Originaalit > Pergamentinpala
Vuodenkierto | K-11 | Fantasia-arkielämää | 29. luku
Avaruuspiraatti:
Voih, kuinkas sitten kävikään! Jotain tällaista oli kyllä odotettavissakin, kun ei se liika täydellisyyden hakeminen voi olla hyvästä. Voi olla, että tehtävästä tulee Valonalle yllättävän hankala. Hän vaikuttaa hahmolta, joka toimii enemmän käytännön kuin tunteen kautta. Mutta ehkä Halhe voisi häntä opettaa n_n Kiitoksia tästä osasta ja kaupunkiseikkailuja odotellessa ;D
Crys:
Avaruuspiraatti: Valona on ehdottomasti enemmän järkeä käyttävä kuin tunteita :) Tässä kaupunkiseikkailua, kiitos itsellesi kommentistasi :)
A/N: miten niin osat muuttuu koko ajan pitemmiksi :D
4. Kilve
Toisin kuin Halhe, joka istui Kilven vieressä takapenkillä, Kilve ei enää hätkähtänyt melua, kun soratie vaihtui kiireiseksi moottoritieksi. Neljättä vuottaan mökissä viettävänä hän oli käynyt useasti kaupungissa ja tunsi sen betonisokkelon läpikotaisin. Tietysti hän tunsi vain Niittylahden ulkomaailman suhteissa kuulemma pienen kaupungin, joka sijaitsi viidenkymmenen kilometrin päässä Vuodenkimarasta ja suunnilleen kuudenkymmenen kilometrin päässä heidän mökistään. Se oli lähin kaupunki niillä main. Pientä kylää, jonka suurimmat nähtävyydet olivat kauppa ja postilaitos, ei varsinaisesti laskettu. Kaikki kaupungit olisivat tietysti erilaisia, mutta Kilve uskoi pärjäävänsä halutessaan muuallakin päästyään mökistä.
Ehkä seuraavan keväänä.
Auton vauhti laski neljäänkymmeneen, ja moottoritien varteen alkoi ilmestyä kerrostaloja. Halhe tuijotti uutta maisemaa silmät suurina, nenä melkein kiinni lasissa. Nainen tarrautui molemmilla käsillä kiinni ikkunanraamiin ja seurasi mielenkiinnolla ohi vilahtavia satunnaisia asuinrakennuksia, pitserioita ja kampaamoja. Kilve hymyili ystävänsä reaktiolle. Hän muisti itsekin ensivaikutelman, jonka kaupunki oli tehnyt häneen, vaikka olihan siitä jo aikaa. Tietysti he olivat nähneet paljon opetusvideoita kouluaikoina ja ulkomaailman eloa telkkarista mökissä, mutta sen näkeminen omilla silmillä oli eri asia. Tänään hänellä ei ollut oikein mitään asiaa kaupunkiin, paitsi näytellä sitä Halhelle. Elka oli sanonut etsivänsä uusia metsästyssaappaita, joten tämä varmaan kulkisi omia reittejään osan aikaa.
Kilve vilkaisi pelkääjänpaikalla istuvaa Elkaa, joka katseli ilmeettömänä ulos etuikkunasta. Kuskin takana olevalta penkiltä tarkastellessa Elkan terävät kasvonpiirteet piirtyivät hienosti vasten ikkunaa, josta loisti auringonvalo. Hän tunsi pienen harmistuksen pistoksen sisällään, kun heidän kahdenkeskeiset reissunsa saivat päätöksen. Elkan kasvonpiirteet kiristyivät heti, kun juututtiin kaupungin ruuhkaan. Niin, sitä näkymätöntä ilmansaastetta paikoillaan käyvistä autoista tuprutti kovasti, vaikka tällä vuosituhannella teknologia olikin sen verran kehittynyttä, että ilmanpuhtauden sanottiin olevan paras satoihin vuosiin.
Viimein harmaa auto kaartoi tutulle parkkipaikalle, jonne Laave heidät aina jätti, koska siinä oli ilmainen pysäköinti ja mies saattoi tupakoida rauhassa. Tupakointia Kilve ei ymmärtänyt ollenkaan, sillä Laavekin kuului alun perin taikoviin. Teknisesti tämä oli vieläkin taikova, mutta elänyt Niitynlahden kaupungin keskustassa mökeistä lähdettyään ja siksi ikääntynyt suhteellisen samalla tavalla kuin ihmiset ja hiljalleen menettänyt voimansa. Sitä se ihmiseen rakastuminen teettää, mies varoitti. Ikuisesta elämästä oli turha haaveilla, jos eli kaupungin saasteissa. Silti mies näytti ihmisten mittapuulla nuorelta ikäisekseen, sillä hänen tummat hiuksensa olivat vasta alkaneet harmaantua, vaikka hän lähestyi kuuttakymmentä ikävuotta.
Auton pinttyneestä tupakanhajusta huolimatta Kilve piti Laavesta, sillä tämä kertoi oivia tarinoita. Kuten vaikka sellaisia mukavia juttuja, että se kyseinen parkkipaikka, jolle he aina pysähtyivät, oli siksi aina niin autio, koska siinä oli kuulemma vuosien varrella murhattu useampikin ihminen. Sitä ympäröivät ikkunattomat betonivarastorakennukset kyllä varmasti antoivat öisin oivan näkösuojan murhahommille.
”Kolme tuntia. Älkää myöhästykö”, Laave muistutti ja tuijotti varsinkin Kilveä tuimasti paksujen kulmakarvojensa alta. Kilve virnisti. Hän oli altis myöhästelylle, eikä Laave varsinaisesti pitänyt siitä.
”Juu juu, ollaan ajoissa kuin armeijassa”, Kilve huikkasi ja heilautti kättään kuskille avatessaan ovensa. Ei sillä, että hänellä oli käytännön kokemusta armeijasta, mutta hän oli kuullut sen sanonnan televisiosta. Laave vastasi kätensä heilautuksella.
Ilman likaisuus tuntui aina aluksi iskulta vasten kasvoja. Se melkein huippasi puhtoiseen nummi-ilmaan verrattuna. Ei taikova ei välttämättä huomaisi eroa, mutta luonnon puute sai helposti taikovan pään tukkoiseksi. Laave kyllä sanoi, että siihen tottui vuosien kuluessa.
”No niin lapset, hengittäkää kunnolla sisälle tätä terveellistä kaupungin saastetta!” Kilve vitsaili ja teki liioitellun ison sisäänhengityksen. Ainakin ilma tuntui kaupungin talojen suojassa lämpimämmältä kuin tuulisilla nummilla.
Halhe nyrpisti nenäänsä ja katseli ympärilleen epäileväisesti. Se parkkipaikka oli varsin ruma kohta kaupunkia, sitä ympäröi isoja betonirakennuksia jokaiselta ilmansuunnalta. Halhe veti Kilven neulomaa punaista pipoa paremmin päähänsä. ”Tuntuu inhalta.”
”Luonnon puute saa taikuutesi vaimenemaan, älä huoli, vaihdos ei ole vielä tulossa”, Elka puhui ensi kertaa lähdön jälkeen.
”En tykkää siitä”, Halhe huokaisi ja yritti piilottaa nenänsä kaulahuivinsa taakse, joka yhtä lailla oli Kilven tuotantoa. Lankaa pitäisi muistaa ostaa. Kun talvi oli tulossa, villasukille oli aina tarvetta.
Kilve naurahti ja kiersi kätensä lohduttavasti naisen olkapäälle. ”Mutta ajattele siltä kantilta, sitten kun pääset takaisin, tuntuu se melkein luonnon lumoukselta. Ime nyt kaupungin savuja kunnolla sisääsi!”
Jo keskustaa kohti kävelemään lähtenyt Elka vilkaisi heitä kävellessään. ”Voitaisiin aloittaa keskustasta ja edetä sitten rantaa kohti”, hän ehdotti.
