuimaavan nopeaa vauhtia luudanvarsillaan vihreäpunavalkoisissa huispauskaavuissaan. Joukkue muodosti luudallaan taivaalle ympyrän ja kieppuivat korviaahuumavan taputuksen saattelemana ilmassa. Punainen valo välähti ja taivaalta satoi pahvisia laatikoita ympäri huispauskatsomoa -
   "Pizzaa!" kuului Roxannen ilahtunut ääni Jasperin takaa. Tyttö oli saanut käsiinsä yhden taivaalta sataneista laatikoista. "Paitsi että tässä on kinkkua - hyi yök - "
   Myös Aqualinen syliin oli tipahtanut laatikko ja Ava ja Aqualine nauroivat ääneen katsoessaan ensin laatikkoa ja sitten toisiaan. Ääni koski Jamesin korviin.
   Kingsley nauroi taialla voimistetulla äänellään. "Ja sitten - tervetuloa Espanjan maajoukkue!" Tummaihoinen taikaministeri luetteli nyt espanjalaisia huispaajien nimiä, kun punakeltaiset pisteet ammahtivat luudanvarsilla katsomon ylle.
   Taivaalla alkoi välkkyvä ilotulitus, joka muodostui punaisista valopalloista, jotka puolestaan muodostivat ihania, solakoita ja kauniita hahmoja yläilmoihin. Valonaiset tanssivat katsomon yllä tummia kutrejaan heilutellen ja kapeita lanteitaan keikutellen. Shawn huokaisi haltioituneena.
   "Ihanaa!"
   James näki Lilyn potkaisevan Shawnin tuolia.
   "Hei!" Shawn käännähti ympäri närkästyneenä. "Voisitko lopettaa?"
   Lily räpytteli silmiään viattomasti. "En ole tehnyt mitään."
   "Niin, no, en minäkään ja silti sinä jaksat kiukutella minulle ja potkia minua!"
   "Haluatko puhua siitä vai katsoisimmeko vaikkapa huispauksen maailmanmestaruuskisoja?" Lily kysäisi suloisesti.
   Kingsley kohotti valtavan kätensä yläilmoihin. "Peli alkakoon!" Hän heitti kätensä ilmaan ja hetkeen James ei tajunnut mitä tapahtui, kunnes näki kultaisena kimaltelevan siepin syöksähtävän kentälle ja pois näkyvistä. Peli oli alkanut.
   "Ja Manuelo saa kaadon - syöttää Marquezille - takaisin Manulolle - JA MAALI! Espanja tekee heti ensisekunneilla maalin!" Kingsleyn ääni oli innostunut ja James virnisti. Jasper näytti ylimieliseltä.
   "Minä voitan teidät vielä", poika sanoi ilahtuneesti. Shawn ja James loivat häneen mulkaisun ja James sattui näkemään Meganin, joka tapitti Jasperin kasvoja tämän vieressä eikä suinkaan huispauspeliä.
   Espanja teki heti ensimmäisen maalinsa perään kaksi maalia lisää ja Espanjan kannustajat olivat ryhtyneet laulamaan kovalla äänellä jotakin laulua espanjaksi - ehkä se oli kansallislaulu, James mietti jokseenkin happamasti.
   James ei tiennyt, koska tajusi jonkin olevan pielessä, mutta yhtäkkiä kaikki muuttui pimeäksi ja hänen niskakarvansa nousivat pystyyn kuin varoituksen merkiksi. Huispauskenttää ympäröivät valot himmenivät kaikki yhtä aikaa ja aavemanen kaiku laskeutui kentälle kiehnäämään Kingsleyn äänen kanssa, joka katkesi selostamasta valojen kadotessa.
   "Meillä näyttää olevan pieniä teknisiä ongelmia", Kingsley sanoi yhtäkkiä hiljennneen taikakansan suhisevaan hiljaisuuteen hämmennystä äänessään. "Pieni hetki vain - "
   Ja silloin James näki ne. Sadat ja taas sadat tummat, kasvottomat hahmot taivaalla täydenkuun valossa, hahmot, jotka olivat levittäytyneet luudanvarsilla huispauskentän yläpuolelle.
   James näki Harryn nousevan seisomaan ja Ronin, Hermionen, Ginnyn ja muiden eturivissä nousevan heti perässä. James kaivoi taikasauvansa taskustaan tajuamatta lainkaan mitä tapahtui, mutta ennustaen että jotakin ikävää se joka tapauksessa oli. Hän nousi seisomaan ja Shawn, Jasper ja Ava ja Aqualine hänen vieressään tekivät samoin.
   Tummat hahmot luudanvarsillaan pysähtyneen huispauspelin yläpuolella olivat kuolemanhiljaa, koko huispauskenttä oli aivan hiljaa, kunnes yhtäkkiä -
   "KARKOTASEET!" kuului sadan ja taas sadan huppupäisen hahmon kuoro ja sadat vihreät valot syöksähtivät kohti velhokansan miehittämiä huispausautioita taivaalta.
   Joka puolelta kuului kiljuntaa ja James kohotti vaistomaisesti sauvansa taivaita kohti ja huusi: "Varjelum!"
   Eikä hän ollut ainoa - Jasper, Shawn, Ava ja Aqualine ja heidän edessään seisova eturivistö oli huutanut samoin ja punaiset torjuntakiroukset syöksähtivät kohti aseistariisuntaloitsuja torjuen ne, mutta seuraavat kiroukset lähestyivät jo -
   Kuului kiljuntaa ja huutoa, kun sadat aseistariisuntaloitsut riistivät vielä äsken juhlatunnelmissa olevilta velhoilta heidän sauvansa pimeydessä -
   Kuului korviahuumaavaa ulvontaa ja haukuntaa jostakin kentän alapuolelta, lisää kiljuntaa, riemastunutta, innostunutta ulvontaa - James saattoi vain toivoa, että kuvitteli typeriä eikä huispauskenttä suinkaan ollut täynnä ihmissusia niin kuin hän kuvitteli -
   Aseistariisuntaloitsuja ja muita kirouksia tykitettiin tavaalta armotta heitä kohti. Jamesin onneksi hän olisi osannut tehdä torjuntataikoja käsillään seisoen silmät kiinni kuperkeikan lomassa ja unissaankin ja hän tykittikin torjuntakirouksia kohti taivaita eikä hänen tarvinnut edes ajatella niitä, ranne tappavan nopeana, väsymättä -
   Kuului hirveä räjähdys ja viereinen korkea aitiotorni räjähti liekkeihin, ihmiset kiljuivat ja joku tipahti tummana myttynä pimeydessä aitiosta suoraan maahan ulvonnan ja haukunnan sekaan, James kuuli lisää kiljuntaa ja vihreä välähdys räjähti tappavana Jamesin ja muiden aitioon -
   "Angelina!" kuului Georgen kauhistunut kiljaisu ja Roxanne Jamesin selän takana alkoi kiljua.
   "Äiti! Äiti! ÄITI!"
   James käänsi katseensa ja tykittäen torjuntakirouksia koko ajan kohti luudanvarsilla keikkuvia tummia hahmoja hän näki - Angelina Weasleyn eloton ruumis retkotti tämän istumapaikalla ja tummat silmät tuijottivat tyhjyyteen, kohti yllättäen tullutta kuolemaa, suoraan kohti Roxannea, joka kiljui niin kovaa, että Jamesin korvia kirvelsi - James tunsi kyynelien kohoavan silmiinsä ja yritti keskittyä ajattelemaan järkevästi tunteidensa kuohutessa järkyttyneenä hänen sisällään - James näki vihreän kirouksen syöksähtävän kohti Roxannea ja osoitti sitä sauvallaan, mutta Jasper oli nopeampi ja torjui kirouksen, loikkasi selkänojansa ylitse ja tarttui Roxanneen takaapäin ottaen tytön syliinsä ja tykittäen hänkin koko ajan taikasauvallaan torjuntakirouksia yhä uhkaavasti taivaalta lähestyviä kirouksia kohti. Roxanne ei lakannut kiljumasta ja James kuuli Georgen huutavan ääneen tuskasta ja raivosta -
   "LILY!" kuului Shawnin säikähtänyt ääni ja Jamesin keskittyminen herpaantui ja hän käänsi katseensa juuri nähdäkseen pikkusiskonsa kutistuvan kutistumistaan, kunnes tämä seisoi maassa peukalon kokoisena - Shawn loikkasi kohti mini-Lilyä ja nappasi tytön taskuunsa, mutta hetki maksoi pojalle ja aseistariisuntaloitsu osui tämän torjuntakirouksia tykittävään käteen ja sauva kimposi jonnekin - James näki Shawniinkin osuvan jonkin violettina välähtelevän kirouksen ja poika lennähti kaaressa ilmassa -
   "JAMES!"
   James kuuli Avan äänen ja tunsi tämän tarttuvan käteensä ennen kuin kaikki heidän ympärillään räjähti polttaviin liekkeihin - James tunsi puun jalkojensa alla sortuvan ja hän tipahti kohti välähteleviä, syöviä tulilieskoja puunsäleiden raapiessa häntä joka puolelta - jokin lävisti hänen käsivartensa tappavan kivuliiasti ja James puristi Avan kättä kuin hengenhädässä tipahtaessaan tuliseen, polttavaan ja raapivaan tuntemattomaan.





Kommentteja? :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 18. osa 6.12.
Kirjoitti: Welmasein - 08.12.2013 13:09:30

No HUH HUH!

Tais Rosen poikkis olla kaiken tän takana. Mukavaa vaihteluu tää tämmöne hyökkäys, mutta säälin kieltämättä Jasperia

Moneen lukuun en oo kommentoinu mittää, mutta mielelläni tätä lueskelen ja tykkään tästä edelleen. Iha hyvä vaa, että tommoset pelimiehet, kuten Shawn saa pikku näpäytyksen. Se on jopa melko nautinnollista.

En osaa kommentoia, mutta nautin lukemisesta ja sun tekstis on sujuvaa ja helppolukusta. Tykkään muutenkii tästä ideasta, mutta Aqualinen heittäsin pellolle, vaikka joka tarinassa pitääkii olla se pahis ja biatch.

Jatkan lukemista ja kommentoin ku jaksan ja kerkeen :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 18. osa 6.12.
Kirjoitti: jacoblove - 09.12.2013 21:02:17

Welmasein, tietysti osaat kommentoida, jokainen omalla tavallaan ja minua ainakin kommenttisi piristi ihan mielettömästi, kiitos paljon! Vähän kyllä jäi hämäämään, että mikä Jasperissa säälittää? :D


Joo... huh-huh :D Aika äksönrikas luku tästä kyllä tuli! Kommentit olis taas ihan mahtavia!

19. Sekasortoa

Lily kiljui, kun violetti valosuihku osui suoraan häntä rintaan ja koko yhtäkkiä niin sekavaksi ja kovaääniseksi ja epätodelliseksi muuttunut todellisuus alkoi kasvaa hänen silmissään jättiläismäisiin mittapuihin. Roxanne seisoi hänen vieressään kiljuen niin kuin ei olisi ikinä voinut lopettaa ja Jasper piteli tätä pystyssä takaapäin heittäen torjuntataikoja taivaisiin. Lilyn ja Roxannen äänet kietoutuivat yhteen, kun Lily kiljui maailman kasvaessa ja Roxannen ja Jasperin hahmot muuttuivat valtaviksi ja Lily tajusi - kukaan ei kasvanut, vaan hän itse kutistui -
   "LILY!" Shawn loikkasi penkkirivistön ylitse ja näytti valtavalta jättiläiseltä, hänen suuri kätensä pyyhkäisi Lilyn maasta turvalliseen puristukseen ja Lily huusi, kun Shawn nosti hänet hätäisesti taskuunsa. Taskun pohjalla oli muutamia kaljuunoita ja ne kilisivät Lilyn jalkoja vasten kuin valtavat tiiliskivet. Lily ähkäisi ja loikkasi tuskastuttavan hiostavan taskun suuaukolle, hänen oli nähtävä mitä ulkona tapahtui -
   Lily ehti kurkistaa reiästä vain parahiksi nähdäkseen maailman kiitävän ohitse, Shawn huusi lentäessään inhottavasti räsähtäen päin aition peräseinää ja jotakin tapahtui - Lily loikkasi ulos taskusta sen alkaessa puristaa häntä joka puolelta ja hän tajusi, että myös Shawniin oli osunut kutistuskirous, mutta hän ei ehtinyt kommentoida asiaa mitenkään, ennen kuin Shawn katsoi taivaalle kauhua silmissään, tarttui Lilyyn ja nappasi jonkun vieressä seisovan, torjuntataikoja loitsivan velhon kenkien nauhoista kiinni. Lily ehti vain kääntyä ja nähdä valtavan tulipallon lähestyvän heitä -
   Kuului räjähdys, kun tulinen kirous osui aitioon ja sen lattia sortui. Lily kiljui  ja roikkui kauhuissaan Shawnin käsivarressa ja piteli toisella kädellä velhon kengännauhoista kiinni kuin kulta elämässä kiikkuen, kun lattia repesi miljooniksi palasiksi heidän allaan. He putosivat ja polttavat lieskat nuolivat heitä joka puolelta ja Lilyyn koski joka puolellle, häntä poltti joka puolelta, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen kauhuun, joka poltti hänen sydäntään. Kaikki oli pelkkää sekasortoa - Shawn heivasi kovaan ääneen kiroten itsensä Lilyn eteen niin, että he olivat vastakkain ja Shawnin kädet puristivat kengännauhoja Lilyn molemmin puolin pitäen häntä paikallaan, mutta turvallista hetkeä kesti vain hetken. Kuului inhottava räjähdys ja Lily kastui jostakin tahmeasta ja märästä ja samassa hetkessä hän tajusikin jo, että oli yltäpäältä veressä, ja hän ja Shawn lensivät räjähdyksen voimasta ilmaan. Lily puristi huutaessaan Shawnin kättä ja katsoi alla avautuvaa, valtavaa maisemaa. Joka puolella näkyi tummia, valtavia liukasliikkeisiä otuksia ja ympäriinsä kauhun vallassa juoksevia velhoja, tulisia lieskoja -
   Lily ja Shawn tipahtivat johonkin pehmeään ja Lily räpytteli silmiään, valtavat ihmisiä syövät eläinotukset mielessään, melkein valmiina kuolettavaan hampaiden iskuun, mutta sitä ei tullut vaan Lily tajusi katsovansa suuriin, kauhistuneisiin pullonvihreisiin silmiin. Harry oli siepannut heidät ilmasta pehmeän kaulahuivin turviin. Mistä isä oli tiennyt Lilyn lentävän kuolettavasti ilmassa sekasorron keskellä, sitä hän ei tiennyt, mutta ei oikeastaan osannut sitä sen kummemmin ihmetelläkään, hän oli vain kiitollinen siitä, että isä oli kunnossa ja hän ja Shawn olivat kunnossa - mutta miten muiden oli käynyt?
   Lily avasi suunsa kysyäkseen isältään, mitä tapahtui, mutta samassa jokin valtava osui Harryyn ja kaulahuivi lennähti hänen käsistään ja Lily ja Shawn putosivat maahan - Lily kiljui nähdessään isänsä maassa, valtava, innostuneesti kammottavaa ääntä pitävä susioutus henkäili Harryn naamalle ja isä huusi -
   Shawn nappasi käsiinsä maassa törröttävän oksan, loikkasi puoliksi Harryn kasvojen päälle ja työnsi oksan ärähtäen susiotuksen silmään.
   Susiotus inahti ja alkoi viskellä päätään ympäriinsä, verta tursusi sen silmästä, sen naama osui Shawniin ja Lily kuuli Shawnin huutavan tuskasta - Shawn lensi likaisenharmaan, valtavahampaisen otuksen niskaan ja hetkeäkään miettimättä Lily heittäytyi kohti susiotusta ja tarrasi sen lapaluiden päällä oleviin karvoihin -
   Harry nousi maasta ja osoitti taikasauvallaan susiotusta, jonka selässä Shawn ja Lily roikkuivat, mutta samassa toinen valtava otus tönäisi Harryä ja kielenpäällä ollut kirous osui heidän ratsunaan toimivan susiotuksen jalkoihin ja se kiljaisi kivusta, käännähti ympäri -
   "Se lähtee karkuun!" Lily kiljui. "Shawn, meidän on hypättävä!"
   Mutta Shawn ei vastannut ja Lilyn sydämeen iski lamaannuttava pelko. Susiotus juoksi sekasorron keskellä ja Lily näki vain vilaukselta kauhusta kiljuvia ihmisiä joka puolella heidän ympärillään. Taivaalta satoi vieläkin kirouksia kohti velhoja ja joka puolella oli susiotuksia, ne eivät tienneet minne päin olisivat iskeneet verenhimoiset hampaansa ja ryntäilivät kammottavaa ääntä pitäen henkensä edestä pakenevien ihmisten seassa. Lilyn suusta pääsi itkuinen äännähdys, mutta hän puristi huulensa yhteen, keskitti voimansa ja ryhtyi kiipeämään susiotuksen karvoja pitkin kohti sen niskaa, missä Shawnin epämääräinen hahmo näkyi -
   Lily kiipesi Shawnin luokse. Poika oli tajuton ja yltä päältä veressä. Susiotus uikutti ja juoksi valtavana avautuvaan metsään, pois sekasorron myllerryksestä. Lily ravisteli Shawnia.
   "Shawn! Shawn!"
   Poika ei liikahtanutkaan. Lily painoi kasvonsa lähelle pojan kasvoja ja tunsi tämän hengittävän. Lilyn suusta karkasi helpottunut, itkunsekainen nyyhkäisy. Susiotus nakkeli päätään ilmeisesti kuullen hänet - Lily tiesi, että olisi vain ajan kysymys, ennen kuin otus saisi heidät ravistettua niskastaan ja tappaisi heidät - he molemmat olivat yltäpäältä veressä ja susi varmasti haistoi heidät -
   Lily yritti miettiä järkevintä ratkaisua. Jospa vain heillä olisi ollut taikasauva, niin he olisivat voineet muuttaa itsensä edes normaalin kokoisiksi! Kutistuneena kauhuelokuvaksi muuttuneen todellisuuden keskellä ilman asetta oli vaikea taistella ja Lily halusi pysyä hengissä. Ja hän halusi, että Shawn pysyisi hengissä.
   Lily meni tajuttoman Shawnin päälle makaamaan ja kietoi raajansa pojan ympärille. Hän sulki silmänsä, henkäisi ja toivoi syvästi susiotuksen jatkavan juoksemistaan sen jälkeen kun he tipahtaisivat kyydistä.
   Lily irrotti otteensa suden karvoista ja antoi painovoiman kieräyttää hänet ja Shawnin pois suden päältä. Pudotus oli valtava ja kauhunsekaiset kuvat vilistivät Lilyn mielessä, kun hän ja Shawn putosivat kohti kohmeisia, valtavia havunneulasia -
   Heidän kylkensä osuivat maahan ensimmäisinä ja Lily kiljaisi kivusta tuntiessaan kylkiluidensa murtuvan. Shawn voihkaisi.
   Vauhkona Lily tähysi jättiläismäiseen metsään ja näki susiotuksen jatkavan matkaansa kohti syvemmälle sen siimekseen. Lilyä itketti ja hän katsoi Shawnia - pojan harmaanvihreät silmät olivat auki ja katsoivat suoraan Lilyyn. He makasivat siinä, maassa ja katsoivat toisiaan silmiin ja kaikki pysähtyi hetkeksi. Epätodellinen kauhu myllersi Lilyn sisällä.
   Lily nyyhkäisi ja Shawn nosti kätensä hänen kasvoilleen. "Shh, ei ole mitään hätää."
   "Kaikki on hätänä", Lily nyyhki.
   Shawn pyyhki peukalollaan verta Lilyn poskelta. "Minä pidän sinusta huolta. Me selviämme tästä."
   Ja Lily uskoi häntä.
   "APUA!" kuului tuttu ääni jostakin kaukaa ja Lilyn sydäntä kouraisi. "APUA!"
   Albus.
   Samassa taivaan valaisi vihreänä hohtava valo. Lily ja Shawn katsoivat ylös ja näkivät vihreänä loistavan, valtavan pääkallon, jonka suusta tunkeutui ulos käärme. Pimeyden piirto.

*

James haukkoi henkeään ja puristi taikasauvaansa niin lujaa, että käteen koski. Tuskaa lisäsi ammottava, verinen reikä hänen käsivarressaan, jonka palava puunsäle oli siihen kaivertanut. James avasi silmänsä ja katsoi suoraan kinuskinvärisiin, mantelinmuotoisiin silmiin. Heidän yläpuolellaan loisti valkoista valoa hohtava suojakupla ja James tiesi, että jos hänen keskittymisensä herpaantuisi edes hetkeksi, suojakilpi katoaisi ja huispausstadionin puiset säpäleet murskaisivat  heidät hetkessä.
   Ava haukkoi henkeään. Tytön käsi puristi vieläkin Jamesin kättä. Ava makasi hänen allaan ja tuijotti valkoisena hohtavaa suojakilpeä kauhuissaan.
   "Sinä pelastit meidät", Ava kähähti.
   James tärisi. "Me murskaannumme heti, jos - "
   "Älä anna sen kadota", Ava kuiskasi.
   James nielaisi. "En."
   He olivat hiljaa. Joka puolella oli hiljaista. Jamesin suojakilpi lukitsi heidät omaan pieneen kuplaansa, sulkien pois kaikki äänet. Suojakilven ympärillä näkyi ainoastaan puisia ja metallisia huispausstadionin palasia. James ei tiennyt, kuinka syvällä he olivat ja kuinka paljon puu- ja metalliroippeita heidän yläpuolellaan oli valmiina murskaamaan heidät, eikä hän todellakaan aikonut ottaa asiasta selvää. Kuitenkin...
   "Meidän on autettava muita", James kähähti.
   "Me murskaannumme, jos yritämme pois täältä", Ava kuiskasi. Tytön ohimolla oli syvä haava, josta valui verta. Kinuskinväriset silmät katsoivat Jamesin silmiin kauhistuneina. "Voimmeko me kaikkoontua?"
   James pudisti päätään. "Saarella on ilmiintymisenesto. Täältä pääsee pois vain porttiavaimella ja lentämällä." James irvisti.
   Ava nyyhkäisi. "Aqualine..."
   "Kiukkuinen pieni tyttöystäväsi on varmasti kunnossa. Eivät ne uskaltaisi käydä hänen kimppuunsa, ne vahtikoiran hampaat pitävät jopa kuolonsyöjät  loitolla." Jamesin sydämeen koski, kun hän mietti perhettään - olivatko Lily ja isä ja äiti kunnossa? Missä Albus oli? Ja kaikki muut...
   "Miksi he tekivät näin?" Ava kuiskasi.
   James irvisti. "Kysyn sitä heiltä sitten, kun menen tappamaan heidät. Onko sinulla taikasauva?"
   Ava pudisti päätään. "Se lennähti käsistäni, kun putosimme."
   James ärähti turhautuneena. Hän ei todellakaan halunnut lojua hyödyttömänä huispausstadionin rekenteiden alla, kun ihmiset heidän ympärillään kuolivat ja taistelivat henkensä edestä!
   "Me emme pääse täältä pois moneen tuntiin", James ärähti vihaisesti. "Meidät löydetään vasta sitten, kun tämä kaikki on loppunut ja he etsivät eloonjäänneitä."
   Ava nyyhkäisi jälleen ja valkoisena hohtavan suojakuvun valossa James näki pullean kyyneleen valuvan Avan poskea pitkin. James ojensi terveen kätensä ja pyyhkäisi kyyneleen pois.
   "Älä itke", hän pyysi. "Itkevät naiset saavat minut vaivaantumaan."
   "No, voi anteeksi vaan!" Ava tuhahti kiukkuisen itkuisesti.
   "Kyyneleesi kaivertavat reikiä sydämeeni", James huokaisi turhautuneesti. "En kestä sitä. Lopeta."
   Ava pyöräytti ihania, vetistäviä silmiään. "Olet toivoton. Jopa tällaisena hetkenä."
   "Tiedän, siksi sinä minua haluatkin", James virnisti.
   Ava hymähti. James katsoi tyttöä tiukasti silmiin. "Etkö haluakin?"
   Ava nielaisi. Yhtäkkiä James oli erittäin tietoinen siitä, että hän makasi tiiviisti Avan päällä. Avan vaniljantuoksu täytti hänen sieraimensa ja tytön pehmeä vartalo tuntui niin hyvältä, että Jamesia huimasi. Pakottava paine jossakin hänen vyönsä alapuolella tuntui kidutukselta.
   Ava katsoi häntä silmiin ja Jamesista tuntui siltä kuin hän olisi voinut hukkua niiden kinuskinväriseen ansaan. Avan huulet olivat kutsuvasti raollaan. Samassa tyttö voihkaisi, tarttui Jamesin kasvoihin ja painoi huulensa hänen huulilleen. James kähähti ja hän maisteli Avan huulia hyökyvän kiihottumisen vallatessa hänen vartalonsa jokaisen sopukan pyyhkien kaiken hänen mielestään jättäen jäljelle ainoastaan alkukantaisen tarpeen päästä Avan sisään. Avan kieli kiusoitteli tiensä hyväilemään Jamesin kieltä ja Jamesin vapaa käsi kouraisi Avaa lanteesta. Tytön vekkihame oli rypyssä ja Jamesin hapuileva käsi sujahti Avan alle ja hän kouraisi tyttöä uudelleen saaden uuden voihkaisun karkaamaan vasten Jamesin maistelevaa suuta.
   James painoi kätensä Avan hameen alle vasten pitsin verhoamaa ihoa ja hänen sydämensä muljahti, kun hän tunsi kuinka lämmin ja kostea tyttö oli. Avan vartalo taipui hänen kosketuksestaan. "Minä haluan sinut. Nyt heti."
   "En voi", Ava kähähti.
   James painoi pakottavia lanteitaan tiiviisti Avan vekkihameen alla olevaa pitsiä vasten. "Sinä haluat." Hän suuteli tytön huulia ja sitten tämän vaniljantuoksuista kaulaa.
   "Haluan", Ava kuiskasi. Tyttö nosti lanteitaan Jamesia vasten ajaen hänet melkein hulluuden partaalle. Samassa tytön kädet sujahtivat Jamesin lanteille ja kiskoivat gollegehousuja alas. "Jos me kuolemme tänään niin katuisimme, että emme tehneet tätä."
   "Täysin samaa mieltä", James mutisi Avan kaulaa vasten hengittäen raskaasti. "Me olemme elossa."
   "Elossa", Ava toisti ja James painoi huulensa tytön huulille ja hukuttautui tämän tuoksuun.

*

Hugo Weasley hätkähti hereille ja hetkeen hän ei tajunnut missä oli - tummat puut nousivat hänen edessään välkkyen omituisesti valoa - ei, vaan niihin osui valoa, riehuvaa, leiskuavaa valoa - jostakin kuului huutoa ja kiljuntaa ja raivoavaa, uhkaavaa ulvontaa -
   Viiltävä sivallus läiskähti vasten Hugon poskea. "Herää, paviaani!"
   Fred. Hugon omituisesti hapuileva katse kohdistui pisamaisiin, ilottomiin ja järkyttyneisiin kasvoihin.
   "Vauhtia, meidän on päästävä pois täältä", Fred kähähti ja ryhtyi kiskomaan Hugoa ylös.
   "Mitä tapahtuu?" Hugo kähähti takaisin. Seisominen huimasi. Hänen päästään valui jotakin tahmeaa ja raudantuoksuista. Hugo tajusi Georgianna Lipetitin seisovan kalpeana ja hengästyneenä Fredin vieressä.
   "Jalat alle, idiotti!" Fred huudahti. "Kuolonsyöjiä - ihmissusia - ei taikasauvoja!"
   Kaikki palasi hyökyen Hugon mieleen - huispauspeli, taivas täynnä huppupäisia hahmoja laukomassa kirouksia, joka puolella tulta ja räjähdyksiä, Angelinan tyhjät, kuolleet silmät ja Roxannen huuto - Hugon taikasauva oli lennähtänyt hänen kädestään ja sitten kaikki oli pimentynyt.
   Hugo ei ehtinyt ilmaista järkytystään tapahtumien aikaansaamasta käänteestä, kun punainen kirous iskeytyi heidän eteensä ja heti perään toinen kirous sihahti Hugon vasemman korvan ohitse suoraan maahan. Hugo kohotti katseensa taivaisiin ja näki huppupäisten hahmojen liitävän sekasorron yläpuolella viskoen kirouksia maahan. Ihmiset kiljuivat ja juoksivat karkuun -
   "Ihmissusia", Hugo kuiskasi järkyttyneenä. Samassa valtava, keltasilmäinen otus, joka nuuski maassa huispausaition jäänteiden seassa makaavan hahmon jalkoja kohotti katseensa suoraan Hugoon. Otus karjaisi kammottavasti ja lähti juoksemaan heitä kohti.
   Hugo, Fred ja Georgianna huusivat ja lähtivät juoksemaan kohti metsää, mutta otus oli nopea, liian nopea ja oli aivan heidän perässään hetkessä -
   "ESTOUS!" kuului ihanalla tavalla tuttu ääni ja Hugo näki isänsä loikanneen ihmissuden eteen. Ronin kilpiloitsu heitti ihmissuden vauhdilla kohti puuta ja inhottavasti ynähtäen susi valahti maahan.
   "Porttiavaimille!" Ron karjaisi. "Menkää porttiavaimille!"
   "Missä äiti on?"
   "Hän on kunnossa! Teidän on mentävä NYT!"
   "Mutta - " Hugo ei halunnut jättää isäänsä ihmissusien ja kirouksien ja sekasorron keskelle, mutta Ron tuli hänen luokseen ja tarttui hänen olkapäähänsä raudanlujalla otteella. Isän siniset silmät porautuivat Hugon silmiin vaativasti.
   "Me hoidamme tämän. Teidän pitää päästä turvaan. Menkää!"
   Hugo nyökkäsi. Ron hymyili hänelle rohkaisevasti ja lähti sitten takaisin taistelun tuoksintaan. Hugo lähti juoksemaan Fredin ja Georgiannan perään.
   "Hugo!" kuului Roxannen kauhistunut ääni ja Hugo käännähti ympäri. Roxanne juoksi heitä kohti raahaten Jasperia perässään. Hugo näki Jasperin kalpeat, tuskaiset kasvot ja hänen katseensa siirtyi pojan käteen, joka oli kauttaaltaan pulppuavan veren peitossa. Pojan olkapäästä pilkisti ammottava, hirvittävä haava, jonka vuotoa Roxanne yritti epätoivoisesti tyrehdyttää kädellään, tytön koko käsivarsi oli Jasperin veren peitossa.
   Hugo juoksi heidän luokseen ja tarttui Jasperiin toiselta puolelta. "Mitä tapahtui? Onko teillä taikasauvat?"
   Jasper pyöritti päätään ja Roxanne puristi pojan olkapäätä lujempaa. "Hän on menettänyt paljon verta - hän tunki kätensä eteen, kun ihmissusi yritti lohkaista pääni iltapalaksi - joku idiootti tuolta taivaista vei meidän sauvamme sillä samaisella hetkellä - "
   He puolittain juoksivat metsän pimeyteen Fredin ja Georgiannan perään. Jasper oli painava ja niin heikkona, että tämän jalat eivät meinanneet kantaa.
   Fred ja Georgianna odottivat heitä. Fred tuuppi sisarensa sivuun ja otti Jasperista kiinni toiselta puolelta.
   "Missä päin porttiavaimet ovat?" Hugo pohti ääneen. Heidän takaansa huispaustadionilta (tai sen jäänteiltä enemmänkin) kuului inhottavaa huutoa. Jasper osoitti suoraan eteenpäin.
   "Missä äiti ja isä ovat?" Fred tivasi Roxannelta.
   Roxanne tuijotti veljeään.
   "No?" Fred tuskastui.
   Roxanne aukaisi suunsa, mutta sanoja ei tullut ulos. Hiljaiset kyyneleet valuivat tytön valtavista, ruskeista silmistä nokisille kasvoille. Hugon oli vaikea hengittää - miten Roxanne voisi ikinä kertoa veljelleen, että heidän äitinsä oli juuri kuollut?
   "Äitiinne osui kirous", Jasper kähähti yllättäen. Fred käänsi katseensa Jasperiin. Roxanne tuijotti kivettyneenä veljensä kasvoja.
   "Mikä kirous?" Fred ärähti. Hugo näki Georgiannan tarttuvan Fredin käteen.
   "Se oli Avada Kedavra", Jasper sanoi vakavasti katsoen Frediä suoraan silmiin, "olen pahoillani."
   Sanoja seurasi aavemaisin, lautautunein hiljaisuus mitä Hugo ikinä oli todistanut, tosin lamaannuttavaa hiljaista hetkeä säesti huispausstadionilta etäisesti kuuluva kiljunta ja ulvonta.
   Fred tuijotti Jasperia aivan kuin ei olisi voinut ymmärtää, mitä tämä juuri oli sanonut. Hitaasti Fred kääntyi taas katsomaan sisartaan. "Mitä?"
   Roxanne tärisi itkusta, eikä saanut sanaakaan suustaan.
   "Ei!" Fred päästi irti Jasperista ja valahti maahan. "Mitä?"
   Kaikki olivat hiljaa. Fred oli kontallaan maassa ja huojui. Hugo ei osannut kuvitellakaan, miten hänen parhaan ystävänsä sisällä kuohui sillä hetkellä.
   "Fred", Georgianna sanoi hellästi. "Meidän on mentävä."
   "Ei!"
   "Fred, meidän on päästävä pois täältä", Hugo sanoi. "Jasperin on päästävä Mungoon."
   "Joo vastamyrkky tai joku olisi ihan kiva, en halua viettää täysikuuöitäni ihmisiä napostellen", Jasper tokaisi kuivasti.
   Fred ravisteli päätään huojuen edelleen edes takaisin paikallaan. Samassa jostakin kuului tytön kauhistunutta kiljuntaa ja Hugon sydäntä kouraisi, hän tunnisti sisarensa äänen ja hänen selkänsä jännittyi kuin joku olisi vetänyt hänet pystyyn näkymättömästä narusta.
   "ROSE!" Hugo karjaisi. "Rose!"
   "Hugo!" kuului kauhistunut kiljaisu.
   Hugo ryntäsi eteenpäin hyläten Jasperin, Roxannen, Fredin ja Georgiannan paikalleen. Metsä oli pimeä ja puskien oksat raapivat Hugon vartaloa ja kasvoja, kun hän viiletti eteenpäin. "Rose! Rose!"
   "Hugo! Täällä!"
   Hugo työnsi valtavan puskan tieltään ja henkäisi näylle edessään. Rose seisoi maahan kaatuneen ihmissuden vieressä täristen kauttaaltaan. Siskon punaiset, kiharat hiukset olivat nokiset ja niistä sojotti oksanpätkiä. Rosen vieressä seisoi tummatukkainen, pistäväkatseinen poika, jota Hugo ei ollut ikinä tavannut. Poika osoitti ihmissutta taikasauvallaan.
   Rose syöksähti Hugon syliin. Hugo silitti sisarensa selkää. "Oletko kunnossa?"
   "Olen", Rose nyyhkäisi. "Lucifer pelasti minut tuolta - " Rose osoitti maassa makaavaa sutta inhoten.
   Poika, jonka nimi kaikesta päätellen oli Lucifer, tuli heidän luokseen päätään pyöritellen. "Jos olisin ollut valppaana, niin tuo ei olisi päässyt kimppuusi alunperinkään."
   "Miksi et sitten ollut?" kuului ivallinen ääni Hugon takaa. Fred saapasteli tyynesti heidän luokseen puskan takaa raahaten Jasperia käsipuolessaan. Roxanne oli Jasperin toisella puolella itkuisen näköisenä. Georgianna tihrusti taivaisiin varuillaan.
   Lucifer hymyili vinosti. "Huomioni taisi herpaantua hetkeksi."
   "Ikävää", Fred hymähti. Pojan kasvot olivat hyvin kalpeat, mutta mikään muu ei kielinyt sisäisestä järkytyksestä.
   "Missä muut ovat? Äiti, isä?" Rose kysyi. Fred nytkähti.
   "He ovat kunnossa", Hugo rauhoitteli. "Isä antaa ihmissusille huutia juuri nyt."
   "Kukaan ei sano enää huutia", Fred tokaisi. Hugo ei voinut kuin ihmetellä ystävänsä yhtäkkistä kylmän, tunteettoman ivallista olemusta. Ehkä se oli jonkinlainen puolustautumisreaktio.
   "Meidän on päästävä porttiavaimille", Rose huoahti ja Hugo nyökkäsi.
   "Entä muut ystävänne?" Lucifer kysyi. "Ettekö te etsi heitä?"
   "Lily", Roxanne inahti.
   "James", Jasper mutisi.
   Hugo pudisti päätään. "Meidän on lähdettävä. Meillä ei ole taikasauvoja."
   "Minulla on!" Rose huudahti ja veti sauvan hihastaan.
   Georgianna nappasi sauvan käsiinsä ja osoitti Jasperin käsivartta. "Episkus."
   "Se on ihmissuden purema, ei siihen auta - "
   Mutta haava sulkeutui hitaasti sihisten. Georgianna nyökkäsi kuin itsekseen. "Nuo eivät ole ihmissusia, vain tavallista suurempia susia, jotka ovat jostakin syystä vauhkoontuneet. Ne näyttävät nälkiintyneiltä, niitä on varmasti pidetty nälässä tätä varten, jotta ne olisivat mahdollisimman vaarallisia ja agressiivisia."
   "Meillä on vain yksi sauva ja taivas on täynnä kuolonsyöjiä", Hugo muistutti. "Meidän on mentävä."
   Muut nyökkäsivät myöntävästi. Jasper katseli himoiten Rosen taikasauvaa ja Hugo oli osittain varma, että poika suunnitteli taikasauvan riistämistä, jotta voisi palata sekasorron keskelle ja etsiä Jamesin.
   Roxanne näytti älynneen saman, sillä tyttö nappasi Jasperia leuasta kiinni. "Sinä et mene minnekään, sinä olet menettänyt ihan liikaa verta. Tapattaisit vielä itsesi."
   Roxanne jähmettyi tajuttuaan, mitä oli sanonut ja Fred kääntyi katsomaan sisartaan kasvot omituisen jäykkinä.
   "Mennään nyt vain pois täältä", Hugo sanoi hiljaa. Muut nyökkäsivät vaitonaisina ja lähtivät Jasperin osoittamaan suuntaan.

*

Albus Potter kirosi railakkaasti ja kiskoi itseään epätoivoisesti irti näkymättömistä kahleistaan. Turhaan. Hänen selkänsä oli verillä monen tunnin riuhtomisen jälkeen, puu johon hänet oli sidottu oli epämieluisan terävä ja repi ammottavia haavoja hänen ihoonsa. Huoli Ameliesta oli saada hänet kirjaimellisesti sekaisin.
   "Kusipää!" Albus sylkäisi ja riuhtoi itseään irti niin voimakkaasti, että kova, repaleinen puu hänen selkäänsä vasten repi hänen haavojaan selkäytimeen asti, siltä se tuntui.
   Albus oli täynnä raivoa Lucifer Haloa kohtaan ja hänen kätensä, jotka oli ristitty puun taakse tärisivät kiukun ja turhautumisen voimasta. Albus olisi halunnut saada Halon käsiinsä ja repiä tämän kappaleiksi. Se limanuljaska oli ehtinyt yllättää hänet ennen kuin Albus oli ehtinyt yllättämään tämän.
   Albus oli halunnut etsiä Rosen käsiinsä kertoakseen tälle, mitä isä oli saanut selville, mutta hän ja Amelie olivat nähneet Lucifer Halon juoksevan metsään huomatessaan Albuksen lähestyvän. Mistä poika oli arvannut paljastuneensa, sitä Albus ei ollut tiennyt, mutta hän oli lähtenyt pojan perään ja Amelie oli seurannut häntä, tietenkin oli, se typerä, ihana, jääräpäinen tyttö.
   Mutta Halo oli yllättänyt heidät takaapäin. Tämä oli sitonut Albuksen sidontakirouksella puuhun ja nostanut tainnutetun Amelien syliinsä, virnistänyt ilkikurisesti Albukselle ja kadonnut niine hyvineen metsän siimekseen hänen tyttöystäväänsä kantaen. Albus murisi muistellessaan näkyä. Hän ei kertakaikkiaan voinut kestää sitä, että ei tiennyt missä Amelie oli ja oliko tyttö kunnossa...
   Mikä pointti koko touhussa oli ollut? Albus ei voinut kuollakseenkaan käsittää sitä. Hän vilkaisi taivaalla vihreänä loistavaa pimeyden piirtoa levottomana. Huispausstadionilta kuului vieläkin kiljuntaa ja ulvontaa ja Albus olisi halunnut tietää mitä ihmettä tapahtui - hän halusi auttaa, tehdä jotakin, tietää, olivatko hänen perheensä ja ystävänsä kunnossa...
   "APUA!" Albus karjui. "APUA!"
   Kukaan ei vastannut. Metsä oli synkkä ja pimeä hänen ympärillään. Turhautuneena Albus nyki itseään vapauteen ennen kuin väsähti ja vajosi puuta vasten. Hänen silmänsä lurpsahtelivat, mutta hän taisteli unta vastaan, hän ei voinut nukahtaa...
   Albus hätkähti jonkin kovan ja pitkän työntyessä hänen nenäänsä. Hän kavahti kauemmaksi ja katsoi vauhkona ympärilleen, ketään ei näkynyt -
   "Al!" kuului tuttu ääni jostakin maantasosta. Albus katsoi alaspäin ja näki järkytyksekseen pikkusiskonsa minimaalisen kokoisena maassa tukeutuen jonkinnäköiseen kepukkaan. Shawn seisoi aivan yhtä minimaalisena Albuksen jalan päällä pidellen pitkää tikkua kädessään ja Albus oli jokseenkin varma, että se samainen tikku oli juuri työntynyt hänen nenäänsä ja epäilyä vahvisti vihreänkeltainen mössö tikun päässä. Shawn katsoi tikkua inhoten ja heivasi sen pois käsistään maahan.
   "Miksi te olette peukaloisia?" Albus huoahti järkyttyneenä.
   "Kuka sinut köytti puuhun?" Lily heitti takaisin. Albus huomasi sisarensa äänen värisevän tuskasta ja tyttö oli kyyristynyt omituisesti tukikeppinsä päälle, näytti siltä kuin Lily olisi vahingoittunut.
   "Oletko kunnossa?" Albus älähti.
   Lily nyökkäsi. "Pari hassua kylkiluuta vain murtui, kun minä ja Shawn tipahdimme ihmissuden selästä - "
   "MITÄ?" Albus älähti ja hyökyävä kauhunaalto jylisi hänen ylitseen. Jos Amelie oli jossakin metsässä ja jos ihmissusia viiletti pitkin metsää...
   "Kuolonsyöjät hyökkäsivät pelin aikana", Shawn kertoi. "He yllättivät kaikki..."
   "Se oli aika ovelaa itseasiassa", Lily kertoi miettiväisesti. "He iskivät heti pelin alussa, koko taivas täynnä heitä ja he veivät kaikilta taikasauvat vain sekunteissa - "
   "Irrottakaa minut", Albus älähti. "Minun on löydettävä Amelie."
   Lily irvisti. "Missä hän on? Millä me sinut irrotamme, kun ei meillä ole taikasauvoja?"
   "Hampaat esiin ja pure minut vapaaksi!" Albus käski.
   Lily pyöräytti silmiään. "Veli hyvä, sinut on sidottu siihen sidontakirouksella ja ainoastaan lopeti loitsuimes puree sinun näkymättömiä köysiäsi."
   Albus huusi ääneen turhautumisesta.
   Lily katseli häntä ihmeissään. "Kuka helvetti sinut on siihen liimannut? Missä Amelie on?"
   "Lucifer Halo", Albus sylkäisi nimen suustaan. "Paskiainen. Ja hän kantoi Amelien metsään."
   "Se Rosen poikaystäväkö?" Lily kysyi järkyttyneenä. "Miksi?"
   "Koska minä sain tietää hänen salaisuutensa."
   "Minkä salaisuuden?"
   "Se, että ei ole olemassakaan Lucifer Halo -nimistä velhoa. Ovatko kaikki kunnossa? Äiti - isä - James?" Albus kysyi.
   Lily pyöritti päätään surullisesti. "Näin isän, hän taisteli susia ja kuolonsyöjiä vastaan. Näin Jamesin putoavan, kun huispausaitiomme räjähti, toivottavasti hän on kunnossa..."
   "Hän on Lohikäärmerakastaja", Shawn muistutti lohduttavasti. "Totta kai hän on kunnossa."
   Lily nyyhkäisi. "Joo."
   Albus riuhtoi jälleen itseään vapauteen. Ajatus siitä, että ihmisiä kuoli ja hänen kaikki läheisensä olivat vaarassa ja hän nökötti vasten puuta oli kerta kaikkiaan sietämätön. Ajatus Ameliesta jossakin tavoittamattomissa ihmissusien armoilla oli kerta kaikkiaan sietämätön.
   Yhtäkkiä kuului hurjaa kiljuntaa ja ulvontaa jostakin heidän läheltään, kuulosti siltä kuin äänet olisivat lähestyneet. Shawn hyppäsi alas Albuksen päältä ja nosti Lilyn puoliksi ilmaan ja peukaloiset menivät Albuksen selän taakse piiloon.
   Yhtäkkiä Lucifer Halo, Rose, Fred, Georgianna Lipetit, Roxanne ja Jasper juoksivat puskista esiin aukiolle, jossa Albus oli sidottuna ja melkein törmäsivät häneen. Kammottava ulvonta heidän takaansa lähestyi. Jasper nappasi Roselta taikasauvan ja käännähti heidän tulosuuntaansa päin, valmiina -
   "MISSÄ AMELIE ON?" Albus karjaisi ja tuijotti Lucifer Haloa, joka katseli tyynen ivallisesti takaisin.
   "Mistä minä sen tietäisin?"
   "Albus!" Rose heittäytyi hänen jalkojensa päälle ja yritti kiskoa häntä vapauteen. "Mitä sinulle on tapahtunut?"
   "Kysy poikaystävältäsi!" Albus karjaisi.
   "ESTOUS!" kuului Jasperin ääni muiden takaa ja kuului inhottava muksahdus ja inahdus ja Albus näki valtavan, nälkiintyneen näköisen suden rötkähtävän maahan tajuttomana - mutta sitten puskasta hyökkäsi esiin uusi susi, se hyökkäsi päin Roxannea -
   "ESTOUS!" karjui Jasper tainnuttaen suden. Poika irvisti. "Noitahan riittää, aletaan mennä!"
   "Mitä täällä tapahtuu?" Rose kysyi ihmeissään ja katsoi Albuksesta Luciferiin ihmeissään.
   "MISSÄ AMELIE ON?" Albus karjui.
   "Ei hän voi tietää, Al - "
   "Totta kai minä tiedän", Lucifer sanoi kuulostaen erittäin tyytyväiseltä itseensä. Albus näki tämän käden puristavan hihansa piilossa taikasauvaa.
   "Jasper!" kuului Lilyn ääni Albuksen sylistä. Shawn tuki tyttöä melkein pitäen tätä sylissään.
   Jasper kääntyi katsomaan Albuksen syliin ja hänen kulmakarvansa nytkähtivät ihmetyksestä. Roxanne nyyhkäisi helpottuneena.
   Jasper osoitti ensin Lilyä taikasauvallaan mutisten suurennusloitsun ja sitten Shawnia.
   "Kylkiluut, kiitos", Lily sihahti. Jasper osoitti jälleen Lilyä taikasauvallaan -
   "LILY!" Albus potkaisi Lilyä jalkaan ja tyttö mätkähti ikävästi suoraan hänen jaloilleen, mutta Lucifer Halon hiljainen tainnutusloitsu meni ohi -
   "KARKOTASEET!" Lucifer karjaisi ja osoitti Jasperin pitelemää taikasauvaa, mutta Jasper näpäytti taikasauvaa melkein laiskasti torjuen kirouksen.
   "Voi, pikkupoika, sinulle pitäisi opettaa vähän tapoja", Jasper tokaisi ja yritti puolestaan riistää Luciferin sauvan, mutta poika torjui sen yllättävän nopealla sauvan sivalluksella.
   Jasper mutisi jotakin kirousta katsoen tiiviisti Luciferia, mutta yhtäkkiä taivaalta välähti vihreä aseistariisuntaloitsu ja sauva nytkähti Jasperin kädestä -
   "Kuka sinä olet?" Rose kuiskasi ja tuijotti Luciferia. Lily, Albus, Shawn, Georgianna, Fred, Roxanne ja Jasper olivat aseettomina Luciferin edessä.
   Lucifer hymyili leveästi. Pojan harmaat silmät tuikkivat vahingoniloisesti. Sitten poika pyyhkäisi taikasauvansa kasvojensa ylitse leveä hymy kasvoillaan koko ajan pysyen.
   Luciferin piirteet muuttuivat, hiukset lyhenivät ja muuttuivat tummista platinanvaaleiksi ja piirteet pehmenivät. Harmaat silmät pysyivät samanlaisina ja niistä paistava voitonriemu ei kadonnut.
   Scorpius Malfoy hymyili leveästi. "Ette olisi ikinä uskonut, vai mitä?"
   "Miksi?" Rose kähähtii.
   Scorpius pyöräytti silmiään. "Pöllin teiltä kisojen järjestely- ja suojataikasuunnitelmat, etkö sinä oikeasti sitä huomannut? Typerä tyttö. Tämän illan tapahtumat toimivat suunnitelmien mukaan minun ansiostani."
   "Missä Amelie on?" Albus kähähti.
   Scorpius pyöräytti silmiään. "Odottaa metsässä, että iso paha susi tulee syömään iltapalaa."
   Albus ärisi. "Minä vielä..."
   "OTTAKAA HEIDÄT KIINNI!" Scorpius karjaisi ja yhtäkkiä ilma oli täynnä huppupäisiä hahmoja luudanvarsillaan ja Albus tajusi kymmenien taikasauvojen osoittavan häntä ja hänen vieressään seisovaa Lilyä.
   Shawn tarrasi Lilyä kiinni lanteista ja kiskaisi tämän maahan ja Albus yritti epätoivoisesti väistää kirouksia, jotka syöksähtivät ilmasta heitä kohti. Syntyi kaaos, kun Jasper, Roxanne, Georgianna, Fred ja Rose juoksivat kirouksia karkuun, mutta tummapäisiä hahmoja ei kiinnostanut, vaan he kaikki yrittivät osua Albukseen ja Lilyyn -
   "Perkele!" huudahti yksi kuolonsyöjistä vihaisesti ja sitten tämän taikasauva tuntui räjähtävän, ja valtava tulen väreissä loistava kirous jysähti maahan - suoraan Fredin ja Georgiannan päälle, kaikki syttyi tuleen -
   Roxanne alkoi kiljua ja Albus tunsi huudon takertuvan kurkkuunsa. Puun ja maan palaset lensivät valtavan, korvat lukkoonlyövän kirouksen voimasta ympäriinsä ja savua oli joka puolella.
   "Ottakaa Potterit! Potterit kiinni!"
   Albus tarttui maassa hänen vieressään makaavan Lilyn käteen, kukaan ei veisi hänen pikkusiskoaan minnekään -
   Yhtäkkiä ilma oli täynnä huutoa ja tummia hahmoja ilmestyi aukiolle metsästä. Kiroukset ja loitsut välähtelivät ilmassa. Albus kuuli isänsä äänen.
   "Ottakaa heidät kiinni!"
   "POTTERIT!" karjaisi Scorpius. Albus näki jonkun nykäisevän kiljuvan Rosen luudanvarrelleen, punaiset kiharat peittivät kasvot -
   "Sain Potterin tytön!" kiljui Rosea kantava tummapäinen hahmo ja syöksähti kohti taivasta väistellen yhtäkkiä joka puolelta apuun tulleiden auroreiden loitsuja. Albus huusi ja savun keskellä hän näki Scorpius Malfoyn kasvot.
   "Jos en saa sinua, otan sitten tyttöystäväsi!" Scorpius huudahti ja heivasi itsensä tummapäisen kuolonsyöjäkaverinsa luudan selkään, he väistivät Harryn kirouksen -
   Ja yhtäkkiä kuolonsyöjät olivat poissa. Savu hälveni. Harry kumartui Albuksen ja Lilyn ylle. "Oletteko kunnossa?"
   "He veivät Rosen!" Albus karjui. "He vievät Amelienkin!"
   "FRED!" kiljui Roxanne ja tuijotti valtavaa monttua, johon kuolonsyöjän kirous oli osunut ja jossa Fred ja Georgianna olivat vain hetkeä aikaisemmin seisseet.

   
Kommentteja? :3

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 19. osa 9.12.
Kirjoitti: jacoblove - 18.12.2013 11:06:31

Kommenttien vähäisyys on aika masentavaa ja inspiraatio vähän ehkä hukassa... haluaisin kovasti kehittyä kirjoittajana ja rakentavat kommentit olisivat oikein tervetulleita...

20. Alku

Huispauksen maailmanmestaruuskisoista oli kulunut viikko, kun James sunnuntaiaamuna maleksi keittiöön aamupalalle. Albus röhnötti pöydän päässä sen näköisenä kuin ei olisi nukkunut kunnolla viikkoon (eikä tämä ollutkaan Jamesin tietojen mukaan) ja Lily joi kahvia näyttäen alakuloiselta. Ginny luki lehteä keskittyneesti.
   "Mitään Rosesta ja Ameliesta?" James kähähti aamutervehdykseksi. Albus pyöritti päätään siirtämättä katsettaan violetista kukkasesta keskellä pöytää. Ginny katsoi Jamesia surullisesti.
   "Ei myöskään Fredistä mitään."
   "Se johtuu vain siitä, että se räjähdys vei hänet mukanaan", Albus tokaisi kylmällä äänellä.
   "Eikä vienyt!" Lily kiljahti.
   Albus katsoi Lilyä halveksivasti. "Satuitko näkemään sen räjähdyksen? Se osui suoraan heihin."
   "Entä sitten? Lipetit varmaan osasi suojella heitä ilman taikasauvaakin, onhan hän sentään opiskellut loitsuja koko ikänsä!"
   "Miksi he eivät ole sitten ilmoittaneet olevansa elossa?" Albus tivasi kiukkuisesti. Poika oli ollut koko viikon kuin räjähdysaltis räiskeperäisen sisuliskon takamus ja ymmärsihän tuon kaiken sen jälkeen, mitä poika oli joutunut kisoissa kokemaan. Silti James oli joutunut viikon verran pidättelemään itseään, jotta ei olisi mukiloinut pojan kiukuttelevaa suuta umpeen.
   "Koska he ovat rakastuneet ja Fred kertoi, että Lipetit voi joutua Azkabaniin heidän suhteensa takia! He ovat karanneet!"
   Albus pyöräytti silmiään. "He ovat kuolleet."
   "Lopeta!" Lily kiljaisi.
   "Albus", Ginny sanoi hiljaa, "Lily on oikeassa, Fred ja Georgianna ovat hyvin voinneet vain karata. Älä kiusaa siskoasi."
   Albus tuhahti halveksuvasti, nousi pöydästä ja käveli keittiön ulko-ovelle kiukkuisin askelin. Veli astui ulos hyisen lokakuun pimeyden valloittamalle pihamaalle, veti hupun päähänsä ja paiskasi oven kiinni takanaan. James katseli Albuksen perään päätään pyöritellen.
   "Poikaparka on sekaisin."
   "Totta kai hän on", Lily sihahti puolustavasti. James nosti kätensä ilmaan kuin rauhan merkiksi.
   "Onko isä töissä?"
   "On", Ginny huokaisi. James nyökkäsi. Viikon aikana hän ei ollut nähnyt isää kuin muutaman kerran aamupalalla ja eilispäivänä Angelinan ankeissa hautajaisissa. Kuolonsyöjien hyökkäyksen takia aurorit tekivät töitä yötä päivää, mutta James uskoi isänsä etsivän hullun lailla Rosea ja Amelieta.
   James huokaisi ja nousi pöydästä katse kiinnitettynä ikkunan takana Albuksen sumuisen pimeässä aamuilmassa näkyään hahmoon. Hän meni keittiön ulko-ovelle ja astui veljensä perässä hyiseen ilmaan.
   Albus potki kukkapenkkejä turhautuneen oloisena, pää painuksissa. Veljen pitkästä hahmosta huokuva alakuloisuus sai Jamesin rintaan iskeytymään ahdistuksen kiduttavan puristuksen ja hetken ajan hän oli kääntyä kannoillaan ja lähteä takaisin sisälle keittiön suomaan lämpöön ja jättää Albus mököttämään kohtalolle yksinään.
   "Lily on niin naiivi", Albus tuhahti kääntymättä katsomaan Jamesia ja potkaisi kukkapenkistä pilkistävää jäästä jäykistynyttä ukonhattua.
   James jäi seisomaan vähän matkan päähän veljestään. "Hän ei vain halua ajatella sitä mahdollisuutta, että Freddie ei palaisi." Ajatus sai Jamesin vatsan kääntymään ympäri ja hän irvisti inhoavasti hädän polttaessa hänen sydämessään. "Meinasitko suututtaa äidin vandalisoimalla hänen rakkaat rehunsa?"
   "Ehkä", Albus sanoi kuulostaen siltä, että ei pahemmin välittänyt. James mietti, oliko hänen veljensä mahdollista välittää tällä hetkellä mistään muusta kuin tyttöystävänsä ja parhaan ystävänsä löytämisestä. Tuskinpa.
   "Scorpius Malfoy on rasittava pönttöpää", James ilmoitti veljelleen, "mutta hän ei ole niin paviaani, että satuttaisi Melia tai Rosea."
   Albus hymähti ilottomasti. "Mistä sinä sen tiedät?"
   James irvisti. "En tiedäkään, mutta toivominen on parempi vaihtoehto kuin ukonhattujen potkiminen."
   "Toivominen on tappavaa", Albus oikaisi. Veli katseli Pottereiden pihamaata kasvoillaan yhtäkkiä niin aikuismaisen vakava ilme, että Jamesia hieman järkytti.
   "Veikkaan, että se kenelle ikinä Scorpius vastaakaan teioistaan ei ole pahemmin ilahtunut siitä, että sai kaksi kaunotarta Harry Potterin räkänokkaisten tenavien sijasta." James muisti Scorpiuksen Tylypahkasta, poika oli ylimielinen ja ärsyttävä, mutta jotenkin oli vaikea kuvitella, että hän olisi johtanut huppupäisen armeijan teurastamaan velhokansaa.
   Albus huokaisi raskaasti. "En kestä tätä. Sitä, että en tiedä missä he ovat ja ovatko he kunnossa. Minun pitäisi olla heidän paikallaan."
   James laski kätensä veljensä olkapäälle. "Tiedän. Isä löytää heidät varmasti."
   Albus ei vastannut ja kova, aikuismainen naamio ei kadonnut veljen kasvoilta. James taputti tätä vielä rohkaisevasti olalle ja meni sitten takaisin sisälle miettien, mikä ihmeen opetus elämän oli tarkoitus heille opettaa, kun se teki tällaisia temppuja.
   James ei koskaan unohtaisi näkyä, jonka hän ja Ava olivat kohdanneet auroreiden siirrettyä huispausstadionin palaset heidän suojakilpeään murskaamasta. Joka puolella oli maannut kuolleita ja loukkaantuneita ihmisiä, verta oli ollut joka puolella ja samoin valtavia, tainnutettuja susia. Huispausstadionista ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin kuolemaa hohkaavat rauniot ja kaiken yläpuolella taivaalla oli loistanut uhkaavan vihreänä valtava pääkallo, pimeyden piirto, kuolonsyöjien merkki, Voldemortin merkki.
   Ava oli rynnännyt Aqualinen syliin ja tytöt olivat halanneet ikuisuuden toisiaan vasten itkien. Se oli ärsyttänyt Jamesia suuresti, mutta hän oli kääntynyt isänsä puoleen ja tivannut tältä, mitä oikein oli tapahtunut. Isä oli kertonut Scorpius Malfoysta ja siitä, kuinka tämä oli varastanut Roselta ja Albukselta suojataika- ja järjestyssuunnitelmat ja kuinka Scorpius oli sitonut Albuksen metsään ja yrittänyt viedä Lilyn ja Albuksen kuolonsyöjätovereineen mukanaan, mutta oli epäonnistunut ja vienyt vahingossa Rosen ja vielä Amelienkin...
   "Minun olisi pitänyt arvata tämä", Harry oli sanonut vihaisesti päätään pyörittäen katsoen surullisena huispausstadionin raunioita. "Kaikki alkoi viimeksikin huispauksen maailmanmestaruuskisoista."
   "Ei kukaan olisi voinut arvata, että kuolonsyöjät hyökkäävät taivaalta", James oli lohduttanut. Harry oli tuhahtanut.
   "Me kun luulimme olevamme varautuneet kaikkeen. Mutta kuolonsyöjien lukumäärä yllätti meidät, heitä oli niin paljon... minua mietityttää, kuka heitä oikein johtaa..."
   "Scorpius Malfoy?" James oli ehdottanut, vaikka ei oikeastaan ollutkaan sitä mieltä.
   Harry oli pyörittänyt päätään. "En usko..."
   "Tarkoittaako tämä sitä, että sota on taas alkanut?" James oli kysynyt.
   "Tämä oli sodanjulistus", Harry oli vastannut surullisesti. "Pelkään, että tämä kaikki oli vasta alkua."
   Ajatus tuntui kuristavan ahdistavalta.
   Jamesin oli tarkoitus mennä takaisin Auroriaan tänään. Teddy oli antanut aurorikokelaille viikon loman, mutta James oli oikeastaan kiitollinen siitä, että oli aika palata takaisin. Auroriassa hikoileminen saisi hänen ajatuksensa pois Rosesta, Ameliesta ja Fredistä ja hänen ei tarvitsisi katsoa koko aikaa Albuksen maailmaa vihaavaa käytöstä ja Lilyn hiljaista surua.
   Myös Lilyn, Roxannen ja Hugon oli tarkoitus mennä takaisin Tylypahkaan tänään. James tiesi, että Hugo oli pistänyt vanhemmilleen railakkaasti vastaan ja ilmoittanut, että hän palaisi Tylypahkaan sitten kun Rose olisi löytynyt ja Fredin kohtalo selvinnyt. Jamesin tietämyksen mukaan Hugo oli kuitenkin hävinnyt väittelyssä vanhempiaan vastaan.
   Lily oli itkeskellyt koko viikon ja ollut mahdottoman surullinen. James oli vältellyt sisartaan ihan niin kuin Albustakin mahdollisuuksien mukaan. Siskon ja veljen tuskan katseleminen oli yksinkertaisesti sietämätöntä.
   Lily tunsi syyllisyyttä siitä, että kuolonsyöjät olivat vieneet Rosen - heidän tarkoituksenaanhan oli ollut viedä Lily ja Albus. Lisäksi Lilyä kaiversi huoli Fredistä ja Roxannesta. Roxanne ei ollut puhunut sanaakaan huispauksen maailmanmestaruuskisojen jälkeen ja oli sulkeutunut isänsä kanssa heidän taloonsa. Hautajaisissa Roxanne oli tuijottanut äitinsä elotonta, kauniisti puettua ruumista kalpein kasvoin kuin ei olisi ymmärtänyt, että tämä todella makasi siinä. George oli puristanut tyttärensä kättä ja tuijottanut vaimoaan kasvot kovettuneina ja silmät kuivina.
   James toivoi hartaasti, että Rose ja Amelie löydettäisiin pian ja Fred ilmestyisi jostakin täysissä ruumiin voimissa virnistellen typerään tapaansa. James oli kuitenkin jokseenkin varma, että hänen toiveensa eivät kävisi noin vain toteen.
   Myöhemmin samana päivänä, kun James lysähti valtavine kasseineen Aurorian oleskeluhuoneen punaiselle karvamatolle, hän tajusi, että epämieluisten asioiden todistaminen ei suinkaan ollut ohitse. Ava ja Aqualine makoilivat tavallisella paikallaan takkatulen edessä olevalla punaisella sohvalla ja tyttöjen raajat olivat kietoutuneet toisiinsa ällöttävän intiimillä ja läheisellä tavalla.
   Avan suu loksahti auki yllätyksestä ja tyttö kavahti syyllisesti hieman kauemmas Aqualinesta. James mulkoili tyttöjä.
   "Moi", Aqualine tervehti varuillaan. "Miten menee?"
   "Paskasti", James ärähti takaisin ja katsoi Avaa. Tyttö vältteli hänen katsettaan.
   Aqualine kohotti kulmaansa. "Oletko ihan kunnossa?"
   "En", James ärähti, nousi seisomaan ja kiskaisi urheilukassinsa olalleen. "Moro."
   Hän marssi makuusalikäytävälle ja suoraan omaan huoneeseensa välittämättä katsoa, ketä muita oleskeluhuoneessa oli istumassa iltaa ja kirosi raivostuttavaa Aqualinea ja vielä raivostuttavampaa Avaa.
   Ava käyttäytyi aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut! Aivan kuin monen tunnin lemmiskely suojakilven alla sekasorron keskellä ei olisi merkannut tytölle mitään! Siinä tyttö vain makoili ärsyttävään tyttöystäväänsä kietoutuneena ilman huolen häivääkään!
   James paiskasi huoneensa oven kiinni vihaisesti. Hänen huoneensa näytti siltä kuin se oli näyttänyt viikkoa aikaisemminkin, sotkuiselta ja pimeältä. James irvisti inhoavasti, heitti kassinsa petaamattomalle sängylleen ja paineli takaisin makuusalikäytävälle ja Shawnin nimikylttiä kantavalle ovelle.
   Shawn makasi sängyllään ja piirteli hajamielisesti uudella taikasauvallaan kimaltelevia kiemuroita ilmaan. Poika kohotti katseensa Jamesin astuessa sisälle.
   "Lohikäärmerakastaja, miten menee?"
   James meni sängylle istumaan, risti jalkansa ja nojasi päätään seinään. "Kurjasti."
   Shawn hymähti. "Sama täällä. Tämä typerä sauva ei tottele minua niin kuin pitäisi."
   "Mitä muuta odotit? Ollivander on kadonnut ja tuo kepukka ei ole puoliksikaan niin hyvä kuin Ollivanderin sauvat."
   "Jep", Shawn huokaisi alistuneesti. "Miten kotona menee?"
   "Albus kiukuttelee ja sylkee minkä ehtii, isä on koko ajan töissä ja Lily on tehnyt minut melkein hulluksi itkullaan. Kaikki palautuu suhteellisen normaaliksi vasta sitten, kun Rose, Amelie ja Fred löytyvät."
   Shawn irvisti ilottomasti. "En usko, että Fred löytyy, kamu, olen pahoillani. Se räjähdys oli aika massiivinen."
   Jamesin kurkkua kuristi ja hän nyökkäsi.
   "Sinulla ei ollut tilaisuutta kertoa, mitä sinulle oikein tapahtui kisoissa, kun minä laukkasin ympäri metsää peukaloisena susia karkuun sinun haavoittunutta pikkusiskoasi kantaen", Shawn sanoi johdattelevasti.
   James hymähti. "Minä ja Ava loikoilimme leppoisasti huispausstadionin jämien alla ja odotimme turvallisessa kuplassamme sillä aikaa, kun ihmiset ympärillä kuolivat."
   Shawn nousi istumaan ja katsoi Jamesia silmät kiiluen. "Sinä ja Ava, vai?"
   James ynähti. Hän ei ollut kiinnostunut kertomaan, mitä hänen ja Avan välillä oli tapahtunut, etenkin, kun tyttö käyttäytyi aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Shawnin katse oli ärsyttävän tietäväinen, kun tämä laskeutui jälleen sängylleen makaamaan.

*

Lily heräsi omasta pylvässängystään Rohkelikkotornista aikaisin maanantai-aamuna ja hänen katseensa karkasi heti Roxanneen tummaan hahmoon makuusalin hämärässä. Tyttö istui sängyllään täysissä pukeissa pitkät kiharat valtoimenaan ja tuijotti pimeyteen. Gabriellan hentoinen kuorsaus kuului huoneen nurkasta.
   "Rox?" Lily sanoi unisella äänellään kysyvästi. Roxanne ei reagoinut mitenkään ja tytön katse tuijotti tyhjyyteen. Lily huokaisi. Roxanne ei ollut sanonut sanaakaan sen jälkeen, kun he olivat lähteneet kaaoksen jälkeen pimeästä metsästä porttiavaimille.
   Lily kävi suihkussa ja palasi makuusaliin kouluhameeseensa ja kauluspaitaansa pukeutuneena. Roxanne ei ollut liikahtanutkaan sängyltään. Lily meni istumaan tytön viereen sängylle ja kietoi kätensä tämän harteiden ympärille.
   "Olen varma, että Fred on kunnossa", Lily kuiskasi. "Kaikki järjestyy vielä, lupaan sen."
   Roxanne kääntyi katsomaan Lilyä. Lily säikähti parhaan ystävänsä silmistä paistavaa kylmää tyhjyyttä. Hän huokaisi. "Mennään aamupalalle."
   Ihmiset alkoivat heti kuiskuttelemaan keskenään, kun Lily ja Roxanne saapuivat Suureen Saliin. Lily mulkoili kuiskuttelijoita ja hänen katseensa osui Hugoon, joka istui pää painuksissa heidän tavallisilla paikoillaan pöydän päässä. Tyhjä paikka Hugon vieressä sai Lilyn sydämeen sykähtämään ikävästi hänen rinnassaan.
   "Moi", Lily sanoi, kun hän ja Roxanne istuivat Hugoa vastapäätä. Hugo moikkasi takaisin ja hänen vakava katseensa tutki Roxannen kasvoja ja sitten poika vilkaisi Lilyä merkitsevästi. Lily katsoi takaisin antaen huolen huokua silmistään ja kaatoi sitten Roxannelle ja itselleen appelsiinimehua.
   "Sinun pitää syödä jotakin, Rox."
   Roxanne irvisti inhoavasti ja pudisti päätään. Lily huokaisi ja vaihtoi uuden katseen Hugon kanssa.
   Gabriella tuli aamiaiselle kuudesluokkalaisen Carrie Seen kanssa. Gabriellan katse vaelsi jäykästä Roxannesta alakuloiseen Hugoon ja huoli nousi Gabriellan sydämenmuotoisille kasvoille hänen istahtaessaan Hugon toiselle puolelle. Kaikki olivat vaitonaisia. Lilyllä ei ollut mitään sanottavaa kenellekään ja Roxanne ei näyttänyt edes tajuavan, että hänen ympärillään oli ihmisiä.
   "Oletteko nähneet uuden loitsujen opettajan?" Carrie kysäisi rikkoen hyytävän hiljaisuuden. "Hän on niin kuuma, että voisin syödä hänet. Ja kaikesta päätellen kaikki koulun tytöt ovat samaa mieltä kanssani. Tosin hänessä on myös jotakin pelottavaa."
   Lilyä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa uuden opettajan seksikkyys tai  pelottavuus ja hän vain ynähti vastaukseksi. Kukaan ei sanonut mitään.
   Samassa Lily näki Pamela Parkinsonin lähestyvän heidän pöytäänsä muutaman luihuistoverinsa kanssa. Pamelan kasvoilta loisti vahingoniloinen onnellisuus. Lily tarrasi Roxannen käteen ja kiskaisi tytön ylös. Hän ei todellakaan kaivannut Lehmiksen naljailua huispauksen maailmanmestaruuskisojen tapahtumista ja vielä vähemmän Roxanne kaipasi sitä.
   "Älkää antako hänen tulla meidän perään", Lily huoahti hätäisesti Hugolle ja Gabriellalle ja lähti taluttamaan jäykkää Roxannea ulos salista. Monien opiskelijoiden katse seurasi heidän kulkuaan salin oville saakka ja Lilyä tuskastutti, hänen olisi tehnyt mieli kiljua ja raivota, ehkä kirota joku. Ehkä hänen olisi sittenkin pitänyt ottaa yhteen Lehmiksen kanssa.
   Pimeyden voimilta suojautumisen tuntien aihe oli mielen sulkeminen, professori Butler pisti heidät harjoittelemaan lukitilista. Lily oli Roxannen pari, mutta Roxanne ainoastaan seisoi paikallaan ja tuijotti uutta taikasauvaansa aivan kuin ei olisi aivan ymmärtänyt, minkä takia hän piti puista keppiä kädessään. Professori Butler käski Roxannen istumaan ja lukemaan kirjasta lukitiliksen teoriaa ja Lily meni harjoittelemaan lukitilista Hugon ja Gabriellan kanssa. Lilyn oli vaikea keskittyä harjoittelemiseen, hänen katseensa karkasi jatkuvasti jäykkänä istuvaan Roxanneen, joka tuijotti tyhjyyteen.
   "Pitäisikö hänen mennä matami Pomfreylle?" Gabriella kysäisi kuiskaten Hugolta ja Lilyltä. Serkukset vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti.
   "Ei."
   "Hän on niin..." Gabriellan ruskeat silmät vilkuilivat Roxannea päästä varpaisiin kuin etsien oikeanlaista sanaa. "Poissaoleva."
   "Hänen äitinsä murhattiin hänen silmiensä edessä ja hän ei tiedä, onko hänen veljensä elossa vai kuollut", Hugo sanoi huokaisten ja vilkaisten hänkin Roxannea. "Totta kai hän on sekaisin."
   "Mitä me voimme tehdä?" Gabriella kuiskasi.
   Lily ja Hugo katsoivat avuttomana toisiaan. Mitä he olisivat voineet tehdä? Roxannen oli itse koottava itsensä kasaan, kukaan ei voinut tehdä sitä tytön puolesta. Ei, vaikka Lily olisi ilomielin tehnytkin sen, jotta hänen ei olisi tarvinnut katsoa parhaan ystävänsä tyhjää tuskaa enää hetkeäkään.
   Pimeyden voimilta suojautumisen jälkeen he menivät loitsutunneille. Hugo ja Lily taluttivat jäykän Roxannen luokkahuoneeseen ja istuttivat tytön väliinsä. Gabriella istui Lilyn viereen. "Oletteko varmoja, että hänen ei kannata mennä Sairaalasiipeen? Miksi hänen pitää istua tunnilla, kun hän kerran ei näytä tajuavan ympäröivästä maailmasta tuon taivaallista?"
   Lily pyöritti päätään. "Hän tarvitsee normaalia elämää, ei matami Pomfreyn hössötystä."
   Gabriellan ilme oli epäileväinen.
   "Huomenta", kuului ääni, jossa oli ivallisen huvittunut särmä ja Lilyn sydän hypähti, kun vaaleahiuksinen, jäntevä mies sulki luokkahuoneen oven takanaan pahaaenteilevän kovaäänisesti ja marssi luokan eteen. "Minä olen teidän uusi loitsujen opettajanne professori Blom."
   Lily tuijotti Jasperia järkyttyneenä. Jasper vilkaisi Lilyä vahingoniloisesti virnistäen ja hänen katseensa käväisi tyhjään tuijottavassa Roxannessa ennen kuin tämä heittäytyi tuoliinsa opettajan pöydän taakse.
   "Etkös sinä ole aika nuori professoriksi?" Hugo kysäisi huvittuneena ja yllättyneenä.
   Jasper virnisti ja vetäisi hihastaan taikasauvansa. Hän pyöritteli sitä laiskasti sormissaan. "Mieluummin nuori kuin vanha."
   "Millaisella opettajalla on muka kulmakoru?" kysyi joku heidän luokkatovereistaan kuiskaten, mutta kaikki kuitenkin kuulivat.
   Jasper hymähti ja mutisi sitten matalalla äänellä jonkun loitsun. Samassa luokkahuone pimeni tunnelmallisesti ja katto syttyi täyteen kaikissa sateenkaaren väreissä loistavia tähtiä, jotka kieppuivat ja välkähtelivät piirrellen erilaisia kuvioita kattoon kuin kiusoitellen. Lily henkäisi ihastuksesta.
   "Loitsut ovat kaikkien taikojen esi-isä. Kaikki taiat polveutuvat loitsuista ja ovat vuosien aikana saanneet eri muotonsa: pimeyden voimilta suojautuminen, taikajuomat ja muodonmuutokset. Loitsujen kirjo on loputon, loitsujen avulla velho tai noita voi tehdä mitä ikinä haluaa, vain taivas on rajana ja senkin ylitse pääsee, jos vain on tarpeeksi taitava." Jasper pyöräytti taikasauvaansa hitaasti ilmassa ja tähdet katossa lähtivät valumaan hitaasti alaspäin kohti mykistyneitä rohkelikkoja.
   "Jokaisella ihmisellä on síelu", Jasper kertoi. "Noidilla ja velhoilla sielu on täynnä taikuutta, täynnä loitsujen kauneutta. Taioilla voi tehdä ihmeitä. Taikuus on muutakin kuin hölmöjä sanoja ja pari hassua puukepin heilautusta. Minä opetan teille tänä vuonna, mitä todellinen taikuus on."
   Tähdet laskeutuivat Lilyn, Hugon, Roxannen ja muiden ylle ja katosivat kimaltaen tyhjyyteen. Näyn kauneus sai jostakin syystä kyyneleet kihahtamaan Lilyn silmiin.
   Tunnin päätyttyä Lilyn ja muiden luokkatoverit lähtivät Suureen Saliin lounaalle. Lily, Hugo ja Roxanne jäivät loitsuluokkaan ja Jasper katseli heitä huvittuneesti. Nuori loitsujen opettaja oli nostanut jalkansa pöydälle ja näytti niin epäprofessorimaiselta, että Lilyä nauratti.
   "Professori, vai?" Hugo kysäisi pieni hymynkare huulillaan nykien. "Vaikuttava aloitus, professori Blom."
   Jasper hymyili vinosti. Hänen vihreät silmänsä kiilsivät. "Ajattelin, että voisihan sitä kokeilla ihan mielenkiinnon vuoksi."
   "Ja siksi, että James on ihan naapurissa", Lily arvasi.
   "Lohikäärmerakastaja ja minä olemme asunneet aivan liian monta vuotta eri mantereilla", Jasper kertoi, "näin mahdollisuuden olla vaihteen vuoksi lähellä ja tartuin siihen."
   "Pyysit rehtori Diazilta töitä heti, kun kuulit, että Lipetit on erotettu?" Hugo kysäisi.
   Jasper kohautti olkapäitään. "Anastasia ei olisi voinut olla iloisempi, kun tarjouduin ottamaan pestin. Minusta tuntuu, että hän tykkää minusta", nuori professori lisäsi silmäänsä iskien.
   Lily pyöräytti silmiään ja kääntyi katsomaan Roxannea, joka istui edelleen paikallaan jäykkänä ja poissaolevana. Jasperin katse seurasi Lilyn katsetta.
   "Mikä häntä vaivaa?"
   "Mestaruuskisojen tapahtumat", Hugo kertoi.
   Jasper nousi tuoliltaan, meni Roxannen luokse ja kyykistyi tytön eteen. "Roxanne?"
   Roxannen ruskeat silmät katsoivat Jasperin kasvoja, mutta mikään lihas tytön kasvoilla ei värähtänyt. Jasper kurtisti kulmiaan.
   "Kauanko hän on ollut tällainen?"
   "Siitä saakka, kun lähdimme metsästä", Lily kertoi ja antoi huolen paistaa äänestään. "Hän on ihan sekaisin."
   Jasperin katse porautui Roxannen silmiin. Hetki kesti ikuisuuden, sitten Jasper nyökkäsi kuin itsekseen.
   "Hän toipuu kyllä", nuori professori kertoi. "Hän tarvitsee vain aikaa."
   Lily nyökkäsi ja tarttui Roxannen käteen. "Tule, Rox, mennään."
   Roxanne ei liikahtanutkaan, tyttö tuijotti edelleen eteensä polvistuneen Jasperin kasvoja. Hugo huokaisi, tarttui Roxannen käsivarteen ja nosti tämän ylös. Lily ja Hugo taluttivat Roxannen ulos luokasta. Jasper katseli heidän peräänsä.
   Kun päivän oppitunnit olivat loppuneet Lily vei Roxannen heidän makuusaliinsa ja peitteli tytön tämän sänkyyn. Roxanne käpertyi sikiöasentoon ja halasi itseään katse tyhjyyteen tuijottaen. Lily painoi suukon parhaan ystävänsä kiharapaljouteen.
   "Kaikki on hyvin, Rox", Lily kuiskasi, "kaikki tulee olemaan vielä hyvin."
   Roxanne ei vastannut. Lily huokaisi ja meni kaivamaan sänkynsä alta Tulisalamansa. Pieni lento Tylypahkan yllä oli nyt paikallaan mielen tyhjentämiseksi.
   Tylypahka oli ylhäältä päin katsottuna aivan niin kaunis kuin aina ennenkin. Illan pimeydessä sadat ja taas sadat valot olivat kuin toivonpilkahduksia hämärän keskellä. Lily veti syvään pimeää ilmaa sisäänsä ja kierähti makaamaan luudanvartensa päälle katsellen Tylypahkan taianomaista kauneutta. Linna suorastaan hohkasi sitä kaunista taikaa, josta Jasper oli oppitunnillaan puhunut, Lily ymmärsi mitä tämä oli tarkoittanut, hän saattoi tuntea linnan taian ihollaan.
   Lily katseli taivasta yllään. Harmaa pilvipeite peitti taivaan, mutta siellä täällä rakoili sininen, loputon tähtiä tuikkiva avaruus. Mikä merkitys kaikella oli? Miksi maailmassa oli tuskaa ja pimeyttä, mitä kuristavan surun oli oikein tarkoitus heille opettaa?
   Isä olisi sanonut, että rakkaus oli kaiken sen arvoista. Että rakkaus oli se syy, miksi tuskan ja surun saattoi kestää, tieto siitä, että oli olemassa jokin paljon pimeyttä suurempi voima. Että rakkauden valo peittoaisi pimeyden tuskan milloin tahansa.
   Hiljaiset kyyneleet täyttivät Lilyn silmät. Hän mietti Rosea ja Amelieta, hän mietti Frediä ja Angelinaa. Hän ei voinut kuin toivoa, että jotenkin kaikki päättyisi parhain päin. Lilyllä oli kuitenkin ikävä tunne, että matka olisi pitkä ja täynnä pimeyttä.
   Mutta hän oli elossa. Hän oli elossa ja hänen perheensä oli elossa. Ja Lilyllä oli maailman paras ystävä, joka tarvitsi häntä nyt enemmän kuin koskaan. Roxanne tarvitsi Lilyn olevan vahva nyt, kun kaikki tytön sisällä kärsi.
   Lilyn elämä oli ollut aina onnentäytteinen, isä ja äiti olivat pitäneet siitä huolen ja antaneet hänelle pohjan hyvään, onnelliseen elämään. Typerät wannabe-kuolonsyöjät eivät veisi hänen onneaan pois, Lily ei sallisi sitä.
   "Älkää kasvako liian isoiksi", isä oli toivonut, kun oli hyvästellyt heidät King's Crossin asemalla vain kuukautta aikaisemmin. Lily ei ollut ymmärtänyt, mitä isä oli tarkoittanut, mutta hänestä tuntui, että hän ymmärsi nyt. Isä oli toivonut, että elämä antaisi heidän olla vielä hetken aikaa lapsia, pinnallisia, huolettomia lapsia ilman aitoja ongelmia. Isän toive ei toteutuisi, Lily tiesi sen. Tämä vuosi olisi vaikein kaikista ja aikuisuus oli aivan heidän kintereillään, lipoi inhottavalla kielellään heidän kantapäitään. Lily toivoi olevansa tarpeeksi vahva kestääkseen kaiken, mitä elämä oli hänen eteensä paiskaamassa.
   Lily liiteli luudanvarrellaan myöhään yöhön Tylypahkan yllä. Kun hän viimein palasi makuusaliinsa, hän huomasi Roxannen vuoteen olevan tyhjillään, ja valkoiset peitteet oli potkittu jalkopäähän. Gabriellakaan ei ollut huoneessa. Missä helkkarissa Rox oli?
   Kylpyhuoneesta kuului juuri silloin kolahdus. Lily viskasi Tulisalamansa sängylleen, ampaisi kylpyhuoneen ovelle ja kiskaisi sen auki.
   Roxanne istui turkoosissa paitulissaan lattialla. Joka puolella lattialla hänen ympärillään oli mustia, pitkiä kiharia hiuksia. Roxanne puristi taikasauvaa kädessään. Lily henkäisi katsoessaan parhaan ystävänsä kalpeita kasvoja. Kullanruskea iho kimalteli kylpyhuoneen hämyisessä valossa ja lyhyet mustat hiukset koristivat siroja kasvoja saaden ruskeat silmät näyttämään hyvin suurilta. Roxannen eloton katse oli poissa ja ruskeiden silmien katse oli kova ja peräänantamaton, kun tyttö katsoi Lilyä silmiin.
   "Kukaan ei enää ikinä muuta minua hylkeeksi", Roxanne sanoi heiveröisellä äänellä, jossa oli kova särähdys.
   Lily uskoi häntä.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 20. osa 18.12.
Kirjoitti: jacoblove - 19.12.2013 12:45:08

21. Vankina

Rose hipelöi tärisevin sormin pinniä kädessään ja koska hän ei ollut viikon aikana muuta tehnytkään, hänen sormensa olivat vereslihalla ja niihin koski. Rose puri huultaan ja henkäisi syvään ensin sisään ja sitten taas ulos. "Keskity", hän mutisi itselleen silmät suljettuina.
   Mutta pinni hänen kädessään kaiversi reikää aristavaan sormenpäähän eikä suinkaan tiirikoinut tietä vapauteen niin kuin tarkoitus olisi ollut, se heilahteli löyhän vapaasti suuressa, limaisen peitteen päällystämässä mustassa lukossa. Turhautuneena Rose viskasi pinnin kädestään kostean kylmälle kivilattialle. Minkä takia hän oli vain nauranut Roxannen ja Fredin selittäessä, että jästitemput olivat todella kätevä hallita? Tämä tilanne oli oiva esimerkki kädentaitojen puutteesta.
   Rose lysähti kaltereiden ympäröimän sellinsä peräseinää vasten ja oikoi epämiellyttävältä haisevaa paitaansa, joka oli vielä viikko sitten ollut valkoinen, mutta oli nyt likaisenharmaa. Hänen jokainen raajansa kirkui heikkouttaan ja kiduttavan ihanat muistikuvat ruokaisista juhlapöydistä, joita Rose oli kahdeksantoista vuotisen elämänsä aikana nähnyt välähtelivät hänen mielessään. Kuinka hän kaipasikaan äitinsä kukoistavaa aamupalapöytää ja Ginnyn leivoksia! Molly-mummon hekumallisen ihanaa karjalanpaistia ja Tylypahkan loputtomana janana jatkuvia pöytiä täynnä herkkuja laidasta laitaan. Rose toivoi, että olisi osannut arvostaa herkkuja silloin eikä vasta nyt, kun ne olivat vain kiduttava onnellinen muisto. Rose toivoi, että olisi osannut arvostaa kaikkea enemmän silloin, kun oli ollut vapaa.
   Kuten vaikkapa raikasta, luonnolta tuoksuvaa ilmaa. Sinisen taivaan kauneutta ja puiden huojuntaa tuulessa. Tuulen kutitusta iholla. Auringon lämpöä kasvoilla. Rakkaiden ihmisten naurua. Saisiko hän ikinä enää kokea näitä itsestäänselviä elämän pieniä iloja? Saisiko hän enää ikinä nähdä äitinsä lempeää hymyä tai kuulla isänsä kyynisyyden siivittämää naureskelua? Saisiko hän enää ikinä närkästyä Hugon piikittelystä tai keskustella Albuksen kanssa kaikesta maan ja taivaan välillä?
   Kyyneleet kihahtivat Rosen silmiin ja nyyhkäisy karkasi hänen huuliltaan. Nyyhkäisy kaikui homeelta haisevan, loputtomiin jatkuvan kostean ja pimeän tunnelin kivisistä seinistä. Käytävää pitkin kaikui takaisin hiljainen, surullinen huokaus.
   "Mel?" Rose huoahti. "Kaikki okei?"
   Amelien ääni jostakin pitkän tunnelin siimeksestä oli ivallinen. "Joo, kaikki on ihan loistavasti." Roseen koski kuulla Amelien äänestä paistava tuskainen heikkous. Tyttö oli varmasti aivan yhtä nälkäinen kuin hänkin. Raivostuttava Scorpius Malfoy oli tuonut heille ruokaa muutama päivä sitten - jos ruoaksi nyt saattoi kutsua keltaista limamössöä, jota Scorpius oli ivallisesti hymyillen kutsunut perunasoseeksi, mutta joka oli maistunut lähinnä haiskun ulosteelta.
   "Miten lukon ja pinnin yhteistoiminta sujuu?" Amelien ääni kysyi.
   "Surkeasti", Rose vastasi takaisin. Amelie äännähti turhautuneesti.
   "Yritä!"
   Rose vilkaisi verta valuvia sormenpäitään. "Ei se onnistu!"
   "Pistä se onnistumaan!" Amelie kuulosti kiukkuiselta ja Rosea harmitti, hyvähän se tytön oli omasta sellistään pinnittömänä sanoa.
   "Sormeni valuvat verta!"
   "Hui kauheaa, senkin neiti! Tietääkseni valut verta joka kuukausi etkä ole vielä kuollut."
   "Onko tämä oikeasti oikea hetki puhua kuukautisista?" Rose mutisi hieman närkästyneenä ja otti lattialta raivostuttavan yhteistyöhaluttoman pinnin käteensä jälleen. Hän meni polvilleen kaltereidensa vierelle, vei kätensä niiden lävitse ja työnsi pinnin varmasti tuhannetta kertaa lukkoon.
   "Meillä tuntuu olevan aikaa puhua mistä tahansa, mutta suoraan sanottuna puhuisin paljon mieluummin niin, että näkisin sinut", Amelie sanoi. "Näiden limaisten seinien tuijottaminen alkaa olla jo aika tylsää."
   "Ihanko totta?" Rose huokaisi sarkastisesti ja heilautti punaiset kiharansa pois kasvoiltaan.
   Pinni heilui lukossa turhauttavasti. Rose väsyi olemaan polvillaan ja lysähti kaltereita vasten ottamatta pinniä kuitenkaan lukosta.
   "Mitä teet ensimmäisenä, kun pääsemme pois täältä?" Rose kysäisi Amelielta täyttääkseen hyytävän hiljaisuuden.
   Amelie hymähti. "Jos sinä ikinä saat lukon typerällä pinnilläsi auki, juoksen täältä suoraan Albuksen syliin ja suutelen häntä niin kauan, että pyörryn."
   "Kuulostaa ihanalta", Rose sanoi haikeasti, mutta hänen sydäntään kaiversi pieni mustasukkainen raapaisu. Hänellä ei ollut ketään, kenen syliin juosta ja ketä suudella. Hän oli ollut ihastunut Lucifer Haloon ja luullut, toivonut, että tämä tunsi samoin - ja sitten poika olikin paljastunut Scorpius Malfoyksi! Kuinka Rose oli saattanutkin olla niin käsittämättömän typerä? Kuinka hän ei ollut tunnistanut hänen ja Albuksen suurimman Tylypahka-aikojen vihamiehen silmiä? Hän oli aina ajatellut, että niissä oli jotakin tuttua, mutta niiden voima oli tuntunut vetävän Rosea puoleensa... Typerä, typerä, typerä, kerta kaikkiaan typerä!
   Kuului kova naksahdus ja Rosen suu loksahti auki samalla, kun hän kaatui kosteaan maahan sellin oven avautuessa hänen selkänsä takana.
   "Mikä tuo oli?" Amelie parahti.
   "Sain sen auki!" Rose kiljaisi. Ääni kaikui pitkässä, sokkeloisessa tunnelissa.
   "Shh!" Amelie huudahti. "Älä huuda!"
   Rose kompuroi seisomaan ja astui ulos sellistään. Hän ryntäsi pitkää käytävää eteenpäin. Muutamat lepattavat soihdut valaisivat hänen tietään. Sellejä oli joka puolella ja tunneli haarautui aina vain uusiin käytäviin.
   "Missä sinä olet?" Rose parahti. Adrenaliini tykytti hänen suonissaan ja halu juosta karkuun, juosta aina vain taakse katsomatta oli suunnaton. Mutta hän ei menisi minnekään ilman Amelieta.
   "Tänne päin!" kuului Amelien ääni jostakin ihan läheltä. Rose juoksi kohti ystävättärensä ääntä, ohitti jälleen uuden haarautuvan käytävän ja näki vihdoin Amelien ryytyneen hahmon. Tyttö rötkötti sellinsä kaltereita vasten ja vaalea polkkatukka roikkui likaisena kasvoilla. Tytön vaaleat farkut ja sininen paita olivat sen saman mönjän peitossa, joka verhosi kivisiä lattioita ja seiniä. Amelien siniset silmät loistivat kuitenkin onnesta ja ilosta, kun Rose ilmestyi hänen eteensä. He halasivat kaltereiden lävitse tiukasti toisiaan.
   "Lukko", Amelie kähähti ääni tunteita tihkuen. Rose ojensi pinniä pitelevän kätensä Amelien eteen.
   "Neiti on hyvä ja yrittää ihan itse."
   Amelien ilme oli voitonriemuinen, kun hän työnsi pinnin lukkoon. "Onnekseni Fred ja Roxanne opettivat minulle jästien jaloja ja näppäriä taitoja."
   "Muistan kyllä", Rose hymähti. He olivat olleet koko Pottereiden ja Weasleyden suvun voimin Espanjan Kanariansaarilla kesälomalla ja Fred ja Roxanne olivat opettaneet serkkukatraalleen isältään oppimia jästijekkutaitoja. Albus ja Rose olivat hymähtäneet ylimielisesti ja syventyneet kirjojensa pariin, kun taas muut serkut olivat innokkaana ottaneet oppeja vastaan hurjan naurunremakan siivittämänä. Rose hymyili itsekseen muistolle. Hän ja Al olivat lopulta kyllästyneet lukurauhattomaan meteliin ja menneet kesämökin pihalle turkoosin veden ympäröimän rannan hiekalle makoilemaan. Muutaman tunnin kuluttua, juuri kun he olivat puhuneet ääneen siitä, kuinka ihanan rauhallista oli, James, Hugo ja Fred olivat loikanneet hurjasti nauraen heidän ylitseen ja juosseet laiturille ja siitä suoraan veteen Lily ja Roxanne aivan kannoillaan pienissä bikineissään. Amelie oli lysähtänyt Albuksen ja Rosen väliin pyyhkeille ja painanut pienen suukon Albuksen huulille onnellisesti hymyillen.
   Kova naksahdus keskeytti Rosen muisteloinnin ja Amelie virnisti voitonriemuisesti. "Ja minä tein juuri kahdessa minuutissa sen, mitä sinä olet väkertänyt viikon verran."
   "Pisteet sinulle ja seuraavissa maailmanmestaruuskisoissa katsokin, että pidät pinnejä päässäsi", Rose huoahti ja veti Amelien uuteen syleilyyn. Hän rutisti parhaan ystävättärensä pientä vartaloa onnellisena. Amelie halasi takaisin ja tarttui sitten Rosen käteen.
   "Lähdetään helkkariin täältä."
   "Joo", Rose henkäisi ja katseli ympärilleen pitkässä, mutkikkaassa tunnelissa. "Missäköhän päin helkkari mahtaa olla?"
   Amelie hymähti. "Ei mitään hajua, mutta mennään vain eteenpäin."
   He lähtivät kävelemään käytävää pitkin. Rose haisteli ilmaa, siinä oli suolainen maku. "Miksi täällä on niin kosteaa? Haistatko sinäkin meri-ilman?"
   "Joo ja minusta tuntuu, että olemme maan alla", Amelie sanoi ja katseli levottomasti ympärilleen.
   He haahuilivat tunnelissa tuntikausilta tuntuvan ajan. Heidän energiavarastonsa oli auttamattoman heikko ja käveleminen oli hyvin raskasta. Ajatus vapaudesta antoi heille kuitenkin voimaa.
   Yhtäkkiä Amelien ote Rosen kädestä tiukentui. "Rose."
   Rosen katse seurasi Amelien katsetta ja hän näki kiviset kierreportaat, jotka johtivat jonnekin ylöspäin. Tytöt menivät portaiden luo ja ryhtyivät liukastellen kiipeämään niitä ylöspäin.
   Meri-ilman tuoksu vahvistui ja Rose saattoi tuntea ilmavirran kasvoillaan, mikä ei voinut tarkoittaa muuta kuin sitä, että vapaus ja ulkoilma olivat aivan lähellä. Samalla Rose kuitenkin tunsi jotakin kummallista... jotakin hyytävän pelottavaa, ahdistavaa, kammottavalla tavalla tuttua...
   "Tunnetko sinäkin tuon?" Rose kuiskasi Amelielle ja puristi tämän kättä entistä lujempaa.
   Amelie hieroi rintaansa näyttäen ahdistuneelta. "Joo... tuntuu ihan..."
   "Ankeuttajilta", Rose henkäisi heidän astuessaan viimeisen portaan ylitse ja hyytävän ilmavirran iskeytyessä heidän kasvoilleen. He olivat tulleet valtavan kivisen rakennuksen kellarista hyiselle kalliolle. Joka puolella heidän ympärillään oli kuohuavaa, aaltopäistä, silmänkantamattomiin jatkuvaa harmaata merta. Hurjat aallot pieksivät kallioita. Taivas oli aivan yhtä harmaa kuin meri ja ilmassa huokui uhkaavuus, pelottava ja ahdistava epäonnen tuntu...
   "Me olemme Azkabanissa", Amelie henkäisi kauhuissaan.
   Ja samassa uhkaava usva ympäröi heidät ja kuristavan ahdistava tunne voimistui, puristi Rosen sydäntä ja mieltä ja hyytävä kylmyys sai tuskan hien nousemaan hänen iholleen. Kymmenet huppupäiset hahmot ympäröivät heidät ilmestyen sumusta kammottavasti röhisten, ilmasta kaiken onnen imien jättäen jäljelle ainoastaan alkukantaisen pelon ja surun...
   Amelie tarrasi kiinni Roseen uikuttaen kauhuissaan. Rose puristi Amelieta syliinsä yrittäen epätoivoisesti keksiä, miten päästä karkuun, mutta järkevä ajattelu oli mahdotonta onnen imeytyessä kauemmaksi, tyhjyyden täyttäessä Rosen sydämen jokaisen sopukan...
   "ODOTUM SUOJELIUS!" karjaisi miehen ääni ja valtava hopeisen valkoisena hohtava solakka susi hyökkäsi ankeuttajien kimppuun. Ankeuttajat kiljuivat inhottavan kimeillä äänillään ja syöksyivät pois suojeliuksen tieltä, lipuivat valtavan kivisen velhovankilan varjoihin ja pois kallioilta...
   Scorpius Malfoy marssi Rosen ja Amelien luokse taikasauvaa kädessään pyöritellen. Pojan platinanvaaleiden hiuksien kehystämät kasvot olivat tyytymättömät.
   "Miten helvetissä te pääsitte pois tunneleista?" poika kivahti.
   "Tiirikoimalla lukot", Amelie ärähti kiukkuisesti takaisin ja Rose pyöräytti silmiään. Ameliella oli mitä typerin tapa laukoa totuus aina heti suustaan, tyttö oli yksinkeraisesti kykenemätön valehtelemaan ja oli aina ollutkin. Scorpiuksen kasvot vääristyivät kiukusta ja harmaiden silmien katse pyyhki ensin Amelien ylitse ja sitten pitkin Rosen vartaloa päästä varpaisiin. Poika ojensi kätensä ja nykäisi pinnin Rosen punaisista kiharoista inhoavasti. Rose kavahti kosketusta, mutta ei siksi että olisi pelännyt. Scorpiuksen käden kosketus oli kuin polttava hiilihanko ja sai Rosen vartalossa sykkimään mitä oudoimman tykyttävän, hitaasti polttavan tunteen. Scorpiuksen harmaiden silmien katse lukittui Rosen silmiin ja hetken aikaa Rose oli varma, että Scorpius oli täysin tietoinen siitä, mitä tämän kosketus oli saanut aikaan. Scorpius nykäisi katseensa irti ja osoitti heitä taikasauvallaan.
   "Ja nyt neidit kääntyvät kiltisti ympäri ja palaavat kellariin", Scorpius sanoi maireasti hymyillen aivan kuin olisi ollut hyvinkin tyytyväinen itseensä.
   Amelie ja Rose kohottivat leukojaan. "Joudut pakottamaan meidät."
   Scorpius hymähti ja puristi taikasauvaansa. "Se ei ole mikään ongelma."
   "Malfoy!" huudahti miehen möreä ääni ja Rose näki Scorpiuksen silmien laajenevan. Platinanvaaleita hiuksia kantava poika käännähti ympäri ja katsoi taakseen varjoihin, joista käveli esiin pitkä, tumma miehenalku. Miehen kasvot olivat kapeat ja kolkot ja tummat silmät olivat syvällä päässä. Rose tunnisti tämän Nicholas Romeksi. Mies oli ollut Tylypahkassa ja Scorpius oli aina pyörinyt tämän ja tämän pikkuveljen Lucas Romen kanssa.
   "Et sitten kuunnellut heidän ohjeitaan", Nicholas tokaisi kylmästi. "Kuinka he pääsivät pois tyrmätunneleista? Miksi et vahtinut heitä?"
   "He tiirikoivat tiensä ulos", Scorpius ärähti takaisin. "Ei se ollut minun syyni!"
   "Voit kertoa tuon heille", Nicholas naurahti laiskasti. Rose näki Scorpiuksen aataminomenan pompahtavan vauhkosti tämän kaulassa. "He eivät ole muutenkaan järin tyytyväisiä sinuun juuri nyt. Sinä pilasit koko suunnitelman."
   Scorpius kohotti leukaansa. "Aurorit hyökkäsivät kimppuumme ja Dolohov nappasi Weasleyn tytön Potterin sijaan, ei se minun vikani ollut."
   "Sinun tehtävänäsi oli tuoda Potterin räkänokat, ei paria hassua tyttöä!" Nicholas ärähti. "Ja nyt sinun tehtävänäsi on pitää huolta siitä, että he pysyvät tunneleissa! Et poistu tyrmistä ennen kuin saat luvan! Et päästä heitä silmistäsi ennen kuin saat luvan!"
   Scorpius tarrasi Nicholaksen viitasta kiinni. "Minä en ota käskyjä vastaan sinulta!"
   Nicholas hymyili ivallisesti. "Ei se minun käskyni olekaan, vaan heidän."
   Scorpius päästi irti Nicholaksen riveleistä. "Sitten he voivat tulla kertomaan sen minulle!"
   Nicholas kohotti kulmaansa. "Luuletko, että heillä ei ole parempaa tekemistä?"
   Scorpius mulkoili Nicholasta. Miehenalut mittasivat toisiaan katseillaan ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta Scorpius sylkäisi maahan inhoavasti.
   "Hyvä on sitten!" poika huudahti ja tarttui lujalla otteella sekä Rosea että Amelieta kädestä kiinni ja lähti taluttamaan heitä takaisin kohti tyrmiin johtaviin portaita. Rose ja Amelie riuhtoivat itseään irti, mutta Scorpius oli vahva ja puristi heidän käsiään lujempaa.
   "Olen aika kiukkuinen juuri nyt", poika ärähti. "Ei kannata ärsyttää minua."
   "Päästä meidät pois!" Amelie kiljaisi ja riuhtoi itseään irti. Scorpius huokaisi turhautuneesti ja osoitti tyttöä taikasauvallaan. "Jos et kävele rimpuilematta minä pakotan sinut, ymmärrätkö, tyhmä kuraverinen?"
   Amelie mulkaisi poikaa, mutta lopetti riuhtomisen. Rose vilkaisi olkansa ylitse ja näki Nicholaksen katsovan heidän peräänsä kädet puuskassa. Meri miehen takana aaltoili harmaan uhkaavana.
   Scorpius talutti heidät kauas ulospääsytiestä pitkälle tunnelin sokkeloihin ja paiskasi heidät lattialle kaltereiden ympäröimään selliin. Poika lukitsi mustan lukon sulkien heidät jälleen vangeiksi.
   Rose tuijotti Scorpiusta halveksuvasti. "Sinä olet säälittävä!"
   "Niinkö?" Scorpius kysäisi ja istahti maahan sellin ulkopuolelle ristien kätensä. "Kuinka niin?"
   "Tottelet parhaan ystäväsi käskyä tuolla tavalla, eikö sinulla ole omaa tahtoa lainkaan?"
   Scorpius hymyili ivallisesti. "Hän ei ole minun paras ystäväni ja en minä hänen käskyjään tottelekaan, etkö sinä kuunnellut meidän keskusteluamme?"
   "Keitä ovat 'he'?" Rose kysyi. "Miksi sinä pelkäät heitä?"
   Scorpiuksen hymy katosi. "Sinä et tiedä mistä puhut, Ruusunen."
   "Älä sinä ruusuttele minua!" Rose kiljahti.
   Scorpius nauroi. "Kyllä sinä Lucifer Halon annoit ruusutella sinua!"
   "Minä vihaan sinua!" Rose huudahti kiukkuisesti.
   "Pitäisikö sen sitten merkata minulle jotakin?" Scorpius kysyi ivallisesti. Rose ei vastannut ja mulkoili poikaa. Viha sykki hänen suonissaan armottomasti.
   "Minulla on nälkä", Amelie ynähti pidellen mahaansa. "Käsittääkseni te haluatte pitää meidät elossa, joten eikö sinun pitäisi hommata meille jotakin syötävää?"
   Scorpius katseli laskelmoivasti heitä kaltereiden lävitse ja nousi sitten seisomaan. "Älkää keksikö mitään typeryyksiä sillä aikaa."
   "Ota ihmeessä itsellesi ruokaa myös!" Rose huudahti pojan loittonevan selän perään. "Koska sinähän olet vankina täällä ihan yhtä paljon kuin mekin!"
   Scorpius kääntyi katsomaan peräänsä. Harmaat silmät lukittauivat Rosen ruskeisiin silmiin. Scorpius hymyili vinosti ja katosi sitten tunnelin pimeyteen.

*

Albus makasi sängyllään ja tuijotti kattoa antaen hyökyvän tyhjyyden piestä hänen sisuskalujaan ilmeenkään värähtämättä.
   Hän ei tuntenut mitään, ainoastaan kylmää tyhjyyttä. Amelien kasvot kirvelsivät hänen silmissään ja Rosen iloinen nauru kaikui hänen korvissaan. Albus oli varma, että ei koskaan enää tuntisi mitään, jos ei näkisi tyttöystävänsä ja parhaan ystävänsä kasvoja enää. Kaikki hänen sisällään kuolisi. Kaikki hänen sisällään tuntui kuolleelta nytkin ja ainoastaan muistot kummittelivat kiduttavana, mutta myös lohduttavana hänen mielessään.
   Hän muisti ensimmäisen kerran, kun oli nähnyt Amelien kasvot. Yksitoistavuotiaan Amelien hiukset olivat olleet paljon vaaleammat kuin ne nyt olivat ja tytöllä oli ollut valtavat hammasraudat, joiden tilalla nykyään oli tasainen, valkoinen hammasrivistö. Suuret vaaleansiniset silmät olivat tuntuneet porautuvan syvälle Albuksen silmiin, kun hän oli astunut taikajuomaluokan eteen ensimmäistä kertaa Rosen kanssa. Scorpius Malfoy oli pilkannut Amelieta räkäisesti nauraen suurille hammasraudoille.
   "Kuraverinen raudanpureskelija! Onneksi pidät noita järkyttäviä kapistuksia suussasi, ehkä ne korjaavat nuo Rooman raunioita muistuttavat hampaasi!" Amelien silmissä oli ollut kyyneleitä, kun ne olivat lukittautuneet ensimmäistä kertaa Albuksen silmiin Scorpiuksen olan ylitse luihuisten jylisevän naurun kaikuessa tyrmässä.
   "Anna hänen olla!" Albus oli huudahtanut ja osoittanut Scorpiusta taikasauvallaan selkään. Scorpius oli kääntynyt ympäri ivallisesti hymyillen.
   "Potterin poika kuraverisiä puolustamassa, onpa yllättävää! Ja punapää-verenpetturi-Weasley tietenkin selustaa vahtimassa!"
   Rose oli vetänyt taikasauvansa myös esiin ja osoittanut Scorpiusta sillä. "Sinuna en tekisi mitään typerää!"
   Scorpius oli katsellut heidän taikasauvojaan yrittäen peittää hämmennystään. Pojan luihuistoverit olivat olleet tyrmän seinustoilla tarkkailemassa tilannetta vaitonaisena, eikä kukaan ollut tullut puolustamaan Scorpiusta. Lopulta poika oli laskenut taikasauvansa ivallisesti hymyillen.
   "Ei kuulu tapoihini", poika oli vastannut ja luonut heihin vielä vielä ivallisen vilkaisun ennen kuin oli siirtynyt luihuistovereidensa vierelle. Albus ja Rose olivat menneet Amelien luokse.
   "Oletko kunnossa?" Rose oli kysynyt tytöltä.
   Amelie oli nyökännyt, mutta Albus oli huomannut tämän tärisevän ja oli laskenut kätensä tytön olkapäälle. "Ei ole mitään hätää."
   Ja Amelie oli katsonut Albusta aivan kuin olisi uskonut häntä, luottanut hänen sanoihinsa.
   Albus sulki silmänsä kyyneleiden täyttäessä ne. Hän kaipasi Amelieta niin, että sydämeen koski. Hän olisi halunnut sulkea tytön pienen vartalon syliinsä ja hukuttautua tämän tuttuun, ihanaan tuoksuun ja suudella tämän huulia.
   Albus muisti ensimmäisen kerran, kun oli suudellut tyttöä. He olivat olleet neljännellä luokalla ja tyttö oli ollut järkyttynyt, tämä ja Rose olivat riidelleet. He olivat istuneet oleskeluhuoneessa myöhään illalla takkatulen leikitellessä valoja heidän kasvoilleen.
   "Rose väitti, että minä matkin hänen halloween-asuaan!" Amelie oli valittanut Albukselle. "En minä tiennyt, että hänkin aikoo pukeutua vampyyriksi, minä keksin sen ihan itse!"
   "Ettekö te molemmat voi olla vampyyreja?" Albus oli kysynyt ymmällään ymmärtämättä, miksi moinen asia oli saanut tytöt riitaantumaan.
   Amelie oli katsonut häntä kärsivästi. "Miksi minä puhun tästä sinulle, et sinä voi ymmärtää, sinähän olet poika!"
   Albus oli katsonut Amelieta silmiin. "Sinä voit puhua minulle mistä tahansa, vaikka olenkin poika, kyllähän sinä sen tiedät."
   Amelie oli hymyillyt ihanaa, kaunista hymyään. "Kyllä minä sen tiedän, Al."
   He olivat katsoneet toisiaan silmiin pitkään ja Albus muisti ajatelleensa, että ei voinut olla kauniimpia silmiä kuin Amelien vaaleansiniset silmät. He olivat painautuneet lähemmäksi toisiaan ja Albus oli nostanut hieman ujosti kätensä Amelien kasvoille. Amelie oli sulkenut silmänsä ja painautunut vieläkin lähemmäksi ja Albus oli painanut huulensa tytön vaaleanpunaisille huulille.
   Ja siitä saakka he olivat olleet erottamattomat. He olivat vain nauraneet koko Tylypahkan jupistessa Potterista ja siitä jästisyntyisestä Amelie Medusasta, Scorpius Malfoy oli aina oivan tilaisuuden tullen hoilottanut kovaan ääneen kuraveristenrakastaja-Potterista. Mutta Albus ja Amelie eivät olleet välittäneet. He olivat olleet onnellisia, aina onnellisia yhdessä.
   Albus kääntyi kyljelleen sängyllään. Mitä hän muka tekisi, jos Amelie ei löytyisi? Ja miten pimeässä huoneessa loikoileminen ja muistojen vankina piehtaroiminen auttaisivat asiaa? Isä oli sanonut, että Albus ei voinut auttaa, että hän ja muut aurorit kyllä löytäisivät Amelien ja Rosen. Albus ei käsittänyt, miksi ei voinut muka olla etsinnöissä mukana, mutta isä oli sanonut, että Albuksen oli turvallisempaa olla kotona. Turvallisempaa! Aivan kuin Albus olisi turvallisuudesta välittänyt. Hän halusi ainoastaan, että hänen tyttöystävänsä ja paras ystävänsä pääsisivät turvaan.
   Ovelta kuului koputus. "Albus?" äidin ääni oli hieman arka. Albus tiesi sen johtuvan hänen viimeaikaisesta käytöksestään, hän oli ärhennellyt niin äidilleen, isälleen kuin sisaruksilleenkin. Häntä ärsytti, että James oli mennyt takaisin Auroriaan ja Lily Tylypahkaan, äidille naljaileminen oli paljon ikävystyttävämpää kuin Jamesille ja Lilylle naljaileminen, sisko ja veli sentään naljailivat takaisin. Äiti ainoastaan katseli häntä surullisen huolissaan, se oli rasittavaa.
   "Mene pois", Albus ärähti äidilleen oven lävitse. Hän kuuli Ginnyn huokaisevan.
   "Paistoin lettuja. Enosi tuli käymään."
   "Kuka niistä?" Albus kysyi pyöräyttäen silmiään.
   "Ron."
   Albus nousi sängyltään ja meni avaamaan huoneensa oven. Ginnyn kasvot olivat huolesta vääristyneet ja Albuksesta näytti siltä kuin äiti olisi viimeisen viikon aikana saanut uusia uurteita kasvoihinsa. Syyllisyys läikähti Albuksen sisällä, hänen käytöksensä ei ollut ainakaan helpottanut Ginnyn oloa.
   Ginny hymyili arasti Albuksen katsellessa hänen kasvojaan. "Kuinka voit?" Samassa äiti näytti siltä kuin olisi halunnut nielaista kielensä.
   Albus pyöräytti silmiään ja paineli äitinsä ohitse alakertaan vieviin portaisiin ja meni suoraan keittiöön. Ron-eno istui pöydän ääressä letturullaa pidellen, mutta tuijotti sitä kuin ei olisi ollut aivan varma siitä mitä sillä tehtiin. Yleensä eno söi loputtomalla ruokahalulla kaiken, mitä edessä sattui olemaan. Ronin silmien alla oli mustat renkaat ja eno näytti muutenkin ryytyneeltä.
   "Onko uutisia?" Albis kysäisi tervehdykseksi.
   Ron kohotti katseensa Albukseen ja pyöritti hitaasti päätään. "Ei sitten niin mitään."
   "Miksi sitten tulit?" Albus ynähti. "Miksi et ole etsimässä heitä?"
   "Harry väitti, että tarvitsen ruokaa ja unta", Ron ynähti.
   Albus kohotti kulmiaan. "Ja täältä tulit niitä hakemaan?"
   "Hermione ei ole kotona", Ron mutisi, "en halua olla siellä yksin."
   "Missä Hermione on?"
   "Töissä. He käyvät ministeriössä läpi kaikkia mahdollisia hylättyjä taloja sun muuta, etsivät paikkaa missä ne voisivat pitää heitä."
   Albus nyökkäsi ja tarttui hajamielisesti pöydän keskellä kukkurallisen lettulautasen päällimmäisen lettuun, lappoi siihen sokeria ja kieritti sen sitten rullaksi. "Oletko nähnyt Georgea?"
   Ronin ilme synkkeni entisestään. "Kävin siellä, mutta hän ei vaivautunut avaamaan edes ovea."
   Ginny tuli keittiöön ja istui Ronin viereen. "Etkö mennyt sisälle?"
   "Menin. George makasi sohvalla löyhkäten tuliviskiltä ja solvaten minun rumaa naamaani."
   "Miksi et tarttunut tuliviskipulloon ja kilautellut siitä hänen kanssaan?" Ginny tivasi. "Hänen ei pitäisi olla yksin nyt!"
   "Sisko on hyvä ja menee sen löyhkäävän otuksen piikiteltäväksi ihan itse!" Ron ärähti takaisin. "Minulla on tytär löydettävänä, luuletko että rupean latkimaan unohdusmyrkkyä kurkustani alas?"
   "Niin menenkin!" Ginny huudahti ja nousi ylös. Äiti meni eteiseen ja tarttui takkiinsa, tuli sitten takaisin keittiöön ja meni ulko-ovelle. "Ja sinä vahdit sillä aikaa minun keskimmäistäni ja varmistat, että hän ei saa päähänsä lähteä hoippuroimaan pitkin metsiä!"
   Ron nosti kätensä otsalleen kuin kunniaa tehden. "Käskystä."
   "Olenko minä kotiarestissa vai?" Albus mutisi inhoavasti Ginnyn mentyä.
   Ron virnisti. "Vissiinkin juu, kamu."
   "Naurettavaa", Albus hymähti.
   "Naurettavaa olisi, jos joku niistä wannabe-kuolonsyöjistä saisi tarrattua sinun niskastasi kiinni ja raahaisi sinut sinne minne oli ilmeisesti tarkoituskin", Ron sanoi hymähtäen.
   Albus kohotti päätään. "Hei, tuossa on ideaa! Ehkä ne veisivät minut sinne, missä Meliä ja Rosea pidetään!"
   Ron pyöräytti silmiään. "Älä edes kuvittele, poju."
   "Ei, ihan totta, siinä on ideaa!" Albus huudahti.
   "No ei tosiaan kyllä ole", Ron teilasi tylysti. "Sitten teitä olisi vain yksi enemmän ketä etsiä hullun hevoskotkan lailla."
   Albus mietti huultaan purren. "Entä jos minulla olisi isän peilin puolikas? Jos piilottaisin sen itseeni ja kertoisin sitten teille, minne minut on viety?"
   "Entä mikä saa sinut kuvittelemaan, että ne veisivät sinut tajuissasi piilopaikkaansa?" Ron kysäisi kulmiaan kohotellen.
   "On se parempi suunnitelma kuin istuskella täällä ja syödä lettuja!"
   Ron haukkasi letturullastaan. "Ei kyllä ole."
   Albus risti kätensä puuskaan ja mökötti. Hän oli kotiarestissa ja hänen tyttöystävänsä wannabe-kuolonsyöjien vankina. Elämä ei olisi voinut olla paskamaisempaa.


Kommentteja, pliiiiis? :3

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 21. osa 19.12.
Kirjoitti: Ginerva - 19.12.2013 14:23:42

ää.. surkea kommentoija täällä näin  :-[
voi vitsi mitä kaikkee sitä tapahtuukaan. Mä niin toivon että Rose ja Amelie pääsee sieltä tyrmästä pois. Voi että ku mun käy Georgea sääliks ku se tuntuu nyt menettävän kaikki läheisensä  :-\
nyt ei taaskaan tää aivotoiminta kauheesti pelita, mutta tykkään edelleen ja olen äärimmisen innoissani odotellessa jatkoa. pahoittelu näinkin pitkästä kommentti vajeesta, mutta seuraan edelleen aktiivisesti vaikka en kommentoisikaan  ;D :-[
-Gin

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 21. osa 19.12.
Kirjoitti: jemmis - 19.12.2013 22:47:33

Otanpa nyt itteeni niskasta kiinni ja tuun kommentoimaan! :D

 Okei kommenttia nyt näistä viime osien tapahtumista. Jännäks meni kyllä noitten huispauskisojen jälkee tää juoni! Ensinnäki toi Lucifer Halo/Scorpius Malfoy -juttu... Should've seen that one coming :D Sitte kauheen surullinen toi Georgen kohtalo: vaimo kuoli ja poika kadoksissa puhumattakaan siitä et kaksoisveli kuoli jo ajat sitte :( Mut mikä piristi näitten surullisten tapahtumien keskellä oli toi James/Ava juttu! Niitä on kiva lukee joten lisää semmosia! :D Nyt tossa vikassa luvussa jäi kyllä tosiaan mietityttää et ketä ne "he" on, joten jatkoo nopeesti kiitos :D

Sit yleisesti voisin sanoo, et sun kirjotat mun mielestä tosi sujuvasti. Sun tekstii on helppo lukee ja kuvailet mun mielestä asioita tosi hyvin. Hirveesti en oo myöskää kirjotusvirheitä huomannu. Juoni ja hahmot on tosi hyviä, ja varsinki noi Rowlingin hahmot on just semmosia minkälaisiks oon niitä kuvitellu! :)

Oon ihan koukussa tähä ficcii, joten toivottavasti löyät inspiksen ja me lukijat saahaan jatkoo tarinaan! :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 21. osa 19.12.
Kirjoitti: jacoblove - 20.12.2013 13:19:59

jemmis, joo, Georgen kohtalo on kyllä kieltämättä aika kurja ;( 'heidän' henkilöllisyys luultavasti selvinnee jossakin vaiheessa ;D tässä osassa on pikkuriikkisen luvassa Avaa/Jamesia ;) Kiva kuulla, että Rowlingin hahmot ovat sinusta uskottavia, minusta on välillä hankala kirjoittaa heistä... sinunkin kommenttisi sai minut inspiroitumaan hurjasti, kiitos siitä!

Ginevra, ei ole olemassakaan surkeita kommentteja! :) toivotaan, että Amelie ja Rose pääsisivät tyrmätunneleista pois ja kyllä, minuakin säälittää George... Ihan vain muutama sanakin piristää kirjoittajaa kummasti, on kiva tietää että joku lukee tarinaa eteenpäin! Kiitos paljon kommentistasi!

Haha, innostun aina hurjasti kommenteista ja tällein vapaapäivänä on kiva kirjoitella tarinaa eteenpäin :) Tykkäsin paljon kirjoittaa tätä lukua, toivottavasti tekin tykkäätte lukea tätä! :)


22. Mustasukkaisuutta

James kaksintaisteli Shawnia vastaan hampaat irvessa. Poika oli ärsyttävän vikkelä liikkeistään, vaikka muistuttikin kokonsa puolesta etäisesti riistanvartija Hagridia. Kerta toisensa jälkeen James joutui torjumaan Shawnin kiroukset ja hänelle jäi vain hetki aikaa saada Shawn kaatumaan omilla kirouksillaan maahan. Oli rasittavaa kaksintaistella tyypin kanssa, joka oli harjoitellut torjuntataikoja ihan yhtä paljon kuin hänkin ja pystyi torjumaan jokaisen kirouksen vain pienessä äänettömässä taikasauvan nykähdyksessä, refleksinomaisesti tarvimatta edes ajatella niitä oikeasti.
   "Ihan kuin tästä puuttuisi aito motivaatio", arvosteli Victoire kädet lanteilla tullessaan katsomaan, miten heillä sujui. "Te ette yritä tosissanne."
   James ja Shawn irvistivät toisilleen. James iski kaikella voimallaan ja näppäryydellään poikaa kohti tainnutusloitsun, mutta Shawn torjui sen rasittavan nopeasti jälleen ja iski jo taas Jamesin suuntaan kirouksen.
   Victoire hieroi leukaansa. James vilkaisi aurorikouluttajaa vahingoniloisesti. "Opetitte torjuntaloitsut meille ihan liian hyvin, eihän tästä tule mitään."
   Victoire hymähti ja vaihtoi painoa toiselle jalalleen lanteet keinahtaen. "Se auttaa, jos kuvittelet, että hän on vihamiehesi, vaikkapa kuolonsyöjä."
   James osoitti Shawnia sauvallaan ja kuvitteli tämän tilalle Aqualine Patillin kulmikkaat kasvot ja jäntevän vartalon. "Tainnutu!"
   Mutta kirous torjuttiin jälleen tylysti. James irvisti väistäen taas Shawnin vastakirouksen. "Ei onnistu."
   Victoire näytti tyytymättömältä. "Jatkakaa niin kauan, kunnes jompi kumpi on maassa", aurorikouluttaja käski. James ja Shawn pyöräyttivät silmiään toisilleen. Victoire lähti kävelemään keinahtelevalla tyylillään kaksintaisteluareenan laitaa kohti väistellen joka puolella kaksintaistelevien aurorikokelaiden kirouksia puolihuolimattomasti. James seurasi tätä katseellaan ja näki tämän menevän toisiaan taikasauvoilla sohivien Avan ja Aqualinen luokse.
   Shawn huomasi hänen katseensa. "Oletko puhunut Avan kanssa huispauksen maailmanmestaruuskisojen jälkeen?"
   James tuhahti. "En."
   Shawn ainoastaan kohotti kulmiaan. "Okei."
   James mulkaisi poikaa. "Oletko itse puhunut Lilyn kanssa? Joko hän on antanut limaisuutesi anteeksi?"
   Shawn irvisti. "En tiedä, emme ole puhuneet limaisuudestani huispauksen maailmanmestaruuskisojen jälkeen. Olemme kyllä kirjoitelleet jonkin verran. Rox on ilmeisesti ollut aika pahana."
   James nyökkäsi pienesti. Mitä muuta olisi voinut odottaakaan? Kaikki Jamesin sukulaiset voivat huonosti. Hän mietti Georgea, joka oli hänen kuulemansa mukaan päättänyt hukuttautui tuliviskiin. Albus oli kärttyinen pieni piikittelijä kotiarestissaan. Fredistä ei ollut vieläkään kuulunut mitään ja osa Jamesista pelkäsi todella, että serkusta ei enää ikinä kuuluisikaan mitään. Amelien ja Rosen löytyminen ei ollut edistynyt lainkaan, tytöt olivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, missä ihmeessä heitä muka pidettiin?
   Yhtäkkiä James tajusi punaisen kirouksen osuvan rintaansa ja sitten kaikki pimeni. Kun hän jälleen heräsi, Shawnin iloisen voitonriemuisesti hymyilevä naama oli aivan hänen yläpuolellaan.
   "Yksi-yksi", poika sanoi iloisesti.
   "Miten niin yksi-yksi?" James ihmetteli noustessaan istumaan.
   "Sinä peittosit minut pääsykokeissa", Shawn muistutti olkiaan kohauttaen ja auttoi Jamesin ylös.
   "Se, että muistat tuon, kertoo sinusta paljon, säälittävä ystäväiseni", James naljaisi ilahtuneena.
   Teddy lampsi heidän luokseen kaksintaistelevien Mimosan ja Jessen luota. "Hyvä, Potter ja Tiger voivat sitten lähteä päivälliselle."
   "Kuinka mukavaa", James sanoi kaikesta sydämestään. Hänen raajojaan kolotti. He olivat telmineet kaksintaisteluareenalla jo monta tuntia ja sitä ennen he olivat istuneet Victoiren teoriatunneilla unta vastaan taistellen ja sitä ennen Teddy oli vielä raahannut heidät Aurorian pihamaalla sijaitsevien kunnonkohotusvempeleiden kanssa painimaan. James oli tosin syvästi kiitollinen parhaalle ystävälleen Jasperille, joka oli vakuuttanut Teddyn siitä, että aamupala oli parempi syödä ennen kahdeksan kilometrin jolkotusta metsässä. Jamesin kulmat kurtistuivat, kun hän mietti Jasperia. He olivat hyvästelleet toisensa Angelinan hautajaisissa ja kun James oli kysynyt, minne Jasper oli menossa, poika oli vain kohotellut tyynesti omaa elämää eläviä kulmakarvojaan ja sanonut ärsyttävän salamyhkäisesti, että se varmasti selviäisi pian Jamesille.
   Victoire hymyili Jamesille ja Shawnille heidän lähtiessä kaksintaisteluareenan uloskäyntiä kohti. "Hieno suoritus, Shawn! James, ensi kerralla älä anna keskittymisesi herpaantua."
   Ava kääntyi katsomaan olkansa ylitse heitä. Tytön kinuskinväriset silmät lukittautuivat Jamesin silmiin.
   "Joo, en anna", James vastasi Victoirelle, joka nyt hymyili Teddylle valloittavasti. James virnisti nähdessään Teddyn nielaisevan ja kääntyvän sitten melkein pakonomaisesti ympäri ja lähtiessä areenan toiselle puolelle mahdollisimman kauaksi Victoiresta.
   Samassa Aqualinen violettina välkehtivät loitsu osui Avaa rintaan ja tyttö kaatui maahan hervottomana. Näky sai jostakin käsittämättömästä syystä Jamesin vatsaan mitä etovimman tunteen, se tuntui kerta kaikkiaan väärältä ja halu muuttaa Aqualine sammakoksi oli melkein vastustamaton.
   Ärsyyntyneenä omista hölmöistä tuntemuksistaan James nykäisi katseensa irti Avasta ja marssi nopeammalla tahdilla pois taisteluareenalta Aurorian pihamaalle. Ilma oli kolea ja harmaa, jotenkin ankea.
   "Mennäänkö tänään Tylyahoon?" Shawn kysäisi Jamesilta. James kohautti olkiaan.
   "Ei oikein huvita."
   "Miksi ei? Kaikki muut ovat menossa."
   "Juoppoja kaikki", James mutisi.
   Shawn virnisti. "Ei sinun tarvitse käyttää hyväksesi matami Rosmertan keskiviikon viiden sirpin hanajuomatarjouksia, jos haluat erottua aurorikokelasjoukostamme ja olla tylsä."
   James hymähti. Hän kuuli tutut äänet heidän takaansa, Ava ja Aqualine olivat heidän perässään. Hienoa. Jamesia ärsytti suunnattomasti katsella tyttöjä yhdessä, eikä hän voinut käsittää, minkä ihmeen takia Ava ylipäätään pyöri vielä tytön kyljessä. Jollakin kieroutuneella tavalla se loukkasi häntä.
   James ja Shawn menivät ruokasaliin Ava ja Aqualine kannoillaan. Pöytä oli täynnä Tobby-tontun esteettisesti aseteltuja herkkuja. James lysähti penkille Shawnin viereen ja mulkaisi tyttöpariskuntaa, joka istahti vastapäätä heitä. Ava vältteli Jamesin katsetta, mikä sai Jamesin ärsyyntymään entisestään.
   "Rankka päivä", Aqualine huokaisi. "Miksi minusta tuntuu, että kaikki on käynyt paljon rankemmaksi huispauksen maailmanmestaruuskisojen jälkeen?"
   "Koska kaikki on rankempaa", Shawn vastasi iloisesti.
   "Tekisi mieli vain kaatua sänkyyn ja nukkua kellon ympäri", Aqualine huokaisi.
   "Mene kaatumaan sitten", James tokaisi ja kaatoi itselleen maitoa huuhtoakseen paahtopaistin alas kurkustaan.
   Aqualine katsoi häntä hämmentyneenä. "Ehkä menenkin. Mitä sanot, kulta, mennäänkö?" Aqualine kääntyi katsomaan Avaa kysyvästi ja nytkäytti kulmakarvojaan flirttailevan vihjailevasti.
   James ei tiennyt mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hän tajusi kaiken pimenevän silmissään ja maitolasin lentävän kädestään ruokasalin seinään ja hän nousi seisomaan melkein kaataen pöydän. Hän loikkasi penkkinsä ylitse ja marssi ulos ruokasalista tuntien Shawnin, Aqualinen ja Avan järkyttyneet katseet selässään. Tippaakaan välittämättä James paineli eteishallin poikki jälleen ulos ja lähti marssimaan kohti Mustan Järven rantaa.
   Hän puolittain odotti, tai ehkä vain toivoi, että Ava olisi juossut hänen peräänsä, selittänyt, miksi tämä käyttäytyi niin kuin heidän välillään ei olisi tapahtunut mitään ja tämän ja ärsyttävän Aqualinen tyttörakkausmaailmassa kaikki olisi ollut niin kuin ennenkin. Kukaan ei kuitenkaan tullut Jamesin perään ja hänen teki mieli huutaa ääneen turhautumistaan.
   James lysähti Mustan Järven rantaan välittämättä siitä, että kivinen hiekkamassa hänen allaan olin hyisen jäinen. Järvi hänen edessään jatkui silmän kantamattomiin, aaltoili lempeästi ja näytti kaikessa tummuudessaan hieman uhkaavalta.
   James ei tiennyt, kuinka kauan istuskeli siinä tuijottamassa järvelle, mutta ainakin niin kauan, että hänen takamuksensa tuntui jäätyvän maahan kiinni ja muuttui tunnottomaksi. Yhtäkkiä James näki aivan lähellä rantaa valtavan kimaltelevan turkoosin pyrstön rikkovan järven pinnan ja läiskäyttävän vettä ympäriinsä ennen kuin se painui jälleen pinnan alle. Jamesin suu loksahti auki ja hän tuijotti kohtaa, josta pyrstö oli noussut esiin, mutta järvi oli jälleen tasaisen hiljaisena aaltoileva.
   "Lohikäärmerakastaja, murjotatko sinä?" kysyi tuttu ääni ja James kääntyi katsomaan parasta ystäväänsä järkyttyneenä.
   "Mitä sinä täällä teet?"
   Jasper käveli hänen luokseen veikeästi hymyillen. Poika tuli istumaan hänen viereensä hyiselle hiekalle. "Tulin moikkaamaan sinua."
   "Okei", James hymähti. "Luulin, että olisit tässä vaiheessa jo Australian rannikoilla kenguruita kiusaamassa."
   "Miksi minä kiusaisin kenguruita?" Jasper kysyi hämmentyneenä.
   "Eikö sinulla ole joku juttu kehitysmaita kohtaan?" James kysäisi.
   Jasperin katse vakavoitui. "On. Lähden sinne sitten, kun tämä lukukausi loppuu ja olen opettanut tolvanille sukulaisillesi kaiken mitä tiedän loitsuista."
   James katsoi Jasperia hämmentyneenä. "En ehkä ihan nyt ymmärrä."
   Jasper virnisti. "Se nyt ei ole mitään uutta. Katselet juuri Tylypahkan uutta loitsujen opettajaa professori Blomia."
   Jamesin suu loksahti auki niin, että hänen leukansa rusahtivat inhottavasti. "Anteeksi, kuinka?"
   "Jep."
   James nauroi ääneen. "Et sinä voi olla professori."
   "Totta kai voin ja olenkin. Helkkarin hyvä sellainen kaiken lisäksi."
   "Haahahah, voisinpa olla kärpäsenä katossa, kun sinä seisot tenavien edessä luokkahuoneessa ja höpötät heille siitä, kuinka kaikkien ihmisten sielut hohkaavat taikuuden kauneutta", James naureskeli.
   Jasper vilkaisi Jamesia kyllästyneesti ja pyöräytti silmiään. "Miksi sinä mökötät täällä?"
   "Ehkä minun tekee mieli mököttää."
   "Joo, okei, mutta miksi?"
   "Inhoan lesboja", James töksäytti.
   Jasper kohotti kulmaansa. "Anteeksi, kuinka?"
   "Joo."
   "Miksi? Eikö jokaisella ole oikeus harjoittaa sellaista seksuaalista suuntautumista kuin huvittaa?"
   "Ei", James töksäytti. Avalla ei olisi ainakaan pitänyt moista oikeutta olla, tyttö käyttäytyi niin väärin että sen olisi pitänyt olla laitonta.
   Jasper pyöritti päätään. "Sinä muutut vuosi vuodelta vain omituisemmaksi."
   "Samaa ei voi sanoa sinusta, olet aivan yhtä apina kuin aina ennenkin, professori tai ei."
   Jasper hymähti. "Mitä sanot, mennäänkö haahuilemaan pitkin Tylyahon maita ja mantuja niin kuin entisaikoina?"
   James kohautti olkapäitään. Ava ei selkeästikään ollut tulossa hänen peräänsä selittämään ärsyttävän välinpitämätöntä käytöstään, joten yhtä hyvin hän saattoi lähteä tepastelemaan ympäriinsä nostalgisesti parhaan ystävänsä kanssa.

*

Lily oli sopinut näkevänsä Albuksen Kolmessa Luudanvarressa. Hän ei kestänyt ajatusta, että veli kyyhötti heidän kotonaan kotiarestissa ainoana seuranaan huolta täynnä olelva äiti ja omat ikävät pelkonsa Amelien ja Rosen kohtalosta ja oli pyytänyt tätä istumaan heidän kanssaan iltaa.
   Lily, Hugo ja Roxanne istuivat Kolmen Luudanvarren nurkkapöydässä. Hugo joi kermakaljaa ja tuijotteli apeana tuoppinsa vaahtoavaa kermamössöä, ajatukset epäilemättä isosiskossaan tai parhaassa ystävässään. Roxanne oli nostanut jalkansa pitkällä pehmustetulla tuolillaan koukkuun ja luki keskittyneesti muodonmuutosten käsikirjaa. Tytön ruskeat silmät seurasivat kirjan tekstiä tasaiseen tahtiin, eikä edes kermakaljan siemaileminen keskeyttänyt tytön opiskelua. Lily katseli parhaan ystävänsä muuttunutta olemusta. Lyhyet, mustat hiukset sopivat Roxannelle hyvin, mutta ne saivat tytön näyttämään täysin erilaiselta kuin ennen, jotenkin kypsemmältä, sirommalta ja kovemmalta. Ennen niin nauravaiset ja ilkikuriset kasvot olivat nyt vakavat ja keskittyneet.
   Lily tiesi, miksi tyttö oli leikannut hiuksensa. Pitkine kiharoineen Roxanne oli ollut kuin ilmetty äitinsä ja varmasti joka kerta katsoessaan peiliin tyttö oli nähnyt itsessään äitinsä. Lily oli iloinen, että Roxanne ei enää tuijotellut tyhjyyteen poissaolevasti kuin zombi, mutta hänellä oli ikävä hauskaa ja vallatonta ystäväänsä. Tämä kova ja vakava tyttö vaikutti niin kovin erilaiselta.
   Kolmen Luudanvarren kello kilahti sen merkiksi, että joku oli astunut sisälle ja Lily hymyili nähdessään hontelon veljensä. Albus heilautti kättään hajamielisesti ja meni baaritiskille. Hetken kuluttua veli tuli istumaan Lilyn viereen kantaen kolmea juomaa. Lily kohotti kulmiaan.
   "Pyysin sinut istumaan meidän kanssa iltaa, en vetämään päätäsi täyteen."
   "Onneksi olen kahdeksantoista ja päätän itse, vedänkö pääni täyteen valheellista ilojuomaa vai en", Albus tokaisi ja kilautti juomaa kurkustaan alas.
   Roxanne kohotti kulmiaan irrottamatta katsettaan muodonmuutoskirjastaan. "Kiukkuinen maailmalle vieläkin, vai?"
   "Etkö sinä sitten ole?" Albus kysäisi. "Mitä sinun tukallesi on tapahtunut?"
   "Se on lyhentynyt, oletko sokea?"
   Albus hymähti ja siemaisi taas juomaansa. Hugo kumartui eteenpäin.
   "Mitään uutisia?"
   Albus pudisti päätään kasvot kovina. "Ei merkkiäkään Ameliesta, Rosesta eikä myöskään Fredistä."
   Lily näki Roxannen sulkevan silmänsä hetkeksi ja nielaisevan. Hugo nyökkäsi apeasti. Albus työnsi tämän eteen yhden tuomistaan juomista. "Ota seuraksi, se auttaa."
   Lily pyöräytti silmiään. "Ei se mitään auta."
   "Mutta sen avulla on helppo kuvitella, että se voisi auttaa", Hugo hymähti ja tarttui juomaan.
   "Rox?" Albus kysäisi ja työnsi vielä yhtä juomaa Roxannea kohti. Roxanne vilkaisi lasia kulmakarva koholla ja pudisti sitten päätään lievästi inhoava ilme kasvoillaan. Se oli Lilystä niin outoa, että hänen suunsa loksahti hieman auki ennen kuin hän tajusi sulkea sen taas. Albus kohautti olkiaan ja siemaisi taas juomaansa.
   "Äiti päästi sinut kotiarestista vai?" Lily kysäisi.
   "Ei oikeastaan", Albus sanoi naurahtaen ilottomasti. "Karkasin. Voi olla, että aurorikomitea tulee keskeyttämään juopotteluni jossakin vaiheessa iltaa."
   "Parasta litkiä sitten nopeasti", Hugo sanoi ja ojensi juomaansa niin, että Albus saattoi kilauttaa oman lasinsa sitä vasten. "Miksi sinut halutaan pitää kotiarestissa?"
   "Äiti ja isä ovat sitä mieltä, että wannabe-kuolonsyöjät haluavat tarrata likaiset näppinsä minuun, Lilyyn tai Jamesiin ja raahata meidät julmiin pimeyden menoihinsa", Albus hymähti. "Lily on turvassa Tylypahkassa ja James Auroriassa, mutta minä en mukamas ole ministeriössä, sinne kun tiedetään ainakin yhden niin sanotun kuolonsyöjän soluttautuneen lähiaikoina. Kusipää Scorpius Malfoy."
   "Entä jos ne tulevat tänne?" Roxanne kysäisi.
   "Tylyaho on samankaltaisten suojataikojen alla kuin Tylypahka ja Auroriakin", Albus kertoi olkiaan kohauttaen. "Vaikka he tulisivatkin tänne, he eivät voisi käyttää pimeyden voimia. On silti parasta olla varuillaan."
   "Litki sitten ihmeessä lisää sitä ilojuomaa alas kurkustasi, se auttaa reflekseihin", Lily sanoi piikikkäästi.
   "Aurorikomitea paikalla", Roxanne huomautti. Albus ja Lily jäykistyivät valmiina näkemään isänsä, mutta Kolmeen Luudanvarteen oli marssinut kilinän saattelemana aurorikokelasjoukko - Lily näki Shawnin, Jessen ja Michaelin etunenässä perässään Ava ja tätä piti kädestä kulmikaskasvoinen, mustahiuksinen tyttö ja pari muuta tyttöä oli joukkion perässä. Jamesia ei näkynyt.
   Michael tavoitti Lilyn katseen ja hymyili leveästi. Lily ei ensin ymmärtänyt miksi, mutta muisti sitten suudelleensa poikaa suutahtaessaan Shawnille, hän oli halunnut tehdä tämän yhtä mustasukkaiseksi ja loukatuksi kuin oli tuntenut itse olevansa. Lilyn katse tavoitti Shawnin katseen ja poika nyökäytti päätään tervehdykseksi ja hymyili pienesti. Lily hymyili takaisin hänen sydämensä heittäessä pienen kuperkeikan.
   Lily ei oikeastaan enää tiennyt, missä hän ja Shawn seisoivat, tosin eivät he olleet sitä ikinä määritelleetkään, kunhan olivat pitäneet hauskaa yhdessä, jutelleet, nauraneet, uiskennelleet merenneitoluolassa ja suudelleet, suudelleet ja suudelleet ja suudelleet vielä niinkin, että Shawn oli oksentanut etanan hänen suuhunsa. Lilyä ärsytti edelleen suunnattomasti, että Shawn oli lemmiskellyt vain lyhyen kuukauden aikana niin monen aurorikokelastytön kanssa, ehtinyt liehitellä Roxannea ja sitten vielä Lilyä siinä välissä. Ajatus oli kerta kaikkiaan kuvottava ja sai kuristavan jäätävän raivon puristamaan Lilyn rinnassa. Kuitenkin... Shawn oli pitänyt huispauksen maailmanmestaruuskisoissa huolta Lilystä, ollut koko ajan hänen lähellään ja suojellut häntä. Oli Shawnin ansiota, että Lily istui nyt siinä eikä kyyhöttänyt wannabe-kuolonsyöjien vankina ja kidutettavana. Poika oli luvannut pitää hänestä huolta ja oli myös pitänyt lupauksensa.
   Lily ei oikeastaan edes tiennyt, mitä halusi pojasta. Shawn osasi halutessaan olla aika ihana ja tätä oli ollut ihana suudella, tämän kanssa oli hauska jutella... Lily ei kuitenkaan ollut varma, oliko jäätävän puristavan kuristustunteen kokeminen kaiken sen arvoista.
   Aurorikokelaat tulivat heidän pöytänsä luokse ja levittäytyivät sen viereen niin, että he ja Lily, Albus, Roxanne ja Hugo muodostivat valtavan joukkion. Shawn tuli istumaan Roxannen viereen.
   "Kiva tukka, Rox, sopii sinulle", Shawn kehui ja tämän katse näytti suorastaan syövän Roxannen uutta olemusta. Jäätävä kuristustunne puristi jälleen Lilyä. Juuri tätä hän ei missään nimessä halunnut tuntea. Yhtäkkiä hän toivoi, että Shawn lähtisi pois.
   Roxanne hymyili Shawnille. "Kiitos."
   Shawn kohotti kulmaansa nähdessään Roxannen muodonmuutoskirjan. "Opiskeletko sinä? Ei shottishokkeja?"
   Roxanne hymähti ja puristi kirjaansa. "Ei tänään."
   Shawn kohautti olkiaan ja katsoi sitten Albusta, Lilyä ja Hugoa. "Miten menee?"
   "Paskaakos tässä, kun kasassa pysyy", Albus hymähti.
   "Mihin sinä olet Lohikäärmerakastajan jättänyt?" Hugo ihmetteli.
   Shawn nosti kätensä kuin antautumisen merkiksi. "Poikaraukka on seonnut, sai ihme kohtauksen päivällisellä, viskeli laseja seinään ja laukkasi sitten ulos kuin vauhkoontunut hevoskotka, enkä ole nähnyt häntä sen jälkeen."
   Lily näki Avan Hugon vieressä puraisevan huultaan ja siemaisevan  juomaansa. Tytön käsi puristi lasia niin lujaa, että se hohkasi valkoisena. Lily näki Shawnin vilkaisevan Avaa tietäväisesti ja kulmikaskasvoisen poikatytön seuraavan Shawnin katsetta ja tutkivan sitten Avan kasvoja kulmat miettiväisennäköisesti kurtussa.
   "Al, et muuten ikinä arvaa kuka on meidän uusi loitsuja opettava professorimme", Hugo hymähti Albukselle. Albus kohotti kulmaansa kysyvästi sen näköisenä, että ei oikeastaan ollut pahemmin kiinnostunut.
   "No, jos en ikinä arvaa on parasta, että sinä vain kerrot minulle."
   "Jasper Blom."
   Albus ja Shawn räpyttelivät silmiään. "Mitä? Oikeasti?"
   "Joo", Roxanne vahvisti.
   "Huomasitko sinäkin?" Hugo kysäisi aidon ihmeissään. "Olit siis tajuissasi, vaikka tuijottelitkin zombina tyhjyyteen?"
   "Vaikea Jasperia olisi olla huomaamatta vaikka kuinka zombi olisikin", Roxanne hymähti ja tuttu, ilkikurinen virne käväisi tytön kasvoilla ja yhtäkkiä Lily oli autuaan onnellinen. Roxanne ei todella ollut muuttunut lainkaan, vaan oli sama ilkikurinen Roxanne kuin oli aina ollutkin, nyt vain kantaen hieman kovempaa, vähemmän humalahakuista kuorta.
   "Mitä kuuluu, Lily?" kysyi karhea ääni ja Michael istahti Lilyn toiselle puolelle painautuen tarpeettoman lähelle hänen kylkeään. Lilyn teki mieli kavahtaa hieman kauemmaksi, mutta hän ei halunnut loukata pojan tunteita etenkään, kun itse oli ollut typerä ja mennyt suutelemaan tätä.
   "Niin hyvää kuin vain voi sukulaisista puolien ollessa kadonneina kuolonsyöjien toimesta", Lily hymähti pojalle.
   Michael katseli tummilla silmillään Lilyn kasvoja. "Olen pahoillani sukulaistesi puolesta. Toivottavasti he löytyvät."
   "Kiitos, minäkin toivon, että he löytyvät", Lily sanoi ja nielaisi.
   "Michael, menehän hakemaan minulle juotavaa", Shawn tokaisi yhtäkkiä ja katsoi pistävästi Michaelia silmiin.
   Michael kohotti kulmaansa. "Mitäpä jos menisit itse?"
   "Menisinkin, mutta haluan että lakkaat kyhnöttämästä Lilyn kyljessä ja siksi olisi monin kerroin mukavampaa, jos sinä menisit."
   Lilyn suu loksahti auki närkästyksestä. "Shawn!"
   Shawn ei välittänyt hänestä ja katsoi Michaelie odottavasti. Michael katsoi takaisin tyynesti. "Lily on tietääkseni vapaa istumaan kenen vieressä haluaa."
   "Niinpä", Lily sihahti myrkyllisesti.
   "Minun", Shawn sanoi tyynesti ja katsoi Michaelia silmiin vaativasti.
   "Yh", Albus urahti ja Hugo siemaisi jotenkin happaman näköisesti juomastaan. Roxanne yritti peitellä hymyään.
   "Shawn!" Lily kivahti ja nousi ylös niin nopeasti, että pöytä oli lentää nurin. "Ulos, nyt!"
   Shawn loi häntä kyräilevään Michaeliin vielä mulkaisun ennen kuin nousi ylös ja seurasi Lilyä ulos hyiseen ilmaan pois Kolmen Luudanvarren lämmöstä. Ilta oli alkanut laskeutua Tylyahon ylle. Lily käännähti ympäri niin, että oli vastakkain Shawnin kanssa. "Haluaisitko selittää, mitä helkkaria sinä oikein sepitit tuolla sisällä?"
   Shawn risti kätensä puuskaan. "Minä en halua, että sinä olet Michaelin kanssa."
   "Ai, jaa!" Lily sanoi tuohtuen entisestään. "No, minäkään en olisi halunnut, että sinä olet lukuisien aurorikokelasmimmiesi kanssa ja liehittelet minun parasta ystävääni, mutta sinä teit niin silti!"
   Shawn katsoi häntä vakavana. "Se kaikki tapahtui ennen kuin tajusin olevani korviani myöten ihastunut sinuun."
   Lily jähmettyi ja tuijotti Shawnia. Poika katsoi rauhallisesti takaisin ja harmaanvihreiden silmien katse oli lempeä. Lily ei tiennyt, mitä olisi vastannut. Shawn nosti kätensä hänen kasvoilleen.
   "En ole ikinä välittänyt kenestäkään tytöstä näin kun välitän sinusta, Lily", Shawn sanoi edelleen hyvin vakavana. "Haluan vain olla sinun kanssasi. Jutella ja nauraa kanssasi." Poika virnisti. "Ja suudella sinua silloin kun mieli tekee. Ja tietää, että et enää ikinä suutele jotakuta Michaelin kaltaista imelää urpoa minun nähteni. Tai muutenkaan."
   Lily räpytteli silmiään. "Kuulostat jotenkin niin vakavalta."
   Shawn hymyili. "Olen ihan vakavissani. Haluatko sinä olla minun kanssani?"
   Lilyn sydän täyttyi lämmöstä. Hän etsi sisältään epäilyksen siementä, mutta ei löytänyt mitään siihen viittaavaa, ainoastaan iloista onnentunnetta. Shawn halusi olla hänen kanssaan. Leveä hymy levisi Lilyn kasvoille ja hän nousi varpailleen niin, että saattoi nojata päätään Shawnin kasvoihin. "Haluan minä."
   Shawn kietoi kätensä hänen ympärilleen ja halasi häntä. Poika painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja naurahti. "Teit minut juuri naurettavan onnelliseksi."
   Lily nosti päätään ja hymyili pojalle. "Samat sanat."
   Shawn hymähti ja painoi huulensa hänen huulilleen lempeästi, hitaasti maistellen. Tuuli kieppui heidän ympärillään heidän vartaloidensa sulautuessa toisiinsa.
   "Hyi hitto", sanoi joku heidän takaansa hyvin painokkaasti. Lily ja Shawn irrottautuivat toisistaan. James seisoi viluisen näköisenä heidän edessään ja katseli heitä kädet puuskassa. Tylyahon katu isoveljen takana oli aavemaisen tyhjä.
   "Missä arvon Lohikäärmerakastaja on viilettänyt?" Shawn kysäisi häkeltymättä.
   James katseli heitä ilme sen näköisenä, kuin olisi halunnut oksentaa. "Ei esitetä, että tämä ei olisi kerta kaikkiaan kaikilla mahdollisilla tavoilla väärin ja ällöttävää."
   "Sinä olet ällöttävä", Shawn hymähti ja virnisti leveästi.
   James kyräili ystäväänsä. "Juotko sinä minun kanssani humalan silläkin uhalla, että oksennamme marsuja ulos huomenna aamulenkin aikana?"
   "Voin minä vaikka juodakin", Shawn myöntyi ja kietaisi kätensä löyhästi Lilyn olkapäiden ympäri. "Mistä moinen humalahakuisuus?"
   "Lesbot käyvät hermoilleni", James ynähti. "Haluan juoda aivoni nollille."
   "Ei juopottelu auta sinua unohtamaan ihastustasi Avaan", Lily huomautti.
   "Ehkä ei, mutta aina voi kokeilla", James tokaisi.
   "No, varoituksen sananen vain, ystäväiseni", Shawn sanoi ja kietaisi vapaan kätensä Jamesin harteiden ympärille heidän kääntyessä jälleen Kolmen Luudanvarren suuntaan. "Hermoillesi käyvät lesbiaanit istuvat meidän pöydässämme."
   James pyöräytti silmiään. "Mahtavaa."

*

James lysähti istumaan Albuksen viereen ja laski monia juomia kantavan tarjottimen tämän eteen pöydälle. "Mitä pikkuveli tietää, vai tietääkö mitään?"
   "Ei, eikä halua tietääkään", Albus urahti, mutta hymyili kuitenkin pienesti Jamesille.
   James nyökkäsi vakavasti. "Tiedän, mitä tarkoitat. Todistin juuri, kuinka tolvanaystäväni sepitti imeliä pikkusiskollemme ja alkoi sitten nuolla tämän naamaa antaumuksella."
   Albus irvisti inhoavasti. "En halua tietää yhtään enempää, kiitos vain."
   "Hei, sinun ei sentään tarvinnut nähdä sitä soopaa!" James huudahti ja nosti sitten tarjottimelta yhden juoman ilmaan ja katsoi odottavasti Albusta. "Otetaanko sille?"
   "Mille?" Albus kysyi huvittuneena ja kilisti lasiaan Jamesin lasia vasten.
   "En tiedä", James naurahti ja katsoi pöydän toisella puolella istuvaa Avaa. Kinuskiset silmät tuntuivat porautuvan syvälle hänen aivoihinsa. Hän riisti katseensa irti, se tuntui samalta kuin olisi yrittänyt repiä haiskua irti kulta-aarteesta, mutta vieläkin vaikeammalta. "Mille tahansa."
   Shawn istui Jamesin toiselle puolelle ja otti tarjottimelta juoman. "Otetaan ihmeessä!"
   Mimosa Avan vieressä Jamesia vastapäätä katseli heitä huvittuneesti. "Muistakaa kuntopiiri huomenna."
   "Rakkaani, älähän mieti huomista nyt!" James huudahti ja vinkkasi tytölle silmäänsä. "Liity seuraan, oksennetaan kaikki yhdessä huomenna sisäelimiämme pihalle! Ehkä Teddy luulee meidän saanneen epidemisen oksennustaudin ja antaa meidän makoilla kuin siat sängyissämme koko päivän!"
   "Teddy tietää varsin hyvin keskiviikon olevan viiden sirpin hanajuomapäivä", Aqualine huomautti kuivasti. James vilkaisi tyttöä myrtyneesti.
   "Älä viitsi pilata minulta tätäkin iloa."
   "Koska minä olen muka sinun ilosi pilannut?" Aqualine hymähti.
   "Aina", James tokaisi ja nosti sitten juomansa jälleen ylös. "Kuka tulee shottishokkikisaan?"
   "Miksi sinä olet noin ärhäkkänä, James?" Aqualine kysäisi epäaidon somasti. Muut pöydän ympärillä olivat hiljentyneet ja katselivat heitä hieman vaivaantuneina. "Siksikö, että et voi saada minun tyttöystävääni?"
   James vilkaisi tyttöä melkein raivokkaasti. Hänen mielensä huusi, että hänen olisi pitänyt sanoa: 'Sain hänet aika monta kertaa ja kyllä vain, se, että hän roikkuu sinussa siitä huolimatta saa minut ärhentelemään sinulle ja mieleni tekisi muuttaa sinut chihuhahuaksi ikuisiksi ajoiksi.' Mutta James sattui näkemään Avan kauhistuneen ilmeen. Tytön kinuskinväriset silmät olivat pullistuneet järkytyksestä ja tämän kaulasuoni tykytti armottoman lujaa tämän kaulalla. Kirsikanväriset huulet olivat raollaan ja tyttö haukkoi henkeään kuin peläten mielettömästi, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
   James nielaisi sanansa ja sanoi ainoastaan Aqualinelle: "Juuri siksi. Voisitko nyt ystävällisesti olla hiljaa ja antaa minun nauttia illasta perheeni ja ystävieni kanssa?"
   Aqualine nousi pöydästä ilme niin raivokkaana, että James puolittain odotti tytön kaivavan hihastaan taikasauvansa ja yrittävän kirota hänet avainlinnuksi. Osa hänestä toivoi sitä, ainakin sitten hän olisi voinut puolustaa itseään ja ehkä muuttaa Aqualinen vähemmän imartelevaan ja enemmän eläinmäisempään muotoon.
   "Ava, mennään!"Aqualine huudahti käskevästi.
   Ava räpytteli silmiään ja tuijotti Jamesia silmiin. James tuijotti takaisin.
   "Ava!" Aqualinen terävä ääni satutti Jamesin tärykalvoja.
   Ava nousi pöydästä näyttäen siltä, että ei ollut oikein varma kantaisivatko hänen jalkansa. James pyöräytti silmiään ikävän, surullisen tunteen kiemurrelessa inhottavasti kohti hänen sydäntään. "Joo, kapteeni käskee, Ava, parasta mennä!"
   "Ole hiljaa, senkin saastainen varattujen naisten vokottelija!" Aqualine kivahti. "Minun pitäisi kirota sinut palasiksi!"
   "Olisi kiva nähdä, kun yrität!" James huudahti. "Todista olevasi sanojesi mittainen, Aqualine, otan kanssasi yhteen koska tahansa!"
   "Mennään, Aqua", Ava sanoi ja tarttui Aqualinen käteen. Aqualine mulkoili Jamesia ja vilkaisi tyttöystäväänsä. Hänen kasvonsa näyttivät pehmenevän hiukan, mutta sitten tämä kääntyi katsomaan Jamesia silmät ja olemus varoitusta täynnä.
   "Pysy kaukana minun tyttöystävästäni!"
   "Tai muuten mitä?" James hymähti.
   "Saat nähdä vielä, mitä", Aqualine tokaisi hyytävällä äänellä.
   "Hui kauhea, ihan rupeaa pelottamaan", James naurahti. Aqualine mulkaisi häntä vielä viimeisen kerran ennen kuin lähti taluttamaan Avaa kohti ulko-ovea. Ava kääntyi katsomaan olkansa ylitse Jamesia ja muotoili huulillaan sanan: "Anteeksi."
   James pyöräytti silmiään. Avan anteeksipyyntö ei korjannut asioita mihinkään suuntaan.
   Tyttöpariskunnan mentyä aurorikokelaiden pöydässä oli vaivaantuneen hiljaista. Lily ja Albus tuijottivat Jamesia järkyttyneinä ja Shawn nauraa hykerteli. Jamesin katse osui Roxanneen, joka näytti yllättyneen ilahtuneelta ja jonka kihara tukka oli kadonnut, nyt tytön kasvoja kehystivät lyhyet mustat hiukset saaden tytön näyttämään elegantilla tavalla hurmaavalta.
   "Rox, ihana tukka!" James hihkaisi.
   Kaikki pöydän ympärillä repesivät vapautuneeseen nauruun.
   James sai kuin saikin Avan typerine tyttöystävineen pyyhittyä mielestään illan hämärtyessä pikkuhiljaa yöksi. Lukuisilla shottishokkikisoilla oli myönteinen vaikutus asianlaitaan. Albus ja Shawn saivat Jamesin hyvälle tuulelle, oli mukavaa nähdä Albus vaihteen vuoksi vähän iloisempana ja Shawn taas vaikutti siltä kuin tuhat aurinkoa olisi juuri täyttänyt pojan sydämen. Shawn ja Lily vilkuilivat toisiaan salamyhkäisesti hymyillen, eikä edes se saanut Jamesin iloista mieltä lannistumaan.
   James kertoi juuri Mimosalle seikkailustaan Amandara-nimisen lohikäärmeen kanssa Bulgarian lohikäärmeiden täytteisessä maassa, kun kuului kova, merkitsevä rykäisy heidän takaansa. James irrotti kätensä Mimosan harteilta ja kääntyi katsomaan taakseen. Leveä hymy levisi hänen kasvoilleen. "Äiti! Isä!"
   Harry ja Ginny seisoivat kädet ristittyinä heidän takanaan ja molempien kasvoilla oli ankara ilme. Albus Jamesia vastapäätä huokaisi. "No, voi helvetti."
   "Lily! Roxanne! Hugo!" Ginny huudahti. "Teidän pitäisi olla linnassa!"
   Lily nosti kätensä ilmaan puolustavasti. "Minä en ole juonut yhtään mitään! En ole humalassa!"
   "Minäpä olen!" James hihkaisi. Ginnyn ankara ilme lipsui hieman aivan kuin äitiä olisi naurattanut. Harry oli kuitenkin vakava.
   "Ettekö te tajua lainkaan, että tuolla jossakin on ryhmä kuolonsyöjiä, jotka haluavat viedä teidät mukanaan? Kuinka voitte olla näin typeriä?"
   James pyöräytti silmiään ja nousi seisomaan. Hän kietaisi kätensä isänsä harteille. "Ei meitä kukaan minnekään vie."
   "Ihan niin kuin ei Rosea tai Amelietakaan vai?" isä kysäisi ja Albus hätkähti. James mutristi huuliaan.
   "Tuo ei ole nyt kyllä ihan reilua."
   "Reilua ei ole se, että te riskeeraatte kaiken tällaisen vähämielisen ryypiskelyn takia!" Harry huudahti.
   James huokaisi. "Me olemme Tylyahossa ihan yhtä turvassa kuin Auroriassa tai Tylypahkassakin."
   Harry mulkoili Jamesia. "Ette ole, jos olette humalassa!"
   "Hyvä on, hyvä on!" James huudahti ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi. "Ei humalaa niin kauan, ennen kun tyhmät wannabe-kuolonsyöjät ovat Azkabanissa telkien takana ja Rose ja Mel ja Freddie ovat turvallisesti kotona!"
   Harry nyökkäsi hyväksyvästi ja katsoi sitten nuorempia lapsiaan. "Tytöt, Hugo, menkää takaisin Tylypahkaan. Ja Albus, en tiedä miten pääsit karkaamaan äitisi haukkamaisten silmien alta, mutta sen oli paras olla viimeinen kerta! Tajutko yhtään, kuinka huolissamme me olimme?"
   Albus pyöräytti silmiään. "En aio pysytellä piilossa kuolonsyöjiltä, isä."
   "Kylläpäs aiot!"
   Albus kohotti leukaansa. "Minä olen täysi-ikäinen velho ja olen täysin kykenevä päättämään itse omista asioistani."
   Harry pudisteli päätään. "Etkö ymmärrä, että ne vievät sinutkin heti mahdollisen tilaisuuden tullen?"
   "Luuletko, että minä välitän tippaakaan?" Albus sinkautti takaisin. "Heillä on minun tyttöystäväni!"
   Harry ja Albus tuijottivat toisiaan tiukasti silmiin. Ginny astui heidän väliinsä. "Mennään nyt vain kotiin, jooko? Ei tämä ole riitelyn asia. Al, sinä tiedät, että me haluamme vain suojella sinua."
   "Ja minä teen kaikkeni, että Rose, Amelie ja Fred löytyisivät", Harry sanoi vakavasti. "Kyllähän sinä sen tiedät."
   Albus laski katseensa. "Tiedän kyllä."
   "Hienoa!" James hihkaisi ja kietaisi kätensä niin isänsä kuin veljensäkin niskaan. "Otetaanko muutama ryyppy sen kunniaksi?"
   Ginny pyöräytti silmiään. Harry huokaisi ja pieni hymy nyki isän suupielessä, pullonvihreät silmät nauroivat. "No, muutama sitten."
   
   
   
Kommentteja? :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 22. osa 20.12.
Kirjoitti: jacoblove - 22.12.2013 11:31:56

Okei, edellinen luku ei saanut ketään kommentoimaan, kokeillaan tätä seuraavaa... :D

23. Pallo ja kettinki

Lily hihitti, kun Shawn näykki hänen korvanlehteään. Hän yritti rimpuilla kauemmaksi pojan kiusaa tekevistä hampaista, mutta Shawnin vahvat käsivarret pitivät häntä tiukasti aloillaan ja Shawn nauroi matalalla äänellä hänen korvaansa saaden väristykset kiitämään pitkin Lilyn vartaloa.
   "Shawn", Lily kikatti, "minä myöhästyn kohta tunnilta!"
   Shawn suuteli hänen kaulaansa hitaasti ja kiireettä. "Entä sitten?"
   "Professori Blom ei varmastikaan katso kovin hyvällä, jos myöhästyn pimennysloitsun harjoituksista", Lily huomautti ja sulki silmänsä Shawnin huulien jatkaessa tutkimusretkeään pitkin hänen kaulaansa.
   "Jasper ymmärtää kyllä, tämä on sentään paljon tärkeämpää kuin jokin hölmö pimennysloitsu. Minä sentään uhmasin jäätävää lentopelkoani ja kiisin luudalla tänne vain saadakseni suudella sinua, ethän sinä voi nyt jo hylätä minua." Shawn mutristi huuliaan ja oli mököttävinään. Lily suuteli pojan huulia.
   "Olet söpö kun mökötät. Miten lentomatka muuten sujui?"
   Shawn värähti. "Se oli hirveää. Ja noloa. Pari pöllöä kirmasi ohitseni, olen varma että ne pilkkasivat minua."
   "Miksi ne olisivat sinua pilkanneet?" Lily ihmetteli.
   Shawnin suu mutristui entisestään. "Ehkä minä lensin niiden mielestä hitaasti."
   Lily ei voinut olla nauramatta ja Shawn katsoi häntä loukkaantuneena. "Ennen kuin tapasin sinut en ollut koskenut yhteenkään luudanvarteen, voisit edes esittää ymmärtäväsi minua!"
   Lily oli miettivinään hetken aikaa ja pudisteli sitten päätään. "En vain voi sille mitään! En voi kuollaksenikaan käsittää, miten joku voi pelätä luudanvartta, mutta lentäminen ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole pelottanut sinua, joten..."
   Shawnin ilme muuttui oudoksi, jotenkin kylmäksi ja Lilystä tuntui kuin poika olisi yhtäkkiä suistunut hyvin kauaksi hänestä, vaikka he makasivat tiiviisti toisiinsa kietoutuneena Lilyn sängyllä. Lily katsoi poikaa ihmeissään. "Shawn?"
   Shawn väisteli hänen katsettaan. "Olet oikeassa, kello on aika paljon ja minunkin on kiidettävä hurjaa pöllöjä hitaampaa vauhtiani takaisin, jotta ehdin kaksintaistelutunneille."
   Lily räpytteli silmiään Shawnin työntäessä hänet siinä samassa kauemmaksi ja kumartuessa nostamaan Jamesin luudanvarren lattialta Lilyn sängyn vierestä. "Tulemme huomenna Jamesin kanssa katsomaan sitä huispausmatsia. Yhdeltätoistako se oli?"
   Lily sai vain vaivoin nyökättyä. Shawnin omituisen etäinen käytös tuntui hänestä kurjalta ja hän ei halunnut pojan lähtevän noin vain pois hänen luotaan tuollaisessa mielentilassa. "Shawn, mikä sinulle tuli?"
   Shawn hymyili hänelle, mutta hymy ei yltänyt harmaanvihreisiin silmiin saakka, joissa oli se kylmä etäinen katse mikä huokui pojan koko olemuksesta. "Ei mikään, pitää vain mennä. Moikka!"
   Shawn nousi hieman kömpelönnäköisesti luudan selkään ja avasi sitten taikasauvalla makuusalin ikkunan. Lily katseli hölmistyneenä, kuinka poika lensi ulos huoneesta hyiseen ilmaan. Lily nosti koululaukkunsa sänkynsä jalkopäästä harteilleen päätään pyöritellen. Pojat olivat sitten kummallisia otuksia, heistä ei voinut yksinkertaisesti ottaa tolkkua, yhdessä hetkessä kaikki oli hyvin ja heti seuraavassa pojalla ei olisi voinut olla kiireempi pois hänen luotaan...
   Samassa Shawn ilmestyi ikkunan taakse. "Tule tänne, unohdin jotakin."
   Entistäkin hämmentyneempänä Lily käveli ikkunan luokse. Shawn tarttui hänen kasvoihinsa ja veti hänen päätään lähemmäksi, jotta saattoi painaa huulensa hänen huulilleen. Suudelma sai Lilyn varpaat kipristelemään.
   "Moikka. Nähdään huomenna."
   Lily nauroi. "Nähdään huomenna."
   Shawn virnisti hänelle ja kääntyi sitten epävakaasti ilmassa ja lähti liihottamaan kohti Auroriaa. Lily hihitti, poika todella lensi naurettavan hidasta vauhtia aivan kuin olisi pelännyt tipahtavansa millä hetkellä tahansa. Samassa Lily jähmettyi nähdessään harmaan pöllön liihottavan Shawnin pään ylitse ja lentävän suoraan kohti makuusalin ikkunaa, jonka edessä Lily seisoi. Hän tunnisti pöllön.
   Se oli Fredin pöllö Ermeli.
   Lilyn sydän alkoi takoa hurjasti hänen rinnassaan. Hän nieleksi, kun Ermeli lehahti ikkunalle hänen eteensä ja huhuili hempeästi. Käsi täristen Lily silitti Ermelin päätä. "Onko sinulla kirje?"
   Ermeli huhuili myöntävästi ja nosti jalkaansa, johon oli sidottu ohut pergamentti. Lily vei kätensä kohti kirjettä, mutta Ermeli päästi kimeän äänen ja veti jalkansa taakseen pois Lilyn ulottuvilta.
   "Onko kirje Roxannelle?" Lily kysyi pöllöltä. Ruskeasilmäinen komistus huhuili myöntämisen merkiksi. Lily nyökkäsi pöllölle ja taputti olkapäätään. "Tule, minä vien sinut Roxannen luokse."
   Ermeli lehahti hänen olalleen. Lily sulki ikkunan ja ampaisi ulos makuusalista. Hän kipitti kaikki portaat oleskeluhuoneeseen saakka ja tönäisi vahingossa Carrie Seetä ikävästi olkapäähän kiitäessään tämän ohitse.
   "Hei!" Carrie huudahti närkästyneenä. "Katsoisit eteesi!"
   Lily heilautti huolimattomasti kättään tytölle. Hän olisi voinut itkeä onnesta nähdessään Roxannen, Gabriellan ja Hugon makoilemassa sohvilla takkatulen ääressä. Hugo ja Gabriella pelasivat shakkia ja Roxanne luki loitsujen käsikirjaa keskittyneesti.
   "Rox", Lily kähähti.
   Roxanne kohotti katseensa. Tytön silmät laajenivat, kun ne rekisteröivät Lilyn olkapäällä kököttävän pöllön. "Fred."
   "Ei, vaan Ermeli", Lily oikaisi.
   Roxanne ja Hugo olivat jo loikanneet sohvilta ylös ja tulleet Lilyn luokse silmät ahnaasti Ermeliä ja sen jalasta pilkistävää pergamenttia tuijottaen. Roxanne ojensi kätensä kutsuvasti ja Ermeli lehahti tytön käsivarrelle iloisesti huhuillen ja ojensi anteliaasti koipensa, jotta Roxanne saattoi irroittaa pergamentin sen jalasta. Hugo katseli hieman omituinen ilme kasvoillaan Lilyä.
   "Voisit napittaa paitasi loppuun saakka, vaikka ei siinä mitään, sininen pitsi on ihan ookoo."
   Lily hymyili hieman paheellisesti napittaessaan kauluspaitansa pari ylintä nappia kiinni. "Hups."
   Roxanne vilkaisi Lilyä huvittuneena. "Hups, niin sitä huispausrinsessastakin on tullut siveetön pieni kaulailija - " Roxanne keskeytti lauseensa saadessaan pergamentin rullattua auki. Lily ja Hugo liikahtivat äkisti tytön vierelle ja kolauttivat molemmat päillään Roxannea päähän.
   "Hei! Ottakaa ihan rauhassa!" Roxanne huudahti.
   "Sori, en ole vielä tottunut kiharapaljouskypäräsi puuttumiseen - " Lily vaikeni lukiessaan Roxannen pitelemän pergamentin palasen.

Rox

Olen kunnossa ja kaikki on ihan jees. Älä etsi minua. Nähdään pian, lupaan.
-Fred

Roxanne tuijotti kirjettä. Lily hihkaisi onnesta.
   "Hän on kunnossa!" Lily loikkasi halaamaan Hugoa, joka nauroi ja pyöritti häntä muutaman kerran ilmassa.
   Mutta Roxanne ei hihkunut tai osallistunut heidän ilakointiinsa. Tyttö tuijotti kivettyneenä pergamentinpalasta käsissään.
   Hugo ja Lily katsoivat tyttöä ihmeissään. Gabriella nousi sohvalta takkatulen edestä ja tuli heidän luokseen hymyillen.
   "Tiesin, että Fred olisi kunnossa!"
   "Rox?" Hugo kysyi hieman huolissaan ja tarttui Roxannen olkapäähän. "Mikä on?"
   Roxanne pyöritti päätään hitaasti. "Fred ei ole kirjoittanut tätä."
   "Miten niin? Siinähän lukee - "
   Roxanne tyrkkäsi pergamentinpalasen Hugon käteen. "Onko tuo sinun mielestäsi Fredin käsialaa?"
   Hugo katsoi pergamenttia ja varjo häilähti pojan kasvoilla. "Ei, mutta - "
   Roxanne nappasi pergamentinpalasen takaisin itselleen kiukkuisesti. "Niinpä."
   "Mutta miksi joku muu olisi kirjoittanut tuollaisen kirjeen?" Lily ihmetteli. "Ja Ermeli sen kuitenkin toi!"
   "Mitä väliä sillä on?" Roxanne kivahti. "Jonkun mielestä on varmaan hauska kiusata meitä - ehkä se oli Lehmis."
   "Enemmänkin Georgianna", Hugo sanoi mietteliäästi, "he varmaankin ovat yhdessä ja ehkä Fred pyysi tätä kirjoittamaan kirjeen."
   "Miksi hän ei itse olisi kirjoittanut sitä?" Roxanne tivasi.
   Se oli kysymys, johon kukaan ei osannut vastata. Hetken he seisoivat hiljaa kukin kuin paikalleen jähmettyneenä. Sitten Roxanne nappasi sohvalta koululaukkunsa, heivasi sen olalleen ja lähti sanaakaan sanomatta kohti muotokuva-aukkoa.
   Lily, Hugo ja Gabriella lähtivät tytön perään. Lilyä pelotti, että Roxanne muuttuisi jälleen zombiksi ja Hugon huolestunut katse kieli, että poika pelkäsi samaa. Roxanne marssi paljon heidän edellään käytävää eteenpäin kohti loitsuluokkaa.
   Heidän muut luokkalaisensa olivat jo luokassa ja ainoastaan luokan etunenässä olevat paikat olivat vapaina. Joka puolella pulpeteilla oli suuria kynttilöitä. Jasper makoili rennosti opettajantuolillaan taikasauvaansa sormiensa välissä pyöritellen ja oli nostanut jalkansa pöydälle hyvin epäprofessorimaisesti. Nuoren opettajan tarkat silmät tutkailivat Roxannea, joka lysähti pulpettinsa ääreen olemus turhautunutta vihaa hyökyen. Lily, Hugo ja Gabriella menivät istumaan tytön viereen.
   Jasper hymyili laiskasti. "Te olette myöhässä. Kymmenen pistettä Rohkelikolta."
   Lily mulkaisi Jasperia, joka vain virnisti takaisin. "No niin, nyt kun kaikki ovat vihdoin paikalla, voimme aloittaa tunnin. Kuka kertoisi, mikä on pimennysloitsu? Longbottom?"
   Gabriella kohotti katseensa pulpetistaan. "Se on loitsu, joka pimentää kaikki valot, jotka sen loitsija haluaa sammuksiin."
   "Aivan. Kuvitellaan vaikkapa tilanne, että teidät saarretaan keskellä katua ja haluatte karkuun - saatte halutessanne yhdellä sauvan näpäytyksellä koko kadun pimeäksi ja saatte sen verran hämmennystä aikaan, että pääsette karkuun. Tämä loitsu on löydetty vasta vähän aikaa sitten, ennen oli vain pimennyspulveria ja yksi erään hyvin älykkään Tylypahkan rehtorin kehittelemä esine, joka teki saman tempun, vaikkakin paljon hitaammin. Tänään me harjoittelemme pimennysloitsua. Se saattaa kuulostaa helpolta, mutta on itseasiassa melko vaativa. Valossa ja tulessa on paljon voimaa ja vaatii paljon voimaa saada ne sammuksiin." Jasper näpäytti taikasauvaansa ja koko luokkahuone pimeni, mutta joka puolelle syttyi siinä samassa lepattavia kynttilöitä. Lilyn ja Roxannen edessä ollut kynttilä sihahti liekkeihin ja se valaisi Roxannen kasvot. Tytön silmissä oli kova, tunteeton katse ja Lily huokaisi.
   "Loitsun nimi on pimento", Jasper kertoi. "Sauvat hommiin."
   "Minä voin kokeilla ensiksi", Lily mutisi. Roxanne tuijotti kynttilää vaivautumatta vastaamaan. Lily osoitti taikasauvallaan kynttilää. "Pimento!"
   Kynttilä suhahti sammuksiin heti. Lily hymyili.
   "Hyvä, Potter, hienoa", kehui Jasper hämärän luokan etuosasta. "Nyt sinun vuorosi, Rox." Kynttilä lehahti uudestaan liekkeihin.
   Lilyn kulmakarvat nytkähtivät. Miksi Jasper puhutteli häntä sukunimellä, mutta roxitteli Roxannea?
   Roxanne ei näyttänyt huomaavan. Tyttö tuijotti keskittyneesti kynttilää ja mutisi: "Pimento."
   Mitään ei tapahtunut.
   Roxanne ei saanut koko tunnin aikana kynttilää sammumaan ja oli tunnin loputtua niin myrtyneen näköinen, että Lily uskoi koko lähestyvän viikonlopun kuluessa Roxannen turhautunutta pahaa oloa katsellen.
   Tunnin päätyttyä Hugo ja Gabriella lähtivät nopeasti muiden luokkalaisten mukana pois luokasta mutisten jotakin keskeytyneestä shakkipelistä. Lily nousi ylös tuoliltaan ja katsoi Roxannea odottavasti, mutta tyttö ei vilkaissutkaan häntä, vaan nousi ylös ja meni Jasperin pöydän luokse. Jasper katsoi tyttöä vihreät silmät tuikkien.
   "Kyllä se siitä. Tämä loitsu on vaativa."
   "Ei ole olemassa loitsua, joka ei olisi minulle vaativa", Roxanne tuhahti. "Mutta ei se mitään. Haluaisin tietää, onko olemassa mitään loitsua, jolla saisi selville, kuka tämän kirjeen on kirjoittanut." Roxanne asetti Ermelin tuoman pergamentin Jasperin eteen.
   Jasperin kulmat nytkähtivät, kun hän luki kirjeen. "Etkö usko, että Fred olisi kirjoittanut tämän?"
   "Veljeni käsiala muistuttaa haiskun varpaita, ja tämä ei, joten en."
   Jasper katseli hetken pergamenttia miettiväisesti ja nyökkäsi sitten kuin itsekseen. "Osoita pergamenttia sauvallasi, sen pitää kosketta sitä. Loitsu on facio patefacio."
   Roxanne tuhahti. "Luuletko sinä, että minä ikinä osaisin mokoman loitsun tehdä?"
   Jasper nousi ylös tuoliltaan, kiersi opettajan pöydän, otti Roxannen sauvaa pitelevästä kädestä kiinni ja asetti sen ihan kiinni pergamenttiin. "Sinä et ikinä opi, jos et harjoittele."
   "Se syttyy kuitenkin vain tuleen", Roxanne mumisi inhoavasti.
   Jasper kääntyi katsomaan tyttöä silmiin. Heidän kasvonsa olivat aivan lähekkäin. Lily katseli heitä kauempaa ja räpytteli omia silmiään.
   "Minä autan sinua", Jasper sanoi vakavasti ja Lily näki Roxannen nielaisevan ja nyökkäävän sitten. Molemmat käänsivät katseensa pöydällä lepäävään kirjeeseen.
   "Ajattele hetkeä, kun kirje on kirjoitettu", Jasper mutisi hiljaisella äänellä. "Kuvittele mielessäsi, kuinka sulkakynä raapii kirjaimia pergamenttiin."
   Roxanne sulki silmänsä ilmeisesti totellen Jasperin käskyä. Jasper puristi Roxannen kättä vielläkin tytön sanoessa hiljaisella äänellä: "Facio patefacio."
   Roxannen sauvasta suhahti hopeinen välkähdys ja tyttö henkäisi.
   "Toimiko se?" Lily kuiskasi.
   Roxanne kääntyi katsomaan Lilyä kasvot sädehtien. "Georgianna Lipetit on kirjoittanut sen!"
   Ja samassa luokkahuoneen pulpeteilla lepäävät kynttilät syttyivät hulmuaviin liekkeihin. Lily henkäisi hämmennyksestä ja Jasper kääntyi katsomaan Roxannea tutkiva ilme vihreissä silmissään.
   Roxanne räpytteli silmiään. "Mitä juuri tapahtui?"
   Jasper katseli Roxannea. "Sinussa on paljon voimaa, Roxanne. Sinun pitää vain opetella hallitsemaan sitä."
   Roxanne hymähti ja katseli joka puolella lepattavia kynttilöitä. "En minä osaa. Teinkö minä muka tämän?"
   Jasper hymyili. "Teit."
   Kun Lily ja Roxanne lähtivät luokasta kohti rohkelikkotornia, Lily virnisteli merkitsevästi Roxannelle. Tyttö vilkaisi häntä ihmeissään.
   "Mitä sinä oikein irvistelet siinä?"
   "Mitä sinun ja Jasperin välillä oikein on?" Lily kysäisi huolettomasti.
   Roxanne hymähti. "Ei mitään, kuinka niin?"
   "Huijaat", Lily syytti ja pieni, vino hymy käväisi Roxannen kasvoilla.

*

James tökki uunimakkaraansa inhoavasti. Hän oli kurjalla tuulella. Jo toisena peräkkäisenä päivänä hän oli hävinnyt monta tuntia kestäneen kaksintaistelun, tällä kertaa Mimosa Austenille, joka istui hänen vieressään hymystä päätellen erittäin tyytyväisenä itseensä. Jamesin pahaa tuulta ei helpottanut lainkaan se, että Aqualine ja Ava istuivat toisella puolella notkuavaa illallispöytää ja Aqualinen Jamesille kuolemaa toivova katse kaiversi Jamesiin reikiä ja hän joutui koko ajan hillitsemään halunsa kirota tyttö lesbiaanien taivaaseen.
   "Piristy, Potter", Mimosa pyysi ja virnisti vahingoniloisesti. "Jotkut naiset vain ovat parempia kuin sinä, mitä pikemmin myönnät sen, sitä helpompi sinun on hyväksyä se."
   James mulkaisi tyttöä. "Sinä kumarruit tahallasi niin, että saatoin nähdä paitasi sisälle. Kenen tahansa miehen keskittyminen herpaantuisi mokoman kieron liikkeen myötä."
   Mimosa vinkkasi hänelle silmäänsä ovelasti. "Eihän siinä nyt ollut mitään, mitä et olisi aikaisemmin nähnyt."
   James virnisti muistikuvien välähdellessä hänen mielessään, Mimosan keijukaismainen vartalo hänen painonsa alla, tytön huulet hänen kaulallaan ja tytön nautinnolliset voihkaisut hänen korvissaan... Jamesin katse karkasi Avaan, joka katseli heitä pöydän toiselta puolelta kummallinen ilme kasvoillaan. Tyttö huomasi Jamesin katseen ja laski omansa nopeasti lautaseensa. James pyöräytti silmiään.
   "Tuota en tiennytkään", Shawn totesi Jamesin toiselta puolelta ilahtuneella äänellä. "Mukava tietää, että en ole tämän kartanon ainoa pukki."
   Mimosa pärskähti maitolasiinsa ja James hörähti. "Minä olen pukki. Sinä olet vain limainen sika."
   "Hei!" Shawn huudahti närkästyneenä. "Minä en ole sika, eikä minussa ole mitään limaista."
   "Tämän kartanon naiset kutsuvat sinua Limamieheksi", Mimosa muistutti ystävällisesti.
   Shawn mutristi huuliaan. "Naiset ovat sitten ilkeitä otuksia."
   "Älä muuta sano", James mutisi ja vilkaisi Avaa. Tyttö tuijotteli lautastaan jotenkin surullisen oloisena.
   "Pidä katseesi ihan vain lautasessasi, Potter!" Aqualine ärähti. "Lakkaa tuijottamasta tyttöystävääni!"
   "Tai muuten mitä?" James kysyi kyllästyneesti. "Sinä syljet minun päälleni?"
   Aqualine hymyili ivallisesti. "Tai sitten vain hukutan sinut Mustaan Järveen."
   "Mitäpä jos hautaisitte sotakirveenne hetkeksi?" Shawn puuttui keskusteluun. "Kukaan täällä ei jaksa kuunnella."
   Aurorikokelaat pöydän ympärillä mutisivat myöntävästi. James tuhahti ja Aqualine mulkaisi häntä katse syvää halveksuntaa huokuen.
   "Olet sinäkin sauvasi liemeen tyrkännyt", Shawn mutisi Jamesille.
   "Puhuu mies, joka täysin omasta tahdostaan lirkutteli tulisieluisen pikkusiskoni seurustelemaan kanssaan", James huomautti. "Olet vielä pulassa hänen kanssaan, sano minun sanoneen."
   Shawn hymyili. "Voi olla."
   James kohotti kulmaansa. "Eikä se vaivaa sinua? Vapautesi on riistetty, hyvä mies! Sinulla on pallo jalassa ja kettinki toisessa!"
   Shawn kohautti olkiaan. "Ei se siltä tunnu."
   James äännähti epäluuloisesti. "Alkuhuuman kadottua... odota vain."
   "Eikö sinun pitäisi olla ylisuojelevana isoveljenä vain iloinen, että valitsin kunniallisen polun Lilyn kanssa?" Shawn kysäisi hymyillen.
   James räpytteli silmiään. "Mitä kunniallista siinä nyt on, että te kaksi rengastitte toisenne ja minun on mukamas sen takia siedettävä ajatusta sinusta ja pikkuruisesta siskostani?"
   "No, toimintapani on menneisyydessä ollut melkoisen erilainen", Shawn huomautti virnistäen.
   James yökkäsi. "Limamies puhuu. Puheenaiheen vaihdos nyt ja heti, kiitos."
   Shawn hymähti ja keskittyi jälleen ruokalautaselliseensa. Jamesilla ei ollut nälkä, hän työnsi lautasensa inhoavasti kauemmaksi ja katseli auroritovereidensa ruokailua vaipuen omiin ajatuksiinsa.
   Viikko Auroriassa oli ollut hurjan rankka ja hänen jäseniään kolotti. Teddy ja Victoire eivät olleet pilailleet koulutusohjelman rankentumisesta. Teddy pisti heidät huhkimaan kunnonkohotusvälineiden kanssa päivittäisen aamulenkkeilyn lisäksi, jokapäiväiset kaksintaisteluharjoitukset kestivät aina lukuisia tunteja ja Victoire pakotti heidän päihinsä erilaisia kirouksia teoriatunneilla niin, että erilaiset loitsut tuntuivat pursuavan Jamesin korvista ulos.
   Jotakin hyvää rankassa rääkissä kuitenkin oli: James ehti miettiä Rosen, Amelien ja Fredin kohtaloa vasta iltaisin Aurorian pimentyessä ja rauhoittuessa nukkumaan. James huokaisi. Tytöt ja Fred olivat olleet kadoksissa melkein kaksi viikkoa.
   "Aqualine", kuului Victoiren ääni ruokasalin ovelta. "Äitisi on oleskeluhuoneen tulessa, hän haluaa puhua sinun kanssasi."
   Aqualine nousi ylös ihmettelevän näköisenä. "Mitä niin kiireistä asiaa hänellä muka on?"
   Victoire kohautti olkiaan ja naisen kermaisen ruskeat silmät olivat hieman huolestuneet. "Sinun on parasta mennä ottamaan siitä selvää."
   Aqualine vaihtoi Avan kanssa ihmettelevän katseen ja lähti ruokasalista. James näki tilaisuutensa tulleen, ampaisi ylös tuoliltaan ja meni Avan luokse. Tyttö katsoi häntä ihmeissään.
   "James, mitä sinä - "
   James tarttui Avaan ja kiskaisi tämän ylös tuoliltaan. "Minulla on sinulle asiaa." Enemmittä puheitta hän lähti raahaamaan Avaa pois ruokasalista aurorikokelastovereiden hölmistyneistä - ja Shawnin tietäväisestä - katseista välittämättä.
   "James, mitä sinä oikein puuhaat?" Ava huudahti. James ei vastannut ja marssi eteishallin halki pimeään kirjastoon ja tyrkkäsi tytön kahden notkuvan hyllyn väliin.
   "Mitä sinä teet?" Ava kysyi hämmentyneenä.
   "Ei, vaan mitä helvettiä sinä teet?" James huudahti ja tuijotti tyttöä vihaisesti. "Mitä peliä sinä oikein pelaat?"
   Ava räpytteli silmiään. "Miten niin?"
   "Äh, lopeta tyhmän esittäminen!" James huudahti turhautuneena. "Tiedät varsin hyvin, mistä minä puhun! Vai oletko unohtanut, kuinka minä otin sinut lukuisia kertoja huispausstadionin raunioiden alla?"
   Ava nielaisi. "En tietenkään ole."
   "Ei siltä vaikuta!" James tokaisi. "Ilmeisesti sinulla ei ole aikomustakaan kertoa ärsyttävälle tyttöystävällesi meistä?"
   Ava laski katseensa. "Minä rakastan häntä, James."
   Jamesista tuntui siltä kuin Ava olisi työntänyt kätensä hänen rintansa läpi ja ottanut hänen sydämensä kuristavaan otteeseen. "Minkä helvetin takia?"
   Ava hymähti. "Hänessä on paljon enemmän kuin hän antaa teidän nähdä. Hän on sympaattinen ja lojaali ja hauska ja - "
   "Ei minua kiinnosta", James ärähti.
   Ava vaikeni ja katseli häntä. "James, olen niin pahoillani! Mutta yritä ymmärtää, minä olen ollut hänen kanssaan kuusi vuotta! Se on pitkä aika olla jonkun kanssa. En minä osaa olla ilman häntä!"
   Avan sanat olivat kuin tikareita, jotka upposivat syvälle Jamesin sydämeen. "Ei se siltä vaikuttanut, kun makasit minun allani ja raavit kynsilläsi minun selkääni."
   Ava puraisi huultaan. "Meidän ei olisi pitänyt, en olisi saanut - "
   "Älä", James ärähti. "Älä sano noin. Sinä nautit siitä ihan yhtä paljon kuin minäkin."
   Ava katsoi häntä mantelinmuotoisilla, kinuskisilla silmillään. "En minä muuta väitäkään."
   James oli hiljaa ja vain katseli Avaa. Tyttö oli niin kaunis, että häneen koski. James astui lähemmäksi tätä, mutta tyttö kavahti kauemmaksi ja tämän selkä osui kirjoja pursuilevaan hyllyyn tämän takana. "Älä", tyttö pyysi varoittavasti.
   "Jos sinä oikeasti rakastaisit häntä, et olisi ollut minun kanssani", James sanoi vakavasti ja Avan varoituksesta välittämättä astui jälleen lähemmäksi tätä.
   Avan rinta kohoili ja James saattoi tuntea tämän hengityksen kasvoillaan. Tytön vaniljantuoksu täytti jälleen hänen aistinsa ja muistikuvat tämän vartalon tunnusta saivat Jamesin vartalon pakottamaan kiduttavasti. James kahlitsi Avan käsiensä väliin. "Sinä haluat minua. Ihan yhtä paljon kuin minäkin haluan sinua."
   Ava katsoi häntä kirsikanväliset huulet kutsuvasti raollaan. "En voi", tyttö kähähti hengästyneenä.
   "Sinä voit tehdä mitä haluat", James kuiskasi. "Ei sinun tarvitse pomppia hänen tahtonsa mukaan."
   James painoi huulensa Avan huulille ja painautui tämän vartaloa vasten. Avan maku täytti Jamesin aistit ja hän oli valmis repimään kaikki vaatteet tämän päältä siinä paikassa missä he seisoivat, jotta olisi päässyt koskettamaan tämän lämmintä, silkkistä ihoa ja työntymään tytön sisään. Ava voihkaisi hänen huuliaan vasten ja kietoi jalkansa hänen lanteidensa ympärille. James piteli tyttöä sylissään, puristi tätä itseään vasten ja maisteli tämän huulia antaumuksella kaikkien järkevien ajatuksien haihtuessa ilmaan kiduttavan pakotuksen sykkiessä vaativasti hänen vyönsä alla.
   "Minä haluan sinua niin paljon, että se koskee", James kuiskasi Avan korvaan ja suuteli tämän kaulaa. Ava taipui hänen sylissään ja voihkaisi.
   "Minäkin haluan sinua niin, että se koskee."
   "No, tämäpä on kiusallista!" Shawnin ääni hihkaisi. James olisi voinut murista.
   "Painu helvettiin tai kiroan sinut", James ärähti. Ava kavahti kauemmaksi ja James laski tytön pettyneenä sylistään lattialle ja kääntyi katsomaan Shawnia kiukkuisesti.
   Shawn nojaili tyynesti kirjahyllyyn ja tämän kasvoilla oli ilkikurinen, vahingoniloinen ilme. Pojan silmät olivat kuitenkin vakavat.
   "Mitä asiaa?" James ärähti kiukkuisesti.
   Shawnin hymy hyytyi. "Ikävä keskeyttää seksinhuuruinen hetkenne, mutta tyttöystäväsi kiljuu ja itkee yläkerrassa, Ava. Ilmeisesti hän sai aika huonoja uutisia äidiltään."
   Ava hengähti, vilkaisi Jamesia järkyttyneenä ja sujahti sitten hänen ohitseen. Tyttö kipitti pois kirjastosta.
   Shawn naksautti kieltään. "Että sillä tavalla."
   James mulkaisi poikaa. "Ole hiljaa."
   Shawn vinkkasi silmäänsä. "Lohikäärmerakastaja, käytöksesi on häpeällistä. En yhtään ihmettele, että Aqualine on koko ajan valmiustilassa repimään kurkkusi auki."
   "Limamies on hyvä ja pitää huolta omista asioistaan", James puuskahti.
   Shawn nosti kätensä antautuvasti ilmaan. "En minä tuomitse. Ava on aikamoinen makupala."
   James tuhahti. Aikamoiseen sotkuun hän oli tytön takia itsensä ajanut. Olkoonkin, että tyttö oli syötävän kaunis. Ja ihana. Ja suloinen. Ja suuteli niin, että jalat eivät meinanneet kantaa.
   "Kenellä nyt on pallo jalassa ja kettinki toisessa?" Shawn kysäisi voitonriemuisesti kuin arvaten, mitä hän ajatteli.
   James ei vaivautunut vastaamaan.
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 23. osa 22.12.
Kirjoitti: Muccah - 22.12.2013 19:56:37

Jep. Nyt tulee ruusuja.(en osaa antaa rakentavaa sitten millään sorit siitä ;) )  Tämä on edelleen loistava fic,mä niin haluan tietää mitä Fredille on tapahtunu  ;D Mä en tykkää tuosta Aqualinesta (?) , Se vaan on ärsyttävä,ja haluaisin tietää lisää Sen ja avan menneisyydestä,ku Ava vaan on sen kanssa,ja silti selvästi sillä on jotaki juttua Jamesin kanssa _ihan selvästi! Ihanaa,jos asiat alkais nyt ratketa,että Albus sais tyttöystävänsä  takas :3 vähä repesin yössä ku Harry ja Ginny tuli sinne pubiin  :D eipä taas sekava kommentti ...

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 23. osa 22.12.
Kirjoitti: tonksy - 22.12.2013 22:00:21

Mä oon kyllä laiska kommentoija, mutta oon koko ajan lukenu tätä fikkiä aktiivisesti. Yritin jo ehtiä kommentoimaan edelliseen lukuun mutta sä ehit ennen mua julkasee jo ton viimesimmän ;)

Joka tapauksessa asiaan: mun mielestä sä oot kehittyny tän tarinan aikana kirjoittajana ja oot onnistunu luomaan tosi hyvän kokonaisuuden. Erityisesti mä pidän näkökulmanmuutoksista, varsinkin siitä Rosen ja Amelien vankeuskohdasta, se oli mielenkiintonen. Mun mielestä on kanssa hienoa että oot viime aikoinakirjottanu kans tällasta actionia, se on hyvää vaihtelua. Oot kuitenki onnistunu ottamaan kaikki hahmot huomioon ja muutenki tekemään tästä monipuolisen!

Mä kaipaisin ehkä lisää syvyyttä joihinki hahmoihin. Ehkä esim. Toi Shawnin tarina vois aueta? Albuksen ja Amelien tarinan kaltaista  menneisyyteen palaamista saisi olla kans enemmän se oli tosi kivaa luettavaa:) ootan kans   lisää Fred uutisia koska musta tuntuu että siellä ei oo kaikki hyvin ja että siellä on jotain mielenkiintosta;)

Kaiken kaikkiaan tässä fikissä on hirveästi kaikkea hyvää ja nää  luvut piristää mun päivää aina:)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 23. osa 22.12.
Kirjoitti: Alise-Mary - 25.12.2013 12:06:01

Oivoivoi. Mistäköhän alottaisinkaan? Huonot jutut ensin, tietenkin.

Parista kohasta puuttui kirjain tai oli jokin ylimääräinen eksynyt sekaan. Mutta ei se haittaa, teksti edelleen luettavaa. Ja pari semmoista kohtaakin löytyi missä oli vähän omituinen sanajärjestys tai jokin sana oli välistä unohtunut. En vain kuollakseni muista missä nämä lohdat olivat. :D

ja sitten kivat asiat.

Sun kirjoitus tyylis on  jotain niin mahtavaa! Tykkään aivan hirmuisesti. Mulla ei ole tapana lukea kolmannen sukupolven kertomuksia koska yleensä seuraavasta sukupolvesta kertovat tarinat (ei vain ficit) ovat perseestä, hahmohin saada ulottuvuutta kun orginellit on ollu hyviä ja mahtavia. Tämän avasin eilen illalla aivan mielenkiinnosta kun kaipasin jotain pitkää luettavaa ja tässä lukuja oli kiitettävästi, en välittänyt tarinan hahmokojteesta. Ja yllätyin  positiivisesti ensimmäisestä luvusta saakka. Pidän erityisesti siitä etteivät kaikki ole enään koulussa, vaan suurinosa jo työelämässä.

Se, että olet rohkeasti tuonut omia hahmoja mukaan on mahtavaa. Pidän erityisesti etanamiehest, tenavataaperosta. Aivan mahtava mies, ei voi muuta sanoa. Jasper on kans jotain.. okei, se on lutunen, mutta pidä se sinkkuna koska sen hahmoon näin ulkopuolisen silmin ei sovi tyttökaveria, etenkään vakituista tai edes yhtä 'suosikkutyttöä'. Ja sitten tämä Scorpius... en tiedä. Jotenkin se ei nyt ole ollenkaan luenteva hahmo. Kun ajattelee sitä, että Draco jäi Harrylle ja sen kavereille kiitollisuuden velkaan niin.. se nyt pirstaloituu tässä täysin. Scorpiuksen rooli vaan ei ole kertakaikkiaan toimiva.
 Ja sitten se , että kaikissa hahmoissa on jokin pikku twisti. Ja ennenkaikkea, ihan hillittömän mahtavaa kielenkäyttöä kaikkine sanailuineen. Hahmot on sopivan rivoja suustaan olematta mauttomia.

Tän tarinan myötä rakastan sua. ♡

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 23. osa 22.12.
Kirjoitti: jacoblove - 25.12.2013 12:20:01

Alise Mary, au vau, tuon kommentin myötä mäkin lovetan sua haha! :D Kiva kuulla, että tarina on mieleinen! Halusin kirjoittaa vähän vanhemmasta porukasta sen takia, kun itsellä on jo parikymmentä elinvuotta takana ja jotenkin helpompi samaistua hahmoihin, kun ne ovat vähän vanhempia kuin ihan teinit :) Omia hahmoja on kiva sekoittaa tarinaan, tuovat vähän väriä ja tuntua, että tarinassa on jotakin omaa eikä kaikki ole Rowlingilta vietyä :) Kiitos paljon kommentistasi!

tonksy, kiva tietää että sinäkin olet pysynyt mukana! :) mahtavaa, että mielestäsi olen kehittynyt tarinan myötä, minustakin tuntuu että tekstiä on koko ajan entistä helpompi suoltaa :) Kommenttisi inspiroi minua kirjoittamaan tämän uuden luvun ja paljastamaan Shawnin salaisuudet ;D Sinun kommenttisi piristi minua hirveästi, kiitos siitä!

Muccah, haha, minä tavallaan tykkään Aqualinesta, hän on niin erilainen kuin kaikki muut hahmot juuri sen takia, että on ärsyttävä :D Toivotaan, että Fredin kohtalo selviäisi pian ja Alkin saisi tyttöystävänsä takaisin... ;) Kiitos paljon kommentistasi!


Hei te ihanat lukijat! Minulla olisi tällainen pieni kysymys, elikkäs mitä mieltä olette lukujen pituudesta? Käytän word padia (jossa ei muuten ole oikolukijaa, joten pieniä kirjoitusvirheitä löytynee varmasti silloin tällöin) ja ohjelma ei näytä myöskään sivunumeroita, yleensä ne ovat kooltaan 14-20kt:pituisia (en tiedä paljon sivuissa) ja haluaisin tietää, että ovatko luvut sopivan pituisia vai olisiko kivempi lukea pidempiä lukuja? Silloin tosin jatkon lisääminen kestäisi hieman kauemmin... Mukavia joulupyhiä kaikille! :)


24. Menneisyyden saloja

James heräsi epämääräiseen tunteeseen, ettei ollut yksin. Hieman vauhkosti kuolonsyöjät mielessään hän kiskaisi taikasauvan yöpöydältään käteensä ja tähyili pimeän huoneensa ääriviivoja. Herätyskello yöpöydällä kieli, että keskiyö oli juuri kierähtänyt seuraavan päivän puolelle.
   "Anteeksi", kuiskasi käheä ääni pimeydestä. "En tiennyt, että olisit nukkumassa."
   James tunnisti äänen ja laski taikasauvansa. "Minulla on hassu tapa nukkua öisin."
   Ava naurahti hieman kiusaantuneesti. Tytön tumma, solakka hahmo huojui hieman ja tästä kumpusi jokin tunne, josta James ei saanut selvää. "Saanko kysyä, mitä sinä teet minun huoneessani? Varo vaan, rasittava vahtikoirasi huomaa poissaolosi millä hetkellä hyvänsä ja siitäkös se vasta riemu syntyy, kun hän löytää sinut täältä."
   "Aqualine lähti kotiin", Ava kuiskasi käheästi. Jokin tytön äänessä sai Jamesin kurtistamaan kulmiaan.
   "Onko kaikki hyvin?"
   Ja samassa Ava purskahti itkuun. Tyttö nyyhki lohduttomasti ja tämän vartalo hytkyi voimattomasti. James loikkasi ylös sängyltään, meni tytön luokse, nosti kätensä tämän kaulalle ja kohotti tämän päätä, jotta saattoi katsoa tätä silmiin. "Minähän olen sanonut sinulle, etten voi sietää itkeviä naisia. Mikä sinulla on? Kenet menen mukiloimaan? Sano, että Aqualine on loukannut sinua verisesti ja minä saan mennä kostamaan ritarillisesti puolestasi."
   Avan kasvot olivat huoneen pimeydessäkin surun vääristämät. "Aqualinen isä löydettiin kuolleena tänä aamuna. Se oli murha."
   Jamesin sisällä kuohahti ikävästi sekamelskainen tunteiden sarja. Hän oli pahoillaan Aqualinen isän puolesta, vaikka oli aina toivonutkin tytön itsensä muuttavan Timbuktuun ikävine persoonallisuudenpiirteineen. Samalla hän tunsi voimatonta surua siitä, että Ava oli niin surullinen. Ja sitten hän tunsi vielä jonkinlaista vastenmielistä tyytyväisyyden, mielenkiinnon ja inhon sekaista kuohuntaa siitä, että Ava oli tullut kertomaan asiasta hänelle.
   "Olen pahoillani", James sanoi vilpittömästi ja silitti tytön paljasta olkapäätä. Avalla oli päällään jonkinlainen yöasu, toppi ja löysät housut ja kaiken kukkuraksi vielä hassut, pörröiset aamutohvelit ja tämä näytti syötävän lutuiselta. James talutti tytön istumaan hänen sängylleen. "Kuka sen... teki?"
   Ava nyyhki edelleen ja pyyhki silmänalusiaan hengittäen syvään kuin yrittäen kerätä itseään kokoon. "Kukaan ei tiedä. Aqualinen äiti tuli yövuorosta kotiin ja löysi hänet olohuoneesta. Avada kedavra."
   "Tiedätkö, oliko missään näkyvissä pimeyden piirtoa?" James kysyi.
   Ava pyöritti päätään. "En tiedä." Samassa tyttö ulvahti ja alkoi jälleen itkeä holtittomasti. "Josh oli kuin isä minulle - en voi käsittää, miten kukaan voisi satuttaa häntä - tässä ei ole mitään järkeä - "
   "Shhhh", James hyssytteli ja nojasi päätään Avan silkkisiin hiuksiin. "Itke vain, se auttaa."
   Ava nyyhki niin kauan, että James pelkäsi tämän elimistön kuivuvan. Hän silitteli rauhakseen tytön hiuksia, antaen tämän surra hänen olkapäätään vasten.
   "Sinähän et voi sietää itkeviä naisia", Ava naurahti kyyneltensä välistä.
   James hymyili ja pyyhkäisi Avan poskelta kyyneleitä sormenpäihinsä. "Sinä olet ihan siedettävä itkiessäsikin."
   Ava hymähti. "En käsitä, mitä sinä näet minussa."
   Toteamus yllätti Jamesin ja hän kohotteli kulmiaan. "Oletko sattunut katsomaan peiliin? Olet melkoinen pakkaus, pupuseni."
   "Eli sinä olet iskenyt silmäsi minuun siksi, että näytän mielestäsi hyvältä?"
   "Ihan kuin olisin muka omasta tahdostani silmäni sinuun iskenyt", James tuhahti. "Heti ensimmäisen kerran kun näin sinut Aurorian pääsykokeissa... sen jälkeen en ole saanut silmiäni irti sinusta. Ja se on helvetin ärsyttävää."
   "Miksi?" Ava kysyi.
   James tuijotti tyttöä. "Oletko tosissasi? Oletko sattunut tapaamaan tyttöystäväsi? Te kaksi olette tehneet näistä kuudesta viikosta helvettiä minulle."
   "Olen niin pahoillani", Ava kuiskasi ja kuulosti surulliselta. "En tajua, miten tässä pääsi tapahtumaan näin... olen ollut ihan hirveä. Niin Aqualinelle kuin sinullekin."
   "Et sinä ole ollut hirveä", James mutisi, mutta pieni, loukkaantunut otus hänen päänsä sisällä oli hartaasti samaa mieltä Avan kanssa. "Käytöksesi vain on omituista. En ymmärrä, miksi hempeilit minun kanssani, jos kerran haluat olla vahtikoirasi kanssa."
   "Se ei ole niin yksinkertaista", Ava mutisi. "En minä suunnitellut sitä, mitä huispauksen maailmanmestaruuskisoissa tapahtui."
   "Kukaan ei suunnitellut sitä, mitä huispauksen maailmanmestaruuskisoissa tapahtui", James hymähti katkerasti. Paitsi Scorpius Malfoy.
   Ava katseli häntä huoneen pimeydessä. "Tapasin Aqualinen koulussa, kun olimme neljätoistavuotiaita. Hän oli täysin erilainen kuin kukaan muu ikinä ja sai minut tuntemaan tavalla, joka muutti koko maailmani ja käsitykseni elämästä. Aloimme seurustelemaan melkein heti. Kuusi vuotta olen ollut hänen kanssaan joka ikinen päivä ja joka ikinen yö."
   "Miksi sinä kerrot minulle tämän", James mutisi. Hänen teki mielensä nostaa Ava ylös sängyltä ja kantaa tämä ulos huoneesta. Ei häntä kiinnostanut tippaakaan Avan ja Aqualinen historia.
   "Haluan että sinä ymmärrät", Ava sanoi painokkaasti kuin tietäen, mitä James ajatteli. "Minä synnyin jästiperheeseen, äitini ja isäni olivat hurjan järkyttyneitä, mutta myös iloisia, kun sain yksitoistavuotiaana kutsun Timblandiin. He olivat ihania ja tukivat minua aina kaikessa. Kun minä olin viisitoista, ankeuttajat hyökkäsivät kylään, jossa asuin äitini ja isäni kanssa. Olin juuri kerännyt voimia ja rohkeutta kertoakseni heille, että olin rakastunut toiseen tyttöön. Oli helteinen kesäilta. Me olimme laiturilla onkimassa, minä, äiti ja isä. Yhtäkkiä kaikki muuttui pimeäksi, ankeaksi ja pelottavaksi ja aurinko katosi. Ankeuttajat ympäröivät meidät joka puolelta." Avan ääni värähti ja Jamesia etoi, kun hän mietti, miten tarina päättyisi. "Yksi ankeuttajista suuteli minun isääni. Joskus öisin unissani kuulen vieläkin äidin kiljuvan kauhusta, niin kuin hän silloin kiljui. Toinen ankeuttaja kuitenkin vaiensi hänet suudelmallaan nopeasti. Minä olin niin kauhuissani, että en kyennyt liikkumaan tai huutamaankaan, kun yksi ankeuttajista alkoi lähestyä minua suudellakseen minuakin. En osannut tehdä suojeliusta silloin." Ava nielaisi ja kyyneleet olivat täyttäneet jälleen tytön silmät. James ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hänen kätensä puristi Avan olkapäätä.
   "Kuinka sinä selvisit?" James lopulta sai kysyttyä järkyttyneenä.
   Ava katsoi Jamesia silmiin. "Aquline pelasti minut. Hänen suojeliuksensa ajoi ankeuttajat pois." Ava sulki silmänsä kuin muistellen ja James saattoi nähdä tapahtumat mielessään: nuori Ava kauhuissaan, onnea karmealla äänellä imevä ankeuttaja kumartumassa Avan puoleen, Aqualinen suojelius - ehkä jonkinlainen ruma, ruttukuonoinen vahtikoira - ajamassa ankeuttajat pois. Aqualine syleilemässä Avaa, jonka vanhemmat makasivat maassa tyhjin, sieluttomin katsein, eivätkä koskaan palaisi enää.
   "Minä olen Aqualinelle henkeni velkaa", Ava kuiskasi. "Hän vei minut kotiinsa ja minä asuin siellä kaikki lomamme, hänen vanhempansa olivat minulle kuin omia vanhempiani. Aqualine on kuin osa minua, James, ja on aina ollutkin."
   James ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Hänestä tuntui siltä kuin Ava olisi hitaasti, mutta varmasti kaivertanut hänen sydäntään ulos hänen rinnastaan. Toivoton tyhjyys velloi hänen sisällään ja kirvelsi hänen rinnassaan.
   Ava nosti kätensä Jamesin kasvoille. "Se ei muuta sitä, että aina kun näen sinut kykenen vain ajattelemaan, kuinka haluan sinun syliisi. Sinä saat minut nauramaan ja hymyilemään joka ikinen päivä. Sinun suudelmasi polttaa vieläkin minun huuliani. En voi unohtaa, miltä sinun kosketuksesi tuntuu ja öisin huomaan valvonani tuntikausia ajatellen sinua. Minulla on siitä ihan kauhean syyllinen olo ihan koko ajan, mutta siitä huolimatta en vain voi sille mitään."
   James tarttui Avan käteen, joka kehysti hänen kasvojaan. "Minä en voi jatkaa tätä enää, Ava."
   Ava nielaisi. "Tiedän. En minäkään."
   "Mitä sinä sitten teet täällä?" James kuiskasi käheästi. He katsoivat toisiaan silmiin ja Jamesista tuntui kuin hän olisi sulautunut yhteen tytön kanssa, hän tiesi täsmälleen mitä tämä tunsi, koska tunsi itse samoin. Hänen sydämensä lepatti levottomasti hänen rinnassaan, hänellä oli hyvä olla siinä, kun Ava oli hänen vieressään. Se tuntui oikealta.
   "Halusin selittää sinulle, halusin sinun ymmärtävän, että en voi hylätä Aqualinea", Ava kuiskasi takaisin. Jamesin sydän muljahti. Ava nojasi otsaansa Jamesin otsaan ja sulki silmänsä. "En halua satuttaa häntä, enkä halua loukata sinua. Mitä ikinä meidän välillä onkin... sen on loputtava."
   Sanat sattuivat. James ei muistanut, että olisi ikinä tuntenut tällaista turtaa tyhjyyttä niin kuin tunsi nyt. Jamesin olisi tehnyt mieli huutaa ja haastaa riitaa.
   "Me voimme olla ystäviä", Ava kuiskasi. James tunsi tämän hengityksen kasvoillaan.
   "En minä halua olla sinun ystäväsi", James mutisi. Hänen äänensä kuulosti omituiselta, jotenkin murtuneelta.
   "Tiedän", Ava kuiskasi, "mutta meillä ei ole muuta vaihtoehtoa."
   Sanat jysähtivät Jamesin tajuntaan kivuliaasti. "Onpas." James nosti kätensä Avan kasvoille, kumartui tytön puoleen ja painoi huulensa tämän huulille hitaasti ja maltillisesti, suloisesti maistellen ja Ava huokaisi hänen huuliaan vasten raukeasti, kuin antaen periksi. Ava vastasi suudelmaan ja James veti tämän vartaloa lähemmäksi omaansa, tyttö tuntui ihanan pieneltä hänen sylissään.
   Ihan liian pian Ava veti päätään taaksepäin ja katsoi Jamesia hymyillen, mutta tämän silmät olivat surulliset ja kyyneleiset. Ja päättäväiset. "Hyvää yötä, James."
   Tyttö irrottautui Jamesin otteesta, nousi ylös sängyltä ja soi Jamesille vielä yhden, surullisen, mutta kauniin hymyn ennen kuin meni ovelle ja livahti käytävään. Ovi sulkeutui hiljaa naksahtaen tytön mentyä, sulkien Jamesin yksinään pimeään huoneeseen.
   James kaatui sängylleen ja tuijotti kattoa. Hänestä tuntui kummallisesti siltä kuin hän olisi menettänyt juuri jotakin, mitä hänellä ei ikinä ollut edes ollut.

