Fandom: Fullmetal alchemist
Disclaimer: Hirumu Arakawa omistaa hänelle kaiken tunnistettavan, en saa tästä taloudellista hyötyä.
Author: Vänrikki Odoshi, armeijasta.
Title: Tuhat taivasta, yksi maa
Genre: angstista pohdintaa
Character: Roy Mustang
Raiting: K-11
Warning: sota, ahdistus, kuolemaa
Summary: Ehkä maailmassa oli tuhat taivasta, jonne hänen tappamiensa lukemattomien ihmisten sielut joskus päätyisivät. Tuhat taivasta, josta saattoi löytää rauhan.
A/N: Roysta on kiva kirjoittaa, ja välillä pitää tehdä jotain parituksetontakin. Joten tämmöinen syntyi sitten, koska Ishvaalin sodasta ei voi koskaan kirjoittaa liikaa. Se vain on, jotain surullista.
Haasteet: Ficlet300, FF50 (Valinnat)
Tuhat taivasta, yksi maa (142. lukemattomia)
Roy Mustang katseli taivasta synkin silmin, sielussaan kantaen raskasta taakkaa. Ehkä maailmassa oli tuhat taivasta, jonne hänen tappamiensa lukemattomien ihmisten sielut joskus päätyisivät. Tuhat taivasta, josta saattoi löytää rauhan. Sellaisen mieltä lämmittävän keveyden, joka häneltä itseltään oli riistetty; hän oli armeijan koira loppuun asti, kunnes nousisi kaiken sen yläpuolelle kantaen syntinsä, niiden lukemattomien ihmisten elämän.
Hänen tavoitteensa oli nousta johtamaan sitä yhtä maata, jonka puolesta he taistelivat. Eläen, sulautuen sotaan he haistoivat ruudin kitkerän katkun, saattoivat maistaa rautaisen veren kielensä kärjellä ja tuntivat kuoleman hipovan heidän selkäänsä kevyesti ja varoittavasti. Vain yhden kirotun maan vuoksi! He elivät, he kuolivat, he tulivat tapetuiksi ja tappoivat. Roy poltti Ishvaalinkansan tieltään, liekkimeren nielaistessa sen nimenomaisen maan, joka jäi mustan taivaan varjostamaksi, sen maan, jonka hän halusi hallittavakseen. Suojellakseen.
Lapsien itku, huuto, kirkuminen repivät mieltä tappaen sisältäpäin; ei siltä saattanut välttyä ja se tappoi Royn henkisesti. Sodassa ei ollut hetkeä, ei sekuntia, jonka olisi saattanut valahtaa polvilleen, anoa omaa kuolemaansa ja rangaistusta teostaan. Ei hänellä ollut sellaista, ei tulisi koskaan olemaan. Niimpä hän sulki katseensa hiljalleen sammuvalta elämältä edessään.
Yön saavuttua, sodan äänten hiljennyttyä, hän itki. Teltan varjossa, suojassa katseilta saattoi Jumalankaltaiseksi nimitetty sotilas itkeä, purkaa sielustaan taakan, joka häntä painoi. Kaikkea ei kuitenkaan saattanut vuodattaa, ei koskaan, he eläisivät siellä hänen mielessään. Jokainen.
Valinnat, joita hän oli tehnyt, tuhosivat hänen mieltään hetki hetkeltä enemmän, sekunti sekuntilta. Toisinaan hän mietti, entä jos hän ei olisi liittynyt armeijaan? Olisi vain. Jossain. Maailmalla. Kuolisi ehkä vanhuuteen jossain maaseudulla, olisi vaimo ja lapsia. Luultavasti koirakin.
”Miksi sinä itket?” Kysymys kuin jostain aivan muualta, ei se kuulunut sotatantereelle. Kaikki itkivät, niin Roy ainakin uskoi. He itkivät perheidensä, lapsiensa, kotinsa, kaikkensa vuoksi. Kukaan ei jaksanut, ei halunnut enää sotia.
Roy ei vastannut, ei hän olisi tiennytkään vastausta. Hänellä ei ollut perhettä, kotia tai mitään muutakaan; ainoastaan tavoitteensa. Miksi? Hän ei tiennyt.
Sodan sykkeessä se vain tuntui luontevalta, purkaa tuskaansa.
Tuhat taivasta, yksi maa – hän joutuisi elämään vielä hetken siinä maassa.