”Joo”, Kilve myönteli ja taputti Halhetta olkapäälle ja veti kätensä pois kiriäkseen Elkan kiinni. Kilve vilkaisi Elkaa, joka katseli eteenpäin katsomatta varsinaisesti mitään. Elkan mustat pitkät hiukset tarttuivat silloin tällöin syystuulen riepoteltaviksi ja löyhyttivät hänen suuntaansa tuoksua, joka oli samaan aikaan sekä kirpeä että makea. Kuten kaupunki, sekin sai Kilven pään pyörälle vaikkakin eri tavalla. Paljon paremmalla tavalla.
Elkalla oli yllään mustat tyköistuvat farkut, tummansininen trenssitakki, jonka leikkaus korosti kapeaa vyötäröä mutta samalla kulmikkaita hartioita. Takin alta pilkotti vihreä pienikukkakuvioinen sifonkipaita, jonka kaula-aukko laskeutui matalammalle, kuin mikä olisi syksyisen tyylin mukaista, mutta eivätpä talven lapset helpolla kohmettuneet tai sairastuneet flunssaan. Oli Elkalla kaulan ympäri vetäisty Kilven neuloma vihreä kaulaliina, mutta se lepäsi niin löysästi, ettei se tuonut mitään lämpöä. Tyyli oli oikein sopivaa Elkan androgyynille brändille, mutta kieltämättä huomiota herättävä vuodenaikaan nähden. No, Elka olikin itsessään jo huomiota herättävän tyrmäävä, minkä ironisuus lepäsi siinä, että hän itse kaikkein mieluiten pysyisi näkymättömänä.
Nytkin kun he kävelivät kohti keskustaa kahvilan, huoltoaseman, muutaman vaateliikkeen ja satunnaisten asuintalojen ohi, Elka keräsi vastaantulijoilta paljon katseita. Kilve saattoi vain toivoa, että hänkin herättäisi yhtä vahvoja reaktioita muissa, sillä hän itse oli kovin arkisen näköinen. Ruskeat kiharat hiukset, keskipainoinen, keskipituinen ja kasvotkin kaikin puolin keskenkertaiset. Hän oli se heppu, joka ensi kertaa ihmisiä tavatessaan sai kuulla monesti ”olemmeko me ennen tavanneet?” No se mikä häneltä puuttui ulkonäössä, hän korvasi vastustamattomalla karismallaan.
Oli hieman yli puolenpäivän ja kaupungin valaisi aurinko pilvettömältä taivaalta. Oli keskimääräistä lämpimämpi syyspäivä, joten Kilve tunki lapasensa nahkatakkinsa taskuihin. Ai lapaset ja nahkatakki? No joo, ehkä ei ihan paras yhdistelmä, mutta hän piti vain vaatteiden tekemisestä, ei oikeiden vaatekappaleiden yhdistelemisestä. Siksi hänen tyylinsä saattoi olla joskus aika sekalainen.
Lounasaika oli aluillaan, joten jokainen heidän ohittamansa lounaspaikka oli täysi. Heidänkin oli määrä käydä syömässä, mutta nyt kukaan ei ilmoittautunut nälkäiseksi.
”Kaupungin nimi on harhaanjohtava”, Halhe huomautti heidän oikaistessaan melko säälittävän viheralueen läpi. Nuutunutta nurmikkoa oli kuusi länttiä ja puita kaksi. ”Se kuulostaa niin luontoystävälliseltä. Tämä paikka on pelkkää betonia”, hän harmisteli. Nummien keskellä eläville satunnaiset pienet viherläntit olivat vähäinen lohtu.
”Ennen kaupunkia tässä oli kuulemma iso niitty, siitä se nimi varmaan on jäänyt, ajattelivat päästä helpolla rakentamisen suhteen, kun ei tarvinnut puita raivata pois”, Kilve kertoi ja potkaisi pikkukiveä saappaansa kärjellä. ”Ja jokikin sijaitsee kätevästi tuossa vieressä. Siellä on kiva ranta. Harmi, että joudut odottamaan ensi kesään uimareissuja varten, olisin voinut päihittää sinut uimakisassa”, Kilve kertoi ja pukkasi Halhea kylkeen. Sitten hän vilkaisi varovasti syrjäsilmällä Elkaa, jonka katse pysyi visusti edessä ja kasvot ilmeettöminä.
Viime kesänä Kilve ja Elka olivat pistäytyneet rannalla uimassa melkein joka kaupunkireissun yhteydessä. He olivat maanneet lämpimällä hiekalla pilviä bongailleen, roiskutelleet vettä toisen päälle rannassa kahlatessaan ja vain jutelleet… asioista, joita ei uskaltanut mainita mökissä. Tuntui että kaupunki oli kokonaan toinen maailma, joka ei ollut olemassa mökkiin palattua, tai ehkä he olivat kokonaan eri henkilöitä kaupungissa. Kaupungin asioista ei puhuttu jälkeenpäin, paitsi vasta uudestaan kaupungissa. Kesän aikana oli tuntunut, että Elka oli alkanut melkein unohtamaan vihansa kaupunkia kohtaan, mutta nyt tämän kasvot olivat taas kireät.
”No siihen en ryhtyisi, voittaisit varmasti, kun en minä osaa uida”, Halhe huomautti. Vuodenkimarassa päin ei ollut yhtäkään suurta lätäkköä, jossa polskia. Meri toki oli parinsadan kilometrin päässä nummista pohjoiseen jos sinne jaksoi patikoida. Kilve oli eräänä keväänä tehnytkin sen parin toisen kevään lapsen kanssa.
”Tai en tiedä. Ehkä minä osasin pienenä. En ole uinut sen jälkeen”, Halhe jatkoi äänen hiljentyessä loppua kohti. Yleensä Halhe oli niin innostunut kaikesta, mutta kaupunkireissu oli selvästi huolettanut tätä. Olihan se iso muutos mökkielämään verrattuna.
Hiljaisuus lankesi taas heidän keskelleen, eikä tällä kertaa edes Kilve keksinyt mitään sanottavaa. Kaupungin hiljaisuus ei toki oikeasti ollut hiljaisuutta, joten se teki kaikesta hieman siedettävämpää. Kuului liikenteen melua, ihmisten juttelua ja koiran haukkumista. Joku auto tööttäsi äänekkäästi edessä olevalleen, saaden Halhen säpsähtämään.
Tuntui oudolta, että Halhe oli mukana. Olihan se kiva, että hän sai näyttää ystävälleen paikkoja, mutta Seerin lähdön jälkeen Kilve ja Elka olivat kulkeneet kaupungilla aina kahdestaan. Siitä oli tullut heidän juttunsa. Silloin Kilve tunsi pääsevänsä lähemmäs Elkaa kuin koskaan. Nyt Elka tuntui olevan niin kaukana, vaikka kävelikin vain metrin päässä.
Kun kaupungin keskusta-aukio avautui heidän edessään, Halhe jäi tuijottamaan näkymää silmät suurina. Aukiolla oli meneillään markkinat, joten se oli täynnä pieniä pöytiä ja punaisia koppeja, joissa myytiin tavaraa. Kaiken sen keskellä kuhisi kymmenittäin ihmisiä tutkailemassa markkinoiden tarjontaa. Neliskulmainen aukio oli parinsadan metrin mittainen suuntaansa ja sitä ympäröi muutama ostoskeskus ja ravintola, joiden terasseille oli jopa uskaltautunut muutamia nauttimaan lounastaan auringonpaisteessa.
”Käydäänkö torilla? Eikö tämä olisi aika hyvä paikka ostaa jotain pientä merkiksi?” Kilve ehdotti. Ensimmäinen kaupunkireissu oli melko mieleen jäävä, jonka takia siitä saattoi saada vahvan merkin. Kilvellä itselläänkin oli oma merkkinsä kaupungista, kuunsirpinmuotoinen kaulakoru, jota hän parhaillaankin kantoi kaulassaan harmaan huivinsa alla. Korut olivat yleensäkin hyviä merkeiksi, koska niitä saattoi pitää jatkuvasti päällä.
”Olisi varmaan”, Halhe myönsi ja näytti viimein innostuvan reissusta.
”Minä lähden etsimään niitä saappaita”, Elka sanoi heidän takaansa. Elka oli jäänyt parin askeleen päähän ja vältteli vieläkin heidän katseitaan.
”Käydäänkö me syömässä jossain vaiheessa yhdessä?” Kilve kysyi ja yritti turhaan tavoitella toisen katsetta.