*

"Connor syöttää Thompsonille, Thompson tähtää maaliin - JA POTTER NAPPAA KAADON KESKEN HEITON - Potter syöksyy kohti maalisalkoja - "
   James hurrasi muiden mukana Lilylle, kun tämä kiisi pienenä punaisena pisteenä huispauskentän halki kohti Korpinkynnen päätyä kaato kainalossaan. James ei voinut muuta kuin ihailla pikkusiskonsa huispaustaitoja. Tämä oli uskomattoman nopea ja kieppui muiden pelaajien joukossa armottoman nopeasti, sulavasti ja ketterästi. Tyttö oli tehnyt tähän mennessä Rohkelikon seitsemästä maalista kuusi ja Hugon ansiosta Korpinkynsi oli saanut kaadon maaliin vain kaksi säälittävää kertaa. Edes Fredin masentava poissaolo ei hidastanut rohkelikkojoukkueen hurjaa voitonhuuruista tunnelmaa, Carrie See ei ollut yhtä hyvä jahtaaja kuin Fred oli, mutta Lily ei paljon apua maalien tekemiseen edes tarvinnut.
   "Hän on aivan loistava!" Ava hänen vieressään hihkui. James hymyili tytölle. Hän oli pyytänyt Avaa hänen ja Shawnin mukaan katsomaan Rohkelikon ja Korpinkynnen välistä huispausottelua, Aqualine kun oli vieläkin äitinsä luona ja Ava oli näyttänyt niin sydäntäsärkevän surulliselta aamiaispöydässä, että Jamesista oli tuntunut kertakaikkiaan ahdistavalta ajatukselta jättää tämä yksinään Auroriaan surullisten ajatuksiensa kanssa. James oli valvonut melkein puolet yöstä miettien tyttöä ja oli päättänyt, että jos kerran Ava halusi olla vain hänen ystävänsä, niin ystävä James Avalle sitten olisi. Hän ei enää piikittelisi tämän tyttöystävää tai yrittäisi suudella Avaa kirjaston hämyisen pölyisessä pimeydessä. Hän käyttäytyisi niin kuin ystävät yleensä käyttäytyivät. Ehkä hän tekisi Aqualinellekin rauhantarjouksen... tai sitten ei.
   Rohkelikot hurrasivat hurjaan ääneen kuin yhdestä suusta ja James kohotti katseensa juuri parahiksi nähdäkseen Lilyn viskaavan näyttävällä voimalla kaadon suoraan keskivanteen läpi Korpinkynnen pitäjän jalkojen välistä.
   "Siinä on minun tyttöni!" Shawn hihkaisi voitonriemuisesti Jamesin toiselta puolelta ja hurrasi muiden rohkelikkojen mukana. James vilkaisi poikaa kulmiensa alta.
   "Eikö sinulle tule alemmuuskompleksi, kun tyttöystäväsi on noinkin loistava ja sinä meinaat pissiä pöksyihisi pelkästä ajatuksesta luudanvarrelle nousemisesta?"
   "Ei", Shawn sanoi hilpeästi.
   "Miksi Shawn pissisi pöksyihinsä luudanvarren takia?" Jasper kysyi matalalla äänellä puhuen ihan Jamesin korvaan niin, että James hätkähti. Hän kääntyi ympäri ja katsoi seuraavalla rivillä Roxannen kanssa istuvaa Jasperia syyttävästi.
   "Älä kuiskuttele tuolla tavalla ihmisten korviin, professori hyvä", James nurisi. "Ja Shawn pelkää luudanvarsia, ei hajuakaan miksi ja ei tuo tomppeli suostu kertomaan kenellekään."
   "Minä epäilen, että joku on työntänyt joskus luudanvarren syvälle hänen anukseensa ja siitä on jäänyt traumoja", Roxanne puuttui keskusteluun ruskeiden silmien katse tiukasti huispauspelissä pysyen.
   "Hei!" Shawn huudahti närkästyneesti Jasperin, Jamesin ja Avan purskahtaessa nauruun. "Kukaan ei ole työntänyt minun anukseeni mitään!"
   "No, minä pysyn tässä mielikuvassa, kunnes kerron todellisen syyn epäluonnolliseen pelkoosi", Roxanne sanoi tyynesti. "HYVÄ LILY!"
   Lily oli jälleen tehnyt maalin. Koko Tylypahkan väki hurrasi tytölle lukuunottamatta luihuisten autiota, joka buuasi kovaäänisesti. James saattoi nähdä Pamela Parkinsonin ja tämän vieressä istuvan Pricen irvistelevän inhoavasti ja hänen sydäntään kirvelsi katkera tuli. Pamela ja Price eivät olleet vieläkään saaneet rangaistusta Lilyn kiduttamisesta, olkoonkin, että he eivät kirjaimellisesti olleet kiduttaneet Lilyä, vaan olivat vain katselleet Azkabanissa mätänevän Bennetin kiduttavan tätä. Silti... James halusi Pamelan ja Pricen kärsivän.
   "Pitäisikö meidän keksiä jonkinlainen jekkunen Pamelalle?" James kysäisi suloisesti.
   "Joo!" Roxanne hihkaisi. "Muutetaan hänet hylkeeksi!"
   James ja Shawn vilkaisivat Roxannea paljonpuhuvasti ja Jasper hymähti. Ava seurasi peliä olematta selkeästikään ihan perillä siitä, mistä he oikein puhuivat.
   "Oletko tosissasi? Mitä iloa siitä kenellekään olisi?" Shawn kysyi Roxannelta ihmeissään.
   "Minulle paljonkin", Roxanne tokaisi loukkaantuneena.
   "Minä ajattelin enemmänkin jotakin syvästi kiduttavaa", James sanoi ja hieroi käsiään yhteen innoissaan.
   "Ei käy", Jasper tokaisi.
   James katsoi ystäväänsä hölmistyneenä. "Miten niin ei käy?"
   "Minä olen professori ja kiellän teitä kajoamasta sormillanne yhteenkään oppilaaseen", Jasper sanoi lopullisen kuuloisella äänellä.
   James ja Roxanne vilkaisivat toisiaan virnistäen. "Kuulitko sinäkin porsaanreiän, Jamie?" Roxanne kysäisi.
   James nyökkäsi hymyillen leveästi ja Jasper katseli peliä kasvot tyyneyttä huokuen, esittäen, että ei kuullut heitä.
   "Ja Gabriella Longbottom on nähnyt siepin!" kuului huispauspelin selostajan innostunut ääni ja James kääntyi keskittymään jälleen peliä. Gabriella liihotti korkeuksissa käsi ojossa, valmiina nappaamaan kultaisena kimaltavan siepin...
   Mutta korpinkynnen etsijä sukelsi alhaalta Gabriellan eteen ja kouraisi siepin puristukseensa. Korpinkynsiä täynnä oleva aitio puhkesi iloisiin suosionosoituksiin ja James, Ava, Shawn ja Roxanne huudahtivat pettyneinä. James näki Lilyn lyövän nyrkkinsä vihaisesti luudanvarteensa ja Gabriellan peittävän kasvonsa käsiinsä.
   "Ja Korpinkynsi voittaa Thurmanin napatessa siepin aivan rohkelikon etsijän nenän edestä! Korpinkynsi voittaa Rohkelikon pistein 170-90!"
   "Ei ole mahdollista!" Roxanne huudahti vihaisesti. "Helkkari!"
   "Lily tulee olemaan niiiiiin pahalla päällä", James ennusti synkästi.
   Roxanne nyökkäsi ja huokaisi. "Seuraavan viikon verran hän ei muuta teekään kuin kiukuttele."
   "Ehkä hän piristyy, jos te keksitte Pamelalle jonkin jekun", Ava ehdotti.
   "Minä en kuule teitä", Jasper sanoi nostaen kätensä ilmaan. Nuori professori nousi paikaltaan ja poistui aitiosta päätään pyöritellen.
   "Oikeasti hän haluaisi osallistua, mutta ei viitsi, koska Anastasia suuttuisi ihan kamalasti. Minusta tuntuu, että arvon loitsujen professorimme tykkää rehtorista, näin kun he lirkuttelivat toisilleen tänä aamuna", Roxanne sanoi.
   "Ei Jasper tykkää kenestäkään", James hymähti. Jasper ei ollut ikinä osoittanut kiinnostusta yhteenkään naissukupuolen edustajaan. James tiesi, että pojan loitsuopiskelijatoveri, mustaa magiaa harrastava Megan oli kolmen vuoden ajan yrittänyt sinnikkäästi päästä niin Jasperin sydämeen kuin lakanoihinkin, tuloksetta. James pyöräytti silmiään. Hänen paras ystävänsä oli kerta kaikkiaan sekopää. Tosin... James tiesi, mitä kauhua poika oli kokenut lapsuudessaan ja hänen sydämessään jysähti ikävästi niin kuin aina, kun hän ajatteli, mitä hänen paras ystävänsä oli joutunut näkemään ja kokemaan. James ymmärsi, miksi kaikennäköinen läheisyys oli Jasperille ylitsepääsemättömän vaikeaa, mutta hän oli syvästi sitä mieltä, että Jasperin haavoittunut sielu saisi kummasti lohdutusta naisen kosketuksesta ja aina oivan tilaisuuden tullen hän yrittikin rohkaista poikaa toimintaan.
   Lily lehahti Tulisalamallaan heidän luokseen. Pikkusiskon ilme oli murtunut, posket punoittivat ja ponihännällä olevat punaiset hiukset olivat litimärät.
   "Sinä pelasit hurjan hyvin, Lily", Ava sanoi tytölle hymyillen. Lily pyöräytti sinisiä, kiukkuisia silmiään.
   "Jep, tiedän, mutta Gabriella pelasi surkeasti."
   Roxanne ja James virnistivät ja Shawn mittaili Lilyä katseellaan. "Olet ihana, kun olet kiukkuinen ja hikinen."
   James oli oksentavinaan. "Hei, hyi!"
   Ava hymyili Jamesille. "Älä nyt viitsi, he ovat suloisia."
   James mulkaisi tyttöä. "Eivät ole."
   "Lily, me tässä mietiskelimme, että Pamelalle olisi kiva keksiä jonkinnäköinen jekkunen", Roxanne sanoi Lilylle.
   Tyttö ei kuitenkaan näyttänyt edes kuuntelevan. Lily ja Shawn tuijottelivat toisiaan silmiin niin tiiviisti, että James joutui katsomaan muualle, katseidenvaihto näytti aivan liian latautuneelta hänen makuunsa.
   "Lily!" Roxanne huudahti.
   Lily repäisi katseensa irti Shawnin silmistä ja katsoi parasta ystäväänsä. "Joo, kuulostaa mahtavalta. Kertokaa sitten, mitä kävi." Tyttö lensi lähemmäs Shawnia ja ojensi kätensä kutsuvasti. Shawn virnisti, tarttui käteen ja loikkasi ketterästi tytön taakse luudanvarren kyytiin ja sitten parivaljakko kiisikin jo kohti linnaa vilkaisemattakaan taakseen.
   Roxannen suu oli loksahtanut auki. "Mitä helkkaria juuri tapahtui?"
   "Lily ja Shawn ovat alkuhuumavaiheessa", Ava lohdutti tyttöä. "He haluavat varmaan vain keskittyä toisiinsa."
   "Tosi ällöttävää!" Roxanne huudahti. James hymähti tytön närkästyneelle äänensävylle.
   "Kuinka monta kertaa sinä olet hylännyt Lilyn kaulaillaksesi moninaisten poikaystäviesi kanssa vuosien varrella?"
   Roxanne murjotti. "No, ehkä muutaman kerran, mutta ei se tarkoita, että Lily voi tehdä minulle samalla tavalla!"
   James ja Ava hymyilivät toisilleen. Roxanne pyöräytti silmiään. "Ja te kaksi imelää vielä siinä! Minä lähden sitten opiskelemaan!"
   Niine hyvineen Roxanne nousi ylös ja lähti valumaan muiden rohkelikkojen kanssa pois aitiosta. James ja Ava katsoivat toisiaan huvittuneina.
   "Miksi tuo kuulosti hänen suustaan ihan uhkaukselta?" Ava kysyi nauraen.
   James hymähti, nousi ylös ja ojensi kätensä Avalle. "Liidetäänkö takaisin Auroriaan? Ei ole mitään mieltä keksiä jekkusia tyhmälle luihuistytölle kahdestaan."
   Ava kohotti kulmaansa. "Miksi ei? Olen mestari jekkujen kehittelyssä."
   James räpytteli silmiään. "No, miksi et heti sanonut? Ryhdytään hommiin!"
   Ava tarttui hänen käteensä hymyillen leveästi. James pyöritti päätään ihailevasti ja ilahtuneena. "Sinä olet sitten ihana nainen."
   Ava virnisti hänelle.

*

Lilyä hengästytti, kun Shawn suuteli hänen kaulaansa. Pojan paino hänen päällään sai kutkuttavan tunteen kipristelemään jossakin Lilyn alavatsan tienoilla. Shawn painoi huulensa hänen huulilleen ja he maistelivat toistensa makua innokkaasti.
   "Gabriella lehahtaa tänne itkemään ja ulisemaan mokaamistaan millä hetkellä hyvänsä", Lily kuiskasi hieman takellellen.
   Shawn virnisti, kaivoi taskustaan taikasauvansa ja osoitti makuusalin ovea. Sen lukko naksahti kiinni sulkien heidät turvaan muulta maailmalta. Shawn katseli Lilyn kasvoja hymyillen. "Sinä olet niin söpö ollessasi kiukkuinen mokoman huispauksen takia."
   Lily tuhahti. "Niinhän sinä olet väittänyt. Ystäväni ja huispausjoukkueeni jäsenet ovat moneen kertaan sanoneet aivan päinvastaista."
   Shawn suuteli häntä. "He eivät sitten näe sitä mitä minä näen."
   Lily hymähti. "Eikös se ole vain hyvä asia? Muutenhan he kaikki yrittäisivät syödä minun huuliani niin kuin sinä."
   Shawn irvisti. "Tuossa on pointtia." Yhtäkkiä pojan ilme vakavoitui. "Roxanne sanoi, että epäilee jonkun työntäneen anukseeni luudanvarren, josta johtuu 'epäluonnollinen' lentopelkoni."
   Lily kohotti kulmaansa. "No, onko näin käynyt?"
   Shawn naurahti. "No, ei ole."
   Lily oli hiljaa ja odotti. Shawn näytti etsivän sanoja.
   "Minulla ei ollut mitenkään onnellinen lapsuus." Pojan harmaanvihreät silmät muuttuivat yhtäkkiä koviksi ja etäisiksi ja Lilyä harmitti, tämä oli ilme josta hän ei erityisemmin pitänyt. "Isäni oli juoppo ja pieksi äitiäni jatkuvasti, joskus hän nakkeli kidutuskirouksia häneen ihan vain huvin vuoksi. Äiti oli jästisyntyinen, joten hän ei mahtanut isälle yhtään mitään. Olin ehkä neljä, tai viisivuotias, kun isä pimahti lopullisesti..." Shawnin ääni värähti ja tämän silmät katsoivat jonnekin kauas menneisyyteen, eikä poika selkeästikään pitänyt näkemästään.
   Lily kehysti Shawnin kasvot käsillään. "Kerro minulle."
   Shawn katsoi häntä vakavasti. Lilystä tuntui, kuin he olisivat katselleet jonnekin hyvin syvälle sisälle toistensa sisimpään. Sitten Shawn alkoi jälleen puhua.

*

Isä huusi taas. Vaikka oli luvannut, että ei huutaisi. Että jouluna kukaan ei huutaisi ja joulupukkikin tulisi käymään ja toisi jopa lahjoja. Shawn ei ollut meinannut uskaltaa edes toivoa mitään niin ihanaa, eihän joulupukki ikinä tuonut Shawnille lahjoja. Kiltti naapurin täti Marge oli kuitenkin sanonut Shawnille, että varmasti joulupukki tulisi, kun kerran isä ja äiti olivat luvanneet niin. Marge oli sanonut, että hän oli ollut kiltti ja joulupukki tietäisi sen ja palkitsisi häntä.
   Shawn kuitenkin pelkäsi, että joulupukin tontut olivat nähneet hänen pihistävän keittiön alakaapista pullon, jonka Shawn tiesi saavan isän äksyksi. Mitä jos tontut kertoisivat joulupukille ja pukki päättäisi olla tuomatta Shawnille lahjoja? Shawn oli kaatanut haisevan, kirkkaan litkun isän saappaaseen, sieltä isä ei osaisi etsiä sitä ja ehkä kukaan ei sitten huutaisi, niin Shawn oli toivonut.
   Mutta isä huusi. Hän etsi pahanhajuista pulloaan. Shawn halasi tiukasti polviaan ja toivoi, että isä ei suuttuisi hänelle. Shawn ei halunnut isän juovan pahanhajuista nestettä. Sitten isä käyttäytyisi omituisesti, katselisi vähäpukeisia naisia televisiosta, puristelisi äitiä ja läpsisi Shawnia takamukseen, se tuntui aina epämukavalta. Etenkin, kun isä haisi niin pahalta. Joskus isä suuttui kovasti ja oli niin kiukkuinen äidille, että löi tätä nyrkillä mahaan tai naamaan. Joskus isä osoitti äitiä taikasauvalla ja äiti kiljui kivusta ja kauhusta. Sitä Shawn pelkäsi eniten. Se oli hirveintä.
   Isä ja äiti olivat luvanneet, että tämä joulu olisi ihana! He olivat koristelleet kuusenkin, äidillä oli ollut kyyneleet silmissä, kun isä oli nostanut Shawnin korkealle kuusen latvaan, jotta hän oli pystynyt asettamaan pörröisen hopeisen tähden kuusen korkeimpaan oksaan. Eikä isä ollut suuttunut, vaikka Shawn ei ollut meinannut saada tähteä pysymään notkuvassa, havuneulasten peittämässä oksassa. Isä oli nauranut. Se oli ollut kivaa.
   Nyt mikään ei tuntunut enää kivalta. Pettymyksen kyyneleet kirvelivät Shawnin silmissä ja hän puristi niitä kiinni. Hän ei halunnut isän näkevän kyyneleitä. Isä vihasi sitä, kun Shawn itki, isä suuttui siitä.
   Isä ja äiti tappelivat keittiössä. Isä huusi ja äiti yritti puhua kiltisti, mutta isä suuttui siitä vain enemmän. Shawn istui olohuoneen nuhjuisella sohvalla, häntä pelotti ja vartalo tuntui jäykältä. Joulukuusen valot ilkkuivat hänelle huoneen nurkasta ja tonttupatsas ikkunalaudalla irvisteli rumasti, kuin pahaa onnea noituen. Lumi satoi hiljalleen ikkunan takana, ulkona oli pimeää. Lumi näytti nätiltä.
   Isä tuli olohuoneeseen, liikkui hassusti ihan kuin olisi ollut vaikea pysyä pystyssä. Isän katse ei keskittynyt mihinkään ja tämä haisi pahalta. Shawn arvasi, että isä oli löytänyt jonkin muun pullon ja juonut siitä. Joulupukki suuttuisi Shawnille ihan turhaan, ei auttanut mitään vaikka isän saapas oli täynnä kirkasta litkua. Shawn ei silti saisi lahjoja. Shawn pinnisteli, että ei itkisi.
   "Mitä sinä itket?" isä kysyi möngertäen. "Lopeta! Kunnon miehet eivät itke!"
   Shawnia itketti, hän ei mahtanut sille mitään. Hän ei vain ollut kunnon mies. Shawn piilotti kasvonsa syliinsä, puristi polviaan ja toivoi, että isä menisi pois ja jättäisi hänet rauhaan.
   "Vastaa minulle!" isä huusi. "Mitä kunnon miehet tekevät, Shawnie?"
   Shawn nosti varovaisesti katseensa. Isän tummat silmät porautuivat ihan liian syvälle, tutut kasvot irvistivät. Isä halveksui häntä. Hänen pitäisi vastata, ehkä isä ei sitten katsoisi häntä niin, ehkä isä leppyisi. "Kunnon miehet ovat kovia ja heillä on paljon naisia."
   "Aivan niin!" karjaisi isä. "Katsokin, että sinusta tulee kunnon mies, Shawn! Äläkä missään nimessä ota ketään naista riippakiveksesi! Äitisi on ruma lutka ja aina suutaan soittamassa! Naisissa ei ole mitään muuta hyvää kuin pillu!"
   Shawn ei tiennyt, mitä riippakivi, lutka tai pillu tarkoittivat, mutta sanat kuulostivat joka tapauksessa rumilta ja Shawnia itketti vain enemmän, miksi isä ei lakannut huutamasta?
   "Sinä lupasit ettei huudeta", Shawn mutisi hiljaa.
   "Mitä sinä piipität? Lopeta inisemästä ja puhu niin kuin mies!"
   "Anna hänen olla!" äiti oli tullut olohuoneeseen, äidin huulilla ja kaulalla oli verta, isä oli saanut veren vuotamaan äidin nenästä.
   "Ole hiljaa, nainen!" karjaisi isä. "Sinä olet tehnyt meidän pojastamme inisevän ja ulisevan reppanan!"
   "Sinä sen olet tehnyt", äiti sanoi matalalla äänellä ja astui isän ja Shawnin väliin.
   Kuului kova läpsähdys ja äiti horjahti, mutta ei kaatunut. Shawnin suusta pääsi säikähtänyt inahdus.
   "Älä piipitä!" karjui isä. "Älä jumalauta piipitä, ärsyttävä poika!"
   Shawn puristi silmiään tiukasti kiinni, peläten. Äidin ääni värisi, kun hän sanoi isälle: "Anna Shawnin olla."
   Uusi, kova läpsähdys värähti ilmassa ja äiti huusi, kaatui maahan. Shawn uikutti, isä potkaisi äitiä mahaan ja äiti yskäisi verta.
   "Shawn", äiti sanoi ja katsoi sinisillä silmillään Shawnia tiukasti silmiin lattialta. Veriset kasvot yrittivät epätoivoisesti hymyillä. "Mene Margen luokse, juokse!"
   "Älä puhu hänelle!" karjui isä ja uusi potkaisu sai äidin kiljumaan tuskasta. Shawnin vartalo oli kauhusta jäykkä, hän ei pystynyt liikkumaan.
   "SHAWN!" äiti kiljaisi. "JUOKSE!"
   Shawn hätkähti, isän pistävät silmät tuijottivat häntä ilkeästi. "Sinä et mene minnekään, poika!"
   "Shawn, mene", äiti kuiskasi ja siniset silmät katsoivat häntä käskevästi, täynnä rakkautta. Shawn uikutti, nyökkäsi ja liikahti, hän tipahti nuhjuiselta sohvalta lattialle ja kompuroi seisomaan, lähti juoksemaan. Hän kompastui ovenpieleen nojaavaan luudanvarteen ja rämähti luudan kanssa maahan, isä huusi ja Shawn huusi, hän nousi ylös ja juoksi karkuun, eteisen läpi ulko-ovelle ja varpasillaan pakkaseen ja lumisateeseen. Äiti kiljui hänen takanaan, hätä kuristi Shawnin kurkkua ja sydäntä ja hän juoksi, lumihiutaleet kastelivat hänen kasvonsa tai ehkä ne olivat kyyneleet.
   Shawn juoksi Marge-tädin ovelle ja koputti lujaa, hädissään, itku kurkussa puristaen. Marge tuli avaamaan ja tädin punaiset hiukset heilahtivat kasvojen eteen, kun hän kumartui niin, että hänen päänsä oli samalla korkeudella Shawnin kasvojen kanssa. "Shawn, mikä hätänä?"
   "Isä lyö äitiä!" Shawn kiljaisi, tarttui Margen käteen ja yritti kiskoa tätiä mukaansa. "Meidän pitää pelastaa hänet!"
   Marge-tädin kasvot olivat vakavat. "Odota, minun pitää ensin soittaa poliisille."
   "Pelasta hänet!" Shawn kiljui. "Ole niin kiltti!"
   Marge tarttui eteisen pöydällä olevaan mustaan mötikkään ja näppäili sitä sormellaan. Toisella kädellä Marge tarttui Shawnin käteen ja he lähtivät takaisin kohti ränsistynyttä taloa, jossa Shawn asui äidin ja isän kanssa. Hätä sykki Shawnin vartalossa ja varpaita paleli, sydämessä paleli vieläkin enemmän. Marge puhui mustaan mötikkään, mutta Shawn ei pystynyt kuuntelemaan.
   Äiti ei enää kiljunut. Ulko-ovi oli auki, Shawn näki omat varpaanjälkensä maassa. Isä ei huutanut. Miksi oli niin hiljaista? Hiljaisuus sai Shawnin niskakarvat nousemaan pystyyn.
   Hän ja Marge astuivat sisälle. Oli ihan liian hiljaista.
   Shawn jähmettyi. Kaikki pimeni, sydän putosi ja kuoli. Äiti makasi maassa, siniset silmät tuijottivat suoraan Shawnia kasvoihin, mutta ne eivät nähneet mitään. Äiti makasi maassa ja luudanvarsi oli lävistänyt tämän mahan, joka puolella oli verta, äiti ui kalpeana veressä. Äiti ei ollut enää täällä, äiti oli jättänyt Shawnin lopullisesti, äiti ei tulisi enää takaisin. Huuto kuristi Shawnin kurkussa, mutta ääntäkään ei kuulunut. Kaikki oli kadonnut ja loppunut, kaikki oli kuollut ja jäljellä oli enää hiljaisuus.

*

Shawn pyyhkäisi kyyneleitä suurella kämmenellään pois Lilyn poskelta. "Älä itke."
   Mutta Lily ei voinut lopettaa. Hänestä tuntui niin pahalta, että sydämeen koski. "Voi, Shawn..."
   Shawn näytti kärsivältä. "Juu tiedän, ihan kamalaa." Poika huokaisi. "Ja nyt sinä tiedät, miksi en pahemmin pidä luudanvarsista, eikä se liity mitenkään anukseeni."
   Lily naurahti. Shawn suuteli hänen kyyneleistä märkää poskeaan. Lily suuteli pojan huulia ja puristi tämän kasvoja käsiensä välissä. "Olen niin pahoillani."
   "Ei sinun tarvitse olla", Shawn sanoi. Lily näki sen kovan, etäisen katseen pojan silmissä rakoilevan ja tajusi, että oli vihdoinkin päässyt näkemään pojan kovan kuoren lävitse. Shawn naurahti. "En ole ikinä kertonut tätä kenellekään."
   "Mitä tapahtui?" Lily kuiskasi. "Joutuiko isäsi vankilaan?"
   Shawn hymähti. "Kukaan ei koskaan löytänyt häntä. Kun pääsin Tylypahkasta, lähdin kiertämään Eurooppaa, etsimään häntä. Sain Margelta rahaa sen verran, että pystyin palkkaamaan yksityisvakoojan etsimään isääni ja hän löysikin tämän Amsterdamista, joten lähdin sinne heti, kun pääsin Tylypahkasta."
   Lily räpytteli silmiään. "Miksi sinä etsit häntä?"
   Shawn vilkaisi häntä vinosti. "Mitäpä luulet? Minä haluan tappaa hänet, lävistää hänen sydämensä omin pikku kätösineni."
   Lilyn kurkkua kuristi. "Mutta et löytänyt häntä."
   Shawn pyöritti päätään. "Haravoin koko Amsterdamin, mutta hän oli kaiketi jo lähtenyt. Lähdin kiertämään Eurooppaa, ensin Irlantiin, Margea moikkaamaan - hän muutti sinne sen jälkeen, kun minä lähdin Tylypahkaan, se herttainen nainen piti minusta huolta niin kauan, ennen kuin pääsin opiskelemaan - yksityisvakoojani sai vihiä siitä, että isä oli Espanjassa, joten lähdin sinne, mutta en löytänyt häntä sieltäkään, vaikka haravoin maata sunnilleen vuoden verran. Sitten päätn, että isä saisi painua helvettiin ja lähdin ryyppäämään ja kaatamaan naisia Italiaan ja Saksaan, kunnes kyllästyin ja päätin palata tänne ja kouluttautua auroriksi, jotta oppisin itse vakoilemaan tieni isäni sydämen lävistämään."
   Lily ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Shawn hymyili hänelle. "Pelotanko minä sinua?"
   "Et", Lily kuiskasi. "Minusta vain on uskomatonta, että olet joutunut kokemaan jotakin noin hirveää. Haluaisin vain auttaa sinua."
   "Mutta sinähän autat minua koko ajan", Shawn kuiskasi takaisin ja sipaisi hänen hiuksensa pois hänen kasvoiltaan. "Sinä saat minut unohtamaan koko hyytävän jäätävän menneisyyteni, Lily. Jotenkin sillä kaikella ei vain ole väliä, kun olen sinun kanssasi."
   Lily suuteli poikaa. "Hyvä, koska minä en ole menossa minnekään."
   Shawn hymyili. "Et olekaan, koska minä en päästä sinua."
   He uppoutuivat jälleen suloiseen suudelmaan ja jättivät menneisyyden haamut menneisyyteen ja keskittyivät nykyhetkeen, joka oli hyvin lähellä täydellisyyttä.
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 24. osa 25.12.
Kirjoitti: Alise-Mary - 25.12.2013 14:16:37

Hmm.. haluisi  tietää enemmän Shawnin äidistä. Todella haluan.
Tuolta lopusta puutyui taas jostain sanasta kirjain mutta ketään ei kiinnosta. Tykkäsin luvusta ja tulen lukemaan tätä jatlossakin.

ja kysymykseesi, luvut ovat aivan sopivan pituisia, etenkin ilmestymis tahtii  nöhden. Mielummin luen tämän mittaisia nopealla tahdilla kuin himo pitkiä kerran vuodessa. Muistaa edellisen luvun tapahtumat paljon paremmin. :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 24. osa 25.12.
Kirjoitti: tonksy - 25.12.2013 14:51:48

Jee, uusi luku ;D

Kiitos Shawnin tarinasta se oli kauheudessaan hyvä! Samoin kiitos Avan ja Aqualinen tarinasta, sekin oli tarpeellinen ja hyvä :)

Pari pikkuvirhettä taisin löytää, muttei mitään vakavaa, kivaa lukemista jälleen!

Tuosta lukujen pituudesta olen samaa mieltä edellisen kommentoijan kanssa, ne ovat ilmestyistahtiin suhteutettuina erittäin hyvän pituisia. Kirjoita vain sellaisia lukuja,joiden pituus tulee luonnostaan, muuten niistä tulee turhan typistettyjä tai pitkiä.

Hyvää Joulua!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 24. osa 25.12.
Kirjoitti: jacoblove - 28.12.2013 09:39:59

Minulla on kauhea kiire, töihin pitäisi lähteä ihan just nyt, mutta haluan postata tämän jatkon tänne ennen sitä... kiitos paljon kommenteistanne, tonksy ja Alise-Mary! :)

25. Puraisu

Rose haistoi inhoavasti räänväristä limaa, jota Scorpius oli huvittavasti kutsunut kasvissosekeitoksi. Hän mulkaisi kaltereiden toisella puolella, kostealla ja nuhjuisella patjalla kaikessa rauhassa istuskelevaa poikaa, joka pyöritteli laiskasti taikasauvaa kädessään ja vihelteli ilmaan yllättävän soivia melodioita.
   "Mitä tämä on olevinaan?" Rose kivahti pojalle ja ojensi muovisessa kupissa olevaa limaa Scorpiuksen tarkasteltavaksi. Scorpius kohotti laiskasti kulmaansa.
   "Johan minä sanoin, kasvissosekeittoa."
   "Sinä et ole kasvissosekeittoa nähnytkään", Amelie mutisi melkein surullisesti käydessään makaamaan niin, että tämän pää oli Rosen sylissä. Tyttö oli Roxannen tavoin henkeen ja vereen kasvissyöjä ja epäilemättä lima haisi tämän nenään vieläkin pahemmalta kuin Rosen nenään, kun kerran tyttö tiesi miltä soseen olisi oikeasti kuulunut haista ja maistua.
   Scorpius tuhahti. "Muutakaan ei ole tarjolla, joten lopettakaa nalkuttaminen ja siemaiskaa liru sisään."
   "Mistä sinä sait tätä?" Rose tivasi ja kallisteli kuppia kädessään samalla kun Amelie kakoi, tyttö oli siemaissut kuppinsa tyhjäksi. "Pyörittävätkö ankeuttajat jossakin tämän vankilan kupeessa keittiötä?"
   Scorpiuksen suupielet värähtivät aivan kuin poikaa olisi naurattanut. "Joo, pyörittävät, sen nimi on Azkabanin Herkkuhetki ja ankeuttajat tarjoilevat siellä tätä limaa ja muita yhtä mehukkaita keitoksiaan kokinhattuineen kaikkineen."
   Rose tuhahti ja ryysti limaa kupista suuhunsa. Se maistui siltä miltä näyttikin, räältä. Maku oksetti häntä ja hän kakoi. Scorpius katseli häntä kaltereiden takaa kylmästi ja Amelie silitti Rosen olkapäätä lohduttavasti. Rosen silmät kostuivat inhon kyynelistä, kun hän pakotti itsensä nielaisemaan loputkin ällöttävästä limasta. Hän henkäisi syvään pakottaen kyyneleet sinne mistä ne olivat tulleetkin, hän ei soisi Scorpiukselle sitä iloa, että itkisi tämän nähden.
   Rose puristi tyhjentämänsä muovikipon kasaan kädessään ja viskasi sen kaltereiden lävitse kohti Scorpiusta. Poika nappasi kupin käteensä ennen kuin se osui hänen naamaansa.
   "Lapsellista."
   "Niin oletkit", Rose kivahti ja Scorpius pyöräytti harmaita silmiään.
   Tämä oli neljästoista päivä Azkabanin vankina, Rose oli laskenut. He olivat olleet kaksi viikkoa ansassa näissä tunneleissa, eikä kukaan ollut tullut pelastamaan heitä. Kukaan ei osannut etsiä heitä Azkabanista. Velhovankilanhan luultiin olevan taikaministeriön ja auroreiden hallinnassa ja valvonnassa, kukaan ei tiennyt Scorpiuksen hämärine ystävineen vallanneen kolkon, kivisen saaren keskellä harmaata merta. Miten siis kukaan olisikaan osannut etsiä heitä sieltä?
   Tämä viikko oli ollut sentään siedettävämpi, ainakin Scorpius antoi Rosen ja Amelien olla samassa sellissä eikä erottanut heitä kauaksi toisistaan, niin kuin ensimmäisen viikon aikana. Näinhän pojan oli helpompi vartioida heitä.
   Scorpius poistui sellistä ainoastaan hakemaan ruoaksi kutsumaansa limaräkää. Muuten poika nökötti nuhjuisella patjallaan sellin ulkopuolella ja vartioi heitä tunnollisesti. Oli päiviä, jolloin tämä vaikutti turhautuneelta ja ikävystyneeltä, mutta muutoin tämä oli kuin pelkkää hyväntuulista, sarkasmista ilkkumista koko poika. Rose ei kuollakseenkaan käsittänyt, miksi poika kökötti siinä vahtimassa heitä ja aina kun hän yritti udella asiasta pojalta, tämä väänsi sen ivallisesti ja liioitellusti vitsiksi.
   Rose oli huolissaan Ameliesta. Tyttö oli hiljaisempi päivä päivältä ja vaikutti hyvin masentuneelta. Tämä mutisi unissaan Albuksen nimeä. Kaiken kukkuraksi tyttö oli vilustunut ja kuumeinen, tunneleissa oli jäätävän kylmä. Nytkin tyttö oli käpertynyt puoliksi Rosen syliin, tärisi ja yritti saada unen päästä kiinni. Rosenkin nenä vuosi alvariinsa ja varpaita paleli, mutta hänen kiukkunsa Scorpiusta kohtaan piti hänet virkeänä ja taisteluntahtoisena.
   "Miksi juuri Azkaban?" Rose kysyi Scorpiukselta. "Eikö ole vähän epäkäytännöllistä, että teidän päämajanne on täynnä omaa kuolemaansa toivovia vankeja?"
   Scorpius hymähti. "Ne, ketkä kunnioittavat aatteitamme ja keistä on ollut hyötyä on pelastettu mukavampiin oloihin ja ne, jotka eivät ole halunneet ottaa itseään niskasta kiinni ja nousta kunnioittamaan aatettamme, no, heidän kohtalonsa on kurjempi ja puhdistus vie heidät mukanaan."
   Rose siristi silmiään. "Mikä puhdistus?"
   Scorpius katseli häntä silmät tuikkien. "Luuletko sinä tosissasi, että vaivaudun kertomaan sinulle?"
   "Onko sinulla muutakaan tekemistä?" Rose kysyi piikikkäästi ja Scorpiuksen kasvoilla häilähti varjo.
   "Voldemort aloitti puhdistuksen aikoinaan, mutta sinun rakas Harry-setäsi pilasi kaiken. Nyt Voldemortin aatteita kunnioittavat ovat päättäneet viedä hänen arvokkaan työnsä loppuun."
   "Eli toisin sanoen te aiotte pestä maan jästisyntyisistä", Rose tuhahti. "Naurettavaa."
   Scorpius kohotti kulmaansa. "Emme vain maata, vaan tämän koko itseään tuhoavan maailman. Me aiomme pelastaa tämän planeetan."
   Rose tuhahti. "Harry pysäytti Voldemortin kerran ja hän tekee sen myös teidän kohdallanne. Ei teistä ole vastusta hänelle ja muille, jotka puolustavat teitä surullisen ahdamielisiä limanuljaskoita."
   Scorpius hymyili laiskasti aivan kuin Rose olisi jollakin tavalla huvittanut häntä. "Mekö olemme ahdasmielisiä? Tiedätkö sinä edes, mitä jästit tekevät tälle planeetalle? He tuhoavat sen ahneudellaan, saastuttavat sitä seurauksista välittämättä omien typerien, vähämielisten ja pinnallisten tarpeidensa tyydyttämiseksi. Heidän tyhmyydellään ja ahneudellaan ei ole rajaa. Heidät kaikki on tuhottava, jos me velhot haluamme, että meillä on planeetta, jossa voimme elää niin kuin meidän on tarkoitettu. Jästit on pysäytettävä, ennen kuin he pilaavat ja saastuttavat kaiken."
   "Miten niin saastuttavat?" Rose tuhahti. "Jästit haluavat vain elää rauhassa omaa elämäänsä täällä, niin kuin me kaikki muutkin! Te Voldemortin säälittäviä jalanjälkiä seuraavat pimeyden halailijat ette tiedä oikeasta elämästä mitään!"
   Scorpius katseli häntä halveksuvasti. "Sinä et edes tiedä, mistä puhut. Etkö sinä ole tietoinen, kuinka ilmasto on muuttunut ja jatkaa muuttumistaan koko ajan, tuhoaa planeettaamme ja sillä asustavia eläviä olentoja, jotta jästit saavat tarpeetonta tavaraa vanhojen tarpeettomien tavaroidensa tilalle ja pääsevät hurjastelemaan typerillä autoillaan ja lentokoneillaan? Jästien maailmassa käydään järjenvastaisia sotia, on maita, joissa tuhannet ja taas tuhannet jästit kuolevat nälkään joka päivä, eivätkä normaaleissa olosuhteissa asustavat jästit välitä, vaan he käyttävät kaiken aikansa toisten miellyttämiseen, uusien tavaroiden ostamiseen, turhien asioiden vatvomiseen ja rikkaiden ihmisten kyttäämiseen. He ylikäyttävät luonnonvaroja, he pärjäisivät niin paljon vähemmällä - ja sillä aikaa miljoonat heidän kanssaihmisensä kärsivät epäinhimillisissä oloissa. Jästit ovat pinnallisia, välinpitämättömiä ja ahneita olentoja, joille ei riitä mikään, eivätkä he lopeta ennen kuin he tappavat itse itsensä ja tämän kauniin planeetan siinä sivussa. Meidän on pysäytettävä heidät ennen kuin he vievät meidät ja kaiken muunkin mukanaan."
   Rose räpytteli silmiään. "Sinä olet hullu! Sinut on aivopesty ajattelemaan noin! Jästit ovat ihan normaaleja, samanlaisia ihmisiä kuin mekin ja he ansaitsevat elää! Miksi he muka haluaisivat tuhota planeetan?"
   Scorpius katsoi häntä melkein pettyneenä. "Onneksi olkoon, sinä olet osa tämän planeetan ongelmaa ja ihan yhtä tyhmä kuin kuka tahansa jästi."
   Juuri silloin jostakin tunnelista kuului hurjaa ulvontaa. Scorpius hätkähti ja nousi seisomaan.
   "Mikä se oli?" Amelie Rosen sylissä kuiskasi hätkähtäen ja nousi täristen istumaan. Rose puristi tytön käsivartta.
   "Mitä nyt?" Scorpius kuiskasi hiljaa enemmänkin itselleen kuin kenellekään muulle. Uusi ulvaisu kuului lähempää ja ääni muistutti Rosea elävästi huispauksen maailmanmestaruuskisoissa kauheutta ja sekasortoa aiheuttaneista susista. Scorpius seisoi jähmettyneenä heidän sellinsä edessä ja Rose saattoi melkein kuulla tämän ajatusten juoksevan.
   Samassa Scorpius käännähti heihin päin ja osoitti sellin mustaa lukkoa taikasauvallaan. "Alohomora!"
   Susi ulvaisi taas, tällä kertaa jostakin hyvin läheltä. Rose kompuroi seisomaan ja nykäisi heikon Amelien ylös mukanaan juuri, kun Scorpius livahti selliin heidän kanssaan ja pamautti sellin oven kiinni perässään.
   "Susia", Amelie henkäisi järkyttyneenä. "Miten täällä voi olla susia? Mitä ne täällä tekevät?"
   Scorpius puristi hampaitaan yhteen. "Thomas."
   "Kuka on Thomas?" Rose tivasi. Ulvonta kuului koko ajan lähempää, ihan nurkan takaa.
   "Joku, ketä sinun pitäisi ehdottomasti pelätä", Scorpius ärähti takaisin.
   "Pelkäätkö sinä?"
   "Ihan helvetisti."
   Ja kolme valtavaa sutta loikkasi nurkan takaa ja rynnisti suoraan heidän sellinsä kimppuun julmasti haukkuen, niiden keltaiset silmät pullistelivat raivoisasti valtavista päistä, niiden turkit olivat väriltään likaisenharmaat ja valuivat vettä ja järisyttävän kokoiset hampaat pureskelivat ilmaa aivan kuin ne olisivat halunneet haukata siitä paloja. Sudet näyttivät Rosen silmissä melkein epätodellisen rumilta ja niiden ulvonta tärisytti tärykalvoja kiduttavasti saaden sydämen pamppailemaan hurjaa vauhtia    
   "Nuo ovat ihmissusia", Amelie sanoi henkeään haukkoen.
   "Ne ovat vain susia", Rose rauhoitteli tyttöä, mutta juuri silloin yksi harmaista otuksista alkoi änkeä itseään kaltereiden lävitse ja kauhukseen Rose näki kaltereiden taipuvan, antavan hieman periksi -
   "Nuo ovat muuten ihmissusia", Scorpius totesi rauhallisesti tasaisella äänellä aivan kuin olisi puhunut säätilanteesta.
   "Eivätkä ole", Rose kivahti ja kiljaisi, kun susi jatkoi työntymistään kaltereiden lävitse kammottavasti karjuen. "Täysikuuhun on vielä kaksi viikkoa!"
   Scorpius loi häneen syvästi kärsivän katseen. "Onko sinun pakko väittää vastaan joka ikiseen asiaan?" Poika osoitti kaltereiden välissä karjuvaa sutta taikasauvallaan ja karjaisi: "ESTOUS!"
   Rose sai mielenvikaisuutta hipovan idean katsellessaan Scorpiuksen taikasauvaa ja toimi ennen kuin aivot ehtivät edes tulla tilanteeseen mukaan: hän nappasi Scorpiuksen sauvan tämän kädestä.
   Scorpius ynähti yllättyneenä, käännähti ja syöksähti Rosea päin. Poika kiskaisi hänet aivan kiinni itseensä ja puristi Rosen selän takana taikasauvaa pitelevää kättä kivuliaan lujalla otteella. "Anna se tänne."
   Scorpiuksen kasvot olivat vain henkäyksen päässä Rosen kasvoista. Rose katsoi syvälle harmaisiin silmiin sydän taistelutahtoa sykkien. "Pakota."
   Scorpius hymyili ilkeästi. "Mikäs siinä." Poika alkoi vääntää kivuliaasti sauvaa irti, mutta samassa valtava susi sellin toisella puolella työnsi päänsä kaltereiden lävitse, Rose tunsi selässään sen kuuman, nenään asti löyhkäävän hengityksen, susi haukkasi ilmaa, ei aivan osunut -
   Scorpius kiepautti Rosen ympäri, kauaksi sudesta aivan kuin he olisivat tanssineet eivätkä suinkaan painineet taikasauvasta taistellen verenhimoisten susien ympäröimänä. Pojan jäntevä vartalo hohkasi voimaa ja peräänantamattomuutta ja Rose tiesi, että häviäisi tälle kädenväännössä. Rose puristi taikasauvaa kädessään ja viskasi sen sitten kaikin voimin Scorpiuksen ylitse ilmaan.
   "Mel!"
   Amelien vaaleansinisten silmien katse seurasi ilmassa kieppuvaa taikasauvaa ja tyttö loikkasi, venytti kättään - taikasauva lensi kaltereiden lävitse - Amelien käsi puristi taikasauvan tiukasti otteeseensa ja hetkeksi Rosen valtasi voitonrimu -
   Ja samassa valtava susi hyökkäsi Amelien käden kimppuun, Amelien kapea käsivarsi upposi suden suuhun melkein olkapäähän saakka - susi riuhtoi kättä, ravisteli sitä kuin olisi päättänyt tappaa saaliinsa, verta levisi joka puolelle Amelien vaatteisiin, suden naamaan ja lattialle. Amelie kiljui kivusta ja Rose kauhusta - Scorpius oli jähmettynyt paikalleen kuin patsas - 
   "Irti!" karjaisi sointuva, rauhallinen miehen ääni ja Amelien kättä syövä susi päästi siinä samassa käden vapaaksi ja istahti maahan kuin kesy koira.
   Amelie valahti maahan, Rose riuhtoi itsensä irti Scorpiuksen puristavasta otteesta, syöksähti Amelien luokse ja antoi jalkojensa antaa periksi allaan. Rose nosti pienen Amelien syliinsä, tyttö kiljui kivusta, tämän olkapäässä oli kammottavia, syviä verta pulppuavia haavoja. Rose kiskaisi paitansa päältään ja kietoi sen tiukasti Amelien haavojen ympärille.
   "Näemmä et kykene pitämään tyttösiäsi aisoissa, Malfoy", kalseasti sointuva miehen ääni sanoi ja pitkä hahmo astui esiin varjoista sellin ulkopuolella. Rose kohotti katseensa.
   Mies oli pitkäkasvoinen, korkeaotsainen ja kapeanenäinen ja tämän kasvoja hallitsivat punaiset, kiiluvat ja epäihmismäiset silmät. Tämän iho oli kelmeän kalpea ja siinä oli vihertävä sävy. Mies ei ollut kovin vanha, ehkä Rosea muutaman vuoden vanhempi.
   "Ihmissutesi yllättivät minut", Scorpius vastasi miehelle. Rose ihmetteli pojan äänensävyä, se oli syvän kunnioittava ja nöyrä.
   "Näköjään." Punaisten silmien katse käväisi Rosen kasvoissa ja sitten Ameliessa. Tyytyväinen, iloinen hymy käväisi nuoren miehen kasvoilla.
   "Tulin käymään vierailulla ja päätin vilkaista, miten täällä sujuu. Näköjään lemmikkini tekivät tästä heti mielenkiintoisemman tilanteen."
   Scorpiuksen katse käväisi Amelien käsivarressa.. "Näköjään", poika tokaisi. "Joko olette päättäneet, mitä te haluatte tehdä heidän kanssaan?"
   Kelmeäkasvoinen mies hymähti. "Emme oikeastaan. Sinun oli tarkoitus tuoda Potterin lapsukaiset, mutta näiden kahden sievän neidin kanssa emme oikein tiedä, mitä tekisimme. Pitänee selvittää, mitä hyötyä heistä olisi meille. He kuitenkin ovat jossakin määrin tekemisissä Pottereiden kanssa, ehkä me voimme heidän avullaan kiristää Potterin mukulat ansaan."
   Scorpius irvisti. "Missä minun perheeni on?"
   "He ovat työtehtävissä ja voivat oikein mainiosti. Sinun ei tarvitse huolehtia muusta kuin näistä neitokaisista, Malfoy - se olkoon rangaistuksesi pettymyksestä, jonka aiheutit meille epäonnistumisellasi. Jos en keksi sinulle parempaa hyötyä parin seuraavan viikon aikana ehdottaisin, että suljet blondin häkkiin täydenkuun aikaan. Punapäällä on ihan kivat tisulit, viihdytä itseäsi ihmeessä naiskauneudella aikaa tappaaksesi." Irvokas hymy sai Rosen käsivarret kananlihalle ja hän nosti kätensä peittämään mustien rintaliivien verhoaman rintavarustuksensa.
   "Nähdään, Malfoy." Niine hyvineen mies kääntyi ympäri ja katosi jälleen varjoihin. Sudet jolkottivat miehen perään.
   Rose puristi Amelieta sylissään. Tyttö tärisi hysteerisesti ja vaaleansiniset silmät olivat kyynelistä märät, kun ne tavoittivat Rosen kauhistuneen katseen.
   "Minä olen ihmissusi, Rose", tyttö kuiskasi itkuisesti takellellen.
   Rose ei tiennyt, mitä olisi sanonut, hänen kurkkuaan kuristi ja hän puristi Amelieta entistäkin tiukemmin syliinsä. Scorpius katseli heitä ilmeettömästi ja käänsi sitten katseensa pois.

*

"Kuka helvetti sinä oikein luulet olevasi ja mitä oikein kuvittelet tekeväsi?"
   Lily kohotti yllättyneenä katseensa muodonmuutoskirjastaan. "Olen Lily Potter ja tenttaan tässä Roxylta värinvaihdosloitsun teoriaa, kuinka niin?"
   Hugo oli puristanut kätensä nyrkkiin ja seisoi hänen edessään kasvot epäluonteenomaisen kiukkuisina. Pojan takana räiskyi takkatuli iloisesti kuin korostaen tämän kiukkua.
   "Tiedät varsin hyvin, mitä minä tarkoitan", Hugo tiuskaisi.
   Lily vaihtoi punaisella nojatuolilla loikoilevan Roxannen kanssa ihmettelevän katseen.
   "Puhu niin, että ihmiset pysyvät perässä, Johtajapoika hyvä", Roxanne ehdotti ja pörrötti lyhyitä, mustia hiuksiaan laiskasti.
   "Sinä haukuit Gabriellan ihan pystyyn!" Hugo syytti kiukkuisesti. Muutama muu oleskeluhuoneessa iltaa istuva rohkelikko loi heihin kummastuneen kiinnostuneita katseita.
   "Aaa", Lily sanoi ja ymmärrys valaisi hänen mielensä. "Ja sitten hän tuli itkemään sinulle, että ilkeä, pieni Lily kiusaa?"
   Roxanne virnisti, mutta Hugon kasvot olivat totiset. "Onko sinusta jotenkin huvittavaa, että saat muut sekopäisen huispausvimmasi takia kyynelehtimään?"
   "Itkikö hän oikeasti?" Lily yllättyi. "En minä edes sanonut mitään niin kovin ilkeää."
   "Eli sinä et sanonut hänelle, että hän on hidas, ärsyttävä pieni toukka ja sinä potkit hänet joukkueesta, jos hän ei harjoittele itseään voittamattomaan kuntoon?"
   Roxannen suupieliä nyki ja Lily katsoi Hugoa odottavasti, hän ei aivan ymmärtänyt pojan pointtia.
   "Saatoin minä niin ehkä sanoakin", Lily myönsi hitaasti. "Ja se on totuus."
   Hugo irvisti. "Entä jos minä olisin päästänyt muutaman kaadon enemmän sisään? Uhkailisitko sinä minuakin?"
   "Tyhmä kysymys", Roxanne huokaisi ja katsoi Hugoa kyllästyneesti. "Unohdat, että puhut Huispausrinsessalle."
   "Muistaakseni olen uhkaillut sinuakin muutamaan otteeseen", Lily muisteli pohtivasti.
   "Sinä olet sairas", Hugo syytti.
   Lily risti kätensä puuskaan. "Kuules nyt, minä olen huispauskapteeni ja on minun tehtäväni potkia teitä persuksiin, jos olette mokanneet. Sieppi oli aivan Gabriellan nenän edessä ja hän antoi Thurmanin napata sen!"
   "Ei hän sitä tahallaan tehnyt!"   
   "Mistä moinen puolustava asenne?" Roxanne kysäisi ja kohotteli kulmiaan Hugolle merkitsevästi. "Onko Johtajapoika ihastunut neiti Longbottomiin?"
   Hugo mulkaisi tyttöä. "No, en ole."
   Lily kuitenkin huomasi kiusallisen punan kohoavan pitkin Hugon kaulaa ja lopulta pojan korvat hehkuivat punaisina. Hänen suunsa loksahti auki.
   "Sinä tykkäät Gabriellasta!"
   Roxanne siristeli silmiään, huomasi hänkin punaisena hohkaavat korvat ja hypähti nojatuolillaan innostuneesti. "Tomaattikorvasi paljastivat sinut, Johtajapoika!"
   Hugo mulkoili heitä. "Te olette ärsyttäviä." Niine hyvineen poika kääntyi ympäri ja marssi makuusaleihin vieviin kierreportaisiin.
   Roxanne ja Lily vaihtoivat vahingoniloiset katseet. "Kuka olisi uskonut", Roxanne sanoi päätään pyöritellen.
   Lily raapi leukaansa. "Nyt, kun mietin, niin Hugo on aina katsellut Gabriellaa jotenkin haikeasti."
   "Ai jaa?" Roxanne sanoi kummastuneena. "Minusta hän on aina katsellut sinua jotenkin haikeasti."
   "Täh?" Lily katsoi Roxannea ja etsi merkkejä yllättävän mielenvikaisuuden puhkeamisesta.
   Roxanne kohautti olkapäitään. "Etkö sinä olet huomannut?"
   "En", Lily tokaisi. "Me olemme serkuksia, idiootti!"
   "Kai minä nyt sen tiedän, satun kuulumaan itsekin valtavaan serkkukatraaseemme. Ja serkuksien tiedetään ennenkin menneen naimisiin sun muuta."
   Lily pyöräytti silmiään. "Sinä olet väärässä."
   "En ole, tarkista mistä tahansa lakipykäläopuksesta."
   "En minä siitä puhunut."
   "Tiedän."
   Lily pyöräytti uudelleen silmiään. Joskus hän mietti, oliko hänen lempiserkkunsa kolauttanut päänsä vauvaikäisenä useaankin otteeseen.
   "Miksi Shawn ei ole lipittämässä kaulaasi?" Roxanne kysäisi ojentuessaan nojatuolistaan pitkälle niin, että saattoi kurottaa ottamaan muodonmuutoskirjan Lilyn kädestä. "Minä luulin, että te kaksi olette vähän niin kuin liimautuneet huulistanne kiinni."
   Lily hymyili. "Heillä on kaksintaisteluharjoituksia pitkälle iltaan Auroriassa. Teddy piiskaa heitä kaikilla särkyneen sielun voimillaan."
   "Niin kuin oikein on", Roxanne totesi nyökäten. "No, joko sinä ja Shawn olette päässeet asiaan?"
   "Mihin asiaan?" Lily kysyi hämmentyen. Muutama nuori rohkelikko kirmasi heidän ohitseen torahammasfrisbeetä toisilleen viskoen.
   Roxanne huokaisi aivan kuin Lily olisi tahallaan ärsyttänyt häntä. "No, tiedäthän, painineet ilman rihman kiertämää."
   "Ei olla", Lily näpäytti ja tunsi kauhukseen punan kohoavan kasvoilleen.
   Roxannen tarkat silmät pistivät punan merkille ja hän hymyili tietäväisesti. "Ei siinä ole mitään pelättävää, rakkaani."
   Lily pyöräytti silmiään. "Ehkä ei sinusta, kun olet testannut painitaitojasi jos jonkunnäköisen Tylypahkan pöntön kanssa. Ja niin, muutaman Aurorian pöntönkin kanssa."
   Roxanne hymyili. "Niinhän sinä luulet. Oikeasti olen paininut vain Espanjan Iilimadon kanssa."
   Lily oli oksentavinaan. "Hieno valinta, Rox."
   Roxanne kohautti olkapäitään. "Se vaikutti silloin hyvältä idealta  ja tuntui kyllä oikein mukavalta. Mutta asiaan palatakseni... Shawn on iso mies ja hänellä on ison miehen tarpeet, Lily."
   "Ole hiljaa", Lily sihahti. "Minä en halua keskustella tästä."   
   Roxanne nojautui nojatuolinsa selkänojaan. "Okei, miten vain. Mennäänkö iltapalalle?"
   Lily oli valmis tekemään mitä vain, jotta Roxanne olisi sulkenut suunsa painimisesta ja hän nousi ylös. He lähtivät oleskeluhuoneesta muotokuva-aukon kautta käytävälle. Ilta hämärtyi ikkunoiden takana ja lehdettömät puut kurottelivat kohti synkkää, pilvistä ja tähdetöntä taivasta.
   "Siitä on jo kaksi viikkoa", Lily sanoi hiljaa heidän ohittaessaan muutaman haarniskan, joista toiselta puuttui toinen jalka.
   "Mh", Roxanne ynähti ja Lily tunsi tytöstä yhtäkkiä hohkaavan surun niin, että hänen käsikarvansa nousivat pystyyn. Hän kietaisi kätensä Roxannen käsikynkkyyn.
   "Sinulla on synttärit viikon päästä", Lily vaihtoi puheenaihetta. "Seitsemäntoistavuotiaana on tyttö kauneimillaan."
   "Joo", Roxanne inahti. Lily huokaisi. Niin, Roxannella täyttäisi seitsemäntoista ja ei voisi juhlia täysi-ikäisyyttään kaksoisveljensä kanssa.
   "Minusta on aina ollut kuumottavaa, että teidän syntymäpäivänne on Halloween-aattona", Lily sanoi. "Siinä on jotakin aavemaista."
   "Tosi aavemaista", Roxanne tokaisi.
   Lily huokaisi. Roxanne käsitteli kokemiaan kauhuja ja menetyksiään muuttumalla kivikasvoiseksi kuoreksi aina Fredin tai huispauksen maailmanmestaruuskisojen tullessa puheeksi.
   Eteishallissa oli jotakin meneillään, Lily tajusi hänen ja Roxannen astellessa marmoriportaita alaspäin ja eteishallin avautuessa heidän edessään. Se oli täynnä luihuisia, jotka nauraa räkättivät ja parveilivat jonkun ympärillä.
   Kun he astuivat viimeisen portaan ylitse Lily tunsi kummallisen tunteen valtaavan koko hänen vartalonsa ja häntä alkoi naurattaa. Roxanne hänen vieressään alkoi kikattaa myös. Tajuamatta ollenkaan mitä tapahtui Lily tunkeutui luihuisopiskelijoiden lävitse Roxannen kanssa, hänestä tuntui siltä kuin joku olisi vetänyt häntä armottomasti jotakin kohti eikä hän pystynyt mitenkään vaikuttamaan asiaan.
   Luihuiset väistyivät ja Lily näki, mitä kohti häntä ja Roxannea jokin taika nyki. Pamela Parkinson näytti itkuiselta ja luihuiset tytön ympärillä naureskelivat ja potkivat häntä jalkoihin. Lily ja Roxanne kävelivät tytön luokse ja potkaisivat tätä nilkkoihin kikattaen, Lily ei voinut lopettaa, jokin taika vei hänen jalkansa potkaisemaan Pamelan jalkoja yhä uudelleen ja uudelleen.
   "Lopettakaa!" Pamela kiljui itkuisesti kymmenien oppilaiden potkiessa häntä aina vain uudestaan ja uudestaan.
   "Minä rakastan Lohikäärmerakastajaa", Roxanne julisti ja tähtäsi jälleen uuden potkun Pamelan polvilumpioon.
   "Mitä täällä tapahtuu?" McGarmiwa oli tullut Suuresta Salista eteishalliin katsomaan, mitä oikein oli tekeillä. Vanhan professorin vihreiden silmien katse tuijotti näkyä hetken sanattomana. Sitten McGarmiwa kääntyi katsomaan Lilyä ja Roxannea syyttävästi.
   "Potter! Weasley! Poistakaa kirous heti!"
   Lily ja Roxanne kikattivat. "Emme me sitä tehneet!" Lily potkaisi jälleen Pamelaa, tällä kertaa takamukseen ja hän oli tikahtua nauruunsa nähdessään kyyneleiden kihahtavan tytön silmiin.
   McGarmiwa tunkeutui potkivien oppilaiden lävitse Pamelan luo, tarttui tyttöä kädestä ja lähti taluttamaan tätä kohti marmoriportaita. "Tulehan sitten mukaani, neiti Parkinson."
   Lily tunsi potkimisen tarpeen hellittävän McGarmiwan ja kyynelehtivät Pamelan kadotessa näkyvistä. Hän ja Roxanne lähtivät muiden oppilaiden mukana Suureen Saliin hurjasti hihittäen.
   "James on sitten ihana", Lily huokaisi istahtaessaan pöydän päähän. Hän näki Hagridin huiskuttavan iloisesti heille opettajien pöydästä Jasperin ja Nevillen vierestä ja huiskutti iloisesti takaisin.
   Roxannekin vilkutti opettajien pöydän suuntaan ja lysähti sitten nojaamaan laiskasti kyynärpäähänsä lappoessaan kiisseliä. "Minulla on ongelma, Lily."
   "Kerro", Lily kehotti ja kaatoi itselleen mansikanmakuista teetä.
   "Minä tykkään Jasperista", Roxanne huokaisi.
   Lily hymähti. "Kyllä minä sen tiedän."
   Roxanne pyöritti päätään surullisesti. "Olen niin typerä."
   Lily nyökkäsi. "Niin, tiedän. Jasper saattaa olla homo."
   "Ei hän ole homo!" Roxanne kivahti kiukkuisesti.
   "Mistä tiedät?" Lily kysäisi. "Jamesin puheistä päätellen Jasper ei ole ikinä vilkaissutkaan naispuolista olentoa sillä silmällä."
   "Mistäköhän se johtuu?" Roxanne mutisi. "Ja miten minä voin saada hänet muuttamaan tylsän laimeita tapojaan?"
   "Siinä vasta arvoitus", Lily hymähti.
   Roxanne mulkaisi häntä. "Sinä et auta nyt kyllä yhtään."
   "Sori", Lily sanoi ja virnisti. "En ole hyvä tyttö-poika -jutuissa. Se johtuu siitä, että en välitä."
   "Hyvähän se sinun on olla välittämättä, sinulla on ihanan komea ja lihaksikas ja lutuinen poikaystävä."
   Lily hymyili. "Niinhän minulla on."
   He söivät hetken hiljaa kumpikin omiin ajatuksiin vaipuen. Heidän iltapalailunsa keskeytti Roxannen komea, valkoinen poikapöllö Muriel, joka toi Roxannelle kirjeen. Roxanne silitteli hajamielisesti pöllönsä päätä oikoessaan pergamentin auki.
   "Jesse pyytää minua avecikseen Aurorian vuosittaisiin Halloween-naamiaisiin", Roxanne totesi ilahtuneena. "Siistiä. Syntymäpäiväpirskeet minulle."
   Lily ojensi kätensä ja lukaisi Jessen kirjoittaman kutsun. "Halloween-naamiaiset? Miksi Shawn ei ole pyytänyt minua sinne?"
   Roxanne kohautti olkapäitään. "Ehkä hän ei ole muistanut."
   "Ehkä..." Lily sanoi hitaasti, hieman epäuskoisena. Tai ehkä Shawn ei halunnut häntä Auroriaan. Olihan pojalla liuta lirkuttelevia, kauniita painikumppaneitaan aurorikokelaskoulutuskartanossa. Ehkä Shawn halusi olla tanssiaisissa heidän kanssaan. Aurorikokelastytöt olivat kaikesta päätellen antaneet Shawnin kurkistella muuallekin kuin sydämiinsä... ehkä Shawn haki muualta sitä, mitä Lily ei ollut antanut pojalle...
   "Mitä ikinä mietitkin, lopeta", Roxanne tokaisi laiskasti hänelle.
   Lily huokaisi. "Okei."
   Gabriella tuli heidän viereensä istumaan. Tyttö vilkaisi Lilyä vähän arasti.
   "Moi."
   Lily vilkaisi tyttöä huvittuneena. "Moi."
   Roxanne hymähti. "Ei sinun tarvitse pelätä Lilyä, Gaby, ei hän pure."
   Gabriella vilkaisi Lilyä vinosti. "En menisi vannomaan."
   Lily virnisti. "Kyllähän sinä tiedät, että olen armoton mitä huispaukseen tulee."
   "Olen huomannut kyllä", Gabriella sanoi kuivasti.
   Pian iltapalan jälkeen he lähtivät kolmistaan makuusaliinsa. Gabriella makoili sängyllään ja kirjoitti päiväkirjaansa ja Roxanne ryhtyi lukemaan loitsukirjaansa. Lily käpertyi väsyneenä pylvässänkyynsä ja mietti Shawnia nukahtaessaan.
   Hän heräsi keskellä yötä omituiseen, nyyhkivään ja valittavaan ininään ja unenpöpperöisenä kuunteli, mistä ääni oikein tuli. Hänen sydämensä muljahti ikävästi hänen rinnassaan, kun hän tajusi äänen tulevan Roxannen sängystä. Tyttö nyyhki hiljaa, lohduttomasti tyynyynsä.
   Lily kuunteli parhaan ystävänsä itkua jonkin aikaa. Hänen silmiinsä tulvahtivat surulliset kyyneleet. Oli niin väärin, että Roxanne oli menettänyt kaiken ja niin julmalla tavalla. Ärsyttävä, raivostuttava Fred olisi voinut jo tulla takaisin sieltä, missä ikinä olikin Georgianna Lipetitin kanssa.
   Roxannen itku ei loppunut. Lopulta Lily ei enää kestänyt, nousi sängystään ja hipsi paljain jaloin parhaan ystävänsä sängyn luokse. Roxanne ei lopettanut nyyhkimistään eikä liikahtanutkaan, kun Lily nosti tytön peiton ylös ja sujahti sen alle. Hän kietoi kätensä Roxannen ympärille ja halasi tätä tiukasti. Roxanne kääntyi ympäri ja hautasi kasvonsa Lilyn kaulaan ja puristi häntä kuin olisi takertunut pelastusrenkaaseen.
   Lilyn yöpaita kastui litimäräksi Roxannen kyyneleistä. Hän silitti tytön hiuksia ja nojasti päätään tytön otsaan. Hän odotti, kunnes Roxannen nyyhkäisyt hiljenivät ja lopulta loppuivat kokonaan ja tyttö alkoi hengittää tasaiseen tahtiin hänen sylissään.
   Lily sulki silmänsä ja antoi itsensä vaipua jälleen uneen.
   

   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 25. osa 28.12.
Kirjoitti: jacoblove - 29.12.2013 11:41:36

26. Riitelyä ja pako

Albus vilkaisi kelloa ja tuhahti itselleen, se oli siirtynyt säälittävät kaksi minuuttia eteenpäin sitten viime vilkaisun. Ilta oli pian vaihtumassa yöksi ja isä ja äiti olivat vieläkin töissä, etsimässä Rosea ja Amelieta sillä aikaa kun Albus hitaasti, mutta hyvinkin varmasti tunsi sekoavansa toimettomuuteensa.
   Albus makoili olohuoneen sohvalla. Koko talo oli pimeänä lukuunottamatta roihuavaa takkatulen loistetta. Lieskat valaisivat olohuoneen seinän, jota koristi neljä suurta muotokuvaa. Korkeimmalla, suurimmassa taulussa olivat nuoret, vähän yli parikymppiset Harry ja Ginny hääpäivänään, Harryn kädet olivat kietoutuneet valkoiseen häämekkoon pukeutuneen Ginnyn ympärille ja vanhemmat nojasivat toistensa päihin, mustat pörröiset hiukset painautuivat punaisiin, pitkiin hiuksiin ja molempien kasvoilla oli leveät, onnelliset hymyt, aivan kuin pariskunta olisi juuri saanut kaiken, mitä ikinä olivat keksineet toivoakaan. Muotokuvan alapuolella oli kaksi hieman pienempää muotokuvaa. Albus yksitoistavuotiaana, pienenä ja hintelänä, vihreät silmät näyttivät suurilta sarvisankaisten silmälasien takana ja musta pörröinen tukka oli identtinen isän hiusten kanssa. Nuorella Albuksella oli kasvoillaan hieman arka, ihmettelevä ilme, mutta katseeseeen sekoittui ovela elämänviisaus. Muotokuvan vieressä oli kuva Jamesista, joka oli jo kolmetoistavuotiaana omannut ilkikurisen virneen ja maailmaa kaksintaisteluun haastavat, tuikkivat ruskeat silmät. Lilyn muotokuva veljien kuvien alla irvisteli vahingoniloisesti ja sinisissä, syvissä silmissä oli itsepintainen katse.
   Albus hymyili pienesti muotokuville ja käänsi sitten katseensa niistä tuleen.  Häntä ahdisti ja häntä turhautti. Yli kaksi viikkoa hän oli tönöttänyt kotonaan ja yli kaksi viikkoa hänen paras ystävänsä ja tyttöystävänsä olivat olleet - niin, missä? Kidutettavina? Kuolleina? Missä helvetissä he oikein olivat? Miksi kuolonsyöjät eivät olleet lähettäneet vaatimuslistaa tyttöjen takaisin saamiseksi? Albus olisi antanut ilomielin oikean ja vielä vasemmankin kätensä, jos olisi saanut edes pienen vihjeen siitä, että hänen rakkaansa olivat elossa.
   Albus oli saanut aamulla kirjeen, joka oli kertonut hänen ja Amelien saaneen asunnon, jota he olivat lukuisien kiistelyiden ja kompromissikeskusteluiden jälkeen käyneet katsomassa. Albus hymyili muistellessaan Amelieta pomppimassa tasajalkaa innostuksesta tytön nähdessä olohuoneen kauniin valkoisen takan ja keittiön vaaleanvihreät, somat pikku kaapit. Pieni rivitaloasunto muutaman kilometrin päästä Lontoosta oli muuttovalmiina viikon kuluttua ja Albuksen ja Amelien tarvitsi vain viedä pieni omaisuutensa uuteen yhteiseen asuntoonsa.
   Oli käsittämättömän masentavaa tietää, että elämä Amelien kanssa oli ollut loksahtamassa paikalleen, täydellisen onnellisiin uomiin ja nyt tulevaisuus oli täynnä hämärää, pelonsekaista epätoivoa. Albus ei todellakaan tiennyt, mitä oikein tekisi elämällään, jos ei löytäisi Amelieta. Hän hätkähti ajatuksen kamaluutta ja pakotti sen mielensä perukoille, johon se jäi muhimaan ahdistusta ja epätoivoa entisestään lisäten.
   Samassa keittiön ulko-ovelta kuului ääniä ja Albus nosti päätään. Isä ja äiti olivat vihdoinkin tulleet kotiin.
   "Onko Al jo nukkumassa?" äiti kysyi matalalla äänellä.
   "Tuskin", kuului isän vastaus.
   Albus nousi ylös sohvalta ja meni keittiöön valkoista t-paitaansa suoristellen. Isä ja äiti riisuivat juuri päälysviittojaan, molempien hiukset olivat sateen kastelemat ja molempien kasvoilla oli sama, turhautunut ja väsynyt ilme. Albuksen sydän muljahti pettyneenä. Ei mitään uutta tänäänkään siis.
   "Ei mitään", Harry sanoi kuin aavistaen Albuksen ajatukset. Albus nyökkäsi ja kääntyi keittiön työtasoihin päin.
   "Teetä?"
   "Kiitos, kulta", Ginny huokaisi. Albus meni lieden äärelle ja näpäytti sen päällä olevaa teepannua taikasauvallaan. Ruskea pannu alkoi heti heitellä ilmaan kuumaa höyryä. Albus kaatoi työtasolla olevasta pyöreästä purkista punaisia teepapuja kuuman veden sekaan ja kantoi sitten pannun tammiselle pöydälle. Hän istahti pöydän ääreen ja Harry ja Ginny tulivat istumaan häntä vastapäätä.
   Albus heilautti taikasauvaansa ja nurkimmassa olevasta keittiön kaapista lennähti kolme mukia pöydälle.
   "Missä te olitte?" Albus kysyi vanhemmiltaan.
   Ginny kaatoi teetä mukiinsa. "Liverpoolissa. Ron ja Hermione haravoivat Southhamptonia."
   "Ja mitenkäs tämä summamutikassa kaupungista kaupunkiin kirmaaminen onkaan sujunut?" Albus ynähti katkerasti.
   "Tuloksetta", Harry myönsi aivan yhtä katkerasti. Isän silmien alla oli syvät, tummat kuopat ja katse oli alistunut, turhautunut ja väsynyt. "Mutta nyt jokainen kaupunki on käyty läpi."
   "Jippii, enää kilometrikaupalla maalaisseutua kaupunkien välissä käymättä läpi", Albus riemuitsi sarkastisesti. "Otetaan vielä huomioon se, että kuolonsyöjät saattavat vaihtaa paikkaa ja raahata Amelieta ja Rosea mukanaan. Tai sitten he ovat poistuneet maasta."
   "Onko sinulla sitten parempi suunnitelma?" Harry kysyi vakavasti ja siemaisi teetään.
   "On, itse asiassa", Albus tokaisi. "Minä menen kaduille huutamaan, että tulkaa nappaamaan täällä minä olen ja bäm - limanuljaskat tulevat ja raahaavat minut sinne, missä tyttöystävääni pidetään."
   Harry ja Ginny vilkaisivat toisiaan ärsyttävän merkityksellisesti. "Tuon takia me lukitsimme sinut tänne kotiin kirouksella."
   "Teidän on myönnettävä, että teidän suunnitelmanne ei toimi sen paremmin ja päivä päivältä todennäköisyys, että Amelie ja Rose löytyvät elossa - "
   "Kyllä me löydämme heidät", Harry keskeytti kiihkeästi. "Minulla on väkeä pitämässä silmillä tunnettuja kuolonsyöjiä ja heidän jälkikasvuaan. Joku heistä vie meidät varmasti vielä oikeaan paikkaan."
   Albus irvisti. "En jaksa enää maata täällä toimettomana, tulen hulluksi, oikeasti tulen! Päästäkää minut pois täältä."
   Harry katseli häntä vakavasti. "Muistutat minua Siriuksesta. Hänkään ei sietänyt pysytellä piilossa Kalmanhanaukiolla, kun muut taistelivat Voldemorttia vastaan. Ja me molemmat tiedämme, miten se tarina päättyi. Luuletko, että annan saman tapahtua sinun kohdallasi?"
   Albus risti kätensä puuskaan. "Tämä ei ole ollenkaan sama asia. Luuletko, että Sirius olisi pysytellyt kiltisti sisätiloissa, jos James Senior olisi ollut kuolonsyöjien kidutettavana?"
   Harry hymähti. "En oikeastaan."
   "Siinäs kuulit!" Albus katsoi vuoroin äitiään, vuoroin isäänsä odottavasti. "Minä olen täysi-ikäinen ja saan itse päättää, missä vietän aikani ja missä en, ja olen päättänyt, että en vietä enää sekuntiakaan täällä näiden seinien sisällä pohtimassa, näenkö Amelieta enää koskaan!"
   Ginny kääntyi katsomaan Harrya. "Ei hän muistuta Siriusta, hän muistuttaa sinua. Muistatko, kuinka turhautunut itse olit Likusteritiellä kaikkina niinä kesinä nuorena? Dumbledore halusi pitää sinut turvassa ja sinä inhosit sitä."
   Albus katsoi isäänsä voitonriemuisesti. "Niin! Teet samaa minulle, mitä Dumbledore teki sinulle!"
   Harry hymyili hänelle. "Minä olen kiitollinen siitä, että hän teki niin, hänen ansiostaan minä olen tässä keskustelemassa poikani kanssa enkä sukuhaudassani ikuisessa unessa. En ehkä ymmärtänyt sitä silloin, mutta ymmärrän nyt ja tulevaisuudessa sinä varmasti kiität minua, kun tyttöystäväsi löytyy ja sinä olet hengissä ja te voitte jatkaa elämäänne."
   Albus huokaisi. "Eli te ette päästä minua mukaan etsintöihin?"
   Harry ja Ginny hymyilivät hänelle anteeksipyytävästi. "Emme."
   "Selvä." Albus kilautti tyhjän teemukinsa pöydälle ja nousi ylös. "Hyvää yötä." Hän loi vanhempiinsa vielä pettyneen, loukkaantuneen katseen ennen kuin poistui keittiöstä, meni eteiseen ja ryhtyi kapuamaan yläkertaan kohti omaa huonettaan. Hän ohitti Jamesin huoneen ja mulkaisi veljensä ovea aivan kuin olisi voinut syyttää sitäkin kotiarestistaan. Albus paiskasi huoneensa oven mielenosoituksellisen kovaa kiinni, sytytti yöpöytänsä lampun ja rojahti sitten sinisten petivaatteiden verhoamalle sängylleen makaamaan. Hän kurottautui ottamaan yöpöydältään kuvan, jossa hän, Amelie ja Rose seisoivat onnellisina, vasta valmistuneina Tylypahkan punaisen pikajunan edessä. Kuvassa hän oli kietonut kätensä sekä Rosen että Amelien olkapäiden ympärille, Rose pyöritteli silmiään jollekin huvittuneen närkästyneenä ja Amelie suikkasi suukon Albuksen poskelle. Albus hiveli sormillaan Amelien iloisia kasvoja.
   Jos isä ja äiti eivät aikoneet päästää häntä mukaan etsintöihin niin olkoon sitten, Albus lähtisi omalle etsintäretkelleen. Amelien kasvoja katsellen hän ryhtyi laatimaan suunnitelmaa.

*

Ava voihki hänen allaan, tämän lantio painautui häntä vasten, pehmeät huulet kiusoittelivat kiemuroita hänen kaulaansa, James puristi tyttöä lähemmäksi, hukuttautui ihanaan vaniljantuoksuun -
   "Herää, Jamie!" Shawn sihahti ja tökkäsi Jamesia inhottavasti kylkeen herättäen hänet taivaallisesta painajaisestaan. James hieroi silmiään ja loi Shawniin syyttävän mulkaisun.
   "Pilasit juuri parhaan hetkeni tässä päivässä", James tokaisi inhoavasti ja  tajusi sitten makaavansa puoliksi pulpettinsa päällä ja viidentoista silmäparin tapittavan häntä. Victoire naksautti kieltään.
   "Jos sinua väsyttää, James, mene huoneeseesi nukkumaan", Victoire kehotti tyytymätön ilme kauniilla kasvoillaan. Aurorikouluttaja seisoi luokkahuoneen etuosassa ja oli ilmeisesti juuri opettanut aurorikokelaille jotakin hyvin tärkeää, harmi vain, että se oli ollut Jamesin mielestä niin tylsää, että hän oli nukahtanut.
   "Saanko?" James kysyi ilahtuneena. Luokkahuoneessa kuului naureskelua, James näki Avan hymyilevän hänelle päätään pyörittäen paikaltaan Aqualinen vierestä.
   "Saat", Victoire sanoi petollisen leveä hymy kasvoillaan. "Mene suoraan sitten kotiin, James, omaan sänkyysi, äläkä kuvittele, että pääset koulutusohjelmaan takaisin."
   "Höh", James mutisi ja risti kätensä puuskaan. "Okei sitten. Mitä sinä olitkaan opettamassa, kaunis opettajattareni?"
   Victoire hymähti. "Monistusloitsu. Mitä sinä osaisit kertoa meille siitä?"
   James ei ollut koskaan kuullutkaan moisesta loitsusta ja turvautui tyyliinsä paukauttaa mitä ensimmäiseksi kielen päälle kierähti. "Monistusloitsu saa monta minua kirmaamaan ympäriinsä halutessani", hän heitti.
   Hänen yllätyksekseen Victoire hymyili yllättyneen ilahtuneena. "Aivan niin. Te olette epäilemättä opetelleet tekemään loitsun myös koulussa, mutta tänään meidän tarkoituksenamme on yrittää monistaa joku toinen kuin oma itsensä. Harjoittelemme loitsun tekoa myöhemmin harjoituksissa. Nyt minä haluan teidän kaikkien asettuvan kahteen eri riviin." Victoire heilautti sauvaansa ja pulpetit ja tuolit katosivat tyhjyyteen. James oli rämähtää maahan, mutta sai viime tingassa pidettyä tasapainonsa.
   Aurorikokelaat asettuivat kahteen riviin ja Victoire pyysi heitä kääntymään kasvokkain. Jamesin edessä seisoi vain muutaman henkäyksen päässä Nikita Vtox, tyylitelty ja laiha poika, jonka hiukset näyttivät siltä kuin joku olisi nuollut ne päälakeen kiinni. Pojalla oli kummallinen tapa puhua venytellen, sanoja keimailevasti painotellen ja James oli melkein varma, että Nikita oli joskus aikaisemmassa elämässään ollut tyttö. Nikita hymyili hänelle veikeästi ja James puoliksi irvisti ja puoliksi hymyili takaisin, hän ei ollut seitsemän viikon aikana vielä saanut päätettyä, pitikö pojasta vai ei.
   "Katsokaa tarkasti toisianne", Victoire käski. "Piirtäkää edessänne seisovan ääriviivat mielessänne, ottakaa jokainen yksityiskohta huomioon. Sisäistäkää toistenne olemus, nähkää silmien takana oleva sielu."
   "Tämähän henkiseksi meni", James jupisi vieressään seisovalle Shawnille suupielestään. Pojan edessä seisoi Summer Fox, joka yritti näyttää välinpitämättömältä, mutta jonka silmät hehkuivat riemusta ja söivät Shawnia katseellaan.
   "Sisäistää", Shawn toisti hitaasti ja James oli varma, että poika mietti yötä, jolloin oli todella sisäistänyt Summerin. Vahingoniloisesti nauraen James kääntyi jälleen katsomaan Nikitaa, joka katseli hänen vartaloaan hyvinkin tarkasti ja ahnaasti niin, että Jamesin iholle kohosi tuskan ja ahdistuksen hiki.
   "Monistusloitsua tehdessänne teidän tulisi vain sekunteissa sisäistää toisen olemus niin, että saatte luotua kymmenen kopiota haluamastanne ihmisestä! Tämä on tärkeää, joten keskittykää tähän, mitä me nyt teemme."
   Victoire pisti heidät kiertämään niin, että jokainen aurorikokelas pääsi tuijottelemaan toistensa olemusta lähietäisyydeltä. Jamesin etukäteen kammoksuma hetki Aqualinen kanssa oli epämukava ja vieläkin enemmän. Aqualinen siniset silmät olivat verestävät ja silmien alla oli tummat varjot. Tytöstä huokui hulmuava suru, mutta se ei estänyt tätä tuijottamasta kiukkuisesti Jamesia silmiin kuin tämä olisi toivonut hänelle hartaasti kivuliasta kuolemaa. James vastasi katseeseen samalla mitalla, he tuijottivat toisiaan tiukasti ja vihantäytteisesti silmiin ja Jamesista ei olisi mikään ollut mukavampaa kuin tökätä taikasauva tytön nenään. Aqualinen käsi puristui nyrkkiin ja James puolittain odotti tytön hyökkäävän nyrkkeineen hänen naamaansa kiinni, ilmeisesti hänen kasvojensa katsominen niin läheltä sai vihaisen veren sykkimään lesbotytön suonissa.
   Kaikeksi onneksi Victoire pyysi hetken kuluttua toista riviä taas siirtymään ja James tajusi katsovansa tuttuihin, kinuskin värisiin silmiin.
   Ava hymyili hänelle ja Jamesin vatsassa muljahti ja hänen mielestään se oli tavattoman ärsyttävää. Olisi ollut niin paljon helpompaa, jos James olisi nähnyt Avan vain ystävänä, vaikka samalla tavalla kuin Mimosan. James ei enää oikein jaksanut ymmärtää, miksi oli sanonut Avalle, että he voisivat olla ystäviä. He olivat keskustelleet asiasta loitsiessaan Pamela Parkinsoniin kiusaajaloitsun ja James oli sanonut että juu, ei mitään ongelmia, ollaan vaan ystäviä, jos sinä niin haluat. Olisi ollut niin paljon helpompaa haastaa riitaa niin, että he olisivat olleet vaikkapa vihamielisissää väleissä keskenään ja Jamesin ei olisi tarvinnut nähdä tytön kaunista hymyä jatkuvasti.
   Heillä oli ollut hurjan hauskaa katsellessaan, kuinka Tylypahkan opiskelijat olivat lumoutuneet kiusaajaloitsusta ja olivat menneet potkimaan lehmä-Pamelaa ilkkuen. Jamesin riemua lisäsi se, että he olivat lukinneet salasanalla loitsun niin, että vain Ava saattoi poistaa kirouksen sanomalla sanan Pamelan lähettyvillä. Pamela saisi Jamesin puolesta kärsiä potkuntäytteisistä hetkistä vaikka koko loppuelämänsä.
   Toistensa sisäistämisharjoitulsen jälkeen aurorikokelaat lähtivät päivälliselle. James ei oikein uskonut ymmärtäneensä monistusloitsun pointtia.
   James ja Shawn hotkivat hurjalla ruokahalulla Tobbyn ihanaa, kermaista lohikeittoa. Michael ja Jesse istahtivat pöydän toiselle puolelle heitä vastapäätä.
   "Halloween-naamiaiset ovat kahden päivän päästä", Jesse sanoi ja virnisteli hölmösti Jamesille ja Shawnille.   
   "Niin olen kuullut", Shawn naurahti.
   "Roxanne lupasi tulla seuralaisekseni", Jesse sanoi ja pojan rinta röyhistyi ylpeänä. Jamesia nauratti.
   "Vau, hienoa. Ehkä hän ei tällä kertaa karkaa luotasi minun sänkyyni", James sanoi virnistellen ja Jesse heitti häntä leivän kannikalla.
   "Lily lupasi tulla minun kanssani", Michael sanoi ja loi Shawniin voitonriemuisen katseen.
   Shawnin lusikka pysähtyi puolimatkassa suuhun ja harmaanvihreät silmät siristyivät. "Mitä?"
   "Joo", Jesse vahvisti. "Me nähtiin tytöt eilen Tylyahossa, he olivat etsimässä naamiaisasuja."
   Michael kohautti olkapäitään. "Minä kysyin Lilyltä, onko hän tulossa ja hän sanoi että häntä ei ole kutsuttu, minä pyysin häntä ja hän suostui."
   "Tämähän meni mielenkiintoiseksi!" James huudahti ilahtuneena. Shawn tuijotti Michaelia sen näköisenä kuin olisi halunnut kiskoa pojalta hampaat suusta kiduttavasti yksi kerrallaan. "Saanko kysyä, miksi sinä et pyytänyt pikkusiskoani naamiasiin?"
    Shawn näytti hölmistyneeltä. "En minä tajunnut!"
   James pyöräytti silmiään kohti kattoa. "Idiootti. Ja nyt tyttöystäväsi tulee naamiaisiin toisen herran kainalossa."
   "Ei muuten tule", Shawn tokaisi ja kääntyi katsomaan jälleen Michaelia irvistäen. "Voit unohtaa koko jutun saman tien."
   Michael kohotti kulmiaan ja suki maantienvärisiä hiuksiaan kasvoiltaan arvokkaasti. "Lily on vapaa tekemään mitä haluaa, ja hän ilmeisesti haluaa tulla kanssani, joten..."
   "Ei hän halua tulla kanssasi", Shawn sanoi ivallisesti, pyöräytti vuorostaan silmiään ja näytti kärsivän Michaelin typeryydestä. "Hän suotui sinun säälittävään pyyntöösi vain siksi, että minä en tajunnut pyytää häntä!"
   Michael hymähti. "No, minun onneni on, että olet niin loivaliikkeinen ja hidasälyinen."
   Shawn tuhahti ja seivästi lusikallaan kiukkuisesti lohipalan lautaseltaan. James taputti ystäväänsä olalle.
   "Turha kiukutella, kamu, olet toiminut aika hölmösti, ja nyt saat maksaa siitä."
   "Kenen kanssa itse menet?" Shawn ärähti.
   James virnisti. "Pyysin Jasperia seuralaisekseni." Samassa James näki Nikitan katselevan häntä tuikkivin silmin Jessen vierestä pieni hymy kasvoillaan ja hän jäykistyi. "Minusta tuntuu, että Nikita tykkää minusta", hän sihahti Shawnille suupielestään.
   Shwan veti keittoa väärään kurkkuun ja alkoi yskiä. James taputti silmiään pyöritellen pojan valtavia, kaappimaisia hartioita, jotka hytkyivät niin yskästä kuin naurustakin. Michael näytti riemastunelta.
   Samassa James näki ruokasalin ikkunan takana nököttävän mustan pöllön. "Scarlett!" häm huudahti iloisesti ja syöksähti ikkunalle päästämään pöllön sisään. Mitähän asiaa Albuksella mahtoi olla? Toiko pöllö hyviä uutisia, olivatko Rose ja Amelie löytyneet tai ehkäpä Fred...? Scarlett lehahti Jamesin olalle. James kurottautui Aqualinen ylitse ottamaan pöydältä pähkinäkulhosta pari namia Albuksen pöllölle ja tönäisi tahallaan Aqualinea olkapäähän. "Oho, sori."
   Aqualine kääntyi mulkoilemaan häntä. "Pidä näppisi kaukana minusta, Potter."
   "Mielelläni", James sanoi painokkaasti. Ava loi häneen moittivan katseen Aqualinen vierestä, johon James vastasi iloisesti virnistäen.
   Albuksen kirje ei tuonut iloisia uutisia ja oli hyvinkin lyhyt ja ytimekäs.

Jamie

Raahaa persuksesi kotiin ja äkkiä ja tuo tuliaisiksi Jasper mukanasi.

Al

"Mitäköhän se kukkakeppi oikein suunnittelee", James pohti ääneen. Shawn kumartui katsomaan kirjettä.
   "Miksi hän haluaa, että viet Jasperin teille?"
   "Epäilisin, että hän haluaa karata kotiarestistaan", James sanoi miettiväisesti. "Tuskin hän minua ja Jasperia sinne ikäväänsä pyytää. Jasper on kätevä, kun halutaan poistaa epämieluisia suojataikoja." Hän ei oikeastaan ollut järin innoissaan ajatuksesta, että Albus lähtisi haahuilemaan pitkin Englantia yksinään tyttöystäväänsä ja parasta ystäväänsä etsimään. Tosin hän oli varma, että jos hän itse olisi ollut Albuksen saappaissa, hänkin olisi halunnut kiihkeästi pois suojaisasta kodista. Ja hän olisi toivonut Albuksen auttavan häntä.
   "Minä voin käydä Tylypahkassa ja tuoda Jasperin tullessani", Shawn tarjoutui. James loi poikaan vinon katseen.
   "Sinä haluat käydä tappelemassa Lilyn kanssa."
   Shawn virnisti. "Jotakin sellaista."
   "No, joka tapauksessa meillä on vielä muutaman tunnin harjoittelut edessä", James mutisi hieman inhoavasti. "Albuksen on maltettava odottaa iltaan."

*

Lily ja Roxanne raahautuivat taikaeläinten hoidon tunnin jälkeen suihkuun. Hagrid oli tuonut heille thestraleja Kielletystä Metsästä ja ilmoittanut, että kammottavat elukat tarvitsivat perusteellisen pesun ollakseen halloweenina, pimeyden yönä parhaimmillaan.
   Lily ei ollut ennen kyennyt näkemään mustia hevosia, mutta huispauksen maailmanmestaruuskisoissa hän oli joutunut kohtaamaan kuoleman silmästä silmään ja siispä oli ollut melkoinen järkytys nähdä thestralit kaikessa kammottavassa mustassa, pelottavassa olemuksessaan. Roxanne oli ollut innoissaan. Lily ei koskaan kykenisi täysin ymmärämään ystävättärensä omituista tapaa rakastaa kaiken maailman elukoita.
   Kun Lily tuli suihkusta hän kohtasi yllättävän näyn. Shawn istui Roxannen sängyllä ja näytti eriskummallisen isolta ja miehekkäältä makuusalin vaaleanpunaisessa sisustuksessa. Pojan tummanruskeat hiukset olivat tuulen tuivertamat ja kasvot punoittivat hieman.
   Roxanne höpötti iloisesti elehtien Shawnille. "En käsitä, mistä unet tulevat, ne tuntuvat omituisilta, niin aidoilta! Viimekin yönä näin kummallista unta sinisilmäisestä ihmissudesta ja jostakin hämyisestä, märästä sellistä!"
   "Märästä sellistä?" Shawn toisti huvittuneena ja kohotti katseensa Lilyyn. Pojan silmät siristyivät kiukkuisesti ja Lily vastasi katseeseen tuimasti takaisin ja risti kätensä uhmakkaasti puuskaan.
   "Joo! Joka puolella oli märkää ja pimeää ja ihmissusi yritti pyristellä sellistä ulos ja joku kiljui ja sitten minä heräsin."
   "Ehkä se oli enneuni", Lily puuttui keskusteluun muuttaen äänensä dramaattiseksi ja lampsi matka-arkulleen etsiäkseen pyjamansa sen kätköistä esiin.
   "Se tapahtuu viikon päästä", Roxanne vastasi heti. Lily kääntyi katsomaan tyttöä hölmistyneenä, Roxanne näytti itsekin aika yllättyneeltä.
   "Mistä sinä sen tiedät?" Shawn ihmetteli.
   Roxanne pyöritti päätään hitaasti. "En tiedä... mutta... jotenkin minusta vain tuntuu, että tiedän."
   "Olet outo", Lily totesi kummastuneena. "Pitäisikö sinun käydä moikkaamassa matami Pomfreytä ja selvittää, onko päässäsi jotakin vialla?"
   "Kaikkihan me tiedämme, että Roxyn päässä on jotakin vialla", Shawn sanoi hyväntuulisesti ja pörrötti Roxannen märkiä, lyhyitä hiuksia. Tyttö näytti kieltään Shawnille.
   Lily pyöräytti silmiään ja vetäisi pyjamahousut kylpytakkinsa alla jalkaansa ja kiskoi topin alakautta päälleen ennen kuin viskasi kylpytakin mytyksi matka-arkkuun ja loikkasi sängylleen makaamaan.
   "Rox, haluaisitko olla ihana ja hakea Jasperin tänne?" Shawn kysäisi ja hymyili tytölle valloittavasti. "Sano, että Lohikäärmerakastajalla on tärkeää asiaa."
   "Joo!" Roxanne innostui ja melkein pomppasi pörröisiin tohveleihinsa. "Näytänkö minä söpöltä, Etanahurmuri?"
   Shawn kävi makaamaan Roxannen sängylle ja mittaili katseellaan tiiviisti tyttöä. "Syötävän söpöltä. Pyjamissa on aina ollut jotakin tavattoman lutuista."
   Roxanne virnisti pojalle, marssi sitten Lilyn matka-arkun luokse ja nosti kylpytakin pylvässängyn vieressä olevaan koukkuun roikkumaan. Lily ainoastaan kohotti kulmaansa tytön ryhtyessä penkomaan hänen matka-arkkuaan. Hän veti yöpöytänsä laatikon auki ja otti kelmien kartan esiin. "Tätäkö etsit?"
   Roxanne nappasi kartan käsiinsä. "Jep. Mukavaa riitelyä." Tyttö lähti makuusalin ovea kohti mutisten: "Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni."
   Ovi sulkeutui hiljaa naksahtaen. Shawn kääntyi katsomaan Lilyä Roxannen sängyltä.
   "Kuulin, että sinä olet lupautunut Michaelin pariksi halloween-naamiaisiin." Pojan ääni oli teräksinen.
   Lily kohotti kulmaansa. "Niinhän siinä taisi käydä."
   "Eikö mieleesi juolahtanut, että se saattaisi ärsyttää minua?"
   "Totta helkkarissa juolahti ja se tuntui juuri siksi niin hyvältä idealta", Lily tuhahti.
   Shawn siristeli silmiään. "Minun tietääkseni me vähän niin kuin seurustelemme ja silloin ei lupauduta lirkuttelijoiden pareiksi yhtään minnekään."
   "Hah!" Lily puuskahti. "Minun tietääkseni poikaystävän hyviin tapoihin kuuluu pyytää tyttöystäväänsä pariksi naamiaisiin, joihin on osallistumassa!"
   Shawn näytti uhmakkaalla tavalla nololta. "Minä unohdin, okei?"
   "Unohdit?" Lily toisti ja tunsi rintansa pullistuvan kiukusta kuin ilmapallon. Riitely makuuasennossa alkoi tuntua liian veltolta adrenaliinin alkaessa sykkiä hänen suonissaan ja hän nousi seisomaan. "Sinä unohdit kutsua minut?"
   Shawn nousi istumaan sängynreunalle. "Joo, unohdin!"
   "Miten sinä voit unohtaa tuollaisen asian?" Lily parahti ja vilkaisi kattoa kuin taivaista kärsivällisyyttä anoen.
   "Helposti!" Shawn huudahti. "En minä välitä mistään typeristä naamiaisista!"
   "Mutta tiesit kuitenkin meneväsi niihin ja mieleesi ei juolahtanut, että olisi kiva pyytää minua mukaan?"
   "En minä mieti tuollaisia juttuja", Shawn sanoi kärsivästi.
   "No, se on sinun ongelmasi!" Lily huudahti. "Nyt joudut menemään yksin ja katselemaan, kuinka minä kökötän Michaelin kainalossa koko illan!"
   Shawn nousi seisomaan niin nopeasti, että Lily hätkähti ja otti askeleen taaksepäin. "Sinä et tule sinne hänen kanssaan!" Shawn kivahti.
   Lily siristi silmiään. "Minä lupasin tulla sinne hänen kanssaan, joten myös tulen!"
   "Et tule!" Shawn otti yhdeen valtavan askeleen kohti Lilyä ja tarttui häntä käsivarsista kiinni puristavalla otteella. "Sinä tulet minun kanssani."
   Lily yritti rimpuilla kauemmaksi pojan otteesta. "Minä lupasin mennä Michaelin kanssa."
   "Ei minua kiinnosta, mitä sinä olet sille tolvanalle luvannut", Shawn ärähti. "Luuletko tosissasi, että minä alentuisin katselemaan koko illan, kuinka sinä olet jonkun toisen käsivarsilla? Älä ole idiootti!"
   "Älä itse ole!" Lily kivahti. "Minä en petä lupauksiani!"
   "Ja ihan varmasti petät!" Shawn huudahti.
   "Enpäs!"
   Shawn henkäisi syvään kuin yrittäen rauhoittua. Sitten hän katsoi Lilyä vakavasti silmiin ja puhui rauhallisemmalla äänellä. "Jos sinä haluat, että meidän juttumme toimii, sinun on annettava vähän periksi, Lily. Olet jääräpäisin tyttö kenet olen koskaan tavannut."
   Lily irvisti. "Ja sinähän olet tavannut hyvinkin läheisesti vaikka kuinka monta."
   Shawn siristi silmiään. "Haluatko sinä oikeasti tapella minun kanssani? Eikö olisi paljon mukavampaa vain unohtaa koko juttu ja pitää hauskaa halloweenina?"
   Lily risti kätensä puuskaan. "Ehkä minä haluan tapella."
   "Nyt sinä olet lapsellinen."
   Lily tuhahti. "Itse olet." Shawn pyöräytti silmiään. Hetken he kyräilivät toisiaan vihamielisesti. Sitten Shawn huokaisi.
   "Okei, olen tolvana, kun en pyytänyt sinua aikaisemmin. Mutta Lily, minä olen mies - ja en ole ikinä ollut tyttöjen kanssa missään muissa tekemisissä kuin vaakamambomeiningeissä, jos niin kuin ymmärrät mitä tarkoitan. Tällainen seurustelujuttu on ihan uutta minulle, etkä voi olettaa että tajuan kaiken ihan heti."
   "Järjen käyttöä voin silti olettaa sinun harrastavan", Lily puuskahti. Hän kuitenkin tunsi sydämensä heltyvän ja kiukkunsa haihtuvan Shawnin katsellessa häntä vakavasti ja anteeksipyytävästi. Hän hymyili pojalle. "Okei, minä sanon Michaelille, että tulen naamiaisiin poikaystäväni kanssa."
   Shawn hymyili takaisin. "Hienoa." Sitten poika kietoi kätensä hänen ympärilleen ja painoi huulensa hänen huulilleen. Lily vastasi suudelmaan ja nousi varpailleen, jotta Shawnin ei tarvinnut seistä niin kumarassa. Shawn virnisti hänen huuliaan vasten ja nosti hänet sitten syliinsä, Lily kietoi jalkansa tämän ympärille ja nosti kätensä pojan kasvoille nauttien poskien sängen karheudesta pehmeää ihoaan vasten.
   Shawn painoi hänet Roxannen pylvässängyn kattoa kohti kurottelevaa päätyä vasten. "Katso nyt, tämä on paljon mukavampaa kuin riitely", poika sanoi irrottamatta huuliaan hänen huuliltaan. Tämän kädet liukuivat hänen paitansa alle ja hivelivät selän ihoa aiheuttaen väristyksiä pitkin Lilyn vartaloa.
   "Myönnetään", Lily henkäisi, Shawnin käsien kosketus sai hänet hengästymään. Shawn äännähti karheasti kuullessaan hänen hengästyneen äänensä, painoi hänet tiukemmin pylvässängyn päätyä vasten ja puristi hänen lanteitaan niin lujaa, että Lily ei oikein tiennyt koskiko se vai kiihottiko se häntä.
   "Te olette surkeita riitelemään", kuului Roxannen huvittunut ääni makuusalin ovelta.
   Shawn ja Lily irrottautuivat toistensa huulista ja Shawn laski Lilyn virnistellen maahan. "Me ehdimme ja sovitteluosuuteen."
   "Hyvä niin", Roxanne sanoi hymyillen. "Jasper odottaa sinua oleskeluhuoneessa, Shawnie."
   "Kiitos, Rox." Shawn kumartui suutelemaan Lilyä vielä pikaisesti huulille. "Me menemme vapauttamaan isoveljesi kotiarestista."
   "Mitä?" Lily älähti. "Ettekä mene!"
   Shawn kohautti olkapäitään ja kumartui noukkimaan Jamesin tulisalaman Roxannen sängyltä. "Kyllä vaan mennään. Nähdään, pupunen."
   "Ei - odota - " Lily kipitti Shawnin perään, kun tämä lähti Roxannen ohitse pois makuusalista. "Albus tekee vielä jotakin todella typerää, jos pääsee pois kotoa!"
   "Todennäköisesti", Shawn myönsi ja loikki pitkillä jaloillaan kierreportaita alas kohti oleskeluhuonetta.
   "Miksi te teette tämän?" Lily parahti. "Al joutuu vaikeuksiin!"
   "Jos sinä olisit kadonnut ja joku olisi lukinnut minut turvallisesti kotiarestiin tulisin hulluksi ja luultavasti hajoittaisin koko talon", Shawn sanoi ja vilkaisi Lilyä olkansa ylitse. "Miesten on autettava toista miestä hädässä."
   "Hädässä Al sitten vasta onkin, kun lähtee haahuilemaan kaduille kuolonsyöjien armoille!"
   Shawn kohautti olkiaan. "Tai sitten hän löytää Rosen ja Amelien ja kaikki ovat onnellisia."
   "Aargh!" Lily huudahti kiukkuisesti ja pysähtyi lyömään jalkansa kiukkuisesti portaaseen. "Minä olen taas vihainen sinulle!"
   "Minäkin sinua, pupunen", Shawn virnisti ja meni sitten Jasperin luokse, joka seisoi keskellä oleskeluhuonetta tylsistyneen näköisenä ympärilleen katsellen.
   Lily pyöräytti silmiään ja kääntyi takaisin kohti makuusaliaan. Hänen poikaystävänsä oli jääräpäinen ja kerta kaikkiaan ärsyttävä.

*

James tärähti ruskealle karvamatolle takasta ja irvisti, hän ei ikinä oppisi pitämään hormimatkustamisesta. Hän yskäisi suuntäydeltä tuhkaa ilmaan ja nousi ylös matolta, jotta ihan pian perässä tuleva Jasper ei olisi litistänyt häntä takamuksellaan.
   "Se kesti ikuisuuden", kuului Albuksen ääni violetilta sohvalta. James vilkaisi pikkuveljensä ryytynyttä, kalpeaa olemusta paljonpuhuvasti.
   "Minulla oli monistusloitsuntäytteisiä velvollisuuksia. Sinä näytät kamalalta."
   Albus tuhahti. "Toithan Jasperin mukanasi?"
   "Totta kai, enhän minä ikinä yksinäni keksisi murtaa isän ovelia kotiarestiloitsuja", James hymähti. Hän meni istumaan Albuksen viereen sohvalle ja sattui näkemään valtavan rinkan tämän jalkojen juuressa. "Sinä näköjään olet valmiina lähtöön."
   Albus nyökkäsi vakavasti. "Olen suunnitellut tätä koko eilisen yön ja tämän päivän."
   "Ja varmasti olet omituisen loogiseen päättelykykyyn kykenevillä aivoillasi miettinyt kaikkea mahdollista, mitä saatat matkallasi kohdata." Jamesin vatsassa muljahti yhtäkkiä, kun hän mietti pikkuveljeään haahuilemassa ympäri maata. "Minä en voi päästää sinua", hän puuskahti. "Minä tulen mukaasi."
   Albus pyöritti päätään. "Tiesin, että sanoisit noin." Pikkuveli ryhtyi kaivelemaan taskujaan. Juuri silloin takassa välähti vihreät lieskat ja Jasper tärähti takamukselleen matolle.
   "Minä sitten inhoan tuota", Jasper puuskahti.
   James nyökkäili. "Yritän tässä juuri puhua typerää veljeäni ottamaan minut mukaansa itsetuhoiselle retkelleen."
   Albus pyöräytti silmiään. "Sinut potkitaan pois Auroriasta, jos lähdet mukaani."
   "Luuletko, että se merkitsee minulle jotakin sinun hengissäpysymiseesi verrattuna?" James älähti.
   "En", Albus sanoi. "Siksi varastinkin isän työhuoneesta nämä." Albus ojensi kätensä ja näytti heille kahta pientä peilinpalasta, jotka James tunnisti oitis isänsä lumotuiksi peileiksi. "Näillä saan sinuun heti yhteyden, jos löydän jotakin tai jotakin tapahtuu. Sitten voit rientää luokseni pelastamaan minut tai jotakin muuta yhtä sankarillista."
   James katseli ylpeästi veljeään ottaessaan toisen peileistä. "Sinä et ole ihan niin tyhmä kuin miltä näytät."
   Albus virnisti. "Olen varautunut kaikkeen." Poika näytti kämmenselissään olevia omituisia, punertavia möykkyjä. James tuijotti ilkeännäköisiä kohoumia ihmeissään.
   "Mitä nuo ovat?"
   "Löysin isän huoneesta pari toimetonta taikasauvaa, tein niihin kutistusloitsun, viilsin käteni auki ja piilotin sauvat ihoni alle."
   "Auts", James tokaisi ja vaikuttui entisestään pikkuveljensä älykkyydestä.
   Jasper kumartui katsomaan Albuksen käsiä. "Kätesi tulehtuvat, pölkkypää." Jasper osoitti Albuksen käsiä taikasauvallaan ja mutisi jonkin loitsun, joka sai kohoumien punaisuuden katoamaan kokonaan ja iho näytti sileältä kuin vauvan peppu.
   "Mikä sinun suunnitelmasi ihan niin kuin kirjaimellisesti on?" James halusi tietää.
   Albus irvisti. "Lähden kiertämään paikkoja, jossa pimeyden tolvanoiden tiedetään noin yleisesti ottaen hengailevan ja toivon, että joku päättää kaapata minut ja viedä minut sinne, missä Amelie ja Rosekin ovat."
   James näki ammottavia aukkoja suunnitelmassa, mutta Albuksen oli tehtävä mitä tämän oli tehtävä. Ainakin Albus saisi häneen heti yhteyden, jos jotakin ikävää tapahtuisi.
   James taputti veljeään olalle. "Okei sitten, olehan varovainen, tomppeli, ja otat minuun heti yhteyttä, jos jotakin kurjaa tai mitä tahansa muutakaan tapahtuu. Käytä hienoa järkeäsi."
   Albus hymyili hänelle. "Joo, joo."
   James nyökkäsi Jasperille. "Alahan hommiin sitten, loitsumestari."
   Jasper teki työtä käskettyä, puristi taikasauvaansa kädessään ja sulki silmänsä kuin keskittyen syvästi johonkin. Vaaleahiuksinen poika mutisi itsekseen hiljaa jotakin, joka kuulosti Jamesin korvissa latinan kieleltä.
   James tunsi ilman väreilevän ympärillään, taikojen supisevan äänettömästi kuin Jasperin mutinaan vastaten. Jasper avasi vihreät silmänsä ja näytti yllättyneeltä.
   "Isäsi on lukinnut sinut tänne salasanan ja muutaman muun loitsun turvin. Minun on yritettävä kiertää kirous niin, että joku muu kuin hän voi vapauttaa kirouksen sanomalla salasanan. Te voitte sillä aikaa keksiä, mikä salasana voisi olla."
   Jasper sulki jälleen silmänsä ja puhui taian taioille. James ja Albus katselivat toisiaan. "Mikä salana voisi olla?"
   "Se on jokin helppo, mutta ei liian helppo", Albus mutisi otsa miettiväisessä rypyssä.
   He odottivat, kunnes Jasper avasi jälleen silmänsä. "Onnistui. Nyt te voitte heitellä arvauksianne ilmaan."
   "James. Jamie. Albus. Al. Lily. Lils. Ginevra. Ginny", James mutisi. "Ron. Hermione. Rose. Hugo. Teddy."
   "Ei se ole kenenkään meidän nimi", Albus mumisi. "Se on jotakin muuta..."
   "Likusteritie. Viisasten kivi. Sirius. Seljasauva. Kuoleman varjelukset. Voldemort. Tylypahka. Rohkelikko..." James heitteli päästään sanoja ilmaan, mutta mitään ei tapahtunut. "Näkymättömyysviitta. Kelmit. Kolmivelhoturnajaiset. Kotikolo. Uroshirvi. Dumbledore."
   "Siirappitorttu!" Albus hihkaisi.
   Ja talon sisällä kajahti valtava naksahdus ja James arvasi, että Albus oli keksinyt isän salasanan. Hän pyöritteli päätään veljelleen. "Sinä olet aika mahtava."
   Albus hymyili, nousi seisomaan ja nosti rinkkansa selkäänsä. "Kuin myös." Pikkuveli taputti Jasperia olalle, James näki Jasperin hätkähtävän kosketusta pienesti. "Kiitos, Jasper!"
   "Nähdään sitten." James nousi ylös ja halasi pikkuveljeään. "Ole varovainen ja katsokin, että huudat nimeäni peiliin heti, jos jotakin sattuu."
   Albus nyökkäsi, heitti heille iloisen hymyn ja lähti sitten keittiöön ja ulko-ovesta suoraan ulos. James katseli pikkuveljensä perään eikä voinut olla tuntematta pelkoa ja ahdistusta tämän kohtalon puolesta.
   "Albus on älykäs, hyvin hän pärjää", Jasper sanoi Jamesille arvaten tämän ajatukset. "Jäätkö sinä odottamaan vanhempiasi?"
   James nyökkäsi. "Täytynee selittää heille, mihin Albus on kadonnut... voi olla, että äiti pistää minut nuolemaan omaa räkääni."
   Jasper naurahti. "No, et voi kiistää ettet olisi ansainnut sitä."
   James virnisti. "Ei, en voikaan."
   Samassa ulko-ovelta kuului naksahtelua ja isän ääni. James irvisti ja katsoi Jasperia. "Sinun on paras mennä, jos et halua jäädä todistamaan, kuinka minua läpsitään korville."
   Jasper irvisti takaisin, kouraisi takanlaidalta kourallisen hormipulveria ja heitti sen takkaan astahtaessaan sinne. "Tylypahkaan!"
   Vihreiden lieskojen välähdyksessä poika katosi. James huokaisi ja rojahti jälleen istumaan sohvalle.
   Ginny ja Harry riisuivat keittiössä päällysvaatteitaan. "Al?" isä kutsui ääni hieman särähtäen niin, että James arvasi isän arvanneen jotakin tapahtuneen.
   "Al karkasi", James huikkasi.
   "James?" Ginny ja Harry tulivat olohuoneeseen pöllämystyneen näköisenä. "Miten niin karkasi? Mitä sinä täällä teet?"
   "Autoin veljeäni pakenemaan", James paljasti ja katsoi vanhempiaan viatonta ilmettä tavoitellen. "Hän uhkasi kirota minut taivaan tuuliin, jos en tekisi niin! Minä pelkään sitä älykästä pientä otusta, älkää syyttäkö minua!"
   Harry ja Ginny tuijottivat häntä kuin olisivat menettäneet puhekykynsä.
   "Mihin hän meni?" Harry kähähti.
   James kohautti olkiaan ja puristi peiliä viittansa taskussa tiukasti kouraansa. "Etsimään Amelieta ja Rosea, voisin kuvitella."
   "Sinä olet pulassa, herraseni", Ginny kivahti ja tuijotti pisteliäästi Jamesia niin, että James kyyristyi mahdollisimman pieneksi sohvalla.
   "Kuten sanoin, minulla ei ollut muita vaihtoehtoja!"
   "Kuinka sinä sait murrettua loitsut?" Harry kysyi päätään pyöritellen ihmeissään.
   James virnisti. "Joskus on ihan kätevää, kun on loitsuhikipinko parhaana ystävänä."
   "Meidän on löydettävä Albus", Harry sanoi ja katsoi Ginnyä kauhuissaan.
   "Ette te löydä häntä", James sanoi ja huokaisi. "Albus on liian viisas, ei hän anna teidän löytää häntä. Ja olen melko varma, että hän kähvelsi sinun näkymättömyysviittasi työhuoneesi tallelokerosta."
   Harry aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. James nousi ylös, meni vanhepiensa luokse ja kietaisi kätensä heidän olkapäidensä ympärille. "Nyt, kun olemme keskustelleet tästä ikävästä juonenkäänteestä, jonka aiheutin, mitäs sanoisitte, tarjoaisitteko lempiesikoisellenne maittavan iltapalan?"
   Harry pyöritti päätään näyttäen syvästi kärsivältä. Ginny mulkaisi Jamesia kiukkuisesesti, käännähti sitten kohti keittiötä ja aloitti iltapalan tekemisen.
   James virnisti isälleen. "Tiedän, tiedän, olen paha."
   Isä mulkaisi häntä. "Lähetit juuri pikkuveljesi kuolonsyöjien armoille."
   James irvisti. "Kuten sanoin, paha, paha, paha."
   
   
   
Kivaa sunnuntaita kaikille ja kommentit on kivoja vink ;D

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 26. osa 29.12.
Kirjoitti: Alise-Mary - 29.12.2013 23:46:08

James on ihana, tykkään sen sanailusta aivan älyttömästi. Muutaman kirjoitusvirheen löysin, mutten muista kohtia, kun en merkinnyt ylös.
Ainut kenestä en juurikaan tykkää on Al. Toki hänkin on kiva, mutta kotiarestissa tylsä nyhveö. Ehkä nyt karkumatkan myötä kiinnostus herää. :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 26. osa 29.12.
Kirjoitti: tonksy - 30.12.2013 00:38:57

Hei taas ;D

Tykkäsin siitä, että Al pääsi nyt karkuun, josko tää vankeustilanne vähä selviäis... Tai sitten ei:D Fredin kohtalo kiinnostaa kanssa ???

Pidän myös Jamesin suhtautumisesta vanhempiinsa, sitä on hauskaa lukea:)

Okei, tää oli aika turha ja mitäänsanomaton kommentti, mutta kommentti kuitenkin... :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 26. osa 29.12.
Kirjoitti: jemmis - 30.12.2013 21:18:29

Hei, ei näin hyviä lukuja saa kirjottaa... :D Ei mulla tuu ikinä olemaan muuta elämää ku ootan joka päivä koneen ääressä et tulis jatkoo tähä ficcii XD

Mut joo tykkäsin tässä luvussa ku Albukselle kehittelit tämmöstä omaa "juonta" niin sanotusti. tähän mennessä se on ollu tosiaan vaan melko tylsä sivuhahmo. Toivottavasti tulis nyt vähä äksönii sen elämää. Ja ois kiva lukee vähän lisää näitten veljeksien tempauksista vaikka nyt ton etsintäretken aikana.

Sitten vähä risuja. Vähän jäi häiritsee kun Lily niin nopeesti anto periks tossa riitelykohtauksessa, jotenki epälilymäisesti, mut toisaalta se oli varmaa pakollista juonen kannalta :)

Edelleen siis tosi hyvä ficci ja ootan innolla jatkoo! :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 26. osa 29.12.
Kirjoitti: roxy - 01.01.2014 23:14:03

Lainaus

Hei, ei näin hyviä lukuja saa kirjottaa... :D Ei mulla tuu ikinä olemaan muuta elämää ku ootan joka päivä koneen ääressä et tulis jatkoo tähä ficcii XD

Ehdottomasti samaa mieltä!

Uusi lukija siis ilmoittautuu. Tää on paras kolmannen sukupolven ficci minkä oon lukenu ja odotan tietty innolla seuraavaa lukua. Fredin kohtalo kiinnostais kans ???. Vois mun puolesta tulla puskasta ulos Lipetitin kanssa. Ei se oo reilua Roxannea kohtaan :-\. Toivon, että tulisi oikein kunnon seikkailu tuosta Alin etsintäretkestä.

Jatkoa odotellen, roxy

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 26. osa 29.12.
Kirjoitti: jacoblove - 02.01.2014 16:58:10

roxy, hihii, kiitos paljon! Toivotaan, että Fredin kohtalo selviäisi pian ja toivotaan myös, että Al pääsee kunnon seikkailuun!

jemmis, hah, kiitos paljon! Al on tosissaan ollut aika sivussa tässä tarinassa, mutta nyt hänkin pääsee vähän enemmän ääneen tässä... Ehkä Lilyllä on joku heikko kohta, kun Shawn on kyseessä ja ei siksi jaksa niin kauaa kiukkuilla tälle ;D

tonsky, haha, joo toivottavasti tyttöjen ja Fredin kohtalo selviää piakkoin ;D minusta Jamesin suhtautuminen kaikkeen on hauskaa, hän on ehdottomasti minun lempihahmoni ;D kiitos paljon kommentistasi! ;)

Alise-Mary, James on mustakin ihana ;D Toivotaan, että Albus vaikka vähän karaistuisi seikkailunsa aikana hieman niin ei pääse poikaparka tylsistyttämään lukijoita ;D kiitos paljon kommentistasi!


27. Halloween

Lily heräsi omituisiin ääniin halloweenaamuna ja nousi puolittain istumaan vuoteellaan. Hän näki Roxannen heittelehtivän, voihkivan ja huokailevan petivaatteisiinsa solmiutuneena sängyssään. Ensiksi Lily kauhistui luullessaan tytön näkevän jotakin kaksimielistä unta, mutta sitten Roxanne kiljaisi tukahtuneesti ja melkein kierähti ympärilleen kietoutuneiden vällyjen kanssa lattialle. Lily loikkasi ylös, meni Roxannen vuoteen vierelle ja ravisteli tyttöä olkapäistä.
   "Rox!"
   Yhtäkkiä Roxanne jähmettyi paikoilleen ja oli jäykkä kuin kangistettu ruumis. Tytön kasvot olivat siloiset ja hengitys kulki tasaisena sisään ja ulos. Jokin parhaan ystävän kivisissä, ilmeettömissä kasvoissa sai Lilyn ihon kanan lihalle ja hän tönäisi tyttöä kiukkuisesti käsivarteen.
   Roxanne räväytti silmänsä auki ja Lily kiljaisi - Roxannen silmien iirikset olivat utuisen valkoiset ja tuijottivat Lilyä vihaisesti - Lily haukkoi henkeään ja otti pari haparoivaa askelta kauemmaksi Roxannesta -
   "Mitä sinä kiljut?" Roxanne kysyi ihmeissään ja nousi istumaan. Lily tuijotti ystävänsä kasvoja, tutut tummanruskeat silmät katselivat häntä tumman, jokaiseen ilmansuuntaan sojottavan tukan alta.
   "Sinun silmäsi", Lily kähähti ja otti epäröivän askeleen lähemmäksi. "Ne olivat vitivalkoiset."
   Roxanne tuijotti häntä. "Oletko sinä sairas?"
   "Ei, ihan totta, sinä avasit silmäsi ja ne olivat ihan valkoiset!" Lily tuijotti Roxannen kasvoja, odottaen silmien muuttuvan valkoisiksi jälleen millä hetkellä hyvänsä. Gabriella korahti unissaan omassa sängyssään huoneen nurkassa.
   "Okei, Lils, on epäterveellistä juoda itsensä humalaan näin aamutuimaan." Roxanne nousi sängyltään ja suunnisti makuusalin lävitse kylpyhuoneeseen. Lily meni tämän perässä ja katseli, kuinka Roxanne tutki kasvojaan suuresta neliskanttisesta peilistä. "Minähän näytän ihan normaalilta, vähän ehkä vanhemmalta kuin yleensä. Onko tämä pilailu sinun käsityksesi syntymäpäiväonnitteluista?"
   Lily räpytteli silmiään. "Ai niin! Hyvää syntymäpäivää, Rox!"
   Roxanne tuhahti, tuli hänen luokseen ja ojensi kätensä odottavasti. "Mitä sinä olet ostanut minulle syntymäpäivälahjaksi?"
   Lily tuijotti tytön kasvoja etsien merkkiä mistä tahansa poikkeavasta. Roxanne äännähti turhautuneena. "Lopeta töllöttäminen, tunnen oloni täysin normaaliksi ja silmäni ovat entisellään!"
   "Eivät olleet äsken", Lily mutisi ja kääntyi takaisin makuusaliin päin mennäkseen kaivamaan Roxannen lahjan matka-arkustaan. "Sinä voihkit unissasi aivan kuin olisit paininut jonkun komistuksen kanssa. Mitä unta sinä näit?"
   Roxanne ei vastannut. Lily kääntyi katsomaan tyttöä, tämän otsa oli kurtussa ja tämä näytti miettivän keskittyneesti jotakin. "Näin taas unta siitä kosteasta sellistä ja ihmissudesta. Ja minusta tuntuu, että näin Albuksen."
   "Näit unta Albuksesta ja voihkit kuin mikäkin kiihottunut villihaisku", Lily tuhahti. "Yök."
   "Missasit pointin, ystäväiseni", Roxanne sanoi kärsivästi. "Miksi minä näen unta siitä samasta sellistä koko ajan? Olen ihan varma, että se on todellinen."
   "Mistä sinä sen tiedät?" Lily halusi tietää. Hän löysi Tylyahosta hankkimansa paketin matka-arkkunsa kätköistä ja viskasi sen kylpyhuoneen oveen nojailevan Roxannen käsiin.
   "En tiedä. Minä vain tiedän." Roxanne repi punaiseen käärepaperiin paketoidun lahjansa auki ja aukaisi sieltä paljastuneen rasian. "Vau, Lily, ihana!"
   Lily oli ostanut tälle hopeisen ranneketjun, jonka päällä oli hopeisena kimaltelevia timantteja. Lily oli kaivertanut taikasauvallaan ketjun sisäpuolelle sanan, joka hänen mielestään kuvaili Roxannea parhaiten.
   "Paras?" Roxanne katsoi Lilyä virnistäen. "Tarkoittaen varmaankin, että minä olen paras kaikista?"
   "Juuri sitä", Lily virnisti takaisin.
   "Kuulostaa aika osuvalta", Roxanne myönsi. "Kiinnitä se ranteeseeni."
   Lily teki työtä käskettyä ja he tutkivat muita lahjoja, joita joku kotitonttu oli varmaankin yön aikana Roxannen sängynpäätyyn tuonut. Muutaman paketin Roxanne oli unissaan potkinut lattialle.
   Roxanne sai isältään hopeisen, siron rannekellon ja kiinnitti sen ranteeseensa vakavana ja surullisenoloisena. George oli lähettänyt kellon mukana koruttoman viestin, jossa onnitteli Roxannea. Lily oli hieman huolissaan enostaan, hän oli jokseenkin varma, ettei tämä ollut poistunut vaimonsa hautajaisten jälkeen talostaan.
   "Olisipa Fred täällä", Roxanne mutisi surullisesti. Lily silitti tytön selkää.
   Aamu kului nopeasti. Lily odotti innolla Aurorian halloween-naamiaisia. Hän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt Auroriassa, vaikka olikin joskus nuorempana ollut siellä veljiensä ja isänsä kanssa Teddyä kiusaamassa.
   Lily ei saanut päivän aikana täysin karistettua mielestään Roxannen pelottavia silmiä ja tämän todellisentuntuisia unia ihmissudesta ja Albuksesta. Mitä jos Rox näki jonkin sortin enneunia? Lily ei käsittänyt, miten se olisi voinut olla mahdollista, mutta utuisten, valkoisten silmien ilmestyminen Roxannen päähän omituisten unien kanssa samaan aikaan ei voinut olla vain sattumaa.
   Roxanne itse ei vaikuttanut lainkaan huolestuneelta vaan otteli syntymäpäiväonnitteluja leveästi hymyillen vastaan ja pomppi muodonmuutostunnilla kikattaen tasajalkaa onnistuessaan muuttamaan pulpettinsa ensimmäistä kertaa elämässään samaksi eläimeksi, joksi McGamiwa oli käskenytkin. Lily olisi voinut uskoa Roxannen olevan niin onnellinen kuin tämä antoi ymmärtää ellei olisi nähnyt surun läiskyvän tummanruskeissa silmissä pitkin päivää.
   Päivällisen jälkeen Lily ja Roxanne sulkeutuivat makuusaliinsa valmistautumaan iltaa varten. Lily oli valinnut asukseen lempihuispausjoukkueensa Lipilinnan Lepakoiden huispauskaavun, joka oli väriltään musta ja jonka rinnuksissa komeili punainen lepakko. Roxanne irvisti inhoavasti hänen asulleen.
   "Sinä et näytä yhtään seksikkäältä", kuului tyly mielipide.
   Lily mulkaisi Roxannea sietoessaan hiuksensa ponihännälle. "Huispaajien ei ole tarkoituskaan näyttää seksikkäältä."
   "Sen olen totisesti huomannut, mutta Shawn Tigerin tyttöystävän on tarkoitus näyttää seksikkäältä Aurorian taianomaisissa naamiaisissa. Älä unohda, että siellä on tusina seksikästä pientä aurorikokelasmimmiä, jotka ovat jo kerran kuolanneet Shawnin päälle ja tekevät sen aivan varmasti toistekin, jos vain saavat mahdollisuuden."
   "Mutta he eivät saa mahdollisuutta", Lily sanoi ja levitti suunsa tahallisen leveään, suloiseen hymyntapaiseen. "Ja jos he yrittävät, pidän omakätisesti huolen siitä, että he lipittävät räkäänsä loppuillan ajan."
   Roxanne virnisti. "Ota ihan rauhassa, hyvä nainen." Tyttö käännähti pitkillä, mustilla saapikkaillaan, jossa oli suunnilleen kilometrin pituinen korko ja harppoi Lilyn luokse. Lily äännähti ärtyneenä ja yllättyneenä, kun Roxanne repäisi ensin pompulan hänen päästään ja sitten hulmuavan viitan irti.
   "Et sinä voi mennä sinne näyttäen jästien lehtien sarjakuvahahmolta", Roxanne perusteli toimintaansa ja katseli Lilyä päästä varpaisiin arvioivan tuomitsevasti. "Vaihda noiden housujen tilalle hame."
   "Eivät huispaajat käytä hameita", Lily vastusti entistäkin ärtyneempänä. "Minä inhoan hameita, kouluhameessakin on tarpeeksi sietämistä."
   "Inhoa vain ihan rauhassa, mutta noissa pöksyissä sinä et sinne lähde. Huispaajan vermeet eivät edes ole yhtään halloweenia kannustavat."
   Lily istahti sängylleen ja risti kätensä puuskaan. "Sinä taas olet asiaankuuluvan pelottava tuossa asussasi, Bellatrix", hän tokaisi.
   Roxanne pyörähti ympäri niin, että musta pitsinen hame lehahti ilmassa. Tyttö oli taikonut mustat lyhyet hiuksensa väliaikaisesti melkein entiseen mittaansa ja oli kuin Bellatrix Blackin nuorempi kopio. Valkoinen, anteliaan avarakaula-aukkoinen, pitsein koristeltu tiukka paita sopi asusteeseen kuin piste iin päälle. Tyttöä katsellessaan Lily tunsi olonsa kummallisen hölmöksi, tukalaksi ja noloksi. Huokaisten hän nousi seisomaan ja katsoi Roxannea antautuvasti.
   "Okei", Lily sanoi. "Tee minusta seksikäs."
   Roxanne hihkaisi voitonriemuisesti. "Hyvä, hyvä! Vaatteet pois!"
   Lily äännähti turhautuneena, mutta riisuutui sitten alusvaatteisilleen. Roxanne ryhtyi penkomaan matka-arkkuaan ja makuusalin ovi heidän takanaan aukeni Gabriellan sujahtaessa sisälle. Tyttö naurahti lysähtäessään omalle sängylleen makaamaan.
   "Oletko sinä antautunut Roxyn puettavaksi?"
   "Surullisesti kyllä", Lily myönsi irvistäen Roxannen viskatessa punaisen, lyhyen hameen hänen syliinsä. "Minä en sitten laita mitään kilometrikenkiä!"
   Roxanne tuhahti matka-arkkuunsa.
   Lopulta Lilyllä oli päällään musta toppi, jonka rinnuksissa komeili Lipilinnan Lepakoiden punainen lepakko ja punainen, lyhyt hame, joka paljasti pitkän matkaa hänen kalpeita sääriään ja punaiset tennistossut, joiden pistämisestä jalkaan hän oli saanut tapella Roxannen kanssa, tämä kun oli väen väkisin vaatinut hänen pistävän mustat, pitkät saapikkaat, joita tämän matka-arkku oli pursuamiseen saakka täynnä. Roxanne oli sitonut Lilyn hiukset nutturalle, josta valui kiharia suortuvia kasvoja kehystämään ja Lily oli antanut hössöttävän ystävänsä laittaa hänelle jopa meikkiä. Roxanne oli kutsunut väkertämäänsä kasvomaalausta 'tyylikkään sävähdyttäväksi', mutta Lily olisi enemmänkin kuvaillut sitä 'hakatuksi pandaksi'. Hän ei meinannut tunnistaa itseään makuusalin pitkästä peilistä, hän näytti ihan... tytöltä.  Hän tunsi olonsa epämukavan tällätyksi ja laitetuksi.
   Roxanne katseli aikaansaannostaan kädet puuskassa. "Kelpaa", hän sanoi. "Nuo tossut vain ovat kamalat."
   Lily mulkaisi ystäväänsä. "Ne ovat ainoa asia tässä asukokonaisuudessa, mitkä itse asiassa tuntuvat mukavilta."
   Roxanne pyöräytti silmiään. "Sinä olet niin poika", tyttö sanoi syyttävästi.
   "Sinä näytät tosi hyvältä, Lily!" Gabriella kehui sängyltään. "Shawnilta tipahtaa silmät päästä, kun hän näkee sinut."
   Lily irvisti. "Toivottavasti ei sentään, muuten hän ei voi tanssittaa minua."
   Kun kello oli varttia vaille kuusi, Lily avasi makuusalin ikkunan taikasauvallaan ja asetti Tulisalamansa jalkojensa väliin. Roxanne kiipesi hänen taakseen varoen rypistämästä tylleillä vuorattua hamettaan. He vilkuttivat Gabriellalle hyvästit ja jättivät tämän hieman katkerana sulkemaan ikkunan heidän perässään.
   Lokukakuun viimeinen ilta oli hyisen kylmä, vaikka pakkasta ei ollutkaan varmasti kuin pari astetta. Taivas näytti siltä kuin se olisi voinut millä hetkellä tahansa haljeta lumisateeksi ja siellä täällä pilvipeite rakoili paljastaen loputtomasta, tuikkivasta tähtitaivaasta kaistaleita. Roxannen hampaat kalisivat yhteen Lilyn selän takana heidän liihottaessaan Tylyahon ylitse.
   Pienen kukkulan päällä nököttävästä valkoisesta kartanosta hohkasi illan hämärään oransseja ja keltaisia valon pilkahduksia sekä epäselvää, matalaa musikkia. Valtavat, korkeat pensasaidat kehystivät kartanoa sen jokaiselta puolelta ja Lily näki pihamaan nurmikentällä monia eriskummallisiin asuihin pukeutuneita hahmoja. Lily oli varma, että Auroriaa ympäröiviä suojataikoja oli vahvistettu entisestään halloween-naamiaisten kunniaksi, joten hän ei yrittänytkään lentää pensasaitojen ylitse. Hän laskeutui valtavan, mustan portin eteen ja Roxanne loikkasi helpottuneena alas Tulisalaman päältä.
   "Hyistä kyytiä", Roxanne kommentoi värähtäen.
   Lily sulki Tulisalamansa kainaloonsa ja katseli ympärilleen. "Minä en muista, miten tästä portista pääsee sisään."
   Samassa musta portin avaimenreikä veti syvään ja kovaäänisesti henkeä aivan kuin olisi kuullut Lilyn pohtivan sisäänpääsyreittiä.
   "Hyvää iltaa, arvon neidit", puhutteli portti heitä. Lily ja Roxanne vilkaisivat toisiaan huvittuneina.
   "Hyvää iltaa."
   "Saisinko nimenne, kiitos?" portti pyysi.
   "Roxanne Weasley ja Lily Potter", Lily sanoi.
   Portti oli hetken hiljaa ja aukesi sitten aavemaisen hiljaa narahtaen. "Tervetuloa ja hauskaa halloweenia!"
   "Kuin myös", Roxanne sanoi kohteliaalla äänensävyllä ja niiasi pienesti. Lily naurahti ja tarttui ystävätärtään käsipuolesta.
   Auroria oli satoine tuikkivine oransseine valoineen kaunis illan pimentämällä pihamaalla. Joku oli kiinnittänyt tulen värisiä valoja koko kolmen kerroksen mitalta ikkunoihin ja pyöreiden, tammisten ovien edessä olevalla terassilla oli yksistään kymmeniä tanssivia kynttilöitä.
   "Missäköhän meidän partnerimme ovat?" Roxanne pohti. "Odottavat varmaan sisällä."
   "Shawn on varmaan jo ihan päissään ja naurattelee aurorimimmejä", Lily mutisi. Roxanne vilkaisi häntä kyllästyneenä.
   "Mustasukkaisuus ei pue sinua, Huispausrinsessa."
   Lily vlkaisi ystäväänsä äryyntyneenä, huomasi sitten oviaukossa vieraita vastaanottavan kaksikon ja hihkaisi. "Moi, äiti, moi isä!"
   Harry ja Ginny olivat pukeutuneet molemmat vihreisiin viittoihin ja kaapuihin ja heidän päitään koristi isällä vihreä silinterihattu ja äidillä vihreä baskeri. Lily ja Roxanne tuijottivat asuja sanattomina.
   "Hei, murut!" Ginny huudahti. "Arvasin, että asusi liittyisi jotenkin huispaukseen, Lils - Rox, esitätkö sinä Bellatrixia?"
   Roxanne niiasi syvään pirullinen ilme naamallaan. "Olen Voldemortin kengäkärjen nuolija numero ykkönen. Tyttärenne näyttää tytöltä muuten minun ansiostani, ilman minua hän olisi ilmestynyt paikalle kuraisten saappaiden ja liehuavan supermiehen viitan kera."
   Harryn ja Ginnyn nauraessa Lily tuijotti vanhempiensa asuja inhoten. "Saanko kysyä, mitä te oikein kuvittelette esittävänne?"
   "Me olemme menninkäisiä."
   Lily nielaisi myötähäpeän alas kurkustaan. "Siitä en ryhdy kiistelemään. Minun pitää nyt mennä etsimään poikaystäväni, joten suonettehan anteeksi - "
   "Mikä poikaystävä?" Harry kysyi hieman takellellen ja Ginny tuijotti Lilyä kädet lanteilla, olemus yhtäkkistä närkästystä ja palavaa mielenkiintoa huokuen.
   Lily virnisti. "Ai, olenko unohtanut kertoa? Minä seurustelen Jamesin junttimaisen aurorikokelaskamun, Shawnin kanssa."
   Harryn suu oli loksahtanut auki ja Ginny kyräili Lilyä.
   "Hän on syötävän hyvännäköinen", Roxanne lisäsi silmäänsä iskien. Harry kohotti kulmaansa ja näytti siltä, että ei tiennyt olisiko hänen pitänyt nauraa vai voida pahoin.
   "Miksi sinä et ole kertonut meille tästä aikaisemmin?" Ginny tahtoi tietää.
   Lily kohautti olkiaan. "Se on aika uusi juttu ja kaiken maailman kuolonsyöjäpöhinän keskellä ei oikein ole ollut tilaisuutta - kappas, siinä hän onkin!"
    Shawn asteli heidän luokseen helmiä hiuksissaan, tekoparrassa, massiivisisissa buutseissa ja repaleisessa, valkoisessa kauluspaidassa. Leveäharteinen merirosvoa esittävä komistus kumarsi syvään ottaessaan Lilyä ja Roxannea kumpaakin kädestä kiinni.
   "Hyvää iltaa, kauniit neidot, kuinka mukavaa, että ehditte ilahduttamaan meitä läsnäolollanne."
   Ginny räpytteli silmiään ja Harry katseli Shawnia arvioivasti päästä varpaisiin. Roxanne kikatti Shawnin sanoille.
   "Sinä lipevä merirosvo, oletko sattunut näkemään seuralaistani?" Roxanne kihersi.
   Shawn virnisti tekopartansa takana. "Näin Michaelin nyyhkyttävän Jessen olkapäätä vasten tanssisalina toimivan taistelusalin nurkassa."
   Roxanne nyökkäsi ja lähti kipittämään taistelusalia kohti kopisevilla, piikikkäillä koroillaan. Lilyä tuskastutti vanhempiensa Shawnia arvioivat katseet ja hän yritti nykiä Shawnia lähtemään Roxannen perään, mutta poika jututteli Harryä ja Ginnyä olematta ollenkaan tietoinen Lilyn tuskastumisesta.
   "...en ole koskaan ollut naamiaisissa ja suoraan sanottuna vähän hölmöähän tämä on, ei millään pahalla, mutta katsokaa nyt näitä ihmisiä - yksi velho oli pukeutunut appelsiiniksi ja yhden noidan asu näytti minusta epäilyttävästi terveyssiteeltä, nämä aurorit saavat minut epäilemään ammatinvalintaani - "
   Lily tarrasi Shawnin käsivarteen tiukasti Harryn ja Ginnyn tuijottaessa poikaa kuin eivät olisi keksineet mitään sanottavaa. "Mennään, Shawn - "
   "Sinä kuulemma seurustelet minun tyttäreni kanssa", Harry töksäytti ja katsoi Shawnia silmiin melkein kuin selitystä vaatien. Lily sulki silmänsä tuskastuneena.
   Shawn räpytteli silmiään hämmentyneenä, mutta samassa leveä virnistys ilmestyi jo pojan kasvoille. "Niinhän siinä valitettavasti on tainut käydä."
   "Valitettavasti?" Harry takertui Shawnin sanoihin haastavalla äänensävyllä.
   Shawn hymähti. "Joo, James kutsuu tilannetta palloksi ja kettingiksi jalassa, mutta minusta tämä on ollut ihan mukavaa. James myös piti minulle vihainen isoveli -puheen, tiedättehän, jotakin, että jos ikinä satutan Lilleroa, niin saan tuta sen korvissani - itseasiassa hän taisi puhua kulkusista - ja voitte uskoa, että teen kaikkeni, jotta Jamesin ei tarvitse ryhtyä näihin kyseenalaisiin kostotoimenpiteisiin kanssani Lilyn takia."
   Lilyn yllätykseksi Harryn ja Ginnyn kasvoille oli kohonnut jotkin hymyntapaiset. Harry hymähti huvittuneena. "Pidä Jamesin varoitukset mielessäsi, Shawn."
   Shawn irvisti. "Vaikea niitä olisi unohtaakaan. Nyt, suonettehan anteeksi, haluaisin viedä kauniin tyttärenne tanssimaan, jos ette pane pahaksenne?"
   Harry ja Ginny nyökkäsivät hymyillen. "Pitäkää hauskaa."
   Shawn lähti taluttamaan Lilyä kohti taistelusalia. Ginny vinkkasi silmäänsä Lilylle ovelasti ja Lily vastasi ilmeeseen leveästi virnistäen.
   "Sinä puhuit juuri vanhemmilleni terveyssiteistä ja kulkusista", hän sanoi Shawille kykenemättä olemaan nauramatta.
   Shawnkin nauroi. "Joo, niin taisin puhua, mutta minusta se näytti vain huvittavan heitä. Luulen, että sain heidän hyväksyntänsä. Kiva asu, muuten, näytät seksikkäältä."
   Lily pyöräytti silmiään. "Roxannen aikaansaannoksia. Minulla on jotenkin naurettavan tyttömäinen olo tässä tiskirätissä, jota Rox kehtasi kutsua minihameeksi ja naamani näyttää siltä kuin olisin vesikauhuinen pandakarhu."
   Shawn nauroi ja pyöräytti hänet ympäri niin, että saattoi kumartua suutelemaan häntä. "Hameesi on seksikäs. Ja kasvosi ovat kauniit."
   Lily hymyili. "Sinä olet imelä."
   Shawn irvisti ja nyökkäsi. "Niinpä, yök, ja siirappinenkin vielä. Katso nyt mitä sinä teet minulle, nainen."
   Lily virnisti ja henkäisi sitten nähdessään taistelusalin sisustuksen. Suuri sali oli koristeltu sadoin ilmassa keikkuvien kurpitsalyhdyin ja sadoin leijailevin, tuikkivin kynttilöihin. Salia seinustaa koristivat oranssipöytäliinaiset pöydät, jotka notkuivat juotavaa ja herkkuja. Toisella puolella salia oli oranssipäällysteisiä tuolirykelmiä, joista suurin osa oli jo valloitettu auroreiden toimesta.
   Lily näki Ronin ja Hermionen kiistelevän jostakin bändille kyhätyn pienen lavan luona, Ron näytti kiusaantuneelta pingviinimäisessä jästipuvussaan ja Hermione tuohtuneelta keskiaikaisessa, tyylikkässä pitkässä mekossaan. Arthur ja Molly tanssivat hartaasti toisiinsa nojaten keskellä salia jostakin kumpuavan vauhdikkaan musiikin tahdissa. Lily ei tiennyt, miksi Arthur ja Molly oli kutsuttu, eiväthän mummo ja pappa olleet auroreita. Lily näki veelamaisen kauniin Dominique-serkkunsa tanssivan Lunan pojan Lorcanin, Roxannen ja Jessen kanssa ja riemastui, hän ei ollut tiennyt Dominiquen palanneen Alankomaista. Teddy ja Jasper istuivat pienen pöydän ääressä ja näyttivät molemmat murjottavan hieman, Teddyn katse piiritti jonkun vaaleahiuksisen aurorin kanssa tanssivaa Victoirea. Heidän vieressään olevan pienen pöytärykelmän oli varannut kaunis, keijuksi pukeutunut Ava ja merenneidoksi pukeutunut kulmikaskasvoinen Aqualine. Pariskunta vaikutti jotenkin kireältä.
   "Moi, pikkusisko!" James pyrähti tanssivien pariskuntien välistä heidän eteensä kannatellen sylissään pienikokoista, ruskeahiuksista tyttöä, jonka Lily muisteli humalanhuuruisten kolmen luudanvarren retkien perusteella olevan Mimosa Austen.
   Lily purskahti nauruun tajutessaan, mitä hänen isoveljellään oli päällä. Jamesin rintakehä oli paljaana ja sitä koristivat lukuiset, omituiset korut, joista roikkui valtavia hampaita. Päässään Jamesilla oli massiivinen, naurettavan iso kultainen kypärä, josta pilkisti kaksi valtavaa sarvea ja jalassaan veljellä oli omituiset, mustat ja tiukkaakin tiukemmat nahkahousut.
   "Mikä sinä olet olevinasi?"
   "Viikinki!" James hihkaisi ja pyöräytti leveästi hymyilevää, mustaan, anteliaan paljastavaan nahkaan ja pupun korviin asustautunutta Mimosaa vauhdikkaasti sylissään. Parivaljakko tanssi kauemmaksi naureskelevista Shawnista ja Lilystä. Lily näki Jamesin nykäisevän Mimosan tiiviisti vartaloaan vasten ja taivuttavan tämän päätä hitaasti kohti lattiaa heidän ohittaessaan Avan ja Aqualinen valtaaman pöydän. Ava katseli happamasti Jamesia ja Mimosaa ja Aqualine taas katsoi happamasti Avan hapanta ilmettä. Lily pyöräytti silmiään, käänsi selkänsä isoveljensä ihmissuhdedraamalle ja taivutti niskaansa, jotta saattoi katsoa poikaystäväänsä kulmiaan odottavasti kohotellen.
   "Merirosvo lupasi viedä tyttönsä tanssimaan", Lily muistutti vihjailevasti. Shawn virnisti, nykäisi hänet tiukasti itseään vasten ja johdatti hänet tanssilattialle.
   He tanssivat tiensä vauhdikkaasti liikkuvien Roxannen ja Jessen luokse. Jesse ja Shawn keikuttivat takamuksiaan toisiaan vasten niin, että Lily ja Roxanne meinasivat tikahtua nauruunsa. James pyöritti Mimosaa heidän ympärillään ja kaksikosta huokui latautunut seksinhimo niin, että Lilyä ällötti ja hän yritti katsoa muualle. Shawn nosti hänet korkealle ilmaan ja Lily nauroi vapautuneena pojan pyörittäessä häntä ilmassa ja laskiessa häntä sitten hitaasti alemmaksi, Lily kehysti pojan kasvot käsillään ja suuteli tätä onnellisena. Shawn nykäisi Roxannea kädestä ja pyöritti tyttöä ylös ojennetun kätensä alla, Roxanne nauroi ja tyllihame hulmusi,  Jesse nappasi Lilyä kädestä kiinni ja pyöritti vuorostaan häntä ympäriinsä. Lily halasi Roxannea nauraen. Harry ja Ginny ohittivat heidän joukkionsa pyörähtäessään arvokkaan näköisinä aivan heidän vierestään. Dominique ilmestyi Lilyn eteen leveästi hymyillen ja serkukset halasivat jälleennäkemisen riemusta kiljuen.
   Kun Lily kääntyi jälleen Shawniin ja muihin päin, hän tajusi Summer Foxin keikuttavan itseään Shawnia vasten naurettavan lyhyessä minihameessa ja anteliaan avonaisessa, kimaltelevassa paidassa. Shawn katseli silmät utuisina Summeria ja pieni, hyväksyvä, vino hymy pojan kasvoilla sai Lilyn sydämen kipristelemään mustasukkaisuudesta hänen rinnassaan. Hän katseli raivostuneena, kuinka Shawnin kädet sujahtivat Summerin lanteille, mutta poika ei suinkaan työntänyt tyttöä kauemmaksi, pikemminkin tämän suuret kädet näyttivät keikuttavan Summerin lanteita entistäkin hurjempaan vauhtiin.
   Lily tuhahti ääneen ja kääntyi ärsyyntyneenä ympäri aikeenaan lähteä koko typeristä halloween-naamiaisista ja jättää Shawn lääppimään ärsyttäviä, seksikkäitä pikku pimujaan kaikessa rauhassa. Hän ei kuitenkaan ehtinyt kovin kauas, kun Michael tunkeutui hänen eteensä tanssivien ihmisten seasta ja pyöräytti häntä leikkisästi ympäri. Poika oli pukeutunut jonkinlaiseksi keskiaikaiseksi ritariksi, tämän vyöstä roikkui puinen miekka ja kilpi ja ne kolahtivat hentoisesti Lilyn jalkoja vasten Michaelin vetäessä hänet tiiviisti itseään vasten. Pojan vartalo oli kova ja jäntevä ja Lily tunsi omituisen, hitaasti polttavan tunteen vartalossaan Michaelin käden painaessa häntä kevyesti alaselästä itseään vasten.
   "Shawn sikailee tapansa mukaan", Michael sanoi rauhallisella, matalalla äänellä Lilyn korvaan. "Sinun olisi pitänyt vain tulla minun kanssani."
   Lily naurahti tuntien olonsa hieman epämukavaksi. "No, nythän minä tanssin tässä sinun kanssasi."
   "Ei se riitä minulle", Michael mutisi, "Shawn ei osaa arvostaa sinua, Lily, sinä ansaitset niin paljon parempaa."
   Lily räpytteli silmiään ihmeissään. "Ethän sinä edes tunne minua."
   "Tiedän, että olet kaunein nainen, kenet olen koskaan nähnyt. Tiedän, että olet lempeäsydäminen ja epäitsekäs ja suloinen - "
   Lily irvisti. Hän olisi kuvaillut itseään ennemminkin kovasydämiseksi ja itsekkääksi. Michaelilla oli jokin omituinen pakkomielle hänestä ja poika surullisesti kuvitteli hänet ihannenaisekseen, vaikka todellisuudessa ei tuntenut häntä lainkaan. Lily rykäisi ja yritti irrottautua Michaelin otteesta hellästi, mutta pojan käsi puristi häntä alaselästä tiukasti antamatta tilaisuutta irrottautua.
   "Hän ei koskaan pääse limaisista, sikamaisista tavoistaan eroon, Lily", Michael mutisi. "Sinun pitää ymmärtää se nyt heti, ennen kuin hän satuttaa sinua."
   "Päästäisitkö irti, Michael", Lily pyysi ahdistuen entisestään.
   Michael puristi häntä tiukasti. "En halua."
   "Päästä irti", kuului Shawnin närkästynyt ääni heidän takaansa. Lilyn sydän muljahti.
   "Mene sinä vain tanssimaan Summerin kanssa", Michael kehotti hymyä äänessään. "Minä voin kyllä huolehtia tytöstäsi sillä aikaa."
   "Minulla on idea", Shawn sanoi ja kiskaisi Michaelin irti Lilystä suhteellisen kovakouraisesti. Shawn mulkoili poikaa vihamielisesti. "Mene sinä tanssimaan Summerin kanssa ja minä huolehdin tytöstäni."
   "Painukaa molemmat tanssimaan Summerin kanssa", Lily kivahti ja lähti tunkeutumaan tanssivien ihmisten välistä kohti seinustan pöytärykelmiä. Shawn sai otettua häntä vyötäisiltä kiinni ja käännettyä hänet ympäri ennen kuin Lily ehti ottaa kahta askelta enempää.
   "Miksi sinä olet niin kiukkuinen?" Shawn kysyi ihmeissään.
   Lily oli miettivinään hartaasti. "Ehkä minua ärsyttää katsoa sinua tanssimassa pornopupujen kanssa."
   Shawn näytti siltä, että ei ymmärtänyt alkuunkaan, mistä Lily puhui. "Kuka on pornopupu? Tarkoitatko sinä Summeria? Hän tuli esittelemään niukkaa asuaan minulle tanssin lomassa, mitä minun olisi pitänyt tehdä?"
   "No, ei ainakaan halailla häntä!" Lily kivahti suuttuen entistä enemmän. Shawn sai käytöksellään hänet tuntemaan olonsa typeräksi, mustasukkaiseksi ja kiukuttelevaksi tyttöystäväksi.
   Shawn räpytteli silmiään. "En minä halaillut häntä?"
   "No lääpit kuitenkin!"
   Shawn alkoi näyttää nyt jo hieman närkästyneeltä. "En muuten tasan lääppinyt! Ja itse olit liimautunut Michaeliin kiinni, joten en ihan käsitä, mitä sinä meuhkaat."
   Lily äännähti kuin närkästynyt sarvikuono. "Se tomppeli ei päästänyt minusta irti!"
   "Et sinä kovasti näyttänyt vastaan taistelevankaan", Shawn tokaisi koleasti.
   He kyräilivät toisiaan vihaisesti. Shawn huokaisi.
   "Sinä sanoit, ettet harrasta musasukkaisuutta", poika sanoi ja katsoi Lilyä aivan kuin Lily olisi jollakin tavalla pettänyt hänet.
   "En minä ole koskaan harrastanutkaan", Lily sanoi ja nolostuksen puna lämmitti hänen kaulaansa. "Jokin rasittavassa käytöksessäsi saa vain sen aikaan."
   Shawn hymähti. "Minä en ala kiistämään, etten nauttisi kauniiden naisten katselusta, enkä varmasti aio tuntea syyllisyyttä siitä. Olen sanonut haluavani olla kanssasi, eikä mieleni ole muuttunut. Me voimme joko pitää hauskaa ja luottaa toisiimme, tai sitten voimme riidellä pienistä pornopupuista ja onnenonkijoista ja jokaisista pienistä vartalonliikkeistämme, kunnes mustasukkaisuus pilaa koko suhteemme ja vie siitä kaiken ilon."
   Lily mulkoili Shawnia. "Minä en halua sinun lääppivän Summeria tai ketään muutakaan kuin minua."
   Shawn virnisti. "Sovittu. Ja minä en halua, että liimaudut Michaeliin kiinni tai keneenkään muuhunkaan kuin minuun."
   Lily virnisti takaisin. "Sovittu."
   Shawn hymyili ja suuteli Lilyä niin, että Lily melkein unohti kuka oli ja missä oli. Roxannen ääni havahdutti hänet takaisin todellisuuteen.
   "Olen valmis kiroamaan kaikki jätkät kadotukseen tältä planeetalta", tyttö kivahti kiukkuisesti.
   Shawn ja Lily irrottautuivat toisistaan ja katsoivat myrtynyttä Roxannea ihmeissään. "Miksi?"
   Roxanne tuhahti, otti sekä Shawnin että Lilyn leuasta kiinni ja käänsi heidän kasvonsa tulosuuntaansa niin, että he saattoivat nähdä Jessen ja Summerin nuoleskelemassa antaumuksella toistensa kitarisoja. Jessen kädet olivat sulkeneet Summerin piukan takamuksen tiukkaan puristukseen. Lily äännähti vahingoniloisesti ja Shawn pärskähti huvittuneena.
   "Ei ole hauskaa!" Roxanne huudahti. "Kenen kanssa minä nyt muka tanssin?"
   "Meidän kanssa?" Shawn ehdotti hymyillen.
   Roxanne pyöräytti silmiään. "Koko ilta kolmantena pyöränä, jei! Kiitos ei." Tytön tummanruskeat silmät haravoivat tanssivien ihmisten joukkiota. Sitten tyttö virnisti voitonriemuisesti. "No, mutta, iltahan näyttää heti antoisammalta."
   Lily seurasi tytön katsetta ja näki tämän iskeneen silmänsä Teddyn kanssa huoneen laidassa juomia siemailevaan Jasperiin.
   Roxanne suunnisti jo kohti poikaa. Shawn katseli tämän perään kummastuneena.
   "Minne hän nyt rientää?"
   "Syömään Jasperin elävältä", Lily virnisti.
   "Niinkö?" Shawn kysäisi kiinnostuneena. Pojan katse seurasi Roxannea, joka istahti Jasperin viereen elehtien käsillään innokkaasti jotakin. "Jasper ei taida oikein olla juonessa mukana."
   Lily näki Jasperin pyörittävän Roxannelle päätään anteeksipyytäväinen ilme kasvoillaan. Roxanne ei lannistunut ja höpötti Jasperille suostuttelevasti.
   "Hei, tuo on se Jasperin hullu ex-tyttöystävä", Shawn mutisi verkkosukkahousuihin ja tiukkaan mekkoon pukeutuneen, kauniin, vaaleahiuksisen noidan rynnätessä Jasperin ja Roxannen luokse. Lily näki Jasperin näyttävän kertakaikkiaan kauhistuneelta.
   "Onko Jasperilla hullu ex-tyttöystävä?" Lily kysyi kiinnostuneena ja katseli uhkeaa tyttöä. Kuka tämän oli naamiaisiin pyytänyt?
   Shawn hymähti. "No, minä vähän niin kuin ymmärsin, että Jasper ei ole ihan niin kiinnostunut kuin tämä kärkäs Megan-tyttönen. Tyttö-parka bongasi meidät huispauksen maailmanmestaruuskisoissa ja ei päästänyt Jasperin käsivarresta irti ennen kuin kuolonsyöjät pakottivat."
   Lily kohotteli kulmiaan. "Ilmeisesti Jasper haluaa kauaksi tyttö-parasta." Jasper oli ottanut Roxannea käsivarresta kiinni ja lähtenyt raahaamaan tätä kohti tanssilattiaa. Uhkea Megan tuijotti kaksikon perään vihaisesti ennen kuin lysähti istumaan Teddyn viereen kädet puuskassa.
   James tuli edelleen Mimosaa sylissään pidellen heidän eteensä. Kaksikko tuijotteli toisiaan tanssin lomassa niin tiiviisti silmiin, että he eivät edes huomanneet Lilyä ja Shawnia. Siinä heidän edessään James taivutti jälleen Mimosaa kohti lattiaa, isoveljen silmät tuijottivat kiihkeästi ja vakavasti Mimosan silmiä, sitten James painoi huulensa keijukaismaisen tytön huulille.
   Lily irvisti ja katsoi Shawnia. "Yök."
   Shawn virnisti ja tanssitti hänet kauemmaksi suutelevasta kaksikosta.

*

James irrottautui vastahakoisesti Mimosan huulista kuullessaan isänsä köhivän taialla vahvistetulla äänellään pyytäen huomiota. James virnisti Mimosalle, eikä irrottanut kättään tytön ympäriltä katsoessaan taistelusalin päähän, jossa isä seisoi Ronin kanssa pienen lavan päällä ja katseli auroreita, aurorikokelaita ja heidän seuralaisiaan.
   "Auroreiden ylipäällikkönä minun on kunnia toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi Aurorian vuosittaisiin Halloween-naamiaisiin!" Harry toivotti ja katsoi Aurorian vieraita leveästi hymyillen. "Kuten monet ovat jo panneet merkille, herkkuja ja ilolientä on tarjolla huoneen laidalla. Jossakin vaiheessa iltaa bändi nimeltä Green Things tulee soittamaan meille."
   "Hieno hattu isälläsi on", Mimosa supisi Jamesin korvaan huvittuneena. James nauroi.
   "Hän luulee esittävänsä menninkäistä. En kehdannut oikaista häntä ja kertoa, että tuo silinterihattu päässään hän näyttää ihan huonovointiselta muumilta."
   Harryn silmät löysivät Jamesin katseen ja niinkin pitkän matkan päästä James saattoi aistia isänsä käskevän häntä käyttäytymään. Hän muutti kasvonsa peruslukemille ja katsoi isäänsä vakavasti ja tottelevaisesti takaisin.
   "Tämä vuosi on ollut täynnä inhottavia sattumuksia, epäilyttäviä katoamisia ja surullisen kuuluisten huispauksen maailmanmestaruuskisojen jälkipyykin selvittelyä. Kuolonsyöjät ovat julistaneet jälleen sodan ja me aiomme taistella heitä vastaan yhtä peräänantamattomasti kuin viimeksikin sodan aikana. Ja me kukistamme heidät, ihan niin kuin viimeksikin sodan aikana ja meillä on vielä suuri etu viime sotaan verrattuna - kuolonsyöjillä ei ole tällä kertaa Voldemorttia. Jälleen huomenna me palaamme taistelemaan pimeyttä vastaan ja etsimään rakkaitamme." Harryn ääni särähti hieman ja hieman syyllisenä James tajusi isän miettivän Albusta, josta isä ei ollut moneen päivään kuullut mitään. Kuin automaattisesti Jamesin käsi sujahti taskuun ja puristi pientä peiliä. Hän itse oli puhunut Albuksen kanssa vain hetkeä ennen naamiaisten alkua ja tiesi veljen olevan kunnossa, vaikkakin tämä oli turhautunut, kun ei ollut löytänyt mitään tai ketään, joka olisi vienyt hänet lähemmäksi Rosen ja Amelien löytymistä.
   "Nauttikaa tästä illasta ja ottakaa siitä kaikki ilo irti", Harry sanoi Aurorian juhlijoille ja kumarsi pienesti. "Kiitos."
   Ihmiset taputtivat. James löi käsiään yhteen ja vislasi kovaa ja korkealta isälleen, joka nyt kapusi alas lavan päältä ja ojensi kättään kutsuvasti Hermionen suuntaan. Kohta isä tanssitti Hermionea ympäri salia. James sattui näkemään Jasperin ja Roxannen tanssivan vähän matkan päässä toisiinsa nojailevien, musiikin tahdissa hiljaa huojuvien Lilyn ja Shawnin lähettyvillä. Jamesin suu loksahti auki. Hän ei ollut koskaan nähnyt Jasperin tanssivan, saatika sitten pitelevän ketään tyttöä yli käsivarren mitan päässä itsestään. Jasper näytti kylläkin sangen ahdistuneelta Roxannen puristavan otteen alla ja James seurasi parhaan ystävänsä piinattua katsetta ja näki yllätyksekseen Meganin tuijottavan Jasperia ja Roxannea kiihkeän vihaisesti. James virnisti itsekseen, hän oli melkoisen varma, että Jasper tanssitti Roxannea vain päästäkseen eroon takertuvaisesta Meganista. Kukakohan tytön oli naamiaisiin kutsunut?
   "Missä sinä oikein olet, James?" Mimosa kysyi huvittuneena. James laski katseensa sylissään olevaan tyttöön ja hymyili. Mimosa oli tosi nätti ja oli verhonnut solakan vartalonsa ihanan paljon ihoa paljastavaan kankaaseen.
   "Tässähän minä", James sanoi tytölle ja painautui lähemmäksi tätä. "Melkoinen tanssityyli sinulla on, Austen."
   "Omasi ei ole lainkaan sen pahempi, Potter", Mimosa sanoi nauraen. James virnisti ja suuteli tyttöä hitaasti nautiskellen. Mimosa huokaisi raukeasti häntä vasten ja James päätti siinä samassa raahata tytön hetkeksi kanssaan yläkertaan ja omaan huoneeseensa.
   Hänen suunnitelmansa esti kinuskitukkainen ja vaaleanvihreään mekkoon pukeutunut tyttö, joka oli kiinnittänyt siivet selkäänsä ja esitti ilmeisesti jonkin sortin keijukaista. Keijutyttö oli työntynyt tanssivien ihmisten välistä heidän luokseen ja hymyili ystävällisesti. "Hei, Mimosa, pahastutko, jos lainaan Jamesia hetkeksi?"
   Mimosa katsoi Avaa hieman haastavasti. "Ehkä pahastunkin."
   "Tytöt, tytöt, älkää tapelko", James pyysi leveästi hymyillen ja astahti toisiaan kyräilevien tyttöjen väliin sovittelevasti. "Meistä viikingeistä riittää kaikille."
   "Muutama sananen, James", Ava töksähti.
   James irvisti ja katsoi Mimosaa pahoittelevasti. "Etsin sinut kohta käsiini, muru, etsi sinä meille vaikka jotakin kurkunkostuketta sillä välin."
   Mimosa näytti tyytymättömältä, mutta käännähti kuitenkin kannoillaan ja katosi ihmistungokseen. James katseli tytön nahkahameen verhoamaa takamusta hyväksyvästi ja kääntyi sitten katsomaan Avaa odottavasti. Hän nosti kätensä ja tarjosi sitä Avalle.
   "Saanko luvan?"
   Ava hymyili ja tarttui hänen käteensä. James puristi tyttöä lähemmäksi itseään ja veti tämän vaniljantuoksua sisäänsä nautinnollisesti välittämättä pakottavasta tunteesta, jonka Avan vartalo hänen vartaloaan vasten sai aikaan. "Mitähän asiaa kauniilla keijukaisella mahtaa olla uljaalle viikingille?"
   Ava vaikutti kiusaantuneelta. "Sinulla näyttää olevan hauskaa Mimosan kanssa."
   James räpytteli silmiään. "Minulla on aina hauskaa, johtuu varmaan siitä, että joku päässäni keksii kaikenlaisia omituisia ja huvittavia kommentteja kaikesta, mitä näen ja koen."
   Ava hymähti ja katsoi häntä sitten vakavana. "Se häiritsee minua."
   "Mikä niin?" James kysyi ihmeissään pysymättä keskustelussa oikein mukana. "Kommentteja pääni sisällä supiseva olento vai? Voi, kuule, olisitpa sinä se, joka joutuu kuuntelemaan sitä, välillä ihan naurattaa -"
   "Sinä ja Mimosa", Ava älähti. "En halua, että sinä olet hänen kanssaan."
   James tuijotti tyttöä. "Jaahas, okei."
   Ava katsoi häntä loukkaantuneena. "Etkö sinä yhtään välitä?"
   James kohotti kulmaansa. "Mistä minun pitäisi välittää?"
   Ava nykäisi itsensä kauemmaksi Jamesista. "Kyllä sinä tiedät!"
   Se ei ollut ollenkaan totta, sillä Jamesilla ei ollut harmainta aavistustakaan, mikä Avan pointti oli. Hän näki Aqualinen vähän matkan päässä Avan selän takana tähyilevän ihmeissään ympärilleen kantaen kahta juomaa.
   "Mikä ikinä sinun pointtisi olikaan, se meni vähän niin kuin ohi", James sanoi Avalle. "Ärsyttävä vahtikoirasi etsii sinua, sinun on parasta mennä ennen kuin hän syöksyy kimppuuni ja raatelee minun kauniin naamani verenhimoisilla kynsillään."
   Ava vilkaisi selkänsä taakse ja täysin varoittamatta lähti tuuppimaan Jamesia kohti taistelusalin ikkunoita kohti, pois päin Aqualinesta. James antoi tytön kiskoa itsensä valtavien ikkunoiden luokse ja ainoastaan kohotti kulmaansa, kun Ava työnsi yhden ikkunoista auki ja veti hänet perässään pimeään ja hyiseen ulkoilmaan.
   Tähtitaivas tuikki rakoilevan harmaan pilvipeitteen takaa ja valaisi satojen kynttilöiden valoissa tanssivan terassin. James katsoi odottavasti Avaa, joka katseli häntä jotenkin kiukkuisesti.
   "No, kakista ulos", James kehotti, kun tyttö vain tuijotti häntä sanaakaan sanomatta.
   "Minä haluan sinua", Ava kähähti.
   James tuhahti. "Joo, harmi vain, että et tarpeeksi. Oliko vielä muuta?"
   Ava näytti loukkaantuneelta. "Etkö sinä halua enää minua? Haluatko sinä Mimosan?"
   James pyöräytti silmiään. "Minulla on omituinen tapa haluta kauniita ja seksikkäitä naisia, vaikka se yleensä koituukin kohtalokseni."
   Ava astui askeleen lähemmäksi Jamesia, mutta James tarttui tytön käsivarsiin tiukasti ja piti tätä aloillaan. "Minä sanoin sinulle, Ava, että minusta ei enää ole tähän. Sinä sanoit haluavasi olla Aqualinen kanssa, joten mene ja ole sitten."
   Ava näytti tuskastuneelta. "Minä haluan olla sinunkin kanssasi."
   James irvisti. "Minä en ole kiinnostunut kolmen kimpasta sinun ja Aqualinen kanssa, sori vaan - "
   Yhtäkkiä James kuuli jostakin läheltä omituista supinaa ja hän höristi korviaan. Tuuli oli alkanut yhtäkkiä kieppua heidän ympärillään niin, että Avan hiukset hulmusivat sen voimasta. Illan pimeys oli jotenkin muuttunut ja aavemainen tunnelma sai Jamesin käsivarsien karvat nousemaan pystyyn - tai ehkä se oli ilmassa melkein käsinkosketeltava tuntu taiasta. Taivaan harmaat pilvet alkoivat yhtäkkiä liikkua pois ja tuikkiva tähtitaivas levittäytyi mustana kimalluksena heidän yllään.
   James työnsi Avan kuin vaistomaisesti selkänsä taakse ja otti muutaman tunnustelevan askeleen edemmäs. Hän näki valkoisena hohkaavan hiuspehkon terassin vieressä, tiukkaan nahkaan asustautunut vaaleahiuksinen nainen supisi kuin itsekseen, tai kuin tuulelle latinaksi ohjeita kuiskutellen katse kiinnitettynä johonkin, mitä Aurorian takapihalla oli, mutta mitä James ei nähnyt.
   "Megan?" James älähti. "Mitä sinä teet?"
   Vaaleahiuksinen supisija hätkähti ja kääntyi katsomaan Jamesia. Meganin kasvoilla käväisi yllättyneisyys ennen kuin ilme muuttui ovelaksi ja tietäväiseksi.
   "On tullut aika vapauttaa hänet", Megan kuiskasi. "Voin kanavoida tytöstä huokuvan voiman ja vapauttaa hänet, viimeinkin."
   "Vapauttaa kenet?"
   Yhtäkkiä Aurorian takapihalta alkoi kuulua korvia kirvelevää kiljuntaa ja Jamesin sydän sykähti ikävästi hänen rinnassaan. Hän tunnisti Roxannen äänen, loikkasi alas terassilta ja juoksi takapihalle taikasauvaansa puristaen. James kuuli Avan huutavan nimeään, mutta ei välittänyt. Samassa James jähmettyi kesken matkansa nähdessään Roxannen.
   Tyttö leijui kammottavasti ilmassa kuin näkymättömästä narusta roikkuen, silmät olivat kauhusta levällään ja suu kuin ikuiseen kiljaisuun muotoutunut. Roxannen kasvot olivat täysin ilmeettömät, mutta tytön kurkusta kuului kimeää, kauhistunutta kiljuntaa, joka sai Jamesin sisälmykset vääntelehtimään hänen sisällään.
   Jasper seisoi Roxannen alla ja yritti saada tätä alas taikasauvallaan.
   "Mitä tapahtuu?" Megan mutisi ihmettelevällä äänellä. James vilkaisi tyttöä, tämä seisoi silmät kiinni kartanon nurkassa ja tämän kädet olivat ojentuneet tunnustelemaan ilmaa. Megan alkoi supista taas itsekseen latinaa. James ei tiennyt, mitä helkkaria tyttö oikein teki, mutta mitään kovin hyvää se ei ainakaan voinut olla. Hän loikkasi kohti tyttöä, mutta rojahti maahan kuin olisi osunut näkymättömään kilpeen.
   Roxanne alkoi kiljua entistäkin kovempaa ja James kohotti katseensa. Hänen oma huutonsa takertui hänen kurkkuunsa hänen nähdessään Roxannen silmien alkavan hohtaa valkoisena, kaksi sokaisevan kirkasta pistettä keskellä illan pimeyttä näyttivät siltä kuin ne räjähtäisivät millä hetkellä hyvänsä, ne hohkasivat saaden Roxannen näyttämään aavemaisella tavalla kauhealta -
   Kuului valtava räjähdys ja hätkähdyttävän kirkas valo räjähti ja Jamesista tuntui siltä kuin hän olisi sokaistunut, kaikki loisti hohtavaa, kirkasta valoa, Jamesin silmät vuosivat kirvelevää vettä ja hän haukkoi henkeään -
   Yhtäkkiä kaikki kirkkaus ja valo katosivat. James kompuroi läähättäen seisomaan yrittäen saada näköään toimimaan. Megan makasi maassa raajat levällään ja näytti olevan tajuton. Aurorian takapihalla makasi kaksi tummaa hahmoa siellä, missä Roxanne ja Jasper olivat olleet. James juoksi järkyttyneenä heidän luokseen ja rämähti maahan Roxannen velton ruumiin viereen.
   "Rox!" James ravisteli serkkuaan kovakouraisesti ja Roxanne veti syvään, koristen henkeä ja räväytti silmänsä auki - James huusi, Roxannen silmät olivat utuisen valkoiset -
   "Jamie?" Roxannen ääni oli kauhistunut. "Jamie, mitä tapahtuu?"
   James tuijotti Roxannen valkoisia silmiä järkyttyneenä ja puristi tyttöä olkapäistä. "Rox, oletko kunnossa?"
   "Jamie, minä en näe!" Roxanne kiljui. "Minä en näe mitään! Miksi minä en näe mitään?"
   Jamesin kurkkua kuristi. Samassa Jasper äännähti voipuneena ja liikahti vaivalloisesti maassa. James puristi Roxannea sylissään.
   "Jasper! Rox on menettänyt näkönsä!"
   Jasper hätkähti ja nousi istumaan pöllämystyneen näköisenä. Poika tuijotti Jamesia kuin ei olisi ikinä ennen nähnytkään häntä ja siirsi sitten katseensa Roxanneen. Jasperin kulmakorua kannatteleva kulmakarva nytkähti.
   "Auta!" James karjaisi, kun poika vain tuijotti heitä sanaakaan sanomatta.
   Jasper ei välittänyt Jamesin sanoista, vaan nosti kätensä eteensä ja katseli niitä ihmeissään.
   "Oletko sinä kuuro vai muuten vain seonnut?" James kysyi hätääntyneenä ja turhautuneena. "Auta häntä!"
   Jasperin vihreät silmät välähtivät ja katsoivat Jamesia. Huvittunut hymy väreili pojan huulilla, kun tämä tuhahti ja nousi seisomaan. Sanaakaan sanomatta Jasper lähti astelemaan kohti Aurorian mustaa porttia.
   "Hei!" James huusi pojan perään. "Mihin sinä menet?"
   Jasper ei kääntynyt ja asteli kevein askelin nurmikentän poikki. James pyöritti päätään mitään ymmärtämättä ja katsoi sylissään makaavaa Roxannea.
   "Mitä tapahtuu?" Roxanne kuiskasi kauhuissaan ja kyyneleet tulvahtivat tytön valkoisiin silmiin.



Kommentteja? :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 27. osa 2.1.
Kirjoitti: roxy - 02.01.2014 18:53:41

Jee!! Jatkoa! Ja saan vielä olla eka kommentoija. Tää oli jännittävä luku, johtui varmaan Halloweenista. Haluun kyllä tietää kenet se Megan yritti vapauttaa :o. Epäilen jotain Voldemortin tapaista. Onko Roxanne jonkin sortin näkijä tai jotaan?

Alku oli tosi hauska. Voin kuvitella ne asut ;D

Lainaus

"...en ole koskaan ollut naamiaisissa ja suoraan sanottuna vähän hölmöähän tämä on, ei millään pahalla, mutta katsokaa nyt näitä ihmisiä - yksi velho oli pukeutunut appelsiiniksi ja yhden noidan asu näytti minusta epäilyttävästi terveyssiteeltä, nämä aurorit saavat minut epäilemään ammatinvalintaani - "

Lainaus

"Hän luulee esittävänsä menninkäistä. En kehdannut oikaista häntä ja kertoa, että tuo silinterihattu päässään hän näyttää ihan huonovointiselta muumilta."

Arvaa kaks kertaa repesinkö :D
Michael on ärsyttävä >:(

Pikaista jatkoa odotellen, roxy

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 27. osa 2.1.
Kirjoitti: Ginerva - 02.01.2014 19:40:07

Voi Shawn  ;D Kylläpä se nyt välillä on hassu suoraan sanottuna, mutta silti niin hellyttävä ja musta tuntuu että se sopii hyvin Lilyn poikakaveriks ja mahtuu hyvin Weaslyjen puutarhajuhliin :D
Mutta että kun James on niin ihana, asenne on juuri oikea ja se sanoo aina ne oikeet sanat.

Lainaus

   "Hän luulee esittävänsä menninkäistä. En kehdannut oikaista häntä ja kertoa, että tuo silinterihattu päässään hän näyttää ihan huonovointiselta muumilta."

Mitä se Megan oikeen teki ja aikoo? Kai Rox tulee kuntoon? Voi että kun kaikki vaan nyt tulis kuntoon.
Hmm... Joo tykkäsin ja odotan taas innolla jatkoa, kiitos tästä  :)
-Gin
/pahoitteluni hieman sekavasta kommentista  :) :-[

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 27. osa 2.1.
Kirjoitti: Alise-Mary - 02.01.2014 21:50:22

Täällä on ehdotettu näkijää ja Voldemottia.. Mä veikkaan et joku piinaa sitä tai jotain varmaan Bellatrix.
Ja toi Avan touhu käy hermoille. En tykkää ihmisitä ketkä ei tiedä mitä haluavat..
Mutta tykkäsin jälleen. ;)

Muutama kirjoitusvirhe löytyi, mutta tapani mukaan en muista mistä. :D

Otsikko: Vs: Diamonds (K13, kolmas sukupolvi) 11. osa 25.10.
Kirjoitti: LaraLura - 05.01.2014 03:37:34

Heips.
Tulin taas kiusaamaan siuu. ;) no ei vaineskaa.. Pienet tarkistukset. ;)
Luku 12

Lainaus

Hänen sisällään tunsui paisuvan jokin lämmin ja kaunis

tuntui

Lainaus

jos tässä kuolasta aletaan puhumaan

'puhua' olisi parempi sana

Lainaus

Niine hyvineen poika pöyrähti ympäri,

pyörähti

Jätin pienet sanavirheet poies. ;)
Tyksin tästä luvusta tooosi paljon! Roxin reaktio Lilsin pussailusta oli mahtava! :'D

Luku 13

Lainaus

James nukkui huonosti, vaikka yleensä litkittyään koko illan tunnelmaanostattavia juomia

tuo sana erikseen. :) hirveä sanahirviö :D

Lainaus

Roxanne katsoi tyytymättämänä Jamesia

tyytymättömänä

Huom. se ei ole gollege vaan college :D

Lainaus

lennättää tuo kikkurapäinen otus takaisin

kikkara

Kiva, kun pojat saivat riitansa sovittua! :) Lils ja Shawn ovat söpö pari.

Luku 14

Lainaus

Onko sinun pakko änkeä jokaikiseen keskusteluun luudanvarsi

parempi sana olisi 'jok’ikiseen'

Jaa.. Päätin päästää siut helpommalla. :)
Niikuin tos aikasemmin totesin, tää on söpö paritus. Miun on pakko jatkaa lukemista. ;)

Luku 15

Lainaus

James luetteli lievästi kauhuissaan kynemättä

kykenemättä

Lainaus

näyttivät hoikuttelevan lämpimiltä ja mukavilta.

houkuttelevan

Lainaus

James itseasiassa taisi

kirjoitetaan erikseen.. ;) itse asiassa

Tykkäsin tästäkin luvusta. :)

Luku 16

Lainaus

   Ärsyyntynenä Lily tarttui

unohdit tupla ee:n :D

Lainaus

marsiessa sitten ulos makuusalista

marssiessa

Lainaus

tiedä milloin pitää pitää suu kiinni",

tuohon riittää vain yksi

Väsymys alkaa painaa, mut on pakko lukee eteenpäin sil tää on nii hyvä! :)

Luku 17

Lainaus

hänen oli helppo hengittää taisaiseen tahtiin

tasaiseen

Lainaus

Vipinää ketariin

ketaroihin

Lainaus

Emmehän me ikinä sopineet mistään sen vakavemmasta

vakavammasta

Taas aloitat puhumalla Kolmesta Luudanvarresta ja sitten kuitenkin tarkoitat Rosmertan pubia mikä sekoittaa minut, piti oikein tarkistaa et on sama paikka. :D (sen siitä saa, kun ei lue kovinkaan usein. :D)

Lainaus

Jamesin ääneensanottomat ennustukset kävivät toteen,

erikseen... ääneen sanomattomat

Näyttää siltä, että virheet vain vähenevät! :) Hyvä. Voi ei en halunnut tuollaista riitaa Shawnin ja Lilsin välille. :/

Luku 18

Lainaus

hekn olivat pystyttäneet jo telttansa

i puuttuu :D

Lainaus

pystyynnouseneen teltan suuaukosta sisään

erikseen. pystyyn nousseen

Lainaus

Jasper vilkaisi poikaa

tarkoitit varmaan James

Lainaus

kertakaikkiaan pakokauhuiselta

erikseen

Lainaus

tykitettiin tavaalta armotta

taivaalta

Ei tuollaiseen kohtaan saa jättää! Ja olisit saannut hieman tarkentaa, mitä Lilylle kävi.

Luku 19

Lainaus

että oli yltäpäältä veressä

erikseen

Lainaus

verta tursusi sen silmästä

tursui

Voi viineri siun kanssa! Ei tätäkään saa jättää kesken hyvän kohdan! :/ Todella hyvin kuvailet tilanteiden etenemisen.

Luku 20

Lainaus

oven takanaan pahaaenteilevän kovaäänisesti ja

En tiiä mikä miuu häirittee tos sanas.. Se ei vaa tunnu sopivan toho tos muodos... Erikseen laittettuna kuulostaa hieman paremmalle. :) pahaa enteilevän

Rox on kova mimmi. Saa varmaan kummeksuvia katseita uudessa tukassaan. :)

Luku 21

Lainaus

kokea näitä itsestäänselviä elämän pieniä iloja

erikseen

Lainaus

Harmaat silmät lukittauivat Rosen

lukittuivat

Lainaus

, kun ne olivat lukittautuneet ensimmäistä kertaa Albuksen

lukittuneet

Al ja vihaisena tulleet tyhmät ideat! ♥ Niitä tulee itsekin joskus tehtyä. Mutta kaikkein eniten Georgea käypi sääliksi! Hyvä Ginny, kun lähti ryypiskelemään veljensä kanssa! OIKEIN! :)

Luku 22

Lainaus

pienessä äänettömässä taikasauvan nykähdyksessä, refleksinomaisesti tarvimatta

nytkähdyksessä .... tarvitsematta. kuulostaisivat vähän paremmilta. :)

Lainaus

kunnes jompi kumpi on maassa

yhteen!

Lainaus

että lakkaat kyhnöttämästä Lilyn kyljessä

kyhjöttämästä

Lainaus

luulee meidän saanneen epidemisen oksennustaudin

saaneen epideemisen

Tuo loppu oli hauska. En olisi uskonut Harryn antavan noin helposti periksi. :D

Luku 23

Lainaus

, toimintapani on menneisyydessä

toimintatapani

Hiii! Tykkäsin taas enemmän! :) Mie oikeesti alan rakastaa näit siun hahmojasi! ♥ Aivan mahtavaa kirjoittamista!! :)

Luku 24

Lainaus

tuntunut kertakaikkiaan ahdistavalta

erikseen

Ihan hirveä tuo Shawnin äidin kohtalo! :( Mutta loppujen lopuksi tuo oli ihanaa luettavaa, vaikkakin sisälsi hieman hirveitäkin asioita. Mie omistan todella hyvän mielikuvituksen, et pystyn oikeest kuvittelemaan nää hahmot silmieni edessä.
Lukujen ei tarvitse olla yhtään pidempiä! Word näyttää yhdelle luvulle jopa 12 sivua. :D

Luku 25
Pikku virheet menivät lukiessa. Syynä se, että kello on kohta kolme ja meinasin lukea vielä viimeiset kaksi lukua.

Luku 26

Lainaus

   Albus heilautti taikasauvaansa ja nurkimmassa olevasta keittiön kaapista lennähti kolme mukia pöydälle.

Tuo kuulostaisi paremmalta sanottuna: keittiön nurkkakaapista

Uuuuuuuu... pakko lukee tuo viimeinenkin. :D

Luku 27
Mitääääää!! Ei noin saa päättää!! :/ Tahtoo tietää, mitä Roxille käy!

Tässä olis taas tää miun pien tarkistuslista. :D Eikä siihe menny ku se 4 tuntii.. :D Toivottavast löydät kaikki kohdat mitkä olen merkinny ja tietenkään en ole maininnut kaikkia sanavirheitä (syytän väsymystä ja kellon aikaa 3.35) Ja edelleen rakastan tekstiäsi! :) ♥
Jatkoa lisäää!
♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 27. osa 2.1.
Kirjoitti: Ninnuska - 05.01.2014 12:11:31

HEIII!! Ei tollaseen kohtaan saa jättää!! :/

Oon lukenu tän nyt alusta alkaen, ja oon kyllä tykänny :) Muutamia kirjotusvirheitä oon bongannu sieltä ja täältä, mutta mitään kovin vakavaa en oo huomannut :) Lily ja Shawn on ihan äärettömän ihania - en kestä!! ;D

Äkkiä nyt jatkoo!! :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 27. osa 2.1.
Kirjoitti: jacoblove - 10.01.2014 22:23:05

Ninnuska, kiitos paljon kommentistasi! Kiva että tykkäät :) Lily ja Shawn ovat vähän liian ihania, melkein tekee mieli kehitellä jtn epäihanaa niille :D

LaraLura, vau mikä tarkistuslista!! xD kiitos bongailuistasi, pitää korjailla nuo... tosissaan mulla ei oo oikolukijaa tässä mun padissa ja vois ehkä laitailla sellaisen ohjelman, mikä huomaisi suurimmat kirjoitusvirheet niin vähemmän hommia sinullekin haha :D kaikki sinun korjauksesi todella kuulostavat paremmilta... kiva että tykkäät! Kiitos paljon!! :)

Alise-Mary, joo Ava on ehkä vähän ärsyttävä ;D kiitos paljon kommentistasi!

Ginerva, haha, repesin mielikuvalle Shawnista Weasleyden puutarhajuhlissa xD Jamie on ihana juu :3 kiitos paljon kommentistasi!

roxy, Roxyn kohtalo selvinnee varmaan piakkoin ja eiköhän Meganin puuhastelutkin aukea jossain vaiheessa ;D kiva jos olen saanut sinut repeämään haha ;D kiitos kommentista!!



Kiitos paljon kaikille kommenteista, ne piristävät ihan mielettömästi ja inspiroivat tosi paljon! Tämä osa on ollut jo monta päivää valmis, mutta mun netti hajos ja en päässyt laittamaan tätä tänne... uusi lukukin on jo oikolukua ja muokkailua vaille valmis, joten enköhän saa senkin laitettua tänne piakkoin... Ihanaa viikonloppua kaikille!! :)


28. Etanaunia ja sopimuksia

"Auttakaa!" Jamie kiljuu jotenkin säikyn kuuloisena. Rox on puolittain veljen sylissä ja vaikuttaa järkyttyneeltä. He näyttävät hullunkurisilta, Jamie Bellatrixin näköisenä pitkissä saapikkaissaan, valkoisessa tiukassa kauluspaidassaan ja mustassa tyllihameessaan ja Rox kultainen, vinksallaan oleva viikinkisarvikypärä päässään kummallisesti sen näköisenä kuin olisi palaamassa taistelusta vähemmän voitokkaana. Hassupukuiset ihmiset joka puolella hiljenevät supisemaan ja tekevät kumartaen tilaa Jamielle ja tämän kantamukselle. Omituinen terveyssiteen näköinen velho tuijottaa hölmistyneenä pidellen appelsiinia.
   "Onko hän taas humalassa?" minä kysyn ihmeissäni. Shawn vieressäni tarttuu Roxyn kasvoihin ja suutelee tätä niin kuin suuteli Tylyahon tiellä. Minun suuni loksahtaa auki ja päätän kuristaa molemmat.
   "Rox?"
   Roxanne kohottaa päätään ja huutoni tarkertuu kurkkuuni - valkoiset silmät, ne jotka olin nähnyt aikaisemminkin Roxyn kasvoilla - siinä ne olivat taas, Roxyn tummanruskeat silmät olivat kadonneet ja pelottavat, aavemaiset silmät katsovat minua utuisina. Shawn käännähtää äkisti ja tunkee nyrkkinsä rintani lävitse ja se sattuu niin kovaa, että minä alan kiljua. Shawn virnistää ja yhdellä helpolla nykäisyllä kiskaisee sydämeni ulos rinnastani ja nostaa sen ilmaan kuin palkintopokaalin. Yhtäkkiä Rox on vain henkäyksen päässä kasvoistani ja valkoiset silmät tuijottavat minua ahnaasti. Pieni etana kurkistaa Roxannen suusta tuntosarvet väpättäen, ympärilleen uteliaana katsellen.
   "Et koskaan enää näe minua", Roxanne kuiskaa ja hymyilee.

Lily heräsi hätkähtäen. Pöllämystyneenä hän katsoi ympärilleen ja tajusi torkahtaneensa epämukavaan istuma-asentoon. Hän hieroi niskojaan ja pyöritti päätään hölmölle unelleen hieman närkästyneenä. Halloween-ilta oli ollut kaikessa kamaluudessaan tarpeeksi ahdistava muutenkin ja nyt hän näki siitä vieläkin hirvittävämpiä universioita. Turhautuneena ahdistuksestaan Lily potkaisi kiukkuisesti sairaalasänkyä edessään. "Ajattelitko esittää vielä montakin päivää nukkuvaa?"
   Roxanne tuhahti sängyssään ja käänsi Lilylle mielenosoituksellisesti selkänsä. Lily tuijotti parhaan ystävänsä vaaleanvihreiden petivaatteiden seasta sojottavaa tukkapehkoa ja huokaisi. "Oikeasti, Rox! Ota itseäsi niskasta kiinni ja puhu minulle! Meidän on selvitettävä tämä omituinen sotku!"
   Roxanne ei vastannut. Lily pyöräytti silmiään ja otti mukavamman asennon pehmeässä violettipäällysteisessä nojatuolissaan, jonka oli itselleen taikonut kyllästyttyään Sairaalasiiven jäykkiin, takamuksen puuduttaviin puutuoleihin. "Voit esittää mykkää minulle niin kauan kuin huvittaa, mutta minä en liiku viereltäsi ennen kuin puhut minulle. Tosin kohta minun pitää mennä McGarmiwan mulkoiltavaksi, nyt on maanantai, mikä tarkoittaa sitä, että SINÄ OLET OLLUT PUHUMATTA MINULLE KAKSI KOKONAISTA PÄIVÄÄ!"
   Ei vieläkään vastausta. Lily äännähti närkästyneenä. Hän ei kestänyt Roxannen hiljaisuutta ja oli jokseenkin varma, että tytön mykkäkoulu ajaisi hänet pian hulluuden partaalle.
   "Joo, okei, silmäsi ovat nyt valkoiset ja sinä et jostakin helkkarin syystä näe mitään, eikä kukaan ole osannut selittää miksi. Jasper löytyy varmasti tuota pikaa ja osaa kertoa, mitä himputtia se Megan-noita teki sinulle ja me voimme etsiä hänet käsiimme ja pakottaa hänet tekemään tekemättömäksi se, mitä hän nyt sitten ikinä tekikin. Joten meitä kaikkia - ja erityisesti minua - miellyttäisi erittäin paljon, jos avaisit suusi ja PUHUISIT MINULLE!"
   Roxanne hymähti hiljaa tyynyynsä.
   "Älä hymise minulle!" Lily kivahti kiukkuisesti. Hän vilkaisi hopeista rannekelloaan, jonka oli saanut vanhemmiltaan lahjaksi ylitettyään täysi-ikäisyyden rajan. Hänen oli pakko rientää McGarmiwan tunnille tai vanha professori kiroaisi hänet pieneksi ja säälittäväksi avainlinnuksi. "Minun pitää nyt mennä", Lily jatkoi yksinpuheluaan vaivautumatta peittämään äänestään kumpuavaa kiukkua. Roxanne oli sen totisesti ansainnut. "Tämä ei ole ohi!" hän huusi pyyhältäessään tyhjän Sairaalasiiven halki ovelle.
   Ärsyttävä, raivostuttava, itsepäinen laama, Lily ajatteli kiukkuisesti ja purki turhautumistaan ottamalla kovaäänisiä, kopisevia askeleita vasten linnan kivisiä lattioita harppoessaan kohti muodonmuutosluokkaa. Kaikki sekopäisyys, mitä oli ollut meneillään huispauksen maailmanmestaruuskisoista saakka, tuntui hyökyvän hänen sisällään kuin puristava ja huonovointisuutta aiheuttava ilkeä pieni olento. Lily olisi kaivannut tiukkaa dialogia parhaan ystävänsä kanssa saadakseen päässään humisevan sekamelskan ja tietämättömyyden ruotuun, mutta ei, Roxanne oli päättänyt esittää menettäneensä äänihulensa näkökykynsä mukana.
   Lily oli juuri kääntymässä haarautuvan käytävän nurkan taakse törmätessään johonkin kovaan ja jäntevään. Hän rojahti yhteentörmäyksen voimasta lattialle ja kirosi kovaan ääneen.
   "Katsoisit vähän eteesi!" hän kivahti ja nosti katseensa hahmoon, joka oli kiilannut hänet takamukselleen.
   "Sori", Jasper sanoi virnistäen yläilmoista Lilylle. "Mitäs hyökkäilet ihmisiä päin."
   Lily tuijotti poikaa. "Missä helkkarissa sinä olet ollut?"
   Jasper näytti hämmentyneeltä. "Miksi se sinua kiinnostaa?"
   Lily kompuroi seisomaan ja mulkaisi nuorta professoria, joka ei tehnyt elettäkään auttaakseen häntä, vaan keinahteli paikallaan sormet löyhästi kiinni mustien farkkujen vyönpitimissä ja katseli häntä.
   "Ehkä siksi, että se hullu ex-naisesi teki jotakin kummallista voodoota halloweenina ja sokaisi parhaan ystäväni?"
   Jasper kohotti kulmaansa. "Ja sen pitäisi ilmeisesti liikuttaa minua jotenkin?"
   Lily toljotti Jasperia. "Öö, no, joo? Roxannen auttaminen on ennenkin liikuttanut sinua! Ja suoraan sanottuna sinun osaasi tässä on vähän vaikea sivuuttaa!"
   Jasper räpytteli vihreitä silmiään. "Okei sitten. Missä Roxanne on?"
   "Sairaalasiivessä", Lily kertoi hämmentyneenä Jasperin omituisen välinpitämättömästä käytöksestä. Jasper virnisti ja lähti sitten lampsimaan käytävää eteenpäin kohti Sairaalasiipeä. Lily tuijotti pojan perään, tämän askelissa oli jotakin epäluonteenomaista ja tilanteeseen sopimatonta itsevarmuutta. Lily pyöritti päätään hölmistyneenä ja jatkoi matkaansa kohti muodonmuutosluokkaa.
   McGarmiwa oli jo aloittanut tunnin ja kohotti katseensa pöydällään lepäävästä valtavasta häkistä, joka oli täynnä pieniä sinisiä ilkiöitä. Otukset hyökkäilivät häkkinsä kaltereita päin villiintyneinä ja repivät toisiaan korvista.
   "Potter", McGarmiwa tokaisi äänensävyllä, joka vaati selitystä myöhästymisestä.
   "Anteeksi, professori, olin Roxannen luona Sairaalasiivessä."
   McGarmiwan huulet värähtivät jostakin patoutuneesta tunteesta, ehkä myötätunnosta. Professori niiskaisi. "Hyvä on. Menehän paikallesi."
   Lily kohotti kulmakarvojaan yllättyneenä siitä, ettei menettänyt tuvaltaan pisteitä. Hän ei kuitenkaan jaksanut jäädä ihmettelemään asiaa kovin pitkäksi aikaa ja sujahti Gabriellan vieressä istuvan Hugon viereen.
   "Kuinka hän voi?" Hugo ja Gabriella kysyivät yhteen ääneen heti Lilyn takamuksen iskeydyttyä puiseen penkkiin.
   Lily pyöritti päätään. "Sokea zombie ei puhu. Jasper tosin löytyi, tyrkki minut töykeästi lattianrajaan ja käyttäytyi kuin putkiaivo, mutta lupasi kuitenkin mennä Roxyn luo ja auttaa häntä."
   Hugo ja Gabriella huokaisivat helpottuneina. Hugo katsoi Lilyä ihmeissään. "Tyrkki sinut lattianrajaan?"
   "Joo", Lily sanoi koleasti. "Törkeä tyyppi."
   "Weasley ja Potter, seuratkaa opetusta!" McGarmiwa kivahti tutulla tiukalla äänensävyllään kaiken myötätuntonsa unohtaneena ja Lily ei voinut estää pientä hymyä kohoamasta huulilleen. Sekavuuden, omituisuuden ja myllerryksen keskelläkin Minerva McGarmiwa oli ja tulisi aina olemaan yhtä vankka kuin tiukka nutturansa.

*

Tyhmä kuollut äiti, tyhmä juopotteleva isä, tyhmä ärsyttävä Fred, tyhmä kiukutteleva Lily, tyhmä epäreilu sokeus, tyhmä typerä kuolonsyöjämaailma, tyhmät pelottavat unet...
   Roxannen mantra hänen päänsä sisällä keskeytyi, kun jostakin hänen sisältään kumpusi hyytävä, kurkkua kuristava toivottomuus ja aito, henkeäsalpaava kuolemanpelko. Roxanne rutisti silmiään kiinni ja aloitti jälleen rallattelun päänsä sisällä tukkiakseen kauhean, jäätävän polttavan pelon tien sydämeensä.
   Tyhmät kadonneet Rose ja Amelie, tyhmä karkulais-Albus, tyhmä veljeä suuteleva professori Lipetit, tyhmä tyhjäksi muuttunut elämä, tyhmät välinpitämättömät pojat, tyhmät vaikeat oppitunnit, tyhmät painavat oppikirjat, tyhmä muhkea voodoo-Megan...
   Minä en näe.
   Totuus lävisti Roxannen sydämen ja tunkeutui hänen tajuntaansa peräänantamattomasti ja lopullisesti. Hän haukkoi henkeään, ilma tuntui liian raskaalta hengittää, paniikki riehui hänen mielessään ja tuntui puskevan ulos hänen ihostaan, pelko sai hänen koko vartalonsa jäykistymään -
   Äiti on poissa.
   Vihreä valon välähdys, äidin tummana ammottavat, mitään näkemättömät silmät ja vääntynyt ruumis, tumma arkku laskeutui hitaasti maahan eikä äiti koskaan tulisi takaisin, ei koskaan enää nauraisi tai katsoisi häntä -
   Roxanne ei saanut henkeä. Kauhuissaan hän veti ilmaa sisäänsä, hän tiesi silmiensä olevan auki, mutta joka puolella oli pelkkää tyhjää ja mustaa pimeyttä, petivaatteet kuristivat häntä, kietoivat hänet vangikseen, sydän jyskytti kivuliaan nopeasti hänen rinnassaan aivan kuin sekin olisi juossut karkuun pelottavaa tuntemista -   
   Minä kuolen.
   Roxanne tiesi sen olevan totta, tältä kuoleman täytyi tuntua, hyytävä kauhu kietoi hänet pimeään otteeseensa, sydän yritti tunkeutua ulos hänen rinnastaan -
   "Calmos!" kuului jostakin ja yhtäkkiä Roxanne tajusi saavansa henkeä, ilma virtasi hänen keuhkoinsa kevyesti ja sydän rauhoittui sykkimään tasaisesti ja verkkaisesti. Roxanne kuitenkin tärisi ja hänen ihonsa oli kostea tuskan aiheuttamasta hiestä.
   Pehmeä käsi silitti äidillisesti Roxannen olkapäätä ja jokin kostea pyyhkäisi enimmät hiet pois otsalta. "Sait taas paniikkikohtauksen, kultaseni", matami Pomfrey kertoi ystävällisellä, jollakin tavalla hyvin lohduttavalla äänellään. Samainen kohtaus oli toistunut joka kerta Lilyn poistuttua Sairaalasiivestä.
   Roxannen teki mieli tokaista matamille: 'ai kappas, kiitos vain infosta, en olisi itse älynnytkään', mutta hän ei jaksanut vaivautua. Hän toivoi matamin vain kipittävän huoneeseensa karkkejaan mussuttelemaan ja jättävän hänet rauhaan. Hänellä oli mantra rallatettavanaan.
   "Mitä sinä täällä teet?" matami kysyi ihmettelevällä äänellä. Oliko nainen menettänyt muistinsa vai mitä tämä oikein sekoili? James oli raahannut Roxannen ritarillisesti halloween-iltana Sairaalasiipeen niin kuin kunnon viikingin hyviin tapoihin kuuluikin. Tämä oli tapahtunut heti omituisen välikohtauksen jälkeen, josta Roxanne tosin ei muistanut mitään. Hän muisti vain kävelleensä Jasperin kanssa pihalle haukkaamaan happea, Roxanne oli katsellut Jasperin kasvoja aikeenaan suudella ihanat huulet puhki, mutta yhtäkkiä kaikki oli ruvennut loistamaan kirkasta, sokaisevaa valoa ja sitten kaikki oli pimentynyt. Ja kaikki oli aivan yhtä pimeää vieläkin.
   "Tulin katsomaan Roxannea", kuului matala miehen ääni ja Roxannen sydän muljahti - Jasper.
   "Neiti Weasley ei ole nyt siinä kunnossa, että jaksaisi ottaa vieraita vastaan", matami Pomfrey ilmoitti tyynesti. "Voit tulla katsomaan häntä myöhemmin tai mieluummin huomenna."
   Syntyi tiheä, painostava hiljaisuus. Roxanne oli juuri avaamassa suutaan sanoakseen matami Pomfreylle, että Jasper voisi hyvin tulla hänen sokea-potilasvuoteensa äärelle, kun Jasper tokaisi oudon kylmällä, jotenkin konemaisella äänellä:
   "Mene huoneeseesi, sulje ovi perässäsi, äläkä tule ulos."
   Kuului hiljaisia, hieman laahaavia askeleita ja kohta matami Pomfreyn huoneen ovi Sairaalasiiven nurkassa kolahti kiinni.
   "Mitä himputtia tuo oli?" Roxanne raakkui, ääni tuntui käheältä, hän ei ollut käyttänyt sitä sitten aavemaisen halloweenin niin kuin Lily oli niin suloisesti häntä jaksanut muistuttaa.
   "Meillä on kahdenkeskistä juteltavaa", Jasper ilmoitti. Roxanne olisi voinut kiljua ääneen turhautumistaan, oli kerta kaikkiaan raivostuttavaa kuunnella puhetta, joka tuli pimeyden keskeltä. Hän olisi antanut mitä tahansa, jotta olisi voinut nähdä Jasperin kasvot. Tai ylipäätään mitä tahansa muuta kuin pimeyttä.
   "Mitä se sinun voodoo-Meganisi oikein teki minulle?" Roxanne kysyi.
   Jasper hymähti. "Ei mitään."
   "Miten niin ei mitään?" Roxanne kivahti. "James sanoi, että näki Meganin möngertävän latinankielistä loitsua ja minä leijailin koomisesti ilmassa ja silmäni alkoivat paistaa - "
   "Megan käytti sinua hyväkseen", Jasper keskeytti turhautuneen kuuloisena, "mutta näkökykysi tai kuumottavien silmiesi kanssa hänellä ei ole mitään tekemistä."
   "Mistä sinä sen tiedät?" Roxanne tivasi. "Oletko jutellut hänen kanssaan?"
   "Ehkä", Jasper sanoi ytimekkään lyhyesti ja Roxannea ärsytti, Jasper käyttäytyi omituisesti ja raivostuttavan salaperäisesti.
   "Mitä sinä tarkoitat sillä, että Megan käytti minua hyväkseen?"
   "Minä tarvitsen sinun apuasi", Jasper tokaisi vaivautumatta vastaamaan Roxannen kysymykseen. Roxanne irvisti.
   "Ja minä kun luulin, että sinä tulit auttamaan minua."
   "Ehkä me voimme auttaa toinen toisiamme", Jasper sanoi.
   "Ja kuinkahan moinen sitten tapahtuu?"
   "Sinä tulet minun mukaani, autat minua eräässä pikku jutussa ja minä autan sinua saamaan näkösi takaisin."
   "Minulla on ehdotus", Roxanne tokaisi, "sinä palautat näkökykyni takaisin ja sitten minä voin harkita, autanko sinua kyseenalaisessa jutussasi - mikä se muuten oikein on?"
   "Se on salaisuus", Jasper sanoi ja Roxanne saattoi kuulla virnistyksen pojan äänessä. "Ja minä en pysty yksinäni enkä etenkään täällä tekemään sokeudellesi mitään."
   "Minä en pidä tästä", Roxanne mutisi. "Käyttäydyt kummallisesti."
   "Onko meillä sopimus?"
   Roxanne harkitsi hetken aikaa ja tajusi sitten, ettei hänellä ainakaan mitään hävittävää ollut. "Kai meillä sitten on."
   "Hienoa, lähdetään. Sinä tarvitset vaatteita."
   "Mihin me olemme menossa?"
   "Näet sitten."
   Roxanne heitti mulkaisun Jasperin äänen suuntaan ja kuuli pojan naurahtavan. "Lupaan, että näet."
   "Okei. Olemmeko menossa kauaksikin? Minun täytyy kertoa Lilylle - "
   "Et kerro kenellekään", Jasper kivahti.
   Roxanne hölmistyi. "Miksi en? Mitä sinä oikein suunnittelet?"
   Jasperin käsi tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi hänet ylös sairaalasängystä yhdellä nopealla liikkeellä. Roxanne saattoi aistia pojan vartalon vain tuuman päässä vartalostaan. Jasper piteli häntä aivan lähellä ja kaikesta päätellen katseli häntä silmiin, Roxanne tunsi pojan hengityksen kasvoillaan.
   "Lopeta kyseleminen ja mennään."
   Roxanne tuhahti. "Okei sitten, ei minua oikeasti edes kiinnosta, jos totta puhutaan. Näkökyvyn takaisin saaminen kiehtoo kyllä jonkin verran. Joudut muuten tulla hakemaan vaatteita minun kanssani, ei minulla ole hajuakaan enää, miten kävellään ja mihin suuntaan."
   Roxanne saattoi melkein kuulla Jasperin pyöräyttävän silmiään tämän lähtiessä taluttamaan häntä pois Sairaalasiivestä.

*

Lily koputti Sairaalasiiven oveen ja työnsi sen sitten auki röyhtäisten samalla mahtavasti. Hänen mahansa oli ääriään myöten täynnä kotitonttujen illalliseksi valmistaaa lohta ja perunamuussia.
   Lilyn yllätykseksi Roxannea ei näkynyt huoneessa lainkaan. Tytön sairaalasängyn petivaatteet olivat potkittuna myttynä jalkopäässä.
   "Matami Pomfrey?" Lily huudahti kutsuvasti.
   "Olen täällä", kuului matamin vastaus tämän huoneesta. Lily hymähti, meni matamin huoneen ovelle ja kiskaisi sen auki. Matami istui kaikessa rauhassa vaaleanpunaisessa nojatuolissa jotakin mutustaen pienen huoneen ikkunan edessä. Joka puolella oli karkkikäärepapereita. Matamin huone oli sisustettu hellän vaaleanpunaiseksi ja kapean sängyn päällä nökötti jokin pehmo-otus, joka muistutti Lilyä etäisesti kirahvista.
   "Missä Roxanne on?" Lily tivasi Pomfreylta.
   Matami räpytteli silmiään. "Eikö hän ole vuoteessaan?"
   "On, minä vain huvin vuoksi tulin kysymään sinulta. Tule itse katsomaan!" Lily huudahti. Pelko kouraisi Lilyn täpötäyttä vatsaa, missä helkkarissa Rox oli?
   "En voi poistua huoneestani", matami sanoi pyörittäen päätään surullisesti.
   Lily tuijotti hoitajanoitaa. "Eikö sinun vastuullasi pitäisi vähän niin kuin olla henkisesti huonovointisten potilaidesi vahtaaminen?"
   Matami puraisi huultaan näyttäen huolestuneelta. "Ehkä hän lähti professori Blommin kanssa."
   "Totta, hienoa, etsitään sitten vain Jasper, hänet kun on niin helkkarin helppo paikantaa", Lily tuhahti raivostuneena, käänsi Pomfreylle selkänsä ja lähti Sairaalasiivestä.
   Lily puolittain juoksi rohkelikkotorniin. Roxanne ei ollut myöskään oleskeluhuoneessa. Lily pyyhälsi hieman hengästyneenä sohvan vallanneiden Hugon ja Gabriellan ohitse meinaten kompuroida jonkun hylkäämään rikkinäiseen kristallipalloon, joka lojui lattialla.
   "Lils! Onko kaikki hyvin?" Hugo huusi hänen peräänsä Lilyn ryhtyessä kiipeämään kierreportaita ylös kohti makuusalia.
   "Ei!" Lily kiljui takaisin.
   Lilyn yllätykseksi Shawn makoili hänen sängyllään. Leveä virnistys levisi pojan kasvoille. "Moi! Olin juuri lähettämässä suojeliusta noutamaan sinua, arvelin että -
   "Väistä", Lily kivahti ja tuuppi Shawnia sängyllään istahtaessaan sen reunalle. Hän ryhtyi penkomaan yöpöytänsä laatikkoa.
   "Ei kovin lämmin vastaanotto, onko sinulla kiukkupäivä?"
   Lily kääntyi suikkaamaan Shawnin myrtyneille huulille suukon. "Anteeksi. En löydä Roxya. Näin myös ärsyttävää unta sinusta."
   "Miten niin et löydä? Ja mitä unta?"
   "Sait kiehtovassa unessani Roxyn suusta kurkistelemaan etanoita. Ja samainen etanasuu on karannut Sairaalasiivestä... Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni."
   Yöpöydän laatikosta löytynyt kartta Lilyn käsissä alkoi elää omaa elämäänsä Tylypahkan hahmottuessa sen pinnalle. Shawn nousi istumaan ja kurkisti Lilyn olan ylitse.
   "Loistavaa!"
   "Eikä ole!" Lily huudahti. "Roxannea ei näy missään!"
   Lily ja Shawn tihrustivat kartan pieniä pisteitä. Roxanne Weasley ja Jasper Blom olivat todella kadonneet Tylypahkan tiluksilta.
   "Minkä takia kaikki vain katoavat?" Lily huusi kiukkuisesti niin kovalla äänellä, että Shawn hätkähti.
   "Mihin ihmeeseen se hippiäinen on voinut mennä?" poika ihmetteli ja painoi leukansa Lilyn niskaan.
   "Ehkä hän on mennyt Jasperin kanssa tekemään jotakin voodoo-juttuja", Lily pohti ääneen.
   "Jasper päätti siis näyttäytyä vihdoin?"
   "Joo, mutta hän oli tosi omituinen. Minusta vaikutti siltä kuin Roxannen kohtalo ei olisi kiinnostanut häntä haiskun kakan vertaa, mutta ilmeisesti hän on kuitenkin vienyt Roxyn jonnekin. Ihanaa, että he päättivät olla kertomatta minulle asiasta. Jonakin päivänä minä vielä kuristan sen zombien."
   Äkkiä Lily purskahti hysteeriseen itkuun. Shawn säikähti ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. Lily hautautui poikaystävänsä ihanan ison sylin tuomaan lohtuun ja turvaan.
   "Lily, sinähän käyttäydyt kuin tyttö", Shawn mumisi hänen hiuksiinsa. "Älä itke, pupu."
   Lily tuhahti itkuisesti vasten Shawnin kyyneleiden kastelemaa paitaa. "Minun kaikki läheiseni vain katoavat tai kuolevat tai karkaavat tai tulevat sokeiksi... En kestä tätä enää."
   Shawn silitti hänen selkäänsä. "Tiedän, pupunen, tiedän. Kaikki järjestyy viellä. Albus löytää Rosen ja Amelien, Jasper auttaa Roxya saamaan näkönsä takaisin ja Fred ja Lipetit palaavat kuherruskuukaudeltaan millä hetkellä hyvänsä."
   Lily naurahti kyyneltensä läpi. "Saat tuon kaiken kuulostamaan niin helpolta."
   "Elämä ei tule koskaan olemaan helppoa, mutta vaikeudet voi ottaa vastaan joko haastavasti vitsejä heitellen ja keskisormea vilautellen tai sitten itkien..."
   Lily kohottautui katsomaan harmaanvihreisiin silmiin. "Sinä haluat minun vain lopettavan parkumisen, koska olet samanlainen vaivaantuva nössykkä kuin Jamiekin mitä itkeviin naisiin tulee."
   "Enpäs", Shawn kiisti ja nykäisi Lilyn takaisin vasten rintaansa. "Saat itkeä siinä ihan niin kauan kuin kyyneleitä riittää enkä minä nössöile ollenkaan koko aikana."
   Lily pyyhki silmiään. "On vain niin ärsyttävää, kun en voi tehdä millekään mitään ja kaikki on niin kamalaa."
   Shawn kehysti Lilyn kasvot käsillään ja suuteli häntä hitaasti ja lempeästi. "Tiedän. Sinä maistut ihan lohelta."
   Lily tirskahti itkuisesti. "No, ainakaan en maistu etanoilta."
   Shawn irvisti. "Hyvä pointti."
   Lily huokaisi ja painautui jälleen Shawnin syliin. "Onneksi sinä olet siinä."
   Shawn puristi häntä tiukasti. "Enkä minä ole katoamassa minnekään. Ilman sinua ainakaan."
   Lily kohotti päätään ja katsoi Shawnia hieman ihmeissään. "Miksi sinusta on tullut yhtäkkiä niin ihana?"
   Shawn hymyili. "Ehkä sillä on jotakin tekemistä sen kanssa, että yhtäkkiä minulla on ihana tyttöystävä."

*

Rose paukutti tyhjää vesilasiaan vasten kosteanlikaisia kaltereita. Kling, kling, kling. Ääni oli kummallisen lohduttava, se sai hänet ärsyyntymään, mikä tarkoitti sitä, että hänessä kuohusi vielä elämä ainakin jollakin tavalla.
   Kling, kling, kling.
   "Lopeta", Scorpius kivahti. "Teet minut hulluksi."
   "Kuinka kurjaa." Rose hymyili suloisesti ja paukutti lasia entistäkin lujempaa.
   "Minä käskin sinua lopettamaan", Scorpius sihahti hampaidensa välistä. Poika näytti jotenkin epätodelliselta kaltereiden takana, platinanvaaleat hiukset hohkasivat pimeydessä.
   Kling, kling, kling.
   "Ruhjoo!" Scorpius huudahti ja yhtäkkiä lasi Rosen kädessä räjähti. Lasinsirpaleet viilsivät Rosen kasvoja. Sekin tuntui omituisen lohduttavalta, kipu. Ehkä hän oli tulossa hulluksi. Sellihöperöksi.
   Kaksikymmentäviisi päivää. Tai ehkä kaksikymmentäkuusi päivää. Rose oli ehkä seonnut laskuissaan. Oliko sillä niin väliä, kuinka kauan he olivat mädäntyneet vankilassaan? Eivät he olleet pääsemässä sieltä pois kuitenkaan. Elävinä ainakaan.
   Rose katsoi Amelieta. Tyttö makasi likaisella patjalla silmät kiinni ja Rose olisi voinut luulla tämän nukkuvan, ellei olisi nähnyt hiljalleen valuvia kyyneleitä tämän poskilla. Amelie näytti nuhjuiselta, vaaleat hiukset olivat pystyssä, takussa ja likaisenharmaat ja verinen paitasidos tämän käsivarressa oli karmiva ja vaihtanut kuivuttuaan väriä ällön ruskeaksi. Amelie oli hyvin sairas ja Rosen sydämeen koski katsoa tytön kalpeaa, tuskan hikistä, aavemaista ja riutuvaa olemusta. Amelien elämä tuntui hiipuvan kohti loppuaan kuin kynttilän hiljalleen sammuva liekki.
   Scorpius oli luopunut omasta patjastaan ja antanut sen Amelielle ja oli jopa löytänyt jostakin vaaleanpunaisen viltin ja luovuttanut sen vangeilleen. Poika oli perustellut toimintaansa tiuskaisemalla, ettei kestänyt kuunnella Amelien hampaiden kalinaa enää hetkeäkään, mutta Rosella oli kummallinen tunne, että Amelien säälittävä olemus sai Scorpiuksen jäisen sydämen heltymään jollakin tavalla. Poika varoi visusti katsomasta Amelieen.
   Rose konttasi Amelien luokse, meni makaamaan tytön taakse ja kietoi kätensä tämän ympärille. Amelie nyyhkäisi heikosti.
   "Al", tyttö kuiskasi. Rose ei ollut varma, näkikö Amelie harhoja vai mutisiko tämä vain ikäväänsä. Ehkä sillä ei ollut niin väliä.
   Rose kohotti päätään sen verran, että pystyi katsomaan Scorpiusta. "Toivottavasti olet nyt onnellinen", Rose tiuskaisi. "Teidän hieno puhdistuksenne tekee arvokasta tehtäväänsä kerta kaikkiaan loistavasti."
   Scorpius, joka oli katsellut mielenosoituksellisesti hiljalleen lepattavaa soihtua tunnelin seinämässä käänsi päätään äkisti ja katsoi Rosea vihaisesti.
   "Ei tämä liity puhdistukseen millään tavalla."
   "No mihin sitten?" Rose kivahti ja puristi Amelieta sylissään. "Sinä annat hänen kuolla vain, koska typerät puhdistuspomosi käskivät."
   Scorpiuksen kasvot kiristyivät entisestään. "En minä tätä halunnut."
   "Etpä näytä kovasti taistelevan vastaankaan", Rose ärähti.
   Scorpius katsoi Rosea hetken ajan silmiin niin latautuneesti, että Rosen vatsa tuntui kääntyvän ympäri. Sitten Scorppius nykäisi katseensa irti ja kääntyi jälleen tuijottamaan valoa tuovaa soihtua. "Ei minua kiinnosta teidän kohtalonne."
   "Ai niin, sinuahan kiinnostaa vain jästien tappaminen ja maailman valloitus -"
   "Minähän selitin sinulle, miksi se on tärkeää", Scorpius puuskahti. "Sinä vain et tajunnut sitä."
   "Miljardien viattomien ihmisten teloitus ylittää ymmärrykseni, pakko myöntää."
   "Viattomien!" Scorpius huudahti tuohtuen. "Jästeissä ei ole mitään viatonta! He ovat itsekkäitä, typeriä, välinpitämättömiä, ahneita - "
   "Eli kaikkea mitä sinä ja muu puhdistusporukkanne ette ole?" Rose tuhahti. "Ajatteletko saavasi kunniapaikan kammottavan ihmissusihyypiösi riveissä, kun annat meidän kuolla tänne?"
   Scorpius hymähti aivan kuin Rose olisi ollut hänen mielestään typerä ja lapsellinen, mutta pojan hartiat näyttivät kumman jäykiltä.
   "Tässä ei ole mitään järkeä!" Rose huusi. "Te ette hyödy meidän kuolemastamme millään tavalla! Ihmissusihyypiösi ei selkeästikään ole keksinyt meille tai sinullekaan mitään käyttöä ja on jättänyt sinut tänne vain katselemaan, kuinka me kuolemme!"
   "Sinun tulinen, kaiken tietävä sielusi nyt ei kuole kirouksellakaan", Scorpius tuhahti kuulostaen siltä, että ei tiennyt ärsyttikö vai huvittiko asia häntä.
   "Luuletko minun ikuisesti elävän räkämössölläsi, jota kehtaat kutsua ruoaksi? Katso Amelieta! Hän kuolee!"
   Scorpius ei kääntänyt katsettaan soihdusta.
   "KATSO HÄNTÄ!" Rose kiljaisi.
   Scorpius käänsi päänsä vastentahtoisesti heidän suuntaansa. Harmaat silmät pyyhkivät Amelien riutunutta olemusta. Scorpiuksen kasvot olivat täysin ilmeettömät, mutta Rose näki pojan silmissä sääliä. Katumusta. Turhautuneisuutta.
   "Huomenna on täysikuu", Scorpius mutisi. "Ensimmäinen muodonmuutos ihmissudeksi on helvetin kivuliasta..."
   Amelie uikutti hiljaa. Rosen sydämeen sattui.
   "Päästä meidät pois täältä", Rose kuiskasi ja hänen äänensä värähti. Scorpius katsoi häntä silmiin ja avasi suunsa, harmaat silmät olivat täynnä jotakin tunnetta, mitä Rose ei ymmärtänyt...
   Samassa Scorpius tuhahti ja nousi ylös. Sanaakaan sanomatta poika lähti marssimaan pois näkyvistä, kohti tunnelin loputonta pimeyttä.
   Rose ei ymmärtänyt täysin itsekään, miksi tunsi olonsa niin petetyksi, hylätyksi ja loukatuksi katsoessaan Scorpiuksen loittonevaa selkää. Hän puristi Amelieta tiukemmin itseään vasten ja sulki silmänsä.
   Uni ei tullut. Yö muuttui pikku hiljaa aamuksi, käsinkosketeltava pimeys muuttui hieman vähemmän tummaksi. Scorpius ei palannut. Ehkä poika oli saanut tarpeekseen ja jättänyt heidät kuolemaan.
   Rose antoi hiljaisten kyynelten kastella kasvonsa, kunnes uni vihdoin tuli ja vei hänet pois tuskaisesta todellisuudesta.