”Tavataan rannalla puolentoista tunnin päästä”, Elka sanoi ja katsahti heidän ohitsensa torin keskellä olevaa korkeaa kellotornia. Se näytti puoli yhtä.
”Okei”, Kilve sanoi vilkaistessaan itsekin kellotornia. Rannalla oli pari kivaa lounaspaikkaa. Kun hän kääntyi takaisin, Elka oli ehtinyt jo kadota ihmisvirtaan.
”Vaivaako häntä tänään joku?” Halhe kysyi.
”En ole varma”, Kilve sanoi hiljaa, vaikka hän tiesi, että kyllä vaivasi. Hän ei vain tiennyt mikä tarkalleen. Ei kai se aamuinen? Oliko Kilve heittäytynyt silloin liian suorasukaiseksi? Vai ajatteliko Elka taas Seeriä? Se turhautti häntä, koska hän halusi auttaa ystäväänsä, muttei tiennyt miten. Elka ei halunnut puhua asiasta ollenkaan. Paitsi silloin pari kertaa rannalla.
Kilve käänsi katseensa takaisin Halhen puoleen ja hymyili naiselle. ”No mutta torille mars”, hän sanoi pirteämmin. ”Toivottavasti et ole unohtanut oppejasi, nyt sinun tietosi ulkomaailmasta joutuvat koetukselle. Pian koittaa ultimaalinen testi”, hän vitsaili heidän lähestyessään suojatietä.
”Ja mikähän se on?” Halhe kysyi huvittunut katse silmissään.
”Liikennevaloissa odottaminen tietysti!” Kilve naurahti ja pysähtyi suojatien eteen punaisen valon palaessa.
”Kyllä minä liikennevalot muistan”, Halhe huomautti ja seisahtui Kilven rinnalle. ”Eivät ne ole muuttuneet erityisemmin kymmenessä vuodessa.”
”Niin sinähän olit kaupungista alun perin?” Kilve muisti yhtäkkiä.
”Joo”, Halhe sanoi tuijotellen eteenpäin, hymyn kadotessa silmistä. Aihe ei selvästi ollut mieluinen, mutta eipä se kai useimmille alun perin ulkomaailmassa kasvaneille lapsille ollut.
Joskus ihmiset löysivät luonnon lapsia luonnosta ennen kuin taikovat ehtivät havaita syntymän ja kasvattivat ne ominaan sen sijaan, että olisivat toimittaneet ne taikovien lastenkoteihin, jossa heidän kuului kasvaa. Luonnon lapsilla oli se ominaisuus, että he hurmasivat tavalliset, kuuliaisetkin, ihmiset hyvin helposti. Lapsen piilottaminen tietysti kostautui, kun lapsi viimein kymmenvuotiaana havaittiin linkin muodostuessa ja haettiin Vuodenkimaraan. Siinä vaiheessa ei auttanut lapsen tai aikuisen anelut, sillä oli vastoin lakia kasvattaa luonnon lapsi ulkomaailmassa. Se oli vaaraksi kaikille osapuolille, sillä lapsen taikuus ilman linkkiä muuhun taikuuteen oli arvaamatonta.
Kilve oli itse kasvanut lastenkodissa, joten hänellä ei ollut ikinä ollut vanhempia, joita kaivata. Tietysti heidän hoitajistaan tuli useimmille esikuvia, mutta kun piti kiistellä huomiosta kymmenten muiden lapsien kanssa, ei aivan samanlaista sidettä muodostunut, kun mitä hän oli nähnyt telkkarissa ihmisten muodostavan perheidensä kesken. Vaikka taikovat näyttivät hyvin ihmismäisiltä ja nykyään heidät luokiteltiinkin ihmisroduksi, he eivät itse voineet tuottaa lapsia. He syntyivät yksin luonnosta tasapainoksi kutsutun luonnon taikuuden seurauksena. Yleensä se havaittiin hieman ennen lapsen syntymää, jolloin joku pystyi olemaan lasta vastassa, mutta jos tasapaino oli epävarma, se saattoi jäädä huomaamatta, jolloin lapsi jäi yksin itkemään metsään, kunnes joku sen pelasti. Sen takia Kilvestä oli typerää, että ihmisiä rankaistiin jostain, jossa he tunsivat toimivansa oikein, mutta niin silti tehtiin. Maailma ei ollut aina reilu.
Liikennevalot vaihtuivat vihreiksi.
”Minä olen ajatellut, että olisikohan mitään keinoa saada selville keitä he olivat”, Halhe tunnusti heidän ylittäessään tietä.
Kilve tiesi, että oli turha yrittää muistuttaa Halheelle, että hänen vanhempansa olivat teknisesti rikollisia ja kaapanneet hänet oikeasta kodistaan, luonnosta. Hän ymmärsi, ettei se ollut useimpien ulkopuolella kasvavien lasten totuus. Yleensä he oppivat rakastamaan vanhempiaan ja vanhemmat heitä.
”Se on vaikeaa, jos et edes muista heidän nimiään”, Kilve huomautti.
He olivat vain kerran jutelleet Halhen perimästä, Halhen ensimmäisenä talvena mökissä. Oli ollut kova myrsky, ja Halhe oli ollut väsynyt vaihdoksesta, mutta talven äänet olivat pitäneet heidät molemmat hereillä myöhään. He olivat istuneet vieretysten sohvalla teemukit kädessä olohuoneen himmeässä valossa, kuunnellen talven raivoa ja katsellen takan tulta. Se oli illan raskaista aiheista huolimatta hyvä muisto, koska silloin heistä oli todella tullut hyvät ystävät. Viimein Halhe oli nukahtanut ja Kilve oli ottanut naisen syliinsä ja kantanut hänet sänkyyn. Kilve oli hetken aikaa katsellut Halhea peitellessään tätä peiton alle ja tuntenut sisällään vahvaa halua suojella tätä kaikelta pahalta. Hän oli pohtinut mahtaisiko Halhe olla viimein se, jota hän oli odottanut, joku josta tulisi hänen kumppaninsa, mutta niin ei ollut ikinä käynyt. Halhe oli aina tuntunut enemmänkin siskolta.
”Niin”, Halhe huokaisi ja kiinnitti huomionsa torin kojuihin. Kilve ei edes muistanut enää mihin kommenttiin Halhe oli tarkalleen vastannut.
”No mutta tämän retken tarkoitus on pitää hauskaa”, Kilve muistutti ja puristi ystäväänsä pikaisesti hartiasta. ”Katsos näitä, täällä on vaikka mitä kivaa tavaraa!” Kilve huomautti. Hänen katseensa osui heti neulomuksia myyvään kojuun. Ehkä hänkin voisi jonain päivänä myydä tuotoksiaan tällaisessa kojussa. Ei se tietysti unelmatyöltä vaikuttanut, mutta olihan se yksi mahdollisuus. Kilvellä oli paljon niitä ”yksiä mahdollisuuksia”, mutta ei varsinaisesti mitään muita ylittävää uratoivetta.
He kiertelivät toria melkein tunnin. Halhe löysi kuin löysikin itselleen merkin. Se oli puinen rannekoru, jossa oli keltaisia, oransseja, sinisiä ja vihreitä helmiä. Vuoden värit. Sellaiset he ostivat heille kaikille, ennen kuin suuntasivat kohti rantaa.
Joki ei ollut iso, kymmenisen metriä leveä, mutta sellaiselle, joka ei ehkä ikinä nähnyt pientä nummipuroa suurempaa vesimäärää, oli se varmaan vaikuttava näky. Syystuuli liehutti heidän hiuksiaan ja tuntui heti selventävän päätä. Halhen hartiat selvästi rentoutuivat ja tämä hengitti helpommin. Jokikin oli luontoa, vaikka se olikin ympäröity betoniseinämin. Kilve hypähti istahtamaan reunuksen päälle ja heilutteli ruskeita saappaitaan niin, että kantapäät kopahtelivat vasten kivireunustaa.
”Kuule Kilve”, Halhe aloitti tomerasti, kädet takin taskuissa.