*

Albus nosti laiskasti sormeaan ja osoitti sitten tyhjää lasia edessään merkitsevästi. Viehättävä vaaleaverikkö baaritiskin takana toi uuden tuliviskin hänen eteensä ja hymyili flirttailevasti paljastaen täydellisen valkoisen hammasrivistön. "Haluaisitteko vielä jotakin muuta?"
   Albus ymmärsi silmien säpsyttelyn perusteella muun tarkoittavan jotakin vähemmän siveellisempää kuin armaan unohduksen tuomaa sisälmysten lämmitysjuomaa. Hän pakotti kasvoilleen jonkin hymyntapaisen ja nyki huppuaan hieman syvemmälle kasvojensa suojaksi. "Eiköhän tämä riitä, kiitos."
   Vaaleaverikkö näytti hieman pettyneeltä. "Kerro, jos mielesi muuttuu." Nuori neitokainen lähti toiselle puolelle baaritiskiä ottamaan juomatilaisuuksia vastaan tummiin pukeutuneilta, nuhjuisilta asiakkailtaan.
   Iskurinkiertokujan kaikista syrjäisin baari, Kaksi Varvasta, oli tunnettu hämäräperäisestä asiakaskunnastaan. Albus esitti keskittyvänsä tuliviskiinsä, vaikka oikeasti kuuntelikin muiden asiakkaiden keskusteluja viittansa kätköihin piilotetun kaukokorvansa avustuksella. Hän oli tehnyt näppärän loitsulisän korvaan ja saattoi näin kuulla jokaisen baarissa istuskelevan puheen. Harmi vain, ettei kukaan puhunut mistään sellaisesta, mikä Albusta olisi kiinnostanut. Pienen baarin nurkassa istuskeleva pariskunta puhui rivoja toisilleen ja Albus toivoi, että kaksikko olisi lähtenyt jo toteuttamaan likaisia ja osittain laittomia suunnitelmiaan. Vähän matkan päässä rivosta pariskunnasta istui yksinäinen huppupäinen hahmo, joka hymisi itsekseen rommikolahduslasiinsa. Kovaääninen, vähän yli parikymppisistä velhoista ja noidista muodostunut joukkio pelaili shottishokkikisaa. Hurraukset ja kannustukset säestivät likaisten lasien kilinää.
   Albus huokaisi ja päätti vaihtaa paikkaa heti tuliviskilasinsa tyhjennettyään. Täältäkään ei löytyisi minkäänlaista informaatiota Rosesta ja Ameliesta. Joku huusi kovaäänisesti kadulla, ilta oli hämärtymässä ja valtava täysikuu oli nousemassa tummalle tähtitaivaalle.
   Viikon ajan hän oli haahuillut hämärästä baarista toiseen ja syrjäisiltä kadun nurkilta toisiin nurkkiin ja salakuunnellut kaikkea, mitä suinkin oli kaukokorvallaan saanut korviinsa kerättyä. Albus tiesi etukäteen niin mahtipontisen hienolta tuntuneen suunnitelmansa ontuvan ja pahasti, mutta hän ei välittänyt. Ainakin nyt hän tiesi tekevänsä jotakin eikä vain pyöritellyt peukaloitaan kotona ahdistuneena.
   Hän oli kuullut monien hämärien tyyppien puhuvan puhdistuksesta. Hän oli melko varma, että se liittyi jotenkin kuolonsyöjien sekopäiseen inhoon jästisyntyisiä kohtaan. Voldemort oli aikoinaan halunnut puhdistaa maan jästeistä, ehkä wannabe-kuolonsyöjät olivat ryhtyneet jatkamaan siitä, mihin Voldemort oli jäänyt. Monet hämärähemmoista olivat myös supisseet 'heistä' pelokkaan kunnioittavilla äänensävyillä. Albus oli jokseenkin varma 'heidän' olevan uuteen nousuun pyrkivien kuolonsyöjien johtohahmoja.
   Amelie ja Rose olivat olleet kadoksissa jo kuukauden. Epätoivo jyskytti Albuksen sisälmyksissä kuin myrkky. Hänen oli pakko selvittää, missä helkkarissa typerät kuolonsyöjät pitelivät tyttöjä... tai olivatko he ylipäätään elossa... Albuksen sydän tuntui kääntyvän hänen rinnassaan...
   "Olisihan se pitänyt arvata, että täällä sitä vain yritetään hukuttautua tuliviskiin", kuului tuttu ääni ja Albus veti viskiä väärään kurkkuun.
   Punapäinen ja jäntevä poika istahti baarijakkaralle hänen viereensä, tarttui hänen lasiinsa ja kiskaisi sen kurkustaan alas yhdellä kulauksella. Poika irvisti. "Johan lämmittää."
   Albus tuijotti Frediä. "Mitä helvettiä?"
   Fred virnisti. "Joo, älä muuta sano. Kaksi Varvasta? Oletko sinä vajonnut näin alas ilman Amelieta?"
   Albus ei saanut sanaa suustaan ja vain tuijotti Fredin pisamaisia kasvoja. Fred naurahti.
   "Olisi kiva tuijotella sinua silmiin pidemmän aikaa, mutta meillä on kiire, Al. Kuolonsyöjät tietävät sinun olevan täällä ja ovat tulossa nappaamaan sinua nätistä pienestä takamuksestasi, joten eiköhän aleta mennä."
   Albus sai järkyttyneet ajatuksensa hallintaan ja katsoi Frediä pisteliäästi. "Mistä minä tiedän, että sinä olet sinä?"
   Fred virnisti. "Nimeni on Fred Arthur Weasley, olen saanut nimeni isäni edesmenneen kaksoisveljen mukaan, ärsyttävä sisareni Roxy ja minä tungimme kerran housusi täyteen pomppivia suklaasammakoita, Lillero ja minä yllätimme sinut ja Amelien kerran Tylypahkan luutavarastosta vähemmän siveellisissä puuhissa ja jouduin pitelemään pikkusiskosi hiuksia, kun hän oksensi näkemämme johdosta - "
   Leveä hymy levisi Albuksen kasvoille. "Fred!"
   Fred taputti häntä olalle. "Oikeasti, Al, meillä on kiire, he ovat tulossa - "
   "Mistä sinä tiedät?"
   "Sovitaanko, että selitän kaiken matkalla? Tule, meidän on päästävä ulos baarista, jotta voimme kaikkoontua - "
   Mutta samassa ulko-oven varpaanmuotoiset kellot kilisivät ja kymmenen tummiin viittoihin pukeutunutta huppupäistä hahmoa tunkeutui sisään. Jokaisella oli taikasauva kädessään ja niistä jokainen osoitti suoraan Albukseen ja Frediin.
   Fred pyöräytti ruskeita silmiään. "Et sitten voinut vain uskoa minua."
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 28. osa 10.1.
Kirjoitti: roxy - 11.01.2014 00:06:11

Jeee!! Oisin alkanu kiljua, ellei mun yksvuotias serkku nukkuis samassa huoneessa :D. Haluun ehdottomasti tietää Fredin tarinan. Missäs Lipetit on kun ei tullu Fredin kanssa baariin varottamaan Alia?
Jasper on outo, mä en oikeen pysy perillä sen ajatuksista. Eka se oli sellanen huumorintajuinen toinen James ja nyt se sitten on välinpitämätön ja salaperäinen.
Alku oli jännittävä.
Toi Scorpiuksen käytös alkaa pikkuhiljaa ärsyttää >:(. Se vaikuttaa siltä että se välittäis Ameliesta, mutta sit se ei kumminkaan välitä ja vaan lähtee! Ameliehan muuten voi purra Rosea jos ne on samassa sellissä.
En löytänyt virheitä ollenkaan. En kyllä pahemmin etsinyt.

Kiitos taas ihanasta luvusta :-*
Jatkoa odotellen, roxy

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 28. osa 10.1.
Kirjoitti: Alise-Mary - 11.01.2014 09:46:53

Okei, tässä Fred nyt oli jotain aivan.. ihanaa. Tykkäsin. :)
Toi Jasper vaan.. se on hämärä. Se on aivopesty, eiks vaan?

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 28. osa 10.1.
Kirjoitti: jacoblove - 12.01.2014 09:42:41

Alise-Mary, haha kiva että tykkäsit :) voisi tosissaan kyllä luulla, että Jasper on aivopesty, mutta en usko että siinä on ihan niin käynyt... kiitos paljon kommentista!

roxy, kiva että myös sinä huomasit Jasperin olevan outo ;D Scorpius on aika moniulotteinen hahmo, musta tuntuu ettei se itekään oikein tiedä välittääkö Ameliesta ja Rosesta vai ei :D Kiitos sinulle ihanasta kommentista ! :)



Joo, tämä seuraava luku on taas melkoisen äksönrikas ja aika paljon draamaa tuli taas näköjään runoiltua :D Mutta joo... kivaa sunnuntaita kaikille ja kommentit ovat ihania vink ;D


29. Täydenkuun yö

Albus heitti kilpiloitsun kohti Kahden Varpaan pubin oviaukossa seisovia huppupäisiä hahmoja. Fred Albuksen vieressä teki samoin ja nykäisi hänet sitten lattianrajaan kymmenien tainnutustaikojen syöksähtäessä heitä kohti. Baarin asiakkaat alkoivat kiljua ja syntyi sekasortoinen meteli, kun kaikki yrittivät heittäytyä joka puolelle lenteleviä kirouksia karkuun.
   "Varo päätäsi", Fred käski ja osoitti taikasauvallaan ikkunaa Albuksen takana. "Poistujo!"
   Ikkuna räjähti. Albus ehti vain kääntyä katsomaan Fredin suunnittelemaa pakoreittiä, kun ikkunasta syöksähtikin jo kaksi keltaisena loistavaa köyttä - Albus huusi, kun keltainen, käärmemäinen loitsu kietoutui hänen ranteeseensa ja sitten Fredin lanteiden ympäri. Albus näki Fredin virnistävän tuntiessaan omituisen voimakkaan nykäyksen ja samassa hän tunsi lentävänsä ilman halki, kiroukset sinkoilivat heitä kohti, yksi sihahti aivan hänen korvansa vierestä ja toinen oli osua hänen vatsaansa -
   Albus ja Fred nykäistiin ikkunan kautta ulos kadulle ja he rämähtivät kohmeaan maahan osittain toistensa päälle. Fredin kantapää osui kivuliaasti Albuksen leukaan ja hänestä tuntui siltä kuin hänen häntäluunsakin olisi murtunut, mutta siitä huolimatta hän ponkaisi seisomaan taikasauva ojossa, valmiina taistelemaan -
   "Umpiovius!" vaaleatukkainen nainen huudahti ja osoitti Kahden Varpaan pubin ovea taikasauvallaan. Baarin oven takaa kuului painimisen ääniä ja huutoa. Nainen osoitti rikkoutunutta ikkunaa taikasauvallaan ja huusi: "Entistus!"
   "Siinä on minun naiseni", Fred sanoi tyytyväisellä äänensävyllä noustessaan seisomaan. Georgianna Lipetit kääntyi katsomaan heitä hymyillen.
   "Mihin sinä joutuisitkaan ilman minua."
   "Kuolonsyöjien iltapalaksi todennäköisesti", Fred tuumi.
   Albus toljotti pariskuntaa. "Mitä helkkaria täällä tapahtuu? Missä te olette olleet? Mistä te tiesitte minun olevan täällä - ?"
   Fred pyöräytti silmiään. "Keskitytään hetkeksi olennaisempiin asioihin. Nuo kuolonsyöjät pääsevät tuolta ulos hetkellä millä hyvänsä. Sinähän haluat löytää Rosen ja Amelien?"
   Albus nyökkäsi.
   Georgianna Lipetit astahti häntä kohti taikasauva edelleen ojossa. Baarista kuului huutoa ja ikkuna räsähti jälleen rikki. Fred paukautti kilpiloitsun ikkunaan, kuolonsyöjät tungeksivat ikkunan takana ja yrittivät päästä kilpiloitsun ohitse -
   "Meidän on esitettävä kaikkoontuvamme", Georgianna sanoi puhuen hyvin nopeasti niin, että Albuksen oli todella keskityttävä hänen sanoihinsa. "He luulevat meidän lähteneen karkuun, mutta oikeasti minä teen meihin näkymättömyysloitsun, voin pitää sitä yllä vain muutamia hetkiä, mutta toivotaan sen olevan tarpeeksi. Kun kuolonsyöjät pääsevät tuolta ulos, he toivottavasti kaikkoontuvat päämajaansa. Te pidätte minusta kiinni ja minä tartun yhteen kuolonsyöjään ja hänen kaikkoontuessaan me kaikkoonnumme mukana. Ymmärrättekö?"
   Albus kuuli liikaa toivomista suunnitelmassa, mutta ei keksinyt parempaakaan strategiaa, joten hän nyökkäsi ja tarttui Georgiannan käteen. Fred astahti heidän luokseen ja kietoi kätensä Georgiannan ympärille.
   Kuolonsyöjät heittelivät heitä kohti kirouksia. Albus tunsi niitä väistäessään jonkin märän kietoutuvan koko hänen kehonsa ympärille ja tajusi vartalonsa muuttuvan näkymättömäksi. Kirousten sinkoileminen lakkasi.
   Huppupäiset hahmot kiipesivät ikkunasta ulos ja tähyilivät kiivaasti ympärilleen. "Helvetti! He kaikkoontuivat!"
   "Kuka teistä haluaa kertoa heille, ettemme taaskaan saaneet Potterin poikaa?" kysyi yksi kuolonsyöjistä kuulostaen ahdistuneelta. Albus oli varma, että oli kuullut tämän äänen ennenkin jossakin.
   "Sinun hommasi se on!" karjaisi joku. "Mene ihan yksinäsi vain!"
   Ensimmäisenä puhunut kuolonsyöjä päästi murinalta kuulostavan äännähdyksen ja käännähti kannoillaan - Albus tunsi Georgiannan puristavan hänen kättään tiukasti ja he kaikkoontuivat kuolonsyöjän mukana, katosivat ajattomuuteen ja tyhjyys puristi Albusta joka puolelta, hengittäminen oli mahdotonta -
   Ja sitten puristus lakkasi ja he ilmiintyivät jonkin valtavan kivisen rakennuksen eteen. Joka puolella oli harmaana hyökyävää merta ja ilmassa oli suolan tuoksu. Heidät tietämättään mukanaan raahannut kuolonsyöjä tähyili ympärilleen kuin aavistaen, ettei ollut yksin. Poika haisi jotenkin omituiselta, ehkä jonkinlaiselta eläimeltä, sonnilta tai puhvelilta tai joltakin. Puhvelinhajuinen poika kohautti olkapäitään ja lähti kävelemään kohti kivistä, valtavaa rakennusta.
   Georgianna ryhtyi nykimään heitä kohti rantaa, pois päin kuolonsyöjästä. Albus tunsi ihonsa kuivuvan, näkymättömyystaika oli katoamassa...
   He loikkivat valtavien, kosteiden kivenmurikoiden taakse aivan rantaan saakka. Harmaat aallot hyökkäilivät heitä päin merestä. Valtava täysikuu loisti meren yllä aavemaista lohtua tuoden. Ilta alkoi hämärtyä yöksi heidän ympärillään.
   Albus istahti märälle kivelle ja katsoi Frediä ja Georgiannaa, nämä huohottivat voipuneina. Georgianna räpytteli kiivaasti silmiään. "Tämä on Azkaban!"
   "Azkaban?" Fred toisti järkyttyneenä. "Niin kuin Azkabanin velhovankila?"
   Georgianna nyökkäili. "Tätä he siis pitävät päämajanaan! En ollenkaan ihmettele, ettei kukaan ole löytänyt heitä!"
   Albus tuijotti kaksikkoa hölmistyneenä. "Luuletteko te heidän pitävän Amelieta ja Rosea täällä?"
   Fred ja Georgianna kohauttivat molemmat olkapäitään. "Onhan se mahdollista."
   Albus irvisti. "Mutta tämä paikkahan on täynnä ankeuttajia."
   "No, eipä voisi päämajalla olla ihanampia vartijoita", Fred sanoi irvistäen. "Oikeastaan nyt kun miettii, siinä on järkeä. Täällä ei käy muita velhoja kuin Ron välillä tuomassa jonkun limaisen pikku niljakkeen mätänemään... he saavat olla täällä ihan omissa oloissaan..."
   Albus katseli poikaa. "Okei sitten, selitysten aika. Missä te kaksi olette olleet ja miksi ette ole ilmoittaneet olevanne elossa?"
   Fred pyöräytti silmiään. "Ilmoitimmehan me."
   "Tarkoitatko Roxyn saamaa säälittävää pikku kirjettä? Miksi Georgianna kirjoitti sen, miksi sinä et kirjoittanut?"
   "Miksi sillä on jotakin väliä?" Fred kysyi hölmistyneenä ja typerä, imelä virne levisi pojan pisamaisille kasvoille. Fred ja Georgianna vilkaisivat toisiaan jotenkin paheellisesti. "Georgianna halusi välttämättä ilmoittaa raivostuttavalle sisarelleni, olevani hengissä ja kirjoitti lappusen, minä sanelin ja taisin olla kiireinen asetellessani pikkupöksyjä päähäni juuri silloin..."
   Albus kohotti kätensä eteensä Georgiannan punastuessa helakasti. "Okei, okei, riittää. Te kaksi olette siis vain kuherrelleet viimeisen kuukauden!"
   Fred virnisti. "Olemme me siinä lomassa vakoilleet kuolonsyöjiäkin. Tiesin heidän vienneen Amelien ja Rosen, joten me teimme omia pikku tutkimuksiamme. Olimme juuri vakoilemassa Grabbea ja Goylea, kun Nicholas Rome - muistathan sen ääliömäisen luihuisen Tylypahkasta? - saapui paikalle ja ilmoitti jonkun raportoineen Albus Potterin istuvan Kahden Varpaan baarissa Iskurinkiertokujalla... Tuo hyypiö, ketä seurasimme, oli se samainen Romen niljake."
   Albus pyöritti päätään melkein ihailevasti, mutta oli silti hieman närkästynyt serkulleen. "Rox on ollut sekaisin huolesta sinun takiasi! Ja isäsi ei ole poistunut teidän talostanne muualle kuin täyttämään iloliemivarastojaan - "
   Fredin kasvot kiristyivät. "Kävin kyllä moikkaamassa isää. Dialogimme oli aika riitainen, isä väitti että minun pitäisi lopettaa hölmöily ja lähteä heti takaisin kouluun ja suuttui, kun minä olin toista mieltä. Ilmapiiri oli aika masentava."
   "No, mitä muuta odotit?" Albus kysyi. "Sinä et ilmestynyt edes äitisi hautajaisiin."
   Fredin kasvot olivat kuin kireä, ilmeetön naamio. "En halunnut tulla sinne."
   Albus äännähti turhautuneena. "Aina ei voi tehdä niin kuin haluaa - "
   "Minä voin", Fred ärähti.
   Albus tuhahti. "Sinun sisaresi menetti viime viikolla näkönsä, tiesitkö sinä sitä?"
   Fredin ruskeat silmät pullistuivat hieman. "Mitä sinä tarkoitat?"
   "Juuri sitä mitä sanoinkin. James kertoi hänen tulleen sokeaksi ja hänen silmiensä muuttuneen valkoisiksi. Kukaan ei tiedä, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti Jasperin hullulla ex-naisella on jotakin tekemistä asian kanssa."
   Fred näytti menettäneen puhekykynsä, poika aukoi suutaan kuin pallokala kuivalla maalla ja katsoi järkyttyneeltä näyttävää Georgiannaa kuin apua anoen. "Onko hän kunnossa?"
   "Mitä luulet? Hän kaipaisi varmaan veljensä tukea", Albus sanoi purevasti.
   Fred puri huultaan ja näytti hieman vauhkoontuneelta. "En voi käsitellä tätä juuri nyt. Joko olet saanut vastaukset kysymyksiisi? Keskityttäisiinkö seuraavaksi Amelien ja Rosen pelastamiseen?"
   Albus mulkaisi serkkuaan, mutta vaihtoi puheenaihetta. "Me tarvitsemme apujoukkoja. Tämä paikka on täynnä kuolonsyöjiä ja ankeuttajia..." Hän ryhtyi kaivelemaan taskuaan ja hänen vatsansa kääntyi ympäri, kun hänen kätensä kouri tyhjää taskua. "Isän peili! Se on kadonnut! Sen on täytynyt tipahtaa Iskurinkiertokujalle!"
   "Kaikkoonnutaan hakemaan apua", Georgianna sanoi. Nainen puristi Fredin kättä.
   "Minä menen kertomaan isälle", Albus sanoi nyökäten ja sulki silmänsä. Hän yritti kaikkoontua, mutta mitään ei tapahtunut, ilma tuntui oudon jähmeältä, kun hän yritti keskittyä siirtymiseen...
   "Täällä on ilmiintymisenesto", Georgianna kuiskasi ja kuulosti hieman hätääntyneeltä. "Veikkaan vain kuolonsyöjien pystyvän kaikkoontumaan täältä."
   "Hienoa, kerta kaikkiaan hienoa!" Albus puuskahti. "Meidän on siis kolmisin tunkeuduttava kuolonsyöjien ja ankeuttajien valloittamaan vankilaan,  mahdollisesti pelastettava Amelie ja Rose ja uitava sitten kilometritolkulla karkuun! Loistavaa!"
   Fred huokaisi. "Älä ole niin sarkastinen. Se on ärsyttävää."

*

Roxanne paukutti turhautuneena käsillään pöytää edessään. Hän yritti saada pauketta soimaan päässään soivan jästinaisen laulaman Milkshake-nimisen biisin tahtiin, mutta se ei oikein onnistunut. Lily oli aina väittänyt, ettei Roxannella ollut sävelkorvaa lauluäänestä puhumattakaan. Lillero saattoi olla jopa oikeassa.
   Puinen, jäykkä penkki Roxannen alla puudutti hitaasti, mutta varmasti hänen takamustaan. Roxannesta tuntui, että hän sekoaisi, jos ei kohta pääsisi liikkeelle. Ainainen pimeys hänen silmissään oli kerta kaikkiaan rasittavaa.
   "Jasper!" Roxanne huusi pimeyteen. "Jasper, ala tulla tänne ja vähän äkkiä!"
   Ei vastausta. Jasper oli teillä tietämättömillä ja jättänyt hänet nököttämään puiselle typerälle penkille, mokoma ärsyttävä mangustinpoikanen.
   "Jasper!" Roxanne huusi uudelleen. "Minä lähden livohkaan, jos et ole viidessä sekuntissa edessäni!"
   Ei vieläkään vastausta. Ehkä Roxannen oli toteutettava uhkauksensa. Ei ihan vielä kuitenkaan. Hän ei ollut järin innostunut ajatuksesta, että lähtisi yksinään haahuilemaan tämän tuntemattoman talon hiukan mädääntyneeltä puhvelilta haisevia käytäviä pitkin ulos marraskuiseen pikkupakkaseen. Kuka tiesi mihin hän kolauttaisi varpaansa tai nenän kärkensä.
   Jasper oli tuonut Roxannen eilisiltana tähän omituiseen, viileään taloon ja sanonut, että hänellä oli vanhoja ystäviä tavattavanaan ennen heidän seuraavaa määränpäätään. Jasper oli hylännyt Roxannen pimeään huoneeseen nuhjuiselle sängylle, jossa hän oli nukkunut vähemmän hyvin ja paniikkikohtauksista kärsien kokonaisen pitkän yön.
   Aamulla - tai no, puolen päivän jälkeen - Jasper oli taluttanut hänet tämän samaisen puisen pöydän ääreen ja lykännyt hänen eteensä munakasta ja makkaranpaloja. Roxanne oli haistanut aamupalaansa ja tokaissut pojalle, että tämän luulisi kyllä muistavan hänen olevan kasvissyöjä. Jasper oli tokaissut takaisin, että mistä helvetistä hän olisi voinut sen muka tietää. Poika kiroili nykyään ihmeen paljon. Ennen tämä ei ollut edes paljoa puhunut ja nyt livautteli söpöstä suustaan piikikkäitä, ärsyttäviä kommentteja tuon tuostakin. Outo tyyppi.
   Aamiaispöydässä oli ollut myös joku toinen miehenalku. Jasper ei ollut kertonut miehen nimeä Roxannelle, mutta hän oli varma, että oli kuullut maitoa lähemmäksi pyytävän äänen ennenkin jossakin. Kukaan ei ollut puhunut paljonkaan ja Roxannella oli kummallinen tunne, etteivät miehet olleet halunneet puhua hänen kuultensa mitään. Se lisäsi hänen ärsyyntynyttä turhautumistaan entisestään. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, ettei hän ollut nähnyt oliko aamiaispöydässä heidän kanssaan aterioinut tyyppi nätti vai ruma.
   Aamiaisen jälkeen Jasper oli sanonut, että hänen piti hoidella asioita ja Roxannen pitäisi odottaa häntä siinä niin. No, monia, monia tunteja myöhemmin siinä Roxanne vieläkin odotti, eikä Jasperia kuulunut. Se oli outoa, yleisesti ottaen Jasper oli aina kohdellut Roxannea arvostaen ja huomioiden ja nyt Roxannesta tuntui, että hänen olemassaolonsa ja hyvinvointinsa oli pojalle se ja sama.
   Nyt riitti, Roxanne päätti. Hän ei ollut enää kiinnostunut Jasperin kanssa tekemästään sopimuksesta, ei, jos se velvoitti hänet nököttämään typerällä puupenkillä kellon ympäri.
   "Jasper! Minä lähden!" Roxanne huusi.
   Jasper ei vieläkään vastannut ja Roxanne irvisti tajutessaan, että hänen todella oli toteutettava uhkauksensa. Hän nousi seisomaan. Jalat tutisivat, hän ei ollut kävellyt ilman tukea moneen päivään. Hän ojensi kätensä eteensä ja mietti näyttävänsä varmasti aivan helkkarin typerältä ottaessaan muutaman askeleen eteenpäin. Ei törmäystä, jee...
   Muutama askel lisää, joo, hyvin meni, hänhän hallitsi vieläkin kävelemisen jalon taidon! Vaikkakin joutui heiluttelemaan käsiään ympärillään hölmösti kuin sokea paviaani, mutta sehän sopi mainiosti, sellaiseksi hän tunsikin olonsa. Roxannen käsi osui viileään puuseinään ja hän hiveli sen karheaa pintaa. Puhvelin tuoksu tuntui vahvistuvan. Kenenköhän talossa hän mahtoi olla? Jasper ei ollut kertonut. Sekin oli outoa pojalta, ei tämä yleensä ollut niin kauhean salaperäinen. Roxanne hiveli seinää ja piti siitä kiinni ottaessaan lisää haparoivia askeleita. Hän löysi oviaukon ja astahti sen läpi.
   Helkkari, sokeana oleminen oli sitten ärsyttävää. Hän ei totisesti tottuisi pimeyteen ikinä, ei sitten niin milloinkaan. Hän etsisi muhkean voodoo-Meganin käsiinsä ja kiskoisi tukkuja blondatusta letistä niin kauan, että tämä kertoisi tarkalleen, mitä oli halloweenina tehnyt ja mitä oli tehtävä, jotta halloween-illan tapahtumat kumoutuisivat ja Roxanne näkisi taas. Sanoi Jasper mitä tahansa, Roxanne oli varma, että juuri Meganin takia hän ei enää nähnyt muuta kuin pimeyttä. Muuta selitystä ei yksinkertaisesti ollut.
   Roxanne oli melko varma olevansa jonkinlaisessa käytävässä, ainakin hän tunsi karhean seinän molemmissa käsissään levittäessään ne levälleen. Hän kolautti varpaansa jonkinlaiseen huonekaluun ja kirosi mojovasti.
   "Mitä sinun äitisi sanoisi, jos kuulisi sinun kiroilevan tuolla tavalla?" Jasperin huvittunut ääni kysyi Roxannen takaa.
   Roxanne käännähti ympäri ja irvisti Jasperille. Ilme tuntui oudolta tehdä, kun ei nähnyt sen välitöntä vaikutusta. "Ei hän voi paljonkaan sanoa siihen, kun kerran on kuollut. Ehkä hän toruu minua sitten joskus taivaassa, kun tapaamme jälleen."
   "Ai", Jasper sanoi kuulostaen yhtäkkiä jotenkin järkyttyneeltä, aivan kuin olisi pidätellyt sisällään jotakin patoutunutta tunnetta. "Sori. En tiennyt."
   Roxanne olisi tuijottanut Jasperia suu auki, jos olisi nähnyt tämän. "Miten niin et tiennyt? Sinä olit minun vieressäni, kun hän kuoli."
   Syntyi vaivaantunut hiljaisuus. "Mihin sinä olet matkalla?"
   "Mitä sinä tarkoitit sillä, ettet tiennyt hänen olevan kuolleen?" Roxanne tivasi. Hänen päässään humisi hieman. "Miten sinä olet voinut muka sen unohtaa?"
   "En minä voi kaikkien naisieni kurjia kohtaloita muistaa", Jasper puuskahti.
   "Sinun naisiesi?" Roxanne toisti hitaasti.
   "Joo, juuri niin. Mihin sinä olet matkalla? Minähän käskin sinun odottaa keittiössä."
   Roxanne oli hyvin tietoinen siitä, että Jasper oli vaihtanut puheenaihetta. Hän päätti leikkiä mukana, se tuntui yhtäkkiä paljon turvallisemmalta. "Tylypahkaan. Sinä olit poissa monta tuntia. Luuletko, että minä jaksan nököttää puupenkillä sinua odotellen kuin kiltti kotitonttu?"
   "No, tässä minä nyt olen. Voimme lähteä." Jasper kuulosti jotenkin huvittuneelta. Roxanne ei tiennyt, oliko poika huvittunut hänen sanoistaan vai jostakin muusta. Ei se häntä oikeastaan kiinnostanutkaan.
   "Mihin me tarkalleen ottaen olemme matkalla?" Roxanne kysyi.
   "Kreikkaan", Jasper sanoi hymyä äänessään.
   "Kreikkaan?" Roxanne älähti. "Kreikkaan? Mitä me teemme Kreikassa?"
   "Hankimme näkösi takaisin. Sitä ennen meidän on kuitenkin käytävä Venäjällä."
   "VENÄJÄLLÄ?" Roxanne parahti. Häntä huimasi hieman. "Emme me voi lähteä noin vain Venäjälle ja Kreikkaan!"
   "Haluatko sinä näkösi takaisin vai et?" Jasper kivahti.
   Roxanne puri huultaan. Hän ei ollut ihan varma, pystyikö luottamaan Jasperiin... koska ei ollut enää täysin varma pojan todella olevan Jasper.
   Roxanne mittaili vaihtoehtojaan. Hän voisi mennä Tylypahkaan ja elää loppuelämänsä sokeana, kolautella varpaitaan huonekaluihin ja saada paniikkikohtauksia. Tai sitten hän voisi mennä Jasperin mukaan ja selvittää, mitä helkkaria tämä oikein halusi. Ehkä Jasper pitäisi lupauksensa ja auttaisi Roxannea saamaan hänen näkönsä takaisin.
   "Okei sitten", Roxanne huoahti, "me sitten kai lähdemme Venäjälle. Ja Kreikkaan."
   "Voisit kuulostaa vähän innostuneemmalta", Jasper sanoi virnistys äänessään. "Harvemmin sitä opiskelijatyttöset pääsevät henkeäsalpaavan kuuman miehen kanssa Eurooppaa kiertelemään."
   Jep. Tyyppi ei varmasti ollut Jasper. "Harvemmin opiskelijatyttöset joutuvat sietämään näin ällöttävää puhvelinhajua ja puun takaa tullutta näkökyvyn menetystä - "
   Roxanne haukkoi henkeään vaaleansinisilmäisen ihmissuden hyökätessä tyhjyydestä hänen silmiensä eteen, se puski itseään kaltereiden lävitse hurjasti ulvoen, valmiina raatelemaan ja tappamaan, kostean likaiset kalterit vääntyivät otuksen voimasta ja Albus huusi kauhuissaan ja lähti juoksemaan otusta karkuun. Ihmissusi työntyi vääntyneiden kaltereiden välistä ja hyökkäsi Albuksen perään. Albus juoksi, pitkät jalat ottivat valtavia juoksuaskeleita, soihdut valaisivat kosteita seinämiä ja Albuksen tietä, ihmissusi saavutti Albusta, oli aivan tämän kintereillä - Albus loikkasi pyöreisiin portaisiin, liukasteli ja kompuroi portaat ylös. Harmaa meri hyökyi aaltoilevana ja hurjana yön pimeydessä ja täysikuu valaisi kivenmurikoista koostuvan linnan, ihmissusi hyökkäsi vaaleansiniset silmät välähtäen Albuksen kimppuun ja verta roiskui joka puolelle, Albus karjui ja vääntelehti kammottavasti suden hampaiden iskiessä aina vain uudelleen ja uudelleen tämän lihaan -
   Roxanne tajusi kiljuvansa ääneen. Jasper tarttui hänen käsivarsiinsa ja ravisteli häntä. "Roxanne! Mitä helvettiä tapahtuu?"
   "Al!" Roxanne kiljui. "Al kuolee!"
   "Kuka helvetti on Al?"
   "Albus! Albus kuolee! Ihmissusi tappaa hänet! Onko tänään täysikuu?"
   "On?"
   "Hän kuolee tänään!" Roxanne kiljui hätääntyneenä ja puristi Jasperin käsiä. "Hän on kivisellä saarella keskellä harmaata merta, siellä on kivenmuroista tehty valtava linna - "
   "Se on Azkaban", Jasper sanoi. "Sinä puhut Azkabanista."
   "Miksi Al olisi Azkabanissa?" Roxanne kysyi kauhuissaan. "Meidän on mentävä sinne! Meidän on pelastettava hänet!"
   "Miksi?" Jasper kysyi aidon ihmeissään. Poika ei edes yrittänyt esittää olevansa Jasper.
   Roxanne painoi kyntensä Jasperin olkapäihin. "Sinä viet minut sinne nyt heti, kuuletko? Meidän on pelastettava Al! Sitten minä tulen sinun mukanasi minne ikinä tahdotkin, okei? Meidän on pelastettava hänet! Nyt heti!"
   "Okei, okei, rauhoitu nyt hyvä nainen!" Jasper huudahti. "Mennään pelastamaan Al, kun se kerran on noin tärkeää sinulle. Helkkari, että olet pelottava näky noiden silmiesi kanssa."
   "Hyvä!" Roxanne huudahti ja jätti mainitsematta, että Jasper se vasta pelottava olikin, kun ei kerran ollut Jasper laisinkaan. Hätä Albuksen takia sykki Roxannen sydämessä kauhua ja adrenaliinia hänen elimistöönsä.
   Jasper talutti Roxannen puhvelinhajuisesta talosta ulos. Roxanne puristi tiukasti Jasperin kättä.
   "Azkaban, täältä tullaan", Jasper mutisi kuulostamatta kovinkaan innostuneelta. Roxanne puristi mitään näkemättömiä silmiään yhteen ja antoi vale-Jasperin vetää hänet mukanaan tyhjyyteen.

*

Albus, Fred ja Georgianna hiipailivat kosteanlikaista käytävää eteenpäin taikasauvojaan puristaen. Joka puolella heidän ympärillään oli vankisellejä, joissa makoili kovilla alustoilla vankeja. Vangit nostivat käsiään heitä kohti kuin apua anoen, heidän kasvonsa olivat epäinhimillisen kalpeat ja lommoposkiset, silmät tuijottivat syvistä kuopista heitä rukoilevasti. Albus yritti pitää mielessään vankien olevan murhamiehiä ja muuta velhokansan väheksymää lokaa. Osa hänestä toivoi, etteivät Amelie ja Rose olisi täällä. Ajatus siitä, että tytöt olisivat olleet kuukauden tällaisessa vankisellissä... no, ajatus oli sietämätön.
   Ankeuttajia ei näkynyt. Albus puolittain odotti ankeuttajalauman hyökkäävän heidän kimppuunsa millä hetkellä hyvänsä ja piti Amelien mielessään, jotta olisi valmiina loitsimaan suojeliuksen heti tarvittaessa.
   "Auta", kuului rukoileva ääni yhdestä sellistä. Nuori, tukeva, ruskeahiuksinen poika oli aivan kiinni kaltereissaan ja ojensi kättään Albukselle anovasti. "Auta minua. Päästä minut pois täältä."
   Albus tuijotti pojan kasvoja. Hän tunnisti tämän Tylypahkasta, vaikka kuukaudet Azkabanissa olivatkin vaatineet veronsa tämän kasvojen piirteistä. Bennet. "Ai, kappas, enpä taida. Mätäne siellä minun puolestani. Sinä kidutit minun pikkusiskoani."
   Bennet irvisti. "Auta minua."
   "Sinä pysyt siellä", Fred kivahti pojalle ja säälimättä potkaisi tätä kaltereiden lävitse suoraan naamaan. "Siinä. Se oli Lilyltä."
   "Fred!" Georgianna sanoi nuhtelevalla äänensävyllä, melkein opettajamaisesti. "Et sinä voi noin tehdä!"
   Fred tuhahti. "Tein jo."
   He jättivät Bennetin uikuttamaan selliinsä naamaansa pidellen ja jatkoivat matkaansa. Albus tunsi hyytävän toivottomuuden lipuvan jostakin iholleen ja aavisti ankeuttajien olevan lähellä, kylmä, hyytävä suru luikerteli hänen sydäntään kohti ja hän puristi taikasauvaansa. Fred ja Georgianna hänen vieressään tekivät samoin. Heidän hengityksensä huurusivat ilmassa.
   Samassa ainakin kuusi ankeuttajaa lipui heidän eteensä, lähestyivät kosteanlikaisella käytävällä heitä kammottavaa röhinää pidellen, ilmasta kaiken toivon ja onnen vieden -
   "Odotum suojelius!" Albus, Fred ja Georgianna huudahtivat yhteen ääneen. Albuksen sauvasta purskahtanut hopeisena hohtava uroshirvi, Fredin sauvasta ilmestynyt ilves ja Georgiannan valtava perhonen syöksähtivät kohti ankeuttajia - ankeuttajat kiljuivat ja lipuivat takaisin päin, sinne mistä olivat tulleetkin -
   "Niitä on täällä paljon enemmän kuin nuo kuusi", Georgianna sanoi hieman täristen. "Toivottavasti ne eivät kaikki hyökkää kimppuumme kerralla..."
   He ohittivat valtavan kalteri-ikkunan. Täysikuu hohkasi taivaalla ja valaisi kiviset kalliot. Albus näki platinanvaaleita hiuksia harovan pojan kävelevän kallioilla ympärilleen vilkuillen levottoman oloisena. Scorpius Malfoy.
   Albus astui lähemmäksi ikkunaa ja työnsi päänsä kaltereiden lävitse nähdäkseen paremmin. Scorpius livahti kivenmurikoiden ympäröimään pieneen koloon, Albus näki pyöreät pienet portaat, jotka veivät jonnekin alas, ehkä jonkinlaiseen kellariin. Albuksen sydän muljahti hänen rinnassaan.
   "Malfoy on tuolla", hän huoahti Fredille ja Georgiannalle. "Ulkona. Hän livahti jonkinlaiseen maanalaiseen kellariin - meidän täytyy mennä, Amelie ja Rose ovat ihan varmasti tuolla - "
   "Kappas", kuului laiska, kolea ääni. "Potterin keskimmäinen poika ystävineen. Miten mukava yllätys."
   Pitkä, hontelo ja kelmeäkasvoinen mies astui heidän eteensä. Kolme murisevaa, valtavaa keltasilmäistä sutta olivat hänen vierellään, kuin valmiusasennossa tappamaan. Miehellä oli pitkät kasvot, kelmeä iho ja punaisena kiiluvat, epäinhimilliset silmät. Miehen takana seisoi Nicholas Rome, tumma puhvelinhajuinen luihuispoika, joka oli johdattanut heidät Azkabaniin.
   "Kukahan sinä olet?" Albus kysäisi varuillaan, tuijottaen valtavia susia kauhuissaan kilpiloitsu kielensä päällä.
   "Olen Thomas", kertoi punasilmäinen mies laiskalla äänellään. "Olen odottanut jo pitkään saavani tavata jonkun teistä Potterin mukuloista. Minulla ja isälläsi on paljon puhuttavaa, mutta minä mielelläni eliminoin hänen jälkikasvunsa ennen sitä."
   "Kuinka mukavaa", Albus sanoi irvistäen.
   "RUHJOO MAXIMA!" Fred karjaisi yllättäen ja yhtäkkiä kivinen seinä heidän vieressään räjähti ja hyytävä pakkasilma lävähti heidän kasvoilleen, kivenpalasia lenteli ympäriinsä -
   "AL! MENE MALFOYN PERÄÄN!!" karjui Fred jostakin kivipölyn ja kivenmurikoiden keskeltä. Albus ei toista kehotusta tarvinnut ja hän loikkasi räjähtäneen seinän muodostamasta aukosta ulos - matka alas oli pitkä ja hän heilautti taikasauvaansa ennen kuin osui kosteaan kallioon - kallio upposi pehmeästi hänen painostaan kuin tyyny.
   Ylhäällä räjähteli loitsuja kuin ilotulituksia, Albus kuuli susien murinaa ja ulvontaa ja hätä Fredin ja Georgiannan puolesta sykki hänen sydämessään, mutta hänen oli seurattava Malfoyta -
   Ja samassa hän näki Malfoyn astuvan alasvievistä portaista ylös kalliolle taluttaen nuhjuista, likaista ja riutunutta punapäistä tyttöä käsipuolessaan. Albuksen sydämen täytti hyökyvä helpotuksen lämpö.
   "Al!" Rose kiljaisi.
   Albus syöksähti kohti Scorpiusta ja Rosea, mutta Scorpius nosti nopeasti taikasauvansa Rosen kurkulle. "Ei askeltakaan lähemmäs, Potter."
   "Missä Amelie on?" Albus kivahti.
   Scorpius hymyili ilkeästi. "Tuolla alhaalla hän on, mene ihmeessä hakemaan."
   "EI, AL - "
   Scorpius nosti kätensä ja peitti Rosen suun. Tyttö rimpuili jäntevän Scorpiuksen sylissä ja huusi tukahtuneesti tämän kättä vasten. Albus empi - ei hän voinut jättää Rosea -
   "Mene, mene", Scorpius sanoi virnistellen. "Pitäisi ehkä varoittaa sinua, hän ei ole ihan loistokunnossa - "
   Punainen raivo sokaisi Albuksen. Samassa kuului huutoa ja Albus näki Fredin ja Georgiannan lentävän ilman halki - kaksikko putosi kallioihin pehmeästi pompahtaen - Fred pitäisi huolta Rosesta -
   Albus ryntäsi kellariin vieviin portaisiin ja kuuli Scorpiuksen naurun, hän ei välittänyt, hän liukasteli portaat alas pimeään, heikkona lepattavien soihtujen valaisemaan tunneliin. "AMELIE! AMELIE!"
   "AL!" kuului heikko ääni jostakin syvältä tunnelista ja mieletön onnen ja helpotuksen tunne sykähti Albuksen elimistöön - Amelie oli kunnossa, Amelie oli elossa -
   "AL! MENE POIS TÄÄLTÄ!" Amelie kiljui, eikä Albus ymmärtänyt tytön sanoja, eikä välittänyt, hän lähti juoksemaan tyttöystävänsä ääntä kohti -
   Tunnelista kuului suden raivokasta ulvontaa ja Albuksen sisälmykset kääntyivät ympäri - olivatko Thomas-nimisen kuolonsyöjähyypiön valtavat vahtisudet seuranneet häntä? Hänen oli löydettävä Amelie ennen niitä -
   "AMELIE!" Albus karjui. "Missä sinä olet?"
   Amelie ei vastannut, kuului vain suden raivokasta ulvontaa. Hädissään Albus juoksi eteenpäin, taikasauvaansa puristaen -
   Hän kääntyi haarautuvasta käytävästä ja jähmettyi paikoilleen. Valtavassa sellissä, jonka lattialla oli muovisia kuppeja, nuhjuinen patja ja lasinsirpaleita riehui solakka susi, joka ulvoi raivokkaasti ja verenhimoisesti, sen vaaleansiniset silmät porautuivat Albuksen silmiin ja se karjaisi innostuneena -
   Albus tuijotti suden silmiä, vaaleansinisiä, liiankin tuttuja silmiä. Hän ei ymmärtänyt, ei käsittänyt, Amelien vaaleansiniset silmät tuijottivat suden päästä nälkäisesti hänen silmiään -
   "Amelie", Albus kuiskasi.
   Susi karjaisi ja työnsi päänsä kaltereiden välistä, kalterit taipuivat suden hurjan voiman alla, Albus huusi ja lähti juoksemaan tulosuuntaansa. Amelie-susi ryntäsi hänen peräänsä vain hetkeä myöhemmin ja Albus juoksi niin kuin ei ollut ikinä juossut, tunnelin kostea kivilattia oli liukas hänen kenkiensä alla, suden innokkaat askeleet olivat aivan hänen perässään. Albus näki kierreportaat ja syöksähti liukastellen niihin, susi kiljui innostuneena aivan hänen takanaan - Albus haistoi kostean meri-ilman, hän kaatui märälle kalliolle -
   "ESTOUS!" karjaisi tuttu miehen ääni ja susi vinkaisi inhottavasti, Albus kääntyi ja näki Amelie-suden lentävän kaaressa ilmassa takaisin kellariin ja osuvan seinään ulvahtaen, se rojahti maahan tajuttomana.
   Albus huohotti. Hän näki valkosilmäisen Roxannen edessään ja tämän vieressä seisoi Jasper taikasauvaa puristaen. Albus ei tiennyt, miten Roxanne ja Jasper olivat Azkabaniin ilmestyneet, eikä hän siitä osannut edes välittää juuri sillä hetkellä. Hän tärisi ja kohotti kätensä, Jasper auttoi hänet ylös ja virnisti. "Tuosta olet kyllä sitten minulle yhden velkaa, Al."
   "Al?" Roxanne kuiskasi ja ojenteli kättään ilmaan. Albus tarttui tytön käteen ja puristi sitä.
   "Olen tässä, Rox, olen kunnossa - "
   Vihreä, tappava valosuihku lennähti heidän ohitseen, Albus loikkasi pois kirouksen tieltä ja näki Jasperin nykäisevän suojelevasti Roxannen taakseen -
   Albus katsoi kallioille ja näki Georgianna Lipetitin tykittävän sauvastaan tappokirouksia jokaiseen ilmansuuntaan avada kedavraa kimeästi kiljuen, tyhjä, ilmeetön ilme kasvoillaan, siinä ei ollut mitään järkeä, oliko nainen komennettu...? Yksi tappokirouksista singahti jälleen heitä kohti, sihahti suoraan Jasperin kasvojen vierestä -
   "Avada Kedavra!" Jasper karjaisi ja vihreänä hohkaava valosuihku syöksähti pojan sauvasta suoraan Georgiannan rintaan. Nainen jähmettyi paikalleen, hänen kätensä olivat levällään aavemaisesti, silmät kääntyivät kammottavasti ympäri ja kaikki ilmeet kuolivat naisen sieviltä kasvoilta. Georgiana kaatui maahan eikä liikkunut enää.
   "EI! EI! GEORGIANNA!" karjui Fred ja juoksi Georgiannan ruumiin luokse -
   "Fred?" Roxanne vinkaisi.
   Fred nosti Georgiannan elottoman ruumiin syliinsä ja huojui tätä pidellen paikallaan, kyyneleet valuivat Fredin silmistä ja tämä huusi raivosta ja surusta -
   Samassa Fred käännähti Jasperin ja Roxannen suuntaan, karjaisi raivosta ja hylkäsi tyttöystävänsä ruumiin märälle kalliolle. "JASPER! JASPER MINÄ TAPAN SINUT! MITÄ HELVETTIÄ!"
   Jasper näytti kummastuneen uhmakkaalta ja astui muutaman askeleen taakse päin vetäen Roxannea mukanaan. Albus ei ymmärtänyt, ei käsittänyt, missään ei ollut mitään järkeä -
   "Karkotaseet!" Albus ärähti ja osoitti Jasperia taikasauvallaan - sauva nytkähti pojan kädestä ja Albus nappasi sen ilmasta kouraansa. Fred paineli hurja ilme kasvoillaan suoraan Jasperin luokse ja iski nyrkkinsä tämän naamaan. Jasper lennähti maahan, pojan pää osui ikävästi kallioihin ja Fred istui tämän rinnan päälle lyöden tätä kasvoihin aina vain uudestaan ja uudestaan, verta roiskui joka puolelle -
   "Mitä tapahtuu?" Roxanne kiljui.
   Fred jähmettyi kuullessaan sisarensa äänen ja kohotti verenhimoisen katseensa ylös. Pojan suu loksahti auki tämän nähdessä Roxannen kasvot.
   "Rox?"
   "Fred!"
   Jasper makasi tajuttomana maassa, naama yltä päältä veressä. Fred nousi seisomaan ja tuijotti Roxannen kasvoja kuin yrittäen ymmärtää, oliko tämä lyhythiuksinen ja valkosilmäinen tyttö todella hänen sisarensa. Sitten Fred huokaisi ja nykäisi Roxannen syliinsä. Sisarukset halasivat tiukasti toisiaan.
   "Jasper tappoi Georgiannan", Albus sanoi hitaasti vieläkään mitään ymmärtämättä. Fredin selkä nytkähti.
   "Ei hän ole Jasper", Roxanne kuiskasi itkuisesti vasten Fredin rintaa. "Hän on joku muu."
   Missään ei ollut mitään järkeä. Albuksen päässä humisi.
   "Al!" kiljui tuttu ääni ja Rose ryntäsi Albuksen syliin, Albus näki vilahdukselta Scorpiuksen makaavan maassa tajuttomana kauempana kalliolla -
   Albus puristi Rosen syliinsä ja hukutti kasvonsa tämän punaisiin, haiseviin ja likaisiin hiuksiin. "Onneksi sinä olet kunnossa", Albus huokaisi. "Miten Amelie - oliko hän - "
   "Ihmissusi puraisi häntä", Rose sanoi itkuisesti.
   Albuksen veri tuntui hyytyvän hänen sisällään, mutta samalla hän tunsi helpotusta - Amelie oli elossa -
   "Kuka helvetti tuo on?" Fred älähti ja potkaisi Jasperia raivoissaan ja sekavan oloisena.
   Roxanne puristi Frediä tiukasti. "En minä tiedä - "
   "Minä tapan hänet", Fred sylkäisi.
   "Meidän on päästävä pois täältä", Albus kuiskasi käheästi ja katseli ympärilleen. Hän tajusi Scorpiuksen ruumiin kadonneen yhtäkkiä kallioilta ja irvisti, poika oli kaikkoontunut karkuun. "Mitä sille Thomas-tyypille tapahtui? Onko hän täällä jossakin - ?"
   "Hän kaikkoontui", Fred ärähti. "Hän iski Georgiannaan komennuskirouksen ja käski tämän tappaa kaikki ja sitten hän kaikkoontui susineen - ehkä hän ajatteli meidän kutsuneen Harryn auroreineen apuun - minä sain Malfoyn tainnutettua - "
   Syntyi hyinen hiljaisuus. Fred puristi Roxannea ja painoi päänsä sisarensa kaulaan. Albus piteli Rosea sylissään ja katsoi Jasperin verisiä kasvoja.
   Amelie ja Rose olivat enemmän tai vähemmän kunnossa ja Albus voisi viedä heidät kotiin. Helpotus läikähteli Albuksen sisällä... mutta minkä hinnan pelastusretki olikaan vaatinut...
   Fredin selkä tärisi ja hän puristi Roxannea kuin pelastusrengasta sylissään.
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 29. osa 12.1.
Kirjoitti: LaraLura - 12.01.2014 15:19:06

Eipä mittään. :)

Luku 28

Lainaus

huutoni tarkertuu kurkkuuni

takertuu

Lainaus

menettäneensä äänihulensa näkökykynsä mukana

äänihuulensa

Lainaus

käsinkosketeltava pimeys muuttui

erikseen: käsin kosketeltava

Lainaus

silmien säpsyttelyn perusteella

tarkoitit varmaan, räpsyttelyn :D

Ei tollaseen kohtaan saa jättää! :/
Todellakin Jasper on outo.... Enemmänkin kuin outo.
Freeeed! ♥ Miksei Albus kuunnellu sitä, vaa kyseli?

Luku 29

Lainaus

he rämähtivät kohmeaan maahan

tuo sana on jotenkin turha tuossa välissä. Lause pärjää ihan hyvin ilmankin. :)

Lainaus

Se lisäsi hänen ärsyyntynyttä turhautumistaan entisestään

noiden sanojen väliin sana sekä + vaihda tuo "ärsyyntymistään"ksi
Hiljaisuus olisi parempi tuohon lauseen alkuun ;)

Tuon jälkee virheet hävisivät silmistäni ja tarina vetäisi mut mukaansa! Tahtoo lisää!!!!!!!!
:)

Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 29. osa 12.1.
Kirjoitti: Alise-Mary - 13.01.2014 12:21:54

Fred parka. Menetti sitten yhden läheisen lisää, mä kun tykkäsinin siitä naisesta.. :(
eipä mulla muuta, hyvä luku.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 29. osa 12.1.
Kirjoitti: jacoblove - 16.01.2014 12:49:01

Alise-Mary, jep, Fred-parka :( Kiitos kommentista!

LaraLura, voi sinua ja sinun tarkkoja silmiäsi ;D kiitos taas virheiden bongaamisesta! Korjailen jahka jaksan/ehdin... :D


Jepjepjep... kommentteja näin 30. luvun kunniaksi? ;D


30. Rikkumaton vala

"Sinä voisit edes yrittää", Lily tokaisi Roxannelle turhautuneena ja vastusti vain vaivoin haluaan viskata muodonmuutoskirja päin tytön kasvoja.
   Roxanne pyöräytti valkoisia, aavemaisia silmiään ja painautui syvemmälle rohkelikkojen oleskeluhuoneen sohvan punaisiin tyynyihin. "Ei kiitos."
   "McGarmiwa tenttaa meiltä vaihdosloitsua huomenna ja saat jättiläisen kokoisen kasan lisäläksyjä, jos et osaa sitä", Lily muistutti.
   "Ei kiinnosta."
   Lily huokaisi. "Et voi jatkaa ikuisesti tuota mököttämistäsi."
   "Voinpas."
   "Sinä olet mahdoton", Lily tiuskaisi tuohtuen jälleen kerran ystävättärensä itsepäisestä välinpitämättömyydestä. "Sinun elämäsi on tällä hetkellä syvältä sanonko mistä, kyllä minä sen ymmärrän, oikeasti ymmärrän! Mutta voisit silti edes - "
   "Sinä et ymmärrä yhtään mitään!" Roxanne kivahti. "Sinulla ei ole mitään aavistusta, miltä tuntuu pidellä taikasauvaa kädessä ja yrittää epätoivoisesti tähdätä summamutikassa johonkin suuntaan ja möngertää loitsua! Enkä minä voi edes nähdä, onnistuvatko taikani vai eivät! Olin ennen typerää sokeutumistanikin lohduton loitsija ja nyt olen entistäkin surkeampi!"
   Lily oli iloinen siitä, että Roxanne vihdoinkin korotti ääntään hänelle. Hän kuunteli paljon mielummin parhaan ystävänsä raivoa kuin tyhjiä, välinpitämättömiä ja töksähteleviä kommentteja.
   "Sinä et ole surkea", Lily sanoi painokkaasti. "Sinun on vain opeteltava käyttämään erilaista tekniikkaa ja harjoiteltava - "
   "Äh, Lils, oikeasti, ole hiljaa!" Roxanne kivahti. "Minun ei ole opeteltava yhtään mitään. Jos sinä oikeasti haluaisit auttaa minua, sinä veisit minut vale-Jasperin luokse. Hän lupasi auttaa minua saamaan näköni takaisin."
   Lily pyöräytti silmiään. "Joo, koska häneenhän me voimme luottaa."
   "Minä luotan mieluummin häneen kuin ryhdyn harjoittamaan uutta sokeille sopivaa loitsimistekniikkaa!"
   "Eli sinä olet valmis lähtemään sekopäisen, luihun vartalonryövääjän kanssa maailmanmatkalle mieluummin kuin hyväksyt sokeutesi ja alat tehdä töitä elämäsi eteen?" Lily tiuskahti.
   Roxannen kasvot olivat ilmeettömät. "Jep, jotakuinkin niin."
   "Hän murhasi sinun veljesi tyttöystävän!"
   "Joo, mutta hän luuli Georgiannan yrittävän tappaa meidät."
   "Joten päätti ehtiä ensin! Kuinka sinä voit luottaa sellaiseen tyyppiin, joka viskoo Avada Kedavraa tuosta noin vain ihmisiin? Hän on vallannut Jasperin ruumiin!"
   Roxanne risti kätensä puuskaan itsepintaisesti. "Vale-Jasperin ei olisi tarvinnut lähteä Azkabaniin pelastamaan Alia, mutta hän teki niin kuitenkin! Hän ei voi olla läpikotaisin paha!"
   Lilyn teki mieli ravistella Roxannea, jotta tämä olisi herännyt todellisuuteen. "Isä on kuulustellut häntä jo yli viikon ajan totuusseerumin avulla, eikä ole saanut hänestä irti mitään, ei edes tämän oikeaa henkilöllisyyttä! Siinä hepussa on jotakin syvästi ja hyisen pahasti vialla!"
   "Ehkä Harrylla on väärä lähestymistapa", Roxanne ehdotti olkiaan kohauttaen.
   Lily siristi silmiään. "Sinä varmaan hyppäisit sen murhaajan kaulaan ja lirkuttelisit viehkeällä kielelläsi totuusseerumi-immuunit salaisuudet ulos hänestä."
   Roxanne virnisti. "Sehän sattaisi toimia, Harry ei varmaan ole kokeillut sitä vielä."
   "Tämä ei ole mikään vitsi, Rox!" Lily kivahti.
   Roxanne hymähti. "No, ei varmaan, kun minua ei naurata yhtään."
   He vaipuivat kireään hiljaisuuteen. Lily mulkoili Roxannen aavemaisten silmien hallitsemia kasvoja ja Roxanne tuijotti tyhjyyteensä kolean välinpitämätön ilme kasvoillaan. Lily ei tiennyt, miten olisi auttanut parasta ystäväänsä saamaan elämänhalunsa takaisin, hän ei keksinyt enää ainoatakaan tapaa tai sanaa, joilla motivoida tyttöä. Hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi ystäväksi.
   "Tehän iloisilta näytättte", totesi Hugo tullessaan muotokuva-aukon suunnalta heidän luokseen kivikasvoinen Fred perässään. "Riitelettekö te?"
   "Emme", Roxanne sanoi samaan aikaan, kun Lily sanoi: "Joo."
   Hugo naurahti istahtaessaan Roxannen viereen. "Eli?"
   "Lillerolla palaa pinna, kun minua ei kiinnosta opiskella", Roxanne kertoi Fredin lysähtäessä istumaan Lilyn viereen sohvalle. Takkatulen roihu valaisi pojan kalpeahkoja kasvoja, ruskeiden silmien alla oli tummat varjot ja suu näytti siltä, ettei se ollut kokenut mitään hymyn kaltaistakaan pitkiin aikoihin.
   "Lillerolla palaa pinna, kun Roxy ei pääse jääräpäisen idioottimaisesta ideastaan mennä jututtamaan vale-Jasperia", Lily oikaisi.
   "Mitä?" Fred ärähti. "Et voi olla tosissasi!"
   Roxanne huokaisi turhautuneena. "Älä sinäkin aloita."
   "Ja ihan varmasti muuten aloitan!" Fred tiuskaisi. "Sinä et mene lähellekään sitä kusipäätä!"
   "Sehän ei sinun päätettävissäsi ole!" Roxanne kivahti takaisin.
   "Harmi vain, että olet sokea ja et pääse edes Suureen Saliin ilman taluttajaa", Fred tokaisi ilkeästi. "Näyttää siltä, ettet pääse jututtamaan rakasta murhaajaasi vaikka kuinka haluaisit."
   "Auts", Roxanne tokaisi hyytävällä äänellä. "Jos minä näkisin jotakin, heittäisin sinun rumaa naamaasi saapikkaallani."
   "Jos sinä näkisit jotakin, näkisit minun näyttävän sinulle juuri tällä hetkellä haisevaa käsimerkkiä."
   Hugo ja Lily vilkaisivat toisiaan hieman kiusaantuneina. Vuosien aikana he olivat tottuneet kaksosten naljailuun ja riitelyyn, mutta viimeisen parin viikon aikana  Fred ja Roxanne olivat olleet toisilleen normaalia huomattavan paljon ilkeämpiä, jopa julmia. Lily oli hyvin tietoinen sisarusten purkavan omia menetyksen tuskiaan toisiinsa, mutta hän toivoi, että he olisivat tehneet sen vähän ystävällisemmin.
   Lily huokaisi ja nousi ylös. "Vaikka tämä keskustelu onkin ihana ja en millään haluaisi jättää teidän vihamielistä seuraanne, minä olen luvannut mennä tapaamaan poikaystävääni. Älkää kuristako toisianne poissaollessani, jooko?"
   "En lupaa mitään", Fred mutisi.
   Hugo loi Lilyyn syyttävän katseen. "Et sinä voi jättää minua noiden kahden kanssa."
   "Voin ja niin myös teen", Lily sanoi virnistäen mukamas pahoittelevasti. "Moikka!"
   Lily meni hänen, Roxannen ja Gabriellan makuusaliin ja huokaisi helpotuksesta sulkiessaan sen oven kiini perässään. Vaaleanpunaisella sisustettu huone oli kaikeksi onneksi tyhjä, Shawn ei ollut vielä tullut. Lily heittäytyi sängylleen iloisena tästä pienestä yksinäisestä hetkestä ja vaipui ajatuksiinsa.
   Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jos olisi voinut auttaa Roxannea tai Frediä heidän surujensa kanssa, mutta mitä hän olisi voinut tehdä? He olivat menettäneet äitinsä. Roxanne oli menettänyt näkönsä ja Fred tyttöystävänsä. Ei ollut mikään ihme, että kaksoset olivat sekaisin. Kumpikin kävi omalla tavallaan omaa surutyötään läpi, Roxanne oli kolean välinpitämätön koko maailmaa kohtaan ja Fred murjotti, vaipui usein omiin ajatuksiinsa ja saattoi tuijottaa tyhjyyteen tuntikausia ja heitteli pisteliäitä kommentteja jokaiselle, joka suostui kuuntelemaan.
   Kaikeksi onneksi Albus ja Fred olivat pelastaneet Rosen ja Amelien ja tytöt olivat kunnossa. Rose oli lähettänyt Lilylle kirjeen, jossa kertoi olevansa äitinsä hössötettävänä heidän kotitalossaan vielä jonkin aikaa ennen ministeriön töihin palaamista. Jokin kirjeessä oli saanut Lilyn kuitenkin kurtistelemaan kulmiaan. Se oli ollut jotenkin... tyhjä. Aivan kuin Rosea olisi vaivannut joku, aivan kuin tyttö olisi ollut surullinen. Ehkä Lily vain kuvitteli. Eihän Rosella voinut olla mitään murehdittavaa, ei enää, kun oli päässyt karmeasta vankilastaan vapauteen.
   Albus ja Amelie valmistautuivat muuttamaan yhteiseen rivitaloasuntoonsa. Lily värähti. Amelie oli nyt ihmissusi, eikä Lilyllä ollut aavistustakaan, miten tyttö voi. Varmasti tämä oli masentunut uudesta olemuksestaan. Lily kuitenkin uskoi, että Amelie pääsisi nopeasti sinuiksi asian kanssa. Olihan tytöllä Albus tukenaan.
   Lily vilkaisi hopeista rannekelloaan, se näytti melkein kahdeksaa illalla. Shawn oli myöhässä. Pieni hymynpoikanen nyki Lilyn suupieltä niin kuin aina, kun hän ajatteli poikaystäväänsä. Nykyään ajatuksiin liittyi myös hermostunutta kutkutusta. He olivat seurustelleet jo kuukauden verran ja Lily aisti Shawnista huokuvan turhautumisen, joka tuntui voimistuvan joka kerta heidän tavatessaan. Lily tiesi, että Shawn olisi halunnut heidän vaakamamboilevan ilman vaatteita, mutta Lilyä karmi ajatus ja häntä pelotti niin, että hänen teki mieli oksentaa ihan vain saadakseen hyökyvät, hermostuneet tunteensa ulos itsestään. Shawnilla oli kokemusta lukuisista upeista tyttösistä ja Lilyllä ei ollut minkäänlaista kokemusta, kuinka Lily voisi muka kilpailla kaikkien Shawnin kaatamien bimbojen kanssa? Shawn oli ainoa poika, ketä Lily oli koskaan edes suudellut (ellei uhmakasta pikku pusua Michaelin kanssa tai puhpallura Arnoldin suukottelua laskettu). Lilyn kädet hikosivat painostavista ajatuksista ja hän yritti hengittää rauhallisesti sisään ja ulos saadakseen hermostuneet tunteensa hallintaan.
   Ikkuna avautui kovaan ääneen narahtaen ja Lily kohotti katseensa Shawnin lentäessä epävakaan näköisesti Jamesin Tulisalamalla sisälle. Hyinen marraskuinen pakkasilma oli tuivertanut pojan tummat hiukset sekaisin ja posket olivat punaiset. Leveä hymy levisi kuitenkin Shawnin kasvoille tämän nähdessä Lilyn makoilevan sängyllä.
   "Moi pupu", Shawn tervehti ja loikkasi alas Tulisalaman päältä horjahtaen. Poika viskasi takkinsa Lilyn matka-arkun päälle.
   Lily hymyili. "Moi. Mikä kesti?"
   "Lohikäärmerakastaja tarvitsi tukeani. Hän hakkasi nyrkkeilyäsäkkiä pihamaalla kuin raivostunut sarvikuono, mitä hän tietysti onkin." Shawn virnisti. "Hän on aika turhautunut koko vale-Jasper-jupakasta ja voisin kuvitella, että söpöllä Avallakin on jotakin tekemistä hänen ärtyneisyytensä kanssa. He eivät ole puhuneet muutamaan viikkoon ja James yrittää koko ajan olla luomatta kaipailevia katseita tyttöön, mutta epäonnistuu surkeasti joka kerta."
   Shawn tuli istumaan Lilyn viereen ja kumartui painamaan suukon hänen huulilleen. Lily kikatti.
   "Sinun nenäsi on ihan jääkylmä", hän valitti.
   Shawn hymyili paheellisesti ja painoi nenänsä Lilyn kaulaan. Hyytävä nenänpää Lilyn lämpimällä kaulalla sai hänet kiemurtelemaan ja kikattamaan ja Shawn nauroi. Poika kävi makaamaan mahalleen Lilyn viereen, nojasi käsiensä varaan ja katseli häntä harmaanvihreillä silmillään tutkivasti. Lily ei voinut vastustaa kiusausta ja hiveli poikaystävänsä hauiksia melkein ihmeissään siitä, kuinka hyvältä ja voimakkailta ne tuntuivat hänen käsissään.
   "Mitäs tänne kuuluu? Joko Roxy on suostunut yhteistyöhön sinun ja oppikirjaopuksiesi kanssa?" Shawn kysyi.
   Lily huokaisi. "No, ei tosissaan. Hän ei suostu päästämään irti ideastaan lähteä jututtamaan vale-Jasperia."
   Shawn irvisti. "James jauhaa samaa. Harry kuitenkin sanoo, että vale-Jasper voi olla vaarallinen ja ei ole päästänyt muita kuin Ronin ja Hermionen ministeriön kuulusteluhuoneeseen, missä he pitävät häntä."
   Lily nyökkäsi hajamielisesti. Hänen oli vaikea keskittyä heidän keskusteluunsa, Shawnin pullistelevat hauikset todella pääsivät oikeuksiinsa pojan nojatessa painoaan niihin... Lilyn vatsassa tuntui omituista, palavaa kutkutusta...
   "Mitä sinä mietit?" Shawn kysyi. Poika katseli hänen kasvojaan pieni hymynpoikanen huulillaan. Lilystä Shawnin hymy ol ihana, se oli suloinen ja jollakin tavalla paheellinen samaan aikaan.
   "Sinä olet aika nätti", Lily sanoi hymyillen.
   Shawn naurahti. "Sinä olet paljon nätimpi."
   He katselivat toisiaan silmiin hymyillen. Lilyn sydämessä ja rinnassa tuntui ihanaa lämpöä, joka tuntui leviävän joka puolelle hänen vartaloaan. Hän nosti kätensä Shawnin kasvoille ja kohottautui suutelemaan poikaa. Shawn hymyili hänen huuliaan vasten ja kiusoitteli kielellään tiensä hänen kieltään hyväilemään. Lily tunsi ihanalla tavalla olevansa ansassa Shawnin vahvojen käsien alla. Kutkutus Lilyn alavatsan tienoilla voimistui melkein kiduttavaksi poltteeksi ja häntä hengästytti, Shawnin paino hänen päällään tuntui hyvältä, ihan liian hyvältä... Shawnin suuret kädet lähtivät vaeltamaan hänen vartaloaan pitkin, sujahtivat hänen paitansa alle ja hivelivät hänen ihoaan...
   Paniikki lävisti Lilyn koko vartalon ja hän nousi hätkähtäen istumaan työntäen Shawnin pois päältään. "Lähdetään kävelylle", hän töksäytti.
   Shawn räpytteli silmiään epäuskoisesti ja tuijotti häntä. Pojan hiukset olivat hassun pörröiset. "Kävelylle", Shawn toisti painokkaasti, hämmentyneellä ja vähän turhautuneellakin äänellä.
   "Jep", Lily sanoi iloisesti ja kiemurteli pois sängyltä. "Minun tekee mieli mennä kävelylle."
   "Jaa", sanoi Shawn kuulostaen ärtyneeltä. "Minun tekee mieli jotakin ihan muuta."
   Lily oli hyvin tietoinen siitä, mistä Shawn puhui ja hän väisti pojan kiukkuisen ja loukkaantuneen katseen. "Kävely pistää veren kiertämään ja piristää kummasti", Lily sanoi teeskennellyn pirteällä äänellä.
   Shawn tuhahti, mutta nousi kuitenkin Lilyn sängyltä. "Minä tiedän paljon mieluisamman aktiviteetin, joka myös pistää veren kiertämään ja piristää huomattavan paljon enemmän", poika sanoi turhautuneena ja katsoi pistävästi Lilyä, kuin haastaen hänet puhumaan jättiläisestä huoneessa.
   Lilyllä ei ollut aikomustakaan keskustella Shawnin janoamasta aktiviteetista, hän ei todellakaan ollut valmis siihen. "Tule, mennään."
   Hän kumartui ottamaan Tulisalamansa sänkynsä alta ja katsoi sitten odottavasti Shawnia, joka katseli häntä epäuskoinen ilme kasvoillaan.
   "Emmekö me todella aio puhua tästä?"
   "Puhua mistä?" Lily kysyi ja kiskoi talvitakkinsa päälleen vältellen Shawnin katsetta.
   Shawn nappasi Tulisalaman Lilyn kädestä ja viskasi sen takaisin lattialle.
   "Hei - !" Lily tuohtui, mutta Shawn nosti kätensä hänen kasvoilleen ja kohotti hänen päätään, jotta he saattoivat katsoa toisiinsa silmiin.
   "Mitä sinä pelkäät, Lily?"
   Lily kohotti leukaansa uhmakkaasti. "En mitään."
   Shawn pyöräytti silmiään. "Pelkääthän. Sinä pelkäät minua."
   "Miksi minä pelkäisin sinua?"
   "Voisitko lakata teeskentelemästä, ettet tiedä mistä minä puhun?" Shawn kysyi turhautuneena. "Minä ymmärrän, että sinua pelottaa, enkä halua painostaa sinua mihinkään mihin et ole valmis, mutta suoraan sanottuna tämä alkaa olla aika turhauttavaa. Eikä vain aika, vaan aivan helvetin turhauttavaa. Minä haluan sinua."
   Lily huokaisi. "Minäkin haluan sinua."
   "Mikä sitten on ongelma?"
   "Ei ole ongelmaa", Lily mutisi. "Minä vain... en ole valmis."
   Shawn katseli häntä vakavana. "Tai sitten olet, mutta pelkäät jotakin, mistä et halua puhua minulle."
   Lilyä ärsytti. Shawn oli aivan liian tarkkanäköinen ja oli raivostuttavaa, että pojasta tuntui aivan luontevalta keskustella tästä asiasta. Lilyn teki mieli juosta karkuun, hän ei todellakaan halunnut seistä siinä Shawnin pistävän katseen alla ja paljastaa noloja pelkojaan. Mutta... ehkä Shawn ansaitsi kuulla totuuden.
   "Minä en ole koskaan ollut kenenkään kanssa", Lily sanoi vaikeana.
   Shawn hymyili. "Kyllä minä sen tiedän."
   "Ja sinä olet ollut kaikkien niiden aurorityttöjen kanssa... ja kiersit kolme vuotta Eurooppaa hurjastellen eurooppalaisten tyttöjen kanssa... ja tuskin sinä siveyden sipuli Tylypahkassakaan olit..." Lily ei kyennyt katsomaan Shawnia silmiin, häntä hävetti myöntää omat pinnalliset ja nolot ajatuksensa ääneen, mutta hän pakotti itsensä jatkamaan. "Minua pelottaa, että olen ihan tumpelo ja kokematon ja sinä tajuat, kuinka paljon siistimpää oli olla villi limamies, jolle tyttöjen kaataminen oli lasten leikkiä..."
   Shawn oli hiljaa. Lily pakottautui katsomaan poikaa silmiin. Shawnin silmissä oli vakava ilme, mutta pojan huulet olivat kääntyneet hymyyn.
   "En kaipaa limamiesaikojani", Shawn sanoi painokkaasti. "Sinun kanssasi olen niin paljon enemmän kuin se tyyppi, joka sai kenet tahansa tytön kellistettyä - "
   "Onko tämän puheen tarkoitus rohkaista minua?" Lily tuhahti.
   Shawn kehysti Lilyn kasvot käsiensä väliin. "En ole ikinä välittänyt kenestäkään tytöstä, niin kuin välitän sinusta, Lily. En ole koskaan kokenut tarvetta puhua kenenkään tytön kanssa, tai ikävöinyt ketään tyttöä tai nauttinut ihan vain siitä, että saan maata jonkun tytön vierellä ihan hiljaa. Sinun kanssasi kaikki on ihan toisin, sinun kanssasi minä haluan tehdä kaikkia noita asioita, ilman vaakamamboiluakin. Tosin mieluusti harrastaisin myös sitä sinun kanssasi, koska en ole koskaan halunnut ketään tyttöä niin kuin haluan sinua."
   Shawnin sanat hyökyivät Lilyn sisälle kuin lämmin aalto. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa, joten hän kohottautui varpailleen ja suuteli Shawnia.
   "Anteeksi", Lily kuiskasi vasten Shawnin huulia.
   Shawn puristi häntä sylissään. "Ei sinun tarvitse pyytää mitään anteeksi. Sinä olet valmis sitten kun olet ja minä otan siihen asti kylmiä suihkuja. Tule." Shawn irrottautui Lilystä ja nosti hänen Tulisalamansa lattialta. "Mennään kävelylle."
   Lily pyöritti päätään melkein ihailevasti. Kuin ihmeen kaupalla hän oli saanut napattua itselleen maailman ihanimman poikaystävän.

*

James astui Aurorian pyöreistä, tammisista ovista sisään. Lämmin ilma hyökyi hänen pakkasen kohmettamalle iholleen ihanasti ja hän ryhtyi kiskomaan punaisia nyrkkeilyhanskoja käsistään. Hän käveli suoraan ruokailusaliin ja vilkaisi seinällä hohtavaa kelloa, se näytti melkein kymmentä illalla.
   Ruokailusalissa istui myöhäisellä iltapalalla vain muutamia aurorikokelaita. Tobby-tonttu kaatoi juuri Michaelille, Summerille ja Jesselle teetä valtavasta ruskeasta pannusta ja Jamesin harmiksi Aqualine ja Ava kyhnyttivät toistensa kyljissä kiinni poikia vastapäätä.
   "Olitko sinä nyrkkeilemässä?" Jesse kysyi ihmeissään Jamesin lysähtäessä tämän viereen istumaan ja läväyttäessä hansikkaat pöydälle eteensä.
   "Jep", James myönsi. Hän aisti Avan ja Aqualinen katseet itsessään ja varoi mielenosoituksellisesti katsomasta lesbotyttöjä.
   "Tuossa ilmassa ja tähän aikaan?" Summer sanoi kysyvällä äänellä. Tytön kauniilla kasvoilla oli ilme, joka kieli hänen epäilevän Jamesin mielenterveyden laitaa. James ei voinut syyttää tyttöä, hän itsekin epäili mielenterveytensä laitaa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pikku hiljaa, mutta hyvinkin varmasti tulossa hulluksi ja syy siihen istui häntä vastapäätä ja kantoi kinuskinvärisiä hiuksia päässään.
   "Jep", James tokaisi taas kuivasti ja hymyili Tobbylle, joka oli kipittänyt hyllyvine askeleineen kaatamaan hänellekin teetä. "Kiitos, Tobby."
   Tonttu niiasi ja lähti sitten ruokailusalin perälle, josta pääsi keittiöön.
   James huokaisi teekuppiinsa. Hän oli naurettavan ihastunut Avaan, siitä ei päässyt mihinkään. Hän inhosi itseään heikkoutensa vuoksi, hän ei yksinkertaisesti voinut lakata ajattelemasta tyttöä ja näki kiduttavan kiihkeitä unia tytöstä joka ikinen yö. Hän oli livahtanut monena yönä Mimosan huoneeseen ja hukuttautunut tytön tuoksuun saadakseen Avan mielestään, mutta sekään ei auttanut. Itse asiassa Jamesista tuntui siltä kuin se olisi vain pahentanut tilannetta, sillä Mimosan vartaloa vasten painautuminen sai Jamesin sydämen muljahtelemaan pettyneenä siitä, ettei tyttö hänen allaan ollutkaan Ava. James olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen Avan mielestään, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä. Hän oli ansassa tytön ja tämän ärsyttävän lesborakastajan kanssa typerässä Auroriassa. James oli jopa harkinnut koulutusohjelman lopettamista, mutta oli sitten tajunnut olevansa naurettava, säälittävä ja epätoivoinen ja hylännyt ajatuksen.
   Muut aurorikouluttajat höpisivät niitä näitä. James aisti Avan tuijotuksen kasvoillaan, mutta pakottautui olemaan katsomatta tyttöä
    James ei jaksanut kuunnella aurorikokelastovereidensa jutustelua ja tuijotti keskittyneesti teekuppiaan. Hän mietti Jasperia, parasta ystäväänsä, jonka ruumiin joku hyypiö oli vallannut. Isä oli raivostuttavasti kieltäytynyt kerta toisensa jälkeen päästämästä Jamesia puhuttelemaan vale-Jasperia. James oli varma, että vartalonkaappaus oli tapahtunut halloween-iltana, silloin, kun Megan oli mutissut omituista latinarimpsuaan. "On tullut aika vapauttaa hänet", Megan oli kuiskannut. "Voin kanavoida tytöstä huokuvan voiman ja vapauttaa hänet, viimeinkin." Roxanne ja Jasper olivat molemmat menettäneet tajuntansa sokaisevan valon räjähtäessä ja Rox oli herännyt silmät valkoisina ja Jasper oli tuijottanut ihmeissään ympärilleen näyttäen siltä, kuin ei olisi tunnistanut Jamesia tai Roxannea lainkaan. Ja poika oli lähtenyt lätkimään heti noustuaan maasta, oikea Jasper ei olisi koskaan tehnyt niin siinä tilanteessa. Voodoo-Megan oli siis vapauttanut jonkun hyypiön suoraan Jasperin ruumiiseen... Jamesia karmi. Oliko Jasper oman vartalonsa vankina vai oliko poika kuollut? James ei saisi rauhaa ennen kuin saisi tietää, mitä helvettiä oikein oli meneillään. Ainoastaan vale-Jasper tiesi sen, mutta Harryn mukaan pojasta ei saanut irti ainoatakaan tiedonmurusta. James oli sitä mieltä, että hänen isänsä ei vain osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Hänen oli pakko päästävä puhuttelemaan vale-Jasperia, ihan pakko.
   "Hyi hitto, että tuolla on kylmä", kuului tuttu ääni ja Shawn lysähti Jamesin viereen penkille. Poika näytti siltä kuin olisi ollut koko illan pakkasilmassa.
   James siristi silmiään Shawnin laskiessa hänen Tulisalamansa pöydälle. "Sinä olet taas ryövännyt minun luutani. Hanki oma."
   "En helvetissä", Shawn töksähti ja kaatoi Tobbyn pöydälle hylkäämästä teepannusta itselleen teetä.
   James pyöräytti silmiään. "Mitä Tylypahkaan kuuluu?"
   "Sitä samaa. Fred ja Rox ovat toistensa kurkussa kiinni alvariinsa ja Lilyllä meinaa palaa pinna."
   "Mistä he oikein tappelevat?" James ihmetteli.
   "Ilmeisesti Rox jauhaa siitä, että haluaisi mennä jututtamaan vale-Jasperia ja Fred ei liiemmin pidä ajatuksesta", Shawn kertoi olkiaan kohauttaen.
   "Niinkö?" James kiinnostui ja hänen ajatuksensa ryhtyivät laukkaamaan. "Miksi Rox niin kiihkeästi haluaa jututtaa vale-Jasperia?"
   "Vale-Jasper oli luvannut auttaa Roxya saamaan näkönsä takaisin ja Rox ei jääräpäisesti saa sitä mielestään", Shawn kertoi. "Lily on sitä mieltä, että Roxanne on täysi pölvästi ja hänen pitäisi luovuttaa ja hyväksyä sokeutensa."
   James hieroi leukaansa. "Miten vale-Jasper oli muka meinannut saada Roxyn taas näkemään?"
   Shawn hymähti. "En ole ihan varma. Jotakin se hyypiö oli höpöttänyt Venäjälle ja Kreikkaan matkustamisesta. Täysi sekopää."
   "Aivan, aivan", James sanoi nyökkäillen. Hän pyöritteli tiedonmuruja päässään hetken aikaa ja tarttui sitten pöydällä makaavaan luudanvarteensa. "Minun pitää mennä."
   "Mihin sinä menet?" Shawn kysyi hölmistyneenä.
   "Minä ja Rox menemme puhuttelemaan vale-Jasperia", James sanoi ja virnisti ystävälleen. Hän vilkaisi pöydän toiselle puolella istuvaa Avaa ja kohtasi kinuskinväristen silmien tutkivan katseen. Hän riuhtaisi katseensa irti. "Moro!"
   "James!" Shawn huusi hänen peräänsä, mutta James vain heilautti kättään ja puolittain laukkasi ulos ruokasalista ja suoraan takaisin hyytävään pakkasilmaan.
   "James!" kuului käheä ääni ja James jähmettyi. Hän kääntyi katsomaan Avaa, joka sulki tammiset ovet perässään ja hytisi mustassa paidassaan ja pörröisissä tohveleissaan.
   "Mitä?" James kysyi ärsyyntyneenä siitä, että Ava oli seurannut häntä. Hän ei todellakaan halunnut puhua tytön kanssa.
   "Mihin sinä menet?"
   "Tylypahkaan", James tokaisi ja katsoi Avaa odottavasti. "Mitä asiaa?"
   "Minun pitää puhua sinun kanssasi", Ava sanoi ja näytti vaikealta.
   "Minun ei pidä puhua sinun kanssasi", James tokaisi. "Mene tyttöystäväsi luo, Ava."
   "Tämä on tärkeää", Ava sanoi. James saattoi nähdä tytön kasvoista, että tämän asia todella oli tärkeä, otsa oli vakavasti kurtussa ja huulet olivat totiset. Vastenmielisyys ja mielenkiinto ottivat Jamesin pään sisällä mittaa toisistaan. Vastenmielisyys voitti ja James asetti Tulisalamansa jalkojensa väliin.
   "Mene keskustelemaan tärkeistä asioista tyttöystäväsi kanssa", James ärähti. "Moikka!"
   Hän ponkaisi vauhtia portaasta ja lennähti ilmaan jättäen epäkohteliaasti hölmistyneen Avan seisomaan tammisten ovien eteen. James ei välittänyt etovista tunteista sisällään ja lensi harmaan taivaan alla ja antoi hyisen ilman piiskata kasvojaan. Tylyaho hänen allaan oli pimeä ja nukkui sikeästi.
   James lensi Tylypahkan suojataikojen läpi ja suoraan rohkeikkotornin korkeimmalle ikkunalle. Hän näki ikkunan takana Lilyn harjaavan pitkiä hiuksiaan peilin edessä ja Gabriellan makaamassa mahallaan sängyllään ja raapustavan jotakin kärsineeltä näyttävään kirjaseen.
   James koputti ikkunaan ja tytöt hätkähtivät. Lilyn suu loksahti auki. James virnisti ja avasi ikkunan taikasauvallaan. Hän liihotti tyttöjen makuusaliin ja pomppasi alas luudaltaan. "Hyvää iltaa, pikkusisko ja Gabriella."
   Lily toljotti häntä. "Mitä sinä täällä teet?"
   "Tulin ajamaan sinut raivon partaalle", James kertoi ja katseli ympärilleen ällöttävän vaaleanpunaisessa huoneessa. "Missähän sokea ystävättärenne on?"
   "Vessassa", Gabriella kertoi huvittuneena. "Mitä asiaa sinulla Roxannelle on?"
   "Ei, ei, ei, ei!" Lily huudahti ja siristeli sinisiä silmiään Jamesille. James astui muutaman askeleen taaksepäin pikkusiskon lähestyessä häntä sormi toruvasti ojossa. "Minä tiedän, mitä sinä aiot, Jamie, ja minä en suostu siihen!"
   James virnisti. "Harmi, etten tullut kysymään sinulta lupaa."
   Kylpyhuoneen oveen kolahti jokin ja Roxannen ääni huudahti tukahtuneesti: "Helkkari!"
   Gabriella huokaisi. "Hän törmäsi taas oveen."
   James katsoi merkitsevästi raivostuneelta näyttävää Lilyä. "Näetkö? Rox tarvitsee selkeästi ritarillista apuani."
   Lily kiristeli hampaitaan. "Tarkoitat varmaan, että hän tarvitsee murhaaja-vale-Jasperin apua?"
   "Ihan miten vain haluaa asianlaidan muotoilla." James taputti pikkusiskoaan olalle, mutta Lily väisti inhoava ilme kasvoillaan.
   "Sinä et vie häntä minnekään!"
   Roxanne avasi kylpyhuoneen oven. "Vie ketä minnekään? Mitä täällä tapahtuu?"
   James astui Roxannen luokse Lilyn varoittavasta katseesta huolimatta ja tarttui serkkunsa käteen. "Iltaa, rakas Roxyseni, minä tulin täyttämään toiveesi."
   Roxanne räpytteli valkoisia, pelottavia silmiään. "Jamie? Mitä sinä höpötät?"
   "Haluaisitko lähteä kanssani jututtamaan vale-Jasperia?" James kysäisi suloisesti.
   "Ei!" Lily kiljaisi.
   "Joo!" Roxanne huudahti, tarttui Jamesin kasvoihin ja suuteli häntä suoraan suulle kovaäänisesti. "Jamie, sinä olet minun lempiserkkuni!"
   James nauroi. "Minäkin sinua, murunen."
   "Te ette mene minnekään!" Lily huudahti.
   Roxanne ja James tuhahtivat molemmat yhteen ääneen. "Yritä estää", Roxanne sanoi ivallisesti. "Mennään, Jamie."
   James talutti Roxannen luudanvartensa luokse. Lily kiskaisi taikasauvansa esiin ja osoitti heitä kiukkuisesti.
   James huokaisi melkein säälivästi. "Rakas pikkusiskoseni, minä osaan torjua kaikki osaamasi loitsut silmät kiinni ja kuperkeikkoja tehden. Älä pakota minua lyömään sinuun vartalolukkoa."
   Lily mulkoili häntä, mutta laski sauvansa. "Sinä olet täysi tolvana, Jamie."
   James virnisti. "En minä sitä kiistäkään."
   James asetti Tulisalamansa jälleen jalkojensa väliin ja puolittain nosti Roxannnen taakseen. Roxanne kietoi kätensä tiukasti hänen ympärilleen ja James heilutti kättään iloisesti kiukkuiselle Lilylle ja hiukan hämmentyneelle Gabriellalle. "Hyvää yötä, arvon leidit!"
   Niine hyvineen James liihotti Roxannen kanssa ulos. Roxanne nauroi iloisesti. "Jee!"
   James hymyili. Hän lensi Tylypahkan porttien ulkopuolelle ja laskeutui maahan. Hän piilotti Tulisalamansa läheiseen puskaan ja meni sitten ottamaan Roxannea kädestä. "Ilmiinnytään ministeriön sisäänkäynnille."
   Roxanne nyökkäsi tomerasti ja toistensa käsiä puristaen he antautuivat puristavalle tyhjyydelle.

*

"Auttakaa! Auttakaa minua!" Roxanne kiljui niin, että ministeriön pohjimmaisen kerroksen käytävät kaikuivat hänen kimeästä äänestään. "AUTTAKAA!"
   "Mikä hätänä?" kysyi hätääntynyt, möreä ääni pimeydestä ja Roxanne pidätteli kasvoilleen pyrkivää virnistystä. Kuului kova suhahdus ja sitten mätkähdys ja Roxanne tiesi, että James oli tainnuttanut vale-Jasperin huonetta vartioivan aurorin.
   "Hieno esitys, serkkuseni", Jamesin ääni kehaisi ja Roxanne puristi serkkunsa kättä tämän kietoessa kätensä hänen ympärilleen. "Tule, mennään."
   James talutti häntä eteenpäin ja heidän askeleensa kopisivat käytävällä. James kuiskasi hiljaa: "Alohomora." Nariseva ovi avautui ja he kävelivät sisään vale-Jasperin vankihuoneeseen. Ovi sulkeutui heidän takanaan.
   "Kappas", kuului Jasperin ääni, poika kuulosti ilahtuneelta. "Roxanne."
   "Terve, vale-Jasper", Roxanne tervehti poikaa. "Mitä kuuluu?"
   "Paskaa", Jasper sanoi hyväntuulisesti. "Olen mädäntynyt tässä huoneessa kaksi viikkoa vain siksi, että luulin sen hullun blondin yrittävän tappaa minut ja päätin ehtiä ensin."
   "Kuinka kurjaa", James sanoi ja Roxannea nauratti serkun äänestä huokuva epäaito myötätunto. "Kuka sinä olet?"
   "No, en ainakaan Jasper", vale-Jasper sanoi huvittuneella äänensävyllä, "mutta senhän te olette tainneet arvatakin."
   "Me tulimme tekemään sinun kanssasi diilin", James kertoi. Roxanne saattoi aistia Jasperista huokuavan mielenkiinnon.
   "Minkälaisen diilin?"
   "Me päästämme sinut vapaaksi, jos kerrot kuka olet", Roxanne kertoi.
   Jasper oli hetken aikaa hiljaa. "Tuletko sinä minun kanssani Venäjälle ja Kreikkaan, niin kuin lupasit?"
   "Autatko sinä minua samaan näköni takaisin, niin kuin lupasit?" Roxanne heitti takaisin.
   "Autan", Jasper sanoi vakavasti.
   Roxanne olisi halunnut nähdä Jamesin kasvot nähdäkseen, mitä mieltä poika oli. James taisi aistia hänen tuntemuksensa, sillä serkku puristi Roxannen kättä muutaman kerran kuin antaen tukensa hänelle.
   "Mistä me tiedämme, että sinuun voi luottaa?" James kysyi.
   "Ette te voikaan", Jasper sanoi, "mutta minä pidän lupaukseni. Jos Roxanne auttaa minua, minä autan häntä."
   "Missä minun pitää sinua auttaa?"
   "Minä haluan ruumiini takaisin", Jasper sanoi. "Sinussa on mustaa magiaa ja sinun avullasi voin palata ruumiiseeni tästä vartalosta."
   "Mustaa magiaa?" Roxanne toisti hölmistyneenä. "Onko minussa mustaa magiaa?"
   "On", Jasper sanoi, "siksi sinä olet menettänyt näkösi, sinun on otettava kaikki voimasi vastaan, jotta näkösi palautuu. Mustan magian voimat täyttivät sinut halloweenina, veikkaisin että sinä täytit silloin seitsemäntoista, eli tulit täysi-ikäiseksi."
   "Ei kuulosta järin järkevältä", James tokaisi.
   Jasper tuhahti. "Totta se on."
   "Kuka sinä olet?" James kysyi haastavalla äänellä.
   Jasper oli hetken aikaa hiljaa. "Nimeni on Jacob."
   "Jacob?" James toisti hitaasti. "Niin kuin Jacob Blom?"
   "Jep."
   "Jacob Blom?" Roxanne toisti. "Onko Jasperilla veli?"
   "Oli veli", James sanoi miettiväisellä äänellä. "Hän katosi kauan sitten... Oletko sinä siis kuollut? Mutta - entä Jasper?"
   "Jasper on kunnossa", Jacob sanoi rauhallisesti. "Hän saa vartalonsa takaisin, kun minä saan omani. Minun ruumiini on Dumstrangissa, Venäjällä. Meidän on haettava se ja mentävä sitten Kreikkaan, Ateenaan, muinaisten mustan magian noitien taikaraunioille. Roxanne pystyy voimillaan vapauttamaan henkeni takaisin ruumiiseeni ja voi samalla ottaa mustan magian voimat vastaan ja hänen näkönsä palautuu."
   Syntyi hyytävä hiljaisuus. James karisti kurkkuaan. "Ei kukaan voi palata kuolleista. Tässä on jotakin hämärää."
    "Megan on perehtynyt mustaan magiaan ja pystyi sitä käyttäen tuomaan henkeni veljeni ruumiiseen, vain identtiset kaksoset pystyvät tällä tavalla jakamaan ruumiinsa, pystyin palata takaisin vain siksi, että Jasper on identtinen kaksoisveljeni." Jacobin ääni oli turhautunut. "Miksi minä valehtelisin? Ei minulla ole syytä valehdella. Päästäkää minut vapaaksi, niin minä ja Roxanne lähdemme matkaan. Kaikki voittavat."
   "Kannatetaan", Roxanne sanoi vaisusti.
   Jamesin käsivarsi puristui tiukemmin, suojelevaisesti Roxannen ympärille.  "Minä tulen mukaan."
   "Sinut potkitaan pois Auroriasta", Roxanne tuhahti ja pyöritti päätään. "Ei minulla ole hätää. Minä luotan häneen."
   "Minä en", James tuhahti takaisin. "Minä tulen mukaan."
   "Minä voin vannoa rikkumattoman valan", Jacob sanoi. "Minä lupaan, etten anna hänelle sattua mitään pahaa ja tuon hänet takaisin vahingoittumattomana."
   Roxanne puristi Jamesia. "Kaikki hyvin, Jamie."
   Roxanne saattoi kuulla Jamesin empivän. James nykäisi itsensä irti Roxannesta ja asteli kohti Jacobin ääntä. "Rikkumaton vala sitten."
   Roxanne olisi kovasti halunnut nähdä, mitä tapahtui. Kuului kahinaa ja sitten iho läiskähti vasten ihoa.
   "Rox, tule, sinä olet sitoja."
   Roxanne puristi taikasauvaansa ja astui Jamesin ääntä kohti. James tarttui häneen ja ohjasi hänen sauvansa tämän ja Jacobin ristittyjen käsien päälle.
   Roxanne rykäisi. "Oletteko valmiina?"
   "Jep", James ja Jacob sanoivat yhteen ääneen.
   "Lupaatko sinä, Jacob Blom, tuoda Roxanne Weasleyn matkanne jälkeen elossa ja vahingoittumattomana takaisin Tylypahkaan?"
   "Lupaan."
   Roxanne tunsi sauvansa tärisevän ja kuului sointuvaa, ilmassa kimaltelevaa ääntä ja Roxanne tiesi rikkumattoman valan onnistuneen.
   "Selvä sitten", Jacob sanoi iloisesti. "Lähdetään."
   James tarttui Roxanneen ja halasi häntä tiukasti. "Onnea matkaan, murunen."
   Roxanne suukotti Jamesin poskea. "Kiitos, Lohikäärmerakastaja."
   
   
   
   
   
   
   
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 30. osa 16.1.
Kirjoitti: jacoblove - 17.01.2014 10:16:48

31. Magiaa

Roxanne rysähti maahan ja pieni kivun aikaansaama äännähdys karkasi hänen suustaan, kun hän kolautti häntäluunsa ikävästi kovaan jäähän.
   Vahvat kädet tarttuivat hänen käsiinsä ja nostivat hänet vaivattomasti ylös kohmeisesta maasta. "Mikä tuo inahdus oli?" Jacob kysyi huvittuneena. Kuului kilahdus, Jacob oli varmaankin heivannut heidän porttiavaimensa johonkin kädestään.
   "Häntäluuni kuoli", Roxanne tokaisi arvokkaasti.
   "Kuulostit ihan itikalta", Jacob nauroi.
   Roxanne tuhahti ja haisteli ilmaa. "Olemmeko me Venäjällä?"
   "Moskovan kaupungissa", Jacob myönsi.
   Roxanne nyrpisti nenäänsä. "Venäjä haisee ummehtuneelta pakkaselta."
   Jacob nauroi, kiherrys tuntui kumpuavan syvältä pojan rinnasta ja Roxanne kummasteli ääntä. Myös Jasperin nauru oli ollut hykertelevää, mutta se oli päässyt vain harvoin ilmoille. Ilmeisesti Jacob nauroi helpommin kuin kaksoisveljensä.
   Roxanne kuuli Jacobin vetävän ilmaa syvästi nauttien sisäänsä. "Mikään ei voita koti-ilmaa."
   Roxanne irvisti. "Onko Moskova sinun kotisi vai?"
   Kuului nopea kahadus, mistä Roxanne päätteli Jacobin kohauttaneen olkapäitään. "Opiskelin seitsemän vuotta Dumstrangissa. Tule. Meidän täytyy löytää jokin motelli."
   "Motelli?" Roxanne toisti. Jacob oli lähtenyt taluttamaan häntä eteenpäin. Heidän askeleensa kopisivat maata vasten, Roxanne oli melkein varma, että katu oli päällystetty mukulakivillä. "Miksi meidän pitää löytää motelli?"
   "No, kello on kaksitoista yöllä ja minua väsyttää. Matka Dumstrangiin kestää jonkin aikaa ja minä lähden sinne mieluummin levänneenä ja maittavan aterian syönneenä."
   Roxannen maha kurisi kuin yhtyen Jacobin mielipiteeseen. "Okei, kuulostaa ihan hyvältä. Kai."
   Jacob naurahti. "Näkisitpä tämän torin."
   "Minkä torin?"
   "Olemme Punaisella torilla", Jacob kertoi. "Tuolla on Pyhän Vasilin katedraali, se on upea."
   "Varmasti on", Roxanne tuhahti purevasti.
   Jacob hymähti. "Älä huoli. Huomenna sinä näet taas."
   Roxanne ei ihan täysin kyennyt uskomaan Jacobin sanoihin, vaikka ei mitään muuta koko maailmassa toivonutkaan. "Ehkä."
   Jacob talutti häntä vielä jonkin aikaa eteenpäin. Sitten tämä pysähtyi, avasi iloisesti kilisevän oven ja työnsi Roxannen sisään johonkin lämpimään.
   "Motelli?" Roxanne kysäisi.
   "Jep." Jacob jätti Roxannen seisomaan hölmösti keskelle lattiaa. Roxannella oli turvaton olo seistessään autiossa pimeydessä ja hän kauhoi ilmaa ympärillään etsien jotakin kiinnekohtaa, mistä pitää kiinni. Hän kuuli Jacobin puhuvan omituista, kiemuraista kieltä ilmeisesti huonetta varaten.
   Kohta Jacon palasi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Roxanne loi poikaan mulkaisun. "Oppitunti numero yksi, älä koskaan jätä sokeaa henkilöä seisomaan keskelle ei mitään, vaan etsi hänelle aina tukipiste, johon nojautua."
   Jacob hymähti. "Sori. Tule, varasin meille huoneen."
   "Ai, sitäkö se oli? Kuulosti siltä kuin olisit röhkinyt ja murissut samaan aikaan."
   Jacob nauroi taas ja Roxanne ihmetteli, miksi ääni sai hänen vatsansa kihelmöimään kummallisesti. He kävelivät rappusia ylöspäin. Motelli haisi hieman ummehtuneelta ja Roxanne oli jokseenkin varma, ettei paikka ollut kovinkaan tyyris vaan enemmänkin nuhjuinen.
   "Olemmeko me samassa huoneessa?" Roxanne kysyi epäilevällä äänellä Jacobin työntäessä hänet oven avattuaan johonkin huoneeseen, joka haisi vieläkin nuhjuisemmalta kuin käytävä, josta he olivat tulleet.
   "Jep." Kuului kahinaa, Jacob riisui takkiaan.
   Roxanne risti kätensä puuskaan. "Entä jos minä en halua nukkua sinun kanssasi samassa huoneessa?"
   "Sitten neiti on hyvä ja kipittää alakertaan pulittamaan itselleen huoneen", Jacob tokaisi.
   Roxanne tuhahti. "Sinulla ei selkeästikään ole herrasmiehisiä tapoja."
   "Ei selkeästikään", Jacob sanoi painokkaasti. Kuului nitinää, Jacob oli ilmeisesti heittäytynyt sängylle. "Tilasin meille sapuskaa, se tulee ylös kohta."
   "Mitä sapuskaa?" Roxanne kysyi epäluuloisesti ja kauhoi jälleen ilmaa ympärillään etsien seinää tai jotakin, mistä ottaa tukea. "Sinä teit sen taas!"
   Jacob oli hetken hiljaa ja purskahti sitten nauruun. "Näytät huvittavalta. Vähän niin kuin kömpelöltä aave-paviaanilta."
   Roxanne murisi. "No, ihan varmasti, mutta kiva, että se huvittaa sinua!"
   Jacon nauroi edelleen liikahtaessaan ja ojentuessaan tarttumaan häntä kädestä kiinni. Poika veti hänet luokseen ja ohjasi hänet istumaan sängylle, joka tuntui yllättävän mukavalta ja pehmeältä.
   Hetken aikaa oli hiljaista. Roxanne mietti ihmeissään olevansa Jasperin kadonneen kaksoisveljen kanssa Venäjän Moskovassa nuhjuisessa hotellissa. Omituista tilannetta höysti se, että Jacob oli veljensä ruumiissa ja oli tappanut Roxannen kaksoisveljen tyttöystävän.
   Roxanne tunsi paniikin alkavan piiskata mieltään ja hän työnsi hätäisesti sekavat ajatuksensa taka-alalle.
   "Miksi sinä olet kuollut?" Roxanne töksäytti.
   Jacob naurahti hieman katkeran kuuloisena. "Minut murhattiin."
   "Kuka sinut murhasi?"
   "Lauma kusipäitä."
   "Ja he tappoivat sinut tuosta noin vain, ilman minkäänlaista syytä?" Roxanne kysyi järkyttyneenä.
   Jacob tuhahti. "Dumstrangissa on hieman erilaista porukkaa kuin Tylypahkassa ja aikalailla erilainen meininkikin. Siellä oli osattava pitää puolensa, jos halusi selvitä hengissä."
   "Huligaanit", Roxanne tuhahti halveksuvasti. "Ilmeisesti sinä et siis osannut pitää puoliasi."
   "Ilmeisestikään en", Jacob tokaisi inhoavasti, "joten onko mikään ihme, että sinun veljesi blondin yrittäessä tappaa minut reagoin vaistomaisesti?"
   "Olisit voinnut vain tainnuttaa hänet", Roxanne kivahti.
   "Minua suututti! Jos hän olisi osunut minuun, minun veljeni olisi kuollut!"
   "Ei tuo ole mikään puolustus!"
   "Ei minun tarvitse puolustella itseäni kenellekään, eikä etenkään sinulle!"
   "Sinä tapoit Georgiannan, totta helkkarissa sinulla pitäisi olla naseva puolustuspuhe asiaa koskien!"
   "No, eipä ole, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa!"
   Oveen koputettiin ja kirahtelevaa kieltä puhuva nainen keskeytti heidän kiivaan väittelynsä ja toi heille ihanalta tuoksuvaa ruokaa. Jacob ja nainen kirahtelivat toisilleen hetken aikaa, kunnes nainen poistui ja sulki oven perässään.
   Jacob tyrkkäsi haarukan Roxannen käteen. "Siinä. Tilasin sinulle kasvisrisottoa."
   Roxanne räpytteli silmiään. "Sinä siis muistit, etten syö lihaa?"
   "Totta helvetissä muistin, kun kerran kilisit kuin villiintynyt talitintti viime kerralla niistä makkaranpalasista."
   Roxanne ei ymmärtänyt, miksi oli niin liikuttunut typerästä kasvisrisotosta. He söivät vaitonaisina ruokaansa, kasvisrisotto oli yllättävän hyvää. Roxannea ärsytti Jacobin välinpitämättömyys Georgiannan kuolemaa kohtaan, poika olisi voinut osoittaa edes jonkinlaista katumusta aiheuttamastaan viattoman ihmisen kuolemasta.
   Jacob huokaisi. "Sinun pelottavat silmäsi lävistävät minua jääpuikoilla. Voisitko lopettaa tuomitsemiseni? Se on ärsyttävää."
   "Voisit edes pyytää anteeksi", Roxanne tokaisi hyytävällä äänellä.
   Jacob huokaisi uudelleen. "Hyvä on sitten. Anteeksi, että tapoin ystävänne."
   "Et saa", Roxanne hymähti.
   Jacob puuskahti äänellä, joka oli joko huvittunut tai närkästynyt, Roxanne ei ollut täysin varma.
   He söivät ruokansa loppuun hiljaisina. Jacob keräsi heidän ruokailuvehkeensä pois sängyltä ja tuli sitten jälleen sängylle makaamaan. "Pimi", poika kuiskasi hiljaa. "Käydään nukkumaan. Huomenna on pitkä päivä."
   Roxanne hapuili käsillään sängyn petivaatteita, mutta osui vahingossa Jacobiin. Hän hätkähti, pojan vartalo oli jäntevä ja voimakas hänen käsiensä alla ja hänen alavatsaansa kouraisi. Jacob äännähti yllättyneenä, muttei sanonut mitään.
   Roxanne kaivautui pehmeän peiton alle.
   "Älä vie koko peittoa", Jacob nurisi.
   "Vienpäs", Roxanne kivahti. "Täällä on jäätävää."
   Jacob tuhahti ja kiskoi peittoa itselleen, Roxanne puristi tiukemmin muhkeaa untuvaa itseään vasten. Hetken he painivat peitosta taistellen tuskastuneesti tuhisten.
   "Kompromissi?" Jacob älähti lopulta. "Molemmat saavat yhtä paljon peittoa."
   "Minä olen nainen, minun pitäisi saada isompi pala peittoa", Roxanne vastusti.
   "Minä olen isompi, joten oikeasti minun pitäisi saada enemmän peittoa!"
   Roxanne puristi hampaitaan yhteen. "Selvä, kompromissi sitten."
   Jacob tuhahti ja leväytti peiton ilmaan niin, että se laskeutui hitaasti, tasapuolisesti heidän molempien päälle.
   He olivat hiljaa. Roxanne sulki silmänsä, mutta tunsi olonsa täysin virkeäksi. Jacobin vartalosta huokuava lämpö teki hänet levottomaksi. Pieni välimatka heidän välissään tuntui olevan täynnä kummallista vetovoimaa. Roxanne tunsi melkein kiduttavaa halua painautua lähemmäksi poikaa ja yritti pitää mielessään, kuka tämä oikeasti oli.
   Heidän varpaansa hipaisivat toisiaan peiton alla ja Roxannen vatsaa kouraisi. Kauhistuneena hän tajusi hengityksensä muuttuvan raskaaksi ja samaan aikaan Jacob hänen vieressään hengitti yhtäkkiä paljon kovemmalla äänellä kuin aikaisemmin.
   Tämä on hullua, Roxanne ajatteli lievästi kauhuissaan hurjan kiihottumisen hyökyessä hänen vartaloonsa, täyttäessä jokaisen hänen vartalonsa sopukan. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän melkein kivuliaasti hänen rintansa alla ja hän puristi käsiään nyrkkiin. Hän tunsi melkein epätoivoista halua koskettaa Jacobia... järkevät ajatukset lipuivat jonnekin hyvin kauas ja Roxanne tunsi vain pakottavan kutinan alavatsansa tienoilla.
   Jacob liikahti ja Roxanne saattoi tuntea pojan hengityksen kasvoillaan. Roxanne ei mahtanut itselleen mitään, hän kohotti kätensä ja kosketti Jacobin kasvoja. Parransänki tuntui karhealta hänen pehmeää ihoaan vasten. Jacob äännähti tukahtuneesti, kiskaisi Roxannen lähemmäksi itseään, painoi hänet tiukasti vartaloaan vasten ja painoi huulensa hänen huulilleen.
   Kukaan ei ollut koskaan suudellut Roxannea sillä tavalla. Sekavat, hyökyävät tunteet läikähtelivät hänen sisällään ja hän ei voinut ajatella muuta kuin haluavansa lisää, lisää, lisää, hän ei yksinkertaisesti voinut lopettaa eikä todellakaan halunnut. Jacobin huulet omistivat hänen huulensa, maistelivat ahnaasti, heidän makunsa sekoittuivat toisiinsa luoden huumaavan yhdistelmän. He huohottivat toistensa huulia vasten. Roxanne kohotti vaistomaisesti lanteitaan Jacobia vasten ja pojan kädet sujahtivat hänen alleen ja painoivat hänen lanteita vieläkin lähemmäksi, Roxanne tunsi pojan sykkivän kovana itseään vasten -
   Yhtäkkiä Jacob vetäytyi kauemmaksi hengittäen raskaasti. "Ei helvetti."
   Roxanne jähmettyi ja järkevät ajatukset palasivat hyökyen takaisin hänen mieleensä. "Mitä helvettiä minä oikein teen?" hän kuiskasi järkyttyneenä, hengittäen hänkin edelleen raskaasti. "Mitä helvettiä minä oikein teen?"
   Jacob tarttui hänen leukaansa. "Minä en tee tätä veljeni vartalossa, Roxanne."
   "Minä en voi tehdä tätä ollenkaan!" Roxanne kivahti. "Sinä tapoit minun veljeni tyttöystävän!"
   "Sitäkö sinä nyt taas mietit?" Jacob kivahti kuulostaen loukkaantuneelta.
   "Joo, vähän myöhässä vain!" Roxanne parahti. "Minä olen idiootti!"
   "Niin oletkin!" Jacob huudahti.
   Roxanne tunsi loukkaantumisen hyökyävän sekasortoisten, järkyttyneiden ajatustensa sekaan. "Ei, ei, vaan sinä olet idiotti! Sinä aloitit tämän!"
   "Minä aloitin? Sinä se henkäilit minun kasvoilleni ja sivelit varpaillasi minua viettelevästi!"
   "Sinäpäs!" Roxanne kivahti.
   "Sinä!"
   "Sinä!"
   "Me voimme jatkaa tätä vaikka koko yön", Jacob ärähti.
   "Joten voisit myöntää olevasi syypää kaikkeen, niin voisimme käydä nukkumaan!"
   "Sinä olet sitten ärsyttävä", Jacob tuhahti inhoavasti.
   "Sinä olet vieläkin ärsyttävämpi."
   "Sinä."
   "Sinä."
   "Aargh!" Jacob älähti ja liikahteli mielenosoituksellisen isoilla liikkeillä. "Hyvää, yötä, Roxanne!" poika kivahti kiukkuisesti ja nykäisi peittoa selkä Roxanneen päin kääntyneenä. Roxanne tuhahti ja käänsi Jacobin selälle selkänsä nykäisten hänkin peittoa.
   "Hyvää yötä, Jacob!" hän vastasi samalla, ivallisella äänensävyllä takaisin.

*

Dumstrangiin mentiin jonkinlaisella maanalaisella vehkeellä, joka muistutti Roxannea jästien huvipuistojen vuoristoradoista tai Irvetan maanalaisesta. Jacob oli kertonut heidän viilettävän jonkinlaisen järven alla Roxannen kysyessä missä helkkarissa he oikein olivat.
   Aamu oli kulunut vaivaantuneen ja kiukkuisen hiljaisuuden vallitessa. Roxanne ei voinut uskoa olleensa todella niin typerä, että oli antanut Jacobin suudella itseään ja oli vieläpä vastannut suudelmaan kiihkeästi. Poika oli tappanut Georgiannan! Ja kaiken lisäksi oli vielä ärsyttävä, salaperäinen, välinpitämätön, epäherrasmiesmäinen ja itsekäs. Ei todellakaan Roxannen tyyppiä muutenkaan siis. Hän halusi miehen, joka kunnioitti, huomioi ja arvosti häntä, kohteli häntä kuin herrasmies ja jolla oli samanlaiset elämänarvot kuin hänelläkin. Jacob ei osunut mihinkään näistä vaatimuksista.
   Vaunut, joilla he olivat matkustaneet järven alla pysähtyivät äkisti. Jacob tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi hänet hieman kovakouraisesti ylös kovalta penkiltä. "Tule. Olemme perillä."
   "Kiva", Roxanne tokaisi kuivasti.
   He kävelivät eteenpäin, askeleet kopisivat puista lattiaa vasten. Roxannella oli kumma tunne, että he olivat jonkinlaisella laiturilla.
   "Missä me olemme?" Roxanne kysyi ärsyyntyneenä siitä, että joutui puhumaan Jacobille.
   "Dumstrangissa", kertoi Jacob. "Linna on tuolla edessä, kivisellä saarella, vähän niin kuin Azkabankin. Mutta me emme mene nyt sinne."
   "Niin niin, me haemme sinun ruumiisi", Roxanne sanoi ja häntä kummallisesti nauratti ja itketti tosiasian hullunkurisuus. "Missähän se mahtaa olla?"
   "Järvessä", Jacob tokaisi.
   "Järvessä?" Roxanne kirahti. "Miksi sinun ruumiisi on järvessä?"
   "Koska kusipäät, jotka tappoivat minut, heivasivat ruumiini sinne. Tule." Jacob talutti häntä eteenpäin, pysähtyi ja loikkasi sitten jonnekin. Kuului laineiden liplatusta ja Roxannesta tuntui, että Jacob oli hypännyt jonkinlaiseen veneeseen.
   "Hyppää alas", Jacob kehotti.
   "Hyppää alas? En varmasti hyppää!" Roxanne kivahti.
   "Voisitko lakata olemasta niin ärsyttävä? Minä otan sinut kyllä vastaan."
   "Minkäs minä luonteelleni voin. Ja et kuitenkaan ota."
   Jacob veti ilmaa sisäänsä närkästyneenä ja yhtäkkiä Roxanne tunsi pojan kietovan kätensä hänen jalkojensa ympärille ja nostavan hänet alas luokseen kuin hän olisi ollut kevyt perunasäkki. Jacob ohjasi hänet istumaan puiselle penkille.
   "Siinä. Istu siinä ja ole ihan hiljaa, kokeile jos se mitenkään onnistuu sinulta."
   "No, kokeillaan", Roxanne tokaisi kuivasti.
   Jacob tuhahti ja tämän askeleet kopisivat. Vene, jossa he ilmeisesti olivat keinahteli lempeästi. Laineet liplattivat joka puolella.
   Vene liikkui, Roxanne tunsi kasvoillaan hempeän tuulen ja hän haisteli ilmaa, se maistui järviseltä.
   Oli hiljaista. Jostakin kuului pöllön huhuilua. Roxanne ei tiennyt, kuinka kauan he soutivat eteenpäin, mutta lopulta he kuitenkin pysähtyivät.
   "Tässä jossakin", Jacob mutisi itsekseen. "Minä sukellan nyt. Odota siinä."
   "No ei, kun lähden uimaan karkuun", Roxanne tokaisi.
   Jacob tuhahti, vene keikahti ja kuului molskahdus, josta Roxanne päätteli Jacobin hypänneen järveen.
   Jacob oli veden alla niin kauan, että Roxanne alkoi pelätä pojan hukkuneen. Ei pojan vuoksi, vaan itsensä vuoksi - miten hän muka osaisi suunnistaa pois järven keskeltä? Kaikkoontuakaan Dumstrangin lähettyvillä ei voinut, niin Jacob oli sanonut.
   Roxannen helpotukseksi lopulta kuului uusi molskahdus ja hän kuuli Jacobin haukkovan henkeään.
   "Löysitkö sinä itsesi?" Roxanne kysäisi.
   "Jep."
   Kuului taian sihinää ilmassa ja kohta jokin tömähti veneeseen. Roxannen kurkkua kuristi, kun hän tajusi sen jonkin olevan todella Jacobin ruumis.
   Jacob kiipesi veneeseen ja kuivasi vaatteensa taikasauvallaan. Sitten vene alkoi jälleen liikkua.
   "Minua kiinnostaa, näytätkö sinä ruumiiseen palatessasi siltä kuin olisit ollut järven pohjassa kuolleena?" Roxanne kysäisi suloisesti. "Kauanko se on edes ollut tuolla?"
   Jacob hymähti. "Yli kolme vuotta."
   "Yli kolme vuotta?" Roxanne toisti. "Oletko sinä ollut kuolleena yli kolme vuotta?"
   "Niinhän minä juuri sanoin. Ja eiköhän Megan osaa tehdä jonkinlaisen voodoo-jutun niin, että ruumiini näyttää jälleen hemaisevalta itseltäni."
   "Megan?" Roxanne toisti. "Miten Megan tähän touhuun liittyy?"
   "Hän oli vähän niin kuin tyttöystäväni", Jacob kertoi.
   "Sinun tyttöystäväsi?" Roxanne kähähti. "Minä luulin hänen olleen vähän niin kuin Jasperin tyttöystävä."
   Jacob naurahti välinpitämättömästi. "Okei."
   He olivat jälleen hiljaa. Sitten Jacob karisti kurkkuaan. "Millainen hän on? Jasper."
   Roxanne hämmästyi kysymystä. "Ihana hän on. Kohtelias, huumorintajuinen, herrasmies, mahtava loitsuissa. Motivoiva professori. Aika hiljainen hän on aina kyllä ollut, jotenkin vetäytyvä. Miten niin?"
   "Kunhan mietin", Jacob mutisi.
   "Miksi te ette tunne toisianne?" Roxanne kysyi ihmeissään.
   Jacob naurahti katkerasti. "Se on aika pitkä ja raaka juttu. Meidät pakotettiin erillemme, kun olimme kahdeksanvuotiaita. En edes tiennyt Jasperin olevan elossa ennen kuin kuolin ja Megan kertoi minulle."
   "Megan kertoi sinulle, kun olit kuollut?" Roxanne toisti. "Taisit olla vähän liian kauan veden alla."
   "Hah. Megan ja minä pystyimme puhumaan, vaikka olinkin tuonpuoleisessa", Jacob kertoi virnistystä äänessään. "Sinäkin pystyt siihen kohta."
   "Pystyn mihin?" Roxanne kähähti.
   "Pystyt puhumaan tuonpuoleiseen. Voit puhua äitisi kanssa jälleen."
   Roxannen vatsassa muljahti. "Sinä huijaat."
   Jacob tuhahti. "Miten vain."
   Vene kolahti laituriin. Jacob nosti Roxannen ylös laiturille ja hyppäsi sitten itse perässä. Roxanne oletti pojan liikuttavan kuollutta ruumistaan taikasauvalla.
   "Eivätkö ihmiset ihmettele, kun sinä leijutat ruumista perässämme?" Roxanne kysäisi ja oli ensimmäistä kertaa onnellinen sokeudestaan. Hän ei halunnut edes kuvitella, miltä Jacobin ruumis näytti lojuttuaan järven pohjassa yli kolme vuotta.
   "Voi olla", Jacob hymähti huvittuneena. "Meidän on lähdettävä Ateenaan heti, kun pääsemme jälleen Moskovaan."
   "Okrait..." Roxannen päässä humisi, kun hän mietti, miltä he mahtoivat näyttää. Hän, aavemaisen valkosilmäinen sokea tyttö, Jacob ja heidän perässään leijaileva Jacobin ruumis.
   He matkustivat jälleen vuoristoratamaisessa vaunussa. Matka kesti kauan ja kun se oli ohi, Jacob tyrkkäsi jonkin esineen, ehkä kamman, Roxannen käteen. "Pidä kiinni, nyt mennään."
   Roxanne tunsi nykäisyn vatsansa tienoilla ja he kieppuivat hurjasti tyhjyydessä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta kiepunta loppui ja ihana auringon lämpö lävähti Roxannen kasvoille.
   "Jake! Vihdoinkin!" kuului kimeä ääni ja Roxanne kuuli jonkun heittäytyvän Jacobin syliin. "Olen ollut suunniltani huolesta, olen odottanut yli kaksi viikkoa täällä! Mikä ihme sinulla oikein kesti?"
   "Sori muru", Jacob sanoi. "Jouduin kyyhöttämään ministeriössä vankina muutaman viikon ajan."
   "Miksi?"
   "Tapoin vahingossa jonkun blondin", Jacob tokaisi.
   "Miksi?"
   "Koska luulin hänen yrittävän tappaa minut. Mutta Roxanne tässä ystävällisesti vapautti minut."
   "Mitä tapahtuu?" Roxanne ähkäisi. "Miksi Megan on täällä?"
   Megan tuhahti. "Luuletko, että te pystyisitte tähän ilman minua?"
   Roxanne tuhahti takaisin. "Mihin te minua tarvitsitte, kun teillä kerran on jo mustan magian voodoo-hutsu täällä?"
   "Älä sinä hutsuttele minua, sokea ipana!" Megan kivahti.
   Jacob huokaisi kuin hänen kärsivällisyytensä olisi ollut koetuksella. "Älkää kissatapelko, jooko? Tehdään nyt vain tämä juttu. Ja Roxanne, Meganin voimat eivät yksinään riitä saamaan minua takaisin ruumiiseeni. Ja Megan auttaa sinua ottamaan voimasi vastaan."
   "Missä me olemme?" Roxanne kähähti.
   "Muinaisten mustan magian noitien taikaraunioilla", Megan kertoi ja tarttui hänen käteensä pihtimäisellä otteella. "Tule. Sinun on otettava voimasi vastaan."
   Megan talutti hänet jonnekin. Roxanne tunsi hiekan jalkojensa alla. Aurinko porotti melkein paahtavana, se tuntui ihanalta.
   Megan ohjasi hänet istumaan jonkinlaisen kiven päälle. "Käy makaamaan."
   Roxanne oli epäluuloinen koko touhua kohtaan, mutta ei hänellä kai mitään hävittävääkään ollut ja hän oli tullut näinkin pitkälle. Hän kävi makaamaan kovan kiven päälle, se tuntui kuumalta hänen allaan.
   Megan hengitti pari kertaa syvään ja alkoi sitten kuiskutella hiljaisella äänellä latinaa. Ilma alkoi heti väreillä heidän ympärillään, aivan kuin olisi kuiskutellut takaisin. Roxannen iho nousi kananlihalle.
   Jacob tarttui hänen käteensä yllättäen. "Sinä tulet sitten näkemään paljon enemmän kuin ennen näit. Rentoudu. Kaikki on hyvin."
   Roxanne hengitti syvään. Oli vaikea rentoutua kovalla kivellä. Jacobin käsi hänen kädessään tuntui hyvältä ja antoi hänelle jostakin kumman syystä rohkeutta.
   Joka puolelta kuului aavemaista kuiskutusta. Roxannen rinnassa tuntui jotakin lämmintä, paljon lämpimämpää kuin auringon säteet hänen ihollaan. Roxannen hengitys tiheni. Kuiskutus voimistui. Roxanne tunsi silmiensä alkavan palaa, aivan kuin ne olisivat syttyneet tuleen, mutta se ei ollut ollenkaan kivuliasta, enemmänkin miellyttävää.
   Megan lopetti latinan supisemisen ja ilma rauhoittui heidän ympärillään.  Kuiskutus lakkasi. "Voit nyt avata silmäsi", tyttö kuiskasi.
   Roxanne avasi silmänsä ja hyökyävät tunteet aaltoilivat hänen sisäänsä - hän näki sinisen taivaan yllään ja auringon sokaisevan valon. Kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista tai ihanaa.
   Hän nousi istumaan. He olivat keskellä kultahiekkaista aavikkoa, valtavat taivaita kohti kurottelevat ruskeat kivet ympäröivät heitä joka puolelta. Ilma näytti olevan täynnä kimaltelevia, kaikissa maailman väreissä loistavia hiukkasia, aivan kuin se olisi ollut täynnä taikaa.
   Megan katseli häntä sinisillä silmillään tutkivasti, pieni hymynkare huulillaan. Naisen uhkeat rinnat pullistelivat valkoisen topin kaula-aukosta. Jacob seisoi hänen vieressään. Vaaleat hiukset olivat pystyssä ja kulmakorua kannatteleva kulma oli koholla ovelasti. Jacob ei hymyillyt, vaan katseli Roxannea kädet puuskassa vakavan näköisenä.
   "Minä näen", Roxanne kuiskasi ja kyyneleet valuivat hiljaa hänen silmistään poskille. "Minä näen!"
   Jacob hymyili hänelle. "Et näytä enää ollenkaan niin pelottavalta."
   Roxanne nauroi vapautuneena.
   "Nyt on sinun vuorosi, Jake", Megan kuiskasi.
   Roxanne hypähti pois kiven päältä, jolla oli maannut. Hän näki Jacobin osoittavan sauvallaan kankaista, valtavaa myttyä, joka lojui yhden kivenmurikan juurella. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän tajusi sen olevan Jacobin ruumis.
   "Laske se kivelle", Megan sanoi Jacobille.
   Jacob lennätti ruumiinsa taikasauvallaan kiven päälle. Roxanne oli onnellinen ja kiitollinen siitä, että poika oli tajunnut kietoa säkin ruumiin ympärille peittääkseen sen epäesteettisyyden.
   "Mene sen viereen makaamaan", Megan kehotti. Jacob totteli ja meni oman ruumiinsa viereen virnistäen iloisesti.
   Megan ojensi Roxannelle pergamentin, johon oli kirjoitettu latinankielisiä sanoja. "Sinun täytyy lukea siitä."
   Roxanne nyökkäsi. Jacobin vihreät silmät tuikkivat.
   Roxanne alkoi lukea pergamentin sanoja ja Megan alkoi kuiskutella samoja sanoja ulkomuistista hänen vieressään. Jacob sulki silmänsä.
   Roxanne tunsi sormenpäissään omituista kutinaa, joka alkoi levitä pikku hiljaa hänen käsivarsiinsa, sitten hänen rintaansa ja lopulta alaraajoihin ja päähän. Hänen ihoaan kihelmöi joka puolelta hänen lausuessa latinankielisiä sanoja. Ilma sihisi jälleen heidän ympärillään, kivet tuntuivat kuiskivan heidän kanssaan, ilma oli täynnä suhisevaa kuiskutusta. Jacob hengitti raskaasti.
   Sanat loppuivat. Roxanne hiljeni ja katseli Jacobia ja ruumista tämän vieressä. Oli hiljaista. Suhina oli lakannut.
   Yhätkkiä Jacob haukkoi henkeään ja nousi istumaan ja samaan aikaan ruumis tämän vieressä päästi kammottavan, korahtavan äänen ja nousi sekin istumaan, kangassäkki valahti sen päältä.
   Kaksi tismalleen samannäköistä poikaa istuivat kivellä kasvot vastakkain. Molemmat hengittivät raskaasti aivan kuin olisivat juosseet juuri maratonin. Kaksoset tuijottivat toisiaan järkyttyneinä.
   "Jacob?" pojista se, jolla oli kulmakoru kähähti. Jasper oli palannut. Roxannen sydän sykähti onnellisena, he olivat onnistuneet!
   Jacob hymyili. "Terve, veli."
   "Mitä - miten - missä - " Jasper tähyili ihmeissään ympärilleen ja käänteli päätään puolelta toiselle. Hänen vihreät silmänsä osuivat Roxanneen ja hänen suunsa loksahti auki. "Rox?" Jasper katsoi Roxannen vieressä seisovaa Megania. "Megan?"
   "Moi, Jasper", Roxanne sanoi hymyillen, Megan virnisti iloisesti.
   "Mitä on tekeillä?" Jasper kähähti mitään ymmärtämättä ja kääntyi katsomaan jälleen veljeään.
   Jacob taputti Jasperia olalle. "Kaikki on hyvin. Minun piti lainata sinun vartaloasi hetkeksi."
   Jasper räpytteli silmiään järkyttyneenä. "Minun vartaloani?"
   "Jep", Jacob hymähti. "Kiva nähdä sinua, veli."


Kommentteja? ;)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 31. osa 17.1.
Kirjoitti: Ginerva - 17.01.2014 12:26:23

Onpas jännittävää :D musta toi Jacob on jotenkin ihanan veijarimainen. Toivottavasti Lohikäärme rakastaja ei joudu ongelmiin tästä. Ja kai me kuullaan vielä Jacobista? Tahtoisin lukea siitä ja Jasperista enemmän.
Olipas paljon kysymyksiä, mutta pidin taas todella paljon. Kiitos tästä :)
-Gin

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 31. osa 17.1.
Kirjoitti: Meriadoc - 17.01.2014 15:36:49

Hei!

Kiitos tästä tarinasta, tämä on tosi hyvä! Kirjoitusvirheitä on ollut aika paljon, mutta se suotakoon, kun muistaa ettei sinulla on Wordia korjaamassa niitä :) Tosi hyviä hahmoja olet keksinyt! Niin aitoja ja inhimillisiä, ja kaikki erilaisia. Vain Harry ja Ginny ovat minusta epäaitoja, ihan kuin he olisivat menettäneet huumorintajunsa ja muuttuneet kokonaan eri ihmisiksi. Niin ja Scorpius, jonka itse kuvittelisin oppineen isänsä ja isovanhempiensa tarinasta jotain pysyäkseen kaidalla tiellä. Mutta kaikki muut ovat tosi uskottavia. Shawn on ihana, Ava ja Aqua hyvä pari, Rox on huippu. Mitähän tärkeää asiaa Avalla olisi ollut Jamesille? Tyttö ei käyttäydy oikein reilusti, mutta toisaalta en varmasti itsekään käyttäytyisi hänen sijassaan. Avan vanhempien kohtalo on hiukan liian dramaattinen ollakseen uskottava, mutta Shawnin tarina on vain sitä mitä monet lapsiparat joutuvat oikeasti näkemään (ilman luudanvarsia siis). Itkin, kun luin sitä.

Mukava, että vale-Jasperin arvoitus ratkesi ja Rox sai näkönsä takaisin. Mutta oikeasti, onko tässä pakko kuolla niin hirveästi väkeä? Kun yhden saa takaisin, toisen jo menettää. En haluaisi, että henkilöt katkeroituisivat. Ei enää kuolemia, jooko. Itse muuten olen aina kuvitellut, että Durmstrang on Bulgariassa, koska Viktor Krumkin on bulgarialainen.

Lily on tässä tarinassa oikeasti ärsyttävä välissä. Miten olisi ripaus empatiaa? Rox olisi tarvinnut ystäväänsä tuekseen, ei haukkumaan lyttyyn koska ei pysty kaikkien kokemustensa jälkeen jatkamaan normaalisti niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Vastoinkäymisissä ystävyys punnitaan, Lily ei kyllä toimi niinkuin oikea ystävä. Melkeinpä olisi paikallaan kunnon riita, jonka ansiosta Lily muistaisi taas ajatella muitakin kuin itseään. Tosi itsekäs koko tyttö, onneksi Shawn vähän pehmentää Lilyn luonnetta. Rakkaus tekee hyvää. En voi olla toivomatta, että Lily oivaltaisi jotain olennaista ja pariskunta pääsisi tositoimiin :) Kannattaa muuten välttää toistoja, esim. vaakamambo-sanan liiallista käyttöä.

En oikein tiedä mitä sanoisin, annoin vain tulla mitä mieleen juolahti. Joka tapauksessa tämä on mielettömän hyvä tarina ja luvut ihanan pitkiä, kiitos tosi paljon! :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 31. osa 17.1.
Kirjoitti: jacoblove - 20.01.2014 11:35:01

Meriadoc, kiitos paljon pitkästä kommentistasi! Jep kirjoitusvirheitä on paljon, pitää käydä uudella wordillani luvut läpi ja oikoa ne... Harry ja Ginny varmasti vaikuttavat epäaidoilta, koska minusta on aina hirveän hankala kirjoittaa niistä, huomaan miettiväni koko ajan "miten ne tämänkin muka sanoisivat"... Ihana kuulla, että Shawnin tarina itketti (:D) olen aina halunnut saada jonkun tekstilläni itkemään xD Eihän tässä nyt ole kuollut kuin Angelina ja Georgianna ;D mutta joo ei tässä nyt kuole pitkiin aikoihin ketään... ei tehdä hahmoista liian katkeria :D Luin jostakin, että kukaan ei tiedä missä Dumstrang on, vain että se on joko Bulgariassa tai Venäjällä ja päädyin Venäjään, koska olen käynyt Bulgariassa ja en voi mitenkään edes mielikuvituksen avulla kuvitella, että siellä voisi olla taikakoulu xD Lily on joo aika itsepäinen... Kiitos paljon rakentavasta kommentistasi!! :)

Ginerva, kyllä me kuullaan vielä Jacobista haha ;D kiitos paljon kommentistasi!


Höhöö, sain wordin pelittämään jokseenkin yhteistyökykyisenä, elikkäs oikolukija nyt sitten käytössä, toivottavasti kirjoitusvirheet olisivat tästä eteenpäin minimaalisia... :D


32. Lumihiutaleita

Lily seivästi lihapullan kiukkuisesti haarukallaan kuvitellen sen tilalle Jamesin pään. Hugo häntä vastapäätä kohotti kulmiaan ja yritti vilkaista Lilyn vieressä istuvaa Frediä merkitsevästi, mutta poika oli liian keskittynyt hämmentämään lusikkaa kahvissaan masentunut ilme kasvoillaan.
   "Rox on varmasti kunnossa", Hugo yritti lohduttaa heitä arvaten, mistä Lilyn kiukku ja Fredin poissaoleva murjotus johtui.
   "Mistä sinä sen tiedät?" Lily ynähti. Hänen sisällään kuohusi turhautunut suuttumus Roxannea, Jamesia ja koko maailmaa kohtaan. Pieni ääni hänen päänsä sisällä inisi ärsyttävästi, ettei kiukku veisi hyytävää huolta pois hänen sydämestään, mutta hän näytti mielessään rasittavalle inisijälle keskisormeaan. Hän oli paljon mieluummin kiukkuinen kuin huolestunut.
   "Rox on räiskeperäisen sisuliskon, haiskun ja vampyyrin ruumiillistuma", Fred mutisi inhoavalla äänellä. "Voi hyvinkin olla mahdollista, että jos hän ikinä kehtaa näyttää ärsyttävää naamaansa jälleen täällä, minä nyin jokaisen rasittavan suortuvan hänen päästään."
   "Kalju Rox", Hugo hymähti. ”Siinä vasta mielikuva.”
   Lily vilkaisi kelloaan levottomana. "Hän on ollut kohta poissa jo vuorokauden. Se ei voi olla normaalia, eihän? Hänelle on varmasti sattunut jotakin pahaa. Pitäisikö minun mennä rehtori Diazin luokse ja työntää pääni takkaan? Ehkä isä voisi auttaa."
   Hugo kohautti olkiaan ja Fred huokaisi alistuneesti. "Ehkä. Miksi Shawn tai James eivät vastaa kirjeisiisi?"
   "En tiedä", Lily sanoi pyörittäen päätään surkeana. Hän oli lähettänyt aurorikokelastovereille aikaisemmin päivällä kirjeen, jossa oli tivannut informaatiota Roxannen sijainnista. "Shawn tosin kertoi eilen heillä olevan jonkinlainen taisteluharjoitus kielletyssä metsässä tänään. Voi olla, että Lohikäärmerakastaja ja Etanahurmuri viskovat kutitusloitsuja tällä hetkellä toisiinsa pakkasessa."
   "James ei olisi ikinä jättänyt Roxya vale-Jasperin kanssa kahdestaan", Hugo sanoi pohtivalla äänellä. "Missä ikinä he ovatkin, he ovat varmasti yhdessä. James ei ikinä antaisi Roxannelle tapahtua mitään pahaa."
   Lily ja Fred äännähtivät myöntymisen merkiksi. Lily tiesi isoveljensä olevan hölmö ja impulsiivinen, mutta hän tiesi myös Jamesin puolustavan läheisiä ihmisiään viimeiseen hiuskarvaan saakka kaikilla sielun ja ruumiin voimillaan. Silti... he olivat olleet poissa jo niin kauan... Teddy ei hyväksynyt aurorikokelaiden poissaoloja lainkaan ja potkisi armotta Jamesin pois koulutusohjelmasta, jos tämä ei ilmaantuisi Auroriaan silloin kun määrätty oli. Eihän James tosissaan voisi olla niin typerä, että riskeeraisi auroriuransa tuosta noin vain ja lähtisi vale-Jasperin ja Roxannen kanssa Venäjälle ja Kreikkaan, eihän?
   Lily pyöräytti silmiään omille ajatuksilleen. Kyllä vain, James todella voisi olla juuri niin typerä.
   "Lils. Fred." Hugon ääni oli yhtä aikaa helpottunut ja järkyttynyt. "Rox on tuolla."
   Sekä Fred ja Lily käännähtivät ympäri kohti Suuren Salin sisäänkäyntiä. Rohkelikkojen ja korpinkynsien pöytien välistä käytävää eteenpäin todella hyppeli heitä kohti Roxanne, tummat lyhyet hiukset pompahdellen ja pitkävartiset saapikkaat kivilattiaan iloisesti kopsahdellen. Viime viikkojen aikana tytön olemuksesta huokunut masentuneisuus, epätoivoisuus ja askeleiden epävarma haparointi olivat kokonaan poissa, Roxannen tutut, tummanruskeat silmät säkenöivät onnesta ja leveä hymy valaisi kasvoja. Roxannen hymyä katsoessaan Lily tunsi omien huuliensakin kohoavan hymyyn ja iloinen nauru karkasi hänen kurkustaan.
   Fred nousi penkiltä niin nopeasti, että tönäisi vahingossa Lilyä ikävästi olkapäähän. Samassa poika lähti marssimaan raivokkaana kohti Roxannea ja Lily järkyttyi luullessaan pojan todella aikovan toteuttaa uhkauksensa sisarensa hiusten nykimisestä.
   Fred kuitenkin vain tönäisi Roxannea kiukkuisesti viilettäessään tytön ohi raivokkaine askeleineen. Roxanne ryntäsi veljensä perään ja vasta silloin Lily näki, mitä kohti Fred niin raivokkaasti laukkasi. Vale-Jasper käveli kaukana Roxannen takana ja katseli ympärilleen jotenkin hämillisen näköisenä. Lily ja Hugo vilkaisivat toisiaan ja ampaisivat Fredin ja Roxannen perään.
   Vale-Jasperin kasvoille levisi iloinen hymy hänen nähdessään Fredin, mutta ilme haihtui nopeasti Fredin äristessä raivosta ja tarttuessa häntä rinnuksista. Vaikka pojat olivat suurin piirtein samankokoisia, Fred näytti saaneen raivostaan ylimääräistä voimaa ja nosti vale-Jasperin kepeästi ilmaan tämän paidan rintamuksesta.
   "Fred! Fred!" Roxanne kiljui . "Hän on Jasper!"
   Fred jähmettyi, mutta mulkoili Jasperin kasvoja edelleen kiukkuisesti eikä laskenut tätä maahan.
   "Mikä sinun ongelmasi on?" Jasper kysyi hölmistyneenä.
   "Sinun naamasi", Fred töksäytti.
   Lily ja Hugo tarttuivat Frediin ja nykivät tätä kauemmaksi Jasperista. Hieman vastahakoisesti Fred laski Jasperin takaisin jaloilleen. He kaikki kääntyivät katsomaan Roxannea selityksiä vaatien.
   Roxanne räpytteli silmiään. "Ööh..."
   "Näetkö sinä?" Lily henkäisi.
   Iloinen hymy levisi Roxannen kasvoille. "Näen! Jacob ja Megan veivät minut jonnekin taikakivien ympäröimälle kivenmurikalle Ateenan aavikolle! Megan möngersi latinaa ja BÄM - minä näin taas!"
   Lily hihkaisi ja melkein pomppi tasajalkaa kaiken kiukkunsa unohtaneena. "Vau! Vau!"
   "Kuka on Jacob?" Hugo kysyi ihmeissään.
   "Minun veljeni", Jasper kertoi ja katseli Frediä kulmiensa alta, "jonka oletan tehneen sinulle jotakin ikävää lainatessaan minun vartaloani."
   "Lainatessaan sinun vartaloasi?" Lily puuskahti. Roxanne nyökytteli tietäväisesti päätään kuin myöntäen asian olevan totta.
   Fred melkein murisi. "Sinun veljesi murhasi minun tyttöystäväni."
   "Mitä?" Jasperin vihreät silmät näyttivät siltä kuin ne olisivat voineet tipahtaa päästä millä hetkellä tahansa. Professori kääntyi katsomaan Roxannea kuin tukea hakeakseen. "Onko Georgianna kuollut?"
   Roxanne liikahteli vaivaantuneena. "Jacob luuli Georgiannan yrittävän tappaa hänet."
   Jasper aukoi suutaan järkyttyneenä, kykenemättä sanomaan mitään.
   ”Missähän tämä Jacob mahtaa olla?” Fred kysyi kireällä äänellä ja katsoi kiukkuisesti sisartaan. ”Sinä ja James ilmeisesti autoitte häntä pakenemaan ministeriöstä.”
   Roxanne irvisti ja vilkaisi Jasperia, joka näytti nuijalla päähän lyödyltä. ”Hän… lähti.”
   ”Lähti?” Fred toisti hitaasti. ”Niin kuin katosi Jasperin ruumiista vai?”
   ”Jotakin sellaista, joo”, Roxanne mutisi kohtaamatta veljensä katsetta. Fred käännähti Jasperia kohti.
   ”Miten helkkarissa veljesi pystyi ’lainaamaan’ sinun ruumistasi? Mihin hän lähti?”
   Jasper vilkaisi Roxannea. ”Ilmeisesti Rox ja Megan herättivät hänet henkiin kuolleista.”
   ”MITÄ?” Fred, Hugo ja Lily huudahtivat yhteen ääneen niin hurjalla volyymilla, että muutamat korpinkynnet, jotka olivat juuri kävelemässä heidän ohitseen, kääntyivät katsomaan heitä ihmeissään.
   ”Joo”, Roxanne sanoi jotenkin paheellinen irvistys kasvoillaan ja mulkaisi korpinkynsiä kuin kehottaen heitä jatkamaan matkaansa. ”Istutaan, minä selitän kaiken…”

*

Rose piirteli hajamielisesti kiemuroita pergamenttiin ja katseli ulos oman huoneensa ikkunasta. Kauniit, hennot lumihiutaleet leijailivat hiljalleen kohti kohmeista maata tuoden talven tullessaan. Suuren pihan lehdettömät puut olivat jo kauttaaltaan valkoisen, kimaltelevan jäähileen peitossa.
   Rose huokaisi. Hän katsoi jälleen pöydällään lepäävää pergamenttia ja hänen vatsaansa kouraisi, kun hän tajusi kirjoittaneensa pergamenttiin koukeroisilla kirjaimilla nimen Scorpius.
   Hienoa, Rose ajatteli katkerasti. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, ettei hän kyennyt lakata ajattelemasta poikaa, nyt hänen kätensä piirsivät vielä alitajunnan käskystä pojan nimeä paperiin aivan kuin hän olisi ollut yksitoistavuotias ihastunut pikku tyttönen.
   Typerä, typerä, typerä, Rose haukkui itseään. Scorpiuksen ikävöiminen oli kerta kaikkiaan typerää! Ja noloa. Ja ahdistavaa. Scorpius oli pahojen puolella, Scorpius oli pitänyt häntä ja Amelieta kuukauden ajan ällöttävässä sellissä lukkojen takana!
   Rose ei vain mahtanut itselleen mitään. Hän mietti taukoamatta pojan kasvoja. Hän mietti tuikkivia harmaita silmiä ja pientä virnettä pojan kasvoilla tämän ollessa huvittunut. Tympeää irvistystä, kun tämä oli tylsistynyt. Täysin ilmeetöntä naamiota, joka kohosi pojan kasvoille, kun tämä yritti peittää tunteensa ja ajatuksensa. Kiihkeää, vakavaa ääntä tämän puhuessa siitä, kuinka jästit pilasivat ja saastuttivat heidän planeettaansa. Kovaa ja jäntevää vartaloa ja siitä hohkaavaa vetovoimaa tämän pitäessä Rosea lähellään.
   ”Hah”, Rose mutisi ääneen inhoavasti. Pitäessä lähellään, tarkoittaen sitä, kun Scorpius oli tullut täydenkuun yönä hakemaan hänet pois Amelien muodonmuutoksen tieltä. Poika oli raahannut hänet ylös tunnelista ja pitänyt häntä tiukasti sylissään, kun Rose oli yrittänyt estää Albusta menemästä tunneliin Amelien raadeltavaksi.
   ”Aaaargh!” Rose tiuskaisi itselleen, rypisti pergamentin tolloksi kädessään ja viskasi sen roskakoriin. Hän nousi ylös puiselta kirjoituspöydän tuoliltaan ja marssi ulos huoneestaan.
   Isä ja äiti istuivat keittiössä, höyryävät kahvikupit nököttivät pöydällä molempien edessä. He olivat jakaneet Päivän Profeetansa kahtia ja vaihtoivat juuri niiden osia pöydän ylitse Rosen astuessa keittiöön.
   ”Moi”, Rose toivotti ja istui isänsä viereen.
   ”Terve, Ruusunen”, Ron sanoi ja pörrötti hänen tukkaansa. Rose irvisti. Myös Scorpius oli kutsunut häntä ruususeksi.
   ”Onko kaikki hyvin?” Hermione kysäisi ja laski lehden puolikkaansa pöydälle. Äidin ruskeat silmät tutkivat Rosen kasvoja ja Rose oli melkein varma, että äiti saattoi nähdä kaikki hänen sisällään hölskyvät tunteet kaikennäkevillä silmillään.
   ”Ihan hyvin”, Rose mutisi ja kaatoi itselleen kahvia vältellen äitinsä pistävää katsetta.
   ”Hmm”, äiti sanoi ja kohotti kulmaansa aivan kuin olisi tietänyt tismalleen, mitä Rosen päässä pyöri.
   ”Himputti!” Ron huudahti lehteensä. ”Kadlein Kanuunat ovat hävinneet taas! Tornadoille! Kuka muka häviää Tornadoille?”
   Hermione pyöräytti silmiään eikä vaivautunut kommentoimaan.
   ”Ilmeisesti Kadlein Kanuunat”, Rose hymähti.
   ”Pölvästejä kaikki”, Ron mutisi tuohtuneena ja sulki lehden aivan kuin se olisi loukannut häntä. ”Tänäänkö sinä menet taas töihin?” tämä sitten kysyi Roselta.
   ”Joo”, Rose mutisi innottomasti. Ministeriön tylsien papereiden nyplääminen ei pahemmin jaksanut kiinnostaa häntä.
   Ron huomasi hänen innottomuutensa. ”Ei pahemmin houkuttele, niinkö?”
   ”Raporttien ja asiakirjojen järjestely ei ole kauhean jännittävää”, Rose mutisi.
   ”No, sinun elämässäsi on ollut tarpeeksi jännitystä viime aikoina”, Ron sanoi ja taputti Rosea selkään. ”Kyllä se siitä.”
   ”Mmmh”, Rose mutisi.
   ”Voithan sinä anoa vielä sairaslomaa, jos haluat”, Ron sanoi lohduttavasti katsellessaan hänen lannistunutta olemustaan.
   ”Mutta eihän hän ole sairas”, Hermione huomautti.
   ”Hän oli juuri kuolonsyöjien vankina kuukauden ajan”, Ron muistutti tuohtuen heti niin kuin aina, kun Rosen viimeaikaiset koettelemukset tulivat puheeksi. ”Hän voi olla minun puolestani vaikka koko loppuvuoden sairaslomalla.”
   Hermione katsoi Rosea. ”Haluatko sinä olla vielä kotona?”
   ”En.” Rose huokaisi. ”Mieluummin menen töihin ja teen jotakin.” Kotona hän mietti kuitenkin vain Scorpiusta koko ajan. Ehkä olisi helpompi olla miettimättä poikaa töissä, kun piti itse asiassa tehdä jotakin.
   ”Minun sitkeä tyttöni”, Ron sanoi ylpeänä ja sipaisi Rosen nenänpäätä. ”Mukavaa työiltaa sitten. Minun täytyy lähteä kaupalle – ”
   Ronin kulmat kurtistuivat ja hän ryhtyi kaivamaan kaapunsa taskua. Hän veti taskusta esiin tärisevän, puuterirasialta näyttävän kotelon, jonka avulla Rose tiesi Harryn ja muiden kommunikoivan toistensa kanssa.
   Ron näpäytti puuterirasian auki ja katsoi sieltä paljastunutta peiliä ilahtuneena. ”Terve, miten menee?”
   ”Moi.” Harryn ääni kuulosti jännittyneeltä. ”Tarvitsen sinun ja Hermionen apua. Voitteko te tulla tänne meille nyt heti?”
   Ron kohotti kulmiaan. ”Onko kaikki hyvin?”
   ”Ei-Jasper on täällä. Hänellä on mielenkiintoinen ehdotus ja haluaisin kuulla teidän mielipiteenne.”
   Ron ja Hermione vilkaisivat toisiaan kummastuneina. ”Okei. Me tulemme heti.”
   ”Kiitos.”
   Ron sulki puuterirasian. Äiti ja isä nousivat pöydästä katsellen toisiaan silmiin kuin sanatonta keskustelua käyden. Rosea ihmetytti, mikä ehdotus vale-Jasperilla mahtoi Harrylle olla.
   ”Nähdään töissä, kulta”, Hermione sanoi Roselle. Rose nyökkäsi vastaukseksi. Ron heilautti kättään ja laski sen sitten Hermionen ristiselkään kaksikon kävellessä ulos keittiöstä ja suoraan eteiseen.
   Vanhempien mentyä Rose siemaili kahvikuppinsa tyhjäksi ja meni sitten hänkin eteiseen lähteäkseen töihin.
   Rose veti ihanan raikasta pakkasilmaa sisäänsä kävellessään pihan poikki. Lumihiutaleet leijailivat hänen päälleen ja Rosea hymyilytti, talvi oli aina ollut hänen lempiaikansa vuodesta. Lumi oli niin nättiä ja pakkanen kutitti ihoa heleästi.
   Rose ilmiintyi suoraan ministeriön työntekijöiden sisäänkäynnille. Julkinen käymälä näytti juuri niin nuhjuiselta ja epämiellyttävän likaiselta kuin se oli aina näyttänytkin. Muutamat työntekijät tuuppivat Rosea yrittäessään ehtiä ensiksi vetämään itsensä vessasta alas.
   Rose jähmettyi paikalleen ja tuijotti pönttöjä. Ajatus pönttöön astumisesta ja itsensä vessasta alas vetämisestä tuntui yhtäkkiä ylitsepääsemättömän ahdistavalta. Kahdeksan tuntia Percyn vahtivan, tiukan katseen alla tympeitä asiakirjoja järjestellen tuntui melkein mielipuolisen naurettavalta ajatukselta.
   Minä en pysty tähän, Rose tajusi ja käännähti ympäri. Hän lähti ulos vessasta väistellen tummiin pukeutuneita ministeriöläisiä.
   Rose lähti summamutikassa kävelemään Lontoon jästikaupungin katua eteenpäin. Joka puolella viiletti autoja tuprutellen savua ilmaan ja jästit näyttivät kireiltä kävellessään jalkakäytävillä eteenpäin ympärilleen katsomatta. Kaikki näyttivät niin kiireisiltä, mihin kaikilla oli niin kiire? Kukaan ei katsonut Rosea, vaikka hänellä oli päällään taikaministeriön viitta ja hän erottui jästien joukosta.
   Miksi Scorpius vihasi jästejä niin paljon? He näyttivät ihan samanlaisilta kuin velhotkin, olivat vain pukeutuneet eri tavalla. Samoja ihmisiä he kaikki kuitenkin olivat.
   Ihmeissään Rose katseli kaikennäköisiä puoteja ja kauppoja, joita oli tien molemmilla puolilla. Rautakauppa. Vaatekauppa. Pikkutavarakauppa. Kodinkoneliike. Makeiskauppa. Ompelupuoti. Pesula. Ravintola. Kirjakauppa. Elektroniikkaliike. Huonekalukauppa. Sänkykauppa. Toinen vaatekauppa. Toinen pikkutavarakauppa. Toinen kodinkoneliike. Kauppojen ikkunat olivat täynnä houkuttelevia, kutsuvia mainoksia. Alennus, vain tänään! Tule ja hae omasi pois vielä kun ehdit!
   Taivaalta kuului jylinää ja Rose kohotti katseensa. Lentokone liisi korkealla harmaalla taivaalla ylöspäin. Rosen mieleen muistui Scorpiuksen sanat.
   "Sinä et edes tiedä, mistä puhut. Etkö sinä ole tietoinen, kuinka ilmasto on muuttunut ja jatkaa muuttumistaan koko ajan, tuhoaa planeettaamme ja sillä asustavia eläviä olentoja, jotta jästit saavat tarpeetonta tavaraa vanhojen tarpeettomien tavaroidensa tilalle ja pääsevät hurjastelemaan typerillä autoillaan ja lentokoneillaan?”
   Oliko Scorpiuksen sanoissa jotakin perää? Poika itse ainakin tuntui uskovan asiaansa. Rose pysähtyi kadun risteykseen, se haarautui neljään eri suuntaan. Joka puolella oli kovaäänisiä autoja ja kaikki haarautuvat kadut olivat täynnä kauppoja ja puoteja. Ihmisiä oli kaikki alla, he tungeksivat kauppoihin toisiaan tuuppien. Rosen päässä humisi.
   Rose ei tiennyt, kuinka kauan haahuili katuja pitkin kauppoja ja jästejä katsellen. Lopulta hän löysi itsensä mahtavan valkoisen rakennuksen luota. "Kirjasto”, luki isossa kyltissä. Rose astui sisälle tietämättä itsekään oikein miksi.
   Jästien kirjastossa oli hiljaista. Valtava sali oli siisti ja kaunis, suuria kirjahyllyjä oli joka puolella. Keskellä salia oli pitkiä pöytiä, joiden päällä oli sähkövempeleitä. Rose tiesi niiden olevan tietokoneita, laitteita, joita jästit käyttivät tiedon etsimiseen. Rose meni vaaleapuisen tiskin takana istuvan nuoren, silmälasipäisen miehen luokse.
   ”Minä haluaisin käyttää yhtä tuollaista tietokonetta”, Rose sanoi nuorelle miehelle, jonka rintamuksessa oleva kyltti kertoi miehen nimen olevan Chandler.
   Nuori mies kohotti katseensa kummastuneena omasta tietokoneestaan. ”Ole hyvä vain”, Chandler sanoi huvittuneena.
   ”Minä en osaa käyttää niitä”, Rose kertoi irvistäen nolona.
   Chandler räpytteli silmiään melkein järkyttyneen näköisenä. ”Miten se on mahdollista?”
   Rose kohautti olkiaan. ”En ole koskaan nähnytkään tietokonetta.”
   ”Okeiiii…” Chandler sanoi hitaasti ja loi häneen pitkän, kummastelevan katseen. Rose tiesi näyttävänsä jästimiehen silmissä omituiselta viitassaan, muttei välittänyt.
   ”Voisitko näyttää minulle, miten tietoa haetaan tietokoneelta?” Rose kysyi.
   ”Tuota, kai minä voin”, Chandler sanoi näyttäen entistäkin hämmentyneemmältä ja nousi ylös tuoliltaan.
   Rose meni sähkövempelepöydän luokse ja istui yhden tietokoneen eteen. Chandler istui hänen viereensä ja kutsui omituista mötikkää näppäimistön vieressä hiireksi. Rosen yllätykseksi hiirtä näpäyttelemällä suurella näytölle ilmestyi kuvioita ja tekstejä.
   ”Mistä sinä haluat etsiä tietoa?” Chandler kysyi huvittuneen oloisena.
   Rose ei ollut oikein itsekään varma. ”Ilmastonmuutoksesta. Jästien sodista.”
   ”Jästien sodista?” Chandler toisti hitaasti.
   ”Siis… sodista. Nälänhädästä.” Rose yritti miettiä, mistä muusta Scorpius oli syyttänyt jästejä. Mitä tämä olikaan sanonut? ”Jästien maailmassa käydään järjenvastaisia sotia, on maita, joissa tuhannet ja taas tuhannet jästit kuolevat nälkään joka päivä, eivätkä normaaleissa olosuhteissa asustavat jästit välitä, vaan he käyttävät kaiken aikansa toisten miellyttämiseen, uusien tavaroiden ostamiseen, turhien asioiden vatvomiseen ja rikkaiden ihmisten kyttäämiseen. He ylikäyttävät luonnonvaroja, he pärjäisivät niin paljon vähemmällä - ja sillä aikaa miljoonat heidän kanssaihmisensä kärsivät epäinhimillisissä oloissa. Jästit ovat pinnallisia, välinpitämättömiä ja ahneita olentoja, joille ei riitä mikään, eivätkä he lopeta ennen kuin he tappavat itse itsensä ja tämän kauniin planeetan siinä sivussa. Meidän on pysäytettävä heidät ennen kuin he vievät meidät ja kaiken muunkin mukanaan."
   Rose tajusi Chandlerin tuijottavan häntä ja rykäisi. ”Maailman hyvinvoinnista ylipäätään.”
   ”Oletko sinä joku hippi vai?” Chandler kysyi entistäkin huvittuneemman kuuloisena.
   Rose ei tiennyt, mikä hippi oli, mutta päätti voivansa olla hippi, jos se miellyttäisi Chandleria. ”Joo, taidan minä olla.”
   ”Ja haluat parantaa maailman vai?” Chandler kysyi.
   Sellaistako hipit tekivät? ”Joo.”
   ”Onnea yritykseen”, Chandler sanoi ja virnisti. Hän näpäytteli hiirtä näppäimistön vieressä ja näytölle ilmestyi suurilla kirjaimilla sana google.
   ”Siinä. Kirjoita tuohon mitä tahansa ja google antaa vastauksen.”
   ”Ai oikeasti?” Rose hämmästyi.
   Chandler hymähti. ”Joo. Jumala tietää kaiken, mutta google on nopeampi.”
   ”Okei. Vau.”
   Chandler naurahti, loi Roseen vielä yhden epäilevän katseen ja palasi sitten tiskin taakse.
   Rose kohensi asentoaan tuolilla ja ryhtyi tutkimaan, oliko Scorpiuksen puheissa ja ajatusmaailmassa mitään järkeä.

*

James kierähti puun taakse piiloon punaisena hohkaavaa tainnutustaikaa. Hän kuuli Shawin nauravan.
   ”Et voi piiloutua minulta, Lohikäärmerakastaja! Kyllä minä sinut nappaan!”
   James virnisti ja loikkasi puun takaa esiin. ”TAINNUTU!”
   Shawn nauroi pyörähtäessään vuorostaan puun taakse Jamesin loitsun tieltä. Taika singahti puuhun ja räjähti kimaltelevina punaisina säkeinä lumihiutaleiden sekaan.
   ”Tule esiin, Limamies!” James kutsui ja tähysi jäähuuruisten pensaiden peittämään maastoon taikasauvaansa puristaen. ”Parempi mies voittakoon!”
   ”Sitten minä olen jo voittanut!” kuului Shawnin ääni jostakin läheltä puiden lomasta. ”Sinua kun ei oikeastaan voi mieheksi kutsuakaan!”
   James irvisti. ”Tule tänne sanomaan!”
   Shawn loikkasi puun takaa yllättäen aivan eteensä ja Jamesin suusta pääsi yllättynyt kiljaisu. Shawn purskahti nauruun iskiessään häntä kohti jälleen uuden tainnutustaian.
   ”Minähän sanoin, kiljutkin kuin neiti!”
   James torjui loitsun nopealla ranteen liikkeellä. ”Itse sipsutit luokseni hiljaa kuin hiiri neitimäisine askeleinesi!”
   ”Surkeaa”, Shawn ilkkui torjuessaan vuorostaan Jamesin loitsun.
   Samassa kuului hurjaa naurua ja heitä kohti singahteli punaisia tainnutustaikoja kauempaa metsästä. James näki Michaelin ja Jessen vilahtavan puiden siimeksessä. Hän ja Shawn vaihtoivat tietäväiset katseet ja käännähtivät sitten poikien suuntaan taikasauvat ojossa. Shawn rynnisti eteenpäin työntäen oksia tieltään.
   ”Oi Michaeeeeel!” poika huusi kutsuvasti. James oli lähtemässä ystävänsä perään, kun yhtäkkiä kuului käheä ääni hänen takaansa.
   ”Kangistus tyystilys!”
   Jamesin kädet napsahtivat kiinni hänen kylkiinsä ja hän mätkähti maahan. Jostakin kuului kevyitä, lähestyviä askeleita.
   Tyrmistyneenä James katsoi Avaa, joka kumartui hänen kasvojensa ylle. Kinuskiset silmät olivat kiukkuiset ja jäähileiset puut tytön yläpuolella korostivat kauniita, siroja kasvonpiirteitä, posket punoittivat. Lumihiutaleet laskeutuivat hiljalleen alas tytön ympärillä. Kirsikanväriset huulet olivat raollaan ja tytön hengitys huurusi ilmassa. James ei uskonut nähneensä mitään kauniimpaa ikinä ja hänen sydämensä tuntui sulavan hänen rinnassaan, hänen kangistettuun vartaloonsa hulmahti lämmin aalto, joka tuntui syövän hänet elävältä ja nielaisevan hänet kokonaan. Avan kasvot piirtyivät terävinä hänen silmiinsä kuin tyttö olisi ollut ainoa todellinen asia maailmassa.
   Rakastan.
   James järkyttyi hyökyvävistä tunteistaan niin, että olisi varmasti oksentanut jos olisi kyennyt liikkumaan. Veri virtasi hänen jalkoihinsa ja pakottava tarve juosta karkuun oli sietämätön. Hän tunsi olevansa ansassa, lopullisesti ansassa.
Ava katsoi häntä tiukasti silmiin ja Jamesista tuntui, että hän olisi jähmettynyt paikoilleen katseen voimasta, vaikkei hänen ruumiinsa olisikaan ollut taialla kangistettu paikalleen.
”Sinä olet laukannut minua karkuun viimeiset pari viikkoa kuin villivarsa ja välttelet minua koko ajan. Minun on pakko puhua sinun kanssasi. Nyt sinä kuuntelet, onko selvä?”
   James pyöräytti silmiään. Odottiko Ava häneltä vastausta? Olisi kannattanut vapauttaa hänen kehonsa sitten ensin.
   Ava näytti lukevan hänen ajatuksensa. ”Minä vapautan sinut nyt ja sitten sinä kuuntelet minua, okei?” Tyttö osoitti häntä taikasauvallaan ja samassa James tunsi vapautuvansa vartalolukostaan. Hän haukkoi henkeään ja mulkoili Avaa kiukkuisesti.
   ”Minä en halua puhua sinun kanssasi!” James töksäytti ilkeämmällä äänellä kuin oli tarkoittanutkaan noustessaan seisomaan.
   ”Miksi et?” Ava kivahti kiukkuisesti takaisin. Tyttö oli nostanut kätensä lanteilleen ja katseli häntä kuin olisi haastanut hänet taisteluun.
   ”Koska minä rakastan sinua!” James karjaisi.
   Avan suu loksahti auki. ”Mitä?”
   ”Juuri niin!” James kivahti. ”Minä rakastan sinua, senkin kiero, ärsyttävän kaunis, rasittava olento!”
   Ava tuijotti häntä ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan. He katsoivat toisiaan silmiin latautuneesti lumihiutaleiden leijaillessa viehkeästi heidän ympärillään. Jäähileiset pensaat heidän vieressään vapisivat tuulessa. Jostakin kauempaa kuului etäistä naurua.
Ava kakisteli kurkkuaan. ”James, minä olen raskaana.”
   Kaikki veri Jamesin päästä valahti hänen jalkoihinsa ja hän tunsi niiden pettävän allaan. Maailma pimeni hänen silmissään hänen pyörtyessään lumihiutaleiden peittämään maahan.
 
   


Kommentteja? ;D

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 32. osa 20.1.
Kirjoitti: Alise-Mary - 22.01.2014 10:16:22

Oih, James parka. Tais tieto tulla puskista. No, joskus niin käy.  Mitäköhän hän asialle aikoo tehdä. Ja toiseksi, Ava.. voi sinua tytön kanssa seurustelevaa raskaana olevaa naista.. eipä taida selittelyt riittää.

Rosen pää on pikkiriikkisen sekaisin. Toivottavasti ei nyt mitään pimeää valaistumista koe.. no, niin. :)

Odotan jatkoa!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 32. osa 20.1.
Kirjoitti: jacoblove - 28.01.2014 10:02:05

Alise-Mary, jep, voi Jamie-parkaa! Haha, pimeää valaistumista... :D Kiitos paljon kommentistasi! :)

Kommentit on kivoja vink ;D

33. Paniikkia ja kuumia tunteita

James tajusi makaavansa maassa. Lumen peittämät puut ilkkuivat hänelle vasten harmaata taivasta. Takamus kastui, kun jäinen maa suli hänen allaan.
   ”James? Oletko kunnossa?”
   Avan ääni tuntui kuuluvan jostakin kaukaa, kuin betoniseinän takaa, mutta oli silti kuin nuoli suoraan hänen sydämeensä ja jäätävä koura puristi Jamesin sisäelimiä. Järkyttyneenä hän kavahti istumaan ja tuijotti edessään seisovaa tyttöä, joka näytti huvittuneelta ja kauhistuneelta samaan aikaan. Hänen päässään humisi.
   James yritti puhua, mutta hänen sisällään kuohuvat tunteet olivat syöneet hänen äänihuulensa. Mitä hän olisi sanonut? Ava oli vain päräyttänyt olevansa raskaana. Mitä helkkaria Jamesin olisi pitänyt siihen muka sanoa? Mitä hänen olisi pitänyt muka tuntea?
Ei varmasti ainakaan näitä jäätävää ahdistuksen ja vastenmielisyyden tunteita ja karkuun juoksemisen pakottavaa tarvetta, siitä hän oli varma.
   Ava katseli häntä kuin miettien, oliko hän joutunut psykoosiin tai kenties muuten vain menettänyt lopullisesti järkensä. James tunsi järkytyksen alkavan hakata pääkoppaansa sisältä päin ja hän vastasi katseeseen samalla mitalla takaisin.
   ”Voisitko sinä sanoa jotakin?” Ava kysyi turhautuneen kuuloisena. ”Näytät hieman huonovointiselta.”
   ”Minua oksettaa”, James urahti. Hänen äänensä kuulosti jotenkin vieraalta. Hän pakottautui katsomaan Avaa silmiin. ”Mitä kautta menninkäisten hillittömien, rääntäytteisten sieraimien sinä tarkoitat? Et sinä voi olla raskaana!”
   Ava näytti tuskastuneelta. ”Olen minä.”
   ”Ja seuraavaksi sinä sanot minulle, että se… otus on minun ja sinun epäsiveellisen huispausstadionin jämien alla tapahtuneen toiminnan seurausta?” Ennen tätä hetkeä kyseisen toiminnan muisteleminen oli saanut Jamesin hurmioituneeseen mielentilaan, mutta nyt ajatus lähinnä kauhistutti häntä. ”Ja sinä ja Aqualine haluatte kasvattaa sen, niinkö?” James tunsi sydämensä alkavan hakata kivuliaasti vasten hänen rintakehäänsä mielikuvan välähdellessä hänen mielessään, kaunis Ava ja etäisesti koiraa muistuttava Aqualine pitämässä limaista pikku otusta sylissään onnea huokuvat, ylpeät ilmeet kasvoillaan. Jamesia huimasi ja häntä oksetti. Hän ei todellakaan halunnut tulevaisuudessa todistaa tätä mielikuvaa. Hän mieluummin karkaisi Timbuktuun ja unohtaisi, että hänellä mitään elämää Iso-Britanniassa oli koskaan ollutkaan.
   ”En minä ole kertonut Aqualinelle vielä”, Ava sanoi hitaasti, vakavalla äänellä. James mulkaisi tyttöä ja nousi seisomaan.
   ”Tuo ei ollut mikään vastaus.”
   ”Eikä sinun lauseesi ollut mikään kysymys”, Ava inahti.
   ”No, anna kun minä muotoilen sen uudestaan”, James sanoi liioitellun ystävällisesti. ”Odotatko sinä minun siittämääni olentoa ja haluatko sinä pitää sen, kasvattaa sitä kieroutuneen lesbosuhteesi rakkauden hedelmänä?”
   Ava räpytteli silmiään ja hieroi vatsaansa. ”Tämä on minun ja sinun. Eikä Aqualine liity tähän millään tavalla. Minä haluan tehdä tämän sinun kanssasi. Minä haluan olla sinun kanssasi.”
   Vielä muutamia hetkiä sitten Avan viimeisimmät sanat olisivat tehneet Jamesista Tylypahkan maiden onnellisimman velhon. Nyt sanat saivat hänen pelkurimaisen sydämensä kiemurtelemaan ja pomppimaan ahdistuneena.
   ”Ei, ei, ei, ei!” James huudahti ja perääntyi Avan luota. ”Ei onnistu! Olen ratsastanut lohikäärmeillä! Kokonainen huispausstadion on sortunut päälleni! Wannabe-kuolonsyöjät ovat riepotelleet minun sukulaisiani! Minun parhaan ystäväni ruumiin on vallannut hänen kauan sitten kadonnut kaksoisveljensä! Mutta tämä!” James aukoi suutaan ja heilutti käsiään hurjasti laajassa kaaressa. ”Tämä on sietämätöntä! En kestä tätä!”
   ”James – ”
   ”Sinä et saa tehdä tätä minulle!” James karjaisi ja perääntyi Avan luota. ”Et kaiken muun kieroilusi jälkeen! Minä lähden! Vie juonitteleva pikku olemuksesi Aqualinen hyysättäväksi, niin kuin olet väittänyt koko ajan haluavasi tehdä! Sinä ja Aqualine voitte viettää loppuelämänne yhdessä kasvattaen sitä otusta! Minä en välitä menninkäisen nenänpään vertaa! Minä lähden täältä!”
Ava katsoi häntä loukkaantuneena ja myös jollakin tavalla tuskastuneena. ”Sinä et ole tosissasi. Voisitko edes yrittää keskustella tästä niin kuin aikuiset?”
   ”Minä en ole aikuinen!” James parahti. ”Eikä minulla ole mitään halua tai aikomusta ollakaan!”
   Ava pyöräytti silmiään. ”Et sinä voi vain paeta tätä, James – ”
   James nauroi hurjaa, hänen omissa korvissaankin mielipuoliselta kuulostavaa naurua ja perääntyi kohti lumisten puiden suomaa turvaa. ”Ja ihan varmasti muuten voin!”
   Niine hyvineen James käännähti ympäri ja lähti juoksemaan talvisen metsän siimekseen. Hän veti kiivaasti pakkasen kiristämää ilmaa sisäänsä ja antoi jalkojensa viedä häntä eteenpäin välittämättä pätkääkään siitä, mihin suuntaan ne häntä veivät. Puut olivat vain ohitse vihtovia tummia läiskiä hänen ympärillään hänen kiitäessään Kielletyn Metsän jäänhuuruista polkua eteenpäin, ainoana ajatuksenaan paeta kauas pois. Hän kuuli vain etäisesti aurorikokelastovereidensa nauravan, vähän matkan päässä edessäpäin välkkyi punaisia loitsuja sirojen oksien lävitse. James näki Shawnin viskovan vauhkosti Michaelia kohti tainnutustaikoja pienellä aukiolla. Isokokoisen pojan kasvoilla oli keskittynyt ilme, jota kielenkärki oli tullut korostamaan ylähuulta pontevasti lipomalla. Näky olisi kenties jossakin muussa elämäntilanteessa näyttänyt Jamesista hulvattoman hauskalta, mutta nyt se sai hänen päässään soimaan kummallisen kysymyksen: ”Onko vauvoilla kieli?”
   ”James!” Shawn huudahti nähdessään hänet pyörähtäessään solakasti kuin parahinkin balettitanssija Michaelin tainnutustaian tieltä pois. ”Tule pieksemään nämä ryökäleet minun kanssani!”
   James pyöritti jäykästi päätään ja juoksi Shawnin, Michaelin ja Jessen ohi. Kolmikko keskeytti kaksintaisteluleikkinsä ja jäi katsomaan häntä hölmistyneenä.
   ”James! Mihin sinä menet?” Shawn huusi hänen peräänsä kuulostaen hämmentyneeltä.
   ”Pois täältä!” James karjaisi.
   ”Miksi sinulla on pyöreä märkä läntti persuksissasi?” Shawn huikkasi huvittuneena.
   ”Törmäsitkö jättiläishämähäkkiin?” Jesse hihkaisi hänen peräänsä. ”Pissitkö housuun?”
   ”Pahempaa!” James huudahti ja jatkoi juoksuaan taakseen vilkaisematta. Hänen oli vain pakko päästä pois, karkuun! Hänen koko elimistönsä vaati tilanteesta nopeasti pois pakenemista. Paniikki hyökyi hänen sisällään kuin tappava myrkky. Jamesista tuntui, ettei hän voisi koskaan lakata juoksemasta. Jos hän pysähtyisi, hän joutuisi kohtamaan typerryttävän tosiasian: Ava Lopez odotti heidän yhteistä otustaan, jonkinlaista minihirviötä, joka kakkaili ja itkeskeli kaiket päivät. Minihirviö imisi kaiken elämänilon heidän elämästään ja tekisi heistä ällöttäviä aikuisia, joilla oli aikuisten tylsiä iltapäiväkahvitteluita ja jotka ravasivat vaippa-alennusmyynneissä aivan kuin niistä olisi riippunut elämän onni.
   ”Ei!” James kähähti kauhuissaan ajatusten tavoittaessa tietoisuuden rajan. Ei, hän ei todellakaan halunnut minkäänlaisia minihirviöitä kasvattamaan häntä rutikuivaksi aikuiseksi. Ei, ei, ei! Näin ei voinut yksinkertaisesti tapahtua! Ei James Sirius Potterille!
   

*

Voimakkaat, peräänantamattomat kädet lukitsivat hänet ansaan vasten kylmää kiviseinää. Hän tunsi olevansa ihanassa ansassa, omien riettaiden ja kiellettyjen tarpeidensa ja synkimpien halujensa kahleissa. Vihreät silmät söivät hänen kasvojaan kuin eivät olisi koskaan nähneet mitään kauniimpaa, terävä katse lukkiutui hänen huuliinsa. Heidän raskaat hengityksensä kohtasivat ilmassa ja heidän yhdessä tahdissa lyövät sydämen sykkeet olivat ainoa ääni, joka kaikui aitiolla, tyhjällä käytävällä. Heidän huulensa kohtasivat ahnaina ja heidän vartalonsa painautuivat tiiviisti toisiaan vasten, aivan kuin ne olisi luotu yhdistymään toisiinsa. He omistivat toisensa huulillaan, antautuivat toinen toiselle, ottaen ja antaen ja toistensa hyökyvät tarpeet lupauksilla täyttäen…

Roxanne heräsi hätkähtäen. Hän tajusi hengittävänsä raskaasti ja hänen sydämensä löi hurjana vasten hänen rintaansa. Hänen alavatsaansa kihelmöi ja läheisyyden tarve sykki hänen vartalossaan kiduttavasti.
   Jacob.
   Roxannen henkeä salpasi, nimi tuntui hyökyvän hänen mieleensä kuin syövyttävä, tulta roihuava neste, joka valui hänen koko elimistöönsä kiduttavasti jättäen jälkeensä alkukantaisia haluja. Uni sykähteli elävänä ja täysin kirkkaana hänen mielessään, aivan kuin Jacob olisi oikeasti vain hetki sitten painanut hänet vasten kylmää ja kovaa seinää ja painautunut omistavasti häntä vasten…
   Väärin, Roxannen mielessä välähti ja syyllisyys läikähti hänen sisällään kuin myrkky. Turhautuneena Roxanne avasi silmänsä makuusalin hämärään todellisuuteen.
   Hän kohtasi tummat silmät ja sirot kasvot, joita tummat, pitkät, kiharat hiukset kehystivät kauniisti. Tummat silmät porautuivat syvälle Roxannen silmiin ja täydellisen muotoiset huulet olivat raollaan.
   ”Hän ei ole hyväksi sinulle, Roxy”, tuttu ääni kuiskasi ja Roxannen huuto takertui hänen kurkkuunsa hahmon hävitessä kuin savuna ilmaan huoneen pimeyteen.
   Roxanne pomppasi vauhkona ylös sängystään huutaen jotakin epäselvää kimeästi ja korkealta. Lily omassa pylvässängyssään hätkähti hereille ja katsoi ympärilleen hätäisenä. Gabriella mutisi tukahtuneesti unissaan.
   ”Mitä? Mikä hätänä?” Lily sopersi unisesti. ”Rox?”
   ”Minun äitini!” Roxanne kähähti ja ryntäsi kompuroiden valokatkaisijan luokse makuusalin ovelle. ”Minun äitini oli täällä!”
   ”Sinun äitisi oli täällä?” Lily toisti hitaasti ja nousi punaisia, pörröisiä hiuksiaan haroen istumaan. ”Rox-rakas, sinun äitisi on Godricin notkon hautausmaalla.”
   ”Hän oli täällä!” Roxanne huudahti. ”Hän seisoi minun sänkyni vieressä minun herätessäni!”
   ”Olkaa hiljaa”, Gabriella mumisi unisesti peitteisiinsä.
   ”Mitäpä jos sinä vain näit niitä omituisia uniasi?” Lily kysäisi hienovaraisesti ja lysähti takaisin sänkyynsä makaamaan. ”Et viitsisi hulluilla näin aikaisin aamusta.”
   ”Se ei ollut unta!” Roxanne huudahti ja marssi Lilyn sängyn luokse. Hän tyrkki tytön vetelää vartaloa sivummalle ja pomppi polvillaan sängyllä saadakseen parhaan ystävänsä huomion. ”Minä heräsin kokonaan erilaisesta unesta ja äiti seisoi minun sänkyni vieressä ja kuiskasi minulle, että – ”
   Yhtäkkiä Roxanne ei tiennytkään, voisiko kertoa Lilylle mitä hänen kuollut äitinsä oli hänelle kuiskannut. ’Hän ei ole hyväksi sinulle, Roxy’, äiti oli sanonut ja varmasti tarkoittanut Jacobia, koska ketä muuta tämä olisi muka voinut tarkoittaa? Roxanne ei voinut kertoa Lilylle Jacobista. Lily kuitenkin vain suuttuisi hänelle, tuomitsisi häntä ja varmaan vielä kertoisi Fredillekin kaiken lisäksi.
   ”Mitä sinun kuollut äitisi kuiskasi sinulle?” Lily kysyi käsivarsi kasvojensa päällä.
   ”Hän kuiskasi ’moi Roxy’”, Roxanne livautti sulavasti. ”Aika makeeta, oikeastaan! Jacob sanoi minun pystyvän puhumaan tuonpuoleiseen mustan magian voimat vastaanotettuani ja selkeästi asianlaita todella on näin!”
   ”Tai sitten sinulla on ylivilkas mielikuvitus”, Lily mumisi.
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”Usko mitä tahdot. Minä tiedän mitä näin.”
   ”Miten vain…” Lily mutisi äänellä, joka selkeästi epäili Roxannen mielenterveyden laitaa.
Myöhemmin mennessään aamupalalle Lily ja Roxanne huomasivat yllätyksekseen Jamesin istuvan Fredin ja Hugon kanssa rohkelikkojen pöydässä. Kummastuneina he menivät kolmikon luokse.
James mulkaisi Lilyä ja Roxannea. Poika näytti jotenkin kumman heiveröiseltä ja ahdistuneelta. ”Terve pikkusisko ja terve sinä kurja otus, joka et vaivautunut lähettämään minulle kirjettä hyvinvoinnistasi ja parhaan ystäväni ja sinun onnellisesta ja voitokkaasta paluusta Tylypahkaan.”
Roxanne hymähti ja istui Jamesia vastapäätä. Hän kohtasi syyttävän katseen uhmakkaasti. ”Itse asiassa, herra Lohikäärmerakastaja, jääräpäinen pikkusiskosi kirjoitti sinulle lohduttavien käänteiden tapahtumista illalla hyvinkin tiivistä faktaa sisällään pitävän kirjeen.”
”Jaa”, James urahti. ”En saanut kirjettä hyppysiini.”
Roxanne nyökkäili. ”Siitähän sinun on turha meitä syyllistää.”
”Mitä sinä täällä teet?” Lily ihmetteli.
Fred ja Hugo Jamesin molemmin puolin virnistivät vahingoniloisesti. ”Lohikäärmerakastaja on pannut pullat uuniin ja lähti kuin ankeuttaja persuksen alla karkuun surkeaa elämäntilannettaan”, Fred kertoi naureskellen. ”Arvon loitsuprofessorimme oli kuulemma löytänyt hänet huoneensa kylpyhuoneen lattialta istumasta.”
   ”Pannut pullat uuniin?” Lily toisti hitaasti näyttäen hämmentyneeltä.
   ”Ava on raskaana”, Hugo kertoi kykenemättä olemaan hymyilemättä leveästi. ”Lohikäärmerakastajasta tulee isukki.”
   ”MITÄ?” Lily kiljaisi.
   Roxanne tuijotti Jamesin kalpeita kasvoja. ”Tuosta haiskustako isukki? Ei ikinä!”
   James kohtasi Roxannen järkyttyneen katseen aitoa kauhua ruskeissa nappisilmissään. ”Älä muuta sano!”
   ”Ei sinusta voi tulla kenenkään isää”, Lily sanoi voipuneella äänellä räpytellen silmiään kiivaasti. ”Ethän sinä osaa edes voidella paahtoleipää itse!”
   James pyöräytti silmiään. ”Voileiväntekotaitojani minä tässä nyt viimeiseksi murehdin.”
   ”Viis voileivistä!” Roxanne huudahti. ”Jos sinä saisit vauvan, se päätyisi vain toimimaan kaatona lentoharjoituksissa!”
   ”Hyvin todennäköisesti”, Fred yhtyi virnistäen ja Hugo hihitti sämpyläänsä.
   ”Tämä ei ole hauskaa!” James huudahti ja loi kaikkiin ympärillään oleviin kiukkuisia mulkaisuja. ”Minä en todellakaan halua tätä!”
   Roxanne virnisti paheellisesti. ”Olisi kannattanut miettiä sitä ennen kuin häpäisit lesbotyttöjen parisuhteen.”
   Hugo ja Fred nauroivat nyt niin kovaäänisesti, että ympärillä olevat rohkelikot kääntyivät katsomaan heitä uteliaina. James näytti taikasauvansa myyneeltä.
   ”Miksi et ole Auoriassa?” Lily kysyi tarkkaillessaan isoveljensä ryytynyttä olemusta. ”Eikös teillä pitänyt olla jonkinnäköiset teoriakokeet?”
   James mulkaisi siskoaan. ”Luuletko, että joku typerä teoriakoe tai Auroria kiinnostavat minua tippaakaan tällä hetkellä?”
   ”Sinä lennät pois koulutusohjelmasta”, Lily ennusti synkästi.
   Fred virnisti ja tönäisi Jamesia hyväntuulisesti olkapäähän. ”Kuinka sinä sitten muka elätät pienen lapsukaisesi?”
   ”Ääh!” James huudahti ja peitti korvansa käsillään. ”Te olette kamalia!”
   ”Kannattaisi mennä takaisin Auroriaan, niin et joutuisi kärsimään piruilustamme”, Lily sanoi painokkaasti.
   Roxanne naurahti. ”Et voi vältellä Avan näkemistä kovin kauaa. Ennen pitkää sinun on otettava vastuu siitoksistasi, Lohikäärmerakastaja.”
   Hugo ja Fred hykertelivät. James katsoi heitä kaikkia silmät pelkoa ja katumusta täynnä. ”Ei minusta ole tähän.”
   ”Voi, kyllä me sen tiedämme”, Hugo sanoi iloisesti ja taputti Jamesia lujaa olkapäähän, ”mutta onneksi sinulla on meidät, piikittelevät ja ärsyttävät sukulaisesi keventämässä taakkaasi.”
   James tuhahti. ”Joo, onneksi.”
   ”Takamus ylös ja kohtaa demonisi!” Lily käski. Hän hymyili leveästi isoveljelleen. ”Hyvin se menee. Oletko kertonut äidille tai isälle vielä?”
   James pudisti päätään jäykästi.
   Lily virnisti. ”Saanko olla paikalla, kun teet sen?”
   James hymähti ja kohautti välinpitämättömästi olkiaan. Poika nousi seisomaan sama ryytynyt, petetty ja surullinen ilme kasvoillaan pysyen. ”Kai minä sitten menen takaisin Auroriaan.”
   Yhtäkkiä Roxanne näki pitkän hahmon ilmestyvän tyhjästä Jamesin selän taakse. Hahmolla oli pörröiset, jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat hiukset, sarvisankaiset silmälasit ja ruskeat silmät. Hahmo näytti naurettavan paljon samalta kuin Harry tai Albus. Nuori mies katseli hellästi Jamesia ja pyöritti päätään jokseenkin huvittuneena.
   Roxannen suusta pääsi kauhistunut korahdus. James, Fred, Hugo ja Lily kohottivat katseensa häneen hämmentyneinä, ja niin teki myös Harryn ja Albuksen kopiohahmo. Hätkähtäen Roxanne tajusi hahmon olevan James Potter senior.
   Senior James virnisti Roxannelle iloisesti ennen kuin katosi jälleen tyhjyyteen aivan kuin olisi kaikkoontunut, mutta tämän äärirajat yksinkertaisesti vain lipuivat, valuivat tyhjyyteen aivan kuin hahmo olisi ollut osa sitä.
   ”Mikä sinulla on?” Hugo kysyi keskeyttäen hämmentyneen hiljaisuuden. Roxanne tajusi kaikkien tuijottavan häntä.
   ”Minä näin James Potter seniorin”, Roxanne kertoi serkuilleen hitaasti. ”Hän naureskeli sinulle, Jamie.”
   Lily vilkaisi Roxannea kummastuneena. Hugo ja Fred tuijottivat häntä suu auki. James näytti huvittuneelta.
   ”Sinä näit isoisä Jamesin naureskelevan minulle?”
   Roxanne nyökkäsi pontevasti. ”Joo, näin! Ihan sinun selkäsi takana!”
   James pyörähti salamana ympäri ja katsoi taakseen. Muutama puuskupuh viereisestä pöydästä loi heihin kummastuneita katseita. James kääntyi pettyneenä katsomaan jälleen Roxannea.
   ”Huijasit!”
   ”No, hän hihitteli takanasi vain hetken!” Roxanne puolustautui.
   James pyöritti päätään huvittuneena. ”Hienoa. Olen siis saavuttanut luonteellani tason, joka saa kuolleetkin nauramaan.”
   James heilautti kättään heille, vilkutti sitten opettajien pöydän ääressä istuvalle Jasperille ja lähti pois Suuresta Salista. Fred, Hugo, Lily ja Roxanne katsoivat pojan ryytyneen olemuksen perään ja repesivät sitten kaikki yhteen ääneen nauruun.
   ”James on uskomaton”, Lily hihitti päätään pyöritellen.
   Fred virnisti. ”Pöllöistä pöllöin.”
   Hugon siniset silmät tuikkivat. ”Isukki.”
   Roxanne nauroi. ”Villi, eksynyt pieni lurjus.”
   ”Lurjuksista puheen ollen”, Lily sanoi, ”näitkö sinä oikeasti meidän isoisän?”
   ”Joo, mitä helkkaria se oikein oli?” Fred kysyi ihmeissään, varautuneena.
   Roxanne kohautti olkiaan. ”Joo, minä vissiinkin nyt vähän niin kuin näen kuolleita. Se on ihan siistiä! Vaikka vähän pelottavaakin jotenkin.”
   Hugo ja Fred tuijottivat häntä. ”Sinä näet kuolleita?”
   ”Joo”, Roxanne myönsi. Hän katsoi veljeään silmiin. ”Näin äidin aamulla herätessäni.”
   Fred näytti siltä kuin olisi nielaissut kielensä. ”Äidin?”
   Roxanne nyökytteli ja kaatoi itselleen appelsiinimehua. ”Hän hymyili.”
   Fred meni vaikean näköiseksi ja ryhtyi tökkimään munakokkelia haarukallaan. Hugo ja Lily vilkaisivat toisiaan ja laskivat hekin katseensa pöytään.
   Heillä oli ensimmäiseksi muodonmuutoksia. Roxanne ei ollut ehtinyt harjoitella vaihdosloitsua, niin kuin McGarmiwa oli pyytänyt. Vanha professori ei ollut iloinen.
   ”No, anteeksi!” Roxanne huudahti ja yritti pitää selkänsä suorana ja leukansa pystyssä professori McGamiwan haukkamaisen ankaran katseen alla. Professori katseli häntä kulmiensa alta seistessään pöytänsä takana kädet lanteilla. ”Minulla oli kiireitä näkökykyäni takaisin hankkiessa!”
   ”Olen iloinen, että näet jälleen, neiti Weasley”, McGarmiwa sanoi äänellä, joka ei todellakaan paistanut iloa mistään välistä. ”Sinä olet kuitenkin huimasti jäljessä muutenkin ja vaihdosloitsu on hyvin tärkeä loitsu, jota varmasti kysytään S.U.P.E.R.-kokeissa. Tässä.” Professori osoitti pöydällään letkeästi makoilevaa kissaa ja sitten pitkässä häkissä nököttävää undulaattia. ”Tee vaihdosloitsu kissaan ja lintuun.”
   Roxanne vilkaisi Lilyä, joka näytti huvittuneelta istuessaan Hugon ja Fredin vieressä eturivin pulpeteilla. Roxanne muisti hyvin Lilyn puhuneen vaihdosloitsusta. Hän ei vain kuollakseenkaan muistanut, mitä loitsun oli ylipäätään tarkoitus edes tehdä.
   ”Professori, en minä osaa tehdä vaihdosloitsua.”
   McGarmiwa risti kätensä puuskaan. ”Kaiva sitten kirjasi esiin ja opettele tekemään se!”
   Roxanne irvisti ja maleksi paikalleen Lilyn viereen. Hän ryhtyi kaivamaan laukkuaan ja tajusi jättäneensä muodonmuutoksen kirjan makuusaliin. Professori McGarmiwan kaiken hoksaavat silmät söivät ankarasti Roxannea.
   ”Missä sinun kirjasi on, neiti Weasley?”
   ”Se on tainnut jäädä makuusaliin”, Roxanne mumisi.
   McGarmiwa naksautti kieltään. ”Hae se. Heti. Jos sinulla menee yli kymmenen minuuttia kauemmin, joudut kirjoittamaan kuuden sivun esseen minulle vaihdosloitsusta.”
   Roxanne vilkaisi kauhuissaan Lilyä ja lähti sitten pois luokasta vikkelästi McGarmiwan katseen selässään tuntien. Hän käänsi kivisellä lattialla kopisevat askeleensa kohti rohkelikkotornia itsekseen mutisten.
   McGarmiwa oli kerta kaikkiaan epäreilu! Roxanne oli menettänyt näkönsä ja ollut jos jonkinmoisissa kummallisissa seikkailuissa lähiaikoina ja vanhaa professoria kiinnosti vain, osasiko hän tehdä typerän vaihdosloitsun! Roxanne oli nähnyt kuolleen äitinsä ja senior Jamesin haamun tänään, mutta kysyikö McGarmiwa häneltä oliko hän kunnossa moisten tuonpuoleisten hahmojen kohtaamisten jälkeen? Ei! Ei! Missä sinun kirjasi on, Roxanne? Miksi et osaa tehdä naurettavaa vaihdosloitsua, Roxanne? Mitä helkkarin väliä sillä muka oli?
   Roxanne kääntyi rohkelikkotorniin vievälle käytävälle ja hänelle tuli kumma tunne, että oli ollut käytävällä vain muutamia hetkiä aikaisemmin. Suuri ristikko-ikkuna kauempana käytävällä paljasti palasen harmaasta pakkasilmasta ulkona. Käytävä oli hämärä ja soihdut seinillä lepattivat aavemaista tunnelmaa.
   Toivottavasti kukaan kuollut ei ilmesty tähän juuri nyt, Roxanne ajatteli lievästi kauhuissaan. Se olisi voinut olla aika pelottavaa.
   ”Mihin matka?”
   Roxanne kiljaisi ja pomppasi ilmaan. Käheä ääni nauroi hänen takanaan ja Roxanne käännähti ympäri.
   Hän tajusi kävelleensä suuren ikkunan ohi. Kivisellä syvennyksellä ikkunan edessä istuskeli vaaleahiuksinen poika rennosti kiviseen seinään nojaten. Ensiksi Roxanne luuli poikaa Jasperiksi, mutta tajusi sitten tämän itsevarman raukeasta olemuksesta tämän olevan Jacob.
   ”Mitä sinä täällä teet?” Roxanne kähähti ja yritti olla välittämättä sydämensä yhtäkkiä kovin kiihtyneestä sykkeestä. Eikö hän ollutkin nähnyt unta juuri tästä käytävästä, hänestä ja Jacobista juuri tässä näin? Ihan varmasti oli.
   Jacob katseli häntä tutkivasti. Poika oli nostanut jalkansa koukkuasentoon ja tämän kädet lepäsivät rennosti polvien päällä. ”Tulin moikkaamaan veljeäni, mutta ilmeisesti hänellä on jonkin sortin oppitunti.”
   ”Minä luulin, että sinä lähdit pakomatkalle”, Roxanne sanoi ihmeissään.
   Jacob virnisti. ”Niin, minä ajattelin sitä ensiksi. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että täällä minulle on paljon enemmän tarjolla kuin vuorilla patikoidessa ja hämyisissä metsissä kirmatessa.”
   Roxanne tuhahti ja risti kätensä puuskaan. ”Harmi vain, että joudut telkien taakse jos jäät tänne pitemmäksi aikaa. Tai sitten takaisin mullan alle, jos veljeni hoksaa sinut.”
   Jacob irvisti. ”Joo, en ole pahemmin toivottu vieras näillä main, mutta ei kai se mitään haittaa. Itse asiassa minut on vapautettu kaikista syytteistä auroriosaston ylipäällikkö Harry Potterin suomin valtuuksin.”
   Roxannen suu loksahti auki. ”Kuinka se on mahdollista?”
   Jacob virnisti. ”Kerroin hänelle kaiken ja myin sieluni hänen käytettäväkseen. Näin ollen saan anteeksi itsesuojelurefleksieni aikaansaamat ikävät käänteet ja vapauden tehdä vapaa-ajallani mitä huvittaa, kunhan en käytä anteeksiantamattomia kirouksia enää koskaan huijaten takaisin saadussa elämässäni.”
   ”Myit hänelle sielusi?” Roxanne toisti epäilevästi. ”Mitä se on tarkoittavinaan? Oletko sinä nyt joku Harry Potterin yksityinen vakooja vai?”
   Jacob loikkasi alas ikkunalaudalta. Roxanne ei voinut latautuneen oudosta tilanteesta huolimatta olla ihailematta tapaa, jolla poika kantoi kauhtuneita farkkujaan ja mustaa paitaansa.
”Vähän niin kuin joo. Harry sanoi minun muistuttavan häntä jostakin Severus Kalkaros – nimisestä hyypiöstä. En ollut imarreltu.”
   Roxanne nauroi. ”Ei sinun kannattaisikaan olla. Olen nähnyt Severus Kalkaroksen muotokuvan.”
   Jacob hymyili ja lähestyi Roxannea keskittynyt ilme kasvoillaan. Roxannelle tuli kummallinen ansaan ajettu olo. Hän perääntyi muutaman askeleen, joka sai Jacobin hymyilemään entistäkin leveämmin.
   ”Mitä sinä teet?” Roxanne kähähti Jacobin ajaessa hänet vasten kivistä seinää ja sulkiessa hänet käsiensä väliin ansaan.
   Jacob katseli häntä huvittuneena. Vihreät silmät tuikkivat ja hymy oli ovelalla tavalla veikeä. Heidän kasvonsa olivat vain henkäyksen päässä toisistaan. ”Kyllähän sinä tiedät. Se uni oli aika todellisen tuntuinen. Pystyin haistamaan sinun tuoksusi herätessäni.”
   Roxanne henkäisi hämmästyneenä ja yritti olla välittämättä leiskuavista tunteista, jotka Jacobin vartalo hänen lähellään saivat hänen vartalossaan aikaan. ”Mistä sinä puhut?”
   Jacob nauroi. ”Minä näin samaa unta kuin sinäkin. Siksi, koska sinä halusit minun näkevän.”
   ”Enpäs halunnut”, Roxanne tokaisi ja yritti olla katsomatta Jacobin huulia, jotka olivat aivan hänen huultensa tasalla. Harmi vain, että vihreiden silmien tuijottaminen oli melkeinpä paljon houkuttelevampaa.
   Jacob kallisti päätään niin, että heidän huulensa hipaisivat toisiaan. Roxannen suusta karkasi hämmästynyt henkäisy.
   ”Etkö?” Jacob kuiskasi hiljaa. ”Etkö sinä halua minun suutelevan sinua?”
   ’En’, olisi ollut oikeaoppinen vastaus, Roxanne tiesi sen. Hän ei kuitenkaan pystynyt sanomaan sitä. Tunteet ja sanat painivat hetken aikaa hänen kurkussaan, sitten hän henkäisi ja tarttui Jacobin kasvoihin, painoi huulensa tämän huulille ja antoi itsensä hukuttautua tämän huumaavaan makuun ja hermoja kutkuttavaan tuoksuun. Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen ja maisteli hänen huuliaan niin kuin kukaan mies ei ollut koskaan maistellut: Roxanne ei kyennyt ajattelemaan järkevästi ja tunsi ainoastaan alkukantaista tarvetta päästä lähemmäksi Jacobia, antautua tämän omistavien huulten ja käsien armoille, saada lisää, lisää, lisää. Heidän vartalonsa sopivat toisiinsa niin luonnollisesti, että se tuntui kuin kodilta. Roxanne tajusi olevansa elossa, elossa, elossa.
   Jacob kallisti päätään taaksepäin ja virnisti hänelle. ”Tämähän on parempaa kuin siinä unessa.”
   ”Tämä on väärin”, Roxanne mumisi hengästyneenä. ”Minä en voi tehdä tätä.”
   Jacob suuteli häntä hitaasti katsoen häntä koko ajan uhmakkaasti, haastavasti silmiin. ”Etkö?”
   ”Okei, ehkä voinkin”, Roxanne huoahti ja painoi huulensa uudelleen Jacobin huulille.
   
   
   
   
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 33. osa 28.1.
Kirjoitti: jacoblove - 31.01.2014 12:10:43

34. Apinoita ja salaisuuksia

”Missä sinä olet oikein hiipparoinut?” Shawn huudahti Jamesin lysähtäessä hänen viereensä aamupalapöytään. Muut aurorikokelaat istuivat siellä täällä pöydän ääressä haukotellen ja kahvejaan hämmennellen.
   ”Ajatuksiani setvimässä”, James mumisi ja ryhtyi lappomaan munakokkelia lautaselleen, vaikka sen haju lähinnä kuvotti häntä. Ruoalla oli ollut sellainen vaikutus häneen muutaman päivän ajan.
   Shawn tuijotti häntä. ”Ajatuksia, niin kuin monikossa? En tiennytkään päässäsi olevan enemmänkin toimintaa kuin mitä naamasi antaa ymmärtää. Sinä siis lähdit kirmaamaan kaksintaisteluista ajatuksiasi setvimään? Katosit eilisaamuisen teoriakokeenkin jälkeen niin sukkelaan vikkeline kinttuinesi, etten ehtinyt edes pilkata sinua surkastuneen kalpeasta olemuksestasi.”
   James huokaisi. ”Lähdin myös eilisten teoriakokeiden jälkeen ajatuksiani setvimään”, hän kertoi alistuneena.
   ”Okei…” Shawn sanoi hitaasti. ”Teddy antoi sinulle noin vain anteeksi kaksintaisteluharjoituksista livohkaan lähtemisen ja koko eilisen päivän lintsauksen?”
   James värähti. ”Hän oli omituisen ymmärtäväinen.”
   Shawn pyöritti päätään hämmentyneenä. ”Mikä sinulla oikein on? Olet tavallistakin omalaatuisempi.”
   James odotti Shawnin siemaisevan mustaherukkamehustaan valtavan kulauksen. ”Ava odottaa minun siittämää otustani.”
   Kuten James oli toivonutkin, Shawn purskautti kaikki mehut suustaan pitkin pöytää. Häntä vastapää istuvat Michael, Jesse ja Summer kavahtivat roiskuvia, tummanliiloja pisaroita kauemmaksi. Shawn kääntyi katsomaan Jamesia harmaanvihreät silmät lievästi päästä pullottaen.
   ”Ava odottaa MITÄ?”
   ”Vauvaa”, James murahti ja katseli ympärilleen vauhkona varmistaen, ettei kukaan kuullut. Hän puolittain odotti Aqualinen hyökkäävän millä hetkellä hyvänsä jostakin hänen kimppuunsa. James oli nähnyt eilen Tylypahkasta palattuaan Aqualinen ja Avan höpöttävän Victoiren pitämän teoriakokeen alussa toisilleen iloisesti. Selkeästikään Ava ei ollut kertonut tyttöystävälleen tapahtumien saamista käänteistä – vielä. Jamesia karmi: mitä sitten tapahtuisi, kun Aqualine saisi tietää hänestä ja Avasta ja siitä, mitä he olivat turmeltuneesti saaneet aikaan? Jamesilla oli hyvin varma tuntu siitä, ettei poikamainen lesbotyttö ainakaan ilahtuisi ja ryhtyisi kutomaan minihirviölle villasukkia.
   Shawn räpytteli vinhaan tahtiin silmiään ja tuijotti Jamesia epäuskoisesti. ”Sinä et voi mitenkään olla tosissasi.”
   James nyökkäsi pontevasti. ”Kuinka hartaasti toivonkaan valehtelevani. Ava päätti kertoa minulle minihirviöstä keskellä Kiellettyä Metsää kesken kaksintaisteluharjoituksien. Pakenin Tylypahkaan, mutta lystikkäät sukulaiseni ajoivat minut tänne takaisin väittäen, että minun on otettava vastuu siitoksistani. Sitten satuin huomaamaan siitoksiani kantavan ärsyttävän olennon ja päätin pitää loppupäivän vapaata ja pohtia syntejä syviä.”
   Shawn nyökkäsi hitaasti ja vähitellen ilkikurinen hymy levisi pojan kasvoille. ”Sinusta tulee isukki, Jamie!”
   James murahti vastaukseksi. Shawn kumartui lähemmäksi häntä.
   ”Mitä muuta Ava sanoi? Miten hän on ajatellut kertoa Aqualinelle?”
   James irvisti. ”Tyttö luritteli jotakin runoutta, mutta en viitsisi ryhtyä toistamaan moisia siirappisia ritarinkaipuupuheita. Sen tytön mieliteot ja halut vaihtuvat ja muuttuvat muutaman kerran viikossa. Kohta hän varmaankin sanoo minulle karkaavansa Aquan kanssa merenneitojen matkaan.”
   Shawn pyöritti päätään sekä ihailevasti että typertyneenä. ”Tämä on uskomatonta.”
   ”No, sitä juuri”, James mumisi painokkaasti ja kohotti katseensa Aqualinen ja Avan astellessa ruokailusaliin aamupalalle. James siristi silmiään huomatessaan Aqualinen käden lepäävän Avan alaselän kohdalla rennon johdattelevasti. Jamesia suututti: Ava ei ollut vieläkään kertonut Aqualinelle totuutta. James kohtasi Avan katseen, tyttö katsoi silmät kauhusta levällään takaisin ja Jamesin sydän teki pienimuotoisia katumisharjoituksia hänen rinnassaan. Ei tämä kaikki varmasti ollut Avallekaan helppoa.
   Aqualinen terävät siniset silmät huomasivat Jamesin ja Avan tiukan katseidenvaihdon. ”Mitä tuijotat, Potter?” tyttö huikkasi.
   James huokaisi alistuneesti. ”Edessäsi nököttävää munakokkelivatia vain.”
   Aqualine loi häneen kummastuneen katseen. Ava katseli Jamesia silmät vieläkin kauhusta pullistellen. James yritti vastata katseeseen haastavasti, uhmakkaasti ja uhkaavasti takaisin, mutta hänestä tuntui siltä kuin hänen ilmelihaksensa olisivat olleet kykenemättömät muihin kuin kauhua ja surua ja ahdistusta kuvastaviin ilmeisiin.
   Aurorikokelaat vitkuttelivat ruokasalissa, kunnes Victoire ja Teddy ilmestyivät sen oviaukkoon molemmat Aurorian logoja kantaviin verryttelyasuihinsa pukeutuneina. James pani merkille parivaljakon seisovan omituisen lähellä toisiaan: kolmen viimeisen kuukauden ajan entinen pariskunta oli vältellyt niin fyysistä kuin verbaalistakin kanssakäymistä pakkomielteisesti. Ehkä aurorikouluttajat olivat saaneet tehtyä jonkinlaisen välirauhan.
   Juoksulenkki pakkasilmassa olisi muutamia kuukausia sitten kuulostanut Jamesista kerta kaikkiaan tyrmistyttävältä, mutta nyt metsässä kirpeässä ilmassa kirmaaminen tuntui vapauttavalta ja tyhjentävältä. James saattoi melkein tuntea järkytyksen ja kauhun valuvan elimistöstään kohmeiselle pururadalle. Aamu ei ollut alkanut vielä täysin sarastaa ja metsässä vallitsi hillitty hämärä. Taivas oli kirkas ja muutama tähti loisti timanttien lailla taivaalla.
   Shawn jolkotti Jamesin vieressä ja vaikka he eivät puhuneet mitään, James saattoi aistia pojasta huokuvan järkytyksensekaisen huvittumisen. Leveäharteinen poika tirskahteli itsekseen ja loi häneen silloin tällöin vahingoniloisia silmäyksiä. James tyytyi vain mulkaisemaan poikaa äkäisesti.
   He juoksentelivat metsässä Victoiren ja Teddyn johtamana melkein tunnin verran ja palasivat sitten Aurorian valkoisena hohtavalle kartanolle. Aamuaurinko oli alkanut hiljalleen nousta vuorien takaa maisemaa valaisemaan ja Jamesin sydämen täytti jokin kutsumaton voiman tunne auringon punaisia ja keltaisia säteitä katsellessa.
   ”Vaatteiden vaihtoon!” Teddy ohjeisti. ”Puolen tunnin kuluttua harjoitussaliin!”
   James ja Shawn vaihtoivat kummastuneet katseet. Yleensä aamulenkin jälkeen Victoire pauhasi heille toisen kerroksen luokkahuoneessa pimeyden voimilta suojautumisen loitsujen teorioita tai pakotti heidät opiskelemaan tietopohjaa erilaisista myrkyistä, vastamyrkyistä ja niiden vaikutuksista.
   Syy erilaiseen toimintatapaan selvisi puoli tuntia myöhemmin, kun aurorikokelaat olivat käyneet vaihtamassa hikiset verryttelyasunsa normaaleihin, rentoihin vaatteisiin ja menneet Teddyn ohjeiden mukaisesti ensimmäisen kerroksen harjoitussaliin. James näki harjoitussalin seinällä roikkuvan muutaman halloween-naamiaisten koristuksena toimineen kurpitsalyhdyn.
   Teddy ja Victoire katselivat riviin asettuneita aurorikokelaita kummallisen vakavat ilmeet kasvoillaan ja Jamesin mieli alkoi laukata villisti. Mitä oli tapahtunut? Jotakin pahaa oli selkeästi tapahtunut. James ei tiennyt, kuinka monta pahaa uutista hän enää kestäisi ennen lopullista mielenterveyden menettämistä. Ei kauhean montaa, se oli varmaa.
   ”Azkabanin vankilasta on tehty joukkopako”, Teddy kertoi vakavana. ”Kaikki ankeuttajat ovat kadonneet vankien mukana. Tänään me harjoittelemme suojeliusloitsua varmistaaksemme kaikkien varmasti osaavan sen ankeuttajiin törmäämisen varalta.”
   Jamesin katse hakeutui Avaan. Tyttö näytti säikähtäneeltä ja James muisti tytön kertomuksen nuoruusvuosiltaan: ankeuttajat olivat tunkeutuneet Avan kotikylään ja suudelleet tämän vanhemmat kadoksiin. Aqualine kietoi puolihuolimattomasti kätensä Avan harteille ja James näki Avan kasvoilla välähtävän syyllisyyden ja voimattomuuden. Tyttö suki hermostuneena ponihäntäänsä. James katseli Avaa ja yritti miettiä, mitä ihmettä söpöläisen mielessä mahtoi oikeasti liikkua. Mitä tämä tunsi? Mitä tämä ajatteli?
   Shawn hänen vieressään pärskähti huvittuneena ja James vilkaisi poikaa. Tämä katseli hänen kasvojaan riemastuneen vahingoniloisena.
   ”Joku voi luulla sinun olevan wannabe-kuolonsyöjien puolella, kun kylmäveristen murhaajien joukkopako saa sinun rumat kasvosi vääntymään noinkin ilahtuneeseen ilmeeseen”, James naljaisi.
   ”Älä ole niin kiukkuinen, isukki”, Shawn sanoi ja taputti häntä olalle. James mulkaisi poikaa.
   Aurorikokelaat ryhtyivät tekemään suojeliusloitsuja. James ja Shawn meinasivat tukehtua nauruunsa nähdessään Aqualinen suojeliuksen olevan vaakkuva sorsa. Aqualine mulkaisi heitä siihen malliin, että Jamesin päässä vilahti ajatus Aqualinesta iskemässä tikaria hänen rintaansa yön hämärässä. Sen tyttö varmasti tekisikin, kunhan saisi tietää Avan olevan raskaana.
   Avan kettu pyörähteli sulavasti pitkin salia ja Summerin pandakarhu näytti ottavan sen kanssa nopeuskisaa, panda hävisi.  Jessen huuhkaja ja Michaelin valtava lisko syöksähtivät poikien sauvoista ilmoille vaivattomasti.
   Shawnin suojelius oli valtava tiikeri ja James virnisti osoittaessaan sitä omalla taikasauvallaan. ”Odotum suojelius!”
   Jamesin sauvasta syöksähti liukasliikkeinen, laiha apina, joka loikkasi Shawnin tiikerin selkään kättään ilmassa kummallisesti pyörittäen aivan kuin se olisi pyörittänyt päänsä päällä lassoa. Shawn nauroi niin, että joutui taipumaan kaksinkerroin.
   ”En kestä sinua, James”, Shawn tirskui ja pyyhki silmäkulmiaan.
   James virnisti. ”No, emmeköhän me kaikki ole sitä mieltä, että apina kuvastaa syvintä olemustani eniten.”
   ”Olemme”, Aqualine sanoi painokkaasti ihan Jamesin vierestä ja James loikkasi melkein metrin ilmaan kauhuissaan. Aqualine loi häneen halveksuvan katseen ja kulki sitten hänen ohitseen takaisin Avan luokse.
   James mulkoili tytön perään. Ava kohtasi hänen katseensa ja James mulkaisi tätäkin. ”Kerro hänelle”, James muotoili huulillaan selkeästi, tuijottaen tyttöä tiiviisti, vaativasti silmiin. Ava räpytteli vinhasti silmiään ja kääntyi katsomaan Aqualinea. James saattoi aistia tytöstä huokuvan kauhun huoneen toiselle puolelle saakka.
   Iltapäivällä Teddy ajoi heidät kirpeään pakkasilmaan kaksintaisteluharjoituksiin. Matkalla kaksintaisteluareenalle James näki Aqualinen tunkeutuvan aurorikokelasrykelmän eteen juttelemaan Victoirelle ja näki tilaisuutensa tulleen, hänen oli pakko kovistella Avaa.
   James viittoi Shawnia vieressään kävelemään eteenpäin ja välittämättä pojan äänettömistä kysymyksistä jäi tahallaan muista jälkeen. Ava käveli aurorikokelaiden perässä lamautuneena, jalkoihinsa tuijottaen. Tyttö kohotti katseensa Jamesin liimautuessa hänen kylkeensä kiinni.
   ”Kerro hänelle”, James tokaisi.
   Avan kinuskiset silmät näyttivät kauhistuneilta. ”En minä pysty siihen.”
   James irvisti. ”Ei sen luulisi olevan niin hankalaa. Hei, Aqua, minä odotan Lohikäärmerakastajan minihirviötä ja kyllä, se tarkoittaa sitä että meidän suhteemme on häpäisty ja sinun tulisi muuttaa helvetin koirien valtaamalle saarelle.”
   ”Hän tappaa sinut”, Ava kuiskasi aitoa kauhua äänessään. ”Hän ihan todella tappaa sinut, jos minä kerron hänelle.”
   James naurahti. ”Olen valmis ottamaan sen riskin.”
   ”Entä jos minä vain… hankkiutuisin siitä eroon”, Ava puuskahti.
   James jähmettyi paikoilleen. Avakin pysähtyi ja katsoi häntä odottavasti, syyllisenä ja tuskastuneena kiemurrellen. Hiljalleen taivaalta laskeutuvat hennot lumihiutaleet koristivat tytön hiuksia kuin kimaltelevat helmet. Muut aurorikokelaat eivät huomanneet heidän jäävän jälkeen ja jatkoivat matkaansa kohti taisteluareenaa.
   ”Hankkiutuisit siitä eroon?” James toisti hitaasti. Hänen vatsassaan velloi jokin todella epämiellyttävä.
   ”Niin”, Ava huoahti. ”Ei meistä ole vanhemmiksi, James! Minä en voi tehdä tätä Aqualle!”
   James tuijotti tyttöä. ”Haluatko sinä hankkiutua siitä eroon siksi, ettei meistä ole sen vanhemmiksi, vai haluatko sinä hankkiutua siitä eroon siksi, ettei sinun tarvitsisi kertoa siitä Aqualle?”
   Ava räpytteli vimmatusti silmiään ja kauhuissaan James tajusi niiden täyttyvän kyyneleistä.
   ”En minä tiedä!” Ava parahti ääni särähtäen. ”Olen ihan sekaisin!”
   ”Se… otus”, James tokaisi ja vilkaisi kuin tahtomattaan Avan vatsan seutua, joka näytti talviviitan alla normaalin litteältä eikä vihjannut millään tavalla siellä kasvavasta hirviöstä. ”Se on jo olemassa.”
   Ava nyyhkäisi. ”Niin, minä tiedän, mutta – ”
   ”Emme me voi vain hankkiutua siitä eroon”, James puuskahti yllättyen omista sanoistaan aivan yhtä paljon kuin Avakin. Kuitenkin, kun hän oli sanonut sanat ääneen, hän tiesi tarkoittavansa niitä.
   Ava tuijotti häntä. ”Etkö sinä halua päästä siitä eroon?”
   Hieman epäluuloisena James tutkiskeli sisintään. Ei, hän ei todellakaan halunnut minkäänlaista minihirviötä elämäänsä sotkemaan. Mutta ajatus siitä, että he vain ’hankkiutuisivat’ siitä eroon sen jälkeen, kun olivat vahingossa antaneet sille elämän… se ei vain ollut oikein, se tuntui väärältä, kerta kaikkiaan ylitsepääsemättömän vastenmieliseltä.
   ”En”, James töksäytti ja nosti sormensa varoittavasti ilmaan Avan avatessa suunsa. ”Minä en ole valmis keskustelemaan minkäänlaisista suunnitelmista tätä minihirviötä koskien, onko selvä? Minä tiedän tällä hetkellä ainoastaan, että haluan sinun kertovan Aqualle ja tiedän, ettemme me voi vain hankkiutua siitä eroon.”
   Ava hengitti syvään sisään ja sitten ulos. James katseli hiljalleen valuvia kyyneleitä tytön poskilla ja hänen sydämensä tuntui sulavan. Hän kohotti kätensä ja pyyhki kyyneleet peukaloonsa. Ava katsoi häntä kinuskiset silmät tunteita täynnä.
   ”Kaikki järjestyy vielä”, James lupasi matalalla äänellä.
   Ava nyökkäsi aivan kuin olisi uskonut häntä.
   ”Mitä täällä tapahtuu?” kysyi teräksinen ääni. James ja Ava hätkähtivät kauemmaksi toisistaan ja kääntyivät katsomaan Aqualinea, joka tuijotti heitä epäluuloisesti, kädet lanteilla. Tytön mustat hiukset olivat lumihiutaleiden koristamat ja kulmikkaat kasvot olivat vihamieliset. Taisteluareenan suuaukolla tytön takana välkkyi eri väreissä loistavia ilotulituksia.
   ”Aqua…” Ava kähähti hartiat jäykkänä ja silmät sepposen selällään.
   ”Mitä täällä tapahtuu?” Aqualine toisti painokkaasti ja katsoi Jamesia. ”Sinä vikittelet minun tyttöystävääni taas.”
   James irvisti ja puristi taikasauvaansa tiukasti viittansa taskussa. ”En oikeastaan. Meillä on kuitenkin jotakin kerrottavaa sinulle.”
   Ava näytti voivan pahoin, tyttö haukkoi henkeään. Aqualinen sinisten silmien katse liukui Jamesista Avaan. Ihmetyksekseen James näki vihaamansa lesbotytön silmissä järkytystä ja kauhua.
   ”Mitä kerrottavaa?” Aqualine kähähti tuijottaen Avaa tiiviisti.
   Ava melkein kiemurteli. ”Aqua… minä olen niin pahoillani…”
   ”Mistä?” Aqualine tiukkasi. ”Jätätkö sinä minut?”
   Ava aukoi kirsikan väristä suutaan kuin vedenolento kuivalla maalla. ”Joo”, tyttö sitten kuiskasi melkein kuulumattomalla äänellä.
   Aqualinen suu loksahti auki ja tytön silmät alkoivat pullottaa päästä. ”Tuon apinamaisen idiootin takia? Et voi olla tosissasi!”
   Ava vilkaisi kauhuissaan Jamesia. ”Olen pahoillani.”
   Aqualine liikahti niin nopeasti, että James ehti vain räpäyttää silmiään, kun tyttö oli jo astunut Avan eteen ja tarttunut tätä käsivarsista. ”Sinä et voi olla tosissasi!”
   ”Anna anteeksi”, Ava kuiskasi ja kyyneleet valuivat jälleen tytön poskille. ”Minä haluan olla Jamesin kanssa.”
   Järkyttyneenä James tajusi Aqualinen kalpenevan ja silmien täyttyvän kyyneleistä ja kummallinen, outo ajatus välähti hänen mielessään: ”Hänkin on vain ihminen.” James astui vaivaantuneena kauemmaksi lesbotytöistä tuntien olevansa tungettelija tyttöjen välissä aivan liian monella tasolla.
   Aqualine purskahti kovaääniseen itkuun, loi Avaan tuskaa ja pettymystä huokuvan ilmeen ja lähti sitten harppomaan kohti heidän takanaan seisovaa valkoista Aurorian kartanoa vilkaisemattakaan Jamesia.
   Ava purskahti niin kivuliaalta kuulostavaan itkuun, että se sai Jamesin kaikki käsikarvat nousemaan pystyyn. Tyttö taipui kaksinkerroin hänen edessään itkien lohduttomasti aivan kuin joku olisi kiskaissut tästä juuri palasen irti tikarilla.
   James kietoi hellästi kätensä tytön ympärille ja nosti tämän pystyyn. Ava hautasi kasvonsa hänen rintaansa. James heijasi itkusta tärisevää tyttöä sylissään ja painoi huulensa tämän vaniljantuoksuisiin hiuksiin.