”No mitä Halhe”, Kilve vastasi, tehden pilaa ystävänsä päättäväisestä aloituksesta. Halhe pukkasi miestä pohkeeseen kyynärpäällään.
”Ei kun oikeasti”, Halhe sanoi ja katseli häntä silmiään siristäen auringon takia. Se tarkoitti, että nyt ei vitsailtu vaan nyt oli Oikeaa Asiaa. ”Mikä sinulla ja Elkalla on?”
Kilve lopetti jalkojensa heiluttamisen. ”Hä? Ai miten niin?” hän kysyi hädin tuskin liikuttaen kehoaan sanoessaan sen. Eihän heillä ollut mitään. Ei yhtikäs mitään. He olivat kavereita.
”Onko teistä tyhmää, että minä olen mukana täällä?”
”Ei tietenkään”, Kilve vakuutti ja hyppäsi alas muurilta. Hän kääntyi pois auringonvalon suunnasta, jotta Halhen ei tarvinnut pitää kättä silmiensä yllä suojatakseen silmiään auringolta.
”Olette molemmat olleet hiljaisia”, Halhe huomautti.
”Ai autossa? No eihän sitä koko puolentoistatunnin matkalla pölistä. Ei mekään Elkan kanssa kahdestaan tehdä niin”, Kilve selitti ja naurahti peittääkseen epävarmuutensa. Mutta Halhe näki läpi. Halhella oli sellainen kyky.
”Voit kertoa minulle. Osaan pitää salaisuuden”, Halhe huomautti.
Kilve vilkaisi Halhea, joka katseli häntä rohkaisevasti. Tällä oli niin lämpimän näköiset kasvot syksyn lapseksi. Kyllä hän luotti Halheen, mutta kun ongelma oli siinä, ettei hän itsekään tiennyt oikeastaan mitä hän sillä hetkellä ajatteli... Hän tiesi vain mitä joskus oli ajatellut, mutta sitten Seeri oli pilannut kaiken, eikä mikään ollut enää samalla tavalla.
”Hei.”
He hätkähtivät molemmat, kun Elka yhtäkkiä seisoi heidän vieressään kädessään metsästysliikkeen kassi.
”Tsiisus, sinulla pitäisi olla kello kaulassa”, Kilve huomautti. Elka kulki aina niin ihmeen äänettömästi. Käyttikö tämä taikuutta siihen? Ja Elka vielä ihmetteli, miksi hän sai niin paljon kommentteja muilta haltiamaisuudestaan.
”Siitä ei olisi enää hyötyä, kun opin liitämään”, Elka huomautti ja nytkäytti suupieltään hieman. Kilve aina ihmetteli miksi kävelyn rakastaja halusi oppia teleporttauksen salat, sillä se ei ollut pakollinen opittavaksi. Liitäminen kieltämättä oli kätevää, vaikka Kilve ei hallinnutkaan sitä kovin pitkään yhteen putkeen. Ehkä ensi kevät toden sanoisi. ”Joko mennään syömään?”
”Joo”, Kilve suostui helpottuneena keskeytyksestä. ”Kauhea nälkä”, hän heitti teennäisen pirteästi.
Kun kolmikko käveli kohti suosittua lounaspaikkaa, Kilve piti katseensa visusti jalkakäytävän asfaltissa. Hänestä tuntui, ettei hänen edes tarvinnut kertoa Halheelle mitään. Halhe taisi tietää jo. Joskus hänestä tuntui, että Halhe tunsi hänet paremmin, kuin hän itse.
Auri:
Apua tännehän on tullut vaikka kuinka monta lukua!! Luin heti tuon ensimmäisen luvun kun bongasin sen... jostain? Kiinnostuin tuosta nimestä, koska se on yksinkertainen mutta nätti, ja fantasia-arkielämä on ehkä parasta ikinä. ♥ Tämä maailma on aivan ihana, todella mielenkiintoinen ja vaikuttaa tarkasti mietityltä, ja esittelet sitä hyvää vauhtia samalla kun tapahtuu muuta, juurikin kaikkea arkista. Kaikki hahmot vaikuttavat hirmusymppiksiltä ja oon ihastunut nimiin hurjasti! Tässä on todella kaunista kuvailua, ihan herkistyy.
--- Lainaus ---Taikuus liikahteli syvällä ihon alla hermostuneesti, mutta ei onneksi niin vahvasti, että se näkyisi päällepäin.
--- Lainaus päättyy ---
Tämä on ihan lempikohta kaikista näistä luvuista. Jotenkin niin kaunis.
--- Lainaus ---”Se on alku, mutta taikuus ei ole täydellisyyttä Valona. Sinun täytyy lopettaa täydellisyyden tavoittelu”, mentori Venha sanoi lempeästi. Hän tunsi liiankin hyvin Valonan pakonomaisen tarpeen olla paras. ”Taikuus on tunnetta, se on osa luontoa. Luontokaan ei ole täydellinen. Mikään kukka ei ole samanlainen”, nainen sanoi.
--- Lainaus päättyy ---
Tämä kohta itkettää jotenkin tosi paljon. Olen itse ihan kamala perfektionisti ja täydellisyyden tavoittelu tuottaa hirveää stressiä ja ahdistusta, ja jotenkin tämän lukeminen toi tunteet pintaan. Jonkinlaisen helpotuksen, ehkä.
Valona nousi ehkä minun lempihahmoksi näistä kaikista, koska ymmärrän niin paljon hänen aivoituksiaan. Halhe on myös kovin kiinnostava! Vaikuttaa tosi symppikseltä ja mukavalta, kiltiltä. Ja Kilve ja Elka ovat jo nyt ihanat rakkaat ;; ♥ Onko paha, jos toivon kovasti, että he päätyisivät yhteen? Seeri vaikuttaa kiinnostavalta muuttujalta tässä yhtälössä, mutta toivottavasti Elkan kaipuu hellittäisi vähän ja hän näkisi mitä hänellä on aivan edessään.
Rakastan tässä noita kaikkia värejä, jotka yhdistyy vuodenaikoihin. Silmät ja hiukset, valo ihon alla. Vuodenajat on ihania, niiden takia oon aina rakastanut asua Suomessa, ja taikuus on lähellä sydäntä joten tätä on aivan ihana lukea. Kirjoitat todella hyvin, kaikki tässä on juuri paikallaan. Luonnonlapset kuulostaa mielenkiintoiselta konseptilta, että he syntyvät ihan vain taiasta. Ja Vuodenkimara kiinnostaa tosi paljon! En oikein osaa sanoa muuta kuin vau, tämä on aivan loistava ja luen tätä suurella innolla! Ihanaa, että osia ilmestyy näin rivakkaan tahtiin ♥ Jään todellakin seurailemaan, kiitos!!
Crys:
Aurinkolapsi: Hehee jee kiva jos oon jo onnistunut saamaan sut shippaamaan, mutta enpä paljasta vielä ketkä tässä yhteen päätyy jos päätyy ;) Kiva myös että tykkäät hahmoista ja voit jopa samaistumaan Valonaan, koska en ole kovinkaan kokenut originaalihahmon luoja :) Paljon kiitoksia kehuista :)
A/N: Anteeksi tässä on paljon epäsuoraa kerrontaa mutta jossain vaiheessa mun piti avata vähän menneisyyttä :D Ja taas osien pituus vain pitenee vaikkei ollut tarkoitus.
5. Halhe
Halhe tuijotteli väsyneenä auton ikkunasta ulos. Kaupunkireissu oli vienyt kauheasti voimia. Miten jotkut pystyivät asumaan kaupungeissa? Vaikkei olisi taikova, oli melu korvia huumaava ja kiire rasittava. Silti, kaipa kaupungissa oli puolensakin.
Ruoka oli ollut hyvää. He olivat käyneet viehättävässä pienessä lounaskahvilassa, jonka katto oli maalattu näyttämään taivaalta, mistä Halhe oli kovasti pitänyt. Lounasbuffetissa oli ollut tarjolla vaikka mitä eri lajeja, muun muassa lohta, jota hän oli kovin harvoin maistanut. Lähimmässä kaupassa, jossa kaikki mökkien asukkaat hoitivat ostoksensa, tarjottiin yleensä vain lähistöllä tuotettuja ruokia, joiden tuottamiseen mökkiläiset enimmäkseen hoitivat. Heidän mökkinsä tuotti sinne perunoita, porkkanoita, lanttuja, nauriita ja kurkkuja, joita he kylvivät joka kevät suuren kasvimaallisen. Lisäksi silloin, kun Elka sattui saamaan metsällä saalista, riitti siitä usein kauppaankin jaettavaksi. Kalaa ei tietysti ollut usein tarjolla, koska lähistöllä ei ollut suuria jokia. Joskus lihaa tuotiin myös kaupungista muiden päivittäistavaroiden mukana, mutta sitä he harvoin ostivat, sillä eivät olleet varmoja kuinka hyvissä oloissa luomutuotteiksi mainostettujen lihojen eläimet olivat eläneet.
Ruoka oli ollut herkullista ja sitä oli ollut tarjolla vaikka mitä sorttia. Useimmat lajit olivat olleet uusia ja outoja, mutta se oli inspiroinut Halhea ostamaan puukorujen lisäksi reseptikirjan, jotta hän voisi kokeilla uudentyyppisiä reseptejä.
Joki oli ollut myös hieno, vaikka jotenkin surullinen kaiken sen betonin ympäröimänä. Hän ei ollut varma oliko se luonnon puhetta vai pelkästään hänen omaa tulkintaansa, mutta hän oli tullut surulliseksi ajatellessansa, että joskus joki oli virrannut suuren niityn keskellä vapaana, mutta sitten sen ympärille oli rakennettu kaupunki ja joki oli vangittu raameihin. Hän ei ymmärtänyt miten Leeva pystyi asumaan kaupungissa. Hänestä oli tuntunut niin kuin hänet oli sullottu tiiviiseen laatikkoon, josta oli vähitellen alkanut loppumaan ilma. Taikuus oli tuntunut katoavan samalla tavalla kuin Vuodenkimaran jälkeen ensimmäisessä vaihdoksessa. Hän oli tuntenut varmaan aika samalla tavalla, kuin mitä Valona nyt tunsi. Valona parka, tällä oli pitkä matka edessään. Halhen pitäisi järjestää jotain kivaa tekemistä heille kaikille, jotain joka ei vaatisi liikaa voimia. Ehkä piknik ja korttipeli? Tai iltapala olohuoneen takkatulen edessä?
Torikin oli ollut ihmeellinen, siellä oli ollut niin paljon kauniita tavaroita. Hän olisi halunnut ostaa kaiken, mutta hänellä ei tietenkään ollut varaa paljoon. He saivat valtiolta rahaa niukasti, paljon niukemmin kuin tavalliset ihmiset, mutta sentään heidät nykyään laskettiin ihmisiksi. Taikovien tilanne ei ollut aina ollut yhtä helppo. Onneksi hän oli syntynyt siihen maailmaan, sillä vasta puolivuosisataa sitten taikovien oli täytynyt piilotella ihmisten sorrolta, jotteivat joutuneet tapetuiksi tai orjiksi.
Nykyään taikoviin suhtauduttiin joko varauksella tai ihannoiden. Kun taikuutta oli alkanut näkymään myös populaarikulttuurissa fantasiagenren yleistyessä, oli suhtautuminen taikoviin kaiketi muuttunut positiivisemmaksi, vaikka Halhella ei tietysti ollut paljonkaan käytännön kokemusta ulkomaailmasta. Vanhempi väki toki tapasi olla ennakkoluuloisempi. Se oli ihmisrodun valitettava vika: kaikkia vähemmistöjä vieroksuttiin ja valitettavasti taikovia oli vuosi vuodelta vähemmän, varsinkin teollistumisen alettua. Luonnon kuolema koituisi aikanaan myös taikovien kuolemaksi.
Auto pysähtyi viimein nytkähtäen mökin numero viisitoista eteen, ja Halhe heräsi horroksestaan.
”Nukahditko, unikeko?” Kilve kiusoitteli.
”En tietenkään”, Halhe heitti ja kompuroi unenpöpperössä ulos autosta. Heti kun hän sai oven auki, hän tunsi heräävänsä eloon.
Muutos todella tuntui luonnon lumoukselta. Nummen kostea ilma tuntui kuin puhtaalta energialta hänen suonissaan. Halhe henkäisi syvään helpottuneen ja sulki silmänsä. Hänen ihonsa kihelmöi, kun taikuus iloitsi paluusta luontoon.
”Hehkumato”, Kilve virnisteli.
Halhe vilkaisi itseään ja näki, että hänen kätensä hohtivat oranssia valoa. ”Olet vain kateellinen, koska kevät on niin kaukana”, Halhe vastasi ja lähetti muutaman kipinän Kilven naamaan.
”Hei!” Kilve kiljaisi kipinöiden nipistäessä hänen nenänpäätään ja huitoi niitä pois.
Toisen taikuus kirvelsi ihoa, ellei sitten sattunut olemaan rakastunut toiseen. Sanottiin, että joillakuilla oli sielunkumppani, joiden taikuus oli linkissä toisen kanssa, jolloin koskettaessa taikuus ei milloinkaan satuttaisi toista. Halhe itse ei uskonut moiseen, se oli tuntunut enemmän huuhaalta, jota Vuodenkimaran myöhäisimmillä luokilla olevat oppilaat olivat levittäneet löytäessään seurustelukumppaninsa ja esittäessään niiiiin rakastuneita. Jälkeenpäin asiasta oli tullut tietysti vitsi, kun se sielunkumppanuus oli kestänyt vain pari viikkoa. No, ehkä hän pilkkasi samalla itseään, sillä oli hänkin langennut sepittämään sitä valhetta alettuaan seitsemännellä luokalla seurustella Meltan kanssa.
”Onko teillä niitä vihanneksiaa kauppaan?” Laave huikkasi autosta.
”Öö, katsotaas, onkohan Valona muistanut nostaa jotain kasvimaasta”, Kilve tuumi ja suuntasi sisälle lankakassinsa kanssa. Elka oli jo mennyt edeltä. Halhe maleksi sisälle mahdollisimman hitaasti, jotta pystyi lataamaan akkujaan vielä vähän kauempaa.
Keittiössä tuoksui multa. Vaaleansinisellä puupöydällä lepäsi laatikoittain juureksia, joita Valona oli kuin olikin muistanut nostaa kasvimaalta. Valonan yhä haaleammaksi muuttuvat hiukset heiluivat tämän hinkatessa tiskipöydästä jotain itsepäistä tahraa.
”Hei, miten meni koe?” Halhe kysyi heti Valonalta, joka ei joko huomannut heidän tuloaan tai välittänyt siitä heti.
”Ihan hyvinhän se”, Valona vastasi liioitellun pirteästi, joka vihjaisi päinvastaista. Halhe ei kuitenkaan alkanut tenttaamaan Kilven läsnä ollessa. Nainen kääntyi ja hymyili heille kireää hymyä. Hänen kasvojaan painoi väsymys. ”Miten kaupungissa?” hän kysyi. Ennen kuin Halhe ehti vastata, Kilve kumartui hänen olkapäänsä yli ja nappasi porkkanan laatikosta.
”Hei, ne eivät ole sinulle. Auta kantamaan ne pihalle”, Valona moitti Kilveä ja työnsi tämän käsiin yhden laatikon.
”Ei ne yhden puuttumista huomaa”, Kilve oletettavasti sanoi, mutta puhe oli yhtä mongerrusta, sillä hänellä oli porkkana suussaan. Kilve nosti taikuudellaan laatikon ilmaan ja teki saman muutamalle muulle laatikolle, jotka lepäsivät pöydällä. Niin hän sai yhden käden vapaaksi porkkanan syömiselle.
”Et saa niitä kaikkia”, Valona huomautti ja nappasi yhden laatikon ilmasta.
”Saan saan”, Kilve vakuutti mussuttaessaan porkkanaansa, sillä hän ei varsinaisesti ollut kieltojen ystävä. Yksi laatikko uhkasi jo tipahtaa alas, kun miehen keskittymiskyky herpaantui.