*

Lily ja Shawn makoilivat myöhään illalla Lilyn sängyllä. Makuusali oli tyhjä ja hiljainen. Shawn makasi selällään ja Lily mahallaan tutkiskellen etusormellaan pojan kasvoja. Shawnin karhea leuka raapi hänen sormeaan, mutta pojan huulet olivat pehmeät ja kääntyivät hymyyn Lilyn piirtäessä niiden muotoa.
   ”Sinä näytät huolestuneelta”, Shawn totesi matalalla äänellä ja silitti Lilyn selkää. ”Roxyako sinä mietit? Hän tulee varmasti ihan kohta.”
   ”Minä en vain tajua, mitä hän puuhaa!” Lily sanoi kulmiaan kurtistellen. ”Hän lähti eilen muodonmuutostunnilta hakemaan kirjaansa, eikä koskaan palannut takaisin ja lintsasi koko päivän! Hän tuli vasta tänä aamuna makuusaliin ja sanoi olleensa tekemässä omia juttujaan eikä suostunut kertomaan enempää! Mitä helkkaria se muka tarkoittaa? Ja missä hän nyt on? Heti pimeyden voimilta suojautumisen tunnin jälkeen se kottarainen lähti taas liitelemään jonnekin vaivautumatta kertomaan minne!”
   Shawn raapi leukaansa ja virnisti sitten. ”Ehkä hän on juttelemassa kummituksille.”
   Lily hymähti. ”Joopa joo. Hän salaa jotakin, minä tiedän sen.”
   Shawn kohautti olkiaan. ”No, kyllä hän varmasti kertoisi sinulle, jos se olisi jotakin tärkeää. Anna hänelle aikaa.”
   Lily huokaisi. ”Niin kai sitten. Onko sinulla suunnitelmia viikonlopun varalle?”
   ”Ei”, Shawn naurahti. ”Kuinka niin?”
   ”Ajattelin yllättää sinut”, Lily kertoi hymyillen pojalle veikeästi.
   Shawnin ilme kirkastui. ”Yllättää minut miten?”
   Lily suuteli nauraen pojan huulia. ”Se on salaisuus, mutta lupaan sinun pitävän siitä.”
   ”En pidä salaisuuksista”, Shawn mutisi ja kädet Lilyn ympärillä tiukensivat hieman otettaan.
   Makuusalin ovi avautui ja Roxanne hyppelehti sisälle häpeämättömän onnellisena. Tummat, lyhyet hiukset olivat hieman pörröiset ja aivan yhtä tummat silmät tuikkivat. Tyttö virnisti nähdessään Lilyn ja Shawnin. ”Terve, kyyhkyläiset!”
   ”Missä sinä olet ollut?” Lily kysyi ihmeissään.
   ”Tuolla noin vain”, Roxanne sanoi rempseästi ja heilautti kättään aivan kuin sanoen, ettei sillä ollut väliä. ”Miten teillä menee?”
   Shawn virnisti. ”Ei valittamista. Ihana tyttöystäväni tässä kertoi yllättävänsä minut viikonloppuna, onko sinulla aavistustakaan siitä, mitä hän suunnittelee?”
   Roxanne vilkaisi Lilyä kummastuneena ja myös hieman syyttävänä. ”No, ei ole kyllä mitään aavistusta, ei tuo laama minulle mitään ole kertonut.”
   ”No, en ole ainoa täällä jolla on salaisuuksia”, Lily hymähti ja katsoi Roxannea pistävästi.
   Roxanne virnisti. ”Meillä kaikilla taitaa olla omat salaisuutemme. Joskus voi olla parempi, että salaisuudet pysyvät salaisuuksina.”
   ”Ei käy!” Shawn huudahti. ”Miksi et voi käyttää karmivia voodoo-taitojasi ja katsoa tulevaisuuteen ja kertoa, mitä Lillero suunnittelee?”
   Roxanne tuhahti. ”Ihan kuin minä niin osaisin tehdä.”
”No, ehkä kannattaisi opetella”, Shawn ehdotti.
”Ehkä joskus”, Roxanne sanoi ja kohautti olkiaan. ”Jatkakaa te kaksi vain kuherteluanne, minun pitää mennä suihkuun – ”
   ”Sinä kävit aamulla suihkussa”, Lily sanoi ihmeissään kulmaansa kohottaen.
   Roxanne näytti empivän hetken aikaa ja hymyili sitten ilkikurisesti. ”Ehkä minulla on sitten likainen olo.”
   Niine hyvineen Roxanne marssi kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hetken kuluttua tyttö alkoi laulaa epävireisesti. ”My milk shake brings all the boys to the yard, and there like, it’s better than yours, damn right it’s better than yours, I can teach you, but I have to charge…”
Shawn ja Lily katsoivat toisiaan ja purskahtivat nauruun.
   ”Hän niin salaa jotakin”, Lily mumisi ja mulkaisi  kylpyhuoneen suljettua ovea.
   Shawn suuteli hänen poskeaan. ”No, hänen sanojaan lainaten, meillä kaikilla on omat salaisuutemme.”
   Lily siristi silmiään. ”Onko sinulla sitten jotakin salaisuuksia?”
   Shawn nauroi ja suuteli häntä hitaasti ja viivytellen. ”Ei sen enempää kuin sinullakaan, pupu.”

*

Rose vilkaisi rannekelloaan rauhattomana. Se oli yksitoista illalla.
   Pakkanen kiristi hänen ihoaan ja hän tärisi talvitakkinsa suojassa. Pieni jästien puisto Lontoon laidalla oli autio. Valotolpat toivat hämyistä valoa alkuyön pimeyteen. Taivas oli kirkkaan tummansininen ja siellä täällä loisti tuikkivia tähtiä. Rosesta tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt tähtiä niin kirkkaasti, hänestä tuntui kuin hän olisi tuntenut ne, melkein nähnyt niiden loistavan samaa elämää kuin mitä taivaita kohti kurottelevat ohkaiset puut hänen ympärilläänkin hehkuivat. Rose saattoi tuntea puiden hengittävän ympärillään. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan tuntenut olevansa niin yhteydessä luontoon, hänestä tuntui kuin hän olisi ollut osa sitä. Mistä nämä ajatukset ja tunteet olivat tulleet, sitä Rose ei täysin ymmärtänyt, mutta yhtä kaikki ne lohduttivat häntä tavalla, jota hän ei olisi joskus uskonut mahdolliseksi.
   Samassa Rose havaitsi puiston syrjäisten puiden välissä liikettä ja tumma hahmo astui esiin varjoista. Jäntevä hahmo käveli häntä kohti olemus epäluuloa ja hämmennystä huokuen.
   Rose kohotti leukaansa. Scorpius tuli hänen luokseen harmaat silmät hänen silmiinsä porautuen. Poika jäi seisomaan käsivarren mitan päähän hänestä ja katsoi häntä odottavasti.
   ”Sinä tulit”, Rose henkäisi. Monien viikkojen kaipauksen jälkeen Scorpiuksen näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään onnellisena ja hän tunsi energian virtaavan elimistöönsä aivan kuin se olisi herännyt eloon.
   ”Kirjeesi oli mielenkiintoinen”, Scorpius hymähti ja vilkaisi ympärilleen hieman epäluuloisesti kuin olisi odottanut jonkun hyökkäävän hänen kimppuunsa puiston varjoista.
   ”Ei täällä ole ketään”, Rose rauhoitteli poikaa, ”en kertonut kenellekään tapaavani sinut.”
   ”Miksi sinä halusit tavata minut?” Scorpius kysyi ääni tukahdutetusta mielenkiinnosta särähtäen. ”Etkö sinä pelkää minun kidnappaavan sinut ja sulkevan sinut uudelleen häkkiin?”
   Rose irvisti. ”En.”
   ”Miksi et?”
   ”Ethän sinä meitä siellä oikeasti halunnut edes pitää”, Rose sanoi ja katsoi Scorpiusta tarkasti.
   Scorpius hymähti. ”No, täytyy myöntää, ettei se mitään riemulomaa ollut.”
   ”Miksi sinä tottelet sen susihyypiö Thomaksen käskyjä?” Rose ihmetteli.
   Scorpius irvisti. ”Susihyypiö on pelottava mies. Hänellä on voimia, joista sinä et osaa edes uneksia.”
   Rose värähti. Scorpius katsoi häntä pistävästi silmiin. ”Miksi sinä halusit tavata minut?”
   ”Minä olen miettinyt kaikkea mitä sinä sanoit jästeistä ja jästien maailmasta”, Rose kertoi ja tunsi sydämensä sykkivän hurjasti rintansa alla. ”Käytin internettiä ja etsin tietoa jästien nälänhädästä, sodista ja heidän yhteiskuntarakenteestaan.”
   Scorpius näytti yllättyneeltä. ”Mitä sait selville?”
   ”Sinä olit oikeassa”, Rose sanoi ääni värähtäen. ”Jästit ovat mielenvikaisia! He käyttävät luonnonvaroja vastuuttomasti, yli kolmasosa heidän ruoastaan heitetään roskiin samaan aikaan, kun sadat miljoonat ihmiset ympäri maailman kuolevat nälkään!” Rose värähti muistaessaan kuvat, joita oli nähnyt tummaihoisista nälkää kärsivistä lapsista. ”Se on kerta kaikkiaan sairasta! Sitten he sotivat typeristä maa-alueista, tuhoavat ja saastuttavat luontoa ja ilmaa ja meriä myrkyllisillä kaasuilla ja tehdasjätteillä, napajäätiköt ovat alkaneet sulaa heidän aiheuttamansa ilmastonmuutoksen takia ja se tarkoittaa miljoonien rannikoilla ja saarilla asuvien ihmisten kuolemaa ja uhanalaisten eläinten sukupuuttoon kuolemista! Heidät on pysäytettävä, ennen kuin on liian myöhäistä! He tuhoavat koko planeetan!”
   Scorpiuksen harmaat silmät tutkivat Rosen kasvoja aivan kuin ne olisivat nähneet hänet kokonaan eri tavalla. ”Vihdoinkin sinä ymmärrät.”
   ”Mutta on löydettävä jokin muu ratkaisu kuin jästien poispyyhkiminen maailmasta”, Rose sanoi. ”He eivät ymmärrä, mitä tekevät.”
   ”Niin, koska he ovat tyhmiä ja sokeita”, Scorpius tuhahti.
   ”He ovat ihmisiä”, Rose kuiskasi. Hänen hengityksensä huurusi pakkasilmassa. ”He ovat samanlaisia kuin mekin. He eivät vain ymmärrä toimintansa seurauksia, heidät on opetettu olemaan välittämättä. Tai siis, oletko nähnyt uutisia, mitä valtamedia heille syöttää? Valtamedia pitää jästi-ihmiset pimennossa! Heidän inhimillisyytensä on turmeltu, heidän yhteiskuntansa on rakennettu täysin väärin ja väärillä, valheellisilla päämäärillä! Jästeillä on mielenvikainen käsitys siitä, mitä onnellinen elämä tarkoittaa!”
   Scorpius hymyili vinosti. ”Eli sinun mielestäsi jästit itsessään eivät ole ongelma, vaan yhteiskunta, jossa heidät kasvatetaan ja opetetaan elämään?”
   Rose nyökkäsi pontevasti. ”Siksi maailman ’puhdistaminen’ jästeistä on väärin! Eikö olekin?”
   Scorpius ei vastannut, katseli häntä vain hiljaa.
   ”Eikö olekin?” Rose tivasi. ”Sinä tiedät sen!”
   Scorpius huokaisi. ”Niin. Niin tiedän.”
   Rosen sydän sykähti. ”Arvasin. Meidän on estettävä sinun susihyypiösi ja wannabe-kuolonsyöjiesi puhdistus ja löydettävä toinen keino pelastaa jästit heiltä itseltään!”
   Scorpius nauroi katkerasti. ”Se on helpommin sanottu kuin tehty, Ruusunen.”
   Rose tarttui Scorpiuksen käteen. ”Me voimme tehdä sen. Yhdessä.”
   Scorpius katsoi heidän yhteen liitettyjä käsiään ja kohotti sitten katseensa Roseen. ”Haluaisin uskoa sinua ja haluaisin sanoa meidän voivan tehdä sen. Thomas ja muut… he ovat liian vahvoja, Rose. Heitä ei voi pysäyttää.”
   Rose pudisti itsepintaisesti päätään. ”Meidän on vain oltava ovelampia ja viisaampia kuin he ovat.”
   Scorpius hymähti. ”Sinä olet uskomaton.”
   ”Oletko sinä mukana vai et?” Rose kysyi ja tiukensi otettaan Scorpiuksen kädessä. ”Pysäytämmekö me Thomaksen ja muut wannabe-kuolonsyöjät ja pelastammeko me jästit?”
   Scorpius oli hetken aikaa hiljaa ja purskahti sitten nauruun. ”Kai me voimme sitten yrittää.”
 Samassa Scorpius kiskaisi Rosen kiinni vartaloonsa ja painoi huulensa hänen huulilleen. Rose äännähti yllättyneenä, mutta vastasi suudelmaan vaistomaisesti. Hän kietoi kätensä Scorpiuksen niskaan ja antoi kaikkien aistiensa täyttyä pojan vartalon tunnusta itseään vasten. Scorpiuksen maku oli melkein huumaava.
   Scorpius irrottautui hellästi ja painoi otsansa Rosen otsaan. ”Ehkä me voimme tehdä sen.”
        Rose hymyili. ”Yhdessä.”
   
   
   

Kommentteja? :)
   
   
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 34. osa 31.1.
Kirjoitti: tonksy - 31.01.2014 21:11:21

Well well well mitäs tästä nyt sanois:D

Aika romanttinen luku tää viimeisin. Oli ihan kivaa kun asioita järjestyi, mutta varsinkin Rosen ja Scorpiuksen välinen kohtaus järjesty vähän liiankin hyvin... Samoin ehkä Avan ja Aqualinen ero, he olivat kuitenkin aika kauan yhdessä... Tässä luvussa oli ehkä vähän sellaista kiirehtimisen tuntua, sellaista että voi kun tämän luvun asiat saataisiin pois alta niin päästäisiin seuraavaan.

Silti, kuten aina luku oli mukavaa luettavaa, ja oon aina innoissani kun tähän on tullut uusi luku :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 34. osa 31.1.
Kirjoitti: jacoblove - 04.02.2014 10:56:35

tonksy, kiitos paljon kommentistasi! Minulla on paha tapa kiirehtiä asioita kirjoittaessani, yritän hidastaa tahtia! Kiva että tykkäilet :)



Jeps jeps... päätin pistää tästä eteenpäin joka luvun alle päivämäärän niin, että on helpompi (niin minulle kuin teillekin) pysyä perässä missä mennään! Kivaa tiistaita kaikille ja kommentit on kivoja vink :)

35. Intohimohuurua
Lauantai 28.11.2023

”AAHA!” Lily huudahti ja loikkasi Roxannen eteen tämän astuessa lauantaiaamuna suihkusta. ”Neiti on sitten livahtanut takaisin!”
   Roxanne kohotti kulmiaan hieroessaan pyyhkeellä märkiä hiuksiaan. ”Mitä tarkoitat?”
   ”Tarkoitan sitä, ettet sinä nukkunut taaskaan täällä!” Lily huudahti. ”Missä sinä luuhaat kaikki yöt?”
   Roxanne huokaisi. ”Se on oma asiani.”
   Lily siristi silmiään ja astui Roxannen eteen tämän yrittäessä kipittää kohti omaa pylvässänkyään. ”Miksi sinä et kerro minulle? Sinulla on joku uusi iilimato!”
   Roxanne pyöräytti silmiään ja mulkaisi Lilyä uhmakkaasti. ”Entä sitten vaikka olisikin?”
   Lily mutristi huuliaan loukkaantuneena. ”Miksi sinä et voi kertoa minulle?”
   ”Ehkä minä tykkään salaisuuksista!” Roxanne meni matka-arkkunsa luokse ja ryhtyi pukemaan päälleen näyttäen epäluonteenomaisen sulkeutuneelta. Lily mulkoili parasta ystäväänsä kädet puuskassa.
   ”Et sinä ole ennenkään minulta mitään salaisuuksia pitänyt.”
   Roxanne huokaisi sujahtaessaan mustaan hameeseensa. ”Sinä et anna minulle muita vaihtoehtoja.”
   Lily tuijotti tyttöä. ”Miten niin?”
   Roxanne kiskaisi turkoosin, pitkähihaisen ja avara-aukkoisen paitansa kiukkuisesti päälleen ja ryhtyi kiskomaan pitkävartisia ja –korkoisia saapikkaita jalkaansa. ”No, kun sinä olet niin sinä! Jos minä kertoisin sinulle, sinä vain suuttuisit, tuomitsisit ja kantelisit minusta!”
    Lily irvisti. ”Sinä olet tehnyt jotakin tooooosi pahaa.”
   ”Niin olenkin!” Roxanne huudahti. ”Ja olisi mahtavaa, jos minulla olisi luotettava, lojaali ja kannustava paras ystävä kenelle voisin asiasta kertoa, muttei minulla ole!”
   Lily tunsi olonsa kurjalla tavalla riittämättömäksi. ”Noinko sinä todella ajattelet minusta?”
   ”No, valitettavasti kyllä!” Roxanne huudahti. Tytön lyhyistä hiuksista valui kasvoille vettä. ”Minä menen nyt aamupalalle, moikka!”
   Niine hyvineen tyttö pyyhälsi ulos makuusalista jättäen Lilyn tuijottamaan peräänsä hämmentyneenä ja loukkaantuneena.
   ”Te kaksi ette sitten ikinä voi olla hiljaa”, Gabriella mumisi tukahtuneesti peittoonsa, mutta nousi kuitenkin ylös pylvässängystään hiukset pystyssä sojottaen. Tyttö laahusti kylpyhuoneeseen zombimaisesti.
   ”Vikkelästi sitten, meillä on huispausharjoitukset!” Lily hoputti tyttöä.
   Gabriella ynähti suljetun oven takaa vastaukseksi.
   Lily puki huispauskaapunsa päälleen ja lähti Roxannen perässä aamupalalle tuntien olonsa omituisen surkeaksi ja yksinäiseksi. Viikonloppu ei todellakaan alkanut mukavasti. Lily ei käsittänyt, miksi Roxanne salasi häneltä yönviettokumppaninsa henkilöllisyyden. ”Sinä vain suuttuisit, tuomitsisit ja kantelisit minusta.” Miksi Lily olisi suuttunut Roxannen kuhertelukaverista? Miksi hän olisi muka tuominnut tätä?
   En minä ole sellainen, Lily ajatteli kiukkuisesti ja loukkaantuneena. Oli täysin epäreilua, että Roxanne ajatteli hänestä tuolla tavalla. Lily oli aina tukenut ystäväänsä kaikessa. Roxanne oli epäoikeudenmukainen tyhjine syytöksineen.
   Suuressa Salissa oli normaalia vähemmän opiskelijoita aamupalalla, lauantaisin kaikki halusivat nukkua pitkään. Roxanne istui huispauskaapuihin pukeutuneiden Hugon ja Fredin kanssa heidän normaalilla paikallaan rohkelikkojen pöydän päässä.
   Lily istui Fredin viereen. Hän vaihtoi Roxannen kanssa hiljaisen katseen. Roxanne siemaisi appelsiinimehustaan kulauksen ja katsoi Lilyä uhmakkaasti silmiin.
   ”Huomenta vain sinullekin”, Hugo hymähti huvittuneena katse siirtyen Lilystä Roxanneen. "Teillä on taas jokin selkkaus meneillään.”
   ”Roxilla on uusi kitarisojen kutittaja kuvioissa ja hän ei suostu kertomaan, kuka se on.”
   Hugo kohotti kulmiaan ja katsoi Roxannea kummastelevasti. ”Niinkö?”
   Fred tuhahti sekoitellen epänälkäisen näköisenä lusikallaan ruskeaa puuromössöä lautasellaan. ”Ehkä Roxy käy nuoleskelemassa Pamelaa linnan syrjäisillä kolkissa”, poika veikkasi välinpitämätön ilme kasvoillaan.
   Roxanne heitti veljeään mandariinilla ja mulkaisi Lilyä kiukkuisesti. ”Et sitten voinut pitää suutasi kiinni.”
   ”No, minua ärsyttää kun sinä itse pidät suusi niin tiukasti kiinni!” Lily puolustautui.
   ”Juuri tästä minä puhuin”, Roxanne murahti ja ryhtyi kuorimaan uutta mandariinia vihaisesti.
   ”Otetaan tänään sitten ihan iisisti, jooko?” Hugo pyysi vaihtaen puheenaihetta.
   ”Miksi?” Lily kysyi epäilevästi. ”Me olemme häviöllä melkein sadalla pisteellä, meillä ei ole varaa ottaa iisisti!”
   Fred virnisti. ”Hugo on jäljessä läksyistä.”
   ”Voi, kuule, näkisitpä minun pinoni, en saa sitä iki kuuna päivänä selätettyä”, Roxanne kertoi hymyillen paheellisesti. ”Kuinka meidän viisas, ahkera ja tunnollinen Johtajapoikamme voi olla jäljessä? Eikö Hermione olekaan tehnyt sinulle opiskelukalenteria tänä vuonna?”
   Hugon korvat punehtuivat pienesti. ”Minulla on ollut motivaation puutetta.”
   ”Niin”, Fred vahvisti nyökkäilen, pirullinen ilme kasvoillaan. ”Hän valvoo kaikki yöt ja kuluttaa päivänsä luomalla säälittävän kaipaavia katseita – AUTS!”
   Hugo oli potkaissut Frediä pöydän alla. Lily ja Roxanne vaihtoivat huvittuneet katseet.
   ”Hyvä on, hyvä on!” Fred huudahti polveaan hieroen. ”En minä kerro!”
   ”Näetkö?” Roxanne sanoi Lilylle piikikkäästi. ”Siinä on kunnon ystävä!”
   Lily mulkaisi tyttöä. ”Ihan kuin me kaikki emme tietäisi, keneen Hugo luo kaipailevia katseitaan.”
   Samassa Gabriella käveli heidän luokseen punaiseen huispauskaapuun pukeutuneena, vaaleanruskeat hiukset märkinä. Hugon korvien puna syveni entisestään ja Fred, Roxanne ja Lily purskahtivat yhteen ääneen nauruun.
   Gabriella katsoi heitä epäilevästi. ”Okeiiii, mikä nyt on noin hauskaa?”
   Hugo hymyili leveästi. ”Pitäisihän sinun tietää heidän olevan täysivaltaisia sekopäitä.”
   Gabriella hymähti. ”Minä nukun samassa makuusalissa, joten olen hyvin tietoinen heidän mielevikaisuudestaan.” Gabriella kohottautui puoliksi seisomaan katse kohdistettuna opettajan pöytään ja vilkutti isälleen, joka istui Hagridin vieressä Päivän Profeetaa lukien. Neville vilkutti iloisesti takaisin.
   Roxanne kolautti tyhjän appelsiinimukinsa pöydälle. ”Niin hauskaa seuraa kun te olettekin, nyt minä hylkään teidät.”
   ”Mihin sinä menet?” Lily kysyi kiivaammin kuin oli tarkoittanutkaan. Roxanne huokaisi turhautuneena.
   ”Minulla on treffit Jasperin kanssa, etkö muista? Hän lupasi antaa minulle tukiopetusta loitsuissa.”
   ”Ai niin”, Lily mutisi ja virnisti sitten. ”Nähdään myöhemmin meidän makuusalissa? Tarvitsen sinun apuasi Shawnin yllätyksen kanssa.”
   Roxannen kasvot levisivät leveään hymyyn ja tytön silmät alkoivat palaa innosta. ”Joo! Hihii!”
   Lily hymähti Roxannen noustessa Hugon ja Gabriellan välistä ja lähtiessä kevyesti popsahdellen Suuresta Salista.
   ”Minkä jekun sinä olet Shawnille suunnitellut?” Fred kysäisi. Hugo haukkasi palan leivästään näyttäen hieman happamalta.
   Lily hymyili ilkikurisesti ja hänen vatsassaan muljahti jännitys. ”Se on salaisuus.”

*

Albus sulki Päivän Profeetan ja taitteli sen sivuun. Hän vilkaisi kelloaan, se näytti kymmentä aamulla. Amelie nukkui vieläkin.
   Albus nousi keittiön pöydän äärestä ja sammutti lieden taikasauvallaan, Amelie keittäisi kuitenkin itselleen uutta kahvia herättyään.
   Albus maleksi keittiön läpi olohuoneen ikkunan luokse. Hän työnsi pullonvihreät verhot sivuun voidakseen katsoa lumen peittämälle pienelle pihamaalle. Pihaa aitasi riutunut pensas, joka varmasti näyttäisi somalta kesän tuodessa sen oksiin vihreitä lehtiä. Taivaalta satoi hiljalleen kevyitä lumihiutaleita entisestäänkin valkeaa maata peittämään. Taivas oli rakoilevan harmaa, siellä täällä näkyi kaistaleita sinisestä taivaasta. Kuuta ei näkynyt.
   Muutaman yön päästä näkyisi, Albus ajatteli lievästi kauhuissaan ja antoi verhojen lipua takaisin paikalleen.
   Albus antoi katseensa pyyhkiä heidän rivitaloasuntonsa uutta vihreän ja mustan sekaista sisustusta. Musta, pehmeä sohva näytti olevan kauttaaltaan karvan peitossa, eikä Albus voinut käsittää miksi, eihän heillä ollut muita lemmikkieläimiä kuin korea urospöllö. Hajamielisesti Albus puhdisti sohvan taikasauvallaan. Hänen katseensa osui kirjahyllyssä kehyksissä koreilevaan kuvaan, jossa hän ja Amelie suutelivat Tylypahkan valmistujaispäivänä.
   Vaikka he olivat asuneet uudessa asunnossaan vain muutamia hassuja viikkoja, Albus tunsi olonsa täysin kotoisaksi. Ei rivitaloasunnossa tietenkään ollut samankaltaista lämmintä, pullantuoksuista kotitunnelmaa niin kuin Godrickin notkossa oli, mutta tämä asunto oli kuitenkin heidän kotinsa, heidän yhteinen ja ikiomansa.
   Albus ei olisi voinut olla onnellisempi. Hän ja Amelie olivat saaneet yhteisen elämän yhteisen asuntonsa myötä niin kuin he olivat aina suunnitelleetkin.
   Albys hymyili ja päätti mennä herättämään tyttöystävänsä. Hän käveli eteisen lävitse makuuhuoneen ovelle ja sujahti hämärään nukkumishuoneeseen. Amelie nukkui seesteisesti vaaleansinisten vällyjen kätköissä hengittäen rauhallisesti sisään ja ulos. Tytön vaaleat hiukset olivat söpösti sekaisin.
   Albus hymyili näylle ja meni makaamaan Amelien viereen. Hän kietoi kätensä tytön ympärille ja hautasi kasvonsa tämän ihanan lämpimään kaulaan. Amelie maiskutteli kieltään ja venytteli. Hento käsi laskeutui Albuksen hiusten sekaan.
   ”Huomenta, rakas”, Albus mutisi vasten tytön tuoksuvaa ihoa.
   ”Huomenta”, Amelie vastasi hymyä äänessään ja painautui tiukemmin Albuksen syliin. Tytön siro vartalo sopi Albuksen pitkään vartaloon täydellisesti, aivan kuin heidän kehonsa olisivat yhteisten vuosien aikana hioutuneet perusteellisesti toistensa vartaloita täydentämään.
   Albus suuteli Amelien kaulaa ja kuuli tämän huokaisevan nautinnollisesti. Veikeästi hymyillen Albus kohottautui niin, että saattoi katsoa tyttöystävänsä vaaleansinisenä hohkaaviin silmiin. ”Sinä näytät onnelliselta.”
   ”Minähän olen onnellinen.” Amelie hymyili ihanaa hymyä, johon sekoittui hyvin peiteltyä huolta. Tyttö leikitteli Albuksen niskahiuksilla, hentoiset sormet kutittivat häntä saaden väristykset kiitämään pitkin hänen selkäänsä.
   Albus painoi huulensa Amelien huulille ja vetäytyi sitten irvistäen taaksepäin. ”Aamuhengitys.”
   Amelie kikatti ja tökkäsi häntä kylkeen pistävästi. ”Kuka käski tulla herättämään, oma vikasi että saat happohyökkäyksen kasvoillesi.”
   Albus hymyili. ”Minun teki mieli sinun ihoasi.”
   Amelie kohotti vaaleaa kulmaansa ovelasti. ”Niinkö?”
   ”Joo.” Albus käänsi Amelien selälleen ja asettui tämän päälle nojaten käsiinsä. Hän suuteli jälleen Amelien kaulaa.
   Amelie huokaisi raukeasti. ”Minä rakastan viikonloppuja.”
   Albus näykkäsi tyttöä hellästi korvasta. ”Ja minä rakastan sinua.”
   Amelien kädet hänen harteillaan tiukensivat hieman otettaan. ”Minäkin rakastan sinua.”
   He hukuttautuivat pehmeään, lupauksientäytteiseen suudelmaan ja hätkähtivät sointuvan äänen kuuluessa jostakin kauempaa asunnosta. ”Ette kai te vieläkin muka nuku? Herätyyys!”
   Albus ja Amelie katsoivat toisiaan turhautuneina. Albus pyöräytti silmiään, nousi vastentahtoisesti sängystä ja lähti makuuhuoneesta jättäen Amelien pukeutumaan.
   Rose istuskeli pyöreän keittiön pöydän ääressä ja sormeili keltaista kukkaa pöydällä hajamielisesti. Tytön punaiset, kiharat hiukset olivat löysällä nutturalla tämän niskassa ja ruskeat silmät olivat pistävän tarkat. Rosen huulilla värähti hymynpoikanen hänen nähdessään Albuksen.
   ”En kai minä keskeyttänyt mitään?”
   Albus hymähti heilauttaessaan taikasauvaansa lieden kohdalla niin, että sen päällä makaava kahvipannu alkoi jälleen porista. ”Sanotaanko nyt vaikka näin, että olen onnellinen, ettet tullut muutamaa minuuttia myöhemmin.”
   Rose virnisti. ”Sori.”
   Albus meni istumaan Rosea vastapäätä. ”Mistä hyvästä saamme nauttia seurastasi näin aikaisin aamusta?”
   Rose kohautti olkiaan. ”Olen ollut hereillä jo kauan ja minun täytyy puhua teille.”
   Amelie sujahti kylpyhuoneeseen makuuhuoneesta. ”Moi, Rose!”
   ”Moi”, Rose hymähti takaisin. Albus katsoi tyttö tarkasti, tässä oli jotakin erilaista sinä aamuna. Yleensä kasvot olivat hillityn vakavat, nyt niillä tanssi onnellisuus ja määrätietoisuus.
   ”Sinun täytyy puhua meille mistä?” Albus kysyi.
   ”Jästeistä”, Rose sanoi vakavasti.
   ”Jästeistä?” Albus toisti hitaasti. ”Mitä jästeistä?”
   ”Odotetaan, että Amelie tulee”, Rose sanoi poissaolevasti ja katsoi merkitsevästi kahvipannua liedellä. ”Minulle iso kuppi, kiitos.”
   Albus heilautteli taikasauvaansa ja pisti pannun kaatamaan heille höyryävän kuumaa kahvia. Amelie tuli kylpyhuoneesta vaaleansiniseen kylpytakkiinsa kietoutuneena, istahti Rosen viereen ja tarttui edessään olevaan kahvikuppiin syvää kiitollisuutta kuvastava ilme kasvoillaan. Albusta hymyilytti, Amelie piti aamukahviaan melkein pyhänä asiana.
   ”Rose haluaa puhua meille jästeistä”, Albus kertoi tietämättä, olisiko hänen pitänyt olla huvittunut vai huolissaan.
   Amelien räpytteli hämmästyneenä silmiään. ”Anteeksi, mitä?”
   Rose huokaisi raskaasti. ”Niin. Olen ottanut jästeistä selvää. He ovat kerta kaikkiaan sekaisin, heidän maailmansa on täysin mielenvikainen.”
   Albus ja Amelie tuijottivat tyttöä ja vilkaisivat sitten toisiaan ihmeissään. ”Okeiiii… miten niin mielenvikainen?”
   ”No.” Rose ei näyttänyt tietävän, mistä aloittaisi. Tyttö kääntyi katsomaan hämmentynyttä Amelieta. ”Muistatko sinä, mitä Scorpius sanoi jästeistä?”
   Amelien kasvot venähtivät ja vaaleansiniset silmät siristyivät hieman. ”Hämärästi.”
   ”Se on kaikki totta”, Rose sanoi vakavasti. Amelie näytti hämmentyneeltä.
   ”Mikä kaikki on totta?” Albus kysyi terävästi. Scorpius Malfoyn miettiminen sai hänen sisällään kuohumaan sokean raivon.
   ”Jästit tuhoavat meidän planeettamme”, Rose sanoi edelleen sillä samalla, kuolemanvakavalla äänensävyllä. ”Heidän käytöksensä on kerta kaikkiaan karannut käsistä. Miljardi ihmistä heidän maailmassaan kärsii nälänhädästä!”
   ”Miljardi? Niin kuin tuhat miljoonaa?” Albus kysyi hitaasti.
   ”Niin!” Rose huudahti. ”Se on täysin käsittämätöntä! Vain pienet, vähän kannatusta ja tukea saavat järjestöt yrittävät auttaa heitä! Valtamedia, joka siis tarkoittaa jästien lehti- ja televisiouutisia, vaikenee tästä ja monesta muustakin tärkeästä asiasta tyystin! Euroopassa ja Amerikassa keskivertoluokan ihmisillä on käytössään niin paljon ruokaa, että kolmasosa siitä heitetään pois! Ette usko, mitä valikoimat kaiken maailman lisäaineaterioita jästien kaupat ovat pullollaan ja suurin osa kaikesta heitetään roskiin!”
Albus ja Amelie katsoivat toisiaan. Rose huomasi heidän epäilevät ilmeensä. ”Ettekö te usko minua?”
”Uskotaan, uskotaan”, Albus sanoi kiireesti. ”En vain oikein käsitä, miten jästien ruokapolitiikka liittyy meihin mitenkään.”
”Meidän on puututtava heidän maailmaansa!” Rose huudahti. ”Valtiojohto on orjuuttanut jästit valtaansa, he eivät tajua, mitä heille ollaan tekemässä ja mitä he itse tekevät! Valtiojohto on orjuuttanut jästit täysin hallittavikseen rahan avulla, he ovat asettaneet tuhansia lakeja kahlitsemaan jästejä ja aivopesevät heitä pienestä saakka opetussuunnitelmilla, velvollisuuksilla ja tuhansilla laeilla ja säännöksillään! Jos jästit eivät tottele heidän sääntöjään ja tee työtä rahasta, he joutuvat näkemään nälkää ja olemaan kodittomia! Jästit joutuvat maksamaan kaikesta, mitä tässä maailmassa tekevät, jopa asuintiloistaan ja ruoastaan! Se on käsittämätöntä, me kaikki olemme kuitenkin syntyneet tälle planeetalle ja meillä kaikilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet tämän maailman tarjoamiin varoihin! Valtiojohdot tuhlaavat kaikki resurssinsa mitättömiin kunnostuskohteisiin ja sotiin, valtiojohto pakottaa kaikki miespuoliset jästit asevelvollisuuteen ja hyväksikäyttävät sitten aivopestyjä miesjästejä käydäkseen mielenvikaisia sotia maa-alueista ja öljystä ja miljoonat viattomat ihmiset ovat kuolleet ja jatkavat kuolemistaan valtiojohdon silmittömän julman ja kylmän sotapolitiikan takia!” Rose katsoi sekä Albusta että Amelieta kiihkeästi. ”Ymmärrättekö te?”
Albus ja Amelie irvistivät. ”No, tavallaan, joo”, Amelie sanoi hitaasti.
”Minä en kyllä vieläkään käsitä, miten tuo kaikki muka meihin liittyy”, Albus mumisi. ”Se on jästien oma ongelma, emme me liity heihin millään tavalla. He saavat elää omaa elämäänsä ja me voimme elää omaamme.”
Rose katsoi Albusta kiukkuisesti. ”Me olemme kaikki ihmisiä! Meidän on autettava heitä!”
Albus pyöritti päätään. ”Taikamaailma on aina pysynyt kaukana jästimaailmasta ja syystäkin. Itse juuri sanoit sen, he ovat mielenvikaisia!”
”Mutta heille ei anneta muuta vaihtoehtoa!” Rose parahti ja näytti kärsivältä. ”Valtamedia käyttää televisiota pitääkseen jästit viihdytettyinä ja siinä uskossa, että kaikki maailmassa on hallinnassa! Valtamedia vie ovelasti jästien huomion täysin mitättömiin asioihin, julkisuuden hahmojen tekemisiin, väkivaltaisiin yksittäisten ihmisten tekemisiin ja poliitikkajästien löpinöihin siitä, että he työskentelevät koko ajan maailman parantamiseksi, vaikka oikeasti he vain yrittävät uskotella kaikille tekevänsä muka jotakin kehittävää ja tärkeää!”
   Albus ja Amelie vilkaisivat taas toisiaan. ”Rose, sinä kuulostat vähän mielenvikaiselta itsekin.”
   ”Aaargh!” Rose huudahti. ”Miten te ette näe, kuinka väärin se on? Jästien elämäntyyli tuhoaa tämän planeetan, he saastuttavat sen! Se tarkoittaa meidän kaikkien loppua, jästien, taikakansan, luonnon ja kaikkien eläinten loppua, ettekö te ymmärrä?”
   Albus ja Amelie pyörittivät päitään. ”Ei meille mitään tapahdu, me osaamme kyllä pitää huolta itsestämme. Ei jästien maailma pääse koskettamaan meitä mitenkään.”
   Rose mulkoili heitä aivan kuin he olisivat pettäneet hänet. ”Selvä sitten. Olkaa aivan yhtä sokeita kuin jästit konsanaan. Minä teen tämän sitten ilman teitä.”
   Niine hyvineen Rose kolautti tyhjän kahvimukinsa pöytään, nousi ylös ja marssi eteiseen.
   ”Rose!” Amelie huusi hämmentyneenä tytön perään. ”Älä lähde! Puhutaan vielä!”
   ”Anteeksi, mutten mitenkään ehdi”, Rose sanoi pahantuulisesti. ”Minun pitää pelastaa maailma. Hyvää viikonloppua!”
   Ulko-ovi kolahti kovaäänisesti kiinni punapään mentyä. Albus ja Amelie katsoivat toisiaan ihmeissään.
   ”Rose taitaa olla vähän seonnut”, Albus huomautti.
   Amelien silmissä oli pohtivainen ilme. ”Mistä hän moista on saanut päähänsä? Ehkä Scorpiuksen löpinät tarttuivat hänen mieleensä.”
   ”Ehkä”, Albus sanoi päätään pyörittäen. ”Ehkä hän tulee vielä järkiinsä.”
   ”Toivotaan niin”, Amelie mumisi, kurottautui ottamaan Päivän Profeetan pöydän päästä käsiinsä ja levitti sen eteensä. Albus katseli tyttöystäväänsä kahviaan samalla hämmentäen ja mietti parhaan ystävänsä kummallista käytöstä ja omituisia puheita.

*

James käveli levottomasti ympyrää huoneessaan. Huone oli sotkuinen ja työpöytä oli hautautunut Aurorian logoa kantavien vaatemyttyjen alle. James ei ollut vaivautunut laittamaan valoja päälle, vaikka pienten verhokaistaleiden koristaman ikkunan takana päivä oli alkanut hiljalleen kääntyä illaksi.
   Jamesia tuskastutti niin paljon, ettei hän kyennyt olemaan hetkeäkään paikallaan. Hänen vatsassaan velloi jokin epämiellyttävä, rintaa ahdisti ja kurkkua kuristi. Levottomuus kidutti hänen mielensä sopukoita.
Hän kärsi mustasukkaisuudesta, niin naurettavaa kuin se olikin.
   Ava ja Aqualine olivat lähteneet ’selvittämään asioita’ niin kuin Ava oli ystävällisesti hänelle eilen aamupäivällä ilmoittanut. Tytöt olivat menneet Aqualinen äidin luokse. James oli ihmetellyt kovaan ääneen asiaa. ”Mitä selvittämistä teidän asioissanne enää muka on? Sinä sanoit haluavasi olla minun kanssani, joten ole sitten ja unohda Aqua”, hän oli Avalle sanonut ja tarkoittanut joka sanaa tosissaan. Ava oli ottanut ne melkein vitsinä vastaan.
   ”Me seurustelimme kuusi vuotta, meidän on puhuttava kunnolla! En minä voi vain ilmoittaa hänelle haluavani olla sinun kanssasi!”
   James ei kyennyt näkemään Avan logiikkaa. Hänen mielestään Aqualine ei selittelyitä tarvinnut. Tosin hän oli todella sitä mieltä, että vihamielisellä ja koirakasvoisella tytöllä olisi ollut oikeus tietää minihirviöstä, joka Avan sisällä kasvoi. Ava ei ollut vaikuttanut innostuneelta kertomaan asiasta entiselle tyttöystävälleen ja loppujen lopuksi Jamesille oli se ja sama, mitä Ava Aqualle kertoisi.
   Mutta miten helkkarissa heidän asioiden selvittelynsä kesti muka näin hiivatin kauan? Tytöt olivat olleet poissa jo vuorokauden! Miten he muka löysivät jutunjuurta eroamisesta näin pitkäksi aikaa? Mitä he oikein tekivät?
   James pelkäsi tulevansa hulluksi ja päätti ulostautua huoneestaan ennen kuin hajottaisi sen vähäisetkin huonekalut puusilpuksi. Aurorian makuusalikäytävä oli autio ja oleskeluhuone sen perällä täynnä lupaavalta kuuluvaa puheensorinaa ja musiikkia.
   James meni oleskeluhuoneeseen yrittäen karistaa kasvoillaan tuntemansa synkän ilmeen. Oleskeluhuoneessa oli jonkinlaiset bailut käynnissä, Summer, Megara, Taylor ja Jessica tanssivat viehkeästi keskellä punaista huonetta. Tytöt nauroivat ja keinuttelivat lanteitaan vauhdikkaan musiikin tahdissa. Shawn, Michael, Jesse, Opelix ja Nikita istuivat sohvilla ja tuijottivat neitokaisten liikehdintää syvää palvontaa kuvastavat ilmeet kasvoillaan. Tosin James näki Nikitan siirtävän heti katseensa häneen, kun hän astui huoneeseen. James irvisti ja väisti huolitellun, neitimäisen pojan katseen ja katsoi sen sijaan Shawnia, jonka silmät pullottivat aavistuksen verran päästä.
   James purskahti nauruun. ”Shawnie, sinä kuolaat.”
   Shawn teki tilaa sohvalla Jamesille. ”Tule kuolaamaan kanssani.”
   James meni ystävänsä luokse. ”No, jos vaadit.”
   Tanssivat tytöt nauroivat ja näyttivät ilahtuvan Jamesin ilmaantumisesta huoneeseen, lanteet alkoivat keinahdella entistäkin keimailevammin. James virnisti iloisesti unohtaen Avan mielensä perukoille. Mimosa lipoi huuliaan ja katsoi Jamesia merkitsevästi syvälle silmiin. James kuuli itsensä nielaisevan kovaäänisesti.
   ”Ovatko he humalassa?” James supisi Shawnille.
   Shawn ei irrottanut katsettaan tytöistä. ”Joo.”
   James hymähti. ”Aurorikouluttajat ovat lähteneet livohkaan ja aurorikokelaat näkevät sen tilaisuutena pistää humalanhuuruiset tanssibileet pystyyn.”
   ”Valitatko sinä?” Shawn kysyi kuulostaen melkein järkyttyneeltä. ”Katso, kuinka heidän vartalonsa keinahtelevat!”
   James irvisti. ”Kai sinä muistat seurustelevasi minun pikkuruisen siskoni kanssa?”   Shawn tuhahti. ”Kyllä minä katsoa saan, vaikken saisikaan koskea.”
   ”Haluatko sinä koskea?” James kysäisi silmiään siristäen.
   Shawn pyöräytti silmiään. ”No, käteni tekevät kourimisliikkeitä heidän peppujaan katsellessa, mutta ehkä kykenen hillitsemään itseni.”
   ”Parasta olisikin”, James mutisi.
   ”Rietasta riehuntaa!” kuului kimeä ääni ja James näki kotitonttu Tobbyn tuijottavan oleskeluhuoneen tanssiesitystä siniset silmät kauhusta levällään ja pidellen kädessään Teddyn vaaleanpunaista kahvimukia. ”Irstasta keimailua! Paheellista kuolausta!”
   ”Paheellista kuolausta?” aurorikokelaat purskahtivat nauruun. Pyylevä kotitonttu näytti tuohtuvan entisestään.
   ”Minä kerron herra Lupinille, varmasti kerron! Arvokas Auroria ei kaipaa elostelevia kokelaita sen harrasta etikettiä turmelemaan!” Tobby niiskaisi kovaäänisesti ja käännähti ympäri.
   Kaikki nauroivat ja James virnisti tanssahteleville tytöille. ”Te senkin riettaat, irstaasti keimailevat kaunottaret, saitte meidät kaikki järjestettyä pulaan!”
   ”Anteeksi”, Mimosa hymähti.
   ”Ei haittaa”, Shawn sanoi vakavasti. ”Jatkakaa.”
   Tyttöjen jatkaessa tanssahteluaan James näki lyhyen ja siron tytön ilmaantuvan oleskeluhuoneen oviaukolle. Tytön vaaleanruskeat hiukset olivat ponihännällä ja kasvot punersivat, kinuskinväriset silmät olivat punaiset ja itkuiset. Tyttö näytti kerta kaikkiaan sydäntä särkevän surulliselta. Avan kulmat kohosivat, kun hän katseli muiden aurorikokelastyttöjen esitystä.
   James nousi sohvalta ja meni tytön luokse. Ava hymyili ja näytti niin tehdessään jotenkin hyvin pieneltä ja surkealta.
   ”Hei”, Ava kuiskasi ääni käheänä kuulostaen siltä kuin olisi itkenyt koko päivän.
   James kietoi kätensä tytön ympärille ja halasi tätä. ”Hei.”
   He halasivat toisiaan tiukasti. James suikkasi suukon Avan päälaelle. ”Mennään minun huoneeseeni.” Hän lähti taluttamaan Avaa pois riettaiden aurorikokelaiden valtaamasta oleskeluhuoneesta.
   He menivät Jamesin huoneeseen. Ava istuutui sängylle, risti jalkansa ja käpertyi hyvin pieneksi. James meni istumaan tytön viereen.
   ”No?” James sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mitä tapahtui?”
   Ava huokaisi. ”Me puhuimme. Se on nyt ohi.”
   James irvisti. ”Teillä meni yli vuorokausi erota.”
   ”Meillä oli paljon puhuttavaa.”
   ”Ihan yön ylikin sitten puhuitte”, James tokaisi piikikkäästi. Ava vilkaisi häntä kulmiensa alta.
   ”Itkeminen alkoi väsyttää.”
   James pudisti päätään kykenemättä estämään itseään maalaamasta kuvaa itkevistä Avasta ja Aquasta, toistensa syliin kyyneleitä nyyhkimässä. Mielikuva etoi häntä.
   ”Kerroitko sinä hänelle… otuksesta?” James kysyi enimmäkseen karkottaakseen ällöttävän mielikuvansa.
   Ava pudisti päätään. ”Se olisi ollut jotenkin niin liikaa. En tiedä tuleeko Aqua enää Auroriaan.”
   ”No aivan varmasti olisi ollut liikaa”, James tuhahti pyöräyttäen silmiään.
   ”Oletko sinä vihainen minulle?” Ava kysyi kuulostaen hämmentyneeltä.
   ”Ehkä”, James sanoi ja pohti asiaa. ”Enimmäkseen taidan olla vain mustasukkainen.”
   Ava hymyili, nousi polviensa varaan, kietoi kätensä Jamesin niskaan ja veti itsensä istumaan hänen syliinsä. James hiveli tytön jalkoja, tämä tuntui ihanan pieneltä hänen sylissään.
   ”Enää sinun ei tarvitse olla mustasukkainen”, Ava kuiskasi ja suuteli häntä hitaasti huulille.
   James hymyili ja nojasi päätään tytön otsaan. ”Onko se nyt sitten totta, minä ja sinä?”
   Ava hymyili takaisin. ”Minä ja sinä.”
   James virnisti. ”Kuulostaa hyvältä.” Hän suuteli Avaa ja antoi sydämensä täyttyä tästä huokuvasta lämmöstä ja tuoksusta, vihdoinkin tyttö oli hänen ja vain hänen. James puristi Avaa tiukemmin itseään vasten ja tyttö kietoi jalkansa hänen ympärilleen. He hukuttautuivat toisensa makuun onnellisina siitä, että saivat vihdoinkin tehdä niin. Tällä kertaa se oli oikein, nyt he kuuluivat vain toisilleen.

*

Roxanne kolautti varpaansa Aurorian ulkoportaaseen ja Lily kikatti. ”Sinä paljastat meidät ennen kuin ehdimme sisällekään.”
   Roxanne kirosi vaimealla äänellä ja pomppi yhdellä jalalla. ”Tyhmä porras.”
   ”Se ajattelee samoin sinun varpaistasi”, Lily sanoi vakavasti ja Roxanne tökkäsi häntä olkapäähän.
   ”Mennään nyt sitten, niin pääset viettelemään poikaystäväsi.”
   Lily veti syvään pakkasilmaa sisäänsä. ”Huh huh.”
   Roxanne vilkaisi häntä. Tytön vaaleanpunainen pipo oli somasti vinossa. ”Hyvin se menee. Ajattele sitä tunnetta – se ihana olento sinun päälläsi, sinä olet ansassa hänen allaan – aah – ”
   Lily tuijotti tyttöä. ”Ihan kuin sinä kiihottuisit tästä.”
   Roxanne virnisti. ”Ehkä kiihotunkin.”
   Lily värähti. ”Tuo oli väärin niin monella eri tasolla.”
   Roxanne kohautti olkiaan. ”Minkäs minä sille voin, olen likainen ja kiimainen pieni otus.”
   ”Se sinä juuri olet”, Lily mutisi ja henkäisi uudelleen syvään. Hänen vatsassaan kihelmöi jännitys.
   ”No niin, suunnitelman vieminen käytäntöön sitten”, Roxanne mutisi. ”Livahdetaan sisään. Rinta rottingille, tissit valmiusasentoon!”
   Lily hihitti ja he avasivat pyöreät, tammiset ovet ja sujahtivat sisälle kartanoon. Eteishalli oli pimeä ja vain ruokailusalissa hiljalleen palavat kynttilät valaisivat sitä. Jostakin yläkerroksista kuului etäistä meteliä ja musiikkia.
   Roxanne ja Lily vilkaisivat toisiaan hymyillen paheellisesti ja ottivat toisiaan kädestä kiinni. He lähtivät hiipimään portaita ylöspäin kohti etäistä melua.
   He tulivat kierreportaiden päähän. Ylin kerros, jossa aurorikokelaiden makuuhuoneet olivat, oli hämärä, mutta oleskeluhuoneesta kuului naurua ja musiikkia.
   Roxanne osoitti ovea, jossa luki James Potter. ”Säikytetään se!” tyttö muotoili äänettömästi huulillaan.
   Lily virnisti, tarttui Jamesin huoneen ovenkahvaan ja työnsi oven auki.
   Huone oli pimeä ja Lilyn kauhuksi ja Roxannen riemuksi James ja Ava olivat Jamesin sängyllä kiehnäämässä puolialastomina. Huoneessa haisi intohimo. Lilyn suusta pääsi järkyttynyt korahdus ja hän jähmettyi paikoilleen. Pariskunta sängyllä ei huomannut mitään.
   Roxanne kurottautui Lilyn ohitse ovenkahvaan ja veti oven kiireesti kiinni. Tyttö katsoi Lilyä huvittuneen ja järkyttyneen sekainen ilme kasvoillaan. ”No, ainakaan heidän ei tarvitse enää huolehtia ehkäisystä.”
   Lily ravisteli itseään ja tunsi oksennuksen nousevan ylös kurkkuunsa. Peläten antavansa ylen hän yritti saada itsensä kokoon. ”Olen nyt yllättänyt molemmat isoveljeni tositoimissa”, hän puuskahti. ”Jos tämä ei traumatisoi minua loppuiäkseni niin ei sitten mikään muukaan.”
   Roxanne tirskahti ja osoitti sitten Shawn Tiger – nimistä kylttiä kannattelevaa ovea. Lily nyökkäsi ja he hiipivät ovelle.
   ”Mitä jos hän on täällä?” Lily kuiskasi hermostuneena.
   Roxanne virnisti. ”No, sitä vartenhan minä olen täällä, harhauttamistarpeen varalta.” Tyttö koputti napakasti oveen ja työnsi sen auki. Huone oli pimeä, Shawn ei ollut huoneessa.
   Roxanne vinkkasi silmäänsä Lilylle. ”No, nopeasti sitten, mene ja tee juttusi!”
   Lily sai hädin tuskin nyökättyä. Hänen kurkussaan kupli jännitys. Roxanne tökkäsi häntä nenään. ”Ihanaa teillä tulee olemaan! Hauskaa neitsyyden menetystä!”
   Roxanne lähti hiipimään takaisin heidän tulosuuntaansa ja Lily sujahti Shawnin huoneeseen.
   Huone oli koruton ja sekainen, vaatteita oli joka puolella. Huone haisi ihan Shawnilta ja Lilyä hymyilytti. Hän pudisteli päätään sotkulle ja siivosi sen vikkelästi taikasauvaansa muutamia kertoja heilautellen. Sitten hän kaivoi laukustaan mukanaan tuomansa kynttilät ja asetti niitä joka puolelle huonetta.
   Mitä sitten? Hän tunsi olonsa hermostuneeksi ja kiusaantuneeksi siinä keskellä huonetta kynttilöiden lepattaessa ympärillään. Olisiko hänen pitänyt asettua sängylle makaamaan viehkeästi? Vai odottaisiko hän poikaystäväänsä tässä jäykästi, vaivaantuneena seisten?
   Lily ei ehtinyt miettiä asiaa sen pidemmälle, kun käytävästä kuului Shawnin ääni.
   ”Ei, ihan totta, Summer, minua väsyttää”, Shawn sanoi ja Lilyn silmät siristyivät. Summer? Taasko se typerä tyttö liehitteli Shawnia?
   ”Mutta ilta on vasta nuori! Tule meidän kanssa tanssimaan!”
   ”Ei, kun minä taidan lähteä käymään Tylypahkassa”, Shawn sanoi ja Lily kuuli tämän äänessä hymyä.
   ”Tapaamaan sitä Jamesin siskoa taas? Shawn, älä ole tylsä! Tule tanssimaan!”
   ”Ei, Summer, ihan totta, minä en jaksa, mutta oikein viehkeät liikkeet sinulla on, Jessen suupielestä valui kuolaa – ”
   ”Minä voin tulla tanssimaan sinun huoneeseesi”, Summer sanoi kehräävällä äänellä.
   Lilyn silmissä pimahti ja hän käveli huoneen ovelle ja kiskaisi sen auki. Shawn ja Summer hätkähtivät.
   Shawn katsoi häntä hämmentyneenä. ”Moi? Mitä sinä täällä teet?”
   Lily mulkaisi Summeria. ”Mene tanssimaan keskenäsi!”
   Summer irvisti pahoittelevasti. ”Sori.” Tyttö käännähti viehkeästi ja lähti kävelemään kohti oleskeluhuonetta.
   Shawn hymyili Lilylle tullessaan hänen luokseen ja kietoessaan kätensä hänen ympärilleen tönäisten samalla jalallaan huoneensa oven jälleen kiinni. Lily hymyili takaisin, vaikkei hänen kiukkunsa ollut täysin laantunutkaan. Jostakin syystä se antoi hänelle voimaa ja itseluottamusta. ”Minun olisi pitänyt pistää hänet nuolemaan omaa räkäänsä.”
   Shawn virnisti ja suuteli häntä. ”Se olisi varmaan ollut seksikästä. Onko tämä sinun yllätyksesi minulle?”
   ”Ei”, Lily sanoi ja hymyili. Hän veti pitkän hupparinsa vetoketjun auki ja paljasti Shawnille Roxannen kanssa hankkimastaan alusvaateasusteesta palasen. ”Tämä on minun yllätykseni sinulle.”
   Shawn räpytteli silmiään ja leveä, hölmö hymy levisi pojan kasvoille. ”Ihana, ihana yllätys.”
   Lily nauroi Shawnin pyyhkäistessä hänet syliinsä. Hän kietoi jalkansa pojan ympärille ja suuteli tätä pitkään ja viivytellen. Shawnin vahvat kädet hivelivät häntä ja paheellisesti virnistäen poika riisui Lilyn paidan kokonaan pois hänen päältään. Sitten Shawn yllättäen melkein heitti hänet sängylleen ja heittäytyi nauraen hänen päälleen.
   Lily antoi vartalonsa taipua Shawnin etsivien käsien alla, pojan huulet aloittivat kiusoittelevan tutkimusretken lähettäen Lilyn vartaloa pitkin kirmaamaan viehkeää värinää. He hengittivät raskaasti ja painautuivat toisiaan vasten ja Lily tunsi hurmaavalla tavalla heräävänsä eloon.
   
   
   
   

Ps. Jostakin syystä kaikki kappalejaot ei suostu toimimaan tässä :(

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 35. osa 4.2.
Kirjoitti: Welmasein - 04.02.2014 18:52:55

Hohoo! Nyt ne sitte pääsee tositoimiin!

Iha vaa hyvä, että Aqualine on ainaki toistaseks poissa pelistä, saavat Ava ja Jamie söpöstellä rauhassa. Onneks Summer ei onnistunu Shawnien viettelemisyrityksessä, ne on söpöjä kanssa, vaikkei vedäkää vertoja Albukselle ja Amelialle tai Jamielle ja Avalle.

Ihana, että on kanssa häppeninkiä kaiken söpöstelyn seassa, ei tuu liikaa imelyyttä esille. Avan raskaus oli kyllä arvattavissa, vois kuvitellu, että jos Ava ois Aqualle kertonu lapsesta, nii Aqua ois tavalla tai toisella pakottanu/muuten vaikuttanut Avan abortin hankintaan. Kuus vuotta loppujen lopuks on pitkä aika ja veikkaan, ettei siitä kaikesta helpolla luopuskaa.

En nyt keksi muuta tuon kummempaa, tuossa on nyt päällimmäiset. Kiitos siitä, että oot jaksanu kirjottaa jatkoo ja pääsee aina välillä uppoutuu tarinan syövereihin :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 35. osa 4.2.
Kirjoitti: Alise-Mary - 04.02.2014 19:30:56

Apuva. Mites mä tän kaiken muistan kun lukeminen meni vähän sellai sana täältä ja toinen tuolta.. o.o
Luin.. kolme kappaletta nyt kun en niitä aikasemmin ole kerennyt.
Tyksin. Kivaa.
Munakokkelilautanen vai mikä lie olikaan. X)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 35. osa 4.2.
Kirjoitti: LaraLura - 11.02.2014 00:15:02

Heipä hei taasen. :)

Siitäpä onkin reilu kuukausi ku oon viimeksi lukenut ficciäsi. En malta oottaa, et pääsen lukemaan. Joten kehuskelen taasen siuu lissää kappaleiden lopuksi, niikuin aina.  :)

Luku 30

Lainaus

Hän kuunteli paljon mielummin parhaan ystävänsä raivoa

mieluimmin

Lainaus

Sehän sattaisi toimia

saattaisi

Lainaus

Tehän iloisilta näytättte

ei tripla t:tä :D

Lainaus

. Älkää kuristako toisianne poissaollessani, jooko

erikseen  :)

Lainaus

huokaisi helpotuksesta sulkiessaan sen oven kiini perässään.

kiinni
sen sana on hiukan turha. :D

Lainaus

Hän hakkasi nyrkkeilyäsäkkiä pihamaalla

nyrkkeilysäkkiä

Lainaus

Lilystä Shawnin hymy ol ihana

oli :D

James teki miusta oikein, kun vei Roxyn Jacobin luokse ja teki sen rikkumattoman valan. Vaikka se on hieman itsekästä, mutta pidän oikeesti tästä juonteen käänteestä. :) Toivottavasti Albus ja Amelie selviävät ihmissuteudesta, luulen heidän onnistuvan siinä erittäin hyvin.

Luku 31

Lainaus

maittavan aterian syönneenä

syöneenä

Lainaus

Olisit voinnut vain tainnuttaa hänet

voinut

Lainaus

Jacobin vartalosta huokuava lämpö

huokuva

Olen ylpeä sinusta! Virheet vähenevät oikeesti, niitä löytyy vain muutama luvun alusta ja sitten välistä saattaa jokin tupsahtaa hassusti silmään! :)

Lainaus

Älkää kissatapelko

Paremminkin: Älkää aloittako kissatappelua

Tuo Jasperin hämmennys oli hyvin aidon oloinen, eli hyvin olet vanginnut tunteetkin tähän tekstiin. :) Tykkäsin täst kappaleesta ihan sikana! Kaikki tuntemukset ja muut on kuvailtu todella hyvin. :)

Luku 32

Lainaus

Megan möngersi latinaa

mongersi

Lainaus

Ihmisiä oli kaikki alla

yhteen. :D

Mikä päätös luvulle! Jäin silmät pyöreänä tuijottamaan viimeistä lausetta. Tuo Avan ilmoitus tuli oikeesti puskista. :D Nyt en voi lopettaa lukemista! ;D Kiitos olet saanut minut nielasemaan koukkusi! :p Rose ja Scorpius sopisivat toisilleen tosi hyvin ;)

Luku 33
EIIII! James teki nyt suuren virheeen!! Ja nyt tarina vei miut mukaansa, tai sitten siin ei oikeesti ollu yhtää virheit! :) Muut ovat nii vähätteleviä Roxin uuden kyvyn kohalla, paitti tietenki Jacob. ;) James sais ottaa itteää niskast ja kohdata demoninsa/mörkönsä.

Luku 34

Lainaus

Missä sinä olet oikein hiipparoinut

hiippaillut

James teki oikein! :) Juuri näin tulisi kaikkien menetellä! Sitä tilannetta ei saisi juosta karkuun vaan se pitäisi kohdata ylpeydellä. Mie olin niin oikeessa! Rose ja Scorpius ovat söpöjä! :D
Nyt ajatus katosi mitä piti muista sannoo. :D

Luku 35

Lainaus

en saa sitä iki kuuna päivänä selätettyä

tuo sana on turhake.

Hugo ei sitten voi olla yhtään läpinäkyvämpi! :D Vaikkei Gabriella näytä tajuavan sitä ollenkaan. Oiiiiii, oot laittan pätkän Albus&Amelieta! ♥ Rosen visiitti sai naurahduksen aikaan. "En kai minä keskeyttänyt mitään?"
James on selvästi ihan sekoamispisteessä. :D Ja todellakin niin siirappinen päätös tuolle, kuin olla ja voi. :3 Samoin oli tuo Lilyn ja Shawnin kohtaaminen. Voin vain kuvitella Summerin ilmeen, kun Lily avasi oven. :D

Ja sitten loppuikin. :/ Tahtoo lissää!!! ♥ Mää rakastan tät ficciä! :)

♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 35. osa 4.2.
Kirjoitti: jacoblove - 14.02.2014 13:00:51

LaraLura, kiitos taas tarkkojen silmiesi virhebongauksista, minun on tarkoitus tässä käydä kaikki luvut läpi wordin ja sinun tarkastuslistasi kanssa kun ehdin! ;D Ja siis joo tosissaan nyt on käytössä word missä on oikolukija, niin virheiden karsinta on huomattavasti helpompaa, vaikka silti niitä näyttää tekstiin jäävän, aargh :D Kiitos paljon kommentistasi, kiva että tykkäilet! :)

Alise Mary, kiva että sinäkin tykkäät, kiitos paljon kommentista :)

Welmasein, haha, minusta tuntuu että tässä on ihan liikaa imelyyttä ja mielikuvitus on jo alkanut miettimään koukeroita siirappisuutta karsimaan ;D kiva, että paritukset on sinusta söpöjä :) kiitos paljon kommentistasi!




36. Lieroja ja lunttaajia
Maanantai 7.12.2023

Lily, Hugo, Fred ja Gabriella hytisivät kävellessään kohti rohkelikkotornia luudanvarret kainaloissa. Heidän punaiset huispauskaapunsa olivat jäätyneet jäykiksi ja heidän kaikkien kasvoilla oli terävänpunaiset läiskät aivan kuin pakkanen olisi puraissut heitä poskista.
   Lihava Leidi katsoi heitä päätään puolelta toiselle pyöritellen. ”Miksi teidän täytyy pelata tuollaisessa säässä?”
   Fred, Hugo ja Gabriella mulkaisivat Lilyä merkityksellisesti. ”Niin, miksi, Lily?”
   Lily kohotti leukaansa. ”Kireistä sääolosuhteista huolimatta meidän on harjoiteltava! Olemme häviöllä yli sadalla pisteellä!”
   Fred tuhahti. ”Muista, että voit käyttää tuota tekosyynä enää korkeintaan kerran.”
   ”Se ei ole tekosyy, serkku hyvä”, Lily tokaisi arvokkaasti. ”Kiität minua sitten, kun me voitamme Puuskupuhin.” Tosin peliin oli vielä melkein kuukausi. Lilystä oli kuitenkin hyvä, että heidän harjoittelunsa oli jo nyt tiivistä ja tiukkaa, he olisivat huippukunnossa ja toivottavasti voittamattomia kuukauden päästä Puuskupuhia vastaan.
   ”Tai sitten sinä kiität minua, kun viskon hämmästyttävillä huispaustaidoillani meille voiton”, Fred uumoili leveästi hymyillen.
   Lily kohotti kulmaansa. ”No, parasta olisikin, minä jouduin viime pelissä viskomaan maaleja melkein yksinäni, kun sinä lorvit kuherruskuukaudellasi.”
   Kaikki hymy Fredin kasvoilta valahti pois ja hän kääntyi Lihavan Leidin paljastaman muotokuva-aukon suuntaan. ”Miten vaan.”
   Lily huokaisi kiivetessään muiden perässä rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Miksi hänen oli pitänyt muistuttaa Frediä Georgiannasta? Poika selkeästi halusi vältellä aihetta.
   Oleskeluhuone oli melkein tyhjä, maanantai oli hyvää vauhtia kääntymässä tiistaiksi. Fred ja Hugo lähtivät kiipeämään poikien makuusaleihin vieviä kierreportaita ylös ja Lily ja Gabriella lähtivät omaan makuusaliinsa hyvät yöt pojille toivottaen.
   Makuuhuoneessa heitä odotti hassunkurinen näky: Roxanne makasi mahallaan sänkynsä jalkopäässä ja luetteli kovaan ääneen vampyyrinkarkotusloitsun vaiheita. Shawn puoliksi istui ja puoliksi makasi nojaten tytön sängynpäätyyn ja näytti kuuntelevan keskittyneesti. Molemmat kohottivat katseensa Lilyn ja Gabriellan astuessa huoneeseen.
   ”Moi Shawn”, Gabriella tervehti tyynesti heittäen luutansa sängylleen ja käveli suoraan kylpyhuoneeseen.
   ”Moi!” Shawn tervehti takaisin ja katsoi Lilyä ovelasti hymyillen. ”Ja moi sinullekin.”
   Lily hymyili, laski Tulisalamansa sängylleen Jamesin Tulisalaman viereen, meni Roxannen sängyn luokse ja istahti poikaystävänsä viereen. ”Moi.” Hän suuteli viivytellen pojan huulia. ”Oletteko te panneet vähemmän viisaat päänne yhteen ja ryhtyneet opiskelemaan?”
   ”Shawn tenttaa minun pimeyden voimilta suojautumisen teoriataitojani”, Roxanne kertoi näyttäen lievästi kärsivältä. ”Butlerin pistokokeen takia.”
   ”Minkä pistokokeen takia?” Lily kähähti.
   Roxanne irvisti. ”Ai niin! Unohdin kertoa Butlerin pitävän meille huomenna pistokokeet!”
   Lily tuijotti tyttöä. ”Mistä sinä sen tiedät?”
   Roxanne kohautti olkiaan. ”Näin unta, että se viiksivallu läväytti nivaskan täytettäviä pergamentteja eteeni ja minä en osannut vastata mihinkään muuhun kysymykseen kuin siihen, mitä tehdään jos ankeuttaja hyökkää. Tosin jos todellinen tilanne tulisi eteen ja ankeuttaja lähestyisi minua kammottavasti koristen, minä varmaan lähinnä kiljuisin ja yrittäisin vähemmän arvokkaasti kompuroida karkuun. Ihan kuin minä mitään suojeliusta osaisin tehdä.”
   ”Sinun pitäisi opetella tekemään se”, Shawn sanoi silitellen samalla hajamielisesti Lilyn alaselkää. ”Ankeuttajat ovat nyt kuolonsyöjien käskyläisiä.”
   Roxanne irvisti. ”No, tuskin ne tänne tulevat.”
   Shawn katsoi Roxannea melkein ankarasti. ”Koskaan ei voi tietää. Eikös Jasper olekin antanut sinulle tukiopetusta? Pyydä häntä opettamaan sinulle suojeliusloitsu.”
   Roxanne huokaisi alistuneesti. ”Joo, joo.”
   Shawnin vihjailevat, pehmeät kädenliikkeet Lilyn alaselän tienoilla saivat kutkuttavan kutinan kiristämään Lilyn vatsanpohjaa ja hänen kätensä puristui melkein tahattomasti Shawnin ranteen ympärille vaativasti. Poika katsoi häntä ja leveästä virnistyksestä ja kulmakarvojen nytkähtämisestä päätellen saattoi aavistaa hänen ajatuksensa.
   Roxanne taisi aavistaa ne myös. Tyttö huokaisi liioitellun raskaasti. ”Menkää rakastamaan toisianne siitä, senkin kiimaisen limaiset pienet etanat. Hyvä, että edes jotkut lempivät.”
   Shawn ja Lily tirskahtivat. Lily katsoi parasta ystäväänsä. ”Miksi sinä jurotat? Onko sinulla ja salaisella kitarisakutittajalla ryppyjä rakkaudessa?”
   Roxanne irvisti ja nousi sängyltään pahantuulisesti tuhahtaen. ”Miehet ovat ärsyttäviä lieroja!”
   ”Hei!” Shawn huudahti närkästyneenä.
   Roxanne virnisti. ”Sinä myös, Etanahurmuri.”
   Shawn mutristi huuliaan. ”Ai olen ärsyttävä liero vai?”
   Roxanne hymyili leveästi. ”No, hyvä on, liero vain.”
   Shawn mulkoili Roxannea ja risti kätensä puuskaan. Lily pyöräytti silmiään ja ryhtyi kiskomaan Shawnia ylös sängyltä. ”Tule, liero. Mennään käymään… kävelyllä.”
   Roxanne vinkkasi silmäänsä. ”Niin, romanttisella kuutamokävelyllä luutavarastossa.”
   Lily ja Shawn loivat Roxanneen huvittuneet katseet ennen kuin lähtivät makuusalista toisiaan käsistä pidellen. Heti, kun makuuhuoneen ovi oli sulkeutunut, Shawn kietoi kätensä Lilyn ympärille, painoi hänet vasten kivistä seinää ja suuteli häntä pehmeästi.
   ”Sinä olet niin söpö huispausvermeissäsi”, Shawn mutisi hymyillen vasten Lilyn huulia.
   Lily hymyili takaisin ja näykkäisi Shawnia vihjailevasti huulesta. ”Olen vieläkin söpömpi ilman niitä.”
   Shawnin kädet Lilyn lanteilla tiukensivat otettaan. Poika virnisti hyväksyvästi. ”Tiedän. Tule, mennään.”
   He rymistivät nauraen kierreportaat alas ja sujahtivat muotokuva-aukon lävitse tyhjälle käytävälle. Lihava Leidi ryki tuomitsevasti heidän takanaan ja he hihittivät paheellisesti juostessaan eteenpäin käytävällä toisiaan käsistä pidellen.

*

Roxanne toljotti epäuskoisesti pergamenttipinoa, jonka Butler oli hänen eteensä laskenut. Ensimmäisen pergamentin yläosassa oli liuta kysymyksiä.

1.   Kuinka suojaudut ankeuttajalta?
2.   Mitä torjuntaloitsua käyttäisit tainnutustaikaan ja miksi?
3.   Kuinka suojelet itseäsi ihmissudelta?
4.   Mitkä ovat vampyyrinkarkotusloitsun vaiheet ja miksi sen käyttö ei välttämättä ole paras ratkaisu vampyyrin karkottamiseen?

Kysymykset jatkuivat aina kahdenteenkymmenenteen kysymykseen saakka. Vaikka Roxanne olikin saanut vihiä kokeesta etukäteen kummallisilla unenlahjoillaan, ei hän tiennyt vastauksia puoliinkaan kysymyksistä.
   Masentuneena hän katseli ympärilleen pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Professori Butler katseli tarkkaavaisesti rohkelikko-opiskelijoita pöytänsä takaa ja suki hitaasti mustia pitkiä viiksiään. Hugo ja Lily istuivat Roxannen edessä ja molemmat olivat kumartuneet omien pergamenttiensa ylle ja kirjoittivat hurjaa vauhtia vastauksiaan. Fred istui Roxannen vieressä, nojasi toiseen käteensä ja kirjoitteli laiskan välinpitämättömästi pergamenttiin vastauksia. Veljen silmänaluset olivat kovin tummat ja iho kalpea, nukkuikohan tämä ollenkaan öisin?
   ”Valkosipulin voi työntää vampyyrin nenään”, kuului yhtäkkiä pohtiva ääni aivan Roxannen selän takaa. ”Se tehoaa nopeammin kuin karkotusloitsu.”
   Roxanne käännähti vauhkosti ympäri ja hänen suustaan pääsi pieni vinkaisu. Senior James seisoi hänen takanaan sukien pörröisiä, mustia hiuksiaan ja katseli hänen koekysymyksiään harkitsevainen ilme kasvoillaan.
   ”Jep, mutta se on tehtävä nopeasti ja sulavasti ennen kuin vampyyri tajuaa mitä tapahtuu”, sanoi toinen ääni senior Jamesin vierestä ja yhtäkkiä Roxanne näki Jamesin viereen ilmestyvän jäntevän ja hyvännäköisen miehen, jolla oli tyylikkään pitkä ruskea tukka, harmaat silmät ja kylmän ovela hymy kasvoillaan.
   ”Entä mitä sinä sanot kysymyksestä viisitoista?” senior James kysyi kuulostaen siltä kuin olisi ollut etäisesti kiinnostunut ystävänsä vastauksesta.
   Hyvännäköinen mies vilkaisi pergamenttia pulpetilla ja virnisti iloisesti. ”Hei, pliis! Sanoisin, että animaagia on mahdotonta tunnistaa eläinhahmossa. Jos tuntee henkilön, voi löytää jotakin ominaispiirteitä tietysti – ”
   ”Esimerkkinä sinun koirahahmosi kirppuinen ja saastainen turkki, joka kuvastaa mainiosti sinun kuontaloasi – ”
   ”Hei, jos tässä epämiellyttävästä kuontalosta aletaan puhua, niin kehottaisin vilkaisemaan peiliin, Sarvihaara – ”
   ”Anteeksi”, Roxanne kähähti kuiskaten ja sekä senior James että tämän ystävä – jonka Roxanne oletti olevan Anturajalka, Harryn kummisetä Sirius Black – kääntyivät katsomaan Roxannea. ”Minä yritän tässä keskittyä!”
   Senior James ja Sirius virnistivät. ”Okei, sori vaan. Tosin luulisi, että apu kelpaisi”, Sirius sanoi ja vinkkasi silmäänsä.
   Roxanne räpytteli silmiään ja tunsi synnillisen virnistyksen leviävän kasvoilleen. ”Kelpaa, kelpaa! Jatkakaa!” Hän ryhtyi kirjoittamaan senior Jamesin ja Siriuksen mutinoita ylös pergamentiinsa.
   ”Neiti Weasley? Mitä sinä supiset? Yritätkö sinä luntata?” professori Butlerin ääni luokan edestä kysyi toruvalla äänellä.
   ”En tietenkään, professori”, Roxanne päräytti. Fred, Lily ja Hugo katsoivat häntä. ”Minua vain tuota, itketti, ja yritin vain vähän tsempata itseäni.”
   ”Miksi sinua itketti?” professori Butler kysyi hämmentyneenä.
   Roxanne irvisti. ”Koska en tiedä vastauksia – ”
   ”Älä kerro hänelle, törppö! Etkö luule hänen ihmettelevän, kun palautat kauniisti täytetyn koepaperin hänelle?” senior James sihahti ja Roxanne vaihtoi lauseensa suuntaa lennossa.
   ” – kysymykseen kaksikymmentä”, Roxanne lopetti lauseensa.
   Lily, Fred ja Hugo tuijottivat häntä ihmeissään ja muutama muukin heidän luokkatovereistaan vilkuili häntä kummastuneena. Roxanne räpytteli viattomasti silmiään takaisin.
   ”Keskittykää kaikki nyt vain omiin pergamentteihinne”, professori Butler käski hivenen kärsivällä äänellä.
   ”Nopeasti nyt, tunnen voimieni ehtyvän!” senior James hoputti.
   ”Tuonpuoleisella on meitä jo ikävä”, Sirius kertoi ironinen huvittuneisuus äänestään huokuen.
   Sirius ja senior James supisivat vastauksia Roxannen korvaan niin hurjalla vauhdilla, ettei hän meinannut pysyä perässä.
   ”Hups”, Sirius mutisi vain hetken kuluttua. ”Nyt se on menoa.” Sitten hyvännäköinen komistus olikin jo kadonnut ilmaan. Senior James irvisti.
   ”Minunkin on mentävä.”
   ”Kiitos!” Roxanne sihahti. Senior James hymyili ennen kuin katosi hänkin osaksi ilmaa.
   Roxanne oli erittäin hyvällä tuulella. Vaikkei hän ollutkaan saanut ihan kaikkia vastauksia kelmeiltä, pistokoepergamentit olivat kiitettävän täynnä vastauksia. Roxanne suorastaan pomppi ilosta. Mustan magian voimat olivat aika siisti juttu!
   ”Miksi sinä olet niin iloinen?” Hugo kysyi epäilevästi, kun he menivät Suureen Saliin päivälliselle. Lily, Fred ja Gabriella katsoivat kaikki Roxannea pistävästi, aivan kuin olisivat arvanneet jotakin vilpillistä olleen tekeillä. Roxanne yritti näyttää niin harmittomalta kuin vain suinkin osasi.
   ”Ehkä minulla on ollut hyvä päivä”, Roxanne sanoi iloisesti ja kohautti olkiaan. Hän ryhtyi kahmimaan risottoa lautaselleen ja vältteli Lilyn tutkivaa katsetta.
   ”Onko sinulla treffit salaisen rakastajasi kanssa vai?” Gabriella kysäisi.
   Fred röyhtäisi mahtavasti. ”Hyi.”
   ”Älä muuta sano”, Roxanne sanoi painokkaasti ja mulkaisi sikamaista veljeään. ”Eikä minulla ole mitään treffejä”, hän sanoi Gabriellalle. Ihan kuin hän olisi etukäteen sopinut Jacobin kanssa tapaamisia. Jacob tuli ja meni miten sattui ilmoittelematta pahemmin suunnitelmistaan tai aikatauluistaan. Roxanne irvisti ajatellessaan poikaa. Tämä oli ääliömäisin, moukkamaisin, jääräpäisin, ärsyttävin ja tuskatuttavin poika, ketä hän oli ikinä tapaillut.
   Ja myös auttamattomasti seksikkäin. Pelkkä ajatus Jacobin käsistä hänen vartalollaan sai Roxannen jalat muuttumaan hyytelömössöksi.
   Jacobia ei ollut näkynyt melkein viikkoon ja se raivostutti Roxannea monestakin syystä. Yksi oli se, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä missä poika oli ja mitä tämä puuhasi – eikä Jacob varmasti kertoisi hänelle, jos hän kysyisi. Toinen oli se, että hänellä oli oikeastaan melkoinen ikävä poikaa. Kolmas oli se, että hän oli kiimainen ja olisi kovasti halunnut päästä nauttimaan Jacobin kosketuksesta ja läheisyydestä. Roxannen teki yhtäkkiä melkein mieli murjottaa. Miksei Jacobia ollut näkynyt? Oliko tämä kyllästynyt häneen? Se ei tuntunut todennäköiseltä. Jacob oli heidän salaisilla yöseikkailuillaan ollut enemmänkin kuin innostunut Roxannesta. Silti… Roxanne ei täysin kyennyt sulkemaan epäluuloisuutta pois mielestään. Jacob oli salaperäinen ja arvaamaton ja tästä oli vaikea ottaa selvää.
   Päivällisen jälkeen Roxanne, Fred, Hugo ja Lily lähtivät kohti rohkelikkotornia, Gabriella jäi Suureen Saliin juttelemaan kuudesluokkalaisen ystävänsä Carrie Seen kanssa.
   ”Minusta näytti siltä kuin olisit jutellut jollekin Butlerin kokeen aikana”, Lily mutisi katsellen Roxannen kasvoja tutkivasti.
   Roxanne irvisti. ”Itselleni vain.”
   Hugo ja Fred katsoivat hekin Roxannea. ”Tai sitten sait apua joltakulta, joka on siirtynyt tästä maailmasta mullan toiselle puolelle.”
   Roxanne niiskaisi arvokkuutta tavoitellen. ”En tiedä, mistä te puhutte.”
   Roxanne tiesi olevansa surkea valehtelija ja Fredin leveästä virneestä ja Hugon ja Lilyn paheksuvista katseista päätellen hänen serkkunsa näkivät hänen lävitseen.
   ”Hah!” Lily huudahti. Tytön tummansiniset silmät näyttivät syyttäviltä. ”Sinä siis huijasit!”
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”Sarvihaaralla ja Anturajalalla oli mielenkiintoisia mielipiteitä ja minä satuin kuuntelemaan heidän sepustuksiaan, kun ne nyt siinä kuunneltavissa kerran olivat.”
   ”Sinä huijasit.” Lilyn ääni oli paheksuva.
   ”Olisit sinäkin varmasti huijannut!” Roxanne huudahti puolustautuen.
   ”No, en varmasti!”
   ”Haiskun kakkaa.” Roxanne risti kätensä puuskaan.
   Lily tuhahti. ”Minun ei tarvitse luntata kokeissa.”
   ”Niinpä, koska ylväs, siveellinen ja tunnollisesti läksyjen ajan tasalla pysyvä huispausrinsessa Lily Luna on täydellinen!”
   Lily virnisti, vaikka katselikin häntä edelleen paheksuvasti. ”Osuvasti muotoiltu.”
   Roxanne huokaisi turhautuneena. Lily mulkoili häntä, Fred virnisteli ja Hugo katseli kohtausta hieman etäämmältä, mutta kohollaan olevista kulmakarvoista Roxanne päätteli Johtajapojan olevan samaa mieltä Lilyn kanssa.
   ”Sinun pitää mennä kertomaan Butlerille”, Lily sanoi käskevällä äänellä.
   Roxanne tuijotti Lilyä. ”Et voi olla tosissasi.”
   ”Olen minä! Sinä huijasit! Sinä et ikinä opi mitään, jos et ota vastuuta opiskelustasi! Meillä on S.U.P.E.R.:t tänä vuonna!”
   ”Olen hyvin tietoinen lähestyvistä supereista, kiitos vaan”, Roxanne mutisi. Pettymys kuohahteli hänen sisällään, miksi Lilyn piti aina olla tuollainen ilonpilaaja? Miksi punapää ei voinut vain riemuita Roxannen mukana siitä, että hän oli ehkä kerrankin päässyt pistokkaasta läpi? Miksi tämä ei voinut kerrankin olla hänen puolellaan?
   ”Ei siltä vaikuta!” Lily huudahti. ”Vai ajattelitko sinä huijata myös S.U.P.E.R.:ssa?”
   Roxannea alkoi ärsyttää. Hyvähän se Lilyn oli pyhää kunniallisuutta esittää. ”Ehkä huijaankin ja ehkä saan kaikesta paremman arvosanan kuin sinä ja sehän se sinua sitten vasta pännisikin.”
   Lily siristi silmiään. ”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”
   Roxanne huokaisi. Lilyn kanssa oli typerää ryhtyä riitelemään, tyttö oli luupäistä luupäin, eikä itsepäisesti antaisi myöten mistään, mistä oli jo päättänyt oman mielipiteensä. ”Rauhoitu Lils. Ei tässä elämästä ja kuolemasta ole kysymys, vaan parista hassusta valkosipulivampyyrista.”
   Lily pyöräytti silmiään olemus närkästystä huokuen ja lähti kävelemään käytävää eteenpäin kiukkuisin askelin.
   ”Pidä hauskaa”, Roxanne mutisi tytön perään. Lily marmattaisi koko illan Roxannen paheellisuudesta ja tuomitsisi häntä. Hugo vilkaisi Roxannea ja lähti sitten Lilyn perään.
   Fred virnisti hänelle. ”Älä välitä, pikkusisko. Lilleroa vain ärsyttää, kun sinä et paljastanut kelmien tietämyksiä hänellekin.”
   Roxanne hymähti. Fredillä oli tapana kutsua häntä joskus pikkusiskoksi, vaikka oli syntynyt noin kymmenen sekuntia aikaisemmin kuin hän. ”Joo, niin varmaan.”
   Fred nytkäytti päätään kohti Lilyn ja Hugon loittonevia selkiä. ”Tuletko sinä?”
   Roxanne irvisti. ”Taidan mennä kirjastoon täyttämään tätä tyhjää päätäni loitsutietämyksellä.”
   Fred nyökkäsi ovela hymy kasvoillaan. ”Suosittelen sitä lämpimästi, ehkei sinun sitten tarvitse turvautua kokeissa kuolleiden tietoperustaan.” Veli virnisti ja lähti sitten Lilyn ja Hugon perään. Roxanne huokaisi. Opiskeleminen yksin kirjastossa ei pahemmin houkutellut häntä, mutta Lilyn mäkätyksen kuunteleminen houkutteli häntä vieläkin vähemmän.
   Samassa Roxanne näki vaaleahiuksisen naisen hahmon lipuvan käytävää eteenpäin kävelevän Fredin vieressä, mutta hän ei ehtinyt edes räpäyttää silmiään hämmästyksestä, kun nainen oli jo kadonnut.
   Roxanne pyöritti päätään. Kuolleiden näkeminen oli sinänsä ihan jees, mutta joskus se myös karmi häntä kammottavalla tavalla. Jostakin syystä hänestä tuntui kuin kuolleet olisivat ilmestyneet yhä useammin hänen näköpiiriinsä.
   Roxanne lähti kohti kirjastoa miettien Frediä, Georgiannaa ja Lilyä. Joskus Roxanne toivoi, että jokin kolauttaisi Lilyn egoon mahtavan reiän ja tyttö joutuisi painumaan syvälle itseensä ja järjestelemään ajatusmaailmaansa vähemmän mustaksi ja valkoiseksi. Ehkä tämä sitten oppisi vähän rentoutumaan. Lilyn olisi pitänyt ottaa asiat vähän avomielisemmin vastaan eikä aina vain kuvitella itsepäisesti tietävänsä kaikesta kaiken. Lily oli tärkein ihminen Roxannelle koko maailmassa, mutta lähiaikoina häntä oli alkanut ärsyttää tämän kova kuori, joka vain harvoin pääsi rakoilemaan.
   Yhtäkkiä jäntevät kädet kietoutuivat Roxannen ympärille takaapäin ja käheä, matala ääni kuiskasi hänen korvaansa: ”Vai olet sinä lunttaajapaholainen.”
   Roxanne tunsi leveän hymyn leviävän kasvoilleen voimakkaiden käsien kääntäessä hänet ympäri. Jacobin vihreät silmät olivat huvittuneet ja suu hymyili vinoa, ovelaa hymyä. Samassa poika pyöräytti häntä niin, että he siirtyivät tyhjän käytävän soihdunkirkkaasta valosta kahden haarniskan väliin turvaan mahdollisilta uteliailta katseilta. Roxanne kohtasi terävän, rauhallisen katseen hymyillen ilkikurisesti.
”Niinhän minä sitten vissiinkin olen.”
   ”Se punapää on aika tiukkapipo”, Jacob tokaisi ja irvisti. ”Siis niin kuin oikeasti, kuka ottaa noin tosissaan jonkun pistokokeen?”
   ”Lillero on tunnollisuuden perikuva”, Roxanne mutisi harmissaan laskien katseensa. Hän oli itsekin samaa mieltä, mutta jokin vaisto hänen sisällään tunsi silti tarvetta puolustaa Lilyä.
   Jacob tarttui hänen leukaansa ja nosti hänen päätään niin, että saattoi katsoa häntä silmiin. ”Et kai sinä mökötä?”
   Roxanne virnisti. ”En enää, nyt kun sinä olet täällä. Minä voin livahtaa synnillisesti sinun matkaasi ja jättää opiskelun tältä illalta väliin.”
   Jacob virnisti takaisin ja kumarsi sitten syvään. ”Tulisiko neiti Weasley kanssani tähtitorniin kuutamoa katselemaan?”
   Roxanne hihitti ja tarttui Jacobin käteen. ”Mielelläni, herra Blom.”
   Jacob kaivoi mustien farkkujensa takataskua ja Roxannen yllätykseksi vetäisi sieltä näkymättömyysviitan esiin.
   ”Mistä sinä tuon olet saanut?” hän henkäisi.
   ”Harry Potterilta”, Jacob kertoi iloisesti. ”Tämä on ihan mahtava. Tule.” Jacob heilautti viitan sekä itsensä että Roxannen päälle.
   ”Minkä ihmeen takia Harry on sinulle näkymättömyysviittansa antanut?” Roxanne hämmästeli Jacobin lähtiessä taluttamaan häntä kohti tähtitornia. Ottaen huomioon, ettei Jacob ollut koskaan käynyt Tylypahkaa tämä tiesi häiritsevän hyvin, mihin suuntaan kulkea linnassa.
   ”Koska minä olen hänen hyödyllisin vakoojansa ja tarvitsen sitä enemmän kuin herra auroriosaston ylipäälikkö”, Jacob kertoi.
   ”Vakoiluhommissako sinä olet ollut?” Roxanne kysyi ja tutki tarkasti Jacobin kasvoja.
   Jacob pörrötti hänen hiuksiaan. ”Siellä juuri. Jännää puuhaa tämä kaksinaamaisuus, saa nähdä mitä tästäkin tulee.”
   ”Miten sinä ihan tarkalleen ottaen suoritat tätä vakoilupestiäsi?” Roxanne kysyi epäluuloisesti.
   Jacob virnisti. ”Älä sinä siitä murehdi.”
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”No, en sitten. Oletko käynyt tapaamassa Jasperia?”
   ”En vielä”, Jacob kertoi ja katsoi häntä sivusilmällä. ”Halusin tulla ensiksi moikkaamaan sinua.”
   ”Oliko ikävä?” Roxanne kysäisi leveästi virnistäen.
   Jacobin kasvot vakavoituivat ja tämä väisti Roxannen katseen. ”Ehkä.”
   ”Hmm”, tuumasi Roxanne ja yhtäkkiä hänellä oli entistäkin iloisempi ja kevyempi olo. He olivat kävelleet tähtitorniin vievien rappusien luokse ja ryhtyivät kiipeämään niitä ylöspäin. ”Kuulitko Azkabanista?”
   Jacob näytti yllättyvän kysymystä ja vilkaisi häntä. ”Minä olin siellä silloin.”
   ”Ai olit vai?” Roxanne hämmästyi ja siristi silmiään. ”Niin kuin kuolonsyöjän ominaisuudessa vai?”
   ”Onko täällä tapahtunut mitään erikoista?” Jasper vaihtoi keskustelun suuntaa kevyellä, välinpitämättömällä äänensävyllä. Roxanne mulkaisi poikaa.
   ”Luuletko minun olevan niin hölmö, etten tajua sinun vaihtavan puheenaihetta?”
   ”Luuletko minun olevan niin hölmö, että paljastaisin supersalaisia vakoojasalaisuuksiani sinulle?”
   ”No, miksi sitten vihjailet niistä noin ärsyttävästi”, Roxanne mutisi inhoavasti.
   ”Ehkä minusta on kivaa olla ärsyttävä.”
   ”Sinusta ehkä, muut ihmiset eivät siitä pahemmin nauti”, Roxanne naljaisi.
   Jacob hymähti huvittuneena. He tulivat tähtitornin korkeimmalle huipulle. Pyöreän, kivisen huoneen seinät olivat täynnä ikkunoita. Suurimmasta ikkunasta avautui näkymä Tylypahkan lumen peittämille tiluksille. Taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat tummalta taivaalta veikeästi välkähdellen. Hagridin mökin piipusta tuprusi savua ja mökin ikkunoista hohkaava valo valaisi tiluksia.
   Roxanne istahti yhdelle kiviselle ikkunakaarelle. ”Minua ihmetyttää, miten et ole jäänyt kiinni täällä hiipparoimisesta. Vai onko Anastasia antanut sinulle luvan häpäistä Tylypahkan kivisen pyhiä käytäviä luihulla olemuksellasi?”
   Jacobin kasvoille levisi ovela hymy. ”Ehkä onkin. Harryn ja Jasperin puolustuspuheet ovat olleet eduksi. Tosin rehtori kyllä tykkää minusta hurjasti ja kutsuu minua yhtenään teehetkille huoneeseensa.”
   Roxannesta tuntui kuin mustasukkaisuus olisi räjäyttänyt kaikki sisuskalut hänen sisällään ja jättänyt hänet tyhjäksi sisältä. Punainen paine alkoi tykyttää jossakin hänen ohimoidensa tienoilla. ”Oletko sinä sitten vieraillut hänen huoneessaan teetä lipittämässä?”
   Jacob hymyili kulmakarvat viekkaasti koholla, tuli hänen luokseen ja asettui seisomaan hänen jalkojensa väliin. ”Ehkä.”
   ”Mitä tarkoittaa ehkä?” Roxanne kysäisi suloisesti yrittäen pitää äänensä mahdollisimman normaalina.
   Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen ja hiveli huulillaan hänen kaulaansa. ”Sitä, että ehkä olen ollut hänen huoneessaan teellä.”
   ”Ja teetäkö te sitten vain joitte?” Roxanne henkäisi. Hän oli tarkoittanut sanat kuulostamaan määrätietoisen tiedonhaluisilta, mutta Jacobin huulet hänen kaulallaan häiritsivät hänen puheentuotantoaan.
   ”Oletko sinä mustasukkainen?” Jacob kysyi kuulostaen siltä kuin asia olisi huvittanut häntä suunnattomasti.
   Roxanne työnsi pojan kauemmaksi ja katsoi tätä kiukkuisesti silmiin. ”Olen.”
   Jacobin kulmakarvat pongahtivat ylös. ”Olet?”
   ”Jep.” Roxanne risti kätensä puuskaan ja katsoi Jacobia odottavasti. ”Oletko sinä lipitellyt rehtorin kitarisoja?”
   Jacob räpytteli silmiään. Ensimmäistä kertaa Roxanne näki pojan olevan hämmentynyt. ”Häh?”
   ”Niin, tiedäthän, vaihtanut kuolaa Anastasian kanssa”, Roxanne täsmensi kärsivästi aivan kuin olisi puhunut lapselle eikä aikuiselle miehenalulle.
   Jacob katsoi häntä aivan kuin olisi lievästi ollut kiinnostunut hänen reaktiostaan. ”No, tuota…”
   ”Eli olet”, Roxanne tajusi ja loukkaantuminen, mustasukkaisuus ja pettymys läikähtelivät hänen sisällään kuin myrkky. Jacobin tuntien rehtori Anastasia Diazin kielen kutittelu ei ollut jäänyt ainoaksi aktiviteetiksi pariskunnan välillä. ”Senkin luihu limamies. Hauskaa vakoojan elämää vain sinullekin. Moro.”
   Roxanne hypähti alas ikkunalaudalta ja käännähti kohti alas vieviä portaita päin. Jacob kuitenkin tarttui hänen olkapäihinsä pysäyttäen hänen karkausyrityksensä ja käänsi hänet itseensä päin. ”Hei, mihin sinä nyt menet?”
   Roxanne mulkaisi Jacobia. ”Pois sinun luotasi.”
   ”Miksi?” Jacob kysyi kuulostaen aidosti hämmentyneeltä.
   ”Koska sinä olet ärsyttävä ja limamielinen lurjus, jonka pitäisi tälläkin hetkellä mädäntyä helvetissä enkä minä voi käsittää miten ikinä annoin sinun koskea minuun! Pois tieltä tai tungen sormeni nenääsi!”
   Jacob tuijotti häntä. ”Sinä olet siis mustasukkainen ja vihainen minulle sen takia, että olen vieraillut rehtorin huoneessa?”
   Roxanne huokaisi kärsivästi. ”Kiva, että pysyt perässä. No niin, väistäisitkö sitten, että pääsen kipittämään mahdollisimman kauaksi sinusta.”
   Jacobin suupielet värähtivät aivan kuin tämä olisi pidätellyt naurua. ”Sinä olet niin huvittava.”
   ”Huvittava?” Roxanne toisti kiukun syöksähtäessä hänen elimistöönsä. ”Sinusta tämä on hauskaa, vai?”
   Jacob hymyili. ”Aika hauskaa joo, pakko myöntää.”
   Roxannesta tuntui siltä kuin hän olisi voinut räjähtää raivosta. ”No, on ollut ilo huvittaa sinua. Väistä.”
   Jacob ei liikahtanutkaan ja piteli häntä edelleen paikoillaan katsellen häntä etäisen kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Älä mene.”
   ”Menenpäs. Ja sinä voit mennä nuolemaan rehtorin hampaita.”
   ”Roxanne”, Jacob mutisi huvittuneena ja yritti näykkäistä häntä korvasta. Roxanne väisti inhoavasti.
   ”Olen tosissani, Jacob. Väistä. Minä menen nyt.”
   ”En minä halua sinun menevän”, Jacob mutisi. ”Ei sinun tarvitse olla mustasukkainen. Sinä maistut paljon paremmalta kuin rehtori.”
   Roxannen suusta karkasi raivostunut äännähdys ja hänen polvensa nousi refleksimäisesti hurjalla vauhdilla Jacobin jalkoväliin. Jacob älähti tuskastuneena ja valahti polvilleen. Roxanne tuhahti halveksuvasti, kiersi vaaleatukkaisen pojan ja livahti portaisiin.
   Jacob ei kuitenkaan luovuttanut niin helpolla ja oli vain hetkessä Roxannen perässä. ”Roxanne.”
   ”Ei kiinnosta!” Roxanne huudahti ja hyppeli portaita alaspäin. ”Mene pois, Jacob!”
   Jacob tarttui häneen ja pysäytti ärsyttävän helposti hänen pakomatkansa. ”Kuuntele nyt, saamari!”
   Roxanne käännähti ympäri. ”No?”
   Jacob näytti siltä, ettei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Roxanne ei ollut koskaan nähnyt poikaa niin hämmentyneenä. ”Mitä sinä haluat minun tekevän?”
   Roxanne tuijotti poikaa. ”Eikö se tullut jo selväksi? Haluan sinun menevän rehtorin varpaita lämmittelemään ja jättävän minut rauhaan!”
   Jacob katseli häntä omituisen vakavana. ”En minä halua mennä hänen luokseen, helkkari. Tulin heti etsimään sinut käsiini, kun tulin tänne - ”
   ”Vau, olen todella otettu!” Roxanne huudahti ivallisesti. ”Vaihtelu tietysti virkistää, nuorempaa lihaa ensin iltapalaksi ja yöherkutteluksi sitten näpäköitä rehtoreita!”
   Jacob huokaisi kärsivästi. ”Etkö voisi vain – ÄÄÄÄÄ!”
   ”Mitä?” Roxanne huudahti säikähtäneenä. Jacob oli alkanut pomppia paikallaan hullunkurisesti ja kauhoi ilmaa käsillään aivan kuin olisi yrittänyt napata pieniä itikoita kiinni. ”Mitä sinä oikein teet?”
   Jacob pyöri hölmönnäköisesti paikallaan. ”Narksuja!” poika huudahti vauhkona. ”Ne näykkivät minua!”
   ”Narksuja?” Roxanne toisti hitaasti ja tuijotti Jacobin ympärillä olevaa ilmaa. Hän ei nähnyt mitään. ”Mitä ne ovat?”
   ”Rasittavia pikku öttiäisiä, jotka tykkäävät purra minusta palasia!” Jacob huudahti kärsivästi vilkuillen säikkynä ympärilleen.
   ”Miksi ne näykkivät sinua?” Roxanne kysyi eikä voinut estää hymyä leviämästä kasvoilleen. Jacob näytti kerta kaikkiaan hölmöltä.
   ”En tiedä! Ehkä henkiin herätetty ruumiini maistuu hyvältä! AUH!”
   Roxanne purskahti nauruun Jacobin hypätessä ilmaan. ”Hahaha! Oikein sinulle!”
   ”Ei ole hauskaa! Ne oikeasti satuttavat!”
   ”Hyvä!”
   Jacob mulkaisi Roxannea. He katsoivat toisiaan kiukkuisesti silmiin. Jostakin syystä Roxannea alkoi naurattaa ja Jacobinkin huulet kääntyivät hitaasti ylöspäin. Samassa he purskahtivat nauruun, Jacob kihersi matalaa, syvältä rinnastaan hölskyvää nauruaan ja Roxannen räkätys kaikui tähtitornin seinämistä.
   ”Sinä näytät ihan vauhkoontuneelta metsinkäiseltä!” Roxanne tirskui.
   Jacob katseli häntä huvittuneena. ”Älä ole minulle vihainen.”
   Roxanne vakavoitui ja risti kätensä puuskaan. ”Olenpas.”
   Jacob mutristi huuliaan. ”En halua sinun olevan minulle vihainen.”
   ”Miksi?” Roxanne tuhahti. ”Ei sinulla tunnu olevan naisista pulaa.”
   Jacob virnisti. ”Ehkä ei olekaan, mutta minä nyt satun pitämään jostakin helkkarin syystä sinusta.”
   Roxanne katsoi Jacobia. Tämän vihreät silmät katsoivat takaisin täynnä jotakin, minkä Roxanne aisti olevan hämmentynyttä mielenkiintoa, aivan kuin Jacob olisi ollut lievästi kiinnostunut siitä, miltä Roxannen katsominen tuntui.
   Jacob kurtisteli kulmiaan. ”Lepytkö sinä, jos minä sanon sinulle, etten enää vieraile rehtorin luona?”
   Roxanne mietti hetken aikaa. ”Riippuu siitä tarkoitatko sitä.”
   Jacob huokaisi. ”Kai se on sitten tarkoitettava.”
   Roxanne tuhahti. ”Eli et tarkoita. Selvä. Terve.” Hän käännähti taas ympäri. Jacob älähti turhautuneena ja käänsi hänet itseensä päin jälleen.
   ”En ole hyvä tekemään minkäänmoisia lupauksia, mutta jos sinun kanssasi oleminen tarkoittaa sitä, että minä en voi tehdä muita naisia onnelliseksi kädentaidoillani, niin – ”
   ”Aargh!” Roxanne huudahti. ”Minun puolestani voit ihan helkkarin hyvin mennä taiteilemaan käsilläsi muita naisia onnelliseksi, ei minua kiinnosta – ”
   Samassa Jacob painoi huulensa hänen huulilleen keskeyttäen kiukkuisen puhetulvan. Jacobin läheisyys hyökyi Roxanneen kuin kiduttava tuli ja hän maisteli pojan makua melkein yhtä vaativasti kuin poika maisteli hänen makuaan. Jacobin kädet painoivat Roxannea lähemmäksi itseään vasten ja Roxanne tunsi vartalonsa antautuvan pojan voimakkaiden käsien vangiksi.
   Roxanne kohotti päätään ja katsoi Jacobia silmiin. Poika katsoi takaisin omituisen vakava ilme vaaleanvihreissä silmissään.
   ”Minä haluan olla tässä”, Jacob mutisi ja katseli hänen kasvojaan jotenkin ihmettelevästi. ”Ei minua edes kiinnosta kukaan muu.”
   Roxanne hymyili ja lämpö hyökyi hänen vartaloonsa. Hän tiesi Jacobin tarkoittavan, mitä sanoi. Tämä sanoi aina suoraan, mitä ajatteli ja tunsi.
   ”Hyvä”, Roxanne mumisi ja suuteli Jacobia. Jacob hymyili hänen huuliaan vasten painaessaan hänet tiiviisti tähtitornin porraskäytävän seinää vasten.
   
   
   
   
   
Kommentteja?? ;) Ja hyvää ystävänpäivää kaikille! :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 36. osa 14.2.
Kirjoitti: LaraLura - 14.02.2014 14:48:09

Hei. :)
Hyvää ystävänpäivää siullekin. :)

Lainaus

auroriosaston ylipäälikkö

ylipäällikkö

Lainaus

Jasper vaihtoi keskustelun

Jacob :D

Lainaus

”, Roxanne naljaisi

najaili

Lainaus

kiinni täällä hiipparoimisesta

hiippailemisesta

Vaihteeksi tällänen hömppä ja mustasukkain jatko. :) Tyksin.
Tuli tuost lopust mieleen oma suhteeni, me emme vain tapelleet. Ja mie lupasin, ettei oo muita.
Loppu ihkutus juoksi jonnekkin karkuun. Lisää odotellen.

♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 36. osa 14.2.
Kirjoitti: jacoblove - 18.02.2014 15:10:26

LaraLura, vitsi, onnistunkohan ikinä kirjoittamaan osaa mistä et löytäisi yhtäkään virhettä haha ;D mukavaa, että tarinasta löytyy samaismiskohtia! ;D kiitos paljon taas kommentista (ja virhelistasta :D)


37. Salaisia suunnitelmia ja valistamispuheita
Lauantai 12.12.2023

Rose vilkaisi kelloaan hermostuneena. Se näytti vähän yli kahtatoista yöllä. Scorpius oli myöhässä.
   Rosen sydän hakkasi niin kovaa hänen rintaansa vasten, että hän olisi voinut melkein vannoa kuulevansa sen sykkeen paksun talvikaapunsa lävitse. Hänen hengityksensä huurusi hyisessä pimeydessä.
   Hän seisoi lapsuudenkotinsa pihalla. Koti piirtyi tummana tummansinistä taivasta vasten kurotellen kohti taivaalla hohkaavaa puolikuuta. Kaksikerroksisen talon ikkunat olivat pimeänä, isä ja äiti olivat käyneet nukkumaan vain vähän aikaisemmin. Äiti oli katsellut häntä omituisen vakavana, aivan kuin olisi aavistanut jotakin olevan tekeillä.
   Viimeisten viikkojen aikana Rose oli viettänyt kaikki päivänsä jästien kirjastossa internetissä etsien informaatiota jästien maailmasta. Hänestä oli tärkeää olla perillä kaikesta mahdollisesta tiedosta, sitten he voisivat Scorpiuksen kanssa kehittää suunnitelman jästien pelastamiseksi heiltä itseltään. Samalla Rose oli tajunnut jotakin muutakin. Ainoastaan jästit eivät kaivanneet pelastusta. Taikamaailma ja jästien maailma olivat yhtä ja samaa, he olivat kaikki ihmisiä ja heidän yhteinen maailmansa oli vaarassa.
   Ron ja Hermione olivat ihmetelleet, mitä hän puuhasi kaikki päivät, kun ei kerran täyttänyt velvollisuuksiaan Taikaministeriössä. Rose oli vain sanonut tarvitsevansa aikaa toipuakseen kuukauden mittaisesta sellissä virumisestaan.
”Amelie on jo töissä”, Hermione oli sanonut vakavasti ja katsellut Rosea hieman ankarasti. Ron oli yllättäen ollut Rosen puolella ja tullut heidän väliinsä ilmoittaen kovalla ja peräänantamattomalla äänellä Rosen saavan lomailla niin kauan kuin ikinä haluaisi. Rose olisi halunnut kertoa vanhemmilleen kaikesta mitä oli saanut selville jästeistä, mutta ensiksi hän oli halunnut laajentaa tietoperustaansa. Jos Hermionen halusi vakuuttaa jostakin, oli pidettävä huolta kaiken mahdollisen faktatiedon hallitsemisesta.
Samassa Rosen takaa kuului askeleita ja hän käännähti ympäri. Scorpius käveli häntä kohti kädet syvällä viittansa taskuissa. Pojan iho näytti kalpealta yön pimeydessä.
”Olet myöhässä”, Rose sihahti.
”Velvollisuuksia”, Scorpius sanoi lyhyesti ja pysähtyi hänen eteensä katsellen hänen kasvojaan ilmeettömästi.
”Puhdistusvelvollisuuksia?” Rose kysäisi.
Scorpius hymähti. ”Niinkin voi sanoa. Me valtaamme ministeriön muutaman viikon päästä ja siinä vasta on hommaa.”
”MITÄ?” Rose parahti niin kovalla äänellä, että hänen äänensä kaikui pitkin pihaa.
Scorpius virnisti. ”Se on samalla sinun näyttösi siitä, pääsetkö mukaan.”
Rose tunsi polviensa valahtavan veltoksi ja hän horjahti hieman. ”Et voi olla tosissasi.”
”Kylläpäs vain voin. Voisimmeko liikkua jonnekin vähän lämpimämpään? Täällä on jäätävää.”
Rose aukoi suutaan kykenemättä liikahtamaankaan. Scorpius vilkaisi häntä kyllästyneesti. ”Jos tuo jo järkytti sinua, miten kuvittelet selviytyväsi kokonaisuudessaan tästä operaatiosta?”
Rose hätkähti pienesti ja ravisteli itseään henkisesti. Hän siristi silmiään Scorpiukselle. ”Emme muistaakseni puhuneet mitään Taikaministeriön valtaamisesta.”
”Sinä et puhunut. Me olemme puhuneet siitä jo monta kuukautta.”
Rose tunsi kiukun pistävän ohimoitaan. Hän mulkaisi Scorpiusta ja kääntyi kohti suurta puuta, jonka juurella he seisoivat. Hän vislasi korkealta ja puusta valahti alas tikapuut.
”Tule”, hän kähähti Scorpiukselle, joka katseli tikapuita epäilevästi.
”Mihin me oikein menemme?” Scorpius kysyi epäuskoisella äänellä Rosen alkaessa kiivetä tikkaita ylöspäin.
”Minun majaani”, Rose heläytti. Hän kuuli Scorpiuksen tuhahtavan allaan, mutta tämä tarttui kuitenkin tikkaisiin ja seurasi häntä.
Rose virnisti iloisesti päästessään ylös. Hänen majansa oli taialla suojattu talven pakkaselta ja pienessä, puisessa huoneessa oli lämmintä ja kotoisaa. Rose oli peittänyt lattian punaisilla huovilla ja hän heilautti taikasauvaansa niin, että seiniin kiinnitetyt kynttilät syttyivät palamaan.
Scorpius ilmestyi lattian aukosta huoneeseen ja kohotti kulmiaan. ”Tämäkö on sinun majasi?”
”Joo”, Rose sanoi ja katseli hellästi omaa pientä piilopaikkaansa. ”Rakensimme tämän isän kanssa, kun olin neljävuotias. Hän sanoi tämän voivan olla minun salainen, oma pieni turvapaikkani.”
”Kuinka suloista”, Scorpius sanoi sarkastisesti.
Rose mulkaisi poikaa, muttei vaivautunut torumaan tätä ivailusta. ”Mikä tämä Taikaministeriön valtaamisjuttu oikein on?”
”Juuri sitä miltä se kuulostaakin. Meillä on kaikki valta, kun saamme Taikaministeriön haltuumme. Kaikki resurssit ovat sen jälkeen avoinna ja puhdistus voi alkaa.”
Rosea karmi. ”Mutta – entä kaikki viattomat sivulliset? Tuskin te valkoisia lippuja kantaen meinasitte Taikaministeriön valloittaa.”
Scorpius katsoi häntä ilmeettömästi. ”Jos joku yrittää estää meitä… no, sanotaanko vaikka näin, ettei kannata astua tiellemme, jos ei halua jäädä jalkoihin.”
”Sotiminen rauhan saamiseksi maailmaan on melko kieroutunutta”, Rose kivahti. ”Teidän toimintatapanne on täysin väärä!”
”Onko sinulla sitten parempia ideoita?” Scorpius kysäisi kuulostaen huvittuneelta.
Rose katsoi Scorpiusta silmiin. ”Meidän on keksittävä jokin parempi keino!”
”Ainoa keino pelastaa maailma rauhassa olisi se, että sekä taikakansalla ja jästeillä olisi sama tavoite, pelastaa maailma”, Scorpius sanoi rauhallisesti yllättäen Rosen täydellisesti lauseensa kiistämättömällä totuudella, ”mutta se ei tule tapahtumaan. Ihmiset ovat liian itsekkäitä, liian sokeita, liian mukavuudenhaluisia. He uskovat mieluummin mukavaan valheeseen kuin epämiellyttävään totuuteen.”
”Meidän on saatava kaikki uskomaan epämiellyttävään totuuteen!” Rose huudahti. ”Se on ainoa keino! Muuten viattomia ihmisiä kuolee!”
Scorpius katseli häntä pieni hymy huulillaan. ”Kuinka sinä ajattelit saada kaikki uskomaan johonkin, mihin he eivät halua uskoa? Kaikki Taikamaailman kansalaiset luulevat, että maailmassa on kaikki hyvin. Helkkari, jästitkin luulevat kaiken maailmassa olevan hyvin, vaikka aavistavatkin totuuden syvällä sisimmässään!”
Rose katsoi Scorpiusta epätoivoisesti silmiin. ”Yritin puhua Albukselle ja Amelielle – he katsoivat minua kuin mielenvikaista, he eivät edes ymmärtäneet, mitä yritin heille selittää – ”
Scorpius hymähti. ”Ja tuossa juuri on pähkinänkuoressa meidän ongelmamme. Ihmiset eivät halua uskoa.”
”Meidän on saatava heidät uskomaan”, Rose sanoi kiihkeästi. ”Meidän on keksittävä keino!”
Scorpius pyöritti päätään. ”Se on mahdotonta. Thomasta ei kiinnosta rauhan saavuttaminen, hän syyttää maapallon hiljalleen tapahtuvasta tuhoutumisesta jästejä ja haluaa puhdistaa maailman heistä, eikä kukaan tai mikään voi estää häntä. Hän on liian voimakas ja meidän kaikkien on seurattava hänen käskyjään, jos haluamme pysyä hengissä.”
Rose äännähti turhautuneena. ”Mitä sinä tarkoitit sillä, että Taikaministeriön valtaaminen on minun näyttöni siitä, pääsenkö mukaan?”
”Puhuin Thomakselle sinusta”, Scorpius kertoi ja katseli häntä kuin olisi ollut kiinnostunut hänen reaktiostaan. ”Kerroin sinun ottaneen minuun yhteyttä ja ymmärtäneen puhdistuksen tärkeyden. Sanoin sinun haluavan mukaan. Hän olettaa sen olevan Harry Potterin juoni päästä vakoilemaan meitä, mutta oli omituisen avoin asian suhteen. Hän sanoi minun voivan kertoa sinulle Taikaministeriön valtauksesta. Jos teet niin kuin hän käskee paljastamatta meitä, olet mukana.”
Rose tuijotti Scorpiusta. ”Entä jos minä paljastan teidät?”
Scorpius virnisti. ”Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä. Thomaksella on uskomattomia voimia, eivätkä taikaministeriöläiset tai aurorit voi estää häntä, hidastaa kylläkin. Lopulta hän saa kuitenkin haluamansa. Ja hän haluaa Taikaministeriön.”
”Minun äitini on töissä Taikaministeriössä”, Rose kuiskasi. ”Kuinka minä voin muka olla kertomatta hänelle tästä?”
Scorpius katsoi häntä miettiväinen ilme kasvoillaan. ”Ehkä sinun on mietittävä, kumpi on tärkeämpää, maailman pelastaminen vai äitisi työpaikan pelastaminen.”
”Entä jos hänelle käy jotakin?” Rose inahti.
”Ehkä sinun on oltava paikalla varmistamassa, ettei niin tapahdu”, Scorpius totesi ilmeettömällä äänensävyllä. ”Jos sinä liityt meihin… me voimme yrittää yhdessä saada muut puolellemme, vastustamaan Thomaksen toimintamallia sisältä käsin. Sinä voit saada Harry Potterin ja teidän muun väkenne ymmärtämään, mitä on tehtävä, että jästien maailma tuhoaa myös meidän maailmamme, jos emme estä sitä tapahtumasta. Mutta tämä kaikki on tehtävä harkiten ja viisaasti. Muista, etteivät he halua uskoa siihen, mitä sanomme. Meidän on näytettävä se kaikille, annettava kaikkien itse ymmärtää, mitä tässä maailmassa tapahtuu.”
Rose hengitti syvään. ”Minun on varoitettava äitiä”, hän kuiskasi.
Scorpius pudisti päätään. ”Sitten Thomas ei luota sinuun. Et voi liittyä meihin.”
”En minä halua liittyä teihin!” Rose huudahti. ”Minä haluan vain pelastaa maailman!”
Scorpius katsoi häntä melkein pettyneenä. ”Meidän puolellamme on enemmän väkeä kuin voit kuvitellakaan. Kaikki, ketkä vastustavat meitä, pyyhitään pois. Sinulla ja Potterin väellä ei ole mitään mahdollisuuksia meitä vastaan. Meidän on pelattava pelimme viisaasti, Rose. Jos Thomas kuvittelee sinun olevan meidän puolellamme, me voimme tuhota hänet sisältä päin. Sinä voit vakoilla häntä Harry Potterille.”
Rose henkäisi syvään. ”Harry ei ikinä suostuisi siihen.”
”Varmasti Potter haluaisi vakoojan vihollislaumansa sisälle.”
”Varmasti, mutta ei minua! Hän on minun kummisetäni, luuletko, että hän antaisi minun ikinä liittyä wannabe-kuolonsyöjien riveihin?”
Scorpius irvisti. ”Emme me ole mitään wannabe-kuolonsyöjiä.”
Rose tuhahti. ”Miksi te sitten itseänne kutsutte?”
Scorpius hymyili. ”Puhdistajiksi.”
Rose pyöräytti silmiään. ”Vau.”
He olivat hiljaa ja katselivat toisiaan. Yhtäkkiä Rosen mieleen muistui suudelma Lontoon syrjäisessä puistossa. Scorpius oli suudellut häntä… miksi? Oliko tällä ollut ikävä häntä, olivathan he viettäneet kokonaisen kuukauden toisilleen kaltereiden lävitse naljaillen. Oliko se ollut hetken huumaa? Mitä poika hänestä oikein ajatteli? Rose olisi halunnut kysyä Scorpiukselta, mitä suudelma oli oikein tarkoittanut, mutta hänen kätensä alkoivat hikoilla pelkästä ajatuksesta. Ja sitä paitsi heillä oli tärkeämpiäkin asioita selvitettävänään.
Scorpius vilkaisi kelloaan. ”Minun on mentävä. Thomas on antanut perheelleni harvinaisen epämiellyttävän tehtävän.”
”Minkä tehtävän?” Rose kysyi silmiään siristäen. Thomas punaisine silmineen ja susivahteineen oli hänen silmissään pahuuden perikuva ja häntä ärsytti, että Scorpius joutui tottelemaan tätä.
Scorpius virnisti. ”Jos kertoisin sinulle, joutuisin tappamaan sinut.”
Rose irvisti. ”Ehket sitten kerro minulle.”
”En. Lähetän sinulle kirjeen ja voimme tavata ennen Taikaministeriön valtausta. Kerron sinulle sitten, mitä sinun on tehtävä, missä sinun on oltava ja milloin. Sinä et voi kertoa tästä kenellekään, muista se!”
Rose nielaisi. ”Hyvä on.”
Scorpius nyökkäsi. ”Hyvä. Ja yritä saada sinun väkesi ymmärtämään, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Meidän on saatava kaikki ymmärtämään ja tiedostamaan maapallon tilanne.”
Rose huokaisi. ”Se on helpommin sanottu kuin tehty.”
”Tiedän”, Scorpius sanoi ja ensimmäistä kertaa ikinä Rose kuuli pojan äänessä jotakin myötätunnolta kuulostavaa. ”Yritä pärjäillä, Ruusunen.”
Scorpius sujahti lattian aukosta tikapuihin ja kohotti vielä katseensa häneen. Hetken aikaa Rose oli näkevinään jotakin syvää pojan harmaissa silmissä, Scorpiuksen katse käväisi hänen huulissaan. Sitten poika laski katseensa ja ryhtyi kiipeämään tikapuita alaspäin.
Rose katseli platinanvaaleiden hiuksien laskeutuvan hiljalleen alapäin eikä voinut olla tuntematta oloaan hieman pettyneeksi, kun Scorpius oli lähtenyt noin vain hänen luotaan. Suudelma oli selkeästi ollut vain hetken huumaa ja miksi se olisikaan ollut muuta? Kuka nyt ikinä voisi olla oikeasti kiinnostunut Rosesta, Taikaministeriön asiakirjojen järjestelijästä. Ei ainakaan Scorpius Malfoy.

*

James heräsi hätkähtäen kummalliseen tunteeseen, että jotakin oli tekeillä. Ava tuhisi hänen rintansa päällä nukkuen rauhallisesti. James puristi tyttöä tiukemmin itseään vasten ja siristeli silmiään huoneensa pimeydessä, muttei nähnyt muuta kuin tummana kohoavia varjoja. Hänellä oli karmiva tunne siitä, etteivät he olleet kahdestaan huoneessa.
   James nosti kätensä hitaasti kohti yöpöytäänsä ja kahmi sen pintaa käsillään. Hänen vatsassaan jysähti ikävästi, kun hän tajusi taikasauvansa puuttuvan normaalilta paikaltaan – oliko se tippunut?
   ”Tätäkö etsit?” kysäisi käheä ääni pimeydestä ja James hätkähti. Ava liikahti unissaan, muttei herännyt.
   Keskellä huonetta syttyi taikasauvasta loistava valo ja hetkeksi James sokeutui yllättävästä kirkkaudesta. Pian hänen silmiinsä piirtyivät kuitenkin Aqualine Patilin vihasta vääristyneet, kulmikkaat kasvot.
   ”Mitä helkkaria sinä täällä teet?” James kähähti raivostuen ja ponkaisi istumaan niin, että Ava oli lentää lattialle. Tyttö mutisi tukahtuneesti unissaan.
   Aqualine asteli lähemmäksi sänkyä kasvot vastenmielisyydestä ja vihasta hohkuen. ”Sinä veit hänet minulta, saasta. Nauti varastetuista hetkistäsi, Potter. Hän on minun, hän tulee aina kuulumaan minulle ja minä aion pitää siitä huolen.”
   James irvisti inhoavasti. ”Tiedätkö, kuinka hyytävän karmivaa on, että ilmestyt keskellä yötä tänne tuijottamaan meitä ja haukahtelemaan uhkauksiasi? Nousisin täältä ylös ja heittäisin sinut niska-perse otteella ikkunasta ulos, mutta sattumoisin satun olemaan Aatamin asussa täällä peiton alla.”
   Aqualinen vihamieliset kasvot kiristyivät entisestään. ”Luulet olevasi niin helvetin nokkela, senkin kuvottava limanuljaska. Katsotaan, kuka nauraa viimeiseksi.”
   ”Aqua?” Ava mumisi unisesti, sekavan kuuloisena.
   Aqualine jäykistyi ja James näki tytön silmiin ilmestyvän surua ja kauhua vihan höysteeksi. Aqualine viskasi Jamesin taikasauvan suoraan hänen naamaansa ja lähti sitten huoneesta paiskaten oven mielenosoituksellisesti takanaan kiinni. James oli harvinaisen varma Aqualinen olleen valmiina tappamaan hänet hänen omalla taikasauvallaan.
   Ava nosti pörröisen päänsä tyynyistä. ”Mitä täällä oikein tapahtuu?”
   ”Suloinen ex-tyttöystäväsi päätti pistäytyä yövisiitillä”, James mutisi ja hieroi nenäänsä, johon taikasauva oli osunut. ”Hän tuijotti meitä meidän nukkuessamme. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei hän avada kedavrattanut minua.”
   ”Mitä ihmettä hän täällä oikein teki?” Ava kuiskasi järkyttyneenä.
   ”No, tuskin ainakaan hipelöi itseään meitä katsellessaan.” James värähti. ”Hän sanoi, että minun pitäisi nauttia varastetuista hetkistäni kanssasi vielä kun voin.”
   Ava näytti surulliselta huoneen pimeydessä. ”Hän on ihan sekaisin.”
   ”Sitä minä olen epäillyt jo pidemmän aikaa”, James sanoi painokkaasti.
   Ava naurahti ja painoi huulensa hänen kaulalleen. ”No, nyt kun olemme hereillä, mehän voisimme nauttia varastetuista hetkistämme.”
   James tunsi ilahtuneen virnistyksen leviävän kasvoilleen ja hän kierähti Avan päälle. ”Rakastan sitä, miten mielesi toimii.”
   Aamu oli valjennut jo kauan ennen kuin James ja Ava heräsivät uuteen päivään. He pukeutuivat unisina ja lähtivät huoneesta lounaalle. James kietaisi kätensä Avan ympärille heidän lähtiessä kiipeämään kierreportaita alaspäin. Ava vilkaisi häntä hymyillen, mutta James ehti nähdä tytön kinuskisissa silmissä jotakin… ehkä surua? Mitä helkkaria se oikein tarkoitti?
Jamesin järkytykseksi he kohtasivat eteishallissa ahdistuneelta näyttävän Teddyn, joka nuhteli Shawnia ja punapäistä, lyhyttä tyttöä, jonka James tunnisti ainoaksi sisarekseen.
   Teddy oli ristinyt kätensä puuskaan. ”Auroria ei ole mikään majatalo! Et sinä voi noin vain tulla tänne yövierailulle poikaystäväsi huoneeseen!”
   James irvisti inhoavasti ja oli iloinen siitä, ettei ollut syönyt mitään, mitä olisi voinut oksentaa ulos. Ava vilkaisi häntä huvittuneena. He jäivät seisomaan tuohtuneen Teddyn taakse.
   ”Miksi en muka?” Lily tivasi uhmakkaasti. Hän kohtasi Jamesin katseen ja virnisti. Shawn tämän vieressä oli kietonut kätensä Lilyn lanteille kuin pitäen tätä turvassa kyljessään ja katseli Teddyä suostuttelevainen ilme kasvoillaan. ”Sama kai se on, nukunko minä täällä vai muutaman kivenheiton päässä Tylypahkassa?”
   ”Ei tosiaankaan ole! Täällä koulitaan räkänokista päteviä auroreita, enkä minä halua kaiken maailman hihhuleita tänne häiritsemään kokelaitani!”
   Lily tuhahti. ”Mistä lähtien minä olen hihhuli ollut? Minun isäni sattuu johtamaan tätä paikkaa, jos et muista!”
   Teddy tuhahti. ”Itse asiassa minä johdan tätä paikkaa enkä minä välitä, vaikka olisit itse taikaministerin tytär! Tällainen käytös on kerta kaikkiaan sopimatonta!”
   ”Älä viitsi, Teddy”, Lily tuhahti pyöräyttäen silmiään.
   ”Voimmehan me tietysti kysyä Harrylta, mitä mieltä hän on siitä, että hänen tyttärensä viettää öitä Auroriassa”, Teddy sanoi ovelalla äänensävyllä. James virnisti vahingoniloisesti Lilyn kasvoille kohotessa kauhistuneen järkytyksen. Samassa pikkusisko kuitenkin virnisti.
   ”Entä jos minä kertoisin sinulle, mitä rakas serkkuni Dominique kertoi minulle Victoiresta?”
   Teddy ei värähtänytkään. ”En käsitä, miten se muuttaisi tilannetta mihinkään suuntaan.”
   ”Tehdään sopimus. Minä saan vierailla poikaystäväni luona ilman, että joudumme kuuntelemaan sinun nalkutustasi, etkä sinä kerro isälle. Ja sitten minä kerron sinulle, miksi Victoire oikeasti palasi Englantiin.”
   James saattoi aistia Teddystä hohkaavan mielenkiinnon. ”Entä miksi sinä luulet, että minua kiinnostaisi?”
   Lily tuhahti. ”Koska en ole typerä tai sokea. Sinä olet rakastanut Victoirea siitä saakka, kun olitte kakaroita – vaikka Victoire karkasikin Ranskaan sen sulavaliikkeisen lieron kanssa ja jätti sinut kuin nallin kalliolle.”
   Teddy oli hetken aikaa hiljaa. ”No, miksi hän oikeasti palasi?”
   Lily risti kätensä puuskaan. ”Onko meillä sopimus?”
   Teddy näytti painivan hetken itsensä kanssa. ”No, hyvä on sitten.”
   Lily hypähti ilmaan ilahtuneena ja Shawn virnisti onnellisen näköisenä. Ava hymähti ja James tunsi syvää pettymystä Teddyä kohtaan.
   ”Se limainen liero ryösti hänet ja hänen sukulaisensa ja hän tajusi rakastavansa sinua ja halusi palata luoksesi”, Lily kertoi iloisesti.
   Teddy tuijotti häntä. ”Tuoko sinun suuri salaisuutesi oli?”
   ”Jep!” Lily huudahti aurinkoisesti ja käännähti kohti ruokasalia. ”Mitähän on lounaaksi?”
   Lily ja Shawn menivät ruokailusaliin ja Teddy tuijotti epäuskoisesti pariskunnan perään. James taputti Teddyä olalle. ”Olet harvinaisen pönttö, aurorikouluttaja hyvä. Seitsemäntoistavuotias, nokkava pieni tirriäinen vetäisi juuri sinua nenästä.”
   Teddy mulkaisi häntä. ”Ole hiljaa, James.”
   James virnisti iloisesti ja lähti taluttamaan Avaa kohti ruokailusalia. Teddy kuitenkin rykäisi.
   ”Ava… Aqualine käväisi puheillani eilen illalla.”
   Ava jähmettyi. ”Mitä hän sanoi?”
   ”Hän erosi koulutusohjelmasta”, Teddy sanoi ja katseli Avaa pistävästi. ”Oletan sen liittyvän jotenkin sinuun ja tuohon tomppeliin, jonka käsi on ympärilläsi.”
   ”Oikeasti?” James innostui. ”Loistavaa!”
   Ava laski katseensa. ”Voi ei...”
   ”Ehkä sinä voisit puhua hänelle järkeä”, Teddy ehdotti. ”Jos hän keskeyttää koulutusohjelman nyt, en voi ottaa häntä enää takaisin. Ikinä. Hänestä ei ikinä tule auroria.”
   James irvisti. ”Suoraan sanottuna en pistäisi kyllä ollenkaan pahaksi, jos en näkisi sitä ärsyttävää ärhentelijää enää ikinä.”
   ”Tämä ei koske nyt sinua, James”, Teddy sanoi rauhallisesti.
   James oli henkäisevinään syvään. ”Ihanko totta?”
   Ava pyöritti päätään. ”En usko hänen kuuntelevan minua, mutta voin minä yrittää.”
   Teddy nyökkäsi ja käännähti kierreportaisiin päin. ”Hyvä.”
   James mulkaisi Avaa Teddyn mentyä. ”Miksi sinä haluat Aquan tulevan takaisin tänne? Eikö ole paljon mukavampaa, kun hän ei ole täällä tappouhkauksia kimittämässä ja meitä pällistelemässä keskellä yötä?”
   Ava katsoi häntä vihaisesti. ”On meidän syytämme, että hän keskeytti! Hän on aina halunnut auroriksi! En minä voi antaa hänen pilata tulevaisuuttaan takiamme!”
   ”Totta kai voit. Et sinä ole vastuussa hänen elämästään.”
   Ava siristi silmiään. ”Minä tulen aina välittämään Aqualinesta. Hän on ollut tärkein osa elämääni viimeiset kuusi vuotta ja minä tulen aina pitämään huolta hänestä.”
   ”Anteeksi nyt vain”, James tokaisi, ”mutta en oikein näe meillä yhteistä tulevaisuutta, jos sinä ’pidät huolta’ Aqualinesta. Hän toljotti meitä meidän nukkuessamme, eikö se ole sinusta kerta kaikkiaan järkyttävää?”
   Ava pyöritti päätään. ”En tiedä, miksi hän teki niin, enkä voi väittää pitäväni siitä. Mutta sinun on yritettävä ymmärtää häntä, minä jätin hänet sinun takiasi!”
   ”Nimenomaan!” James huudahti. ”Sinä jätit hänet, joten anna hänen olla!”
   Ava tuhahti ja lähti kävelemään ruokailusalia kohti vihaisin askelin. James irvisti ja seurasi tyttöä.
   Shawn ja Lily istuivat Jesseä ja Summeria vastapäätä. James näki Michaelin pöydän päässä katselevan Lilyä silmät omituisesti hieman päästä pullottaen. Ava istui Shawnin viereen ja vain mulkaisi Jamesia, kun hän istahti tytön viereen.
   ”Älä ole vihainen, kulti”, James sanoi Avalle ja yritti houkutella omalla hymyllään tämän kasvoille hymyn. ”Minä olen mies, et voi olettaa minun ymmärtävän kummallista tyttörakkautta, jonka olet sen rasittavan olennon kanssa jakanut.”
   ”Voisit edes yrittää”, Ava tokaisi kuivasti. James pyöräytti silmiään.
   ”Ehkä en halua ymmärtää. Mielestäni sinun on unohdettava hänet, jotta me voimme keskittyä toisiimme.”
   Shawn kumartui pöytää kohti niin, että saattoi katsoa heitä huvittuneena. ”Niin, tehän saatte vauvankin ja kaikkea.”
   James tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja hänen sydämensä jätti inhottavasti pari lyöntiä väliin. Niin kävi aina, kun hän ajatteli minihirviötä, joka kasvoi jossakin Avan sisällä. Siksipä hän yrittikin olla ajattelematta hirviötä kaikin mahdollisin tavoin. Hän mulkaisi Shawnia.
   ”Limamies on hyvä ja pitää huolta omista asioistaan.”
   ”Älä nyt viitsi olla niin vakava, isukki”, Lily virnuili Shawnin toiselta puolelta.
   Ava hymähti huvittuneena ja hieroi vatsaansa poissaolevasti. Sitten tyttö kääntyi jälleen mulkaisemaan Jamesia.
   ”Minä en tule koskaan unohtamaan Aqualinea, tiedä se. Enkä minä halua hänen katoavan kokonaan minun elämästäni.”
   James irvisti. Hänen sisällään velloi epämiellyttäviä, ahdistavia tuntemuksia, joihin sekoittui vihamielistä omistamisen halua. ”Ei käy.”
   ”Ei käy?” Ava toisti epäuskoisesti. Shawn ja Lily pärskähtivät.
   ”Niin!” James huudahti. ”En minä halua jakaa sinua sen ruman koiran muiston kanssa! Ja vielä vähemmän haluan teidän olevan ystäviä, jotka pitävät toisistaan huolta!”
   Ava siristi silmiään näyttäen kerta kaikkiaan raivostuneelta. ”Sinä olet ahdasmielinen apina!”
   James kohautti olkiaan. ”Ehkä.”
   Ava tuhahti, nousi ylös paikaltaan ja lähti kiukkuisin askelin pois ruokailusalista. James hymähti. Hän ei varmasti lähtisi tytön perään. Hän oli ihan oikeassa tässä asiassa. Ava oli epäreilu vaatiessaan häntä ymmärtämään suhdettaan entiseen tyttöystäväänsä.
   Shawn ja Lily näyttivät huvittuneilta. James mulkaisi pariskuntaa. ”Te kaksi voitte keskittyä kinkkukiusauksiinne ja lopettaa virnuilun.”
   ”Selvä, apina”, Lily hymähti.
   Shawn näytti mietteliäältä. ”Miksi Ava haluaa pitää Aqualinesta kiinni, jos kerran on sinun kanssasi?”
   ”Erinomainen kysymys”, James mutisi kiukkuisesti.
   Lily näytti turhautuneelta. ”No, totta kai hän haluaa! He ovat olleet monta vuotta yhdessä, eivät he voi yhtäkkiä vain sulkea toisiaan pois elämästään!”
   ”Miten niin eivät?” James tivasi. ”He ovat eronneet! Se tarkoittaa suhteen loppumista, mikä taas tarkoittaa sitä, etteivät he voi olla toistensa kanssa tekemisissä! Se rikkoo eroamisen lakeja!”
   Lily pyöritti päätään. ”Tytöt ovat vähän moniulotteisempia kuin te putkiaivoiset tolvanat.”
   ”Hei!” Shawn katsoi Lilyä loukkaantuneena. Lily virnisti ja sipaisi Shawnin nenänpäätä.
   ”Ei se haittaa, tykkään sinusta silti, vaikka oletkin putkiaivoinen tolvana.”
   ”No, sepä mukava kuulla”, Shawn sanoi ivallisesti.
   ”Oksettavaa”, James mutisi. Hänen silmänsä osuivat Michaeliin, joka tuijotti Lilyä edelleen pöydän päässä. ”Miksi Michael tapittaa Lilyä?”
   Shawn ja Lily käänsivät päänsä kohti pöydän päätyä. Michael näytti nololta ja laski katseensa nopeasti lautaseensa.
   ”Koska hän kerjää verta nenästään”, Shawn sanoi rauhallisesti ja siemaisi maitoa lasistaan.
   ”Hän taitaa olla ihastunut minuun”, Lily sanoi irvistäen. ”Outoa.”
   ”Ei kannattaisi”, Shawn sanoi edelleen samalla rauhallisella äänellä. Lily vilkaisi poikaa huvittuneena.
   ”Mustasukkaisuutesi on oikeastaan aika lutuista.”
   Shawn hymähti ja kumartui suikkaamaan Lilyn huulille pehmeän suukon. ”Sinä olet lutuinen.”
James irvisti inhoavasti. ”Te olette kuvottavia.”
Shawn ja Lily virnistelivät hänelle. ”Emmepäs ole, kun lutuisia.”
James pyöräytti silmiään. ”Kuinka vaan. Mitäs lutuisilla on tänään mielessä?”
”Huispausharjoitukset”, Lily kertoi.
Shawn katsoi Jamesia. ”Voisimme mennä katsomaan.”
James nyökkäili. ”Mennään vain. Sen jälkeen voisimme mennä Kolmeen Luudanvarteen muutamalle terästetylle kermakaljalle. Minä olen sen tarpeessa.”
   ”Niin, kannattaahan sinun nyt käyttää kaikki tilaisuudet elää villiä nuoruuttasi, ennen kuin sinusta tulee isukki ja joudut vaihtelemaan vaippoja kaikki viikonloput”, Shawn naljaili.
   Jamesin vatsassa muljahti jälleen ja pakokauhu sykki syvällä hänen sydämessään. ”Sinä olet sitten ilkeä.”

*

Rosmerta näytti ilahtuneelta nähdessään Lilyn, Shawnin, Jamesin, Fredin ja Hugon. ”Hei! Minä luulin teidän unohtaneen minut kokonaan, teitä ei ole näkynyt moneen viikkoon!”
   James virnisti. ”Isi kielsi meitä siemailemasta ilojuomia ja jaksoimme totella hetken aikaa hänen toiveitaan.”
   ”Hmm.” Rosmerta näytti huvittuneelta ja ryhtyi ottamaan heidän tilaisuuksiaan vastaan.
   Kolmen luudanvarren pubi oli harvinaisen täysi, vaikka kello ei ollut vielä paljonkaan. Lily katseli ympärilleen etsien tyhjää pöytää, jonka he voisivat valloittaa ja ilokseen näki tutun kolmikon nurkimmaisen pöydän ääressä. Hän pujotteli pöytien lomitse heidän luokseen. ”Moi!”
   Albus, Amelie ja Rose hymyilivät hänelle. ”Moi!”
   Lily istui Rosen viereen ja katseli veljeään, serkkuaan ja ystäväänsä ilahtuneena. ”Kuinka te tänne olette eksyneet?”
   ”Rose halusi tulla moikkaamaan teitä kaikkia, eikä meilläkään ollut mitään tekemistä. Arvasimme teidän ilmestyvän tänne jossakin vaiheessa”, Amelie kertoi hymyillen. Lily näki tytön kasvoilla väsymyksen uurteita ja tämän silmänaluset olivat tummat. Lily tiesi täydenkuun yön olleen vain vähän yli viikko sitten ja mietti, miten Amelie ja Albus olivat selviytyneet yöstä.
   James, Shawn, Fred ja Hugo tulivat heidän luokseen ja kahmaisivat viereisistä pöydistä itselleen tuolit. Nurkkapöytä oli hieman ahdas, kun heitä oli niin monta.
   James kietaisi kätensä Amelien olalle. ”Hei, rakkaani, vieläkö sinä olet tuon hongankolistajan kanssa? Kuulin huhun, että olet erehtynyt rakentamaan yhteisen kotikolon hänen kanssaan, ei kai se ole totta?”
   Albus pyöritteli päätään näyttäen siltä, ettei tiennyt olisiko hänen pitänyt olla ärtynyt vai huvittunut. Amelie kikatti ja sipaisi Jamesin poskea. ”Voi armas Lohikäärmerakastajani, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä kohtalooni, sillä kuulin sinun seurustelevan jonkun söpöläisen kanssa ja kuulin vielä sellaisenkin huhun, että sinä olet jatkamassa Pottereiden jaloa sukulinjaa.”
   James irvisti. ”Ai kuulit sinä niin.”
   Amelie pyöritti päätään haikeasti. ”Särjit sydämeni.”
   Rose heitti Jamesia hillosipulilla. ”Vai isukki, Jamie, mitä sinä oikein ajattelit?”
   ”Liikaa alaruumiillani”, James mutisi painokkaasti. Kaikki nauroivat. James vilkaisi Albusta lievästi kauhuissaan. ”Ethän sinä ole kertonut äidille ja isälle?”
   Albus virnisti. ”Ehen! Mutta lupaa, että kerrot heille kun minä olen paikalla, lupaathan?”
   ”Minä pyysin täsmälleen samaa”, Lily kertoi kikattaen ja kohotti kätensä. Albus läpsäisi kättä nauraen. Shawn hymähti ja kietoi kätensä Lilyn uuman ympärille. Lily vilkaisi poikaystäväänsä hymyillen.
   James huokaisi. ”Perhe on pahin.”
   ”Koska sinä ajattelit kertoa heille?” Hugo kysyi huvittuneena. Fred virnisteli hölmösti pojan vieressä.
   ”En ikinä”, James sanoi vakavana. ”En halua ajatella koko asiaa, oikeasti, vaihdetaanko puheenaihetta?”
   ”Missä Rox on?” Rose kysyi ihmeissään ja katseli ympärilleen.
   Lily tunsi iloisen mielentilansa synkkenevän hieman. ”Sen kun tietäisi. Kaulailee salaisen poikaystävänsä kanssa jossakin.”
   ”Onko Roxylla salainen poikaystävä?” Amelie kysyi kiinnostuneena. Lily ei voinut olla virnistämättä. Amelie oli aina ollut toivoton romantikko.
   ”Jep”, Fred kertoi pyöräyttäen silmiään. ”Häntä tuskin näkeekään enää, kun hän viettää kaiken aikansa jossakin linnan syrjäisissä kolkissa.”
   ”Miksi hänen poikaystävänsä on salainen?” Rose kysyi.
   Lily pyöräytti silmiään. ”Sehän se mysteeri onkin.”
   ”Eikö hän ole kertonut edes sinulle?” Albus kysyi epäuskoisesti.
Lily pudisti päätään ja hyytävä surullisuus läikähti hänen sisällään. Hänestä oli alkanut kummallisella tavalla tuntua, että Roxanne oli lipumassa pois hänen luotaan, eikä hän tiennyt, mitä olisi tehnyt asialle. Roxanne ei ollut koskaan salannut häneltä mitään, ei ikinä – eikä sen puolin keneltäkään muultakaan. Tyttö oli aina ollut melkein liiankin avoin ja suorapuheinen. Siksi Lily ei voinut käsittää muutosta, mikä Roxannessa oli yhtäkkiä tapahtunut. Lily syytti parhaassa ystävässään tapahtuneita muutoksia kaikesta, mitä tälle oli viimeisten kuukausien aikana tapahtunut. Äidin menetyksen tuska ja uudet, mysteeriset voimat olivat muuttaneet Roxannea ja Lily pelkäsi, ettei tyttö koskaan enää olisi se sama vallaton, iloinen ja peloton hölmöläinen. Tämä uusi salaperäinen, kuolleiden avulla kokeissa lunttaava Roxanne oli paljon kovempi, paljon lujatahtoisempi. Lilyllä oli ikävä parasta ystäväänsä.
   Kauhukseen Lily tajusi kyynelten polttavan silmiään ja hän käpertyi syvemmälle Shawnin kainaloon. Shawn puristi häntä hellästi aivan kuin olisi ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja olisi halunnut lohduttaa häntä.
   ”Kuinka kauan hän on tapaillut tätä salaista poikaystäväänsä?” James kysyi hitaasti.
   ”Siitä asti, kun hän sai aavevoimansa”, Hugo kertoi.
   ”Hmm”, James mutisi hiljaa ja näytti siltä kuin olisi miettinyt hartaasti jotakin.
   ”Entä missä sinun tyttöystäväsi on, Jamie?” Amelie kysäisi.
   Jamesin ilme synkkeni. ”Ei aavistustakaan.”
   ”Lesbiaanirakastajansa luona varmaankin”, Shawn naurahti.
   James potkaisi poikaa pöydän alla. ”Ole hiljaa tai huomaat pian syöväsi etanoita!”
   Shawn virnisti. ”Älä minuun pura mustasukkaisuuttasi, Lohikäärmerakastaja hyvä.”
   Rose rykäisi. ”Tuota, voisivatko kaikki kuunnella minua hetken aikaa? Minun pitää puhua teille jostakin hyvin tärkeästä.”
   Lily näki Albuksen ja Amelien vilkaisevan toisiaan merkitsevästi. Rose näytti hermostuneelta.
   ”Minä olen viimeviikkojen aikana tutkinut jästimaailmaa”, Rose aloitti äänellä, josta paistoi oudolla tavalla epätoivo ja määrätietoisuus.
   ”Miksi?” Hugo kysyi ja tuijotti sisartaan pöllämystyneenä.
   ”Tämä maailma on tuhoutumassa”, Rose jatkoi. Lily kohotti kulmiaan.
   ”Älä pelkää, Rose”, James naurahti. ”Eivät wannabe-kuolonsyöjät mahda isälle ja hänen joukoilleen mitään. Me aurorit olemme vankkaa tekoa.”
   ”Et sinä vielä mikään aurori ole”, Fred muistutti virnistellen.
   James niiskaisi arvokkaasti. ”Puolisen vuoden päästä olen.”
   ”En minä wannabe-kuolonsyöjistä puhu nyt”, Rose sanoi hitaasti. ”Minä haluan, että te kaikki kuuntelette minua tarkasti. Minä kerron teille jästimaailmasta. Jästien maailmaa hallitsee kolmetoista perhettä. He kutsuvat itseään illuminaateiksi, valaistuneiksi. He omistavat kaikki maailman suurimmat yhtiöt, he hallitsevat ympäri maailman lehdistöjä, öljyvaroja, lääkefirmoja, elokuvatuotantoa, korkeimpia oikeustahoja, uutistoimistoja, armeijoita ja pankkeja – kaikkea koko jästien maailmassa, suurimmat jästien päälliköt saavat monen eri tahon lävitse käskynsä illuminaateilta. Illuminaateilla on vain yksi tavoite: täysi valta ja omien sukupolviensa rikkauksien avulla säilyttäminen vielä kauan sen jälkeen, kun kaikki jästit ovat tuhonneet sokeasti itse itsensä. Jästit eivät ole tietoisia tästä. Jästien maailmaa hallitsee raha, ihan niin kuin meidänkin maailmaamme. Jästit eroavat meistä siinä, että he joutuvat maksamaan aivan kaikesta – jopa taloista ja asunnoista, joissa asuvat! He joutuvat tekemään työtä, jotta he saavat maksettua rahalla AIVAN KAIKEN, vuokransa kodeistaan, syömänsä ruoan ja kaiken tuhansista viihdykkeistään, joilla he yrittävät epätoivoisesti pitää itsensä tyytyväisinä mielenvikaisessa maailmassaan. Jotta jästit eivät ymmärtäisi olevansa rahan orjia, heidän harhauttamisekseen on järjestelmällisesti kehitetty systeemi, valtiovalta, jästit luottavat politiikkojen pitävän huolta heistä ja tottelevat sokeasti kaikkea, minkä poliitikot ilmoittavat olevan laki. Jos joku ei noudata lakia, hänet pistetään vankilaan.”
   Rose katseli pöydän ympärillä olevia kiihkeästi. Kaikki tuijottivat tyttöä melkein järkyttyneenä.
   ”Okei. Jästit ovat siis oman valtiovaltansa ja rahojensa orjia”, Fred tokaisi kuulostaen huvittuneelta. ”Miten se meihin liittyy?”
   ”Jästit eivät tajua, että samalla, kun he yrittävät pitää itsensä tyytyväisinä onnistumatta koskaan siinä – he tuhlaavat aikansa ostamalla uusia vaatteita, ostamalla uusia huonekaluja, ostamalla uutta elektroniikkaa, ostamalla uusia autoja, ostamalla, ostamalla ja ostamalla lisää tavaraa, joihin he lopulta kyllästyvät ja heittävät sitten luontoon ja ilmaan maailmaa saastuttamaan – he tuhoavat tämän planeetan, jossa mekin asumme! Jästejä on aivopesty ihan pienestä saakka ajattelemaan juuri niin kuin illuminaatit haluavat heidän ajattelevan! Siksi he ovat tehneet suunnitelmat, miten jästejä koulutetaan ihan vauvasta saakka! Maailman suurimmat jäätiköt ovat sulaneet, suurimmat sademetsät tuhoutuneet ja tuhannet eläinlajit ovat kuolleet sukupuuttoon. Tämä maapallo ja kaikki, mikä oikeasti on tärkeää – luonto, kaikki elävät olennot, ilma jota hengitämme – kaikki kuolee! Tämä maapallo tekee kuolemaa ja miljoonat jästit kärsivät järkyttävän huonoissa, epäinhimillisissä oloissa! Ja jos kukaan ei auta jästejä ymmärtämään tätä, me kaikki kuolemme tämän maapallon mukana!”
   Rosen puhetta seurasi hyytävä hiljaisuus. Fred purskahti nauruun. ”Rose, mitä helkkaria sinä olet juonut? Kuulostat ihan mielenvikaiselta!”
   Rose mulkaisi poikaa. ”Etkö sinä käsitä?”
   Fred hymähti. ”No, en?”
   Hugo pyöritti päätään. ”Jästien ongelmat ovat heidän ongelmiaan. Me pystymme kyllä suojelemaan itseämme kaikelta, minkä kohtaamme – himputti, me osaamme taikoa! Me voimme tehdä mitä vain.”
   ”Nimenomaan! Siksi meidän on autettava jästejä!” Rose huudahti.
   ”Ei tämä maapallo mihinkään kuole, Rose, älä ole hassu”, Lily sanoi tytölle hämmentyneenä.
   James tyrskähti. ”Minä olen sitä mieltä, että jästit ovat hölmöjä ja saavat juoda oman liemensä, kun ovat sen kerran keittäneetkin. Minä haen lisää juotavaa, haluaako joku muu?”
   Shawn naurahti ja lähti Jamesin, Fredin ja Hugon kanssa tiskille. Rose näytti kerta kaikkiaan musertuneelta ja katsoi Albusta ja Amelieta. ”Ettekö tekään ymmärrä?”
   Albus ja Amelie vilkaisivat toisiaan. ”Rose, sinulla on tosi omituinen pakkomielle jästeistä. Miksi et voi vain keskittyä omaan elämääsi? Antaisit jo olla.”
   Rose pudisti päätään. ”En minä voi vain antaa olla! Tämä maailma on pelastettava!”
   Lily vaihtoi katseen Albuksen kanssa. Rose oli selkeästi sekaisin, ehkei tämä ollut täysin toipunut oltuaan vankina niin monta viikkoa.
   ”Minun pitää käydä vessassa”, Lily mutisi ja loi Roseen anteeksipyytävän katseen. ”Rose, juo pari juomaa, ehkä sitten rauhoitut hieman.”
   Rose näytti surulliselta ja tuijotti pöydän pintaa murheellisesti. Lily pyöritti päätään ja lähti kohti naisten vessaa ihmetellen, mistä kummasta Rose oli saanut moista hölynpölyä mieleensä.
   Juuri, kun Lily oli avaamassa naisten vessan ovea, vahva käsi pyöräytti hänet ympäri ja sulki hänet ansaan syrjäistä seinää vasten. Lily äännähti järkyttyneenä ja katsoi Michaelia, joka tuijotti hänen kasvojaan ahnaasti. ”Michael? Mitä helkkaria sinä oikein luulet tekeväsi?”
   ”Anteeksi”, Michael murahti ja astahti hieman kauemmaksi. ”Halusin vain puhua sinun kanssasi hetken aikaa.”
   ”Okeiiiii”, Lily sanoi hitaasti. ”Mistä?”
   Michael hymyili. ”Mistä vain. Lily, minä olen naurettavan ihastunut sinuun.”
   Lily irvisti. ”Usko minua, olen hyvin tietoinen asiasta. Michael, minä olen Shawnin kanssa.”
   Micahel näytti surulliselta. ”Tiedän. Halusin sinun vain tietävän, että sinulla on muitakin vaihtoehtoja kuin hän. Shawn on limainen naistenmies ja tulee aina olemaan. Hän särkee vielä sydämesi, Lily, usko minua. Ja kun niin tapahtuu, muista, että minä odotan sinua.”
   Lily värähti ja hän katsoi Michaelia epäuskoisesti. ”No, tuota, kiitos vain tiedosta. Nyt, jos voisit väistää, minua pissattaa – ”
   Michael astui pois hänen tieltään näyttäen vastahakoiselta. ”Muista, mitä sanoin, Lily.”
   Lily pakotti kasvoilleen hymyn. ”Muistan, muistan.”
   Hetken kuluttua Lily palasi takaisin heidän nurkkapöytäänsä. Fred ja Hugo naureskelivat jollekin, Rose tuijotti edelleen pöydän pintaa, James näytti hieman murjottavalta ja Albus ja Amelie katselivat toisiaan aivan kuin olisivat käyneet sanatonta keskustelua. Shawn oli ainoa, joka katsoi Lilyä. Poika hymyili iloisesti hänelle aivan kuin olisi ollut hyvin onnellinen.
   Lily hymyili ja painautui poikaystävänsä syliin. Kaikki oli harvinaisen hyvin ja hän tunsi olonsa onnelliseksi. Ainoa asia, joka mustensi hänen onnellisuuttaan, oli hänen parhaan ystävänsä poissaolo.
   
   
   

   


Kommentteja? :) jos jotakuta kiinnostaa, tässä on kahden minuutin pätkä, jonka suosittelen lämpimästi katsomaan, avaa hieman ehkä Rosen ajatusmaailmaa: http://www.exposingthetruth.co/felt-it-your-entire-life/#axzz2tebUQ7IZ ja jos joku on kiinnostunut tietämään lisää, tässä vähän pitempi parin tunnin pätkä: http://www.youtube.com/watch?v=njSV5LtVmR4&feature=share

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 37. osa 18.2.
Kirjoitti: Alise-Mary - 23.02.2014 21:05:28

Ihan aluksi, tykkään tarinasta edelleen ja niin pois päin. Ihmettelen suuresti sitä miten ajatusmaailmasi riittää tähän.
Mutta.. tarinan pituus alkaa olla vähän puuduttava. Oletko harkinnut, ette poikkaisisit jossain vaiheessa ja jatkaisit ns uudessa jatko-osassa? Oma pääni alkaa vähän.. kyllästyä tähän. Koko ajan uusia käänteitä kun edellinen on selätetty. Älä ymmärrä väärin. Tarina on ihana! On todella.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 37. osa 18.2.
Kirjoitti: Bling - 25.02.2014 19:14:42

Apua, tää on aivan mielettömän hyvä! Luin tän tänään kerralla (ja meni kyllä muutama tunti...) ja rakastuin täysin  :)

Hahmot on just sellasia kuin oon niiden olettanutkin olevan, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Mielestäni Rose on vähän hassu, tai siis jotenkin en vaan osaa kuvitella sitä tollaseks kiihkoilijaks :D Ja Shawn taas... Se on ihana, mutta samaan aikaan kumminkin raivostuttaa mua jotenkin, enkä ymmärrä miten Lily ei oo kauheen mustis  ;D  James on ihanan ylihuolehtivainen isoveli ja samalla niin raukka eikä valmis isukki :D Ja Aqualine taas... Niin raivostuttava että huhhuh! Jamesin ja Avan vaan kuuluu saada se vauva... :D Jacob ja Jasper on kanssa todella mielenkiintoisia.

Ja täytyy kyllä sanoa, että todellakin olen aivan tämän tarinan lumoissa! Kirjoitat todella hyvin ja nämä sun itse keksimät hahmotkin on tosi  hyvin "tehty" (jos niin vaan voi sanoa). :D Toivon todellakin nopeasti jatkoa tähän sillä tää on niin upea! :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 37. osa 18.2.
Kirjoitti: jacoblove - 27.02.2014 11:03:46

Bling, voi kiitos paljon! Ihana kuulla että tykkäät ja hahmot ovat mielenkiintoisia :)

Alise Mary, harmi, että tarina on alkanut kyllästyttämään, minulla on päässäni koukeroita ficin kevääseen saakka ja aikomus on kyllä kirjoittaa loppuun sellaisena kuin olen suunnitellutkin ilman jatko-osia.. :) kiitos kommentistasi!

Helouuu :) Olen saanut palautetta, että ficin pituus on alkanut tuntua puuduttavalta ja tapahtumat kyllästyttävät... haluaisin tietää, tuntuuko muistakin samalta? Olisi kiva kuulla muidenkin mielipiteitä :) lueskelin tätä eilen illalla ja tajusin tarinan junnaavan paljon paikallaan ja menevän eteenpäin melko hitaasti, vaikka tapahtumia ja hahmoja onkin paljon... tosin seuraavissa luvuissa on tapahtumassa aika isoja muutoksia, ehkä tarina saa sitten siitä taas vähän puhtia ja vauhtia :)

Tämä luku on aika Rox/Jake painotteinen, aina kun alan kirjoittamaan niistä en oikein osaa lopettaa ja tähänkin osaan kirjoitin vielä viisi ylimääräistä sivua heidän dialogiaan (päätin jättää joskus myöhemmin julkaistavaksi :D)

38. Yöhiippailijat
Torstai 17.12.2023

”McGarmiwa on ilkein olento ikinä”, Fred mutisi happamasti kääntäessään uuden sivun muodonmuutoskirjastaan luettavakseen. ”Vain McGarmiwa viitsii olla näin ilkeä! Pistää nyt koe viimeiselle päivälle ennen lomaa!”
   ”Mitä muuta odotit McGarmiwalta?” Lily kysäisi suloisesti. ”Hän otti elämäntehtäväkseen kiusata meitä sillä hetkellä, kun astuimme ensimmäistä kertaa Suuren Salin ovista sisään.”
   ”Tai sitten hän vain haluaa meidän oppivan”, Hugo ehdotti tyynesti.
   Lily ja Fred mulkaisivat poikaa. He istuivat kirjaston likaisenruskeilla sohvilla, Fred ja Lily jakoivat isoimman sohvista ja nojasivat sen päätyihin ja Hugo oli vallannut yksinään kokonaisen sohvan. He olivat levittäneet lukuisat muodonmuutoskiemuroita sisältävät pergamenttinsa pöydälle väliinsä. Kirjastossa oli hiljaista, mutta matami Prilli mulkoili heitä silti tiskinsä takaa aivan kuin he olisivat häirinneet hänen pyhän hiljaista kirjataivastaan opiskelevilla olemuksillaan.
   Lily vilkuili toiveikkaana ympärilleen kuullessaan lähestyviä askeleita. Hän kuitenkin lysähti syvemmälle sohvansa nurkkaan nähdessään Gabriellan tulevan heidän luokseen kantaen omaa muodonmuutoskirjaansa sylissään. Tyttö heilautti vaaleanruskean, paksun hiuspalmikkonsa olkansa ylitse viskatessaan painavannäköisen laukkunsa pöydälle ja istahtaessaan Hugon viereen. Lily virnisti nähdessään Hugon nielaisevan ja räpyttelevän silmiään kiivaasti Gabriellan jalan hipaistessa tämän polvea.
   ”En käsitä, miksi McGarmiwa haluaa opettaa meitä näinkin ilkeällä tavalla viimeisenä koulupäivänä!” Gabriella huudahti näyttäen ahdistuneelta. ”Tämä koealue on koko syksyn ajalta, ihan uskomatonta, koe tulee olemaan tosi vaikea – inhottavaa – ”
   ”Hyvin sinä pärjäät”, Hugo lohdutti. Gabriella loi poikaan kiitollisen katseen.
   ”Toivottavasti, en ole lukenut melkein lainkaan!”
   ”Sinä olet niin fiksu, ettei sinun tarvitse paljon näitä kirjoja edes kahlata”, Hugo kannusti. ”Hyvin se menee.”
   Fred ja Lily vilkaisivat toisiaan vahingoniloisesti. Samassa Lilyn silmiin osui Gabriellan kaulassa himmeänä orastava violetti jälki. Hän kohotteli kulmiaan.
   ”Gaby, missäs sitä on oikein oltu?”
   Gabriella räpytteli ruskeita silmiään kohdatessaan Lilyn keskittyneen katseen ja tytön poskille kohosi hämmentynyt puna. ”Rohkelikkotornissa, kuinka niin?”
   ”Mitä tekemässä? Kuka sinun kaulaasi on haukkaillut?”
   Puna kasvoilla syveni entisestään. Hugo katseli Gabriellaa hämillään ja Fred virnisteli kuin joulu olisi tullut etuajoissa.
   ”Kunhan lueskelin, yksinäni”, Gabriella mutisi ja näytti painuvan kasaan Lilyn haastavan katseen alla.
   ”Sinäkin tapailet jotakin salaperäistä lieroa!” Lily huudahti. Gabriella hätkähti.
   ”Enpäs!”
   ”Älä valehtele minulle! Tuo punastelu kertoo kaiken! Kuka se on?”
   Gabriella näytti kiusaantuneen kiukkuiselta. ”Se ei varmaankaan ole sinun asiasi?”
   ”On sitten, kun kerrot minulle. Miksi kaikki salailevat kaulailukaverinsa minulta? En minäkään salaile!”
   ”Sinä seurusteletkin kaulailukaverisi kanssa”, Fred muistutti sopuisasti. Hugo oli tutkivinaan muodonmuutoskirjaansa sen näköisenä kuin ei olisi kuunnellut keskustelua lainkaan, mutta pojan korvat punoittivat ja tämän hartiat olivat jäykät.
   ”Mitä kaikki muut sitten tekevät?”
   ”Irstailevat”, Hugo mutisi.
   ”Synnillisesti”, Fred lisäsi.
   Gabriella nauroi. ”Antakaa olla, ei se ole mitään vakavaa!”
   Lily tuhahti ja risti kätensä puuskaan. ”Tämä on niin epäreilua. En käsitä, mikä kaikkia tuntemiani naikkosia vaivaa! Joko he puhuvat kuolleille, syövät salaisesti lierojen naamoja tai sitten he höpöttävät jästien sekopäisyydestä!”
   Fred värähti. ”Naiset ovat sekopäitä.”
   Hugo ynähti kuin olisi yhtynyt parhaan ystävänsä mielipiteeseen. Gabriella oli tutkivinaan tarkasti muodonmuutoskirjansa sivua ja kysyi kuin ohimennen: ”Missä Rox on?”
   ”Missä luulisit?” Lily tuhahti ärtyen. ”Vipeltää jossakin sen oman lieronsa kanssa.”
   ”Eikö hän meinaa lukea tähän kokeeseen ollenkaan? Hänen jos kenen pitäisi opiskella.”
   ”Roxylla on omat tapansa päästä kokeista läpi”, Fred kertoi näyttäen huvittuneelta.
”Ehkä Rox on palannut yhteen Espanjan Iilimatokuninkaan kanssa”, Hugo ehdotti. ”Siksi hän ei halua kertoa meille ketä tapailee, pelkää meidän nauravan hänelle.”
”Ihan kuin se hölmöläinen olisi koskaan kenenkään nauruista välittänyt!” Fred huudahti. ”Ei, kyllä tässä on kyse jostakin ihan muusta. Eikä hän siihen surkeaan limanuljaskaan enää alentuisi koskemaan.”
”Ei Richardo nyt niin surkea valinta olisi”, Gabriella pisti väliin näyttäen jostakin syystä närkästyneeltä. ”Hän on hyvin komea ja kohtelias!”
Lily tuijotti tyttöä. ”Eih, älä vain sano - ”
”Et voi olla tosissasi”, Hugo sanoi ja katsoi Gabriellaa melkein inhoavasti.
”Sinä tapailet Richardoa!” Lily huudahti tietämättä olisiko häntä pitänyt naurattaa vai ällöttää.
Fredin suusta karkasi mahtava, röhkivä nauru. ”O-ou, Gaby!”
   Gabriella mulkoili heitä vihamielisesti. Ilme ei sopinut tytön sydämenmuotoisiin, ystävällisiin kasvoihin. ”Luulkaa mitä tahdotte!”
He katselivat toisiaan. Hugo näytti ärtyneen pahoinvoivalta, Fred huvittuneelta ja Lily tunsi olonsa hämmentyneeksi. Hän ei voinut käsittää, kuinka kukaan pystyisi koskettamaan Richardo-iilimatoa ilman pitkää keppiä, saatikka sitten tunkemaan kieltä tämän kurkkuun. Kuinka häiritsevää.   
”Menettekö te Kotikoloon jouluksi?” Gabriella kysäisi.
Lily, Fred ja Hugo nyökkäilivät kaikki samaan aikaan. ”Tietysti.”
Koko suuri Potter-Weasley suku oli viettänyt kaikki joulut Kotikolossa. Molly-mummo oli aina sanonut joulun olevan perhejuhla ja siksi he olivat juhlistaneet sitä aina koko suvun voimin. Lily oli iloinen lähestyvästä joululomasta. Suurin syy oli se, että hän pääsisi viettämään aikaa Roxannen kanssa – Kotikolosta tyttö ei kehtaisi lähteä noin vain karkuteille salaisen lieronsa kanssa ja Lily voisi yrittää puhua tämän kanssa. Toinen syy Lilyn riemuun oli se, että Shawn oli tulossa heidän kanssaan joulua viettämään - jouluksi kotikoloon ja loppulomaksi Codrickin notkoon, pojalla kun ei ollut muuta perhettä kuin Irlannissa asuva entinen naapurinsa Marge. Kokonaiset kaksi viikkoa Lily saisi olla aamusta iltaan Shawnin kanssa – hän ei keksinyt mitään, mikä olisi ollut ihanammalla tavalla parempaa. Hölmö hymy kohosi Lilyn huulille, kun hän ajatteli Shawnia. Poika teki hänet hassun onnelliseksi, eikä Lily tiennyt, miten olisi selvinnyt parhaan ystävänsä välinpitämättömästä ja etäisestä käytöksestä, jos Shawn ei olisi ollut hänen tukenaan.
Roxanne oli alkanut vältellä melkein liioitellun selkeästi Lilyä. Tyttö puhui hänelle tuskin mitään ja katosi aina mahdollisuuden tullen jonnekin salaisen poikaystävänsä kanssa. Lily oli yrittänyt hienovaraisesti puhua Roxannelle ja urkkia tämän tekemisiä, mutta Roxanne oli omalla hölmöllä tyylillään torjunut kaikki hänen keskusteluyrityksensä. Lilyllä oli kammottava tunne siitä, että hänen ja Roxannen välit olivat muuttumassa kokonaan joksikin täysin erilaiseksi kuin mitä ne olivat olleet siitä saakka, kun he olivat olleet vaipoissa.
Lilyllä oli ikävä parasta ystäväänsä, muttei hän tiennyt mitä olisi voinut tehdä kaiken korjaamiseksi. Roxanne ei tuntunut haluavan enää puhua hänen kanssaan – hittolainen, Roxanne ei halunnut edes viettää aikaa hänen kanssaan!
Lilyä alkoi ärsyttää, kun hän mietti parasta ystäväänsä. Roxanne oli mahdottoman epäreilu, kun noin vain yhtäkkiä päätti olla jakamatta ajatuksiaan hänen kanssaan ja viiletti ties missä ja ties kenen kanssa vaivautumatta kertomaan menemisistään ja tekemisistään. Ei sillä, eihän Roxanne tietenkään ollut mitenkään tilivelvollinen Lilylle – silti, olisi tyttö voinut seitsemäntoista vuoden pituisen ystävyyden nimissä edes puhua hänelle!
No, joululomalla heillä olisi varmasti oivia tilaisuuksia keskustella, Lily muistutti itseään. Heidän perheensä viettivät aina joululomat melko tiiviisti yhdessä. Kaikki olisi pian varmasti ihan niin kuin ennenkin, Lily vakuutteli itselleen. Pieni epäilyksen siemen kuitenkin nakersi hänen sydäntään.

*

”Eikö olisi noin viisikymmentä kertaa hyödyllisempää, jos sinä oikeasti vain opiskelisit kokeeseesi?” Jacob kysyi sarkastisesti Roxannen kurkistellessa nurkan taakse varmistuakseen käytävän heidän edessään todella olevan niin tyhjä kuin pitikin.
   Roxanne käänsi päätään taaksepäin ja vilkaisi poikaa kulmiensa alta. Jacobin kasvot olivat ivallisen huvittuneet näkymättömyysviitan alla. ”Mitä hauskaa siinä sitten olisi?”
   ”Olen kuullut muiden opiskelijoiden tekevän niin”, Jacob kertoi asialliseen sävyyn.
   ”Minä en ole koskaan osannut olla niin kuin muut”, Roxanne kertoi hymyillen ovelasti ja kääntyi taas katsomaan käytävälle.
   Jacob kurkisti hänen olkansa yli käytävälle ja tuhisi tahallaan hänen vasempaan korvaansa. Lämmin hengitys korvassa ja kaulalla sai kylmät väreet kiitämään pitkin Roxannen vartaloa ja hän kiemurteli kauemmaksi ilmehtien varoittavasti Jacobille. Poika virnisti ja vilkuili sitten hämillisen tarkoilla silmillään käytävää pitkin kaikkiin suuntiin. ”Joo, joo, tyhjää on. Mennään.”
   Jacob sujahti käytävälle ja tarttui Roxannea kädestä vetäen hänet mukaansa. Harryn näkymättömyysviitta peitti heidät kokonaan silkinpehmeään suojaansa. Tyhjän käytävän soihdut maalasivat kivisille seinille tanssivia varjoja. Käytävä haarautui kolmeen eri suuntaan ja niistä jokainen kaikui hiljaista tyhjyyttä – kaikki olivat sulkeutuneet linnan torneihin valmistautumaan huomenna alkavaan joululomaan.
Jacob marssi reipasta tahtia kohti Minerva McGarmiwan huonetta. Pojan vaaleiden, repsottavien farkkujen verhoama takamus sai Roxannen puremaan huultaan. Jacob vilkaisi häntä viitan alla kysyvästi ja Roxanne vastasi katseeseen viekkaasti virnistäen. Jacob pyöritti päätään huvittuneena.
He pysähtyivät McGarmiwan huoneen kohdalla ja katsoivat toisiaan. Roxannea hermostutti ja hänen sydämensä tykytti epämukavan vauhdikkaasti hänen rintansa alla. Jacob ei vaikuttanut lainkaan hermostuneelta ja tutki työhuoneen oven lukkoa hassun tosissaan.
”Eiköhän alohomora tepsi”, poika mutisi ja kaivoi taikasauvan hihastaan. Roxanne tarttui pojan käsivarteen ja katsoi tätä tiukasti.
”Alohomora Minnie McKarmiwan työhuoneen oveen? Älä ole pönttö!”
Jacob katsoi häntä hämmentyneenä. ”Miksi ei?”
”No – koska - Minerva McGarmiwa! Väistä.” Roxanne tyrkki Jacobia sivummalle ja kaivoi taskustaan linkkuveitsen, jonka oli joskus kähminyt Weasleyn Welhowitsien varastosta. ”Tämä avaa minkä tahansa lukon.”
Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen takaapäin ja näykkäisi häntä niskasta hampaillaan. ”Et kai sinä pelkää tätä Minerva McGarmiwaa? Puhut hänestä kuin Voldemortin vaimosta.”
”Minnie on ainoa olento tämän maan päällä, ketä todella pelkään”, Roxanne sanoi hyvin vakavasti. ”Kohtaisin Voldun vaimon ja kymmenen ankeuttajaa Kielletyssä Metsässä tuhat kertaa mieluummin kuin jäisin McGarmiwalle kiinni kokeen varastamisesta.”
Jacob tirskahti, mutta vakavoitui nähdessään Roxannen ilmeettömät kasvot. ”Meidän on parasta olla sitten ovelia kuin ninjat.”
Roxanne nyökkäsi tomerasti työntäessään veitsen lukkoon. ”Oikeassa olet.”
Hetken kuluttua lukko naksahti lupaavasti. Jacob työnsi oven auki ja astui sisälle työhuoneeseen. Roxanne seurasi poikaa ja paheellinen hymy kohosi hänen kasvoilleen. McGarmiwan työhuoneen pöydällä oli pergamentteja ja sulkakyniä asiallisissa, suoraviivaisissa pinoissa ja muutama muotokuva hätkähti käytävän soihduista huoneeseen hohkaavaa valoa. Jacob oli nostamassa näkymättömyysviittaa pois heidän päältään, mutta Roxanne tarttui viittaan ja piti siitä tiukasti kiinni.
”Oletko hullu? Nuo muotokuvat kantelevat meistä, jos näyttäydymme!” Roxanne sihahti. Jacob pyöräytti silmiään kertoen sanoitta, ettei häntä olisi vähempää voinut kiinnostaa mahdollinen kiinnijääminen, mutta laski kuitenkin kätensä. He menivät McGarmiwan työpöydän luokse. Jacob räpläsi välinpitämättömästi pöydällä olevia pergamentteja ja Roxanne tutki laatikoita, muttei löytänyt muuta kuin purkillisen keksejä, hiuspinnejä, pari vanhaa valokuvaa, suuren tummakivisen sormuksen ja jonkinlaisia tylsiä papereita.
Jacob nykäisi häntä kädestä ja Roxanne oli kompastua jalkoihinsa. Jacob tarttui häneen, piteli häntä hetken pystyssä huvittuneesti hymyillen ja talutti hänet sitten nurkassa olevan lipaston luokse. He vilkaisivat toisiaan ja yrittivät avata lipaston laatikoita, mutta ne olivat lukossa. Jacob osoitti laatikoita taikasauvallaan ja ne napsahtivat hiljaa auki paljastaen ystävällisesti kätkönsä. Liiankin ystävällisesti, Roxanne huomasi ajattelevansa, mutta työnsi mietteen mielessään taka-alalle. Hänen suustaan karkasi ilahtunut hihkaisu, kun hän näki pergamenttien olevan järjestetty luokkien mukaan – koepapereita.
Jacob katseli hiljaa, kun Roxanne näpräsi paperit läpi ja löysi lopulta oman luokkansa muodonmuutoskokeet. Hän sulloi tärkeät pergamentit taskuunsa ja kolautti sitten lipaston laatikon kiinni. Hän nyökkäsi Jacobille, joka virnisti vastaukseksi ja he lähtivät huoneesta varautuneiden muotokuvien pälyilevien katseiden alla.
Roxanne jähmettyi paikoilleen astuessaan työhuoneesta jälleen käytävälle ja tajutessaan tuijottavansa suoraan vahtimestari Voron ryppyisiin kasvoihin, joita hallitsivat melkein mustat, kiukkuiset silmät ja tummat silmäpussit. Jacob tömähti Roxannen selkää vasten ja äännähti hämmästyneenä.
Voro irvisti ja kouraisi ilmaa edessään määrätietoisesti. Käsi hipaisi Roxannen leukaa ja hän ja Jacob astahtivat taaksepäin ilmaa harovan vahtimestarin tavoittamattomiin. Voro mulkoili ilmaa edessään epäluuloisesti.
”Ette voi piiloutua minulta!” Voro huudahti hinkuvalla äänellään. Kyyryselkäisen vanhuksen takaa astahti esiin ruskean pörröinen kissa Norriska, joka tuijotti heitä tiiviisti silmiin keltaisilla silmillään. ”Minä ja Norriska tiedämme teidän olevan täällä! Näkymättömyytenne ei hämää meitä!”
Roxanne ja Jacob vilkaisivat toisiaan. Roxanne tukahdutti hihityksen, Jacob virnisteli, kietoi hitaasti kätensä hänen ympärilleen ja ohjasi hänet sitten seinän vierelle kauas Voron huitovista käsistä.
   Voron tummana kiiluvat silmät tähyilivät käytävää nälkäisesti. ”Kyllä minä teidät kiinni saan!”
   Jacob tönäisi Roxannen vauhtiin, he sujahtivat Voron ohitse ja lähtivät juoksemaan tyhjää käytävää eteenpäin. Voro rääkäisi tuohtuneena heidän takanaan ja Roxanne kikatti ja Jacob nauroi heidän rynnistäessään vahtimestaria karkuun. Voro jäi kauas heidän taakseen, mutta Norriska viiletti vetreästi heidän perässään aikomuksenaan selkeästikin pitää heitä silmällä niin kauan, että tämän isäntä saisi heidät kiinni.
   He rymistivät nauraen toisen kerroksen kierreportaat ylös kolmanteen kerrokseen. Norriska jäi portaissa heistä jälkeen ja maukaisi kovaa ja korkealta kiukkuisen kuuloisena.
   He juoksivat vielä muutaman käytävänvälin. Jacob lykkäsi yhden käytävän kymmenistä ovista auki ja työnsi Roxannen edellään sisälle. Ovi naksahti kiinni heidän takanaan Jacobin osoittaessa sitä taikasauvallaan ja he heittivät näkymättömyysviitan pois päältään edelleen hykerrellen.
   ”Näitkö sen papparaisen ilmeen?” Jacob hohotti etukumarassa. ”Jos se naama ja vanha peruna asetettaisiin rinnatusten olisi hankalaa sanoa kumpi on kumpi.”
   Roxanne nauroi. ”Olen aina ollut sitä mieltä, että Voro muistuttaa etäisesti vauvaikäistä alruunaa. Norriska kyllä löytää meidät alta aikayksikön, sano minun sanoneen. Sillä katilla on pelottavan sulavat vakoilutaidot.”
   Jacob katsoi häntä ovelasti. ”Ei kai sinua pelota?”
   Roxanne pyöräytti silmiään aivan kuin Jacob olisi tahallaan ollut tyhmä. ”Ei tietenkään, se ryppyinen vanha surkki-peruna nyt ei osaa muuta kuin yskiä ja Norriskan voi potkaista vaivihkaa kaaressa ikkunasta alas.”
   ”Eihän meillä sitten mitään hätää ole”, Jacob totesi virnistäen ja istahti tyhjän pulpetin päälle rennosti. ”Näytähän sitten sitä koetta.”
   Roxanne kaivoi taskustaan kasan vohkittuja pergamentteja ja ojensi ne Jacobille. Poika vilkaisi paria ensimmäistä sivua ja tuhahti huvittuneena. ”Ja näiden takiako me uhmasimme sitä tuhat vuotta vanhaa ukkelia ja ninjakissaa? Naurettavan helppoja kysymyksiä.”
   Roxanne nykäisi pergamentit takaisin itselleen ja mulkaisi Jacobia. ”Sinusta ehkä. Minun muodonmuutokseni päättyvät yleensä siihen, että Lilleron nenänpään tilalla on paistinpannu.”
   Jacoc vilkaisi häntä huvittuneesti kulmiensa alta. ”Et sinä niin surkea voi olla.”
   Roxanne katsoi vilpittömän avoimesti takaisin. ”Kyllä vain voin, ja vieläkin surkeampi. Kysy vaikka veljeltäsi.”
   Jacob naurahti. ”Jasper kyllä mainitsi jotakin pienimuotoisesta tulipalosta eilen illalla. Et kai sinä oikeasti sytyttänyt tukkaasi liekkeihin?”
   Roxanne naksautti kieltään. ”Jasper säikäytti minut ja keskittymiskykyni herpaantui hetkeksi.”
   ”Hän sanoi sinun yrittäneen vain yksinkertaista tuliloitsua.”
   ”Onko sinulla jokin pointti?” Roxanne kysäisi suloisesti ja heilutti merkitsevästi pergamentteja kädessään. ”Minulla ei ole kauhean kauaa aikaa opetella näitä kysymyksiä.”
   ”Ehkä sinun kannattaisi itse asiassa opetella vastaukset niihin kysymyksiin, niin tästä etukäteen lunttaamisesta olisi jotakin hyötyäkin”, Jacob kiusoitteli ja Roxanne yritti sohaista poikaa pulpetilla lojuvalla rikkinäisellä sulkakynällä. Jacob väisti nauraen.
   ”Eikö sinulla ole mitään vakoiltavaa?” Roxanne kysyi melkein alistuneesti ja istuutui sen pulpetin tuolille, missä Jacob istuskeli.
   Jacob nojasi taaksepäin ja heilutteli jalkojaan ilmassa. Pojan huulilla karehti pieni hymy ja silmät tuikkivat katsoessaan tutkivasti Roxannea. ”Eipä näytä olevan.”
   Roxanne hymähti ja selasi koekysymyksiä läpi hivenen hermostuneena. Jos hän ei pääsisi McGarmiwan koetta läpi, olisi hyvin mahdollista, ettei hän saisi osallistua muodonmuutoksien S.U.P.E.R.-tenttiin keväällä. Hän oli yrittänyt koko viikon opiskella (no, ainakin hän oli muutaman kerran yrittänyt lukea muutamaa sivua enemmän) muodonmuutoskirjastaan luvattoman vaikeita koukeroita ja oli lopulta tajunnut, ettei hänen älykkyysosamääräänsä oltu yksinkertaisesti luotu niin vaativien muodonmuutosteorioiden hallitsemiseen. Lunttaaminen oli ainoa keino päästä kokeesta läpi.
   Tai sitten sinun pitäisi vain opiskella, sanoi jokin pieni, ilkikurinen ääni Roxannen mielessä. Ääni kuulosti erehdyttävän ärsyttävästi Lilyn ääneltä.
Lily… Lils olisi ollut niin vihainen, jos olisi tiennyt, mitä hän piteli käsissään ja kenen kanssa hän oli… Paniikki pyörähti Roxannen sisällä kuin pieni, tuhoisa pyörremyrsky.
Lily ei koskaan ymmärtäisi häntä, tämä ei osaisi nähdä häntä syiden ja mahdollisten seurauksien ja asioiden ja vakaiden periaatteidensa lävitse. Lily ei pystyisi kokemaan myötätuntoa ja empatiaa häntä kohtaan, hyväksymään häntä epätäydellisyyksineen kaikkineen. Tuhma Roxanne, tuhma, miksi et käyttäydy niin kuin minä haluan sinun käyttäytyvän?
Tyhmä Lily.
”Mietitkö taas punapäätä?” Jacobin ääni sai Roxannen hätkähtämään ja hän kohotti katseensa vihreisiin, tutkiviin silmiin. ”Eikös sinun pitänyt luntata?”   
Roxanne huokaisi. ”Ei tästä tule mitään. Olisi pitänyt varastaa kysymykset jo paljon aikaisemmin ja tivata Jasperilta vastaukset.”
”Eikö minun apuni kelpaa vai?” Jacob kysäisi kulmiaan kohottaen.
Roxanne myhäili. ”Jasper on melkoinen opettaja.”
”Luuletko etten minä voisi olla vieläkin mahtavampi?” Jacob kysyi haastavasti hymyillen.
”Kiitos, muttei kiitos. Sohin taikasauvallani paljon mieluummin Jasperia sieraimiin kuin sinua.”
Jacob katseli häntä taas sillä hämmentävän etsivällä, tarkkaavaisella katseellaan. ”Kuulostaa siltä kuin nauttisit Jasperin sierainten sohimisesta.”
Roxanne virnisti paheellisesti. ”Ehkä nautinkin.”
”Mitä tuo nyt sitten on tarkoittavinaan?” Jacob vaikutti melkein tuohtuneelta, mutta Roxannesta tuntui syyn tuohtumiseen olevan jotakin syvempää kuin mustasukkaisuutta Roxannen ja Jasperin välisestä suhteesta ja kyseenalaisesta nenäntökkimistoiminnasta. Ei, Jacob vaikutti tuohtuneelta… itseensä. Kuinka mielenkiintoista.
”No, minulla on hassu tapa nauttia kuumien ja ihanien miesten seurasta”, Roxanne kertoi hymyillen iloisesti. ”En minä mitään sen kummoisempaa tarkoittanut.”
Jacob vaikutti jostakin syystä tyytymättömältä hänen vastaukseensa. ”Hmm.”
Roxanne otti mukavan asennon tuolilla ja nosti jalkansa pulpetille. Jacob kävi makaamaan samaiselle pulpetille, risti kätensä niskansa taakse ja katseli luokkahuoneen ikkunasta näkyvää tummansinistä tähtitaivasta hiljaa.
 Roxanne yritti pitää katseensa pergamentissaan, mutta se oli hurjan vaikeaa kun Jacob oli niin lähellä. Jacob näytti tähtien säteilevässä valossa melkein enkelimäisen rauhalliselta. Vihreät silmät hohkasivat aavemaisesti syvää levollisuutta ja ihmettelevää tietämystä.
Jacob käänsi päätään, eikä hymyillyt huomatessaan Roxannen katselevan häntä. Jacobin silmät tutkivat häntä, ikuistivat häntä katseellaan, näkivät jonnekin paljon silmiä syvemmälle. Roxannen sydämessä läikähti jokin polttava, melkein kuin tuli. Hänen hengityksensä salpautui.
”Tule tänne”, Jacob mumisi ja ojensi kättään kutsuvasti. Roxanne laski pergamenttinsa käsistään ja tarttui Jacobin paljon suurempaan, lämpimään käteen.
Jacob tuskin liikahti nostaessaan hänet kevyesti ilmaan. Roxanne nauroi hieman hengästyneenä Jacobin pitäessä häntä hassusti ilmassa käsiensä varassa. Sitten Jacob hymyili ja laski häntä hitaasti alemmaksi. Roxanne saattoi tuntea Jacobin hengityksen kasvoillaan, saattoi haistaa tämän uhkaavan tuoksun. Jo ennen kuin heidän huulensa koskettivat toisiaan, Roxanne maistoi Jacobin huulillaan. He painautuivat toisiaan vasten kuin olisivat olleet erossa aivan liian kauan, he maistelivat toisiaan kuin eivät koskaan voisi saada tarpeekseen. Roxanne kiusoitteli Jacobia vartalollaan ja kohtasi tämän palavan katseen vakavan ovelasti hymyillen. Jacob hengähti ja nousi istumaan pitäen Roxannea sylissään ja suudellen hänen huuliaan. Pojan etsivät kädet sujahtivat hänen mustan kouluhameensa alle ja Roxannen vartalo taipui pehmeänä Jacobin käsivarsilla. Jacob maisteli huulillaan hänen kaulaansa ja repäisi sitten hänen valkoisen kauluspaitansa auki maistellakseen hänen ihoaan. Roxanne riuhtoi Jacobin paidan pois tämän päältä haluten hurjasti vain tuntea jäntevät lihakset käsiensä alla. Heidän huokauksensa sekoittuivat toisiinsa. Jacob painoi Roxannen hitaasti alleen kovalle pulpetille ja vangitsi hänet käsiensä väliin.
Heidän silmänsä kohtasivat toisensa haastavina heidän vartaloidensa ottaessa toisensa aivan yhtä haastavasti.
Myöhemmin he hiippailivat naureskellen ja vain vähän Norriskaa arastellen näkymättömyysviitan suojissa pimeän linnan lävitse tarvehuoneeseen nukkumaan. Jacob nukahti melkein heti kaatuessaan pehmeän punaisiin petivaatteisiin muhkealle sängylle. Roxanne kävi makaamaan pojan viereen kallisarvoisten muodonmuutoskoepergamenttiensa kanssa. Hän yritti keskittyä muodonmuutoskiemuroihin, mutta Jacobin rauhalliset kasvot olivat aivan liian mielenkiintoiset niihin verrattuina. Roxanne tajusi, ettei ollut nähnyt ikinä mitään niin suloista kuin nukkuva Jacob.
Hän ei tiennyt, kuinka kauan vain makasi siinä katsellen pojan kasvoja, mutta lopulta hän tajusi, ettei opiskelusta mitään tulisi. Hän huokaisi ja sammutti taikasauvansa valon. Hän käpertyi Jacobin kainaloon ja painoi nenänsä tämän ihanalta tuoksuvaa paljasta rintaa vasten pojan puristaessa hänet syliinsä. Jacob hautasi kasvonsa hänen kaulaansa ja hengitti syvään unissaan.
Juuri, kun Roxanne oli nukahtamassa, hän oli kuulevinaan tutun kuuloisen kuiskauksen pimeydessä. ”Hän ei ole sinulle hyväksi, Roxy.”
Äidin varjo välähti Roxannen mielessä ennen kuin hän painui uneen Jacobin rintaa vasten.
Vain sekuntien kuluttua nukahtamisesta – siltä se ainakin tuntui - Roxanne heräsi Jacobin liikahdellessa levottomasti. Ärtyneenä hän nosti päänsä jostakin vällyjen välistä katsoakseen poikaa. Jacob nukkui, mutta tämän kurkusta kuului rauhatonta ääntelyä ja tämä piehtaroi peittoonsa kietoutuneena kuin olisi unissaan taistellut sen kanssa.
”Jacob!” Roxanne huudahti ja nosti kätensä Jacobin rinnalle. Pojan iho oli hiestä märkä. ”Jake!”
Jacob hätkähti hereille ja haukkoi henkeään kauhuissaan. Pojan silmät tuijottivat pimeyteen melkein lapsenomaisen pelokkaasti.
Roxanne kohottautui polvilleen ja nosti kätensä Jacobin kasvoille. ”Jake? Se oli vain unta.”
Jacobin pelokkaat, etsivät silmät pysähtyivät hetkeksi hänen silmiinsä. Poika hengitti edelleen raskaasti ja tärisi kuin horkassa. Sitten tämä laski päänsä huohottaen Roxannen rinnan päälle ja puristi häntä heikosti. He huojuivat hiljaa paikallaan, Roxanne nojasi päätään Jacobin päähän ja silitti ihmeissään tämän hiuksia. ”Shhh. Kaikki on hyvin.”
Jacob ei sanonut mitään, kaatui vain takaisin sängylle makaamaan ja veti Roxannen mukanaan, puoliksi päälleen makaamaan. Jacob nukahti hänen syliinsä ja Roxanne tajusi hiljaisten kyyneleiden valuvan hänen silmistään pojan hiuksiin hänen sydämensä täyttyessä jostakin, mikä kosketti häntä syvemmältä kuin mikään oli ikinä koskettanut.
Aamulla Roxanne heräsi ikävältä tuntuvaan tönimiseen. ”Herää pöljä, sinä myöhästyt kokeestasi!”
”Herää itse”, Roxanne mutisi tuohtuneesti. Miksi kaikki halusivat hänen aina heräävän? Hän ei mitään muuta inhonnut niin kovasti kuin heräämistä. Vain ikävät ihmiset halusivat herätä, niin hän oli aina ajatellut.
”Minnie Karmiva vai mikä nyt olikaan ei varmaan tykkää hyvää, jos myöhästyt hänen kokeestaan…”
Miksi Jacob kuulosti niin huvittuneelta? Mitä tämä yritti oikein sanoa? Roxanne tiesi sanojen tarkoittavan jotakin, muttei ollut täysin varma jaksoiko välittää ottaa selvää niiden tarkoituksesta.
”Roxanne…”
”Nukutaan.”
Vahvat kädet kaivautuivat Roxannen alle ja nostivat hänet puolittain istumaan. Roxanne siristeli silmiään, pakkashuuruisen ikkunan takaa paistoi aurinko sokaisevasti hänen silmiinsä. Jacob katseli hänen kasvojaan huvittuneena pidellessään häntä sylissään. ”Sinä et todella taida olla aamuihmisiä.”
”Kuka hullu on aamuihminen?” Roxanne raakkui ja katsoi Jacobia varoittavasti. ”Et kai sinä ole?”
”Tänä aamuna onneksesi olen. Muodonmuutoskokeesi alkaa kymmenen minuutin kuluttua.”
Sanat saivat Roxannen sydämen melkein pysähtymään. ”Minä en osaa mitään. En pääse kokeesta läpi. En voi osallistua keväällä S.U.P.E.R.-kokeeseen. Minerva syö minut ja Lily ivailee tietäneensä, ettei minusta ole mihinkään.”
Jacob pyöräytti silmiään. ”Punapää voisi opetella olemaan lojaali ystävälleen”, poika totesi kuulostaen hieman ärsyyntyneeltä. Hän nipisti Roxannea nenästä. ”Hyvin se menee.”
Roxanne tuijotti poikaa epäuskoisesti. ”Etkö sinä kuullut, mitä minä juuri sanoin?”
Jacob hymyili. ”Kaikki lutviutuu kyllä, usko minua.”
”Lutviutuu?” Roxanne toisti huvittuneena. Hän heitti tyynyllä Jacobia ja nousi sängystä kiskoakseen kouluhameensa ja kauluspaitansa päälleen. Jacob katseli häntä veikeästi hymyillen, silmät melkein vakavina nojatessaan suureen sängynpäätyyn. Roxanne vilkaisi poikaa melkein toruvasti napittaessaan paitaansa päälle.
”Sinä olet repinyt muutaman napin irti. Siveetön lurjus.”
Jacob virnisti. ”Et sinä kovasti vastaan kyllä taistellut.”
Roxanne hymähti. ”Hyvää vastaa taisteleminenhan nyt olisi kerta kaikkiaan mielipuolista. Minun pitää mennä nyt pilaamaan taikaurani.” Hän virnisti Jacobille. ”Toivota minulle onnea.”
Jacob hymyili. ”Onnea.”
Roxanne heitti poikaan vielä viimeisen alistuneen huvittuneen katseen ennen kuin poistui huoneesta. Hän tunsi olonsa nuhjuiseksi ja myös jollakin tavalla paheellisen likaiseksi. Mutta ennen kaikkea hän tunsi olevansa elossa, luvattoman elossa.
McGarmiwan luokkahuoneen ovi oli jo auki, kun Roxanne saapui toiseen kerrokseen. Hän huokaisi raskaasti mennessään luokkaan. Lilyn katse singahti eturivistä heti häneen ja siniset silmät pyyhkivät hänen nuhjuista olemustaan paljon puhuvan närkästyneinä ja moittivina. Fred virnisteli tytön vieressä huvittuneena ja Hugo piirteli hajamielisesti sulkakynällä pulpettinsa pintaan. Roxanne meni Hugon viereen istumaan ja vältteli luokan edessä seisovan professori McGarmiwan katsetta.
”Missä sinä olet ollut?” Lily sihahti Hugon ylitse Roxannelle. Roxanne virnisti ilkikurisesti takaisin.
”Lukemassa kokeeseen, tietysti.”
”Niin varmaan”, Fred sanoi yskähtäen epäuskoisesti.
Lily näytti siltä kuin olisi halunnut sanoa vielä jotakin, mutta McGarmiwa sulki luokkahuoneen oven taikasauvallaan ja ryki merkitsevästi.
”Joku murtautui viime yönä minun työhuoneeseeni”, McGarmiwa sanoi ensi sanoikseen vihreiden, haukkamaisten silmien pyyhkiessä rohkelikkoja toruvasti. Roxanne kuuli itsensä nielaisevan kovaäänisesti. ”Minun huoneessani on lipasto täynnä valekokeita ja muutama tämän luokan koe puuttui sieltä. Toivottavasti valekokeiden varastaja on oikein ylpeä itsestään ja toivon mukaan tämä henkilö ei keskittänyt kaikkia opiskelupanoksiaan valekokeiden vastauksiin.” McGarmiwan silmät tuikkivat Roxannen suuntaan melkein huvittuneina, vaikka suu olikin yhtä ankaraa viivaa. Hän tietää, Roxanne ajatteli lievästi kauhuissaan. Nyt olisi entistäkin nolompaa, kun hän ei pääsisi kokeesta läpi. Lilyn pistävä katse porasi Roxanneen reikiä, mutta hän ei ollut huomaavinaan.
McGarmiwa jakoi heille tyhjät pergamentit ja sulki sitten hetkeksi silmänsä. Pian pergamentilla Roxannen edessä oli liuta koukeroita ja kysymyksiä. ”Koe on alkanut. Täydellinen hiljaisuus sitten.”
Kuului sulkakynän suhinaa. Roxanne tuijotti kysymyksiään epäuskoisesti. Hän tunnisti vain muutaman muodonmuutoskoukeron monista kymmenistä. Tässä se oli. Hänen koulu-uransa huippu.
Samassa sulkakynä Roxannen kädessä alkoi liikkua itsestään. Hän henkäisi hämmästyneenä ja pehmeä ääni kuiskasi hänen korvaansa: ”Ole hiljaa, pönttö.” Tuttu, uhmakkaan vaarallinen tuoksu valtasi Roxannen sieraimet ja hän tunsi lämpimän vartalon aivan omansa vieressä.
Jacob piirsi Roxannen kättä puristaen pergamenttiin koukeroita ja vastauksia. Roxanne yritti näyttää mahdollisimman normaalilta ja vilpittömältä. McGarmiwan pistävä katse käväisi hänessä muutamaan otteeseen ja Roxanne oli melkein varma vanhan professorin tietävän meneillään olevasta vilunkipelistä.
”Hölmöläinen”, Jacob kuiskasi kiusoittelevasti Roxannen korvaan. Pojan hengitys sai Roxannen värähtämään ja hän hymyili tälle salaa. Lily vilkaisi häntä hieman ihmeissään ja Roxanne hymyili leveästi takaisin.
Jacob täytteli Roxannen pergamentin täyteen. Roxanne ei olisi voinut olla kiitollisempi pojalle ja hän lupasi pyhän syvästi jonnekin taivaisiin opiskelevansa kevätlukukaudella niin ahkerasti kuin vain suinkin voisi niin, ettei hänen koskaan enää tarvitsi huijata kokeessa.
Kokeen jälkeen McGarmiwan toivottaessa heille hyvät joululomat jäntevä käsi puristi Roxannea takapuolesta. ”Nähdään, apina.”
Roxanne hymähti ja lähti Fredin, Hugon, Gabriellan ja Lilyn kanssa kohti rohkelikkotornia. Heillä ei ollut muita tunteja tänään ja Tylypahkan pikajuna veisi heidät kotiin jouluksi.
Fred kietaisi kätensä Roxannen ympärille. ”Mitenkäs koe meni, pikkusisko?”
Roxanne virnisti. ”Hyvin.”
”Murtauduitko sinä McGarmiwan työhuoneeseen?” Lily kysyi haastavalla äänellä.
”Miksi minä olisin murtautunut McGarmiwan työhuoneeseen?” Roxanne kysyi yrittäen kuulostaa loukkaantuneelta.
”Jotta pääsisit kokeesta läpi?” Hugo ehdotti hiljaa.
Roxanne vilkaisi poikaa. ”En kai minä nyt niin tekisi. Miksi sinä mökötät? Onko jotakin sattunut?”
Hugo käänsi happamana katseensa eteensä. ”Ei.”
Lily ja Fred hymähtivät ja Lily elehti merkitsevästi Gabriellaan päin. ”Gabylla on suhde Espanjan Iilimadon kanssa.”
Roxannen suu loksahti auki. ”Mitä? Oikeasti? Hyi!”
”Minulla ei ole suhdetta Espanjan Iilimadon kanssa”, Gabriella sanoi kärsivästi.
Lily pyöräytti silmiään. ”Eipä.”
”Hei, kaverit, me selvisimme ensimmäisestä lukuvuosipuolikkaasta!” Fred huudahti. ”Enää puoli vuotta tässä murjussa ja pääsemme lähtemään täältä iki ajoiksi!”
”Hurraa”, Lily mutisi.
Roxannen katse osui talviseen maisemaan ikkunan takana. Lumi peitti tiluksia valkoisen, kimaltelevan peiton lailla ja taivas oli kauniin vaaleansininen. Ilma kimalteli aivan kuin se olisi ollut täynnä lähestyvän joulun taikaa.




Kommentteja? ;) Ärsyttävät rivivälit kun ei toimi -.-

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 38. osa 27.2.
Kirjoitti: LaraLura - 28.02.2014 15:22:38

Heips :)

Luku 37

Lainaus

Jästit eivät tajua, että samalla, kun he yrittävät pitää itsensä tyytyväisinä onnistumatta koskaan siinä – he tuhlaavat aikansa ostamalla uusia vaatteita, ostamalla uusia huonekaluja, ostamalla uutta elektroniikkaa, ostamalla uusia autoja, ostamalla, ostamalla ja ostamalla lisää tavaraa, joihin he lopulta kyllästyvät ja heittävät sitten luontoon ja ilmaan maailmaa saastuttamaan – he tuhoavat tämän planeetan, jossa mekin asumme!

Tota, tuo lause on iha älyttömän pitkä, mut se olis selkeempi jos vaihtaisit nuo viivat pisteen niin lukemine olis paaaaljo mielyttävämpää. :) Ja tuosa seuraavassa pätkässä voisit laittaa viivojen tilalle pilkut ;) selvä sivulause.


Shawn & Lily the lutuiset :3 Miks Jamesin pitää olla tollane typerys? Ärrinmurrin.. Olisin mieki häippässy pois, jos joku miulle tollast aukais laukoo. Mut sit muitten kiusatessa Jamesia, mie vaa virnuilen. :D

Luku 38
Miusta luvut ovat tarpeeksi pitkiä, eikä tarinan etenemis vauhti oo miusta liia hidas. :) Eikä tuokaan haittaa, vaikka teksti onkin yhtenä pötköna, sillä ole käyttäny tuota sisennystä tietyissä kohtia (y)

HAAAAA! ;)

Lainaus

pääsemme lähtemään täältä iki ajoiksi

yhteen! ikiajoiksi

Muit virheit en huomannu. Hyi Roxy, ei noin saa tehä. :p Jotenki arvasin, et Minnie arvasi kuka kävi häneen huoneessaan yöllä. Minua jotenkin häiritsi tuo näkymättömyysviitan alla liikkumine, koska kirjojen mukaan sen kanssa liikkuminen ei ollut noin helppoa.

Lissää jatkoa odotan. :)
♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 38. osa 27.2.
Kirjoitti: Alise-Mary - 01.03.2014 00:31:53

Tykkäsin luvusta. Tämäkin pari voisi piakkoin hypätä kaapista ulos..

vielä kerran pakko sanoo, et rakastan sun dialogejas. Puheet on luontevia ja sujuvia. Sanailut on ihan huippua.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 38. osa 27.2.
Kirjoitti: Enkelintekijä - 02.03.2014 08:53:39

Tätä oli hauska lukea. (Et missään nimessä saa jättää tapahtumia tähän kohtaan!)

Hahmot toimivat hyvin keskenään, vaikka kolmas sukupolvi onkin minulle vähän oudompi alue... Albus ehdoton suosikki, samoin Teddy. James muistuttaa Siriusta (Anturajalkaa) ja on itseasiassa myös yksi suosikeistani. Lucifer Halo oli mukava, Scorpius on ihana! Hyvin siellä on mukana niitä omiakin hahmoja. Jasper, muuten, on myös ehdoton suosikki. Jacob ei niinkään kiinnosta. Ainoa, mikä häiritsee minua, on se, että ajattelen Jamesin ja Lilyn koko ajan pariskunnaksi, Fredin ja Georgen veljiksi etc., koska minulla on samaan aikaan HP-kirjat lukemisen alla ja luen myös yhtä Kelmi-ficciä... Mutta kunhan siihen tottuu, niin hyvin ne soljuu oikeisiin muotoihinsa.

Dialogi ja kerronta kulkevat hienosti käsi kädessä eikä teksti töksähtele. Saatoin kyllä vähän unohtaa Rosen puheenvuorot, koska hyvät jumalat sillä naisella on sanottavaa! Siis aika pitkiä puheenvuoroja, väsyneen silmät ei jaksanu pysyä mukana (luin tämän viimeiset 10 lukua eilen yöllä), mutta se taisi olla ainoa vika.

Kirjoitusvirheitä taisi olla muutamia, mutta ei ne nyt päin näköä hyppinyt, joten ei haitannut. Käsittelet tekstiä jotenkin niin arkisesti. Se on hyvää vaihtelua, kun yleensä luen kaunopuheisia tekstejä. Tämä ei kuitenkaan ollut kritiikkiä, vaan kohteliaisuus, koska se on taidokasta että osaa käsitellä tekstiä näinkin... yksinkertaisesti.

Nimitys "wannabe-kuolonsyöjä" huvittaa suunnattomasti. Kiinnostaa vähän, kuka heitä johtaa... Huispausareenan tapahtumat oli hyvin kirjoitettu, vähän draamaa ja toimintaa mukaan. Kaiken kaikkiaan kaikki tapahtumat on hyvin kirjoitettuja. Varsinkin aivan siellä alussa, kun James tuli kotiin ja metsinkäinen kävi sen kimppuun. Ihastuin Albukseen sillä sekunnilla! Eli siis, hieno ficci, tätä sai lukea parikin päivää kun ei viitsinyt koko hommaa lukea yhdeltä istumalta. Toivottavasti jatkuu pian!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 38. osa 27.2.
Kirjoitti: Isobella - 06.03.2014 08:32:04

Okei, pakko tehdä tällainen pikakommentointi, vaikka menen vasta tuolla jossain aivan alkupäässä. En ole vielä edes puolessa välissä tätä lukuoperaatiota. Mutta aivan ihana tarina! Olen aivan myyty ja voin vannoa, että luen loppuun asti!
Kun saan vain operaation päätökseen ja kahlattua luvut läpi, annan syväluotaavamman kommentoinnin. Tämä oli vain tällainen pikahehkutus. Olet loistava kirjoittaja. Kiitos jo näin etukäteen loistavasta lukuelämyksestä.

Ihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihanaihana!!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 38. osa 27.2.
Kirjoitti: jacoblove - 07.03.2014 18:21:51

Isobella, voi kiitos paljon :) mukavaa että tykkäilet.

Enkelintekijä, kiitos sinullekin paljon kommentistasi! Kiva että tykkäät hahmoista, joskus on vaikea pysyä hahmojen perässä kun niitä on niin paljon, mutta kiva että oot löytäny lemppareita hahmopaljoudesta :) hmm ajuan mitä tarkoitat tekstin yksinkertaisuudella, taidan keskittyä enimmäkseen hahmoihin ja siihen miten he näkevät maailman tai jotain sellasta ehkä ? :D kivaa että olet jaksanut lukea tekstipläjäyksen ja kiitos inspiroivasta kommentistasi!

Alise-Mary, voi kiitos paljon :)

Lara Lura, haha, kiitos paljon kommentista taas (ja virhelistasta myös...:D) :) pitää korjailla.. ehkä Rox ja Jake ei niin välittäny siellä näkymättömyysviitan alla näkyykö niitten jalat...



Kommentit on tosi ihania ja inspiroivia vink :) Tämän osan kirjoittaminen oli tosi uuvuttavan hidasta jostakin syystä...



39. Tulkoon joulu
Sunnuntai 20.12.2023

James istui Shawnin kanssa lapsuudenkotinsa keittiössä sunnuntaiaamupäivänä. Pullantuoksuinen höyry oli saanut suuren ikkunan huurteiseksi ja pirteä, aurinkoinen pakkasilma ulkona melkein huusi Jamesia nousemaan luudanvarrelleen ja liitelemään Godrickin notkon ylle. Lily oli kuuleman mukaan lähtenyt hurjalla vauhdilla luudanvarrellaan liitelemään kuin mikäkin noita-akka jo ennen kuin James oli ehtinyt unissaan harkitakaan silmien avaamista uuteen päivään.
   Shawn oli harvinaisen iloisella tuulella ja myhäili Jamesille häpeilemättömän vahingoniloisesti. James mulkaisi poikaa kyllästyneesti.
   ”Tungen tämän korvapuustin jonnekin hyvin ahtaaseen paikkaan ruumiissasi, jos et lopeta virnuiluasi”, hän varoitti synkästi.
   Shawn irvisti. ”Älä viitsi, isukki. Tänään on yksi elämäsi suurimmista päivistä! Tyttöystäväsi tapaa vanhempasi ensimmäistä kertaa ja pääsette vielä ilahduttamaan tulevaa mummo ja pappa Potteria tiedolla seuraavan sukupolven edustajan lähestyvästä syntymästä! Tätä pitäisi juhlia!”
   James sulloi yhdellä nopealla ja sulavalla liikkeellä korvapuustin syvälle Shawnin ivailevaan suuhun. Tämä alkoi kakoa ja yskiä, leveät hartiat nytkähtelivät kouristuksenomaisesti ja kyyneleet alkoivat valua yhtäkkiä hyvin punaisia poskia pitkin alas. James katsoi tyynesti, kuinka Shawn väänteli suutaan kummallisiin asentoihin köhimisensä lomassa saadakseen valtavan pullan möyhennettyä ja nielaistua.
   Ginny tuli keittiön ulko-ovelle kantaen valtavaa koria, josta pursusi jonkinlaisia vihreitä rehuja. Äidin ruskeat silmät pyyhkivät keittiötä ikkunan lävitse ja kohtasivat Jamesin vakavan katseen. Hetken aikaa James oli varma äidin näkevän hänen kasvoillaan jotakin, mikä sai tämän huolestuneeksi.
   Ginny astui sisälle ja tämän kantamasta korista hyökyi Jamesin sieraimiin merkillinen tuoksahdus erilaisten yrttien sekoitusta. Ginny katsoi Shawnin tuskaisaa yskintää ihmeissään laskiessaan korinsa pöydälle ja antoi viittansa hupun valahtaa päänsä päältä vapauttaen näin punaiset hiukset pitkälle selkään.
   ”Mikä hätänä?”
   Shawn osoitteli kurkkuaan yskien edelleen hurjasti. Poika oli alkanut muistuttaa tomaattia. Ginny vilkaisi Jamesia, joka vain kohautti olkiaan. Äiti vetäisi sulavalla liikkeellä taikasauvan hihastaan ja osoitti sillä Shawnia ja sinisen, hentoisen valon välähdyksessä pojan kurkusta lennähti mönjäinen kasa pullaa keskelle pöytää ja tämä haukkoi henkeään kuin olisi juuri noussut pintaan pitkän sukellusmatkan jälkeen.
   ”Ei kannattaisi ahmia voimössöä tuohon malliin, voit vielä tukehtua”, James totesi ystävällisesti Shawnille. ”Näetkö, ihan itkukin sinulta pääsi.”
   ”Katsotaan, kuka täällä vielä itkee”, Shawn mutisi ärtyneesti kurkkuaan hieroskellen ja katsoi sitten Ginnyä. ”Kiitos. Pelastit henkeni, mikä olikin ihan suotuisaa ottaen huomioon ääliömäisen poikasi yrittäneen tappaa minut. Korvapuustilla.”
   ”James.” Ginny vilkaisi Jamesia nuhtelevasti ruvetessaan nostelemaan erilaisia yrttejä koristaan.
   ”Tiedän, tiedän, korvapuustin tunkeminen ystävän nielurisoihin on rumaa ja hyvin epäkohteliasta”, James mumisi. ”Puolustukseni voisin mainita Shawnin ärsyttäneen minua. Tahallaan.”
   ”Mitä sinä teit?” Ginny kysyi kiinnostuneena.
”Ivailin lähestyvästä tyttöystävän saapumisesta.”
Ginny naurahti ja osoitti sitten Shawnin kasvoja valtavalla, vihreällä yrttipuskalla. Shawn nuuhkaisi puskaa tunnollisesti ja katsoi sitten Ginnyä ilahtuneena.
”Korianteria?”
   Ginny näytti melkein otetulta siitä, että Shawn tiesi mitä hölmöä rehua piteli käsissään ja nyökkäsi hyväksyvästi. ”Minulla on oma pieni kasvihuone, jossa kasvatan kaikennäköistä. James, niistä nenäsi.” Äiti vei rehunsa keittiön työtasolle ja pisti taikasauvansa pilkkomaan niitä.
   James pyyhkäisi nenäänsä kärsivästi. ”Minulla on flunssa, minkäs minä tälle voin.”
   ”Minä keitän sinulle mummon mustaherukkamehua, kunhan pidät huolta siitä, ettei räkäsi kosketa pöytääni.”
   ”Voin minä ainakin yrittää.”
   Ginny vilkaisi Jamesia merkitsevästi kantaessaan yrttinsä keittiön työtasolle. ”Monelta Ava tulee?”
   James kohautti olkiaan. ”Hän sanoi tulevansa puolen päivän aikoihin, eli varmaan kohtapuolin. Avan mummo on ollut muutaman päivän Lontoossa ja he ovat kirmanneet pitkin baareja yhdessä. Mummo on kuulemma kova ottamaan.”
   ”Herttaista”, tuumasi Ginny pistäessään taikasauvallaan veitsen leikkelemään yrttejä.
   ”Todella suloista”, Shawn lisäsi ja James tähtäsi poikaan potkun pöydän alla juuri, kun hänen isänsä astui keittiöön hermostuneen oloisena.
   ”Huomenta James, Shawn. Ginny, mihin sinä olet pistänyt minun mustan viittani?” Harry kuulosti ahdistuneelta.
   Ginny kääntyi katsomaan miestään. ”Minä pesin sen juuri. Mihin sinä sitä tarvitset?”
   ”Kahlesalpa pyysi minut mukaansa tapaamiseen jästien hallituksen kanssa”, Harry kertoi näyttäen alistuneen tuskaiselta. Hän katsoi Jamesia suoraan silmiin vihreät silmät kaikesta sisällään hyökyvästä huolesta palaen. ”Kuolonsyöjät aikovat hyökätä Taikaministeriöön uuden vuoden aattona.”
”MITÄ?” James ja Shawn karjaisivat yhteen ääneen.
Harry nyökkäsi vakavana ja vaihtoi Ginnyn kanssa merkityksellisen silmäyksen. ”Älkää olko huolissanne, eivät he pääse meidän lävitsemme.”
James tuijotti isäänsä. ”Mistä sinä tiedät tämän kaiken?”
Shawn toljotti niin ikään Harrya katseessaan syvää palvontaa. ”Sinä todella olet poika, joka elää.”
Harry ja Ginny purskahtivat nauruun. James vilkaisi ystäväänsä vinosti. ”Ja sinä olet hönöistä korvapuusteista hömelöin.”
Shawn tuijotti Jamesia pysähtyneen hetken aikaa ilmeettömästi ja kääntyi sitten katsomaan Harrya päätään hieman pyöritellen kuin saadakseen ajatuksensa kasaan. ”Miksi te menette puhumaan jästien hallitukselle?”
Harryn kasvoille palasi ahdistunut ilme ja James ei voinut olla virnistämättä. Hänen isänsä saattoi olla auroriosaston ylipäällikko, kuuluisa elävä poika, joka peittosi itse Voldemortin, mutta tämä oli aina ollut vaivaantunut joutuessaan huomion keskipisteeksi ja jästien hallitukselle puhuminen ei ilmeisesti ollut aivan mieleistä sunnuntai tekemistä. Harry huokaisi. ”Meidän on annettava ohjeet jästien hallitukselle, jos kuolonsyöjät pääsevätkin meidän lävitsemme… vaikka eivät he pääse. Kaiken varalta kuitenkin.”
James raapi leukaansa. ”On niillä wannabe-luihuilla kyllä pokkaa, se myönnettäköön.”
Keittiön ulko-ovea vasten tömähti jokin, mikä näytti Jamesista vain punaiselta välähdykseltä, mutta joka tarkemmin tihrustettuna osoittautuikin hänen pikkusisarekseen. Lily asetti Tulisalamansa keittiön ikkunaa vasten nojaamaan ja tuli sitten sisälle kasvot punoittaen ja nenänpää oudon valkoisena hohkaten. Tytön siniset silmät säkenöivät niin kuin aina, kun tämä pääsi lentämään kotikylänsä ylle.
Lily tuskin vilkaisi keittiössä oleskelevia, meni suoraan keittiön kaapille ja nappasi itselleen mukin ja teepussin, mutta huomasi sitten pannulla porisevan mustaherukkamehun, vaihtoi suuntaa ja kauhoi mehua mukiinsa. ”Täälläpäs on kireä ilmapiiri. Ei kai Jamie paljastanut jo suurta salaisuuttaan?”
Jamesin teki mieli kuristaa Lily siltä istumalta ja hän sai vain vaivoin pidäteltyä mielihalunsa. Harryn ja Ginnyn katseet käännähtivät Jamesiin päin etsivät uteliaina. ”Mikä suuri salaisuus?”
James napitti viattoman välttelevästi vanhempiensa odottavia kasvoja. ”Ei sitten niin yhtään mikään.”
Ginny siristi silmiään. ”Oletko sinä taas muuttanut jonkun kasvot muistuttamaan takamusta?”
”Oletko sinä vaikeuksissa?” Harry halusi tietää.
James mulkaisi Lilyä, joka vain virnisteli iloisesti takaisin. ”Kyllä, minä olen vaikeuksissa, mutten mieluusti jakaisi huoliani kanssanne juuri tällä hetkellä, jos se vain mitenkään sopii.”
”Ei tietenkään sovi”, Ginny sanoi samaan aikaan, kun Harry kysyi: ”Missä vaikeuksissa?”
”Ai, kappas! Kaunis tyttöystäväni näyttää saapuneen!” James huudahti ja osoitti lumen kaunistamaa pihamaata.
Avan kinuskinväriset hiukset oli solmittu somasti kahdelle letille kehystämään tytön siroja kasvoja, jotka olivat viimeisen kuukauden aikana hieman pyöristyneet – James ei yhtään ihmetellyt miksi, tyttö oli yhtäkkiä alkanut syömään kuin mikäkin yksisarvinen. Minihirviön kasvaminen mahassa vaati veronsa tytön ruokailutottumuksista. Jamesia karmi, ahdisti ja kauhistutti niin kuin aina, kun hän tuli ajatelleeksi minihirviötä ja hän käänsi keskittyneen katseensa pois tyttöystävästään ja katsoi sen sijaan tämän vieressä käveleviä kaksospoikia.
Vaikka Jasper ja Jacob olivatkin identtiset ja näyttivät vihreitä silmiä, vaaleaa pystytukkaa ja jäntevää ruumiinrakennetta myöten toistensa kopioilta, Jasperin tunnisti heti rentoutta huokuvasta, toisia kauemmaksi työntävästä olemuksesta ja hieman sulkeutuneen surullisesta hymystä, joka leikitteli pojan suupielessä. Jacobin askeleet taas olivat röyhkeän kevytmieliset ja tämän terävä katse pyyhki maisemaa kuin analysoiden sitä jatkuvasti, kuin haastaen kaiken leikkisästi ympärillään pelkällä olemassaolollaan.
”Mitä tuo täällä tekee?” Lily sylkäisi vihaisesti istuessaan Shawnin viereen. Shawn puristi Lilyä ohimennen lohduttavasti – tai hillitsevästi - kädestä.
”Ava tulee jouluksi tänne tutustumaan perheeseesi”, Shawn kertoi totisena. Lily vilkaisi poikaa tuskastuneena.
”No, ihanko totta? Tarkoitin tuota murhaajaa, pönttö!”
Harry meni tulijoita vastaan ovelle Ginny vanavedessään. James otti mukavamman asennon tuolillaan ja katseli, kuinka hänen tyttöystävänsä tapasi ensimmäistä kertaa hänen vanhempansa.
Ava näytti hieman ujolta ja ojensi Ginnylle valtavan, pyöreän mustikkapiirakan. ”Hei. Minä olen Ava.”
”Tervetuloa, Ava”, Ginny sanoi lämpimästi ja tutki Avan kasvoja kiihkeästi mustikkapiirakan ylitse. Harry puristi Avan kättä hymyillen.
”Hauska tutustua.”
Avan katse livahti Jamesiin, joka virnisti iloisesti takaisin. Ava hymyili ja katsoi sitten taas Harrya ja Ginnyä. ”Kiitos, että sain tulla viettämään joulua kotiinne. Minulla ei ole muuta perhettä kuin mummoni, ja hänkin asuu Australiassa, josta olemme kotoisin.”
”Aa, siksi sinulla siis on tuollainen ääni!” Shawn huudahti aivan kuin olisi vasta ymmärtänyt jotakin hyvin tärkeää. Lily vilkaisi huvittuneena poikaystäväänsä ja kohdisti sitten taas siristelevän katseensa kaksosiin, jotka seisoivat ulkona terassilla Avan takana.
”Hyvää joulua, Harry, Ginny”, Jasper tervehti ja kätteli Jamesin vanhempia kuin ohimennen tullessaan keittiöön. ”Limamies. Lohikäärmerakastaja. Lils.”
”Terve, Jasper.”
”Tulitko haistelemaan äitini jumalaisia jouluruokia?” James kysäisi.
”Toivoin itse asiassa saavani jopa maistaa.”
”Entä mitä sinä täällä teet?” Lily kivahti kovalla äänellä katse kohdistettuna Jacobiin, joka astui juuri sisälle keittiöön kasvot ilmeettöminä. Poika vilkaisi Lilyä melkein inhoavasti.
”Minulla on asiaa”, Jacob tokaisi kädet syvällä taskuissaan.
”Miksi meidän pitäisi kuunnella mitään, mitä sinulla on sanottavaa?” Lily kivahti tuohtuen silminnähden ja katsoi vanhempiaan epäuskoisesti kuin tukea hakien. ”Tuo saasta murhasi Georgiannan!”
”Lily.” Harry katsoi Lilyä tavalla, joka kehotti tyttöä pitämään suunsa kiinni. Lily vain ei ollut koskaan ollut kovin hyvä tottelemaan kehotuksia.
”Hän on murhaaja! Miksi sinä et sulje häntä Azkabaniin, sinne hän kuuluu!”
Jacob vilkaisi Lilyä alentavasti. ”Kuulehan nyt, Punapää. Ensiksikin ankeuttajat ovat hylänneet Azkabanin ja toisekseen minä olen täällä pelastamassa sinunkin itsepäisen, tiukkapipoisen pikku pääsi.”
”Arvostaisin, jos et puhuisi tyttärelleni tuolla tavalla”, Harry sanoi rauhallisen vakavasti ja katsoi Jacobia suoraan silmiin. Sitten Harry katsoi Lilyä. ”Minulla ja Jacobilla on sopimus, joka on kaikille hyväksi paljon enemmän kuin kenenkään sulkeminen kaltereiden taakse. Georgiannan kuolema oli valitettava vahinko, josta Jacob on ottanut täyden vastuun.”
”Voiko vahingoksi kutsua sitä, että tyyppi osoittaa naista taikasauvallaan ja kylmästi avada kedavrattaa hänet?” Lily tivasi haastavasti.
Jacob irvisti. ”Muistaakseni et ollut paikalla, neiti Kaikkitietävä.”
Lily näytti pullistuvan raivosta. ”Ihan tarpeeksi moni sukulaisistani oli! Ja he sanoivat sinun tappaneen Georgiannan armotta vain silmänräpäyksessä!”
”Se blondi tykitti jokaiseen ilmansuuntaan tappokirouksia ja yksi osui melkein nenääni”, Jacob sanoi kuulostaen laiskan kärsivältä. ”Kuka vain olisi reagoinut valitettavan samankaltaisesti minun tennareissani.”
”Sinä olet murhaaja”, Lily tuomitsi sihahtaen ja katseli Jacobia avoimen vihamielisesti. Jacob pyöräytti silmiään ja katsoi Lilyä aivan yhtä inhoavasti takaisin.
Jasper rykäisi. ”Jacob on myöntänyt toimineensa epäviisaasti ja sovittaa syntejään vakoilemalla vastapuolta meidän hyödyksemme.”
Jacob näytti hämmentyneeltä ja katsoi veljeään yllättyneenä. James kohotti kulmiaan.
”Miten me olemme hyötyneet Jacobin vastapuolen vakoilusta?” hän halusi tietää.
”Taikaministeriön valtaamisyritys nyt ainakin olisi tullut melko yllättäen puun takaa”, Shawn pohti ääneen.
Ginny raapi nenäänsä. ”Rosella oli myös osansa asiassa.”
”Rosella?” Lily hämmästyi. ”Mikä osa Rosella tässä on?”
”Ilmeisesti hän on ollut tekemisissä Scorpius Malfoyn kanssa”, Ginny kertoi. ”Malfoy oli kertonut taikaministeriön valtaamisesta Roselle ja pyytänyt häntä olemaan kertomatta meille mitään.”
James vaihtoi Jasperin kanssa inhoavan katseen. Scorpius Malfoy oli limaisista lieroista limaisin. Lily näytti närkästyneeltä. ”Minkä takia kautta Grindewaldin pöksyjen Rose olisi ollut Scorpius Malfoyn kanssa tekemisissä?”
”Sitä Ronkin on tässä päivitellyt kovaan ääneen muutaman päivän ajan”, Ginny kertoi ja vaihtoi Harryn kanssa huvittuneen katseen.
Jacob liikahti vaivaantuneena ja rykäisi merkitsevästi niin, että kaikki kääntyivät katsomaan häntä. ”Itse asiassa tulin tänne tänään kertomaan vielä vähemmän mukavia uutisia… Thomas alistuvine kätyreineen on hyökkäämässä teidän Kotikoloonne jouluaattona.”
Harry kulmakarvat pongahtivat ylös. Jamesin sydän muljahti hänen rinnassaan, Lily näytti ryhmynuijalla päähän lyödyltä, Ava inahti säikähtäneenä ja Jasper ja Shawn vaihtoivat keskenään hämmentyneen ja järkytyksen sekaisen katseen.
Jacob nyökkäili. ”He puhuivat siitä ensimmäistä kertaa minun kuulteni vasta eilen. He olettavat Thomaksen elukoiden ajavan teidät pois suojataikakuplastanne ja hyökkäävät sitten kimppuunne.”
”Eikös Thomas olekin se hyypiö, jonka perässä kulkee kolme vauhkosti sylkevää rumaa susiotusta?” James kysyi.
Jacob nyökkäsi. ”Hän pystyy hallitsemaan eläimiä. Se on häiritsevää hyvin monella eri tavalla.”
”Isi?” Lily inahti. Harry ja Ginny katsoivat toisiaan tiiviisti aivan kuin olisivat käyneet sanatonta keskustelua silmillään.
”Älä pelkää”, Harry sanoi ja laski kätensä Lilyn olkapäälle. ”Eivät he pääse satuttamaan ketään.”
Lily vilkaisi Jamesia. Yhtäkkiä joululoma oli muuttunut paljon jännittävämmäksi kuin kukaan oli alun perin toivonut.

*

Harry ja Ginny ottivat Avan kotiinsa yhtä avoimesti kuin Shawninkin (ja Amelienkin aikoinaan). Jamesista oli melkein hassua, kuinka luontevaa oli olla kotona Avan kanssa, joka näytti viihtyvän heidän luonaan melkein luvattoman hyvin. Tyttö hääräsi Ginnyn kanssa keittiössä kuin olisi ollut omassa kodissaan ja avusteli tätä sademetsän tuoksuisessa kasvihuoneessa monia tunteja päivässä. James oli kehunut tyttöystävänsä joulupipareiden olevan parhaimpia mitä hän oli eläissään maistanut – valitettavasti Ginny oli kuullut hänen sanansa ja väittänyt mukamas loukkaantuneena poistavansa hänet testamentistaan. Äiti oli tahallaan pitänyt pitkään pintansa ja Jamesin oli täytynyt kehua ja lirkutella tälle ikuisuus, ennen kuin oli lopulta saanut tältä anteeksiantavan hymyn ja hellän nenännykäisyn. Kieroa touhua, sillä eihän äiti oikeasti ollut edes ollut loukkaantunut, oli vain halunnut Jamesilta huomiota.
Lilyä tuskin näki ja Jamesia nauratti Shawnin valitus. ”Ihan kuin se tyttö pitäisi enemmän typerästä luudanvarrestaan kuin minusta.”
”Mitä muuta odotit huispausrinsessa Lily Potterilta?” James oli kysynyt epäuskoisesti. Shawn oli ainoastaan mulkaissut häntä vastaukseksi.
Avan hormonit hyrräsivät siihen malliin, että James oli alkanut miettiä, jakoiko hän vuoteensa tavallisen velhotytön vai vain sievään valeasuun naamioituneen demonihaiskun kanssa. Ava saattoi olla kikattelevan onnellinen ja seuraavassa tuokiossa jo itkeä tihrustaa kuin ei voisi koskaan enää hymyillä. Jouluaattona heidän herättyään tyttö laittoi paitansa napit vääriin aukkoihin ja purskahti sydäntä särkevän surulliseen itkuun.
”Ei mitään hätää”, James lohdutti ymmällään, kun tyttö käpertyi häneen syliinsä henkeään haukkoen ja itkusta täristen, paita vain puoliksi päällään. Jamesin huone oli pimeä aivan kuin olisi ollut vielä yö, vaikka aamu oli ehtinyt jo pitkälle.
”Kaikki on hätänä!” Ava nyyhkäisi märän kuuloisesti vasten Jamesin rintaa. ”Aivan kaikki!”
”Hei, hei, rauhoitu!” James mumisi. ”Nyt on jouluaatto, ei meidän pitäisi itkeä! Tämä on iloinen rauhan päivä!”
”Minä olen raskaana!” Ava parahti ja tytön kurkusta pääsi inahtava korahdus. ”Olen raskaana hyypiölle, joka ei kykene katsomaan keksiä noitumatta sitä tanssimaan ympäri huonetta!”
”Minä luulin että se oli sinusta hauskaa”, James jupisi melkein loukkaantuen.
”Voisimmeko hetken keskustella vakavasti?” Ava sihahti. ”Me saamme vauvan!”
James irvisti. ”Siihen nyt on vielä monta kuukautta.”
”Sinä et suostu ikinä puhumaan tästä!” Ava huudahti turhautuneena. ”Tämä ei ole mikään vitsi, James, tämä on totta!”
”Tiedän sen”, James myönsi vastahakoisesti.
”Voisimmeko puhua tästä niin kuin aikuiset?”
James tuijotti Avan kasvoja epäuskoisesti ja halu lähteä juoksemaan pirteään pakkasilmaan oli ottaa vallan. Hän huokaisi, työnsi Avan kauemmaksi ja ryhtyi kiertämään huoneensa pyöreää, vihreää karvamattoa ympäri. ”Minä en kykene keskusteluun, joka vaatii aikuisuutta missään muodossa. Minä olen ikuisesti vanhenematon pikku poika! Kuin Peter Pan, mutta huomattavasti komeampi! Luulisi sinun tuntevan minut tarpeeksi hyvin tietääksesi sen.”
”Vauvamme syntymään on puoli vuotta”, Ava sanoi ja nappasi tyynyn syliinsä ja puristi sitä kuin voimaa hakien. ”Me emme ole käyneet edes parantajan luona tarkistamassa, että kaikki on hyvin.”
Jamesin sydäntä kouraisi. ”Onko meidän sitten mentävä?”
”Totta kai on! Mitä jos sillä on liikavarpaita tai ylimääräisiä päitä?”
James jähmettyi paikoilleen. ”Onko se mahdollista?”
Ava näytti näkevän hänen kasvoillaan väkevän pakenemistarpeen, sillä tyttö nosti kätensä ilmaan kuin antautuen. ”Varmasti sillä on kaikki kunnossa! Silti, onhan meidän mentävä, ihan vain varmuuden vuoksi! Olemme vältelleet sitä jo liian pitkän aikaa.”
James hieroi sydänalaansa. ”Niin kai sitten.”
Ava mulkaisi häntä kulmiensa alta. ”Voisit edes esittää olevasi kiinnostunut tästä.”
James tuijotti tyttöä. ”Mutta kun en ole.”
Avan kinuskisiin silmiin tulvahtivat jälleen kyyneleet. James huokaisi raskaasti, vaipui polvilleen sänkynsä eteen ja laski kätensä Avan reisille. ”Anteeksi! Mitä sinä haluat minun sanovan?”
”Haluan sinun sanovan, että kaikki tulee päättymään vielä hyvin! Että me saamme tämän vauvan ja pidämme siitä huolta yhdessä ja olemme onnellisia! Haluan sinun välittävän meidän vauvastamme!”
”Kaikki tulee päättymään vielä hyvin”, James toisti uskollisesti. ”Me saamme tämän…” mutta sanan vauva ääneen lausuminen oli yksinkertaisesti liikaa. Se oli aivan liian todellista. James yritti puhua, mutta sanat tuntuivat jumittuvan hänen kurkkuunsa.
Ava äännähti kuin raivostunut sarvikuono. ”James Sirius Potter, sinä olet pelkuri!” Niine hyvineen Ava pongahti ylös sängyltä ja marssi Jamesin ohitse ulos huoneesta.
”Niin olen!” James huusi tytön perään. Kuinka epäreilu Ava olikaan! Minkä James mahtoi sille, että minihirviön olemassaolo oli hänestä melkein kohtalon ivaa ja melkein jokaisella mahdollisella tavalla häiritsevän epämiellyttävää? James tiesi vallan mainiosti, ettei hänestä olisi isäksi, ei nyt eikä ehkä koskaan! Hän ei ollut valinnut minihirviötä muuttamaan hänen koko elämäänsä joksikin sisintä särkevän tylsäksi ja vaatimustentäytteiseksi. Vanhempana oleminen tarkoitti Jamesin silmistä vastuullisuutta ja James tiesi, että vastuun ottamisessa hän oli surullisen surkea.
James työnsi jälleen kerran minihirviön kauas mielensä perukoille ja lähti huoneestaan Avan perässä. Portaissa tuoksui lupaavasti joulupipari ja keittiöstä kuului etäistä, rentoa naurua.
Loikatessaan viimeisen portaan ylitse James tömähti suoraan päin pikkuruista vaaleahiuksista tyttöä, joka riisui päällysviittaa päältään. Tyttö kiljaisi ja oli kaatua törmäyksen voimasta maahan ja James nappasi tyttöä vyötäisiltä estäen juuri ja juuri päätä ja lattiaa kolhimasta toisiaan. Hän pyöräytti tyttöä nauraen sylissään.
”Ja hyvää joulua!” hän huudahti. Amelie nauroi ihanalla, korkealla äänellään ja suikkasi suukon hänen poskelleen.
”Hyvää joulua sinullekin, Jamie!”
Albus tönäisi hyväntuulisesti Jamesia olkapäähän ja sujautti kätensä Amelien ja Jamesin väliin niin, että saattoi nykäistä tyttöystävänsä kylkeensä kiinni. ”Hyvää joulua, isukki.”
James mulkaisi veljeään. ”Se on Lohikäärmerakastaja sinulle, veli hyvä.”
”Haistan joulupiparin”, Albus sanoi nuuhkien tuoksuvaa ilmaa sisäänsä ja veti Amelien perässään keittiöön. James seurasi heitä.
Harry, Shawn, Lily ja Ava istuivat keittiön pöydän ääressä edessään valtava tarjotin täynnä erivärisiä joulupipareita. Ginny istui pöydän päässä ja kaatoi valtavasta pannusta Avalle glögiä.
”Hyvää joulua!” kaikki huudahtivat melkein yhteen ääneen. James meni tyttöystävänsä viereen ja suikkasi suukon tämän korvaan. Ava vilkaisi häntä melkein kylmästi ja tarttui sitten hymyillen Amelien ja Albuksen käsiin.
”Sinä olet siis Ava”, Amelie totesi kuulostaen innostuneelta ja tutki vaaleansinisillä silmillään Avan kasvoja kiihkeästi. ”Ihanaa vihdoinkin tavata sinut.”
”James on kertonut meille paljon sinusta”, Albus lisäsi iskien silmäänsä. James pyöräytti silmiään.
”Kaksi aurorikokelasta rakastuu ja heidän rakkaudestaan syntyy kaunis hedelmä”, Amelie runoili ja sulki silmänsä kuin olisi nähnyt jotakin hyvin kaunista ja halunnut nauttia näystään kaikessa rauhassa.
Shawn ja Lily tirskahtivat kahvimukeihinsa. Harry ja Ginny näyttivät hämmentyneiltä, kun taas Ava näytti riemastuneelta.
”Niin, kyllä”, tyttö sanoi ja silitti mahaansa melkein haikeasti. ”Täällä meidän rakkautemme hedelmä kasvaa.”
Jamesin sydän valahti jonnekin hänen varpaidensa tasolle. Ginnyn silmät pullistuivat päästä ja Harry veti glögiä väärään kurkkuun. Lily ja Shawn näyttivät siltä kuin olisivat saaneet maailman parhaimman joululahjan, Albuksen hartiat hytkyivät pidätellystä naurusta ja Amelie näytti kerta kaikkiaan liikuttuneelta.
”James ei varmaankaan ole kertonut teille vielä tästä”, Ava sanoi asiallisella sävyllä Harrylle ja Ginnylle, jotka tuijottivat Jamesia melkein tismalleen samanlaiset, kivettyneen järkyttyneet ilmeet kasvoillaan. ”Me saamme vauvan kesäkuussa.”
Vihreät ja ruskeat silmät porautuivat Jamesin kasvoihin latautuneemmin kuin James oli joutunut ikinä vanhempiensa katseet kohtaamaan. Hän nielaisi ja ääni kuulosti yhtäkkiä kovin hiljaisessa keittiössä kuin taikasauvan räjähdykseltä.
”Tuleeko sinusta isä?” Harry kähähti epäuskoisesti samaan aikaan kun Ginny kuiskasi tärisevällä äänellä: ”Tuleeko minusta mummo?”
James huokaisi alistuneesti. ”Kyllä ja kyllä.”
”En voi uskoa tätä”, Harry sanoi ja hänen katseensa siirtyi Lilyyn, Albukseen ja Ginnyyn ennen kuin ne kääntyivät taas Jamesiin.
”Koska ajatus Jamesista isänä todella on uskomaton”, Lily sanoi nyökäten asiallisen ymmärtäväisesti.
”Melkoinen joululahja”, Ginny sanoi käheällä äänellä ja Jamesin kauhuksi äidin silmät täyttyivät kyynelistä. ”Voi, Jamie…”
”Minä olen varma, että teistä tulee mahtavia vanhempia”, Amelie sanoi hymyillen rohkaisevasti ja katsoi heitä kasvot iloa hehkuen. ”Odottakaa vain. Kun ensi kertaa näette hänet – onko se muuten tyttö vai poika?”
Kaikkien katseet porautuivat yhtäkkiä Avaan. Tyttö liikahti vaivaantuneena. James kietoi kätensä tämän ympärille. ”Emme tiedä vielä.”
”Oletteko käyneet parantajan luona?” Ginny kysyi silmät edelleen liikutuksen kyyneleitä täynnä.
”Emme vielä”, Ava mutisi. ”Menemme heti joulun jälkeen.”
James nielaisi. ”Joo. Niin me sitten kai teemme.”
Harry katseli Jamesia ja alkoi hitaasti hymyillä. ”Tästä tulee vielä mielenkiintoista.”
Albus ja Lily virnistivät toisilleen. ”Älä muuta sano!” Albus huudahti.
”En malta odottaa”, Lily sanoi innoissaan. Shawn nauroi.
Yhtäkkiä eteisestä kuului avautuvan oven ääni ja iloinen ääni huikkasi: ”Hyvää joulua!”
”Hyvää joulua!” kaikki huudahtivat ja Roxanne astui eteisestä keittiöön iloisesti hymyillen punainen tonttuhattu päässään ja valtavat, valkoiset, karvaiset ja pörröiset bootsit jaloissaan. Tytöllä oli kädessään valtava puska jonkinlaisia vihreitä oksia.
”Mitä nuo ovat?” James kysyi epäluuloisesti.
”Misteleitä!” Roxanne huudahti ja riisui turkoosin kaulahuivinsa. ”Laitetaan niitä joka puolelle Kotikoloa niin saadaan paljon pusuja joululahjaksi!”
”Miksi sinä haluat pussailla sukulaisiasi?” Lily kysyi huvittuneena.
Roxanne kohautti olkiaan. ”Jotkut serkut ovat aika söpöliinejä.”
”Niin kuin esimerkiksi minä”, James sanoi iskien silmää Roxannelle, joka hymyili aurinkoisesti ja iski silmää takaisin.
”No, etenkin sinä, Jamie.”
”Vai misteleitä”, sanoi Harry huvittuneena. ”Rox, tiesitkö sinä Jamesin ja Avan saavan vauvan?”
”Ai, te tiedätte?” Roxanne riemastui. ”Eikö olekin mahtavaa? Lohikäärmerakastaja vaihtamassa vaippoja ja irvistelemässä ruokaa roiskivalle pikku taaperolle – tuskin maltan odottaa!”
”Tehän voisitte hankkia talon jostakin tästä läheltä”, Ginny mutisi ja katsoi jonnekin kauas kuin olisi piirtänyt jonkinlaista tulevaisuudennäkymää mielessään. Jamesin kurkkua alkoi kuristaa. Ava vilkaisi häntä hieman kauhuissaan kuin olisi tiennyt, mitä hän ajatteli ja tunsi.
”Tämä on tullut melkoisena yllätyksenä Jamesille ja Avallekin”, Shawn loikkasi keskusteluun mukaan ja katsoi Harrya ja Ginnyä tyynnyttelevästi. ”Kaikenlaiset vihaiset lesbiaanit ovat olleet heidän rakkautensa tiellä.”
”Kaikki järjestyy kyllä”, Lily sanoi katsellen Jamesia melkein hellästi.
James pakottautui nyökkäämään. ”No niin, näin nyt on sattumoisin päässyt tapahtumaan ja palaamme asiaan, kun tiedämme enemmän. No niin, hyvää joulua kaikille!” Hän kohotti glögimukiaan ja kaikki kolauttelivat omiaan toistensa mukeihin. James hymyili Avalle, joka hymyili takaisin. James sipaisi tytön poskea peukalollaan ja kumartui kuiskaamaan tämän korvaan: ”Kaikki lutviutuu vielä, lupaan sen.”
Ava naurahti. ”Jos sanot niin.”
”Missä Fred ja George ovat, Rox?” Ginny kysyi Roxannelta, joka oli istuutunut Amelien viereen ja ryhtynyt voitelemaan itselleen sämpylää.
”Siellä missä ovat olleet koko joululoman ajan. Sohvalla.”
”Sohvalla?” Harry toisti.
”Jep. Viikon verran olen katsellut heidän lorvimistaan ja haistellut heidän sohvalla löyhkääviä olemuksiaan. He juovat tuliviskiä, jaarittelevat ikuisuuksia kaikenlaisesta tylsästä, naistensa menettämisen tuskasta – joo se on kyllä aika inhottavaa - murjottavat, nauravat, itkeä tihrustavat – mutta suurimman osan ajasta piereskelevät.” Roxanne huokaisi raskaasti. ”Eikä siinä vielä kaikki. Heidän välissään sohvalla nököttää jatkuvasti senior Fred Weasley kannustuksia hokien – harmi vain, että minä olen ainoa, joka kuulee hänen jatkuvan höpötyksensä! Äiti pörrää ympäriinsä ja höpöttää, että Georgen ja Fredin pitäisi antaa periksi surulleen ja vain surra – ja sitten jatkaa taas elämäänsä, entistä vahvempana ja tietoisempana siitä, mikä oikeasti on tärkeää tässä maailmassa. Äiti on kyllä ihan oikeassa”, Roxanne sanoi nyökkäillen kuin itsekseen. James katseli pienen hymyn kohoavan Roxannen suupieleen ja hänen kurkussaan tuntui omituista kylmää poltetta. Roxanne näytti hohkaavan jonkinlaista näkymätöntä kauneutta – tytöstä suorastaan hehkui onnellisuus, joka kosketti Jamesia jostakin läheltä rintaa ja sai hänen arpisten käsivarsiensa kaikki karvat nousemaan pystyyn.
”Kai George ja Fred tulevat Kotikoloon?” Ginny kysyi ja vilkaisi Harrya kulmiensa alta.
”He väittivät viettävänsä joulun sohvalla, mutta en usko että he uskaltavat uhmata Molly-mummoa”, Roxanne sanoi yhtäkkinen surun häivähdys äänessään. Tyttö kohensi asentoaan. ”Mikä tämä wannabe-kuolonsyöjien hyökkäys Kotikoloon ja Taikaministeriöön oikein on? Rose höpötti minulle jotakin käsittämätöntä Scorpius Malfoysta ja jästien pelastamisesta – ”
”Koska sinä olet Rosea nähnyt?” Lily tiukkasi.
Roxanne vilkaisi Lilyä ihmeissään. ”Hän tuli käymään eilen illalla.”
”Miksi et pyytänyt minua mukaan?”
”Miksi et itse tullut käymään?”
”Miksi et ole itse tullut käymään?”
”Olen hengaillut isäni, veljeni, kuolleen äitini ja kuolleen setäni kanssa.” Roxanne risti kätensä puuskaan ja näytti kyllästyneeltä. Sitten tyttö näytti muistavan jotakin ja katsoi Harrya. ”Ai niin, Sarvihaara, Anturajalka ja Kuutamo ja sievä punapäinen ja vihreäsilmäinen lady lähettävät terveisiä ja sanoivat, etteivät voisi olla sinusta ylpeämpiä, Harry-setä.”
Harry räpytteli silmiään sarvisankaisten silmälasiensa takana näyttäen liikuttuneelta. ”Kiitos, Roxanne.”
”Kiitä kelmejä. He ovat ihan mahtavia.”
”Sitä he todella ovat.”
”En voi uskoa, ettette sinä ja Rose pyytäneet minua mukaan”, Lily sanoi Roxannelle huomionhakuisesti. Jamesin teki mieli nipistää Lilyä nenästä.
”No, ei itselläsi varmaan seuran puutetta ole ollut”, Roxanne sanoi ja vilkaisi Shawnia merkitsevästi.
”Lily on lennellyt paljon”, Shawn pisti väliin. Lily mulkaisi poikaa kiukkuisesti.
Roxanne näytti iloiselta. ”On kyllä ollut nätti ilma.”
Shawn nyökkäili. ”Niin on. Lensimme yksi päivä Jamesin ja Jasperin kanssa vuorille ja sieltä vielä meren ylitse – säikäytimme pari kentauria ihan tolaltaan ja ne yrittivät keihästää meidät nuolillaan – ”
”No huh huh!” Roxanne huudahti innostuneena.”Osuivatko ne?”
”Minuun vain”, James huokaisi ja hieroi takapuoltaan. ”Se sattui.”
Harry ja Ginny nauroivat kuulostaen melkein alistuneilta, äiti vilkaisi Jamesia kulmiensa alta.
”Eiväthän wannabe-kuolonsyöjät pääse Kotikoloon?” Amelie kuiskasi kuulostaen hieman säikyltä. Albus puristi tytön kättä.
”Eivät he pääse suojataikojemme lävitse”, Harry lupasi rohkaisevalla ja luottamusta herättävällä äänellä.
”Miksi maailmassa on oltava ilkeitä ja inhottavia ihmisiä?” Amelie mutisi tuohtuneena, mikä oli sinänsä huvittavan näköistä tytön pikkuruisen ja enkelimäisen olemuksen takia.
Se oli kysymys, mihin kukaan ei osannut vastata.
He söivät joulupipareita ja joivat glögiä viivytellen. Kukaan heistä ei halunnut lähteä Kotikoloon liian aikaisin, Molly-mummo oli mahdoton touhottaja pyhien aikaan ja rauhoittui vasta iltaa myöten. Sitä paitsi kaikki veisivät ruokaa Kotikoloon niin paljon, etteivät he todennäköisesti liikkuisi ennen loppuvuotta, joten Mollyn touhotus oli rakastettavan hölmöllä tavalla turhaa.
Jasper saapui puolen päivän jälkeen tuoden heille joululahjaksi hienon ja valtavan velhoshakkilaudan ja haastoi kaikki pelaamaan. Peli jatkui tuntikausia. Albus oli ylivoimaisin, mutta Jasper oli melkein yhtä hyvä ja lukuisien otteluiden jälkeen oli jäljellä enää viimeisin ja kaikista tasavertaisin ottelu Jasperin ja Albuksen välillä.
James huomasi Lilyn vievän Roxannen olohuoneen puolelle Jasperin syödessä molemmat Albuksen ratsuista. Hän höristi korviaan kuullakseen pikkusisarensa ja lempiserkkunsa keskustelun tietämättä itsekään oikeastaan miksi häntä kiinnosti, mitä tytöt höpisivät.
”No, mitä kuuluu?” Lily kysyi omituisen patoutuneella äänensävyllä.
”Johan minä kerroin.” Roxanne kuulosti ivallisella tavalla hämmentyneeltä. ”Mitä sinulle kuuluu? Oletteko jo testanneet Shawnin kanssa jokaisen huoneen seksuaalisen värähtelytaajuuden?”
James oli tukehtua glögiinsä.
”No, ei oikeastaan. Talo on ihan täynnä väkeä koko ajan ja James ja Shawn ovat kuin paita ja peppu – isä pisti Shawnin Albuksen huoneeseen nukkumaan, mikä on mahdottoman epäreilua, kun Ava kerran saa nukkua Jamesin huoneessa – ”
Jamesia ällötti ja hän päätti lopettaa kuuntelemisen, mutta kuuli Lilyn seuraavan kysymyksen ja höristi korviaan.
”Oletko nähnyt salaista rakastajatartasi pyhien aikana?”
Kuka oli Roxannen salainen rakastaja?
”En.” Roxannen ääni kuulosti täysin neutraalilta.
”Oletteko te vielä yhdessä?”
”En minä tiedä mitä me olemme. Mennäänkö pipareiden luokse? Kohta lähdemme Kotikoloon ja siellä on Dominique ja sehän tarkoittaa sitä, ettemme näe yhtäkään piparia tai – ”
” – tai kuppikakkua ellemme ole vikkeliä kuin ryhmyt”, Lily täydensi ja Roxanne pärskähti.
”Aivan niin.”
Tytöt tulivat takaisin keittiöön Albuksen syödessä Jasperin kuninkaan. Albus pomppasi riemuissaan seisomaan ja teki jonkinlaisen aaltomaisen tuuletuksen saaden Amelien tirskahtamaan ja Jamesin luomaan pikkuveljeensä kärsivän katseen. Jasper tuijotti typertyneenä shakkilautaa kuin ei olisi voinut uskoa kukkakeppimäisen Albuksen peitonneen hänet hänen omassa lajissaan.
Harry taputti Albusta ylpeänä olalle ja Ginny nousi seisomaan. ”Alkaa olla jo aika myöhä. Mummo suuttuu, jos emme pian ilmesty joulun viettoon.”
Harry nyökkäili. ”Lähdetään.”
”Minä menen hormiverkon kautta ruokien kanssa”, Ginny organisoi. ”Te muut voitte ilmiintyä.”
”Minä voin auttaa sinua”, Roxanne sanoi Ginnylle, meni jääkaapin luokse ja ryhtyi tyhjentämään sitä.
”Kiitos, Roxanne.”
Kaikki lähtivät eteiseen noutamaan viittojaan ja siitä ulos terassille. Taivas oli synkän ja ankean harmaa ja ilma haisi jotenkin rautaisen kostealta. James kietoi kätensä Avan ympärille heidän astuessaan portaat alas pihamaalle. Lumi tuntui sohjoiselta ja märältä kenkien alla.
He antautuivat ilmiintymiselle ja sen tuomalle puristavalle tyhjyydelle. James mietti Kotikoloa, mummo ja pappa Weasleyn kummallista, pyöreää, korkeaa ja vinon pitkulaista taloa. Se oli aina tuntunut yhtä paljon kodilta kuin Godrickin notkonkin koti.
James tiesi heti jonkin olevan vialla kireän pakkasilman iskiessä hänen kasvoilleen. Joka puolelta kuului epämääräistä murinaa ja vain sydämenlyönnin pituisessa hetkessä James tajusi Kotikolon hämärän pihamaan olevan täynnä valtavia, tummia susia, joiden keltaiset silmät kiiluivat nälkäisinä ja tappavina ympäröiden heidät uhkaavina ja voimakkaina kaikkialta.
Ava äännähti kauhuissaan ja James puristi tytön syliinsä vaniljantuoksuisen lehähdyksen pyyhkäistessä hänet lohduttavaan syleilyynsä. Joka puolelta heidän ympäriltään kuului vaimeita poksahduksia Harryn, Lilyn, Shawnin, Jasperin, Albuksen ja Amelien ilmiintyessä heidän luokseen.
Taivaalla välähti vihreä välähdys ja valtava, vihreänä hohkaava pääkallo valaisi taivaan ja sen suusta kiemurteli ulos tappava käärme.
”Takaisin kotiin!” Harry karjaisi. ”Heti!”
”Ei käy!” James huudahti. Kotikolo kohosi kohti harmaata taivasta hänen takanaan ja sen keittiön ikkunasta hohkasi heikosti, mutta lohduttavasti valoa ja sieltä kuului etäistä puheensorinaa. Jostakin kauempaakin kuului suden ulvontaa.
Jamesin sydän hakkasi hulluna hänen rintaansa vasten. Nämä ihmiset hänen ympärillään olivat hänen ihmisiään ja ihmiset sisällä Kotikolossa olivat myös hänen ihmisiään. Eikä James Sirius Potter koskaan hylkäisi omia ihmisiään.
Sudet paljastivat kellertävinä hohkaavat hampaansa irvistellen ja ulvoivat kuin ilmoittaen olevansa valmiina taisteluun. James puristi taikasauvaansa ja irvisti.
”Hyvää joulua vaan.”


   
      

....rivivälit -.-

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 39. osa 7.3.
Kirjoitti: Enkelintekijä - 07.03.2014 19:12:02

Hee, jatkoa!

Oikein sujuvaa kerrontaa ja dialogi soljuu sinne sekaan hyvin. Meinasin ruveta kikattamaan tuolla, kun Shawn totes, että James oli yrittänyt murhata sen korvapuustilla. Loistava repliikki! :D En osaa kommentoida kunnolla... No jaah, tämä on tosi kiva ficci ja pidit laatia yllä tässäkin luvussa. Kukkakeppi on kiva. Siis Albus, olen edelleenkin ihastunut siihen. Mutta mikä cliffhanger tämä loppu, ei tällaiseen kohtaan saa lopettaa!

Muuta en osaa sanoa... Paitsi että Rox kuolleineen on hulvaton. :) Jatka vain, lupaan yrittää kommentoida.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 39. osa 7.3.
Kirjoitti: Saphira - 08.03.2014 01:51:58

Uusi lukija täällä näin! o/

Täytyy sanoa, että James on mahtava! Varsinkin siinä aurorikoulutuksen alussa puhui jostain napanöyhdästä ja hihittelin yöllä sille ja muille jutuille. :D James on kuin vanhempi James tai Sirius. Ehkä enemmänkin Sirius.
Shawn on kans ihan kiva hahmo :D Jasperin ja Jacobin juttu oli mielenkiintoinen ja kiva kun jacob ei ollutkaan mikään kuolonsyöjä. Ja wannabe-kuolonsyöjä (puhelimen automaattinen tekstinsyöttö ehdotti itekkin tuota sanaa, onkohan yleisessä käytössä? :D ) on joten huvittava :D varsinkin kun Harry tai Ginny puhuivat wannabe-kuolonsyöjistä ::D
Syy, miksi aloin lukea tätä ficciä, oli Rose/Scorpius. Ite aina ajattelin Rosen sellasena kauniina ja temperamenttisena ja hyvänä huispaajana, vähän samanlaisena kuin Lily on tässä sinun ficissäsi. Scorpiusta en taas uskonut pimeän puolelle, mutta kiva kun ei ole kuitenkaan paha ja ei oikeastaan haluaisi osallistua siihen (?). Ja ajattelin, että ne ei ois ollu aluksi noin huonoissa väleissä, mutta ihanaa jos pistät heidät yhteen. <3 Joten lisää Rosea ja Scorpiusta!!! :)

Äh, en muista kaikkea mitä piti sanoa, mutta tässä nyt jotain kommenttia. Miten pitkän ficin ajattelit tästä muuten tehdä? :) ja kirjoitat tosi hyvin ja keksit hyvin mielikuvituksellisia juonenkäänteitä tarinaasi  :D Eli tätä on todella mielenkiintoista lukea :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 39. osa 7.3.
Kirjoitti: jacoblove - 11.03.2014 14:21:02

Saphira, ihanaa, uusia lukijoita! :) kiva että hahmiot ovat mieleisiä, Rosea ja Scorpiusta on kyllä luvassa :) Tarinaa on päässäni ficin kevääseen asti, mutta voi olla että jossakin vaiheessa hyppään parin kuukauden yli... saas nähdä :) kiva että tarina on mielenkiintoinen, kiitos paljon kommentistasi! :)

Enkelintekijä, kiitos paljon sinullekin kommentistasi ja mukava kuulla, että tykkäilet hahmoista :) ja minulla on joku pakkomielle lopettaa luvut tosi inhottaviin kohtiin, en tiedä miksi, olen pahoillani :D


Tämän osan kirjoittaminen oli tosi haasteellista, on muuten ihan himputin hankalaa kirjoittaa tapahtumista, kun on parisen kymmentä hahmoa joista pitäisi kirjoittaa..... tämä osa on aika haikea, mutta kuvittelemani tarinan ja ficin tulevaisuuden kannalta välttämätön.. risut ja ruusut otetaan ilolla vastaan :)

40. Susimaisen surullista joulua
24.12.2023

Roxanne tömähti Kotikolon ruskein ja punaisin kuosein koristellun olohuoneen matolle. Vihreät ja punaiset jouluvalot vilkkuivat keittiöstä olohuoneeseen melkein irvokkaasti. Roxanne ehti tuskin äännähtää valittavasti, kun Molly-mummo jo nappasikin muffinssi- ja porkkanalaatikkovadit hänen käsistään ja nosti hänet pystyyn. Seuraavassa hetkessä Roxanne tajusi nenänsä litistyvän mummonsa uhkeaan rintavarustukseen tämän halatessa häntä lempeästi, mutta häiritsevän napakasti.
   ”Hyvää joulua, mummo!” Roxanne kähähti.
   ”Hyvää joulua, rakas Rox”, mummo toivotti lämpimästi ja sipaisi hänen poskeaan sormellaan. Sitten Molly pyöritti päätään melkein tuohtuneen oloisena. ”Minulla on kyllä ikävä sinun hiuksiasi.”
   Roxanne irvisti ja haroi lyhyitä, mustia hiuksiaan. ”Miksi? Niitä oli ihan liian paljon ja ne painoivat enemmän kuin pääni.”
   ”Niin ihanat kiharat.” Molly niiskahti melkein dramaattisesti.
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”Söin niitä aina vahingossa unissani. Kuvittele se tunne herätessäsi, kun suusi on täynnä vieraita kiemuroita karvoja. Hyh. Miksi te ette ole vielä koristelleet joulukuusta?”
   Olohuoneen nurkassa nökötti kaljusti vihreä kuusi, jossa ei ollut lainkaan koristeita. Molly vilkaisi puolihuolimattomasti puuta.
   ”Ajattelimme koristella sen kaikki yhdessä. Isäsi ja veljesi ovat muiden miesten kanssa ulkona – he menivät lämmittämään saunaa.”
   ”Arvasin, etteivät he uskaltaisi olla niin pönttöjä, etteivät ilmestyisi paikalle”, Roxanne huokaisi helpottuneena. Keittiöstä kuului riitelemisen ääniä ja hän kohotti kysyvästi kulmiaan.
   Molly huokaisi. ”Ronilla ja Rosella on hieman erimielisyyksiä”, mummo kertoi punaista essuaan oikoen.
   Roxanne virnisti. Rose oli kertonut hänelle edellisenä iltana kaiken Scorpiuksesta – salaista suudelmaa myöten. Ron oli raivoissaan, vaikkei edes tiennyt Rosen ja Scorpiuksen välillä olevan vipinää.
   ”Mitä himputtia se saastan jälkeläinen sinulle oikein teki Azkabanissa?” Ronin ääni pauhasi. ”Et sinä ennen – häntä - joutunut ikinä mihinkään vaikeuksiin!”
   ”Typerän  turhia ja tylsiä asiakirjoja plärätessä on vaikea joutua vaikeuksiin!” Rosen ääni kuulosti turhautuneelta. ”Scorpius ei tehnyt minulle mitään! Hän yrittää vain auttaa minua!”
   ”Auttaa sinua missä?” Ron parahti.
   ”Johan minä olen kertonut monta kertaa! Minä ja Scorpius yritämme pelastaa jästit!”
   ”Sinä – ja Scorpius Malfoy – haluatte pelastaa jästit?” Ronin ääni oli epäuskoisen ontto ja Roxanne saattoi nähdä sielunsa silmillä Ronin järkyttyneet kasvot. ”Miltä helkkarilta te haluatte jästit pelastaa?”
   ”Ja miten Taikaministeriön valtaaminen edesauttaa jästien pelastusta?” Hermione pisti väliin. Molly ja Roxanne vilkaisivat toisiaan.
   Rose huokaisi kärsivästi kuin olisi puhunut pikkulapsille. ”Taikaministeriön valtaaminen on sen inhottavan susimies Thomaksen suunnitelma, ei Scorpiuksen! Hän haluaa puhdistaa maapallon jästeistä, koska he pilaavat meidän planeettamme! Minä ja Scorpius haluamme auttaa jästejä tajuamaan maailmassaan vallitsevan kaaoksen, heidän maailmassaan on tapahtunut kauheita asioita viimeisten vuosien aikana! He antoivat kaikkien mehiläisten kuolla sukupuuttoon, mikä vaikeuttaa hedelmien, marjojen ja kasviksien saantia ja monissa maissa ihmiset ovat vaarassa kuolla nälkään, kun mehiläiset eivät enää pölytä mitään, mistä voisi kasvaa ruokaa! He ovat saastuttaneet meret niin, että kalakin on alkanut olla syömäkelvotonta ja myös ne kuolevat pian sukupuuttoon! He ovat tuhonneet metsiä niin, että kohta he joutuvat kävelemään ympäri maailman happinaamarit naamalla, kun ei ole tarpeeksi puita tuottamaan tarpeeksi happea! Heidän maailmassaan on järjenvastaisia sotia, joissa miljoonat ihmiset ovat kuolleet täysin turhaan – ja sodat vain jatkuvat! He tuhoavat kaiken ympärillään ja heidät on saatava tajuamaan se, ennen kuin on liian myöhäistä!”
   ”Mistä sinä tiedät tämän kaiken?” Hermione kysyi kuulostaen pöyristyneeltä.
   ”Internetistä!”
   ”Mistä ihmeen ernetistä?” Ron pihahti kuulostaen siltä, että keskustelu oli siirtynyt aikoja sitten alueelle, josta hän ei ymmärtänyt hölkäsen pöläystä.
   Rose huokaisi kärsivästi. ”Minä ja Scorpius aiomme pelastaa jästit, ymmärsitte te sen tai ette.”
   ”Sinä et näe sitä kalpeaa luihua enää, kuuletko!” Ron huudahti närkästyneenä.
   ”Rose, hän piti sinua ja Amelieta sellissä kuukauden ajan”, Hermione muistutti lempeästi.
   ”Entä sitten, ei hänellä ollut vaihtoehtoja! Thomas on sekopää!”
   ”Sinä et ole sen Malfoyn limaisen jatkeen kanssa missään tekemisissä!” Ron pauhasi.
   ”Sinä et minua määrää!”
   ”Minä olen sinun isäsi, joten totta kai määrään!”
   ”No, anteeksi vain, isi, minä täytän pian kaksikymmentä vuotta, joten määräämisoikeutesi meni umpeen kauan sitten!”
   Kuului kiukkuinen oven pukahdus ja Roxanne arvasi Rosen karanneen ulos.
   Molly virnisti melkein ovelasti Roxannelle. ”Nuoren rakkauden pitääkin uhmata sääntöjä. Kapinaa. Siksi se juuri onkin niin kaunista.”
   ”Tosi somaa”, Roxanne mutisi ja Jacob välähti hänen mielessään. Missähän poika vietti jouluaan? Ei ainakaan Jasperin kanssa, kun Jasper kerran oli ollut Pottereilla koko jouluisen päivän ja oli parhaillaan ilmiintymässä Kotikoloon muiden kanssa. Roxannen olisi tehnyt kovasti mieli vain nähdä Jacob. Ehkä olla tämän kanssa tarpeeksi pitkäksi aikaa houkutellakseen tämän kasvoille leikittelevän hymyn. Hukuttautua vaikka ihan vain hetkeksi pojan uhkaavaan tuoksuun ja sen tuomaan paheelliseen, kaiken pois pyyhkivään onnentunteeseen.
   Ginny räsähti takasta matolle inhottavasti muksahtaen ja Molly kiirehti auttamaan tyttärensä pystyyn. Punaiset hiukset sekoittuivat toisiinsa heidän halatessaan toisiaan joulutervehdykseksi.
   ”Hyvä, et kaatanut puolukkahilloa, hieno suoritus”, Roxanne kehaisi. Ginny loi häneen huvittuneen katseen juuri, kun jostakin kuului hurjaa suden ulvontaa.
   Roxannen mielessä välähti heti huispauksen maailmanmestaruuskisat – Jasperin käsivarsi uppoamassa valtavan keltasilmäisen suden kitaan, joka puolella kauhusta kiljuvia ihmisiä ja vihreitä välähdyksiä ja tulen syömiä huispausstadionin palasia – äidin mustana ammottavat, kuolemaan tuijottavat silmät ja huutoon avautunut suu…
   ”Mikä se oli?” Ginny kysyi ruskeat silmät yhtäkkiä hyvin valppaina, selkä suorassa ja käsi hihassa kuin valmiina vetämään taikasauvan esiin. Roxanne, Molly ja Ginny menivät keittiöön, jossa Ron ja Hermione seisoivat näyttäen molemmat yhtäkkiä hyvin säikähtäneiltä. He tuijottivat Kotikolon pihamaalle jäykistyneinä.
   Kauhukseen Roxanne tajusi, mitä he tuijottivat. Piha oli kauttaaltaan täynnä valtavia susia, jotka olivat ympäröineet pienen ihmislauman pihan keskellä – Roxanne näki Lilyn ja Shawnin takertuvan toistensa käsiin, näki Jamesin puristavan Avan syliinsä, Albuksen työntävän Amelien selkänsä taakse ja Jasperin ja Harryn kohottavan taikasauvansa uhmakkaasti –
   ”Rose”, Ron kähähti samaan aikaan, kun Hermione parahti: ”Hugo.” Kuin yhteisestä sopimuksesta aviopari syöksähti ovesta pihalle. Yhtäkkiä susien takaa, kaukaa Kotikolon pihan laidalta, saunan luota syöksähti susia päin punaisia loitsuja kymmenistä eri taikasauvoista. Roxanne ei ehtinyt huokaista helpotuksesta, kun jostakin kuului rikkoutuvan lasin helinää ja kammottavaa mekkalaa aivan kuin sotamarssi olisi pärähtänyt käyntiin keskellä olohuonetta. Kammottavaa, korahtelevaa murinaa kuului aivan liian läheltä -
   Ginny nappasi Roxannen kädestä kiinni ja oli lähtemässä Ronin ja Hermionen perään, kun Molly huudahti: ”Victoire ja Dominique ovat yläkerrassa!”
   Ginny äännähti tuskastuneena. ”Et ole tosissasi – ”
   Samassa kaksi valtavaa sutta syöksähti keittiöön. Roxanne kiljaisi ja hänen kätensä irtosi Ginnyn kädestä heidän loikatessaan keittiön paljon kärsineen pöydän taakse. Sudet läähättivät innostuneina, niiden keltaiset silmät kiiluivat pahaa enteilevästi ja ne näyttivät irvistelevän -
   ”Estous!” Molly ja Ginny huudahtivat samanaikaisesti ja punaisen valon välkähdyksessä sudet lennähtivät vasten keittiön seinää mahtavasti rysähtäen. Ne eivät kuitenkaan menettäneet tajuntaansa, vaan pyörittivät päitään sekavan oloisina ja syöksähtivät heitä kohti raivostuneina –
   ”ESTOUS!” kuuluivat Lilyn ja Shawnin äänet keittiön ovelta ja sudet lennähtivät jälleen seinää päin, seinä näytti antavan myöten ja katosta tipahteli valtavia puuparruja.
   ”Rox!” Shawn ojensi kättään kohti Roxannea. Roxanne kohtasi Lilyn silmät Shawnin valtavan hauiksen ylitse ja arvasi Lilyn olleen huolissaan hänestä, Lily jos kuka tiesi hänen surkeat taiankäsittelytaitonsa etenkin hätätilanteen yllättäessä. Lily tuijotti takaisin silmät kauhusta selällään, mutta näytti helpottuneelta tajutessaan Roxannen olevan turvassa Mollyn ja Ginnyn kanssa. Molly ja Ginny olivat saaneet sisällä olevat sudet tainnutettua ja ne lojuivat epätodellisen näköisinä puisella lattialla raajat levällään. Ginny katsoi vaativasti heitä kaikkia.
   ”Lily. Mene Shawnin ja Roxannen kanssa kotiin ja odota siellä, kunnes – ”
   ”En mene minnekään!” Lily huudahti. ”Kotikolo on minunkin kotini!”
   Niine hyvineen tyttö syöksähti jälleen sekasortoiseen susisotaan pihalla. Shawn ryntäsi Lilyn perään, Molly ikään kuin värähti tomerasti, vaihtoi Ginnyn kanssa latautuneen katseen ja rynnisti sitten ulos. Ginny irvisti.
   ”Edes hädän hetkellä tyttäreni ei tottele minua.”
   ”Lillero ei osaa ottaa käskyjä vastaan niin kuin normaalit ihmiset”, Roxanne lohdutti.
   Ginny huokaisi alistuneesti. ”Niin. Mutta – sinä siinä. Hae Victoire ja Dominique yläkerrasta ja menkää sitten Godrickin notkoon.”
   Roxannen ilme valahti. ”Enhän minä sitten tiedä yhtään mitä tapahtuu!”
   ”Ei mitään pääse tapahtumaan! Me tainnutamme sudet ja jatkamme sitten joulun viettoa! Luuletko susilauman peittoavan meidän koko sukumme?” Ginny kysyi kuulostaen melkein loukkaantuneelta. ”Ei ole mitään syytä huoleen! Mene!”
   Ja hyvin samannäköisesti kuin tyttärensä Ginny käännähti ympäri punaisten hiusten lehahduksessa ja syöksähti ulvonnan ja huudon täytteiselle pihamaalle.
   Roxanne toljotti tätinsä perään yhden piinaavan pitkän sydämenlyönnin ajan ja säntäsi sitten yläkertaan vieviin portaisiin. Paniikki hakkasi hänen korvissaan humisten. Mitä jos joku susista pääsisi iskemään keltaiset hampaansa johonkuhun Roxannen ihmisistä?
   Roxanne kuuli takaansa murinaa ja hän jähmettyi kauhusta paikoilleen portaiden puoliväliin. Hän kääntyi hitaasti ympäri ja tajusi tuijottavansa kahta sutta, jotka killittivät häntä portaiden alapäästä lihanhimoisesti.
   Yhdessä ulvahduksessa sudet olivat jo loikanneet portaisiin, valmiina iskemään hampaansa Roxanneen –
   ”Estous!” Roxanne inahti taikasauvaansa puristaen. Hänen sauvastaan melkein räjähti ulos punainen loitsu, joka singahti suoraan vastapäiseen seinään ja räjäytti sen tulilieskoihin. Sudet säikähtivät ja Roxanne irvisti melkein huvittuneena hengenvaarallisesta tilanteesta huolimatta. ”Hups.”
   Samassa sudet alkoivat nauraa. Ne hinkuivat ja hikkailivat ja niiden rinnuksista kuului haukahtelevaa, huvittunutta kähinää. Roxanne toljotti susia ja hänestä tuntui etäisesti siltä kuin hänen silmänsä pullistuisivat hämmästyksestä pois hänen päästään.
   Olenko minä pimahtanut lopullisesti? Roxanne huomasi ajattelevansa susien kikatusta tuijottaessaan. Minä olen niin surkea loitsija, että lihansyöjätappajaelukatkin nauravat minulle. Hienoa, kerta kaikkiaan hienoa!
   Oikeastaan… kyllä, se todella oli aika hienoa…
   ”Oikeasti?” kuului huvittunut, tuttu ääni aivan Roxannen korvan juuresta ja hän loikkasi ilmaan säikähdyksestä kiljaisten.
   ”Mitä sinä täällä teet?” hän sai henkäistyä palattuaan maan pinnalle. Porrastasanne oli tyhjä, mutta Roxanne tiesi Jacobin olevan näkymättömyysviitan alla.
   Samassa jokin viileä ja silkkinen kietoutui Roxannen ympärille ja Jacobin huvittuneesti virnistelevät kasvot olivat aivan hänen kasvojensa edessä. Jacobin leukaa koristi pieni parransänki ja vihreät silmät näyttivät epäluonteenomaisen vakavilta.
   ”Sitä samaa minäkin kysyin itseltäni”, Jacob kertoi puristaen näkymättömyysviittaa heidän ympärillään niin, että heidän vartalonsa painautuivat toisiaan vasten. ”Hommaan itseni vaikeuksiin, se nyt on ainakin varmaa.” Jacob hautasi kasvonsa hänen niskaansa ja veti hänen tuoksuaan sisäänsä. Roxanne nosti kätensä pojan kasvoille, jotta saattoi katsoa tätä tiukasti silmiin.
   ”Mikä on hätänä?”
   ”Teidän pihamaanne on täynnä verenhimoisia susia ja sinä kysyt minulta, mikä on hätänä?”
   ”Minä näen jonkin olevan hätänä”, Roxanne ilmoitti ja katsoi poikaa vaativasti.
   Jacob nojasi otsaansa hänen päälakeensa. ”Tämä oli harhautusta ja huijausta koko juttu. Tajusin sen ihan liian myöhään…”
   ”Mitä sinä puhut?” Roxanne kysyi. Sudet portaissa heidän alapuolellaan tirskahtelivat vieläkin kaiken verenhimoisuutensa unohtaneena.
   ”He valloittavat ministeriön”, Jacob puuskahti ja Roxannen vatsaa kouraisi. ”Thomas tiesi Harryn saavan tietää valtauksesta ja yrittävän estää sen, joten hän kertoi meille väärän päivän harhautukseksi.”
   ”Meidän on kerrottava Harrylle!” Roxanne huudahti kauhuissaan. ”He eivät saa valloittaa ministeriötä!”
   ”Se on myöhäistä, Roxanne”, Jacob huoahti kuulostaen kylmän välinpitämättömältä. ”He ovat jo tehneet sen. Kahlesalpa on varmaankin jo kuollut.”
   ”Ei!” Roxanne irrottautui Jacobista ja käännähti alas vieviä portaita kohti, mutta Jacob kiskaisi hänet käsivarresta takaisin luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen. ”Yksi juttu vain ensin.” Ja sitten Jacob nosti kätensä hänen niskaansa ja taivutti hänen vartaloaan toisella kädellään painaen häntä alaselästä itseään vasten. Heidän suudelmansa oli janoinen, melkein kivuliaan kiihkeä kuin Jacob olisi kaivannut Roxannen makua aivan yhtä paljon kuin hän oli kaivannut pojan makua. Roxannen suusta pääsi hämmästynyt äännähdys suudelman valaessa häneen jotakin hyökyvän lämmintä voimaa, joka tuntui täyttävän hänet kokonaan –
   ”Hyvää joulua”, Jacob mumisi Roxannen huulia vasten. Roxanne suuteli poikaa viivytellen vielä kerran ja hymyili.
   ”Hyvää joulua itsellesi.”
   ”Tule. Mennään kertomaan Harrylle.” Jacob lähti taluttamaan häntä näkymättömyysviitan alla alas portaisiin. He ohittivat kikattelevat sudet ja Roxanne vilkaisi Jacobia kulmiensa alta.
   ”Sinä pistit ne nauramaan minulle, etkö pistänytkin?”
   ”Syyllinen”, Jacob myönsi ja huvittuminen pyyhki vakavuuden tämän kasvoilta. ”Sinä räjäytit seinän. Estomanauksella.”
   Roxanne niiskahti arvokkuutta tavoitellen. ”No, ainakin ne hämmentyivät.”
   Jacob pyöritti päätään ja puristi häntä muutaman kerran. ”Kun tämä sotku on ohitse, minä opetan sinua taikomaan. Ilman taikasauvaasi. Käyttämään magian voimia.”
   ”Magian voimia?”
   ”Niin, tiedäthän niitä samaisia voimia joiden avulla näet kuolleita ja enneunia”, Jacob sanoi sarkastisesti. ”Pakkohan jonkun on opettaa sinua puolustautumaan. Entä jos ensi kerralla susien hyökätessä kimppuusi minä en olekaan paikalla pistämässä niitä nauramaan sinulle?”
   ”No, todennäköisesti minä vain muuttaisin ne suolakurkuiksi.”
   Jacob tirskahti, mutta vakavoitui sitten. He seisoivat Kotikolon ovella ja näkymä takapihalla oli melko hurja.
   Tainnutettuja susia oli joka puolella ympäri pihamaata. Roxannen helpotukseksi missään ei ollut verta – huispausstadionin hyökkäyksen aikana ihmiset olivat joutuneet uimaan verilammikoissa.
   Harry ja Ginny seisoivat Ronin ja Hermionen kanssa muista hieman erillään. Hermione elehti käsillään näyttäen selittävän kiihkeästi jotakin miehelleen ja parhaille ystävilleen. Sekä Harry, Ginny että Ron näyttivät kuuntelevan keskittyneesti. George , Fred ja Hugo kävelivät heitä kohti pihan laidalta ja heidän perässään olivat Arthur, Bill, Fleur, Charlie ja Percy. Molly tuijotti taivaalla hohkaavaa pimeän piirtoa näyttäen olevan varuillaan. Jasper ja Teddy kiertelivät maassa makaavien susien seassa taikasauvojaan puristaen.
   James, Albus ja Lily seisoivat partnereineen vain vähän matkan päästä Harrysta ja muista ja Roxannen onneksi pikku Potterit näyttivät olevan kaikissa ruumiin voimissaan. James silitti tärisevän Avan käsivarsia ja Shawn oli kietonut kätensä Lilyn harteille.  Amelie halasi Rosea näyttäen vapisevalta ja Roxanne näki Albuksen kietovan kätensä molempien tyttöjen ympärille.
   Kaikki olivat kunnossa.
   Jacob heilautti näkymättömyysviitan pois heidän päältään ja virnisti Roxannelle. ”Pysy täällä. Emme varmaankaan halua kenenkään näkevän meitä yhdessä. Etenkään tuon ärsyttävän punapään.”
   Roxanne vilkaisi Jacobia varoittavasti. ”Lils ei ole ärsyttävä.”
   ”Onpas.”
   Roxanne huokaisi. ”Vain joskus.”
   Jacob hymähti ja sulloi näkymättömyysviitan taskuunsa. Hän vinkkasi silmäänsä Roxannelle lähtiessään harppomaan pihan poikki kohti Harrya, Ginnya, Hermione ja Ronia. Jasperin katse käännähti heti kaksoisveljeensä ja poika lähti kävelemään tätä kohti kasvot synkkinä kuin arvaten jotakin vieläkin ikävämpää tapahtuneen.
   Roxanne nojasi päätään ovenpieleen ja katseli pihan tapahtumia. Hänen vatsaansa kouri kauhu Taikaministeriön mahdollisen valtauksen takia, muttei hän voinut olla tuntematta helpotusta nähdessään kaikki sukulaisensa turvallisesti jaloillaan. Heidän sukunsa oli pysäyttänyt kokonaisen valtavan susilauman, kuinka mahtavaa se oikein oli?
   ”Mitä helkkaria täällä on tapahtunut?” kuului järkyttynyt ääni Roxannen takaa. ”Ja kuka on räjäyttänyt eteisen seinän tuhkaksi?”
   ”Ja miksi portaissa kikattaa kaksi valtavaa sutta?” kysyi toinen ääni.
   ”Sudet hyökkäsivät kimppuumme ja sillä välin wannabe-kuolonsyöjät valloittivat ministeriön”, Roxanne kertoi kääntymättä katsomaan Victoirea ja Dominiquea.
   ”MITÄ?” Victoire kähähti ja syöksähti Roxannen ohitse pihalle. Dominique tuli Roxannen viereen ja nojasi toiseen ovenkarmiin näyttäen melkein kyllästyneeltä.
   ”Ettekö te kuulleet susien ulvontaa?” Roxanne kysäisi epäluuloisesti.
   ”Luulimme Jamien ja Charlien pistäneen shown pystyyn”, Dominique nälväisi. ”No, ei, me sovittelimme Alankomaista tuomiani vaatteita ja koska meillä oli musiikkia – ”
   ”Okei”, Roxanne keskeytti ymmärtäen kaiken sanan vaatteita kohdalla. ”Minä muuten vieläkin odotan tuliaisiani.”
   ”Saat odottaa ihan rauhassa.”
   ”Tylsä.”
   ”Ovatko kuolonsyöjät oikeasti hyökänneet Taikaministeriöön?” Dominique kysyi vaaleita, prinsessamaisen pitkiä kihariaan sukien.
   ”Jep. Neiti aurorikouluttaja on hyvä ja lähtee pelastamaan arvoisan ministeriömme.”
   ”Etkö sinä sitten tule?”
   ”Minäkö? Tarvitaanko siellä joku muuttamaan kuolonsyöjien varpaat parsakaaleiksi?”
   ”Ehkä.”
   Jacob näytti kertoneen valtauksesta Harrylle ja muille. Harry näytti kuolemanvakavalta nostaessaan sauvansa kurkulleen ja puhuessaan sitten kaikille pihalla oleville Pottereille, Weasleyille ja heidän seuralaisilleen. ”Kuolonsyöjät ovat iskeneet Taikaministeriöön. Tämä oli harhautus.”
   Teddy, Victoire ja Jasper kaikkoontuivat saman tien ja Arthur, Molly, Percy, Bill, Charlie ja George kaikkoontuivat aivan heidän jälkeensä. Percyn viimeisillään raskaana oleva nuori vaimo Audrey juoksi pihan halki neljävuotiaan Molly-tytön perässä, joka näytti olevan innostunut valtavista susista. Dominique Roxannen vieressä huokaisi alistuneesti ja katosi sitten hänkin pienen poksahduksen saattelemana ilmaan.
   ”Kaikki, jotka eivät ole valmiita auroreita tai käyvät vielä koulua, jäävät tänne!” Harry huudahti luoden varoittavia katseita lapsiinsa. Ron ja Hermione katsoivat aivan yhtä varoittavasti Rosea ja Hugoa, jotka nyökkäsivät kiltisti. Heidän vanhempansa näyttivät helpottuneilta, tarttuivat toistensa käsiin ja katosivat ilmaan.
   ”Me tulemme mukaan!” James karjaisi Shawnin, Avan, Lilyn ja Albuksen nyökkäillessä vieressä.
   ”James.” Ginny katsoi Jamesia ankarasti.
   James vain virnisti kadotessaan poksahtaen ilmaan. Shawn, Lily, Albus, Amelie ja Ava katosivat heti hänen perässään.
   Harry ja Ginny vilkaisivat toisiaan näyttäen kauhistuneilta ja kaikkoontuivat lastensa perään. Roxannen suusta karkasi tukahtunut voihkaisu. Samassa hän huomasi veljensä marssivan pihan lävitse kohti Jacobia.
   ”FRED!” Roxanne kiljaisi ja syöksähti ulos meinaten kompastua valtavaan suteen, joka röhnötti kukistettuna Molly-mummon kukkapenkin vieressä.
   Jacob oli huomannut Fredin lähestyvän ja oli nostanut molemmat kätensä ilmaan kuin antautuen. Fred karjaisi raivosta ja iski nyrkkinsä suoraan Jacobin kasvoihin niin lujaa, että poika lennähti maahan. Roxanne irvisti – Fred oli aina käyttänyt mieluummin fyysisiä voimiaan tappeluissa kuin taikasauvaansa, se oli kerta kaikkiaan typerää.
   Roxanne syöksähti Jacobin eteen ja kohtasi veljensä raivosta sokeutuneen katseen. ”Fred! Paikka!”
   Fred tönäisi Roxannen kumoon tieltään kuin kärpäsen ja loikkasi Jacobin päälle lyöden tätä joka puolelle mihin vain suinkin osui raivosta äristen. Jacob ei taistellut vastaan ja otti iskut vastaan omituisen hiljaisena, verta purskahti pojan suusta, nenästä – Roxanne ei kestänyt sitä –
   ”FRED!” Roxanne loikkasi veljensä niskaan, mutta Fred ei edes huomannut ja järkyttyneenä Roxanne tajusi veljensä kasvaneen aikuisen miehen mittoihin ja aikuisen miehen voimat tällä myös oli. Tai ehkä raivo antoi hänelle voimaa.
   ”Minä – tapan – sinut – ” Fred ärisi iskien aina vain uudestaan Jacobin lihaa nyrkillään – hänen kätensä olivat märät verestä.
   ”FRED, SENKIN PYLLYMAISTERI SINÄ OLET KUIN TYHMÄ RAIVOSTUNUT SARVIKUONO! LOPETA!” Roxanne kiljui roikkuen edelleen veljensä niskassa epämukavasti. Hugo ja Rose ryntäsivät heidän luokseen ja tarttuivat Fredin käsivarsiin, mutta veli tönäisi kädet raivokkaasti sivuun ja jatkoi Jacobin mukiloimista –
   ”Sinä tapat hänet!” Rose huudahti. ”Lopeta! Fred!”
   ”FRED!”
   ”Hän – ansaitsee – kuolla – ”
   Roxannesta näytti siltä kuin Jacob olisi menettänyt tajuntansa. Roxanne kiljui ja hänen sydäntään kouraisi. Samassa jotakin kummallista tapahtui – hänen sisällään tuntui räjähtävän jokin kuuma ja paniikilta tuntuva ja hänen ihostaan räjähti ulos valkoinen välähdys, joka sokaisi kirkkaudellaan hänet yhdeksi järkyttäväksi hetkeksi.
   Yhtäkkiä oli aivan hiljaista. Roxanne räpytteli silmiään ja tajusi seisovansa yksin hämärällä pihalla. Fred, Jacob, Hugo ja Rose makasivat kaikki maassa ja näyttivät menettäneen tajuntansa.
   Roxanne toljotti näkyä kauhuissaan. ”Minäkö tämän tein?”
   ”Sinä sen teit, kulta”, kuului tuttu ääni ja Roxanne huokaisi.
   ”Äiti, minussa on jotakin pahasti vialla”, hän huoahti ja laskeutui polvilleen. Hän tunnusteli Fredin kaulaa ja henkäisi syvään helpotuksesta tuntiessaan tämän vahvan pulssin.
   Angelina laskeutui hänen tasolleen ja tummat silmät porautuivat Roxannen silmiin Fredin ylitse. ”Sinussa ei ole mitään vialla, kulta. Sinussa on paljon voimaa, sinun on vain opittava hallitsemaan sitä.”
   ”Niin Jasperkin sanoi”, Roxanne mumisi. Hänen päässään humisi. Oli aivan liian hiljaista. Oli aavemaista. Joka puolella oli hirvittäviä, nukkuvia susia ja hän oli polvillaan mummonsa ja pappansa pihamaalla. Kaikki hänen sukulaisensa olivat lähteneet taistelemaan. Hän oli yksin. Hän oli tainnuttanut serkkunsa ja veljensä. Oli niin hiljaista. Puolikas kuu loisti taivaalla ja synkän harmaat pilvet yrittivät peittää sen. Roxannen silmät hakeutuivat Jacobin kasvoihin.
   Angelina katseli häntä hellästi. ”Sinä olet rakastunut häneen.”
   Roxanne huokaisi. ”Minä rakastun aina kaikkiin poikiin.”
   Angelina hymyili. ”Mutta hän on erilainen, eikö olekin?”
   Roxannen katse pyyhki Jacobia ja hänen sydämessään läikähti jokin polttavan lämmin ja lohduttava. Poika oli niin kaunis. Vaikka tämä oli yltä päältä veressä, Roxanne oli varma, ettei ollut nähnyt koskaan ketään niin kaunista.
   ”Kukaan ei ole niin kuin hän”, Roxanne kuiskasi ja hänen äänensä särähti. ”Jos Fred saa ikinä tietää… hän ei anna minulle koskaan anteeksi.”
   Angelina näytti surulliselta. ”Fred on menettänyt paljon, Roxanne.”
   Roxanne huokaisi. ”Olenko minä paha ihminen?”
   ”Et tietenkään ole”, Angelina vastasi kuulostaen melkein tuohtuneelta. ”Sydän haluaa mitä haluaa. Sinun on oltava vahva, Rox. Maailma tulee muuttumaan lähiaikoina ja teidän kaikkien on oltava vahvoja. Rakkaus ei ole koskaan väärin, muista se.”
   Ja äiti katosi kuin savuna ilmaan.
   Roxanne ei ollut koskaan tuntenut oloaan niin yksinäiseksi ja pieneksi.
   Hän konttasi Jacobin luokse. Pojan hengitys takelteli. Roxanne pyyhki verisiä kasvoja hellästi ja painoi huulensa Jacobin verisille huulille pehmeästi. ”Herää, Jake, sinun on lähdettävä täältä.”
   Jacobin suusta kuului karheaa muminaa.
   ”Sinun on mentävä, ennen kuin Fred herää ja jatkaa sinun mukiloimistasi”, Roxanne mumisi takaisin.
   ”Pyllymaisteri”, Jacob murahti.
   Roxanne irvisti. ”Jep, se minun veljeni todella on.”
   ”Sinä olet sitten hullu, nainen.” Jacobin onnistui kuulostaa huvittuneelta tuskansa lävitsekin. ”Minun on mentävä ministeriöön. Jos he huomaavat, etten ole siellä - ”
   Roxannea karmi. ”Ethän sinä voi! Sinä olet loukkaantunut!”
   Rose alkoi liikehtiä. Tytön punaisia kiharoita koristivat kimaltelevat lumihiutaleet.
   Jacob avasi silmänsä ja niiden vihreydestä heijastui taivaalta loistava kuu. Verinen suu kääntyi melkein ivalliseen hymyyn. ”Olen ihan kunnossa.”
   ”Etkä ole – ”
   ”Olen kunnossa, koska sinä olet kunnossa”, Jacob tokaisi ja nosti kätensä hänen kasvoilleen. Poika veti hänen päätään alaspäin ja suuteli häntä. ”Hyvää joulua, Roxanne.”
   Ja heidän huultensa yhä koskettaessa toisiaan Jacob katosi pienen poksahduksen saattelemana.
   Roxanne tuijotti kohtaa, jossa poika oli maannut ja hänen sydämensä tuntui kääntyvän ympäri hänen rinnassaan. Kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä, kun hän konttasi takaisin veljensä luokse ja ryhtyi herättelemään tätä.

*

Lily tajusi sillä hetkellä, kun hän astui Taikaministeriön aulaan Shawnin ja Jamesin välissä, että he olivat myöhässä. He olivat aivan liian myöhässä.
   Joka puolella oli kuolleita. Ne raukat, jotka olivat joutuneet jouluaatoksi töihin, olivat jääneet kuolonsyöjien taikasauvojen uhreiksi. Lilyn sisällä alkoi sykkiä paniikki ja hänen kurkkuaan kuristi kauhusta. Aula oli täynnä kuolleita, kirkkaat valot tekivät kaikesta terävän todellista. Verilammikot kiiltelivät marmorisella lattialla. Yhden kaatuneen miehen jalasta puuttui toinen kenkä ja vaaleat, paljaat varpaat pilkistivät esiin tummasta kuoleman merestä.
   Kultaisella korokkeella makasi Kingsley Kahlesalvan liikkumaton hahmo. Hiljaisessa kuolemassaankin tummasta miehestä hohkasi syvää rauhaa.
   Oli niin hiljaista.
   Ja hiljaisuuden halkaisi ilkeä, kylmä ääni. ”Tervetuloa, Harry Potter ja hänen sukulaisensa.”
   Punasilmäisen, ilkeännäköisen Thomaksen kalpeat kasvot ilmestyivät valoa hohkaten heidän eteensä kuin hologrammikuva. Thomas hymyili vinoa, ivallista hymyä ja punaiset silmät kiiluivat kuin ne olisivat olleet täynnä miehen vuodattamaa verta. ”Tämä on nyt minun valtakuntani, minun ja vaimoni. Olemme ottaneet haltuumme kaikki Taikaministeriön voimat, tiedon ja vallan. Varautukaa maailman muutoksiin, Potterit. Tapaamme pian.” Thomaksen ilkeät kasvot nytkähtivät huvittuneina aivan kuin hän olisi muistanut jotakin. ”Ainiin, olin melkein unohtaa. Hauskaa joulua!”
   Hologrammikuva katosi aivan yhtä hiljaa kuin oli ilmestynytkin. Jäljelle jäi ainoastaan kuoleman hiljaisuus.

*

Jouluaatto oli synkempi kuin kukaan oli osannut odottaa.
   Lily istui Shawnin ja Albuksen välissä olohuoneessa. Fred istui synkän näköisenä, kädet puuskassa nojatuolissa ja Hugo istui lattialla takkatulta katsellen nojaten Fredin tuoliin. Ava nojasi Jamesin jalkoihin kasvot itkun raidoittamina. Roxanne makasi selällään matolla ja pieni Molly-tyttö nukkui tytön mahan päällä levollisesti. Rose tepasteli ympäriinsä liikkuen koko ajan olohuoneen ja keittiön väliä levottomana. Amelie nyyhkytti Albuksen sylissä tämän rintaa vasten ja Albus silitti hiljalleen tyttöystävänsä vaaleita hiuksia.
   Aikuiset – tai no, vanhemmat aikuiset – olivat jääneet selvittämään taikaministeriön sotkua. James, Albus, Fred, Shawn ja Hugo olivat hankkiutuneet eroon susien ruumiista – he olivat vieneet ne läheiseen metsään, kun Roxanne oli saanut raivokohtauksen ja kieltänyt heitä polttamasta susien ruumiita, niin kuin he olivat ensiksi aikoneet tehdä.
Lilyllä ei ollut aavistustakaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä taikaministeriön valtaus tarkalleen ottaen tarkoitti ja miten se muuttaisi velhomaailmaa. Lily olisi halunnut kysyä muilta, mitä kaikki oikein tarkoitti, mutta se tuntui liian uuvuttavalta.
         Hiljaisuus oli painava, eikä ketään huvittanut rikkoa sitä. Pienen Mollyn suusta karkasi raskas huokaus ja Roxanne pörrötti tytön punaisia hiuksia hellästi.
         Molly heräsi ja katseli ympärilleen söpön unisena, hiukset pörrössä ja posket punoittaen. ”Joko saadaan lahjoja?”
Koruttoman joulukuusen alla oli valtava kasa paketteja. Roxanne yritti hymyillä Mollylle. ”Avaa vain kaikki mitkä suinkin saat auki.”
         Mollyn pienet kasvot kirkastuivat ja tyttö ponkaisi seisomaan. Tytön punaiset sukkahousut saivat lyhyet töppöjalat näyttämään hassun suloisilta. Molly meni pakettien luokse ja ryhtyi repimään käärepapereita auki innostuneena. Muut katselivat hiljaisina.
         Roxanne huokaisi, nousi seisomaan ja katosi huoneesta. Kohta tyttö palasi takaisin kantaen valtavaa ruskeaa laatikkoa, vei sen lattialle Mollyn viereen ja ryhtyi nostelemaan sieltä kimaltelevia, pitkiä nauhoja.
         ”Mitä sinä teet?” Fred kysyi melkein inhoavasti nojaten päätään käsiinsä. Pojan rystyset olivat rupisen veriset.
         ”Koristelen joulukuusen”, Roxanne mumisi. ”Se näyttää niin kaljulta.”
         ”Sinä olet kalju”, James mutisi, mutta nousi ylös sohvalta ja käveli tytön luokse. Hän tarttui Roxannen pitelemään hopeiseen, pörröiseen nauhaan ja piteli hetken Roxannen käsistä kiinni. Lily näki ruskeiden nappisilmien porautuvan toisiin melkein samanlaisiin ja kaksikosta huokui voimakas latautuneisuus. Ava liikahti lattialla.
         ”Tehdään siitä kaunis”, James mumisi edelleen hiljaisella äänellä ja ryhtyi kieputtamaan nauhaa kuusen ympärille. Roxanne melkein hymyili ja kumartui jälleen koristelaatikon puoleen. Molly hihkui löytäessään yhdestä paketista laulavan ja liikahtelevan pehmolelukoiran. Takkatulen roihu, käärepapereiden repeytyminen ja koristeiden kahina täyttivät huoneen synkän hiljaisuuden.
         Lily vilkaisi Shawnia. Pojan harmaanvihreät silmät olivat surulliset, mutta tämä hymyili hänelle lempeästi ja sipaisi peukalollaan hänen huuliaan. Lily painoi hetken aikaa päätään pojan vahvaan olkapäähän, nousi sitten sohvalta ja meni Jamesin ja Roxannen luokse auttamaan heitä kuusen koristelussa. Muut vain katselivat heitä hiljaisina paikoiltaan.
         ”Hyvää joulua”, Lily mutisi, kun kuusi lopulta kimalteli erivärisistä koristeista ja sen latvaa koristi valtava kultainen tähti.
         ”Hyvää joulua”, kaikki toistivat hiljaa toisilleen.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 40. osa 11.3.
Kirjoitti: Saphira - 12.03.2014 17:52:18

Ihanaa, jatkoa! ^^

Voi ei, ei Kingsley saa kuolla... :( Eikä kyllä ne muutkaan, mutta Kingsley oli niin hyvä tyyppi.
Ihanaa kun Rose puolustaa Scorpiusta, ah rakkautta <3 Ja Fredin reaktio voisi olla aika mielenkiintoinen, kun se saa kuulla Roxista ja Jacobista.
Ääh, mitä mie nyt kommentoisin... Tämä oli hyvä luku kuten aina ja jonkun kuolonsyöjän näkökulmasta kerrotut tapahtumat voisivat olla jänniä. :D Toivottavasti sait jotain tolkkua tästäkin kommentista :P

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 40. osa 11.3.
Kirjoitti: LaraLura - 12.03.2014 20:00:57

Heippa. :)

Pitkästä aikaa. :) Uusia lukuja ♥♥ :)

Luku 39

Lainaus

saattoi olla auroriosaston ylipäällikko

ylipäällikkö ;)

Lainaus

katseet käännähtivät Jamesiin päin etsivät uteliaina

tuo on turhake ja häiritsee tuolla välissä

Lainaus

Ava nyyhkäisi märän kuuloisesti vasten Jamesin rintaa

laittaisin nuo yhteen, mutta tuo märkä sana häiritsee.. Vaiha se vaikkka surkeaksi tms. :D

Sit ne taas hävis. :D Mut tyksin siun kirjottamistyylistä todella paljon. Ginnyn ja Harryn reaktiot oli hyvät ku Amelie lipsautti Avan ja Jamesin lapsen. :DD Mikseivät kaikki menneet hormiverkon kautta, kun tiedossa oli hyökkäys?? Kukaan ei olisi silloin jäänyt ansaan.

Luku 40

Ja sitten en löytänytkään mitään. :DD Pari kohtaa oli sellasii, et piti lukee toisen kerran jonka jälkee tajusi lukeneensa väärin. :D Tekstisi vie mukanaan. Nauravat sudet. :D

Minnen saa enempää ajatuksiani kirjotettuu tähän, joten jään odottamaan jatkoa. :)
♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 40. osa 11.3.
Kirjoitti: jacoblove - 14.03.2014 13:04:10

LaraLura, voi vitsi sulla on tarkat silmät ;D tää on hyvä ei tarvi betaa kun sinä pysyttelet lukijana ;D kiitos paljon taas kommentistasi kiva että tyksäilet :P

Saphira, inhottavaa ku hahmoja pitää kuolla et tarina menis eteepäin, taidan olla aika julma ;( hmm kuolonsyöjän näkökulmasta voisi olla kyllä aika mielenkiintoista kirjoitella, pistetään korvan taakse ;D kiitos sinullekin paljon kommentistasi! :P


Tätä osaa oli tosi hauska kirjoittaa, kirjoittelin tässä aamun aikana kymmenisen sivua tästä kahdentoista sivun pituisesta pätkästä :) Aurinkoista viikonloppua kaikille! ps. nuo rivivälit ei vain toimi ja niiden yksittäinen läpikäyminen tuntuu monen tunnin koneella istumisen jälkeen aivan liian rankalta...

41. Yllätyksiä
26.12.2023

Harry hämmensi hitaasti kahviaan taikasauvallaan. Maito piirsi kuumaan, mustaan liemeen erilaisia kuvioita. Hitaasti nesteen pinnalle näytti muodostuvan kolkkosilmäinen pääkallo. Harry kurtisti kulmiaan kahville ja siemaisi siitä sitten rikkoen pääkallokuvioisen pinnan.
   Aamu kohosi hiljalleen ikkunan takana.  Sininen taivas kellersi sieltä, mihin nousevan auringon säteet siihen osuivat. Eilen aamulla taivas oli ollut punertava, ihan kuin se olisi ollut tietoinen viattomien ihmisten verenvuodatuksesta.
   Kingsley Kahlesalvan tummat, rauhalliset kasvot välähtivät Harryn mielessä ja hänen kurkkuaan kuristi.
   Hän ei ollut melkein muistanutkaan (vaikkei täysin unohtanutkaan), kuinka vaikeaa ja turhauttavaa oli tuntea itsensä aseettomaksi kylmän pahuuden edessä. Nuorena pahaa vastaan taisteleminen oli ollut niin suuri osa hänen elämäänsä, että se oli tuntunut täysin normaalilta. Olihan hän ollut tottunut ilkeilyyn ja pahuuteen pienestä saakka, nuorempana Vernon-sedän ja myöhemmin Voldemortin ja tämän kuolonsyöjien muodossa. Nyt, kun hän oli saanut elää melkein normaalia elämää yli kahdenkymmenen vuoden ajan perheensä kanssa, pahuuden palaaminen takaisin taikamaailmaan tuntui pilkallisella tavalla kohtalon ilkeilyltä. Eikö hän ollut muka taistellut pahuutta vastaan riittävästi? Eikö hän ollut ansainnut onnea ja rauhaa perheineen? Eikö hän ollut menettänyt jo tarpeeksi?
Ei ilmeisestikään.
Hän oli luullut, että ministeriön lukuisat suojataiat pitäisivät ministeriön salaisuudet ja voimat turvassa ministeriössä, mutta väärässähän hän oli ollut, kuten oli ollut myös väärässä luottaessaan Kotikolon taikaeläinestotaikojen läpipääsemättömyyteen. Tosin myös Charlie ja Hermione olivat luottaneet niihin: Harry ei ymmärtänyt, kuinka Thomaksen sudet olivat päässeet niiden lävitse. Hermionekaan ei ollut keksinyt uskottavaa selitystä asialle.
Harry huokaisi raskaasti ja keittiön ikkuna hänen edessään huuruuntui. Aurinko osui nyt pihan pienen kummun päällä olevaan kultalehtiseen puuhun ja ilma näytti olevan täynnä kultaisia hippusia. Harry hymyili. Hän ja Ginny olivat istuttaneet kultaiset siemenet kummulle päivänä, jolloin heidän talonsa oli valmistunut. He olivat sanoneet puun kuvastavan heidän yhteistä, uutta elämäänsä. Harry muisti, miten Ginnyn ruskeat silmät olivat näyttäneet niin ikään kimaltelevan kultaista onnea, kuinka nainen oli hymyillyt kuin olisi juuri saanut kaiken mitä oli ikinä keksinyt toivoa ja kuinka tämä oli laskenut haikeasti päänsä hänen olkaansa vasten sivellen samalla valtavaa mahaansa, jossa James oli kasvanut.
Harry muisti, kuinka oli ollut tikahtua nauruunsa Jamesin ja Lilyn kiivetessä kultaiseen, siron hentoiseen puuhun ollessaan polvien korkuisia pikku vintiöitä. Ginny oli rynnännyt huutaen sisältä keittiöstä kaulinta uhkaavasti kädessään huitoen. James ja Lily olivat kiljuneet ja lähteneet äitiään karkuun ja Albus oli tullut Harryn luokse kuistille ihmetellen, miksi James ja Lily halusivat aina olla apinoita. Harry ja Albus olivat katselleet naureskellen Ginnyn takaa-ajoa: lopulta Ginny oli saanut hysteerisesti nauravat Jamesin ja Lilyn kiinni ja kaatanut heidät nurmikolle hurjasti heitä kutittaen. Kaikki kolme olivat nauraneet niin, että piha oli raikunut ja Harry ja Albus olivat yhtyneet nauruun.
Se oli yksi onnellisimmista muistoista, joita Harrylla oli, vaikka niitä olikin kertynyt vuosien varrella monen monta muutakin.
Hän ei halunnut sotaa. Ajatus pyöri Harryn mielessä jatkuvasti. Hän ei halunnut palata siihen aikaan, siihen synkkään ja pelottavaan ankeuteen. Hän ei halunnut herätä joka aamu miettien, kuka hänen läheisistään oli saattanut kuolla yön aikana.
Jos oltiin täysin rehellisiä, Harry ei ollut koskaan halunnut päätyä johtoasemaan, jossa nyt oli. Hän ei halunnut olla se, jolta pyydettiin neuvoja ja päätöstentekoa, hädän hetkellä ohjeistusta ja valintoja. Hittolainen, hän pyysi vieläkin Hermionen apua kaikkiin pulmiinsa ja Ronin mielipidettä kaikkiin päätöksiinsä. Ilman Ginnyä hän olisi varmasti kulkenut hikisissä ja rapaisissa viitoissa.
 Hän oli aina saanut apua kaikkeen, josta oli ikinä saanut kiitosta ja kunnioitusta. Voldemortin kukistaminen oli ollut hänen elämäänsä kirjoitettu tämän omien valintojen ja erinäisten sattumien seurauksena ja kuin ihmeen ja onnen kaupalla Harry oli onnistunut tuolloin niin mahdottomalta tuntuvassa, vaarallisessa tehtävässään, joka oli ennustettu hänen kohtalokseen jo ennen hänen syntymäänsä.
Harry ei käsittänyt, miten Thomas oli saattanut saada koottua itselleen niin suuren ja vahvan armeijan ja mistä tämä oli saanut niin valtaisat voimat, että kykeni hallitsemaan eläimiä niin kuin hallitsi. Tuntui melkein naurettavalta ajatukselta, että mies olisi tehnyt kaiken itse: tämä oli varmasti saanut joltakulta apua, joltakulta, joka oli tarpeeksi ilkeä ja voimakas. Mutta keneltä? Taikaministeriöön jättämässään viestissä Thomas oli sanonut valtakunnan kuuluvan nyt itselleen ja vaimolleen…
Harry olisi tahtonut keksiä tavan, jolla sota olisi voitu välttää. Hän olisi halunnut antaa Thomakselle ja tämän vaimolle kaiken, mitä nämä ikinä keksivät pyytää, jotta nämä olisivat lopettaneet verenvuodatuksen. Ilmeisesti Thomas vaimoineen halusi kuitenkin vain yhtä asiaa: puhdistaa maailman jästeistä. Eikä se ollut mikään vaihtoehto, johon Harry voisi myöntyä.
Vaikkei hän ollutkaan halunnut johtoasemaansa, se ei tarkoittanut sitä, ettei hän olisi ottanut hartioilleen kasaantunutta vastuuta vakavasti. Hän tunsi olevansa vastuussa jokaisesta velhosta ja noidasta ja heidän turvallisuudestaan. Siksi hän tunsi myös sodan estämisen olevan vastuullaan, mutta vain vähän oli enää tehtävissä. Ministeriön valta yletti pitkälle ja jos Thomas itse oli kukistanut edellisen taikaministerin, Kahlesalvan, hän oli vienyt tämän taikaministerin valtuudetkin ja kykeni hallitsemaan Taikaministeriön voimavaroja.
Yhden huoneen voimia lukuun ottamatta.
Ehkä se olisi tarpeeksi, Harry mietti kuumeisesti. Ehkä tuossa huoneessa oleva ase pelastaisi taikamaailman uudelta sodalta, jos he pelaisivat pelinsä viisaasti. Huoneessa piili voima, jota suurempaa ei ollut koko maailmassa ja Harry tiesi Thomaksen haluavan päästä huoneeseen, jossa kukaan ei ollut koskaan vielä käynyt. Hermione oli epäillyt Thomaksen vallanneen ministeriön juuri tuon salaperäisyyksien osastolla sijaitsevan huoneen takia enemmän kuin taikaministeriön vallan ja voimien takia.
Huoneeseen pääsemiseen vaadittiin seitsemän sanomatonta, salaperäisyyksien osastolla työskentelevää ministeriöläistä ja Harry oli omakätisesti pitänyt huolen siitä, että nuo henkilöt olivat varmassa turvassa ja piilossa. Ilman heitä Thomaksella ei olisi mitään mahdollisuuksia päästä huoneeseen, lähellekään asetta.
Mutta Thomas voisi vaikuttaa taikamaailmaan muuten miten tahtoi. Mikä oli tämän suunnitelma taikamaailman varalle, Tylypahkan ja Aurorian varalle? Tuhoutuisiko heidän uudelleen rakentamansa taikamaailma nyt, kun he olivat melkein kolmenkymmenen vuoden ajan sitä kunnostaneet? Kaikki heidän työnsä valuisi hukkaan.
Harry ei voinut antaa sen tapahtua. Oli keksittävä jokin keino.
Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi unohtanut jotakin tärkeää, aivan kuin hän ei olisi tajunnut jotakin hyvin merkittävää. Ajatus ei ollut pelkästään häiritsevä ajatus, vaan vahva tunne, tietoisuus siitä, että jokin oli… erilaista. Harry oli tuntenut jo vuosikausia tuon kummallisen, kutkuttavan voimakkaan tunteen vatsanpohjassaan ja nyt tunne oli vain voimistunut entisestään. Häneltä oli jäänyt tajuamatta jotakin hyvin olennaisella tavalla tärkeää… mutta mitä? Kuin vanhasta tottumuksesta hänen kätensä lennähti otsalle ja siveli salamanmuotoista arpea.
”Sinähän olet aikaisin ylhäällä”, totesi Ginny tullessaan hänen luokseen ruskeat silmät unista mömmöä täynnä. Harry nosti kätensä vaimonsa pisamaisille kasvoille ja kiitti jälleen kerran onneaan siitä, että tämä oli kunnossa. Hän onki sormellaan Ginnyn silmäkulmasta unihiekat pois tämän katsellessa häntä surumielisesti. ”Onko kaikki kunnossa?”
”Onko?” Harry kysyi melkein katkerasti. Hän oli epäonnistunut niin monella eri tavalla, hän oli pettänyt niin monta ihmistä. Ja yksi tärkeimmistä seisoi juuri hänen edessään ja katseli häntä loputon ihmetys silmissään palaen.
”Me pysäytämme Thomaksen”, Ginny sanoi lohduttavasti arvaten, mitä Harryn päässä pyöri. ”Emme anna hänen satuttaa enää ketään.”
”Hän on satuttanut jo niin monia”, Harry mutisi. Kingsleyn rauhoittava hymy käväisi jälleen hänen mielessään. Kingsleyn menetys tuntui kuin viimeisen suojelijan menetykseltä, niin lapsellista kuin se ehkä olikin.
”Hän ei pääse lähellekään totuuden huonetta”, Ginny lupasi synkän peräänantamattomalla äänensävyllä. Harry katseli vaimonsa kasvoja. Ginny oli niin rohkea ja tulinen, täynnä taisteluntahtoa ja päättäväisyyttä. Lily oli perinyt äidiltään niin monia luonteenpiirteitä. ”Minä en suostu hyväksymään, että se hyypiö muuttaa Taikaministeriön, Profeetan, Tylypahkan ja Aurorian omiksi pieniksi kuolonsyöjälinnakkeikseen. Meidän on estettävä se.”
”Minä haluan mennä huoneeseen”, Harry puuskahti.
Ginny jähmettyi ja kääntyi katsomaan häntä ällistyneenä. ”Sinä?”
”Minä”, Harry vastasi ja sai kuin saikin puserrettua pienen hymyn kasvoilleen. ”Minä haluan tietää totuuden. Ehkä me voimme saada sodan estettyä.”
Ginny näytti miettivän asiaa. Se oli yksi monista syistä, miksi Harry rakasti Ginnyä: tämä oli loputtamattoman lojaali, eikä tuominnut koskaan, vaan ajatteli asioita kaikilta kannoilta. ”No, on se parempi idea kuin koota wannabe-kuolonsyöjien vastainen armeija järkyttyneistä ja pelokkaista kansalaisista, vaikka koko kansahan nyt tietysti seuraisikin sinua minne ikinä tahtoisit mennäkään. Vähän niin kuin minä seuraisin sinua minne tahansa”, Ginny lisäsi hymyillen pienesti ja katseli hänen kasvojaan tutkivasti.
Harry hymyili takaisin. ”Kysytään, mitä mieltä Ron ja Hermione ovat.”
Ginnyn suupielet nytkähtivät ja Harry arvasi, että vaimoa huvitti hänen ainainen turvautumisensa parhaisiin ystäviinsä. ”Kysytään.”
Harry ojensi kättään ja veti Ginnyn kainaloonsa. Ginny huokaisi, laski päänsä hänen rintaansa vasten ja katseli huurteisen ikkunan lävitse ulos. ”Näyttää siltä, että uudesta vuodesta tulee mielenkiintoinen.”
”Vähän liiankin mielenkiintoinen”, tuumasi Harry synkästi ja nuuski Ginnyn hiuksista uhkuvaa kukkaistuoksua sisäänsä.
”On meillä paljon hyvääkin, mitä odottaa”, Ginny muistutti hellästi. ”Me saamme ensimmäisen lapsenlapsemme.”
Harryn sisällä läikähti lämmin aalto, johon sekoittui rajua ylpeyttä. ”Kuka olisi uskonut Jamesin lisääntyvän meidän lapsistamme ensimmäisenä”, hän sanoi huvittuneisuus äänestään paistaen. Hän ei koskaan unohtaisi Jamesin kasvoja, kun tämän suloinen tyttöystävä oli paljastanut vatsassaan kasvavasta pienestä ihmeestä. Poika oli näyttänyt kerta kaikkiaan kauhistuneelta aivan kuin olisi pelännyt Avan vatsassa kasvavan lumimiehen, haiskun ja ankeuttajan risteytyksen.
”Minä uskoin aina Albuksen olevan ensimmäinen”, Ginny paljasti, irrottautui Harryn kainalosta ja meni keittiön lieden luokse kaataakseen itselleen Harryn aikaisemmin aamulla keittämää kahvia. ”Hän ja Amelie ovat olleet jo niin monta vuotta yhdessä, että kohta olisi jo korkea aika tehdäkin meille lapsenlapsia.”
Harry hymähti. Ajatus siitä, että hänen kaikki lapsensa olivat niin isoja, että heillä oli kumppanit, oli kummallinen. ”Kyllä he vielä ehtivät. Hyvä vain, että nauttivat nuoruudestaan. Melkein jännittää, miten James tästäkin selviää.” Tumma pöllö lähestyi suoraan kohti keittiön ikkunaa ja Harry meni avaamaan hakasen niin, että lintu saattoi lentää suoraan sisälle. Pöllö lehahti Ginnyn eteen pöydälle ja ojensi koipeaan, johon oli sidottu Päivän Profeeta. Ginny ojentui ottamaan pari kolikkoa keittiötason päällä olevasta kulhosta ja sujautti ne pöllön jalassa olevaan pieneen pussukkaan. Pöllö huhuili iloisesti kiitokseksi ja lehahti takaisin vaaleansiniselle taivaalle.
”Jamesista tulee varmasti mahtava isä. Tietysti häntä pelottaa, hän on vielä niin apina, mutta nopeasti hän vauvaansa rakastuu ja eihän siihen muuta vaadita”, Ginny tuumasi jatkaen heidän keskusteluaan aivan kuin pöllö ei olisi ollenkaan keskeyttänyt sitä. ”Olen melkein varma vauvan olevan tyttö.”
Harry hymyili. Ajatus pienestä Jamesin näköisestä tytöstä Jamesin käsivarsilla oli sydäntä sulattava. ”Tai sitten se on poika.” Ajatus pienestä Jamesin näköisestä pojasta, ehkä pienellä luudanvarrella lentelemässä ympäriinsä, oli aivan yhtä sydäntä sulattava.
Ginny irvisti. ”Melkein toivon sen olevan poika, yhtä vintiö niin kuin Jameskin niin, että hän tietää mitä tuskaa on ollut kasvattaa häntä.”
Harry nauroi istuessaan Ginnyn viereen keittiön pöydän ääreen ja ryhtyessään oikomaan Profeetaa auki. Hänen naurunsa kuoli kuitenkin nopeasti hänen huulilleen.
Päivän Profeetan etusivulla komeili valtava kuva tummasta, laihasta naisesta, joka oli kaikessa elegantissa kopeudessaan hyvin kaunis. Korkeat poskipäät ja terävä leuka saivat naisen näyttämään hieman kolkolta ja tummat silmät olivat ilkeällä tavalla päättäväisen näköiset. Naisella oli pitkät, kurittoman kiharat hiukset.
Naisen kuvan yläpuolella komeili valtava teksti. ”Isabella Volrange – uusi Taikaministeri, uusi aika.”
”Isabella Volrange”, Ginny toisti hitaasti, järkyttyneenä. ”Hän näyttää ihan – ”
”Niin näyttää”, Harry mutisi saamatta katsettaan irrotettua Isabella Volrangen kasvoista, jotka muistuttivat häntä elävästi naisesta, jota hän vihasi koko sydämensä pohjasta, mutta joka oli kuollut jo kauan aikaa sitten. ”Ja… Volrange…”
Ginnyn silmät laajenivat entisestään. ”Niin kuin – ”
”Huomenta”, toivotti Lily laahustaessaan pyjamassaan keittiöön. Tytön syvänsiniset silmät pyyhkivät ensin heidän järkyttyneitä kasvojaan ja sitten Profeetaa. ”Joko wannabe-kuolonsyöjät ovat ilmoittaneet suunnitelmistaan taikamaailman varalle?”
Harry selasi lehteä. ”Ei mitään Auroriasta tai Tylypahkasta. Kummallista…”
Lily risti kätensä puuskaan ja mutristi alahuultaan. Harryn mielestä tyttö oli aina näyttänyt Georgelta ja Frediltä tehdessään niin. ”Minä en halua mennä takaisin Tylypahkaan, jos siellä alkaa vehdata kuoliksia ympäriinsä.”
”Kuoliksia?” Ginny toisti silmiään räpytellen.
”Niin, wannabe-kuolonsyöjiä”, Lily puuskahti kuin asian olisi pitänyt olla täysin selvä.
Harryn mieltä pyyhki musta toivottomuuden aalto. Hän ei halunnut tyttärensä joutuvan käymään Tylypahkaa, jossa kuolonsyöjät pitivät hovia. Hän muisti, mitä kuolonsyöjät olivat viimeksi tehneet Tylypahkassa ollessaan valta-asemassa ja se poikkesi kovin paljon siitä, miten McGarmiwa oppilaitaan kasvatti koulussa.
Hänen oli tehtävä jotakin.
”Öööh – mitä ulkona tapahtuu?” Lily kysyi hölmistyneellä äänellä. Harry kohotti katseensa ja huomasi kymmenien pöllöjen lentävän taivaalta kohti heidän ikkunaansa.
Harry ja Ginny vaihtoivat ankeina katseita. ”Ilmeisesti taikakansa on lukenut Päivän Profeetansa”, Ginny puuskahti.
”Ja nyt he haluavat isän pelastavan tilanteen”, Lily arvasi irvistäen melkein anteeksipyytävästi hänelle.
Harry yritti hymyillä tytölle rohkaisevasti kymmenien pöllöjen lehahtaessa ikkunalaudalle odottavasti huhuillen. ”Kuuluu auroreiden ylipäällikön kuvaan.”
”Sinun ei olisi pitänyt kukistaa Voldua”, kuului Jamesin ääni keittiön ovensuusta ja poika laahusti sisään hämmentävän samantyylisesti kuin Lily vain hetkeä aikaisemmin. Ava tuli Jamesin perässä näyttäen kalpealta ja huonovointiselta. ”Nyt he odottavat sinun pelastavan maailman aina, kun joku hyypiö keksii, että on kiva tappaa ja tuhota.”
”Minä yritän pelastaa tilanteen”, Harry lupasi ja toivoi koko sydämestään pystyvänsä täyttämään lupauksensa.

*

Aamupalan jälkeen Lily hiippaili yläkertaan herättämään Shawnia. Poika nukkui Albuksen huoneessa ja astuessaan veljensä huoneeseen Lily hämmentyi siellä tuoksuvasta Albus-hajusta. Luulisi pojasta huokuvan katkun hälvenneen jo, kun tämä oli asunut jo niin monta kuukautta Amelien kanssa rivitaloasunnossaan.
   Huone oli hämärä ja pieniä valonjuovia karkasi verhojen raosta valaisemaan utuisena leijailevia pölyhiukkasia. Shawn kuorsasi mahtavasti röhnöttäen mahallaan ja vällyjen välistä pilkisti pörröinen, tummanruskea hiustupsu. Poika oli kuolannut tyynyynsä suuren läikän. Lilyn suusta karkasi tukahtunut kikatus. Shawn näytti lutuisella tavalla hassulta.
   Lily veti tummansinisen peiton syrjään ja sujahti sen alle. Shawnilla ei ollut päällään muuta kuin kirkkaanvihreät bokserit ja Lilyn vartaloa pitkin kiisi mielihyvän väristyksiä, kun hän painautui pojan lämmintä ja vahvaa vartaloa vasten.
   Shawn ei herännyt, mutta pojan käsi hakeutui kuin automaattisesti hänen ympärilleen ja puristi häntä lähemmäksi. Lilyä nauratti, kun poika maiskutteli suutaan kuulostaen hyvinkin tyytyväiseltä olotilaansa unissaan.
   Veikeästi hymyillen Lily ryhtyi suukottelemaan Shawnin vartaloa, ensin nautiskellen tämän kaulan miehisestä tuoksusta ja sitten leveän rinnan hieman suolaisesta mausta. Shawnin vatsalihakset olivat mahaa kourivalla tavalla muodostuneet ihanan koviksi ja jänteviksi ja Lily antoi kielensä nauttia pojan mausta laskeutuessaan yhä vain alemmaksi pojan vartalolla.
   Shawn liikahti ja kouraisi Lilyä hiuksista. ”Hmm. Tykkään tästä herätyksestä.”
   Lily hymyili jatkaessaan huulillaan tutkimusretkeään. Pian Shawn tarttui häntä kainaloista, nosti hänet yhdellä sulavalla liikkeellä päälleen ja suuteli hänen huuliaan pehmeästi. ”Huomenta.”
   Lily hymyili vasten pojan huulia. ”Huomenta.”
   ”Eihän isäsi ole kotona?”
   ”Ei, hän ja äiti lähtivät Ronin ja Hermionen luokse. Maailmanpelastus juttuja.”
   ”Hyvä.” Shawnin etsivät kädet lähtivät omalle tutkimusretkelleen ja Lilyn vartalo taipui nautinnosta, kun pojan hyväilevät kädet kiusoittelivat häntä. Lily näykkäisi hellästi Shawnin alahuulta vangitessaan tämän vartalonsa vangiksi alleen.
   Kun he myöhemmin menivät keittiöön, he löysivät Rosen ja Hugon istumassa kalpean ja hieman vihertävän Avan ja masentuneelta näyttävän Jamesin kanssa.
   ”Ajoiko kultainen nelikkö teidät tiehenne?” Lily kysyi pirteästi Roselta ja Hugolta, jotka siemailivat kahvejaan alakuloisina.
   ”Joo, heillä on kuulemma aikuisten juttuja keskenään”, Hugo kertoi sinisiä silmiään pyöräyttäen näyttäen kyllästyneeltä. ”Ymmärsin siitä vähästä mitä kuulin, että Harrylla oli jokin idea ja isä ja äiti näyttivät innostuvan siitä. Sitten he huomasivat minut ja käskivät minun lähteä ulos.”
   ”Minäkin jouduin lähtemään, vaikka olen mukamas kotiarestissa”, Rose puuskahti.
   James näytti hieman piristyvän. ”Miksi?”
   Rose vilkaisi Jamesia kulmiensa alta. ”Koska isä kuvittelee, että hänellä on valta pistää minut kotiarestiin, vaikka olen melkein kahdenkymmenen.”
   James näytti kärsivältä. ”Ei, kun miksi hän haluaa pistää sinut kotiarestiin? Sen Malfoyn lieronko takia?”
   ”Scorpius ei ole mikään liero”, Rose tuohtui.
   ”Niin, hän vain piti sinua ja Amelieta kuukauden ajan Azkabanissa, koska on niin kauhean kiva ja mukava”, Hugo tuhahti.
   Rose katsoi veljeään tyynesti. ”Sarkasmi ei sovi sinulle.”
   ”Tyhmyys ei sovi sinulle”, Hugo pisti takaisin omalla rauhallisella tyylillään. ”Luuletko Malfoyn välittävän pätkänkään vertaa sinusta? Etkö muista, kuinka idiootti hän oli sinua kohtaan aina Tylypahkassakin?”
   ”Sitä minä ihmettelen kuinka sinä muistat, kun kerran olit vasta napero meidän ollessamme koulussa.”
   ”Minä olen sinua kaksi vuotta nuorempi”, Hugo muistutti kärsivästi.
   ”Luulisi sen olevan enemmänkin kaksitoista vuotta.”
   ”Hassua, minä olin sanomassa samaa sinulle.”
   ”Tehdään jotakin kivaa!” James huudahti yllättäen kovalla äänellä niin, että kaikki hätkähtivät.
   ”Niin kuin esimerkiksi mitä?” Shawn kysäisi huvittuneena ja laski kätensä Lilyn reidelle siemaistessaan omaa kahviaan.
   James katseli ympärillään olevia odottavasti. ”No, jotakin, niin ettei tarvitse miettiä typerää uutta taikaministeri Isabella Volrangea!”
   ”Mitä?” Shawn hämmentyi ja katsoi Lilyä ihmeissään. Lily ojentautui ottamaan Päivän Profeetan pöydältä ja viskasi sen Shwawnin eteen luettavaksi.
   ”Minulla on huono olo”, Ava puuskahti ja samassa tyttö liikahti kouristuksenomaisesti, vaipui polviensa päälle ja antoi näyttävän ylen keittiön lattialle.
   ”Minun sukkani!” James parkaisi ja ponkaisi seisomaan.
   Hugo työnsi puoliksi syömänsä joulumuffinsin sivuun.
   ”Ava, oletko kunnossa?” Lily kysyi irvistäen. Ava lepäsi polviensa päällä voipuneena.
   ”En usko”, tyttö hönkäisi. James osoitti inhoavasti ensin sukkiaan ja sitten lattiaa taikasauvallaan. Kun keltainen oksennusmönjä oli pesty pois, veli istui takaisin paikalleen ja kietoi kätensä Avan ympärille.
   ”Aamupahoinvointia?”
   ”Jonkunlaista pahoinvointia ainakin”, Ava henkäisi ja vaikeroi mahaansa pidellen. ”Minulla on ihan kamala olo.”
   ”Pitäisiköhän teidän käväistä parantajalla?” Shawn kysäisi katsellen Avaa kulmiensa alta. ”Näytät aika kalpealta, muru.”
   ”Kiitos, mutta eiköhän väri piakkoin palaudu somille kasvoilleni”, James sanoi ivallisesti pojalle.   
   Ava röyhtäisi mahtavasti ja James irvisti vieden nenänsä kauemmaksi Avan kasvoista.
 ”Ei, James, hän on oikeassa”, Ava sanoi. ”Ehkä meidän pitäisi mennä.”   ”Vihertävän keltaisen, ällöttävän mössönkö takia?” James kysyi epäluuloisesti. ”Parantaja varmaankin antaa sinulle vain käskyn levätä ja juoda paljon nesteitä. Minä voin antaa samaisen käskyn, niin säästymme raskaalta reissulta.”
   Ava siristi silmiään pojalle kiukkuisesti ja Lily ei yhtään ihmetellyt miksi, James ei yrittänyt edes esittää olevansa innostunut viemään raskaana olevaa tyttöystäväänsä parantajan tarkastettavaksi. ”James, me olimme menossa muutenkin parantajan luokse. Aivan hyvin voimme tehdä sen tänään.”
   James mutristi huuliaan. ”Minä olisin halunnut tehdä jotakin hauskaa.”
   ”Apina”, Rose mutisi suupielestään ja Lily virnisti tytölle vahingoniloisesti. Shawn pyöritti päätään huvittuneena ja Hugo virnisti itsekseen.
   ”Sinä voit tehdä sitten jotakin hauskaa!” Ava huudahti kiukkuisesti. ”Minä lähden parantajan luokse!”
   Niine hyvineen tyttö nousi tuoliltaan ja marssi ulos keittiöstä. James katsoi hetken tytön perään kuin miettien, olisiko hänen aivan pakko lähteä tämän perään. Sitten veli huokaisi alistuneesti ja nousi hänkin paikaltaan. ”Me sitten ilmeisesti menemme parantajan luokse. Kuinka jännittävää.”
   James laahusti ulos huoneesta kuin olisi ollut menossa mestattavaksi.
   Rose hihitti pariskunnan mentyä. ”Jamesista ei todellakaan ole isäksi.”
   ”Anna hänelle aikaa”, Shawn pyysi naurahtaen haukahtavasti. ”Hän on vain pieni Lohikäärmerakastajan poikanen.”
   ”Mennäänkö pelaamaan huispausta?” Lily kysäisi muilta.
   ”Ei”, Shawn ja Rose tokaisivat yhteen ääneen. Hugo kohautti olkiaan.
   ”Mitä me sitten tehtäisiin?” Lily kysyi hämmentyneenä.
   ”Lähdetäänkö Viistokujalle?” Shawn kysäisi.
   ”Joo, haetaan Rox ja Fred mukaan”, Hugo ehdotti.
   ”Onko se ihan turvallista?” Rose kysyi huultaan purren. ”Nyt, kun ministeriö on kuolonsyöjien vallassa…”
   ”Minä suojelen sinua”, Lily lupasi tytölle. ”Emme me voi lakata elämästä muutamien typerien kuoliksien takia.”

*

”Kenen idea tämä olikaan?” Roxanne kysyi kulmakarvat koholla heidän astuessaan Viistokujalle. Koko katu oli ankean tyhjä ja vain muutamat noidat ja velhot viilettivät sitä pitkin tiiviisti eteensä tuijottaen kuin peläten pahuuden hyökkäävän kimppuunsa tyhjien hedelmäkojujen takaa.
   ”Shawnin”, Lily kanteli ja Roxanne kääntyi mulkaisemaan Shawnia toruvasti.
   ”Täällähän on ihan kuollutta!”
   Shawn räpytteli silmiään viattomasti tytölle. ”Neiti Magia on sitten hyvä ja keksii paremman idean.”   
   ”Mennään käymään Weasleyn Welhowitseissä”, Hugo ehdotti. Fred seisoi pojan vieressä näyttäen tympääntyneeltä.
   ”Ei se ole auki. Isä halailee tuliviskipulloaan kotona”, punapäinen poika puuskahti.
   ”Sitä samaista, josta minä jouduin kiskomaan sinut irti, että sain sinut lähtemään tänne näiden otusten matkaan”, Roxanne lisäsi irvistäen. Fred irvisti takaisin välinpitämättömästi.
   ”Tehän käytännöllisesti katsottuna omistatte paikan, mennään sinne!” Lily innostui. Weasleyn Welhowitseissä oli kaikenlaista mielenkiintoista rojua. Fred, Hugo ja Shwan lähtivät kävelemään Viistokujaa eteenpäin ja Lily, Rose ja Roxanne jäivät kävelemään hieman poikien taakse.
   ”Lily, Shawn on niin lutuinen”, Rose hehkutti.
   Lily hymyili. ”Niin on. Onko Scorpius yhtä lutuinen?” hän lisäsi hieman epäuskoisesti.
   Rosen hymy näytti hieman lannistuvan. ”Scorpius on omalla salaperäisellä tavallaan mielenkiintoinen.”
   ”Vai mielenkiintoinen”, Lily toisti eikä voinut estää ääntään muuttumasta hieman kylmäksi. ”Teillä oli varmasti hyvin mielenkiintoisia keskusteluita keskenänne, kun hän piti sinua ällöttävässä selissään.”
   Rosen kasvot näyttivät tyyniltä. ”Itse asiassa kyllä meillä oli. Vaikka enimmäkseen minä vain kiukuttelin hänelle ja hän naljaili takaisin.”
   ”Romanttista”, Lily mutisi purevasti. Hän ei voinut käsittää, kuinka Rose saattoi olla niin sinisilmäinen, että luotti Scorpiukseen kaiken sen jälkeen, mitä poika oli tälle ja Amelielle tehnyt.
   ”Lils, anna olla”, Roxanne tokaisi.
   Lily vilkaisi ystäväänsä. ”Et voi sanoa Scorpiuksen olevan hyväksi Roselle.”
   Rose näytti kiukkuiselta, Roxanne taas kyllästyneeltä. ”Ehkä Rose tietää itse paremmin kuin sinä, mikä hänelle on parasta.”
   Lily tuhahti. Rose oli niin sokaistunut omista tunteistaan, ettei tajunnut Scorpiuksen käyttäneen tätä kylmästi hyväksi harhauttaakseen Harrya. Hittolainen, Scorpiuksen harhautuksen takia Kingsley oli nyt kuollut ja taikaministerinä oli joku hullu Volrange-naikkonen! Tosin myös murhaaja-Jacobilla oli osuutensa asiaan Lilyn mielestä. Molemmat lierot tiesivät vain pelkkää kurjuutta ja kuolemaa.
   ”Onko sinulla ja Scorpiuksella sitten jotakin vakavaakin?” Lily halusi tietää Roselta.
   Rose kohautti olkiaan. ”En minä tiedä mitä meillä on. Me haluamme molemmat pelastaa jästit.”
   Lilyä nauratti. Hän ei voinut käsittää, miten Rose olikin saattanut hurahtaa Scorpiuksen jästijuttuihin noin palavasti. ”Miltä te haluatte pelastaa jästit?”
   ”Heiltä itseltään ja heidän järjestäytyneiltä valtioiltaan, jotka käyttävät heitä törkeästi hyväkseen omien etujensa saavuttamiseksi”, Rose kertoi asiallisesti. ”Pian jästien maailmassa käynnistyy kolmas maailmansota, jos kukaan ei pistä valtiovallalle vastaan. Ja se tarkoittaisi suurta tuhoa niin jästien maailmassa kuin meidänkin maailmassamme.”
   Lily yritti vilkaista Roxannea huvittuneena, mutta tyttö katseli vaaleansinisen taivaan ja Irvetan pankin välistä rajakohtaa näyttäen mietteliäältä. ”Rose, sinä taidat ottaa vähän liian kiihkeästi tämän jästijutun.”
   Rose huokaisi melkein alistuneesti. ”Kukaan ei usko minua, enkä minä mahda sille mitään. Tulette kyllä huomamaan, että me olimme oikeassa. Ja sitten on jo liian myöhäistä.”
   ”Mitä mieltä sinä olet tästä?” Lily tivasi Roxannelta, joka vilkaisi häntä kulmiensa alta.
   ”Olen sitä mieltä, että ihminen on viisas ainoastaan silloin, kun tietää, ettei tiedä mitään”, Roxanne sanoi epäluonteenomaisen vakavalla äänellä.
   Lily toljotti tyttöä. ”Mitä tuo nyt sitten tarkoittaa?”
   ”Rox tarkoittaa sitä, ettei kukaan ihminen voi tietää totuutta”, Rose selitti. ”Ja siinähän se maailman salaperäisyys piileekin. Me emme ehkä koskaan saa tietää, mikä on aito totuus.”
   Lilyä ärsytti, että Rose ymmärsi Roxannea paremmin kuin hän itse ja hänen huulensa painuivat mutruun kuin itsestään. Roxanne näytti pistävän sen merkille ja tökkäsi häntä kylkeen nauraen. ”Älä murjota, Lillero!”
   Roxannen nauru sai Lilyn piristymään. ”Okei.”
   ”Rox, etkö sinä vieläkään kerro salaisen rakastajasi henkilöllisyyttä?” Rose kysyi melkein valittavalla äänellä. ”Minä ja Amelie yritimme tuntikausia arvailla, kuka se voisi olla, mutta emme päässeet mihinkään uskottavaan lopputulokseen. Albus kyllästyi meihin totaalisesti.”
   Lilyn silmät melkein söivät Roxannen kasvoja. Vain pieni vihje ja hän ehkä keksisi, kuka ihme oli voinut saada Roxannen niin syvälle pauloihinsa. Roxannen kasvot pysyivät ilmeettöminä, mutta tämän ruskeat silmät välähtivät ja Lily tajusi työn oikeasti välittävän salaperäisestä pojastaan… mutta kuka hitto poika oikein mahtoi olla?
   ”Miksi sinä et suostu kertomaan?” Lily kysyi samanlaisella äänensävyllä kuin Rose, melkein anovan tiedonhaluisella. ”Minä haluan tietää!”
   ”Et halua”, Roxanne puuskahti.
   ”No, totta kai haluan!”
   ”No, halua ihan rauhassa sitten!” Roxanne otti muutaman hassun laukka-askeleen ja jätti Lilyn ja Rosen jälkeensä. Tyttö pompahteli Shawnin, Fredin ja Hugon luokse, jotka olivat pysähtyneet Weasleyn Welhowitsien eteen.
   ”Murtaudummeko me oikeasti sisään?” Rose kysyi epäuskoisesti.
   ”Miksi ei?” Fred kysyi tympeästi.
   ”Siitä tulee hauskaa!” Roxanne huudahti.
   ”Kunhan emme jää kiinni”, Hugo mutisi.
   ”Eiköhän aikuisilla ole tärkeämpääkin mietittävää”, Rose huomautti.
   Shawn katseli Lilyä. ”Mikä sinulla on?”
   Lily pyöräytti silmiään Roxannen suuntaan merkitsevästi. Shawnin kulmakarvat ponnahtivat ylös ymmärtämisen merkiksi. ”Eikö Rox vieläkään paljasta epäsiveellisiä salaisuuksiaan sinulle?” poika sihahti hänen korvaansa kietoessaan kätensä hänen ympärilleen lohduttavasti.
   Lily pudisti päätään surullisesti ja Shawn halasi häntä osaaottavasti. ”Kyllä hän vielä avautuu sinulle, ihan varmasti.”
   Lily tuijotti synkkänä Roxannea, joka nauroi iloisesti Rosen avatessa Weasleyn Welhowitsin puodin oven taikasauvallaan. ”Miksi minusta tuntuu, että kaikista viimeisin asia mitä hän haluaa on minulle avautuminen.”
   Shawn oli ilmeestä päätellen sanomassa jotakin lohduttavaa, mutta jähmettyi siinä samassa ja tuijotti jonnekin kauas Lilyn taakse. Lily käännähti ympäri valmiina näkemään kymmenpäisen kuolislauman, mutta tajusikin sitten Shawnin tuijottavan kahta toisiaan käsistä pitelevää tyttöä.
   Toinen tytöistä oli kulmikaskasvoinen, mustahiuksinen ja melkein poikamaisella tavalla jäntevä, kun taas toinen tytöistä oli vaaleahiuksinen ja seksikkäällä tavalla uhkea.
   ”Mitä hittoa Aqualine tekee magia-Meganin kanssa?” Lily älähti kovaan ääneen. Roxanne, joka oli mennyt Rosen, Hugon ja Fredin perässä sisälle Georgen kauppaan, loikki takaisin ulos silmät selällään.
   ”Mitä?” Roxannen katse kohdistui tyttöihin, jotka kävelivät Viistokujalla heitä päin toisiinsa hyvin keskittyneinä. Siinä heidän silmiensä edessä Aqualine tarttui Meganin kasvoihin ja suuteli tätä suoraan suulle.
   Lily ja Shawn katsoivat toisiaan ällistyneinä. Roxanne näytti kerta kaikkiaan ilahtuneelta. ”Vau, lisää lesbiaanirakkautta! Mahtavaa!”
   ”Miksi minulla on tunne, ettei tästä hyvää seuraa”, Shawn mutisi. Roxanne vilkaisi poikaa melkein kiukkuisesti.
   ”Sinä sovit Lillerolle mainiosti. Teidän maailmannäkemyksenne on suorastaan tuskallisen tylsä! Te näette kaikessa jännittävässä vain vaaran!”
   Lily irvisti tytölle. ”Ja sinä näet kaikessa vaarallisessa vain jännityksen.”
   ”Minä olen sitten mahtava”, Roxanne huokaisi onnellisena ja vilkaisi sitten vielä suutelevia Aqualinea ja Megania. ”Ja minusta tuo on ihan huippujuttu.”
   Lilykin vilkaisi suutelevia tyttöjä. ”Jotakin tästä vielä seuraa, sano minun sanoneen.”

*
Jamesin sydän takoi kiusallisen kovaa hänen rintaansa vasten. Huone, jossa hän ja Ava olivat, oli epänormaalin valkoinen ja avara.
   Ava makasi huoneen keskellä jonkinlaisella kovalla sängyllä valkoisessa sairaala-asussa, jonka kerroksen aulanoita oli tämän käsiin hellästi tyrkännyt. Ava piteli mahaansa molemmin käsin kuin olisi pelännyt sen tipahtavan ja vaikeroi huonovointisena. James silitti tytön hiuksia ja tunsi lievää huonoa omaatuntoa siitä, että toivoi olevansa melkein missä tahansa muualla, vaikkapa taistelussa wannabe-kuolonsyöjiä vastaan.
   He odottivat hiljaisina kätilöparantajan – mikä pelottava ammattinimike – saapumista.
   ”Minä kuulen sinun hikoilusi”, Ava mutisi tukahtuneesti ja tarttui hänen käteensä. ”Yyh, ja tunnen myös.”
   ”Minua pelottaa”, James puuskahti. ”Ei, ei, se ei riitä. Minä olen kauhuissani. Kerta kaikkiaan. Missä se nainen oikein viipyy?”
   ”Rauhoitu”, Ava kehotti tyynnyttelevästi. ”Ajattele iloisia asioita. Tämä on vain lyhyt pieni parantajan tarkastus.”
   ”Vain iloisia asioita”, James mutisi ja puristi silmiään kiinni toivoen käsiensä tärinän hellittävän. ”Oliiveja, hilloa, lättyjä. Oliiveja, hilloa ja lättyjä.”
   Ava yökkäsi. ”Yök! Minkälaisen apinan kanssa minä olen oikein ryhtynyt seurustelemaan? Minua oksettaa muutenkin! Oliiveja, hilloa ja lettuja?”
   James niiskahti arvokkuutta tavoitellen, vaikka uskoikin menettäneensä arvokkuutensa kauan aikaa sitten hetkenä, jolloin metsinkäinen oli puraissut palasen hänen korvastaan. Hän säästyi vastaamisen vaivalta, kun oveen koputettiin ja kätilöparantaja astui sisälle valkoiseen takkiin pukeutuneena. Takin rinnuksissa oli kyltti, jossa luki: ”Kätilöparantaja Haikara.”
   Jamesin kauhuksi kätilöparantajalla oli harmaat hiukset ja aivan yhtä harmaa, valtava parta. Kätilöparantaja oli mies.
   ”Hyvää päivää”, parantaja Haikara toivotti äänellä, jota joku vähemmän järkyttynyt olisi voinut kuvailla rauhoittavaksi. ”Minä olen teidän kätilöparantajanne, parantaja Haikara”, mies kertoi ja tutkiskeli käsissään olevia papereita. ”Ja te olette Ava Lopez ja James Potter – Potter? Oletteko te sukua Harry Potterille?”
   James heilautti kättään kuivasti. ”Ylpeä esikoinen täällä näin.”
   Haikaramies näytti olevan hyvillään ja hieroi käsiään yhteen. Jamesia ällötti.
   ”Ja täällä ilmeisesti lepäilee teidän ensimmäinen vauvanne?” Haikara oli laskenut paperinsa käsistään ja piteli nyt molempia käsiään Avan varsan päällä. James tajusi tytön mahan hieman pullistuneen ja tunsi sisällään huonon olon pyyhkäisyn ja toivoi, ettei oksentaisi.
   ”Toivon mukaan myös viimeinen”, James sanoi synkästi. Ava vilkaisi häntä varoittavasti.
   Haikara istahti pienelle satulamaiselle tuolille, jossa oli pyörät. James ei voinut olla tuijottamatta miehen partaa. Ava puristi tiukasti hänen kättään.
   ”Minä vähän vilkaisen, missä mennään”, Haikara sanoi ja katseli Avan polvien ylitse tytön kasvoja rauhoittavasti. Haikara kumartui ottamaan jostakin kaksi kumihansikasta. James tuijotti hanskoja mitään ymmärtämättä ja hänen suustaan karkasi kauhistunut korahdus, kun Haikara hanskat suuriin käsiinsä puettuaan pyöri tuolillaan aivan Avan jalkojen eteen ja nosti tytön sairaalakaapua.
   ”Mitä sinä teet?” James älähti niin kovalla äänellä, että Ava hätkähti.
   ”James!” Ava murahti varoittavasti, mutta James ei välittänyt tytöstä ja katsoi parantaja Haikaraa ankarasti.
   ”Se on minun tyttöystäväni haaraväli, johon tirkistelet siellä!” James huudahti.
   Ava sulki silmänsä ja päästi syvää kärsimystä huokuvan äänen. Parantaja Haikara tuijotti Jamesia pöllämystyneenä. ”Minun on tutkittava, että täällä alhaalla on kaikki kunnossa.”
   ”Sormillasiko?” James sihahti silmiään siristellen ja hihassaan lepäävää taikasauvaa hipelöiden.
   Haikara katsoi häntä rauhoittavasti. ”Tämä on ihan vain rutiinitutkimus. Jos haluat, voit tulla katsomaan.”
   Ava puhalsi ilmaa ulos suustaan närkästyneenä. James irvisti. ”Kiitos, mutta taidan pysytellä täällä näin.”
   Haikara nyökkäsi ja nosti jälleen Avan kaavun helmaa. ”Kuinka haluatte.” Ja Haikara partoineen katosi Avan helman alle.
   Ava katsoi Jamesia melkein toruvasti. ”Jos meidän vauvamme ei tule ulos näyttäen apinalta, voi olla etten usko silmäni. Sillä on nimittäin apinamaisin isä, mitä kenelläkään voi olla.”
   James huokaisi. ”Se on kyllä ihan totta.”
   ”Täällä on kaikki kunnossa”, ilmoitti Haikara ilmestyen helman alta jälleen heidän näkyvilleen. Haikara veti taikasauvan taskustaan ja kuljetti sitä Avan vatsan päällä. ”Oletteko valmiita näkemään vauvanne?”
   Ava henkäisi syvään ja Jamesin  vatsassa muljahti. Ava puristi hänen kättään entistäkin tiukemmin kuin varmistaakseen, ettei hän loikkaisi pienestä ikkunasta karkuun. ”Olemme me.”
   Haikara mutisi jonkin loitsun ja samassa mustavalkoinen hologrammikuva kohosi Avan polvien eteen. Kuului tasaista, hiljaista tykytystä.
   Hologrammikuva näytti Jamesista pelkältä sekasotkulta. Haikara osoitti pientä palleroa sekamelskan keskellä. ”Ja tuossa on teidän vauvanne.”
    Ava henkäisi syvään. James siristi silmiään. ”Tuohan näyttää ihan perunalta.”
   Ava nauroi vapautuneesti. ”Kuuntele, James!”
   James kuunteli. Tasainen, hiljainen tykytys kuului nyt voimakkaammin ja yhdessä järkytyksensekaisessa hetkessä James tajusi tykytyksen olevan minihirviön sydämen syke, joka sykki hitaasti, tasaisesti ja varmasti Avan sisällä.
   Jokin kutsumaton, voimakas tunne puristi Jamesin sydäntä ja salpasi hänen hengityksensä. Peruna harmaanvalkoisen sekamelskan keskellä näytti yhtäkkiä paljon kauniimmalta.
   ”Kaikki on kunnossa. Sikiö vaikuttaisi olevan terve ja vahvasydäminen”, kertoi parantaja Haikara hymyillen. ”Haluatteko tietää sen sukupuolen?”
   Jamesin sydäntä kouraisi taas ja hän katsoi Avan kinuskisiin silmiin. Hän tajusi niissä olevan liikutuksen kyyneleitä.
   ”Haluatko sinä tietää?” James kysyi tytöltä ja sipaisi tämän poskea sormellaan. Ava oli aina niin lutuisen näköinen itkiessään.
   Avan huulet vapisivat ja James kumartui painamaan huulensa niille kevyesti. ”Oletan tuon tarkoittavan kyllä.”
   Ava sai itkuiselta vapinaltaan tuskin nyökättyä. James katsoi Haikaraa nyökäten hänkin. ”Anna palaa.”
   ”Se on poika”, kertoi Haikara ja Jamesin sisällä tuntui räjähtävän lukuisien tunteiden sekamelska, joista jokainen oli niin voimakas, ettei niiden muodosta meinannut saada selvää.
   Poika.
   Ava purskahti itkuun. ”James, me saamme pojan!”
   Jostakin syystä sanat eivät saaneet Jamesia paniikin valtaan niin kuin minihirviön mainitseminen pelkässä sivulauseessa oli aikaisemmin saanut. Hän kehysti Avan kasvot käsillään ja suuteli tyttöä äskeistä lujemmin. Hän nojasi päätään tytön otsaan ja hymyili tälle hänen sydämensä tehdessä rinnan alla ennennäkemättömiä kuperkeikkoja.
   ”Me saamme pojan.”
   
   

   
   
   
   
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 41. osa 14.3.
Kirjoitti: LaraLura - 14.03.2014 14:00:07

Heips. :)

Oli kiva yllätys huomata tämän jatkuneen! :)
Tää oli ihana jatko! Mie todellakin tykkäsin..
Luulen, ettei Rox ihan äkkiä tule paljastamaan kenen kanssa hiippaloi. Nauroin, kun Lilyn ja Hugon huispaussuunnitelmat eivät onnistuneetkaan ja arvaan kyllä miksi. Lily ja Shawn ovat nii söpöjä.. Tykkään myös Avasta ja Jamesista. :) Etenkin rupesin virnuilemaan typerästi tuolle Jamesin innostukselle, kuullessaan pojastaan. :) Tosi suloinen lopetus.

Nyt lisää jatkoo! :)

♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 41. osa 14.3.
Kirjoitti: Saphira - 14.03.2014 18:35:05

Oli kivaa lukea Harryn näkökulmasta. Mutta tuo Isabella Volrange jäi mietityttämään. Onko hän sukua Bellatrixille? Ja mitä nimi Volrange tarkoittaa? Sillä tuossa yhdessä kohdassa Ginny tai Harry oli sanomassa mitä se tarkoittaa. Vai käsitinkö väärin? :D

Voi James :D Ihanaa, kun se alkaa vähän lämpenemään lapselleen. Ja jännää nähdä, mitä ongelmia Aqua ja Megan aiheuttaa.

Ja yhdessä kohtaa kun oli, että metsinkäinen oli puraissut Jamesia, niin tarkoititko menninkäistä etkä metsinkäistä? Metsinkäiset oli niitä Irlannista tulleita otuksia, jotka heitti kultaa. Menninkäiset niitä puutarhojen otuksia. :P

Muistanko ihan väärin vai mainitsiko Dumbledore, että siinä huoneessa oleva voima olisi rakkaus? Jotenkin semmonen mielikuva ja en oo lukenu kirjoja pitkään aikaan, niin en muista kovin hyvin.

Ja siis tämä Diaz on Tylypahkan rehtori? Kun tuossa luvussa puhuttiin McGarmiwan oppilaista niin tuli vaan mieleen. :D

Mutta eipä muuta tällä kertaa, toivottavasti jatkat pian!! :)
Hyvää viikonloppua!
~ Saphira

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 41. osa 14.3.
Kirjoitti: Medianoche - 19.03.2014 18:32:38

Pidän tästä ficistä! Juoni kuulostaa kivalta, se on mukaansa tempaava. Olet onnistunut minusta hyvin nostamaan hahmojen luonteet ja piirteet pinnalle. Ne ovat kiinnostavia eivätkä tee kaikkea aina odotetulla tavalla. Jatka pian, odotan sitä innolla!  :D

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 41. osa 14.3.
Kirjoitti: jacoblove - 21.03.2014 09:40:55

Medianoche, jee uusi lukija, kivaa että tykkäilet! :) kiitos paljon kommentistasi!

Saphira, Isabella Volrangesta kuullaan vielä ja selvinnee tuo hänen sukunimensä siinä samalla sitten... tarkoitin menninkäisen purreen Jamieta, vaikka näköjään metsinkäisiä tullu kirjoitettua en tainnut muistaa kumpi oli kumpi :D Anastasia Diaz on Tylypahkan rehtori, mutta ehkä oppilaat ovat myös vähän McGarmiwan oppilaita ;D kiitos paljon tarkkanäköisestä kommentistasi sitä oli kiva lukea! Hyvää viikonloppua sinullekin :)

LaraLura, hei mitä, onnistuinko kirjoittamaan luvun mistä et löytänyt virheitä ;D itse kyllä huomasin siellä ainakin yhden, "kätilö laski kätensä Avan varsan päälle" hahha hajosin ja puoliksi odotin sun huomanneen sen :D mäkin luulen ettei Rox ihan heti paljasta salarakastaan ainakaan tarkoituksella... :D kiva että tykkäilet vieläkin, kiitos paljon kommentistasi! :P


Huuuuh.. tämä oli ihan kiva luku kirjoittaa, vaikkakin taas tällainen tarinaa eteenpäin pukkaileva väliluku onkin... seuraava luku tulee olemaan tosi vaikea kirjoittaa ja siinä varmaan hetkinen menee että saan sen kokoon rutistettua, sellaiset juonikuviot tuolla päässä pörrää... saas nähä mitä tästäkin tulee :D Kommentit inspiroivat tosi paljon ja niistä saa paljon kirjoituspuhtia vink vink ;D


42. Kohti valoa
29.12.2023

Lily järkyttyi muutamaa päivää ennen uuden vuoden aattoa palatessaan Tulisalamallaan kotiin. Heidän pihaansa reunustavaa valkoista aitaa vasten oli kokoontunut valtaisa joukko ihmisiä, jotka näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat osoittaneet mieltään. Joukkio koostui pääosin talviviittoihin pukeutuneista naisista, mutta seassa oli muutamia jykeviä, matalalla äänellä uhkauksia huutelevia miehiäkin.
   Lily liiteli joukkion ylle. Päivä oli kirkas ja aurinkoinen ja naiset hänen alapuolellaan siristelivät silmiään kohottaessaan katseensa taivaalle.
   ”Mitä te oikein haluatte?” Lily tivasi joukkiolta.
   ”Harry Potterin! Me haluamme Harry Potterin!” yksi pyylevimmistä naisista huudahti.
   Lily irvisti ja vaihtoi käsiensä asentoa hieman mukavammaksi Tulisalaman siloisella varrella. ”Ikävä tuottaa pettymys, mutta hän taitaa olla onnellisesti naimisissa.”
   ”Me haluamme vastauksia!”
”Emme uskalla päästää lapsiemme Tylypahkaan ennen kuin tiedämme heidän olevan turvassa!”
   Lilyä harmitti, hän kyllä ymmärsi naisten huolen, mutta hitsi, pitikö sitä tulla heidän kotinsa hujakoille asiasta huutelemaan? Eivät noita-akat voineet vain ilmestyä heidän talolleen ja vaatia Harrylta vastauksia ja pelastusta. ”Harry Potter ei tiedä Tylypahkan kohtalosta sen enempää kuin tekään!” Lily huudahti. Hän ei tiennyt, pitikö hänen sanomansa täysin paikkaansa, mutta päätti ottaa riskin. ”Menkää kotiinne! Päästäkää lapsenne Tylypahkaan, onhan siellä Minerva McGarmiwa ja karskeinkin kuolis pelkäisi häntä!”
   Naiset eivät liikahtaneetkaan. ”Me haluamme Harry Potterilta vastauksia!”
   Lily sulki silmänsä kärsivästi. ”Harry Potter ei edes ole kotona tällä hetkellä!”
   ”Me haluamme Harry Potterin!”
   ”Voihan Grindewaldin ruskeamömmöiset pöksyt”, Lily jupisi ja käänsi Tulisalamansa kotia kohti. Suojataiat pitäisivät naikkoset kyllä omalla puolellaan aitaa ja jos rouvat halusivat odotella Harry Potterin saapumista, siinähän odottelivat sitten. Isä ja äiti olivat menneet Ronin ja Hermionen kanssa jonnekin – Lily oli päätellyt salaperäisistä, ilmeettömyyteen pyrkivistä ilmeistä, että isä ja äiti suunnittelivat jotakin taikamaailman pelastukseen liittyvää.
   Lily laskeutui kuistille. Keittiö ikkunan takana näytti olevan tyhjillään, vaikka Shawn, James ja Ava olivat jääneet sinne norkoilemaan Lilyn lähdettyä lentelemään. Heti sisälle astuttuaan Lily kuuli olohuoneesta Shawnin vahingoniloista hurraahuutoa, Jamesin kiroilua ja Avan naurua.
   Olohuoneesta Lily löysi sohvalla makoilevat Shawnin ja Avan, jotka katselivat lattialla käytävää velhoshakkipeliä. James makasi mahallaan ruskealla matolla ja veljeä vastapäätä makasi tismalleen samassa asennossa Roxanne, jonka tummat silmät olivat haukkamaisen keskittyneet peliin.
   Lily ei tiennyt, miksi Roxanne oli heille yhtäkkiä ilmestynyt, muttei vaivautunut kysymään kun meneillään oli jotakin niin paljon tärkeämpää. ”Voitatko sinä?” hän tivasi parhaalta ystävältään ja meni istumaan tämän viereen lattialle hipaisten samalla hänelle hymyilevän Shawnin käsivartta.
   Roxanne tuskin vilkaisi häntä. ”Jamie on yllättävän tasavertainen pelikumppani.”
   ”James yrittää huijata koko ajan”, Ava kertoi kuulostaen huvittuneelta.
   ”Hän pelkää häviävänsä tytölle”, Lily arvasi. Shawn nauroi ja alkoi hieroa hänen hartioitaan. Lily huokaisi nautinnollisesti. James vilkaisi heitä kärsivästi.
   ”Yök. Minä söin juuri lasagnea, en haluaisi oksentaa sitä ulos.”
   Lily näytti kieltään pojalle. ”Älä sitten oksenna.”
   ”Hah, hah”, James sanoi laiskasti. ”Olet niin nokkela, Lillero.”
   ”Enkös vain.”
   ”Olevinasi”, Roxanne pisti väliin virnistäen. Lily tökkäsi varpaansa tytön kylkeen. ”Ai ai! Älä viitsi! Huomioni herpaantuu! Elämääkin tärkeämpi ottelu, haloo!”
   ”Keskity”, Shawn kannusti. ”Päihitä Lohikäärmerakastaja ja olet meidän kaikkien sankari.”
   ”Yritän”, Roxanne lupasi vakavasti.
   Lily katseli parasta ystäväänsä. Hän olisi voinut vaikka vannoa, ettei Roxanne ollut nukkunut silmällistäkään viime yönä, tytön silmät olivat utuisen väsyneet ja ruskeiden nappisilmien alla oli tummat pussit. Mikähän Roxannen mieltä painoi? Oliko tälle ja tämän rakastajalle tullut ryppyjä salaiseen rakkauteen?
   Lily huokaisi. Oli asia miten tahansa, Roxanne tuskin hänelle uskoutuisi. Lily ei tiennyt, milloin tai miksi heidän koko elämänpituinen ystävyytensä oli oikein päässyt rakoilemaan. Roxanne oli vain yhtäkkiä lopettanut hänelle puhumisen, vaikka mielestään Lily oli aina ollut ystävänsä tukena ja luottamuksen arvoinen.
   ”HEI!” James karjahti yhtäkkiä kovalla äänellä. ”SINÄ HUIJASIT!”
   ”Miten niin?” Roxanne tuohtui ja kohensi asentoaan. ”Enhän! Sinä se siinä olet yrittänyt koko ajan tyrkkiä torniasi pikkurillilläsi!”
   ”Ei! Sinun ratsusi siirtyi äsken vaivihkaa, tuo tuossa!” James osoitti aivan yhtä tuohtuneena Roxannen ratsua. ”Minä näin!”
   ”En minä vaan mitään nähnyt”, Shawn huomautti.
   ”Enkä minä”, Ava ja Lily sanoivat yhteen ääneen ja vilkaisivat toisiaan virnistäen.
   James oli noussut istumaan ja melkein pomppi paikallaan. ”Se aivan varmasti liikkui!” James käänsi hätääntyneen katseensa Roxanneen toruvasti. ”Sinä huijasit voodoollasi!”
   ”Enpäs huijannut!” Roxanne kohotti leukaansa uhmakkaasti.
   ”Ja kehtaat huijata vielä lisää! Häpeä!”
   ”Häpeä itse, sinä se täällä huijaat!”
   ”Lapset, lapset”, Ava sanoi rauhoittavasti, kohensi asentoaan ja työnsi päänsä shakkilaudan ylle. ”Eipäs tapella. James, minkä ratsun sinä näit liikkuvan?”
   Roxanne virnisti Avan hiusten lomitse Jamesille. ”Tyttösestäsi tulee vielä loistelias äiti ja teidän pojankoltiaisestanne ehkä jopa normaali lapsi, kun hänellä on Ava pitämässä jöötä.”
   Ava tuhahti. ”Meidän pojastamme tulee ihan yhtä järkyttävä riiviö kuin Jamesistakin.”
   James näytti ilmeettömältä ja osoitti valkoista ratsua. ”Rox siirsi tuota tuossa noin.”
   Ava ja Roxanne vilkaisivat toisiaan paljon puhuvasti ja Lily ja Shawn virnistivät toisilleen. Ava siirsi Roxannen tornia taaksepäin. ”No niin, jatkakaa sitten.”
   Roxanne risti kätensä puuskaan. ”Ihan epäreilua! Jamie, olet pieni kana!”
   James irvisti vahingoniloisesti. ”Ihastuttava tyttöystäväni on puhunut. Älä valita ja jatka peliä, magia-akka.”
   Roxanne siristi silmiään. ”Minä vielä magia-akat sinulle näytän, Lohikäärmeiden rakastelija.”
   ”Magiasta puheen ollen”, Shawn sanoi yllättäen. ”Ava, kertoiko James sinulle entisestä lesbiaanikumppanistasi ja iso tissisestä magia-Meganista?”
   ”Ai mitä?” Ava kuulosti hölmistyneestä. James irvisti.
   ”En tainnut muistaa ottaa puheeksi.”
   ”Mitä sinä nyt olet jättänyt minulle kertomatta?” Ava kysyi alistuneen kuuloisena ja katseli Jamesia melkein kyllästyneesti.
   ”Minä, Lily ja Shawn näimme Aqualinen Viistokujalla”, Roxanne kertoi tytölle.
   ”Joo, hän imutteli magia-Meganin kitarisoja varmaan kymmenen minuuttia keskellä katua”, Lily jatkoi.
   James näytti unohtaneen shakkipelin hetkeksi ja katseli Avaa. Lilystä tyttö näytti yhtäkkiä melkein sairaalta. Ava nieleskeli, oli kalpea ja tytön sirot kasvot olivat ilmeettömän vakavat.
   ”Minun täytyy mennä hetkeksi ulos”, Ava huoahti ja oli jo siinä samassa rynnännyt ulos olohuoneesta. Roxanne vislasi korkealta ja virnisti Jamesille, joka katseli Avan perään ilmeettömästi.
   ”Jatka, pöllö”, James töksäytti Roxannelle ja kääntyi tyynesti takaisin peliin päin.
   Lily kohotteli kulmakarvojaan isoveljelleen. ”Miksi sinä et kertonut Avalle Aqualinesta? Eikös Shawn kertonut sinulle jo monta päivää sitten näkemästämme?”
   ”Eipä tullut mieleen”, James tokaisi. ”Aqualine ei ole minusta erityisen miellyttävä puheenaihe. Ehkäpä juuri siksi, että Ava reagoi häneen tuolla tavalla kuin reagoi.”
   ”Eikö sinun mielestäsi Avalla ole oikeus tietää, mitä hänen ex-tyttöystävänsä oikein puuhailee?” Lily kysäisi suloisesti.
   James kohautti olkiaan. ”He ovat eronneet, joten onko sillä sitten jotakin väliä miten se ärsyttävä hurtta aikansa käyttää?”
   ”Minusta vähän tuntuu, että sillä on Avalle väliä”, Lily huomautti.
   ”No, sitten Avan täytyy varmaankin järjestellä vähän ajatuksiaan”, James töksäytti. ”Hän on nyt minun kanssani ja olisi jo korkea aika unohtaa se rasittava pikku ankeuttajan, iilimadon ja jättiläiskalmarin risteytys.”
   Shawn purskahti nauruun. ”Sinun logiikkaasi ei voi muuta kuin ihailla.”
   James nyökkäsi hartaasti. ”Minkäs minä mahtavuudelleni voin. Shakki.”
   ”Niinhän sinä luulet!” Roxanne huudahti ja siirsi kiireesti kuningastaan laudalla.
   Lopulta James sai Roxannen kuninkaan kuitenkin syötyä omalla kuninkaallaan. Isoveli pomppasi seisomaan ja alkoi hyppelehtiä ympäri huonetta onnellisena.
   Shawn tuijotti Jamesia. ”Onko tuo olevinaan jonkinlainen voitontanssi? Muistutat kiimaista simpanssia.”
   James keikutti lanteitaan innostuneena. ”Minä selätin Roxyn, vaikka hän huijasikin, lällälällälää – ”
   Roxanne näytti kiukkuiselta ja mulkaisi Jamesia noustessaan seisomaan. ”Minä en huijannut, senkin naurettava apinamainen olento.”
   James näytti Roxannelle kieltä. ”Älä ole niin huono häviäjä, magia-akkaseni.”
   Roxanne hyökkäsi Jamesin kimppuun ja alkoi kutittaa tätä hurjasti kyljistä. ”Tässä sinulle akkaa!”
   James nauroi, pyöräytti yhdellä sulavalla liikkeellä Roxannea niin, että tyttö yhtäkkiä makasi selällään lattialla ja James piteli tätä käsivarsista tiiviisti paikallaan. ”Älä ryhdy isottelemaan isommille, Magiarella.”
   ”Magiarella?” Roxanne puuskahti inhoten ja yritti rimpuilla Jamesin tiukasta otteesta karkuun Shawnin ja Lilyn nauraessa. ”Mitäpä jos menisit kiusaamaan vaikkapa tyttöystävääsi, senkin anaalimaisteri.”
   James nauroi, piteli Roxannea polviensa välissä ja kutitti tätä armotta kainaloista. Roxanne nauroi niin lujaa että koko talo raikui. Lily hymyili leveästi, Roxannen nauru sai hänet aina iloiseksi.
   Lopulta James vapautti kikattavan ja rimpuilevan Roxannen ja ryhtyi pelaamaan Shawnin kanssa räjähtävää näpäystä. Lily mulkaisi veljeään.
   ”Sinun pitäisi mennä lohduttamaan Avaa.”
   ”Miksi?” James tuijotti Lilyä aivan kuin olisi katsellut kolmipäistä papukaijaa. ”Jos hän on surullinen typerän Aqualinen uuden tyttöystävän takia, niin olkoon ihan rauhassa minun puolestani.”
   ”Idiootti”, Lily tuomitsi turhautuneesti. Shawn nauroi.
   ”Lils, mennään sinun huoneeseesi”, Roxanne ehdotti haukotellen.
   Lily nyökkäsi ja mulkaisi vielä veljeään ennen kuin meni Roxannen perässä keittiön lävitse ylös vieviin portaisiin.
   ”Onko kaikki jees?” Lily kysyi Roxannelta heidän kiivetessään toiseen kerrokseen. Lilyn huone oli samassa kerroksessa kuin Jamesin ja Albuksen huoneet, mutta toisella puolella taloa.
   ”Ei oikeastaan.” Roxanne huokaisi raskaasti astuessaan ensimmäisenä Lilyn huoneeseen.
   ”Mikä on?” Lily kysäisi ihmeissään. Roxanne loikkasi punaisen päiväpeiton peittämälle sängylle ja odotti, että Lily tuli istumaan hänen viereensä. ”Onko sinulla ja salaisella rakastajallasi jokin riita?”
   ”Ei”, Roxanne puuskahti ja siinä samassa Lilyn järkytykseksi tyttö valahti veltoksi ja purskahti itkuun.
   ”Hei!” Lily huudahti ja kietoi kätensä Roxannen ympärille. Tämä käpertyi hänen syliinsä aivan kuin olisi ollut lohdutusta kaipaava pikku lapsi. ”Mikä sinulla oikein on?”
   ”Minä en jaksa enää!” Roxanne nyyhki tukahtuneesti hänen vihreää villapaitaansa vasten. ”Joka yö – ja joka päivä – ja vain minä näen – ja sitten he vielä puhuvat koko ajan – ”
   ”Mitä sinä oikein höpötät?” Lily kysyi ja silitti Roxannen lyhyitä, mustia hiuksia. ”Kuka puhuu koko ajan?”
   ”Henget!” Roxanne huudahti itkuisesti. ”Ja minä en pysty enää nukkumaan, näen koko ajan niitä unia, ihan koko ajan, se on hirvittävää, en kestä niitä enää – ”
   ”Mitä unia?”
   ”Kaikki kuolevat”, Roxanne puuskahti. ”Kaikki kuolevat minun unissani! Tuntikausia näen kuolevia ihmisiä, juoksevia, hätääntyneitä ihmisiä. Joka puolella on tulta ja taivas on täynnä valoja ja pamauksia ja kaikki huutavat ja kuolevat, kiemurtelevat maassa naamat täynnä paiseita, he vain huutavat ja huutavat – ”
   ”Sinä näet unia kuolevista ihmisistä?” Lily toisti hieman kauhuissaan.
   ”Ja äiti ja kelmit ja Fred-setä eivät jätä minua rauhaan, he ilmestyvät milloin missäkin – aamulla Sirius Black ja James Potter senior ilmestyivät suihkuverhoni taakse! Kiljuin niin kovaa, että Fred pamahti pelkissä boksereissa sisälle, potkaisi oven auki ja kiskoi suihkuverhoni sivuun valmiina kiroamaan mahdolliset kuolikset fletkumadoiksi! Sirius ja James olivat tikahtua nauruunsa ja minä kiljuin entistäkin enemmän ja Fred sai varmaan ikuiset traumat näkemästään!”
   Lilyn suupielet värähtivät. ”Ehkä heillä oli jotakin tärkeää asiaa.”
   Roxanne nosti päänsä hänen sylistään ja katseli kyyneleisillä silmillään häntä epäuskoisesti. ”Niinhän sitä voisi luulla, mutta he eivät tee muuta kuin vihjailevat pirullisesti ja varoittelevat maailman muutoksista hyisesti! Tulen pian hulluksi!”
   ”Oletko yrittänyt puhua heille?” Lily kysyi otsaansa kurtistaen. ”Ehkä he kertoisivat sinulle, mitä oikein on meneillään, jos vain kysyisit.”
   ”Olen yrittänyt tivata heiltä vaikka millä konstein edes jotakin tuonpuoleista informaatiota, mutta ei, he eivät muuta tee kuin vihjailevat ärsyttävästi – ”
   ”Mitä he sitten vihjailevat?”
   Roxanne laski katseensa. ”Ilmeisesti minun pitäisi heidän mielestään jättää salainen rakastajani.”
   Lily räpytteli silmiään. ”Miksi?”
   ”Hän ei kuulemma ole hyväksi minulle.”
   ”Miksi?”
   ”Hän on kuulemma vaaraksi niin itselleen kuin muillekin ja rikkoi rajoja anteeksiantamattomasti. Tiedä sitten mitä se tarkoittaa.”
   Lily katseli Roxannea. ”Jotenkin minusta tuntuu, ettet aio kuunnella henkien mielipiteitä.”
   Roxanne kohautti olkiaan. ”En usko.”
   ”Sinä välität hänestä.” Lily ei kysynyt, se oli toteamus. Roxanne nyökkäsi pyyhkien kosteita silmäkulmiaan ja huokaisten syvään.
   ”Välitän minä. Siksi onkin niin vaikeaa, kun en voi puhua hänestä. Etenkin, kun en voi puhua sinulle.” Roxannen ääni oli karhean surullinen ja Lilyn sydäntä vihlaisi.
”Kerro minulle.” Lily ei tiennyt oliko se käsky vai pyyntö, sanat karkasivat hänen huuliltaan tukahtuneesti.
Roxannen silmät välähtivät. Tyttö kohotti katseensa Lilyyn, yhtäkkiä hyvin keskittynyt katse pyyhki hänen kasvojaan ja lukittautui sitten hänen silmiinsä. Hetken aikaa he vain katselivat toisiaan, Lilystä tuntui hämärästi siltä kuin jokin olisi lähestynyt häntä. Hän näki Roxannen silmissä surua ja ehkä myös jotakin vieläkin surullisempaa… melkein kuin sääliä. ”Minä haluaisin kertoa sinulle. En vain pysty siihen… ihan vielä. Okei? Kerron sinulle sitten kun… on oikea hetki.”
Lilystä tuntui siltä kuin Roxanne olisi pettänyt hänet. Vieläkin kamalampi oli tunne siitä, että hän oli pettänyt Roxannen. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä ja hän pusersi ne yhteen samalla kun hänen kätensä puristuivat tiukasti päiväpeitteeseen.
Roxanne nyyhkäisi. ”Olen pahoillani, Lils, mutta en usko että ymmärtäisit. Heti, kun olen valmis kertomaan jollekulle, kerron sinulle, lupaan.”
Lily pyöritti päätään surullisena. ”Miten vain.”
Roxanne huokaisi ja oli hetken hiljaa ennen kuin puhui taas. ”Kuolemaunet olisi paljon mukavampi kohdata, jos voisin nukkua hänen sylissään… mutta se luihu luuhaa jossakin eikä vaivaudu ilmoittamaan itsestään mitään.” Roxannen ääni muuttui lauseen loppua kohti kiukkuiseksi. ”Arvaa, onko mukavaa odotella päivästä toiseen, että typerä apinapoika päättäisi ilmestyä paikalle ihan vain ilmoittaakseen olevansa vielä elossa!”
   Lily irvisti ja pyyhkäisi kyyneleen kasvoiltaan. ”Varmasti se on ärsyttävää. Minä en kestäisi, jos en tietäisi missä Shawn on ja mitä hän puuhaa.”
   Roxanne hymyili. ”No, te olettekin oikea siirappipariskunta. Minä ja hän… en minä edes tiedä mitä me olemme. Tiedän vain, että minulla on paljon parempi olla hänen kanssaan kuin ilman häntä. Ja nukkuminen todellakin on huomattavan paljon mukavampaa kuin ilman häntä.”
   Lily virnisti. ”Shawn on hiippaillut minun huoneeseeni jo kolmena yönä peräkkäin, eikä isä ole tajunnut mitään.”
   Roxanne virnisti takaisin kannustavasti. ”Niin sitä pitää! Olen miettinyt… Shawn on varmaan melkoinen ori…”
   Lilyn korvia pisteli ja mielihyvän puna kohosi hänen kaulaansa. ”Shawn on niin… ihana.”
   ”Ja kuuma.”
   ”Ja kuuma. Joskus vielä varastan kaikki hänen paitansa niin, että hän joutuu olemaan yläruumis paljaana. Kaiken aikaa. Koko ajan. Jatkuvasti. Aina ja ikuisesti.”
   ”Aamen”, Roxanne sanoi hengellisesti ja paheellinen hymy levisi tytön kasvoille. ”Onko hän hellä, vai onko hän omistava, vai onko hän kiireinen, vai onko hän raju – ”
   Lily nauroi. ”Shawn on kaikkea noita. Vaihtelevasti.”
   Roxanne nyökkäili aivan kuin olisi ollut asiantuntija. ”Minun apinamieheni on samaa laatua. Hänen kosketuksensa lennättää minut saman tien yhdeksänteen taivaaseen. Olemme testanneet Tylypahkan luutavaraston, muutaman salakäytävän, tarvehuoneen lukuisia kertoja, muutaman tyhjän luokkahuoneen ja kerran tähtitornin – ”
   Lily purskahti nauruun, mutta jossakin hänen vatsassaan tuntui epämiellyttävää kouristelua. Hän ja Shawn olivat nautiskelleet toistensa vartaloista ainoastaan mukavasti ja turvallisesti vällyjen välissä ja yhtäkkiä häntä pelotti, että se kaikki oli aivan pliisua Shawnin kaltaiselle kokeneelle, no, oriille. Mitä jos Shawnia kyllästytti? Lily oli ajatellut heillä menevän hyvin hänen vähäisestä kokemuksestaan huolimatta, sillä Shawn oli kehunut hänen olevan luonnonlahjakkuus ja yllättävän luova uusien taitojen oppimisessa… mutta entä jos Shawn kaipasikin jotakin muuta, jotakin lisää…?
   ”Minä kaipaan häntä”, Roxanne puuskahti. ”Miksi hän ei voi vain ilmoittaa itsestään?”
   Lily kohautti olkiaan ja katseli parhaan ystävänsä kasvoja tutkivasti. ”Ehkä hänellä on jotakin muuta tekemistä.”
   Roxanne huokaisi ja laski päänsä Lilyn olalle. ”Hän voisi ihan hyvin tulla tekemään minua. Mikä muka voisi olla sen hauskempaa?”
   Lily nojasi päätään Roxannen päätä vasten. ”Kyllä hän varmasti tulee tekemään sinua ihan pian.”
   ”Niinkö luulet?” Roxanne kysyi kuulostaen ilahtuneelta.
   ”Totta kai. Eihän kukaan voisi elää sinua muutamaa päivää kauempaa”, Lily lohdutti.
   Roxanne naurahti. ”Jos sinä sanot niin.”
   
*

Albus kurkisti makuuhuoneeseen varovaisesti. Pimennysverhot olivat edelleen paikallaan ja huone oli häiritsevän hämärä, sillä ulkona oli kirkas auringonpaiste.
   Makuuhuoneesta huokui surumielisyys, joka imaisi Albuksenkin sisäänsä. Amelie oli ollut jouluaatosta saakka sulkeutunut ja hiljainen ja viipyi joka päivä entistäkin pidempään heidän hämärässä makuuhuoneessaan aivan kuin olisi päättänyt jäädä sinne piiloon maailmalta ja hukuttautua hempeän sinisiin vällyihin. Albuksesta tuntui siltä kuin Amelie olisi yhtäkkiä rakentanut tyhjästä näkymättömän seinän heidän väliinsä.
   Se tuntui sietämättömältä. He olivat aina jakaneet kaikki ajatuksensa, kertoneet toisilleen pieniä yksityiskohtia myöten kaiken tekemänsä, paljastaneet kaikki salaisuutensa, uskoutuneet toinen toisilleen omista huolistaan ja murheistaan. Albus ei muistanut Amelien koskaan sulkeneen häntä tällä tavalla pois. Tyttö oli jo monen päivän ajan kulkenut heidän talossaan kuin aave, hiukset pörrössä, kasvot kalpeina ja suu hymyttömänä, Albukselle tuskin mitään puhuen.
   ”Mel?” Albusta harmitti itseäänkin hänen äänestään huokuva epävarmuus.
   Amelie ei vastannut, eikä pieni vaalea tupsu muhkeiden tyynyjen välissä liikahtanutkaan. Albuksella oli kummallinen tunne, että Amelie esitti nukkuvansa. Hän empi pienen hetken, oli jo sulkemassa makuuhuoneen ovea takaisin kiinni, mutta leväytti sen sitten päättäväisesti auki ja astui sisälle.
   Albus työnsi vaaleansinisen untuvapeiton sivuun ja sujahti sen alle. Amelie oli lämmin ja tämän ihana laventelimainen tuoksahdus kouraisi Albuksen vatsaa. Vielä näinkin monien vuosien jälkeen Amelien tuoksu sai hänet veteläksi, se oli yhtä aikaa lohduttava ja kutkuttava.
   Amelie huokaisi ja Albus huomasi olleensa oikeassa, tyttö ei nukkunut vaan makasi paikallaan ja halasi peittoaan kuin se olisi ollut pelastusrengas. Albus sujautti toisen kätensä Amelien niskan alle, asetti toisen tytön ympärille ja veti tämän syliinsä. Amelien vartalo painautui kuin täydelliseen muottiin häntä vasten.
   ”Kulta, mikä sinulla on?” Albus mutisi hiljaisella äänellä Amelien korvaan. Hentoinen tyttö värähti hänen sylissään, muttei vastannut. ”Miksi et puhuisi minulle? Ehkä se auttaisi.”
   ”Ei minua kukaan voi auttaa”, Amelie kähähti tukahtuneesti.
   Albus painoi suukon tytön niskaan ja mietti. Amelie oli selvästi järkyttynyt jouluaaton tapahtumista, ehkä niin monien verenhimoisten susien kanssa taisteleminen oli todella järkyttänyt tätä, vaikkei taistelu ollutkaan kestänyt kauaa. Tosin täysikuu lähestyi myös uhkaavasti ja muutaman päivän kuluttua Amelie joutuisi jälleen käymään läpi inhottavan muodonmuutoksensa Pyhän Mungon taikasairaalassa. Albus oli vienyt tytön jo kerran sinne täydenkuun yön ajaksi, koska he eivät olleet keksineet vielä muutakaan sen mukavampaa ja turvallisempaa paikkaa. Mungossa parantajat antaisivat Amelielle sudenmyrkkyjuomaa ja veisivät tämän hyiseen kellarikerrokseen, joka oli täynnä pehmustettuja ja turvallisia sellejä (Mungon turvallisuusriskisyistä ihmissudet pidettiin äänieristetyssä kellarissa).
 Amelie oli kuvaillut ensimmäistä heräämistä alasti pehmoluolassa kammottavaksi ja inhottavaksi, se oli saanut tytön tuntemaan itsensä ’saastaiseksi, epäsikiömäiseksi ja likaiseksi’ ja muistuttanut tätä epämiellyttävän paljon Azkabanin sellistä, vaikka olikin suhteellisen paljon esteettisemmin ja mukavammin rakennettu.
   Albus oli halannut Amelien ryytynyttä, tuskanhikistä ja väsynyttä olemusta ja vienyt tämän kotiin luvaten keksiä mukavamman paikan tytön muodonmuutoksien ajaksi. Vielä hän ei ollut kuitenkaan ehtinyt keksiä mitään turvallisempaa paikkaa ja hänen täytyisi jälleen viedä Amelie Mungoon.
   Albus oli päättänyt ryhtyä animaagiksi. Se olisi keino olla Amelien kanssa tämän muodonmuutoksien ajan, ihan niin kuin kelmit olivat aikoinaan olleet Remus Lupinin tukena ja turvana, kun tämä oli joutunut käymään tuskallisia muodonmuutoksiaan läpi. Albus päätti siinä samassa pyytää Hermionen apua ja aloittaa animaagiksi opettelun. Sitten Amelien ei enää koskaan tarvitsisi olla yksin.
   ”Mietitkö sinä täysikuuta?” Albus mumisi Amelien hiuksiin. ”Älä huoli, kaikki tulee menemään hyvin.”
   ”Niinkö luulet?” Amelie tuhahti tyynyynsä ja Albus kurtisti kulmiaan. Ei ollut Amelien tapaista äyskiä.
   ”Totta kai.”
   ”En halua mennä sinne pehmoluolaan.”
   ”Tämä on viimeinen kerta, minä lupaan. Etsimme paremman paikan ennen seuraavaa muodonmuutostasi.”
   ”Yh”, Amelie inahti inhoavasti. ”En halua muuttua. Se on hirvittävää. Se on ihan kamalaa.”
   ”Tiedän, kulta”, Albus yritti lohduttaa, mutta hänen ääneensä hiipi epätoivoinen sävy. Hän olisi tehnyt mitä tahansa ottaakseen Amelien tuskan itselleen, hän olisi muuttunut ihmissudeksi tuhat ja taas tuhat kertaa ettei Amelien olisi tarvinnut käydä sitä lävitse.
   ”Mistä sinä sen muka tiedät?” Amelie kivahti epäluonteenomaisen kiukkuisesti. ”Oletko sinä muuttunut kertaakaan ihmissudeksi?”
   ”En, mutta – ”
   ”Niin, joten sinulla ei voi silloin olla haiskunkaan verran aavistusta siitä, miltä se tuntuu! Anna olla, Al!”
   Ja samassa Amelie oli potkinut peitot päältään ja heilauttanut itsensä alas sängyltä. Jossakin muussa tilanteessa Albusta olisi saattanut naurattaa tytön dramaattisen kiukkuiset, puolialastomat askeleet, mutta heidän keskustelunaiheensa oli hänestä kaikkea muuta kuin huvittava, joten hymy ei päässyt hänen suupieliinsä saakka, vaikka käväisikin lähellä hänen sydäntään.
   Amelie marssi ulos huoneesta ja paiskasi kylpyhuoneen oven kiukkuisesti kiinni. Albus huokaisi, petasi sängyn ja meni sitten keittiöön vilkaisten kulmiensa alta kylpyhuoneen ovea. Hän kaatoi itselleen kahvia ja meni katsomaan ikkunasta ulos. Päivä todella oli ihanan aurinkoinen, ehkä he voisivat mennä vaikkapa kävelylle. Ehkä se piristäisi Amelieta.
   Amelie tuli kylpyhuoneesta vaaleansininen kylpytakki päällään, hiukset edelleen pörrössä. Albus hymyili pienesti siirtyessään sohvalle ja katsellessaan tytön laahustavan kahvipannun luokse melkein zombimaisesti. Amelien kanssa oli turha yrittääkään saada kunnollista keskustelua aikaiseksi ennen kuin tämä oli saanut aamukahvinsa siemailtua.
   Amelie pyöri keittiössä hetken aikaa ympärilleen eksyneenä vilkuillen. ”Missä Profeeta?”
   ”Ei sitä tullut tänään”, Albus kertoi.
   ”Ai.” Amelie laahusti kahvimukiaan kaksin käsin pidellen Albuksen viereen sohvalle. Albus nosti tytön paljaat jalat syliinsä ja ryhtyi hieromaan niitä.
   Amelie oli hetken aikaa hiljaa ja huokaisi sitten. ”Anna anteeksi. Minulla on vain niin paha olla.”
   Albus nosti Amelien jalkaa ja suuteli tämän varpaita. ”Kaikki on hyvin.”
   Amelie hymähti. ”En kyllä nyt ihan niin sanoisi. Minua pelottaa kaiken muun kurjuuden lisäksi, mitä wannabe-kuolonsyöjät seuraavaksi keksivät.”
   Albus nipisti tytön pikkuvarvasta. ”Isä saa varmasti asiat ojennukseen.”
   ”Toivottavasti.” Amelien kasvot olivat vakavat ja vaaleansiniset silmät tuijottivat lattianrajaa ankeasti.
   Samassa kuului poksahdus ja Rose ilmestyi punaisten kiharien lehahduksessa keskelle olohuonetta. Albus ja Amelie vain kohottivat kulmiaan.
   ”Et sitten ole kuullut käytöstavoista?” Amelie kysäisi huvittuneena.
   ”Niin, mitä jos emme olisi olleet pukeissa?” Albus lisäsi.
   Rose tuhahti, marssi keittiöön ja ryhtyi kaatamaan itselleen kahvia. ”Olen minä ennenkin teidän paljaat pintanne yllättänyt - valitettavasti. Ja ulkona on kylmä.”
   Albus ja Amelie vilkaisivat toisiaan hymyillen. Rose palasi olohuoneeseen kantaen luumunviolettia kahvikuppia. Tytöllä oli päällään mustat gollegehousut ja valkoinen, pitkähihainen paita, joka sai punaiset kiharat näyttämään entistäkin punaisemmilta.
   ”Harry suunnittelee jotakin”, Rose ilmoitti käpertyessään kotoisasti nojatuoliin sohvaa vastapäätä. ”Kultainen nelikkö supisi ja sipisi koko aamun meidän keittiössämme ja sitten he kaikki lähtivät jonnekin ympärilleen pälyillen syyllisesti kuin paheellisuuksia suunnittelevat ilkiöt. Jotakin on meneillään, sanokaa minun sanoneen.”
   ”No, eivät he meille ainakaan mitään kerro”, Albus tuhahti melkein katkerasti. Harry ja Ginny pitivät heidät vieläkin melkein kokonaan ulkona tärkeistä asioista, aivan kuin he olisivat pelänneet lastensa traumatisoituvan, jos he olisivat tienneet mitä oikeasti oli meneillään.
   ”Toivottavasti heillä on suunnitelma wannabe-kuolonsyöjien peittoamiseksi”, Amelie mutisi.
   ”Hah”, Rose tuhahti epäilevästi.
   Albus katseli parasta ystäväänsä tutkivasti. ”Mikä sinua oikein kiukuttaa?”
   ”Ei mikään, kuinka niin?” Rose kivahti, mutta vähän liian hyökkäävästi ja myös vähän liian vikkelästi.
   ”Scorpiuksesta ei taida olla kuulunut mitään?” Amelie arvasi.
   ”Parempi niin.” Albus tuohtui saman tien. Hän ei voinut käsittää, kuinka Rose saattoi olla kiinnostunut Scorpius Malfoysta. Tyyppi oli aukonut heille suutaan ensiksi seitsemän vuotta Tylypahkassa, kironnut Amelien, Rosen ja Albuksen aina oivan tilaisuuden tullen ja pitänyt sitten Rosea ja Amelieta kuukauden ajan sellissä! Se luihu oli antanut ihmissuden puraista Amelieta! Sitten tyypillä oli ollut vielä pokkaa yrittää houkutella Rosea mukaan taikaministeriön valtaukseen – vaikka oikeasti poika olikin vain antanut Rosen avustuksella Harrylle väärän valtauspäivämäärän. Sillä totta kai Scorpius oli tiennyt Rosen kertovan vanhemmilleen ja Harrylle ministeriön valtauksesta.
   ”Minä haluan selityksen häneltä”, Rose kivahti. ”Hän huijasi minua!”
   ”Mitä muuta sinä odotit?” Albus kysyi epäuskoisesti. ”Satutko sinä muistamaan, millainen Scorpius Malfoy on? Se itseään täynnä, ilkeä ja armottoman tyhjäpäinen luihu pitäisi sulkea selliin.”
   ”Ei hän ole niin paha”, Amelie mutisi.
   ”Mitä?” Albus räjähti. ”Älä sinäkin aloita!”
   ”Scorpius ei edes haluaisi olla kuolonsyöjien puolella”, Rose puolusti. ”Hänellä ei vain ole muita vaihtoehtoja! Susihyypiö-Thomas pitää häntä ja hänen vanhempiaan hyppysissään!”
   Albus tuhahti mielenosoituksellisesti. Amelien kasvot venähtivät sanan susi-kohdalla ja tyttö valahti syvemmälle sohvan tyynyä vasten näyttäen masentuneelta.
Miten Albus olisi voinut piristää ja lohduttaa tyttöystäväänsä?

*

Harry lennähti takasta ulos marmoriselle lattialle taikasauvaansa tiukasti puristaen. Hän hypähti saman tien jaloilleen ja tähyili varuillaan ympärilleen hämärässä, valtavassa aulassa. Oli aavemaisen hiljaista ja ainoastaan korkealta katonrajasta pilkisti ulkoa auringosta tulvivaa valoa.
   Samassa Hermione lennähti Harryn jalkoja päin syöksähtäessään takasta ulos ja hän oli lentää nurin. Hän kumartui ottamaan Hermionea käsitaipeista kiinni ja nosti tämän seisomaan jaloilleen.
   ”Kiitos”, Hermione huoahti. Harry ei nähnyt kunnolla tämän kasvoja, mutta kuuli tämän äänen olevan jännittynyt. ”Täällähän on ihan pimeää. Valois maximalium!”
   Samassa koko valtava Taikaministeriön aula oli tulvillaan valoa. Katosta roikkuvat valtavat kristallikruunut loistivat satojen kynttilöiden valoa. Valtava patsas keskellä aulaa kimalteli kultaisena.
   ”Miksi täällä ei ole ketään?” Harry ihmetteli. Hän oli ollut puolittain varma Taikaministeriön aulan olevan täynnä kuolonsyöjiä. Tai ehkä susia tai ankeuttajia.
   ”Ihmeellinen vallankaappaus tämä on”, Hermione sanoi katsellessaan ympärilleen. ”Missä kaikki oikein ovat?”
   Harrylla oli inhottava tunne vatsanpohjassaan. Hän oli melkein varma, että jotakin inhottavaa oli tapahtumassa. Jotakin paljon inhottavampaa kuin mitä oli vielä tapahtunut.
   Ajatuksen kammottavuus sai hänet nieleksimään ja hän oli helpottunut, kun Ginny pölähti takasta lattialle. Tuhkaa pölähti ympäriinsä. Harry liikahti valmiina auttamaan vaimonsa ylös, mutta Ginny ponnahti seisomaan ketterästi kuin kissa ja tähysi vimmaisesti ympärilleen. Tämä kuitenkin rentoutui nopeasti huomatessaan aulan olevan tyhjä. ”Täälläpäs on hiljaista.”
   Harry ja Hermione nyökkäsivät ja katsoivat toisiaan. ”Miksi minulla on tunne, että jotakin todella ikävää on tekeillä. Miksi he olisivat valloittaneet ministeriön ja pitäisivät sitä sitten tyhjillään?”
   Harry pyöritti päätään. Isabella Volrange, uusi Taikaministeri, oli vain ilmoittanut Päivän Profeetassa ottaneensa taikaministerin tittelin ja vallan itselleen. Päivän Profeetaa ei ollut sen koommin ilmestynyt, eikä Isabella Volrangesta kuulunut sanaakaan.
   Mitä se kaikki oikein tarkoitti? Mitä Volrange oikein halusi?
   ”Ehkä se selviää kohta”, Ginny sanoi kannustavasti Ronin lennähtäessä heidän eteensä vihreän valon välähdyksessä takasta. Roninkin katse tähysi kiivaasti pitkin autiota Taikaministeriötä ensin varuillaan, sitten epäluuloisesti ja lopuksi helpottuneena. ”Eivät sitten vissiin ole saanut hommaa ihan kunnolla pyörimään, vai mitä?”
   Harry hymähti. Hermione pyyhki Ronin olkapäiltä tuhkaa ja Ron kietaisi kätensä tämän harteille rennosti. ”No niin, sitten ilmeisesti odotellaan sanattomia?”
   Hermione vilkaisi melkein säikysti ympärilleen aivan kuin olisi pelännyt seinien kuulevan heidän sanansa. Ronkin katseli ympärilleen, muttei näyttänyt lainkaan huolestuneelta.
   ”Oletko sinä ihan varma tästä, Harry?” Hermione kysyi purren huultaan. ”Sinähän tiedät jo, mitä siinä huoneessa on.”
   Harry nyökkäili sinnikkäästi. ”Tiedän, Dumbledore kertoi. Rakkaus.”
   ”Miksi sinä sitten haluat mennä sinne?” Hermione kysyi varmasti yli kymmenettä kertaa.
   Harry huokaisi. Sitä oli vaikea selittää sanoilla… se oli ikään kuin vahva tunne siitä, että hänen vain täytyi. ”Minusta vain tuntuu kuin se… kutsuisi minua. Kuin minun kuuluisi mennä sinne. Minä haluan tietää totuuden, haluan katsoa totuutta silmiin. Minusta tuntuu, että sitten tietäisin…”
   ”Tietäisit mitä?” Ginny kysyi katsellen häntä melkein kuin ihmetellen.
   ”En tiedä. Totuuden, kai.” Tai ehkä hän toivoi saavansa vastauksia pelastaa taikamaailma ja palauttaa rauha ilman sotimista tai enempiä kuolemia. Jotenkin hänestä vain tuntui, että tuo salaperäinen huone tietäisi vastauksen kaikkeen.
   Hermione pyöritti päätään. ”Entä jos et pääse takaisin?”
   Ginny nielaisi. Harry katsoi vaimoaan rauhoittavasti ja Ron puristi Hermionea olkapäästä. ”Mitä minulle voisi tapahtua totuuden huoneessa?”
   ”En tiedä, Harry… se tuntuu jotenkin pelottavalta”, Hermione sanoi.
   ”Hermione, Harrysta tuntuu siltä, että hänen on tehtävä tämä. Kuinka monta kertaa hän on ollut väärässä näissä asioissa?” Ronin ääni oli lempeän ja huolettoman kärsivä.
   Hermionen katse porautui Harryn silmiin. ”Muistan muutaman kerran.”
   Harry pyöräytti silmiään. ”Hei, Voldemortin kukistaja tässä näin.”
   ”Voit käyttää tuota enää korkeintaan kymmenen kertaa, kamu”, Ron irvisti. Harry irvisti takaisin juuri, kun takoista alkoi ilmestyä pitkiin tummiin viittoihin pukeutuneita hahmoja. Ensiksi hän luuli niiden olevan kuolonsyöjiä, mutta tajusi niiden sitten olevan sanattomia, tummat viitat peittivät kasvot ja he lähestyivät heitä rauhallisesti, taikasauvat väljästi käsissään roikkuen.
   Harry meni tulijoita vastaan ja tervehti heitä rykäisemällä. ”Kiitos, että tulitte.”
   Ron astui seitsemän sanattoman luokse ja kohtasi heistä ensimmäisen osoittamalla taikasauvallaan tämän rintaa. Hermione ja Ginny astuivat hekin eteenpäin sauvat koholla. Sanattomat seisoivat rivissä paikallaan. Harry tutki heidän rivistöään tiiviisti, valmiina, jos jotakin olikin mennyt vikaan ja paikalla oli joku, kenen ei pitäisi olla…
Ronin sauvasta purskahti hopeinen, kirkas taika, joka näytti pyyhkivän tummaviittaista sanomatonta rinnan lävitse. Ron ja sanomaton nyökkäsivät toisilleen ja sitten Ron siirtyi seuraavan sanomattoman luokse muiden odotellessa hiljaa paikallaan.
Ronin tarkastettua kaikkien sanattomien todella olevan sanattomia, Harry rykäisi uudelleen. ”Kiitos, että tulitte. En ollut ihan varma…”
”Kukaan ei ole koskaan käynyt totuuden huoneessa”, kähähti ensimmäinen ja isokokoisin sanomattomista. ”Miksi sinä haluat astua sinne? Ei ole varmaa, että pääset takaisin.”
Ginny henkäisi syvään. Harry kohensi ryhtiään. ”Minä haluan tietää totuuden.”
”Etkö sinä tiedä, kenelle sinä puhut?” Ron kysyi hivenen inhoavalla äänensävyllä. ”Hän on Harry Potter!”
Muutamat sanomattomat liikahtivat. Viimeisin niistä sanoi viileällä äänensävyllä: ”Äänestys on jo tehty. Harry Potter on osoittanut jaloutensa ja kunniallisuutensa kauan aikaa sitten uhratessaan itsensä taikamaailman hyväksi. Hänellä, jos kenellä on oikeus nähdä rakkaus totuuden huoneessa. Taikamaailma tarvitsee häntä ja hänen rohkeuttaan ja sydämensä viisautta.”
Muut sanomattomat hymisivät kuin kuorossa. Ginny hymyili, Hermione katseli Harrya hellästi ja Ron virnisteli typerästi. Ensimmäinen ja isokokoisin sanomaton liikahti, mutta näytti hänkin sitten taipuvan muiden tahtoon ja nyökkäsi, vain hivenen vastentahtoisesti.
Matka hämärässä Taikaministeriössä tuntui aavemaiselta ja saattajajoukko Harryn takana huokui omituista hiljaista taistelutahtoa, aivan kuin he kaikki olisivat tienneet suututtavansa vihollisen seuraavilla teoillaan raivoisan myrskyn tavoin.
Taikaministeriön hiljaisuus tuntui pahaa enteilevältä. Matka alas salaperäisyyksien osastolle oli tuttu, mutta reitti tuntui silti jotenkin erilaiselta. Harrylla oli mitä jännittävin ja kutkuttavin tunne siitä, että jotakin hyvin suurta oli tapahtumassa. Tällä kertaa se ei olisi mitään pahaa, vaan ainoastaan hyvää, vaikka hämyisen hämärät, ankeat käytävät yrittivätkin huokua muuta. Harry puristi Ginnyn kättä ja suojelunhalu pyyhkäisi hänen ylitseen kuin tulen lieskat olisivat roihahtaneet lähellä.
”Emme ole yksin”, Ron mutisi. Harrykin tunsi sen, ankeuttajien kylmyyttä ja pelkoa huokuvat hahmot käytävien varjoissa. Jokin murisi pimeydessä.
   ”Odotum suojelius!” Harry huudahti ja samassa kymmenen ääntä hänen ympärillään huudahti samoin. Harryn hopeinen uroshirvi johti hopeista eläinjoukkiota käytävää eteenpäin, Ronin koiraa, Ginnyn kissaa ja Hermionen saukkoa ja sanomattomien sulavia suojelijoita. Ankeuttajat ja sudet käytävän varjoissa vetäytyivät kauemmaksi heidän suojelustensa valosta.
Salaperäisyyksien osaston pyöreä huone tervehti heitä vilkkuen välkkyvää valoa aivan kuin olisi toivottanut heidät mielissään tervetulleiksi takaisin kaikkien näiden vuosien jälkeen. Heti, kun ovi oli sulkeutunut heidän neljän ja seitsemän viisaimman sanomattoman perässä, huone alkoi pyöriä vimmatusti. Harryn sisällä tuntui lentelevän perhosia, tai ehkä ne olivat avainlintuja. Ginny tarttui hänen kasvoihinsa ahtaassa viittapaljoudessa.
”Minun on tehtävä tämä”, Harry kuiskasi tälle ja nojasi otsaansa tämän otsaan. Kukkaistuoksu kietoi hänet lohduttavaan syleilyynsä ja rakkaus kuristi hänen kurkkuaan hetken aikaa.
”Tiedän”, Ginny kuiskasi ja suuteli häntä kevyesti. ”Katsokin, että tulet takaisin.”
”Aina”, lupasi Harry.
”Totta kai hän tulee”, Ron pärskähti. ”Ei hän malta olla jättää väliin tilaisuutta nähdä James Sirius Potter isukkina.”
Harry nauroi. ”Ihan totta.” Hänen lastensa kasvot välähtivät hänen mielessään, Lily räpyttelemässä mukamas viattomasti silmiään, uhmakas hymykuoppa poskessaan pomppien. Jamesin ilkikurinen, melkein lapsenomainen nauru. Albuksen sarkasmia huokuva ääni pisteleviä kommentteja heittelemässä. Hänen lapsensa olivat jo niin isoja, mutta Harry näki heidät silti vielä niin pieninä, niin nuorina, niin viattomina. Heidän vuokseen hän tekisi mitä tahansa, koska tahansa, heidän puolestaan hän luopuisi mistä tahansa ja heidän viattomuuttaan ja koskemattomuuttaan hän suojelisi viimeiseen hengenvetoonsa saakka.
Samassa Hermione heittäytyi Harryn kaulaan. ”Tiedäthän, ettemme me anna sinun jäädä sinne.”
”Totta kai minä sen tiedän.” Harry katsoi Hermionen olan ylitse Roniin, joka hymyili hänelle kannustavasti ja astahti heidän luokseen yhdellä pitkällä harppauksella. Hän taputti Harrya olalle kietoessaan toisen kätensä Hermionen ympärille.
”Hyvin se menee. Valoa ja rakkautta siellä vain on.”
Harry nyökkäsi. Hänen ystävänsä olivat jälleen kerran siinä, valmiina antamaan kaiken mitä itsestään ikinä löytäisivät, jos hän vain tarvitsisi heitä.
Sanomattomat olivat kaikki seitsemän asettaneet sauvansa totuuden ja rakkauden huoneen ovelle. ”Kun me avaamme tämän, sinun on astuttava heti sisälle. Vain sinä voit mennä. Kukaan ei tiedä, mitä sen jälkeen tapahtuu.”
Kohtahan se nähdään, Harry ajatteli melkein innostuneena. Häntä ei pelottanut lainkaan ja hän katsoi Hermionea ja Ronia hymyillen rohkaisevasti. He hymyilivät hänelle takaisin aivan yhtä kannustavasti, vaikkakin pieni huolen kaarre rypisti Hermionen otsaa. Harry kääntyi katsomaan vielä Ginnyä.
”Tulen takaisin ihan pian.”
Ginnyn silmät näyttivät leimuavan, kun tämä suuteli häntä ja sipaisi hänen kasvojaan. Harry tarttui siroon, pisamaiseen käteen ja suuteli kultaista sormusta nimettömässä. ”Lupaan.”
Sitten hän astui valoon.

*

Juuri silloin maailman toisella puolella räjähti.
   
   
   

   
   
   
   
   
   
      
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 42. osa 21.3.
Kirjoitti: LaraLura - 21.03.2014 16:11:33

:'DDDD Oho.. :DDDD *räkättää kovaan ääneen*

Word:kään ei sanonu mitää.. Tai sit olin nii tarinan lumoissa. :D

Lainaus

kotinsa hujakoille asiasta

nurkille olisi paaaaljon parempi sana miun mielest.

Lainaus

[Tytöllä oli päällään mustat gollegehousut

collegehousut ;)

Ei ei ei ei!! Tyhmää ku tollasee kohtaa jättäää!!!! :////
Taasen jäin nii hyvin koukkuu, et tuo kappale meni ihan yhes hujaukses.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 42. osa 21.3.
Kirjoitti: Medianoche - 22.03.2014 10:35:54

Mahtavaa työtä, taas kerran siis! Luin tämän luvun jo oikeastaan eilen, mutta nyt vasta kommentoin. Voin sanoa olevani samaa mieltä LaraLuran kanssa; Ei tuollaiseen kohtaa saa jättää! Liian jännittävää. Nyt sitten aina koulun jälkeen joudun ryntäämään koneelle uuden luvun toivossa.  :D Kiitos kuitenkin taas mahtavasta lukukokemuksesta. Voit uskoa, että luen tämän ficin varmasti loppuun, vaikka en toivokaan sen lopun häämöttävän vielä lähelläkään.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 42. osa 21.3.
Kirjoitti: Saphira - 22.03.2014 23:04:17

Mitäääh?!?!

Ei tuollaiseen kohtaan saa jättää! :D Huoneen kuvaileminen tulee varmasti olemaan vaikeaa, ellei se sitten ole pelkästään jotain valoa. Kihisin uteliaisuudesta ja Harry pelastamassa taikamaailmaa, aww. <3

Pari virhettä huomasin: Grindelwald oli kirjoitettuvilman ensimmäistä l:ää ja Rose puhuu kultaisesta "neliköstä". Eikö sen pitäisi olla nelikko? Neliköstä tulee mieleen jotain rakentamiseen liittyvää ja neliöitä. Mutta en ole siis ihan varma, mutta mielestäni nelikko on oikea sana tuohon kohtaan.

Toivottavasti Al onnistuu animaagi-opinnoissaan ja Acan ja Jamien välille ei tuu riitaa, eikä muidenkaan välille.

Tää oli taas hyvä luku ja älä hätäile seuraavan luvun kanssa, hyvää jaksaa odottaa! ;)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 42. osa 21.3. + traileri!
Kirjoitti: jacoblove - 03.04.2014 12:06:19

Saphira, olet oikeassa, nelikko on oikea sana, ei nelikkö! :D joo huoneen kuvaileminen tulee varmasti olemaan vaikeaa, vaikka aika hyvin kaava päässä mitä siellä tapahtuu ;D kiitos paljon inspiroivasta kommentistasi!

Medianoche, voi kiitos paljon ihanasta kommentista! Minulla on paha tapa jättää luvut inhottaviin kohtiin ;(

LaraLura, haha ;D kiitos taas kommentista (jaaaaa jälleen virhelistasta ;D)!


Joo, elikkäs, mulla oli hieno tarkotus tehä tästä luvusta sellainen himopitkä pätkä, mutta päätin sit jakaa tän kahteen osaan kun tämä eka osa hipoi 12 sivua, taisin vähän innostua. Tämän luvun toinen osa ilmestyy tässä sitten, kun olen saanut sen valmiiksi, en halua hätiköidä vaan kirjoittaa rauhassa, kun tärkeitä ja isoja juttuja tapahtuu! Tämän luvun toisen osan jälkeen nimittäin hypätään sitten maaliskuuhun... Tämän luvun eka osa on tällainen tarinaa eteenpäin tökkivä, mutta äksöniä on sitten luvassa toisessa osassa riittämiin! ;) Kommentit inspiroi toooooosi paljon vink! ;)


43. Poika, joka elää – osa 1
31.12.2023

Jonkin muun mielentilan alaisena Lilyä olisi saattanut naurattaa Roxannen tiivis, latautunut ja kriittinen katse, kun tyttö tutkaili itseään huoneensa valtavasta mustareunaisesta kokovartalopeilistä. Nyt hän kuitenkin vain nojasi päätään Roxannen huoneen vaaleanvihreän tapetin peittämään seinään ja katseli parhaan ystävänsä itsetutkiskelua ja vaatteiden sovitusta tyhjä järkytys elimistössään sykkien. Lilyn näki oman peilikuvansa Roxannen takaa, hän näytti tylsistyneeltä, kalpealta ja uupuneelta. Roxannen seiniä koristavat julisteet taikaolennoista, eläimistä ja viidakoista ja Lilyn oli vaikea irrottaa katsettaan kolmisilmäisestä gorillasta, joka irvisteli hänelle seinältä antiikkisennäköisen meikkauspöydän yltä.
   Roxanne vilkaisi häntä ja pyörähti vaaleanvihreässä juhlamekossaan ympäri niin, että tyllien pullistamat helmat lehahtivat keimailevasti ilmaan. Roxannen jalat olivat paljaat ja Lilyä huvitti tytön kirkkaan neonvihreät varpaankynnet.
”Minusta näytän suhteellisen viehättävältä”, Roxanne huomautti mielissään tutkiessaan itseään.
   Lily katseli mekkoa. Se oli kaunis ja ihoa myötäilevä ja sai Roxannen siron vartalon näyttämään tyttömäiseltä. Roxannnen ihon kullanruskeus sai paljaat olkapäät ja käsivarret näyttämään siltä kuin ne olisivat kimaltaneet, aivan kuin tytön iho olisi ollut kauttaaltaan täynnä pieniä timantteja.
   ”Oikein somalta”, Lily myönsi. ”Minä en käsitä, kuinka sinä pystyt keskittymään näihin absurdeihin tanssiaisiin”, hän sitten puuskahti.
   Roxannen kasvot synkkenivät peilissä. ”Jos en keskity näihin tanssiaisiin, minun pääni hajoaa.”
”Siltä minusta tuntuu nyt”, Lily mutisi ja hänen vatsaansa väänsi. ”Ja minusta tuntuu, että isäkin on menettänyt järkensä.”
Roxanne nyökkäili vakavana. ”Se on hyvin mahdollista. Olisi pitänyt kysäistä Ronilta, onko hän kolauttanut päänsä aurorihommeleissa.”
Lily pyöritti päätään. ”En ymmärrä, mitä hänelle on tapahtunut.”
”Ehkä taikaministeri Isabella Volrange on iskenyt häneen komennuskirouksen”, Roxanne ehdotti. ”Ei sitä koskaan voi tietää. Täytyy kyllä myöntää, että minä olen aika iloinen tästä Harryn hetkellisestä mielenjärkkymisestä.”
”Hah.” Lily kurtisti kulmiaan. Kun Roxanne sanoi uuden taikaministerin nimen ääneen, se sai hänet tajuamaan, miltä nimi kuulosti. ”Miksi Isabella Volrange kuulostaa minusta yhtäkkiä Voldemortin ja Bellatrixin risteytykseltä?”
Roxannen silmät lukittuivat Lilyn silmiin peilin kautta ja tytön suu loksahti auki. ”Voi pyhä Merlin, olet oikeassa! Bellatrix – Bella – Isabella! Volrange, niin kuin – ”
”Voldemort ja Lestrange”, Lily henkäisi. ”Onkohan kultainen nelikko tajunnut tämän?”
Roxanne loi Lilyyn kärsivän katseen ja sanoi merkitsevästi: ”Hermione.”
Lily nyökkäsi alistuneesti. Heidän uuden taikaministerinsä nimen salaisuus ei lohduttanut häntä paljonkaan. Ei, kun maailma oli muutamassa päivässä muuttunut niin pelottavaksi, surulliseksi ja synkäksi paikaksi.
”Rose oli oikeassa”, Roxanne mutisi. ”Jästit ovat hulluja.”
   Lily tuhahti. ”Tuskin jästit halusivat pyyhkäistä miljoonia kanssaihmisiään pois planeetalta.”
   ”Miksi he sitten tekivät sen?” Roxanne pyöritti päätään kuin ajatukset olisivat vavisuttaneet tämän mieltä ja tyttö olisi epätoivoisesti halunnut ravistella ne ulos. ”Kuka idiootti halusi keksiä noin valtavaa tuhoa aiheuttavia pommeja?”
   Lily kohautti olkiaan. Miljoonien jästien kuolemat ympäri maailman ydinpommitusten seurauksena tuntui hänestä epätodelliselta ja hänen oli vaikea uskoa sitä. Hän ei ollut edes tiennyt, että jästeillä oli käytössään tuollaisia hirvittäviä aseita. Pommeja oli räjäytetty Yhdysvalloissa ja Venäjällä. Pelkissä räjähdyksissä oli kuollut miljoonia ihmisiä, rakennukset olivat kirjaimellisesti sulaneet ja pommien ioniseen säteilyyn (mitä se sitten tarkoittikaan) kuoli koko ajan lisää ihmisiä. Kolmas maailmansota oli virallisesti alkanut jästien maailmassa.
   Ja mitä Lilyn isä oli päättänyt tehdä? Järjestää tanssiaiset.
   Ajatus tästä oli vieläkin epäuskottavampi kuin ajatus jästien maailman kolmannesta sodasta ja miljoonien ihmisten kuolemasta. Isä oli aivan varmasti menettänyt järkensä.
   Tanssiaiset pidettäisiin Taikaministeriössä, mikä teki kaikesta vieläkin kummallisempaa.
   ”Minun luulin, että wannabe-kuolikset valloittivat Taikaministeriön”, Lily oli järkyttyneenä puuskahtanut isälleen, kun tämä oli ilmoittanut pitävänsä uuden vuoden aattona tanssiaiset, joihin kaikki halukkaat saisivat osallistua.
   Harry oli ainoastaan hymyillyt hänelle. ”Pitää paikkansa.”
   ”Haluatko sinä tapattaa meidät kaikki?” James oli tivannut melkein kauhuissaan ja oli vilkaissut Lilyä kuin olisi ollut vakavasti huolissaan isän mielenterveydestä.
   ”En tietenkään”, Harry oli nauranut.
   ”Entä, kun kuolikset, susifriikki-Thomas ja häiritsevän viileällä tavalla kaunis uusi taikaministerimme päättävät tulla paikalle juhlimaan tulevaa vuotta?” James oli kysynyt.
   Veljen sanat olivat saaneet kummallisen, tietäväisen hymyn kohoamaan Harryn kasvoille. ”Mikään ei voisi ilahduttaa minua enempää.” Ja niine hyvineen Harry oli mennyt kohentamaan olohuoneen takkatulta olemus levollisuutta ja iloisuutta huokuen. Ehkä isän mieli oli järkkynyt jästien maailman tapahtumista niin, että tämä todella oli unohtanut, kuinka ajatella rationaalisesti.
   ”Miltähän Rosesta tuntuu nyt?” Roxanne mietti ääneen palauttaen Lilyn takaisin meneillään olevaan hetkeen. ”Hän yritti varoittaa meitä, hän yritti kertoa, että jästien maailma on sekaisin. Minä näin kaikki tapahtumat unissani etukäteen, enkä tehnyt mitään, en kertonut kenellekään, ehkä minä olisin voinut estää kaiken – ”
   ”Älä syytä itseäsi”, Lily kehotti ystäväänsä. ”Ei kukaan olisi voinut estää pommeja räjähtämästä.”
   ”Ei sitä tiedä”, Roxanne mumisi surullisesti ja hipelöi mekkonsa helmaa hajamielisesti.
   ”Tuleeko sinun salarakkaasi juhliin?” Lily kysyi yrittäen saada Roxannen mieltä pois kuolemasta ja tuhosta.
   Roxanne tuhahti ja päästi irti mekkonsa helmoista aivan kuin ne olisivat yhtäkkiä polttaneet häntä. ”Tuskin. Ja vaikka tulisikin, minä en välitä. Olen saanut tarpeekseni hänestä. Minä en ole mikään tyhmä magia-bimbo, jonka luokse hän voi ilmestyä silloin kun sattuu huvittamaan ja jonka luota hän sitten voi karata viikoiksi, mitään itsestään ilmoittamatta! Ei, minä olen päättänyt löytää itselleni uuden miehen! Vaikka vaihteeksi semmoisen, josta voin kertoa ystävilleni ja jolla on edes jonkinlaisia alkeellisia käytöstapoja ja viestintätaitoja ja jonka tekee mieli nähdä minua yhtä paljon kuin minun häntä!”
   ”Jaahas”, Lily sanoi hitaasti ja hymy nyki hänen suupieltään. Roxanne vilkaisi häntä peilin kautta silmiään siristellen.
   ”Minä olen tosissani.”
   ”Tietysti olet.”
   ”Älä sitten naura minulle.”
   ”Enhän minä nyt sinulle nauraisi.”
   ”Naurat koko ajan.”
   ”Mutta en ääneen.”
   ”Laamanpoikanen.” Roxanne alkoi kiskoa juhlamekkoaan alas. Samassa huoneen ovi lennähti auki ja Fred astui sisälle.
   Lily purskahti nauruun Roxannen ponnahtaessa ilmaan säikähdyksestä ja Fredin parkaistessa inhoavasti. ”Minun silmäni!”
   Roxanne nyki juhlamekkoaan takaisin ylös vähemmän arvokkaasti yläruumiinsa suojaksi. ”Senkin pönttömaakari, voisit opetella koputtamaan!”
   ”Tämä on jo toinen kerta tämän viikon aikana, kun olen nähnyt enemmän kuin koskaan olisin halunnut!” Fred valitti ja heittäytyi Roxannen sängylle Lilyn viereen. ”Todella ällöttävää.”
   Roxanne mulkoili veljeään. ”Se lienee ihan omaa syytäsi, senkin tohveliaivoinen kakankaivaja!”
   Lily ja Fred katsoivat toisiaan huvittuneina ja virnistivät. Roxanne tuhahti heille närkästyneenä ja meni vaatekaapilleen mutisten jotakin typeryksistä ja kengistä.
   ”Oletteko valmiina tanssimaan?” Fred kysäisi suhteellisen ilottomasti.
   Lily tuhahti. ”Valmiina taistelemaan ennemminkin. Se nyt on ihan selvää, että kuolikset hyökkäävät juhliin. Lyön vetoa, ettemme ehdi edes alkupaloihin saakka.”
   ”Minä lyön vetoa, että he iskevät vasta keskiyöllä”, Fred ilmoitti. ”Juuri, kun vuosi vaihtuu.”
   ”Se olisi ylidramaattista”, Lily tuomitsi pojan arvelut irvistäen.
   ”Kaikkihan nyt tietävät kuoliksien olevan huomionhakuisia draamakuningattaria.”
   ”Totta.”
   ”Mitä mieltä olette näistä?” Roxanne ojensi heidän nähtäväkseen kimaltelevia, valkoisia korkokenkiä, joiden pitkillä koroilla olisi voinut huiskia jotakuta kivuliaasti takamukselle tai joista toisen olisi voinut kenties tunkea johonkin epämiellyttävän ahtaaseen, auringonvalottomaan paikkaan.
   Fred katsoi Roxannea ilmeettömästi. ”Luuletko tosissasi, että minulla on jonkinlainen mielipide noista?”
   Roxanne katsoi Frediä aivan yhtä ilmeettömästi takaisin. ”Miksi et menisi isän kanssa sohvalle haisemaan?”
   ”Hän lähti käymään kaupalla.”
   ”Mene sitten yksinäsi jonnekin haisemaan.”
   ”Entä jos haluan haista täällä?”
   Roxanne pyöräytti silmiään ja kääntyi takaisin vaatekaappinsa puoleen vaivautumatta vastaamaan. Fred näytti huvittuneelta ja vilkaisi Lilyä voitonriemuisena aivan kuin olisi juuri voittanut jonkin henkilökohtaisen kisan.
   ”Lillero, mitä sinä meinasit pukea päällesi?” Roxanne kysyi ääni hieman hukkuen pursuavan vaatekaappinsa kätköihin.
   Lily ei ollut edes ajatellut asiaa. ”Onko sillä jotakin väliä, minkä koltun sotken vereen ja sudenkarvoihin?”
   Roxanne mulkaisi häntä olkansa ylitse. ”Missä sinun juhlamielesi on?”
   ”Räjähti miljoonien jästien mukana.” Lilyn kurkkua kuristi. Kuolema oli kylmä, julma ja armoton.
   Tai ehkä elämä oli.

*

Jamesin teki mieli itkeä. Hän istui sängyllään risti-istunnossa ja oli peittänyt kärsivän päänsä käsiinsä.
   Ava pyöri kiukkuisen ja vaarallisen tornadon elkein ympäri huonetta vaatekappaleita raivostuneena ympärilleen viskoen.
   ”Sillä ei ole mitään väliä, mitä puet päällesi”, James yritti takoa järkeä tyttöystävänsä päähän vaivautumatta nostamaan katsettaan turvallisesta suojastaan käsiensä alta. ”Kuolonsyöjät tulevat kuitenkin pelastamaan meidän uuden vuotemme hauskuudelta ja onnelta. Veren roiskuessa ja avada kedavrien lentäessä ympäriinsä kukaan ei huomaa, vaikka olisit pukeutunut kotitontun nahkaan ja ankeuttajan huntuun.”
   Ava veti ilmaa sisäänsä kuin kiukkuinen sarvikuono. ”Kaltaiseltasi apinalta ei voi muuta odottaakaan kuin noin typeriä mielipiteitä!”
   James yritti muistuttaa itseään siitä, että Ava oli raskaana ja näin ollen täynnä hormonihirviöitä, joista jokaisesta James olisi halunnut pysytellä mahdollisimman kaukana, mutta jotka hän oli valitettavasti joutunut kohtaamaan olosuhteiden pakosta. Vaikka James tiesikin Avan olevan järkyttynyt ja sekaisin ja tiuskivan hänelle oman pahan olonsa takia, hän ei täysin kyennyt estämään itseään närkästymästä tytön vihamielisestä äänensävystä.
   ”No, onneksi sinun mielipiteesi ovat kaikki niin loistavia”, hän tokaisi purevasti nostaessaan päänsä suojastaan.
   Ava paiskasi matka-arkkunsa kannen kiinni ja kääntyi katsomaan häntä kiukkuisesti. ”Mitä tuo on tarkoittavinaan?”
   James huokaisi kärsivästi. ”Mitä väliä sillä on, minkä mekon sinä puet typeriin tanssiaisiin?”
   ”No, ei ilmeisesti mitään, koska minun poikaystävälleni on aivan sama näytänkö sialta vai lehmältä!”
   James tuijotti Avaa ja kauhukseen tajusi tytön silmien täyttyvän kiukkuisista kyyneleistä. ”Sinä et voisi koskaan näyttää sen enempää sialta kuin lehmältäkään”, hän huomautti ymmällään.
   ”Minä olen lihonut niin paljon, etten mahdu mihinkään vaatteisiini!” Ava huudahti itkuisesti ja käännähti jälleen matka-arkkunsa suuntaan.
   ”Sinä syöt kuin nälkää näkevä yksisarvinen ja sinun mahassasi kasvaa pieni hirviö, totta kai sinä olet lihonut”, James yritti lohduttaa. Hänen olisi tehnyt mieli mennä Avan luokse ja nostaa tämän pieni, itkuinen ja kiukkuinen vartalo syliinsä, mutta hän aavisti, ettei Ava ollut halailutuulella.
   ”Minä näytän ihan hirveältä!”
   James katsoi Avaa. Vaikka tytön vatsan seutu pullottikin hieman, tämä näytti kirsikanvärisine huulineen, mantelinmuotoisine silmineen, korkeine poskipäineen ja silkkisine hiuksineen Jamesin silmissä täydelliseltä kaunottarelta.
   ”Sinä olet kaunis”, hän sanoi tytölle ymmärtämättä ollenkaan tämän sekopäistä marmatusta.
   ”Enkä ole”, Ava inahti ja samassa tytön hartiat valahtivat veltoiksi, tämä purskahti itkuun ja lysähti keskelle lattiaa. Tyttö risti jalkansa ja halasi polviaan huojuen paikallaan.
   James loikkasi alas sängyltään, meni istumaan Avan viereen lattialle ja nosti tytön syliinsä. Ava käpertyi häntä vasten itkuisesti.
   ”Anna anteeksi. Olen typerä”, tyttö nyyhkäisi säälittävästi.
   ”Me kaikki olemme vähän järkyttyneitä kaikesta, mitä on tapahtunut”, James lohdutti ja synkkyys ja ankeus puristivat hänen sydäntään.
   ”Kaikki ne ihmiset”, Ava mutisi itkuisesti. ”Kaikki ne viattomat ihmiset… ja minä valitan siitä, etteivät vaatteet mahdu päälleni.”
   James hymyili ilottomasti. ”Niin, senkin hölmö.”
   ”Ei sillä ole mitään väliä, miltä minä näytän”, Ava mumisi. ”Ja vaikka Aqua ilmestyisikin paikalle naurettavan iso tissisen bimbonsa kanssa, niin – ”
   Jamesia etoi ja hän työnsi Avaa kauemmaksi itsestään. ”Siksi sinä siis meuhkaat ympäriinsä kuin vauhkoontunut hevoskotka. Sinä haluat näyttää kauniilta Aqualinen takia.”
   Ava näytti kalpealta ja järkyttyneeltä. ”Enhän! En minä sitä tarkoittanut!”
   James tuhahti ja katsoi Avaa kylmästi. ”Mitä sitten?”
   Ava tuhahti takaisin ja pyyhki kyyneleet kasvoiltaan vimmaisesti. ”Tämä jästijuttu vain pörrää päässäni ja saa minut käyttäytymään kummallisesti. Kaikki tuntuu niin epätodelliselta.”
   James ei sanonut mitään, vaan nousi lattialta ja lähti pois huoneesta.
”James!” Ava huusi hänen peräänsä hämmästyneen kuuloisena, mutta James ei välittänyt. Yhtäkkiä hän halusi mahdollisimman kauas Avasta.
Kun Shawn oli kertonut hänelle Aqualinesta ja Meganista, hän oli tiennyt Avan tulevan mustasukkaiseksi ja surulliseksi asiasta. Siksi hän ei ollut edes halunnut kertoa tälle, hän ei ollut halunnut nähdä sitä reaktiota, sitä miten syvästi Aqualine vieläkin vaikutti Avaan. Tyttöjen välillä oli jokin side, jota James ei koskaan kykenisi ymmärtämään ja oli sietämätöntä katsella ja aistia sitä vierestä, sitä kuinka hänen tyttöystävänsä sydämessä oli hänen niin kovasti inhoama tyttö, joka ei ehkä koskaan täysin katoaisi sieltä. Toisinaan Ava vaipui kokonaan omiin ajatuksiinsa, kuin toiseen maailmaan ja tästä huokuva ikävä ja suru saivat Jamesin kiukkuiseksi ja mustasukkaiseksi, sillä hän tiesi noina hetkinä Avan miettivän Aqualinea.
Ajatus Avasta miettimässä ja ikävöimässä Aqualinea oli sietämätön. Jamesin kädet puristuivat nyrkkiin ja häntä ärsytti suunnattomasti. Hänen teki mieli räjäyttää jotakin. Tai ehkä hakata jotakin. Tai purra jotakin. Vaikka Aqualinea.
Harry, Ginny tai Lily eivät olleet kotona. James ei tiennyt, missä kaikki olivat eikä oikeastaan välittänytkään. Keittiön ikkunasta hän näki Shawnin kävelevän heidän valtaisalla pihamaallaan pää painuksissa. Poika näytti potkivan lumikokkareita kengillään. James oli menossa ystävänsä luokse, kun huomasi toisen ystävänsä lähestyvän heidän terassiaan kädet puuskassa ja kasvot yhtä synkkinä kuin harmaa taivas yläpuolellaan.
James heilautti kättään niin, että taikasauva sujahti hänen sormiensa väliin. Hän osoitti hellalla lepäävää kahvipannua ja pisti veden porisemaan. Hänen olisi oikeastaan tehnyt mieli jotakin kahvia paljon väkevämpää, mutta kello oli vasta vähän yli puolen päivän, joten ehkä oli parempi aloitella kahvilla.
”Ja hitot siitä”, hän sitten puuskahti, meni olohuoneeseen ja suoraan lasiselle kaapille. Hän nappasi ruskean rommipullon käteensä ja meni takaisin keittiöön. Rommikahvi totisesti tekisi terää.
Jasper kohtasi hänen katseensa keittiön ikkunan lävitse ja hymyili vinon ilottomasti ennen kuin astui sisälle.
”Tulitko kysymään minulta juhlakaapumielipiteitä?” James kysäisi yrittäen saada ääntään kuulostamaan ilahtuneelta, mutta ei aivan onnistunut. Hänen äänensä kuulosti hänen omissa korvissaankin väsyneeltä, ahdistuneelta ja synkältä.
Jasper näytti tiedostavan hänen mielialansa ja nuoresta professorista huokuivat samat tunteet kuin peilinä takaisin. ”Mistä arvasit?” tämä kysäisi kuivan ilottomasti.
James hymähti ja meni kaatamaan pannuun kahvinporoja. Jasper istuutui pöydän ääreen ja nojasi tuolin selkämykseen niin, että se keikkui vain kahdella jalalla. ”Mikä hitto tämä Harryn tanssiaisjuttu oikein on?”
James vilkaisi parasta ystäväänsä paljon puhuvasti. ”Sen kun tietäisi.”
”Ovatko kuolonsyöjät iskeneet häneen komennuskirouksen?” Jasper epäili.
James irvisti. ”Se voisi olla uskottava vaihtoehto, jos isään ikinä olisi tehonnut komennuskirous.”
”Ai niin”, Jasper mutisi ja otti ilmasta Jamesin lennättämän kahvikupin käteensä. ”Jotakin outoa tässä on.”
”Älä muuta sano”, James yhtyi mielipiteeseen istahtaessaan hänkin pöydän ääreen. Hän avasi rommipullon, kaatoi sitä kahviinsa ja ojensi pullon sitten Jasperille, joka terästi kahvinsa rauhallisesti ennen kuin puhui.
”Jästien maailmassa on täysi kaaos”, Jasper kertoi. ”Ihmiset pakenevat kaupungeista. Valtiot pakottavat kaikki miehet sotaan liittoutumien nimissä, kun maat ovat riidoissa keskenään, mutta ihmiset eivät halua sotia.”
   ”Mistä he oikein sotivat?” James puuskahti. ”Siinä ei ole mitään järkeä.”
   ”Ei olekaan. Käsittääkseni Yhdysvalloilla ja Venäjällä on ollut jo vuosikausia poliittista kärhämää. Yhdysvallat menetti hermonsa, kun Venäjä alkoi kymmenisen vuotta sitten valloittaa pikkuhiljaa vanhoja maa-alueita takaisin - lopputulos on sitten tämä.”
   ”Jästit ovat sekopäitä”, James mutisi synkästi. Rommikahvi lämmitti hänen kurkkuaan ja vatsaansa.
   ”James!” Ava tuli keittiöön kasvot itkun raidoittamina, huomasi Jasperin olevan paikalla ja pyyhkäisi kasvojaan hätäisesti. ”Ai, moi, Jasper.”
   ”Terve, Ava. Mitä kuuluu?”
   James hymähti. Ava mulkaisi häntä silmiään siristellen ennen kuin katsoi taas Jasperia.
   ”No, olen vähän järkyttynyt tästä koko jästijutusta. Niin kuin kaikki ovat.”
   ”Paitsi Harry”, Jasper huomautti. ”Tanssiaiset? Oikeasti?”
   ”Isä on käyttänyt muutaman päivän ajan tosi omituisesti”, James kertoi. ”Vaikka miljoonat jästit ovat juuri räjähtäneet pieniksi märiksi länteiksi, isä on järjestellyt tanssiaisiaan häpeilemättömän iloisena. Vannon, että kuulin hänen jopa lauleskelevan.”
   ”Outoa”, Jasper puuskahti.
   ”Tosi outoa”, vahvisti James. Hän kutsui kaapista Avalle kahvimukin tytön istahtaessa Jasperin viereen häntä vastapäätä. Hän oli kaatamassa tytönkin kuppiin rommia, kun Ava rykäisi.
   ”James, minä olen raskaana.”
   James vilkaisi tyttöystäväänsä hämillään. ”Kyllä minä nyt sen tiedän.”
   ”Tiedätkö? Miksi sitten kaadat kahviini rommia?”
   James irvisti, näki Shawnin astuvan ulkona terassille ja kohensi asentoaan. ”Ei tämä ole sinulle, vaan Limamiehelle.”
   Ava hymähti Shawnin astuessa sisälle keittiöön. James kutsui kaapista uuden kupin Avalle vältellen Jasperin katsetta, pojan hartiat hytkyivät naurusta.
   Shawn istui Avan viereen ja tarttui rommikahviinsa synkkänä. ”Ihanaa.”
   ”Oletko sinä kunnossa?” Ava kysyi pojalta katsellessaan tätä. Jamesistakin Shawn näytti hiukan sairaalta, tämän silmien alla oli tummat pussit ja kasvot näyttivät hieman vihertäviltä.
   ”Tämä jästijuttu”, Shawn tokaisi väsyneesti.
   ”Mmmh”, muut hymisivät kuin kuorossa. James kohotti rommikahvikuppiaan.
”Hyvää uutta vuotta.”
   He kilisyttelivät kahvejaan. ”Hyvää uutta vuotta.”
   Jamesia pelotti, mitä vuosi 2024 toisi tullessaan. Sen lisäksi, että tasan puolen vuoden päästä perunahirviö tulisi maailmaan.
   Millaiseen maailmaan minihirviö oikein syntyisikään?