Halhe nostatti loput laatikot niin, että Kilve ja Halhe kannattelivat molemmat neljää laatikkoa ilmassa ja Valona kantoi kahta käsissään. Elkaa ei näkynyt keittiössä, joten tämä oli kaiketi mennyt jo yläkertaan.
Vihreä ja oranssi taikuus kipinöivät ilmassa laatikoiden leijuessa ovea kohti ilman halki. ”Viimeinen pihalla on mätämuna!” Kilve naurahti ja kiidätti laatikkonsa vauhdilla eteistä kohti. Yksi laatikoista törmäsi eteisen oviaukon raamiin ja muutama peruna putosi kolisten maahan.
Valona huokaisi raskaasti.
”Sori sori”, Kilve pahoitteli ja tunki lopun porkkanan suuhunsa taikoakseen toisella kädellään perunat takaisin laatikkoon. Ilmassa leijuvat laatikot notkahtelivat aina välillä ilmassa Kilven keskityttyä liikaa perunoihin. Mies oli selvästi kehittynyt vuoden aikana, vaikka hänellä olikin vielä hankaluuksia keskittymiskyvyn ylläpitämisessä.
Halhe leijutti omat laatikkonsa Kilven pään yli ja aukinaisesta eteisen ovesta ulos. ”Kukas se mätämuna onkaan?” Halhe virnuili Kilvelle.
”Ole hiljaa”, Kilve sanoi kasvot lapsellisesti mutrussa ja leijutti omat laatikkonsa pihalle Halhen laatikoiden jäljessä. He leijuttivat laatikot auton avonaisesta takaluukusta sisään ja Valona laski viimeiset laatikot takaboksiin päällimmäiseksi.
”Oliko siinä kaikki?” Laave kysyi sulkiessaan takaluukkua.
”On”, Valona sanoi.
”No ensi viikkoon sitten”, Laave sanoi ja käveli ratin taakse tapansa mukaan hieman linkuttaen. Reuma kuulemma vaivasi, siitä kuski oli pölissyt jotain Kilven kanssa takaisintulomatkalla.
He heilauttivat kättään kuskille hyvästelyksi.
”Tuliko Elka myös?” Valona ihmetteli ja katseli taloa kohti kuin odottaakseen näkevänsä Elkan. Tämän huoneessa ei palanut valo, mutta eipä nyt ollutkaan vielä hämärää.
”Joo, taisi mennä yläkertaan”, Halhe sanoi ja vilkaisi sitten Kilveä.
Kilve huomasi hänen vilkaisunsa, mutta käänsi nopeasti katseensa. Tämä ei selvästikään halunnut puhua asiasta, joten Halhe antoi miehelle tilaa. Hänellä oli kyllä aavistuksenpoikanen asian luonteesta, mutta Kilve puhuisi sitten, kun olisi valmis.
”No mutta kertokaapas lapset, onko teillä tarvetta sukille tai pipoille, ostin lankaa”, Kilve sanoi heidän kävellessään sisälle. Kilve tykkäsi aina kutsua toisia lapsiksi, koska oli vanhin. Ironisesti siitäkin huolimatta, että tämä käyttäytyi itse kaikista lapsenomaisimmin. Ei uskoisi, että Kilve oli kahdenkymmenenyhden.
”Minä voisin tarvita säärystimet talvelle, kun lumi varmaan puskee saappaiden varresta sisään”, Valona sanoi.
”Yhdet säärystimet tulossa siis”, Kilve ilahtui ja nosti lankapussinsa seinänvierustasta näyttääkseen Valonalle värivalikoiman. ”Mitä väriä saisi olla? Useammankin saa valita. Minulla on kyllä jotain jämiä ylhäällä.”
Valona valitsi palmikkoneulesäärystimien väreiksi harmaan ja vaaleansinisen ja Kilve lähti yläkertaan neulomaan. Valona lysähti punaiseen nojatuoliin ja laski päänsä sen selkänojaan yli.
”Oletko syönyt?” Halhe kysyi istuessaan sinimustaan nojatuoliin. ”Jääkaapissa on sitä perunamuusia ja papusoosia.” Vaikka hän ei itse syksyisin juuri syönyt, hän jatkoi kokkaamista silti, koska muut eivät olleet niin innostuneita ruuanlaitosta (ja Kilve oli keittiössä turvallisuusriski). Hän myös piti siitä, että sai ilahdutettua muita hyvällä ruualla.
”Joo olen”, Valona kuiskasi heikosti.
”Miten koe meni? Oikeasti”, Halhe kysyi hiljaa heidän jäädessään kahden.
”Ihan…” Valona oli selvästi automaattisesti sanomassa ihan hyvin, mutta pysäytti sitten itsensä ja nosti päänsä selkänojalta vilkaistakseen Halhea. ”No huonostihan se. En kuulemma tajunnut merkkien tarkoitusta”, hän tunnusti ja laski päänsä kätensä varaan. ”Minulla oli niitä liikaa eivätkä ne olleet tarpeeksi voimakkaita. En ymmärrä mitä mentori tarkoitti sillä tuntemisella ja äh”, Valona huokaisi turhautuneena, eikä edes vaivautunut lopettamaan lausettaan. Naisen silmät harhailivat pimentymään päin olevalle nummelle.
”Kuule harvoin sitä ensimmäisenä vuotena ymmärtää”, Halhe lohdutti. ”Sinulla on aikaa, älä huoli.”
Valona äännähti turhautuneesti, mutta käänsi sitten katseensa Halheen ja hymyili kiitollisesti. ”Entä miten sinulla meni?”
”Kaupunki on kauhea”, Halhe huokaisi. ”Tuntui ihan kuin talvi olisi tullut aikaisessa. Sen luonto on niin kuollutta ja olematonta, ettei siellä voi hengittää”, hän selitti. ”Oli siellä paljon kiinnostavaa nähtävää, mutta- hei ai niin”, Halhe keskeytti lauseensa muistaessaan torilta ostamansa korut. Hän oli antanut Kilvelle ja Elkalle jo omansa, mutta hänen hupparinsa taskussa piileksi vielä Valonan oma. Hän kaivoi korun esiin ja ojensi sen ystävälleen. ”Löysin tällaiset torimarkkinoilta meille kaikille. Katso, siinä on kaikkien vuodenaikojen värit”, hän sanoi.
Valonan kulmakarvat kohosivat kiinnostuneena hänen ottaessaan korun vastaan. ”Se on nätti”, nainen kehui ja pujotti korun ranteeseensa. Sen helmet olivat löysiä, joten niitä pystyi helposti liikuttelemaan nahkanauhaa pitkin. Puuhelmien päällä oli jotain kimaltavaa maalia, joka sai kattolampun valon heijastamaan niistä hivenen helmiä liikuttaessa. ”Kiitos”, Valona sanoi ja hymyili Halhelle niin, että poskien hymykuopat tulivat näkyviin.
”Ole hyvä”, Halhe sanoi, mielissään siitä, että pystyi piristämään Valonaa. Valona tarkasteli korua vielä hymyillen, mutta väsymys palasi tämän kasvoille pian.
”Voisin mennä nukkumaan”, hän myönsi ja nousi ylös. Halhe vilkaisi takan yllä raksuttavaa käkikelloa, joka läheni kuutta. Kasvimaan korjuu oli tainnut väsyttää. Halhen pitäisi muistaa hoitaa se seuraavalla kerralla valmiiksi ennen, kuin he muut lähtisivät kaupunkiin, jottei se kaikki jäisi Valonan harteille.
”No hyvää yötä sitten. Vai haluatko, että herätän iltapalalle?” Halhe kysyi katsellessaan, kun Valona suuntasi portaita kohti.
”Ei tarvitse. Syön jos satun heräämään”, Valona sanoi ja hymyili Halhelle väsyneesti kaiteen yli. Halhe jäi tuijottamaan kohtaa, johon Valonan hymy oli jäänyt, kunnes portaiden narina lakkasi ja naisen huoneen ovi kuului sulkeutuvan.
Ei ollut vielä liian myöhä, joten häntä houkutti ajatus kävelylle lähtemisestä. Kilve oli kiireinen neulomuksensa kanssa, Valona lepäsi… mutta ehkä hän voisi pyytää Elkaa mukaan?
Halhe ja Elka eivät olleet koskaan oikein ystävystyneet kunnolla, joka hieman harmitti häntä. Kun Halhe oli tullut mökkiin vuosi sitten, oli mökissä ollut hieman erilainen tunnelma ja se kaikki oli johtunut Seeristä.
Heti mökkiin saavuttuaan hän oli huomannut, että Seerin ja Kilven välillä oli kitkaa. Se oli vaikuttanut oikeastaan siltä, että ongelma oli ollut enimmäkseen Kilven puolella, sillä Seeri itse oli aina ollut pirteä ja iloinen Kilveä kohtaan, mutta Kilve ei ollut juurikaan vastaillut tai puhunut Seerille. Elkan ja Halhen kanssa Kilve kyllä oli ollut oma veikeä itsensä, mutta vaiennut heti, kun Seeri oli saapunut huoneeseen tai kommentoinut jotain suoraan Kilvelle. Halhe oli tiedustellut Kilveltä mistä asia johtui, mutta mitä tahansa se olikin ollut, Kilve ei ollut halunnut puhua siitä. Niinpä Halhe oli kysynyt Seeriltä ja saanut vastaukseksi sen, että Kilvellä oli ollut ihastus Seeriin, mutta Seeri ei ollut tuntenut samoin. Silloin Halhella ei ollut mitään syytä olla uskomatta sitä, joten hän oli antanut asian olla.
Seeri oli ollut porukan vanhin ja ottanut Halhen heti ystävällisesti siipensä suojaan. Halhe oli aluksi ollut ujohko, sillä hän oli ollut porukan nuorin ja tuntenut olonsa vieraaksi uudessa joukossa, varsinkin, kun hän oli ennen tottunut kaveeraamaan vain ikäistensä kanssa. Hän oli kuitenkin ihmisläheinen persoona ja tulikin sen takia hyvin toimeen muiden kanssa. Seerikin oli aluksi tuntunut samantyyppiseltä ihmiseltä: lämpimältä, aurinkoiselta, pirteältä ja kaikin puolin stereotyyppiseltä kesän lapselta. Heistä oli tullut heti ystäviä, ainakin niin Halhe oli luullut.
Oli selvää alusta asti, että Seerin ja Elkan välillä oli meneillään jotain. Oli paljon katseita, hipaisuja ja lähekkäin vietettyjä kahdenkeskeisiä hetkiä, joita Halhe oli vahingossa muutaman todistanut yllättäen paikalle pelmahdettuaan. Halhe oli kysynyt asiasta suoraan Seeriltä, mutta tämä oli vain naurahtanut ja sanonut, että he olivat vain ystäviä Elkan kanssa.
Halhe tietysti oli ajatellut, että ehkä kaksikko ei ollut vielä myöntänyt tunteitaan toisilleen, mutta että se jossain vaiheessa varmasti tapahtuisi. Hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta mennä kaksikon väliin tai aiheuttaa minkäänlaista kiistaa, mutta koska he olivat kuitenkin kämppäkavereita, Halhe halusi tutustua myös Elkaan.
Elka ei ollut yleensä henkilö, joka yhteisissä keskusteluissa toi äänensä kuuluville, joten tutustuakseen tähän Halhe tiesi, että hänen oli tehtävä aloite kahden kesken. Niinpä hän kerran oli koputtanut Elkan huoneen ovelle aikeina tutustua tähän. He olivat ehtineet jutella ehkä viitisen minuuttia, ennen kuin Seeri oli ilmestynyt oviaukkoon kasvoillaan tappavin ilme, jonka Halhe oli koskaan nähnyt. Katse oli oikein leiskunut mustasukkaisuutta ja vihaa ja hetken ajan Halhe oli luullut Seerin kironneen hänet, sillä hänen iholleen oli ilmestynyt kylmiä väreitä ja hän oli tuntenut olonsa yhtä uhatuksi, kuin jos joku olisi seisonut hänen edessään verinen veitsi kädessä. Se ilme oli ollut niin yllättävää nähdä yleensä niin iloisen ja ystävällisen Seerin kasvoilla ja pakostakin hänestä oli tuntunut, että hän oli tuijottanut eri henkilöä. Ilme oli kestänyt vain sekunnin, se oli ollut niin nopea, ettei Elka varmaankaan ollut ehtinyt edes huomata sitä, ennen kuin pirteä hymy oli ottanut vallan Seerin kasvoista. Seeri oli tullut peremmällä muka viattomana kyselemään mistä he olivat jutelleet ja oli melkeinpä kirjaimellisesti ripustanut itsensä Elkan kylkeen. Halhe oli katsonut parhaiksi häipyä, sillä hän oli tuntenut olonsa niin järkyttyneeksi ja jotenkin pahoinvoivaksi. Sanonta jos katse voisi tappaa… no, hän ei ollut ikinä ennen ymmärtänyt sitä yhtä hyvin.
Sama mustasukkaisuus oli jatkunut, vaikka Halhe kuinka oli yrittänyt kertoa Seerille, ettei ollut missään nimessä kiinnostunut Elkasta sillä tavalla. Aina kun Halhe ja Elka olivat jääneet kaksin, Seeri oli tunkenut saman tien väliin ja keskittänyt huomion itseensä, vaikka keskustelu Halhen ja Elkan välillä olisi ollut niinkin kuivasta aiheesta kuin sen päivän sää. Halhe ei ollut koskaan pitänyt konfliktista, joten hän oli jättänyt Elkan suosiolla rauhaan ja lähtenyt itse huoneesta, jos he olivat jääneet kaksin.
Halhe oli ystävystynyt paremmin Kilven kanssa ja kysynyt uudestaan Kilven suhteesta Seeriin. Kilve ei ollut vieläkään suostunut kertomaan mistä oli todellisuudessa kyse, mutta kieltänyt heti sen, että hänellä olisi muka ollut ihastus Seeriin. Mistä tahansa olikin ollut kyse, Kilve oli vaikuttanut pelokkaalta ja sanonut, ettei Seerin vihan kohteeksi kannattanut joutua. Älä anna hänelle mitään, mitä hän voisi käyttää sinua vastaan tai voit yhtä hyvin myydä sielusi saatanalle, Kilve oli synkästi todennut.
Kun Halhe oli alkanut todella tarkkailemaan Seerin eleitä, hän oli huomannut, että Seeri oli usein päällepäsmäri, eikä tämä edes yrittänyt piilottaa sitä niin hyvin, kun Halhelle oli käynyt tämän todellinen luonne selväksi. Kilven ja Elkan Seeri sai tekemään asioita puolestaan, Kilven ilmeisesti kiristämällä jollain, mutta Elka taisi todella uskoa Seerin sepityksiä.
Koska Halhesta Seerillä ei ollut mitään, jota tämä olisi voinut käyttää hyväkseen, ei tämä voinut pomputella häntä mielensä mukaan. Se jos mikä oli ärsyttänyt Seeriä. Seeri oli alkanut vihaamaan häntä ehkä jopa enemmän kuin Kilveä, tai siltä hänestä oli vaikuttanut. Ikinä viha ei ollut suoranaisia loukkauksia, mutta se oli ilmennyt usein epäsuorina vihjailuina, jotka olivat aina pyrkineet iskemään hänen heikkoihin kohtiinsa. Mitään kiistoja ei ikinä varsinaisesti tapahtunut, ei ainakaan Seerin ja Halhen välillä ja jotenkin Halhe oppi esittämään yhteisten hetkien ajan, että kaikki oli kunnossa ja he pitivät toisistaan. Hän ei tiennyt varsinaisesti miksi jatkoi Seerin säännöillä pelaamista, mutta koska Kilve ei halunnut puuttua asiaan, ei Halhekaan uskaltanut.
Ei ollut siis ihme, että Halhe ja Kilve olivat olleet mielissään siitä, että Seeri sen seuraavan kesän alussa lähti mökistä. Jotain ehti tapahtua niinä viimeisinä viikkoina myös Seerin ja Elkan välillä. Ehkä Elka oli nähnyt viimein vilauksen Seerin todellisesta luonteesta, mutta silti Seerin lähtö oli ollut Elkalle kova paikka.