*

Taikaministeriö oli räjähtänyt. Se näkyi tavalliselta jästikadulta suurena aukkona maassa. Jästit viilettivät katua pitkin katseet tiukasti asvaltissa aivan kuin olisivat pelänneet taivaan tipahtavan niskaan millä hetkellä hyvänsä. Kukaan heistä ei katsonut heitä tai valtavaa monttua maassa. Pientä mäyräkoiraa ulkoiluttava vanha rouva näytti ensin putoavan valtavan aukon reunalta, mutta käveli sitten tyhjyyden päältä aivan kuin maassa olisi ollut näkymätön lasilattia.
   Rose vilkaisi Amelieta ja Albusta. Kaksikko näytti satukirjamaiselta seisoessaan sinä Taikaministeriön reunalla toistensa kyljissä kiinni ja toistensa käsiä tiukasti puristaen. Amelie näytti pikkuruiselta keijukaiselta pitkän ja hontelon Albuksen rinnalla vaaleansinisessä juhlamekossaan ja paksussa talviviitassaan.
   ”Miksi he ovat räjäyttäneet sen?” Albus kysyi ymmällään, ontolla äänellä.
   ”Minusta tuntuu, ettei se ole kokonaan räjähtänyt”, Amelie kuiskasi heiveröisesti.
   Rosekin näki sen. Montun pohjalla näytti olevan jotakin valkoista ja ehkä jotakin kultaista kimallusta pienien täplien joukossa. Hetkessä Rose tajusi täplien olevan ihmisiä.
   ”Ilmiinnytään alas”, hän sanoi muille kahdelle. Albus ja Amelie nyökkäsivät ja sulkivat silmänsä. Rose matki heitä, puristi taikasauvaansa ja antoi tyhjyyden täyttää hänet.
   Kun hän seuraavaksi avasi silmänsä, hän näki Taikaministeriön entisessä loistossaan tai ehkä jopa vieläkin koreampana. Kultaisia, punaisia ja hopeisia, kimaltelevia koristenauhoja leijaili ympäriinsä juhlakaapuihin pukeutuneiden noitien ja velhojen yllä. Valkoinen marmorilattia kiilteli ja valtava aukko katossa avautui kohti tummanharmaata taivasta. Ilma oli täynnä pieniä, loistavia keijukaisia, jotka loistivat hämyistä valoa ympärilleen.
   ”Täällä on niin paljon ihmisiä”, Amelie kuiskasi hämillään. Tytön ääni oli väsynyt ja Rose vilkaisi parasta ystäväänsä kulmiensa alta. Täysikuu oli ollut vasta viime yönä ja Amelie oli joutunut viettämään jo toisen ihmissusiyönsä Pyhän Mungon taikasairaalan kellarikerroksessa. Amelien silmien alla oli tummat pussit ja kalpea iho näytti ohuelta, aivan kuin se olisi ollut vain paperia. Albus katseli korkeuksistaan tyttöystäväänsä näyttäen alistuneen huolestuneelta ja hieman hermostuneelta.
   ”Kaikki ovat halunneet tulla kuulemaan, mitä isällä on sanottavaa”, Albus veikkasi ja kietaisi kätensä Amelien hentoisten hartioiden ympärille.
   ”Minäkin haluan kuulla, mitä Harrylla on sanottavaa”, Rose mutisi ja oikoi mustaa juhlamekkoaan. Harry, Ginny, Ron ja Hermione olivat kaikki pukeutuneet juhlakaapuihin ja seisoivat suuren patsaan viereen rakennetun korokkeen päällä juhlavieraita katsellen ja toisilleen vaimeilla äänillä puhuen. Nelikosta huokui jonkinlainen päättäväisyys, aivan kuin nuo neljä olisivat tienneet jotakin, mitä kukaan muu ei tiennyt ja aivan kuin tuo tieto olisi antanut heille voimaa ja rohkeutta.
   ”Jaahas, Kukkakeppi, Hullu Jästinäinen ja Ihmissusineito ovat saapuneet paikalle”, kuului tuttu ääni ja James tuli heidän luokseen näyttäen omituisen juhlalliselta mustassa juhlakaavussaan. Arpinen käsivarsi puristi tiukasti nätisti hymyilevää Avaa, jonka punainen juhlamekko istui somasti tämän siroon vartaloon. Pieni kumpu vatsan seudulla oli Rosesta hassulla tavalla suloinen ja teki Avasta jotenkin pehmeän näköisen. Jasper oli Jamesin toisella puolella ja näytti vaivaantuneelta ja ahdistuneelta omassa juhlakaavussaan. Nuori professori vilkuili ympärilleen tarkkaavaisesti aivan kuin olisi odottanut kuolonsyöjien hyökkäävän juhlavieraiden kimppuun millä hetkellä hyvänsä.
   ”Kuolonsyöjiä ei ole vielä näkynyt?” Albus kysäisi vaivautumatta tervehtimään sen enempää.
   James huokaisi alistuneesti. ”Arvon pikkuveli, jos kuolikset olisivat päättäneet ilahduttaa meitä hupaisilla olemuksillaan, sinä varmasti olisit huomannut sen.”
   ”Hyvä juttu”, Albus murahti, nykäisi hämmentyneen Amelien matkaansa ja lähti kohti koroketta, jossa kultainen nelikko seisoskeli juhlavieraita tutkiskellen.
   Rose tuijotti Albuksen ja Amelien perään ymmärtämättä, mitä pitkän ja hontelon pojan mielessä oikein pyöri ja miksi tämä oli lähtenyt niin vikkelästi heidän luotaan. Amelie kääntyi katsomaan Rosea olkansa takaa ja kohautti olkiaan näyttäen aivan yhtä hämmentyneeltä kuin Rose tunsi olevansa.
   James kietaisi vapaan kätensä Rosen ympärille. ”Missä sinun avecisi on? Vai eikö Scorpius ole tullut vielä paikalle?”
   Rose mulkaisi Jamesia. ”Älä sinäkin aloita. Isä ei ole mistään muusta jauhanutkaan minulle kuin Scorpiuksesta viimeisen viikon ajan.”
   James nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Ronaldia saattaa arveluttaa pikku junior Malfoyn motiivit, ymmärtäähän tuon. Tai siis, hänhän tietääkseni ruokki sinua ja Amelieta kuukauden ajan kaltereiden lävitse.”
   Rose irvisti muistaessaan kokkareisen mömmön, jota Scorpius oli heille Azkabanissa tarjoillut. ”Scorpius ei tehnyt sitä vapaaehtoisesti.”
   ”Ei hän myöskään vapaaehtoisesti päästänyt teitä pois sietä”, Jasper huomautti kädet syvällä kaapunsa taskuissa.
   ”Tismalleen”, James sanoi iskien silmäänsä.
   ”Anna olla, James”, Ava huoahti. ”Ei se kuulu sinulle.”
   James loi tyttöystäväänsä kärsivän katseen. ”Tietääkseni sukulaisteni asiat kuuluvat minulle. Okei okei!” poika sitten huudahti nostaen kätensä antautuvasti ilmaan Avan näyttäessä kiukkuiselta. ”Ei sitten kuulu! Höh…”
   Samassa pienessä vaaleanvihreässä lehahduksessa joku oli tunkeutunut Jamesin ja Jasperin väliin ja tarrannut viimeiseksi mainittua käsipuolesta. ”Minun!”
   Rose tyrskähti. Jasper räpytteli silmiään hämmentyneenä ja katsoi häntä muutamaa päätä lyhyempää Roxannea näyttäen siltä kuin olisi menettänyt kielensä. Rosenkin mielestä Roxanne näytti kauniilta, tytön kullanruskea iho näytti hehkuvan ja mustat, lyhyet hiukset saivat tämän näyttämään eksoottiselta keijukaiselta.
   Ava naurahti. ”Ilmeisesti sinulla ei ole seuralaista.”
   Roxanne puristi Jasperin kättä ylpeänä. ”Onhan minulla, etkö sinä näe?”
   Jasper hymyili Roxannelle. ”Sinähän sievä olet.”
   Roxanne niiasi syvään. ”Kiitos. Et sinäkään kauhean kurjalta näytä.”
   James hymähti kietoessaan jälleen kätensä Avan harteiden ympärille. ”Mihin sinä olet ärsyttävän pikkusisareni jättänyt?” poika kysyi Roxannelta.
   ”Itse olet ärsyttävä”, Lily puuskahti astellessaan Shawnin käsipuolessa heidän luokseen. Tyttö oli nostanut punaiset, pitkät hiuksensa korkealle nutturalle – tai sitten Roxanne oli tehnyt sen Lilyn puolesta, mikä tuntui hieman uskottavammalta vaihtoehdolta. Päällään Lilyllä oli tummanvihreä juhlapuku ja Rosen mielestä Lily näytti hassun tyttömäiseltä, yleensä kun tämä pukeutui koruttomiin ja rentoihin vaatteisiin. Shawn näytti Lilyn vieressä hurjan komealta ja valtavalta. Rose olisi voinut vaikka vannoa, että pojan hartiat olivat leveämmät kuin kellään muulla juhlavieraiden miekkosista.
   ”Mitä Al puuhaa?” Shawn kysyi ymmällään katse kohdistettuna korokkeelle. Rose käännähti ympäri juuri parahiksi nähdäkseen Albuksen seisovan korokkeella Harryn, Ginnyn, Ronin ja Hermionen tutkivien ja yllättyneiden katseiden alla. Amelie tuijotti poikaystäväänsä hämmentyneenä tämän nostaessa taikasauvansa kurkulleen.
   Juhlaväki hiljeni heti Albuksen rykäistessä merkitsevästi taialla vahvistetulla äänellään. ”Hyvää iltaa, arvon taikakansa ja hyvää uutta vuotta 2024 kaikille! Minä olen Albus Potter ja minulla olisi pienimuotoinen kysymys edessäni seisovalle kauniille tyttöystävälleni ennen kuin kuolonsyöjät hyökkäävät pilaamaan juhlamme.” Rosen sydämessä läikähti jokin lämmin Albuksen laskeutuessa polvilleen Amelien eteen ja ojentaessa tälle sinistä, pientä rasiaa.
   ”Amelie Phoebe Wakefield, minä olen rakastanut sinua niin kauan kuin muistan ja olen valmis rakastamaan sinua niin kauan kuin elän. Kaiken synkkyyden ja kurjuuden keskellä sinä olet ainoa asia, joka pitää minut järjissäni. Sinä teet minut onnellisemmaksi kuin ikinä voisin sanoin kuvailla enkä voisi koskaan kuvitella eläväni ilman sinua. Tuletko sinä minun vaimokseni?”
   Rosen silmiin kihahtivat kyyneleet Amelien suun loksahtaessa järkytyksestä auki. Pian järkytys vaihtui kuitenkin riemuksi ja onnen kyyneleet kihahtivat myös Amelien vaaleansinisiin silmiin tämän loikatessa Albuksen syliin. ”Tulen, tulen, tulen!”
   Albus nousi seisomaan Amelieta sylissään pidellen ja pyöritti tätä ilmassa juhlavieraiden alkaessa taputtaa ja hurrata. Ginny itki avoimesti pariskunnan takana ja Harry kietoi kätensä vaimonsa ympärille pyyhkien tämäkin silmäkulmaansa sarvisankaisten silmälasiensa takana. Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan hymyillen ja heidän kätensä puristuivat hellästi yhteen.
 Albus laski Amelieta sylissään hieman alemmaksi niin, että pariskunta saattoi sulautua pehmeään suudelmaan siinä taikakansan silmien edessä.
”Käsittämätöntä”, James mutisi Rosen vieressä. Vaikka pojan ääni olikin vastentahtoinen ja inhoava, Rose näki serkkunsa nappisilmien loistavan ja pieni hymy leikitteli tämän suupielessä. Roxanne virnisteli typerästi ja Lily näytti iloiselta hymyillessään leveästi.
Korokkeella Albus oli pujottanut hopeisena kimaltelevan sormuksen Amelien vasempaan nimettömään. Amelien kasvot näyttivät enkelimäisen kauniilta tytöstä huokuvan onnellisuuden valaistessa kaiken ympärillään.
Harry oli astunut korokkeella Amelien ja Albuksen eteen ja katseli juhlavieraita melkein hellästi. ”Minunkin puolesta tervetuloa kaikille ja onnittelut nuorimmalle pojalleni ja hänen kihlatulleen.” Harry hymyili Albukselle ja Amelielle kaksikon hipsiessä alas korokkeelta kasvot sädehtien.
”Te kaikki varmasti ihmettelette, miksi minä halusin pitää nämä uuden vuoden tanssiaiset kaiken tapahtuneen jälkeen. Lupaan, että syy siihen selviää vielä tänä iltana. Minusta tuntuu, että me kaikki odotamme kuolonsyöjien tulevan paikalle ja haluan vain kertoa, että kenelläkään ei ole mitään pelättävää. Minulla on uudelle taikaministerillemme ehdotus, jonka uskon palauttavan rauhan tähän maailmaan.
”Mitä tulee jästien maailman traagisiin tapahtumiin… Kukaan ei olisi voinut uskoa, että näin kävisi. Hermione tässä vieressäni on jo alkanut koota joukkoja jästimaailman ihmisiä auttamaan. Jästit tarvitsevat meidän apuamme ja sitä he ovat tarvinneet jo kauan, me olemme vain olleet liian sokeita näkemään sitä.” Harryn silmät tuikkivat Rosen suuntaan ja Rose tunsi kurkkuaan kuristavan. ”Jästien maailman sota on vasta alkanut ja lisää viattomia ihmisiä kuolee, jos me emme auta heitä kaikkien resurssiemme avulla.”
Rose siristeli silmiään. Hän oli ilmoittanut Hermionelle aikaisemmin päivällä haluavansa mukaan jästienauttamisjoukkoihin, mutta Ron oli tylysti ilmoittanut, että Rosella oli oma elämä elettävänään velhomaailmassa. Rose ei aikonut antaa periksi. Hän lähtisi auttamaan jästejä, aivan varmasti lähtisi, eikä hänen isänsä mahtaisi asialle mitään. Isä piti häntä vieläkin pikkutyttönään ja oli jo aikakin, että tämä näkisi tyttärestään kasvaneen aikuisen naisen, joka oli täysin kykenevä tekemään omaa elämää koskevia päätöksiä.   
”Kuolonsyöjien saapumista odotellessa – pitäkää hauskaa!” Harry huudahti epäluonteenomaisen iloisella äänellä. ”Syökää, juokaa, tanssikaa ja naurakaa! Hyvää uutta vuotta kaikille!”
”Isä on seonnut”, James tokaisi synkästi. Lily nyökkäili veljensä vieressä vakavana.
”Todellakin.”
Jostakin oli alkanut kuulua iloista musiikkia. Albus oli vienyt Amelien keskelle tyhjää lattiaa ja kihlapari keinui rauhallisesti musiikin tahdissa toisiaan tiiviisti halaten. James vinkkasi silmäänsä Avalle.
”Haluaisitko sinä tanssia ennen kuoliksien saapumista, kaunis kultaseni?”
Ava näytti iloiselta ja loi Jamesiin melkein imelän katseen. ”Mielelläni.”
Myös Shawn ja Lily vetäytyivät tanssimaan. Roxanne irvisti Roselle anteeksipyytävästi.
”Minäkin raahaan Jasperin tanssimaan.”
”Raahaa ihmeessä”, Rose hymähti tytölle. Jasper näytti vaivaantuneelta.
”En minä osaa tanssia.”
Roxanne nyki Jasperia kädestä. ”Ei haittaa. Minä opetan.”
”Minä tallon sinun varpaillesi.”
”Ei haittaa, näissä kengissä en tunne varpaitani muutenkaan.”
Rose tirskahti Roxannen kiskoessa vastentahtoisen Jasperin kanssaan lattialle keinahtelemaan. Hän tyytyi kohtaloonsa ja lähti kohti valtavan aulan seinustaa, jossa oli pöytä täynnä herkkuja. Hän huomasi isänsä käyneen herkkupöydän kimppuun myös ja meni tämän vierelle.
Ron vilkaisi häntä sivusilmällä. ”Jos tulit taas höpöttämään jästien auttamisjoukoista, niin sanon vielä viimeisen kerran, ettet sinä lähde minnekään – ”
”En tullut”, Rose puuskahti. Hän ei halunnut aloittaa taas riitaa. ”Minulle tuli nälkä. Niin kuin ilmeisesti sinullekin.”
”Minulla on aina nälkä”, Ron paljasti virnistäen ja kauhoi lautaselleen herkkumuhennosta.
”Mikä Harryn suunnitelma oikein on?” Rose kysäisi mahdollisimman kepeällä äänellä. ”Mikä ehdotus hänellä on Isabella Volrangelle?”
Ron virnisti iloisesti. ”Sellainen, josta vain typerys kieltäytyisi.”
”Te olette aina niin salamyhkäisiä”, Rose totesi inhoavasti asettaessaan siirappitorttuja lautaselleen. ”Teidän kaikki lapsenne ovat jo aikuisia, voisitte alkaa vähän avautumaan meillekin.”
”Minulle te tulette aina olemaan lapsia”, Ron ilmoitti.
Rose pyöräytti silmiään. Joku koputti häntä olalle ja hän pyörähti ympäri.
Hänen vatsassaan jysähti hänen tajutessaan tuijottavansa tuttuihin, pistäviin ja harmaisiin silmiin. ”Saisinko tanssin, arvon neiti?”
Scorpius oli piiloutunut Lucifer Halo-asuunsa. Kasvot olivat täysin tunnistamattomat, vaikka silmät olivatkin entisellään. Pitkät vaaleat hiukset laskeutuivat olkapäille sekavina.
Rose vilkaisi kauhuissaan isäänsä, mutta Ron hymyili ystävällisesti Scorpiukselle ja ojensi kättään. ”Terve, minä olen Ron Weasley.”
Scorpius kätteli Ronin kättä. ”Terrance Hilbert.”
Ronin kulmakarvat nytkähtivät. ”Selvä juttu. Minäpä jätän teidän kaksi sitten pitämään hauskaa.” Ron iski silmäänsä Roselle ilmeisesti luullen vaikuttavansa rennolta isältä, mutta sinisten silmien terävä katse ei huijannut Rosea – Ron tapittaisi heitä herkeämättä mihin sitten ikinä menisikään herkkumuhennoksestaan nauttimaan. Rose kuitenkin arveli, että Ron oli vain helpottunut hänen tanssiessaan jonkun muun kuin Scorpius Malfoyn kanssa. Tai niinhän isä luuli.
Scorpius virnisti iloisesti taluttaessaan hänet tanssilattialle ja laskiessaan kätensä hänen alaselkänsä kohdalle ja vetäessään hänet itseään vasten. Rosen vatsassa tuntui polttavaa kutinaa, mutta hän katsoi ilmeettömästi Scorpiuksen harmaisiin silmiin.
”Sinä huijasit minua.”
”En oikeastaan”, Scorpius tuumasi. ”Minulle kerrottiin, että Taikaministeriö valloitettaisiin uuden vuoden aattona, mutta Thomas päättikin aikaistaa valtausta jouluaattoon.”
”Eikä mieleesi tullut, että voisit ilmoittaa minulle asiasta.”
”Kummallista kyllä, mutta ajatus itse asiassa pälkähti mieleeni”, Scorpius sanoi äänellä, joka oli melkein hämmentynyt. ”Thomas piti kuitenkin käteni täynnä töitä niin, etten päässyt karkaamaan.”
Rose irvisti. Hän ei halunnut tietää, mitä töitä Scorpiuksella oli ollut Taikaministeriön valtaukseen liittyen. ”Miksi et vain kieltäytynyt kunniasta?”
”Koska Thomas ilmoitti susien repivän äitini kasvot uuteen uskoon, jos en tekisi niin kuin hän käskisi”, Scorpius kertoi kylmällä, tunteettomalla äänellä.
Rosen kädet puristuivat tahattomasti Scorpiuksen ympärille. ”Thomas on kuvottava. Toivottavasti Harry sulkee hänet lukkojen taakse.”
”Toivottavasti”, Scorpius tokaisi laiskasti, äänellä, joka kertoi, ettei hän uskonut niin tapahtuvan missään lähitulevaisuudessa. ”Sinun sukulaisesi taitavat arvata, kuka minä oikeasti olen.”
Rose vilkaisi sivuilleen ja huomasi Jamesin mulkoilevan Scorpiusta pyöritellessään Avaa käsivarsillaan. Albus näytti siltä kuin olisi halunnut marssia heidän luokseen, mutta Amelien kädet puristivat Albuksen kaavun selkämystä tiukasti. Jasper ja Roxanne pyörähtivät heidän ohitseen ja Roxanne iski silmäänsä Roselle kannustavan innostuneena.
”He osaavat kyllä käyttäytyä”, Rose lupasi, vaikkei ollutkaan aivan varma lupauksestaan.
”Parasta olisi. Kuolonsyöjät ovat tulossa tänne hetkellä millä hyvänsä.” Harmaiden silmien katse oli vakava, kun ne tutkivat Rosen kasvoja. ”Halusin tulla varoittamaan sinua.”
Rosen sydämessä läikähti. ”Me tiesimme koko ajan heidän tulevan tänne. Harrylla on suunnitelma.”
”Omatpa ovat hautajaisenne”, Scorpius tuhahti, mutta tämän katse näytti hieman huolestuneelta.
Rose katseli poikaa. ”Äiti kokoaa joukkoja auttamaan jästejä.”
”Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vai mitä?” Scorpius hymähti ilottomasti.
”Vanhempani eivät päästä minua mukaan. Turhaudun kuoliaaksi, jos en pääse auttamaan.”
Scorpius tuhahti. ”Isin prinsessa Ruusunen.”
"Tule minun mukaani”, Rose puuskahti. ”Karataan."
  Scorpius tuijotti häntä. "Sinä haluat karata minun kanssani auttamaan jästejä?"
  Rose vastasi järkyttyneeseen katseeseen peräänantamattomasti. "Kyllä, kiitos. Miksi emme vain karkaisi kahdestaan? Sinä pääset eroon Thomaksesta ja minä pääsen auttamaan jästejä. Voimme tehdä sen, mitä koko ajan olemme suunnitelleet tekevämmekin.”
”Entä minun vanhempani?” Scorpius puuskahti. Rose oli iloinen, poika näytti todella harkitsevan ajatusta.
”Eivätkö he ole turvassa?”
”En tiedä.” Scorpius näytti mietteliäältä. ”Ovat he tällä hetkellä… Ehkä…”
Rose katsoi poikaa vetoavasti silmiin. ”Olen lukenut, että Venäläiset ovat ryhtyneet valloittamaan vanhoja maa-alueita sotilaallisin toimin. Ihmiset Venäjän naapurimaissa ovat kauhuissaan, ihmiset eivät halua sotia.”
”Eivät tietenkään halua”, Scorpius tuhahti. ”Valtion isoilla pomoilla on kärhämää keskenään, mutta sodat käydään viattomien ihmisten hengillä, niin se on aina mennyt jästien maailmassa.”
”Mennään auttamaan”, Rose pyysi palavalla äänellä tuijottaen tiiviisti Scorpiuksen silmiin. ”Me osaamme taikoa, me voimme auttaa heitä tavoilla, joita he eivät osaa edes kuvitella!”
Scorpius katsoi häntä takaisin suoraan silmiin ja Rose näki harmaissa silmissä aivan yhtä palavaa epätoivoa kuin tiesi omissaankin näkyvän. ”Minne me menisimme?”
Rosella oli jo vastaus valmiina. ”Suomeen. Suomalaiset ovat hyvin sivistynyttä kansaa, mutta nyt heidän maassaan on täysi sekasorto. Venäläiset ovat aloittaneet maan valtauksen väittäen sen kuuluvan heille.”
Scorpius irvisti. ”Suomeen. Eikös se ole se pohjoinen maa, jossa on pimeää ja paljon jääkarhuja? Kuulostaa hyiseltä.”
”Pakataan paljon lämpimiä vaatteita mukaan”, Rose ehdotti olkiaan kohauttaen.
Scorpius pyöritti päätään. ”Sinä olet aika uskomaton pakkaus, tiesitkö sinä sitä?”
”Tarkoittaako tuo, että sinä karkaat minun kanssani Suomeen auttamaan jästejä?”
Scorpius katsoi häntä epäilevän ihailevasti. ”Taitaa se sitten tarkoittaa.”
Rose hymyili onnellisena. ”Tanssitaan tämä tanssi ensin loppuun.”
Scorpius nojasi otsaansa hänen otsaansa vasten ja hymyili vinoa hymyään. ”Tanssitaan.”
   
   
   



Kommentteja?? Lupaan, että pian ilmestyvässä tämän luvun toisessa osassa paljastuu Harryn suunnitelma ja se, mitä totuus/rakkaushuoneessa tapahtui ;)
   
   
   
   
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part1 3.4.2014
Kirjoitti: Medianoche - 03.04.2014 18:12:31

Heti tuli mieleen Ukrainan kriisi tuosta ficin loppupäästä. Ei ihan sanatarkasti, mutta kuitenkin. Ja suomalaisetko sivistynyttä kansaa, eh? :'D Noh, pidin taas tästä luvusta. Se oli sopivan pitkä, mutta mikä oli Harryn idea järjestää tanssiaiset? Jatka pian, odottelen taas innoissani!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part1 3.4.2014
Kirjoitti: LaraLura - 03.04.2014 21:40:46

Ooh...

Tykkäsin! :) Oon niin ton tarinan lumoissa, etten ossaa sannoo mitään.. :D Sää vaa ossaat kirjottaa nii hyvin! Hahmoistakin tyksin tosi paljo..

Avan raivoaminen oli nii hyvin kuvattu, et pystyin kuvittelemaan hänet eteeni ravaamaan vihoissaan. :D Jamesin paniikkia kuvatessasi nauroin vain.. :D

Lisää jatkoa!
♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part1 3.4.2014
Kirjoitti: tonksy - 03.04.2014 22:59:49

Tämä oli tosi hyvä luku! Oot ottanut tosi kivasti nykymaailman tapahtumia mukaan velhotarinaan, joskin vuodelle 2024:D nämä luvut on aina tosi mielenkiintoista luettavaa, ne nappaavat lukijan mukaansa. Odotankin erittäin innoissani seuraavaa osaa:)

Muuten, yhdessä kohassa oli venäläiset kirjoitettu isolla veellä ;D ei maailmaa kaatava virhe, sattui vain pistämään silmään ;)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part1 3.4.2014
Kirjoitti: Bling - 06.04.2014 22:05:02

Oooi ihana luku jälleen kerran! En malta odottaa taas seuraavaa...  ;) Ja jänniin kohtiin näytät jättävän näitä aina! En kestä tuota Scorpiusta ja Rosea kun ne on niin suloisia  :D Jatkoa ja pian!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part1 3.4.2014
Kirjoitti: Saphira - 20.04.2014 21:38:44

Ei saakeli, että repesin tossa "suomalaiset ovat sivistynyttä kansaa" -kohdassa. :D Mieleen tuli sellainen kuva, jossa suomalaismies on kesämökillään rantasaunassa ja lyö varpaansa johonkin ja kiroaa niin kovasti, että linnut kaikkoaa. :D taitaa vähän väsyttää kun tommonenkin naurattaa...
Mutta Venäjä ei ikinä saa Suomea, sopii yrittää...

Ja kiitos kiitos kiitos, siitä että oli lisää Scorpiusta ja Rosea. <3 :)

En usko/toivo, että Harry ois seonnut. Mutta aiheuttiko Harryn meno siihen huoneeseen 3. maailmansodan alkamisen? Saiko Harry jotain tietoja tai voimia (xD) siellä huoneessa ollessaan? Paklo saada tietää, mitä siellä tapahtui. :D

Toivottavasti Ava pääsee Aquasta yli ja James ei kauhistelisi "perunahirviötä" Avan kuullen :D vaikka onhan se tainnu jo vähän lämmetä pojalleen.

Oi, Albus on söötti, tuli Amelielle hyvään saumaan, kun oli joutunut taas muuttumaan sudeksi.

Hitsi, kun tuntuu etten osaa enää kirjoittaakaan. Mutta joka tapauksessa pidin luvusta paljon ja toivon, että jatkoa tulee pian!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part1 3.4.2014
Kirjoitti: jacoblove - 23.04.2014 10:29:22

Saphira, joo no ehkä Rose vain luulee et suomalaiset on sivistyneitä hehe ;D hahah! Juu ja Scorpiusta ja Rosea kyllä luvassa lisäääää... kiitos paljon inspiroivasta kommentistasi! ;)

Bling, juu mulla on paha tapa jättää luvut pahoihin kohtiin :D kiitos paljon kommentista, tässä jatkoa!

tonksy, no voihan venäläiset ;D kiva että tykkäilet, kiitos paljon kommentistasi!

LaraLura, voi kiitos kiitos paljon! :) kiva että tykkäilet siitä mitä kirjoitan ;)

Medianoche, joo no en tiedä siitä suomalaisten sivistyneisyydestä haha ;D tässä jatkoa, kiitos paljon kommentistasi!



Helöyy! Kestipä kauan tämän osan kirjoittaminen, ei ole tehnyt mieli istuskella koneella sisällä kun niin mahti ilmat ollu! Tämän osan kirjoittaminen oli toooooosi hidasta ja vaikeaa, sain aina kirjoitettua tyyliin puoli sivua ja sit ei vain teksti luistanut, en tiedä johtuuko inspiraation puutteesta vai mistä. Lopulta nyt kuitenkin sain tämän kyhättyä kasaan, vaikka olen vähän pettynyt jotenkin tähän osaan, pääni sisällä tarina tuntui paljon paremmalta kuin tämä ulosanti nyt sitten on... mutta, mutta, olisi kiva tietää teidän mielipiteitä tästä! Seuraavassa osassa tosissaan hypätään maaliskuuhun, että tarinaan tulee siis pieni "tauko"... ;) mukavaa kesäistä loppuviikkoa kaikille! :)

43. Poika, joka elää – osa 2
31.12.2023

James pyöräytti Avaa sylissään ja virnisti, kun tyttö nauroi vapautuneesti ja kinuskinväriset hiukset lehahtivat ilmaan. Naurun kuunteleminen tuntui höllentävän solmuja Jamesin rinnassa, mikä oli hassua, koska ei hän ollut tiennyt siellä mitään solmuja olevan.
James ojensi kätensä sipaistakseen hiukset pois Avan siroilta kasvoilta juuri, kun bändi korokkeella valtavan salin keskellä vaihtoi vauhdikkaasti soittamansa kappaleen hieman tunnelmallisemmaksi. Taikaministeriön kultakimalteisessa valossa Avan vaaleanruskeat silmät näyttivät salaperäisesti hohkaavan oranssia väriä tytön hymyillessä niin, että silmät nauroivat iloisesti mukana. Avan violetti juhlamekko oli koristeellisella ja hienostuneella tavalla sievä, eikä tyttö ollut kaikeksi onneksi kauheasti kiukutellut enää loppuillasta, vaikka mekko saikin vatsan seudun pullottamaan hassun kumpumaisesti.
Jamesin oli yhtäkkiä vaikea irrottaa katsettaan Avan vatsasta. Se teki sileään kankaaseen pömpöttävän kummun.
James tunsi rinnassaan kutsumatonta poltetta. Hieman ihmetellen hän laski kätensä Avan vatsan päälle samaan aikaan kun ihmiset heidän ympärillään painautuivat lähemmäksi toisiaan sovittaakseen askeleensa uuden, hitaamman musiikin tahtiin. Avan alkoi hymyillä leveästi ja nosti kätensä hellästi hänen niskaansa. James hämmästeli sitä, kuinka kovalta, lämpimältä ja vahvalta Avan pieni vatsakumpu tuntui hänen kämmeniensä alla. Hän saattoi melkein tuntea vatsasta säteilevän salaperäisen elinvoiman sormissaan.
James ei edes tajunnut pysähtyneensä keskelle tanssilattiaa tyttöystävänsä vatsaa jähmettyneesti tuijottaen ja pidellen, ja hätkähti vasta, kun Shawn ja Lily tönäisivät heitä tahallaan pyörähtäessään heidän ohitseen. Lily näytti heille lapsellisesti kieltä.
   ”James, sinun on liikutettava jalkojasi!” Shawn huikkasi iloisesti. ”Vasta sitten voit kutsua sitä tanssimiseksi!”
   James ei vaivautunut kommentoimaan niin laimeaa kommenttia ja vain irvisti ystävälleen ja pikkusisarelleen pariskunnan kieppuessa kauemmaksi tanssivien ihmisten taakse heidän katseidensa ulottumattomiin.
   ”Se on niin lämmin”, James mutisi melkein kuin itsekseen keskittäen jälleen kaiken huomionsa pitelemäänsä pieneen kumpuun.
   Ava tirskahti. ”Minun vatsani vai?”
   ”Niin”, James sanoi ääni huokuen siitä ihmetyksestä, minkä hän tunsi jossakin rintansa tai kenties kurkkunsa tienoilla. ”Siellä se vain on.”
   Ava nyökkäsi huvittuneena. ”Niin, siellä meidän minihirviömme on.”
   ”Se vain on siellä.”
   ”Niin”, Ava sanoi tunnustellen ja katsoi häntä odottavasti.
   James kohotti katseensa tyttöystäväänsä. ”Sinä olet ihmeellinen”, hän totesi kaikesta sydämestään.
   Ava hymyili, kohottautui varpailleen ja suuteli häntä viivytellen. James sulki silmänsä ja antoi Avan maun täyttää hänet, antoi tämän karkottaa kaikki ajatukset jättäen jäljelle ainoastaan tämän hetken. Avan tuoksu karkotti kaiken pelon ja hämmennyksen hänen sisältään, lohdutti häntä jostakin hyvin syvältä, jostakin, mistä kukaan ei ollut häntä vielä koskaan koskettanut.
   James puristi Avaa tiukemmin itseään vasten ja hautasi kasvonsa tytön niskaan. Kun hän kohotti seuraavaksi katseensa, hänen silmiinsä osui vaaleahiuksinen pitkä poika, joka piteli Rosea kiusallisen lähellä itseään ja tuijotti tätä tiiviisti silmiin. Pariskunta näytti uppoutuneen syvälle toisiinsa ja keskustelevan jostakin vakavasta. Scorpius Malfoy oli saattanut muuttaa vartalonsa mallia ja muovata rumia kasvojaan uuteen uskoon, mutta Lohikäärmerakastajaa tämä ei huijannut.
   James paljasti hampaansa ja hänen kurkustaan karkasi hieman murinaa muistuttava äännähdys. Ava hätkähti ääntä ja astui hieman kauemmaksi hänestä. Tytön kasvot olivat melkein järkyttyneet.
   ”Miksi sinä koriset tuolla tavalla?”
   ”Scorpius Malfoy liehittelee Rosea”, James urahti. Hänen kätensä irtosivat Avan uuman ympäriltä ja hän oli menossa parin luokse, kun Ava yhtäkkiä kiskaisi hänet tiukasti itseensä kiinni.
   ”Entä sitten? Ei Rose näytä kovasti pistävän pahakseen. Anna olla, ei se kuulu sinulle.” Avan ääni oli tiukka, melkein opettajamainen ja James vilkaisi tyttöystäväänsä kulmiensa alta pettyneenä.
   ”Miten niin ei kuulu minulle?” Jamesista lausahdus oli kaikessa absurdisuudessaan omituinen, hänestä nimittäin tuntui siltä, että asia kuului hänelle. Eikö se silloin tarkoittanut sen kuuluvan? Kuka sen muka päätti, mitkä asiat hänelle kuuluivat ja mitkä eivät? Ei ainakaan Ava, vaan James aivan itse. Ja hän oli hyvin vahvasti sitä mieltä, että asia kuului hänelle, silloin sen täytyi siis loogisesti ajatellen kuulua hänelle.
   ”Rose haluaa olla Scorpiuksen kanssa!” Ava sihahti.
   ”Mutta Scorpius on limainen luihuis-liero ja Rosen pitäisi tietää paremmin!”
   ”Hän todennäköisesti tietää paremmin kuin sinä”, Ava sanoi ja pyöräytti silmiään. Tytön ote hänen lanteidensa ympärillä oli melkein epämieluisan puristava ja tiukka.
   Jamesin olisi tehnyt mieli karata Avan peräänantamattoman otteen alta ja mennä potkaisemaan Scorpiusta polvitaipeeseen, mutta hän ei uskaltanut lähteä uhmaamaan tyttöystäväänsä, tämä kun oli ylikierroksilla käyvien hormoniensa takia toinen toistaan pelottavampia yllätyksiä täynnä. Hän tyytyi mulkoilemaan Scorpiusta niin ilkeännäköisesti ja pahantahtoisesti kuin vain suinkin osasi. Rose näki hänen tuijotuksensa ja siristi hänelle silmiään varoittavasti Scorpiuksen olan ylitse. Albus ja Amelie pyörähtivät pariskunnan ohitse näyttäen niin rakastuneilta ja onnellisilta, että Jamesia hieman ällötti. Albus oli hullu. Kuka muka meni naimisiin alle kaksikymmentävuotiaana 2000-luvulla? Kuka muka meni naimisiin ollenkaan ikinä? Sekopäistä.
   ”Minun täytyy käydä taas vessassa”, Ava huoahti ja irrottautui hänestä.
   ”Taas?” James töksäytti ihmeissään. ”Nainen, mikä sinun rakkoasi vaivaa?”
   ”Minihirviö varmaan luulee sitä stressileluksi”, Ava puuskahti ja lähti kipittämään kohti naisten saniteettitiloja. James pyöritti päätään ja lähti kävelemään kohti houkuttelevia napostelupöytiä.
   Samassa James tunsi vartaloonsa iskeytyvän jonkin voimakkaan paineen. Seuraavassa hetkessä hän tajusi jalkojensa liikkuvan oma-aloitteisesti eteenpäin, eikä ollenkaan siihen suuntaan kun alun perin oli ollut tarkoitus, pienet taikinaan käärityt nakit jäivät kauaksi takavasemmalle. Hän yritti avata suutaan ilmaistakseen ääneen hämmennystään jalkojensa toiminnasta, mutta hänen kurkustaan ei päässyt pihahdustakaan. Hän yritti kääntää päätään katsoakseen jonnekin muualle kuin jalkoihinsa, mutta hänen niskanivelensä ei suostunut tottelemaan.
   Minä olen komennuskirouksen alaisena, James tajusi järkytyksekseen. Tunteeseen sekoittui omituista mielenkiintoa. Hänen jalkansa veivät häntä kohti syrjäistä ja hämärää nurkkaa salin laidalla, kohti vessanpyttysisäänkäyntitilaa. Juhlapukuiset ihmiset eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota kiepuntansa lomasta.
   Laatoitettu huone oli hämärä. James olisi halunnut kiljua apua. Toivottavasti joku oli huomannut hänen kipittävän tänne, seuraisi häntä ja saapuisi uljaan ritarin elkein pelastamaan hänen komennetun nahkansa, niin hän toivoi koko pamppailevan sydämensä voimin.
   ”No niin, Potter, annapa sitten taikasauvasi minulle.”
   Seinän vierustalta liikahti tumma hahmo esiin ja Jamesin vatsaa väänsi epämiellyttävästi. Hänen olisi tehnyt mieli purskahtaa itkuun.
   Aqualine.
   Aqualinen terävät kasvot olivat vihan vääristämät. Tyttö oli verhonnut jämäkän vartalonsa jonkinlaiseen myötäilevään, mustaan asuun ja tämän iho näytti huoneen hämärässä hyvin kalpealta ja poskia koristi vihreä vivahde. Lesbotyttö tuli hänen luokseen omahyväinen hymy naamallaan ja Jamesin suureksi ärsytykseksi hän ojensi kiltisti taikasauvansa kohti tämän odottavia käsiä.
   Aqualine hymyili petollisen ystävällisesti. ”Kiitos.”
   Jamesin teki mieli pyöräyttää silmiään. Mitä helvettiä tyttö oikein tahtoi hänestä? Sylkeä hänen päälleen?  Avada kedavrattaa hänet? Puraista häntä?
   Aqualine näytti tietävän, mitä hän päänsä sisällä pohti. Tytön ääni ei olisi voinut olla tyytyväisempi, kun hän tarttui Jamesin leukaan inhottavan lujalla otteella ja nykäisi hänen kasvonsa melkein omiinsa kiinni. ”Sinä limainen niljake, minähän sanoin kostavani sinulle. Kun sinua ei ole, Ava juoksee heti takaisin luokseni.”
   Jamesia ärsytti. Ei vain se, että Aqualine suunnitteli hänen mahdollista kuolemaansa, vaan myös se, että hän tiesi Aqualinen sanojen olevan totta. Jos häntä ei olisi ollut, Ava tuskin koskaan olisi lähtenyt raivostuttavan tyttöystävänsä luota, niin surullisen naurettavaa kuin se olikin.
   Aqualine painoi taikasauvan kivuliaan pisteliäästi hänen kaulalleen. ”Sinä veit minulta kaiken, mistä ikinä välitin. Ja saat maksaa siitä.”
   Ei kai Aqualine oikeasti häntä tappaisi? James mietti sydän pamppaillen. Ei kai tyttö todella niin sekaisin voinut olla? Tämähän oli halunnut kuitenkin auroriksi, ei tämä nylkisi häntä hengiltä vain sen takia, että tämän tyttöystävä oli rakastunut häneen ja jättänyt tämän –
   ”Minä aion tappaa sinut”, Aqualine kuiskasi silmät kiiluen, mielipuolinen hymy paksuilla huulillaan. James saattoi tuntea tämän hengityksen kasvoillaan ja oli iloinen, kun se ei muistuttanut koiran hengitystä vaikka itse tyttö muistuttikin erehdyttävästi verenhimoista räksyttäjähurttaa. ”Kuolonsyöjät hyökkäävät tänne millä hetkellä hyvänsä ja kaikki luulevat heidän tehneen sen.”
   Tyttö todella oli mielenvikainen.
   ”Saat puhua”, Aqualine henkäisi. ”Onko sinulla viimeisiä sanoja?”
   James tunsi kurkkunsa paineen hellittävän. ”ISIIIIIIIIIIIII!” hän karjaisi niin lujalla äänellä, että koko vessa raikui. Aqualine läimäytti häntä kasvoihin ja Jamesia melkein nauratti kivun kyyneleet, jotka kohosivat hänen silmiinsä.
   ”Idiootti! Ole hiljaa!”
   Paine tukki taas hänen kurkkunsa. James mulkoili Aqualinea. Hän ei ollut koskaan vihannut ketään niin paljon. Viha tykytti hänen suonissaan ja sydämessään ja hän ei halunnut mitään muuta niin kovasti kuin tunkea taikasauvansa suoraan tytön nenään, niin syvälle että se tökkisi tämän typerät aivot muusiksi. Hän ei millään tahtonut uskoa elämänsä todella päättyvän näin, tämän raivostuttavan koiralesbon kynsissä Taikaministeriön vessanpönttöjen läheisyydessä.
   ”Aqua?”
   Aqualine hätkähti ja Jamesin vartalon läpi pyyhkäisi helpotuksen aalto, jota seurasi pieni huolen vivahde. Ava seisoi laatoitetun huoneen oviaukossa ja tuijotti heitä suu auki, taikasauvaa kädessään puristaen.
   ”Ava”, Aqualine kuiskasi ja tuijotti entistä tyttöystäväänsä.
   ”Mitä hittoa täällä tapahtuu?” Ava tiuskaisi.
   Aqualine ei vastannut. Tyttö tuijotti edelleen Avaa näyttäen siltä kuin silmät pullistuisivat päästä millä hetkellä hyvänsä. Vasta, kun latautunut tuijotus kesti kestämistään James tajusi, ettei Aqualine tuijottanut Avaa, vaan tämän pientä vatsakumpua.
   ”Sinä olet raskaana”, Aqualine hönkäisi lopulta tärisevällä äänellä.
   James tunsi kurkkunsa paineen hellittävän ja pakottavan jäykkyyden katoavan vartalostaan. Hän loikkasi Aqualinen niskaan ja kellisti tämän lattialle. Tyttö oli lötkö kuin räsynukke. James istahti tytön rinnan päälle ja osoitti tätä taikasauvallaan suoraan kasvoihin.
   ”James!” Ava huudahti varoittavasti. Aqualinen siniset silmät porautuivat syvälle Jamesin silmiin ja ne olivat täynnä vihaa, halveksuntaa ja murhanhimoa.
   ”Minä saisin sinut lukkojen taakse murhayrityksestä”, James murisi Aqualinelle matalalla äänellä.
   ”Niin sinun kannattaisikin tehdä”, Aqualine huoahti silmät raivoa täynnä. ”Minä nimittäin vielä tulen ja katkaisen niskasi, nilkki.”
   James tipahti polvilleen laattalattialle Aqualinen kadotessa pienen poksahduksen saattelemana ilmaan. Ava nyyhkäisi ja heittäytyi hänen viereensä. Tyttö nosti kätensä hänen kasvoilleen.
   ”Mitä hän teki sinulle? Sattuuko sinuun? Kuulin sinun huutavan - ”
   ”Sinun entinen naisesi on täysi kaheli, nainen”, James virkkoi inhoten. ”Hän komensi minut tänne ja olisi tappanut minut, jos et olisi tullut järkyttämään häntä perunahirviövatsallasi.”
   Avan kasvoille valuivat surulliset kyyneleet. ”Hän on ihan sekaisin.”
   ”Sitä minä olen sinulle yrittänyt selittää jo melkoisen monta kuukautta”, James huokaisi ja veti Avan syliinsä. ”Älä itke, kulta.”
   ”Hän murtui täysin, kun näki – ”
   ”Niin teki”, James tokaisi inhoten. ”Komennuskirouskin raukesi hänen järkytyksestään.”
   ”Hän ei koskaan anna minulle anteeksi”, Ava nyyhki.
   James hymähti. ”Tuskin hän sinua kohtaan kantaa niin paljon kaunaa kuin minua. Saan koko loppuelämäni vilkuilla olkani taakse Aqualinen raivoisien murhayrityksien pelossa.”
   Ava naurahti tukahtuneesti aivan kuin ajatus olisi ollut tytön mielestä naurettava. James huokaisi ja silitti tyttöystävänsä silkkisiä hiuksia.
   ”Palataanko tanssilattialle? Olisi mukavaa pitää vielä hetken ajan hauskaa ennen kuolonsyöjien saapumista.”

*   
   
Roxanne nojasi päätään Jasperin rintaa vasten eikä voinut heidän siinä musiikin tahdissa huojuessaan olla toivomatta olevansa jonkun muun tismalleen samannäköisen pojan syleilyssä. Oli hassua, kuinka erilaiset Jasper ja Jacob keskenään olivatkaan, vaikka näyttivätkin toistensa kopioilta. Jasperista huokui turvallisuus ja varmuus, kun taas jos Jacob olisi pidellyt häntä tällä tavoin… no, Roxanne oli melko varma, että häntä olisi kiihottanut ja naurattanut ja hänen varpaansa olisivat kipristelleet Jacobista huokuvan viekkaan salaperäisyyden voimasta.
   Missä Jacob oikein luuhasi? Roxanne oli nähnyt poikaa viimeksi jouluaattona ja siitä oli jo yli viikko. Roxannen vatsaa kouraisi ikävästä ja häntä kismitti. Eikö Jacobilla ollut häntä ikävä lainkaan? Surunaalto pyyhkäisi hänen ylitseen. Ehkä hän oli Jacobille vain makea lihakimpale, jota oli kiva lipoa silloin tällöin kun sattui lähistöllä olemaan.
   ”Onko kaikki hyvin?” Jasper kysäisi ja siirsi päätään hieman taaksepäin, jotta saattoi katsoa hänen kasvojaan.
   Roxanne pakottautui hymyilemään pojalle leveästi. Tämän kasvot olivat niin samanlaiset kuin Jacobin, että hänen vatsaansa koski. ”Totta kai, kuinka niin?”
   ”En tiedä, tuli vain sellainen outo tunne”, Jasper kertoi olkiaan kohauttaen ja veti hänet takaisin lähelleen. Roxannesta se oli suloista. Jasper yleensä väisteli ihmisten kosketusta, mutta Roxannea tämä piteli lähellään hyvin luonnollisesti, ilman jännitteitä. Ehkä poika oli tottunut hänen läheisyyteensä kaikkien heidän tukiopetustuntiensa aikana.
   Roxanne näki Jamesin ja Avan kävelevän napostelupöytien luokse toisiinsa tiiviisti nojaten. Ava näytti siltä kuin olisi itkenyt. Olivatkohan tytön ylikierroksilla käyvät hormonit yllättäneet pariskunnan vai oliko jotakin muuta ikävää tapahtunut?
   Rose ja Scorpius pyörähtivät heidän ohitseen ja Roxanne kohtasi Rosen ruskeiden silmien katseen virnistäen. Vaikkei Scorpius näyttänytkään omalta itseltään, Roxanne oli varma pojan olevan Scorpius, sillä kukaan muu poika ei olisi voinut saada Rosea säteilemään noin onnellisen näköisenä. Kaksikko näytti siltä kuin heillä olisi ollut jokin kahdenkeskinen salaisuus ja Roxanne painoi mieleensä, että tivaisi jossakin vaiheessa Roselta, mistä he olivat oikein keskenään supisseet.
   ”Mennäänkö istumaan hetkeksi?” Jasper kysäisi musiikin vaihtuessa jälleen hieman vauhdikkaammaksi. Roxanne huomasi nuoren professorin tähyilevän jatkuvasti ympärilleen kuin olisi melkein innoissaan odottanut kuolonsyöjien saapuvan paikalle keskeyttämään juhlat. Ehkä Jasper vietti aikaansa mieluummin kuoliksia vastaan taistellen kuin tanssien.
   Roxanne nyökkäsi. He lähtivät kävelemään kohti salin reunustaa, kun heidän eteensä astahti veelamainen tyttö, Roxannen kasvot olivat törmätä tämän uhkeaan rintavarustukseen. Hänet valtasi outo halu puristaa toista valtavaa melonia ihan vain testatakseen, oliko se aitoa luomutavaraa vai muovia.
   ”Terve, Megan”, Jasper tervehti. Roxanne nosti kasvonsa pullistelevista rinnoista tytön kasvoihin. Megan oli kuorruttanut kasvonsa paksulla meikkikerroksella ja näytti kaikessa pitkässä ja leveäharteisessa upeudessaan epätodellisen kauniilta.
   ”Moi, Jasper”, Megan tervehti reippaalla äänellä ja nyökkäsi sitten Roxannelle hieman välinpitämättömästi. Roxanne irvisti.
”Mitä Tylypahkaan kuuluu?” Megan kysyi kuulostaen siltä kuin olisi oikeasti halunnut kysyä jotakin aivan muuta.
”En tiedä, minä olen joululomalla”, Jasper hymähti ja katsoi Megania odottavasti aivan kuin olisi aavistanut tällä olevan vielä jotakin asiaa.
”Onko Jacob täällä?” Megan kysyi ääni kuulostaen hieman äskeistä kimeämmältä.
   Jasperin kasvot pysyivät peruslukemilla. ”En usko. En ole nähnyt häntä moneen päivään.”
   Megan ei näyttänyt pitävän tiedosta. ”Hän on vältellyt minua jo viikkoja.”
   ”Hänellä on ollut paljon puuhaa”, Jasper kertoi.
   Roxannea ärsytti. Hän tiesi, että ennen Jacobin kuolemaa Megan oli ollut pojan tyttöystävä, Jacob oli itse kertonut hänelle niin. Nyt häntä mietitytti, oliko pariskunta jatkanut seurustelua tai jotakin siihen liittyvää aktiviteettia sen jälkeen, kun Jacob oli heidän kaikkien avustuksella palannut elävien kirjoihin.
   ”Mitä puuhaa?” Megan tivasi. Jasper näytti vetäytyvän kuoreensa.
   ”En minä hänen menoistaan tiedä.”
   ”Miksi Jacob sinua kiinnostaa?” Roxanne tahtoi tietää. Megan kääntyi katsomaan häntä epäuskoisesti.
   ”Ei sillä, että asia sinulle kuuluisi tippaakaan, mutta minulla on tapana haluta tietää, missä minun poikaystäväni luuhaa.”
   ”Poikaystävä?” Roxanne kiinnostui ja mustasukkainen raivo poltteli hänen näkökenttäänsä. ”Minä luulin sinun ryhtyneen lesbiaaniksi.”
   Megan hymähti. ”Minun asiani ja joustavat seksuaaliset suuntautumiseni eivät tietääkseni kuulu sinulle, ipana.”
   Roxannea ärsytti. ”Minä näin, kun sinä ja Aqualine lipittelitte toistenne kitarisoja hyvin keskittyneesti vain muutamia päiviä sitten.”
   Megan katsoi häntä odottavasti tummat kulmakarvat koholla. ”Entä sitten?”
   ”Eikö se silloin tarkoita Aqualinen olevan sinun tyttöystäväsi ja Jacobin olevan poissa laskuista?”
   Megan virnisti omahyväisesti. ”Yksiavioisuus on mahdottoman tylsää.”
   Jasper näytti siltä kuin olisi poistunut keskustelusta aikapäiviä sitten ja katseli taivaisiin avautuvaa kattoa heidän yllään. Roxanne mulkoili Megania ja harmitteli päänsä sisällä sitä, ettei osannut kirota ketään. Meganin naama suorastaan huusi lepakonräkäkirousta. Ehkä hänen pitäisi pyytää Lillerolta hieman apuja.
   Megan näytti kyllästyneeltä. ”Jasper, jos näet Jakea, käske häntä tulemaan luokseni.”
   ”Juu”, Jasper lupasi. Megan nyökkäsi, loi Roxanneen vielä halveksuvan katseen ja viiletti sitten tiehensä.
   ”Ärsyttävä bimbo”, Roxanne mumisi inhoavasti. Hänen sisällään kyti jäätävä raivo ja levottomuus valtasi hänet, hän olisi halunnut etsiä Jacobin käsiinsä ja tivata tältä, olivatko asiat oikeasti niin kuin Megan väitti. Eihän Jacob millään voinut olla Meganin poikaystävä! Poikahan oli viimeisten muutaman kuukauden ajan viettänyt hyvin tiiviisti yönsä Roxannen lämpöön kietoutuneena… mutta Roxanne mietti kaikkia niitä öitä, kun hän oli maannut yksinään pylvässängyssään Lilyn kuorsausta kuunnellen… missä Jacob olikaan ollut kaikkina niinä öinä? Eipä tämä ollut koskaan vaivautunut hänelle sitä kertomaan.
   ”Hmm”, Jasper mutisi. Roxanne näki nuoren professorin vilkaisevan häntä kulmiensa alta tietäväisesti ja samassa hän oli varma, että Jasper oli hyvin tietoinen kaikesta, mitä hänen päänsä sisällä liikkui. Jasper vietti niin paljon aikaa hiljaa itsekseen toisia ihmisiä tarkkaillen, että tällä oli taito kuulla ja aavistaa asioita, mitä ei ääneen sanottu.
   Roxannella oli epämiellyttävä olo, mutta hän karisti sen määrätietoisesti pois iholtaan. Hän ja Jasper menivät napostelupöytien luokse, Jasper näki suuren juusto- ja keksikasan ja näytti unohtavan hänen olemassaolonsa kokonaan syöksähtäessään niiden kimppuun. Roxanne näki Fredin ja Hugon heittelevän toisiaan viinirypäleillä ja viiletti veljensä taakse. Hugo virnisti hänelle Fredin kainalon alta ja viskasi viinirypäleen suoraan hänen odottavaan suuhunsa.
   Roxanne nielaisi rypäleen ja nauroi Fredin käännähtäessä ympäri. ”Onko teillä tylsää?”
   ”Jep”, Fred töksähti.
   ”Niinkin voisi sanoa”, Hugo kertoi ja asteli hieman lähemmäksi heitä.
   ”Joo, olen sitä mieltä, että kuolonsyöjät voisivat jo käydä kimppuumme”, Fred tokaisi.
   ”Miksi te ette ole tanssittamassa tyttöjä?” Roxanne ihmetteli. Jasper tuli heidän luokseen kantaen suurta tarjotinta täynnä erilaisia keksejä. Poika istahti vapaana olevalle penkille heidän viereensä ja ryhtyi napsimaan herkkujaan huolettomasti.
   ”Hugeli ei löytänyt Gabriellaa mistään”, Fred kertoi virnistäen ja sai Hugolta kevyen muksauksen olkapäähän.
   ”En kyllä edes etsinyt.”
   ”Niin varmaan”, Fred kiusasi.
   Roxannelle tuli yhtäkkiä kummallinen aavistus siitä, että joku katseli häntä. Hän nosti katseensa ja kohtasi vihreiden silmien keskittyneen tuijotuksen. Jacob seisoi salin laidalla ja nojasi seinää vasten nostetamaansa käteen rennosti, viekas hymy kasvoillaan karehtien aivan kuin tällä ei olisi ollut minkäänlaista huolta mistään tai kiire minnekään. Jacob virnisti veikeästi heidän katseidensa kohdatessa ja Roxannen sydän sykähti.
   ”Minä menen käymään pissalla”, Roxanne inahti ja hylkäsi ystävänsä napostelupöytien luokse.
   ”Liikaa informaatiota”, hän kuuli Fredin mutisevan takanaan.
   Jacob näki hänen lähestyvän ja hymyili entistäkin leveämmin sujahtaessaan nurkan taakse uteliaiden katseiden ulottumattomiin. Roxanne näki sivusilmällään Lilyn ja Shawnin tyrkkivän tietään kohti Hugoa ja Frediä juhlavieraiden joukossa ja hän sujahti värikkäästi pukeutuneiden nuorten noitien taakse, ettei Lily vain näkisi häntä.
Roxanne puolittain juoksi Jacobin luokse peläten tämän katoavan hetkellä millä hyvänsä ilmaan.
   Jacob nojaili seinään kapealla käytävällä. Tämä näytti niin lutuisen hyvältä, että Roxannen vatsaa kouri. Pojan tiivis katse lipui hänen vartaloaan pitkin.
   ”Oletpas sinä sievä.”
   ”Sinä olet kunnossa”, Roxanne huoahti ja tarttui Jacobin kasvoihin. Poika todella näytti vahingoittumattomalta. Hienoa.
   Roxanne tönäisi Jacobia kiukkuisesti ja vähemmän varovaisesti. ”Missä sinä olet oikein ollut? Miksi tissi-Megan sanoo sinua poikaystäväkseen?”
   ”Au!” Jacob inahti ja hieroi käsivarttaan. ”Miksi sinä muksit minua?”
   Roxanne risti kätensä puuskaan. ”Tällainen peli ei vetele, herra hyvä! Vastaa minulle!”
   Jacob virnisti. ”Herra hyvä? Oletko sinä käynyt jonkinlaisen käytöstapakoulun sitten viime näkemämme?”
   ”Viime näkemisestämme on suurin piirtein kolme vuotta, olen hyvinkin voinut ehtiä tehdä vaikka mitä riettauksia sillä välin!” Roxanne sihahti.
   ”Viime näkemisestämme on seitsemän päivää”, Jacob oikaisi hitaasti ja katseli häntä kuin olisi lievästi pelännyt hänen menettäneen viimeisetkin järjenrippeensä. ”Oletko sinä joutunut vaikeuksiin sinä aikana?”
   ”En, mutta sinä olet, nimittäin minun kanssani. Minä en pidä tällaisesta touhusta ollenkaan, ettäs sen tiedät! Ensinnäkin, en tiennyt yhtään oletko kunnossa ja mitä sinä teet ja onko sinulla yhtään ikävä minua – ”
   Jacob keskeytti hänet tarttumalla hänen kasvoihinsa ja painamalla huulensa lujaa hänen huulilleen. Suudelma tuntui hukuttavan Roxannen alleen, kuohuvan kuumat tunteet läikähtelivät kutsumattomasti hänen sisälleen ja Jacobin maku tuntui kietovan hänet peräänantamattomasti syvälle pauloihinsa. Pojan jänteikkäät kädet hänen ympärillään saivat hänet tuntemaan olonsa mahdottoman pieneksi.
Jacob nojasi otsaansa hänen otsaansa. ”Minulla oli kuolismenoja. Ja kyllä, minulla oli ikävä sinua, niin ikävää ja omituista kuin se onkin. Ja ei, Megan ei ole minun tyttöystäväni, ainakaan minun tietääkseni. Minä olin vähän niin kuin sellaisen käsityksen alaisena, että minä ja sinä olemme jotakin sellaista.”
   Roxanne hymyili. ”Hienoa. Ai mitä sellaista?”
   Jacob kohautti olkiaan näyttäen huvittuneelta. ”En minä tiedä. Tyttöystävä-poikaystävä-hölynpöly-sellaista?”
   Roxanne näykkäisi pojan alahuulta kaiken kiukkunsa unohtaneena. ”Kivaa.”
   Jacob naurahti ja puristi häntä hieman lähemmäksi vasten vartaloaan. ”Sinä olet aika hassu, tiesitkö sinä sitä?”
   ”Tiesin”, Roxanne naurahti. ”Mukavaa, että sinäkin olet tietoinen asiasta.”
   ”Hah.”
   ”Ovatko kuolonsyöjät tulossa kiduttamaan meitä?”
   ”Jep”, Jacob huoahti ja suki hiuksia hänen kasvoiltaan sivuun. ”Siksi minä tänne tulinkin ennen kuolonsyökamujani. Ajatus sinusta poukkaroimassa avada kedavrien keskellä surkeine sauvatyöskentelyinesi oli oikeastaan sietämätön.”
   ”Hei, sinun jos kenen pitäisi tietää minun sauvatyöskentelyni olevan erinomaista”, Roxanne oikaisi ja iski pojalle silmäänsä. Hänen päähänsä pälkähti jostakin kumman syystä ajatus, että kuka vain olisi saattanut tulla käytävälle ja nähdä heidät, mutta hän ei jaksanut välittää varoituksia kuiskivasta mielestään juuri sillä hetkellä, kun hän vihdoinkin näki Jacobin kaikessa ihanassa lihassaan aivan kättensä ulottuvilla.
   Jacob purskahti nauruun ja halasi häntä. ”Tarkoitin taikasauvatyöskentelyä.”
   ”Aaaa!”
   Jacob nauroi vieläkin painaessaan huulensa taas hänen huulilleen. Roxanne kietoutui tiiviisti pojan jäntevää vartaloa vasten, autuaan onnellisena siitä, että tämä viimeinkin oli hänen lähellään ja suuteli häntä niin kuin ei haluaisi koskaan lopettaa –
   ”Et. Voi. Olla. Tosissasi.”
   Lilyn ääni iskeytyi Roxannen tajuntaan kauhunsekaisena humauksena. Hän hätkähti irti Jacobista ja kääntyi katsomaan parasta ystäväänsä, joka tuijotti heitä siniset silmät päästä pullottaen, suu auki ja kasvot aavemaisesti siinä heidän silmiensä edessä kalveten. Roxanne saattoi melkein nähdä, kuinka suuttumus, pettymys ja loukkaantuminen hyökyivät Lilyyn ja lopulta kylmä raivo sokaisi tämän ja tuntui räjähtävän ulos tämän ihosta. Punaiset hiukset näyttivät sähköistyvän.
   ”Sinä olet kaiken aikaa pelehtinyt murhaajan kanssa!” Lily kiljaisi kovalla, raivosta tärisevällä äänellä. ”Tämä selittää kaiken! En yhtään ihmettele, ettet kertonut minulle!”
   ”Ei, Lily, ole kiltti – ” Roxannen sydäntä kouri. Lily katsoi häntä kuin hän olisi ollut mitätön maan fletkumatonen, säälittävä, likainen ja limainen –
   ”Kuvottavaa!” Lily kiljui ja loi tyyneltä näyttävään Jacobiin syvää halveksuntaa kuvastavan katseen. ”Hän murhasi sinun veljesi tyttöystävän! Kuinka sinä voit olla näin helvetin typerä, Rox?”
   ”Lils, ole hiljaa!” Roxanne huudahti. ”Kaikki kuulevat!”
   ”Hyvä!” Lily kiljui entistäkin kimeämmällä äänellä. ”Kaikkien pitäisikin kuulla, kuinka sairas sinä olet! Sinut pitäisi pistää hoitoon, Rox, sinä olet sekaisin päästäsi!”
   ”Kuulehan nyt, neiti Tiukkapipo”, Jacob tuhahti, ”mitäpä jos sinä pitäisit huolta omista asioistasi ja minä ja Roxanne pitäisimme huolta omistamme?”
   ”Ole sinä hiljaa! Kuinka sinä kehtaat? Sinä olet murhaaja! Sinun pitäisi olla lukkojen takana!”
   ”Sinun isäsi tuntuu olevan toista mieltä”, Jacob huomautti kuulostaen huvittuneelta.
   ”Minun isäni reagoi maailman tuhoavaan kolmanteen maailmansotaan järjestämällä tanssiaiset, joten luottamukseni isäni loogiseen päättelykykyyn on tällä hetkellä melko kyseenalainen!” Lily karjaisi.
   ”Mielestäni tuo kuvastaa herttaista huumorintajua”, Jacob tokaisi ja katsoi Lilyä aivan yhtä inhoten kuin tämäkin katsoi häntä.
   ”Mitä täällä tapahtuu?” Roxannen kauhuksi Shawn, Fred, Hugo ja Jasper tulivat käytävälle kaikkien kasvoilla samat ihmettelevät ilmeet, taikasauvat ojossa kuin puoliksi odottaen kuolonsyöjien hyökänneen. ”Mitä te oikein kiljutte täällä?”
   Roxannen sydän tuntui jäätyvän hänen rinnassaan. Hän tiesi, mitä oli tapahtumassa, eikä ollut mitään keinoa estää sitä.
   ”Roxyn salainen rakastaja on paljastunut!” Lily huudahti dramaattisesti, ääni vieläkin raivosta vääristyneenä. Tyttö osoitti vapisevalla sormella Jacobia. ”Onko mikään ihme, ettei hän salasi sen näin pitkään?”
   Roxanne näki veljensä jähmettyvän Lilyn sanojen osuessa tietoisuuteen. Ruskeat silmät käväisivät Roxannessa, lipuivat Jacobiin ja palasivat sitten Roxanneen. Fred haukkoi henkeään. Pisamaiset kasvot kalpenivat vitivalkoisiksi, kädet puristuivat nyrkkiin ja suu avautui kuin äänettömään kauhunhuutoon.
   Roxanne ei tiennyt, mitä odotti veljeltään. Hän ei kyennyt katsomaan mitään muuta kuin Fredin vitivalkoisia kasvoja. Tappaisiko Fred Jacobin? Kuristaisiko tämä ainokaisen sisarensa? Pyörtyisikö tämä?
   Hetki oli niin jännittynyt, että Roxanne tunsi niskakarvojensa nousevan pystyyn. Kukaan ei sanonut mitään. Roxanne saattoi kuulla sydämensä järkyttyneen sykkeen korvissaan ja verensä kuohuvan suonissaan.
   Fred siirsi katseensa Roxannen silmiin ja hän nielaisi nähdessään niissä kylmää, halveksuvaa vihaa. He tuijottivat toisiaan ja Roxanne saattoi melkein tuntea, kuinka Fred rakensi paksun muurin heidän väliinsä, vetäytyi pois hänen luotaan, hylkäsi hänet. Fredin ääni oli täysin väritön ja kylmä, kun tämä tokaisi: ”Sinä olet kuollut minulle.”
   Ja sitten Fred käännähti kannoillaan ja marssi tiehensä. Jacob hengähti helpottuneena. Hugo vilkaisi Roxannea kulmiensa alta ja ryntäsi parhaan ystävänsä perään.
   ”Tajuatko sinä, mitä sinä juuri teit?” Roxanne kuiskasi heiveröisellä äänellä Lilylle. ”Hän ei anna minulle koskaan anteeksi.”
   Lily tuijotti häntä vihamielisesti takaisin. Shawn näytti vaivaantuneelta tytön vieressä. Jasper ja Jacob katselivat toisiaan silmiin kuin olisivat käyneet sanatonta keskustelua keskenään.
   ”Ehkä sinun olisi pitänyt miettiä sitä vähän aikaisemmin!” Lily kivahti.
   Roxanne tunsi kyyneleiden kastelevan kasvonsa ja hänen jalkansa tutisivat aivan kuin olisivat varoittaneet häntä siitä, että ne pettäisivät hänen allaan millä hetkellä hyvänsä. Lily tuhahti halveksuvasti, käännähti kannoillaan ja veti hämmentyneen ja kiusaantuneen Shawnin perässään takaisin tanssisaliin.
   Roxanne tunsi itkun ja järkytyksen tärisyttävän vartaloaan. Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen ja veti hänet syliinsä. ”Shh, kyllä se siitä. Kuka välittää, mitä se typerä Punapää vaahtoaa?”
   ”Toivottavasti se siitä. Apinat…” Jasper mutisi, loi heihin kummallisen synkän katseen ja lähti muiden perässä takaisin tanssisaliin jättäen heidät kahden.
   ”He eivät anna minulle ikinä anteeksi”, Roxanne itki vasten Jacobin rintaa.
   Jacob silitti hänen hiuksiaan. ”Totta kai he antavat. Mitä se sitä paitsi heille kuuluu, kenen kanssa sinä kaulailet? Kuka sinun kaltaisellesi tättähäärälle voisi olla kauhean kauaa vihainen?”
   Roxanne naurahti ja pieni räkäkupla räjähti hänen sieraimestaan. ”Mikä on tättähäärä?”
   ”Sinä olet”, Jacob mutisi ja painoi huulensa hänen hiuksiinsa. Roxannesta tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi juuri revitty riekaleiksi, mutta hän oli onnellinen siitä, että Jacob oli hänen luonaan liimaamassa palasia paikoilleen.

*

Harry piteli Ginnyä lähellään ja antoi tarkkaavaisen katseensa kiertää salia tanssin lomassa. Kuolonsyöjillä meni kauemmin kuin hän oli odottanut.
   ”Mikä tässä oikein kestää?” Harry mumisi kärsimättömästi.
   ”Kyllä he tulevat”, Ginny sanoi väsyneesti nojaten päätään hänen rintaansa vasten. Heidän askeleensa liikkuivat täydessä sopusoinnussa toisen askeleita myötäillen. ”Eikö sinusta ole mukavaa vähän irrotella näin uuden vuoden kunniaksi?”
   Harry naurahti. ”Omituista kyllä, mutta itse asiassa on.”
Hän ei oikeastaan koskaan ollut ollut juhlista nauttivia ihmisiä, mutta kun hän katseli ympärilleen ja näki Albuksen ja Amelien tanssivan toisiinsa tiiviisti nojaten, näki Lilyn huitomassa hurjasti käsiään selittäen ilmeisen tuohtuneena jotakin Shawnille ja näki Jamesin tanssivan jonkinlaista napatanssia Avan nauraessa tälle, hän ei voinut olla ajattelematta, että nämä olivat yhdet parhaimmista juhlista, joissa hän koskaan oli ollut.
   Hän ei tuntenut pelkoa tai ahdistusta. Ainoastaan riemua, rakkautta ja myötätuntoa.
   Ron ja Hermione tanssivat heidän lähellään ja Harrya nauratti Ronin ylväs ilme, kun tämä piteli Hermionea käsivarsillaan. Ron näki hänen katseensa ja vinkkasi hänelle silmäänsä. Harry tirskahti ja Ginny nosti kasvonsa katsoakseen häntä.
   ”Mikä nyt on niin hauskaa?”
   ”Ron.”
   Ginny irvisti ja vilkaisi veljeään. ”Juu, no kyllä tuota naamaa katsellessa alkaakin naurattaa.”
   ”Hah.”
   ”Luuletko kaiken menevän hyvin, Harry?” Ginny kysäisi levottoman näköisenä. Vaimon kasvot olivat hieman kalpeat. ”Minua hermostuttaa.”
   ”Ihan turhaan”, Harry rauhoitti. ”Mikä voisi mennä pieleen?”
   Ginny hymähti. ”Melkein mikä tahansa.”
   ”Etkö sinä luota minuun?”
   ”Totta kai luotan, mutta  - ”
   ”Ei muttia. Minä tiedän mitä teen.”
   Ginny katsoi häntä tiiviisti silmiin ja näki hänen silmissään ehkä jotakin, mikä rauhoitti tämän. Vaimo nyökkäsi ja laski päänsä jälleen hänen rintaansa vasten. Sitten tämä yhtäkkiä nosti päänsä jälleen. ”Mitä ihmettä James oikein puuhaa?”
   Harry vilkaisi esikoistaan ja naurahti. Napatanssiesitys oli kerännyt lisää katsojia ja nyt juhlavieraat hurrasivat ja kannustivat Jamesin lanteita entistäkin keinuvampaan esitykseen. ”Onkohan hän oikeasti meidän lapsemme?”
   ”En ole enää varma”, Ginny mutisi synkästi, muttei voinut olla nauramatta.
   Ja sitten tapahtui se, mitä kaikki olivat odottaneet koko illan ajan. Kuului kymmeniä poksahduksia, musiikki sammui ja kimaltelevat keijukaiset sammuttivat hetkeksi valonsa ennen kuin alkoivat taas loistaa säikähdykseltään. Tummiin kaapuihin pukeutunut valtaisa kuolonsyöjäjoukkio seisoi vaikuttavana rivistönä salin keskellä ja jokainen heistä piteli taikasauvaa tiukasti kädessään.
   Harry ei aikaillut, vaan vetäisi Ginnyn tiukasti syliinsä ja ilmiintyi korokkeelle salin keskelle. Ron ja Hermione ilmiintyivät heidän viereensä vain muutamia hetkiä heidän perässään. Harry nosti molemmat kätensä ilmaan rauhan merkiksi ja mutisi sanattoman melutusloitsun ennen kuin puhui. ”Minä haluan puhua Isabella Volrangelle.”
   Tumma kuolonsyöjäarmeija ei liikahtanutkaan. Juhlavieraat olivat hajaantuneet tanssilattialta salin reunustoille ja kaikkien taikasauvat näyttivät olevan valmiusasennossa taisteluun, taisteluun, jota ei tulisi, niin Harry oli päättänyt. Ei tällä kertaa.
   Samassa kuului tuhatpäinen henkäys, kun kaikki salissa olevat hätkähtivät jotakin, mitä Harry ei nähnyt. Hermione hänen vieressään käännähti salamana ympäri taikasauva koholla.
   Harrykin kääntyi ympäri. Hän näki takanaan seisovan pitkän, nuoren naisen, jolla oli kauniit, teräväpiirteiset kasvot ja suuret harmaat silmät. Naisen pitkä, ruskea tukka oli käkkärällä ja valui pitkälle selkään.
   Nainen näytti viekkaalta ja katseli Harrya, Ronia, Ginnyä, Hermionea ja taikakansaa ja kuolonsyöjäarmeijaa heidän takanaan kuin viekas kissa, joka olisi katsellut valtavaa hiirilaumaa. Naisen silmät näyttivät palavan mielenkiinnosta.
   Alhaalla naisen takana seisoi punasilmäinen, pitkänhuiskea tumma mies Thomas ja tämän takana istua nökötti valtava susiarmeija maassa läähättäen. Jokaisella sudella oli kiiluvan keltaiset silmät ja niiden kaikkien katse oli kohdistunut suoraan Harryyn.
   ”Hassua”, kuiskasi Isabella Volrange yllättävän keimailevalla, lapsekkaalla äänellä. Harry oli kuvitellut sen päänsä sisällä samankaltaiseksi kylmäkiskoiseksi ja jäykäksi kuin Bellatrix Lestrangen ääni. ”Tanssiaiset. Miksi?”
   ”Minulla on sinulle ehdotus”, Harry ilmoitti kädet edelleen koholla. Hän halusi saada nopeasti asiansa sanottua ennen kuin kuolonsyöjät ja sudet hyökkäisivät ihmisten kimppuun.
   ”Ehdotus?” Isabella Volrangen tuuhearipsiset silmät näyttivät leviävän hämmästyksestä ja ääni värähti mielenkiinnosta. ”Harry Potterilla on minulle ehdotus?”
   Nainen vaikutti melkein lapselliselta, Harry mietti. ”Niin. Minä olen käynyt rakkauden huoneessa ja olen nähnyt valon.”
   ”Valon?” uusi taikaministeri otti muutaman notkean askeleen lähemmäksi häntä aivan kuin ei olisi voinut vastustaa kiusausta. ”Minäkin haluan nähdä valon. Minäkin haluan rakkauden huoneeseen.”
   ”Huone tuhoutui”, Harry kertoi. ”Se räjähti, kun tulin ulos. Sen tarkoitus oli paljastaa salaisuutensa vain yhdelle henkilölle.”
   ”Se paljasti salaisuutensa sinulle”, Isabella Volrange mutisi ja vaikutti surulliselta, pettyneeltä. Nainen mutristi huuliaan. Harrya hämmensi naisen keimailevan lapsellinen käytös. ”Minä olisin halunnut kuulla ne.”
   ”Minä voin kertoa sinulle kaiken”, Harry lupasi. ”Minä haluan vain sinun sanasi siitä, ettei yhteenkään viattomaan henkeen enää kosketa. Käske armeijaasi laskemaan aseensa.”
   Isabella pyöritteli hartioitaan ja naksautti kieltään. ”Eivät he laske aseitaan, ei, he ovat minun turvani, minun aseeni.”
   ”Minä en halua, että keneenkään sattuu”, Harry huoahti, pitäen tietoisesti äänensä hyvin rauhallisena ja päämäärätietoisena. ”Lupaan, etten tahdo sinulle tai joukoillesi mitään pahaa. Minä haluan vain rauhaa.”
   ”Rauhaa”, toisti Isabella ja katseli häntä silmät palaen. ”Suuri Harry Potter tahtoo rauhaa.”
   ”Niin tahdon”, Harry vakuutti ja hänen äänensä särähti. ”Minä kerron sinulle kaiken mitä ikinä haluat tietää. Ja annan sinulle jotakin, mitä sinun isäsi aina tahtoi.”
   ”Minun isäni?” Isabella näytti jähmettyvän.
   Harry katseli naista. Ginny hengitti hyvin raskaasti hänen vieressään ja Hermione tuntui pidättelevän henkeään. Ainoastaan Ron näytti täysin rauhalliselta ja tyyneltä katsellessaan Isabellaa.
   ”Oletko sinä Voldemortin ja Bellatrixin tytär?” Harry kysyi. Ajatus oli tuntunut naurettavalta jo silloin, kun he olivat Hermionen kanssa päätelleet naisen ulkomuodosta ja nimestä asianlaidan ja vielä selvittäneet epäilystensä todenperäisyyden laajojen tiedostoverkostojensa kautta. He olivat saaneet tietää, että Isabella Volrange oli löydetty viisivuotiaana metsästä. Tyttö oli itse kertonut löytäjilleen nimensä ja puhunut täysin sujuvaa englantia. Suuri susilauma oli totellut pikkuista tyttöä, hoivannut ja ruokkinut tätä. Isabella oli viety pienten noitien ja velhojen orpokotiin, josta tyttö oli karannut vain yli kymmenen vuoden ikäisenä. Kukaan ei ollut nähnyt tai kuullut tytöstä sen koommin. Ennen kuin tämän kuva oli ollut Päivän Profeetassa Uusi Taikaministeri-otsikon alla.
   Isabella kiemurteli mielissään. ”Olen, olen. Olen suuren Pimeyden lordin ja hänen uskollisimman liittolaisensa salaisen ja kielletyn rakkauden hedelmä, piilossa syntynyt, orpona kasvanut, susien keskellä kukoistukseen noussut. Ja nyt olen taikamaailman valtiatar, pimeyden suuruuksien perijätär.”
   Ron nytkähti. Harry ei vaivautunut kertomaan Isabellalle, että Voldemort tuskin koskaan oli tuntenut rakkautta elämässään, vaikka olikin saanut uuden elämän aikaan.
   ”Sinun… isäsi… ei koskaan mitään muuta tahtonutkaan kuin valtaa ja kuolemattomuuden. Sitäkö sinäkin haluat?”
   ”Kuolemattomuus”, kuiskasi Isabella käheällä äänellä. ”Haluan, haluan. Kuolemattomuuden, tahdon. Ikuisen elämän, tahdon. Niin kuin isä.”
   ”Minä annan sen sinulle”, Harry henkäisi sydämensä sykähtäessä.
   Isabella räpytteli silmiään ja tuli lähemmäksi häntä viekkailla, liikahtelevilla askeleillaan. ”Kuinka? Kuinka? Miksi? Valehteletko?”
   ”En valehtele.” Harry kohotti leukaansa. Hän saattoi melkein kuulla satapäisen taikakansan haukkovan henkeään takanaan. ”Saat minun kuolemattomuuteni, jos lupaat, että käytät päättymättömän elämäsi jokaisen hetken tehden tästä maailmasta paremman paikan, eikä yksikään viaton henki joudu enää kärsimään.”

*
Kolme päivää aikaisemmin.

Harry astui valoon.

Valoa.
   Elämä on tarina.
   Rakkaus.
   Me olemme kaikki yhtä. Vain rakkautta. Olemme tehty rakkaudesta. Me kaikki.
   Me olemme yhtä.
   Olemme valoa.
   Vain valoa. Vain energiaa, värähtelyä, lähtöisin rakkaudesta. Rakkaus on kaiken alku, kaiken keskikohta ja kaiken loppu.
   Eikä sillä ole loppua.
   Olemme universumi kokemassa itseään.
Olemme kaikki, emmekä ole mitään.
Olemme vain yhtä.
Yksi ajatus.
   Suurin viisaus on tieto siitä, ettei voi tietää mitään.
   Totuuden voi tuntea. Syvällä sisällä, siellä, minne mieli ei pääse.
   Sieluja.
   Maan vankeina, maa on haastavin planeetta kokea. Ihmiskunta tuhoaa itse itsensä.
Vaikeaa. Kaikki niin vaikeaa.
Siksi on tuhoa. Liian vaikeaa. Sieluille liian pahaa.
Vääristymme.
Ihmiskokemus. Sielulle hurja opetus.
   Olemme sieluja. Valitsemme tämän elämän. Valitsemme kaiken.
   Ajatuksemme tekevät todellisuuden ja todellisuus on vain illuusio. Sielumme näkee illuusion lävitse, mieli taistelee illuusiota vastaan.
   Elämä jatkuu. Aina vain. Päättymätön.
   Ginny. Rakkaus.
   Ron, Hermione. Heidän lapsensa. Rakkautta.
   Minun lapseni, sinun lapsesi. James. Albus. Lily. Rakkautta, rakastan heidän rakkauttaan.
   Tiedä totuus.
   Tiedän totuuden.
   Ei ole totuutta.
   Sinä olet valo.
   Valoa.
   Olet jo nähnyt valon. Muista se, minkä olet muistanut koko ajan.
   Tiedä paikkasi. Sinä olet taikakansan valo.
   Olet ollut aina.
   Valittu.
   Silloin ja nyt.
   Olen valittu.
   Sibylla Punurmio. ”Se, jolla on voima kukistaa pimeyden lordi, lähestyy… syntyy niille, jotka ovat uhmanneet häntä kolmasti, syntyy kun seitsemäs kuukausi kuolee… ja pimeyden lordi merkitsee hänet vertaisekseen, mutta hänellä on voimia joita pimeyden lordi ei tunne… ja jommankumman (molempien) on kuoltava toisen kädestä, sillä kumpikaan ei voi elää, jos toinen on hengissä…”
   Eikä toinen voi kuolla, jos toinen on kuollut.
   Pimeyden lordi, sinun kädestäsi kukistettu, minun kädestäni kukistettu.
   Viattomat sielut pelastettu. Ihmiskokemus voi jatkua.
   Sinä olet poika, joka elää.
   Olen poika, joka elää.
   Olet aina ollut.
   Tulet aina olemaan.
   Kuolematon.
   Taikakansan pelastaja, valittu.
   Vain pimeyden lordin kädestä olisi sielusi matka päättynyt.
   Eikä se nyt pääty lainkaan.
   En tahdo.
   Miksi? Tehtävänäsi on lähettää valon ja rakkauden sanaa eteenpäin.
   Oletko varma?
   Voit antaa päättymättömän lahjasi.
   Kuolemattomuutesi.
   Haluan rauhan. Vain rauhan.
   Ja rakkauden.
   Ja maan valaisee rauha, ihmiskunnan muutos. Tietoisuuden muutos.
   Voit tehdä sen. Voin tehdä sen.
   Anna pimeyden perijättärelle se, mitä hän eniten tahtoo, mitä hänen isänsä tahtoi ennen häntä, se, mikä sinulla on ja mitä et tahdo.
   Voit tehdä mitä tahansa.
   Ajatuksillasi.
   Kaikki on mahdollista.
   Rakasta.
Pelasta. Se on sinun tehtäväsi.
   On aina ollutkin.
   Olet hyvä.
   Olet puhdas.
   Siksi sinut valittiin.
   Valittu.
   Pelasta.
   Voit jakaa elämäsi rakastettujesi kanssa.
   Voin elää heidän kanssaan.
   Sitten tulet takaisin kotiin.
   Jos tahdot.
   Valinta on sinun.
   Pelastan.
   Olet valittu.
   Poika, joka elää.

*

”Se tuntui kestävän ajattoman hetken”, Harry jatkoi kertomustaan. Isabella Volrange tuijotti häntä kissamaisesti, silmät palaen. ”Tiesin kaiken, mutten nähnyt mitään muuta kuin valoa. Tiesin ja tunsin totuuden, minä vain yksinkertaisesti tunsin sen kaiken olevan totta. Ja tuo tunne on vain jatkunut sen jälkeen. Minä olen kuolematon, minä olen poika, joka elää. Ja minä olen valmis antamaan kuolemattomuuteni sinulle, jos sinä vannot minulle viettäväsi loppuelämäsi yrittäen saada rauhan tähän maailmaan.”
   Oli hiljaista. Kaikki olivat aavemaisen hiljaa. Harry ei tiennyt, uskalsiko kukaan edes hengittää.
   ”Minä, kuolematon”, kuiskasi Isabella näyttäen hieman järkyttyneeltä. ”Vain rauhaa.”
   ”Sinun isäsi tahtoi tuhota kaiken ja saada kuolemattomuutensa. Minä voin antaa sinulle sen, mitä sinun isäsi aina tahtoi ja sinä voit pelastaa kaiken.”
   ”Minä, pelastaja”, Isabella sanoi aivan kuin olisi maistellut sanaa. ”Pelastaja. Minä. Vain rauhaa.”
   ”Ja rakkautta”, Harry sanoi. ”Rauhaa ja rakkautta.”
   ”Rakkautta”, kuiskasi Isabella kuin ei olisi koskaan sellaista sanaa kuullutkaan.
   Harry nyökkäsi. Hänen sydämensä takoi kivuliaasti hänen rintaansa vasten. ”Tahdotko sinä kuolemattomuuden? Tahdotko sinä tuoda rauhan ja rakkauden tähän maailmaan?”
   Isabella tuijotti häntä suoraan silmiin. ”Tahdon. Minä tahdon kuolemattomuuden. Rauhan. Rakkautta kaikille. Kaikille. Ihmisille. Eläimille, niin kuin susille. Kaikille rakkautta ja rauhaa, ja sitten olen kuolematon. Ikuisesti elävä.”
   Harryn sydämeen tuntui hulmahtavan lämmin rakkauden aalto. ”Vannotko sinä minulle rikkumattoman valan? Valan siitä, että toimit koko loppuelämäsi rauhan nimissä, viattomia suojellen.”
   ”Rikkumaton vala”, Isabella kuiskasi ääni kehräten. ”Viattomat elävät. Sitten kuolen, jos rikon valani.”
   ”Älä riko sitä”, Harry sanoi.
   ”EI!” huusi Thomas alhaalta salista. Harry hätkähti, hän oli melkein unohtanut olevansa keskellä satapäistä ihmislaumaa. ”Isabella – entä puhdistus?”
   ”Puhdistus, niin, niin”, Isabella mutisi. ”Maan puhdistus. Niin kuin isä tahtoi. Thomas tahtoo.”
   ”Voit puhdistaa maan rakkaudella ja rauhalla”, Harry kähähti. ”Ei viattomien veren vuodatuksella.”
   ”Pidän siitä, pidän tästä”, Isabella kertoi hymyillen leveästi paljastaen täydellisen valkoisen hammasrivistön. ”Minä, rauhan tuoja, minä, pimeyden perijätär, kuolematon, rauhan pelastaja.”
   ”Niin.” Harry ojensi kätensä. ”Rikkumaton vala.”
   Isabella astui lähemmäksi kättä ja katseli sitä kuin olisi lievästi pelännyt sen purevan. ”Minä vannon ja saan kuolemattomuuden. Sitten olen pelastaja.”
   ”Tyttö, joka elää”, Harry sanoi ja hymyili.
   Isabella tuijotti hänen hymyään. ”Sinusta minä pidän, Harry Potter. Sinä olet hyvä.”
   ”Sinäkin olet hyvä”, Harry sanoi. ”Me olemme kaikki hyviä, syvällä sisimmässämme.”
   Isabella tarttui hänen käteensä, eikä taikasauvoja tarvittu. Heidän kätensä alkoivat loistaa kirkasta valkeaa valoa, joka oli niin kirkas, että se sokaisi hetkeksi kaiken, koko Taikaministeriön ja tähtitaivaan heidän yläpuolellaan.
   Vuosi 2024 oli alkanut.
   
   
   
   
   

   
   

   
   
   
   
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part2 23.4.
Kirjoitti: Medianoche - 24.04.2014 19:28:55

Mahtavaa!  :D
Luku oli taas hyvä, James tuntui samanlaiselta kuin minun kuvitelmissani. Oli hauskaa kuvitella hänet huutamassa isi, jos ymmärrät tarkoitukseni. Ja vilahtihan siellä Rose ja Scorpius myös! Lisää vain niitä kahta.
Kiitos lukukokemuksesta!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part2 23.4.
Kirjoitti: Saphira - 26.04.2014 23:39:49

Aww, Rose ja Scorppari <3

Voi Roxannea, toivottavasti Fred antaa sille anteeksi.

Harry siis ei ollutkaan hullu? Hienoa. Tuo huoneen kuvailu oli aluksi minusta erikoista, mutta loppua kohden se tuntui hyvinkin järkevältä. Onnistuit siinä hyvin. :)

Ajatus Voldesta ja Bellasta, iyy :s

Harryn kuolemattomuus oli kans hyvin mielenkiintoinen "keksintö". Haluan jo lukea, onnistuuko Isabella olemaan pelastaja vai kuoleeko :P

Nyt ei tullu kovin järkevää kommenttia. Mutta eihän tämä ole vielä lopussa? Toivottavasti ei. :D
Kiitos tästä luvusta ja mukavaa, jos kommenteista on iloa. :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part2 23.4.
Kirjoitti: elinaanna - 03.05.2014 09:51:55

Aah, ihana ficci..! (:

No en nyt keksi kauheesti mtn kommentoitavaa..
Löysin tän tossa yks pvä ja luin sitten kaikki luvut suoraan putkeen. Pakko sanoa, että on todella hyvin kirjotettu ja juonellisesti ylättävä!! XD Oon jo jääny koukkuun! :DD Plussaa myös lukujen lopuista: ne jää usein nii, että seuraavaki luku on sit pakko lukee.
Ainii, sit viel se, et oot aikahyvin saanu "sovitettuu" myös jästimaailman ongelmat (+tän hetkiset tapahtumat) juoneen!

Sit jos jtn noista vikoista luvuista..  Rose ja Scorpius.. aaw! Aikooks ne oikeesti karata yhessä?! Ja vähän käy ehk Roxyy sääliks, ku kaikki on nyt sille vihasii. Eihän se periaatteessa voi valita kehen ihastuu/rakastuu.. ):
Paras kohta täs on vrm ollu se kohta jossa Ava ja Jamie kävi siellä kätilöparantajalla!!! XD

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 14.03.2014 13:04:10

”Se on minun tyttöystäväni haaraväli, johon tirkistelet siellä!” James huudahti.

Tossa kohassa repesin täysin!!!! :DD Niin Jamie maista..

No mutta kuitenkin.. Toivottavasti jatkoa tulee pian!
Uusi lukija kiittää ja kumartaa! (:

Jatkoa odotellen elinaanna..

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 43. osa part2 23.4.
Kirjoitti: jacoblove - 08.05.2014 10:42:32

elinnaanna, vau, mahtavaa että jaksoit lukea tämän lukupaljouden putkeen! ;D ja juu olen saanut paljon palautetta lukujen lopuista :D ja joo mäkin nauran aina Jamesille, hauskaa että se huvittaa myös sua! kiitos paljon kommentista, kivaa saada kommentteja uusilta lukijoilta! :)

Saphira, ihanaa että onnistuin mielestäsi rakkaushuoneen kuvailussa hyvin, se oli aika haasteellista enkä oikein tiennyt miten sen kirjoittaisin.. ajatus Bellasta ja Voldystä on minullekin aika yy, mutta olen päässäni kekkaillut koko kuviolle mielenkiintoisen tsydeemin, jonka kyllä kirjoitan ylös jossakin vaiheessa ;D ficciä on jäljellä suunnilleen kolmen kuukauden ajan viellä, saa nähdä kuinka pitkä tästä loppujen lopuksi tulee! :D kiitos paljon kommentistasi! :)

Medianoche, voi, kiitos sinulle paljon kommentistasi! mukavaa että tykkäilet ;)


Hellou! Tässä olisi uusin osa, kommentit on kivoja ja inspiroivat hurjasti vink vink ;D tosissaan tässä hypätään siis kahden kuukauden päähän uudesta vuodesta...


44. Horoskooppeja ja anteeksiantoja
1.3.2024

”Scorpius!” Rose kutsui ja tähysi turhautuneena ympärilleen. Joka puolella oli vain loputtomasti valtavia, auringossa kimaltelevia luminietoksia ja lumipölyisiä puita. Ilman painonsäätelyloitsua hän olisi hukkunut lanteitaan myöten valkoiseen, kylmään peittoon: lunta oli metritolkulla.
Rose puristi taikasauvaa kädessään ja heilautti punaisen palmikkonsa selkänsä taakse. Mihin hittoon Scorpius oli kadonnut? Vastahan tämä oli ollut hänen vieressään.
Rosen rintaa puristi pienoinen paniikki. Mitä jos ne olivat saaneet pojan kiinni? Se oli epätodennäköistä, mutta mahdollista kuitenkin -
   Kuului valtava ja ikävä kolahdus jostakin Rosen takaa ja hän pyörähti ympäri niin nopeasti, että maisema oli vain yhtä valkoista vilahdusta. Samassa hän tajusi jonkun tarttuvan häneen ja seuraavassa hetkessä kaatuvansa selkä edellä lumeen.
   ”Kangistumis tyystilus!” Rose huudahti automaattisesti ja osoitti pitelijäänsä taikasauvallaan. Hänen sydämensä muljahti, kun hänen korvansa juuresta kuului huvittunutta, matalaa naurua.
   ”Huono sihti”, Scorpius mutisi hänelle kuulostaen kiusoittelevalta.
   Rose kiemurteli kauemmaksi pojasta voidakseen katsoa tätä kiukkuisesti. Scorpius makasi selällään lumessa näyttäen harvinaisen tyytyväiseltä itseensä. Harmaat silmät olivat tavanomaisen vakavat, mutta suupieliä pyyhki hymy, joka nykyään leikitteli huulilla tuon tuostakin.
   ”Sinä näytät iloiselta”, Rose puuskahti pojalle tietämättä, oliko vieläkin vihainen tälle säikäyttämisestä ja maahan teilaamisesta vai oliko vain iloinen nähdessään tämän niin onnellisennäköisenä.
   Scorpius kohotti kulmiaan. ”Pitäisikö minun sitten itkeä?”
   ”Itket ainakin sitten, kun minä kostan säikäyttelysi”, Rose varoitti synkästi ja lysähti takaisin maahan makaamaan pojan viereen. Taivas oli rakoilevan vaaleansininen, mutta lunta kantava harmaa pilvipeite näytti tummuvan tummumistaan kuin kertoen, ettei kevät todellakaan ollut vielä tulossa vaikka sää niin ehkä saattoi esittääkin. Samassa taivaalta alkoi hiljalleen valua lumihiutaleita maata kohti.
   Scorpius hymähti huvittuneena ja käänsi tämäkin päänsä taivasta kohti. Poika näytti rauhalliselta, mutta silti Rosesta tuntui, että tämä pyöritteli mielessään kuumeisesti jotakin.
   ”Mitä sinä mietit?” Rose kysäisi katsellen ilmassa tanssivia lumihiutaleita.
   Scorpius ei heti vastannut, mutta kun poika puhui, tämän ääni oli hyvin pohtiva. ”Mietin, etten ole koskaan tuntenut olevani näin vapaa.”
   Rose veti raikasta ilmaa syvälle sisäänsä. ”Tiedän mitä tarkoitat. Minusta tuntuu samalta. Täällä on niin kaunista ja rauhallista.”
   ”Olevinaan”, Scorpius sanoi ja tuhahti kuulostaen närkästyneeltä. ”En tajua, miksi maailmassa pitää olla tyyppejä, jotka haluavat pilata kaiken hyvän.”
   Rose hymyili. ”Sanoo entinen kuolonsyöjä.”
   ”Painosanalla entinen. Eihän kuolonsyöjiä ole enää.”
   ”Ei, kiitos Harryn.” Rose hymyili.
   ”Tai ihanaisen taikaministerimme”, Scorpius sanoi ja nauroi helpottuneena. ”Kuka olisi uskonut?”
   ”Ei kovin moni...”
   ”Hei! Taikasankarit!” kuului yhtäkkiä kova tytön ääni ja Rose ja Scorpius nostivat päänsä lumesta. Oliivinvihreään, paksuun takkiin pukeutunut siro ja pitkä hahmo huiski heille valtavan ja koristeellisen rakennuksen kupeesta. ”Tulkaa jo!”
   ”Heillä on sitten aina kiire”, Scorpius marisi, mutta nousi kuitenkin seisomaan. Tämä auttoi Rosen ylös hangesta eikä irrottanut kättään hänen kädestään heidän lähtiessä kulkemaan kohti heille huiskivaa tyttöä ja valtavaa rakennusta tämän takana. Rakennuksen katolta rötkötti suuria ja värikkäitä kylttejä, osa niistä näytti olevan putoamisen partaalla. Lumihiutaleet lakkasivat tippumasta taivaalta äkisti.
   ”Olitteko päivänokosilla?” tyttö kysyi iloisella äänellään päätään pyöritellen, kun he lähestyivät tätä. ”Meidän on oltava nopeita!”
   ”Ei täällä ketään ole”, Scorpius sanoi laiskasti. ”Voisit kokeilla relaamista, se tekee yllättävän hyvää.”
   Oliivinvihreät silmät, jotka olivat tismalleen samanväriset kuin takki, välähtivät huvittuneina. ”Hyvähän se sinun on sanoa, kun sinulla on tuo kepukka kourassasi.”
   Scorpius hymyili leveästi. ”Totta”, poika myönsi ja pyöritti taikasauvaansa sormissaan.
   ”Missä muut ovat?” Rose kysyi.
   ”Lastaamassa autoa. Lähdetään.” Tyttö kääntyi kannoillaan ja lähti marssimaan eteenpäin kohti rakennuksen taka-osaa. Rose ja Scorpius vilkasivat toisiaan ja seurasivat sitten tyttöä.
   ”Mikä tämä paikka oikein on, Sofia?” Rose kysyi ja heilautti kättään kohti valtavaa rakennusta, joka näytti siltä kuin zombit olisivat syöneet sen ja oksentaneet sitten ulos.
   Sofia laski oliivinvihreän huppunsa alas ja antoi pitkien maantienväristen hiustensa valahtaa pitkälle selkään. Tyttö näytti ahdistuneelta katsoessaan hylättyä valtavaa rakennusta. ”Se oli joskus ostoskeskus. Etkö ole sellaista ennen nähnyt?”
   ”En oikeastaan”, Rose hymähti. Viistokujalla hän oli aina ostoksensa tehnyt, ja se kuja oli täynnä pieniä kodikkaita puoteja ja kauppoja. Koti-ikävä puristi Rosen rintaa ja hänen hengityksensä tuntui salpautuvan. Scorpius kääntyi katsomaan häntä tutkivasti ja puristi sitten hänen kättään huolettomasti.
   Sofia vilkaisi Rosea kuin hän olisi ollut lievästi hullu. ”Velhot…”
   ”Jästit…” Rose sanoi samalla äänensävyllä ja katsoi Scorpiusta kulmiaan kohotellen.
   He kaikki nauroivat. Sofia pyöritti päätään. ”En oikein vieläkään tiedä mitä mieltä olen siitä, että te kutsutte meitä kaikkia koko ajan jästeiksi.”
   ”Luulisi, että olisit parin kuukauden aikana tottunut siihen”, Scorpius hymähti.
   Sofia nauroi. ”Niinhän sitä voisi luulla.”
   Yhtäkkiä kuului kammottavaa paukahtelua ja meteliä. Sofia jähmettyi kauhistuneena paikoilleen.
   ”Pysy takanani!” Rose huudahti, heilautti hihastaan taikasauvansa sormiinsa ja ryntäsi Scorpiuksen kanssa eteenpäin kohti ostoskeskuksen takana olevaa autoparkkikenttää. He olivat jättäneet sinne auton, jolla olivat tulleet etsimään ruoka- ja elintarvikkeita. Rose joutui vetämään Sofiaa perässään, tyttö vaikutti olevan paniikkikohtauksen partaalla.
   ”He saavat meidät kiinni, he saavat meidät kiinni, he vievät meidät”, Sofia mutisi henkeään haukkoen. Pauke ja jyske satuttivat Rosen korvia.
   Samassa valtava keltainen jeeppi kaahasi heidän eteensä ja sen takaovi lennähti auki. ”KYYTIIN! ÄKKIÄ!”
   Scorpius tarttui Sofiaan ja heivasi tämän ylös autoon. Sitten poika tarttui Roseen. Heidän katseensa kohtasivat määrätietoisina ja pelottomina, Scorpius auttoi hänetkin ylös autoon ja heilautti sitten itsensä mukaan kyytiin.
   ”Aja! Aja!” Sofia huusi rastahiuksiselle pojalle, joka istui kuljettajan paikalla. Valtavia reikäkorvakoruja korvanrei’issään kantava poika oli kuitenkin askeleita edellä tyttöä ja oli jo tallannut kaasun pohjaan. Jeeppi paineli lumista tietä eteenpäin hurjaa vauhtia ja lunta pöllysi joka puolella heidän ympärillään. Taivas oli jälleen täynnä lumihiutaleita.
   Rose ja Scorpius kääntyivät katsomaan taakseen. Vihreitä maastokuvioisia suuria autoja oli joka puolella parkkikenttää ja joka puolella näkyi vihreisiin pukeutuneita mieshahmoja. Rose ja Scorpius vilkaisivat toisiaan ja osoittivat sitten molemmat autoa taikasauvoillaan. Se muuttui näkymättömäksi ja niin muuttuivat kaikki sen sisällä olevatkin.
   ”Mahtavaa”, Sofia mutisi kuulostaen rauhoittuneelta ja tyytyväiseltä. Rose ja Scorpius virnistivät toisilleen.
Rose katsoi paljonpuhuvasti ulos ikkunasta. ”Mikä tätä säätä vaivaa? Ensin paistaa aurinko, sitten sataa lunta, sitten paistaa taas aurinko ja taas sataa lunta!”
   Sofia nauroi. ”Tervetuloa Suomeen!”

*
Aurinko paistoi kauniin vaaleansiniseltä taivaalta saaden lumiset nietokset ympäri Tylypahkan tilusten kimaltelemaan aivan kuin pehmeään peittoon olisi upotettu timantteja. Muutama yksisarvinen laukkasi Kielletyn Metsän siimeksessä ja Lily seurasi hymyillen ilmasta luudaltaan niiden iloista viiletystä metsän poikki.
   Aurinko lämmitti lempeästi kasvoja, mikä oli mukavaa, koska pakkanen nipisteli sormenpäitä, vaikka lohikäärmenahkahansikkaat suojasivatkin enimmiltä puremilta. Hän lensi Tylypahkan suojataikojen lävitse Tylyahon ylle. Kylä näytti heränneen sekin aamutoimiin: ihmiset kulkivat kauppakadulla toisiaan tervehtien ja sanomalehtiään noutaen. Matami Rosmerta avasi pubinsa oven selälleen, ehkä haluten pakkasen tuulettavan viikonlopun tuoksut pois.
   Lily hymyili entistäkin leveämmin lentäessään Aurorian valkoisen kartanon ylitse. Sen pihamaalla oleva ruskea mutkittelevainen pururatapolku oli säästynyt lumen litistykseltä taianomaisesti ja se pilkisti esiin valkeasta maasta. Lilyn ei tarvinnut lentää hirveän pitkälle, ennen kuin hän näki kaksikymmenpäisen joukkion hölkkäävän pitkin pururataa.
   Hän liisi alemmaksi. Hän näki Jamesin ja Avan hölkkäävän rinnatusten joukon viimeisimpinä. Avalla näytti olevan vaikeuksia ottaa terhakoita askeleita eteenpäin, pyöreä pieni vatsakumpu taisi hidastaa aurorikokelasneidon vauhtia. James tämän vieressä näytti vilkuilevan koko ajan Avaa kuin olisi pelännyt tämän kaatuvan ja olisi ollut valmiina nappaamaan tämän syliinsä.
   Shawn juoksi joukkion etunenässä, aivan Teddyn takana. Pojalla oli yllään vain ohut Aurorian verryttelytakki, mikä sai leveät ja lihaksikkaat hartiat näyttämään entistäkin timmimmiltä. Lilyn vatsaa kouraisi ja hän puri huultaan. Hän käänsi luutansa alaspäin ja viiletti alas aurorikokelasjoukon ylle Shawnin viereen. ”Hei, rakas Etanahurmurini.”
   Shawn ei edes säikähtänyt, vaan käänsi vain päätään ja hymyili leveästi. ”Huomenta, pupu”, poika toivotti tasaisella äänellä, vaikka ottikin valtavia juoksuaskeleita koko ajan. Pojan kasvot olivat hiestä märät ja Lily tunsi huumaavaa halua kiskoa kaikki vaatteet pois pojan yltä ja painautua vasten tämän lämmintä ja kosteaa ihoa.
   Shawnin harmaanvihreät silmät välähtivät aivan kuin poika olisi arvannut, mitä hän mietti. ”Aaaaha, ota minut kyytiin ja karataan aamulempimään”, poika pyysi silmäänsä iskien.
   Lily virnisti ja nyökkäili innoissaan.
   ”Tiger ei mene minnekään”, Teddy äyskähti heidän edestään. Lily ja Shawn nauroivat.
   ”Teddy, miksi olet niin vakava?” Lily kiusasi. ”Ja heti aamusta.”
   ”Neiti Potter on hyvä ja palaa takaisin Tylypahkaan häiritsemästä minun kokelaideni aamukuntoilua”, Teddy murahti viileällä äänellä kääntämättä katsettaan edessään avautuvasta metsästä. Miehen turkoosit hiukset olivat hien kastelemat.
   Lily ja Shawn vilkaisivat toisiaan tietäväisesti. Teddy oli ollut kiukkuinen jo muutaman viikon ajan ja syy siihen oli noin 175 senttimetriä pitkä, kantoi päässään silkkisiä platinanvaaleita hiuksia ja omasi täyteläisen vartalon. Victoire oli ottanut viikko sitten lähtöpassit Auroriasta ja palannut Ranskaan. Lily ei tiennyt, miksi hänen serkkunsa oli jättänyt Aurorian kesken koulutuskauden, mutta hän oli jokseenkin varma sen liittyvän jotenkin Teddyyn. James oli veikannut entisen kyyhkyläisparin joutuneen kiivaaseen sanaselkkaukseen ja Victoiren saaneen tarpeekseen Teddyn katkerasta ja niskoittelevasta käytöksestä heidän menneisyytensä vuoksi. Lily ei voinut syyttää Teddyä. Victoire oli jättänyt tämän kylmästi monen vuoden seurustelun jälkeen ja karannut jonkun ranskalaisen lieron kanssa. Miten Teddy olisi voinut muka unohtaa sen? Oli väärin Victoirelta vaatiakaan sellaista. Ehkä Victoire olisi onnellisempi Ranskassa sukulaistensa luona.
   ”Tulin vain antamaan sinulle pusun”, Lily sanoi Shawnille. ”Minun täytyy mennä loitsutunnille.”
   ”Jasperille terveisiä”, Shawn sanoi, nosti kätensä hänen kasvoilleen ja veti häntä lähemmäksi. Poika suikkasi äänekkään suukon hänen huulilleen ja hymyili. ”Voisit tulla joka aamu tervehtimään minua tällä tavoin.”
   ”Ehkä voisinkin, olet aika hyvännäköinen hengästyneenä ja hikisenä.”
   ”Otan tuon sitten lupauksena”, Shawn huoahti kuulostaen nyt hieman hengästyneeltä. Lily sipaisi sormillaan pojan hikisiä kasvoja.
   ”Hauskaa jolkotusta. Nähdään illalla?”
   Shawn hymyili hänelle. ”Nähdään.”
   ”Moikka, Lily”, Teddy urahti heidän edestään painokkaasti. Lily ja Shawn vilkaisivat toisiaan huvittuneina Lilyn nostaessa luutansa jälleen korkeuksiin.
   ”Terve, tirriäinen!” James huudahti aurorikokelasjoukkion hänniltä. Lily vilkutti isoveljelleen ja liisi tämän ja Avan yläpuolelle. Lily näki Summerin vilkaisevan häntä alailmoista hieman katkerannäköisesti ja virnisti tytölle röyhkeästi.
   ”Terve, Lohikäärmeiden rakastelija! Ava, oletko sinä kunnossa?”
   Ava näytti kalpealta ja hikiseltä. ”Juu, aamupahoinvointia vain.”
   ”Teddy ei antanut hänen jäädä kartanolle”, James urahti ja loi kaukana edessä häämöttävään turkoosiin hiustupsuun katkeran mulkaisun.
   ”Minihirviö päätti tulla maailmaan hyvin epäkäytännöllisellä hetkellä”, Ava huoahti hengästyneenä ja piteli toisella kädellä kiinni vatsakummustaan kuin olisi pelännyt sen tipahtavan. ”Mukavaa yrittää kouluttautua auroriksi samaan aikaan kun potkiva ja rakkoa puristeleva otus imee kaiken energian minusta sisältäpäin.”
   ”No, ainakin aurorikoulutuksessasi on haastetta”, Lily hymähti. ”Minun on nyt mentävä takaisin. Jasper opettaa meille elementtiloitsujen saloja.”
   James naurahti räkäisesti aivan kuin ajatus Jasperista opettamassa mitään olisi huvittanut häntä suuresti. Lily virnisti vielä veljelleen ja tämän suurimahaiselle tyttöystävälle ennen kuin viiletti takaisin yläilmoihin.
   Matkalla takaisin linnaan Lily pohti, että tulisi olemaan vallattoman jännittävää ja riemastuttavaa nähdä James isänä. Poika-parka, todennäköisesti isoveli vanhentuisi kymmenillä vuosilla, olisi jatkuvasti erinäisten eritteiden peitossa ja itkisi synkkänä oman elämänsä surkeutta. Lily ei malttanut odottaa.
   Aamu oli kaunis. Liian pitkään oli ollut synkkää ja ankeaa. Tällaiselta maailman kuuluikin näyttää, säteilevältä ja rauhoittavalta. Linna lepäsi vuorten kupeessa jykevänä, luotettavana ja voittamattomana niin kuin oli jo satoja vuosia levännyt.
   Makuusali oli tyhjä Lilyn lentäessä sisälle. Hän vieritti hellästi Tulisalamansa sänkynsä alle ja ryhtyi sitten etsimään koululaukkuaan. Hän vilkaisi tahtomattaan oman sänkynsä vieressä nököttävää pylvässänkyä, jonka vihreä päiväpeitto peitti sen siististi ja kylmästi. Missään sängyn ympärillä ei näkynyt ylimääräistä roinaa niin kuin Lily oli tottunut näkemään seitsemän vuoden aikana. Näky tuntui väärältä.
   Surun ja ikävän aalto pyyhkäisi hänen ylitseen melkein ylitsepääsemättömästi, mutta hän karisti ne vikkelästi ja päättäväisesti mielestään. Hän ei tarvinnut ystäviä, jotka olivat häikäilemättömiä, petturimaisia, valehtelevia ja itsekkäitä.
   Lily lähti nopeasti loitsutunnille. Aurinko leikitteli linnan ikkunoista kuin ilkkuen häntä siitä, ettei hän voinut vain lennellä koko päivää kimaltelevassa ja lohduttavassa luonnossa.
   Toisen kerroksen käytävällä hän pysähtyi paikoilleen nähdessään Jasperin tepastelevan käytävää eteenpäin perässään lauma rohkelikkoja. Lily räpytteli silmiään hämmästyksestä, mutta muisti sitten Jasperin kertoneen heidän harjoittelevan elementtiloitsuja ulkona.
Hän jäi odottamaan. Fred ja Hugo maleksivat joukkion takana Hugo näyttäen omalta reippaalta itseltään ja Fred näyttäen tavanomaisen kyllästyneeltä ja välinpitämättömältä. Roxanne käveli Gabriellan vieressä. Lily oli jo monien viikkojen ajan vältellyt katsomasta Roxanneen, mutta nyt hänen silmänsä hakeutuivat tutkimaan entisen parhaan ystävän katsoja melkein nälkäisesti.
   Roxanne näytti erilaiselta. Kasvoilla ei leikitellyt ilkikurinen hymy eikä tytön olemuksesta huokunut vallaton veikeys. Nyt Roxanne näytti päättäväisen välinpitämättömältä ja silmien alla oli tummat varjot. Missähän tyttö nukkui? Varmaan murhaajapoikaystävänsä kanssa jossakin linnan salaisissa kätköissä.
Lily tuhahti ääneen.
   Roxannen suuret ruskeat silmät välähtivät häneen päin ja Lily tunsi vatsassaan hurjan muljahduksen. Roxanne katsoi häntä kylmästi ja halveksuvasti ennen kuin käänsi päänsä välinpitämättömästi pois.
   Lily tunsi kiukun hyökyvän vereensä ja samaan aikaan hän tunsi vatsassaan vellovan jotakin hyvin epämiellyttävän. Millä oikeudella Roxanne katsoi häntä tuolla tavoin? Eihän Lily ollut tehnyt mitään väärää. Roxanne itse oli veljeillyt kaikkien selän takana likaisen murhaajakuolonsyöjävakoojan kanssa. Nyt tytön oli vain kärsittävä seuraukset. Kurja juttu, mutta niin se vain oli.
   Lily liittyi luokkatovereidensa riveihin ja astahti Hugon ja Fredin väliin. Fred virnisti hänelle ja tönäisi häntä puolihuolimattomasti kylkeen, Hugo taas katseli hänen kasvojaan melkein vakavana.
   ”Mitä?” Lily töksäytti.
   ”Onko kaikki hyvin?”
   ”Miksi ei olisi?”
   ”Näytät jotenkin surulliselta.”
   ”Onko Limamiehellä ja Huispausrinsessalla ryppyjä rakkaudessa?” Fred kiusasi.
   Lily hymähti. ”Ei. Kävin nauramassa Teddyn piinaamalle kokelasjoukkiolle. Tai oikeastaan Teddylle. Poikarukka oli huvittavan äksynä.”
   ”Victoiren takiako?” Hugo kysyi. ”Vai sen takia, että joutuu koulimaan kokelaita nyt yksinään?”
   ”Minä kuulin Dominiquen olevan tulossa takaisin Auroriaan Lunan ja Rolfin luota Alankomaista”, Fred kertoi. ”Tai siis, hänenhän sen piti alun perinkin olla siellä koulimassa räkänokkia eikä Victoiren.”
   ”Jee!” Lily innostui. Hän oli aina pitänyt Dominique-serkustaan suunnattomasti. Ja jos tyttö kerran oli tulossa takaisin, Lilykin voisi nähdä tätä, eikä aina vain hengailla Hugon, Fredin tai Shawnin kanssa. Hän kaipasi tyttöseuraa.
   Jasper johdatti heidät pihalle kasvihuoneiden viereen, jossa ei ollut paljon lunta maassa ja Musta Järvi avautui valtavana ja tummana heidän edessään. Hagridin mökin savupiipusta tuprutti savua ja Lilyä nolotti, kun hän tajusi ettei ollut ikuisuuksiin vieraillut Hagridin luona. Hänen täytyisi korjata tilanne mahdollisimman pian.
   Jasper asteli luokan eteen ja kääntyi sitten puhumaan heille. ”Tämän aamun aihe on elementtiloitsut. Osaisiko joku kertoa minulle, mitä ovat luonnon elementit? Niin, Longbottom?”
   ”Maa, vesi, ilma ja tuli”, Gabriella heläytti tyttömäisellä äänellään vaaleanruskeaa palmikkoaan hipelöiden.
   ”Oikein hyvä. Viisi pistettä Rohkelikolle. Fred, tule tänne eteen", Jasper yllättäen kutsui. Fredin ilme tuskin värähti, kun tämä lähti pujottelemaan heidän luokkatovereidensa läpi nuoren loitsuprofessorin luokse. Poika ohitti eturivissä seisovan Roxannen kuin tämä olisi ollut ilmaa.
"Mikä sinun horoskooppimerkkisi on?" Jasper kysyi asiallisesti Frediltä.
"Kuinka niin?" Fred kysyi epäilevällä ja varautuneella äänensävyllä.
"Kannattaa aloittaa sellaisesta elementistä, joka on sinun vahvuutesi."
"Ja minun horoskooppiniko sen sitten kertoo?"
"Totta kai. Planeetat vaikuttavat meihin yllättävän monilla ja kiehtovilla eri tavoilla."
Fred näyytti vieläkin epäilevältä, mutta tokaisi sitten: "Minä olen skorpioni."
Jasper nyökkäsi. "Silloin sinun elementtisi on vesi."
"Okei. Mitä minun on tarkoitus sitten tehdä?"
Jasper osoitti Mustaa Järveä ja heilautti päätään kuin kutsuen Fredin mukaansa. Jasper johdatti Fredin aivan järven rantaan ja luokka levittäytyi pihalla niin, että he saattoivat nähdä mitä tapahtui.
"Tarkoituksenasi olisi tehdä vesiseinä. Loitsu on aquamarius."
Fred osoitti järven tummaa pintaa sauvallaan tottelevaisesti. "Aquamarius!"
Pieni pläntti järvessä alkoi pulputa aivan kuin Fred olisi käynnistänyt jonkinlaisen maanalaisen lähteen. Jasper nyökkäili kannustavasti.
"Hienoa ensimmäiseksi yritykseksi. Nyt voit yrittää ajatustesi voimalla hallita vettä, muokata sitä mielesi mukaan."
Lily näki Fredin näyttävän epäilevältä. Pulputus näytti hieman pienentyvän.
Fred puri huultaan ja tuijotti tiiviisti edessään avautuvaa vettä. Yhtäkkiä järvi alkoi aaltoilla hurjasti, vaahtopäiset aallot hakkasivat järven kiviä. Jasper kohotti kätensä.
"Mainiota, voit lopettaa. Hienoa työtä, kymmenen pistettä Rohkelikolle!"
Fred ei näyttänyt juurikaan innostuneelta palatessaan Lilyn ja Hugon väliin. Seuraavaksi Jasper huikkasi Gabriellan luokseen. Gabriella oli horoskoopiltaan vaaka ja Jasper ilmoitti Gabriellan elementin olevan silloin ilma. Gabriellan oli tarkoitus saada ilma ympärillään tuulemaan niin, että se nostaisi jotakin lentoon. Gabriella pinnisteli kovasti, tytön sydämenmuotoiset kasvot olivat hyvin keskittyneet eikä aikaakaan, kun ilma alkoi puhaltaa hurjasti Gabriellan ympärillä saaden tämän palmikot heilumaan tuulessa. Kaikkien yllätykseksi Gabriella kohosi kymmenen senttiä maanpinnan yläpuolelle oman loitsunsa voimasta. Jasper näytti hyvin iloiselta ja rohkelikko sai jälleen pisteitä.
Seuraavaksi oli Hugon vuoro. Hugo oli horoskoopiltaan jousimies, joten tämän elementti oli tuli. Jasper koversi lumeen pienen kolon ja sytytti sen pohjalle tulen.
"Yritä saada tuli nousemaan korkeammalle, yritä hallita sitä mielelläsi", Jasper opasti Hugoa. Nuori professori näytti innostuneemmalta kuin kukaan luokasta. "Loitsu on firearium."
Vain hetken kuluttua lieskat nousivat korkealle, korkeammalle kuin Jasperin tai Hugon päät. Jasper nyökkäili tyytyväisenä ja huikkasi sitten: "Onko täällä enempää tulen merkkejä? Oinaita, leijonia, lisää jousimiehiä?"
Lily meni Jasperin luokse. "Minä olen oinas."
Jasper hymyili hänelle. "En ole oikeastaan yllättynyt."
Lily ei pitänyt tavasta, jolla Jasper sanoi tämän. "Mitä tuo nyt on tarkoittavinaan?"
Jasper ainoastaan hymyili hänelle, melkein myötätuntoisesti. ”Yritähän saada tuli roihuamaan, Lily."
Lily osoitti tulta taikasauvallaan. "Firearium!"
Samalla hetkellä, kun hän lausui loitsun, hän tunsi valtavan lämpimän voiman hyökyvän vartaloonsa ja hän pystyi tuntemaan roihuavan tulen sormenpäissään. Hän keskittyi ajattelemaan valtavia lieskoja ja samalla hetkellä pieni, kytevä tuli lumen keskellä roihahti täysiin liekkeihin, jotka kohosivat korkealle taivaalle aivan kuin ne olisivat räjähtäneet eloon. Jasper vislasi.
"Vau, mahtavaa, Lily! Hienoa työtä! Kaksikymmentä pistettä rohkelikolle!"
Lily palasi paikalleen tyytyväisenä. Hän oli ylpeä siitä, että oli ansainnut tuvalleen enemmän pisteitä kuin kukaan muu.
Lily tunsi suupieliensä värähtävän, kun Jasper kutsui Roxannen seuraavaksi luokseen. Roxanne ja Fred olivat kaksosia, joten Roxannenkin horoskooppimerkki oli skorpioni. Jasper hymyili leveästi Roxannelle.
Roxanne ei kuitenkaan mennyt veden äärelle niin kuin Fred oli tehnyt. Lily katseli, kuinka hänen entinen paras ystävänsä sulki rauhallisesti silmänsä ja veti syvään henkeä. Tytön rauhallisia kasvoja katsellessaan Lily tunsi hurjan ikävän puuskan ja tunnetta seurasi epämiellyttävä, etova olo, aivan kuin hän olisi yhtäkkiä voinut pahoin.
Roxannen lyhyet hiukset alkoivat liikahdella tuulessa. Yhtäkkiä joka puolella ilmassa alkoi viuhahdella lumihiutaleita ja kuivia, pakkasen kovettamia lehtiä ja oksia. Tulilieskat Roxannen jalkojen juuressa kohosivat räjähdysmäisesti korkeuksiin ja Mustan Järven pinta alkoi värähdellä ja nousi sitten yhtenä vaikuttavana solahduksena valtavaksi vesiseinäksi monen metrin korkeuteen.
Jasper hymyili vieläkin leveästi, eikä näyttänyt lainkaan yllättyneeltä niin kuin kaikki muut heidän luokkalaisensa. Roxanne hallitsi sekä ilmaa, maata, tulta ja vettä samanaikaisesti, eikä tyttö pidellyt edes taikasauvaansa. Lily tunsi suunsa loksahtavan auki. Hugon kulmakarvat olivat kohonneet hiusrajan alle ja Fred risti kätensä puuskaan kasvot ilmeettöminä.
"Tässä näette, kuinka Roxanne hallitsee kaikkia elementtejä vain ajatustensa voimalla! Kolmekymmentä pistettä Rohkelikolle! Vaikuttavaa, Roxanne, olet kehittynyt todella paljon!"
Roxanne hymyili iloisesti, muttei avannut silmiään. "Tiedän", tyttö ilmoitti nauraen ja Lilyn vatsaa kouraisi taas ikävästä. Hän ei ollut muutamaan kuukauteen kuullut Roxannen nauravan ja tajusi vasta nyt, kuinka kaunis ääni tytön nauru olikaan.
Haluan hänet takaisin, Lily tajusi ja järkytyksekseen huomasi silmiensä täyttyvän kyyneleistä. Haluan parhaan ystäväni takaisin.


*

Lily nauroi Shawnin tarttuessa häneen veden alla. Yhdellä sulavalla liikkeellä poika vetäisi hänet kokonaan pinnan alle. Lily avasi silmänsä veden alla ja hänen suustaan karkasi ilmakuplia, kun Shawn irvisteli hänelle hassusti. Lily ponkaisi takaisin pinnan alle ja kikatti, kun myös Shawn tuli pinnalle nostaen hänet samalla syliinsä.
   ”Yritätkö sinä hukuttaa minut?” Lily kysyi poikaystävältään nauraen. Shawnin vahvat käsivarret hänen ympärillään tuntuivat ihanan vahvoilta ja omistavilta. Lily kietoi jalkansa pojan ympärille ja painautui tätä vasten vihjailevasti. Valvojaoppilaiden kylpyhuone, johon he olivat kielletysti livahtaneet, oli täynnä erivärisiä ja muotoisia saippuakuplia ja yksi niistä poksahti Lilyn päähän.
   Shawnin silmät pullistuivat hieman Lilyn vartalon läheisyydestä, mutta ääni oli tasainen, kun tämä puhui. ”En tietenkään. Testaan vain sinun hengityksenpitelytaitojasi. Tiedäthän, jos vaikka joskus sattuisi jotakin, niin on hyvä tietää, kuinka kauan pystyt pidättämään hengitystäsi veden alla.”
   Lily tuijotti Shawnia epäuskoisesti. ”Ja tietenkään en voi vain käyttää kuplapääloitsua.”
   ”Jospa sinulla ei vaikka olisi taikasauvaa.”
   ”Vaikea kuvitella sellaista tilannetta.” Lily muisteli Roxannea aikaisemmin päivällä ja hänen mielensä tuntui tummuvan. ”Roxanne ei taida tarvita enää taikasauvaa loitsimiseen.”
   Shawn näytti yllättyneeltä ja Lily tiesi miksi: kahden kuukauden aikana hän oli tuskin maininnut muutamaa kertaa enempää Roxannen nimeä. ”Kuinka niin?”
   ”Jasper pisti meidät harjoittelemaan elementtiloitsuja… Mikä sinun horoskooppimerkkisi muuten on?”
Shawn näytti hämmentyneeltä. ”Leijona, kuinka niin?”
Lily kohautti olkiaan. ”Mielenkiinnosta kysäisin vain. Oli aika hassua, kun Rox vain sulki silmänsä ja hallitsi kaikkia elementtejä samanaikaisesti. Se oli aavemaista.”
   ”Vau”, Shawn sanoi näyttäen mietteliäältä. ”Teidän pieni välirikkonne on varmaan tehnyt Roxin taikavoimille hyvää.”   
   Lily pyöräytti silmiään. ”Ilmeisesti.”
   Shawn katseli hetken hänen kasvojaan. ”Näytät surulliselta.”
   ”Miksi kaikki sanovat minulle noin tänään?” Lily puuskahti ja yritti väistää Shawnin katseen. Poika kuitenkin tarttui hänen leukaansa ja katsoi häntä syvälle silmiin. Lilyn mieleen palautui yllättäen hetki Salaisuuksien kammiossa, kun Shawn oli nostanut hänen kidutetun ja herkän vartalonsa syliinsä. Heidän katseensa olivat kohdanneet ja Lily ei ollut ajatellut mitään, oli vain tuntenut pakottavaa tarvetta päästä lähemmäs tuota kaunista poikaa. Silloin he olivat suudelleet ensimmäisen kerran.
   Ja nyt, puoli vuotta myöhemmin siinä he lilluivat saippuavedessä ja Shawn yritti nähdä hänen sieluunsa. Lily ei liiemmin pitänyt ajatuksesta, että hänen poikaystävänsä yritti nähdä hänen päänsä sisään.
   Shawnin harmaanvihreät silmät olivat myötätuntoiset. ”Ehkä sinun pitäisi yrittää tehdä sovinto Roxannen kanssa.”
   ”Rox on itsekäs, valehteleva, petturimainen ja hävytön”, Lily puuskahti kiukkuisesti. ”Hän ei edes jättänyt murhaajapoikaystäväänsä, vaan luuhaa sen hyypiön kanssa koko ajan! En minä tarvitse sellaista ystävää!”
   Shawn katseli häntä hetken hiljaa näyttäen siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotakin, mutta halusi sanoa sen varovaisesti. ”Roxanne on aina ollut sinun tukenasi, eikä hän tahallaan sinulle valehdellut. Tuskin hänellekään oli helppoa rakastua poikaan, joka aiheutti hänen veljensä tyttöystävän kuoleman. Enkä yhtään ihmettele, että hän luuhaa Jacobin kanssa koko ajan, kun teistä kukaan ei kerran ole puhunut hänelle uuden vuoden jälkeen.”
   Lily tunsi jossakin vatsansa seudulla vellovan etovia tunteita, jotka joku syvällä hänen päänsä sisällä nimesi häpeäksi. Kuitenkin hänen mielensä kapinoi kovaäänisesti Shawnin sanoja vastaan.
   ”Roxyn pitäisi osoittaa uskollisuutensa Frediä kohtaan ja jättää se hyypiö! Tai siis, hänhän valitsi Jacobin eikä omaa veljeään! Kuka muka tekee niin?”
   ”Tuskin Rox koki asiaa niin”, Shawn sanoi hiljaa. ”Hän on impulsiivinen ja vallaton, eikä useinkaan ajattele asioita järjellään vaan sydämellään, kyllähän sinä hänet tunnet. Tiedät myös sen, että hänellä on lämmin ja lojaali sydän, eikä hän tahdo kenellekään mitään pahaa.”
   ”Miksi sinä puolustat häntä?” Lily kivahti yhtäkkiä hyvin ärsyyntyneenä syistä, joita hän ei itsekään ymmärtänyt, mutta jotka tuntuivat vieläkin epämiellyttävinä tuntemuksina vatsassa.
   Shawn naurahti ilottomasti. ”No, minusta hän ei ihan ansaitse teidän kohteluanne. Hän on joutunut kokemaan paljon viimeisen vuoden aikana ja varmasti tarvitsisi ystäviään.”
   ”No, onneksi hänen murhaajapoikaystävänsä on tukemassa häntä”, Lily tuhahti kiukkuisesti, repi itsensä irti Shawnin otteesta ja ui altaan reunalle. Häntä kiukutti ja itketti ja turhautti, ja Shawnin rauhallisuus oli hänestä ärsyttävää.
   Shawn katseli hiljaa, kun hän kampesi itsensä ylös altaasta ja kuivasi itsensä taikasauvallaan ennen kuin ryhtyi pukemaan päälleen.
   ”Miksi sinä aina pakenet kaikkea epämiellyttävää?” Shawn huokaisi. ”Tiedät itsekin minun olevan oikeassa, mutta itsepäinen mielesi ei anna periksi. Sinulla on ikävä häntä.”
   ”Hah”, Lily puuskahti ja veti villapaidan päänsä ylitse.
   ”Onhan sinulla. Mitä jos vain puhuisit hänelle?”
   ”Ehkä en halua puhua hänelle”, Lily kivahti.
   Shawn nousi altaasta ja tuli vettä valuvana hänen luokseen. Lily yritti kiemurrella kauemmaksi, mutta Shawn kietoi kätensä hänen ympärilleen ja katsoi häntä vakavana. ”Älä taistele vastaan. Sinä haluat puhua hänelle, joten puhu.”
   ”Antaisin hänelle noin vain anteeksi?” Lily tuhahti. Ajatus oli naurettava. ”Enpä usko.”
   ”Miksi et antaisi?” Shawn kysyi päätään pyörittäen, kuulostaen nyt vähän turhautuneelta. ”Ei hän sinulle mitään pahaa ole tehnyt.”
   ”Just joo.” Lilyn teki mieli päästä kauemmaksi Shawnin otteesta ja hän kiemurteli ahdistuneena. Shawn huokaisi, päästi hänestä irti ja ryhtyi pukemaan päälleen.
   Lily varmisti kelmien kartasta, että heidän olisi turvallista lähteä takaisin rohkelikkotorniin. Linnan käytävät olivat autiot.
   He kävelivät hiljaisina hämärillä käytävillä. Shawn huokaisi jälleen ja tarttui hänen käteensä. ”Kyllä kaikki vielä järjestyy, lupaan.”
   Lilykin huokaisi ja suikkasi suukon poikaystävänsä karhealle poskelle. ”No, aivan varmasti.”
   Lihava leidi katseli heitä kulmakarvojaan kohotellen, kun he ilmestyivät rohkelikkojen käytävälle. ”Jaahas, sitä on taas oltu hiippailemassa.”
   Lily virnisti. ”Se oli hauskaa. Kermakorva.”
   Lihava leidi hykerteli päästäessään heidät sisälle. He kiipesivät muotokuva-aukosta ylös toisiaan vieläkin käsistä pidellen.
   Monet rohkelikot olivat vielä oleskeluhuoneessa. Kevät oli saapumassa Tylypahkaan ja se tarkoitti koekausien alkamista ja päätä jomottavaa pänttäämistä. Lily ei liiemmin jännittänyt S.U.P.E.R.-kokeitaan, hän oli aina pärjännyt kaikissa kokeissa hyvin.
   Kukaan rohkelikoista ei kohottanut katseitaan oppikirjoistaan ja siksi Lily ihmetteli, kun Shawn yhtäkkiä pysäytti hänet.
   ”Lily, mene puhumaan hänelle. Nyt.”
   Lily seurasi Shawnin katsetta ja näki Roxannen oleskeluhuoneen nurkkasohvalla edessään valtava pino kirjoja. Tyttö haroi mustia hiuksiaan turhautuneena.
   ”Mene.” Shawn ei pyytänyt, se oli melkein käsky. Poika kumartui suutelemaan häntä hellästi huulille. ”Haluat kuitenkin. Minun täytyy mennä takaisin Auroriaan. Serkkusi Dominique ilmestyi sinne illalla ja uhkasi herättää kaikki kolmelta aamulla lenkkeilemään.”
   Lily pärskähti. ”Kuulostaa Dominiquelta.”
   Shawn hymyili ja suuteli häntä vielä pehmeästi. ”Mene sopimaan parhaan ystäväsi kanssa, pupu. Nähdään huomenna.”
   Shawn lähti kävelemään kohti poikien makuusaleja, varmaan tämä vohkisi Frediltä luudan, jotta voisi hakea Jamesin luudan Lilyn, Gabriellan ja Roxannen makuusalista ja palata Auroriaan.
   Matka huoneen nurkkaa kohti Roxannea tuntui uskomattoman pitkältä ja vaikealta. Roxanne ei kohottanut katsettaan valtavasta muodonmuutoskirjastaan Lilyn astellessa lähemmäksi tätä. Lopulta hän seisoi aivan tämän edessä, muttei tiennyt ollenkaan, mitä sanoisi. Hän ei ollut moneen viikkoon katsonut Roxannea näin läheltä.
   Roxanne näytti aistivan hänen läsnäolonsa ja nosti hitaasti tummanruskeiden silmiensä katseen kirjastaan. Tytön kasvot näyttivät ilmeettömiltä, mutta Lily näki silmien laajenevan hämmästyksestä.
   Roxanne ei sanonut mitään, katsoi vain häntä. Lily avasi suunsa, muttei vieläkään tiennyt mitä sanoisi. Lopulta hän vain puuskahti: ”Minä annan sinulle anteeksi.”
   Roxanne ei näyttänyt yllättyneeltä, kohotti vain toista kulmaansa. ”Sinä annat minulle anteeksi?”
   ”Niin”, Lily sanoi ja hänen vatsassaan tanssi ainakin tuhat perhosta. ”Minulla… on ikävä sinua. Ja jos sinä jätät murhaajapoikaystäväsi, me voimme olla jälleen parhaita ystäviä.”
   Roxanne ei sanonut mitään, katsoi häntä vain tiiviisti silmiin ja laski sitten katseensa. Tyttö sulki muodonmuutoskirjansa ja nousi seisomaan.
   ”Sinä olet kyllä uskomaton tapaus, Lils”, Roxanne sanoi tasaisella äänellä. ”On sinulla pokkaa. En tiedä vihaisinko vai säälisinkö sinua.”
   Lily ei ymmärtänyt, mitä Roxanne tarkoitti ja katsoi tätä odottavasti. Roxanne pyöritti päätään kuin ei olisi voinut uskoa, mitä oli juuri tapahtunut.
   ”Luuletko sinä ihan tosissasi, että sinulla on jokin huispausrinsessa Lilleron armoisa valta antaa minulle anteeksi? Ja luuletko sinä tosissasi, että minä tahtoisin sinun kaltaisesi ystävän takaisin elämääni? Sen jälkeen, kun olet vain mulkoillut minua viimeiset kaksi kuukautta kuin olisin ollut limainen, saastainen ja likainen maan fletkumatonen? Sen jälkeen, kun tuhosit minun ja veljeni välit sinulle tyypillisellä dramaattisella ’minä olin oikeassa, katsokaa kaikki’ tavallasi? Minä olen prinsessa Lily, minä olen aina oikeassa ja te kaikki muut väärässä, mustaa valkoisella ilman harmaita häivähdyksiä!”
   Lily ei tiennyt mitä olisi sanonut ja hänen oli vaikea hengittää. Hänen päänsä löi täysin tyhjää. Roxanne näytti siltä kuin olisi halunnut ravistella häntä.
   ”Sinua kurjempaa parasta ystävää saa hakea ja ei kyllä varmasti löytyisi! Sinä olet itsepäisin muuli, jonka olen koskaan tuntenut! Tämä vuosi on ollut elämäni kamalin, ja sinä et muuta ole tehnyt kuin nalkuttanut ja valittanut minulle! Tee näin Roxanne, ei näin Roxanne, tee niin kuin minä sanon, Roxanne! Sinä et koskaan kannusta minua, ymmärrä minua tai ole minun puolellani, et ollut tukenani, kun äitini kuoli, et ollut tukenani, kun minulla oli vaikeuksia oppimisen kanssa, etkä todellakaan ollut tukenani, kun minä menetin näköni! Minä uskouduin sinulle Jakesta sinun huoneessasi, muistatko! Kerroin, miten vaikea koko juttu on minulle ja mitä hän saa minut tuntemaan! Sinä et tainnut edes kuulla, kuulitko? Kuulit vain sen, etten tahtonut kertoa sinulle hänen henkilöllisyyttään! Ja kun sait tietää totuuden, sinä käänsit minulle röyhkeästi ja tunteettomasti selkäsi ja tuhosit minun ja Fredin välit ikuisiksi ajoiksi! Sinä et ikinä kuuntele minua ja suoraan sanottuna sinä et myöskään kuuntele itseäsi! Kuuntelet vain itsepäisen mielesi minä-olen-paras-ja-aina-oikeassa-jaaritusta!”
   Lilyä alkoi ärsyttää. ”Sinä et tiedä, mistä puhut! Itse sinä välisi Frediin tuhosit!”
   Roxanne nauroi hurjan kovalla, ilottomalla äänellä. ”Oi, katso, kuinka osuin taas kiperään kohtaasi – itsetuntoosi! Voit pitää haisevat anteeksiantosi ihan vain itselläsi Lily – minä en tarvitse sinua enää! Olen saanut tarpeekseni!”
   Ja niine hyvineen Roxanne marssi hänen ohitseen jättäen ison kasan koulukirjojaan pöydälle. Roxanne harppoi lyhyet hiuksien ilmassa pompsahdellen suoraan muotokuva-aukosta ulos ja Lily tuijotti entisen parhaan ystävänsä perään tuntien ahdistavaa ja jomottavaa tyhjyyttä joka puolella vartaloaan.
   Lily pyöritti kiukkuisesti päätään. Roxanne ei tiennyt mistä puhui, Jacob oli saanut tämän pään täysin sekaisin. Roxanne tulisi vielä järkiinsä, jättäisi murhaajapoikaystävänsä ja tulisi itkien ja rukoillen takaisin hänen luokseen, se oli varmaa. Ei Roxanne pystyisi olemaan enää kauaa ilman Lilyä.
   Mutta miksi Lilyllä oli niin kurja ja tyhjä olo?
   
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 44. osa 8.5.
Kirjoitti: Medianoche - 08.05.2014 16:25:27

Hyvä luku taas! Mukava piristys koulupäivän jälkeen!
Ps. Loppupätkä kommentistani lähti lomalle. En nyt vain osaa (taaskaan) kirjoittaa mitään rakentavaa.  :-\

Edit// Korjasin kirjoitusvirheen. :'D

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 44. osa 8.5.
Kirjoitti: tonksy - 08.05.2014 19:41:23

Oi jee uusi luku! Tykkäsin ekasta Suomipätkästä tosi paljon, se oli tosi mielenkiintoinen:) toi toinenkin pätkä oli ihan kiva, joskin on tosi surullista etteivät Roxanne ja Lily ole väleissä, eivätkä ne välit korjaantuneetkaan. On ihan hyvä, että he eivät heti palaa parhaiksi kavereiksi, mutta toivoisin kuitenkin näkeväni heidät hyvinä ystävinä vielä joskus :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 44. osa 8.5.
Kirjoitti: elinaanna - 09.05.2014 21:05:18

Jes, uus luku!! :DD

Oon odottanu tätä lukuu ja loppuen lopuks se tuli aika nopeesti, verrattuna useisiin muihin ficceihin. (:

Joo nii.... Niinku tonksy sanokin, alun suomi-osuus oli hauska. Aika surullista, että Lils'n ja Roxyn välit on noin tulehtuneet, mutta ymmärrän kyllä Roxynkin pointtia. Eihän se ollu kivaa, et Lils käänsi sille selkänsä eikä muutenkaan tukenu sitä sen kokemissa vaikeuksissa. Kai laitat ne vielä sopimaan??  :-[
On muuten aika ristiriitaista ja hulvatonta, et kuvailet Etanahurmuria lihaksikkaaks ja muutenkin "miehiseks", mutta se kuitenkin puhuu Lils'ille koko ajan kaikkee pehmosta! XDXD Ne kaks on vaa nii hyvä pari.. (: Harmi, et tässä luvussa jäi kokonaan pois, se miten Harryn tanssiaiset päättyy, mutta luotan suhun ja uskon, että sekin asia korjaantuu seuraavissa luvuissa. :D Ainakaan mun silmään, ei pistäny mtn kirjotusviheitä, joten pisteet siitä!

Osaat kyllä kirjottaa hyvää huumoria, sillä aina kun luen näitä lukuja, ei voi naurulta säästyä!! ;DD

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 08.05.2014 10:42:32

Pojan kasvot olivat hiestä märät ja Lily tunsi huumaavaa halua kiskoa kaikki vaatteet pois pojan yltä ja painautua vasten tämän lämmintä ja kosteaa ihoa. Shawnin harmaanvihreät silmät välähtivät aivan kuin poika olisi arvannut, mitä hän mietti. ”Aaaaha, ota minut kyytiin ja karataan aamulempimään”, poika pyysi silmäänsä iskien. Lily virnisti ja nyökkäili innoissaan.

Ja tää on siitä hyvä esimerkki..! (:

Argh.... En malta oottaa seuraavaa lukua XD! Mutta..

Jatkoa odotellen elinaanna..

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 44. osa 8.5.
Kirjoitti: Orenji - 12.05.2014 23:21:34

Tämän jatkiksen pompahdellessa jatkuvasti silmille, olihan tämä sitten loppujen lopuksi ihan pakko lukea. Monen monta iltaa kyllä meni kahlatessa teosta läpi, mutta sillä ei ole mitään väliä, koska kirjoitat mahtavasti. Kaikki 44 osaa on voinut lukea kepeästi läpi, vaikka luvut ovatkin pitkähköjä ja yksityiskohtaisia. Ficin ainoa huono puoli on se, ettei lukuja ole ilmestynyt enempää! :D Täytyy sitten vain odotella, ei kai tässä muukaan auta.

Kolmannen sukupolven seikkailusta on ilmestynyt jo niin monta tarinaa, etten uskonut tämän tuovan näkökulmaani mitään uutta. Yllättäen tämä ficci saikin kärkipaikan kyseisestä aiheesta kirjoitetuista teksteistä, vaikkakin jaetun sellaisen. En sitten tiedä miten onnistuit tekemään sen, mutta en osaa parannusehdotuksia ainakaan jakaa.

Paras osa tästä teoksesta on hahmot. Sulla on aivan mahtava ote heihin, niin Rowlingin luomiin, kuten myös omiisi. James vastaa mielikuviani niin täysin, ettet uskokaan ja olen headcanonisoinut myös Albuksen ulkonäön perusteellisesti. Kaikki henkilöt ansaitsisivat oman arvionsa, mutten kerta kaikkiaan jaksa tehdä sellaista jokaisesta heistä. Ainoa hahmo, josta en sun versionasi pidä, on Harry, joka ei ole jollain tavalla oma itsensä. Olen jollain tasolla iloinen siitä, ettet onnistunut tekemään kaikista hahmoista liian täydellisiä, koska sulla on mukana myös todella ärsyttäviä hahmoja, kuten Aqualine.

Henkilöiden väliset suhteet ovat nekin mielenkiintoisia, etenkin Jamesin, Avan ja Aqualinen ongelmat ovat hankalia ja juuri siksi niin kiinnostavia. Roxanne ja Jacob ovat hekin hämmennyksen keskellä, samoin kuin Rose ja Scorpiuskin. Tuskin maltan odottaa mitä jatkossa tapahtuu, kun välejä selvitellään ja koetetaan ymmärtää, siitä saattaa tulla hankalaa... ::) Muttei niin ongelmallista, kuin mitä oli ennen kuolonsyöjiä ja heidän hyökkäystään huispauskisoihin. Toivottavasti juonenkäänteet jatkuvat miellyttävinä, eikä kovin pahaa draamaa ehdi syntyä. 

Pahoittelut kovin sirpaleisesta kommentista, seuraava olkoon parempi. Kiitos aivan mahtavasta ficistä, toivottavasti jatkoakin saadaan piakkoin!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 44. osa 8.5.
Kirjoitti: jacoblove - 30.05.2014 12:22:16

Orenji, kivaa, uusi lukija! Mukavaa, että olet jaksanut kahlata lukupaljouden läpi! Ihana kuulla, että tykkäilet tästä :) Kiitos sinulle mahtavasta kommentista ;)

elinaanna, kiitos sinullekin paljon kommentistasi! Mukavaa, että luvut jaksavat huvittaa ja mustakin Etanahurmurista on tullut ristiriitaisuudessaan kiva hahmo ;)

tonksy, kiitos sinullekin, olet ihanan uskollinen kommentoija! :) Suomipätkiä tulevissa luvuissa lisää :)

Medianoche, kiitos sinullekin kommentista, mukavaa että jaksat pysytellä mukana! :)

Heippa hei! Tämäkin luku on tällainen rauhallinen, väliosamainen tarinaa eteenpäin johdatteleva luku.. Minulla on tässä tällainen 35pv:n työputki ilman vapaapäiviä, ja kirjoittaminen jäänyt vähän vähiin... Enää puolitoista viikkoa ja sitten alkaa seitsemän viikon loma, jonka aikana olisi tarkoitus saada tämä ficci kirjoitettua loppuun ja toivottavasti saisin sitten vähän tapahtumarikkaampia lukujakin aikaiseksi! :) Neljäskymmenesviides luku saatu valmiiksi, tästä on kehkeytynyt paljon pidempi kuin aloittaessani kirjoittamaan tätä koskaan kuvittelin, kivaa :) 45:n luvun kunniaksi haluaisin lukijoilta kysyä pari kysymystä ficciä koskien :) Kiitos paljon niille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa!

1. Kuka on lempihahmosi/tylsin hahmo ja miksi?
2. Mikä on lempi paritus/muu hahmojen välinen suhde ja miksi? Mistä parituksesta/ihmissuhteesta et pidä ja miksi?
3. Mitä toivoisit ficissä tapahtuvan/mitä kaipailisit ficciin lisää?


45. Katkeran suolaisia kyyneleitä
3.3.2024

Albus tihrusti väsyneenä heijastustaan kylpyhuoneen peilistä. Hänen tumma, kihara tukkansa sojotti jokaiseen ilmansuuntaan aivan kuin sillä olisi ollut yön aikana painimatsi tyynyn kanssa. Poskessa oli syvä painauma ja kuviot jatkuivat aina hänen otsatukkansa alle. Hänen pullonvihreä kylpytakkinsa repsotti huolettomasti auki. Amelie mutisi jotakin unissaan ja Albus höristi korviaan, vaikka se vaikeaa olikin niin unisena. Tuskinpa tyttö oli ainakaan herännyt, todennäköisesti tämä mutisi unissaan hääsuunnitelmia.
Albus hätkähti, kun joku ilmiintyi suoraan heidän keittiöönsä jykevästi poksahtaen. Kello ei voinut olla kahdeksaakaan aamulla, kuka sekopää muka oli tähän aikaan ylhäällä lauantaiaamuna? Muu kuin Albus siis. Hän oli aina ollut aamuvirkku. Lily oli joskus sanonut olevansa täysin varma Albuksen olleen kukko entisessä elämässään.
Albus kurkisti varovaisesti keittiöön ja pyöräytti silmiään kohti kattoa nähdessään, kuka sinne oli tupsahtanut. ”Mitä sinä täällä teet?”
James käännähti heidän keittiössään ympäri. Isoveljen kasvot venähtivät säteilevään hymyyn tämän nähdessä Albuksen.
”Al! Arvasinhan, että olisit hereillä! Ja kylpytakissakin vielä, mahtavaa! Onneksi tulin, muuten olisi jäänyt tämäkin näky näkemättä.”
”Täh?” Albus sai sanottua. Jamesin puhe tulvi hänen korviinsa paksuna mössönä. ”Voisitko ystävällisesti olla hiljaa, kunnes saan kahvia ruokatorveeni?”
”Totta kai, pikkuveli hyvä!” James virnisti ja oli jo vetäissyt taikasauvansa esiin. Albus pyöräytti silmiään Jamesin alkaessa touhuta keittiössä jotakin, mikä näytti Albuksen silmissä apinoimiselta, mutta mikä toivottavasti oli kahvinkeittoa.
Albus harjasi hampaansa rauhassa ja meni sitten keittiöön Jamesin luokse. Isoveli istui leveästi kahdella tuolilla kaksi höyryävän kuumaa kahvikuppia pöydällä edessään. Tämä oli levittänyt Päivän Profeetan keskiaukeamalta auki ja luki nenä melkein kiinni sanomalehdessä.
”Saat vielä mustetta sievään nenänpäähäsi”, Albus varoitti, istuutui ja siemaisi kahviaan. Jamesin ruskeat silmät odottivat, kunnes hän oli saanut kahviaan maisteltua aivan kuin olisi todella halunnut noudattaa Albuksen käskyä olla hiljaa kunnes hän olisi saanut aamukahviaan.
”Minun naamani nyt ei pienestä musteesta kärsisi”, James tokaisi ylevästi, ovela hymy huulillaan. ”Sinä taas olet kokonaan eri juttu.”
”Ja sinä olet hullu, kun olet tähän aikaan liikkeellä. Mitä sinä oikein täällä teet?”
Jamesin ilme venähti. ”Eikö isoveli saa tulla nuorempaa ja paljon vähemmän komeampaa pikkuveljeään tervehtimään?”
Albus pyöräytti silmiään. Hän näki ja tunsi Jamesia selkeästi vaivaavan jonkin, mutta jos tämä ei halunnut asiasta puhua, mitään muuta suusta ei tulisi kuin surkeita vitsejä ja naljailua. Ehkä oli parempi pitää keskustelu kevyenä. ”Toki saa. Mitä Isabella on tänään keksinyt?”
Päivän profeetan aukeamalla komeili näyttävä kuva iloisesti hymyilevästä Isabellasta, joka poseerasi kaunispiirteisiä kasvojaan kameralle esitellen. Taikaministerin silmät näyttivät hieman pullottavan päästä ja Albuksen mielestä tämä näytti hievahduksen hullulta, mitä tämä ehkä olikin. Oli kuitenkin muistettava, että takaministerin oli kasvattanut lauma susia.
   ”Isabella ilmoittaa, ettei hän ole enää taikaministeri vaan taikavaltiatar. Ja hän ilmoittaa niistä uusista laeista, joista varoitteli viime viikolla.”
   Albusta hymyilytti. Heidän taikaministerinsä – taikavaltiattarensa – oli totisesti ainoaa laatuaan. ”Ja mitkähän meidän uudet lakimme sitten ovat?”
   ”Isabella ilmoittaa: ’Kaikki vanhat lait kumotaan ja kaikki vanhoja rikoksia tehneet vapautetaan, paitsi ne, jotka ovat vahingoittaneet toisen elävän olennon henkeä. Tästä eteenpäin meillä on vain kolme lakia, joita rikkova tuomitaan tapauskohtaisesti oikeudenkäynnissä Azkabaniin. Kolme lakia ovat: 1. On kiellettyä vahingoittaa toista elävää olentoa ja on kiellettyä uhata toisen elävän olennon henkeä. 2. On kiellettyä varastaa toisen elävän olennon omaisuutta. 3. On kiellettyä aiheuttaa vahinkoa luonnolle, sen vesille, kasvikunnalle, eläinkunnalle tai ilmalle. Kaikki muu on vapaan tahdon alaista.”
   Albus vihelsi. ”Minä alan todella pitää taikavaltiattarestamme.”
   James virnisti. ”Minä myös. Hän on melkoisen seksikäs tapaus kaikessa mielenkiintoisessa hulluudessaan.”
   Albus nyökkäili. ”Mm-mm. Älä sano tuota Avalle.”
   Jamesin kasvot synkkenivät. ”Uskoa minua, en sano.”
   Albus arvasi heidän päässeen aiheeseen, joka painoi Jamesin mieltä. Hän siemaisi huolettomasti kahviaan ja kysäisi: ”Kuinkas tulevilla vanhemmilla hurisee?”
   James vilkaisi häntä varoittavasti. ”En halua puhua siitä.”
   ”Puhua mistä?”
   ”Mistään minihirviöön tai Avaan liittyvästä.”
   ”Miksi?”
   ”Koska se on kuristavaa.”
   ”Kuinka niin kuristavaa?”
   ”Onko sinun pakko kysellä?”
   ”Voisit yhtä hyvin avautua minulle, kun kerran olet tänne asti raahautunut kello kahdeksalta aamulla Avaa karkuun.”
   James nyökkäsi kuin antautuen ja huokaisi raskaasti. ”Ava haluaa harrastaa seksiä.”
   Albus veti kahvia väärään kurkkuun. ”Anteeksi?”
   James oli epäluonteenomaisen vakava. ”Hän on kiimainen kuin pieni kaniini! Ja… minua pelottaa.”
   Albus joutui pinnistelemään, ettei olisi purskahtanut nauruun. ”Sinua pelottaa?”
   James oli edelleen hyvin vakava. ”Niin.”
   Albus yritti rauhoittaa huvittuneen mielensä. ”Mikä sinua sitten pelottaa?”
   James vilkaisi keittiön ikkunasta ulos ja sitten eteiskäytävään heidän makuuhuoneensa suuntaan kuin varmistaakseen, ettei kukaan kuullut. ”No, hänen vatsansa on valtava!”
   Albus tuijotti veljeään. ”Entä sitten?”
   ”Se on pelottavaa! Mitä jos minä litistän minihirviön vahingossa? Tai entä jos – minä vahingossa tökkäisen sitä?”
   Albus katsoi Jamesia suoraan silmiin. Isoveljen ruskeat silmät olivat aidon kauhistuneet. Albus hymyili vinosti. ”Eikö olisi suloista, jos minihirviöllä olisi pieni hymykuoppa?”
   Jamesin suu loksahti auki. ”Yyy! Kamalaa!”
   Albus antoi periksi ja antoi kuplivan naurun karata kurkustaan. ”Sitten joudut varmaan karkailemaan Avan luota vielä muutaman kuukauden ajan.”
   James värähti. ”Ei se helppoa ole, usko minua.”
   Albus tyrskähti. ”Voisit vain antaa periksi.”
   James pudisti päätään huuliaan purren. ”Ei. En halua tökkiä pojalleni hymykuoppaa poskeen. Ei missään nimessä.”
   Se oli ensimmäinen kerta, kun Albus kuuli Jamesin sanovan vauvaa muuksi kuin perunahirviöksi tai muuksi yhtä imartelevaksi. Ehkä James oli pikkuhiljaa alkanut lämmetä pian maailmaan saapuvalle jälkipolvelleen. Albus olisi voinut kertoa Jamesille, ettei minihirviö oikeasti mitään hymykuoppaa lempimisestä voisi saada, muttei millään raaskinut, kun tämän kauhu huvitti häntä niin lämpimästi.
   He jättivät Ava-aiheen sikseen. Albus kertoi Jamesille uudesta virastaan Taikaministeriössä. Albus oli päässyt Hermionen kanssa komiteaan, joka huolehti jästien maailmaan lähtevistä pelastusjoukoista. Työ oli tuhansin verroin mielenkiintoisempaa kuin yksinkertaisten paperien pyöritteleminen.
Muutaman tunnin kuluttua Ameliekin heräsi ja tuli hiukset suloisesti sekaisin keittiöön unisia silmiään hieroskellen. ”Hei, Jamie.”
   James huokaisi teatraalisesti. ”Sinä kaunis olento. Pura kihlauksesi tuon kukkakepin kanssa ja karkaa kanssani Arubaan.”
   ”Kukkakepin?” Albus tokaisi viileästi.
   ”Arubaan?” Amelie kiinnostui. ”Missä se on? Onko siellä lämmin?”
   ”Hei!” Albus huudahti närkästyneenä. James ja Amelie olivat aina heitelleet tämänkaltaisia karkailuvitsejä keskenään ja kaiken järjen mukaan häntä olisi pitänyt huvittaa veljensä ja tyttöystävänsä pelleily, mutta oikeastaan se ärsytti häntä hieman. Hän vetäisi Amelien syliinsä istumaan ja kietoi kätensä tämän ympärille. ”Minun morsiantani sinä et mihinkään vie.”
   James huokaisi pettyneenä. ”Ei sitten. Ei sen puolen, en kyllä tiedä yhtään missä Aruba on.”
   Ameliekin huokaisi. ”Minä haluan aurinkoon.”
   Albus pisti mieleensä, että hankkisi heille jonkinlaisen lomamatkan häiden päättäjäisiksi. Amelie oli uudesta vuodesta saakka järjestellyt häitä innoissaan ja Albus oli iloinen, kun tämä oli jälleen iloinen oma itsensä, eikä vain maannut pimeässä ihmissuteuttaan surkutellen. Nyt tällä oli ainakin jotakin tekemistä.
   ”Ehkä Al vie sinut häämatkalle”, James sanoi Amelielle ja katsoi Albusta varoittavasti kuin olisi sanonut hänelle sanoitta tai muuten.
   ”Ehkä…” Amelie mutisi ja vilkaisi Albusta kysyvästi. Albus vain kohotteli kulmiaan.
   ”Saa nähdä.”
   Amelie pyöräytti silmiään. ”Kysyitkö jo Jamesilta?”
   ”Kysyikö hän minulta mitä?”
   Oli Albuksen vuoro pyöräyttää silmiään. ”Lupasin hankkia bestmanin tämän viikonlopun aikana. Satutko olemaan vapaana toukokuun 15 päivä toimiaksesi parhaana miehenäni?”
   James läimäytti kätensä sydämensä päälle. ”Oih, mikä kunnia! Totta himputissa! Saanko pitää laulavaa hattua?”
   ”Et!” Amelie huudahti.
   Albus kohautti olkiaan. ”Pidä mitä huvittaa.”
   Amelie mulkaisi häntä. ”Ei! Kaikilla pitää olla juhlavaatteet!”
   James värähti. ”Onneksi en tule koskaan olemaan niin mielenvikainen, että menisin naimisiin.”
   Amelie henkäisi yllättyneenä. ”Etkö sinä sitten aio kosia Avaa?”
   Jamesin suu loksahti auki ja hän tuijotti Amelieta epäuskoisesti. ”Onko joulupukilla räästä tehdyt saappaat?”
   ”En minä vain tiedä. Mutta te olette perustamassa perheen! Totta kai teidän täytyy mennä naimisiin!” Amelien ääni oli kohonnut muutaman oktaavin verran innostuksesta ja tyttö pomppi Albuksen sylissä.
   James siirsi tuoliaan hieman kauemmaksi keittiönpöydästä kuin olisi halunnut saada nopeasti etäisyyttä Amelieen. ”Ei iki kuuna päivänä! Ei missään tapauksessa! Ei sitten niin ikinä! Ja jos sinä ikinä vihjailet Avalle mitään naimisiinmenon kaltaistakaan, minä puraisen sinua korvasta!”
   Ja niine hyvineen James hypähti seisomaan, pyörähti ympäri ja kaikkoontui pienen poksahduksen saattelemana ilmaan.
   Albus naurahti. ”Hän ei tainnut pitää ideastasi.”
   Amelie tuhahti närkästyneenä ja nousi seisomaan kaataakseen itselleen kahvia. ”Jamie on sitten mahdoton vintiö.”

*

”Amelie on sekaisin!” James ilmoitti tunkeutuessaan Shawnin huoneeseen. Shawn nukkui vielä peittonsa uumeniin kaivautuneena ja murahti tukahtuneesti. Ruskea hiustupsu pilkisti tyynyjen välistä.
   ”Mene pois.”
   ”Hänen mielestään minun pitäisi kosia Avaa! Onko hullumpaa kuultu?”
   ”Kosi minun puolestani vaikka ankeuttajaa, kunhan lähdet ja annat minun nukkua.”
   ”Tai siis – miksi meidän pitäisi mennä naimisiin? Kuka hullu muka sellaista harrastaa? Muut kuin siis muumioituneet ja mummomaiset ja naurettavan vanhasieluiset Mel ja Al?”
   James loikkasi Shawnin murinasta huolimatta tämän sängylle. Samassa hän kuitenkin ponkaisi kauhistuneena seisomaan, kun Shawnin peitto alkoi kiljua kimeällä äänellä. ”AU! Senkin pölvästi! Älä tunge takamustasi naamani päälle!”
   James haukkoi kauhuissaan henkeä. ”Lily?”
   ”Oih! Mene pois, James!”
   Jamesin vatsassa etoi. ”Nukutko sinä minun pikkusiskoni kanssa?” hän sai hönkäistyä Shawnille, joka vain käänsi väsyneenä päätään.
   ”No, hän sattuu olemaan minun tyttöystäväni – ”
   ”Liikaa informaatiota!” James karjui, heitti kätensä korvilleen ja paineli ulos huoneesta.
   ”Minustakin sinun pitäisi kosia Avaa, Jamie!” Lily huusi hänen peräänsä. James paiskasi Shawnin oven vihaisesti kiinni.
   Ällöttävää! Jamesin vartaloa pitkin kiisi kylmiä väristyksiä ja hän ravisteli itseään karistaakseen epämiellyttävät mielikuvat mielestään. Tämä aamu ei ollut suotuisa pikkusisaruksien ja heidän kumppaneidensa kanssa asioimiseen, ei todellakaan.
   James huokaisi alistuneesti katsellessaan huoneensa ovea, jonka edessä seisoi. Siellä Ava varmaankin nukkui suloisen rauhallinen ilme kasvoillaan niin kuin tällä tapana oli. Jamesin teki mieli kovasti mennä Avan viereen ja vetää tämä lähelleen, mutta entä jos aamuinen välikohtaus toistuisi? Ava oli kierosti alkanut kutittelemaan häntä hellästi joka puolelta ja painautunut tiiviisti häntä vasten…
   James värähti jälleen ja käänsi päättäväisesti selkänsä makuuhuoneensa ovelle. Hän ei uskonut kykenevänsä vastustamaan tyttöystävänsä viettely-yritystä toistamiseen niin pian edellisen yrityksen jälkeen.
   Ruokailusalissa ei ollut ketään. James lysähti istumaan pöydän päähän ja alkoi hieman katua sitä, että oli lähtenyt niin nopeasti karkuun Albuksen ja Amelien luota. Yksinään oli tylsää istuskella ja haahuilla. Kaikeksi onneksi Tobby oli tuonut aamupalavermeitä pöytään uskollisen ja huolehtivaisen kotitontun tavoin.
   Kesken hiivaleivän mussutuksen Dominique marssi vaaleissa farkuissa ja turkoosissa t-paidassa ruokailusaliin. Aurorikouluttajan pitkät, platinanvaaleat kiharat hiukset olivat römpsyilevällä nutturalla. James virnisti leveästi.
   ”Melkoinen pakkaus sinä olet, arvon aurorikouluttaja”, James tuumasi silmäänsä iskien serkulleen. Dominique hymähti istahtaessaan hänen viereensä ja ryhtyessään kuorimaan appelsiinia.
   ”Aivan. Mitä herra Lohikäärmerakastaja täällä yksinään synkistelee heti aamusta?”
   ”Kiroan naisia ja sukulaisia.”
   ”Ja minä satun olemaan vähän kumpaistakin. Jos yrität kirota minut, vannon että isken takaisin.”
   ”En ole ihan varma voidaanko sinua laskea naiseksi, kun olet niin kovakalloinen.”
   ”Tarkoitat varmaan kovaluontoinen.”
   James virnisti. ”Vaikka sitten niin.”
   ”Emme ole saaneet tilaisuutta jutustella minun paluuni jälkeen”, Dominique sanoi mässytellen suussaan vetistä appelsiinia. ”Haluaisitko selittää minulle, minkä loitsun Lopez sai sinuun iskettyä, kun ryhdyit hänen kanssaan perhettä perustamaan?”
   James värähti. ”Ava kieroili tiensä minun pöksyihini, vaikka oli sylkeä roiskivan koiralesbiaanin kanssa yksissä.”
   Dominique ainoastaan kohotti kulmaansa. ”Onko sinun tyttöystäväsi lesbo?”
   James liikahti. ”No, tuskin häntä voi lesboksi sanoa, kun hän kerran on minun kanssani ja odottaa minun perunahirviötäni.”
   ”Miksi kutsut poikaasi perunahirviöksi?”
   ”Koska ollessamme kätilöparantajan luona saimme nähdä ensisilmäyksen pojastamme. Ja se näytti aivan perunalta.”
   Dominique nyökkäsi aivan kuin Jamesin sanat olisivat olleet täysin ymmärrettäviä. James katseli serkkuaan. Tämä näytti Alankomaissa vietetyn vuotensa jälkeen päivettyneeltä ja jotenkin myös urheilullisen ulkoilmaihmiseltä. ”Minkälaista oli Lunan ja Rolfin luona? Eivätkö Lorcan ja Lysander tehneet sinua hulluiksi ihme keksinnöillään ja vempeleillään?”
   Dominique hymähti. ”Eivät. He tekivät minut hulluksi kilpaillessaan hämmästyttävän ihanasta huomioistani. Sitten Teddy lähetti kirjeen ja kertoi sisareni hölmöilystä ja päätin tulla takaisin.”
   James kohotteli kulmiaan. ”Kummalle lämpenit, Lorcanille vai Lysanderille?”
   Dominique vain virnisti. ”Sitä sinä saat ihan rauhassa miettiä pienen, hölmön pääsi sisällä.”
   ”Epäreilua. Minäkin kerroin sinulle koiralesbiaanista.”
   ”Mitäs olet tuollainen suupaltti.”
   ”Just.” James pyöräytti silmiään ja syventyi leipäänsä.

*

Lily myöhästyi omista huispausharjoituksistaan. Hän liisi Auroriasta kentälle hurjaa vauhtia ja laskeutui huispausjoukkueensa eteen hieman hengästyneenä.
   ”Sinä olet myöhässä”, Fred huomautti ystävällisesti. Hugo kohotteli Lilylle kulmiaan.
   ”Miksi te olette vielä maassa?” Lily pisti takaisin. ”Kaikki ilmaan ja pallot vapaaksi!”
   Hugon singahtaessa maalisaloille, Gabriellan viilettäessä siepin perään, Tomin ja Jerryn ryhtyessä paiskomaan ryhmyjä mailoillaan ja Fredin ja William Peeksin ryhtyessä viskomaan kaatoa toisilleen Lily sai hetken hengähdettyä ja kerättyä voimiaan. Hän ja Shawn olivat heränneet niin tiiviisti toisiinsa kietoutuneina, että heidän oli ollut pakko päästä vieläkin lähemmäksi toisiaan ja iltapäivä oli hassusti venähtänyt ja aika kadonnut. Hölmö virne kohosi Lilyn huulille, kun hän ponkaisi tulisalamansa ilmaan ja nappasi Fredin syöttämän kaadon käsiinsä.
   Huispausharjoitusten jälkeen koko joukkue lähti suunnistamaan kohti Tylyahoa. Lily ja Gabriella päättivät käydä suihkussa pesemässä lian ja hien pois ja liittyä sitten muiden seuraan.
   He lensivät makuusalinsa ikkunalle ja Lilyn vatsaa väänsi, kun hän näki Roxannen makaavan mahallaan vihreällä päiväpeitollaan. Tyttö kirjoitti kuumeisesti jotakin paksukantiseen vihkoon. Lily ei ollut nähnyt tyttöä heidän sanaselkkauksensa jälkeen muualla kuin oppitunneilla, joilla Roxanne oli käyttänyt Lilyä kohtaan aivan kuin tämä olisi ollut ilmaa.
   Roxanne ei hätkähtänyt heidän liitäessään sisälle. Tyttö tuskin kohotti katsettaan paksukantisesta kirjastaan.
   ”Moi Rox”, Gabriella tervehti. Lily ei sanonut mitään, alkoi vain riisua huispausvaatteitaan.
   ”Moi”, Roxanne sanoi takaisin puolihuolimattomasti.
   ”Tuletko sinä Tylyahoon?” Gabriella kysyi. Lilyn vatsassa muljahti taas ja hän katsoi salavihkaisesti hikisten hiustensa lävitse Roxannea. Tyttö nosti katseensa Gabriellaan.
   ”Enpä taida.”
   ”Miksi et? Emme ole käyneet pitkään aikaan missään. Tule, siitä tulee hauskaa!”
   ”En usko. En ole kovinkaan kaivattua seuraa.” Roxanne vilkaisi Lilyä viileästi.
   ”Ehkä sinun kannattaisi heivata murhaajapoikaystäväsi hitoille, niin olisit”, Lily kivahti ennen kuin edes tajusi puhuvansa. Roxannen silmät siristyivät tämän kääntyessä katsomaan Lilyä.
   ”Kiitos, muttei kiitos. En kaipaa ihmisten seuraa, jotka eivät hyväksy minua sellaisena kuin olen.”
   ”Sitten sinä varmaan kyyhötät täällä yksinäsi koko illan”, Lily tuhahti kiukkuisesti, epämiellyttäviä tuntemuksia vatsassaan tuntien.
   Roxanne näytti kiukkuiselta. ”Mieluummin teen niin kuin katselen hetkeäkään pitempään sinun lepattavia sieraimiasi.” Roxanne pongahti seisomaan musta hame ilmassa lehahtaen ja marssi kohti huoneen ovea.
   ”Pidä kivaa yksinäsi!” Lily huusi tytön perään.
Roxanne paiskasi oven takanaan vihaisesti kiinni.
Gabriella huokaisi raskaasti. ”Te voisitte yrittää jo sopia hölmön riitanne.”
Lily tuhahti. ”Minä yritin! Minä sanoin hänelle antavani anteeksi, muttei hän ottanut kuuleviin korviinsa vaan haukkui vain minua!”
Gabriella näytti siltä kuin olisi miettinyt jotakin, mitä ei halunnut sanoa Lilylle. Lilyä alkoi ärsyttää entistäkin enemmän.
Pestyään huispausharjoitusten jämät iholtaan he lähtivät luudillaan taas kirpeään pakkasilmaan ja lensivät Tylypahkan tilusten yli matami Rosmertan pubin ovelle. Ilta oli alkanut hämärtyä ja pubista hohkaava lämmin valo vilkutteli heille houkuttelevasti.
Pubi oli harvinaisen väljä, vaikka oli lauantai-ilta. Fred ja Hugo istuivat huispausjoukkueen kanssa laitimmaisessa pöydässä. Lilyn silmät kuitenkin siirtyivät toiseen pöytään, jossa hän näki suureksi ärsytyksekseen Roxannen, Dominiquen, Avan, Jamesin ja Shawnin.
Gabriella näytti ilahtuneelta. ”Rox tulikin! Mennään sinne.” Gabriella oli menossa heidän pöytäänsä, mutta Lily tarrasi ystävänsä kädestä kiinni.
”Eikä mennä! Rox on siellä!”
Gabriella katsoi häntä hölmistyneenä. ”Mitä sitten?”
”En minä halua istua hänen kanssaan!”
Gabriella pyöräytti sinisiä silmiään. ”Sinun poikaystäväsi, veljesi ja serkkusikin istuvat hänen kanssaan.”
”Jos te kaikki olette niin typeriä, että haluatte istua tuon murhaajalirkuttelijan kanssa, niin istukaa sitten!”
Gabriella katsoi häntä hetken ilmeettömästi ja käänsi sitten selkänsä hänelle. Lily tuijotti epäuskoisesti tämän perään ja meni sitten istumaan Hugon ja Fredin pöytään. Hän näki Gabriellan menevän istumaan Roxannen ja Dominiquen viereen ja sanovan heille jotakin matalalla äänellä. Shawn nosti katseensa ja katsoi Lilyä suoraan silmiin kuin moittien.
Lily mutristi huuliaan pojalle. Shawn pyöritti päätään ja muotoili sanat huulillaan: ”Tule tänne.”
Lily pyöritti itsepintaisesti päätään. Shawn näytti huokaisevan raskaasti, mutta luovutti sitten ja keskittyi suureen tuoppiin edessään näyttäen mietteliäältä. Lilyä ärsytti, miksei poika tullut hänen luokseen vaan jäi istumaan Roxannen kanssa? Uskollinen poikaystävä olisi tullut heti hänen luokseen ja jättänyt hänen vihanaisensa istumaan ihan vain keskenään.
”Älä mökötä, Lils”, Hugo kehotti ja tuuppasi tuopin hänen eteensä. Lily tarttui tuoppiin janoisena ja kiskoi sen sisällön alas kurkustaan hetkessä. Fred vislasi.
”Joku on kohta umpihumalassa.”
”Se olisi oikein mukavaa”, Lily sihahti hampaidensa välistä. ”Eikö sinua ärsytä, että he istuvat tuolla Roxyn kanssa?”
Fredin ilme kovettui ja hän vilkaisi sisarensa siroa selkää. ”Ei minua kiinnosta.”
”En ymmärrä, miksi hänen täytyi tulla tänne”, Lily mutisi katkerasti. ”Ja miksi he kaikki istuvat hänen kanssaan? He tietävät varsin hyvin, mitä hän on tehnyt!”
Fred ei sanonut mitään, hukutti vain naamansa suureen tuoppiinsa. Hugo katseli Lilyä hieman omituinen ilme kasvoillaan. Se näytti melkein säälivältä, eikä Lily voinut käsittää, miksi poika tuollaisen ilmeen kasvoilleen taiteili. Ei Hugolla ollut mitään syytä sääliä Lilyä! Roxannea pojan olisi pitänyt sääliä! Tyttö oli täysin hakoteillä itsensä ja oman elämänsä kanssa!
”Ei Rox heille ole mitään tehnyt”, Hugo sanoi Lilylle. ”Eikä hän ole kyllä sinullekaan mitään tehnyt.”
Lily alkoi ärsyttää suunnattomasti. ”Miten niin ei ole? Hän valehteli minulle, hän seurustelee Fredin tyttöystävän murhaajan kanssa! Olisit kuullut, kuinka hän haukkui minua muutama ilta sitten! Minä en halua puhua hänelle enää ikinä!”
”Et vai?” Hugo kysäisi.
”Sinä olet alkanut lihoa”, Lily puuskahti pojalle kiukkuisesti.
Hugon korvat punehtuivat ja Fred tyrskähti. ”Niinpä muuten oletkin!” Punapää tarttui Hugon leukaan ja ravisteli sitä. ”Sinulle on ilmestynyt toinen leukakin, kuinka somaa!”
”Oletko sinä ryhtynyt kaveeraamaan Tylypahkan kotitonttujen kanssa?” Lily kiusasi nauraen. He löivät Fredin kanssa kätensä yhteen.
Hugo näytti vaivaantuneelta ja käänsi katseensa sivuun. Fred ja Lily virnistivät toisilleen vahingoniloisina.
Muutamien värikkäiden juomien jälkeen Lilyn mieli alkoi tuntua humalaisen kevyeltä. Heidän viereisestä pöydästään raikui Roxannen ja Jamesin nauru ja Lilyä ärsytti suunnattomasti. Hänen teki mieli mennä tunkemaan sämpylä Roxannen suuhun.
Samassa Lily huomasi Shawnin ja Dominiquen nauravan hervottomasti keskenään. Dominique oli kumartunut Shawnin puoleen ja Shawnin käsivarsi oli kiertynyt Dominiquen tuolin ympärille. Jokin pistävä vihlaisi Lilyn rintaa ja kurkkua ja häntä alkoi suututtaa. Miksi Shawn istui heidän kanssaan? Miksei tämä tullut Lilyn luokse?
”No mene sinä sinne”, Hugo tuhahti Lilylle. Lily ei ollut puhunut ääneen, joten kaipa serkku oli lukenut hänen ajatuksensa hänen kasvoiltaan.
”En minä seurustele murhaajalirkuttelijoiden kanssa”, Lily tuhahti ylevästi.
”Omapa on ongelmasi sitten”, Hugo sanoi pistävästi.
Lily tuhahti uudelleen ja lähti baaritiskille hakemaan lisää juotavaa. Matami Rosmerta jutusteli pyylevän velhon kanssa. Lilyn odottaessa vuoroaan vahvat kädet kiertyivät hänen ympärilleen.
”Moi, pupu”, Shawn henkäisi hänen korvaansa.
Lily käännähti ympäri ja hänen niskansa naksahtivat, kun hän kohotti katseensa ylös poikaystäväänsä. ”Aha, ihan kiva nähdä sinuakin.”
Shawn näytti kummastelevan hänen katkeraa äänensävyään. ”Mikä sinua kiukuttaa?”
”Miksi sinä istut Roxannen ja Dominiquen kanssa?”
Shawn räpytteli silmiään. ”Istun siellä myös Gabriellan, Avan ja Jamesin kanssa.”
”Miksi et tullut minun pöytääni istumaan? Tiedät varsin hyvin, mitä mieltä olen Roxannesta!”
Shawn katseli häntä samainen säälivä ilme kasvoillaan kuin Hugo oli hetki sitten katsellut. Se sai Lilyn suuttumaan entistäkin enemmän. ”Sinä vain lirkuttelet hänelle ja Dominiquelle ja odotat minun katselevan vierestä!”
Shawn huokaisi. ”Minä lirkuttelen tätä nykyä vain tyttöystävälleni, joka sinä satut olemaan. Miksi sinä et sitten tullut istumaan meidän kanssamme?”
”En minä halua olla lähelläkään sitä murhaajalirkuttelijaa!”
”Miksi et? Tietääkseni hän on ollut sinun paras ystäväsi siitä saakka, kun ryömitte vaipoissanne.”
”No, asiat muuttuvat!” Lily tiuskahti. ”Mene sinä vain sinne Dominiquen uhkeita muotoja tärisyttämään lirkuttelullasi ja Roxannen vilpillistä minun haukkumistani kuuntelemaan!”
Shawn näytti ärsyyntyneeltä. ”Rox ei ole sanonut sanaakaan sinusta koko illan aikana.”
”Joo, niin varmaan! Kyllä minä hänet tunnen ja osaan hyvin kuvitella, kuinka te kaikki olette vain nauraneet hänen paskajutuilleen minusta!”
Shawn ei hetkeen sanonut mitään, katseli vain häntä. ”Oletko varma siitä, että todella tunnet hänet? Vai tunnetko vain sen illuusioversion hänestä, jonka olet itsepäisessä mielessäsi väkertänyt? Koska se Rox, jonka minä tunnen, ei koskaan puhuisi sinusta niin kuin sinä puhut hänestä.”
”Hah, joo, niin varmaan!” Lily kivahti kiukkuisena. ”Enkä minä ole itsepäinen!”
Shawn tyrskähti. ”Sinua itsepäisempää oikuttelijaa saa kyllä kaukaa hakea!”
”Aha!” Lily huudahti. Muutama baaritiskille pyrkivä asiakas katseli heidän sanaselkkaustaan kulmiaan kohotellen, muttei Lilyä jaksanut kiinnostaa. ”No, jos olet tuota mieltä niin mene sitten vain takaisin Dominiquen ja Roxannen luokse ja pysy siellä!”
Shawn kohotti kulmaansa. ”Teet tästä ihan ihme draamaa ja ihan suotta.”
”Roxanne tämän kaiken aloitti!” Lily huudahti. Hänen päätään kiristi. ”Ja jos sinä olet niin typerä, ettet näe hänen lävitseen, saat minun puolestani olla hänen kanssaan ihan rauhassa!”
Lily käännähti kiukkuisesti kannoillaan ja työnsi ihmisiä tieltään harppoessaan ulko-ovelle. Hän tunkeutui pakkaseen tuntien hurjan kiukun koko ihollaan, hänen teki mieli paiskoa tavaroita ympäriinsä tai ehkä rikkoa jotakin. Hän odotti Shawnin tulevan perässään ulos, yrittävän lepyttää häntä ja pyytävän anteeksi typerää käytöstään.
Mutta Shawn ei tullut. Lily tunsi pakkasen ihoillaan ja katseli epäluuloisesti ympärilleen. Miksei Shawn tullut ulos ja vannonut ikuista rakkauttaan ja uskollisuuttaan hänelle?
Lily kurkisti pubin jäähuurteisesta ikkunasta sisään ja hänen suunsa loksahti auki. Shawn oli palannut Jamesin, Avan, Dominiquen, Gabriellan ja Roxannen pöytään ja pojan käsi oli kiertynyt jälleen Dominiquen tuolin selkänojalle. Shawnilla ei näyttänyt olevan kiire mihinkään ja koko pöytäjoukkio nauroi hurjasti.
Pettymys, suuttumus ja loukkaantuminen läikähtelivät Lilyn vatsassa. Shawn oli uskomaton, ärsyttävä paviaani! Ja Roxanne oli kiero ja inhottava, käärmemäinen ja selkään puukottava laama!
Selvä sitten! Lily ajatteli mielessään. Olkoot siellä vain yhdessä pitämässä hauskaa, ei Lily tarvinnut heitä! Hän ei tarvinnut ketään.
Mutta kun Lily nosti tulisalamansa seinää vasten nojaamasta ja asetti sen jalkojensa väliin hän tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin oli vielä ikinä tuntenut. Hän ponkaisi ilmaan ja kirosi pakkasilmaa, joka sai hänen silmänsä vuotamaan vettä.
Paitsi ettei se ollut vettä, joka kasteli hänen kasvonsa. Ne olivat suolaiset ja katkerat kyyneleet.




   
   
   
   
   
   
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
Kirjoitti: Medianoche - 30.05.2014 16:18:56

1. Kuka on lempihahmosi/tylsin hahmo ja miksi?
Lempihahmoni on ehkä... James? Kai pidän hänestä tässä ficissä siksi, koska hän on omien ajatuksieni mukainen. :D Ei oikeastaan mitään eroa. Sitten inhokkihahmo. Olisiko Shawn? Hän tuo mieleeni monissa ficeissä esiintyvän nuoren Siriuksen. Naistenmies ja niin edespäin.

2. Mikä on lempi paritus/muu hahmojen välinen suhde ja miksi? Mistä parituksesta/ihmissuhteesta et pidä ja miksi?
James ja Ava. Noiden kahden välillä on nimittäin jotain hyvin epätavallista. Puhun nyt siis siitä, että Ava on lesbo (ainakin entinen). Kaksikko on kuitenkin kuin luotu toisilleen, joten se nostaa tämän parituksen top5 kärkeen. Toinen lempiparitus on ehkä Lily ja Shawn, tosin se on myös puoliksi inhokkini. :D En vain oikein tiedä, mikä siinä mättää. Ehkä se Shawnin naistenmies-juttu tai jotain, kuka tietää?

3. Mitä toivoisit ficissä tapahtuvan/mitä kaipailisit ficciin lisää?
Minä en ala toivoa mitään, koska tykkään lukea ficcejä ilman omia toivomuksia. Sinun tarinankerrontasi on loistava, joten skippaan tämän kohdan pidemmittä puheitta! :D


Kiitos hyvästä luvusta!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
Kirjoitti: Saphira - 01.06.2014 16:40:43

Ääh, Lily on sitten itsepäinen! Eihän Roxanne edes tehnyt Lilylle mitään, salasi vain poikaystävänsä henkilöllisyyden.

James on taas niin huvittava :D vai että hymykuoppa... ^^

Ja sitten vastauksia kysymyksiin:
1. Lempihahmoni on ehkä James. James on vaan läppä jätkä. :D Ja inhokkihahmoa minulla ei oikeastaan ole, paitsi Aqua. :S

2. Rose/Scorpius!!!! <3 Oon lukenu niin monta R/S ficciä ja oon rakastunut niihin, joten myös tässä ficissä Rose ja Scorpius ovat söpöin pari. Mistä parituksesta en pidä? Hmmm... No Ava/Aqua ehkä. Aqua oli niin (ja on edelleen) mustasukkainen ja omistushaluinen.

3.Jaa-a. Ronia enemmän esille? :D No ehkä ei.
Olisi kivaa lukea enemmänkin noista jästimaailman tapahtumista velho-/noitasilmin. + lisää Suomi-juttuja + Jamesin tunteita lapseaan kohtaan + Rise/Scorpius!

3.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
Kirjoitti: elinaanna - 03.06.2014 14:22:23

Ihanaa, uus luku.... (:
Heti aluks kiitokset siitä, että oot näin nopeessa tahdissa saanut kirjoitettua jo 45 lukua!! Aika usein ficit tuppaavat unohtumaan ja uusien lukujen tuleminen loppuu. Sä oot kuitenkin saanut näin pitkän ja upean ficin aikaan lyhyessä ajassa, vaikka kiireitä riittää!  ;D XD Nostan (kuvitteellista) hattuani sulle tästä "saavutuksesta".. ;)

Nomutta kuitenkin....

1. Jaahas.. on aika vaikeeta sanoa yhtä lempihahmoa, koska oot saanu kirjottettua kaikista mielenkiintoisia ja hauskoja, eikä niistä kukaan ole mielestäni tylsä.  Jos kuitenkin pitää sano suosikki, niin ehkä Etanahurmuri. Ei ollu varmaan vaikee arvata, mutta kuten aikasemmin jo sanoin, se on vaan niin ihanan sympaattinen kaikessa "ristiriitaisuudessaan"!! XDXD Ei myöskään voi unohtaa Jamieta, joka ei jää koskaan erittäin harvoin, sanattomaksi ja keksii hulvattomia lempinimiä, etenki pojalleen!! XD

2. Kuten jo joskus sanoin on Lils'n ja Etanahurmurin suhde niin söpö ja ainutlaatuinen, että se on luultavasti suokikkiparitukseni tässä ficissä!! :D Täytyy myös sanoa, että Al'n, Lils'n ja Jamien sisarussuhde (jos se on sana :D) on jotenkin niin erityinen. En osaa vrm selittää sitä kunnolla, mutta kun ne naljailee ja vitsailee keskenään se tuntuu jotenkin niin.... oikeelta tai sopivalta just niille!! Vähän niinku Amelien ja Jamien välinen "flirttailu". Äh.. en osaa selittää sitä, mut jos joku ymmärtää niin hyvä.

3. Mitä toivoisit ficissä tapahtuvan.. No jaa.. Kuten jo joskus sanoin olis ihanaa jos Lils ja Roxy sais sovittuu, ja niistä tulis taa BFF! XDD Tietty olis kiva saada lisää Hugo/Gabriellaa ja Teddyä. ;) Olis myös kiva saada lisää Rose/Scorpiusta, meidän ihanassa maassamme!

Sit on vielä pakko sanoo pari sanaa edellisestä luvusta.. XDD

Ensinnäkin on ihanaa kuulla (/lukea), et Amelie on ns. päässyt yli ihmissuteudestaan ja suunnittelee innoissan häitä! Toivottavasti Al oottaa neuvosta vaariin ja vie Amelien jonnekkin lämpimään häämatkalle..

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 30.05.2014 12:22:16

”Voisit yhtä hyvin avautua minulle, kun kerran olet tänne asti raahautunut kello kahdeksalta aamulla Avaa karkuun.”
James nyökkäsi kuin antautuen ja huokaisi raskaasti. ”Ava haluaa harrastaa seksiä.”
Albus veti kahvia väärään kurkkuun. ”Anteeksi?”
James oli epäluonteenomaisen vakava. ”Hän on kiimainen kuin pieni kaniini! Ja… minua pelottaa.”
Albus joutui pinnistelemään, ettei olisi purskahtanut nauruun. ”Sinua pelottaa?”

   
Tää kohta oli vaan niin hauska, kiitos Jamien ilmaukset.. pieni kiimainen kaniini!!! XDXD

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 30.05.2014 12:22:16

James loikkasi Shawnin murinasta huolimatta tämän sängylle. Samassa hän kuitenkin ponkaisi kauhistuneena seisomaan, kun Shawnin peitto alkoi kiljua kimeällä äänellä. ”AU! Senkin pölvästi! Älä tunge takamustasi naamani päälle!”
James haukkoi kauhuissaan henkeä. ”Lily?”
”Oih! Mene pois, James!”
Jamesin vatsassa etoi. ”Nukutko sinä minun pikkusiskoni kanssa?” hän sai hönkäistyä Shawnille, joka vain käänsi väsyneenä päätään.
”No, hän sattuu olemaan minun tyttöystäväni – ”
”Liikaa informaatiota!” James karjui, heitti kätensä korvilleen ja paineli ulos huoneesta.

   
Hahhah!! Kun aloin lukee tätä kohtausta ajattelin mielessä, et kohta kuitenkin selvii, että Lils on siellä peiton alla myös.. ja olihan se!! ;D Pakko sanoo, et tää oli tän luvun ehdottomasti paras kohta!

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 30.05.2014 12:22:16

”Miksi kutsut poikaasi perunahirviöksi?”
”Koska ollessamme kätilöparantajan luona saimme nähdä ensisilmäyksen pojastamme. Ja se näytti aivan perunalta.”
Dominique nyökkäsi aivan kuin Jamesin sanat olisivat olleet täysin ymmärrettäviä.

XDXDD

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 30.05.2014 12:22:16

James kohotteli kulmiaan. ”Kummalle lämpenit, Lorcanille vai Lysanderille?”
Dominique vain virnisti. ”Sitä sinä saat ihan rauhassa miettiä pienen, hölmön pääsi sisällä.”
”Epäreilua. Minäkin kerroin sinulle koiralesbiaanista.”
”Mitäs olet tuollainen suupaltti.”

Siis mikä sana?? Koiralesbiaani? Mitä se ees tarkottaa.... Repesin!
Ja tuo, kummalle lämpenit, niin Jamieta heti kiusoittelemassa toista..


Huh huh.. Taas tais tää kommentti venähtää vähän pitkäksi.. Sori.

Jatkoa odotellen elinaanna..

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
Kirjoitti: SpringRose - 04.06.2014 20:23:41

No  pakkohan minun oli tulla tänne kiljumaan  että rakastan tätä ficciä (ja myös sinua) ihan mielettömästi!! Ihan tosi paras ficci jonka olen ikinä lukenut!!
 Niin kysymyksiin..
1. JAMIEEE!!! Rakastan sitä miten villi tyyppi se on jne.. Tykkään kaikista hahmoista mutta tässä viimeisimmässä luvussa Lily alkoi toden teolla tympimän... Älä nyt tietenkään muuta sitä miksikään, olet upeasti saanut sen sokeaksi itselleen!
2. Suosikkiparitukseni on James ja Ava :) En tykkää kamalasti Rose/Scorpiuksesta kun niiden jutut meinaa olla vähän tylsiä... Tykkään enemmän toiminnasta.
3. Tästä ei ficci enää voi paljon paremmaksi tulla ja haluankin että keksisit vain itse lisää, kaikkean on sopivaati (no fluffya ei ikinä voi ola liikaa) Ja toivon todella että Jamesin ja Avan hirviö syntyy!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 45. osa 30.5.
Kirjoitti: jacoblove - 19.06.2014 12:06:02

SpringRose, voi kiitos sinulle paljon olet suloinen :) Lily tympii vähän minuakin tällä hetkellä ;D Saa nähdä saako tämä luku sinut lämpenemään Roselle ja Scorpiukselle! ;) kiitos kommentistasi!

elinaanna, haha Jamie on kyllä hassu, mutta mukavaa että Etanahurmurikin kolahtaa ;) kivaa jos olen mielestäsi onnistunut Jamien/Alin/Lilsin sisarussuhteen luomisessa, niiden välisestä suhteesta on tosi kiva kirjoittaa! toivotaan et Lils ja Rox sais riitansa sopuiltua ja tässä luvassa lisää Rosea ja Scorpiusta oikein paljon! :D kiitos paljon sulle kommentista, piristi ihan mielettömästi! :)

Saphira, joo Lily on tosi itsepäinen, ehkä sen kuori siitä alkaa kohta rakoilemaan ;D Ronista olisi kyllä kiva kirjoittaa enemmän hmmmm ;D tässä luvussa tiedossa Rose/Scorpiusta! :)  kiitos sinullekin tosi paljon kommentista!

Medianoche, haha Jamie on kyllä monen lemppari ;) Shawnissa on kyllä joo jotain siriusmaista, vähän ehkä sillain liioitellulla tavalla kyllä ja olen aina kuvitellut Siriuksen vähemmän pehmeäksi kyllä ;D kiitos sinullekin hurjan paljon kommentista! :)



Heips! Ihanaa (kylmää) kesää kaikille :) Loma on alkanut, ihanaa kun saa vaan olla ja tehdä mitä huvittaa :) Tämän luvun kirjoittamisessa meni kauan aikaa, mutta olen iloisen yllättynyt lopputuloksesta! Monet sanoivat kaipaavansa Scorpiusta ja Rosea lisää tähän ja minusta ne hahmot ovat koko ajan tuntuneet kaikista kaukaisimmilta hahmoilta, vaikka tavallaan ovatkin ehkä tärkeimpiä ficin tarkoitusperien kannalta. En vain ole saanut heihin sellaista 'sidettä' jos tiedätte mitä tarkoitan. Päätn sitten omistaa yhden luvun heille ja oikeasti olen aika ymmälläni mitä tässä tapahtui, mutta Scorpiuksesta tuli yhtäkkiä melkein lempparihahmoni tämän osan kirjoittamisen jälkeen :D Tästä tuli vahingossa wordilla 18 sivuinen pläjäys, mutta toivon että tykkäätte, minulla oli ainakin tosi kivaa kun kirjoitin tätä! Risut ja ruusut ovat kaikki tervetulleita! :)


46. Susi ja pupu
4.3.2014

Rose heräsi epämääräiseen mutinaan ja kahinaan. Hän huokaisi raskaasti tajutessaan olevansa hereillä. Hän oli nähnyt ihaninta ja täydellisintä unta, mutta nyt se oli muuttumassa jo utuiseksi muistoksi. Rose yritti pitää unestaan kiinni: hän oli maannut kuumalla, silkkisellä hiekalla. Aurinko oli paistanut lempeän hiostavasti taivaalta ja valaissut Scorpiuksen kasvot, harmaat silmät olivat porautuneet syvälle hänen silmiinsä. Rose saattoi vieläkin tuntea Scorpiuksen painon päällään, saattoi tuntea pojan vartalon painon päällään ja miltä pojan huulet olivat tuntuneet, kun tämä oli suudellut häntä.
   Mutta uni lipui ulottumattomiin ja Rosea kouraisi pettymys. Scorpius ei ollut suudellut häntä kuukausiin ja tuskin enää suutelisikaan ja uni oli ollut vain kiduttavaa toiveajattelua.
   Uusi, raskas huokaus karkasi hänen suustaan. Hän kuuli tutun naurahduksen takanaan.
   ”Eikö kiinnostaisi vai?”
   Rose avasi silmänsä. Scorpius istui omalla ilmapatjallaan vain vähän kauempana hänestä ja katseli häntä. Pojan vaaleat hiukset olivat sekaisin ja toisessa poskessa oli tyynyn piirtämiä viivoja. Poika oli niin suloinen unihiekkaa silmissään ja ryppyisessä t-paidassaan, että Rosen vatsaa kouri.
   ”Näin ihanaa unta”, Rose kertoi ja tajusi äänestään paistavan pettymyksen ja surun sen johdosta, että uni todella oli ollut vain unta. Scorpiuksen kasvoilla leikitteli kummallinen hymy.
   ”Millaista unta?”
   ”En kerro.”
   ”Älä viitsi. Kerro nyt, kun aloitit.”
   ”En kerro.”
   ”Älä ole tylsä.”
   ”Olenpas. Kyllähän sinun pitäisi minua jo sen verran tuntea.”
   Scorpiuksen tyrskähtäessä Rose katseli ympärilleen salissa, jossa he olivat nukkuneet. Joka puolella jästi-ihmiset viikkailivat petivaatteitaan ja tyhjensivät ilmapatjojaan. Rose näki vanhan ikälopun pariskunnan taittelevan yhdessä omaa peittoaan ja häntä hymyilytti. Pariskunnan vieressä Sofia kuorsasi vieläkin peittonsa uumenissa, vain pieni maantienvärinen tupsu pilkisti tyynyjen välistä.
   ”Minäkin näin ihanaa unta”, Scorpius kertoi yllättäen. Rosen niskat naksahtivat, kun hän kääntyi niin nopeasti katsomaan poikaa. Scorpius ei koskaan paljastanut ajatusmaailmansa saloja hänelle ja Rose oli jo alkanut epäillä, oliko pojalla laisinkaan minkäänlaisia mietteitä päänsä sisällä.
   ”Millaista unta?” Rose kysyi ja melkein sulki silmänsä nolostuksesta, sillä hänen äänestään paistoi kauas hurja mielenkiinto ja melkein pakonomainen tarve saada tietää. Scorpius hymyili hassua, huvittunutta hymyä.
   ”En kerro.”
   Rose tunsi silmiensä siristyvän. Vihdoinkin hän oli ollut saamassa vihiä siitä, mitä Scorpiuksen pään sisällä saattoi tapahtua, ja nyt poika ei sitten aikonut kertoa hänelle. Mahtavaa.
   ”Tosi ilkeää”, Rose puuskahti Scopriukselle, joka vain kohotteli kulmiaan.
   ”Et sinäkään suostunut kertomaan unestasi minulle.”
   ”Kerrotko minulle, jos minä kerron sinulle?” Rose halusi tietää, vaikka arvelikin jo tietävänsä vastauksen.
   Scorpius virnisti. ”Tuskin, mutta kokeillaan.”
   ”Just.” Rosea alkoi todella ottaa päähän ja hän veti taikasauvansa tyynynsä alta ja nousi seisomaan. Hän alkoi taitella taikasauvallaan petivaatteita kasaan. ”Sinä et kerro minulle koskaan mitään.”
   Scorpius näytti nauttivan olostaan ja heittäytyi makaamaan selälleen patjalleen. ”Kerronhan minä vaikka mitä.”
   ”Sitä ei lasketa, kun yrität käännyttää minua uskomaan höpötihöpötijuttujasi.”
   Scorpius näytti loukkaantuvan. ”Jos ne tuntuvat sinusta höpötihöpötijutuilta, minä en mahda sille mitään.”
   Rosesta tuntui pahalta pojan puolesta. ”No, eivät ne kaikki jutut kuulosta hölynpölyltä. Sinun hengellisissä sielujutuissasi on vain paljon nieltävää, tiedätkö.”
   Scorpius kohotti toista kulmaansa. ”Ehkä sinun nieluasi tukkii jokin. Esimerkiksi ennakkokuulo.”
   Rose pyöräytti silmiään. ”Hyvin mahdollista.”
   ”Sinun paitulisi on omissa korkeuksissaan”, Scorpius totesi.
   ”Täh?” Rose ei ymmärtänyt, mitä poika tarkoitti, mutta tajusi sitten vaalean yöpaitanaan toimineen jättiläismäisen paidan tunkeutuneen hänen pikkupöksyihinsä yön aikana niin, että puolet hänen pepustaan ja säärestään olivat paljaina. Scorpius virnisteli ja Rose heitti poikaa tyynyllä.
   ”Minä näin unta hiekkarannasta”, Rose kertoi, enimmäkseen peittääkseen nolostuksensa ihonsa paljastelemisen takia. Hän leijutti ilmapatansa seinän vierustalle muiden patjojen luokse ja jästit katselivat patjan lentoa kuin avaruusalusta, vaikka Rose ja Scorpius tekivät samaisen tempun joka ikinen aamu.
   Scorpius näytti yllättyneeltä. ”Minäkin näin unta hiekkarannasta.”
   Jostakin selittämättömästä syystä Rosen mieleen pälkähti ruskeasilmäinen Roxanne, joka nauroi hurjasti. Rose ravisteli päätään ja tuijotti Scorpiusta.
   ”Ai näit vai? Olitko sinä yksin siellä?”
   Scorpiuksen katse näytti syvenevän. ”Sinä taisit olla siellä minun kanssani.”
   He jäivät tuijottamaan toisiaan silmiin. Rose tunsi sydämensä hakkaavan pakkomielteisen vasaroijan elkein hänen rintaansa vasten. Scorpiuksen harmaat silmät katsoivat häntä kuin eivät olisi uskoneet näkemäänsä, pojalla oli aina tuo sama skeptinen ilme. Oliko Scorpius nähnyt unta siitä samasta hiekkarannasta ja samasta tilanteesta, oliko poika unissaan painanut Rosen pehmeää hiekkaa vasten, litistänyt hänet painollaan alleen ja suudellut häntä…?
   Rosen hengitys tuntui salpautuvan ja hän tunsi melkein kiduttavaa halua mennä Scorpiuksen lähelle, mennä makaamaan pojan päälle ilmapatjalle ja jatkaa siitä, mihin uni oli jäänyt…
   Scorpius virnisti. ”Sinä taidat himoita minua.”
   Mitä tuohon muka olisi pitänyt vastata? Roxanne tai Lily olisi osannut näpäyttää nasevan vastauksen saman tien takaisin noin mauttomaan kommenttiin. Rosesta tuntui siltä kuin hänen korvansa irtoisivat kuumottavasta häpeästä. Scorpius näytti nauttivan hänen hämmennyksestään, virnistys leveni entisestään. Rose tyytyi tuhahtamaan ja pyöräyttämään silmiään. Hän pakeni kylpyhuoneeseen päästäkseen pois Scorpiuksen harmaiden silmien pistävän katseen alta.
   Suomalaisjästien rakentama hengellinen keskus oli vielä rakennusvaiheessa. Koivusta rakennettu vankka, suuri mökki oli Rosesta ihanan kotoisa ja jotenkin huokui arvokkuutta ja turvallisuutta. Jästit olivat aloittaneet keskuksen rakentamisen jo kauan ennen sotaa – Sofia oli kertonut, että keskuksessa asuvat jästit olivat nostaneet hallintojärjestelmänsä, valtionsa asettaman verhon pois silmiensä edestä kauan aikaa sitten ja olivat osanneet ennustaa sodan tulevan. ”Me opimme jo kauan aikaa sitten, että kaikki mitä meille koskaan oli opetettu, oli valetta”, Sofia oli kertonut asiallisesti. ”Tiedämme, mikä suurvaltojen suunnitelma on tämän planeetan ja ihmisten varalle, ja olemme osanneet varautua siihen.”
Itseään heränneiksi kutsuvat suomalaiset olivat alkaneet rakentaa suurta keskusta yhteisvoimin, paljain käsin. Rosesta se oli todella hienoa, hän ihaili näitä rohkeita, itsenäisiä jästejä, jotka seisoivat uskomustensa takana. Hän oli oppinut, että suomalaisista huokuva ensivaikutelma – hän oli ajatellut heidän olevan hiljaisia, vetäytyviä ja juroja – oli pelkkää alku kohmeutta. Oikeasti suomalaiset olivat hyvin ystävällisiä, ahkeria, intuitiivisia, syvällisiä ja ymmärsivät maailmaa ja toisia ihmisiä paljon enemmän kuin antoivat olettaa.
   Keskuksessa olevat asuintilat, kuten suuri nukkumasali, jossa kaikki nukkuivat yhdessä ennen kuin kaikille saataisiin rakennettua omat nukkumatilat, olivat jo valmiit. Nukkumatilojen vieressä oli suuri huone täynnä pehmeitä sohvia. Yhteisissä tiloissa olivat myös suuri keittiösali, jossa tehtiin yhdessä ruokaa. Ruoka saatiin maan alle rakennetusta puutarhasta.
   Käytyään kylpyhuoneessa Rose meni keittiöön, jossa sämpylöitä aseteltiin juuri pöytään. Scorpius istui Sofian vieressä ja kohotti katseensa häneen, eikä poika tietenkään voinut olla virnistelemättä. Rose siristi tälle silmiään ja istuutui sitten Sofiaa vastapäätä. Tytön oliivinvihreät silmät pyyhkivät kummallista pientä vekotinta tämän kädessä. Sofia oli kertonut sen olevan puhelin, ja kuulemma puhelimessa oli internetyhteys niin, että sillä saattoi tutkia maailman tapahtumia. Rose ei voinut kuin ihmetellä jästien älykkyyttä.
   ”Venäläiset ovat tunkeutuneet naapurimaihinsa, myös tänne”, Sofia kertoi turhautumista ja ahdistusta huokuvalla äänellä. Sofian poikaystävä, suuria reikäkorvakoruja ja vaaleita rastoja päässään kantava Aleksis kumartui tämän puoleen tutkimaan puhelinvekotinta. ”He ovat virallisesti aloittaneet Suomen valloituksen.”
   Ilmoitus aiheutti tukahtuneita nyyhkäyksiä ja synkeitä katsekontakteja ympäri pöydän. Rosella oli kurja olo – hän toivoi, että typerät sotaihmiset lopettaisivat Voldemortmaisen käytöksensä. Mikseivät kaikki vain antaneet toistensa olla rauhassa ja turvassa? Siinä olisi ollut mukava motto koko maailmalle.
   ”Mitä se tarkoittaa?” kysyi nuori teinityttö, Heidi, jolla oli musta pörröinen tukka ja huulikoruja. ”Tuleeko meistä sitten venäläisiä?”
   Sofia tuhahti. ”Minusta ei ainakaan tule.”
   ”Tai minusta”, Aleksis tokaisi.
   ”Liput ovat valheellisia”, pyylevä ja suurikokoinen Maarit heläytti rauhallisella ja tasaisella äänellä, josta ei huokunut minkäänlaista pelkoa tai ahdistusta. ”Me olemme kaikki yhtä. Tämä on vain valtioiden manipuloivaa toimintaa meidän silmänlumeksemme. Me tiedämme keitä me olemme ja mistä me tulemme ja minne palaamme takaisin. Se, mitä maan päällä tapahtuu, ei ole lopullista, vain kokemus, joka meidän on koettava.”
   Sanoja seurasi rauhallinen hiljaisuus. Rose ja Scorpius vilkaisivat toisiaan.
   Samassa katolta kuului valtavaa kolinaa ja jyskettä aivan kuin rakennusta olisi alettu pommittamaan. Jästit pomppasivat ylös tuoleiltaan ja Rose ja Scorpius vetivät taikasauvansa hihoistaan.
   ”Ei hätää!” Sofia huudahti kirkkaalla äänellään. ”Ne olivat vain aurinkopaneelit!”
   ”Tipahtivatko ne?”
   ”Joko niin tai sitten venäläiset tulevat katosta läpi!”
   Scorpius näytti yhtäkkiä hyvin kalpealta. Rose oli juuri kysymässä, oliko poika kunnossa, kun tämä nousi seisomaan ja rynnisti ulos huoneesta.
   ”Mikä sille tuli?” Sofia kysyi Roselta ihmeissään.
   ”Ei mitään aavistusta”, Rose mutisi, ja se tosiasia harmitti häntä suunnattomasti.

*

”Mitä se oikein oli?”
   Scorpius osoitti taikasauvallaan palasiksi hajonnutta aurinkopaneelia lumessa. ”Entistus. Mikä niin?”
   ”Juoksit aurinkopaneelien tippumisääniä karkuun kuin pelästynyt pikku peura.”
   ”Ehkä minä olen pieni pelästynyt peura.”
   Rose pyöräytti silmiään kohti harmaata, pilvistä taivasta. ”No, kappas vain.” Scorpius pysyi aina vain salaperäisenä, eikä kertonut omia ajatuksiaan tai mitään muutakaan hänelle, mutta Rose oli päättänyt selvittää Scorpiuksen sielun salat hinnalla millä hyvänsä. ”Tai sitten kuolikset tulivat katon läpi pelottelemaan sinua kun olit pikkuinen vauveli ja sinulle on jäänyt traumat siitä.” Se oli villi veikkaus. Rosen sydän sykki naurettavan nopeasti beigen villapaitansa alla, hän melkein toivoi osuneensa oikeaan niin, että saisi tietää edes jotakin Scorpiuksesta.
   Scorpiuksen suupielessä leikitteli pieni hymy. ”Niin, paitsi etteivät ne olleet kuoliksia vaan pieniä metsinkäisiä, jotka olivat juhlatamineissa ja lauloivat kimeällä äänellä.”
   Rose tuijotti poikaa hetken aikaa ja pettymys ja loukkaantuminen läikähtelivät hänen sisällään. Scorpius ei ikimaailmassa kertoisi hänelle itsestään mitään, ei ikikuuna päivänä ja hän oli kuin innokas ja naurettava pikkutyttö yksipuolisine ihastuksineen. Kauhukseen Rose tajusi kyyneleiden pyrkivän silmäkulmiinsa, joten hän käännähti ympäri, jätti Scorpiuksen taakseen korjailemaan aurinkopaneeleja ja lähti kävelemään kohti lumesta kimaltelevaa metsää keskuksen takana. Scorpius äännähti epäuskoisesti hänen takanaan, mutta Rose ei jaksanut välittää. Scorpius ei välittänyt hänestä tippaakaan ja Rose oli naurettava, säälittävä ja typerä –
   ”Hei – mihin sinä oikein painelet?”
   Scorpius oli lähtenyt hänen peräänsä? Miksi? Ei tämän olisi tarvinnut vaivautua. Rose halusi vain olla yksin.
   ”Mene pois”, Rose kivahti pojalle tarpoessaan paksussa hangessa eteenpäin. Hänen karvaiset lumikenkänsä upposivat syvälle lumeen.
   ”Oletko sinä minulle vihainen jostakin?” Scorpius kuulosti siltä kuin mikään maailmassa ei olisi voinut huvittaa tätä enempää. Rose puri hampaitaan yhteen.
   ”En taida välittää sinusta tarpeeksi ollakseni sinulle mistään vihainen”, Rose ilmoitti kylmällä äänellä, joskin hänen äänensä petti lauseen loppua kohdin niin, että koko ilmoitus kuulosti teennäiseltä. Rose saattoi melkein kuulla Scorpiuksen äänettömän naurun.
   ”Niinkö? Miksi korvasi sitten heloittavat punaisina niin kuin ne aina tekevät, kun olet vihainen tai muuten vain tunteellinen?” Scorpius ivaili.
   Rose tuhahti. ”Älä sinä esitä tietäväsi korvistani yhtään mitään.”
   ”Mutta kun tiedänhän minä. Tässä muutamien kuukausien aikana olen oppinut jos jonkinnäköistä sinusta.”
   Rose pyöräytti silmiään. Aivan kuin Scorpiusta olisi kiinnostanut mikään häneen liittyvä, varmasti tämä vain puhui läpiä päähänsä. ”Niin kuin mitä muka? Ja mitään naurettavia korvavitsejä ei sitten lasketa.”
   ”Voisitko kenties hidastaa vauhtia niin, ettei minun tarvitsisi ravata perässäsi kuin jälkeenjäänyt thestral?”
   ”En.” Rose piti marssinsa suunnattuna tiukasti kohti edessäpäin häämöttävää metsää.
   ”Itsepäinen, lellitty maalaistytteli”, Scorpius mutisi inhoavasti, mutta tihensi sitten askeleitaan niin, että käveli samaan tahtiin Rosen kanssa.
   Rose kohotti kulmaansa. ”Ovatko nuo niitä asioita, jotka sinä olet näiden kuukausien aikana oppinut minusta? Luulisi sinun huomanneen nuo piirteet jo silloin, kun pidit minua ja Amelieta häkissä viikkotolkulla.”
   Scorpiuksen kasvot eivät synkistyneet, Rosesta näytti siltä kuin hymy olisi entisestään levinnyt. ”Siellä minä opin, että sinulla on tulta sielussasi, olet lojaali rakkaillesi ja sihtisi on erinomainen.”
   Rosen sydän jätti pari lyöntiä väliin. ”Minun sihtini?”
   ”Niin, kun viskoit minua niillä muovisilla ruokakupeilla.”
   ”No, olen maistanut parempaa räkääkin kuin miltä se sinun syöttämäsi pöperö maistui”, Rose puuskahti kaikesta sydämestään.
   Scorpius irvisti. ”Tein sen omin pikku kätösini Azkabanin tsiljardeja vuotta vanhassa, limaisessa keittiössä, mitä muuta maulta voi odottaa kuin räkääkin pahempaa katkua?”
   ”Teitkö sinä sen ruoan itse?” Rose kysyi sydämensä läpättäessä naurettavan iloisesti, kun Scorpius oli kertonut hänelle niinkin vähäpätöisen asian. ”Siksikö se maistui ihan peikon ulosteelta?”
   Scorpius naurahti. ”Juuri siksi.”
   Heidän katseensa kohtasivat jälleen. Rose haukkasi vahingossa ilmasta palasen huomatessaan Scorpiuksen katseen lipuvan hänen huuliinsa. Scorpius ei ollut koskenut häneen kuukausiin, saatikka sitten suudellut häntä…
   Scorpius näytti hämilliseltä ja hymyili vinosti. ”Meinasitko syvällekin metsään tarpoa?”
   Rose vilkaisi lumista metsää. Se näytti kyllä melkoisen houkuttelevalta, ja jos Scorpius seuraisi häntä, niin miksei hän voisi vain kävellä? Jästimiehet keskuksessa olivat ryhtyneet jatkamaan rakennustöitä ja suurin osa naisista oli lähtenyt hoitamaan maanalaista puutarhaa. Rose kohautti olkiaan vastaten Scorpiuksen kysymykseen. ”Kävellään hetken aikaa.”
   He olivat hetken aikaa hiljaa, vain heidän pehmeät askeleensa kuuluivat uppoavan lumea vasten. ”Olen myös oppinut sinun pureskelevan sormiasi, kun olet turhautunut tai hermostunut”, Scorpius yllättäen kertoi. ”Miksi? Maistuvatko ne hyviltä?”
   Rose vilkaisi sormiaan, jotka olivat nyrkissä valmiina menemään kohti suuta. Hän oli pureskellut kynsinauhat rikki ja ne tuntuivat kipeiltä, nyt kun asiaan kiinnitti huomiota. ”Se on kai jonkinlainen pakkomielle.”
   ”Sinulla on myös tapana haistella sormiasi”, Scorpius kertoi totisena. ”Miksi sinä niin teet?”
   ”Enkä tee”, Rose närkästyi ja piilotti kätensä paksun takkinsa taskuihin.
   ”Teetpäs.”
   ”En varmasti. Ja sinä et koskaan tee mitään”, Rose puuskahti ja hänen omissa korvissaankin lausahdus kuulosti vihaiselta ja katkeralta.
   Scorpius kohotti kulmaansa. ”Ja se ilmeisesti ärsyttää sinua? Mitä minun pitäisi sitten tehdä?”
   ”En minä tiedä!” Rose ilmoitti. Suudella minua. Puhua minulle. Pidellä minua sylissäsi.
   Rose olisi voinut vaikka vannoa Scorpiuksen kuulleen hänen ääneen lausumattomat sanansa, sillä pojan hymy oli mahdottoman omahyväinen ja tietäväinen. Rosea ärsytti ja hänen mieleensä juolahti ajatus kiukkuisesta karkuun lähtemisestä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt ottaa askeltakaan, kun Scorpius yhtäkkiä tarttui hänen takkiinsa ja nykäisi hänet kiinni itseensä. Scorpius hymyili nostaessaan molemmat kätensä hänen niskaansa ja kumartuessaan suutelemaan häntä. Rosen suusta karkasi haltioitunut huokaus, jonka Scorpius nielaisi hymyillen. Scorpius maistui jollakin hassulla tavulta vähän savuiselta ja tästä huokuva salaperäisyys sai Rosen varpaat kipristelemään. Hän toivoi, ettei hänen punainen kiharapaljoutensa nousisi suudelman sähköisyydestä törröttämään kohti taivaita.
   Scorpius nojautui vähän kauemmaksi, mutta nojasi otsaansa Rosen otsaan. Rose räpytteli järkyttyneenä silmiään. ”Mistä hyvästä tuo oli?”
   Scorpius näytti tavallista vähemmän ovelalta ja katseli häntä kumman vakava ilme kasvoillaan, harmaat silmät näyttäen melkein surullisilta. ”Olet söpö suuttuessasi.”
   Rose hymähti epäuskoisesti, muttei oikeastaan tiennyt, mitä sanoisi. Hän olisi voinut jäädä ikuisiksi ajoiksi siihen seisomaan Scorpiuksen kädet kasvoillaan ja tämän lämmin vartalo kiinni omassaan.
   ”Haluatko sinä vielä kävellä?” Scorpius kysyi hassun karhealla äänellä, joka sai Rosen hymyilemään. Hän nyökkäsi.
   ”Kävellään. Ja sinä voisit kertoa minulle jotakin itsestäsi nyt kun olemme päässeet niin hyvään alkuun.”
   Scorpius näytti ahdistuneen hämmentyneeltä. ”Kertoa itsestäni? Mitä minun pitäisi kertoa itsestäni?”
   ”Mitä tahansa”, Rose puuskahti silmiään pyöräyttäen. Scorpius katseli hänen kasvojaan epäuskoisesti.
   ”Niin kuin mitä?”
   ”Mitä tahansa! Miksi sinusta tuli kuolonsyöjä? Pidätkö lohikeitosta vai makaronilaatikosta? Mikä on lempivärisi? Mitä huispausjoukkuetta kannatat? Onko sinulla ikävä kotiin?”
   Scorpius hymähti näyttäen jälleen omalta viekkaalta itseltään. Poika painoi tummaa pipoa syvemmälle päähänsä. ”Miksi sinä haluat tietää tuon kaiken?”
   ”Koska en tiedä sinusta mitään”, Rose mutisi ja ajatuksen ääneen sanominen tuntui hieman kivuliaalta. ”Sinä et ikinä kerro minulle mitään.”
   ”Et sinäkään kerro minulle mitään”, Scorpius ilmoitti, mutta sitten ovela hymy palasi jälleen suupieleen. ”Silti minä tiedän paistetun lohen olevan sinun herkkuasi, lempivärisi olevan punainen ja sinulla ei ole lempihuispausjoukkuetta, koska et seuraa kyseistä urheilulajia. Sinulla on ikävä kotiin, muttet halua myöntää sitä kenellekään etkä etenkään jatkuvasti kirjeitä kirjoitteleville vanhemmillesi.”
   Rose huokaisi raskaasti. ”Oikein, oikein, oikein ja oikein, mistä sinä oikein tiedät tuon kaiken?”
   Scorpius hymyili ja vinkkasi liioitellusti silmäänsä. ”Minä pidän sinua silmällä, Ruusunen.”
   Rose hymyili takaisin, muttei se ollut aivan yhtä iloinen hymy kuin Scorpiuksella. ”Minä haluan tietää sinusta enemmän.”
   Scorpius oli niin pitkän aikaa hiljaa, että Rose oli melkein varma tämän nielaisseen kielensä. Lopulta Scorpius kääntyi katsomaan Rosea hymyillen ilottomasti. ”En ole mitenkään hyvä kertomaan itsestäni mitään. Minun perheeni tarina ei ole kaunis ja onnellinen tarina väärinymmärretyistä Malfoysta.”
   ”Minä haluan kuulla”, Rose kertoi päättäväisesti.
   Scorpius hymähti. ”Itsepähän toivoit sitten.”
   Scorpius tarttui hänen käteensä heidän astuessaan lumiseen metsään ja vei hänet kertomuksillaan vuosien taakse.

*

”Scorpius, ei! Ei, ei, ei ja ei! Kuinka monta kertaa minun on muistutettava sinua?” äiti nappasi kimaltelevan pupun hänen käsistään vihaisesti. Mihin se katosi? Scorpius etsi katseellaan pupua, sen oli ollut tarkoitus törmätä yhteen suden kanssa, mihin äiti oli sen oikein pistänyt?
   Samassa pieni susikin katosi hänen käsistään. Scorpiuksen suusta karkasi parkaisu.
   ”Ne eivät ole leluja, vaan koriste-esineitä! Niillä ei leikitä!” Äiti kuulosti vihaiselta. Ja Scrorpius oli vain halunnut leikkiä. Epäreiluus sai kyyneleet kihahtamaan hänen silmiinsä.
   ”Näetkö Scorpius, nämä ovat tässä hyllyllä ja niiden paikka on juuri tässä!” äiti asetteli kimaltelevat eläimet hyllylle yksisuuntaisen suoraan.   
   Scorpius lähti kohti toisenlaisia esineitä, ehkä hän saisi leikkiä niillä. Äiti pyyhkäisi hänet lattialta syliinsä. ”Ei! Älä levitä mitään tavaroita minnekään! Voit leikkiä pehmoleluillasi tässä maton alueella, näetkö?”
   Mutta ei Scorpius nähnyt kuin kielletyt, timanteista kimaltelevat pupun ja suden.
   ”Älä viitsi nalkuttaa”, isä pyysi sohvalta ja nosti yllättäen Scorpiuksen istumaan syliinsä. Isä tuntui lämpimältä.
   ”Varo vähän”, äiti puuskahti ja ryhtyi oikomaan tyynyjä sohvalla. Isä huokaisi raskaasti ojentuessaan niin, että äiti pääsi pöyhimään tyynyä tämän takana.
”Ei minkäänlaista kunnioitusta”, äiti kivahti, oikoen hurjana tyynyä. ”Olen asetellut nämä tyynyt jo kolmesti tänään ja taas joudun laittamaan nämä! Tässä talossa kukaan muu ei tee mitään kuin minä!”
   ”Miksi sinä oiot niitä?” isä kysyi täysin ymmällään ja pullisti harmaat silmänsä näyttämään oikein isolta. Scorpiusta nauratti.
   ”Ai miksi? Miksi?” äiti huusi vauhkoontuneena. ”Vain mies kysyisi tuollaista asiaa!”   ”Sinä taidat olla vain väsynyt ja stressaantunut”, isä huokaisi ja nosti käsivartensa kutsuvasti kohti äitiä. ”Tule tänne.”
   Äiti tuhahti. ”Ei minulla ole aikaa! Minun on siivottava!”
   ”Naiset”, isä huokaisi äidin lähtiessä pois huoneesta. ”Älä koskaan mene heidän ansaansa, Scorpius, sieltä ei noin vain pääsekään pois.”
   ”Pupu!” Scorpius huudahti.
   Isä tuijotti häntä näyttäen yhtäkkiä hurjan iloiselta. ”Mitä sinä – hienoa, Scorpius! Astoria! Scorpius puhui!”
   Äiti juoksi takaisin heidän luokseen. ”Mitä hän sanoi? Mitä hän sanoi?”   
   ”Pupu!” Scorpius huudahti ja osoitti kimaltelevaa koristepupua.

*

”Scorpius, nyt riittää! Sinä sotket, sotket, sotket aina vain! Opettele korjaamaan jälkesi! Äläkä koske koristeisiin, kuinka monta kertaa minun on sinua muistutettava? Sinä et sitten ikinä opi!”
   ”Rauhoitu, Astoria, mitä väliä sillä on?” isän ääni oli väsynyt.
   ”Minä en voi sietää, etteivät tavarat ole paikallaan, kyllä sinä sen tiedät!” äiti huiski taikasauvaansa ympäriinsä ja siivosi entisestään täysin puhdasta ja täydellisessä järjestyksessä olevaa taloa. ”Scorpiuksen on opittava pienestä pitäen siivoamaan jälkensä!”
   Ihan epäreilua, miksi kaiken piti olla muka niin täydellistä ja niin täydellisessä järjestyksessä?
   ”Täällä on karvoja, mistä nämä karvat ovat tulleet, Draco?” äitin ääni kimeni paniikista. ”Niitä on joka puolella! Pyyhkiis, pyyhkiis!”
   Isä huokaisi raskaasti.

*

Isä ei koskaan huutanut, mutta nyt tämä huusi. Vihaista, turhautunutta, epäuskoista huutoa. Isä oli vihainen, kovin vihainen.
   Pappa ja mummi olivat kylässä ja yrittivät puhua isälle rauhallisilla ja tyynnyttelevillä äänillä. Äiti puristi Scorpiusta tiukemmin syliinsä, eikä Scorpius ymmärtänyt, miksi tämä itki hänen niskaansa.
   ”Mama?” Scorpiuksen ääni värähti hädän ja turvattomuuden tunteesta. ”Miksi itkee?”
   Äiti hätkähti pienesti ja halasi häntä entistäkin tiukemmin. ”Kaikki on hyvin, Scorpius.”
   Mutta Scorpius tiesi, ettei kaikki ollut hyvin. Sohva äidin alla tärisi, kun tämä itki. Isä huusi mummille ja papalle keittiöstä.
   ”Te jätitte hänet metsään! Te joudutte Azkabaniin, jos kukaan saa ikinä tietää!” Isä ei voinut uskoa asiaa todeksi. ”Te jätitte pienen tyttövauvan metsään!”
   ”Mitä meidän olisi pitänyt tehdä?” mummi kähähti puolustelevalla äänellä. ”Olisiko meidän pitänyt kasvattaa se hirviöiden lapsi?”
   ”Olisitte antaneet sen pois! Vaikka orpokotiin! Mitä tahansa muuta!”
   ”Me toivoimme susien syövän sen”, pappa murahti. ”Emme me voineet tietää, että se löydettäisiin ja vietäisi orpokotiin monta vuotta myöhemmin.”
   ”Sinä toivoit susien syövän sen”, mummo sihahti. ”Minä halusin vain sen pois ihmisten lähettyviltä. Meidän on vietävä se takaisin metsään”, mummi sanoi kireällä äänellä. ”Meidän on vietävä se sinne takaisin. Ei hän voi elää ihmisten seassa ja oppia jästien tai etenkään taikakansan taitoja. Mitä jos hänestä tulee pimeyden lordin ja sisareni kaltainen?”
   ”Sinä olet siis valmis viemään pikkutytön takaisin metsään susien keskelle juuri, kun hänet on löydetty ja viety sivistyksen pariin!”
   ”Se ei ole mikä tahansa pikkutyttö!” pappa huudahti kuulostaen ahdistuneelta. ”Se on Bellatrix Lestrangen ja tiedät-kai-kenen tytär!”
   ”Shhhh!” mummo sihahti.
   ”Ei pimeyden lordi sinua enää kuule, äiti”, isä sanoi mummolle kuulostaen kyllästyneeltä ja voipuneelta.
   ”Luulimme kerran aikaisemminkin, ettei hän voi tulla takaisin. Ja hän tuli.”
   ”No, jos hän tulisikin takaisin, kuinka olette aikoneet selittää hänelle hänen tyttärensä kasvavan metsässä susien keskellä sen jälkeen, kun lupasitte huolehtia hänestä?”
   Syntyi tiivis ja kiusaantunut hiljaisuus. Isä tuhahti. ”Olette te varsinaisen liemen keittäneet. Minä en halua tällaista taakkaa perheeni niskoille. Minulla on poika ja vaimo, joista minun on pidettävä huolta. Saatte hoitaa tämän ihan omalla tavallanne.”
   ”Draco, yrittäisit ymmärtää”, mummo pyysi kuulostaen itkuiselta.
   ”En minä halua ymmärtää!” isä huudahti. ”En tätä. Olette omillanne. Jos teidän tekonne joskus selviää, me kaikki olemme pulassa!”

*

”Mitä sinä teet?”
   Äiti istui olohuoneessa risti-istunnossa matolla, selkä suorana ja hyvin rauhallisena. Scorpius asteli lähemmäksi varoen. Äiti oli ollut kumman rauhallinen monta päivää, eikä ollut jäkättänyt siivoamisesta ollenkaan niin paljon, tämä ei ollut käyttänyt pyyhkisloitsuakaan moneen päivään.
   ”Meditoin. Tule kanssani, Scorpius, tule istumaan.”
   ”Mitä on meditointi?”
   ”Se on mielen hiljentämistä, oman itsesi kuuntelemista”, äiti kertoi hyvin rauhallisella äänellä. ”Se saa kaikki huolet unohtumaan.”
   Scorpius istuutui äidin viereen matolle. ”Mitä minun pitää tehdä?”
   ”Hengitä syvään ja kuuntele sitä energiaa, joka on sisälläsi”, äiti kuiskasi. ”Mikään ei ole rentouttavampaa.”
   Scorpius kummasteli hassua äitiä, mutta sulki silmänsä tottelevaisesti ja hengitti syvään.
   ”Tunne, kuinka hengitys kulkee vartalosi lävitse”, äiti kehotti. ”Tunne, kuinka voima nousee selkärangan tyvestäsi, kulkee ala- ja ylävatsasi lävitse, rintasi lävitse, kurkkusi lävitse, on otsassasi ja säteilee päälaeltasi joka puolelle, myös takaisin selkärankaasi jalkojesi kautta.”
   Scorpius hämmästeli entisestään äidin hassuttelua, mutta totteli. Hän hengitti syvään ja tunsi huumaavan energian täyttävän vartalonsa hengittäessään ensin nenän kautta sisään ja sitten suun kautta ulos.
   ”Hengitä kaikki sisään ja puhalla sitten kaikki ulos”, äiti sanoi rauhallisella, tasaisella äänellä, siniset silmät suljettuina. ”Jos mieleesi juolahtaa ajatuksia, anna niiden mennä lävitsesi reagoimatta niihin mitenkään. Pyydä mieltäsi olemaan hiljaa.”
   Oli yllättävän vaikea keskittyä pimeään hiljaisuuteen silmien takana. Ajatuksia juolahti Scorpiuksen päähän tiuhaan tahtiin. Äidin poninauha hiuksissa on kivan värinen. Matto tuntuu mukavalta. Jalkaa painaa. Sataakohan koko päivän? Koska äiti alkaisi jälleen pakkomielteisesti siivota ja lopettaisi hassun meditoimisensa?
   ”Jos mielesi alkaa pölöttää turhanpäiväistä, sano sille ystävällisesti palaavasi asiaan ja pyytämällä sitä olemaan hiljaa”, äiti sanoi edelleen tuolla samalla, tasaisella äänellä.
   Scorpius kohautti olkiaan. Miksi äiti tekee näin? Onko äiti tullut hulluksi? Mitä kummaa mummo ja pappa oikein tarkoittivat puhuessaan pikkuisesta tytöstä ja susista?
   Scorpius tajusi päässään pyörivien kysymyksien olevan mielensä pölötystä, josta äiti oli puhunut ja yritti sanoa mielelleen ’ole hiljaa’.
   Hiljaisuus.
Voimaa, energiaa, valoa.
   Scorpiuksesta tuntui kuin hänen koko vartalonsa olisi täyttynyt energiasta ja hänen sisällään tuntui leiskuvan lämmin, loputon energian palo. Hän hengitti syvään sisään ja ulos. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pystynyt mihin tahansa.
   Äiti hymyili. ”Olen löytänyt rauhan sisältäni. Arvaa mikä on hassua? Minua ei kiinnosta enää siivoaminen ollenkaan. Se ei ole enää tärkeää.”
   Scorpius oli iloinen tästä uutisesta. Hän ei ollut koskaan pitänyt äidin pakkomielteisestä siivoamisesta, eikä ollut isäkään pitänyt siitä. Hän hymyili äidilleen ja äiti hymyili takaisin leveästi.
   ”Olen onnellinen”, äiti huokaisi ja Scorpiuksesta tuntui, kuin kaikki hänen sisällään olisi täyttynyt tuosta samasta onnellisuuden tunteesta. Tunne oli niin kaunis, että se sai kyyneleet kihahtamaan hänen silmiinsä. Kimalteleva koristepupu tuntui hymyilevän hänelle suden vierestä.

*

”Te veitte hänet takaisin”, isä kivahti kylmällä, kovalla äänellä.
   ”Meillä ei ollut muita vaihtoehtoja”, pappa puuskahti. ”Sen otuksen ei pitäisi olla olemassa.”
   ”Miksi ette sitten vain listineet sitä?” isä kysyi halveksuvasti.
   ”Koska me emme ole murhaajia”, mummo kivahti hyisesti.
   ”Niin, te vain jätätte pieniä tyttövauvoja metsään susien syötäväksi.”
   Äiti puristi Scorpiusta tiukemmin syliinsä ja mutisi hiljaisella äänellä: ”Rakkautta, rauhaa, onnea, turvaa kaikille. Rakkautta, rauhaa, onnea ja turvaa kaikille.”
   Scorpius ei ymmärtänyt.

*

”Olet viekas ja rohkea, olet perinyt isäsi sinnikkyyden ja äitisi sydämen lämmön”, lajitteluhattu kuiskasi matalalla, hiljaisella äänellä hänen korvaansa. ”Sinusta tulisi mahtava rohkelikko, kyllä vain…”
   Ei rohkelikkoon, Scorpius ajatteli kauhuissaan keskittäen kaiken energian vartalostaan ajatukseen. Ei rohkelikkoon, ei rohkelikkoon, pappa-Malfoy ei koskaan antaisi hänelle anteeksi, jos hän ei pääsisi luihuiseen, jos hän ei jatkaisi sukunsa jaloa perinnettä…
   Tahdon luihuiseen, Scorpius ajatteli päättäväisesti, kaiken energiansa keskittäen.
   ”Hmm”, mutisi hattu. ”Sinun luja tahtosi olkoon tahtoni. LUIHUINEN!” Viimeinen sana huudettiin koko Suuren Salin väelle. Scorpius ponkaisi ylös tuoliltaan onnellisena ja helpottuneena. Hänen silmiinsä osui ruskea silmäpari, joka katsoi häntä tiiviisti ruipelon ja pörröpäisen konkelon vierestä. Tytön punaiset, kiharat hiukset näyttivät ihanilta.

*

Mustatukkainen ruipelo piti kättään punapään harteilla ja toista kättään blondin pikkutytön ympärillä. Kuinka ärsyttävää. Scorpius tunsi kummallista vetoa mennä kiskomaan ruipelon käsi pois punapäätä koskettamasta. Scorpius ärsyyntyi itseensä.
   ”Hei, Potter! Siirrä kättäsi alemmaksi, niin pääset vertailemaan puhdasveristä ja kuraveristä peppua!” Scorpius oli iloinen, kun hänen ystävänsä nauroivat räkäisesti hänen hienolle ja kekseliäälle kommentilleen. Hän oli pidetty, suosittu, mahtava. Ehkä isäkin olisi sitä mieltä, kun Scorpius pääsisi kertomaan letkautuksistaan.
   Punapää vilkaisi häntä hyisesti. ”Sinä olet kuvottava, Malfoy. Enkä minä edes ole puhdasverinen, pönttö.”
   Jostakin syystä Scorpius ei pitänyt siitä, että punapää ajatteli hänen olevan kuvottava ja pönttö.
   ”Mene huutelemaan mauttomia letkautuksia jättiläiskalmarille, sitä saattaisi kiinnostaa hieman enemmän ja minusta tuntuu, että juttusi olisivat sopivammat sen korville. Saatte varmaan soman keskustelun aikaiseksi”, ruipelo papatti yhteen putkeen silmälasejaan nenälleen paremmin asetellen.
   Punapää nauroi niin, että kaunis, valkohampainen hymy levisi pisamaisille kasvoille. Tyttö näytti hurmaavan onnelliselta.
   Yön pimeillä tunneilla, kun Scorpius ei saanut unta, hän näki tuon hymyn uudelleen ja uudelleen silmiensä edessä ja tunsi mielipuolista halua saada kuulla jälleen tuo ihana nauru.

*

”Sinä olet ihan hurahtanut noihin sielujuttuihin”, Draco puuskahti äidille ja lähti huoneesta. Astoria ei näyttänyt välittävän.
   ”Kaikki eivät vain ymmärrä”, äiti sanoi Scorpiukselle ymmärtäväinen ilme sinisissä silmissään. ”Sinä ymmärrät, vai mitä Scorpius?”
   Ei hän oikeastaan ymmärtänyt.
   Äiti oli kertonut hänelle kaiken sieluista, siitä kuinka heillä kaikilla oli tehtävänsä maan päällä ja kuinka kaikki ihmiset olivat eläneet satoja elämiä maan päällä eläen erilaista elämää. Jokaisen elämän päätteeksi ihmisen sielulle näytetään juuri eletty elämä ja siitä muodostunut karma: kuinka kaikki mitä ikinä on sanonut, ajatellut ja tehnyt on koskettanut toisia olentoja ja itseään. Seuraava elämä määräytyi entisten elämien muodostamasta karmasta ja sielun tehtävä oli tasapainottaa tuo karma ennen kuin pääsisi jatkamaan eteenpäin. Uusi elämä oli valmiiksi suunniteltu suunnitelma sielulle täyttääkseen kohtalonsa.
   Scorpiuksesta koko juttu kuulosti humpuukiselta hölynpölyltä, mutta äiti oli sanonut vakavasti ja rauhallisesti: ”Olen löytänyt tämän totuuden syvältä sisältäni ja tiedän sen olevan totta.”
   Äidin mukaan jästit olivat typeriä ja elivät unessa, täysin todellisen luontonsa unohtaneina tämän elämän materialistisiin viihdytyksiin sokeutuneina.
   Scorpiukselle oli oikeastaan se ja sama, mitä hän oli ja mitä teki tässä tappavan tylsässä maailmassa, jossa mikään ei jaksanut kiinnostaa häntä.

*


”Scorpius, menisitkö avaamaan?” äiti huikkasi. Keittiöstä kuului lasin kilinää.
   ”Miksi?” Scorpius tivasi sohvalta. Häntä laiskotti. Hän oli tylsyyteensä kuvitellut itsensä maistelemaan kurvikasta, tyttömäisen pehmeää vartaloa. Tytöllä oli ollut leiskuvan punaiset, kiharat hiukset ja kirkkaanpunaiset, täyteläiset huulet.
   Kuulostaa tutulta, ääni hänen päänsä sisällä mutisi melkein vahingoniloisesti. Scorpius tuhahti ajatuksilleen noustessaan ovea avaamaan.
   Ovi avautui narahtaen. Keväinen sade piiskasi Malfoyden kartanon pihamaata. Ilma oli synkän harmaa ja niin oli mieskin, joka oven takaa oli astunut esiin vettä valuvana. Miehellä oli punaisena kiiluvat, ilkeät silmät.
   ”Kuka sinä olet?” Scorpius kysyi mieheltä välinpitämättömästi.
   ”Etsin isovanhempiasi”, kertoi mies paljastaen valkoisena hohkaavan hammasrivistön.
   ”Jaa, mutta kuka sinä olet?” Scorpius tahtoi edelleen tietää ja pyöräytti taikasauvaansa sormissaan.
   Yhtäkkiä hän tajusi joka puolelta pihan varjoista hitaasti tassuttelevan valtavia, keltasilmäisiä ja saastaisia susia. Punasilmäinen mies hymyili. ”Olen Thomas ja täällä on joku, joka haluaisi tavata isovanhempasi.”
   Scorpius heitti taakseen pikaisen suojeliusloitsun. Hopeahohtoinen susi pongahti suoraan yläkertaan vieviin portaisiin hänen taikasauvastaan. ”Miksi?”
   Thomas hymyili ilkeää hymyä. ”Siitä voimme keskustella sitten, kun isovanhempasi saapuvat paikalle.”
   Draco ja Astoria tulivat Scorpiuksen selän taakse. ”Mitä täällä tapahtuu?”
   ”Kuka sinä olet?” Draco tivasi Thomakselta.
   ”Olen Thomas ja etsin Lucifer ja Narcissa Malfoyta.”
   ”Draco…” Astoria tarrasi Dracon käsivarteen silmät täynnä pelkoa. Draco tuijotti kivettynein kasvoin susilaumaa heidän pihallaan.
   ”He eivät ole täällä”, Draco sihahti Thomakselle.
   Thomas hymyili leveästi. ”Se ei haittaa. Me voimme odottaa.”
   Ja susien keskeltä hyppelehti esiin siro nuori nainen, jolla oli suuret harmaat silmät ja hyvin teräväpiirteiset kasvot, poskipäät näyttivät hieman törröttävän laihoissa kasvoissa. Paksut, pörröiset kiharat hiukset olivat valtoimenaan. Naisen olemus hohkasi jonkinlaista eläimellistä viekkautta. Tämä pompahteli heidän kuistinsa portaat ylös melkein keimailevasti.
   Nainen katseli heitä hymyillen leveästi. ”Eivät nämä ole oikeita”, nainen tuumasi puhuen suoraan Thomakselle, joka pyöritti päätään vastaukseksi.
   ”Te etsitte vanhempiani”, Draco sanoi katsellen naista tiiviisti. Astoria näytti hyvin kalpealta ja pelokkaalta.
   ”Kyllä”, vahvisti viekas nainen. ”Minun nimeni on Isabella Volrange, mutta voitte kutsua minua Bellaksi. Thomas antoi minulle sen nimen ja minusta se on kaunis.”
   Isabella Volrange kuulosti Scorpiuksen mielestä Bellatrixin ja Voldemortin nimien yhdistelmältä ja jotkin hämyiset menneisyyden muistot pyyhkivät hänen mieltään. Draco ja Astoria nieleksivät.
   ”Sinä olet pimeyden lordin ja Bellatrixin tytär”, Astoria kähähti.
   Isabella näytti olevan mielissään. ”Tunsitko sinä vanhempani?”
   ”En”, Astoria mutisi vältellen Isabellan vilpittömän suurta katsetta.
   Isabella näytti pettyneeltä ja pompsahteli heitä päin. ”Minä menen sisälle odottamaan Luciferia ja Narcissaa. Täällä on kylmä.”
   Draco, Astoria ja Scorpius kavahtivat kauemmaksi iloisesti hymyilevästä Isabellasta ja nainen pomsahteli heidän eteiseensä ja suoraan olohuoneeseen lapsekkaan keveillä askeleilla. Thomas hymyili leveästi heilauttaessaan kättään susille ja astuessaan sisälle taloon Isabellan perässä.
   ”Mitä me teemme, Draco?” Astoria kysyi kalmankalpeana, kauhuissaan.
   Draco näytti synkältä. ”Vanhempieni on aika kohdata menneisyytensä.”
        Katolta kuului meteliä. Kymmenpäinen susilauma vaani heitä uhkaavasti katolta. Scorpius ei ollut koskaan ollut niin peloissaan.

*

”Sinä haluat taikaministeriksi?” Narcissa toisti Isabellan ilmoituksen tärisevällä äänellä.
   Isabella kohautti olkiaan. ”Se kuulostaa hassulta. Haluaisin mieluummin olla taikavaltiatar, se kuulostaa majesteettisemmalta. Thomaksesta se on loistava idea.”
   ”Kuinka sinä löysit meidät?” Luficer sihahti selkä jäykkänä vaihtaen vaimonsa kanssa kuumeisen katseen.
   Isabella hymyili leveästi. ”Kyllähän minä teidät tunnen ja löydän koska vain. Te jätitte minut susirakkaideni kanssa asumaan.”
   Syntyi vaivaantunut hiljaisuus ja Scorpius hätkähti, kun Isabella alkoi nauraa kimeällä, hurjan iloisella äänellä. ”Thomas etsi minua ja löysi minut. Ja nyt minä löysin teidät. Ja te autatte minua tulemaan maailman taikavaltiattareksi.”
   Lucifer ja Narcissa katsoivat toisiaan kauhuissaan. Draco näytti synkältä. Astoria näytti rukoilevan päänsä sisällä. Scorpiuksella oli levoton ja omituinen olo.
   Isabella hymyili leveästi ja aidon ilahtuneena. ”Minulla on loistavia suunnitelmia, niin on myös Thomaksella.”
   Thomas virnisti ilkeästi. ”Pimeyden lordin arvokkaan työn saattaminen loppuun on yksi niistä.”
   Vaivaantuneita, ahdistuneita katseita. Scorpiuksen päässä humisi.
   Isabella hymyili. ”Isi oli kuulemma mahtava. Ja nyt on minun vuoroni olla mahtava. Minäpä kerron, mitä toivoisin teidän tekevän seuraavien kuukausien aikana.”
   ”Entä jos emme suostu?” Draco kähähti.
   Isabella näytti loukkaantuneelta. ”Ettehän te niin tekisi? Ettehän?”
   Thomas kohotti kulmiaan melkein varoittavasti.
   ”Mitä meidän täytyy tehdä?” Narcissa puuskahti.
   Isabella hymyili.

*

Kling, kling, kling.
   "Lopeta", Scorpius kivahti. "Teet minut hulluksi."
   "Kuinka kurjaa." Punapää hymyili petollisen suloisesti ja paukutti lasia entistäkin lujempaa likaisia kaltereita vasten. Scorpiuksesta tuntui kuin tuo ääni olisi paukahdellut myös jossakin syvällä hänen sisällään.
   "Minä käskin sinua lopettamaan", Scorpius sihahti hampaidensa välistä. Punapää tuhahti ja katsoi häntä välinpitämättömän uhmakkaasti.
   Kling, kling, kling.
   "Ruhjoo!" Scorpius huudahti ja lasi punapään kädessä räjähti. Lasinsirpaleet viilsivät tytön kasvoja ja jokin tuntui vihlaisevan samanaikaisesti Scorpiuksen rintaa.
   Hän oli varmasti tulossa hulluksi.
   Kaksikymmentäviisi päivää oli kulunut näissä kellarityrmissä ja Scorpius oli jokseenkin varma, että Isabella ja Thomas eivät aikoneet päästää ketään heistä pois. Ainakaan elävinä.
   Blondi, ruipelo tyttö makasi likaisella patjalla silmät kiinni ja nyyhkytti. Kyyneleet ärsyttivät Scorpiusta, eikä hän täysin ymmärtänyt miksi. Kaikki tuntui vain jotenkin niin väärältä. Verinen paitasidos blondin käsivarressa oli karmiva ja haisi oksettavalta.
   Scorpius oli luopunut omasta patjastaan ja antanut sen blondille. Äitinsä salakuljettaman viltinkin hän oli antanut säälittäville tytöille. Punapää oli tietysti heti piikitellyt häntä ’oletko pehmenemässä’ tyttö oli näsäviisastellut. Scorpius oli tiuskaissut blondin hampaiden kalinan tekevän hänet hulluksi, mikä oli harvinaisen totta. Blondin katsominen teki pahaa.
   Punapää konttasi blondin luokse, meni makaamaan tytön taakse ja kietoi kätensä tämän ympärille. Blondi nyyhkäisi heikosti.
   "Al", tyttö kuiskasi.
   Punapää kohotti päätään ja katsoi Scorpiusta. "Toivottavasti olet nyt onnellinen", tyttö tiuskaisi. "Teidän hieno puhdistuksenne tekee arvokasta tehtäväänsä kerta kaikkiaan loistavasti."
   Scorpiusta ärsytti. Tyttö ei tiennyt mistään mitään.
   "Ei tämä liity puhdistukseen millään tavalla." Tämä oli vain Isabellan ja Thomaksen mielipuolista kuolemanleikkiä.
   "No mihin sitten?" Rose kivahti ja puristi Amelieta sylissään. "Sinä annat hänen kuolla vain, koska typerät puhdistuspomosi käskivät."
   Scorpiusta ahdisti ja ärsytti. "En minä tätä halunnut."
   "Etpä näytä kovasti taistelevan vastaankaan", punapää ärähti.
   Mitä Scorpius olisi voinut muka tehdä? Hän tuijotti punapään ruskeisiin, suuriin silmiin latautuneesti. Tyttö ei tiennyt mistään mitään, ärsyttävä, kaunis ja näsäviisas piikittelijä. "Ei minua kiinnosta teidän kohtalonne."
   "Ai niin, sinuahan kiinnostaa vain jästien tappaminen ja maailman valloitus -"
   "Minähän selitin sinulle, miksi se on tärkeää", Scorpius puuskahti. Punapää ei tajunnut heidän planeettansa olevan vaarassa jästien sokean tuhoamisen takia. Äiti oli höpöttänyt jästien tyhmyydestä vuosia."Sinä vain et tajunnut sitä."
   "Miljardien viattomien ihmisten teloitus ylittää ymmärrykseni, pakko myöntää."
   "Viattomien!" Scorpius huudahti tuohtuen, vaikkei hän pystynytkään näkemään itseään tai ketään perheestään oikeasti teloittamassa, tappamassa jästejä. Ihmisiähän hekin olivat, sokeita ja hölmöjä ja typeriä… Jästit olivat pilaamassa kaiken... "Jästeissä ei ole mitään viatonta! He ovat itsekkäitä, typeriä, välinpitämättömiä, ahneita - "
   "Eli kaikkea mitä sinä ja muu puhdistusporukkanne ette ole?" Rose tuhahti. "Ajatteletko saavasi kunniapaikan kammottavan ihmissusihyypiösi riveissä, kun annat meidän kuolla tänne?"
   Punapää oli sitten typerä, eikä tiennyt mistään mitään. Aivan kuin Scorpius olisi halunnut olla tyrmissä yhtään sen enempää kuin nämä ärsyttävät rohkelikkotytöt halusivat.
   "Tässä ei ole mitään järkeä!" Rose huusi. "Te ette hyödy meidän kuolemastamme millään tavalla! Ihmissusihyypiösi ei selkeästikään ole keksinyt meille tai sinullekaan mitään käyttöä ja on jättänyt sinut tänne vain katselemaan, kuinka me kuolemme!"
   "Sinun tulinen, kaiken tietävä sielusi nyt ei kuole kirouksellakaan", Scorpius tuhahti.
   "Luuletko minun ikuisesti elävän räkämössölläsi, jota kehtaat kutsua ruoaksi? Katso Amelieta! Hän kuolee!"
   Scorpius tuijotti soihtua. Hän ei halunnut katsoa blondin ruipeloa ja sairasta olemusta, se sai hänet voimaan pahoin.
   "KATSO HÄNTÄ!" punapää kiljaisi. Ääni satutti Scorpiuksen tärykalvoja. Hän käänsi päänsä vastentahtoisesti tyttöjen suuntaan. Blondi näytti kurjalta, kuolemaa tekevältä. Scorpiusta kuvotti ja ällötti, hän halusi lähteä kauas pois tai haihtua ilmaan. Hän ei halunnut olla enää olemassa, ei kun elämä oli tällaista. Hän ei halunnut katsoa surkeita ja likaisia tyttöjä sellin takana enää hetkeäkään kauempaa.
   "Huomenna on täysikuu", hän mutisi puoliksi tajuamatta puhuvansa ääneen. "Ensimmäinen muodonmuutos ihmissudeksi on helvetin kivuliasta..."
   Blondi uikutti hiljaa.
   "Päästä meidät pois täältä", punapää kuiskasi ja tämän ääni värähti. Scorpius katsoi noihin ruskeisiin, ymmärtäväisiin silmiin ja tunsi rintansa täyttyvän kutsumattomasta lämmöstä, joka täytti kuumalla voimallaan hänen vartalonsa jokaisen sopukan. Tältäkö rakkaus tuntui?
   Se oli helvetin pelottavaa. Scorpiuksesta tuntui kuin hän olisi nähnyt punapään sieluun, jonnekin hyvin syvälle kauas silmien taakse ja yhtäkkiä hän oli täysin varma siitä, että sielut olivat ihan niin totta kuin äiti oli aina uskonut.
   Kaikki ne tunteet olivat liikaa. Liian paljon, ne vuosivat hänen ylitseen. Scorpiusesta tuntui kuin hän olisi tajunnut selkeämmin kuin koskaan ennen kuka hän oli ja mitä hänen oli tehtävä.
  Punapää tuijotti häntä. Scorpius ei kyennyt käsittelemään tunteitaan, hänen suustaan karkasi puuskahdus ja hän nousi ylös kostealta, likaiselta lattialta. Hänen oli päästävä pois. Heti.
   Sanaakaan sanomatta hän vilkaisi punapään ruskeita silmiä vielä kerran päässään hölmö ajatus, että uskaltaisi uhmata Isabellaa ja Thomasta jos vain muistaisi noissa silmissä leiskuvan palon. Käveleminen pois punapään luota tuntui vaikeammalta kuin hän olisi voinut koskaan kuvitella.

*

Aallot pamahtelivat kallioihin. Ilmassa haisi kosteus ja ankeuttajat. Täysikuu valaisi Azkabanin kivisen linnan, joka puolella oli hämyisiä ja tummia varjoja.
Scorpius livahti kivenmurikoiden ympäröimään pieneen koloon, joista lähti pyöreät portaat tyrmäkellariin. Scorpius tiesi vanhempiensa ja isovanhempiensa olevan turvassa ja hän oli päättänyt vapauttaa punapään ja blondin, vaikka Thomas ja Isabella siitä suuttuisivatkin. Scorpiusta ei jaksanut kiinnostaa.
Hän suunnisti hämyisen kellarin halki kohti tyttöjen selliä. Hän kuuli blondin uikutuksen ja punapään hätääntyneen äänen. Blondin muodonmuutos käynnistyisi hetkellä millä hyvänsä.
    Tullessaan sellin luokse Scorpius tajusi sen käynnistyneen jo. Blondi kouristeli tuskissaan puoliksi patjalla ja puoliksi lattialla. Punapää oli kauhuissaan lattialla.
   ”Alohomora”, Scorpius sihahti ja avasi sellin oven. Hän katsoi ruskeisiin silmiin ja ojensi kätensä.
   Punapää tarttui tärisevällä kädellään hänen ojennettuun käteensä ja Scorpius tunsi jonkin sisällään loksahtavan paikalleen. Hän kietoi kätensä punapään ympärille sulkiessaan blondin häkin oven. Tyttö saisi viettää yönsä ihmissutena häkissä ja huomenna hän voisi tulla vapauttamaan tytön ja viedä tämän jonnekin hoidettavaksi.
   ”Amelie?” punapää kuiskasi kauhuissaan, kun Scorpius lähti taluttamaan tyttöä pois kellarista.
   ”Hänen on oltava täällä tämä yö”, Scorpius murahti.
   ”Sinä tulit takaisin”, punapää kuiskasi ääni värähtäen. Scorpius kääntyi katsomaan tyttöä silmiin.
   ”Niin tulin.”
   ”Miksi?”
   ”Ei aavistustakaan.”
   Kai.
   He saapuivat portaiden luokse. Kun he kiipesivät ylös, Scorpius näki ruipelon Potterin pojan kallioilla taikasauva ojossa.
"Al!" punapää kiljaisi kuulostaen siltä kuin olisi nähnyt pelastavan ritarinsa. Scorpiusta ärsytti. Hän ei ollut koskaan pitänyt tuosta kirjaviisaasta ja sarkastisesta Potterin pojasta, joka oli nolannut hänet kerta toisensa jälkeen Tylypahkassa. Nyt hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan ilahtunut kenenkään näkemisestä vähempää. Punapää sen sijaan oli ilosta soikeana, ärsyttävää.
Hongankolistaja syöksähti heitä päin vihainen ilme kasvoillaan. Scorpius nosti salamannopeasti taikasauvansa Rosen kurkulle. Jos Isabella tai Thomas saisivat tietää hänen päästäneen tytön vapaaksi noin vain, hän joutuisi perheineen vaikeuksiin. "Ei askeltakaan lähemmäs, Potter."
"Missä Amelie on?" hongankolistaja tahtoi tietää.
Scorpius tunsi hymyn leviävän kasvoilleen. Potterin ruipelolle olisi mukava opetus löytää tyttöystävänsä ihmissutena. Ehkä kävisi hyvä tuuri ja blondi puraisisi hongankolistajaa, se ainakin pyyhkisi tuon imelän hymyn punapään kasvoilta. "Tuolla alhaalla hän on, mene ihmeessä hakemaan”, hän sanoi hongankolistajalle.
 "EI, AL - "
 Scorpius nosti kätensä ja peitti punapään suun. "Mene, mene", hän yllytti hongankolistajaa virnistellen. "Pitäisi ehkä varoittaa sinua, hän ei ole ihan loistokunnossa - "
Hongankolistaja karvaisi raivosta, silmälasit lurpsahtivat nenällä kun tämä syöksähti heidän ohitseen tunneleihin karjuen: "AMELIE! AMELIE!"   
   Scorpiusta nauratti punapään hyytävä ja vihainen halveksunta. Samassa tyttö iski kyynärpäänsä hänen vatsaansa ja nappasi oman taikasauvansa hänen taskustaan. Scorpius tunsi ilman purskahtavan ulos suustaan.
   Yhtäkkiä joka puolella oli ankeuttajia, ne saartoivat heidät joka puolelta. He tarrasivat toisiinsa kauhuissaan, punapää tärisi pelosta, mutta kiljaisi yllättävän terävällä äänellä Scorpiuksen kanssa samanaikaisesti: ”ODOTUM SUOJELIUS!”
   Hopeanhohtoinen pupu syöksähti punapään sauvasta ankeuttajia päin samaan aikaan, kun Scorpiuksen solakka susi hyökkäsi vasten läheisimpiä ankeuttajia. Ankeuttajat kiljuivat ja lipuivat kauemmaksi – mutta Scorpius ei saanut silmiään irti yhdessä heitä puolustavista hopeanhohtoisista pupusta ja sudesta. Ne herättivät hänen sisällään jonkinlaisen tunnepitoisen muiston, hänestä tuntui kuin jokin olisi jälleen loksahtanut paikalleen hänen sisällään. Hän kohtasi ruskeiden silmien katseen hopeanhohtoisten eläinten loisteessa ja tunsi jonkun sisällään antautuvan.
   Kookas leijona hyökkäsi toiselta puolelta ankeuttajia päin ja Scorpius näki jämäkän vaaleatukkaisen miehen seisomassa siron, lyhyttukkaisen ja aavesilmäisen tytön vieressä tyrmien suuaukoilla. Hän ei kuitenkaan ehtinyt reagoida ihmisiin mitenkään, kun joku iskeytyi hänen takaraivoonsa ja kaikki pimeni.

*

”Olen pettynyt sinuun”, Isabella ilmoitti. Scorpiuksen päätä särki.
   ”Miksi?” hän sai kuin saikin sanottua. Hän yritti avata silmiään, mutta Isabellan kasvot harmaata taivasta vasten olivat sumeat.
   ”Vangit karkasivat”, Isabella huokaisi pettyneenä. ”Olisi ollut mukava kiusata Harry Potterin sukulaisia vielä hetken aikaa.”
   ”Miksi?” Scorpius sylkäisi. Hänestä kuukaudessa ei ollut tapahtunut mitään, mitä olisi voinut kutsua mukavaksi.
   Isabella äännähti tavalla, joka saattoi ilmaista epätietoisuutta. ”En tiedä. Minusta tuntuu, että isäni olisi pitänyt siitä.”
   ”Vaikea sanoa”, Scorpius murahti.
   Isabella hymisi. ”Sinä olet mukava, Scorpius, Malfoyden poika. En tiedä, miksi Thomas ei pidä sinusta.”
   ”Tunne on molemminpuolinen”, Scorpius kähähti ja nousi istumaan. Hän katseli ympärilleen Azkabanin harmailla kallioilla. ”Karkasivat kaikki vai?”
   ”Kyllä vain”, Isabella sanoi ja mutristi huuliaan. Tyttö näytti melkein lapselta istuessaan mustassa mekossaan kalliolla, suuret harmaat silmät ammollaan.
   ”Uskotko sinä sieluihin?” Scorpius kysyi tytöltä hetken mielijohteesta.
   Isabella näytti imartuvan kysymyksestä ja käänteli päätään puolelta toiselle. ”En tiedä, mutta kuulostaa kivalta. Kerro minulle lisää. Tykkään sinusta, Scorpius.”
   Scorpius tunsi hymyn kohoavan kasvoilleen. ”Minäkin tykkään sinusta, Isabella.” Hän tajusi sen olevan totta. Nainen – tyttö – mikä olikaan – otti kaiken vastaan avoimella mielenkiinnolla, melkein lapsekkaalla tavalla. Siinä oli jotakin suloista.
   Minustapa on tullut pehmo, Scorpius ajatteli päätään pyörittäen ja hieman irvistäen. Timanttista hopeanhohtoista valoa loistavat pupu ja susi välähtivät hänen mielissään ja hän mietti ruskeita, ymmärtäväisiä ja kauniita silmiä, jotka tuntuivat lämmittävän hänen ennen niin tyhjältä tuntuvaa rintaansa.
   Hän kohtasi harmaat, vilpittömät silmät ja kertoi tulevalle taikavaltiattarelle kaiken mitä oli ikinä oppinut sieluista ja siitä, kuinka universumilla oli jokaista varten tehtävä, siitä, kuinka kaikella mitä tapahtui, oli tarkoituksensa. Isabella kuunteli hymyillen.

*

Rose räpytteli silmiään. Scorpius katseli häntä tuttu vino hymy kasvoillaan karehtien. Harmaat silmät katselivat hänen silmiään syvää ymmärrystä täynnä.
   Scorpius ei ollut vain kertonut elämästään kaikkea. Tämä oli avautunut hänelle, antautunut hänelle kaikin mahdollisin tavoin. Nyt Rosesta tuntui kuin hän olisi ensimmäistä kertaa ymmärtänyt, mitä suomalaisjästit olivat hänelle monen kuukausien ajan höpöttäneet. Kaikki loksahti paikoilleen, kun hän katsoi Scorpiuksen silmiin. Hän tajusi katsovansa syvälle tämän sieluun.
   ”Minä rakastan sinua”, Rose huokaisi ja nosti kätensä Scorpiuksen kasvoille.
   Scorpius hymyili. ”Minäkin rakastan sinua.”
   Ja he suutelivat lumisten puiden vavistessa hentoisesti tuulessa.





Kommentteja? ;)

*näistä hengellisistä sielujutuista haluaisin sanoa sen verran, että niistä on tullut parin vuoden aikana suuri energianlähde minulle, voisi melkein sanoa että kaikki mitä ikinä olin kahdenkymmenen elinvuoteni aikana oppinut sai täysin uuden merkityksen ja tuntui siltä kuin olisin oppinut kaiken uudestaan ja löytänyt voiman ja rauhan ja tarkoituksen... ja olen keksinyt tavan kanavoida kaikkien tekstien, dokumenttien ja artikkeleiden aikaansaaman plörinän päästäni tähän tarinaan, se jotenkin lohduttaa minua. Ymmärrän, että se saattaa turhauttaa/ärsyttää lukijoita, jos eivät ole tällaisista jutuista ennen kuulleet...
kaikki saavat uskoa tietysti juuri siihen omaan totuutensa enkä halua tuputtaa kenellekään mitään! :) kuitenkin jos jotakuta kiinnostaa tällaiset asiat, haluaisin antaa esimerkkejä dokumenteista, jotka kertoo sitä samaa mitä minä olen yrittänyt kertoa: http://www.youtube.com/watch?v=alcav1Ox9bg ja tässä vielä linkkiesimerkki dokumenttiin, jossa monet ihmiset, jotka ovat kuolleet hetkellisesti esim sydän pysähtynyt kertovat kokemuksiaan: http://www.youtube.com/watch?v=XQBRGEKw7O4
jos kiinnostaa katsokaa ihmeessä, lupaan ettette pety! :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
Kirjoitti: Medianoche - 19.06.2014 14:58:29

Tämähän oli hyvä luku! Nousi ehdottomasti yhdeksi suosikeistani, jotka tässä ficissä ovat olleet. Scorpius ja Rose ovat oikeastaan aina olleet yksi lempiparitukseni (olkoon kyseessä siis mikä ficci tahansa). Tämä luku tosiaan siis oli kaikin puolin mieleeni. Valoitti mukavasti asioita, jotka olivat hämärän peitossa. =) Pari kirjoitusvirhettä sinne tai tänne, ne eivät niinkään häirinneet, mutta Lucius Malfoyn nimi olikin muuttunut yllättäen Lucifer Malfoyksi.

Oli mukavaa kuitenkin päästä jatkamaan tämän tarinan lukemista!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
Kirjoitti: SpringRose - 19.06.2014 20:10:59

Jee jee jatkoa... *tanssii* Mmmm.. Oot oieassa, tää sai mut lämpenemään Roselle ja Scorpiukselle :) Toi Rosen korvajuttu sai mut repeämään ihan totaalisesti, samoin sit se lautasjutska ;D  Scorpiuksen muistot oli ihania<3 No okei mä en tykkää Isabellasta.. (isabella ja thomas tuo mulle jotenkin mieleen twilightin.. :)) Kiitos taas mahtavasta luvusta <3 Ja jatkoa odottelen innoissani :)
SR

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
Kirjoitti: LaraLura - 23.06.2014 16:37:30

Hellou. :)

Kiva jatko pitkäst aikaa! :)

Lainaus

Luciferia ja Narcissaa. Täällä on kylmä.”

Dracon isähän on Lucius :D

Ihana tuo loppu! Rakastuin tähän tarinaan vielä enemmän! :)

Jatkoa odotellen

♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 46. osa 19.6.
Kirjoitti: jacoblove - 24.06.2014 11:28:34

LaraLura, hupsis, ajatuskämmi, totta kai siis Lucius Malfoy :) Kiitos paljon kommentistasi ;)

SpringRose, mukavaa että tarina jaksaa naurattaa ;) kiitos paljon kommentista!

Medianoche, vautsi kiitos paljon :) ja kyllä vain, siis Lucius Malfoy.


Heissan :) Ihanaa kun on lomaa ja saa aloittaa jokaisen aamun juomalla kahvia ja kirjoittamalla tätä arinaa eteenpäin! :) En melkein jaksa odottaa että pääsen kirjoittamaan loppuhäppeninkejä :) Kommentit inspiroivat paljon vinks vinks ;D


47. Parisuhdekärhämää
6.3.2024

”Hei, kultaseni”, kuului tuttu, huvittunut ja kiusoitteleva ääni ja vaniljantuoksuinen lehahdus hukutti Jamesin alleen ennen kuin Ava loikkasi hänen kaulaansa takaapäin.
   ”Hei, muruseni”, James tervehti irvistäen. ”Miksi me olemme niin imeliä?”
   ”Koska olemme rakastuneita?” Ava ehdotti ja tuli istumaan hänen syliinsä. James työnsi maastoutumismuodostelmatehtävät käsistään sohvalle viereensä. Aurorian oleskeluhuoneen takkatuli lepatti kotoisasti heidän edessään.
   James nosti katseensa tyttöystävänsä kasvoihin, joille takkatuli piirteli valojuovia.
   ”Sinä olet kaunis.”
   ”Aww, sinäkin olet kaunis, rakkaani”, Ava mumisi kiusoittelevasti ja kehysti kasvoillaan hänen kätensä.
   James huokaisi. ”En minä voi olla kaunis. Minähän olen mies.”
   ”Tai ainakin jotakin sinne päin.”
   James siristi silmiään. ”Mitenköhän tuokin nyt sitten pitäisi tulkita?”
   ”Oman mielen mukaan”, Ava ilmoitti virnistäen ja suikkasi kevyen suukon hänen huulilleen. ”Oletko ihan yksin täällä? Missä kaikki ovat?”
   ”Shawn lähti nolaamaan itsensä Lilyn edessä ja kurjat aurorikokelasryökäleet lähtivät Kolmeen Luudanvarteen viettämään rattoisaa keskiviikko-iltaa. Missä sinä olet oikein luuhannut?”
   Avan posket näyttivät punehtuvan hieman. ”Ulkona.”
   ”Ulkona? Tuossa pakkasessa?”
   ”Ei siellä ole edes kylmä.”
   ”Kulmakarvasi olivat valkoiset, kun palasimme Tylyahosta aikaisemmin tänään”, James muistutti ja katseli tyttöystävänsä vaivaantunutta olemusta varuillaan. ”Missä sinä niin kuin tarkalleen ottaen olit?”
   Ava hymyili hänelle. ”Olenko minä tilivelvollinen sinulle?”
   James mietti asiaa hetken aikaa. ”Hmm... joo?”
   Ava tuhahti ja nipisti häntä nenästä. ”Ei kai meidän tarvitse toisillemme ihan kaikkea kertoa? Suhteestahan katoaa jännitys kokonaan. Ja se voisi olla hyvinkin tylsää ottaen huomioon sen, että olemme lakanneet harrastamasta seksiä.”
   James pyöräytti silmiään. ”Emme kai me taas ala keskustelemaan tästä? Minä en halua pojalleni hymykuoppaa poskeen!”
   Ava älähti turhautuneena. ”Kuten olen sanonut jo miljoona kertaa, vauvalle ei käy mitään vaikka me nauttisimmekin toistemme lihojen iloista!”
   James värähti. ”Saat tuon kuulostamaan siltä kuin olisimme menossa teurastamaan eläimiä joulupöytään. Etkä sinä voi tietää siitä hymykuopasta.”
   Ava pyöräytti silmiään. ”Sinun kanssasi on mahdotonta keskustella vakavasti.”
   ”Eikä ole. Minäpä näytän. Missä sinä oikein hiippailit, kun olit ulkona?”
   Ava äännähti kiukkuisesti ja nousi Jamesin sylistä. ”Tylypahkan tiluksilla.”
   ”Mitä sinä siellä teit?”
   ”Kävelin.”
   ”Olitko yksin?”
   ”En.”
   ”Kenen kanssa sinä olit?”
   Ava oli hiljaa. James nousi seisomaan ja katsoi tyttöystävänsä kasvoja varoittava humina päässään hyristen. Ava näytti siltä kuin olisi halunnut nielaista kielensä, mutta tytön kasvoilla oli myös jotakin uhmakasta.
   ”Kenen kanssa sinä olit?” James toisti kysymyksensä, vaikka uskoikin tietävänsä jo vastauksen. Hän ei vain halunnut uskoa olevansa oikeassa.
   ”Olin Aquan kanssa, okei?” Ava puuskahti rikkoen latautuneen hiljaisuuden. Jamesista tuntui kuin joku hänen päänsä sisällä olisi naksahtanut.
   ”Sinä olit Aqualinen kanssa?” James toisti raivoissaan ja tuijotti Avaa epäuskoisesti. ”Mikä mahti maailmassa kautta Merlinin haisevien sukkien olisi saanut sinut menettämään harkintakykysi niin syvästi?”
   ”Hän halusi jutella!” Ava huudahti. ”Hänellä on vaikeaa!”
   ”Vai jutella, joopa joo!” James huudahti. ”Niin kuin hän halusi vain jutella minunkin kanssani uuden vuoden tanssiaisissa! Oli ihan liian lähellä, ettei se torahampainen hirviö listinyt minua!”
   Ava pyöräytti silmiään. ”Ei hän koskaan tekisi niin.”
   ”Haloo! Sinä olit paikalla! Totta kai hän tekisi juuri niin!”
   ”James, sinä olet lapsellinen”, Ava ilmoitti tuohtuneena. ”Aqua on ollut elämässäni niin kauan kuin muistan. Totta kai minä haluan nähdä häntä välillä!”
   ”Ei käy!” James ärjäisi. ”Hän iskee vielä sauvansa perunahirviöön, sano minun sanoneen!”
   Ava pyöritti päätään aivan kuin olisi ollut liian väsynyt keskustelemaan pikkulapsen kanssa. ”Sinä olet mahdoton. Ei Aqualine ole mikään hirviö, vaikka sinä mielelläsi niin kuvitteletkin.”
   ”Juuri se hän on. Pahimman luokan lesbiaanihirviö”, James mutisi raivoissaan. ”Sinä et enää tapaa häntä.”
   Ava siristi silmiään. ”Aqualinellakin oli ikävä tapa määräillä minua. Opin kyllä läksyni edellisestä suhteestani, enkä aio antaa kenenkään pompotella minua enää. Minä teen mitä haluan.”
   ”Älä sinä vertaa minua edes sivulauseessa siihen hurttaan! Ja jos sinä teet mitä haluat, niin sitten teen minäkin!”
   Ava kohotti kulmaansa. ”Etkös sinä vähän niin kuin aina tee niin kuitenkin?”
   ”Ehkä!” James huudahti uhkaavalla äänellä. ”Tästä eteenpäin aion tehdä ainakin ja vieläpä tavalla, joka ärsyttää sinua aivan yhtä paljon kuin se rasittava, ankeutta sylkevä hurtta ärsyttää minua! Ja ihan turha tulla ruikuttamaan minulta lihallisia iloja tämän jälkeen!”
   Ava tuhahti. ”No eipä sinusta ole ollut täydentämään suhdettamme moniin viikkoihin muutenkaan, joten en taida menettää mitään!”
   James siristi silmiään. ”Ja sitä täydennystä saat muuten odottaa!”
   Ava näytti raivostuneelta. ”Saan minä sitä kyllä muualtakin!”
   Tyttö käännähti kinuskinvärisen hiusten lehahduksessa ympäri ja yritti karata Jamesin luota makuusalikäytävään. James nappasi tytön käsivarresta kiinni ja pyöräytti tämän ympäri. Ava yritti rimpuilla, joten James painoi tämän käsivarret tiukasti vartalon sivuille. ”Vai muualta?”
   ”Päästä irti, senkin aivoton apina!”
   ”Miksi sinä sanoisit minulle jotakin tuollaista?”
   ”Koska sinä olet apina?”
   ”Miksi sinä sanoisit saavasi muualta?”
   ”Ehkä se on totta?”
   He katsoivat toisiaan tiukasti silmiin. James tunsi kiukun jyskyttävän suonissaan. Ava oli täysin epäreilu, kiero ja liero kaikessa kauneudessaan. Jamesista tuntui kuin tyttö olisi särkenyt palasen hänen sydämestään. Tunne ei todellakaan ollut mukava.
   ”Selvä sitten. Sinä olet ihan paviaani. Mene ihan rauhassa”, James puuskahti inhottavia tuntemuksia vatsassaan tuntien, haluten yhtäkkiä niin kauas Avasta kuin vain suinkin mahdollista ja vapautti tämän otteestaan.
   Ava hymähti vihaisesti. ”Niin menenkin.”
   ”No mene!” James huudahti. ”Eikä sinun tarvitse odottaa näkeväsi minua vähään aikaan!”
   ”Ehkä en haluakaan nähdä tuollaista kontrollifriikkimäistä emäpaviaania!”
   ”Hyvä!”
   ”Hyvä!” Ava käännähti ympäri ja marssi kiukkuisin askelin pois huoneesta. James tuijotti tytön perään tajuamatta, mitä oli juuri tapahtunut.
   ”Naiset”, hän mutisi kiukkuisesti ja lähti omaan huoneeseensa päin melkein yhtä kiukkuisesti astellen kuin Ava oli vain hetki sitten astellut. Kiukku ja turhautuminen saivat hänen vartalonsa tärisemään. Hän seisoi hetken aikaa Avan huoneen ovella punniten mielessään erilaisia solvauksia, joita voisi tyttöystävälleen vielä laukoa. Hän tönäisi oven auki ja kurkisti sisälle, mutta tajusi suureksi ärsytyksekseen, ettei Avaa näkynyt enää missään.
   ”Tämä oli sitten ensimmäinen ja viimeinen tyttöystävä”, James mutisi itselleen raivostuneena. ”En enää koskaan pistä sauvaani tällaiseen liemeen, sen minä vannon luihujen kelmi-esi-isieni nimeen.”

*
Lily näki tutunnäköisen pisteen taivaalla lähestyvän hitaasti heidän makuusalinsa ikkunaa. Isokokoinen hahmo luudanvarren päällä pokkuroi ilmassa sennäköisesti että tipahtaisi maahaan sekunnilla millä hyvänsä.
   Lilyllä ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa puhua Shawnille ja hän oli luullut tehneensä asian hyvin selväksi. Ilmeisestikin Shawn oli niin ylitsepääsemättömän typerä pönttö, ettei kyennyt sisäistämään omaa äidinkieltään.
   Lily loikkasi ylös sängyltään ja pyyhälsi makuusalin lävitse ovelle. Juuri, kun hän oli nykäisemässä ovea auki, se avattiin toiselta puolelta reippaalla vedolla ja Lily oli törmätä pieneen ja laihaan hahmoon, joka oven oli avannut.
   ”Varo vähän”, Roxanne tokaisi yllättyneenä. Lily nosti katseensa ja tajusi tuijottavansa entisen parhaan ystävänsä silmiin.
   ”Varo itse”, Lily kivahti kiukkuisesti takaisin.
   Roxanne puhalsi ilmaa ulos suustaan. ”Ollaanpas sitä taas maailmaa rakastavalla tuulella.”
   ”Vaikea sitä on mitään tuntea kun joutuu törmäilemään kaiken maailman törppöihin alvariinsa”, Lily tuhahti ja tunkeutui Roxannen ohitse.
   Roxanne hymähti. ”Onneksi sinä olet niin ihana ja täydellinen.”
   ”Niinpä. Äläkä kerro tuolle apinalle nähneesi minut”, Lily vielä puuskahti ennen kuin loikkasi portaisiin. Hän ehti nähdä Roxannen pyöräyttävän silmiään ja ärsyyntyi entisestään.
   Lilyä ei kiinnostanut jäädä rohkelikkotorniin, joten hän suunnisti suoraan muotokuva-aukosta ulos. Hän ei oikeastaan tiennyt mihin päin olisi halunnut mennä, joten lähti vain kävelemään antaen jalkojensa päättää määränpään.
   Shawnin loukkaantuneet kasvot kirvelsivät äkkiä Lilyn mieltä ja hän irvisti. Oli kuitenkin pojan oma vika, ettei Lily tahtonut puhua tälle. Lilystä Shawn oli käyttäytynyt kaikin muin tavoin kuin uskollisen poikaystävän pitäisi käyttäytyä. Lily ei aikonut noin vain antaa pojalle anteeksi sitä, että tämä oli nolannut hänet täysin Kolmessa Luudanvarressa istumalla koko illan muiden tyttöjen kanssa ja jättänyt hänet yksinään typerästi seisomaan kuin haiskun autiolle niitylle. Lily oli nähnyt Shawnin arvostavan katseen tämän tapittaessa Dominiqueta ja tämän vallattoman naurun Roxannen kertoessa superhauskoja tarinoitaan. Shawn oli mieluummin ollut heidän kanssaan kuin Lilyn, eikä hän voinut noin vain unohtaa sitä ja antaa anteeksi. Hän halusi tuntea pystyvänsä luottamaan poikaystäväänsä, oli tilanne mikä tahansa ja hänen mielestään Shawn ei ollut pärjännyt kovinkaan edukseen luottamustestissä.
   Äkkiä Lilyä alkoi kaduttaa, että hän oli lähtenyt Shawnia karkuun. Nyt Shawn saisi vastaansa vain Roxannen ja päätyisi aivan varmasti viettämään aikaa tämän kanssa, kaksikko kun tuli Lilyn harmiksi niin kovin hyvin juttuun. Oli epäreilua, että hänen poikaystävänsä ja entisen parhaan ystävänsä välit olivat niin hyvät, kun Lilystä tuntui että hänen suhteensa molempiin rakoili ja pahasti. Roxanne nyt ainakin oli menetetty tapaus: tytöstä huokuva jatkuva vihamielisyys oli Lilystä epäreilua ja ärsyttävää. Roxanne itse oli pilannut salailullaan ja valehtelullaan kaiken heidän välillään ja nakkeli nyt niskojaan aivan kuin Lily olisi ollut se, joka oli aloittanut riitelyn ja pilannut heidän välinsä. Lily ei ollut tehnyt mitään väärää. Nyt hän vain joutuisi odottamaan niin kauan, että myös Roxanne ymmärtäisi sen. Lily odotti sitä päivää, kun Roxanne tulisi anomaan hänen anteeksiantoaan ja rukoilisi, että he olisivat jälleen parhaita ystäviä.
Siihen asti Lily voisi aivan hyvin olla yksinäänkin. Ei hän tarvinnut ketään, ei Shawnia, eikä myöskään Roxannea.
   Lily tajusi astelleensa tähtitornin rappusten juurelle. Hän tunsi kummallista vetoa kiivetä rappuset aina ylös korkeimmalle huipulle saakka. Kierreportaat olivat pitkät ja matkalla korkeammalle Lily näki välähdyksiä tiluksia valaisevasta tähtitaivaasta.
   Kun hän pääsi kierreportaiden päähän, tähtien valaisemaan torniin, hän tajusi ettei ollut yksin. Ikkunalla istuskeli pitkä poika, jolla oli tummat pitkät hiukset ponihännällä ja vaalea iho. Vihreäkauluksinen, luihuiskuosinen viitta lepäsi pojan harteilla ja Lily näki tähtitaivaan kimaltelevan tämän sinisissä silmissä.
   Poika käänsi äkkiä päätään tajutessaan jonkun tuijottavan ja Lily tajusi pojan olevan Lucas Rome, luihuinen, joka oli aina pyörinyt Scorpius Malfoyn kanssa. Pojalla oli myös isoveli Nicholas ja Lily tiesi tämän olleen ensimmäisten joukossa kannattamassa Voldemortin suunnitelmien loppuun viemistä. Siksipä hän irvistikin inhoavasti nähdessään pojan.
   ”Ai, sinä.”
   Lucas näytti huvittuvan hänen äänensävystään. ”Odotitko kenties jotakuta muuta?”
   ”En oikeastaan, mutta kuka tahansa muu olisi ollut miellyttävämpi yllätys”, Lily totesi pisteliäästi.
   ”Mikä minussa sitten on vikana?” Lucas tahtoi tietää.
   Lily istahti toiselle ikkunalaudalle ja katsoi Lucasta nenänvarttaan pitkin. ”Sinä olet luihuinen, kuulut kuolisjoukkoihin ja kutrisi ovat hyvin feminiiniset.”
   Lucas hymähti. ”Sinä taas olet hemmoteltu ja nenäkäs ja narsismia hipova käsityksesi itsestäsi saa minut melkein säälimään sinua.”
   ”Aivan kuin minä sinun sääliäsi olisin vailla”, Lily tuhahti inhoavasti.
   ”Näytät itse asiassa siltä kuin olisit juuri sitä vailla.”
   Lily siristi silmiään. ”Sinä et tiedä elämästäni mitään.”
   Lucas hymyili pisteliäästi. ”Naamasi kertoo jo aika paljon.”
   ”Ai jaa? Ja mitäköhän minun naamani kertoo sinulle?”
   ”Se kertoo minulle, että olet tottunut aina saamaan kaiken tahtomasi. Olet itsepäinen ja sisukas, mutta ne luonteenpiirteet yhdessä tekevät sinusta ylimielisen ja sokean.”
   ”Sinä olet naurettava pieni kuolistennuoleskelija”, Lily tuhahti raivostuneena tämän puoliksi tuntemattoman luihuispojan arvostelusta.
   Lucas hymyili. ”Et myöskään voi sietää arvostelua, koska olet jossakin vaiheessa elämääsi päättänyt olevasi täydellinen ja kaikki joka voisi poiketa tästä ainutlaatuisesta leimasta saa sinun egosi järkyttymään.”
   Lily puri hampaitaan yhteen ja hiveli peukalollaan hihassaan lepäävää taikasauvaa. ”Minusta tuntuu siltä, että lepakonräkäkirous sopisi rumaan naamaasi mainiosti.”
   Lucas nauroi yllättävän vapautuneella äänellä. ”Taisi osua ja upota.”
   ”Et sinä mihinkään osunut”, Lily mutisi happamasti, muttei ollut aivan varma pitikö hänen väitteensä paikkaansa.
   Lucas kohautti olkiaan. ”Ihan sama se minulle oikeastaan on.”
   Lily näytti pojalle kieltään, mutta tämä katseli Tylypahkan kuun valaisemia, lumesta kimaltelevia tiluksia niin, ettei huomannut. Lily tunsi olonsa kummallisen hölmöksi ja rykäisi yrittäen saada ääneensä nasevuutta.
   ”Oletko nyt pettynyt, kun taikamaailmassa on jälleen rauha ja säälittävät kuolisjoukkosi hävisivät lopullisesti?” hän kysyi luihuispojalta enimmäkseen täyttääkseen pisteliään hiljaisuuden. Oikeastaan hän toivoi, että poika lähtisi ja jättäisi hänet yksin, mutta luihuispojan ääni oli jollakin tavalla kiehtova ja Lily tunsi kummallista halua kuulla se uudelleen.
   Lucas naurahti kuulostamatta kovinkaan huvittuneelta. ”Itse asiassa en ikinä ollut kuoliksien puolella.”
   ”Narraat. Isoveljesi ja paras kamusi Scorpius pitivät serkkuani ja ystävääni vankina.”
   ”Tekeekö se minusta kuolonsyöjän?”
   ”Joo?”
   ”Minun isäni pakotti sekä Scorpiuksen että Nicholaksen hämäriin hommiinsa. Tosin Nicholasta hänen ei tarvinnut paljon pakottaa, veljeni on ihan yhtä törppö kuin hänkin.”
   Lily tuijotti tummatukkaista poikaa. ”Kuka teidän isänne on?”
   Lucas hymyili ilottomasti. ”Tunnet varmaan Isabella Volrangen oikean käden, Thomaksen.”
   ”Se punasilmäinen susifriikki, joka halusi teloittaa kaikki jästit?” Lily arvasi inhoten.
   Lucas käänsi katseensa takaisin tähtitaivasta kohti. Poika näytti yhtäkkiä hyvin surulliselta. ”Sama mies.”
   ”Et taida liiemmin pitää hänestä”, Lily veikkasi varovaisesti ymmärtämättä itsekään, miten oli päätynyt keskustelemaan tämän luihuispojan kanssa, jonka kanssa ei koskaan ollut vaihtanut sanaakaan.
   ”Hänestä on vaikea pitää”, Lucas totesi rauhallisesti.
   ”Olen pahoillani”, Lily mutisi.
   Lucas käänsi päätään hänen suuntaansa näyttäen yllättyneeltä. ”Miksi?”
   Lily kohautti olkiaan ja hymyili ujosti tuntien jälleen olonsa hurjan hölmöksi. ”En tiedä. Se tuntui ’olen pahoillani’ – hetkeltä.”
   Lucas tyrskähti. ”Kuinka yllättävää. Ylimielinen huispausrinsessa Lily Potter herkistelee.”
   Lily kohensi asentoaan yhtäkkiä hyvin vaivaantuneena. ”Ei minussa ole mitään herkkää.”
   ”Ei vai?” Lucas kysäisi, mutta se kuulosti melkein siltä kuin poika olisi kysynyt kysymyksen itseltään.
   ”Ei.”
   ”Hmm”, Lucas mutisi ja katseli häntä aivan kuin olisi juuri saanut jonkinlaisen haasteen vastaan. Lily pyöräytti silmiään.
   ”Ja voit poistaa tuon nälkäisen flirttailukatseen naamaltasi”, hän ilmoitti terävästi. ”Minulla on poikaystävä.”
   ”Näet ihan omiasi”, Lucas ilmoitti huvittuneen kuuloisena. ”Ja olen nähnyt sen vaatekaappia muistuttavan poikaystäväsi. Melkoinen köntti.”
   ”Niin”, Lily myönsi, ”mutta minä olen tällä hetkellä vihainen hänelle.”
   ”Miksi?”
   ”Koska minä pistin hänet valitsemaan minun ja entisen parhaan ystäväni välillä. Ja hän valitsi parhaan ystäväni.”
   ”Kuulostaapa sisäsiittoiselta”, Lucas totesi.
   Lily pyöräytti silmiään. ”En olettanutkaan sinun ymmärtävän.”
   ”Miksi sinun entinen paras ystäväsi on entinen?”
   ”Koska hän valehteli ja salaili minulta asioita.”
   ”Millaisia asioita?”
   ”Onko sinulla useinkin tapana urkkia tuntemattomien ihmisten yksityisiä asioita?”
   ”Ei, mutta mitä muutakaan tekemistä meillä olisi näin kauniina tähtitaivaisena iltana kuin keskustella draamantäytteisestä elämästäsi?  Tämä on minusta melkein hauskaa. Kiehtovaa jopa.”
   Lilyn vatsaa kouraisi yllättäen ja hän katsoi Lucaksen vaaleisiin, sinisiin silmiin yllättyneenä. Lucas katseli tutkivasti takaisin. Lilystä tuntui kuin hänen kielensä olisi mennyt lukkoon.
   ”Roxanne. Hän salaili kaulailukaverinsa minulta, valehteli minulle viikkotolkulla ja sitten paljastui, että hän olikin kaiken aikaa rietastellut veljensä tyttöystävän murhaajan kanssa – ”
   ”Veljensä tyttöystävän murhaajan?” Lucas keskeytti. Lily nyökkäili tomerasti.
   ”Niin! Voitko käsittää? Se on ihan uskomatonta. Rox on aina ollut vastuuton ja holtiton, mutta tämä oli minusta viimeinen pisara – ”
   ”Mutta sitä en täysin käsitä, miksi sinä olet vihainen hänelle?” Lucas pisti väliin.
   Lily pyöräytti silmiään. ”Etkö sinä kuullut, mitä minä juuri kerroin? Hän rietastelee murhaajan kanssa!”
   ”Ja se suututtaa sinua?”
   ”No, niin!”
   Lucas kohotti kulmaansa. ”No, mitä mieltä Roxanne itse on asiasta?”
   ”No hän luulee olevansa rakastunut siihen hyypiöön, joka kuuluisi Azkabanin kaltereiden taakse – ”
   ”Ja sinä et voi sietää hänen pitävän jostakusta, ketä sinä et hyväksy?”
   ”Niin! Ei- kun – hei, odotas, ei – ” Lilystä tuntui että hän meni sanoissaan sekaisin. Hän siristi silmiään Lucakselle. ”En tajua miksi edes puhun sinulle tästä.” Hän tajusi kuitenkin avautumisen ja purkautumisen tuntuvan yllättävän hyvältä. Miten hän oli päätynytkin avautumaan tälle luihuispojalle? Hassua.
   Lucas kohautti olkiaan. ”Ei se minua haittaa. Ei minulla ole parempaakaan tekemistä.”
   He katsoivat toisiaan silmiin. Lilyn korvia tuntui kuumottavan. Samalla hänet valtasi hassun levollinen ja rauhallinen olo ja hänestä tuntui kumman normaalilta istuskella tämän puoliksi tuntemattoman luihuispojan kanssa linnan korkeimmalla huipulla. Lucaksen silmissä oli jotakin, joka rauhoitti häntä.

*

Roxanne nauroi Shawnille tämän tipahtaessa luudanvarrelta heti ikkunasta sisälle päästyään. Nuori aurorikokelas tömähti lattialle pitkine raajoineen ja leveine hartioineen ja oli kertakaikkisen huvittavan ja epäsopivan näköinen keskellä heidän vaaleanpunaisin värein sisustettua makuusaliaan. Jamesin luuta kierähti pois näkyvistä Lilyn sängyn alle.
   Roxanne hymyili leveästi Shawnille. ”Mahtavaa.”
   ”Ole hiljaa siinä”, Shawn mutisi varoittavasti ja katseli toiveikkaana ympärilleen makuusalissa. ”Eikö Lily ole täällä?”
   ”Ei näytä olevan.”
   ”Oletko nähnyt häntä?”
   Roxanne oli jo möläyttämässä nähneensä tytön kirmaavan tätä komistusta sekopäisen villihevoskotkan tavoin karkuun, mutta hänen kielensä ei suostunut lausumaan sanoja. Kai hänen kroppansa oli vieläkin uskollinen hänen parhaalle ystävälleen ja teki mahdottomaksi laverrella tämän asioita eteenpäin, vaikka Roxannen puolesta Lily olisi voinut hyvin muuttaa Arubaan.
   Harmi ettei Lilyn vikkelä ja pisteliäs suu ollut aivan yhtä lojaali Roxannelle kuin Roxannen suu oli Lilylle.
   ”Minä näen tätä nykyä niin paljon asioita, henkiä ja olentoja ja ihmisiä, etten ole enää varma mitä näen ja näenkö oikeasti vai olenko vain vähän tullut hulluksi”, Roxanne papatti vastausta odottavalle Shawnille. Shawn huokaisi noustessaan lattialta.
   ”Hän välttelee minua.”
   ”Miksi?” Roxanne ihmetteli. ”Jos joku tuonnäköinen etsisi minua, niin ei tarvitsisi kyllä kauaa etsiä, kun minä olisin valmiina palvelukseen säälittävä kuolalammikko suustani valuen.”
   Shawn pärskähti. ”Lily on harvinaisen itsepäinen nainen.”
   Roxanne naksautti kieltään. ”Niinkö?”
   ”Joo. Jos niin kuin oikein käsitin hänen tulta syöksevät rivivälinsä kirjeistämme, minä en enää ole hänen mielestään täydellistä poikaystävämateriaalia, koska istuin sinun, Dominiquen, Gabriellan ja Jamesin kanssa Kolmessa Luudanvarressa mieluummin kuin hänen kanssaan.”
   Roxannea ärsytti ja hän sulki silmänsä. Ilman vetäminen ensin nenästä sisään ja puhaltaminen sitten suusta ulos tuntui kumma kyllä auttavan ja rauhoittavan häntä. ”Lils on aasi.”
   Shawn kohautti olkiaan. ”Minusta tuntuu, ettei hän pidä minun hengailevan sinun kanssasi, koska hän itse haluaisi olla kanssasi.”
   ”Sitä hän saa haluta ihan rauhassa”, Roxanne puuskahti.
   Shawn näytti ahdistuneelta. ”Ettekö te kaksi voisi vain sopia riitaanne?”
   Roxanne huokaisi. ”Kuten sanoin, Lils on aasi.”
   ”Kyllä sinä ennen pidit hänestä siitä huolimatta.”
   ”Se oli silloin, kun luotin häneen!” Roxanne tiuskaisi tulisemmin kuin oli tarkoittanut ja järkyttyi oman äänensä volyymista, se oli kohonnut monta oktaavia normaalia korkeammaksi. Shawn näytti lievästi tyrmistyneeltä ja nosti kätensä ilmaan kuin antautumisen merkiksi.
   ”Hyvä on, hyvä on, en puutu teidän estrogeenisiin draamoihinne”, Shawn mutisi ja katseli ympärilleen makuusalissa. ”Missä kelmien kartta on? Haluan etsiä Lilyn.”
   Roxanne kohautti olkiaan ja nousi ylös sängyltään. Hän meni suoraan häpeilemättä Lilyn yöpöydän luokse ja etsi karttaa sieltä, mutta se oli vain täynnä sälää ja rojua. Roxannen käsi osui johonkin terävään, joka viilsi häntä ja hän nosti kätensä laatikosta irvistäen. Jonkinlainen paperi oli viiltänyt hänen etusormeaan. Roxanne pisti kätensä uudestaan laatikkoon ja veti syyllisen esiin.
   Viiltohaavan tehnyt paperi osoittautui valokuvaksi ja Roxanne tuijotti siinä olevia hahmoja. Kuvassa Lily ja Roxanne istuivat vähän nuorempina Pottereiden kylpyhuoneessa vaatteet ja kasvot täynnä jonkinlaista oranssia mössöä, jonka Roxanne muisti olevan kurpitsaa. Hän ja Lily olivat tuhonneet Ginnyn kurpitsamaan, he olivat saaneet hepulikohtauksen ja jahdanneet toisiaan pitkin pihaa ja yrittäneet tunkea toistensa vaatteiden sisään kurpitsaa ja lopputuloksena he olivat molemmat olleet yltä päältä kurpitsan peitossa. Roxanne vannoi kuolleen äitinsä nimeen nähneensä Ginnyn tukan alta nousevan savua, kun tämä oli nähnyt mitä he olivat saaneet hänen puutarhassaan aikaiseksi. Roxanne pärskähti muistaessaan Lilyn naurun, kun tämä oli osoittanut hänen kiharapaljouttaan ja sanonut, että Roxannen tummiin hiuksiin sopi hyvin tuo tuollainen oksennussävähdys. Roxanne oli vastannut kommenttiin kaivamalla paitansa sisältä kourallisen oranssia mössöä ja pyyhkimällä sen kaiken Lilyn kasvoihin. Naurusta ei ollut meinannut tulla loppua.
   Oli hassua, kuinka katkeran suloiselta tuo muisto nyt tuntui. Roxanne tajusi pidättelevänsä hengitystään ja haukkoi happea. Jokin painoi ikävästi hänen rintaansa. Äidin hymyilevät kasvot ilmestyivät tyhjästä Roxannen eteen.
   ”Kaikki on hyvin, Rox”, äiti mumisi rauhoittavalla äänellä. ”Kaikki järjestyy.”
   Roxanne pudisti päätään.
   ”Onko kaikki hyvin, Rox?” Shawn huikkasi hänen takaansa.
   ”Joo”, Roxanne mumisi. Yksinäinen kyynel vierähti poskelle hänen silmäkulmastaan.
   ”Hän ei ole sinulle hyväksi, Rox.”
   Roxanne kohotti kulmaansa. ”Aina tuo sama laulu äiti, älä jaksa. Vai tarkoitatko nyt Shawnia?”
   Äiti pyöritti päätään ja katsoi häntä tummilla silmillään vakavasti. Roxanne huokaisi. Hän oli käynyt samankaltaisen keskustelun äitinsä hengen kanssa useasti ja Roxannea harmitti, ettei äiti hyväksynyt Jacobia.
   Äiti iski hänelle silmäänsä ja haihtui taas osaksi ilmaa. Roxanne pyöräytti silmiään ja oli kuulevinaan kikatusta jostakin.
   ”Puhutko sinä haamujen kanssa?” Shawn kysyi kuulostaen lievästi ahdistuneelta. Roxanne kääntyi katsomaan poikaa virnistäen.
   ”Äidillä oli asiaa.”
   ”Hienoa”, Shawn mutisi matalalla äänellä vilkuillen ympärilleen hieman säikyn näköisenä. Roxanne hymähti ja kaivoi kelmien kartan Lilyn yöpöydänlaatikosta. Hän vei sen Shawnin odottaviin käsiin.
   ”Lils ei varmaan arvosta kauheasti sitä, että annan tämän sinulle”, Roxanne veikkasi irvistäen.
   ”Miksi ei arvostaisi? Minä olen hänen poikaystävänsä, kai minulla on oikeus käyttää kaikkia mahdollisia välineitä hänen löytämisekseen.”
   ”Niin kai sitten. Eikä Lils kyllä arvosta minua kovinkaan paljon muutenkaan, joten ehkei sillä ole väliä.” Roxanne kohautti olkiaan.
   Shawn nosti harmaanvihreiden silmien katseensa Roxannen silmiin. ”Hän arvostaa sinua enemmän kuin itse tajuaakaan. Sinä olet hänelle hyvin tärkeä.”
   ”Joo”, Roxanne puuskahti epäusko äänestään paistaen. ”Olen hänelle niin tärkeä, että hän tuhosi elämäni.”
   Shawn huokaisi. ”En usko sen olleen hänen tarkoituksensa.”
   ”Niin siinä kuitenkin kävi. Lilyn mielestä sinä reputit poikaystävätestin, minä olen sitä mieltä että hän on surkein paras ystävä ikinä ja ansaitsisi epäluottamusmitalin.”
   ”Ymmärrän kyllä”, Shawn mumisi. ”Olisi niin paljon mukavampaa, jos te vain saisitte välinne setvittyä.”
   Roxanne taputti Shawnia päälaelle. ”Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”
   Kutsumatta hän näki silmiensä edessä kotitalonsa ja näyssään lennähti suoraan olohuoneeseen. James istui sohvalla ja huoneessa oli hyvin pimeää. Ainoastaan takkatulen loimu valaisi Jamesin kasvoja, jotka näyttivät Roxannen silmissä surullisilta ja vanhentuneilta. Jamesin tummat silmät tuijottivat tuleen, mutta Jamesin ajatukset olivat syvällä jossakin muualla. James näytti siltä kuin olisi halunnut halata kuolemaa. Jostakin kuului hätääntynyttä, kauheaa ja puistattavaa vauvan itkua ja siro, tummatukkainen tyttö pyyhälsi huoneeseen. Tyttö ojensi kätensä kävellessään Jamesin ohitse ja läpsäisi tätä suoraan kasvoihin. Roxanne tunnisti järkyttyneenä tytön omaksi itsekseen. James tuskin liikahti. Läpsäyksen ääni kaikui pimeässä, vauvanhuutoa täynnä olevassa huoneessa.
   Samassa Roxanne tajusi seisovansa jälleen makuusalissaan. Shawn katsoi häntä kulmat koholla.
   ”Missä sinä oikein olet?”
   Roxannen päässä humisi. ”Taisin vierailla tulevaisuudessa. Tai sitten olen vain nokkaunien tarpeessa.”
   ”Mitä sinä näit?”
   ”Jamesin mököttämässä. Itseni nuijimassa Jamesia. Ja siellä taisi olla vauva.”
   Shawn tuijotti häntä. ”Niin kuin Jamesin ja Avan vauva?”
   ”Niin kai”, Roxanne mumisi. Hän ei saanut karistettua tunnetta, että jokin oli ollut pahasti ja peruuttamattomasti vialla näyssä. Hän värähti.
   ”Olet sinäkin melkoinen tapaus”, Shawn mutisi matalalla äänellä. ”Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
   Roxannne ei saanut näkynsä aiheuttamia epämiellyttäviä tuntemuksia karistettua, eikä hän jaksanut keskittyä Shawnin tutkimaan karttaan.
   ”Jaaha”, Shawn mutisi kuulostaen yhtäkkiä kireältä. ”Hänellä näyttää olevan jo seuraa.”
   Roxanne kohotti kulmaansa ja kumartui kartan ylle. Lily Potterin piste näkyi tähtitornissa Lucas Rome nimisen täplän kanssa. Roxanne vilkaisi Shawnia. Pojan kasvot olivat jännittyneet.
   ”Ehkä he ovat vain törmänneet sattumalta”, Roxanne ehdotti. Hänellä käväisi kuitenkin mielessä, että oli hassua Lilyltä juosta omaa poikaystäväänsä karkuun ja mennä norkoilemaan luihuin luihuispojan kanssa tähtitorniin taivasta katselemaan.
   Shawn näytti käyvän mielessään erilaisia vaihtoehtoja. Roxanne irvisti.
   ”Mitä sinä haluat tehdä?”
   ”Haluan lentää suoraan päin heitä”, Shawn mutisi kuulostaen kiukkuiselta. ”Tai sitten haluan mennä vetämään pääni täyteen tuliviskiä.”
   Roxanne nyökkäili. ”Vaikea valinta.”
   ”Kuka helvetti on Lucas Rome?”
   ”Luihu luihuinen. Hän on Nicholas Romen pikkuveli ja Scorpiuksen kamu.”
   ”Miksi Lily on hänen kanssaan tähtitornissa?”
   Roxanne hymyili ilottomasti. ”Ehkä heillä on lukupiiri siellä.”
   Shawn tyrskähti. ”Just. Onko sinulla mitään tekemistä?”
   ”Joo, olen hyvin kiireinen maatessani sängyllä pähkäilemässä missä poikaystäväni luuhaa jälleen kerran, hänellä kun on mitä epäkivoin tapa olla kertomatta minulle mitään.”
   ”Hienoa. Lähdetäänkö ryyppäämään?”
   Roxanne kohautti olkapäitään. ”Miksi ei.”
   Shawn nyökkäsi, heitti kelmien kartan käsistään kuin se olisi polttanut häntä ja kumartui noukkimaan Jamesin luudan Lilyn sängyn alta. ”Hyppää kyytiin.”
   Roxanne totteli ja asettui luudalle Shawnin taakse. ”Oletko varma, ettei minun kannattaisi ajaa? Sinä olet surkea luutien kanssa.”
   ”Minä olen mahtava luutien kanssa.”
   Roxanne tyrskähti. ”Okei sitten, Etanahurmuri.”
   He lensivät makuusalin ikkunasta viileään yöhön. Kuu valaisi lumiset tilukset salaperäisesti. Roxanne aisti Shawnista huokuvan kiukun ja oli täysin varma, että poika kääntyisi tähtitornille päin hetkellä millä hyvänsä.
   Ei mennyt montaakaan sekuntia, kun luudan suu kääntyi vahvasti oikealle ja he liisivät tornien ylitse. Roxanne hymähti. ”Sinähän käyttäydyt kuin mustasukkainen poikaystävä.”
   ”Haluan tietää mitä tapahtuu”, Shawn mutisi.
   ”Ymmärrän”, Roxanne sanoi vakavoituen. ”Jos haluat, voin tehdä meistä näkymättömiä.”
   Shawn yritti vilkaista häntä olkansa ylitse. ”Miten muka?”
   Roxanne virnisti ovelasti, vaikkei poika sitä voinutkaan nähdä. ”Jacob ja Jasper ovat opettaneet minua käyttämään maagisia voimiani. Ne toimivat joskus hieman kyseenalaisesti, mutta toimivat kuitenkin.”
   Shawn hymähti. ”Minun on ehkä helpompi murhata se Romen luihuinen katseellani, jos hän näkee minut.”
   ”Hyvä pointti. Mennään sitten.” Roxanne kohensi ryhtiään ja päätteli pääsevänsä todistamaan räiskyvää ihmissuhdedraamaa. Mukavaa.
   Tähtitorni häämötti korkeuksissa ja Lilyn leiskuva tukka näkyi selkeästi pimeän yön keskellä. Lily istui ikkunalaudalla ja pitkähiuksinen, kalpeakasvoinen Lucas istui toisella ikkunalaudalla. Kaksikko näytti juttelevan. Roxanne olisi voinut vaikka vannoa kuulevansa jostakin syvältä Shawnin sisältä murinaa.
   He lensivät aivan keskustelevan parivaljakon eteen. Lilyn silmät laajenivat hämmästyksestä tytön nähdessä heidät. Roxanne yritti näyttää mahdollisimman vakavalta, mutta jostakin mielipuolisesta syystä häntä nauratti hurjasti aivan kuin joku osa hänessä olisi nauttinut tilanteesta suuresti.
   ”Hyvää iltaa”, Shawn sanoi ystävällisesti.
   Lucas Rome näytti huvittuneelta. Lilyn silmät siristyivät ensijärkytyksen karistua pois.
   ”Mitä te kaksi oikein touhuatte?”
   ”Hassua, sitä samaa minä olin kysymässä sinulta”, Shawn vastasi piikikkäästi. Lily mulkoili poikaystäväänsä.
   ”Minä en halua puhua sinun kanssasi.”
   ”Jaahas. Mepä jätämme teidät sitten rauhaan”, Shawn vastasi ivallisesti, niin kylmällä äänellä että Roxannen kaikki karvat nousivat pystyyn. ”Hauskaa illanjatkoa molemmille.”
   Ja Shawn käänsi luudan kohti Tylyahoa päin. Roxanne vilkaisi olkansa ylitse Lilyä ja näki tämän nieleksivän. Tytön kasvoilla oli kiukun naamio, mutta Roxanne näki sen lävitse. Lily näytti ahdistuneelta, eksyneeltä ja yksinäiseltä.
   Provosoi häntä, pieni tyytyväinen ääni hänen päänsä sisällä mumisi. Roxanne totteli ääntä hetken mielijohteesta ja hymyili Lilylle kylmän tyytyväisesti. Lily näytti entistäkin kiukkuisemmalta. Hyvä. Ihan oikein.
   Shawn vaikutti yllättävän levolliselta, vaikka Roxanne aistikin pinnan alla kytevän kiukun. He laskeutuivat Kolmen Luudanvarren eteen epävakaasti ja rojahtivat luudalta alas. Rajaat sotkeutuivat toisiinsa ja Roxanne paini Shawnin kilometrin pituisten jalkojen kanssa hetken aikaa ennen kuin löysi omat raajansa. Shawn auttoi hänet ylös lumesta ja Roxanne puisteli valkoista, kylmää untuvaa vaatteistaan.
   ”Sehän meni hyvin”, hän päräytti. Shawn hymähti.
   ”Onkohan niillä kahdella jotakin meneillään?”
   ”En usko”, Roxanne totesi. ”Lils haluaa vain näyttää sinulle, kuinka kovapäinen ja pitkävihainen osaa ollakaan.”
   Shawn huokaisi raskaasti. ”Hän on ihan mahdoton.”
   ”Mahdoton, ärsyttävä, näsäviisas, epälojaali, itsepäinen, kiukkuinen pieni otus”, Roxanne puuskahti yhteen pötköön. Shawn nauroi.
   ”Se taisi tulla suoraan sydämestä.”
   ”Syvältä sydämestä”, Roxanne vahvisti. Hän näki tutun kuontalon Kolmen Luudanvarren huurteisen ikkunan lävitse. ”Lohikäärmerakastajakin näyttää tulleen keskiviikkohumalalle.”
   Shawn vilkaisi ikkunan suuntaan. ”Hyvä.”
   He astuivat sisälle lämpimään pubiin. James tuijotti synkkänä höyryävää tuoppiaan ja näytti melkein säälittävältä istuessaan yksin pöydässä.
   Shawn otti kaksi tuliviskiä, Roxanne tyytyi terästettyyn kermakaljaan. He menivät Jamesin luokse. Poika kohotti nappisilmäisen katseensa heihin.
   ”Miksi näytät niin surkealta?” Roxanne halusi tietää ensitervehdykseksi.
   ”Ava tapailee hurttaa selkäni takana”, James puuskahti. ”Ja haluaisi vielä harrastaa seksiä sen päälle. Ärsyttävä nainen.”
   ”Onko Ava suuntautunut siis tyttöjen ja poikien lisäksi kotieläimiin?” Roxanne kysyi ihmeissään.
   James vilkaisi häntä kyllästyneesti. ”Juu sitähän minä tarkoitinkin.”
   ”Miksi sinä et halua harrastaa seksiä tyttöystäväsi kanssa?”
   ”Koska hän on mielenvikainen?” Shawn ehdotti siemaisten tuliviskiään.
   ”Koska en halua perunahirviölle hymykuoppaa poskeen!” James älähti turhautuneen kuuloisena. Roxanne ja Shawn tyrskähtivät juomiinsa.
   ”No, sitten sinun on parempi pitää pintasi”, Shawn sanoi Jamesille vakavalla naamalla.
   ”Sinä olet apina”, Roxanne kertoi Jamesille. Poika vain nyökkäsi haroen tummaa tukkaansa kuin tahtoen nykiä sen irti.
   ”Pakko kai se on uskoa, kun niin monet ovat niin väittäneet. Mitä te kaksi olette vehdanneet?”
   Shawn ja Roxanne vilkaisivat toisiaan. ”Kävimme kiusaamassa Lilyä.”
   ”Hyvä, hyvä”, James totesi.
   Roxanne kohensi ryhtiään. ”Otetaanko ärsyttäville tyttö- ja poikaystäville?”
   James ja Shawn nostivat tuoppinsa ilmaan ja Roxanne nosti oman lasinsa korkealle. ”Jättäkäämme heidät omaan arvoonsa. Me olemme mahtavia ilman heitäkin.”
   ”Asiaa, asiaa”, James mumisi. Shawn hymähti.
   He kilistivät lasejaan yhteen yhteisymmärryksen merkiksi.
   Kolmen tunnin kuluttua Jamesin silmät olivat hyvin punaiset ja hyvin pienet. Poika näytti huvittavalta yrittäessään osua tuopillaan huuliinsa. ”Tai siis, rakkilesbiaanin tapaamisen pitäisi olla lailla kiellettyä, eikö vain?”
   ”Etenkin niin kuuman rakkilesbiaanin tapaamisen kuin Aqua”, Roxanne totesi vain pienesti hikaten. Maailma oli ihanan pyörivä.
   Shawn, joka oli näyttänyt vakavoituvan jokaisen selättämänsä tuopillisen jälkeen, hörähti. "Onko Aqualine sinun mielestäsi kuuma?”
   ”Kuinka saatat?” James tahtoi tietää ja katsoi häntä loukkaantuneena ja epäuskoisena.
   ”No, hottis! Ei kuitenkaan niin kuuma kuin Ava.”
   Jamesin otsa kolahti pöytään pojan valahtaessa veltoksi. ”Niin kuuma. En kestä. Haluan syödä hänet.”
   ”Mene syömään”, Roxanne ehdotti.
   ”En voi. Olen niin vihainen.”
   ”Te Potterit olette sitten tuskastuttavia”, Shawn ilmoitti takellellen. ”Sinä rakastat häntä ja haluat olla hänen kanssaan, joten minkä helvetin takia sinun on vihoiteltava hänelle? Elämän tuhlausta tuollainen luupäisyys!”
   ”Puhutko sinä Jamielle vai Lilsille?” Roxanne virnisti.
   ”Kummalle hyvänsä.”
   ”Olet oikeassa”, James tuumasi nyökkäillen hitaasti. ”Minähän käyttäydyn yhtä typerästi kuin tyhmä Lils.”
   ”Lils on ihan tyhmä”, Roxanne yhtyi hieman sammaltaen mielipiteeseen.
   ”Aivan!” James huudahti. ”Melkein yhtä tyhmä kuin Al, muttei ihan.”
   ”Jacobkin on tyhmä”, Roxanne ilmoitti. ”Hän puuhaa jotakin epäilyttävää, sanokaa minun sanoneen.”
   Shawn ja James vilkaisivat toisiaan. Roxanne pyöräytti silmiään. ”Ei mitään murhiin liittyvää epäilyttävää!”
   ”Mistä tiedät?” James kysyi ja katsoi Roxannea silmiin pistävästi.
   Jokin kiisi pitkin Roxannen selkärankaa. ”Tiedän vain.”
   ”Sinä et tiedä mitään”, James totesi tuijotettuaan hetken aikaa syvälle hänen silmiinsä.
   ”Tiedän ainakin enemmän kuin sinä, herra Hymykuoppatökkijä.”
   James värähti. ”Tuo oli ilkeää. Miksi kaikki ovat minulle aina ilkeitä?”
   ”Koska sinä olet apina”, Roxanne veikkasi olkiaan kohauttaen.
   ”Tai sitten sinä vain kerjäät sitä”, Shawn ehdotti.
   ”En kerjää, en varmasti!”
   Roxanne työntyi aivan Jamesin kasvojen eteen ja tökkäsi nenällään tämän nenää. ”Lohikäärmerakastaja?”
   James räpytteli silmiään. ”Mitä?”
   Hetken välähdyksessä Roxanne näki Jamesin turkoosin valon ympäröimänä. James huusi tuskasta ja raivosta ja piteli kasvojaan kuin haluten repiä naamansa irti. Kammottava punainen veri tahrasi tämän kasvot.
   Roxanne hätkähti irti Jamesin nenästä. Maailma pyöri aivan liian nopeasti hänen silmissään. ”Jamie, minua pelottaa.”
   James näytti tajunneen jotakin kummallista tapahtuneen. ”Mikä on hätänä?”
   ”Minusta tuntuu, että sinulla on kohta hätä”, Roxanne kuiskasi kauhuissaan.
   James huokaisi humalaisesti. ”Tuskinpa vain. Lohikäärmerakasta selviytyy mistä tahansa.”
   Roxannen sydän jyskytti hänen rinnassaan ja hän kuuli sen paukkeen korvissaan. Hänen verensä humisi. Yhtäkkiä hän toivoi, ettei hänellä olisi ollut minkäänlaisia maagisia voimia. Ei ollut enää ollenkaan hauskaa tietää ja nähdä asioita, joista muilla ihmisillä ei ollut aavistustakaan.
   
   
   
   
Kommentteja? ;)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
Kirjoitti: SpringRose - 24.06.2014 17:07:10

Jatkoa!!  *tanssii taas* Mä oli nin hirvittävän ilonen kun mä huomasin että jatkoa on tullit!
Tässä on mun ihanat reaktiot:
James ja Ava: Jesss.. Oi kun ne on söpöjä.. No voihan vitsit lopettakaa.. EII!!
Lily ja Lucas: WTF?? Voi ei sevalehtelee se VALEHTELEE!!
Rox ja Shawn: Lilyyy*heiluttaa kaulinta* Vii Rox.. Jee James.. Voi ei.. *facepalm+nauraa hulluna*
Eli siis mä niin rakastin tätä osaa <3<3 Varsinkin eka siis Toi James ja Ava:) Nää sanailee niin ihanasti että mä ihan suu ammollani ja ihmetellen kunnioitan sun kirkoitistaitoasi :D <3<3 Ja sain taas nauraa ja tyrskiä paljon :D
SR

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
Kirjoitti: Bling - 26.06.2014 23:17:12

Ihanaa, vihdoinkin jatkoa!

Mielenkiintoni herätti tämä Lucas, joten toivon, että tyypistä kuullaan vielä myöhemminkin. Taidan myöskin olla ainut, jonka mielestä Lily on ihan mahtava just tuollaisena?  :D  Myös Rose ja Scorpius on saanut mun mielenkiintoni, ne on niin söpöjä yhdessä  :)

Muuta en osaa sanoa, koska tiedät jo, että pidän tästä tekstistä aivan älyttömästi. Toivottavasti jatkoa vain tulisi pian!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
Kirjoitti: SpringRose - 01.07.2014 19:53:21

Ja miks mun reaktioni on tällainen aina kun näkyy että on tullut vastauksia :
 Silmät jättisuurina vedän henkeä ja hoen päässäni "jatkoa??"
Hmh sori tyhmä kommentti.
SR

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
Kirjoitti: jacoblove - 10.07.2014 12:47:39

Spring Rose, haha sinäpä olet suloinen ;D mukavaa että tykkäilet kiitos kommentista tässä jatkoa ;D

Bling, eiköhän Lucaksesta kuulla vielä ;D kiva että sinäkin tykkäilet, kiitos kommentista!


Heissan. Ihanaa kesää, ihanat ilmat! On tullut lököiltyä kyllä auringossa paljon ja kirjoittaminen jäänyt vähän vähille... hitaasti mutta varmasti kohti loppua! :) En keksinyt tälle luvulle jostain syystä nimeä, tässä kun ei sinänsä taaskaan tapahdu ihmeitä, kuhan lietsotaan hahmoja menemään eteenpäin ;D kommentit ovat inspiroivia vink vink!

48.
6.3.2024

Roxanne avasi silmänsä ja katui sitä välittömästi: kirkas talviaurinko poltti hänen verkkokalvojaan ikkunan lävitse. Hän hautautui lämpimien peittojen suomaan turvaan ja mutisi inhoavasti. Hän oli hyvin tietoinen päivän olevan torstai, joten krapulanhuurteisia oppitunteja oli riittämiin luvassa. Kertakaikkisen hienoa.
   Jostakin kuului matalaa naurua ja Roxanne räväytti jälleen silmänsä auki. Jacob virnisteli hänelle nojatuolilta sängyn vierestä. Pojalla oli kädessään höyryävä kahvikuppi ja Päivän Profeeta. Hämmennyksekseen Roxanne tajusi heidän olevan tarvehuoneessa, jossa he yleensäkin yönsä yhdessä viettivät. Hassua oli vain se, ettei Roxannella ollut hajuakaan, miten oli tarvehuoneeseen päätynyt Jacobin kanssa. Viimeinen asia, minkä hän muisti, oli pelottava näky tuskaa huutavasta, verikasvoisesta Jamesista. Ei, hetkinen, hän saattoi muistaa myös sitä seuranneen shottishokkikisan.
   ”Miksi tunnen oloni yksisarvisen alle jääneeksi haiskuksi? Miksi olen täällä?” Roxanne ihmetteli aamutervehdykseksi ja vilkaisi kateellisena Jacobin kahvikuppia. ”Entä mistä sinä olet nuo kähveltänyt?”
   ”Jasperilta”, Jacob kertoi virnistäen. ”Hän saattaa olla hieman tuohtunut palatessaan suihkusta. Haiskusta en osaa sanoa juuta enkä jaata. Ja me nukuimme täällä.”
   ”Kappas, sen verran olisin osannut ehkä itsekin päätellä jos olisin oikein kovasti pinnistellyt”, Roxanne huomautti ja ojensi sitten kätensä kutsuvasti Jacobille. ”Tule.”
   Jacob nousi, laski kahvikupin kädestään viereiselle pienelle pöydälle ja loikkasi sängylle. Poika työnsi Roxannen alas makaamaan ja vangitsi hänet vartalonsa alle ja käsiensä väliin. ”Eikö neiti Tirskuva Humala muista yöstä mitään?”
   Roxanne yritti pinnistellä. Hän muisti, kuinka liila litku oli kadonnut shottilaseista hänen suuhunsa, mutta hän päätteli, ettei Jacob sitä tarkoittanut. ”Muistan Shawnin ja Jamesin. Apinoimassa, niin kuin normaalistikin. Muistan eriväriset, limaiset shotit. Muistan humalan.”
   ”Muistatko, kuinka pääsit takaisin linnaan?”
   Roxanne kelasi muistiaan. Ei, hänellä ei ollut minkäänlaista muistikuvaa linnaan lentämisestä tai kävelemisestä. ”No, kuinka?”
   ”Ne kaksi humalaista veikkoa taluttivat sinut Hunajaherttuan käytävää pitkin takaisin – jos oikein osasin bongata ymmärrettävissä olevat sanasi, uskaltaisin väittää, että matami Rosmerta oli takavarikoinut sen Potterin pojan luudan. Te yrititte saada haarniskoja laulamaan kanssanne, kun satuin paikalle – olin etsimässä sinua nimittäin. Samoihin aikoihin myös Voro kirmasi käytävää eteenpäin valmiina tukahduttamaan teidät pahanhajuisilla henkäyksillään.”
   Roxanne räpytteli silmiään. ”Saimmeko haarniskat laulamaan?”
   Jacob nauroi. ”Sehän se olikin se tärkein pointti tässä tarinassa.”
   ”Se kuulostaa hauskalta.”
   ”Siltä se myös kuullosti. Se köriläs ja suunsoittaja eivät olisi halunneet laskea sinua matkaani.” Jacob näytti huvittuneelta. ”Pitivät minulle sammaltavan puheen siitä, kuinka teippaavat kallisarvoiset elimeni Tähtitornin tuuliviiriin, jos teen sinulle jotakin ikävää. Se vähemmän kaappimainen näytti siltä kuin olisi halunnut upottaa hampaansa kaulavaltimooni.”
   ”Miksi muka? Hehän pitävät sinusta”, Roxanne ihmetteli. Hänen silmiensä eteen muodostui hassu mielikuva kädet puuskassa nököttävästä valtavasta Shawnista ja apinamaisesta Jamiesta, joka paljasteli varoittavasti hampaitaan ja murisi.
   ”Pitävät vai?” Jacob hymähti epäuskoisesti. Pojan toinen käsi hiveli Roxannen jalkaa aina polvitaipeesta uumalle saakka ja se tuntui hänestä paljon kutkuttavammalta kuin humalanhuurteisen yön kadonneiden muistikuvien terästäminen.
   ”No, ainakaan he eivät yritä repiä päätäsi irti joka kerta, kun näkevät sinut, niin kuin veljeni.”
   ”Totta”, Jacob myönsi. ”Lopulta ne kaksi lähtivät matkoihinsa ja me kaksi luikimme pitkin varjoja karkuun sitä hinkuyskäistä vanhusta. Sinä olit niin riettaalla tuulella, etten meinannut saada sinua tänne asti.”
   Roxannen mieleen kohosi hämärä muistikuva pimeästä käytävästä ja hänestä ja Jacobista toisiinsa kietoutuneena hämärän käytävän suojaisissa varjoissa. Jacobin omistavat huulet ja hapuilevat kädet olivat meinanneet tehdä hänet hulluksi. Hän muisti yrittäneensä kiskoa turhia vaatekappaleita heidän tieltään pois. Hän virnisti.
   ”Ilmeisesti en saanut sinua vieteltyä.” Sen hän päätteli collegehousuistaan ja valkoisesta t-paidastaan, jotka olivat hänen päällään.
   Jacob näykkäisi häntä hellästi kaulasta. ”Ehkä olisit saanutkin, jos se vauhko vanhus ei olisi hengittänyt niskaamme. Kun pääsimme tänne, sinä tipahdit sängylle vatsallesi raajat levällään ja aloit kuorsata mahtavasti.”
   Roxanne irvisti. ”Seksikästä.”
   Jacobin vihreät silmät tuikkivat hänen yllään. Poika kumartui suutelemaan häntä pehmeästi. ”Oikein seksikästä. Ja myös aika huvittavaa.”
   ”Mukavaa, että olen viihdyttänyt sinua”, Roxanne tuumasi synkästi.
   Jacob pyöritti päätään huvittuneena kumartuessaan jälleen suutelemaan häntä. Roxanne tunsi olevansa ihanasti tämän jäntevän ja lämpimän vartalon vankina. Hän työnsi jalkansa Jacobin jalkojen väliin, työnsi tämän vartalollaan selälleen makaamaan sängylle ja kierähti tämän päälle. Jacob hymyili.
   ”Yritätkö sinä selättää minut?” poika kysäisi. Roxanne virnisti, kumartui kiusoittelevasti alemmaksi ja näykkäisi vähemmän hellästi Jacobia alahuulesta.
   ”Ehkä.”
   Jacobin omistavat kädet sivelivät etsivästi hänen vartaloaan, mutta pojan silmät pysyivät latautuneesti hänen silmissään. ”Ei kuulosta kovinkaan epämukavalta. Voithan sinä kokeilla.”
   Roxanne hymyili. Hän tunsi lumoavalla tavalla olevansa elossa ja hänen olonsa oli täydellisen huoleton, hänen vartalonsa tuntui pehmeältä ja notkealta Jacobin käsien hamuiltavana. Pojan jäntevä vartalo loukussa hänen allaan sai hänet tuntemaan olonsa voimakkaaksi, siltä että hän oli tilanteen valtiatar. He suutelivat toisiaan nälkäisesti samalla, kun repivät vaatekappaleet pois tieltään päästäkseen lähemmäksi toisiaan.
   Roxanne vangitsi Jacobin vartalonsa vangiksi ja Jacob maisteli hänen huokauksiaan kiusoittelevasti kielellään.
   Jonkin ajan kuluttua – Roxannesta aika tuntui muutamalta viikolta - hän valahti voimattomana Jacobin päälle ja tämä silitti hänen selkäänsä laiskasti. Roxanne hymyili Jacobin lämmintä ja ihanantuoksuista kaulaa vasten. He olivat hiljaa, kunnes heidän hengityksensä tasaantuivat verkalleen. Roxannen rinnan tienoilla tuntui hurmaavaa, lohduttavaa lämpöä, joka tuntui hehkuvan, valuvan hänestä Jacobiin. Samalla hän tunsi jonkin hehkuvan hohkaavan Jacobista häneen.
   ”Melkoinen selätys”, Jacob mumisi hänen hiuksiinsa. ”Olet sinä kyllä pakkaus.”
   Roxanne näykkäisi Jacobin leukaa kiusoittelevasti. ”Siksi sinä minusta tykkäätkin.”
   Jacobin kädet puristivat hänen takapuoltaan laiskasti. ”Niinkö luulet?”
   ”Niin tiedän.” Roxanne nosti päätään ja hymyili esteettömän leveästi. Jacob näytti melkein siltä kuin joku olisi lyönyt tätä. Tämä nosti kätensä hänen kasvoilleen ja katseli häntä vakavasti, tutkiva ja ihmettelevä katse silmissään.
   Roxanne virnisti. ”Tämä on melkein niin mukavaa, että voisin jättää tämän päivän oppitunnit väliin ja tehdä tätä koko päivän. Se olisi mukavaa myös sen takia, että typerä Butler pisti minut Fredin pariksi vampyyritehtävää väkertämään.”
   ”Veljesi kanssa?”
   ”Niin, veljeni. Tiedäthän, hän on sen naisen poikaystävä, kenet sinä tapoit.”
   ”Tapoinko minä jonkun poikaystävän?”
   Roxanne tyrkkäsi Jacobia rintaan. ”Älä kaulaile pilkun kanssa. Hän vihaa minua niin, että on vaikea olla hänen lähellään. Ja sinua hän vihaa niin, etten ollenkaan ihmettelisi, jos hän joku päivä hyökkäisi haarniskan takaa kimppuusi ja kuristaisi sinut.”
   ”En minä pelkää sinun veljeäsi.”
   Roxanne vilkaisi poikaa kulmiensa alta. ”Ehkä sinun pitäisi. Sinä tapoit hänen tyttöystävänsä.”
   Jacob pyöräytti silmiään. ”Taasko tästä on jauhettava? Kuinka monta kertaa minun on sanottava sen olleen vahinko?”
   ”Ei sillä ole väliä oliko se tarkoituksenmukainen murha vai ei, ainakaan minun veljeni silmissä. Kai sinä nyt sen ymmärrät.”
   Jacob tuhahti ja näytti tympääntyneeltä. ”Miten vain.”
   Roxannea alkoi ärsyttää. Jacobilla ei ollut mitään oikeutta käyttäytyä kuin traaginen marttyyri, ei kun itse oli aiheuttanut Fredille niin suurta kärsimystä ja vienyt Georgiannan hengen. Roxanne livahti pois Jacobin sylistä ja ryhtyi etsimään vaatteitaan. Vaatemyttyjä oli pitkin punaisen karvamaton peittämää lattiaa. Valtava sänky keskellä pientä huonetta valkoisine petivaatteineen oli kuin myllätty ja valloitettu taistelutanner.
   ”Taasko sinä vetäisit kurpitsan nenääsi?” Jacob kysyi kuulostaen ivalliselta.
   ”Sinä et ole niin kylmä kuin esität”, Roxanne väitti ja sujahti takaisin collegehousuihinsa. ”Georgiannan kuolema vaivaa sinua enemmän kuin annat ymmärtää, kai minä nyt sen olen huomannut.”
   ”Niinkö?” Jacob kuulosti kohteliaalla tavalla huvittuneelta.
   Roxanne vilkaisi poikaa kylmästi. ”Miksi sinä esität minulle?”
   Jacob kohotti kulmaansa. ”Minä en esitä mitään. Ehkä sinä vain toivot minun katuvan syntejäni niin, että sinulla itselläsi olisi puhtaampi omatunto. Sinähän makaat vihollisen kanssa.”
   Roxanne nielaisi ja syyllisyys läikähti hänen sisällään. Hän kohtasi kuitenkin Jacobin ivallisen katseen uhmakkaasti. ”Juuri nyt mietin, miksi.”
   Jacobin kasvot olivat ilmeettömät, mutta Roxanne näki tämän silmien laajenevan hieman.
   Roxanne pyöritti päätään. ”Minä olen niin typerä. Tässä ei ole mitään järkeä.” Hänen kätensä alkoivat täristä, kun hän puki valkoisen paitansa päälleen.
   Jacob katseli häntä. ”Ihan kuin sinä etsisit pakoreittiä.”
   Roxannen sisimmässä leiskui uhma ja syyllisyys, mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen pelkoon, mitä hän yhtäkkiä sydämessään tunsi. Ajatus Jacobin menettämisestä tuntui ylitsepääsemättömän ahdistavalta ja yksinäiseltä.
   Roxannen kohotti katseensa ja katsoi Jacobia. Poika nojasi käsiinsä istuessaan sängyllä, vaaleat hiukset olivat sekaisin ja olemus huokui välinpitämättömyyttä. Vaaleanvihreät silmät näyttivät uhmakkailta.
   ”Minä olen valmis antamaan anteeksi”, Roxanne kuiskasi, ”mutta sinun on kaduttava tekojasi.”
   ”Mitä sinä haluat minun sanovan?” Jacob räjähti. ”Minä tapoin hänet! Enkä saa sitä tekemättömäksi, vaikka sinä tai kuka muu tahansa kuinka tahtoisi!”
   Yhtäkkiä Jacob nosti kätensä rintansa päälle aivan kuin olisi halunnut kiskoa sydämensä irti. ”Haluatko sinä minun kuvailevan miltä se tuntuu? Kuinka näen joka helvetin kerta sen naisen kasvot, kun suljen silmäni? Kuinka elän uudestaan ja uudestaan sen hetken, kun vein hänen elämänsä ja kuinka sinun veljesi alkoi karjua ja juoksi hänen luokseen? Mitä helvettiä sen hetken muisteleminen muka muuttaa? Hän on poissa! Minä tapoin hänet!”
   Roxanne katsoi Jacobin tuskasta palavia silmiä. Hän tunsi sydämensä täyttyvän lämpimällä, kaiken pois pyyhkivällä myötätunnolla. Hän astui Jacobin luokse, istui uudelleen tämän syliin ja nosti kätensä tämän kasvoille. ”Syyllisyys ei ole heikkoutta. Me teemme kaikki virheitä elämässämme. Menneisyys voi sattua, mutta sinä voit joko oppia siitä tai paeta sitä.”
   Jacob hymähti surullisesti ja pyöritti päätään. ”Sinä et tiedä minusta mitään.”
   Roxannen sydän muljahti. ”Kerro minulle sitten.”
   Jacob tuhahti ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten.  ”Minun ei kuuluisi olla elossa.”
   ”Niin, mutta olet silti. Sillä on oltava joku tarkoitus.”
   Jacob tuhahti uudelleen. Roxannelle tuli hassu tunne siitä että Jacob olisi halunnut kertoa hänelle jotakin. Pojasta huokuva suru, turhautuneisuus ja ahdistus tuntuivat yhtäkkiä syövän Roxannen energiaa niin, että hänen oli vaikea hengittää. Hän tiesi Jacobin salaavan häneltä jotakin ja yhtäkkiä hänellä oli kummallinen ja vahva tunne, ettei pojan salailu ollut kasa pieniä valkoisia valheita vaan jotakin suurta ja ikävää.
   ”Mitä sinä salaat minulta?” Roxanne puuskahti kammottavat ennakkoluulot sydäntään painaen.
   Jacob kohotti katseensa häneen. Pojan silmät olivat ahdistuneet, mutta myös luotaantyöntävät. Roxannen sisällä kuohahti pettymys. Hän tajusi, ettei Jacob koskaan avautuisi hänelle täysin tai kertoisi hänelle kaikkea.
   ”Minun on helpompi hengittää, kun olen sinun kanssasi”, Jacob kähähti. Pojan silmät leiskuivat järkytyksen, ahdistuksen ja vastahakoisuuden sekamelskasta. ”Sinä olet ainoa asia, joka tuntuu todelliselta täällä.”
   Roxanne nojasi otsaansa Jacobin otsaan. Hänen sisällään tuntui kuitenkin kummallista, voimaa vievää lepatusta. Hänen oli vaikea hengittää.
   ”Minun on mentävä tunnille”, Roxanne kähähti. Hänellä oli yhtäkkiä kurja ja surkea olo.
   Jacob näytti surulliselta. ”Onko sinun pakko mennä?”
   Ehkä hänen ei olisi ollut pakko, mutta hän tahtoi yhtäkkiä etäisyyttä Jacobiin. Hänestä tuntui kuin hän olisi herännyt jonkinlaisesta unesta ja olisi nähnyt kaiken paljon kirkkaammin ja selkeämmin.
   Roxannesta tuntui niin pahalta, ettei hän kyennyt puhumaan. Hän työnsi itsensä kauemmaksi Jacobista.
   ”Onko kaikki hyvin?” Jacob kysyi.
   Roxanne pyöritti päätään. ”Moikka”, hän sai juuri ja juuri kähistyä ja pakeni tarvehuoneesta.
   Roxanne tunsi olonsa järkyttyneeksi. Yhtäkkiä hänestä tuntui kuin kaikki olisi ollut pilalla. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan Jacobia tuntenutkaan. Eikä aivan varmasti tulisi koskaan tuntemaankaan. Poika luuhasi päivätolkulla jossakin muualla kuin Roxannen luona, eikä ollut vaivautunut koskaan kertomaan mitään tekemisistään. Mitä tämä oikein mukamas puuhaili? Sitäkään Roxanne tuskin koskaan saisi tietää. Jacob oli sulkeutunut pikku otus. Lihalliset ilot ja nautinnot olivat vieneet Roxannen mennessään. Hän oli kuvitellut hänen ja Jacobin olevan satutarinamainen pariskunta, niin kuin vaikka Lily ja Shawn. Hän tajusi, etteivät he olleet oikeastaan koskaan keskustelleet vakavasti mistään, he aina vain naureskelivat, naljailivat ja heittelivät huulta toisilleen. Niin, ja pyörivät suurimman osan ajasta ilman vaatteita. Mitä se oikein kertoi heidän suhteestaan? Mitä se kertoi Roxannesta?
   Professori Butler oli jo aloittanut tunnin, kun Roxanne saapui pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan.
   ”Neiti Weasleykin päätti sitten ilmestyä paikalle”, professori Butler totesi mustia viiksien hivenen ärsyyntyneenä nykien.
   ”Siltä näyttäisi”, Roxanne päräytti ja meni hivenen vastahakoisesti Fredin viereen istumaan. Veli ei edes vilkaissut häntä.
   ”Kymmenen pistettä Rohkelikolta”, Butler töksähti päätään pyöritellen.
   ”Suihku olisi saattanut tehdä terää”, Gabriella mutisi Roxannelle hänen takaansa. Lily tämän vieressä vilkaisi häntä kulmiaan kopeasti kohottaen.
   ”Ei minulla jäänyt sellaisiin ylellisyyksiin aikaa”, Roxanne mumisi tytölle takaisin ja virnisti Lilylle provosoivasti. ”Kekkuloin eilen yömyöhään Shawnin ja Jamesin kanssa.”
   Lily näytti äkäiseltä. Hyvä.
   ”Meillä oli hurjan hauskaa”, Roxanne jatkoi ja iski silmäänsä Gabriellalle. Lily näytti entistäkin kiukkuisemmalta.
   Gabriella näytti peukkua laiskasti. ”Mahtavaa.”
   Roxanne hymähti. Hän aisti Fredistä huokuvan vastenmielisyyden ja vihan ja hänen oli taas vaikea hengittää. Hän vilkaisi veljeään kulmiensa alta. Fred tuijotti vampyyreistä höpöttävää Butleria kasvoillaan kylmä naamio.
   Roxanne huokaisi. Fred tuskin koskaan antaisi hänelle anteeksi ja se oli Lilyn syytä.
   Vai oliko se sittenkin Roxannen oma syy? Itse hän oli alkanut rietastelemaan Jacobin kanssa. Vaikka oli ollut hyvin tietoinen tämän tekemistä syntisistä virheistä.
   Roxanne oli antanut rakkautensa Jacobiin tuhota hänen ja veljensä välit. Hän ei ollut enää ollenkaan varma, oliko hänen ja Jacobin välinen suhde sen kaiken arvoista. Ehkä olisi ollutkin, jos poika olisi antautunut ja avautunut hänelle, kertonut, mitä oikein puuhasi ja miksi. Tämä käyttäytyi kuitenkin aina vain kuin salaperäinen, sulkeutunut ja pahuksen seksikäs simpukka.
   Roxanne vilkaisi Frediä jälleen silmäkulmastaan ja mietti, mitä ihmettä voisi tälle sanoa katkaistakseen jäätävän hiljaisuuden heidän välillään.
   Butler lätkäisi kätensä yhteen. ”No niin, ei muuta kuin töihin sitten!”
   Roxannella ei ollut aavistustakaan, mitä heidän olisi muka pitänyt ryhtyä tekemään. Muut luokkatoverit heidän ympärillään alkoivat vetää esiin sulkakyniä ja pergamentteja. Roxanne tuijotti avuttomana Fredin kylmää sivuprofiilia.
   Fred vilkaisi häntä. Heidän katseensa kohtasivat ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen. Veljen ruskeat silmät näyttivät vieläkin kylmemmiltä kuin tämän kiviset kasvot.
   Fred tuhahti halveksuvasti ja nousi seisomaan. Pulpetti raahasi kivistä lattiaa inhottavasti. Fred heilautti laukkunsa olalleen ja lähti marssimaan luokan ulko-ovea kohti.
   ”Herra Weasley!” professori Butler huudahti. ”Mihinkäs sitä ollaan matkalla?”
   Fred ei vastannut, avasi luokan oven ja pamautti sen kiukkuisesti takanaan kiinni. Oven pamahtamisen ääni sattui Roxannen korviin. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna siihen, miten hänen sydämeensä koski.
   ”En kestä teitä Weasleyitä”, Butler huokaisi dramaattisesti ja kirjoitti jotakin pergamentille.
   Lily näytti vahingoniloiselta. Roxannen teki mieli tunkea sulkakynä tytön nenään.

*

”James!” Dominique karjaisi mahtavasti kuntoiluareenan toiselta puolelta osoittaen häntä uhkaavasti taikasauvallaan. ”Apinointi ja vetelehtiminen seis ja painot käteen!”
   James mulkaisi serkkuaan. ”Kai minä nyt saan nenääni kaivaa välillä?”
   ”Kaiva omalla ajallasi!”
   ”Mokomakin orjapiiskuri”, James jupisi inhoavasti, mutta tarttui kuitenkin valtavaan tankoon, jonka molemmissa päässä oli kurjan massiiviset painot. Hän mulkaisi Shawnia, joka virnisteli hänelle vahingoniloisesti pidellen omaa tankoaan suorilla käsillä ilmassa näyttämättä ollenkaan rasittuneelta.
   ”Eihän sinulla edes ole siinä kuin parinkymmenen kilon painot”, Shawn hymähti hänelle nostaessaan tankoa aina vain uudelleen yläilmoihin käsiensä yläpuolelle ja sitten taas takaisin lanteidensa kohdalle.
   ”Älä yhtään rehvastele siinä”, James mutisi ja katseli ystävänsä pullistelevia hauiksia katkeransuolainen maku suussaan. Hän mulkaisi uudelleen Dominiqueta, joka juuri löi tahtia Michaelille, joka joutui tekemään syväkyykkyjä. Nikita seisoi pojan takana ja tuijotti tämän takamusta lievästi haikea ilme kasvoillaan. James pärskähti ja työnsi jälleen omaa tankoaan kohti taivasta.
   ”En ymmärrä miksi meidän on muka kuntoiltava”, James jupisi inhoavasti. ”Aurorit tekevät työtä taikasauvoilla eivätkä turhalla lihasmassalla.”
   ”Sano tuo sitten, kun Voldemortin kätyrit vievät taikasauvasi ja joudut nyrkkitappeluun kuoliksien kanssa”, Shawn puuskahti hikipisara pitkin tämän ohimoa kohti maata valuen.
   James vilkaisi kopeasti ystäväänsä. ”Voldemortilla ei ole enää kätyreitä.”
   ”No, nyrkkitappeluun Aqualinen kanssa sitten.”
   James irvisti. Hänen katseensa lipui automaattisesti aurorikokelastyttöihin, joita Teddy hoputti kauempana pihalla ihmeellisiin liikuntasuorituksiin. Ava näytti juuri heittelevän kärrynpyöriä, oliko se nyt ihan terveellistä perunahirviötä ajatellen?
”Enhän minä lyö tyttöjä”, James tokaisi Shawnille. ”Tosin Aqua ei taida päästä siihen kategoriaan, kun miettii hänen naamaansa.”
   Shawn hymähti. ”Sinun pitäisi sopia Avan kanssa.”
   James mulkaisi ystäväänsä. ”Sovi itse Lilyn kanssa.”
   Shawn näytti nyrpeältä. ”Ei hän halua puhua minun kanssani. Hän haluaa vain istuskella Lucas Romen kanssa Tähtitornissa kuutamoa ihastelemassa.”
   ”Valitat kuin mustasukkainen pikkupoika”, James ilmoitti. ”Mene kohtamaan hurja, tulisieluinen sisareni. Minä varoitin sinua hänestä, eihän hänen kanssaan voi mitenkään tulla toimeen. En ollenkaan ihmettele alistunutta ja masentunutta olemustasi. Lils on kunnon syöjätär, joka imee elinvoiman kaikesta, mihin saa kynsillään tartuttua.”
   Shawn huokaisi. ”Siltä alkaa pikkuhiljaa tuntua.”
   James katseli ystäväänsä. Poikaparka todella näytti maansa myyneeltä ja turhautuneen ahdistuneelta. Sellainenko vaikutus Lillerolla todella oli miespuolisiin otuksiin? James ei ollenkaan ihmetellyt asiaa, mutta ehkä olisi parasta sanoa Lilylle pari valittua sanaa siitä, mitä seurustelusuhteessa tehtiin ja mitä ei. Eihän kukaan tuollaista Shawnin säälittävää koiranpentuilmettä jaksanut katsella, se ei sopinut pojan muuten niin karskiin olemukseen ollenkaan.
   James vilkaisi jälleen tyttöystäväänsä, joka pompahteli jumppa-asussaan kauempana pihamaalla. Jonkun olisi pitänyt selittää myös Avalle, mitä seurustelusuhteessa tehtiin ja mitä ei. James oli vakaasti sitä mieltä, ettei entisiä, rasittavan raivostuttavia tyttöystäviä saanut tapailla. Mitä Ava olisi sanonut, jos James olisi ryhtynyt heilastelemaan entisten kaulailuystävättäriensä kanssa? Tosin suurin osa niistä oli jäänyt Bulgarian hiekkarannoille.
   Jamesin alahuuli painui mutruun itsestään. Vielä vuosi sitten hän oli ollut Bulgariassa hehkuvan auringon alla Charlien kanssa siemailemassa kirpakoita juomia ja ihastelemassa kauniita tyttösiä pikku, pikku bikineissä. Ja tässä hän nosteli ruosteista metalliputkea kohti taivaita nilkat täynnä loskaa, odotti pelottavaa minihirviönsä syntymää kauhun ja ahdistuksen sekaisin tuntein ja tappeli lesbotyttöystävänsä kanssa mitä naurettavimmista ja yksinkertaisimmista asioista, joiden olisi pitänyt olla kristallinkirkkaan selviä draaman jokaiselle osapuolelle.
   Ei Lohikäärmerakastajalla hyvin mennyt, James tuumasi inhoavasti itsekseen. Elämä oli kurjaa.
   ”Saatte lähteä syömään”, Dominique ilmoitti raikuvalla äänellä. ”Teoriaa sitten loppupäivä.”
   ”Jee”, James jupisi happamasti.
   Dominique siristi sähkönsinisiä silmiään Jamesille kävellessään heitä kohti. Serkkutyttö heilautti kätensä Jamesin olalle. ”Asenteesi on kuin hevoskotkalla. Piristypä vähän, Jamie.”
   ”Ei hän kykene”, Shawn kertoi huvittuneen ivallisella äänellä.
   ”Sinä et kykene kohta kävelemään, kun löydät taikasauvani anuksestasi”, James varoitti.
   Dominique kakoi ilmaa. ”Te olette ällöttäviä.”
   ”James on”, Shawn oikaisi. ”Minä olen vain ihana.”
   Dominique tirskahti. James kohotti kulmiaan äänelle: Dominique ei todellakaan ollut mitään hihittäjätyyppisiä tyttöjä, tämä oli aina ollut enemmänkin se suvun kovapäisin mimmi. Hän katsoi serkkuaan ihmeissään ja näki järkytyksekseen Dominiquen luovan Shawniin mietteliään katseen.
   Minä huomaan liikaa asioita, James jupisi hieman kauhistuneena päänsä sisällä itselleen.
   He kävelivät kolmestaan pois kuntoiluareenalta. Teddyn johtama tyttöjoukko oli jo lähtenyt kulkemaan kohti Auroriaa kauempana pihalla. Michael, Jesse, Opelix, Nikita ja muut pojat jutustelivat vaimealla äänellä Shawnin, Jamesin ja Dominiquen takana.
   Lounaaksi oli kinkkukiusausta. Ruokailusalissa James istumaan Avan viereen sukkelasti kiilaten törkeästi Summerin. Hän virnisti leveästi kiukkuiselle tytölle sujahtaessaan tyttöystävänsä viereen.
   Ava vilkaisi häntä viileästi. ”Mitä?”
   ”Enkö saisi muka tulla tyttöystäväni viereen kermaisesta kinkusta nauttimaan?”
   ”Et. Mitä asiaa? Minun ei tee mieli kuunnella sinun juttujasi juuri nyt.”
   ”Miksi ei?” Jamesista lauseessa ei ollut päätä eikä häntä. Miksi Ava oli hänelle muka vihainen? Asianlaidanhan olisi pitänyt olla aivan toisin. Ei James ollut heilastellut entisen tyttöystävänsä kanssa, vaan Ava oli.
   ”Koska sinä et tajua mitään ja olet täysi pöllö”, Ava ilmoitti käheällä äänellään ja katsoi häntä pientä nenäänsä nyrpistäen.
   ”Eihän tuo nyt pidä laisinkaan paikkaansa”, James ärsyyntyi. Hän hätkähti Shawnin rykäistessä mahtavasti hänen korvansa juuressa, hän ei ollut huomannut pojan tulleen viereensä.
   ”Nuoripari voisi ottaa ihan rauhallisesti näin kymmenen muun todistajan läsnä ollessa”, Shawn ehdotti.
   ”Sinä taas voisit pitää omalaatuisen suuren pääsi poissa tästä”, James naljaisi ja kääntyi jälleen Avaan päin. ”Tämä on naurettavaa. Ei tapella enää.”
   Ava katsoi häntä epäilevästi. ”Oikeastiko?”
   ”Niin!” James huudahti ilahtuneena, kun tajusi ettei Ava ollut enää vihaisella puolustuslinjalla. ”Ollaan vain onnellisia ja iloisia, eikö vain? Se on paljon mukavampaa.”
   ”Totta”, Ava myönsi huokaisten ja laski päänsä Jamesin olkapäälle. James silitti tytön silkkisiä hiuksia helpottuneena.
   ”Siinäs näette, noin helppoa se on!” Shawn hihkaisi. ”Ehkä minunkin pitäisi yrittää vielä sopia Lilyn kanssa.”
   ”Tee se”, James kannusti. ”Näitkö kuinka helposti minunkin tyttöni oli valmis sopuun. Rakkaus voittaa aina.”
   ”Minä olen valmis sovintoon”, Ava sanoi ja nosti päänsä Jamesin olalta, ”mutta minä aion myös nähdä Aqualinea.”
   ”MITÄ?” James räjähti niin, että tamminen pöytä heidän allaan nytkähti ja aurorikokelaat pöydän ympärillä hiljenivät. ”Et ole tosissasi!”
   Ava näytti ärsyyntyneen uhmakkaalta. ”No, totta hitossa olen! Sinä et minua määräile!”
   ”Miten sinä sitten kuvittelet meidän juttumme kestävän?” James ärähti raivostuneena.
   Ava tuijotti häntä kuin ei olisi voinut uskoa kuulemaansa ja näkemäänsä. ”Mitenköhän sinä sitten kuvittelet meidän juttumme kestävän, jos todella olet noin typerä kuin annat olettaa?”
   Ava heitti servietin puoliksi tyhjentämänsä ruokalautasen päälle ja nousi kiukkuisesti pöydästä. Tytön suuri, pyöreä maha osui ikävännäköisesti pöydän kulmaan ja Jamesin sydäntä vihlaisi. Ava loi Jamesiin musertavan katseen ja lähti marssimaan ruokailusalista ulos. Aurorikokelaat pöydän ympärillä näyttivät huvittuneen uteliailta, Shawn pyöritteli päätään kuin olisi ollut väsynyt tilanteeseen. James ryntäsi Avan perään, luuliko tämä hölmö oikeasti pääsevänsä lähtemään noin vain karkuun hänen luotaan jälleen kerran?
   Ava oli painelemassa loskaiseen lumimaisemaan pyöreistä ovista, kun James sai tämän kiinni. Ava riuhtaisi itsensä irti hänen otteestaan.
   ”Älä koske minuun.”
   ”Ai joo, minä en saa koskea sinuun, mutta inha lesbiaaniystäväsi saa, niinkö?”
   ”Ei hän ole minuun koskenut!”
   ”No, minkä helkkarin takia sinä sitten haluat häntä nähdä?”
   ”Hän on minun paras ystäväni!” Ava kiljaisi. ”Ja jos sinä et tajua sitä, saat minun puolestani olla ihan rauhassa tajuamatta!”
   ”Sinä olet kakaramainen!” James kiljaisi syyttävästi. ”Me olemme perustamassa perhettä vaikkakin vasten tahtoamme, meidän pitäisi osata käyttäytyä sivistyneesti ja aikuisesti!”
   ”Ei tuo ole edes sana!” Ava kiljui niin kimeällä äänellä, että Jamesin korvia vihlaisi. ”Ja jos tämä kaikki on niin vasten sinun tahtoasi, niin ole hyvä ja lähde karkuun sitten niin kuin olet koko ajan halunnutkin tehdä!”
   ”En minä ole menossa minnekään!” James ärjäisi, mutta hänen sisällään kuohahti toiveikas pieni kipinä. Hän jähmettyi tunteesta ja astui askeleen kauemmaksi. ”Kai.”
   Ava siristi silmiään. ”Mitä tuo tarkoittaa?”
   ”En minä halua tätä!” James karjaisi. ”En ole halunnut mitään osaa tästä missään vaiheessa!”
   ”No, siitä minä kyllä olen hyvin tietoinen!” Ava kiljui. Ruokailusali heidän vieressään oli aavemaisen hiljainen ja James tiedosti hämärästi kaikkien kuuntelevan heitä. ”Itsepähän minut paksuksi panit!”
   ”Ja toivon todella, ettei niin olisi käynyt!” James ärjyi takaisin.
   Ava astui kauemmaksi hänestä aivan kuin hän olisi lyönyt tätä. Jamesin sydäntä jylläsi kammottava tyhjyyden tunne.
”Selvä!” Ava kiljaisi. ”Pidä vapautesi, James Sirius Potter! Sitähän sinä kaipaat ja tarvitset!”
   ”Selvä! Pidä sinä typerä, ruma lesborakkisi!” James karjui takaisin. ”Sitähän sinä olet tahtonut koko ajan!”
   ”Idiootti!” Ava mutisi raivostuneena ja pyörähti makuukammareihin vieviin pyörteisiin päin. ”Minulle riittää, James!”
   ”Niin minullekin!” James karjaisi ja pyyhälsi pyöreistä ovista loskaiseen talvi-ilmaan. ”Nyt riitti!”
   Mutta kun hän seisoi Aurorian pihalla ja tammiset ovet paukahtivat hänen takanaan kiinni, hän tunsi olonsa kurjan tyhjäksi ja mitäänsanomattomaksi.
   Hän osoitti taikasauvallaan taivasta. ”Tulejo, Tulisalama!”
   Tulisalama viiletti viheltäen ilman halki hänen luokseen ja asettui hänen eteensä. James tarttui luutaan kiitollisena ja lähti karkuun epämiellyttävää elämäänsä ja vieläkin epämiellyttävämpää tyttöystäväänsä.
   James liisi sydän palaen synkän Tylyahon yllä. Hän tunsi olonsa kurjaksi ketaleeksi.
   Rakkaus oli ihan tyhmää.
   Tylypahkan suojataiat tervehtivät häntä värähtäen ja laskivat hänet lävitseen. James kieputteli harmaassa ilmassa yrittäen tyhjentää kuohuvan mielensä. Dominique repisi kaapunsa, kun hän ei ilmestyisi teoriatunnille, mutta sille ei nyt mitään mahtanut.
   Ava oli ikävällä tavalla kammottava pakkaus. Tyttö oli kietonut hänet nilkasta kiinni kettinkiin ja kehtasi vielä heitellä sen perään palloa kohti hänen jalkojaan.
   Miten Ava saattoi kuvitella Jamesille koskaan olevan okei se, että tämä tapaili Aqualinea? James muisti oikein mainiosti, kuinka Aqualine oli katalasti komennuttanut hänet uuden vuoden tanssiaisissa Taikaministeriön pönttösisäänkäyntivessaan. ”Sinä veit minulta kaiken, mistä ikinä välitin. Ja saat maksaa siitä. Minä aion tappaa sinut.”
   James muisti myös oikein hyvin, kuinka Aqualine oli hiippaillut ennen tanssiaisia hänen huoneeseensa yöllä ja katsellut hänen ja Avan nukkumista. ”Sinä veit hänet minulta, saasta. Nauti varastetuista hetkistäsi, Potter. Hän on minun, hän tulee aina kuulumaan minulle ja minä aion pitää siitä huolen”, Aqualine oli kähissyt huoneen hämärässä.
   Jamesin mielestä juuri tällaisten asioiden takia Avan ja Aqualinen tapailu oli kerta kaikkiaan väärin. Aqualinesta ei seuraisi mitään muuta kuin ikävyyksiä ja pahuutta.
Ja Aqualine aivan varamsti suunnitteli jotakin ikävää. James tiesi sen.
   Ava ei enää koskaan saisi nähdä Aqualinea, se oli varmaa. James vaikka köyttäisi tytön sänkyynsä niin, ettei Aqualine pääsisi kajoamaan tähän tai minihirviöön.
   Ava oli niin itsepäinen! Kunpa tyttö itse vain tajuaisi kuinka hölmö olikaan luottaessaan sokeasti hulluun, mielenvikaisen mustasukkaiseen exäänsä.
   James lensi Jasperin huoneen ikkunalle. Hän toivoi, ettei hänen parhaalla ystävällään olisi tuntia juuri sillä hetkellä. Olisi piristävää kiusata tätä.
   Ikkunasta James näki Jasperin istuvan ruskealla nojatuolillaan keskellä huonetta. Nuori professori oli nostanut jalkansa pienelle lasiselle pöydälle ja pyöritteli taikasauvaansa sormiensa välissä. Hetken aikaa James kummasteli, miksei Jasperilla ollut velhokaapuaan, vaan tämä oli mustassa t-paidassa ja kauhtuneissa farkuissa.
   Jasper näytti hämmentyneeltä Jamesin avatessa ikkunan taikasauvallaan. Hän lensi sisään, sulki ikkunan takanaan ja virnisti parhaalle ystävälleen. ”Terve.”
   ”Terve”, Jasper tervehti huvittuneen kuuloisena, kuulostamatta ollenkaan itseltään.
   Jamesille tuli kumma tunne ja hän siristi silmiään tajutessaan, ettei vaaleatukkaisella pojalla hänen edessään ollut kulmakorua. ”Sinä et ole Jasper.”
   ”Hyvä huomio”, Jacob tokaisi kuulostaen edelleenkin huvittuneelta.
   ”Missä Jasper on?”
   ”Leikkimässä opettajaa tietääkseni”, Jacob kertoi virnistäen. ”Omituista.”
   ”Sinä se vasta omituinen oletkin”, James tuumasi.
   Jacob hymähti. ”Ja sinä olet melkoinen suupaltti.”
   ”Se on sekä kirous että lahja.”
   Jacob naurahti. ”Aivan varmasti. Rox puhuu sinusta usein. Hän kutsuu sinua Apinapojaksi.”
James kyräili poikaa varuillaan. ”Se on Lohikäärmerakastaja sinulle.”
Jacob irvisti. ”Selvä.”
   ”Miksi sinä oikein pyörit Roxyn kanssa?” James päräytti pysähtymättä ajattelemaan sanojaan lainkaan, ne vain karkasivat hänen suustaan, mutta heti sanottuaan ne hän tiesi haluavansa kiihkeästi tietää Jacobin vastauksen. Hän ei itsekään oikein ymmärtänyt miksi.
   ”Onko se jollakin tavalla sinun asiasi?” Jacob kysyi ystävällisesti, mutta tämän ääneen oli ilmaantunut pieni särähdys.
   ”Ehkei, mutta olisi mukava kuulla sinun vastaukseksi nyt kun tuli puheeksi.”
   Jacob hymähti kopeasti. ”Ehkä minä nautin hänen seurastaan.”
   Jostakin syystä Jamesia ärsytti. ”Hän on sellainen tyttö, että vaikea siitä olisi olla nauttimattakaan.”
   ”Minusta tuntuu, että tiedän tuon paljon syvällisemmin kuin sinä”, Jacob tokaisi ja virnisti ivallisesti. ”Kirjaimellisesti.”
   James tajusi ärsytyksensä kasvavan syövyttäviksi liekeiksi hänen sisällään kummallisista syistä. ”Parasta olla pelleilemättä hänen kanssaan. Olen tosissani.”
   ”Melkein pelottaa”, Jacob tuumasi.
   James tunsi sisimpänsä kuohuvan syistä, jotka olivat hänelle itselleen kovin hämärän peitossa. Hän kohautti olkapäitään ja istahti Jacobia vastapäätä. ”Parasta olisi pelottaakin. Osaan olla hirmuinen halutessani.”
   ”Melkoinen mielikuva”, Jacob hymähti. ”Tulee mieleen apina, joka jyskyttää rintavarustustaan ja kiljuu.”
   ”Kuvittele apinan tilalle gorilla, joka repii pääsi tai viimeyönäkin mainitun elimen irti vartalostasi”, James tokaisi kuivasti.
   ”Selvä…”
   Ovelta kuului lukon napsahdus ja Jasper astui sisälle huoneeseen. Kulmakorua kantava korvakoru kohosi hiusrajaa hipomaan, kun nuori professori tajusi kaksoisveljensä ja parhaan ystävänsä vallanneen hänen huoneensa.
   ”Teillä taitaa olla tylsä elämä”, Jasper arveli hitaasti sulkiessaan oven perässään.
   James irvisti. ”Kyllähän sinä sen tiedät. Mitä opetit lapsukaisille tänään?”
   ”Leijutusloitsua.”
   ”Hurjaa”, Jacob pärskähti. Jasper käveli tämän tuolin takaa ja läpsäisi veljeään mojovasti takaraivoon Jamesin suureksi riemuksi.
   ”Tuo oli aamukahvini kähveltämisestä”, Jasper tokaisi ja istui sitten nojatuoliin pienen sohvapöydän toiselle puolelle.
   ”Sattui osumaan silmääni”, Jacob virnisteli päätään hieroen. ”Päätin pelastaa sen parempiin kurkkuihin.”
   ”Kahvini oli tuossa pöydällä, kun menin suihkuun. Sinä murtauduit minun huoneeseeni. Niin kuin te molemmat olette nytkin tehneet.”
   ”Kuka pöljä muka jättää kahvin jäähtymään ja menee suihkuun?” James tahtoi tietää.
   ”Niin, ihan oma vikasi”, Jacob tokaisi jollakin tavalla hyvin lapsellisesti Jasperille, joka mulkaisi kaksoisveljeään.
   ”Kylmä kahvi kaunistaa. Ja voin kertoa koston olevan suloinen.”
   ”Sinä se vasta suloinen oletkin tuossa opettajankoltussasi”, Jacob pärskähti takaisin.
   ”Tämä tuntuu siltä kuin kaksi lasta tappelisi leluista”, James mutisi.
   Jasper ja Jacob virnistelivät toisilleen. ”No, meiltä jäi kaikki parhaat kinastelut käymättä lapsuudessamme, pakko kai ne on joskus käytävä läpi.”
   James pyöritti päätään. Hän tiesi Jacobin ja Jasperin historian ja hänestä oli järkyttävää, että kaksoset pystyivät vitsailemaan siitä missään muodossa. James ei osannut kuvitella mitään kamalampaa kuin se, mitä hän tiesi veljesten kokeneen.
   ”Mikä sinulla oikein on?” Jasper hymähti ja osoitti Jamesia kasvoihin. ”Mitä sinä mökötät?”
   ”Tyttöystäväni on itsepäinen, kiero paholainen, joka ei suostu olla näkemättä murhanhimoista entistä tyttöystäväänsä.”
   Jasper nojasi päätään nojatuolinsa selkäosaan ja nosti jalkansa sohvapöydälle. ”Miksi Ava haluaa nähdä Aqualinea?”
   ”Sen kun tietäisin!” James huudahti teatraalisesti. ”Hän väittää sen rakin olevan paras ystävänsä. Mihin hän muka parasta ystävää tarvitsee? Hänellä on minut! Minun pitäisi riittää täyttämään kaikki hänen halunsa ja tarpeensa!”
   Jacob pärskähti vahingoniloisesti. ”Ehkä sinun pitäisi osoittaa tytöllesi kaapin paikka.”
   James mulkaisi poikaa. ”En tarvitse sinun kieroutuneita parisuhdeneuvojasi, kiitos vain.”
   ”Jake on oikeassa”, Jasper tuumasi. ”Sinä ja Ava olette saamassa vauvan. Ei Ava voi tehdä mitä tahansa tahtoo ja poukkoilla ympäriinsä. Aqualine on arvaamaton, hänhän yritti tappaa sinut. Tuskin hän kovin iloinen on teidän yhteisestä rakkauden siemenestänne.”
   ”Nimenomaan!” James rääkäisi ilahtuneena siitä, että joku tajusi vihdoin hänenkin kantansa asiaan.
   ”Näytä hänelle potut pottuina”, Jacob ehdotti olkiaan kohauttaen.
   James huokaisi raskaasti ja käänsi katseensa poikaan. Häntä ärsytti tämän läsnäolo, hän olisi halunnut haukkua tyttöystävänsä hölmöjä mielitekoja Jasperin kanssa kahden kesken. ”Mitenköhän herra liero sitten hoitaisi asian?” James kysyi liioitellun ystävällisesti.
   Jacob kohautti olkiaan. ”Iske joku mimmi, tee tyttösi mustasukkaiseksi ja hän juoksee takaisin luoksesi ja sanoo sinulle, ettei koskaan enää tapaile kyseenalaisen omituista exäänsä, jos sinäkään et enää rietastele muiden tyttöjen kanssa.”
   Jasper huokaisi. ”Tai sitten voit vain käyttäytyä niin kuin aikuiset ja yrittää puhua hänelle.”
   Mutta Jamesin pään sisällä oli jo valo syttynyt. Hän huudahti riemastuneena. ”Kertakaikkisen loistava idea! Ehket ole niin typerä kuin miltä näytät, Jake!”
   ”Hei!” Jasper ja Jacob ärähtivät yhteen ääneen. James tuskin kuuli.
   ”Minä menenkin tästä heti Roxyn luokse! Kiitos mahtavasta ideasta!” James hehkutti ja nousi seisomaan.
   Jacob ja Jasper tuijottivat häntä. ”Mihin sinä Roxya tarvitset?”
   ”Hän saa tietysti esittää minun iskemääni naista! Me pistämme kunnon esityksen pystyyn!”
   Jacob näytti yhtäkkiä ärsyyntyneeltä. ”Mikset sinä voi oikeasti vain iskeä jotakuta naista?”
   ”Koska shown on oltava uskottava!” James huokaisi, miten Jacob ei sitä tajunnut? Ihan kuin tämä olisi ollut tahallaan tyhmä. ”Rox on mitä parahin näyttelijä ja meidän yhteistyömme on aina ollut saumatonta, tämä on aivan loistavaa!”
   ”Todella loistavaa”, Jacob tokaisi kuivasti ja pyöräytti silmiään. James näki tämän sormien alkavan naputtaa sohvan käsinojaa kiukkuisesti.
   James vähät välitti Jacobista ja vilkutti Jasperille, joka näytti lannistuneen huvittuneelta. ”Nähdään taas!”
Hän viiletti ulos huoneesta. Ennen kuin ovi sulkeutui hänen takanaan, hän kuuli Jacobin sanovan Jasperille: ”En yhtään ihmettele sitä, että kaikki kutsuvat häntä apinaksi.”
James hymähti. Hän oli innoissaan, Ava saisi potut pottuina takaisin!
James nousi Tulisalamansa selkään ja viiletti pitkin Tylypahkan käytäviä. Muutama Korpinkynsi säikähti hänen hurahtaessa näiden päiden ylitse. James oli vain onnellinen, ettei Minerva McGamiwa sattunut paikalle. Se olisi saattanut olla nostalgisen traumatisoivaa. James ei koskaan ollut ollut Minervan suosikki, enemmänkin vanhan professorin silmätikku.
James viiletti yhdestä avonaisesta ikkunasta Tylpahkan tiluksille ja lensi Lilyn, Roxannen ja Gabriellan makuusalin ikkunalle. Hänen suureksi helpotuksekseen Gabriella ja Roxanne olivat huoneessa ja makoilivat Gabriellan sängyllä kirjoittamassa jotakin, epäilemättä tekivät jonkinlaisia läksyjä.
James lensi huoneeseen avattuaan ikkunan. Gabriella hymyili hänelle, Roxanne pomppasi seisomaan ja virnisteli hänelle typerästi.
”Tere. Onko sinunkin olosi vielä vähän haiskumainen?”
”Mistä arvasit?” James oli ihmettelevinään. ”Sinä ihana olento, tulin pyytämään sinulta palvelusta.”
”Minkälaista palvelusta?” Roxanne kysyi kärkkäästi, heti innostuen, ruskeat silmät säihkyvästi tuikkien. James tajusi typerän hymyn leviävän kasvoilleen katsellessaan tytön siroja kasvoja.
”Minä haluan näyttää Avalle mitä mustasukkaisuus on!” James julisti. ”Hän tekee minut hulluksi vaahdotessaan Aqualinen tapaamisesta ja minua pelottaa, että se hurtta iskee puukon minihirviöön. Haluan herättää hänet todellisuuteen ja sinun liero poikaystäväsi antoi minulle oikein hyvän vinkin.”
Roxanne nyökkäili aivan kuin olisi ymmärtänyt täsmälleen, mistä James puhui. ”Selvä sitten. Mikä on suunnitelma?”
   James hieroi käsiään yhteen. ”Loistavaa.”
   


   
   
   

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 48. osa 10.7.
Kirjoitti: SpringRose - 12.07.2014 00:17:43

Jatkoaaaaa!! *tuulettaa*
Mä olen NIIN turhautunut kun näillä menee kaikki ihan poskelleen! Ettäää.. MIKSI Jamesille ei sovi että Ava tapaa Aqualinen joskus? MIKSI Lily suuttuis Shawnille jostain ihan typerästä asiasta?? (heikko muistikuva..) MIKSI oi miksi tää elämä on niin kertakaikkisen hankalaa? Kyllä, mä rakastan tätä edelleen <3 Kauhistuon kun tajusin että tää loppuu kohta.. Toivottavasti onnellinen loppu on tässäkin :) Ihanaa luettavaa oli taas kertan, yksi näppäilyvirhe oli mutta ihan sama.. :) Ei tarvi edes mainita että jatkoa odotan innolla ;) Ainiin, pojat on taas niin järkeviä.. Jamesille käy vielä Avan kanssa huonosti arvelen..
SR

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 47. osa 24.6.
Kirjoitti: Medianoche - 12.07.2014 15:31:14

Lainaus käyttäjältä: jacoblove - 10.07.2014 12:47:39

”Minä haluan näyttää Avalle mitä mustasukkaisuus on!” James julisti. ”Hän tekee minut hulluksi vaahdotessaan Aqualinen tapaamisesta ja minua pelottaa, että se hurtta iskee puukon minihirviöön. Haluan herättää hänet todellisuuteen ja sinun liero poikaystäväsi antoi minulle oikein hyvän vinkin.”

Hah! Tästä tuli hyvin elävästi mieleen, että ensin James oli aika järkyttynyt, ei pitänyt ollenkaan ajatuksesta saada lapsi. Seuraavaa lukua odottelen oikein innolla, koska haluan kuulla lisää tästä suunnitelmasta. Sitten jotain kommenttia tuosta Lucas Romesta... Minusta hän oli jotenkin heti todella kiinnostava hahmo; tahtoo tietää lisää! Pitäisin myös siitä ajatuksesta, että Lily alkaisikin seurustella hänen kanssaan. :D
Tässä luvussa oli myös muuten hyvä kerronta (eikö niissä kaikissa?), mutta ennen kaikkea pidin tästä Jamesin ja Avan vuoksi.  :-X

Lyhkäisten kommenttien takaa terveiset Medianochelta.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 48. osa 10.7.
Kirjoitti: jacoblove - 13.07.2014 15:01:19

Medianoche, haha eiköhän tätä Lucasta tulla tapaamaan viellä saa nähdä ;D joo Jamiessä on ehkä jonkin verran huomattavissa sellaista henkistä kasvunpoikasta ;D mukavaa että tykkäsit kiitos paljon kommentista ;D

SpringRose, joo Jame on vähän jääräpää Aqualinen suhteen, mutta saattaapi johtua siitä että näiden kahden välillä niin syvä vihasuhde.. ja Lily on kyllä kova suuttuilemaan joo ;D ja ei tää ihan viellä oo loppumasta, paljon on vielä tapahtumassa! kiitos taas paljon kommentistasi :)

Oioi, tämä luku tulikin sitten kirjoitettua ihan tässä aamun aikana yhteen pötköön, oli sellainen ihana flow päällä ja kyllä tempauduin mukaan tarinaan ihan huolella :) kommentit on kivoja vink vink ja mukavaa sunnuntaita kaikille :)

49. Sopu ja ero
8.3.2024

Lily oli ylpeä huispausjoukkueestaan. Hänen sydämensä oli täynnä onnea, kun hän katseli, kuinka hänen punaisiin huispauskaapuihin pukeutuneet joukkuetoverinsa liisivät täydellisessä muodostelmassa hänen ylitseen. He olivat kehittyneet hurjasti muutamien kuukausien aikana. Tasan viikon päästä pidettävä ottelu Puuskupuhia vastaan ensi lauantaina toisi heille takuulla voiton. Jos he eivät voittaisi Puuskupuhia, se olisi Rohkelikon joukkueen loppu, koska he olivat hävinneet Korpinkynnelle, niin noloa kuin se olikin. Lily puri hampaitaan yhteen muistaessaan viimeisen pelin. Typerä Gabriella oli ollut aivan liian loivaliikkeinen ja Korpinkynnen etsijä oli saanut siepin napattua aivan tämän nenän edestä.
   No, seuraavassa pelissä Fred olisi myös pelaamassa (eikä kadoksissa tyttöystävänsä kanssa), joten heillä oli paremmat mahdollisuudet voittoon. Eikä Lily tosiaankaan ollut nähnyt joukkueensa pelaavan koskaan niin hyvin. Tiukka harjoituslinja oli tehnyt tehtävänsä.
   Lily syöksähti luudallaan Fredin alta ja iski tämän kainalossa lepäävään kaatoon tiukan iskun. Kaato pompahti, mutta Fred sai sen pidettyä sylissään. Ivallisesti nauraen poika lähti kohti Hugon vartioimia maalisalkoja. Lily irvisti ja lähti tämän perään.
   Fred viskasi kaadon suoraan kohti oikeanpuoleista pyöreää maalisalkoa: Hugo ilmestyi kuin tyhjästä sen eteen ja potkaisi sen korkealle taivaalle. William Peeks, kolmas Rohkelikon jahtaaja sihahti salamana punaisena pyörivän pallon perään. Gabriella teki surmansilmukoita ilmassa etsiessään kultaista sieppiä.
   ”Gaby, etsi sieppi ja lopetetaan sitten!” Lily huudahti niin kovalla äänellä, että kaikki huispausstadionilla varmasti kuulivat. Gabriella viiletti luudallaan alas kohti loskaista maata ja käänsi sen juuri ennen maahan mätkähtämistä vaakasuoraan pidellen jossakin välissä nappaamaansa sieppiä voitokkaasti ilmassa.
   ”Tosi loistavaa”, Lily kehui joukkuetovereitaan näiden hakeutuessa hänen ympärilleen. ”Keskiviikkona ja perjantaina on vielä harjoitukset ennen lauantaista peliä sitten.”
   ”Me voitetaan!” Will riemuitsi. Hugo ja Fred naureskelivat ja Lily nyökkäili vakavana.
   ”Parasta olisi. Muuten saatan joutua syöttämään sormenne jättiläiskalmarille.”
   ”Sitähän me emme tahtoisi”, Fred vitsaili. ”Onko kukaan kiinnostunut lähtemään Kolmeen Luudanvarteen?”   
   ”Minä olen”, Gabriella ilmoitti puistellen loskaa huispauskaavustaan. Myös Tommy, Jerry ja Will olivat valmiita lähtemään Tylyahoon lauantai-illan viettoon. Lily ei oikein tiennyt mitä olisi halunnut tehdä.
   ”Mainiota. Mennään.” Fred suuntasi luutansa kohti taivaita ja muu joukkue seurasi hänen esimerkkiään. Lily lähti raahaamaan huispauspallolaatikkoa pukuhuoneisiin päin, mutta yllättäen Hugo nosti sen toiselta puolelta ylös hänen kanssaan.
   ”Miksi et mennyt muiden kanssa Kolmeen Luudanvarteen?” Lily ihmetteli.
   Hugo kohautti olkiaan. ”Ajattelin sinun tarvitsevan apua.”
Lily siristi silmiään nähdessään pojan apean ilmeen ja hänen mielensä laski. Hugon mieltä selkeästi painoi jokin.
   He veivät painavan laatikon omalle paikalleen odottamaan seuraavia harjoituksia ja lähtivät sitten kävelemään huispausstadionin halki kohti Tylypahkaa. Hugo oli harvinaisen hiljainen ja katseli maahan. Lily käänsi katseensa taivaalle, jossa tähdet alkoivat pikkuhiljaa tuikkia taivaan hämärtyessä iltaan.
   ”Lily…” Hugo aloitti kuulostaen vaikealta.
   ”Niin?” Lily kysäisi. Hän oli tiennyt Hugon haluavan puhua hänen kanssaan jostakin.
   ”Tämä saattaa kuulostaa tosi typerältä ja tunnen itseni ihan narriksi kysyessäni, mutta…”
   Hugo hiljeni. Lily kohotti kulmiaan. ”Älä anna mörön viedä kieltäsi, kysy ihan rohkeasti vain.”
   ”Minä olen ihan typerä.”
   ”Etkä ole. Pamela Parkinson on ihan typerä.”
   ”Totta.” Hugo naurahti, mutta tämän katse pysytteli edelleen maassa. Lily lätkäisi poikaa olalle.
   ”No! Anna tulla!”
   Hugo veti syvään henkeä. ”Minä olen ihastunut Gabriellaan.”
   Lilyn suupieliä nyki voimakas hymy. ”Olen kyllä huomannut.”
   Hugo vilkaisi häntä kulmiensa alta. ”Mistä muka?”
   ”Suustasi valuva kuola ja hölmelö, mitään ymmärtämätön ilme Gabyn astuessa huoneeseen puhuvat puolestaan, ystäväiseni.”
   ”Hah”, Hugo naurahti näyttäen kiusaantuneelta.
   Lily nauroi. ”No, miksi näytät ihan maasi myynneeltä? Ota yksisarvista sarvesta kiinni ja puhu Gabylle!”
   Hugo pudisti päätään. ”Hän tapailee jotakuta toista, eikö tapailekin?” Siniset silmät porautuivat Lilyn silmiin ja hän tajusi, miksi Hugo oli alun alkaen alkanut puhumaan hänelle Gabriellasta. Poika halusi sisäpiirin tietoa ihailemansa naisen huoneenjakajalta.
   Lily nosti kätensä ilmaan antautumisen merkiksi ja oli kumauttaa Hugoa Tulisalamalla päähän. ”Ei mitään hajua. Kyllä hän joskus haahuilee jossakin, mutta niinhän me kaikki teemme, eikö vain?”
   Hugo näytti nyrpeältä. ”En minä vaan haahuile.”
   Lily pyöräytti silmiään. ”Älä masentele siinä. Kerro vain rohkeasti Gabylle mitä tunnet. Te voisitte olla oikein soma pari.”
   ”Niin… en oikein tiedä.”
   Lily huokaisi. He olivat kävelleet Tylypahkan oville saakka. He vilkaisivat koko ajan pikkuhiljaa hämärtyviä tiluksia.
   ”Haluatko lähteä Tylyahoon?” Lily kysyi Hugolta.
   ”Vaikka”, Hugo murahti olkiaan kohauttaen. Lily huokaisi uudelleen.
   ”Älä murehdi, serkku hyvä. Asioilla on tapana järjestyä.”
   ”Niin kai sitten”, Hugo mutisi kuulostamatta kovinkaan vakuuttuneelta.
   ”Usko vain minua”, Lily kehotti ja hymyili pojalle rohkaisevasti. Hugo hymyili takaisin jo hieman ponnekkaammin.
   ”Mistä sitä tietää, vaikka tänään olisi se ilta”, Lily vielä kannusti Hugoa silmäänsä iskien. Hugo tuhahti epäilevästi, mutta ponkaisi kuitenkin maasta vauhtia ja lehahti taivaalle luudallaan. Lily ponkaisi oman luutansa selkään ja lähti pojan perään.
   Lilyn ajatukset karkasivat Shawniin. Pojalla oli tapana viettää lauantai-illat muiden aurorikokelaiden kanssa Kolmessa Luudanvarressa ja jotenkin Lilyllä oli vahva tunne siitä, ettei tämä lauantai-ilta poikennut muista. Etenkin kun Lily ja Shawn olivat vieläkin riidoissa.
   Lilyn oli hankala yhtäkkiä muistaa, mistä he edes riitelivät. Hän vain muisti sen, että Shawn oli toiminut väärin ja nyt tämä saisi kärsiä siitä. Niin, aivan, poikahan oli nolannut hänet täysin Kolmessa Luudanvarressa viime kerralla, kun oli keskellä kaiken kansan hylännyt Lilyn yksinään ja viettänyt iltaansa vain muiden tyttöjen kanssa. Lilyä alkoi suututtaa heti kun hän muisteli hetkeä.
   Oli totta, että Shawn oli yrittänyt tulla tapaamaan häntä ja oli kirjoittanut jokusia kirjeitäkin hänelle. ”Minä haluan selvittää asiat.” Juupa juu! Lilyn mielestä Shawnin olisi pitänyt käyttäytyä niin, ettei tämän aina olisi tarvinnut olla selittelemässä tekosiaan hänelle ja pyytämässä anteeksi.
   Kuitenkin… Lily ei jaksanut olla enää vihainen. Ehkä olisi parasta vain puhua Shawnin kanssa ja antaa tälle tämän pönttömäisyys anteeksi. Loppujen lopuksi Lilyllä oli kuitenkin ikävä Shawnia ja tämän hölmöjä juttuja. Poika osasi olla aika ihana halutessaan.
   Tylyaho loisti kotoisana heidän allaan. Kolmen Luudanvarren baarista kantautui tuttua helinää ja puheensorinaa.
   Hugo ja Lily laskeutuivat baarin eteen. Samanaikaisesti sen ovi avautui kellon kilinän kera ja Shawn astui baarin lämmöstä loskaiseen iltaan.
   Shawn näytti ilahtuvan ja yllättyvän samanaikaisesti nähdessään heidät. ”Moi.”
   ”Moi”, Hugo tervehti ja sujahti Shawnin ohitse baariin.
Shawn ja Lily katsoivat toisiaan oven sulkeutuessa pojan takana teljeten heidät kaksistaan kadun hiljaisuuteen. Lily tajusi hämärästi, ettei ollut koskaan kunnolla tajunnutkaan, kuinka isokokoinen Shawn todella oli.
   ”Miksi tulit ulos?” Lily kysyi rikkoakseen latautuneen hiljaisuuden.
   ”James lähetti minut suorittamaan tärkeää tehtävää”, Shawn kertoi naurahtaen.
   ”Millaista tehtävää?” Lily ihmetteli.
   Shawn ojensi kätensä hänelle. ”Tule mukaan, niin kerron.”
   Lilyn ensimmäinen reaktio oli itsepäinen kiukku: hänen teki mieli riuhtaista kätensä kauemmaksi ja syyttää Shawnia kaikista niistä vääryyksistä, joita poika oli hänelle tehnyt ja vaatia tältä anteeksipyyntöä, hän oli vieläkin hyvin vihainen tälle.
Älä ole hölmö, kehotti kuitenkin hempeä ääni hänen päässään ja Lily nielaisi kiukkuiset vastalauseensa. ”Okei”, hän kähähti ja tarttui Shawnin käteen. Shawn hymyili hänelle ja sulki lämpimän kätensä Lilyn paljon pienemmän ja viileämmän käden ympärille. Lilylle tuli heti paljon kevyempi olo.
Shawn veti hänet mukaansa lähtiessään kävelemään Tylyahon käytävää pitkin kohti kauempana kukkulan päällä häämöttävää valkoista Auroriaa. Tylyaho oli rauhallinen ja hiljainen ja heidän askeltensa ääni seurasi heitä talojen seiniä pitkin heidän kulkiessaan eteenpäin.
”Mitä James tahtoo sinun tekevän?” Lily kysyi Shawnilta ja katseli tämän kasvoja.
Shawn pyöritti päätään huvittuneena. ”Minun on mentävä hakemaan Ava hinnalla millä hyvänsä Kolmeen Luudanvarteen.”
”Miksi?”
”James ja Ava ovat riidelleet jo jonkin aikaa kuin kaksi räiskeperäistä sisuliskoa. James ja Roxanne tahtovat antaa Avalle opetuksen.”
”James ja Roxanne?” Lily toisti inhoten. ”Mitä tuo tarkoittaa? Miten Roxanne mitenkään liittyy Jamesiin ja Avaan?”
”Ilmeisesti he olivat saaneet idean tehdä Ava mustasukkaiseksi niin, että tämä suostuisi olla tapaamatta Aqualinea jos vain Jameskin lakkaisi flirttailemasta kauniille mimmeille.”
”James on niin typerä”, Lily puuskahti koko sydämestään. ”En kyllä silti ymmärrä, miten Roxanne tähän liittyy?”
Shawn pärskähti. ”Hän esittää Jamesin iskemää naista. Valeasussa, tietysti.”
”No, tietysti”, Lily puuskahti kiukkuisesti. Oikeastaan koko touhu kuulosti häneltä tavattoman hauskalta, mutta hänestä tuntui että hänen täytyi olla sitä vastaan ihan vain periaatteesta, olihan se ollut osittain Roxannen idea.
Lilyllä oli kumma tunne siitä kuin Shawn olisi ymmärtänyt, mitä hänen päässään pyöri. Poika huokaisi.
”Miksi sinä olet niin kiukkuinen koko ajan?”
”Ehkä minulla on ollut syitä olla kiukkuinen”, Lily vastasi kärkkäästi.
”Niin kuin esimerkiksi?”
”Sinä nyt ainakin olet ollut ihan ääliö”, Lily puuskahti.
Shawn näytti mietteliäältä. ”Kuinka niin?”
”No, silloin yhtenä iltana kun et halunnut olla minun kanssani, vaan Roxyn ja Domin – ”
”Tarkoitat silloin, kun vaadit minua olla istumatta Jamesin ja Roxyn ja muiden kanssa ketä siinä pöydässä nyt sattuikin istumaan ja minä pyysin sinua tulemaan istumaan meidän kanssamme pariinkin otteeseen?”
Lily pyöräytti silmiään. ”Niin! Minä haluan minun poikaystäväni olevan minun kanssani eikä typerien sukulaisteni kanssa, jos minä kerran en ole väleissä heidän kanssaan!”
”Miksi minun pitäisi rikkoa välini Roxanneen vain koska sinä olet päättänyt savustaa hänet elämästäsi? Minä pidän Roxannesta.”
Lilyä alkoi suututtaa. ”Minäkin pidin ennen kuin hänestä tulisi täysin toivoton tapaus!”
Shawn huokaisi eikä sanonut mitään. Lilyn korvissa humisi ja hänestä tuntui kuin hänen verensä olisi alkanut yhtäkkiä virrata paljon voimakkaammin.
”Arvaa, mitä minä haluaisin, Lily?” Shawn kysäisi, kun he saapuivat Tylyahon päähän. ”Minä haluaisin tyttöystävän, joka ei haasta riitaa jokaisesta pienestä asiasta jonka kokee epätäydelliseksi. Minä haluaisin tyttöystävän, joka haluaa kuulla mitä minulla on sanottavaa, kun tulee erimielisyyksiä. Ja minä haluan tyttöystävän, joka mieluummin tulee minun kanssani selvittämään turhanpäiväiset riidat sitä pyytäessäni kuin jää istuskelemaan luihujen lierojen kanssa tähtitaivasta ihastelemaan.”
Shawn pysähti ja kääntyi katsomaan häntä. Lilyn korvissa tuntui polttavaa hehkua ja hänellä oli hyvin hölmö olo. Shawn kosketti hänen leukaansa. ”Ymmärrätkö sinä, mitä minä tarkoitan?”
Lilyn suusta karkasi ilmaa tärisevänä henkäisynä. ”Ymmärrän minä.” Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ollut tuntenut itseään yhtä typeräksi. ”Anna anteeksi, Shawn. Taidan olla aika kovapäinen pakkaus.”
Shawn naurahti. ”Sitä sinä kyllä olet. Ja se on minusta suloista ja kiehtovaa tiettyyn pisteeseen asti.”
Lilyn kurkkua kuristi. ”Anteeksi.”
Shawn veti hänet halaukseen. ”Saat anteeksi. Ja minäkin pyydän anteeksi. Ja toivon, ettet tästä eteenpäin jaksaisi kiukutella ihan kaikista pienimmistäkin jutuista. Minä haluan olla sinun kanssasi ja sinäkin ilmeisesti haluat olla minun kanssani, joten ollaan sitten eikä väännetä tikkua hölmöistä ja turhista asioista.”
Lily nyökkäili, vaikka hänen tekikin mieli irvistää sanojen ’et jaksaisi kiukutella ihan kaikista pienimmistäkin jutuista’, hah! Ehkä ne Shawnin mielestä olivat pieniä juttuja, mutta eivät ne siltä Lilystä tuntuneet. Hän kuitenkin aisti Shawnin olevan järkähtämättömällä tuulella ja päätteli, että olisi parasta saada tämä näkemään virheensä jolloinkin muulloin. Lily tiesi ehkä olleensa turhan jääräpäinen, mutta Shawnin oli opittava tiettyjä asioita, jos kerran halusi olla hänen kanssaan.
Shawn hymyili näyttäen onnelliselta. Poika tiukensi käsiä hänen ympärillään ja sulki hänet pehmeän jäntevään syliinsä ja painoi huulensa hänen huulilleen. Suudelma oli yhtä suloinen kuin leuto tuuli heidän ympärillään. He uppoutuivat suudelmaan ja toistensa makuun ja Lilystä tuntui täydellisen ihanalta olla siinä, Shawnin syleilyssä. Tylyahon valot vilkkuivat heidän päänsä päällä.
He irrottautuivat toisistaan hymyillen. Lily iski silmäänsä pojalle ja kohotti pitelemäänsä Tulisalamaa ilmassa. ”Lennetään Auroriaan, niin päästään nopeammin.”
Shawn näytti surkealta. ”Miksi pitää aina lentää? Eikö ole paljon romanttisempaa kävellä tällä tavalla tähtitaivaan alla?”
Lily pyöräytti silmiään. ”Oletpa siirappinen.”
Shawn virnisteli hänelle. ”Eivätkö tytöt sitä juuri tahdo poikien olevankin?”
”Ehkä normaalit tytöt”, Lily hymähti. Shawn pyöritti päätään nauraen ja heilautti kätensä hänen olalleen.
”Sinä olet kyllä mahdoton.”
Lily irvisti. ”Tiedetään.”
Loppujen lopuksi he kävelivät Aurorialle. Valkoinen kartano oli hiljainen, aurorikokelaat olivat lähteneet viikonlopun viettoon. Shawn huokaisi teatraalisesti.
”Ellen olisi niin kiinnostunut näkemään, kuinka James ja Rox nolaavat itsensä totaalisesti, en olisi kyllä lähtenyt tälle ristiretkelle”, Shawn kertoi ympärilleen katsellen. ”En edes tiedä, onko Ava täällä. James väitti lukinneensa tytön oven niin, ettei tämä pääsisi tapaamaan Aqualinea, mutten ihan usko hänen uskaltaneen todella tehdä sitä.”
Lily nauroi. ”Usko minua, minä tunnen veljeni. Hän on tehnyt sen.”
”Näinköhän”, Shawn sanoi ja katseli epäillen heidän edessään nököttävää kartanoa.
He menivät sisälle ja kiipesivät pyöreät kierreportaat ylös makuusalikäytävään. Käytävä oli hämärä ja sen perältä oleskeluhuoneesta kuului vaimeaa puhetta. Lily ja Shawn pysähtyivät Avan huoneen ovella ja katsoivat toisiaan. Lily puristi Shawnin kättä, joka oli sulkenut hänen omansa tiiviiseen puristukseen.
”Mikä on suunnitelma?”
”Sanotaan Jamesin sekoilevan hurjassa humalassa Kolmessa Luudanvarressa”, Shawn kertoi ja innostunut pilke ilmestyi tämän silmäkulmaan. ”Ja että hän vikittelee entistä tyttöystäväänsä.”
Lily tuijotti Shawnia. ”Ai, oikeasti? Emme kai me todella alennu valehtelemaan typerän Jamesin takia?”
”Miksi ei? Siitä tulee hauskaa”, Shawn ennusti innoissaan.
”Minä en ainakaan valehtele Avalle”, Lily tokaisi.
Shawn siristi silmiään. ”Et kyllä pilaa tätä pakko-olla-rehellinen-periaatteellasi!”
Lily nosti kätensä ilmaan. ”Selvä, selvä! Minä pidän suuni kiinni ja annan teidän kaikkien nolata itsenne ihan rauhassa!”
”Hienoa!” Shawn huudahti ja koputti sitten rempseästi Avan huoneen oveen.
”Vihdoinkin!” karjaisi kiukkuinen, käheä ääni ja Shawn ja Lily avasivat Avan huoneen oven alohomora-loitsulla.
Lily ehti nähdä vain lehahduksen kinuskinväristä tukkaa, kun Ava pyyhälsi heidän ohitseen käytävälle. Tyttö kääntyi mulkoilemaan heitä näyttäen niin kiukkuiselta, ettei Lily olisi ollenkaan ihmetellyt vaikka tämän sieraimista olisi kohonnut savua.
”Missä James on?” Ava kähähti raivokkaasti niin, että sylkeä roiskui joka puolelle. Lily ei olisi osannut kuvitella niin kiltin ja sievän tytön kykenevän näyttää niin murhanhimoiselta.
”Hän vikittelee vanhaa tyttöystäväänsä Kolmessa Luudanvarressa”, Shawn livautti käärmemäisesti, veikeästi hymyillen. Lily ei voinut olla siristämättä silmiään pojalle.
Ava jähmettyi ja tytön vaaleanruskeat silmät siristyivät hämäävän pieniksi. ”Anteeksi, mitä?”
”Joo, siellä he ovat rietastelleet koko illan”, Shawn lietsoi Avan kiukkua.
”Se paviaani on yhtä kuin kuollut”, Ava sihisi vihaisesti ja käännähti käytävän portaita kohti. Tyttö lähti marssimaan käytävää eteenpäin raivokkain askelin. ”Se samperin idiootti kehtasi lukita minut huoneeseeni ja lähteä vikittelemään jotakin hutsua?”
Shawn hihitti. Lily mulkaisi poikaa. ”Sinä olet yhtä hölmö kuin James.”
Shawn näytti surulliselta. ”Eikö tämä sinun mielestäsi ole ollenkaan hauskaa?”
”Ehkä on sitten, jos näen kuin Ava vetelee Jamesia korville”, Lily hymähti.
He lähtivät Avan perään ja kirmasivat pyörreportaat takaisin alas. Ava näkyi jo kaukana Aurorian pihalla. Dominique ampaisi kirjastosta eteissaliin toisessa kädessään paksu kirja ja toisessa puoliksi syöty punainen omena. ”Mitä te touhuatte? Oletteko menossa lauantai-illan riettauksiin?”
”Joo, haluatko tulla mukaan?” Shawn kysyi. ”Me menemme nauramaan itsemme kipeäksi ja katsomaan, kuinka Ava littaa Jamesin lattiaan.”
”Ai, oikeasti?” Dominique innostui ja vikasi kirjan kädestään porraskaiteelle. ”Sen minä haluan nähdä! Mitä Jamie on nyt tehnyt?”
”Et halua edes tietää”, Lily puuskahti serkulleen päätään pyörittäen.
Domonique kohotti kulmaansa. ”Haluanpas, siksi minä kysyinkin.”
”Hah hah. Tule, mennään nopeasti niin ehditään nähdä, kuinka Jamie saa köniinsä!” Lily huudahti ja kiskoi Shawnia käsivarresta. He lähtivät kolmestaan vihaisena eteenpäin marssivan Avan perään.

*

”Rox, tule lähemmäksi!” James hermoili innostuksesta täristen, tarttui vieressään istuvan Roxannen tuoliin ja veti tytön tuoleineen aivan kiinni itseensä. ”Ava tulee hetkellä millä hyvänsä ja sitten pistä kaikki riettaus itsestäsi irti!”
   Roxanne huiski käsillään pitkiä, vaaleita hiuksia pois kasvoiltaan ja suustaan. ”Tämä blonditukka on sitten ärsyttävä, koko ajan menossa suuhun”, tyttö valitti irvistellen ja hiuksia sylkien.
   ”Muista sitten olla ihan ihollani”, James muistutti tyttöä. ”Haluan Avan haluavan kiskoa pääsi irti niin kuin minusta tuntuu aina kun joudun näkemään Aqualine-hurtan.”
   ”Älä huoli, minä tungen vaikka kielen korvaasi jos täytyy”, Roxanne lupasi ja katseli terhakkana ympärilleen pubissa. ”Vähän kyllä alkaa humalahammasta kolottaa, kun täällä joutuu kupeksimaan. Emmekö voisi ottaa yhdet juomat ihan vain estottomuuden buuttaamiseksi?”
   ”Käyttäydyhän nyt siinä”, James suhahti tytölle. Hän näki Fredin, Hugon ja Gabriellan huiskivan hänelle pubin toiselta laidalta ja vilkutti heille takaisin.
   Roxanne, joka ei näyttänyt ollenkaan itseltään, oikoi epämukavan lyhyttä pikku paitaansa ja vilkaisi taakseen. Tyttö kääntyi takaisin näyttäen surulliselta, ilmeisesti tämäkin oli bongannut veljensä.
   ”Jee.”
   James taputti Roxannea päälaelle. ”Eikö Freddie vieläkään ole antanut likaisuuksiasi anteeksi?”
   ”Ei, eikä tule varmaan koskaan antamaankaan.”
   James mietti hetken aikaa. ”Se voi hyvin olla mahdollista.”
   Roxanne mulkaisi häntä. ”Miksi et voisi vain valehdella?”
   ”Ei kuulu Lohikäärmerakastajan tapoihin.”
   ”Lohikäärmerakastaja on hyvä ja muistaa, mitä on juuri suunnitellut tyttöystävänsä pään menoksi”, Roxanne tuhahti.
   James siristi silmiään tytölle. ”Älä nyt pilaa iloani siinä. Ole nätisti.”
   ”Minähän olen nätisti”, Roxanne tuhahti. ”Vaikka omalta nätiltä itseltäni en näytäkään. Miksi minun pitää näyttää ihan tyhmältä, sinisilmäiseltä blondilta?”
   ”Koska Ava ei voi sietää tyhmiä blondeja”, James vastasi ja vilkuili toiveikkaana ovelle toivoen Avan jo saapuvan.
   Kuin olisi kuullut hänen ääneenlausumattoman pyyntönsä, Ava kiskaisi baarin oven juuri silloin terhakasti auki. James nielaisi nähdessään tyttöystävänsä kiukkuisen ilmeen.
   ”Tämähän menee paremmin kuin hyvin. Ava näyttää siltä kuin haluaisi pätkäistä kaulavaltimoni auki hampaillaan.”
   ”Toivottavasti hän läpsäisee sinua kasvoihin”, Roxanne toivoi innostuneena ja ryhtyi tunnollisesti toteuttamaan heidän suunnitelmaansa ja siirsi kätensä Jamesin syliin vihjailevasti. James käänsi katseensa Roxanneen ja oli katselevinaan tätä oikein syvällisesti. Roxanne pysyi ihailtavan vakavana auttaen Jamesiakin pitämään pokkansa. Roxanne siirtyi vieläkin lähemmäksi häntä niin, että oli puolittain hänen sylissään. Roxanne naurahti käheästi, siirsi kätensä Jamesin kasvoille ja kuiskasi hänen korvaansa vihjailevasti kiemurrellen: ”Voi, Jamie, hän näyttää siltä että sinä saatat kuolla tänä yönä. On ollut oikein mukavaa tuntea sinut, Apinapoika.”
   James kumartui tytön puoleen ja kietoi tahallaan kätensä tiiviisti tytön sirojen hartioiden ympärille. Hän huomasi shownsa keskellä ihmeellisesti Roxannen tuntuvan erikoisen ihanalta hänen sylissään, mutta ajatus oli niin kummallinen, että hän työnsi sen kauas mielestään. Hän kumartui kuiskaamaan tytön korvaan: ”Kuulehan, Apinatyttö, minä voitan tämän taistelun. Ava ei koskaan enää lähde luotani tämän illan jälkeen.”
   Roxanne hihitti heidän halauksensa suomassa piilossa. ”Tai sitten hän päättää sinun olevan liian apina hänen sietokyvylleen.”
   James mutristi huuliaan. ”Et kai sinä niin luule?”
   Roxanne silitti hänen tukkaansa. ”No, en todellakaan. Ava on varmasti sulaa vahaa tämän jälkeen käsissäsi. Kukaan tyttö ei voi vastustaa kieroa ja muita mimmejä vikittelevää poikaystävää, joka ei suostu harrastamaan seksiä, koska pelkää aiheuttavansa epätoivottuja hymykuoppia.”
   James pyöräytti silmiään ja kouraisi Roxannea olkapäistä varoittavasti. ”Varohan sarkastisia sanojasi, senkin kiusanhenki.”
   Heidän liioiteltu halailunsa keskeytyi Avan rykimisen ääneen. Yllättävän kauan tyttö olikin seisonut paikoillaan ja tuijottanut heitä. James kohotti hitaasti katseensa tyttöystäväänsä ja oli yllättyvinään. ”Ai, moi.”
   Ava seisoi heidän pöytänsä edessä kädet puuskassa, ilme epäuskoisen kiukkuisena. ”Ai, moi? Eikö sinulla ole muuta sanottavaa? Mitä helkkaria sinä oikein luulet tekeväsi?”
   ”Anteeksi, tässä on vanha tuttuni Rosaline.”
   ”Jamie ja minä vietimme laatuaikaa Bulgariassa yhdessä”, Roxanne henkäisi vaaleita hiuksiaan teatraalisesti lehautellen ja kumartui pikkuisessa topissaan aivan kiinni Jamesiin. Avan silmät näyttivät hieman pullistuvan päästä.
   ”Ai, niinkö?”
   ”Muistathan, Jamie?” Roxanne henkäisi keimailevasti ja silitti Jamesin poskea. ”Muistathan meidän ihanat yömme?”
 James hymyili tytölle leveästi. ”Beibi, en koskaan voisi unohtaa.”
”Mikä sinut on tänne tuonut?” Ava livautti hampaidensa välistä kiukkuinen katse tiiviisti Roxannen kasvoissa.
Roxanne kikatti kovaan ääneen. ”Voi, minun tuli niin kova ikävä minun Jamietäni. Asun tässä Tylyahossa ihan lähellä ja voimme nähdä joka päivä, kuinka ihanaa, vai mitä Jamie?”
Ava näytti siltä kuin olisi halunnut tunkea taikasauvansa Roxannen nenään. Tyttö veti kiivaasti henkeä sisäänsä ja tiuskaisi Jamesille: ”Ulos. Nyt.”
James otti mukavamman asennon tuolillaan. ”Muistatkos, mitä sinä sanoit minulle tässä muutama päivä sitten kesken ihanan rentouttavan keskustelumme? Sinä et minua määräile.”
Ava siristi silmiään. ”Niin, sinä et määräile minua, mutta minä määräilen sinua. Ulos. Heti.”
James kohotti leukaansa uhmakkaasti. ”Ei käy. Minä vietän nyt aikaa Rosalinen kanssa!”
Ava oli pienikokoinen, mutta näytti kasvavan kaksinkertaiseksi pullistuessaan turhautumisesta. ”Sinä et tuon vikittelevän blondin kanssa tänne jää!”
”Miksi en jäisi?” James huudahti. ”Sinäkin teet ihan mitä sinua huvittaa, joten sitten teen minäkin!”
”Minä en ole vikitellyt muita niin kuin sinä teet!”
”En minä mitään vikittele!” James huudahti puolustelevasti. ”Minä vain vietän vähän laatuaikaa vanhan tuttavani kanssa, ei kai siinä mitään pahaa ole?”
”Ahaa, nyt minä näen mitä sinä yrität!” Ava huudahti. ”Sinä teet näin, koska minä haluan tavata Aqualinea, eikö vain?”
”En käsitä mistä sinä puhut”, James tokaisi kuivasti.
”Mitä jos jättäisit meidät kahden?” Roxanne töksäytti epäystävällisesti Avalle. ”Minulla ja Jamiella on paljon juteltavaa.”
”Sinä blondi voisit mennä sinne mistä olet tullutkin”, Ava töksäytti aivan yhtä epäystävällisesti takaisin.
”Älä viitsi, jättimasutyttö”, Roxanne heläytti iloisesti ja heilautti kättään Avan suuntaan kuin tämä olisi ollut hölmö. ”Minulla ja Jamiella on paljon historiaa, anna meidän jutella rauhassa.”
”Jos sinä et siirrä kättäsi pois poikaystävääni hipelöimästä tällä sekunnilla, minä kiroan sinut maanrakoon”, Ava kähähti Roxannelle käheällä äänellä.
Roxanne katsoi Avaa haastavasti silmiin ja Jamesin suureksi riemuksi ja Avan raivoksi nuolaisi keimailevasti Jamesin poskea. James tunsi selkäkarvojensa nousevan pystyyn.
”Mmmm, Jamie maistuu yhtä hyvältä kuin ennenkin, melkein ehkä jopa paremmalta”, Roxanne henkäisi. James joutui pidättelemään happea sisällään, ettei olisi purskahtanut nauruun.
Ava kiskaisi taikasauvansa esiin ja osoitti sillä suoraan Roxannea kasvoihin. ”Tuo oli muuten viimeinen temppusi, senkin halpa vosu!”
James loikkasi ylös tuoliltaan ja kirmasi nopeasti Avan ja Roxannen väliin. Hän nosti kätensä antautuvasti ilmaan. ”Okei, okei, rakas, ei tapella. Jos sinä et halua minun olevan hänen kanssaan, niin totta kai minä lähden sitten sinun kanssasi. Sinä tulet minulle aina ensimmäisenä.”
Avan silmät levisivät järkytyksestä ja tyttö laski hölmistyneenä taikasauvansa. ”Oletko sinä tosissasi?”
James nyökkäsi ja katsoi vakavasti Avaa silmiin. ”Minä rakastan sinua. Ja suoraan sanottuna olen melko varma siitä, että tekisin mitä tahansa vuoksesi.”
Ava näytti sulavan ja tytön silmät täyttyivät kyynelistä. James hymyili ja vetäisi tytön syliinsä tiukkaan halaukseen. ”Älä itke, rakkaani.”
”Mennään pois täältä”, Ava kähähti vasten hänen rintaansa.
James kääntyi niin, että saattoi iskeä leveästi hymyilevälle Roxannelle silmäänsä. ”Mennään vain.”
Ava nyökkäsi ja James talutti tyttöystävänsä pubin halki. Ava kääntyi vielä mulkaisemaan voitonriemuisesti Roxannea, joka tunnollisena roolilleen yritti näyttää hylätyltä ja loukkaantuneelta.
He ohittivat leveästi virnuilevat Shawnin, Lilyn ja Dominiquen, jotka olivat kerääntyneet baritiskin hujakoille vakoilemaan heidän sanaselkkaustaan. Lily hymyili, mutta Shawn ja Dominique näyttivät jostakin syystä pettyneiltä.
”Eihän tuossa ollut mitään jännittävää”, Dominique puuskahti tylsistyneen kuuloisena ja kääntyi Rosmertan puoleen tilaamaan juotavaa. James virnisti Shawnille ja Lilylle taluttaessaan Avan ulos.
”Olen pahoillani”, James sanoi Avalle heidän lähtiessä kulkemaan Auroriaan. ”Olen tainnut olla aika apina.”
”Todistit juuri kykeneväsi myös epäapinamaiseen toimintaan”, Ava huokaisi kuulostaen siltä, ettei vieläkään voinut uskoa tapahtumaa todeksi. ”Kiitos, että lähdit mukaani ja jätit sen bimbon sinne nököttämään.”
”Mustasukkaisuus on aika inhottava tunne, eikö vain?” James kysäisi vihjaileva sävähdys äänessään.
Ava vilkaisi häntä kulmiensa alta. ”Se oli ihan kamalaa. Minusta tuntui siltä kuin olisin voinut räjähtää, seota tai ryhtyä synnillisiin tekoihin. Se tuntui siltä kuin olisit murskannut sydämeni.”
James veti rauhallisesti henkeä sisäänsä ja piteli Avaa tiukemmin kyljessään kiinni. ”Siltä minusta tuntuu aina, kun sinä puhut Aqualinesta tai näet häntä”, hän sanoi hiljaa. ”Se tuntuu väärältä ja pahalta ja siltä kuin haluaisit tahallasi satuttaa minua ja aiheuttaa hankaluuksia.”
Ava oli hiljaa. James puri huultaan ja jatkoi.
”Ymmärrän hänen olleen kauan elämässäsi ja ymmärrän teidän kokeneen paljon yhdessä, muttet voi kiertää sitä tosiasiaa, että se tyttö on käyttäytynyt aggressiivisen mielenvikaisesti pitkän aikaa. Hän on arvaamaton ja rakastunut sinuun. Minä en pelkästään ole mustasukkainen vaan olen sitä mieltä, että Aqualine on pelottava ja tietää pahaa. Oikeasti.”
Ava pysähtyi ja kääntyi katsomaan häntä. ”Kyllä minä ymmärrän, James. Minun on vaikea päästää Aqualinesta irti, mutta ymmärrän miksi sinä haluat minun tekevän sen. Sinä sanoit minulle tekeväsi mitä tahansa vuokseni. Joten minä lupaan olla näkemättä Aqualinea enää, koska minäkin tekisin mitä tahansa sinun vuoksesi.”
James hymyili onnellisena. ”Sinä olet ihana. Minä sitten rakastan sinua, nainen. Me saamme vauvan. Meidän on kyettävä tekemään yhdessä näitä ratkaisuja ja kompromisseja sun muuta yhtä ällöttävää parisuhdelöpinää.”
Ava naurahti hieman itkuisesti. ”Olet oikeassa. Kas, sinähän kuulostat melkein aikuiselta, James.”
James irvisti. ”Älä viitsi. Minusta ei koskaan tule aikuista.”
Ava katseli häntä. James näki tähtien loistavan kinuskinvärisissä silmissä. ”Minä olen varma, että sinusta tulee mahtava isä.”
James tunsi polviensa lyövän loukkua. Hän pakottautui nielemään kauhunsa, sipaisi Avan hiukset pois tämän kasvoilta ja suuteli tyttöä. ”Ja sinusta tulee loistava äiti.”
He painautuivat lämpimään suudelmaan, joka täytti heidän molempien sydämet rakkaudella ja onnella. James hymyili tytölleen tyytyväisenä ja veti tämän pois valaistulta tieltä. ”Tule.”
”Mihin me olemme matkalla?” Ava ihmetteli.
James myhäili taluttaessaan tytön loskaisen lumen lävitse tien syrjällä olevien puskien luokse. Hän kaivoi sinne piilottamansa Tulisalamansa esiin ja istui sen päälle. ”Tule.”
Ava tuijotti luutaa epäilevästi. ”Mitä tapahtuu?”
James hymyili ja ojensi kätensä. ”Luota minuun.”
Ava katsoi häntä tutkivasti ja tarttui sitten hänen käteensä. James ampaisi ilmaan tuntiessaan tytön kietovan kätensä hänen ympärilleen. Ava nauroi vapautuneena. ”Ihanaa!”
James virnisti. ”Niin olet.”
”Aaw!” Ava huokaisi ja nojasi leukaansa hänen selkäänsä.
James hymyili itsekseen liitäessään Kielletyn Metsän ylle. Hän siristeli silmiään yrittäen bongata etsimänsä hämärän metsän kätköstä. Viimein hänen silmiinsä osui tummana kohoava kivenjärkäle keskellä metsää ja hän liisi sitä kohti. Kuu vilkutti heille salaperäisesti taivaalta.
Ava kiljaisi, kun James käänsi luudan laskuun ja lensi suoraan valtavan kivenjärkäleen katossa olevan suuren aukon lävitse valtavaan, turkoosina hohtavaan luolaan. James helpottui, kun missään ei näkynyt merenneitoja. Hän oli aikaisemmin päivällä lentänyt luolaan ja tuonut sinne kynttilöitä ja ruusunlehtiä.
Ava henkäisi ihastuneena. ”James, mitä tämä on? Oletko sinä tehnyt tämän? Missä me olemme?”
James laskeutui kostealle kalliolle ja laski Tulisalaman käsistään. Hän hymyili Avalle, jonka kasvoille piirtyi turkoosin veden väläyttelemiä kuvioita. ”Tämä on merenneitoluola.”
Ava pomppasi säikähdyksestä ja katsoi vauhkona ympärilleen. ”Oletko sinä hullu? Mehän kuolemme tänne!”
”Merenneidot vievät vain miehiä merenpohjaan”, James rauhoitteli tyttöä.
”Luuletko sinä minun haluavan kasvattaa minihirviötä yksinäni?” Ava tivasi. ”Mennään pois täältä!”
James riisui takkinsa. Turkoosi vesi oli höyryävän lämmintä ja houkuttelevaa. Ava tuijotti häntä kuin peläten hänen menettäneen järkensä.
”James? Mitä sinä oikein touhuat?”
James riisui paitansa ja viskasi sen kädestään kostealle kalliolle. ”Otan sinut.”
Avan silmät levisivät ja suusta karkasi käheä hengähdys, joka kouraisi Jamesin vatsaa. Tyttö perääntyi kuin vaistomaisesti askeleen. ”Mitä?”
”Otan sinut”, James toisti hengitys lämpimässä ilmassa huuruten ja astui askeleen lähemmäksi Avaa. Hän vetäisi epäröivän tytön syliinsä ja käänsi hellästi tämän päätä niin, että saattoi suudella tämän kaulaa. ”Minulla on ollut ikävä sinua.”
Ava venytti päätään niin, että hänen huulensa saattoivat paremmin maistella hänen ihoaan. ”Minullakin on ollut ikävä sinua.”
James veti Avan paidan hitaasti pois tämän päältä ja painoi tämän sitten taas itseään vasten nauttien tämän paljaan ihon tunnusta omaansa vasten. Hän laski kätensä Avan piukan ja pyöreän vatsan päälle ja silitti tytön pehmeää ihoa. ”Minä rakastan sinua.”
”Minäkin rakastan sinua”, Ava henkäisi. James saattoi melkein tuntea, kuinka tytön vartalo antautui hänen omistavan kosketuksensa alla. Hän siveli hellästi Avan vatsakumpua ja laskeutui polvilleen tyttöystävänsä eteen. Hän suuteli vatsaa ja hymyili Avan henkäistessä.
Yhtäkkiä James tunsi jämäkän tömäyksen kasvoillaan ja hätkähti säikähtäneenä kauemmaksi Avasta. Ava nauroi ääneen.
”Se oli vauva! Se potkii!”
James tuijotti vatsakumpua. ”Lapseni potkii minua jo nyt, vaikkei se ole vielä edes tutustunut minuun.”
Ava nauroi. James katsoi tyttöystävänsä kasvoja ja tajusi tämän itkevän onnesta. Hänen sydämensä tuntui sulavan ja hän nousi seisomaan ja nappasi tytön syliinsä. Ava kiljui, kun hän loikkasi tämä sylissään suoraan turkoosiin veteen.
”James, senkin paviaani!” Ava nauroi vettä sylkien heidän tullessa pintaan.
James piteli tyttö pinnalla ja hymyili tälle. Hän suuteli Avan suolaisia huulia. ”Minäkin sinua, rakkaani.”

*

Lilyä kiukutti. Häntä ärsytti katsella Roxannen ja Dominiquen hauskanpitoa. Serkuksen räkättivät niin kovaan ääneen, että koko Kolmen Luudanvarren baari raikui. Mikä vielä ärsyttävämpää, Shawn nauroi tyttöjen jutuille koko ajan. Lilyä ei naurattanut ollenkaan.
   Kaikki olisi ollut hyvin, jos Dominique ei olisi ängennyt heidän mukaansa! Lily ja Shawn olivat Jamesin ja Avan lähdettyä olleet menossa Hugon, Fredin, Gabriellan ja muiden Rohkelikon huispausjoukkueen jäsenien kanssa istumaan samaan pöytään, kun Dominique oli huikannut yksin jääneen Roxannen heidän seuraansa. Fred oli päräyttänyt kovan ääneen hänen saaneen tarpeeksi näistä illanistujaisista ja lähtenyt pois. Gabriella oli lähtenyt melkein heti pojan jälkeen. Hugo oli näyttänyt koko illan synkältä.
   Nyt Tom, Jerry, Hugo ja Will näyttivät siltä kuin olisivat kilpailleet siitä, kuka saa eniten latkittua kirpakoita juomia. Lilyllä ei ollut ollenkaan sosiaalinen olo eikä hän oikein tiennyt, mitä olisi puhunut Roxannen ollessa paikalla. Niinpä hän oli latkinut hiljaisena vaikka kuinka monta juomaa peräkkäin ja tunsi olonsa kumman huteraksi ja epävarmaksi.
   ”…sitten Jamie ja Shawn mönkivät loskakurassa kuin kaksi säälittävää pientä haiskua”, Dominique kertoi Roxannelle hurjasti nauraen. Roxanne nauroi aivan yhtä hurjasti.
   ”Tosi reilua”, Shawn tokaisi kuivasti, pilke silmäkulmassaan. ”Sinusta on varmaan kivaa, kun pääset käskyttämään komeita miehenalkuja.”
   ”No, totta helkkarissa on!” Dominique julisti.
   ”Minustakin olisi”, Roxanne huokaisi raukeasti. ”Minä pistäisin heidät painimaan mudassa joka ikinen päivä. Ilman rihman kiertämää.”
   ”Tuossa on ideaa”, Dominique sanoi pohtivalla äänellä ja vilkaisi Shawnia silmäkulmastaan, minkä Lily pisti entisestään ärsyyntyen merkille.
   Shawn tönäisi Dominiqueta leikkisästi. ”Neiti aurorikouluttajan mielessä pyörii selkeästi jotakin epäsiveellistä.”
   Dominique näytti Shawnille kieltä. ”Anna minä mietin epäsiveellisiä jos kerran tahdon.”
   ”Mieti ihmeessä, ei se minua ollenkaan haittaa”, Shawn sanoi tytölle virnistäen.
   Lilyn päässä tuntui naksahtavan. Shawn oli sitten törkeä sika. Siinä tämä vain täysin pokkana flirttaili Dominiquen kanssa hänen silmiensä edessä ja naureskeli typerän Roxannen tyhmille jutuille.
   ”Shawn”, Lily ärähti. ”Lähdetään täältä.”
   Shawn näytti kummastuneelta. ”Nyt jo? Meillä on vielä juomatkin kesken.”
   ”Lähdetään. Nyt”, Lily ärähti painokkaasti.
   Shawn puhalsi ilmaa suustaan ja nosti kätensä ilmaan. ”Mikä sinulla oikein on? Lähdetään ihan kohta. Hetki vain, pupu.”
   ”Minulla ei ole mikään muu kuin se, että tahdon lähteä nyt!” Lily kivahti. ”Tuletko sinä vai etkö tule?”
   Shawn tuijotti häntä. ”Tiedätkö mitä, en taida tulla.”
   Lily tunsi kiukun polttelevan korviaan. Roxanne oli ristinyt kätensä ja nostanut jalkansa ylös tuolilleen ja katseli häntä melkein huvittuneen näköisenä. Dominique tuijotti häntä kuin olisi yrittänyt keksiä mikä häneen oli iskenyt. Lilystä se oli ärsyttävää. Dominique ja Roxanne olivat molemmat ärsyttäviä.
   ”Jos sinä jäät, se oli sitten siinä”, Lily sanoi Shawnille hyisesti. Jos poika todella jäisi jälleen kerran mieluummin hänen typerien serkkujensa kanssa ilojuomaa litkimään kuin olisi hänen kanssaan…
   Shawn tuijotti häntä kyllästyneenä. ”Et ole tosissasi.”
   ”Tuletko sinä, vai etkö tule?” Lily tivasi.
   Shawn pyöritti päätään eikä vastannut. Lily tuhahti. ”Selvä!”
   Hän nappasi takkinsa tuolinsa selkänojalta ja lähti marssimaan kohti ulko-ovea. Hugo, Tom, Jerry ja William eivät näyttäneen edes huomaavan mitään ihmeellistä tapahtuneen. Dominique ja Roxanne tuijottivat Lilyä, Dominique epäuskoisena ja Roxanne huvittuneena.
   Shawnin olisi pakko tulla hänen peräänsä… ei poika uskaltaisi valita enää toista kertaa Dominiqueta ja Roxannea Lilyn ylitse, ei, kyllä tämä tiesi, ettei Lily sietäisi sitä.
   Kolmen Luudanvarren ovi pamahti kilisevästi kiinni Lilyn takana ja hetken aikaa pelko ja järkytys kouraisivat Lilyn sydäntä: entä jos Shawn ei tulisikaan taaskaan hänen peräänsä…?
   Mutta ovi jysähti auki ja Shawn marssi pimeään yöhön vaikuttaen kiukkuiselta. Lily tuhahti.
   ”Sinun on ihan turha yrittää pyytää anteeksi”, hän ilmoitti pojalle kylmästi. ”Minä en kestä sitä, että sinä – ”
   ”Ja minä en kestä sinua!” Shawn ärjäisi niin kovalla äänellä, että Lily säikähti ja astahti taaksepäin. ”Sinä olet täysin mahdoton! Sinun kanssasi ei koskaan voi pitää hauskaa, sinä et voi hetkeksikään unohtaa samperin periaatteitasi menemään! Kaiken on tapahduttava sinun mielesi ja sinun aikataulusi mukaan! Luulet voivasi pompottaa minua ihan miten sattuu ja oman mielesi mukaan! Minä en ole mikään koira, joka uskollisesti seuraa sinua ja sinun mielihalujasi! Minä olen saanut tarpeekseni sinun kiukuttelustasi!”
   Lilyn pää löi tyhjää ja hänen sydämessään tuntui outoa painetta. ”Mitä sinä oikein tarkoitat?”
   Shawn tyrskähti turhautuneena. ”Minä tarkoitan sitä, Lily, että olen oikeasti saanut tarpeekseni. Minä jätän sinut.”
   ”Mitä?” Lily ei voinut uskoa korviaan. Sanat jäivät soimaan hänen korvissaan ja tuntuivat hyytävän hänen verensä ja jähmettävän hänen jalkansa paikoilleen.
   ”Niin. Minä jätän sinut. Sinä olet yksinkertaisesti liian vaikea ihminen. Menetit jo parhaan ystäväsi itsepäisyytesi takia. Ja nyt menetät myös minut.”
   ”Ei – odota – ”
   Shawn käänsi hänelle selkänsä ja pyöritti päätään surullisesti. Lilyn kurkkua kuristi.
   ”Älä mene”, hän pyysi kyyneleet silmiinsä kihahtaen.
   Shawn ei kääntynyt katsomaan häntä. ”Olen pahoillani, mutten jaksa enää. Sinun kanssasi ei vain yksinkertaisesti voi olla. Nähdään joskus, Lils.”
   Ja Shawn meni Kolmen Luudanvarren ovelle ja astui sisälle taakseen katsomatta. Lily tuijotti pojan perään epäusko, suru ja järkytys sydäntään hakaten.
   Taivaalta alkoi sataa märkiä, painavia pisaroita, jotka laskeutuivat loskaiseen maahan. Lily seisoi pimeässä, kylmässä sateessa ja tajusi menettäneensä kaiken, mistä oli ikinä välittänyt.
   Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt, miksi.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
Kirjoitti: SpringRose - 13.07.2014 20:26:50

Mä ehdin jo riemuita kuinka Lily ja Shawn sekä James ja Ava tekivät sovinnonmutta äh.. Lil on kyllä hankala ihminen.. Toisaalta ei olis kivaa jos oma poikaystävä rietastelisi muiden kanssa (vaikka se sitten olisiki vain leikkiä) Onneksi James ja Ava on nyt sovinnossa <3  On niin huvittavaa kun James aina reagoi kauhestai siihen että joku sanoo sitä isäksi ;D Kiitos taas mahtavasta luvusta ja uutta odotan aina <3
SR

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
Kirjoitti: anile - 13.07.2014 21:22:45

Tää ficci on paras! Oon vähitellen lukenu kaikki osat ja tästä ei voi sanoo muuta kuin et tää on loistava! Kirjotat sujuvasti ja luvut on ihanan pitkiä. Nää nimitykset millä tyypit puhuu toisistaan on hauskoja ja voin hyvin kuvitella esim. Jamesin käyttävän niitä. Mun lemppariparitus on James/Ava mut Lils ja Shawn oli myös ihania! Toivottavasti Lily selviää tosta erosta ja muutenkin saa ajatella rauhassa. Toivottvasti jatkoa tulis pian!!

-anile

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
Kirjoitti: Medianoche - 24.07.2014 12:47:25

Lily ja Shawn... Jes, jes, jes - vahingoniloako? Ei lainkaan.  ;D
No joo, okei. Olen oikeastaan aika tyytyväinen, kun Lily ja Shawn erosivat. Toivottavasti en ole ainut. :'D Jotenkin en vain itse siedä Lilyä, koska hän on niin tulinen persoona (ja mitä ilmeisimmin mustasukkainen jotakin kautta). Mutta joo, kiva vain, kun James ja Ava ovat taas okei keskenään. Lempiparitukseni tässä ficissä kun ovat.
Tahtoisin jossain vaiheessa kuulla myös lisää Harrysta ja Ginevrasta, vaikka tämä onkin kolmannen genren ficci. Myös Albusta ja Amelieta (oliko se hänen nimensä? ;D) voisi syventää.

Noh, tykkäsin kuitenkin tästäkin luvusta oikein paljon.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
Kirjoitti: haryu - 27.07.2014 21:28:26

Merkkaan nyt että muistan tulla ukemaan jatkoa sitten kun tulee :)
-Ways

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 49. osa 13.7.
Kirjoitti: jacoblove - 29.07.2014 11:15:09

Springways, kivaa uusi lukija :))

Medianoche, katsotaan jospa Lily tuosta vaikka vähän kasvaisi... ;) Yritän saada Harrya yms muita mukaan myös! :) kiitos oikein paljon kommentistasi jälleen :))

anile, kiitos paljon ihanan kannustavista sanoista mukavaa että tykkäilet! :)

SpringRose, haha joo Jamien reaktiot asioihin on kyl hauskoja, etenkin siksi ettei mun tarvi ikinä miettiä mitä se vastais mihinki, tulee ihan automaattisesti vaa jotai ihmesettiä :D Lils on joo hankala, toivottavasti se siitä vähän aikuistuisi :) Kiitos ihanasta kommentista taas!

Helou! Ihana kesää! Lomaa vielä viikko jäljellä, ihanaa... Tässä uutta lukua, kohta lähdetään rullaamaan loppua kohti :)) Kommentit on ihania ja kiitos niistä, ne kannustavat ihan hirveästi! Luku 50 kirjoitettu, vitsi tästä on tullut paljon pitempi kuin ikinä kuvittelin :D

50. Antautuminen
14.3.2024

Rose oli hyvin tietoinen siitä, että Scorpius oli tottunut äitinsä takia kummallisiin hengellisiin menoihin ja sielujuttuihin, mutta poika olisi voinut ymmärtää hänenkin näkökantansa asioihin. Rosen oli pakko myöntää itselleen olevansa täysin pihalla. Vaikka hän oli ollut jo yli kaksi kuukautta näiden hengellisten suomalaisten kanssa, jotka taistelivat venäläisten sotilaiden päämääriä vastaan piilottelemalla ja pakoilemalla, hän ei yksinkertaisesti päässyt sisään meditoinnin salattuihin maailmoihin, joissa muut keskuksen ihmiset mielellään vierailivat päivittäin.
   Rose ei ollut oikeastaan osallistunut kuin muutaman kerran meditointiin. Scorpius oli sitä mieltä, että se tekisi hänelle erittäin hyvää ja puhdistaisi hänen ruumistaan ja sieluaan, mutta Rose ei ollut aivan varma saattoiko mennä noin vain takuuseen siitä. Se oli niin omituista.
   Scorpius oli kuitenkin sinä iltana peräänantamattomalla päällä. ”Ne hullut venäläiset hyökkäävät tänne millä hetkellä tahansa”, poika marmatti hänelle vetäessään häntä perässään lumisesta ulkoilmasta keskuksen hellään lämpöön. ”Sinun pitäisi ottaa kaikki oppi irti tästä nyt vielä kun voit.”
   Rose irvisti. ”Ei tänne kukaan hyökkää. Etkä itsekään kertomasi mukaan ollut mitenkään innosta pomppiva kun äitisi yritti vetää sinua mukaan tähän huuhaahömpötykseen.”
   Scorpius pyöräytti harmaita silmiään ja näytti Rosesta tavattoman suloiselta niin tehdessään. ”En yritä vetää sinua mihinkään mukaan vain saada sinut tajuamaan, kuka olet.”
   ”Minä tiedän varsin hyvin kuka olen, kiitos vain huolenpidosta”, Rose vastasi nenäkkäästi ja kiljaisi vaimeasti, kun Scorpius yhtäkkiä pyöräytti häntä ympäri ja nykäisi sitten tiiviisti itseensä vasten. ”Senkin luihu konna.”
   ”Miksi minä olen joku konna?” Scorpius hymähti hyväntuulisesti ja hieroi nenäänsä hänen nenäänsä. ”Sinä olet tuittupäinen, punapää.”
   ”Välillä pitää vähän olla”, Rose hymähti ja punastui hämillisesti Sofian ja Aleksiksen virnistellessä heille leveästi näidenkin tullessa pakkasesta sisätiloihin posket punoittavina. Sofia vinkkasi heille liioitellusti silmää ja Aleksis nosti lumisen tumppinsa peukun pystyyn kannustuksen merkiksi. Rose tyrskähti nuoren parin kulkiessa heidän ohitseen nukkumasaliin yhteiseen iltakokoontumiseen.
   ”He juoruilevat meistä.”
   ”Entä sitten?” Scorpius kysyi ja painoi jääkylmän nenänsä Rosen kaulaan.
   ”Et kai sinä sitä halua?” Rosea kikatutti Scorpiuksen tuhiseva hengitys hänen kaulallaan.
   ”Ei minua pahemmin kiinnosta, jos totta puhutaan.”
   Rose hymähti ja tönäisi Scorpiuksen kauemmaksi itsestään. ”Just joo. Käyttäydyhän sitten ja mennään meditatiiviloimaan.”
   ”Meditoimaan”, Scorpius oikaisi automaattisesti ja tihensi askeleitaan niin, että saattoi tulla kävelemään hänen vierelleen ja kietoa kätensä hänen olalleen.
   ”No jotakin huuhaajuttuja kuitenkin”, Rose tuhahti.
   ”Ei se ole mitään huuhaajuttuja”, Scorpius sihahti peräänantamattomasti hänen korvaansa. ”Kuuntele.”
   Muut keskuksessa asuvat olivat jo siirtyneet iltahartauteen nukkumasalin pimeään tunnelmaan. Kaikki istuivat patjoilla ympäri salin ja joka puolella oli kynttilöitä. Rosesta se oli nättiä. Scorpius puristi hänen kättään salin pimeydessä heidän mennessä istumaan lähelle Sofiaa ja Aleksista.
   Pyöreähkö Maarit istui naama muihin päin salin etuosassa ja hymyili lämpimästi. Hänen silmänsä tuikkivat Rosen suuntaan.
   ”Ihanaa iltaa, kaikki. Ajattelin tänään puhua ensin hieman meidän energiakeskittymistämme, chakroista ennen hiljentymistämme.” Maaritin silmät tuikkivat taas Rosen suuntaan ja jostakin syystä hänelle tuli kummallinen tunne siitä, että Maarit halusi pitää juuri hänelle jonkinlaisen oppitunnin. Ei hänellä ainakaan ollut mitään käsitystä siitä, mitä chakrat saattaisivat olla. Rose vilkaisi Scorpiusta, jonka suupielessä leikitteli hymy. Rose hymyili ja kääntyi katsomaan taas Maarittia, jonka hymy tuntui kulkeutuvan jokaisen huoneessa olijan läpi näiden sydämiin. Maaritin hymyssä oli jotakin hyvin rauhoittavaa ja lohduttavaa ja tämän olemus tuntui huokuvan äidillistä rakkautta. Rosen mieleen tuli Molly-mummo ja hänen kurkkuaan vihlaisi ikävä.
   ”Oppi chakroista, ihmisen energiakeskuksista on alkujaan intialainen. Fyysisen anatomiamme lisäksi keholla on myös ns. energeettinen anatomia, joka ei kaikille ole yhtä ilmeinen kuin fyysinen anatomia, mutta joka on vähintään yhtä tärkeä hyvinvointimme kannalta”, Maarit kertoi rauhallisella äänellä. ”Nämä energiakeskukset sijaitsevat määrätyssä järjestyksessä, suorassa linjassa selkärangan juuresta päälaellemme saakka energiakehomme eri kohdissa, niillä on jokaisella oma tehtävänsä ja ne kuljettavat elämänvoimaa sisällämme. Kun energia soljuu chakroissa puhtaasti, pysyy ihminen tasapainossa huolimatta siitä, millaisia tunteita, ajatuksia, ihmisiä ja tapahtumia päivittäin kohtaa. ”
   Kuulostaapa hengelliseltä, Rose mietti, mutta oli oikeastaan kiinnostunut aiheesta. Maarit hymyili puhuessaan.
   ”Chakroja on monia, mutta seitsemän päächakraa hallitsevat niistä meitä eniten. Ensimmäinen chakra on nimeltään juurichakra, se on väriltään punainen ja se sijaitsee selkärangan juuressa. Juurichakran elämänläksy on itsensä puolustaminen, perusluottamus, suhtautuminen maahan ja aineelliseen maailmaan ja sen opetus on se, että kaikki on yhtä. Tämän chakran epätasapainoinen toiminta ilmenee turhautumisena, raivona ja väkivaltana, jotka kuvastavat perusluottamuksen puutetta.
   ”Toinen chakra on nimeltään sakraalichakra ja se sijaitsee vatsan seudulla, kämmenen verran navan alapuolella. Sen väri on oranssi. Se edustaa iloa ja aistillisuutta, eloisuutta, luovuutta ja hurmiollisia tunteita. Sen opetus on kunnioittaa toisia. Kykymme toteuttaa itseämme tunnetasolla sekä ihmissuhteemme heijastavat tämän chakran energian virtausta. Sakraalichakran epäharmoninen toiminta on nähtävissä elämän makeuden puutteena, tunteiden torjumisena tai tukahduttamisena sekä kohtuuttomuutena esimerkiksi seksin ja ruoan suhteen.
   ”Kolmas chakra on nimeltään solar plexus, se on keltainen ja sijaitsee muutaman sormen leveyden verran navan yläpuolella. Sen pääteemoja ovat henkilökohtainen voima, oma tahto ja itseluottamus ja sen opetus on kunnioita itseäsi. Epätasapainossa ollessaan tämän chakran huonosti virtaavat energiat näkyvät sekaannuksena, masennuksena, itseluottamuksen puutteena, vallanhimona tai ahneutena.
   ”Neljäs chakra, sydänchakra, sijaitsee sydämen korkeudella, keskellä rintaa ja loistaa vihreää väriä. Tässä energiakeskuksessa on vilpittömän ja ehdottoman rakkauden, rehellisyyden ja luottamuksen tasapaino. Se on yhteys kaiken olevaisen sisimpään ja koko luomakunnan hellään huomaan. Aito myötätunto ja rakkaus ilman ehtoja ovat sydänchakraan liitettäviä aiheita ja sen opetus on se, että rakkaus on jumalallinen voima. Sydänchakran epätasapaino voi aiheuttaa mustasukkaisuutta, katkeruutta, omistushalua ja kateutta. Kovasydäminen ja maaninen käyttäytyminen kuvastavat tämän chakran epäharmonista toimintaa.
   ”Viiden chakra, kurkkuchakra, on väriltään vaaleansininen ja sen pääteemoja ovat kommunikaatio, itseilmaisu, luovuus äänen kautta ja tahdonvoima. Siihen liitetään kuunteleminen ja oman totuuden puhuminen, vastuu omista tunteista sekä kyky yhdistää sydän ja mieli. Taiteellinen luovuus, inspiraatio ja sisäinen riippumattomuus ovat osa tämän chakran harmonista toimintaa. Kurkkuchakran toimiessa vajaasti sen heikot energiat heijastuvat muun muassa arvostelun pelkona, mielipiteiden mustavalkoisuutena, ujoutena ja naamion taakse piiloutumisena.
   ”Kuudes chakra on nimeltään kolmas silmä ja se sijaitsee keskellä otsaa loistaen sinistä valoa. Kolmas silmä kuvastaa olemassaolon tietoista aistimista, mielen voimaa, totuuden etsimistä sekä intuitiota eli energiaa ennen ajatusta. Intuitio on vastaanottamista ja tietämistä, sisäistä näkemistä ennen konkreettisia todisteita. Suuren hengen tai jumaluuden innoittamat ajatukset, korkeampi näkemys sekä ajatuksen ja energian yhdistäminen ja ymmärtäminen mielletään myös osaksi tämän energiakeskuksen harmonista toimintaa. Kolmas silmä eli sielunsilmä on portti laajentuneeseen tietoisuuteen - mielen ollessa kirkas ja selkeä, on mahdollisuus kartoittaa vähitellen oma kohtalo edessään. Pelkästään älyn tai järjen varassa eläminen tukahduttavat kolmannen silmän tasa- painoista toimintaa, kuten myös haluttomuus katsoa sisäänpäin tai omien pelkojen tutkiminen. Sen opetus on: etsi totuutta.
   ”Seitsemäs chakra on kruunuchakra ja väriltään violetti. Se sijaitsee päälaella ylöspäin avautuneena, se on henkinen yhteytemme maailmankaikkeuden energiakenttään ja kaiken tiedon alkulähteeseen. Sen pyhä totuus on elä nykyhetkessä ja sen pääteemoja ovat henkisyys, auttaminen ja palveleminen, vapautuminen ja puhdas tietoisuus. Kruunuchakra avaa tietoisuutemme kauneuden uusille tasoille, rakkauden läsnäolon ohjaavaan valoon. Tämä chakra on tiemme ykseyteen kaiken elämän kanssa, sen kautta tulemme ymmärtämään, että olemme jumalallisia olentoja rakastavassa universumissa. Seitsemäs energiakeskus on yleensä enemmän tai vähemmän kehittynyt, joten siinä ei esiinny varsinaisia tukkeumia, mutta sulkeutuneena se saattaa heijastaa kuoleman pelkoa, kielteisiä ajatuksia ja jatkuvaa huolenkantamista. Rajoittuneena se estää myös kykyämme oivaltaa tai tiedostaa mitään itseämme suurempaa voimaa.”
   Rosen päässä humisi hieman. Hänestä tuntui siltä kuin hänet olisi uitettu jonkinlaisessa informaatiotaikaliemessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi voinut melkein tuntea Maaritin kuvaileman energian virtauksen kehossaan, kun hän hengitti syvään sisään ja ulos.
   Maarit hymyili hänelle veikeästi ennen kuin pyysi heitä rentoutumaan ja sulkemaan silmänsä. Meditoiminen oli Rosen mielestä ollut ihan hassua, kun hän oli kokeillut sitä muutaman kerran, mutta nyt hänestä tuntui mukavan rauhalliselta keskittyä vain hengittämiseen ja seesteiseen hiljaisuuteen.
   Lopulta, kun he olivat hengitelleet yhdessä Maaritin pehmeää ääntä kuunnellen, he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät nukkumaan. Kynttilät sammuivat ympäri huoneen. Rosea ei väsyttänyt, hän tunsi enemmänkin olonsa virkeäksi.
   Ilmeisesti Scorpiuksella oli samankaltaisia tuntemuksia, sillä poika leikitteli hänen sormillaan huoneen pimeydessä. Rosea nauratti ja jokin kouri hänen mahanpohjaansa.
   Jonkin ajan kuluttua, kun joka puolelta oli alkanut kuulua rauhallista tuhinaa, jokin kylmä ja pieni tarttui Rosen olkapäähän ja ravisteli häntä. Rose oli jo siinä samassa kiskaissut taikasauvansa tyynynsä alta ja osoittanut sillä kourijaansa, kun tajusi hämärän hahmon yläpuolellaan olevan Sofia, joka hyssytteli hänelle hiljaa huulillaan. ”Tule”, tyttö kuiskasi käheästi.
   ”Mihin?” Rose sihahti kummastuneena takaisin, mutta Sofia ei vastannut vaan nosti hänet ylös. Rose näki Aleksiksen auttavan juuri Scorpiuken ylös.
   Ihmeissään Rose ja Scorpius antautuivat Sofian ja Aleksiksen talutettaviksi. Jästipariskunta vei heidät suoraan kirpeään pakkasyöhön.
   ”Mitä tapahtuu?” Rose kummasteli.
   Sofia ja Aleksis vilkaisivat toisiaan paljonpuhuvasti ja nostivat sitten terassin lattialta valtavat rinkat selkiinsä. ”Meidän täytyy lähteä ja toivomme teidän tulevan mukaamme.”
   ”Lähteä?” Rose toisti ja vaihtoi Scorpiuksen kanssa katseita. ”Mihin ihmeeseen te muka lähdette?”
   Sofia huokaisi. ”Maarit on ihana ihminen, mutta hän on vähän hölmö ja liian kiltti tajutakseen tilanteen todellista luonnetta. Venäläiset ovat aloittaneet Suomen valloituksen, eikä ole kuin ajan kysymys kun sotilaat löytävät tämän paikan ja räjäyttävän sen maan tasalle. Meidän vanhempamme ovat muiden kapinallisten mukana taistelemassa sotilaita vastaan ja me lähdemme heidän luokseen. Vaikka he kielsivätkin. Tulkaa meidän mukaamme”, Sofia kuiskasi melkein anovasti. ”Me tarvitsemme teitä.”
   Rose ja Scorpius vilkaisivat taas toisiaan. Rose tunsi sydämensä hakkaavan hurjasti rintaansa vasten. Seikkailu kuulosti jännittävältä. Eivätkö he tätä varten olleet tulleetkin auttamaan jästejä? Enemmän he auttaisivat jästejä kapinallisten joukkojen rinnalla kuin säyseiden ja kilttien, meditoimista harrastavien ja maailmaa rakastavien jästien luona.
   Rose näki Scorpiuksen silmistä tämän olevan samaa mieltä hänen kanssaan.
   ”Ettekö te aio kertoa kenellekään lähtevänne?” Rose ihmetteli.
   Sofia ja Aleksis tarttuivat kuin vaistomaisesti toisiaan kädestä. ”Jätin lapun. Maarit ei ymmärtäisi, eikä antaisi meidän lähteä. Hän lupasi vanhemmillemme pitää huolta meistä. Turhaa draamaa siitä vain syntyisi. Parempi näin.”
   Scorpius kosketti Rosen nenänpäätä. ”Jätetään keskuksen ympärille suojataikoja. Sotilaat saavat todella tehdä töitä löytääkseen tämän paikan.”
   ”Kuulostaa erinomaiselta”, Aleksis ilmoitti ja nosti lattialta vielä kaksi suurta reppua. ”Nämä ovat teille. Pakkasimme teidän tavaranne puolestanne.”
   ”Te olette suunnitelleet kaiken näköjään valmiiksi”, Scorpius puuskahti kuulostaen sekä huvittuneelta että nyrpeältä.
   ”Olisitte voineet kertoa meille suunnitelmistanne”, Rose huomautti.
   Sofia virnisti. ”Niin, mutta sitten joku muukin olisi aivan varmasti kuullut siitä ja se olisi vain vaikeuttanut lähtöä.”
   Rose hymähti ja heitti painavan repun selkäänsä. ”Lähdetään sitten.”
   ”Eläköön vapaus!” Sofia huudahti vaimealla äänellä, kun he lähtivät kohti lumen peittämää metsämaisemaa. Scorpius tarttui Rosen käteen ja puristi sitä kuin kertoen sanoitta, ettei antaisi mitään pahaa tapahtua heille ja että kaikki tulisi menemään hyvin.
   


*

Lily tuijotti Rohkelikkojen oleskeluhuoneen ikkunasta ulos vetiseen ja pimeään iltaan. Sadepisarat rätisivät vasten ikkunaa ja sen metallista lautaa. Lily piirsi sormellaan huurteiseen ikkunaan sydämen ja katsoi sitä hetken aikaa ennen kuin piirsi sen keskelle poikkiviivan. Särkynyt sydän ikkunassa näytti epämiellyttävän surulliselta ja hän pyyhkäisi kuvion hetken päästä kärsimättömästi hihaansa.
   Lily rutisti polviaan ja toivoi voivansa haihtua ilmaan. Sitten hänen ei olisi tarvinnut olla olemassa tuntemassa tätä kurjaa tyhjyyttä, ikävää ja yksinäisyyttä. Se olisi ollut mukavaa. Hän olisi oikein mielellään paennut räkäisesti nauraen ällöttävän kurjia tunteitaan, mutta ei. Tässä hän oli istuskellut jo tuntikausia synkistelemässä ja hän oli melkein varma painovoiman liimanneen hänen takapuolensa kiveen kiinni lopullisesti.
   Oleskeluhuone hänen takanaan oli tulvillaan eri-ikäisten Rohkelikkojen suunsoittoa ja riemua. Lilyn olisi tehnyt mieli iskeä jokaiseen metelöivään suuhun vaimennusloitsu, mutta hän päätteli että McGarmiwa olisi ilmestynyt viemään hänet korvasta riuhtoen jälki-istuntoon ennen kuin hän olisi ehtinyt kirota muutamaa möykkäävää mukulaa enempää. Silti… ajatus oli houkutteleva. Lily hiveli hihassaan piilossa lepäävää taikasauvaansa haikeasti.
   Ehkä hänen olisi pitänyt lähteä etsimään Pamela Parkinson ja purkaa turhautumistaan tämän ärsyttävään naamaan. Tosin hän ei ollut ihan varma siitä kestäisikö kuulla Pamelan kimeää ääntä juuri nyt. Tyttö oli ollut entistäkin kärkkäämpi suustaan Voldemortin seuraajien koplan luhistuttua kasaan. Kaipa tätä harmitti, etteivät Thomas ja hullu susilauma olleet lähteneet jästimaailmaa valloittamaan ja tuomaan velhoille maailmanvaltiutta. Tai mistäpä sitä kieroutuneen Pamelan mielihaluja olisi voinut tietää. Mutta Lily oli melko varma arvailunsa osuvan hyvin lähelle totuutta.
   Viikko oli ollut kaiken kaikkiaan kamalin ikinä Tylypahkassa ja Lilyn sydäntä vihloi koti-ikävä. Hän olisi kaivannut isänsä rauhoittavaa ja levollista seuraa, jutustelemista ja juoruamista äitinsä kanssa ja reikien puhkomista Alin itsetuntoon.
   Kuitenkin kaikista eniten hän kaipasi parasta ystäväänsä.
   Lily ei ollut ikinä joutunut kärsimään sydänsuruista, eikä ollut osannut aavistaa niiden olevan niin sisältä syöviä. Hänestä tuntui kuin hänen maailmaltaan olisi pudonnut pohja. Ihan kuin Shawn olisi kiskonut hänen sydämensä irti hänen rinnastaan ja tanssinut sitten sen päällä napatanssia Dominiquen ja muiden aurorikokelasmimmien kanssa.
Lilyn oli tehnyt mieli koko viikon ajan mennä tapaamaan Shawnia tai kirjoittaa tälle ja vaatia tältä uutta mahdollisuutta, mutta jokin ylpeä ja kopea ääni hänen päänsä sisällä oli sitä mieltä, että jos Shawn kerran saattoi noin vain heivata hänet menemään, niin sitten tämä saisi olla ilman Lilyä ihan kaikessa rauhassa sitten vaan.
Kopea ääni ei saanut hänen sydämensä märkiviä haavoja umpeutumaan.
Lily muisti ne runsaslukuiset kerrat, jolloin Roxanne oli eronnut lukuisista poikaystävistään ja tyttö oli ollut sydämensä särkemä. Tyttö oli vetistellyt kuin mikäkin vesiputous jokaisella kerralla, vaikka olikin sitten tointunut hetkessä ja lähtenyt jo seuraavan nuorukaisen matkaan ennen kuin toinen oli kunnolla ehtinyt jäädä menneisyyteenkään. Lily ei ollut koskaan osannut ottanut Roxannen sydänsuruja vakavasti, koska tiesi tämän olevan intohimoisen ailahtelevainen ja ripeäliikkeinen mitä rakkauteen tuli. Kuitenkin nyt Lily mietti, oliko Roxannesta todella tuntunut näin pahalta erota kaulailukavereistaan kuin miltä hänestä nyt tuntui.
Mitä väliä sillä oli? Lily kivahti omille ajatuksilleen. Hän oli aina ollut Roxannen luona, kun tämä oli vollottanut, ollut surullinen ja raahannut häntä sitten ympäri kyliä miestennielemisaikeissa. Nyt, kun Lily oli surullinen, niin eipä Roxannea paljon näkynyt.
Typerä Roxanne.
Tyhmä, inhottava, sikamainen Shawn.
Shawnin halu erota oli tullut kerta kaikkiaan ihan puun takaa. Lily ei voinut käsittää sitä. Hän oli kuvitellut pojan rakastavan häntä, muttei tämä ollut tainnut koskaan häntä rakastaakaan, jos kerran saattoi heivata hänet noin vain menemään.
Tai ehkä, sanoi se pieni kiusallinen ääni hänen sisällään, ehkä hän ei vain jaksanut katsoa kontrollifriikkimäistä, nokkavaa ja kiukuttelevaa käytöstä yhtään kauempaa. Ehkä hän vain sai tarpeekseen, niin kuin hän itse asiassa mainitsikin…
Lily tunsi itsensä kaikilla mahdollisilla tavoilla riittämättömäksi. Tyhjyys jomotti ammottavana aukkona hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi yhtäkkiä menettänyt kaiken tärkeän elämässään.
Mutta miksi? Roxanne ja Shawn tuntuivat olevan ainakin sitä mieltä, että hän oli luupäinen, epäluotettava ja kiukutteleva. Oliko hän noita asioita oikeasti?
Oli totta, että hän osasi pitää puolensa, jos oli oikeassa jossakin. Sitä he olivat varmaankin tarkoittaneet luupäisyydellä ja itsepäisyydellä. Roxanne oli haukkunut häntä epäluotettavaksi. Sitä Lily ei oikein käsittänyt. Mitä epäluotettavaa hän oli muka tehnyt? Itsehän Roxanne kaulaili veljensä tyttöystävän murhaajan kanssa, paraskin sanomaan! Shawn oli väittänyt, ettei Lilyn kanssa koskaan voinut pitää hauskaa. Se nyt oli täysin naurettavaa. Lily osasi aina pitää hauskaa.
Onko sinulla viimeaikoina ollut hauskaa? Pieni, ovela ääni hänen päänsä sisällä kysäisi. Lily tuhahti itselleen vaivautumatta vastaamaan kysymykseen. Kuitenkin pieni ajatus jäi muhimaan jonnekin ja hieman hämmentyneenä hän tajusi, ettei hänellä ollut oikeasti tainnut olla hauskaa moneen kuukauteen. Tuntui kuin hän ei olisi oikein osannut nauttia mistään enää.
Miten hän olisi osannutkaan? Shawn ja Roxanne olivat molemmat töykeästi kääntäneet hänelle selkänsä. Ehkä Roxanne oli suunnitellut koko jutun ja vietellyt Shawnin näiden yhteisillä humalareissulla. Lily ei olisi ollenkaan ihmetellyt sitä. Kaksikko oli tullut ihmeen hyvin toimeen keskenään ja Roxanne aivan varmasti halusi näpäyttää Lilyä. Roxannehan oli ihastunut Shawniin heti ensi näkemältä ja oli varmasti ollut katkera siitä, ettei tämä ollut tykännytkään Roxannesta vaan Lilystä. Mitä jos kaksikko oli yhdessä junaillut kaiken hänen päänsä menoksi?
Nyt minusta on sitten tullut vainoharhainenkin kaiken lisäksi, Lily huomasi katkeria ajatuksiaan inhoten. Hänellä oli likainen ja ällöttävä olo ja hänestä tuntui siltä, ettei hän tiennyt enää, kuka oikein oli. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut jollakin tavalla saastainen. Pilalla.
”Lils?” Hugo tuli hänen luokseen kantaen muodonmuutoskirjojaan. Lily irvisti. Hugo oli tunnollisesti lukenut lähestyviin S.U.P.E.R.-kokeisiin jo monen viikon ajan jokaisena iltana. Lily tiesi, että hänenkin olisi pitänyt opiskella, muttei ajatus jaksanut innostaa häntä kovinkaan paljon.
Lily teki tilaa Hugolle, jotta tämä saattoi istua hänen viereensä. Hugon siniset silmät katselivat häntä vakavina ruskean tukan alta. ”Onko kaikki hyvin?”
Lilyn teki mieli tiuskaista, että oliko sitä nyt koko ajan pakko varmistella. Eikö serkku nähnyt hänen olevan täysin kunnossa? Lily ei kuitenkaan halunnut purkaa pahaa oloaan Hugoon, niin houkuttelevaa kuin se omalla tavallaan olikin. ”Kaikki on ihan hyvin.”
Hugo nyökkäsi, muttei näyttänyt uskovan häntä. Lily pani merkille, ettei poika itsekään näyttänyt kovin onnelliselta. ”Mikä sinua painaa?” hän kysäisi.
   Hugo vilkaisi ympärilleen hieman vainoharhaisesti kuin haluten varmistaa, ettei kukaan kuullut. Poika näytti surkealta. ”Gabriella tapailee jotain hyypiötä.”
   Lily pyöräytti silmiään. Hän oli ollut hyvin tietoinen asiasta jo monen kuukauden ajan, vaikkei Gabriella ollutkaan paljastanut rietastelukaverinsa henkilöllisyyttä. ”No, ehkä sinun pitäisi ehdottaa hänelle poikaystävän vaihtoa, tiedäthän, tarjota itseäsi vakituiseksi kitarisanpuhdistajaksi sen toisen luuserin sijaan.”
   Hugo pyöritti päätään. ”En todellakaan.”
   ”Minä voisin ehkä yrittää puhua hänelle”, Lily tuumasi ja ajatteli asiaa. ”Saada vähän vihiä siitä, mitä se Longbottomin tyttönen oikein puuhailee.”
   Hugo hymyili hieman surullisesti. ”Tuskin siitä mitään apua on. Ei minulla ole mitään mahdollisuuksia, jos Gaby kerran jo seurustelee jonkun kanssa.”
   ”Nyt vähän itsevarmempaa otetta peliin, Hugeli!” Lily huudahti. ”Naiset tykkäävät itsevarmoista miehistä!”
   ”Ehken minä vain ole itsevarma.”
   ”Ehket sinä vain ole mies.”
   ”Hah!” Hugo mulkaisi häntä, mutta Lilyn nauraessa alkoi hänkin nauraa. Sitten tämän kasvot kirkastuivat. ”Onko sinulla kelmien kartta?”
   Lily katsoi Hugoa varuillaan. ”Mihin sinä sitä haluat?”
   ”Haluan tietää, kenen kanssa Gabriella loikkii.”
   ”Miksi et voisi vain kysyä?”
   ”Miksi nolata itseni Gabyn edessä olemalla säälittävä?”
   Lily huokaisi. ”Totta. Paljon parempi olla säälittävä vain näin kun minä olen paikalla.” Hän heilautti kättään ja antoi taikasauvansa valahtaa sormiensa väliin ja osoitti sitten sillä makuusaleja. ”Tulejo, kelmien kartta!”
   Kuului ilmaa halkovaa ääntä, kun kartta viiletti heidän luokseen avuliaasti. Hugo tuijotti karttaa melkein synkkänä.
   ”Älä viitsi”, Lily puuskahti pojalle. ”Ehkä Gabriella nyhjää yksinään kirjastossa. Hän on ihan yhtä ärsyttävän tunnollinen pänttääjä kuin sinäkin. Vannon pyhästi, että minulla on vain pahat mielessäni.”
   He kumartuivat kartan ylle. Lilyn silmiin osui heti Lucas Romen täplä, poika näytti istuskelevan jälleen tähtitornissa – yksin. Miksi? Tämä oli kummallinen.
   Pojalla oli myös kummallisen kauniit, siniset silmät…
   ”Ei häntä näy koko kartalla”, Hugo puuskahti.
   Lily riuhtoi silmänsä irti Lucas Romen täplästä ja pyyhki karttaa katseellaan. Gabriellaa ei näkynyt missään.
   ”Kummallista”, Lily mutisi, ”ehkä hän on tarvehuoneessa. Tai Tylyahossa. Katso, ei Roxannekaan ole täällä missään. He ovat voineet hyvin lähteä Tylyahoon.”
   ”Missäköhän Fred on?” Hugo pohti ja katseli karttaa.
   Lily kääntyi takaisin kartan puoleen ja ryhtyi etsimään Frediä, kun hänen silmiinsä osui piste, joka viiletti suoraan hunajaherttuan salaista käytävää pitkin kohti Tylyahoa.
   Jacob Blom.
   Lilyn vatsassa syttyi kapinalliset liekit ja hän siristi silmiään. ”Mitä tuo tuolla hiippailee?”
   Hugo kohautti olkiaan. ”Ehkä hän on menossa tapaamaan Roxya tai jotakin.”
   Lily seurasi Jacobin pistettä katseellaan. Hänen verensä sykki hänen suonissaan. Hän oli varma siitä, että Jacobissa oli jokin vikana. Tässä oli jotakin vilpillistä ja luihua. Entä jos poika ei ollutkaan menossa Tylyahoon Roxannea tapaamaan? Hmm…
   ”Lily…” Hugo sanoi varoittavasti ja Lily kohotti katseensa vain tajutakseen Hugon silmäilevän häntä epäluuloisesti. ”Et ryhdy hölmöilemään mitään.”
   Lily loikkasi pois ikkunalaudalta. ”Enhän minä koskaan. Nähdään!”
   ”Hei!” Hugo huusi hänen peräänsä. ”Tule takaisin! Et tee mitään typerää!”
   ”En, en!” Lily huusi nauraen ja syöksyi kierreportaat ylös aina heidän makuusaliinsa asti. Hän viskasi kelmien kartan käsistään, kahmaisi takkinsa ja Tulisalamansa ja syöksähti sateisen harmaaseen ilmaan päättäväisyys kasvojaan kiristäen. Hän selvittäisi, mitä Jacob oikein luihuili. Hän todistaisi Roxannelle vielä, ettei tämän poikaystävä ollut mikään katuva pieni roisto kenen kanssa saattoi heilastella. Lily oli varma pojan olevan läpikotoisin paha, oli tämä Jasperin veli kuinka paljon hyvänsä. Kukaan muu kuin paha ei noin vain tappaisi viatonta naista niin kuin Jacob oli Georgiannan tappanut. Vaikka Jacobo oli väittänyt toimineensa vain refleksinomaisesti itsepuolustukseksi, Lily oli täysin varma tämän valehtelevan.
   Ehkä se selviäisi. Lily liisi Tylypahkan suojataikojen lävitse ja viiletti suoraan hurjaa vauhtia Tylyahoon. Hän lensi Hunajaherttuan katon päälle ja jäi odottamaan. Hän tiesi, ettei Jacob ollut voinut ehtiä kävellä käytävän lävitse vielä.
   Lily vilkaisi kadun toisella puolella loistavaa Kolmea Luudanvartta, josta kantautui tuttuja illanistujaisten ääniä, naurua ja laulua, lasien kilinää. Ikkunasta saattoi nähdä baarissa istuskelevia hahmoja. Lily veti terävästi henkeä tajutessaan tuijottavansa suoraan Shawniin, joka istuskeli Jamesin, Avan ja Dominiquen kanssa keskellä baaria.
   Shawn katseli pöydänpintaa ja näytti surulliselta. Lilyn sydäntä kouri. Shawn pyöritteli lasia käsissään kuin olisi miettinyt hartaasti, mahtuisiko hukuttautumaan siihen.
   James ja Ava olivat toistensa kyljissä kiinni ja näyttivät ällöttävän ja imelän rakastuneilta ja onnellisilta. Lilyä hymyilytti, kunnes hän siirsi jälleen katseensa Shawniin.
   Ehkä he saisivat vielä välinsä korjattua, Lily mietti. Ehkä he voisivat olla vielä yhdessä. Ei se kaikki voinut noin vain loppua. Hänestä tuntui siltä kuin kaikki olisi jäänyt ihan kesken. Eihän Shawn tosissaan voinut haluta olla erossa hänestä? Poikahan oli ihan sekaisin päästään.   
   Lily päätti sillä hetkellä näyttävänsä vielä Shawnille, mitä tämä hänessä oikein menetti. Poika vielä anoisi häntä polvillaan tulemaan takaisin luokseen, se oli varmaa…
   Lilyn suusta karkasi kähähdys, kun hän näki Dominiquen kumartuvan Shawnin masentuneen olemuksen puoleen. Tyttö nosti kätensä Shawnin kasvoille ja näytti puhuvan tälle jotakin – Lily saattoi hyvin kuvitella Dominiquen päämäärätietoisen ja jämäkän äänen korvissaan – ja Shawn nauroi. James ja Avakin nauroivat. Shawn siemaisi juomaansa näyttäen vähän pirteämmältä.
   Lilyn vatsassa myllersi.
   Kaikeksi onnesi Hunajaherttuan ovi aukeni hiljaa narahtaen juuri silloin ja Jacob kurkisteli paljastuneesta raosta kylmään sateeseen. Lily kurkisteli katolta alas, Jacob näytti varmistavan, ettei ketään näkynyt. Tylyahon loskaisella tiellä ei ollut muita kuin kaksi vanhaa mummelia, jotka kävelivät rinnatusten kohti Tylyahon asutusaluetta: Jacob lähti mummojen perään.
   Lily kohotteli kulmiaan ja liisi kattojen yllä Jacobin perään. Ainakaan poika ei ollut menossa Kolmeen Luudanvarteen. Jacob näytti tietävän tarkalleen mihin oli menossa, tämän keinahtelevat askeleet olivat vikkelät aivan kuin tällä olisi ollut kiire.
   Lily seurasi Jacobia vanhan keltaisen, ränsistyneen talon luokse. Talo oli hieman kauempana Tylyahosta kuin muut talot ja sen piha oli lehtien, lian ja osittain sulaneen lumen peitosta. Loskan seasta pilkisteli kummallisia, ruosteisia esineitä. Lilyä kummastutti omituinen haju, joka talosta huokui. Se toi etäisesti hänen mieleensä puhvelin.
   Samassa Lily muisti Roxannen kertoneen viettäneensä yönsä puhvelinhajuisessa, ränsistyneessä ja viileässä talossa, kun tämä oli lähtenyt Jacobin (vaikkeivät he silloin olleet tienneet tämän olevan Jacob) kanssa etsimään keinoja saada näkökykynsä takaisin. Olivatko Roxanne ja Jacob olleet silloin täällä yötä? Se tuntui melko todennäköiseltä.
   Lily liisi hiljaa Jacobin yllä, vähän tämän takana ja puiden suojissa niin ettei tämä nähnyt häntä. Hän nyki mustaa huppua syvemmälle päähänsä, etteivät hänen punaiset hiuksensa olisi paistaneet illan hämärässä Jacobin silmiin.
   Lilyn silmiin osui ränsistyneen ja ruskean oven vieressä komeilevan mustan, lohkeilevan kyltin, jossa hohti valkoisena talon omistajien sukunimi. Rome.
   Oliko talo susi-Thomaksen ja tämän poikien Nicholaksen ja – Lilyn vatsassa tuntui lepatusta - Lucaksen talo? Kuinka kummallista. Mitä Jacob täällä teki?
   Jacob asteli nitisevät puurappuset kuistille ja avasi talon oven kuin olisi mennyt kotiinsa. Lily kohotteli kulmiaan ja liisi lähemmäksi taloa. Hän painui matalaksi vasten luutaansa ja höristeli korviaan lentäessään suuren, valoa hohkaavan ikkunan alle. Hän näpäytti taikasauvaansa yrittäen tehdä kuulonterävöitysloitsun, mutta loitsu ei toiminut ja Lily tajusi taloa suojelevien taikojen blokkaavan hänen kirouksensa. Hän irvisti, osoitti kohti Tylyahoa taikasauvallaan ja keskitti voimansa. ”Tulejo, kaukokorvat!”
   Mistään ei kuulunut mitään. Oli hyvin hiljaista. Hetken aikaa Lily luuli, ettei hänen loitsunsa toimisi, mutta hetken kuluttua ilman halki liihotti hassusti roikkuva vekotin. Lily tarttui kaukokorviin kiitollisina ja työnsi sen sydän tykyttäen kohti suurta ikkunaa. Hän uskaltautui kurkkaamaan ikkunasta sisälle, tummien verhojen välistä pilkisti hurjan kirkas valo.
   Jacob näytti heittäytyvän nojatuolille vastapäätä tummanpuhuvaa, laihaa hahmoa. Lily tunnisti pojan Nicholas Romeksi. Poika oli ollut muutamia vuosia sitten Tylypahkassa ja oli pyörinyt tiiviisti Scorpiuksen ja pikkuveljensä kanssa. Nicholas oli aina vaikuttanut ilkeältä ja kyyniseltä. Lily ihmetteli, mitä himputtia Jacob teki pojan kanssa.
   Poikien äänet kuuluivat kirkkaina Lilyn korviin ja hän keskittyi kuuntelemaan.
   ”Olitko taas pikku rohkelikkosi kanssa?” Nicholas puhui venyttelevä, jollakin tapaa hyvin käärmemäisellä äänellä.
   ”Ehkä”, Jacob tokaisi kuulostaen välinpitämättömältä. ”Oletko sinä saanut mitään aikaiseksi?”
   ”Sinä olet varmaan saanut enemmän, veikkaisin”, Nicholas hymähteli ja sytytti sikarin. ”Varmaan tiukkaa tavaraa tuollaiset nuoret kimulit. Tekisi ihan terää. Melkein kateeksi käy.”
   ”Mene iskemään itsellesi nainen”, Jacob hymähti. ”Vaikka osaan kuvitella sen olevan haastavaa tuolla pärställä.”
”Ehkä sinun tiukka pikku mimmisi antaisi minullekin, jos nätisti pyytäisin”, Nicholas sanoi räkäisesti ja nauroi törkeästi perään. Lilyä kuvotti.
”Vähän epäilen”, Jacob hymähti ja kuului nousevan seisomaan. Lily kurkisti sisään nähdäkseen tämän ilmeen. Jacob näytti kyllästyneeltä ja vilkaisi ikkunaan päin. Lily säikähti ja valahti alemmaksi. ”No niin sitten”, Jacob sanoi venyttelevällä, jotenkin huvittuneella äänellä. Lily mietti kuumeisesti, oliko tämä ehtinyt nähdä hänet.
”Älä nyt jaksa taas, istuskellaan nyt hetki”, Nicholas sanoi. ”Vastahan sinä tulit.”
”En jaksaisi istua taas koko iltaa täällä sinun lemuasi haistelemassa.”
Nicholas nauroi. ”Niin, varmaan sinulla on jo ikävä kukkaistuoksuista unikaveriasi.”
Jacob ei vastannut. Hetken oli hiljaista ja sitten alkoi kuulua omituisia ääniä, aivan kuin jotakin olisi tipahdellut maahan. Lily kurkisti sisään. Jacob oli mennyt peräseinällä olevan kirjahyllyn luokse ja nakkeli sieltä kirjoja alas.
”Mitä helvettiä, onko ihan pakko?” Nicholas tuhahti sohvalta.
Jacob näytti löytävän etsimänsä ja vilkaisi huolettomasti olkansa ylitse. ”Hupsis.”
”Luulisi hitto sinun muistavan mikä se niistä on näin monen kuukauden jälkeen. Olet sekopää. Kaikki sen yhden mimmin takia.”
”Turpa kiinni.”
”Voisit osoittaa vähän kiitollisuutta!” Nicholas huudahti huvittuneen kuuloisena ja imi kiihkeästi sikariaan. ”Minä sentään annan sinun käyttää niitä. Jos isäni asuisi täällä, sinulla ei olisi sinne mitään asiaa.”
Jacob vilkaisi Nicholasta kyllästyneesti ja painoi kirjan kirjahyllyn peräseinää vasten. Kirjahylly heilahti sivuun paljastaen jonkinlaisen hämyisen, luolamaisen huoneen, jonka hyllyt pursuilivat kirjoja. Lily siristeli silmiään.
”Miten vain”, Jacob tokaisi ja oli astumassa kirjahyllyn takaa paljastuvaan huoneeseen.
”Joko kerroit pikku unikaverillesi aiheuttaneesi hänen hitaan kuolemansa?” Nicholas kysyi huolettomasti, venyttelevällä äänellä ja nauroi.
Lilyn veri tuntui hyytyvän hänen sisällään. Mitä? Mitä?
Jacob oli jähmettynyt ja kääntyi hitaasti katsomaan Nicholasta. ”Pidä suusi kiinni. Oikeasti.”
Nicholas nauroi. Jacob mulkaisi Nicholasta vielä kerran ja lähti sitten hämärään, kirjoja pursuilevaan huoneeseen.
Lilyn sydän jyskytti hänen korvissaan ja samalla hän kuuli hurjaa surinaa joka puolelta aivan kuin todellisuus olisi yhtäkkiä muuttunut aivan uudenlaiseen ulottuvuuteen. Lily veti kiihkeästi henkeä sisäänsä, laski jalkansa loskaiseen kuraan ja ponkaisi Tulisalamallaan korkealle ilmaan. Hän lensi korkeammalle, korkeammalle, niin korkealle, että Tylyaho ja sen valot olivat vain pieniä tuikkivia pisteitä hänen allaan. Tylypahka tuikki vuorten kupeessa rauhallisuutta ja turvallisuutta huokuen, mutta Lilystä tuntui, ettei hän koskaan ollut tuntenut oloaan niin epäturvalliseksi kuin tällä hetkellä. Hänestä tuntui, ettei hänen henkeään oltu koskaan uhattu niin kuin nyt.
Mitä helkkaria? Mitä ihmettä?
Mitä hittoa Nicholas oli tarkoittanut Jacobin unikaverin hitaalla kuolemalla?
Sen oli tarkoitettava Roxannea, ketä muuta se olisi tarkoittanut?
Mitä helkkaria oli tapahtumassa?
Mitä?
Lilystä tuntui siltä kuin hän ei olisi saanut henkeä. Hän veti kiihkeästi ilmaa sisäänsä yrittäen rauhoittua. Hänen kurkkuaan kuristi.
Hän oli lentänyt niin korkealle, että ympärillä ilma oli huuruavan kylmää ja kalisutti hänen hampaitaan hänen haukkoessa happea.
Mitä jos Roxanne kuolisi?
Lilyn rinnassa tuntui omituista poltetta ja yhtäkkiä siellä, korkeassa ilmassa, huuruavassa pakkasessa, harmaiden pilvien ympäröidessä hänet joka puolelta, hänen rintansa tuntui räjähtävän. Hän tunsi kuinka jokin hänen rinnassaan avautui, antautui ja päästi irti: hänen koko vartalonsa täyttyi syvästä rakkaudesta ja onnesta ja rauhasta samalla, kun jokin minkä hän saattoi tuntea vuosi taivaaseen, maahan ja pilviin hänen rinnastaan. Hämmentyneenä ja järkyttyneenä Lily tajusi sen kaiken olevan rakkautta. Hänen sisimpänsä tuntui räjähtävän rakkaudesta. Hänen sisimpänsä tuntui avautuvan. Antautuvan.
Kyyneleet täyttivät Lilyn silmät ja hänestä tuntui kuin yhtäkkiä hän olisi nähnyt kaiken selkeästi.
Hän tajusi olleensa typerä, turhamainen ja pinnallinen. Kaikella sillä, mistä hän oli niin itsepäisesti pitänyt kiinni, ei ollut mitään väliä. Se kaikki oli pelkkää turhuutta, eikä tärkeää ollenkaan.
Ainoa tärkeä asia oli rakkaus. Rakkaus ja tärkeät ihmiset.
Niin kuin Roxanne.
Lily tajusi ensimmäistä kertaa elämässään, ettei elämä ollut mikään kilpailu, mikä oli pakko voittaa hinnalla millä hyvänsä.
Hän tajusi elämän olevan peliä ja rakkauden olevan palkinto.
   Kiitollisuus elämästä tuntui täyttävän Lilyn sydämen ja hän tajusi tuntevansa olonsa hyvin nöyräksi. Se oli kummallinen ja vieras tunne, mutta tuntui antavan hänelle ihmeellistä voimaa.
Lily katsoi ylös ja näki avaruuden tähtiloiston kimaltelevan yläpuolellaan. Hän tunsi olonsa hyvin pieneksi ja samalla hyvin vapautuneeksi.
Hän pyyhkäisi hiljaiset kyyneleet kasvoiltaan ja nyökkäsi kohti taivasta. Hän ei antaisi läheisilleen tapahtua mitään pahaa. Kukaan ei pääsisi satuttamaan hänen rakkaitaan.
Tästä eteenpäin minä olen parempi ihminen, Lily päätti. Turhuudet pois. Keskityn vain siihen, mikä on tärkeää. Kaikki tulee olemaan vielä hyvin.
Tähtien loistaessa hänen yllään kuin kirkkaimmista kirkkaimmat timantit hänen oli helppoa uskoa siihen kaikkeen.

*

James kaivoi limonadistaan hillosipulin ja heitti sillä Shawnia. ”Lakkaa murjottamasta! Surullinen koiranpentunaamasi saa sinut näyttämään normaalia enemmän säälittävältä.”
   ”Älä kuuntele häntä”, Ava puuskahti ja loi häneen paheksuvan katseen, johon James vastasi iloisesti virnistäen. ”James ei ole koskaan hienotunteisuudesta kuullutkaan.”
   ”Tai sitten olen kuullut siitä, mutten vain ole omaksunut sitä omiin ominaisuuksiini”, James ehdotti.
   Shwan vilkaisi heitä ja murjottavat huulet kääntyivät pieneen hymyntapaiseen. ”Idiootit.”
   ”Niin sitä pitää!” James innostui. ”Asennetta peliin! Olisit vain iloinen, kun sinun ei tarvitse katsella enää rasittavan pikkusiskoni tulisen pisamaisia kasvoja. Se tyttöparkahan on täysi sekopää. Parempi näin, limainen kamuseni.”
   Dominique tyrskähti juomaansa. ”Limainen kamuseni? Mistä hitosta sinä revit noita kommentteja?”
   ”Niitä kutsutaan aivoiksi, serkku hyvä”, James valaisi.
   ”Onko sinulla sellaisetkin”, Dominique mutisi matalalla äänellä. Se ei ollut kysymys, mutta James vastasi silti.
   ”On ja erinomaiset aivot ne ovatkin!”
   ”Tuosta voi olla montaa mieltä.”
   ”Älä yritä lannistaa hyvää tuultani!” James huudahti. ”Kaikki on hyvin! Shawn ei enää seurustele pikkusisareni kanssa, ihastuttava tyttöystäväni on luvannut olla näkemättä rumaa Aqualine-hauvelia – ”
   ” – ja te kaksi saatte ihanan pikku pojan…” Dominique lisäsi silmäänsä iskien.
   James tunsi hymyn valahtavan kasvoiltaan. ”Sinä teit tuon tahallasi.”
   ”Totta kai tein.”
   Ava silitti hänen kättään. ”Olet hölmö.”
   James mutristi huuliaan. ”Tykkäätkö sinä minusta silti?”
   ”Aina”, lupasi Ava ja suuteli hänen poskeaan kevyesti.
   ”Yh”, Shawn urahti ja siemaisi juomaansa.
   ”Älä mökötä, Shawn”, Dominique kehotti. ”Sinä olet syötävän hyvännäköinen, tytöt varmasti jonottavat kuolaten perääsi.”
   ”Etkö sinä ole tietoinen Shawnin limamiesstatuksesta?” James kysyi epäuskoisesti. ”Totta kai ne jonottavat, kun minä kerran olen varattuna maailman ihanimmalle tytölle.”
   ”Niin, muutenhan ne olisivat sinun perässäsi vai?” Dominique hymähti.
   ”Miksi kuulostat niin epäuskoiselta?” James tivasi.
   ”Voi helvetti”, Shawn puuskahti inhoavasti ja tunki kolpakkonsa naamansa eteen aivan kuin olisi piiloutunut jotakuta. James käännähti ympäri ja näki pikkusiskonsa tuulen tuivertaman punaisen pehkon ja pakkasen kalventamat kasvot. Tämä pyyhälsi Kolmen Luudanvarren lävitse heidän luokseen.
   ”No, mutta kappas, pikkuinen tirriäinenhän se siinä! Miksi olet niin kamalan valkoinen?”
   Lily veti viereisestä pöydästä tuolin Jamesin viereen ja vasta silloin James tajusi tämän tärisevän kauttaaltaan.
   ”Mitä on tapahtunut?” Dominiquekin kysyi valppaana nähdessään Lilyn kasvot.
   ”Minä seurasin Jacobia”, Lily puuskahti äänellä, joka oli kummallisen rauhallinen ja päättäväinen. James näki Lilyn välttelevän Shawnin katsetta melkein yhtä pakkomielteisesti kuin Shawn näytti välttelevän Lilyn katsetta.
   ”Jacobia?” Dominique toisti kysyvällä äänellä. ”Siis sitä Roxyn Jasperkopiota?”
   ”Joo – ”
   ”Miksi sinä seurasit Jacobia?” James kysyi ja tunsi aivojensa rasittuvan. Lily oli aina työntämässä nokkaansa kaikkien asioihin ja aiheuttamassa ongelmia. Juuri, kun James oli ollut niin taivaallisen onnellinen kaiken ongelmattomuudesta. Olisihan hänen pitänyt arvata, että Lily tulisi muuttamaan asian mitä pikimmiten.
   ”Koska halusin todistaa sen lieron olevan kurja ketale”, Lily ilmoitti. ”Ja arvatkaa, mitä kuulin…”
   Lily kertoi vierailustaan Romen talon nurkilla. ”…sitten Nicholas sanoi ’joko kerroit pikku unikaverillesi aiheuttaneesi hänen hitaan kuolemansa’!”
   Jamesin sisälmykset tuntuivat jäätyvän hänen sisällään. ”Mitä?”
   ”Niin! Ja Jacob vain käski Nicholasta pitämään suunsa kiinni ja meni sinne ihme luolakirjahuoneeseen!”
   Jamesin päässä humisi. Ava tarttui hänen käteensä ja hän tajusi puristaneensa ne niin tiiviisti nyrkkiin, että kynnet painautuivat hänen ihoonsa. Hän yritti hengittää syvään, mutta se oli vaikeaa, kun kaikki hänen sisällään kuohui. Halu mennä kiroamaan Jacob pienen pieniksi savuaviksi palasiksi oli ottaa vallan.
   ”James”, Lily kivahti käskevällä äänellä. ”Paikka.”
   ”Tapetaan se”, James älähti ennen kuin ehti harkitakaan sanojaan. ”Sillä se on hoidettu.”
   ”Ei!” Lily huudahti. ”Meidän on oltava viisaita! Rox ei ikimaailmassa usko meitä – ainakaan minua – eikä meillä ole todisteita! Meidän on saatava Jacob nalkkiin niin, että hän paljastaa itse itsensä! Meidän on otettava selvää, mitä ihan tarkalleen ottaen on meneillään! Meidän on pelastettava Roxanne!”
   ”Miten me sen teemme?” Dominique älähti. Aurorikouluttaja pyöritteli kiivaasti taikasauvaa sormissaan.
   Jamesin päässä alkoi raksuttaa. Hän vilkaisi Avaa, joka näytti kalpealta, mutta päättäväiseltä. "Meidän on vakoiltava sitä luihua murhaaja-lieroa.”
   Se oli varmaa, ettei se ääliö pääsisi satuttamaan Roxannea. James nyökkäsi itsekseen. Hän ei antaisi sen koskaan tapahtua. Ei ikinä.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: haryu - 29.07.2014 13:21:23

Iiks.. *yrittää petellä innostustaan* ihan upea luku!! (ainiin, en ole uusi lukija vaan entinen SpringRose :))
Toi eka Rose/Scorpius/Suomikappale oli niin ijana!!  Mä ihan silmät tapillaan luin sitä chakrajuttua, oli ihan äärettömän mielenkiintoimen! :) Siitä jäi jotenkin kauhean rauhallinen olo, vaikka venäläiset kammotyikin :0
Sitte Lilykappale :) Tääkin oli tosi hyvä ihanaa että Lily sai vihdoinkin kärsiä vähän ja alkoi tajuta että hänessäkin on jotain vikaa. Repesin ihan täysin tuolle kohdalle missä Lily suunnitteli vaimentavansa porukkaa oleskeluhuoneessa ;D Ja Hugo-raukkaa kävi sääliksi :(  Ja sitten tuo aika loppu Lilykappaleesta, jossa lily salakuunteli Jacobia ja Romen poikaa oli ihana myös <3  Mukavaa että Lily vihdoinkin nieli ylpeytensä!
Viimeisenä sitten ihaainen ja hupaisa James/Shawn jne-kappale. Sä osaat niin ihanasti  laittaa niille ihan täydellisiä puheenvuoroja! <3<3 Repeän aina noille kun ne on niin hauskoja ;D Loppu jäi yaas semmoseen kohtaan.etten millään malttaisi odottaa jatkoa..
Kiitokset taas ihanasta luvusta!! <3
-Ways

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: LaraLura - 01.08.2014 13:42:01

Heips. :)

Luku 48
Olit julkassu tän min syntymäpäivänä! :D Vaikka luinkin sen vasta tänään.

Lainaus

Siltä se myös kuullosti

kuulosti

Lainaus

Ruokailusalissa James istumaan Avan viereen

Tuosta puuttuupi verbi. James meni istumaan

Tykkäsin luvusta. :)

Luku 49
Ihanaa, että Ava ja James saiva sovittua asiansa. Shawn ja Lils taas eivät. Heidän eroaan lukiessaan tuli mieleen oma tilanteeni, me sen sijaan saimme sovittua asiat toisin kuin he ja olemme edelleen yhdessä. Jossain asioissa pitää oikeesti antaa periksi, eikä olla niin jääräpää kuin Lils on. Toivottavasti hän kasvaisi.

Luku 50

Lainaus

kääntyi katsomaan taas Maarittia,

Maaritia

Lainaus

Viiden chakra

Viides

Vihdoinhan Lils tuli järkiinsä.

(ajatukset karkas ja mitään järkevää en saa enään ulos)

Jatkoa odotellen.
♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: !Jessica!3 - 16.08.2014 17:31:34

Uusi lukija ilmoittautuu! Luin ficciä koko viime yön ja jäin koukkuun. Kirjoitat hyvin ja saat tungettua melkein jokaiseen väliin jonkinlaista huumoria. Repeilen erityisesti Jamesin reaktioille eri asioissa...  Rose/Scorpius on tässä suosikkiparitukseni ja toivoisin että sitä vois tulla hieman enemmän? Sen lisäks toivoisin et kertoisit enemmän esim. Ginnyn ja Harryn suhteesta, Ronin ja Hermyn juttujakin olisi kiva saada enemmän :) mutta onneksi Ava ja James sopivat erimielisyytensä, en malta odottaa että heidän "perunahirviö" syntyy. Siitä tulee varmasti hauska tapahtuma :D Paitsi että ne chakcramitälieolivatkaanenmuistajutut oli mun mielestä niin tylsä että meinasin nukahtaa...
Noh, jatkoa odotellessa. Hyvää alkusyksyä kaikille!

Jessica~

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: räiskeperäinen sisulisko - 17.08.2014 13:03:20

50 lukua :o Olipas urakka nää kaikki lukea

En tykkää näistä parituksista. Ava on liian täykkis ja James taas itsekäs idiootti. En tajua miksi James luulee että hänellä olisi ns. oikeus Avaan silloinkin kun hän oli Aqualinen kanssa. Sitten hän vielä kuvittelee että voi kieltää Avaa tapaamasta Aqualinea >:(
Aqualinesta vielä sen verran, että ainoa rumaksi kuvailtu hahmo on myöskin kuvattu kaameaksi ämmäksi. Oikeuksia rumille!
Lily on ääliö. Toivottavasti Shawn ei anna hänelle anteeksi.
Albus on söpö:3 Tahtoisin kuulla hänestä enemmän.

Nää oli siis henk. koht mielipiteitä (paitsi toi Aqualine-on-ruma -juttu) eikä liity varsinaisesti ficin hyvyyteen tai huonouteen.

Sen sijaan minua häiritsee kirjoitusvirheet ja kommenttien pyytely. Se ei ole tyylikästä eikä tarpeellista. Harkitsin että jättäisin sen takia kommentoimatta, mutta sitten en olisi voinut antaa palautetta siitä.

Sitten ruusut! Kirjoitat älyttömän hyvin! tarina on moniulotteinen ja monipuolinen ja tykkäsin että tungit Suomen niin maailmanmestaruuskisoihin kuin maailmanpelastuskohteeksi. Chakramikäliejutut oli kiinnostavia. Ihanaa että joku kirjoittaa tälläistä pidempää juonellista juttua:)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: Saphira - 17.08.2014 22:58:53

Tähän alkuun pyydän anteeksi vähäistä kommentointiani ja sitä, että tästäkään kommentista ei tule kovin monipuolinen, sillä en jaksa puhelimella paljoa näpytellä.

Rose ja Scorpius on vihdoin yhdessä ja ne on niin söpöjä!!! <3 IHANAA<3 :DD
Joo, olen vähän innoissani.
Nuo Scorpiuksen näkökulmasta kerrotut tapahtumat olivat todella mukavaa luettavaa ja koko samainen luku oli ihana. Luen varmaan sen kohta vielä uudelleen. :D

Ihanaa, kun Ava ja James sopivat, ja James käytti perunahirviöstä nimitystä lapsi :O
Ja hyvä kun Lily tajusi olleensa määräilevä, näin on paljon mukavampaa. :)

Kiitos oikein paljon hyvistä luvuista ja toivottavasti jatkoa on tulossa pian! ;)

Hyvää loppukesää/alkusyksyä!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: räiskeperäinen sisulisko - 14.09.2014 20:02:55

En halua painostaa tai mitään (no okei haluan) mutta jatkoa tulossa milloin?

Kärsin järkyttävistä vieroitusoireista :'(

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: Medianoche - 15.09.2014 16:33:39

Lainaus käyttäjältä: räiskeperäinen sisulisko - 14.09.2014 20:02:55

En halua painostaa tai mitään (no okei haluan) mutta jatkoa tulossa milloin?

Kärsin järkyttävistä vieroitusoireista :'(

Samoin minä. Olen ehkä jättänyt kommentoinnin minimiin (koska koulu), mutta toivoisin silti jatkoa. :(

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: Ansa - 15.10.2014 06:36:20

Ihana ficci! Jään innolla odottelemaan jatkoa. :3

-Ansa!

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: jacoblove - 22.10.2014 09:54:41

Ansa, tässä jatkoa, kiitos kommentistasi ;)

Medianoche, haha, voi, tässä vihdoinkin jatkoa!!

räiskeperäinen sisulisko, äää voi ei :D haha jatkoa tässä näin, viimeistä viedään! minusta on mukavaa pyydellä palautetta tekstistä, enkä koe että se olisi mitenkään tyylitöntä haha :D mukavaa että olet tykkäillyt :) kiitos paljon kommentistasi!

!Jessica!3 haha kiitos paljon kommentistasi!! :)

LaraLura, haha kiitos taas virheiden bongaamisesta! Pitää yrittää käydä koko stoori läpi oikolukijan ja tarkistuslistojesi kanssa ;D kiitos!!

SpringWays, voi kiitos paljon sinulle ihanan inspiroivasta kommentistasi!! :)

Joo... huh! Sain tämän valmiiksi, en voi uskoa sitä, ihan mahtavaa!! :) Kesän jälkeen elämässä tapahtui niin paljon kaikkea, että kirjoittaminen jäi kokonaan taka-alalle, mutta sitten päätin että himputti minähän kirjoitan tämän loppuun kun kerran aloitinkin! Kyllä siinä puolitoista vuotta meni humpsahtaen... Nämä loppulukujen tapahtumat ovat olleet minulla ihan alusta saakka valmiina päässä ja olen vihjaillut näistä tapahtumista ihan alusta asti, en tiedä bongasiko kukaan pieniä vinkkejä lopputuloksesta haha ;D Yritin pistää näihin muutamaan lukuun kertausta kaikesta tapahtuneesta niin, että lukija pysyisi mukana siitä mitä on tapahtunut :) Pahoittelut, kun näiden lukujen kanssa kesti niin kauan aikaa... Minä tykkään näistä luvuista, tuntuu että sain sen tunnelman sivuille kuin olen päässäni suunnitellut alusta saakka :) Olisi kivaa lukea muidenkin mielipiteitä vinks vinks ;) Kiitos paljon kaikille lukijoille, jotka ovat pysyneet matkassa!! :)

51. Viimeinen ottelu
9.5.2024

Lily seisoi makuusalinsa kylpyhuoneessa ja tärisi sen lämminhuurteisessa usvassa. Hän tuijotti itseään pyöreästä, kultareunuksisesta peilistä. Punahiuksinen, alaston ja kalpea tyttö, jonka syvänsiniset silmät kiilsivät keltaisen valon hohteessa, näytti kumman vieraalta.
   Olenko minä todella tuossa? Lily hämmästeli. Minä näytän niin säälittävältä ja surulliselta. Ja samaan aikaan kovalta ja ylpeältä. Hän yritti hymyillä kopean ilmeen silmistään pois, mutta näytti lähinnä kituvalta punahilkalta.
    Suihkunjälkeinen vesihuuru alkoi haihtua ilmasta ja Lilyä paleli entisestään. Hän kietoi pyyhkeen ympärilleen ja yritti ravistella itseään henkisesti.
   Hänen koko Tylypahka-aikansa tärkein päivä oli tänään, eikä hänellä ollut varaa jäätyä heti aamutuimaan kylpyhuoneensa hämyssä.
   Rohkelikko vastaan Luihuinen. Viimeinen matsi. Tässä olisi näytön paikka. Lily tiesi kykyjenetsijöiden soluttautuvan huispauskatsomoon opiskelijoiden sekaan ja aikoi näyttää taitonsa niin, että jokainen huispausliiga tahtoisi hänet riveihinsä ensi vuonna. Se oli suunnitelma. Oikein hyvä suunnitelma.
   Ainakin he olivat harjoitelleet. Lilyn joukkuetovereista moni oli jo viimeisellä luokalla ja he olivat valittaneet hänelle harjoituksien tiheydestä, sillä S.U.P.E.R.-kokeet olivat käynnissä ja pänttäämistä olisi pitänyt harjoittaa kellon ympäri. Lily oli säälittä silti määrännyt harjoituksia melkein joka illalle. Häntä ei kiinnostanut niinkään S.U.P.E.R.-kokeiden tulokset, ei hän niitä lentämiseen tarvinnut. Olihan hän toki silti lukenut kokeisiin, ihan vain kerratakseen. Hän halusi kuitenkin saada upeita arvosanoja, ihan vain päästäkseen ylpeilemään vanhemmilleen. Ja muillekin.
   Makuusalista kylpyhuoneen oven takaa kuului Roxannen mahtava kuorsauksen korahdusääni ja Lily virnisti. Jacob Tigerin kasvot välähtivät hänen mielessään ja hän tunsi hymyn valahtavan kasvoiltaan.
   Siitä oli jo yli kuukausi, kun Lily oli seurannut Jacobia Rome-luihujen talolle ja kuullut Nicholaksen suusta Jacobin aiheuttaneen Roxannen lähestyvän kuoleman. Roxanne ei ollut kuitenkaan ainakaan vielä kuollut.
Lily oli kertonut Jamesille ja muille kuulleensa Jacobin kieroista suunnitelmista. Kaikista estelemisyrityksistä huolimatta James oli marssinut Jacobin juttusille ja Shawnin sanojen mukaan kovistellut pullistelevan apinan lailla tämän edessä ja yrittänyt saada totuutta esille. Jacob oli tyynen huvittuneena ilmoittanut, ettei kukaan ollut kuolemassa ja että se, mitä hän Romen talossa puuhaili ei kuulunut millään tavalla kenellekään, etenkään ”nokkavalla punapäälle tai apinamaiselle suunsoittajalle”.
   Lily irvisti. Hän oli yrittänyt kertoa Roxannelle saaneensa Jacobista selville huolestuttavia asioita, mutta Roxanne oli purskahtanut nauruun ja ilmoittanut, ettei häntä kiinnostanut kuulla mitään mitä Lilyllä oli sanottavaa. Eivätkä he olleet puhuneet mitään sen jälkeen. Lily oli yrittänyt aina välillä jutella Roxannelle, mutta tämä vain soitteli suutaan, käänsi päänsä tylysti toiseen suuntaan tai poistui paikalta. Lily oli jollakin tavalla jo tottunut Roxannen vihanpitoon ja tyytyi kohtaloonsa.
   Fred ei ollut vieläkään sanonut Roxannelle sanaakaan uuden vuoden tanssiaisten jälkeen ja Lilystä tuntui, etteivät kaksoset koskaan enää puhuisi toisilleen. Fred ei varmaan koskaan pystyisi antamaan Roxannelle anteeksi sitä, että tämä oli alkanut heilastelemaan hänen tyttöystävänsä hengen riistäjän kanssa. Lily oli joskus miettinyt, pitäisikö hänen kertoa Fredille Jacobin salamyhkäisistä suunnitelmista, mutta oli lopulta päättänyt olla hiljaa. Fred oli muutenkin tappamassa Jacobia aina nähdessään tämän, ja jos poika tietäisi tämän suunnittelevan sisarensa murhaa tai jotakin yhtä hirvittävää, Fred todennäköisesti marssisi Jacobin luokse ja lähettäisi tämän saman tien takaisin manalaan, minne poika tosissaan kuuluisikin.
   Shawnin kanssa Lily ei ollut jutellut moneen viikkoon, ei sen jälkeen kun poika oli lopulta kyllästynyt hänen tuittuiluunsa ja jättänyt hänet. Aina tavatessaan he välttelivät visusti katsomasta toisiinsa. Se oli epämukavaa ja vaivaannuttavaa.
   Lilyllä oli ollut pitkään hirvittävän haavoittunut olo: hänestä oli tuntunut siltä kuin jokin suojamuuri hänen ympäriltään olisi pudonnut ja hän olisi ensimmäistä kertaa elämässään tuntenut selkeästi sen, kuinka kipeästi hän tarvitsi muita ihmisiä: rakkaidensa tukea, ymmärrystä ja hyväksyntää. Hän oli kuitenkin koko elämänsä ajan ollut kova ja lujatahtoinen, tehnyt itsenäisyytensä olemuksellaan hyvin selväksi. Nyt, kun hän tunsi muuttuneensa – tai enemmänkin olevansa vapautuneemmin oma itsensä – hän ei oikein osannut enää käyttäytyä normaalisti ja tunsi itsensä paljaaksi ja kumman epävarmaksi muiden seurassa. Hän olikin viettänyt yksinään paljon aikaa Tähtitornissa lukemassa – oli ikään kuin piiloutunut kaikilta omaan uuteen herkempään kuoreensa. Hänellä oli koko ajan hyvin paljas olo ja se oli erittäin epämukavaa.
   Lucas Rome oli muutamina iltoina liittynyt hänen yksinäiseen lukupiiriinsä tähtitornissa. He olivat muodostaneet jonkinlaisen inhoavan ja ivailuntäyteisen ystävyyssuhteen. Lucas oli hyvin suorasanainen ja aika ajoin se sai Lilyn varpailleen: poika laukoi epämiellyttäviä totuuksia rauhallisella äänellään, siniset silmät pitkän ruskean tukan alta rauhallisesti vilkkuen ihan kuin mikään maallinen asia ei koskaan voisi vaikuttaa tähän millään tavalla. Lily oli myöntänyt itselleen olevansa jonkin verran ihastunut tuohon salaperäiseen ja rauhallisuutta huokuvaan luihuispoikaan, mutta ei aikonut ikimaailmassa kertoa sitä kenellekään. Se salaisuus pysyisi hänen mieltensä salaisissa lokeroissa kuolemaan saakka ja se oli varmaa. Joskus hänestä kyllä tuntui, että myös Lucas olisi saattanut pitää hänestä. Mutta poika oli luihuinen, joten tämän mielen koukeroita ei kannattanut paljon alkaa pohdiskelemaan.
   Lily vilkaisi vielä itseään kylpyhuoneen peilistä ennen kuin sujahti viileään makuukamariin. Gabriella ja Roxanne pyörivät molemmat sängyissään siihen malliin, että varmaan kohta heräisivät.
   Hän puki hämärässä päälleen, nappasi Tulisalamansa ja hiipi pois makuusalista. Oleskeluhuone oli hiljainen ja näytti kumman terävältä Lilyn silmissä, kun hän hyppeli alas kierreportaita.
   Lilyn yllätykseksi Fred istui takkatulen edessä sohvalla ja tuijotti hiljaa suhisevaa hiillosta. Lily pysähtyi portaiden juurelle ja vain katsoi Frediä. Tästä näytti kumpuavan hiljaista, vahvaa voimaa ja haikeaa surua. Georgiannaako poika mietti?
   Lily huokaisi ja lähti kohti Frediä. Punapää käänsi päätään ja pieni hymynkare nousi leikkimään huulilla. Ruskeat silmät näyttivät väsyneiltä ja onnettomilta, edes hymy ei saanut surun ja ahdingon merkkejä karistettua.
   ”Huispauskapteeni on sitten valmiina viimeiseen koitokseen?” Fred kysäisi ja teki tilaa sohvalla niin, että Lily mahtui Tulisalamoineen istumaan.
   Lily huokaisi ja laski päänsä Fredin rinnalle. Fred tuntui ensiksi hämmentyvän ja jäykistyi, mutta rentoutui sitten ja laski kätensä Lilyn harteille.
   ”Minua jännittää”, Lily kuiskasi heiveröisellä äänellä. Hänen sydämensä sykähti kuin korostaen sanomaa.
   Fred hymähti. ”Ja sinä myönnät sen?”
   ”Miksi en myöntäisi?” Lily ihmetteli ja saattoi melkein kuulla Fredin pyöräyttävän silmiään.
   ”Piti kai se tämäkin päivä nähdä. Ylpeä huispausrinsessa riisuu haarniskansa. Mikä sinua vaivaa?”
   ”Sitä kutsutaan hermoiluksi”, Lily puuskahti ja nosti päänsä serkkunsa rinnalta. ”Miksi sinä kyyhötät täällä yksinäsi? Jännitätkö peliä?”
   Fred tuhahti. ”En.”
   ”Mitä sitten?”
   ”En mitään.”
   ”Älä esitä minulle. Jotakin tuolla sinun punaisen kuontalosi alla tapahtuu, niin epäuskottavaa kuin se onkin.”
   ”Hah hah.” Fred ei näyttänyt lainkaan huvittuneelta. Näin läheltä Lily saattoi nähdä selkeästi tummat silmänaluset. Fred vilkaisi häntä kyllästyneesti. ”En tiedä. Mikään ei vaan tunnu miltään enää.”
   Yhtäkkiä Lily toivoi, ettei olisi kiusannut Frediä. Hän ei ehkä halunnutkaan tämän avautuvan hänelle.
   ”Mitä meinaat?”
   ”Pelkkää tyhjää. Koko ajan. Missään ei ole mitään mieltä.”
   Keskustelun ankea suunta oli saanut Lilyn vaivaantumaan. Hän rykäisi. ”No, huispauksessa ainakin on. Nyt nyrpeä suu hymyyn ja lähdetään aamupalalle.”
   Fred vilkaisi häntä vinosti, mutta kaikeksi onneksi nousi seisomaan ja auttoi Lilynkin ylös sohvalta. He lähtivät vaitonaisina muotokuva-aukosta ulos. Aurinko oli alkanut nousta Tylypahkan tiluksilla ja punaisen ja keltaisen väreissä ikkunasta sisälle karkaavat valonsäteet saivat Lilyn iloiselle mielelle niin, että oli helppo olla välittämättä Fredin synkeyttä huokuvasta olemuksesta.
   Kun he laskeutuivat marmoriportaat alas, Lily näki tyrmien oven avautuvan ja Lucaksen astuvan etishalliin. Heidän katseensa porautuivat toistensa kasvoihin ja Lily tunsi hölmön hymyn kohoavan huulilleen ja tunsi olonsa entistäkin hölmömmäksi ilahtuessaan siitä, että hänet nähdessään myös Lucaksen huulet kääntyivät hymyyn.
   ”Onko nokkava neiti huispausrinsessa valmiina häviöön?” Lucas heitti.
   Fred tuhahti. Lily irvisti Lucakselle. ”Minä en ole valmistautunut mihinkään muuhun kuin voittoon. On sinun onnesi, ettet pelaa huispausta, minä rökittäisin sinut kentällä pieniksi säälittäviksi luihuispalasiksi.”
   Lucas virnisti. ”Olisi hauska nähdä sinun yrittävän.”
   He olivat pysähtyneet Suuren Salin oville. Fred rykäisi ja kiskoi Lilyä salin suuntaan. Lily irvisti Lucakselle. ”Nähdään sitten, kun tulen ilkkumaan sinua luihuisten häviöstä.”
   ”Varo ettei ryhmy osu söpöihin pikku kasvoihisi”, Lucas hymähti. Fred kiskaisi Lilyn pois pitkätukkaisen luihuispojan luota ja lähti taluttamaan häntä kohti rohkelikkojen pöytää. Lily ei voinut olla vilkaisematta vielä taakseen: Lucas oli jäänyt seisomaan paikalleen ja katseli heidän menoaan.
   ”En käsitä, miksi sinä vaivaudut puhumaan tuolle törpölle”, Fred ynähti heidän istuutuessaan.
   ”Minusta on kiva soittaa suutani hänelle.”
   ”Mmm-hmm”, Fred mutisi vilkaisten häntä kulmiensa alta. Lily ei ollut huomaavinaan ja keskittyi lappomaan puuroa lautaselleen.
   Vähän ajan kuluttua Hugo ja Gabriella tulivat Suureen Saliin. Lily tunsi kulmakarvojensa pongahtavan hiusrajaan saakka nähdessään kaksikon pitelevän toisiaan kädestä. Hän potkaisi Frediä pöydän alla. ”Katso!”
   Fred mulkaisi häntä. ”Au! Mitä?”
   ”Hugo ja Gaby!”
   Lilyn hämmennykseksi Fredin ilme kovettui. ”No voi, kun kiva.”
   ”Mikä sinua vaivaa?” Lily kysyi ihmeissään. Fred vain muljautti silmiään eikä vaivautunut vastaamaan. Poika laski punaisen päänsä ja tuijotti puuroaan vihaisesti aivan kuin se olisi tehnyt hänelle jotakin hyvin ikävää.
   Gabriella ja Hugo tulivat heidän luokseen ja molempien hymyt hehkuivat niin, että Lilyn silmiin meinasi koskea. Hän tunsi hölmön virnistyksen leviävän kasvoilleen. ”Te näytätte siltä kuin joku olisi juottanut teille lemmenjuomaa. Mitä on tapahtunut?”
   Hugo ja Gabriella vilkaisivat toisiaan niin imelästi, että Lily teki automaattisesti oksennusrefleksimäisen liikkeen. Hugo katsoi häntä laiskasti.
   ”Hugo ja minä olemme vähän niin kuin yhdessä”, Gabriella kertoi astetta kimeämmällä äänellä kuin millä tämä normaalisti puhui. Lily kohotti kulmiaan, ei Gabriellan hassusti muuttuneen äänen takia, vaan siksi, että huomasi tämän välttävän visusti katsomasta Frediin.
   Lily henkäisi syvään ja palapelin palaset loksahtivat paikoilleen: kuinka Gabriella oli hiippaillut koko talven ajan salaperäisen poikaystävänsä kanssa kertomatta kenellekään mitään ja kuinka Fred oli aina ollut jossakin teillä tietämättömillä muiden ollessa koolla: Fred ja Gabriella olivat siis rietastelleet yhdessä!
   Lily tajusi Gabriellan ja Hugon odottavan heiltä jonkinlaista vastareaktiota ilmoitukseen ja taputti käsiään yhteen. ”Vihdoinkin! On sitä kyllä odotettukin!”
   Gabriella ja Hugo nauroivat. Fred tuijotti vieläkin puuroaan. Hugo vilkaisi parasta ystäväänsä kulmat koholla. ”Mikä sinua vaivaa?”
   Niin, mikäköhän? Lily tuhahti mielessään. Gabriella oli yhtäkkiä hyvin kiinnostunut ilmassa leijuvista kynttilöistä.
   Fred irvisti Hugolle. ”Jännitän luihuisia.”
   Hugo vain kohotti kulmaansa. ”Aaaha.”
   Kaverukset hiljenivät. Lily aisti jotakin kummaa poikien välillä ja rykäisi. ”Kuinka te nyt yhtäkkiä sitten tajusitte haluavanne homehtua yhdessä vanhoiksi ja ryppyisiksi?”
   ”Emme me tajunneet haluavamme homehtua yhdessä”, Gabriella tuhahti ja repi vaaleaa leipää pienemmiksi palasiksi. ”Me vain tajusimme kaiken sen opiskelun ja lukemisen keskellä, että meidän on hyvä olla yhdessä.”
   ”Niin, eli minä siis änkytin ihastumistani ja Gabriella päätti tukkia suuni ja vapauttaa meidät kiusallisesta keskustelusta”, Hugo tyrskähti ja Lilyn sydäntä lämmitti pojan leveä hymy. Hän oli harvoin nähnyt Hugoa niin onnellisena. Tuskin olisi viisasta kertoa tälle, että heidän serkkunsa oli rietastellut tämän ihastuksen kanssa pitkin vuotta. Lily mulkaisi Frediä. Inhottava, itsekäs häntäheikki!
   Fred kohotti päätään aivan kuin olisi kuullut hänen haukkunsa mielessään. Hän katsoi Lilyä odottavasti. ”Mitä?”
   ”Ei mitään”, Lily tokaisi hyisesti.
   Fred hymähti. ”Okei sitten.”
   ”Missä Roxanne on?” Gabriella kysyi. ”Hän lähti paljon ennen minua makuusalista.”
   ”Varmaan Jacobin kanssa hurjastelemassa”, Hugo veikkasi ja tyhjensi appelsiinimehunsa lasistaan.
   Fred tuhahti kovaan ääneen. Samassa taivaansinisestä katosta hulmahti pöllöjen paljous ja huhuilu täytti koko Suuren Salin. Lilyn, Fredin, Hugon ja Gabriellan luokse lensi pöllöjä, ja he irrottivat niiltä niiden kantamukset vain tajutakseen, että he olivat saaneet kaikki samanlaiset kirjeet.
   Lily repi kuorensa auki ja hymähti. ”Amelie haluaa tietää, onko minulla avecia häihin. Mitä väliä sillä on?” Lilyn mieli laski. Olisi ollut hauskaa pyytää vaikka Lucasta Albuksen ja Amelien häihin, mutta tuskin tämä olisi halunnut tulla. Toisaalta Lilyn sydän kaipasi Shawnin vapauttavaa ja suloista seuraa ja hänen teki mieli pyytää tätä kanssaan häihin… Shawn piti heidän sukulaisistaan ja tuli heidän kanssaan hyvin toimeen. Ehkä Lily pyytäisikin Shawnia tulemaan häihin. Ihan vain ystävällisissä merkeissä, vähän niin kuin rauhan eleenä.
   ”Ihan typerää”, Fred tuumasi ja heitti kuoren kädestään inhoavasti.
   ”En malta odottaa häitä”, Gabriella ilmoitti välittämättä Fredin tympeydestä ja hymyili seesteisesti silmät suljettuina aivan kuin olisi rukoillut.
   ”Uskomatonta, että kahden viikon kuluttua minun isoveljeni on mukamas naimisissa oleva aikuinen kurppa”, Lily tuumasi irvistäen. Albus aviomiehenä. Haha! Ei sillä, Amelie ja Albus nyt olivat muutenkin olleet kuin taikasauva ja käsi neljännestä luokasta saakka, kun olivat ensimmäisen kerran uskaltautuneet pussaamaan. Jos joidenkin liitto kestäisi varmasti, se olisi Albuksen ja Amelien.
   ”Lils, oletko puhunut Rosen kanssa?” Hugo kysyi. ”Onko hän tulossa häihin?”
   ”Viimeisessä kirjeessä Rose kertoi hänen ja Scorpiuksen olevan joidenkin kapinallisten leireissä auttamassa suomalaisia pitämään maata itsellään”, Lily kertoi ja hymy kohosi hänen huulilleen, kun hän mietti Rosea taistelemassa punainen, kikkara tukka hulmuten vapauden puolesta. ”Tuskin hän jättäisi häitä väliin.”
   ”Niin, tuskin”, Hugo mumisi näyttäen mietteliäältä ja myös hieman huolestuneelta.
   ”Rose on tulinen mimmi”, Lily muistutti Hugoa. ”Kyllä hän nyt pärjää muutamia jästisotilaita vastaan.”
   ”Niinpä kai”, Hugo hymähti nyt jo vähän hymyillen.
   Kun he olivat syöneet aamiaisensa, he lähtivät kohti eteishallia. Hugo ja Gabriella menivät edeltä ja Lily hidasteli tahallaan Fredin kanssa, jotta pääsi haukkumaan tätä.
   ”Sinä ja Gaby! Senkin liero! Sinä olet kyllä tiennyt Hugon tykkäävän hänestä!”
   Fred vilkaisi häntä hämmästyneenä. ”Mitä sinä selität?”
   ”Älä esitä! Tiedän sinulla ja Gabyllä olleen jotain meneillään!”
   ”No, entä sitten? Ei ilmeisesti ole enää”, Fred ärähti.
   ”Kuinka sinä saatoit? Tiesit kyllä Hugon pitävän hänestä!”
   ”Eihän se nyt minun ongelmani kai pitäisi olla?” Fred tuhahti tympääntyneenä.
   ”Itsekäs limanuljaska!”
   ”Itse olet”, Fred tokaisi kuulostaen siltä, ettei keskusteleminen tästä aiheesta olisi voinut vähempää häntä kiinnostaa. Sitten poika yhtäkkiä jäykistyi ja tuijotti tyrmiin vieviä ovia. ”Mitä tuolla tapahtuu?”
   Lilykin kuuli sen. Tyrmäkäytävästä kuului riemukasta huutoa ja hurrausta. Lily ja Fred vilkaisivat toisiaan ja kurkistivat tyrmiin.
   Lauma luihuistyttöjä oli saartanut pienikokoisen, mustatukkaisen tytön. Lily tunsi tulen leimahtavan sisällään, kun kaikki vihreisiin pukeutuneet luihuistytöt osoittelivat taikasauvoillaan keijukaismaista rohkelikkotyttöä kukin vuorollaan ja nauroivat ilkeästi. ”Friikkilehmä! Friikkilehmä!”
   ”Se joka haukkuu, on itse”, kuului Roxannen arvokas vastaus, jota lentelevät räät tämän pään ympärillä vähän vaimensivat.
   Lily veti taikasauvansa esiin, mutta ei ehtinyt tehdä mitään, kun Fred oli jo marssinut raivokkain askelin tyttöjen keskelle ja heitti värikkäänä hohkaavan kilpiloitsun sisarensa ja luihuistyttöjen väliin.
   Tytöt näyttivät järkyttyvän ja helähtivät kaikki eri suuntiin. Vain kopeakasvoinen Pamela Parkinson ja tämän uskollisimmat liehuletit jäivät kärkkymään lähelle.
   Lily osoitti tyttöjä taikasauvoillaan. ”Säälittävää. Mitä Rox on teille muka tehnyt?”
   ”Kysymys ei ole siitä mitä hän on tehnyt, vaan mitä hän on”, Pamela tokaisi. ”Kaikki tietävät hänen pimahtaneen viime halloweenina! Hänestä on tullut kahjo friikki, vähän niin kuin vanhasta kunnon Punurmiosta!”
   ”Älä viitsi”, Roxanne ynähti maasta. Vihreä räkä oli peittänyt tämän kasvot melkein kokonaan. ”Minä olen ainakin triplasti coolimpi kuin Punurmio.”
   ”Sinä olet ainakin triplasti kuvottavampi kuin Punurmio – ” Pamela aloitti, mutta samassa Fred tarrasi tyttöä kurkusta kiinni ja nosti tämän ilmaan vaivautumatta käyttämään taikasauvaa.
   ”Fred – ” Lily hieman säikähti, Fred näytti siltä kuin voisi tappaa Pamelan. Pamelan siniset silmät täyttyivät järkytyksen kyynelistä tämän haukkoessa henkeään, Fred puristi ikävännäköisesti tämän kurkkua –
   ”Turpa kiinni minun siskostani, tyhmä bimbo”, Fred tokaisi ja heitti Pamelan tyrmän seinää vasten kuin nuken. ”Jätä meidät rauhaan tai pidän huolta siitä, että vietät valmistujaisiasi kalmarin kanssa Mustan Järven pohjassa.” Pamela kompuroi pois tyrmistä eteishalliin henkeään haukkoen ja kakoen uskolliset seuraneitinsä aivan kannoillaan.
   Lily osoitti Roxannen kasvoja taikasauvoillaan ja poisti niiltä neonvärisen, limaisen peitteen. Roxanne tuijotti Frediä ruskeat silmät palaen.
   ”Fred – ” Roxanne sanoi tärisevällä äänellä. Fred näytti jäykistyvän ja laski katseensa Roxanneen. Hetken aikaa kaksoset tuijottivat toisiaan silmiin, sitten Fred yhtäkkiä hipaisi sormellaan hellästi Roxannen poskea ja lähti sitten harppomaan pois käytävältä.
   Roxanne alkoi täristä. Lilyn kurkkua kuristi ja hän kyykistyi Roxannen vierelle. ”Rox – ”
   ”Ole hiljaa, Lillero”, Roxanne nyyhkäisi, työnsi hänet kauemmaksi ja pyyhälsi ulos tyrmistä. Lily huokaisi ja lähti serkkujensa perässä eteishalliin ja sieltä kohti huispausstadionia. ”Pahuksen Weasleyt.”

*
   
James painoi Avan ihanan lämmintä ja pehmeää vartaloa lähemmäksi itseään ja mutisi inhoavasti, kun makuuhuoneen oveen jyskytettiin. Ava käännähti tukahtuneesti äännähtäen ja hautasi kasvonsa hänen rintaansa.
   ”Kuka idiootti se on? Kirotaan se”, tyttö jupisi vaimeasti peittojen välistä.
   ”Mene pois!” James ähkäisi yrittäen saada uniseen ääneensä hieman volyymia ja auktoriteettisuutta.
   Hetken aikaa James ehti toivoa heidän komentelunsa ajaneen jyskyttäjän kauas pois, mutta sitten ovi räsähti auki inhottavan paukahduksen ja valoryöpsähdyksen kera ja Shawnin kurjalla tavalla innokas ääni kantautui heidän korviinsa. ”Kyyhkyläiset! Ylösnousun aika!”
   ”Tähän aikaan lauantaiaamuna vain yksi osa minusta voisi nousta ylös”, James tokaisi. Ava nauroi peiton alla.
   ”Me myöhästymme huispausottelusta! Luihuinen vastaan Rohkelikko!” Shawn huudahti kuulostamatta ollenkaan väsyneeltä, mitä James ei voinut laisinkaan käsittää.
   ”Entä sitten? Miksi se sinua kiinnostaa?”
   ”Miksi ei kiinnostaisi?”
   ”Koska inhoat luudanvarsia?”
   Shawnin into ei näyttänyt hiipuvan. ”Ehkä minä haluan nähdä jonkun heittävän Lilyä kaadolla päähän.”
   ”Totta puhuen sen minäkin haluaisin nähdä”, James myönsi ja antautui avaamaan silmänsä kokonaan auki. Ava painautui ihanasti vieläkin lähemmäksi häntä kuin pyytäen, ettei vielä tarvitsisi nousta. James ihaili tapaa, jolla hänen tyttöystävänsä osasi kietoutua hänen vartaloaan vasten.
   Shwan näytti huomaavan heidän tunnelmansa peiton alla ja huokaisi dramaattisesti. ”Annan teille viisitoista minuuttia. Jos teitä ei näy alhaalla siihen mennessä, lähden yksin.”
   ”Viidessätoista minuutissa ehtii vaikka mitä”, James hymisi Avalle, joka mumisi puolihuolimattomasti takaisin suudellen hänen rintaansa kevyesti ja jatkaen suukotteluaan hänen kaulaansa pitkin aina korvannipukkaan saakka. Jamesin vartaloa kihelmöi ja hänen omistavat kätensä hakeutuivat hipelöimään Avan pehmeää ihoa. Hän käänsi Avan selälleen ja painoi huulensa tämän kovan, mutta samalla niin sileän vatsakummun päälle. Hän olisi voinut suukotella vatsaa ikuisuuden, eikä se silti olisi ollut tarpeeksi pitkä aika. Ava huokaisi raukeasti Jamesin antaessa huultensa jatkaa tutkimusmatkaansa.  Hän hiveli ihanaa, samalla niin pehmeää ja samalla niin kovaa vatsakumpua.
Joskus James huomasi toivovansa, että minihirviö jäisi ikuisesti Avan vatsaan. Ainakin siellä se pysyisi turvassa. James rakasti minihirviövatsakumpua, mutta pelkäsi suunnattomasti tulevaa ja sitä, kun perunaotus päättäisi tulla ulos sieltä. Isänä oleminen tulisi varmasti olemaan hirvittävää ja järkyttävää. Perunahirviö ei todennäköisesti tekisi mitään muuta kuin huutaisi ja kakkisi. Ava saisi todellakin ottaa päävastuun perunamukulan hoitamisesta. James yritti olla ajattelematta tulevaisuutta mahdollisimman vähän, sillä perunahirviön ajatteleminen sai toisinaan hänen jalkansa vispaamaan ja teki hyvin tiukkaa olla loikkaamatta Tulisalaman selkään ja vilkuttaa iloiset jäähyväiset Aurorialle ja epämukavalle tulevaisuudelle. Mutta sitten hänen ei tarvinnut kuin katsoa Avan kauniisiin silmiin, ja kaikki epäilykset ja huolet kaikkosivat tiehensä ja hän tiesi olevansa juuri siellä, missä hänen kuuluikin olla.
”Sinä olet ihana”, James kuiskasi rakkaansa korvaan hetken mielijohteesta. Avan hengitys salpautui hetkeksi, sitten tyttö nosti kätensä hänen kasvoilleen ja suuteli hänen huuliaan pehmeästi.
”Sinä olet ihanampi.”
”Onko minihirviö sitten ihanin?” James pelkäsi olevansa niin tottunut kutsumaan heidän poikaansa minihirviöksi, että siitä todella muodostuisi pojan oikea nimi.
”Tai sitten ollaan yhdessä koko perhe ihanin.”
Perhe. Kuinka oudolla tavalla sydäntälämmittävä sana se olikaan. James ei ollut koskaan ajatellut, että pian hänellä olisi perhe, ihana nainen ja perunalta näyttävä pieni otus huolehdittavanaan. Ajatus ei saanut häntä jäykistymään kauhusta, pikemminkin lämmitti hänen sydäntään jollakin hyvin tyydyttävällä, rauhoittavalla ja pysyvällä tavalla. Aivan kuin pieni liekki jossakin hänen sisällään olisi syttynyt.
”Minä rakastan sinua”, James mumisi Avan kaulaa vasten, muttei ollut aivan varma mitä tyttö vastasi huokaillen takaisin.
   He saapuivat alakertaan reippaasti myöhässä. Shawnia ei näkynyt, ruokailusalissa muutamat aurorikokelaat nautiskelivat unisina aamupalaa. James nappasi itselleen ja Avalle banaanin ennen kuin he lähtivät Tulisalamalla kohti Tylypahkan huippausstadionia.
   Liehuvat liput tervehtivät heitä liehuen hurjan kannustusmelun tahtiin. Tylypahkan opiskelijat hurrasivat hurjasti ympäri stadionin: peli oli jo alkanut.
   James kierteli katsomoita hetken aikaa yrittäen löytää väenpaljouden seasta Shawnin. Hänen oli vaikea keskittyä etsimäänsä, kun toinen hänen silmistään vierähti pakkomielteisesti koko ajan kohti peliä. Fred kirmasi juuri ilmassa napaten kaadon kesken luihuisten syötön. Punapää ampaisi suoraan kohti maalisalkoja ja Lily viiletti alhaalta aivan Fredin alle: luihuisten jahtaajien syöksähtäessä Frediä kohti tämä yksinkertaisesti tiputti sen sormistaan suoraan Lilyn odottaville käsivarsille. James katseli ihaillen, kuinka hänen sisarensa voimakas ja vikkelä syöttö sai kaadon sujahtamaan suoraan keskimmäisen renkaan lävitse.
   ”Rohkelikko johtaa 30-0!” kuului selostajan innostunut ääni. James epäili tämän olevan Rohkelikko. ”Rohkelikon kapteeni Lily Potter tekee kolmannen maalinsa!”
   ”Hyvä Lily!” Ava kannusti Jamesin takaa. James äkkäsi katsomon väenpaljouden joukossa istuvan siron hahmon, jolla oli lyhyt musta tukka ja hän ampaisi kohti Roxannen valloittamaa katsomoa. James ei aluksi edes tajunnut Shawnin ja Dominiquen istuvan Roxannen molemmilla puolilla, mutta oli tyytyväinen, kun näin oli. He laskeutuivat katsomoon ystäviensä luokse. Muutamat nuoret koripinkynsiläiset katsoivat heitä yllättyneinä ja hämmentyneinä.
   Shawn vilkaisi heitä paljonpuhuvasti. ”Että sillä tavalla. Ehditte sittenkin.”
   James vaihtoi Avan kanssa kiusoittelevan katseen. Ava puraisi huultaan tavalla, joka sai Jamesin toivomaan heidän olevan vieläkin kaksistaan makuuhuoneen hämärässä. Hän nielaisi, ravisteli päätään ja katsoi Shawnia nenäkkäästi.
   ”Totta kai ehdimme”, James vastasi pojalle istuutuessaan Roxannen taakse ja auttaessa Avan istumaan viereensä. Avan liikehdintä oli nykyään melkoista lyllerrystä, vaikka ei James ollut sitä uskaltanut ihan sellaiseksi kuvaillakaan Avan kuullen.
   ”Emme kai me tätä jättäisi näkemättä”, Ava lisäsi silmäänsä iskien Shawnille, joka pyöräytti silmiään.
   ”Lily on ihan mieletön!” Dominique hihkui ja James muisti serkkunsa olevan kiihkeäsieluinen huispaaja. ”En ole nähnyt vuosiin hänen pelaavan, tämä on ihan mahtavaa!”
   James kumartui nojaamaan Roxannen olkapäähän. ”Oletko nähnyt unta siitä että joku kolauttaisi ryhmyllä Lilyä päähän?”
   Roxanne vilkaisi häntä kuin hän olisi juuri lukenut tämän ajatukset. ”En unta, mutta mielikuvia kyllä. Kuinka niin?”
   ”Shawn ja minä toivomme sitä kovasti.”
   ”Mitä hän on teille tehnyt?”
   Shwan naurahti epähuvittuneena kovaan ääneen.
   James virnisti. ”Mitä hän ei olisi tehnyt?”
   ”Maalia vähään aikaan!” Dominique rääkäisi melkein pettyneenä. ”Näytä niille, Lils!”
   James vilkaisi sisartaan, joka jahtasi juuri kaatoa kantavaa kaappikellon kokoista, ruskeahiuksista luihuista. Kaappikello heitti kaadon kohti Hugon vartioimia maalisalkoja.
   ”Rohkelikon pitäjä Weasley torjuu Baruskin syötön ja kaato toisella Rohkelikon Weasleyllä – Potter ja Peeks perässä – mahtava kuoleman kärjen muodostelma! Rohkelikko on selkeästi panostanut yhteispeliin tänä vuonna, mieletöntä taktiikkapeliä! Rohkelikko on tulessa!”
   James hurrasi muiden mukana rohkelikkojahtaajien viilettäessä heidän ohitseen peräänantamattomalla voimalla. Jamesin oli pakko myöntää hänen siskonsa todella tuntevan huispauksen ja lentämisen salat kieroutuneen hyvin. Lily oli ovela pelaaja ja vieläkin ovelampi kapteeni: tyttö oli asettanut pelaajansa juuri oikeisiin kulmiin ja kohtiin niin, että rohkelikot pyörittivät peliä täysin eivätkä luihuiset mahtaneet sille mitään.
   Roxanne naksautti kieltään ja James keskitti jälleen huomionsa tyttöön. Hänen olisi tehnyt mieli kaapata tyttö syliinsä ja viedä jonnekin syrjäiseen paikkaan, jottei tämän luihu poikaystävä olisi koskaan löytänyt tätä. Uutiset Jacobin omituisista puuhista Tylyahon puhvelinhajuisessa Rome-suvun talossa olivat saaneet Jamesin kiukkuisen ahdistuneeksi ja lohkaisseet ikävän palasen hänen onnestaan ja huolettomuudestaan. Kalvava epäilys tulevaisuudesta ahdisti toisinaan hänen sydäntään niin, että oli vaikea hengittää.
   James kuitenkin jokseenkin oletti Roxannen nauravan sylki roiskuen vasten hänen kasvojaan, jos hän mainitsisi sanallakaan mitään epäilyttävää Jacobista. Mutta eikö hänen kuitenkin olisi pitänyt edes yrittää?
Ehkä… Tai sitten Roxannen kanssa olisi oltava ovelampi. Tämä ei koskaan suostuisi uskomaan pahaa sanaa kenestäkään läheisestään: Roxanne ei yksinkertaisesti toiminut sillä tavalla. Tytöllä oli liian uskollinen sydän siihen.
   Jostakin syystä Roxannen sydämen kauneuden ajattelu sai Jamesin kiusaantuneeksi. Hän ravisteli itseään henkisesti ja kumartui jälleen Roxannen puoleen. ”Miten hurisee?”
   Roxanne vilkaisi häntä kummastuneena. ”Ihan okei. Kuinka itselläsi?”
   ”Mainiosti. Miksi sinulla on räkää tukassa?”
”Jouduin keskelle räkää syöksevää lehmälaumaa.”
”Okei. Vieläkö tapailet liero-luiruasi?”
   Roxanne tuhahti. ”Tarkoitatko Jakea?”
   ”Vieläkö tapailet sitä luirua?”   
   ”Miksi se sinua kiinnostaa?”
   ”Olen omituisella tavalla utelias läheisteni seuraelämää kohtaan.”
   ”Puhuva apina sinä olet jos jotakin. Jacobilla ja minulla on kaikki hyvin.”
   James mulkaisi Roxannea, joka irvisti kummastuneena takaisin. ”Mikä sinua vaivaa?”
   ”Eikö Jacobin käyöksessä ole sinun mielestäsi mitään luihua?”
   ”On, ja paljonkin.”
   ”Niin, kuten esimerkiksi sinun murhaussuunnitelmasi”, James tokaisi ivallisesti.
   Roxanne tuhahti. ”Älä sinäkin aloita tuota hölmöä laulua.”
   ”Katso, James!” Ava hihkui ja puristi hänen kättään. James näki Fredin ja Lilyn heittelevän katoa toisilleen vapautuneen rennosti kaikkien pelaajien yllä luihuisten jahtaajien yrittäessä turhaan napata sitä. James hörähti nauruun.
   ”He kukkoilevat”, Dominique nauroi.
   ”Lils on huomionkipeä ja ovela pikku torakka”, James kehui kaikesta sydämestään. Lily ja Fred viskelivät kaatoa toisilleen siihen malliin, että pian rohkelikot johtivat ottelua 160-40.
   ”Kaduttaako?” James huikkasi Shawnille ja muksautti tätä olkapäähän. Shawn mulkaisi häntä.
   ”Mikä?”
   ”Että jätit siskoni.”
   ”Ehkä.”
   ”Ei!” James parahti ja loikkasi kiinni Shawnin valtaviin hartioihin. Joka puolelta kuului Rohkelikon kannustushuutoja: Rohkelikko oli tehnyt jälleen maalin. ”Et tee tätä minulle! Et taas! Juuri kun kaikki oli niin hyvin!”
   ”James, hillitse itsesi!” Dominique parahti ja kavahti kauemmaksi. ”Käyttäydyt kuin vajaaälyinen lapsi.”
   ”Sitähän hän onkin”, Shawn tokaisi kuivasti ja katseli tiiviisti taivaalle.
   James ei välittänyt ystäviensä ilkeistä sanoista vaan tuijotti kiukkuisesti Shawnin niskaa ja yritti kääntää tämän päätä niin, että he olisivat kasvokkain. ”Sinun on triplasti parempi ilman siskoani, naistennaurattajalimamies! Sinkkuilu sopii sinulle paljon paremmin!”   
”James”, Ava puuskahti ja nyki häntä takaisin istumaan. ”Anna olla.”
   James vilkaisi tyttöystäväänsä kummeksuen. ”Miksi?”
   ”Ei se ole sinun asiasi.”
   ”Niin, James”, Shawn sanoi painokkaasti.
   James pyöräytti silmiään. ”Noin te aina sanotte.”
   ”Ehkä voisit joskus kuunnella meitä.”
   James tuhahti ja keskittyi katsomaan peliä. Luihuiset näyttivät voipuneilta ja kireiltä, rohkelikot näyttivät riemukkailta ja ylpeiltä. Samassa Gabriella syöksyi hurjaa vauhtia alas ja James näki kultaisen kimalluksen lähellä lumista, vihertävää nurmikkoa.
   Myös Luihuisten etsijä oli nähnyt siepin, nyt molemmat kirmasivat kiihkeästi kohti tuota kultaista palkintoa koko stadionin pidätellessä henkeään –
   James haukkoi henkeään Luihuisten etsijän napatessa siepin suoraan Gabriellan nenän edestä –
”Merlinin sisarien irstaat iltatoimet!” hän rääkyi rohkelikkojen voihkiessa ja huutaessa pettyneinä ja järkyttyneinä ympäriinsä. ”Kautta itkevien hevoskotkien joulutanssien! Miten tällaista voi tapahtua?”
   ”Lillero raivostuu!” Roxanne hihkaisi ilahtuneena, eikä välittänyt muiden mulkoilusta.
   Lily todellakin näytti raivostuneelta. Siskon pisamaiset ja hiestä kiiltelevät kasvot, jotka vain hetki sitten olivat loistaneet ylpeyttä ja tyytyväisyyttä, olivat raivosta kiristyneet ja sinisten silmien murhaava katse oli kohdistunut suoraan Gabriellaan, kun tämä laskeutui luudallaan kohti maata. Gabriella näytti lyödyltä ja roikotti päätään surkeana. James näki Hugon ja Fredin viilettävän salamana Lilyn perään.
   ”Mistä lyödään vetoa, että Lils kiroaa Gabyn?” Dominique kysäisi kevyesti.
   ”Ennemminkin tunkee luudanvarren johonkin vähemmän imartelevaan, ahtaaseen paikkaan”, Roxanne mumisi ja yritti venyttää päätään niin, että näkisi mitä huispauskentällä tapahtui.
   Lily oli lentänyt Gabriellan eteen ja sätti tätä nyt kehonkielestä päätellen oikein olan takaa. Hugo laskeutui Gabriellan viereen ja näytti tunkeutuvan tyttöjen väliin sovittelevasti, kädet ylhäällä.
   ”Että sellainen peli!” Shawn huudahti ja vaikutti kumman riemastuneelta. James kohotti kulmiaan ystävälleen.
   ”Onko sinusta jotenkin hienoa, että luihuinen voitti?”
   ”Ei, mutta minusta on hienoa, että Lily hävisi.”
   Roxanne nosti kätensä ilmaan ja Shawn läiskäisi sitä niin, että kajahti. Ava nauroi.
   ”Te olette hassuja.”
   Roxanne ja Shawn virnistelivät toisilleen.
   ”Lähdetäänkö Tylyahopäiville? Siellä on tänään kevätmarkkinat”, Dominique ehdotti. ”Otetaan Lillero mukaan niin ehkä hän vähän piristyy.”
   ”Piristyy?” Roxanne toisti inhoavasti. ”Tainnuttaa hänet pitäisi. Hän on tämän pelin takia tulesta ja kiukusta kihisevä ainakin viikon.”
   Samassa Roxanne haukkoi henkeään ja valahti takaisin penkilleen istumaan aivan kuin tämän jalat eivät olisi yhtäkkiä kantaneetkaan. James valahti serkkunsa viereen ja tuijotti tämän ahdistuneita kasvoja. Roxanne huohotti silmät suljettuina aivan kuin olisi nähnyt jotakin järkyttävää.
   James tarttui tytön olkapäihin. ”Rox!”
   Roxanne avasi silmänsä ja James haukkoi henkeään – hetken aikaa Roxannen silmät kiiluivat vitivalkoisina ja hohkasivat kummaa, kirkasta valoa. Sitten ne palautuivat takaisin ruskeiksi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
   ”Mitä hittoa tuo oli?” James puuskahti järkyttyneenä.
   Roxanne tärisi. ”Jamie, minua pelottaa.”
   Jamesin kädet tytön olkapäillä kiristivät otettaan kuin automaattisesti. ”Mikä?”
   ”Sinulle tapahtuu jotakin”, Roxanne puuskahti itkuisella äänellä. ”Näen tuota näkyä jatkuvasti. Sinä huutamassa ja kätesi ovat ihan veressä ja sinulla on jokin niin hätänä, ettei kukaan voi auttaa – ”
   Jamesin kurkkua kuristi. ”Ei minulle mitään tapahdu.”
   Roxanne päästi kummallisen, tuskastuneen ja ahdistuneen äännähdyksen, tarrasi hänen takinkauluksiinsa, kiskaisi hänet itseensä kiinni ja hautasi kasvonsa hänen rintaansa vasten kuin olisi halunnut piiloutua hänen ihonsa sisälle. James silitti tytön hiuksia ja katsoi Avaa tämän olan ylitse. Ava näytti säikähtäneeltä ja katsoi Roxannen surullista olemusta huolestuneena.
   ”Minä rakastan sinua”, James muotoili sanat huulillaan ja ojensi roxannettoman kätensä kohti Avaa. Ava hymyili, tarttui hänen käteensä ja huolenrypyt katosivat tämän kasvoilta.
   ”Minäkin rakastan sinua.”

*

Tylyaho oli täynnä kaikennäköisiä ja kokoisia mammeleita, jotka olivat tulleet tutkimaan markkinoiden antia. Päivä oli ankean harmaa, eikä kevätaurinko päässyt valaisemaan sitä paksun pilvipeitteen välistä. Roxanne oli melkoisen varma niskanivelensä löystyvän pysyvästi kaikesta siitä pään kääntelemisestä. Hänen koko vartalonsa tärisi kauttaaltaan koko ajan aivan kuin se olisi odottanut uutta väkivaltaista näkyhyökkäystä.
   Näyt olivat perseestä, siihen lopputulokseen hän oli tullut. Näky tuskaa karjuvasta Jamesista oli kiusannut hänen verkkokalvojaan jo monen viikon ajan eikä Roxanne saanut karistettua pois tunnetta, että jotakin todella ikävää oli tapahtumassa.
   ”Rox? Kaikki ok?” James katsoi häntä huolestuneena. Poika käveli Avan ja Shawnin välissä eteenpäin mammoja täynnä olevalla tiellä. Lily motkotti Fredille, Hugolle ja Gabriellalle pelistä heidän edellään niin kovaan ääneen, että jokainen markkinoilla oleva olisi saattanut halutessaan kuulla, mitä mieltä Lily Potter oli huispauskauden päätöspelistä. Gabriella vaikutti masentuneelta, Lily taas huokui ympärilleen turhautunutta raivoa.
   ”Kaikki ok”, Roxanne huijasi Jamesia. ”Naama eteenpäin ja nauti markkinahulinasta.”
   James tuhahti, mutta ruskeiden silmien katse söi hänen kasvojaan nälkäisen huolestuneena.
   ”Älä jaksa”, Roxanne tokaisi pojalle. James avasi suunsa sanoakseen jotakin, mutta jähmettyi yhtäkkiä ja tuijotti jonnekin Roxannen olan ylitse.
   Roxanne käännähti salamannopeasti ympäri valmiina kohtaamaan nälkäisen hevoskotkan tai sieluja vaanivan ankeuttajan, mutta ei nähnyt kuin innokkaita ja iloisia, markkinakojuja tonkivia vanhuksia ympärillään.
   ”Koira!” James rääkäisi. Heidän pieni seurueensa pysähtyi.
   ”Mitä?” Ava ihmetteli ja kääntyi katsomaan Jamesin tuijottamaan suuntaan.
   ”Mikä koira?” Shawnkin hämmästeli ja katseli korkeuksistaan markkinaväkeä. ”Ai Aqualine?”
   ”Miksi sinä kutsut Aqualinea koiraksi?” Ava närkästyi, mutta James teki kädellään vaientavia huiskimisliikkeitä.
   ”Minä näin Aqualinen tuolla! Hän tuijotti meitä ja irvisti minulle – se oli pelottavaa! Mihin se koira katosi? Minä aion kyllä – ”
   Roxanne tunsi väristysten kulkevan pitkin vartaloaan ja hänen vatsaansa kouri. Tässä se oli, jotakin ikävää oli aivan varmasti tapahtumassa, hän tunsi ja tiesi sen –
   Samassa jäntevät kädet tarrasivat häneen takaapäin ja Roxanne puhkesi hymyilemään, kun matala ääni kuiskasi hänen korvaansa: ”Mitä täällä tapahtuu?”
   Roxanne käännähti ympäri ja hautasi päänsä Jacobin syliin onnellisena siitä, että poika oli ilmestynyt paikalle. Samassa hän muisti Fredin olevan ihan lähellä ja hänen sydäntään kouri, hän pyörähti ympäri valmiina puolustamaan poikaystäväänsä, mutta Fred tuijotti Jacobia vähän matkan päästä kylmästi kasvoihin eikä tehnyt elettäkään, mikä oli paljastanut mahdolliset murhausaikeet. Jacob ei näyttänyt olevan moksiskaan.
   ”Mitä sinä täällä teet?” Roxanne sihahti Jacobille ja pyöräytti silmiään Fredin suuntaan. Jacob hymyili hänelle ja Roxanne tajusi pojassa olevan jotakin erilaista: tämä vaikutti iloiselta ja onnelliselta, aivan kuin jokin taakka tämän harteilta olisi juuri pudonnut pois.
   ”Minun oli löydettävä sinut. Minun täytyy kertoa sinulle jotakin.”
   ”Kertoa minulle mitä?”
   Jacob hymyili leveästi ja puristi hänen käsivarsiaan hellästi, mutta lujasti. ”Tule mukaani, niin näytän sinulle.”
   ”Sinä et muuten vie häntä minnekään”, James ärähti kovaan ääneen yhtäkkiä heidän takaansa.
   Jacob kohotti katseensa Jamesiin. ”Älä viitsi, apinapoika. Ei hänelle mitään minun kanssani tapahdu.”
   ”Enpä usko”, James tokaisi.
   Shawn risti kätensä puuskaan. Hugo veti Gabriellaa kädestä ja he tulivat seisomaan rinnatusten muiden kanssa. Lily irvisteli Jacobille. Ainoastaan Fred jäi taka-alalle.
   ”Oikeasti, kaverit, antakaa olla”, Roxanne puuskahti. Hän tiesi sydämessään, ettei Jacob koskaan tahtoisi hänelle mitään pahaa.
   ”Antakaa heidän mennä”, Fred tokaisi kovaan ääneen.
   Roxannen sydän muljahti.
   James tuijotti Frediä. ”Oletko hullu? Tuo hyypiö murhasi sinun tyttöystäväsi!”
   ”Jacob on luvannut sovittaa syntinsä, vai mitä Jacob?” Fred älähti.
   Jacobin ilme tuskin värähti. ”Sopimus on sopimus.”
   Roxanne tuijotti veljeään ja sitten Jacobia. ”Mitä täällä tapahtuu? Mikä sopimus? Mistä te puhutte?”
   ”Tule mukaani, niin selitän.”
   Roxanne nyökkäsi, hämmentyneenä, mutta luottavaisena, katsoen tiiviisti Jacobin vaaleanvihreisiin silmiin. Lily tarrasi hänen viittaansa. ”Rox, kuuntele minua – ”
   ”Niin kuin sinä aina kuuntelit minua?” Roxanne tuhahti. Lily ärsytti häntä.
   ”Rox – tuo suunnittelee jotakin ikävää – ”
   ”Pidä sinä vain huoli omista limanuljaskoistasi. Huhu kiertää, että sinä olet vehtaillut Lucas Romen kanssa –
   Shawnin ilme Lilyn takana kiristyi. Lily tuhahti.
   ”Ei se nyt liity mitenkään tähän – ”
   ”Tarkoitan vain sitä, että pidä sinä nokkava pieni hyppyrinenäsi pois minun rakkauselämästäni ja keskity ihan vain omaasi – ”
   ”Missä Ava on?” James tokaisi yhtäkkiä kovaan ääneen ja pyöri vinhasti ympäri. ”Mitä hittoa? Mihin hän meni?”
   Avaa ei tosissaan näkynyt missään. Heidän pieni joukkionsa oli kasautunut keskelle toria, jossa oli joka puolella myyntikojuja ja markkinaväkeä. Avan kinuskista hiuspaljoutta ei näkynyt missään lähettyviltä. Jostakin torin laidalta kuului iloista laulua ja musiikkia.
   James alkoi hengittää raskaasti kuin vihainen sonni. ”Se koira.”
   ”Eihän Aqualine olisi voinut saada Avaa katoamaan – ” Lily aloitti, mutta James huitoi sisarensa hiljaiseksi kädellään.
   ”Ihan varmasti! Se koira irvisteli minulle tuolla vain hetki sitten ja hyvin pahaa enteilevään sävyyn! Missä helvetissä Ava on?”
   ”Etsitään hänet”, Shawn tokaisi ja kiskaisi Dominiquen kädestä mukaansa. Hugo, Fred ja Gabriella lähtivät toiseen suuntaan ja Lily ja James tunkeutuivat syvemmälle torille ihmisten välistä.
   Jacob ja Roxanne lähtivät eri suuntaan kuin muut ja pitelivät toisiaan kädestä kiinni ja vaikka huoli Avasta kuristi Roxannen kurkkua, hän pani merkille Jacobin olemuksen keveyden. ”Mitä ihmettä sinulle on tapahtunut?”
   Jacob hymyili ja tämän silmät sädehtivät. ”Ratkaisin meidän ongelmamme.”
   ”Onko meillä ollut jokin ongelma?” Roxanne ihmetteli.
   ”En halua puhua tästä täällä – etsitään Ava ja mennään sitten jonnekin – ”
   Mutta Avaa ei löytynyt mistään. He palasivat torille, missä James tärisi järkytyksestä ja tämän silmät pyörivät päässä kuin mielipuolella. Lily piteli veljeään käsivarsista ja yritti selkeästi puhua tälle järkeä. Jacob ja Roxanne menivät sisarusten luokse.
   ”Se koira on tekemässä minihirviölle jotakin. Ihan varmasti. Jotakin tapahtuu. Minä tunnen sen. Minä tapan sen hurtan, olisi pitänyt tappaa se jo aikapäiviä sitten, ihan alussa – ” Jamesin puhe kuulosti sekavalta ja vauhkolta.
   Roxanne tunsi, kuinka hänen mielensä tyhjentyi ja Tylyahon tilanne katosi hänen tietoisuudestaan – tilalle nousi kuva turkoosina hohkaavasta luolasta, kinuskinväriset silmät olivat täynnä kyyneleitä, Ava haukkoi henkeään, hopeinen välähdys, James huutamassa, punaista joka puolella – ”
   ”ROX!”
   Roxanne hätkähti irti näystään ja lennähti takaisin Tylyahon torille. Jacobin kädet puristivat häntä tiukasti, pitivät häntä pystyssä –
   James tuijotti häntä ja serkun kasvot olivat jännittyneet ja jäykät. ”Mitä?”
   ”Näin turkoosin luolan. Ja Avan”, Roxanne sai kuiskattua.
   ”Turkoosin luolan -?” Jacob aloitti.
   ”Se on merenneitoluola!” Lily huudahti.
   Lily oli tuskin saanut sanoja ulos suustaan, kun James kiskaisi luutansa kainalostaan, kurotti tarttumaan Roxannen käteen ja kiskaisi tämän irti Jacobista. Sanaakaan sanomatta ja vähän kovakouraisesti James nosti Roxannen eteensä luudalle ja ponkaisi hurjalla voimalla märästä, mutaisesta maasta vauhtia.
   ”Menkää hakemaan apua!” James karjui Lilylle ja Jacobille.
   ”Jamie!” Roxanne kiljui. ”Miksi sinä minut kaappasit?”
   ”En luota siihen lieroon – en suostu siihen, että sinutkin viedään minulta –    Roxannen sydän lepatti. James oli kerta kaikkiaan apinoista apinoin. Huoli Avasta tärisytti hänen aivojaan samaan aikaan, kun tuuli tuntui repivän hänen ihoaan irti: hän ei ollut koskaan lentänyt luudalla niin lujaa, James lensi Tylyahosta kohti Kiellettyä Metsää salamannopealla vauhdilla.
   ”Hän ei ehdi tehdä mitään, mitään ei tapahdu, meistä tulee onnellisia perunahirviön vanhempia, meistä tulee onnellinen ja ihanin perhe – ” Roxanne kuuli Jamesin mutisevan hurjana viuhtovaa tuulta vasten. Mielikuva tuskaa huutavasta Jamesista poltti Roxannea jälleen, tärisytti häntä kauttaaltaan… hän kuuli takaansa huutoa ja näki Lilyn ja Jacobin lentävän luudalla heidän perässään.
   ”Lils ja Jake ovat perässämme.”
   Jamesin rinnasta kuului kiukkuista murinaa.
   Kielletty Metsä oli vain yhtä vihreää välähdystä heidän allaan, kun James kiisi kohti metsän keskustaa itsekseen muristen. Roxanne pelkäsi, mitä he löytäisivät merenneitoluolasta ja mitä oli tapahtumassa, hän ei halunnut nähdä, ei halunnut Jamesin joutuvan näkemään…
   Tuuleen sekoittui jotakin – tyttöjen kimakoita, kovia, säikähtäneitä ääniä – vähän kauempana edessä metsän keskellä näkyi tummana kohoava valtava kivenmurikka, jonka kattoaukosta hohkasi turkoosina loistavaa valoa. Tyttöjen kovat ja kimakat äänet tulivat kuitenkin jostakin lähempää.
   ”He ovat tuolla alhaalla”, James kähähti karhealla äänellä.
   Roxanne kietoi kätensä taakseen, Jamesin ympärille. ”Jamie…”
   James puristi Roxannea tiukasti itseään vasten kuin keräten voimaa suunnatessaan Tulisalaman kohti maata. Roxanne käänsi päänsä ja näki Jacobin ja Lilynkin laskeutuvan alemmaksi…
   Päivä oli muutenkin harmaa, mutta puiden alapuolella oli vielä harmaampaa ja ankeampaa. Roxanne räpytteli silmiään, oli vaikea totuttautua yhtäkkiä niin pimeään. Jostakin läheltä kuului itkua.
   James veti syvään henkeä ja Roxanne läimäytti kätensä serkkunsa suulle estääkseen tätä huutamasta. ”Shh! Ihan hiljaa!”
   James vilkaisi häntä kopeasti silmäkulmastaan. Roxanne kohautti olkiaan takaisin. ”Teille ei selkeästikään ole opetettu vakoilemistaitoja Auroriassa.”
   ”Anteeksi, jos ninjataitoni eivät ole nyt terävimmillään”, James tokaisi takaisin ja lähti tarpomaan oksia ja puskia pois tieltään työnnellen eteenpäin vetäen Roxannen mukaansa. Roxanne räpytteli silmiään kohti puiden oksien peittämää taivasta – Jacobia ja Lilyä ei näkynyt.
   Edestäpäin kuului kovaäänistä tytön itkua. Roxanne tunsi Jamesin tärisevän ja heidän yhteen liitetyt kätensä hikoilivat ja liukastelivat toisiaan vasten. Yhtäkkiä Roxanne meinasi kompuroida johonkin paksuun keppiin – James tarrasi hänestä kiinni ja piti häntä pystyssä. Roxanne tajusi kompastuneensa katkenneeseen luudanvarteen. Heidän takaansa kuului kahinaa ja Lily ja Jacob rämpivät metsän keskeltä heidän luokseen. James tuskin vilkaisi heitä.
   ”He ovat tuolla”, James mutisi ja osoitti eteenpäin. ”Mennään – ”
   ”Vauhtia! Sinusta on tullut kömpelö”, kuului kimakka, jännittynyt ääni Jamesin osoittamasta suunnasta. James jäykistyi.
   ”Aqua – pyydän – lopeta tämä mitä ikinä suunnitteletkaan – ” Avan ääni oli anova.
   ”Nopeasti nyt – ”
   ”TAINNUTU!” Punainen valo välähti ja yhtäkkiä Lily valahti maahan. James, Jacob ja Roxanne kohottivat sauvansa, metsän pimeydestä kuului kahinaa ja taas punainen valo välähti – Jacob valahti veltoksi –
   James kiskaisi Roxannen mukaansa ja lähti matalana juosten rämpimään kohti Avan ja Aqualinen edestä kuuluvia ääniä, mutta metsän pimeydestä syöksyvä tainnutusloitsu teilasi Jamesin ja poika mätkähti maahan raajat levällään –
   Roxannen kurkusta karkasi säikähtänyt kiljahdus. Metsä oli aavemaisen pimeä ja jossakin joku vaani häntä – Avan itku kuului lähempää –
   ”Tämähän meni paremmin kuin hyvin”, kuului tuttu ääni ja lehtien kahinaa, kun kurvikas ja lyhyt hahmo tarpoi Roxannen hämärään näköpiiriin metsän pimeydestä. Roxanne osoitti tärisevällä kädellään taikasauvaansa puristaen tulijaa, mutta se lennähti hänen kädestään kurvikkaan hahmon odottaviin käsiin. Roxanne tajusi tuijottavansa magia-Meganin pyntättyihin ja kireisiin kasvoihin.
   ”Sinä! Mitä hittoa sinä täällä pusikossa oikein tainnuttelet ihmisiä?” Roxanne säikähti.
   Megan puhkesi nauruun. ”Minulla ja Aqualinella on yhteisiä projekteja.”
   Roxannen vatsaa etoi. Hän toivoi Jamesin, Lilyn ja Jacobin herpaantuvan kuin ihmeen kaupalla tajuttomuustiloistaan. ”Mitä projekteja?”
   ”Voi, näet ihan kohta.”
   Roxanne tajusi Jacobin velton ruumiin roikkuvan Meganin takana. ”Mitä hittoa täällä tapahtuu? Oletteko te seonneet?”
   Megan nauroi. Roxannen takaa kuului kahinaa. ”Onko kaikki ok?”
   Aqualine roikotti valtavamahaista Avaa käsipuolessaan. Ava näytti kauhistuneelta ja tuijotti Roxannea silmiin pelokkaana. Roxannen olisi tehnyt mieli juosta tytön luokse ja ottaa tämä syleilyynsä, mutta arveli Meganin ja Aqualinen tappavan hänet silmänräpäyksessä, jos hän sellaista yrittäisi.
   ”Te lesbiaanit olette todella pimahtaneet lopullisesti”, Roxanne päräytti kovaan ääneen.
   Hänen yllätyksekseen Megan ja Aqualine nauroivat, mutteivät vaivautuneet kommentoimaan asiaa. Tytöt katsoivat toisiaan.
   ”Onko kaikki valmista?” Megan kysyi Aqualinelta.
   ”On. Hoiditko sinä sen apinan?”
   ”Jep, ja punapää-pikkusiskon myös.”
   ”Hyvä. Mennään sitten.”
   Aqualine työnsi tärisevää Avaa eteenpäin ja Megan tökkäsi Roxannea ristiselkään kuin käskien häntä liikkumaan. Jacobin tajuton ruumis leijui heidän takanaan aavemaisesti ja Roxannen mieleen muistui heidän retkensä Venäjälle ja Dumstrangiin. Muisto sai jostakin syystä kyyneleet hänen silmiinsä. Mitä jos nämä hullut lesbiaanit olivat päättäneet uhrata heidät jollekin pirulle tai demonille tai jopa Saatanalle? Oliko lesbiaaneilla oma Saatanansa?
   Ava itki hysteerisesti ja Aqualine käski tätä lopettamaan. Roxannesta tuntui siltä kuin Avan hätä olisi sykkinyt hänen sydämessään ja häntä raivostutti. Ava oli viimeisillään raskaana ja nämä lesbiaanit pakottivat tytön rämpimään pimeässä metikössä! Eihän se nyt ollut oikein millään tavalla! Minkä himputin takia James ja Lily olivat antautuneet tainnutettaviksi? Ei Roxanne saisi yksinään pelastettua Avaa näiden mielipuolisten lesbojen kynsistä.
   He saapuivat valtavan kivenmörikän luokse. Ava nyyhkytti. ”Aqualine, anna minun mennä. Älä tee tätä.”
Tiesikö Ava, mitä Aqualine suunnitteli?
   ”Sinä tiedät haluavasi tätä itsekin”, Aqualine tokaisi kylmästi ja tönäisi Avan ahtaaseen koloon, josta pääsi luolaan sisälle. Avan itku sai veren kohisemaan Roxannen korvissa.
   He kompuroivat kivikolosta turkoosina hohkaavaan luolaan. Suuri turkoosi allas lainehti odottavasti kostean luolan keskellä. Harmaa taivas aaltoili luolan katon aukossa synkkänä.
   Megan tönäisi Roxannen luolan kostealle kivilattialle. Aqualine työnsi Avan lattialle hänen viereensä ja Roxanne yritti ottaa tytön vastaan niin, ettei tämä olisi valtavine mahoineen loukannut itseään. Roxanne kietoi kätensä Avan ympärille Meganin ohjatessa Jacobin velton ruumiin kivelle makaamaan. Aqualine asteli luolan seinustalle ja näytti näpertelevän jotakin selkä heihin päin käännettynä, mutisten itsekseen jotakin kummaa. Turkoosi vesi liplatti hassun kovalla äänellä kosteaa kiveä vasten.
   ”Mitä täällä tapahtuu?” Roxanne mumisi Avalle, joka tärisi itkusta, eikä saanut sanaa suustaan. Megan kääntyi hymyilemään punaisilla, paksuilla huulillaan Roxannelle.
   ”Olen odottanut tätä niin kauan. Vihdoin Jacobista tulee minun.”
   Roxanne naurahti. ”Jos sinä et saa miehiä kuin tainnuttamalla heidät, niin ehkä sinun olisi sittenkin parempi pysytellä tyttömeiningeissä.”
   ”Sinä olet aika hauska. Harmi, että sinun on kuoltava.” Megan vaikutti melkein aidosti olevansa pahoillaan. Roxannen sydäntä kouri.
   ”Aneeksi, mutten ihan ymmärrä”, hän sanoi kohteliaasti. ”Miksi minun on kuoltava?”
   ”Voimat, joilla toimme Jacobin takaisin, vaativat veronsa ja sinä olet vero hänen elämästään. Kuolema ottaa hengen hengestä. Olet tehnyt hidasta kuolemaa koko ajan, etkö ole tuntenut sitä? Jacob on imenyt sinusta elinvoimaa, luuletko että hän muuten olisi sinun kanssasi ollut? Hänen oli pakko pysytellä lähellä sinua, imeäkseen sinusta voimaa niin, että ylösnousemusmanaus täyttyisi. Sinun täytyy kuolla, jotta hän voi pysyä elossa.”
   Roxannen aivot löivät tyhjää. ”Jos minä kuolen muutenkin, miksi olette järjestäneet tällaisen aavemaisen seremonian?”
   ”Aqualla on projekti, johon hän tarvitsee kuolemasta purkautuvia voimia.” Megan virnisti ilahtuneena Aquan selälle. ”Päätimme yhdistää suunnitelmamme.”
   ”Aqua aikoo muuttaa minut merenneidoksi”, Ava hönkäisi itkunsa välistä.
   ”Öö – hän mitä - ?”
   Samassa Aqualine käännähti niin, että he saattoivat nähdä mitä tämä oli luolan seinustalla hivellyt. Tytöllä oli siroissa käsissään valtava, hopeinen puukko. Aqualine näytti mielenvikaiselta turkoosin valon hohteessa, hullun kiilto silmissään ja tyytyväinen hymy huulillaan. ”Niin. Kaikki on valmiina. Muodonmuutosloitsut ovat valmiina. Enää minun on vain otettava sen apinan siittämä otus pois sinusta.”
   Ava tärisi ja tämän suusta pääsi kauhistunut hengähdys. Roxanne tunsi hurjaa halua purskahtaa nauruun, eikä oikein itsekään ymmärtänyt miksi, sillä hän ei ollut koskaan ollut yhtä peloissaan.
   Megan oli sulkenut silmänsä ja mutisi jotakin matalalla äänellä. Tytön hiukset hulmusivat, vaikkei luolassa tuullut ollenkaan. Roxanne saattoi tuntea taian ihollaan.
   Aqualine alkoi astella lähemmäksi heitä. Roxanne työnsi Avan selkänsä taakse. ”Pysy kaukana hänestä, kahjo lesbiaani!”
   ”Hän on minun”, Aqualine mumisi silmät kiiluen. Ava itki mielipuolisesti.
   JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! JAMES! Roxanne huusi päänsä sisällä, tuntien mielettömän purkauksen räjähtävän ulos ihostaan, sielunsa silmillä hän näki Jamesin avaavan täyteläisen ruskeat silmänsä, kauhuissaan henkeä haukkoen –
   Roxanne tajusi lentävänsä yhtäkkiä ilman halki sivuun Aqualinen kumartuessa kauhusta kiljuvan Avan luokse. Roxanne kolautti päänsä ikävästi seinän kiveen ja luola sumentui hänen silmissään – hopeinen välähdys – kauheaa, kimeää huutoa –
   ”EI! EI!” Meganin ääni oli järkyttynyt, kun tämä huusi ääneen. ”EI! Jokin on vialla!”
   Sumein, kyyneleisin silmin Roxanne yritti nähdä mitä tapahtui, hänen päänsä ei totellut, ihan kuin se olisi ollut muutaman näkymättömän ryhmyn ahdisteltavana - inhottava jomotus sai kaiken pimenemään ja taas hälvenemään…
   Jacobin rinnassa loisti valkoisena ja kaikissa mahdollisissa väreissä sykkivä valo, joka valaisi turkoosin luolan kauttaaltaan loistollaan. Valossa oli jotakin hyvin kaunista ja lohduttavaa. Sokaiseva, kirkas välähdys näytti räjähtävän ja sitten sammui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Hetken aikaa oli täysin hiljaista ja pimeää.
   ”Ei, ei!” Megan alkoi huutaa ja itkeä. ”EIIIIII!”
   Roxanne tunsi sydämensä täyttyvän kylmyydestä ja hän tiesi mitä oli tapahtunut, muttei voinut uskoa sitä, ei halunnut uskoa… Jacob oli yhtäkkiä poissa, ja Ava oli ihan, ihan liian hiljaa –
   Samassa hän kuuli Jacobin äänen korvassaan. ”En minä ole poissa. Olen täällä.” Lämmin, lohduttava ja pelastava lämpö täytti Roxannen sydämen. ”Olen aina kanssasi. Nyt sinun on pelastettava Jamesin ja Avan vauva.”
   ”Ava…” Roxanne yritti keskittää sumean katseensa. Hän tunsi Jacobin vierellään ja tunsi myös äitinsä olevan lähellä, tunsi tämän rakkauden lämmön ja sen tuoman voiman. Aqualine näytti olevan yltä päältä veressä ja ähelsi ja puhisi, hopeinen veitsi välähteli, Ava makasi tämän vieressä elottomana –
   Roxanne lähti ryömimään heitä kohti yrittäen olla välittämättä päänsä pyörimisestä. Ei, hän ei voisi antaa Avalle tapahtua mitään, ei, James tarvitsi Avaa, heidän vauvansa tarvitsi heitä… Megan nyyhki ja itki kuin palosireeni Jacobin elottoman ruumiin päällä. Roxanne ryömi lähemmäs Avaa ja Aqualinea ja haukkoi henkeään nähdessään joka puolella vain verta, hänen kätensä sotkeutuivat siihen, liukastelivat siinä, Avan vatsa pulppusi punaista nestettä kuin suihkulähde –
   Samassa kuului raivostunutta karjuntaa ja Roxannen sydän täyttyi helpotuksesta hänen tunnistaessaan Jamesin äänen. James heittäytyi suoraan päin Aqualinea raivosta äristen ja kiilasi tämän pois Avan luota – hopeinen puukko lennähti vasten kivistä seinää kilisten. Roxanne liukasteli elottoman Avan luokse ja tietämättä laisinkaan, mitä voisi tehdä kaiken sen veripaljouden keskellä, hän työnsi kätensä Avan viilleltyyn vatsaan. Hänen tärisevät kätensä upposivat limaiseen pehmeyteen, verta ja jotakin muuta oli joka puolella ja jokin kova ja liikkumaton osui hänen käsiinsä. Roxanne nosti kylmän möykyn verenpaljouden keskeltä ja haukkoi henkeään – verinen, pieni ihmisotus näytti nukkuvan, eikä se hengittänyt –
   Roxanne haukkoi ilmaa kauhuissaan sisäänsä ja tunsi käsiensä yhtäkkiä lämpenevän – polttava lämpö syöksyi hänestä suoraan pieneen, veriseen ihmisotukseen hänen sylissään –
   Otuksen suusta kuului yhtäkkiä kimeää, kauhistunutta itkua ja Roxannen sydän tuntui räjähtävän helpotuksesta.
”Minihirviö”, hän mutisi ja aika tuntui pysähtyvän. Pieni verinen otus hänen käsissään itki lohduttomasti kuin olisi ollut suuressa hädässä. Roxannen oli vaikea hengittää, hän kiskaisi rohkelikkokuosisen kaulahuivin irti kaulastaan ja kietoi pienen, itkevän veriotuksen sen sisään ja sulki sitten otuksen syliinsä. Itku loppui ja muuttui säikähtäneeksi ulinaksi. Pieni otus avasi silmänsä ja Roxanne haukkoi jälleen henkeään kohdatessaan kinuskinväriset, mantelinmuotoiset silmät, jotka tuijottivat häntä suoraan silmiin aivan kuin minihirviö olisi tiennyt täsmälleen, kuka hän oli. Kutsumaton, polttava ja vyöryvä rakkaudenaalto räjähti Roxannen sisällä ja huumaava onnentunne, johon sekoittui mielenvikainen määrä huolta, täytti hänet kokonaan.
   Roxanne tajusi Jamesin huutavan. ”AVA! AVA!”
   Oli vaikea ymmärtää, mitä tapahtui. Roxanne puristi minihirviötä ja näki, kuinka Megan huusi Lilyn tainnuttaessa tämän jostakin luolan varjoista, hän näki kuinka Aqualine tömähti maahan violetissa välähdyksessä Jamesin syöksähtäessä liikkumattoman, verilammikossa makaavan Avan luokse.
   James tarttui Avaan ja ravisteli tätä. ”AVA!”
   Ava ulisi matalalla, hädin tuskin kuuluvalla äänellä. Hätä ja kauhu puristivat Jamesin kurkkua, kun hän yritti epätoivoisesti estää verta pulppuamasta rakkaansa vatsasta. Hänen kätensä muuttuivat kirkkaanpunaisiksi ja hänen koko vartalonsa tärisi kauhusta ja paniikista. Lily lysähti hänen vierelleen ja yritti parantaa taikasauvallaan Avan vuotavia haavoja –
   ”AVA!”
   Ava avasi silmänsä ja James haukkoi henkeään kohdatessaan kinuskinväriset, kyyneleiset silmät.
   ”James…”
   ”Älä jätä minua”, James rukoili ja painoi kasvonsa Avan kasvoja vasten. ”Pysy minun luonani. Minä pelastan sinut, minä pelastan sinut aina. Älä tee tätä minulle, jooko, älä tee tätä minulle…”
   ”Minä rakastan sinua…”
   ”Ei!” James puristi Avan kasvoja käsiensä väliin. ”Sinä et jätä minua!”
   Mutta Avan kinuskiset silmät näyttivät lasittuvan. ”Rakastan…”      Kylmyys täytti Jamesin sydämen –
   ”EI! EI! AVA!”
   Mutta Avan silmien katse sammui –
   ”EI!”
   ”James!” Lilyn ääni tunkeutui Jamesin tajuntaan. Siskon ääni oli kauhistunut, James käännähti ja näki Aqualinen lähestyvän –
   ”Minä pelastan hänet!” Aqualine huusi ja tämän taikasauvasta purskahti turkoosi valo, joka täytti koko huoneen. James sokaistui valon loisteesta, hän tärisi kauttaaltaan, eikä hänen päässään ollut ainoatakaan ajatusta, hän oli täysin tyhjä – Aqualinen mumiseva, matala ääni tuntui tulevan jostakin usvan takaa – James ei kyennyt liikkumaan, hänen vartalonsa oli kauhusta jähmettynyt, pysähtynyt, lamaantunut –
   Kuului hassu, vedenloiskahdusta muistuttava ääni, kun sokaiseva turkoosi valo näytti yhtäkkiä supistuvan ja sujahtavan sitten suoraan ensin Avan rintaan, sitten Aqualinen.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: jacoblove - 22.10.2014 09:58:25

 Molemmat tytöt alkoivat loistaa turkoosia valoa ja jostakin alkoi kuulua kaunista, helisevää laulua, kuin rauhoittavaa musiikkia. Ava ja Aqualine nousivat hassusti ilmaan roikkumaan turkoosin valon pyörittäessä heitä – James tuijotti mitään ymmärtämättä, mitään tuntematta, tyhjä epäusko, suru ja kylmä raivo sisällään sykkien, kuinka hänen rakkaansa vartalo alkoi sädehtiä kultaista valoa ilmassa hänen yläpuolellaan.
Avan iho näytti silenevän ja punainen veri katosi, Avan silkkiset hiukset näyttivät lainehtivan ilmassa kultaisen kimalluksen tuulessa. James tuijotti näkyä täristen, Avan kauneus särki hänen sydämensä. Samassa tytön vartalo näytti räjähtävän ja valtava, turkoosina hohkaava pyrstö räjähti ulos Avasta kuin olisi ollut jossakin tämän ihon sisällä piilossa vain odottamassa tilaisuutta purskahtaa ulos. Sivusilmällään James näki Aqualinenkin vartalon pyörivän ilmassa ja räjähtävän, mutta hänen silmänsä näkivät vain Avan kauneuden.
Ava avasi kinuskinväriset silmänsä ja rakkaus räjähti Jamesissa, helpotus täytti hänen sydämensä ja Ava katsoi häntä suoraan silmiin, hymyili kuin enkeli –
Samassa kaunis, helisevä laulu kuului kovempaa ja turkoosi allas luolan keskellä oli yhtäkkiä täynnä siroja, kultaisena sädehtiviä käsiä – Avan ja Aqualinen ilmassa pyörivät hahmot alkoivat liikkua kohti allasta –
James ei pystynyt liikkumaan ja hänen rakkaansa kauneus sattui hänen silmiinsä, hänen sydämensä huusi kivusta samaan aikaan, kun hänen silmänsä söivät Avan hymyileviä, kultaisena sädehtiviä kasvoja –
Sirot, monet kädet ottivat Aqualinen ja Avan vastaan. Avan silmät olivat lukittautuneet Jamesin silmiin. Aqualine tuijotti häntä sinisillä, pistävillä silmillään Avan vierestä ja James sai hetkeksi irrotettua katseensa Avan kasvoista katsoakseen vihanaistaan vielä viimeisen kerran silmiin.
”Minähän sanoin sinulle”, Aqualine kähähti oudon laulavalla äänellä. ”Hän tulee aina olemaan minun.”
James ei voinut uskoa sitä, hän kurotti kättään kohti Avaa, tuijotti tämän kinuskisina hohkaavia silmiä, ymmärtämättä, tajuamatta, haluamatta uskoa – hän yritti liikkua kohti Avaa, mutta joku piteli häntä tiukasti aloillaan -
Aqualine oli jo kadonnut veden alle sirojen käsien vetämänä. Ava tuijotti Jamesia silmiin, hitaasti painuen kohti turkoosin veden pintaa – ja James kuuli Avan äänen tietämättä, oliko se vain muisto vai todellisuutta – maailma oli muuttunut hämyiseksi ja epätodelliseksi -
”Rakastan.”
 Kinuskiset hiukset levittäytyivät turkoosiin veteen ja mantelinmuotoiset silmät upposivat pinnan alle hehkuen Avalle niin ominaista itsepäistä, suloista ihmetystä.
Turkoosin veden pinta katkaisi katseen Avan ja Jamesin välillä ja James haukkoi henkeään, kun Ava katosi pinnan alle kokonaan. Kaunis, helisevä laulu kuului vielä hetken aikaa ja turkoosi valo leikitteli kostean luolan seinillä, ennen kuin laulu loppui ja oli täysin hiljaista.
James tajusi kätensä ojentuneen eteensä, kurottavan kohti Avaa, joka oli kadonnut turkoosin veden pimeyksiin. Hän laski kätensä alas ja hänen sydämensä räjähti kivusta ja tuskasta ja hän toivoi ensimmäistä kertaa elämässään kuolemaa. Hänen vartalonsa ei enää kantanut ja hän lysähti vasten veristä, kylmää ja kosteaa kalliota. Itku takertui hänen kurkkuunsa ja sydän tuntui ammottavalta aukolta rinnassa. Hän tajusi vain hämärästi Lilyn kietoutuneen hänen ympärilleen ja puristavan häntä sylissään.
”James…”
Lilyn ääni tuntui kuuluvan jostakin hyvin kaukaa. James ei välittänyt, ei tahtonut tietää. Hän toivoi Lilyn lähtevän ja jättävän hänet yksin. Hän oli menettänyt kaiken. Ihan kaiken. Ei ollut enää mitään jäljellä, eikä koskaan voisi ollakaan. Tässä se oli. Kaiken loppu. Ava oli poissa, eikä voisi koskaan tulla takaisin. Aqualine oli vienyt Avan häneltä, aivan niin kuin oli aina uhannutkin tekevänsä… Muistot Avasta pyörivät Jamesin päässä tuskaa huutaen, eikä hän voinut uskoa tytön todella olevan poissa, vasta tänä aamunahan he olivat halailleet ja pussailleet peiton alla yltiöpäisen onnellisina ja huolettomina, niin rakastuneina… puhuneet siitä, kuinka heistä tulisi onnellinen, ihanin perhe maailmassa… ja nyt se kaikki oli vain kadonnut turkoosin veden alle…
”James…” Roxannen ääni pääsi Jamesin tajuntaan paljon terävämmin kuin Lilyn. ”James.”
Mutta James ei kyennyt vastaamaan, vaikka olisi tahtonut. Hän haistoi Roxannen tutun kukkaistuoksun tytön tunkeutuessa hänen kylkeensä kiinni ja pakottaessa hänet nousemaan lyyhistyneestä asennostaan puoliksi istumaan. Roxanne tuntui lohduttavalta siinä, hänen sylissään.
”Jamie, täällä on joku kenet sinun pitäisi tavata.”
James räpytteli kyyneleisiä silmiään, ymmärtämättä mitä Roxanne tarkoitti. Roxanne ei tuntunut välittävän, vaan työnsi Jamesin syliin jonkin omituisentuntuisen, tiiviin mytyn. ”Tässä on sinun tyttäresi.”
Sanat porautuivat hyvin hitaasti Jamesin tajuntaan samaan aikaan, kun hän kohtasi keltaisen ja punaisen kankaan seasta tapittavan kinuskinvärisen silmäparin.
Rakkaus, joka häneen humahti salpasi hänen hengityksensä, syöksähti hänen vereensä ja pakahdutti hänen sydämensä. Hän olisi valahtanut maahan, ellei olisi jo lojunut kostealla kalliolla. Hän hukkui kinuskinväristen silmien ihmettelevään katseeseen ja tajusi, ettei mikään olisi koskaan enää niin kuin ennen. Tämä pieni olento hänen sylissään oli kauneinta, mitä hän koskaan oli nähnyt.
Yhtäkkiä kaikki muuttui.
Kaikki mitä James oli koskaan ollut, sanonut, tehnyt, kaikki mitä ikinä oli koskaan tapahtunut, katosi. Jäljelle jäi vain mantelinmuotoisten, kinuskisten silmien terävä katse, joka porautui suoraan syvälle Jamesin sydämeen. Elämän keskipiste siirtyi vain pienessä, sydämenlyönnin pituisessa hetkessä tuohon pieneen ihmisolentoon ja James tiesi, ettei koskaan rakastaisi tai pelkäisi mitään niin paljon kuin tätä pientä ihmistä sylissään.
Katsoessaan tyttärensä kinuskisia, ihmetteleviä silmiä James tajusi eläneensä vain tätä hetkeä varten, jotta saisi kokea tämän hetken. Tässä oli hänen tarkoituksensa, tässä oli kaikki se, minkä vuoksi hän oli koskaan elämässään taistellut ja tässä oli kaikki se, minkä vuoksi hän koskaan elämässään taistelisi tai eläisi. Tämä pieni olento oli vastaus kaikkeen, mitä hän ikinä koskaan oli etsinyt tai mitä hän ei ollut koskaan tiennyt edes etsivänsä. Tässä oli kaiken tarkoitus.
James tiesi, ettei koskaan elämässään tekisi mitään muuta kuin suojelisi tätä käsittämättömän kaunista, pientä olentoa. Hänen kätensä tärisivät ja hänen kurkkuaan kuristi, kun hän kuiskasi heiveröisellä äänellä: ”Sinä olet siis minun pieni hirviöni.”
Kinuskisilmäinen otus päästi hassun, kimeän äänen, aivan kuin olisi vastannut hänelle. James ei ollut koskaan kuullut mitään suloisempaa. Pienen otuksen katse pysyi Jamesin silmissä aivan kuin se olisi kertonut hänelle tuntevansa hänet ja rakastavan häntä takaisin.
James painoi otsansa vasten minihirviön pikkuruista otsaa. ”Aina ja ikuisesti ja vähän vielä sen jälkeenkin... sinä olet minun, ja minä olen sinun.”

   
52. Timantteja
22.5.2024

Lily makasi Mustan Järven rannalla ja antoi auringon paahtaa kasvojaan. Keväinen tuuli kutitteli häntä kevyesti ja vihreä nurmikko hänen allaan tuoksui kesäisen vehreältä. Linnut lauloivat keväisiä säveliä iloisina. Tylypahkan pihamaa oli täynnä opiskelijoita, jotka halusivat nauttia vielä viimeisistä hetkistä kauniin linnan tiluksilla.
   Lily ei ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä vapaaksi kuin nyt. Tänään Tylypahka jäisi kauas taakse ja vaikka hänellä tulisikin ikävä rakasta linnaa, josta oli vuosien myötä tullut hänen toinen kotinsa, oli nyt aika siirtyä elämässä eteenpäin, kohti uusia teitä.
   Lilyn mieleen muistui ihana aurinkoinen päivä ennen tämän lukukauden aloittamista. Hän oli maannut Albuksen kanssa Pottereiden pihamaalla ja James oli örveltänyt luudanvarrellaan ilmassa. Lily muisti ahdistuksensa viimeisen vuoden aloittamisen johdosta: kuinka häntä oli kauhistuttanut ajatus siitä, että pian Tylypahka-ajat olisivat ohitse. Jos hän olisi tiennyt, mitä kaikkea vuoden aikana tulisi tapahtumaan, hän todennäköisesti olisi hypännyt junasta heti Kings Crossin aseman jälkeen. Nyt hän ei malttanut odottaa tulevaa tylypahkatonta elämäänsä ja kaikkea, mitä tulisi tapahtumaan. Lily uskoi vakaasti pääsevänsä jonkun huispausliigan riveihin, pakkohan hänen oli! Kykyjenetsijät olisivat kerta kaikkiaan mieleltään vinksahtaneita, jos eivät haluaisi häntä joukkoihinsa.
   ”McGarmiwa ennusti synkästi, että saan jokaisesta S.U.P.E.R.-kokeestani Peikon!” kuului tuttu ääni ja Roxanne loikkasi hänen ylitseen istumaan nurmikolle. Lily vain kohotti kulmaansa.
   ”Jos joku kysyy minua vedonlyöntiin mukaan, olen sitten Minnien joukoissa.”
   ”Petturi”, Roxanne sihahti ja siristeli silmiään hänelle loukkaantuneena. ”Sinä et tiedäkään, kuinka viisas minusta on tullut! Minulle jäi paljon aikaa opiskella, kun en puhunut sinulle.”
   ”Näin, kuinka paistinpannusi jahtasi sinua muodonmuutoskokeessa.”
   ”Ei sitä lasketa.”
   ”Hah.”
   Roxanne oikoi punaista kesämekkoaan ja kävi sitten makaamaan Lilyn viereen. Lilystä oli hassua, kuinka helposti he olivat loppujen lopuksi selvittäneet kuukausia kestäneen välirikkonsa. Kauheudet merenneitoluolassa olivat pyyhkineet pois kaiken turhan heidän väliltään. Eivät he olleet oikeastaan edes puhuneet riidastaan, joka oli joksikin aikaa ajanut heidät erilleen: kaikki oli palautunut normaaleihin uomiin heidän välillään luonnollisesti, melkein kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. He naljailivat toisilleen niin kuin aina ennenkin ja nauroivat enemmän kuin koskaan ennen.
   Lilystä tuntui siltä kuin heidän välillään olisi tapahtunut jonkinlainen hiljainen yhteisymmärrys. Lily tiesi nyt, ettei hän voinut muuttaa Roxannea ajattelemaan niin kuin hän, eikä hän voinut puuttua tämän tekemisiin niin kuin hänellä olisi ollut oikeus siihen: Roxanne teki itse omat valintansa ja Lilyn oli tämän parhaana ystävänä hyväksyttävä Roxanne ja tämän huoleton, kaiken hyväksyvä ja rakastava elämäntyyli sellaisinaan ja tuettava tätä niin myötä- kuin vastamäissäkin. Todella, kun hän alkoi miettiä asiaa, hän rakasti Roxannea juuri sen takia, että tämä oli niin huoleton, uskollinen, hyväksyvä ja rakastava. Parasta, mitä Lily voisi antaa parhaalle ystävälleen, olisi täydellinen hyväksyntä, tuki ja lojaalisuus. Lily ei stressannut asiasta millään tavalla, mutta hän oli vannonut itselleen näyttävänsä Roxanelle kaikin mahdollisin tavoin, kuinka kertakaikkisen paras ystävä tämä oli.
Hyvin paljon oli muuttunut viimeisen puolen vuoden aikana. Lily tunsi muuttuneensa: hän ei tarkalleen tiennyt miten, mutta hänen olonsa oli erilainen. Aivan kuin hän olisi ollut jollakin tapaa viisaampi ja vahvempi, mutta myös avoimempi. Myös Roxanne oli muuttunut: Lily muisti, kuinka pinnallisen kevyt, rietas ja vallaton Roxanne oli ollut ennen tätä heidän viimeistä kouluvuottaan. Nyt Roxanne oli täynnä mystistä, maagista voimaa ja tiesi sen itsekin. Tässä oli myös uusi, hieman pimeämpi puoli: ennen Roxanne oli ollut täynnä ainoastaan iloista elämänjanoa, joka oli innostanut ja inspiroinut muita. Nyt tässä oli jotakin pehmeämpää, herkempää, syvällisempää.
”En voi uskoa tämän olevan muka viimeinen päivä”, Roxanne huokaisi raukeasti katsellen ympärilleen.
”Ei tämä ole viimeinen päivä.”
”Ei elämässä, vaan Tylypahkassa.”
”Voisithan sinä pyrkiä tänne vaikka opettajaksi.” Lily nosti kätensä auringon eteen niin, ettei sokaistuisi ja virnisti kiusoittelevasti Roxannelle, joka irvisti takaisin.
”Joo, pitääkin kysyä Anastasia Lopezilta tarvitseeko hän riveihinsä opettajan, joka räjäyttää kaiken mihin taikasauvallaan osoittaa.”
”Aina kannattaa kysyä. Koskakohan Minnie jää eläkkeelle? Hänen täytyy olla ainakin kaksisataavuotias.”
”Tai kolmesataa.”
”Hyvällä lykyllä hän on täällä vielä, kun meidän lapsemme tulevat Tylypahkaan”, Lily ennusti naurahtaen.
Roxanne hymähti. ”Luuletko meillä olevan joskus lapsia?”
”Eihän sitä voi koskaan tietää. Mieti nyt Lohikäärmerakastajaammekin. Jos hän siihen pystyy, niin kyllä sitten mekin pystymme. Minusta voisi olla ihan hauskaa olla äiti.”
Roxanne irvisti. ”Minä en osaa kyllä nähdä itseäni äitinä. Sinut kylläkin. Olisit varmaan ankara ja tiukka.”
Lily mutristi huuliaan. ”Tai sitten rakastava, iloinen ja ymmärtävä.”
Roxanne nauroi. ”Pysy todellisena sille, mitä olet, Lils.”
Lily irvisti. ”No, hyvä on, saattaisin minä olla vähän tiukka. Mutta äiti sanoo aina, että rajat ovat rakkautta.”
Roxanne irvisti. ”Ääh. Rakkaus on rakkautta. Rajat ovat tappavan tylsiä ja tehty vain rikottaviksi.”
”Sinulta oppii aina paljon elämänviisauksia.”
”Tiedän.” Roxanne rykäisi. ”Olen hyvin viisas.”
Lily hymähti. Hän laski taas päänsä vihreälle nurmikolle. Vaaleansinistä taivasta koristi pehmeät, muhkeat pilvenhattarat. Yksi niistä muistutti hänestä sydäntä, josta kasvoi yksisarvisen sarvi. Se liikautti hänessä jotakin, muttei hän ollut ihan varma, mitä.
”Minä voisin tulla käymään teillä, ennen kuin menen kotiin”, Roxanne mietti ääneen.
”Voithan sinä mennä kotiin ja tulla sen jälkeen. Äidillä ja Ameliella on varmasti hommia vaikka kuinka paljon ja olisi kiva, jos ei tarvitsisi yksin huhkia. Uskomatonta, että häät ovat jo huomenna.”
”Al ja Mel avioparina”, Roxanne hymähti pehmeyttä äänessään. ”Ihanaa. Ja kyllä minä tulen auttamaan, mutta onhan siellä talo täynnä väkeä muutenkin.”
”Mutta sinä olet paras.”
”Totta.” Roxanne virnisti. Sitten tämän ilme synkkeni. ”Kuinkahan James jakselee?”
”Sinä se meedio olet.” Lilyn sydäntä vihlaisi ikävästi.
Roxanne huokaisi. ”Hän näytti ihan kamalalta eilen.”
He olivat olleet Auroriassa valmistujaisjuhlissa, kun nuoret aurorikokelaat oli ristitty auroreiksi. James oli näyttänyt aavemaiselta ja tämän kasvot olivat olleet täysin ilmeettömät, kun Teddy oli kiinnittänyt aurorin virkamerkin tämän rinnuksiin.
Ginny oli pidellyt minihirviötä sillä välin, eikä ollut luovuttanut tätä Lilyn mankumisesta huolimatta sylistään. ”Minä lupasin Jamesille, etten laske häntä sylistäni. Menehän nyt siitä.”
”Ihan epäreilua. Sinä olet saanut pidellä häntä koko ajan, kun James kerran lojuu teidän nurkissanne”, Lily oli pistänyt vastaan.
”Hah, James ei laske häntä sylistään hetkeksikään!” Ginny oli huudahtanut ja luonut imelän, siirappisen katseen paksuun vaaleanpunaiseen myttyyn, josta minihirviön suuret kinuskinväriset silmät olivat tapittaneet heitä. ”Minä otan siis tästä kaiken irti nyt. Hus.”
Lily oli luovuttanut ja kohottanut katseensa juuri sopivasti Shawnin harmaisiin silmiin, jotka olivat tuikkineet riemusta Teddyn ilmoittaessa tästä tulleen täysivaltainen aurori. He olivat hymyilleet toisilleen valmistujaisjuhlaväen ylitse ja Lilystä oli tuntunut siltä, kuin heidän välillään olisi ollut kaikki hyvin. Ehkä he voisivat olla vielä hyviä ystäviä… tai kenties jotakin enemmänkin. Eihän sitä voinut tietää. Koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi, sen Lily oli oppinut elämästä. Tavallaan se oli mahtavaa, tavallaan hieman pelottavaa. Mutta sellaista elämä kuitenkin nyt vain sattui olemaan. Koskaan ei tiennyt mitä seuraavan tienmutkan jälkeen kohtaisi.
”Mitäs riiviökaksikko täällä suunnittelee?” kuului iloinen ääni ja Hugo ja Gabriella kävelivät heidän luokseen järven rantaan vihreän nurmikon halki toisiaan käsistä pidellen. Fred maleksi kaksikon vierellä synkkänä.
Roxanne ja Lily nousivat istumaan ja hymyilivät ystävilleen. ”Kunhan nautiskellaan viimeisistä hetkistä.”
”Kuulostaa siltä kuin tekisitte kuolemaa”, Fred murahti ja lysähti istumaan vähän Roxannen taakse. Lily huomasi Roxannen vilkaisevan Frediä hieman arasti silmäkulmastaan. Kaksoset eivät olleet vieläkään puhuneet mitään keskenään. Lilyä hieman suututti Fredin välinpitämätön käytös: tämä olisi voinut jo niellä ylpeytensä ja antaa Roxannelle anteeksi. Roxanne oli menettänyt paljon ihan niin kuin Fredkin: kaksoset olisivat voineet lohduttaa ja tukea toisiaan sen sijasta, että esittivät kuin eivät olisi tunteneet lainkaan.
”En voi uskoa, että meidän pitää hyvästellä Tylypahka”, Gabriella huokaisi haikeasti. ”Onneksi isi on täällä. Voin tulla usein käymään.”
”Sinähän voisit ryhtyä vaikka Nevillen apulaiseksi, jos Peikkosi eivät riitä muihin pesteihin”, Fred tokaisi vähemmän ystävällisesti.
Lily ja Roxanne vaihtoivat katseita. Lily ei ollut muistanut kertoa Roxannelle saaneensa selville Fredin ja Gabriellan rietasteluista ja nyt se harmitti häntä suunnattomasti.
”Ei sinun tarvitse piikitellä Gabyä vain siksi, että hän sattuu mieluummin olemaan minun kanssani kuin sinun”, Hugo ilmoitti kaikkien yllätykseksi ja tönäisi Frediä leikkisästi polveen.
Roxannen suu loksahti auki. ”Mikä kolmiodraama teillä on meneillään?”
Gabriella näytti nololta. ”Minä ja Fred vähän aikaa niin kuin pyörimme yhdessä - uuden vuoden jälkeen kaikki oli vain jotenkin niin sekavaa ja sitten se vain tapahtui – mutta sitten –”
”Sitten sinä tajusit minun olevan itsekäs, mököttävä ja ahdasmielinen ja ryntäsit Hugon käsivarsille”, Fred lopetti. Lilyn yllätykseksi pojan suupielissä leikitteli niillä nykyään hyvin harvoin nähtävä hymy.
Gabriella virnisti Fredille. ”Jotakuinkin niin se taisi mennä.”
”Minun mielestäni juuri täydellinen lopetus tarinalle”, Hugo hymähti ja silitti hajamielisesti Gabriellan reittä. Pariskunta näytti suloiselta istuessaan sylityksin kimaltelevalla nurmikolla.
”Tiesitkö sinä?” Lily kysyi Hugolta hämillään.
Hugo kohautti olkiaan. ”Arvasin jossakin vaiheessa.”
Roxanne taputti käsiään yhteen. ”Ihanaa!”
”Tosi ihanaa”, Fred matki venytellen, kiusoittelevalla äänensävyllä. Roxanne näytti kieltä veljelleen ja Lilyä hymyilytti.
”En malta odottaa huomista!” Gabriella hehkutti. ”Amelie on varmaan uskomattoman kaunis morsian.”
   ”Mitä sinä pistät päälle?” Roxanne kysyi, mutta Lily putosi keskustelusta huomatessaan Lucas Romen salamyhkäisen hahmon kävelemässä Kielletyn Metsän reunalla. Hän ponkaisi pystyyn.
   ”Nähdään myöhemmin, kaverit – ”
   Roxanne vislasi hänen peräänsä. ”Anna palaa, Lils! Valloita se limainen luihuinen!”
   Lily nauroi ja vilkaisi vielä taakseen. Roxanne, Fred, Hugo ja Gabriella näyttivät järven rannassa istuessaan satukirjamaisen onnellisilta. Lilyn sydän sykki iloisena hänen rinnassaan.
   Lucas huomasi hänen tulevan kohti ja virnisteli hänelle. ”Kuinka huispausrinsessa on toennut häviöstään?”
   Lily hymähti. ”Huispausmestaruuden häviäminen ei ole mitään verrattuna siihen, mitä pelin jälkeen jouduin näkemään. Pikkuiset häviämiset kalpenevat murhakeisarinleikkausmerenneitoseremonioiden rinnalla, sen voin kertoa.”
   Lucas ei hymyillyt. ”Kuulin, että merenneitoluolassa oli jonkinlainen draamantäyteinen episodi pelipäivänä.”
   Lily ei pahemmin halunnut muistella merenneitoluolan tapahtumia. ”No, joko odotat innolla tylypahkatonta elämää?”
   Lucas kohautti olkiaan. ”En oikeastaan. Sinä tietysti odotat.”
   ”No, todellakin! Pääsen vihdoinkin pelaamaan huispausta elääkseni. Mikä voisi olla parempaa?”
   ”Onko sinut sitten hyväksytty johonkin joukkueeseen?”
   ”Epäiletkö, ettei minua hyväksyttäisi?”
   Lucas nauroi. ”Olisin hullu, jos sanoisin kyllä. Sinä varmaan kiroaisit minut ja piilottaisit ruumiinpalaseni tuohon pusikkoon.”
   ”Hyvin todennäköistä”, Lily myönsi. ”Meillä on huomenna isot pirskeet. Isoveljeni Al menee naimisiin tyttöystävänsä kanssa.”
   Lucas hymähti. ”Suuret sukukekkerit siis tiedossa.”
   ”Joo. Jos haluat, voit tulla maistamaan kakkua.”
   Lucas näytti yllättyvän. Lilyn mahanpohjassa pörräsi pari hassua perhosta, mutta hän yritti olla välittämättä niistä. Lucas näytti siltä kuin olisi ollut jollakin kieroutuneella tavalla iloinen. ”Ehkä poikkean haukkaamaan palan kakkua.”
   Lilyn vatsaa kouraisi aivan kuin perhoset olisivat alkaneet tehdä kuperkeikkoja. ”Kivaa. Nähdään ehkä sitten.” Hän vinkkasi silmäänsä Lucakselle yrittäen näyttää veikeältä ennemmin kuin jännittyneeltä ja riensi sitten takaisin Järven rantaan ystäviensä luo nauttimaan viimeisistä hetkistä Tylypahkassa.

*

Albus katsoi Pottereiden keittiön ikkunasta kuistille, johon Ginny oli sytytellyt leiskuavia kynttilöitä ympäriinsä. Ulkona oli alkanut pikkuhiljaa hämärtyä, mutta se ei näyttänyt vaivaavan Jamesia, joka istui terassin keinutuolissa ja kiikutteli sylissään pientä vaaleanpunaiseen kääröön pakattua vauvaa.
   ”Kuinka kauan hän oikein istuu tuolla?” Albus puuskahti tajuamatta puhuneensa ääneen.
   Lily ja Amelie, jotka olivat levittäytyneet keittiönpöydän ääreen sitomaan kukkakoristeita, nostivat katseensa kultaisista ja valkoisista kukkasista. ”Miksi et mene kysymään?”
   Albus pyöritti päätään. Hän tiesi ja aavisti Jamesin haluavan olla yksin. ”Ei hän taida kaivata juttuseuraa juuri nyt.”
   ”Jospa hän jutustelee minihirviön kanssa”, Lily hymähti, mutta näytti hieman surulliselta.
   ”Minihirviön kanssa”, Amelie toisti tuhahtaen ja sipaisi vaaleaa polkkatukkaansa pois silmiltään. ”Jamesin pitäisi keksiä tytölle kunnon nimi.”
   ”Hassua, että minihirviö olikin loppujen lopuksi tyttö”, Lily mietti. ”Kätilöparantaja kun silloin väitti siitä tulevan poika.”
   ”James epäili minihirviön näyttäneen peukkua ultraäänessä hämätäkseen kaikkia”, Albus kertoi naurahtaen.
   Lily ja Amelie tirskahtivat ja keskittyivät taas kukkasidoksiinsa. Lily huokaisi. ”Ihanaa olla kotona taas.”
   Amelie hymyili tytölle. ”Eikö sinulle tule ikävä Tylypahkaa?”
   ”Voinhan minä aina lentää sinne.”
   ”Osaan kuvitella sinut siellä vakoilemassa Rohkelikkojen harjoituksia ja uuden kapteenin toimintatapoja”, Albus tyrskähti.
   Lilyn silmät kirkastuivat. ”Enpä tullut edes ajatelleeksi. Hyvä Al!”
   Albus pyöritti päätään. Hänen sisaruksensa olivat täysiä kahjoja, oli hullunkurista että hänestä oli tullut näinkin normaali. Sitä mieltä hän oli ollut aina.
   ”Kuinka edistyy?” Harry kysyi tullessaan keittiöön. Isä jäi nojailemaan keittiön ovenpielusta vasten ja katseli tyttöjen kukkaprojektia hiuksiaan haroen kuin ei olisi aivan käsittänyt, mitä tapahtui.
   ”Meillä on enää sata sidottavana”, kertoi Amelie tuskin nostaen katsettaan kukkasista. ”Voisit hyvin tulla auttamaan, jos sinulla ei ole muuta tekemistä.”
   Harry näytti siltä, että katui tulleensa keittiöön. ”Minun pitäisi oikeastaan – ”
   ”Isi”, Lily sihahti. ”Tee kanssamme kukkakoristeita.”
   Harry huokaisi kuin soturi, joka joutui luopumaan miekastaan. Hän meni Lilyn viereen ja tarttui epäilevästi kultaiseen ruusunnuppuun. ”Mitä minun tällä pitäisi sitten tehdä?”
   ”Ne sidotaan tähän näin”, neuvoi Lily ja näytti mallia. Albusta nauratti. Harry näytti ahdistuneelta.
   ”Miksi niitä ei voi vain taikoa yhteen?”
   ”Jäljestä ei tule yhtä somaa!” Amelie huudahti. Harry pyöräytti silmiään ja Albus tirskahti. Hän tajusi siinä samassa sen olleen virhe, kun kahdet siniset ja yhdet vihreät silmäparit napsahtivat tapittamaan häntä.
   ”Al, tule auttamaan.” Albus ihmetteli, kuinka hänen kihlattunsa ääni saattoikin olla niin terävän käskevä, että sitä olisi ollut pelottavaa olla tottelematta. Harry näytti tyytyväiseltä ja Albus loi tähän varoittavan katseen.
   Ginny pelmahti keittiöön käsissään valtavia lasikulhoja. Äiti näytti nuhjuiselta, punaiset hiukset repsottivat ponihännästä ja essu oli täynnä jauhoja ja erivärisiä koristenauhoja roikkui sieltä täältä. ”Kaikki alkaa olla valmista.”
   ”Vihdoinkin”, Albus huokaisi kaikesta sydämestään. ”Nämä ovat sitten ensimmäiset ja viimeiset häät, sen voin kertoa. Tähän hullunmyllyyn en toiste lähde.”
   Amelie hymyili hänelle leveästi. ”Ei sinun tarvitsekaan, kulta.”
   Albus hymyili rakkaalleen takaisin. Lily oli oksentavinaan.
   ”Te olette ällöttäviä.”
   ”Suloisia”, Ginny korjasi melkein kuin automaattisesti.
   ”Mitä sinun ja Shawnin rakkauselämään kuuluu?” Amelie kysäisi ovelasti. Harry hätkähti aivan kuin olisi pistänyt itseään sormeen ja mulkaisi kulmiensa alta Lilyä aivan kuin tämä olisi tehnyt jotakin tuhmaa.
   ”Ei itse asiassa mitään. Me erosimme muutamia viikkoja sitten.”
   ”Ai jaa”, Amelie sanoi surkeana. ”Harmi. Te olitte kaunis pari.”
   ”Parempi niin”, Harry kiirehti sanomaan. ”Sinun on parempi keskittyä vain huispaukseen.”
   Lily virnisti. ”Niin no, pyysin Lucas Romea seuralaisekseni häihin.”
   Harry tuijotti Lilyä hetken aikaa aivan kuin tämä olisi pettänyt hänet jollakin tavalla ja laski sitten alistuneena katseensa takaisin kukkakoristeisiin. Ginny seisoi Lilyn takana ja alkoi sitoa tämän hiuksia letille. ”Eikös Lucas Rome ole jotakin sukua susi-Thomakselle?”
   ”Thomas on Romejen isä”, Lily vahvisti nyökkäillen, ”mutta käsittääkseni arvoisa rauhaarakastava taikavaltiattaremme Isabella on pistänyt sen susihyypiön ruotuun.”
   Harry näytti mietteliäältä, tällä oli kasvoillaan aurorin ilmeensä. Lilykin taisi huomata sen. ”Lucas ei ole niin kuin isänsä. Ei hän ole paha.”
   ”Jos sinä sanot niin”, Harry sanoi olkiaan kohauttaen, mutta tämän otsan rypyt eivät kadonneet. Ginny katsoi huvittuneena, kun Harry näpersi kukkia toisiinsa.
   ”Sinäkin olet näköjään päässyt hommiin.”
   Harry vilkaisi Ginnyä silmät tuikkien. ”Riittää näistä sinullekin.”
   ”Ei kiitos, minusta on mukavampaa vain katsella teitä työn touhussa”, Ginny virnisteli.
   ”Niin justiinsa.”
   ”Missäköhän Rox viipyy?” Lily ihmetteli. ”Hän lupasi tulla auttamaan.”
   ”Ehkä hän tulee kohta”, Amelie rauhoitteli. ”Al, voisitko varmistaa takapihan valojen toimivan?”
   Albus nousi tuoliltaan ja oli kävelemässä olohuoneeseen, kun nappasikin Amelien pöydän päästä syliinsä. Amelie nauroi.
   ”Mitä sinä teet?”
   ”Otan sinut mukaan.”
   ”Siirappisiskokset”, Lily mumisi inhoavasti heidän takaansa. Albus ei välittänyt ja hymyili Amelielle.
   ”Minusta meidän pitäisi viettää hetken aikaa laatuaikaa kaksistaan näin häidemme aattona. Sitten, kun olemme ryppyisiä ja reppanoita, voimme muistella tätä hetkeä, kun emme olleet vielä astuneet avioliiton satamaan.”
   ”Miksi me haluaisimme ryppyisinä muistella hetkiä, kun emme olleet vielä naimisissa?” Amelie ihmetteli.
   ”Muistojen vaalimiseksi.”
He astuivat takapihalle. Taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat kirkkaina tummansinisestä avaruudesta valaisten valtavan takapihan ja sen lukuisat istutukset, puut ja pensaat. Pihan laidalta metsästä kuului hirnuntaa ja Albus ja Amelie vilkaisivat toisiaan: yksisarvisen ääni oli niin kaunis, että se sai ihon kananlihalle.
Albus nappasi nopeasti terassilla lepäävän Tulisalaman ja odotti, kun Amelie loikkasi hänen eteensä sen kyytiin. Sitten he ampaisivat taivaalle ja siristelivät silmiään tähtien valossa nähdäkseen yksisarvisen, joka oli hirnunut. Metsä heidän allaan oli pimeä ja huokui tummaa, syvää rauhaa.
”Entä jos se juoksi jo pois?” Amelie kuiskasi.
”Ei se voinut ehtiä kauas.”
”Haluan nähdä sen!”
”Tuolla!” Albus hoksasi valkoisena hohkaavan, upean yksisarvisen suuren marjapensaan kätkössä valtavan tammen alla. He liisivät hieman matalammalle. Yksisarvisen häntä keinahteli leikkisästi puolelta toiselle ja näytti hohkaavan ympärilleen hopeanhohtoista kimallusta ja sillä oli ihana hohtava, sileä turkki.
Yhtäkkiä yksisarvinen nosti upean päänsä pensaasta ja käänsi turkoosina hohkaavat silmänsä heihin. Ensiksi Albus ajatteli sen säikähtävän ja juoksevan heti pois, mutta yksisarvinen nostikin itsensä takajaloilleen, päästi kauniin, laulavan hirnahduksen ja heilautti kimaltelevan harjansa taakseen aivan kuin se olisi tervehtinyt heitä. Sitten olento lähti laukkaamaan syvemmälle metsään hopeanhohtoisena vilahduksena.
Amelie henkäisi haltioituneena. ”Näitkö, ihan kuin se olisi sanonut meille moi! Voi, se oli niin kaunis!”
”Tuollaisen voisi ottaa vaikka lemmikiksi”, Albus päätteli ja käänsi heidän Tulisalamansa takaisin kohti kotia.
”Voi Al, mieti kuinka ihanaa se olisi!”
”Harmi, ettei se taida ihan mahtua käyskentelemään meidän olohuoneeseemme.”
He lensivät takaisin takapihan kuistille ja Albus napautti taikasauvaansa niin, että heidän vastikään virittelemänsä koko pihan ylittävä valonauha syttyi. Sadat ja taas sadat kultaisen ja valkoisen väriset valopallot saivat pihan näyttämään taianomaisen epätodelliselta.
”Tule.” Albus veti kuistin keinun päältä suuren viltin ja veti Amelien kädestä mukaansa kostealle nurmikolle. Hän levitti viltin maahan, ojenteli pitkät raajansa, kävi makaamaan ja otti sitten Amelien kainaloonsa. He sulkivat viltin ympärilleen ja kietoutuivat toisiaan vasten.
Amelie huokaisi vapautuneesti hänen rintaansa vasten. ”Minä olen niin onnellinen.”
Sanat saivat Albuksen sydämen sykkimään tyytyväisyyttä hänen rinnassaan.
   ”Hyvä. Minä olen onnellinen, jos sinä olet.”
   Amelie kääntyi niin, että saattoi suudella häntä. ”Sinä olet parasta, mitä minulla on.”
   ”Ja sinä olet parasta, mitä minulla on”, Albus kuiskasi ja suuteli Amelien hiuksia.
   ”Ihania tähtiä.”
   ”Sinä olet ihana.”
   ”Olemmekohan me aina näin onnellisia?” Amelie mietti.
   ”Tai ehkä vieläkin onnellisempia”, Albus vastasi. Sitten hän huokaisi. ”Koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu.” Hän mietti Jamesia, joka istui etupihalla ja suri tyttöystävänsä menetystä. ”Mutta minä lupaan olla aina tässä.”
   Amelie hymyili. ”Minäkin lupaan olla aina tässä.”
   He hymyilivät toisilleen ja katsoivat sitten tähtiä, jotka loistivat satojen timanttien lailla heidän yläpuolellaan.

*

James ei saanut silmiään irti hirviön silmistä. Hän ei koskaan kyllästyisi katsomaan niitä. Hän olisi voinut istua koko loppuelämänsä siinä, vanhempiensa terassilla tähtitaivaan alla kiikkustuolissa kuin mikäkin vanha kurppa ja tuijottaa tyttärensä kinuskinvärisiä silmiä. Siinä oli hänelle elämää aivan tarpeeksi. Mitä muuta hän muka tarvitsi?
   Ava…
   Jamesin sydäntä vihlaisi ja hän haukkoi henkeään saadakseen järkytyksen pois sisimmästään, mutta se jäi hänen iholleen kylmänä tuskanhikenä. Hän näki sielunsa silmillä Avan uppoavan aina vain uudestaan turkoosin veden alle sillä aikaa, kun hän itse istui tyhmänä ja avuttomana märällä kalliolla kuin säälittävä pikkupoika.
   James puristi hirviötä lähemmäksi itseään, vasten rintaansa ja halasi sitä kuin se olisi voinut pelastaa hänet riipaisevalta tuskalta. Hirviö äännähti ja räpytteli pitkiä ripsiään väsyneenä.
   ”Nuku vain, muru”, James mumisi hirviön niskaa vasten ja hengitti vauvan ihanaa tuoksua sisäänsä. Hän imi sitä sisäänsä antaen sen täyttää aistiensa jokaisen sopukan. Hirviö tuoksui etäisesti vaniljalta, niin kuin Ava oli tuoksunut…
   Jamesin sydäntä kouri taas ja oli vaikea hengittää.
   Loppuisiko kipu koskaan?
   Tuskin… ikävä ei koskaan loppuisi… hän jäisi ikuisiksi ajoiksi surulliseksi merenneitoleskiksi ja todennäköisesti olisi vanhana ja raihnaisena täysin mielenvikainen omistettuaan koko elämänsä pienelle hirviölle sylissään. Ehkä sillä ei ollut väliä.
   ”Moi, Jamie.” Roxannen ääni tunkeutui illan pimeydestä Jamesin korviin ja hän avasi vastentahtoisesti silmänsä. Roxanne nojasi terassin kaiteeseen ja katseli häntä.
   ”Kuinka kauan sinä olet tuijottanut meitä siinä?”
   ”Jonkin aikaa.”
   ”Pelottava.”
   ”Itse olet.”
   ”Älä muuta sano. Hirviö nukahti.”
   ”Onko sen nimi nyt sitten lopullisesti hirviö?”
   James kohautti olkiaan. ”Onko sinulla parempia ideoita?”
   ”Eikö sinun pitäisi keksiä tyttärellesi vähän edustavampi kutsumisnimi?”
   ”En minä voi noin vain päättää sitä.”
   ”Kuka sen sitten voi jos et sinä?”
   Jamesin kurkkua kuristi. ”Avan ja minun pitäisi tehdä se yhdessä.”
   Roxanne ei vastannut hetkeen, mutta liikahti sitten ja tuli istumaan keinutuolin leveälle käsinojalle ja nosti jalkansa Jamesin ylitse niin, että he kaikki kolme olivat kuin yhdessä kasassa kiikkustuolissa. ”Avaa ei oikein enää kiinnosta maalliset asiat sillä tavalla, että hän pystyisi päättämään teidän vauvallenne nimen.”
   ”Ihanko totta”, James murahti sarkastisesti. Hän oli varsin hyvin tietoinen siitä, että merenneidot elivät omaa elämäänsä meressä ja tulivat maan päälle ainoastaan miestennielemistarkoituksissa. Hyvin suuri osa hänestä olisi halunnut vain mennä takaisin merenneitoluolaan ja odottaa Avan tulevan ja vievän hänet mukanaan merenpohjaan. Mutta hän ei voinut tehdä sitä.
Ihan vain siksi, että silloin hänen olisi pitänyt laskea pieni hirviö sylistään.
   ”Puhuitteko te koskaan Avan kanssa vauvojen nimistä?” Roxanne kysäisi kevyesti. Jamesin sydäntä riipaisi kuulla Avan nimi, mutta Roxannen läheisyys antoi hänelle hassua voimaa niin, ettei tuska saanut häntä ihan veteläksi.
   ”Minä ehdotin nimeksi James junioria, mutta Ava ei oikein innostunut siitä.” Ava oli nauranut hurjasti ja James oli esittänyt loukkaantuneensa. Muisto oli kipeällä tavalla ihana.
   ”Hmm”, Roxanne sanoi ja katseli tähtitaivaalle kuin olisi miettinyt hyvin syvällisiä. James näki tähtien loistavan Roxannen suurissa, pitkien ripsien kehystämissä silmissä ja tunsi kummaa vetoa katsoa vieläkin syvemmälle noihin tummiin silmiin. Hänen teki mieli tarttua Roxannen kasvoihin ja vain katsoa tyttöä ihan hiljaa, hukkua tytöstä huokuvaan syvään vapauteen ja tummien silmien pohjattomaan kauneuteen.
   Roxannen kanssa hän tunsi aina olevansa vapaa.
Hän pani merkille, kuinka kullanhohtoinen ja sileän näköinen Roxannen iho oli ja ihmetteli, missä vaiheessa Roxanne oli muuttunut nenäkkäästä ja vilkkaan vallattomasta pikkutytöstä niin kauniiksi ja hellyttäväksi. Hän tunsi kummaa lepatusta jossakin kurkkunsa ja rintansa tienoilla ja muisti hassuja samankaltaisia tuntemuksia yhdessä hämärässä, mutta hyvin kirkkaassa erinäisten muistojen välähdyksessä. Roxanne oli monesti herättänyt hänessä jonkinlaisia kummallisia, epätodellisen syviä tuntemuksia.
James pyöritti päätään hämmentyneenä ja yritti karistaa kummalliset tunteet mielestään.
”Miten olisi joku a:lla alkava? Vaikka Annabelle?” Roxanne kysäisi mietteliäällä äänensävyllä.
James irvisti. ”Ei.”
”Amanda?”
”Ei. Olen melko varmasti pelehtinyt sennimisen tytön kanssa.”
”Viehättävää. Entä Alexa?”
”Ei.”
”Roxanne?”
”Hah. Ei se ala a:lla.”
”Haluatko sen alkavan a:lla?”
James katsoi nukkuvaa tytärtään ja hänen sydämensä tuntui täyttyvän rakkaudesta. Niin kävi aina, kun hän katsoi hirviötään. ”Hän näyttää siltä, että hänen nimensä voi alkaa a:lla.” Niin kuin Avankin nimi oli alkanut. Ava olisi varmasti pitänyt siitä.
”Angelina?”
”Näetkö sinä hänet vai oliko tuo ehdotus?”
Roxanne virnisti. ”Minä näen hänet aina.”
”Kummallista. Mikä on seuraava ehdotus?”
”Entäs Angelica?”
”Ei.”
”Alma?”
”Tyttäreni ei ole 90-vuotias mummo.”
”Ei hän Almalta kyllä näytäkään. Entä Anna?”
”Ei.”
”Ariana?”
”Ei.”
”Aubrey?”
Jamesin sisällä läikähti jokin lämmin. ”Hmm.”
Roxanne äännähti ilahtuneena. ”Aubrey?”
James raapi leukaansa ja katsoi suloista pientä tytärtään. ”Näyttääkö hän sinusta Aubreylta?”
Roxanne kumartui lähemmäksi ja katsoi minihirviötä. James taas katsoi Roxannen kasvoja. Hän tunsi taas hassua halua tarttua niihin ja katsoa syvälle Roxannen silmiin.
Roxanne vetäytyi taaksepäin ja Jamesin oli helpompi hengittää. ”Minusta hän näyttää ihan Aubreylta.”
”Aubrey…” James maisteli nimeä ja katsoi tytärtään. ”Haluatko sinä olla Aubrey?”
Minihirviö päästi unissaan pienen äännähdyksen ja rypisti otsaansa. Sitten tyttö alkoi hymyillä kuin olisi nähnyt kaunista unta. Rakkaudenaallot pyyhkivät Jamesin ylitse.
”Hän taitaa pitää siitä.”
”Minustakin tuntuu siltä.”
”Aubrey…”
”Se on kaunis nimi.”
”Kauneimmalla hirviöllä pitäisi ollakin kaunein nimi.”
Hetken aikaa oli hiljaista. James kohotti katseensa ja tajusi Roxannen katsovan häntä. ”Mitä?”
”Aika yllättävää. Minusta tuntuu, että sinä saattaisit olla aika hyvä tässä, Jamie.”
”Missä niin?”
”Isänä olemisessa.”
James naurahti. Oli hassua, kuinka paljon hän oli pelännyt isänä olemista. Nyt hän ei pelännyt mitään muuta kuin menettävänsä pienen hirviönsä. ”Ei minun tarvitse kuin katsoa häntä ja kaikki loksahtaa paikalleen. Ei siinä tarvitse yrittää mitään.”
Roxanne hymähti, vieläkin katsoen häntä. James katsoi takaisin. ”Minä rakastan häntä niin paljon, että se pelottaa minua.”
”Huh.” Roxanne värähti. ”On hän vain melkoinen pakkaus.”
James hymyili. ”Niin. Ja niin olet sinäkin.”
Roxanne räpytteli silmiään. ”Minä?”
”Sinä olet mahtava. En tiedä, mitä tekisin ilman sinua.” Se oli niin totta, että Jamesin sydän tuntui kuoriutuvan jonkinlaisesta haarniskasta. ”Sinä olet aina minun luonani, kun tarvitsen apua.”
Roxanne hymyili ja katsoi häntä epäluonteenomaisen vakava ilme silmissään. ”Ihan samalla tavalla kuin sinäkin olet minun luonani, kun minä tarvitsen apua.”
James tunsi verensä kuohuvan hitaasti mutta varmasti suonissaan ja jokin liikahti, loksahti paikoilleen. Hänen sisällään tuntui kytevän jokin niin voimakas, ettei hän pystynyt käsittelemään sitä. Hän ravisteli päätään ja katsoi taas minihirviötä. ”Vai Aubrey…”
Minihirviö avasi kinuskinväriset silmänsä aivan kuin olisi kuullut, että häntä kutsuttiin. Samaan aikaan ulko-ovi heidän takanaan avautui.
”Näin sinut ikkunasta”, Lily kertoi tullessaan ulos kuistille. ”Mitä te täällä juoruilette?”
”Keksimme minihirviölle nimen!” Roxanne julisti.
Lily räpytteli silmiään. ”No?”
James nosti vauvan ilmaan, josta se katsoi häntä ihmeissään. ”Tässä on Aubrey.”
”Aubrey”, Lily kuiskasi haltioituneena ja tuijotti lempeästi vauvaa. Sitten sisko pongahti ilmaan ilahtuneena. ”Äiti! James keksi hirviölle nimen!”
Roxanne hymähti. ”Oikeastaan minähän sen keksin.”
James hymyili katsoessaan, kuinka Roxanne meni Lilyn perässä sisälle. Aubrey tapitti häntä.
”Varo vaan, rakkaani. Sinun sukusi on sitten täynnä hunsvotteja.” Hän rutisti Aubreyta rintaansa vasten ja meni tyttöjen perässä sisälle.
Keittiössä oli melkein kuin juhlat käynnissä. Joka puolella oli kultaisia ja valkoisia kukkasia. Amelie ja Albus olivat karanneet jonnekin, Lily ja Roxanne olivat valloittaneet pöydän päädyn ja Harry oli käsivarsia myöten uppoutunut kukkasiin. James virnisti vahingoniloisesti.
”Jotakin hyvää tässä merenneitoleskeydessä on. Kukaan ei oleta, että alentuisin tyttöhommiin.”
Harry vilkaisi häntä kulmiensa alta. ”Annoitko tytölle nimen?”
James kohensi ryhtiään ja käänsi sitten Aubreyn kaikkien nähtäväksi. ”Tässä on Aubrey Potter.”
Ginny, joka oli seissyt hellan luona, kiljaisi innostuksesta. ”Ihanaa! Meidän täytyy pitää juhlat Aubreylle!”
”Eikö sinulla ole näissä häissä ihan tarpeeksi juhlaa?”
”Mutta nimijuhlat!”
James irvisti. ”En tahdo.”
Hän marssi olohuoneeseen heilauttaen samalla taikasauvaansa niin, että keittiön pöydällä olleet maitotönikkä ja tuttipullo seurasivat häntä. Hän kuuli Roxannen tirskahtavan.
”Siinä menee arvoisa Lohikäärmerakastajamme.”
Kaikki muutkin tirskahtelivat. James ei välittänyt. Muista oli ehkä hauskaa nähdä hänen isän roolissa, mutta hänestä se tuntui täysin luontevalta ja normaalilta. Hän valtasi mahtavan violetin nojatuolin olohuoneen takkatulen äärestä ja hymyili Aubreylle, joka joi tuttipullostaan tyytyväisenä maitoa. Kinuskiset silmät hohkasivat tulen loimussa muistuttaen Jamesia katkeransuloisesti Avasta. Olisiko Ava pitänyt Aubrey-nimestä? Jamesista tuntui, että olisi.
James kuuli Roxannen äänen keittiöstä. ”Isä ja Fred aikovat lähteä Rosen ja Scorpiuksen kanssa Suomeen.”
”Mitä?” Lily ihmetteli. ”Oikeasti?”
”Joo. Isä sanoi haluavansa tehdä jotakin hyödyllistä ja Fred ilmoitti, ettei hänellä ole täällä mitään, joten hän lähtee mukaan. Rose ja Scorpius ovat asuneet joidenkin kapinallisten valloittamalla alueella ja auttaneet heitä pitämään alueensa valtiovallalta ja sotilailta.”
”Ron kertoikin siitä”, Harry sanoi. ”Se tekee Georgelle ja Fredille varmasti hyvää, päästä vähäksi aikaa pois täältä.”
”Lähteä seikkailemaan”, Ginny hymähti. ”Mitä sinä aiot tehdä, Rox?”
”Et kai sinä lähde mukaan?” Lily säikähti. Jamesin sydän muljahti ikävästi ja hän tajusi, ettei ehkä kestäisi, jos Roxanne lähtisi maailman toiselle puolelle taistelemaan jästisotilaita vastaan.
”En minä oikein tiedä. En haluaisi lähteä sinne. Tiedättehän te minut. Taikoisin itseni paniikissa sodan keskellä varmaan lopullisesti hylkeeksi.”
”Hyvin todennäköistä”, Lily sanoi vakavasti. James tirskahti itsekseen. Aubrey katsoi häntä ihmeissään. Tyttö näytti aina vain ihmettelevän kaikkea. Silti Jamesista tuntui kuin vauva olisi tiennyt ihan kaiken mitä tapahtui ja ymmärtänyt koko ajan, mitä hän ajatteli ja tunsi. Se oli kummallista.
James käänsi päätään keittiön suuntaan. Roxanne katsoi häntä pöydän päästä ja hymyili otsaansa nojaten, olemus rauhallisuutta ja veikeyttä huokuen. James hymyili takaisin. Hän ihmetteli, miksi hänen sydämensä tuntui lepattavan niin, että henkeä salpasi.

*

Amelie oli kuin enkeli lyhyine vaaleine hiuksineen ja uskomattoman kauniine häämekkoineen kävellessään keväisen puutarhan ja väenpaljouden välistä kohti puutarhan perälle kyhättyä upeaa alttaria, jossa Albus seisoi tummassa juhlakaavussaan odottamassa. Lempeästi hymyilevä liitonvihkijä piteli suurta valkoista kansiota käsissään ja odotti kärsivällisesti. Juhlavieraat henkäilivät ihastuneina Amelien enkelimäisestä kauneudesta. Albus näytti siltä kuin olisi saanut kuun taivaalta ja enemmänkin.
   Roxanne myhäili itsekseen. Tämä oli hyvä päivä. James oli tullut hänen luokseen vain vähän ennen seremonian alkua ja antanut Aubreyn hänen pideltäväkseen.
”Älä laske häntä hetkeksikään sylistäsi”, James oli sihahtanut hampaidensa välistä hänen korvaansa. ”Vaikka Molly-mummo tulisi ja yrittäisi viedä häntä, sinä et päästä hänestä irti, onko selvä?”
Roxannea oli alkanut melkein hermostuttaa Jamesin kireä ääni. ”Hän on turvassa minun kanssani, Jamie, rauhoitu.”
”Kai minä nyt sen tiedän”, James oli ärähtänyt kiukkuisesti, vaikuttaen ahdistuneelta.
 Aurinko valaisi Pottereiden kauniisti koristellun, kultaisista ja valkoisista kukista kimaltelevan puutarhan. Juhlavieraat henkäilivät ihastuksesta Amelien kävellessä heidän ohitseen. Amelien vaaleansiniset silmät hakeutuivat Roxannen silmiin ja hän vinkkasi silmäänsä morsiamelle. Amelie hihitti.
   ”Sinä näytät kauniilta”, kuului tuttu ääni Roxannen korvan juuresta. Hän tiesi heti äänen tulevan toisesta ulottuvuudesta: hän oli oppinut tunnistamaan sen tietyn kauniin kaiun, joka tästä maailmasta poistuneilla oli. Roxanne sulki silmänsä ja hymyili. Hän tunsi Jacobin vierellään.
   ”Parempi olisikin, niin monta tuntia minulta meni laittautua”, Roxanne vastasi poikaystävälleen ja kohensi Aubreyn asentoa sylissään. Vai oliko Jacob nyt hänen entinen poikaystävänsä? Ainakin voisi luulla seurustelusuhteen päättyvän, kun sen toinen osapuoli potkaisi tyhjää.
   Jacob nauroi tutulla kumpuavalla tavallaan ja Roxanne muisti irvistäen henkien kuulevan hänen ajatuksensa. ”No, miten asia sitten on?”
   ”No, sovitaan niin, että sinä olet vapaa tekemään ihan mitä ikinä haluat ja minä voin naureskella sinulle täältä verhon toiselta puolelta”, Jacob hymähteli.
   ”Mitähän minä sitten haluaisin tehdä?” Roxanne mietti matalalla äänellä itsekseen. Albus tarttui juuri alttarilla Amelieta käsistä ja vihkijävelho alkoi puhua rakkaudesta tasaisella, voimakkaalla äänellä. Lily ja James seisoivat alttarilla vihkijävelhon takana ja näyttivät siltä kuin olisivat pidätelleet naurua.
   ”Sinä tiedät jo, mitä haluat tehdä”, Jacob kuiskasi Roxannen korvaan.
   ”Niinkö?” Roxanne ilahtui. ”Mitä se sitten on?”
   ”Sinä haluat heidät.”
   ”Ai, kenet?”
   Jacob hymyili.  ”Tiedät kyllä.”
   Ja Jacob lähti. Roxanne pyöräytti silmiään Aubreylle, joka katseli häntä vaaleanpunaisesta, pehmeästä turvastaan. ”Olipa tuostakin taas apua. Miksi henkien täytyy aina olla niin salamyhkäisiä?”
   Hän kuuli päänsä sisällä naurua ja hymähti. Hengillä oli kieroutunut huumorintaju.
   Mitäköhän Jacob oli tarkoittanut? ”Sinä haluat heidät.” Tarkoittiko poika isää ja Frediä? Pitäisikö hänen lähteä Suomeen taistelemaan korruptoitunutta jästien järjestelemää vastaan? Ajatus ei erityisemmin houkutellut häntä. Oikeastaan… mitä hän oikeasti halusi, oli vain kehittää maagisia voimiaan… ja…
   Kyyhkyset syöksähtivät kohti taivasta vihkijävelhon toimesta, kun tämä julisti kovalla äänellä alttarilla: ”Julistan teidät nyt mieheksi ja vaimoksi, aviopariksi. Olkoon liittonne taianomainen ja rakkauden sävyttämä, kunnes kuolema teidät erottaa.”
   Roxannea melkein häikäisi Albuksen ja Amelien hymyt, kun tuore aviopari kumartui lähemmäksi toisiaan ja sulki toisensa pehmeään, rakkautta koko juhlayleisöön huokuvaan suudelmaan.
   ”Nyt sinun setäsi ja Amelie-täti ovat sitten naimisissa”, Roxanne kertoi Aubreylle, joka vastasi vain tuijottamalla. ”Heistä on nyt tullut tylsiä aikuisia. Älä ikinä vain sorru siihen ansaan, Aubrey. Aikuisuus on hurjan tylsää.”
   Vihkiseremonian jälkeen bändi alkoi soittaa lavalla menevää, iloista musiikkia ja Albus talutti vaimonsa tanssilattialle. Roxanne nauroi Albuksen taivuttaessa onnellisesti hymyilevää Amelieta kohti nurmikolle taiottua puista tanssilattiaa.
   James meni tanssimaan Lilyn kanssa ja Harry ja Ginny seurasivat aivan heidän perässään. Myös Ron ja Hermione menivät pyörimään sulavasti muiden sekaan. Roxanne virnisteli typerästi Roselle, kun tämä raahasi vastahakoiselta näyttävän Scorpiuksen mukanaan tanssimaan. Kaksikko näytti hassun urheilullisilta ja valppailta, aivan kuin he olisivat olleet jonkinlaisella kuntoutusleirillä viimeiset kuukaudet.
   Roxanne katseli tanssivia sukulaisiaan ja ystäviään ja häntä hymyilytti. Kaikki oli juuri niin kuin pitkin, kaikki oli mennyt juuri niin kuin oli tarkoitettukin. Paljon oli tapahtunut vuoden aikana: niin hyvää kuin pahaakin.
   Äidin tai Jacobin poismeno ei tuntunut lainkaan niin pahalta kuin olisi saattanut tuntua. Roxanne tiesi, etteivät hänen rakkaansa koskaan todella poistuisi hänen tai kenenkään muunkaan luota. Mikä siis voisi koskaan mennä oikeasti pieleen?
   Roxannen silmät hakeutuivat Jamesiin. Kyllä, niin, moni asia saattoi mennä pieleen. Oli väärin, että hullu koira-Aqualine oli tuhonnut Jamesin ja Avan onnen niin kieroutuneen lopullisella tavalla. James tuskin koskaan pääsisi Avasta yli. Roxanne puolittain odotti sitä hetkeä, kun James saisi päähänsä ryhtyä etsimään vastakirousta merenneitomuutokselle ja yrittäisi saada Avan takaisin. Hän tunsi Jamesin tarpeeksi hyvin tietääkseen, miten tämä toimi. Kaikeksi onneksi James oli nyt niin keskittynyt Aubreyhin, ettei todennäköisesti vähään aikaan alkaisi hölmöilemään. Toivottavasti. Roxannen olisi pidettävä silmällä Jamesia. Jos tämä saisi päähänsä lähteä merenneitoluolaan… merenneidot olivat hurjia ja pelottavia otuksia, eivätkä ne kyenneet miehen nähdessään mihinkään muuhun kuin verenhimoiseen viettelyyn ja raateluun. Roxannen pitäisi pitää huolta siitä, ettei James koskaan saisi päähänsä mennä tervehtimään merenneitotyttöystäväänsä.
   ”Minä pidän sinun isistäsi huolta”, Roxanne lupasi kuiskaten Aubreylle. ”Minä pidän teistä molemmista huolta.”
   Aubrey päästi hassun äänen, aivan kuin olisi halunnut vastata hänelle. Roxanne hymyili ja sipaisi tytön poskea. ”Sinä suloinen, pieni ihminen.”
   ”Rox!” Molly-mummo kirmasi häntä kohti tanssivien ihmisten välistä.
   ”O-ou”, Roxanne mumisi ja vilkaisi Aubreyta alistuneena. ”Meidän olisi pitänyt mennä johonkin piiloon.”
   ”Mummon pieni rakas!” Molly hehkutti saapuessaan heidän luokseen. Roxanne virnisteli.
   ”Sinäkin olet minulle rakas.”
   Molly huiskaisi kättään hänen suuntaansa aivan kuin sanoakseen, että menes nyt siitä jonnekin. Roxanne puristi Aubreyta tiukemmin syliinsä Mollyn kurotellessa käsiään tätä kohti.
   ”Minulla ei ole lupaa antaa häntä”, Roxanne sihahti Aubreyta rintaansa vasten puristaen.
   ”Minä olen hänen isoisoäitinsä!” Molly huudahti tulistuen ja mulkoili häntä. ”Totta kai minä saan pidellä häntä!”
   Roxannen teki mieli luovuttaa mummon raivosta paisuvan olemuksen edessä ja luikkia karkuun, mutta yksi vilkaisu Lilyä tanssittavaan Jamesiin sai hänet puristamaan Aubreyta entistäkin tiukemmin. ”James ei anna minulle anteeksi, jos päästän hänestä irti. Mene keskustelemaan asiasta Jamesin kanssa.”
   ”Anna hänet minulle!” Molly sihahti silmiään siristellen. ”Roxanne!”
   Roxanne pompahteli kauemmas raivostuneesta mummostaan. ”Anteeksi, en minä voi!” Hän kipitti Mollya karkuun ja vei Aubreyn herkkupöytien luokse. Fred, Gabriella, Hugo, Dominique ja Shawn olivat vallanneet yhden pöydän ja ahmivat herkkuja innoissaan naureskellen. Roxanne meni heidän luokseen.
   ”Varoittakaa minua, jos Molly lähestyy. Hän haluaa kirota minut.”
   ”Miksi hän haluaisi kirota sinut?” Shawn ihmetteli ja haukkasi valtavan palan tiikerikakustaan.
   ”Koska en luovuttanut Aubreyta hänelle.” Roxanne vilkaisi vauvaa sylissään.
   ”Olen yllättynyt, että James laski hänet käsistään”, Shawn inahti ja katsoi Aubreyta kuin olisi vierastanut sitä. ”Ihmeellinen otus. Se todella näyttää ihan perunalta.”
   Roxanne hämmästyi kiukkua, joka leimahti hänen sisällään. ”Hän on kaunis.”
   Shawn vilkaisi häntä. ”Huh, sinun silmäsi ovat sitten pelottavat, nainen.”
   Roxanne räpytteli silmiään. ”Miksi? Muuttuivatko ne taas valkoisiksi?”
   ”Lähinnä syöksevät tulta”, Dominique hymähti.
   ”Rox!” James marssi heidän luokseen Lily perässään maleksien. ”Mitä sinä sanoit Mollylle?”
   Roxanne räpytteli silmiään hämmentyneenä. ”Sanoin vain, että kysyy sinulta luvan, jos haluaa pidellä Aubreyta.”
   ”Miksi sinä sellaista sanoisit?” James ihmetteli, tuli hänen viereensä ja otti Aubreyn häneltä. ”Hän tuli raivomaan minulle kuin mikäkin paisunut räiskeperäinen sisulisko.”
   ”Mitä jos vain antaisit sukulaistesi pidellä perunaotustasi?” Shawn huomautti ja katsoi Jamesia huvittuneena.
   James mulkaisi ystäväänsä. ”Herra limamies on hyvä ja keskittyy kuivaan kakunpalaseensa.”
   ”Mitä sinä oikein pelkäät?” Dominique ihmetteli. ”Tuskin kukaan vauvaa tiputtaisi sylistään.”
   James hymähti ja istui Roxannen viereen. ”Ei sitä voi tietää.”
   Gabriella katsoi Aubreytä kuin se olisi ollut suloisin asia maailmassa ja olisi tahtonut pistellä sen poskeensa. ”Annoithan sinä Roxynkin pidellä sitä. Jooko, James, minun tekisi hirveästi mieli halia sitä.”
   James tuhahti. ”Hali sinä vain Hugoa, Gabriella hyvä.”
   Lily hymähti. ”Minä olen Aubreyn täti, enkä ole saanut häntä vielä kertaakaan syliini. Miksi Roxanne saa pidellä sitä?”
   ”Roxanne pelasti sen”, James mutisi hiljaa katsellen Aubreyta, joka tapitti vällyjensä välistä tätä. Sitten James kohotti ruskeiden nappisilmiensä katseen. ”Antakaa meidän olla. En kestä tätä hullunmyllyä, mikä tässä talossa on käynnissä koko ajan.”
   ”Ehkä sinun ja Aubreyn pitäisi hankkia oma asunto”, Lily vinkkasi silmäänsä iskien. ”Kuka olisi uskonut, Jamie, että sinusta tulee vielä noin rauhaarakastava, vastuullinen isähahmo.”
   James hymähti. ”No, minä en olisi ainakaan uskonut. Ajatus asunnon hommaamisesta on kyllä hieman pelottava. Ehken minä ole ihan tarpeeksi aikuinen siihen.”
   ”Voittehan te muuttaa Aubreyn kanssa meille”, Roxanne pamautti hetken mielijohteesta. ”Isä ja Fred lähtevät kuitenkin huitelemaan pitkin Suomen maita ja minä jään ihan yksin.”
   James raapi leukaansa ja tämän silmät näyttivät kirkastuvan. ”Siellä ei varmaan koko ajan ramppaa porukkaa. Sehän olisi suorastaan täydellistä! Ainakin kesän ajaksi.”
   Roxanne nyökkäili. ”Siellä on ainoastaan henkiä, mutta ne nyt seuraavat minua minne ikinä menenkin.”
   Fred tuhahti. ”Ai minne ikinä menetkin? Onko äiti nyt siis seurassamme?”
   Roxanne kohotti kulmaansa. ”Äiti seisoo sinun vieressäsi. Ja Georgianna silittelee sinun hiuksiasi.”
   Fred käännähti kauhuissaan ympäri, muttei nähnyt kuin tanssilattialla pyörähteleviä juhlavieraita. "Huijaat.”
   ”En, itse asiassa”, Roxanne hymähti.
   ”Hah.” Fred tuijotti häntä epäilevästi. Roxanne vinkkasi veljelleen silmäänsä.
   ”Georgianna sanoo sinun näyttävän komealta tuossa juhlakaavussasi. Minä olen kyllä tosin vähän eri mieltä.”
   Fred mulkoili häntä aivan kuin ei olisi osannut päättää, pitäisikö tämän kirota hänet vai nauraa hänet maanrakoon. Loppujen lopuksi veli päätyi kohauttamaan olkiaan ja tarjosi Gabriellan ja Hugon ylitse kättään hänelle. ”Haluatko tanssia?”
   ”Joo!” Roxanne innostui ja tarttui käteen ilahtuneena. Fred oli selkeästi antamassa anteeksi hänen vallattoman käytöksensä.
   He menivät tanssimaan Ronin ja Hermionen viereen ja tirskahtivat, kun pariskunta näytti niin rauhallisen onnelliselta ja keskittyneiltä toisiinsa, etteivät näyttäneet huomaavan muuta maailmaa laisinkaan. Roxanne tosin näki Ronin siristelevän silmiään Roselle ja Scorpiukselle, jotka tanssahtelivat toisiinsa kietoutuneina vähän matkan päässä.
   Roxanne kohtasi Fredin katseen heidän alkaessa tanssia hitaan, iloisen musiikin tahtiin. ”Annatko sinä minulle anteeksi?” Roxanne henkäisi kykenemättä hillitsemään itseään.
   Fredin kasvot kiristyivät. ”Kai sinä ymmärrät, kuinka kieron tempun teit minulle.”
   ”Olen pahoillani”, Roxanne sanoi vilpittömästi. ”En siitä, mitä tein, mutta siitä, että se sattui sinuun. En minä koskaan halunnut satuttaa sinua tai saada sinua ajattelemaan, että olisin pettänyt sinut. Tiesin, ettei Jacob ollut läpikotaisin paha, vaikka tapahtuikin se hirveä juttu ja – ”
   ”Ei sinun tarvitse selittää”, Fred murahti. ”Kyllä minä ymmärrän. Olin vain niin sekaisin Georgiannasta, että ajatuskin sinusta ja siitä murhaajasta sai minut näkemään punaista. Minä muuten meinasin tappaa hänet yhtenä iltana.”
   Roxanne räpytteli silmiään. ”Häh?”
   ”Niin. Seurasin häntä Romejen talolle ja olin hakkaamassa hänet takaisin manalaan, mutta hän kertoi minulle yrittävänsä pelastaa sinun henkesi hengellään. Että hän oli palannut takaisin tänne vain kostaakseen äitinsä murhan ja tapaamaan veljeään. Hän oli kuulemma jo kostanut kaikille asianomaisille, mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan, ja lupasi omistaa koko elämänsä sinun pelastamisellesi. Hän vannoi rikkumattoman valan.”
   Roxannen kurkkua kuristi. Hän oli tiennyt Jacobin ja Jasperin kärsineen paljon heidän ollessaan pieniä, muttei hän tiennyt, miten kaksosten äiti oli murhattu. Mitähän Jacob oli tehnyt kostaakseen äitinsä murhan? Tiesikö Jasper siitä? Roxannen silmät hakeutuivat Jasperiin, joka juuri maleksi pihan poikki kohti Hugon, Gabriellan, Jamesin ja Dominiquen valloittamaa pöytää. Tämä näytti surulliselta ja ankealta. Varmaan pojalla oli ikävä veljeään, jonka oli juuri vasta saanut takaisin. Elämä oli epäreilua. Mutta ehkä sen epäreiluudellakin oli tarkoituksensa.
   ”Onko meillä nyt kaikki hyvin?” Roxanne varmisti vielä Frediltä ja katsoi tämän ruskeita silmiä, jotka olivat niin samanlaiset kuin hänellä itsellään ja heidän äidillään.
   Fred rutisti häntä. ”Meillä on koko ajan kaikki ollutkin hyvin. Sinä olet minun siskoni, ja minä puolustan sinua aina kaikelta. Eikä kukaan tai mikään muuta sitä.” Fred painoi hänen päänsä tämän rintaa vasten ja Roxanne räpytteli liikutuksen kyyneliä silmistään.
   Shawn talutti Lilyn tanssilattialle ja Lily nauroi suurikokoisen pojan pyöräyttäessä hänet ympäri. ”Unohdinkin, kuinka sulavat tanssiliikkeet sinulla on.”
   Shawn esitti loukkaantuvansa. ”Kuinka sinä olet saattanut minun liikkeeni unohtaa?”
   Lily punastui muistaessaan kaikenlaisia toisiakin liikkeitä, mitä he olivat yhdessä Shawnin kanssa harjoittaneet. Hän virnisti. ”Vitsi vain. Enhän minä sinun liikkeitäsi voisi unohtaa.”
   Shawn naurahti painaessaan heidän vartalonsa tiiviisti toisiaan vasten. Lilyn oli vaikea hengittää ja hänen teki mieli suudella Shawnia ja kietoutua tämän vartalon tuttuun turvaan ja lämpöön. Hän yritti saada laukkaavan sydämensä hallintaan ja ravisteli itseään. ”Mitä herra aurori aikoo nyt tehdä, kun on kerran valmistunut?”
   Shawn kohautti jykeviä olkapäitään. ”En oikein tiedä. Haluaisin alkaa jäljittämään isääni.”
   Lily nielaisi. Hän muisti Shawnin kauhean kertomuksen lapsuudestaan, kuinka tämän isä oli kylmäverisesti murhannut Shawnin äidin ja lähtenyt sitten pakoon, eikä ollut antanut kuulua mitään itsestään sen jälkeen. ”Mitä sinä sitten teet, jos löydät hänet?”
   Shawn hymähti. ”Mitäpä luulet?”
   Lily ei halunnut ajatella sitä. ”Huh.”
   ”Niin. Entä sinä? Joko huispausliigat tappelevat sinun omistamisestasi?”
   Lily irvisti. ”Kukaan ei koskaan voi omistaa minua. Mutta joo, odotan innolla kutsuntakirjeitä. Toivottavasti niitä vain tulee.”
   ”Totta kai niitä tulee. Sinä olet ihan uskomaton huispaaja.”
   ”Sanoo mies, joka ei voi itkemättä istahtaa luudanvarren kyytiin.”
   ”Hei, nykyään se käy jo paljon helpommin!” Shawn vastusti. ”Sinä opetit minua kohtamaan pelkoni.”
   Lily virnisti pojalle. ”Mukava kuulla.”
   He katselivat toisiaan silmiin ja Shawnin harmaanvihreät silmät tuikkivat Lilylle niin kovin tutulla tavalla. Lily oli iloinen, että he olivat jälleen puheväleissä. Shawn oli mahtava tyyppi ja olisi ollut kurjaa menettää tämä kokonaan…
   Lilyn silmiin osui ruskea- ja pitkätukkainen hahmo, joka katseli tanssilattian suuntaan näyttäen siltä, ettei olisi tiennyt miten päin olisi. Lucas oli siis tullut, sittenkin!
   Lily kohotti katseensa Shawniin. ”Oli kiva tanssia. Minun pitää mennä käymään tuolla. Nähdään myöhemmin.”
   Hän irrottautui hämmentyneen Shawnin otteesta ja meni Lucaksen luokse. ”Sinä tulit.”
   ”Odotan kovasti sitä kakkua”, Lucas vastasi naurahtaen ja katseli häntä. ”Sinun huispauskaapusi altahan on löytynyt ihan soma tytteli.”
   Lily irvisti. ”Minä en ole mikään tytteli. Ja jos haluat kakkua, sinun on ensin tanssittava minun kanssani.”
   Lucas huokaisi dramaattisesti ja tämän vihreät silmät tuikkivat. ”No, sehän vasta kurjaa. Kai meidän on sitten tanssittava.”
   He menivät tanssilattialle ja Lily virnisti vanhemmilleen, jotka pyörähtelivät toisiinsa keskittyneinä väenpaljouden keskellä. Harry vilkaisi Lucasta silmäkulmastaan ja Lily hymyili leveästi isälleen, yrittäen kertoa ettei tarvinnut huolehtia turhia. Harry näytti rauhalliselta, mutta pullonvihreät silmät eivät irrottaneet terävää katsettaan Lucaksesta. Isä huolehti aina ihan liikaa. Onneksi äiti oli vähän rennompi ja sai isänkin aina nauramaan. Lily niin rakasti vanhempiaan ja heitä katsoessaan siinä tanssimassa hän tajusi, kuinka onnekkaita hän, Albus ja James olivatkaan, kun heillä oli niin täydelliset ja rakastavat vanhemmat, jotka vielä monien vuosien jälkeenkin näyttivät onnellisilta yhdessä.
   Lucaksen kädet hänen ympärillään tuntuivat jännittäviltä, Lily pani merkille. Shawnin kädet huokuivat voimaa ja turvaa, kun taas Lucaksen koko olemus sai Lilyn jännittymään. Lucas hymyili hänelle.
   ”Ihan hienot kekkerit Potterit ovat pistäneet pystyyn.”
   Lily hymyili. ”Mukavaa, jos tykkäät.”
   Luvas irvisti. ”No, en oikeastaan. Väkijoukot eivät oikein koskaan ole olleet minua varten.”
   ”Minäkin viihdyn paremmin itsekseni”, Lily myönsi.
   ”Ja mieluiten taivaalla.”
   ”Totta kai.”
   ”Mehän voisimme kesällä lähteä lentelemään”, Lucas ehdotti silmät tuikkien.
   ”Ai, osaatko sinä lentää?” Lily piruili.
   ”Vain koska en koskaan koulussa alentunut lentelemään pallojen perässä se ei tarkoita sitä, ettenkö osaisi lentää.”
   ”Ei sitä koskaan voi tietää.”
   ”Olet sinä melkoinen suupaltti.”
   ”Minun isoveljeni on paatunut suunsoittaja ja olen oppinut häneltä ihan liikaa.”
   ”Sinun isoveljesi oli aina minusta jotenkin tosi cool”, Lucas yllättäen myönsi katse seurueessa tanssilattian lavalla, jossa James piteli Aubreyta ja jutteli Hugon, Gabriellan, Fredin ja Roxannen kanssa. Shawn ja Dominique tanssivat keskenään vähän kauempana ja Shawnin katse oli huvittuneen haastava, kun se kohtasi Lilyn katseen. Lily vinkkasi silmäänsä saaden Shawnin purskahtamaan nauruun. ”Nyt hän näyttää lähinnä aika pehmolta.”
   ”Isyys on tehnyt kummia Lohikäärmerakastajallemme”, Lily naurahti.
   Lucas irvisti. ”Sekopäistä, kuka muka alkaa vääntää muksuja näin nuorena?”
   Lily hymähti. ”Älä muuta sano. Vaikka itse asiassa Aubrey on aika suloinen.”
   ”Ihan varmasti”, Lucas hymähti äänellä, joka tihkui kohteliasta epäuskoa.
   Lily näki Mollyn ja Ginnyn lähestyvän Jamesin ja muiden pöytää ja virnisti. James ei takuulla pystyisi pistämään sekä äidille että mummolle vastaan.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 50. osa 29.7.
Kirjoitti: jacoblove - 22.10.2014 09:59:41

”James”, Ginny sihahti lähestyessään heitä uhkaavasti. James nielaisi nähdessään äidin turhautuneet ja Mollyn kiukkuisen loukkaantuneet silmät. ”Miksi et anna mummon pidellä Aubreyta?”
   James puristi nukkuvaa tytärtään rintaansa vasten. ”En tahdo.”   
   ”Olen kasvattanut seitsemän riiviöpunapäätä aikuiseksi”, Molly muistutti kädet lanteilla. ”Kyllä minä osaan vauvaa pidellä.”
   Roxanne kumartui Jamesin puoleen. ”Älä pelkää, Jamie.”
   James katsoi Aubreyta melkein hätääntyneenä. ”Sinä et ymmärrä, miltä tämä tuntuu.”
   Roxanne hymähti ja katsoi häntä pistävästi silmiin. ”Molly-mummo haluaa pidellä ensimmäistä lapsenlapsenlastaan sylissä, ethän sinä voi sitä häneltä viedä.”
   James mutristi huuliaan ja hänen teki mieli sanoa, että totta kai hän voisi, Aubreyhan oli hänen. Ginnyn ankaran turhautunut ilme kuitenkin sai hänet huokaisemaan alistuneena ja hän ojensi tytärtään kohti mummonsa odottavia käsivarsia. ”Varovasti sitten. Ja tuo ilme on juuri se syy, miksi minä muutan Roxannen luokse”, hän sanoi äidilleen.
   Ginnyn kulmakarvat pongahtivat ylös. ”Sinä muutat Roxannen luokse?”
   ”Niin”, James sanoi uhmakkaasti pystymättä irrottamaan katsettaan tyttärestään, joka käpertyi Mollyn uhkeaa rintaa vasten ja jatkoi uniaan tyytyväisenä.
   Ginny kohautti olkiaan. ”Se on varmaan ihan hyvä idea.”
   Niine hyvineen äiti meni Harryn, Ronin ja Hermionen luokse, jotka olivat lopettaneet tanssimisen ja juttelivat keskenään tanssilattian laitamilla. James tuijotti tämän perään.
   ”Hyvä idea? Kuulitteko te tuon? Miksi hän ei pistänyt vastaan ja sanonut, etten saa koskaan muuttaa kotoa pois?”
   ”Enkä hän haluaa päästä sinusta eroon”, Roxanne virnisteli vahingoniloisen huvittuneena. ”Tule Jamie, mennään tanssimaan.”
   James antoi Roxannen raahata itsensä tanssilattialle. Tyttö kietoi kätensä hänen ympärilleen ja James sulki tämän syliinsä. Roxanne tuntui kumman ihanalta hänen sylissään.
   Taas tuo outo ajatus, James pani ihmeissään merkille ja veti päätään taaksepäin niin, että saattoi katsoa Roxannea silmiin. Hän tunsi kummallista vetoa, aivan kuin Roxannen silmät olisivat hitaasti imeneet häntä syvyyksiinsä.
   Roxanne katseli häntä takaisin. ”Mitä?”
   ”Sinussa on jotakin ihmeellistä.”
   ”Tiedän.” Roxanne myhäili itsekseen. James naurahti ja painoi Roxannen pään rintaansa vasten. Hänen silmänsä hakeutuivat Mollyyn ja hän huokaisi helpotuksesta nähdessään tämän istuvan vakaana ja rauhallisena keinussa pihan laidalla ja laulavan hiljaa nukkuvalle Aubreylle.
   ”Minulla on ikävä häntä nytkin”, James mumisi saamatta silmiään irti tyttärensä kaukaisesta hahmosta. ”Olen ihan hullu.”
   ”Täysi kahjo”, Roxanne myönsi.
   James antoi katseensa harhailla. Harry, Ginny, Ron ja Hermione supisivat jotakin keskenään, niin kuin yleensäkin. Nelikkö näytti nauravan. Jasper jutteli Fredin ja Georgen kanssa vakavana ja James oli melkein varma Weasleyden houkuttelevan Jasperia kanssaan Suomeen. Hugo ja Gabriella halailivat ja syöttivät toisilleen kakkua näyttäen soman ihastuneilta. Albus ja Amelie tanssivat tanssiparien keskellä toisiinsa kietoutuneina, silmät suljettuina ja hohkasivat ympärilleen rakkautta ja onnea. Rose ja Scorpius tanssivat vain vähän matkan päässä tuoreesta avioparista ja näyttivät hekin onnellisilta. Shawn ja Dominique olivat löytäneet valtavan hääkakun ja lappoivat kilpaa sitä suuhunsa. Kaikkien juhlavieraiden takaa lennähti Lily ylös taivaalle Tulisalamallaan iloinen virne kasvoillaan. Tyttö katseli juhlahumua allaan ja James saattoi melkein kuulla tämän kikatuksen, kun sisko nauroi yläilmoissa.
   Kaikki oli juuri niin kuin pitikin, James tajusi ja hän puristi melkein vaistomaisesti Roxannea lähemmäksi itseään. Ava käväisi hänen mielessään ja hänen sydäntään kuristi. Hän saattoi kuulla Avan viimeiset sanat mielessään: ”Rakastan.”
   ”Jamie? Onko kaikki hyvin?” Roxanne kysyi ja kohotti katseensa häneen.
   Jostakin syystä Jamesia hymyilytti. Hän pörrötti Roxannen tukkaa. ”Kaikki on tosi hyvin. Toivon vain, että Ava voisi olla täällä.”
   Roxanne sipaisi Jamesin poskea kädellään. ”Mutta Aubrey on täällä.”
   Jamesin sydäntä lämmitti. ”Niin. Minun pieni hirviöni. Mitä luulet, mitenköhän meidän oikein käy?”
   Roxanne jähmettyi ja James kohotti kulmiaan nähdessään tytön ruskeiden silmien peittyvän valkoiseen, hämyiseen väriin.
   Roxanne haukkoi henkeään nähdessään itsensä, mustat pitkät hiukset olivat vallattomilla kiharoilla ja hänen kasvonsa säteilivät onnesta, kun hän nosti mustatukkaisen, pienen tytön korkealle ilmaan ja sulki tämän sitten syliinsä. Tytön kinuskinväriset silmät hehkuivat naurua, kun tämä kehysti käsillään Roxannen nauravat kasvot. Samassa heidän taakseen ilmestyi hassun viiksikäs James, joka kietoi kätensä heidän molempien ympärille tummat nappisilmät hehkuen ja leveä hymy kasvoillaan sädehtien. James otti Aubreyn syliinsä ja tyttö kietoutui tämän olkapäätä vasten riemusta pomppien. James nosti toisen kätensä Roxannen kasvoille ja suuteli häntä pehmeästi. Roxanne tunsi, kuinka kaikki hänessä pehmeni ja antautui ja hänen sydämensä täyttyi leiskuavasta, syvästä rakkaudesta.
   Hän palautui todellisuuteen henkeään haukkoen. James katseli häntä huolestuneena. ”Mitä sinä näit? Onko kaikki hyvin?”
   Roxanne ei saanut sanaa suustaan ja tuijotti Jamesia. Hän tunsi vieläkin huulillaan tämän lempeän suudelman ja hän tunsi vieläkin Aubreyn painon sylissään. Hänen sydämensä hakkasi melkein kivuliaasti hänen rintaansa vasten, sillä Jamesin suudelma oli täyttänyt hänen vartalonsa jokaisen sopukan ja tuntui polttavan häntä kauttaaltaan. Mitäköhän himputtia taas…
   ”Sinä haluat heidät”, kuului hento ääni melkein kuin menneisyydestä ja Roxanne räpytteli silmiään järkyttyneenä, kun totuus riisui itsensä paljaaksi hänen edessään. Hän katsoi Jamesin tummia nappisilmiä ja tajusi, että voisi katsoa noihin silmiin ikuisesti tuntien tätä samaa huumaavaa vapaudentunnetta.
Jamesin kanssa hän tunsi aina olevansa vapaa.
   ”Mitä sinä näit?” James tivasi, kun hän edelleen vain tuijotti tätä saamatta sanaa suustaan.
   Roxanne räpytteli silmiään ja herätti itsensä jälleen todellisuuteen. ”Koskaan ei voi tietää, mitä tapahtuu.”
   James katso häntä epäilevästi. ”Miksi sinä et kerro minulle?”
   ”Eihän siinä sitten olisi mitään jännää, apinapoika”, Roxanne puolustautui ja virnisti sitten ovelasti. ”Mielenkiintoisempaa vain katsella, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.”
   James naurahti ja puristi häntä lähemmäksi itseään. Roxannesta tuntui siltä kuin hänen sydämeensä olisi valunut kutsumattomia tunteita, jotka olivat aina lymynneet jossakin hänen sisällään piilossa. Hän puristi Jamesia lähemmäksi itseään.
   ”Ehkä me elämme elämämme onnellisina loppuun saakka.”
   James virnisti. Koskaan ei voinut tietää, mitä elämässä tapahtuisi, mutta sehän se suuri arvoitus ja mysteeri olikin. ”Ehkä. Mutta ennen sitä me voimme vain nauttia tästä hetkestä.”
   ”Tämä hetki on täydellinen”, Roxanne mumisi hänen rintaansa vasten.
   Lily katseli taivaalta sukulaisiaan ja perhettään sydän sykkien vapautta. Tätä onni oli. Kaikki hänen rakkaansa, onnellisina ja iloisina. Kaikki oli juuri niin kuin pitkin. Aurinko sai kaiken Pottereiden puutarhassa kimaltelemaan, aivan kuin ilma olisi ollut täynnä timantteja. Lily nauroi ja käänsi Tulisalamansa kohti hohkaavaa aurinkoa.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
Kirjoitti: Saphira - 23.10.2014 01:10:24

Apua, nyt se on loppu. :S
Loppu oli suloinen ja toimintaa täynnä. Merenneitoluolan tapahtumat olivat todella mielenkiintoista luettavaa, katse lensi riviltä toiselle :D
Toivottavasti Aqua ei päässyt Avan kanssa  yhteen, missä ikinä ovatkin... Kamalan julmaa ja ilkeää... :(

Lily ja Shawn oli söpöjä, mutta myös Lily ja Lucas tuntuvat sopivan yhteen erilaisella tavalla.
Roxanne ja James puolestaan... No, en voi sanoa, että olisin siitä yhtä innoissani ja sukulaiset varmasti olisivat ihmeissään, mutta onhan se sallittua serkkujen mennä naimisiin.

Ääh, toivon niin paljon, että olisit säästänyt Avan. Perhanan koira...

En tiedä, mitä sanoa. Tuntuu oudolta, kun ei voi odottaa taas uutta lukua. Ehkä luen koko ficin uudelleen.

Kiitos todella ihanasta ficistä ja hyvää syksyä!

~Saphira

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
Kirjoitti: LaraLura - 11.11.2014 23:35:42

Hei taas.

Lainaus

Eikö Jacobin käyöksessä ole sinun mielestäsi mitään luihua

käytöksessä

Eieieieiei... Sait minut itkemään.. Avan ns. poistuminen tarinasta oli todella surullista, mutta James sopii todella hyvin isäksi ja varmasti selviää.

Uuuuh.. Mikä loppu! Koko ficci tallennettuna wordille ja kokonais sivuiksi tuli 728. :D Hyvä sinä.
Loppu on hyvin avoin, että siitä on hyvin mahdollista tehdä jatkoa. :)

Omalla tavallaan Rox ja James sopivat täydellisesti toisilleen. :)Ja nyt kun miettii, niin kyllä olitkin viitannut tähän suuntaan hyvissä kohtaan, mutta nekään eivät olleet suoria. :)

Kiitos tästä ja mahdollista jatkoa odotellen ;)
♥: Lara

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
Kirjoitti: haryu - 12.11.2014 15:58:14

Yhyyy :'( <3

Nyt se loppu ja ihanasti kyllä loppukin. Apua, oon ihan sekasin nyt. Aeh Jamesista tuli niin mainio ieä, en voi muuta kun awwitella, niin suloista <3 vähän- tai siis aika paljonkin harmttaa Avan poistuminen mutta toisaalta niin on parempi. Uijui sitten Albus ja Amelie <3<3

Ihana kun tää loppu näin täydellisesti että suunnilleen kaikki asiat on hyvin :)

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
Kirjoitti: Amaris - 18.11.2014 10:39:52

Kiitoskiitoskiitos aivan ihanasta ficistä. Avasin ficin ihan sattumalta ja olin heti ensimmäisen luvun jälkeen ihan koukussa. Onnistuit ficillä pilaamaan monena iltana aikeen olla kerrankin kiltti tyttö ja mennä ajoissa nukkumaan. Aina oli pakko lukea lisää. Ja sain kerrankin yllättäen sattuneelle sairaslomalle hyvää luettavaa.

Pidin tarinasta todella paljon. Teit hahmoista sympaattisia ja samaistuttavia. Kirjoista tutut hahmot toimivat ja uudet hahmot olivat ihania. Harryn kuolemattomuus-juttu oli hieman hämmentävä, mutta pidin todella Rosen saamasta chakra-oppitunnista. Romantiikkaa ja jännitystä tarinassa riitti mukavasti. Vaikka tirautinkin kyyneleen tai pari Avan poismennessä (kirottu hurtta-aqua), jäi tarinasta hyvä maku.

Kiitos siis paljon ja jatkathan kirjoittelemista.

Otsikko: Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
Kirjoitti: Muffini100 - 04.03.2015 16:00:49

Tää. On. I-HA-NA!

Rakastuin. Täydellisesti. Peruuttamattomasti. Ja onnistuin sairastumaankin, mutta mikäs siinä, kun on ihanaa luettavaa  ;D
James on niiiiiiiin ihana. Ja Lily. Ja Ava. Ja Roxanne. Ja Aubrey.... ❤️
Ei muuta....

-Muffini100

Ps. Mä puolustan mun laadultaan haiskun kakan tasoista kommenttiani sillä, että yritin. ;D

Otsikko: Vs: Timantteja (K11, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
Kirjoitti: mandarinqueen - 17.09.2016 09:40:51

Ihanaaaaaaaa!! Vähän kyllä haikea fiilis kun tämä loppuu :-[ Mutta ehkä sen voisi lukea uudestaan  ;)

Otsikko: Vs: Timantteja (K11, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014
Kirjoitti: Sininen kirahvi - 14.07.2017 13:42:14

Ihana toi lopetus. Tuntuu oudolta kun tää on nyt loppu. Mun on ehkä pakko lukee tää uudestaan. Täytyy vielä mainita, että tää oli ensimmäinen ficci, jonka oon jaksanu lukee loppuun :D