Halhe oli aikonut viimein tutustua Elkaan Seerin lähdettyä, mutta Elka oli muuttunut etäiseksi ja seuraavalla viikolla Valona oli tullut mökkiin. Halhe oli keskittynyt tekemään Valonan tulosta mukavan ja hän olikin heti tuntenut yhteyden Valonan kanssa, joten kontaktin ottaminen Elkaan oli jäänyt. Kilve oli enimmäkseen tehnyt sen homman, joten Halhe oli tyytynyt siihen, että ainakin Elkalla oli joku lohduttamassa.
Halhe nousi nojatuolistaan ylös. Nyt hänellä oli aikaa, joten kenties hän voisi viimein käyttää tilaisuuden hyväkseen ja tutustua Elkaan.
Crys:
6. Elka
Elka nyppi ärsyttävän tuuheita kulmakarvojaan huoneensa peilin edessä. Kun hän oli kohtuullisen tyytyväinen tulokseen, hän laittoi pinsetit peilin vieressä olevalle työpöydälleen ja avasi mustat hiuksensa matalalta ponnarilta. Hän harjasi ne auki ja nautti siitä, miten kiiltäviltä ja suorilta ne näyttivät ja tuntuivat harjanvetojen lomassa. Hiukset olivat melkein ainoa asia, josta hän piti ulkonäössään.
Elkan katse käväisi tyytymättömänä hänen vartalossaan. Vaatteet kai istuivat ihan hyvin, mustat tiukahkot farkut, joiden ympärillä pyöreäsolkinen vyö ja yläosana vihreä kukkakuvioinen sifonkipaita, jonka helma oli tungettu housujen vyötärönauhan alle. Paidan kaksi ylintä nappia olivat auki ja paljastivat vaalean, karvattoman ihon. Hän tiesi, että ulkopuolisen katsomana hän saattoi näyttää kohtuullisen hyvältä, sillä hän sai usein kehuja jopa tuiki tuntemattomilta pitkästä ja solakasta vartalostaan ja kulmikkaista kasvoistaan. Omasta mielestään hän oli kuitenkin liian kulmikas ja miehisen näköinen, kun ei varsinaisesti tuntenut itseään mieheksi. Ei sillä, että hän tunsi itseään naiseksikaan. Hän oli jotain siltä väliltä tai ei kumpaakaan.
Elka nosti katseensa taas hiuksiinsa ja jatkoi niiden harjaamista. Hiuksissa oli säväys tummansinistä, jos katseli oikeanlaisessa valaistuksessa, mutta pienen huoneen kellertävän lampun valossa sinisyys ei päässyt esiin. Hän oli kasvattanut hiuksensa pitkiksi tuodakseen edes jotain androgyynisyyttä ulkonäköönsä. Hän korosti vaatteilla vyötäröään ja nyppi aina kulmakarvansa sopivan ohuiksi. Taikuus teki karvojen poiston isommilta alueilta helpoksi, mutta kulmakarvat vaativat pikkutarkkaa näpertämistä. Hänen leukansa oli taikuuden ansiosta aina sileä ja paljas, mutta syksyn tuodessa mukanaan peittävät vaatteet, ei hän jaksanut vaivautua muun kehonsa suhteen aivan niin usein kuin kesäisin.
Joskus hän laittoi hieman ripsiväriä saadakseen ripsensä pidemmiksi, mutta vaikka hän olisi laittanut koko naaman täyteen meikkiä, hän ei ikinä näyttänyt siltä, miltä tunsi sisällään näyttävän. Kaikista turhauttavinta oli kuitenkin se, ettei hän varsinaisesti tiennyt miltä hän tunsi näyttävänsä. Mutta se ei ollut sitä, mikä häntä tuijotti peilistä. Joka päivä nukkumaan mennessään hän toivoi, että seuraavana päivänä hän heräisi sinä itsenään, joka hän tunsi olevansa.
Taikuuden avulla muodon muuttaminen oli toki mahdollista, hiusten väriä hän oli vaihtanut joskus useammin, ennen kuin oli päätynyt yönmustaan väriin, jota hän pystyi jo pitämään yllä läpi vuoden. Hiukset olivat kuitenkin periaatteessa kuollutta kuitua, eivätkä siis tunteneet kehon muokkaamisesta aiheutuvia kipuja. Elka oli yrittänyt kerran jos toisenkin muuttaa kasvojensa muotoa, eivätkä pienet väliaikaiset tulokset olleet vaivan arvoisia. Harjoittelemalla tietysti pikku hiljaa muuttuisi paremmaksi, niin hän oli kuullut, mutta aika masokisti täytyi olla, jotta sitä kestäisi. Hän oli jutellut muutaman kerran Vuodenkimarassa mentori Siilion kanssa, joka oli muodonmuuttaja, mutta silloin hän ei ollut tietysti vielä itse yrittänyt muuttaa muotoaan. Ehkä hänen pitäisi katsoa olisiko mentori Siilio tavattavissa seuraavan kerran, kun hän kävisi Vuodenkimarassa liitokurssin takia.
Elka hätkähti, kun kuuli ovellaan koputuksen. Hän laski hiusharjan pöydälle ja odotti näkevänsä oven takana Kilven, mutta se olikin Halhe, jonka olkapäät olivat hivenen kumarassa, koska kädet olivat kaivautuneet villapuseron taskuihin.
”Hei”, nainen hymyili lämpimästi. ”Ajattelin kysyä haluaisitko lähteä seuraksi kävelylle?”
Pyyntö yllätti Elkan, koska he eivät varsinaisesti koskaan viettäneet aikaa kahdestaan, mutta ei hän nähnyt syytä kieltäytyäkään. Mitä muuta hän tekisi sen illan? Murehtisi ulkonäköään?
Niinpä kaksikko puki kevyet ulkovaatteet päälle ja suuntasi pihalle. Ilta oli suhteellisen lämmin, lämpötila oli kymmenen asteen hujakoilla, joten syksyn ja talven lapset pärjäsivät varsin hyvin pihalla pelkkiin huopaviittoihin kääriytyneinä.
Aurinko oli alkanut laskea nummien taakse ja lännen taivasta halkoi muutama ruskan väreihin sointuva pilvi. Auringon viime säteet välkkyivät kostean nummen ruohikon pinnassa heidän kävellessään hitaasti länttä kohti. Halhe oli melko lailla lyhyempi kuin Elka, joten tämän tavallinen käyskentelyvauhti oli Elkalle huomattavan hidasta.
”Meinasitko lähteä taas huomenaamuna metsälle?” Halhe rikkoi hiljaisuuden, joka oli vallinnut heidän välillään kymmenen metrin matkan ajan mökiltä tielle. Naisen ääni oli lempeän jutusteleva, niin kuin he tekisivät tätä alinomaa.
”Kyllä varmaan”, Elka vastasi lyhyesti. Hiekkatie narisi saappaiden alla.
”Jaa”, Halhe vastasi pienen tauon jälkeen ja näpräsi harmaan viittansa sivusaumaa heidän kävellessään. Hiljaisuus laskeutui taas ja vain tuulen ujellus alavalla nummimaalla säästi heidät täydelliseltä hiljaisuudelta. Juttelu ei tullut heille kahdelle luonnostaan. Ehkä Elkan ei olisi pitänyt suostua mukaan.
Kyllä Elka tiesi, ettei Halhe tarkoittanut pahaa tai halunnut tehdä hänen oloaan epämukavaksi. Hän vain osaksi pelkäsi, että Halhe alkoi ottaa puheeksi Seerin ja pyytää vastauksia kysymyksiin, joita Elka ei halunnut ajatella. Kyllä Elka oli tajunnut, että Seeri oli ollut syynä siihen, mikseivät he kaksi olleet ikinä ystävystyneet, mutta silloin kuin Elkalla oli ollut Seeri se ei ollut haitannut häntä ja nyt myöhemmin… No ehkä Elkaa nolotti oma sinisilmäisyytensä ja hän ajatteli, että oli liian myöhäistä yrittää korjata tilanne. Ilmeisesti Halhe ei ajatellut samaa. Halhe ainakin näytti yrittävän, mikä sai Elkan tuntemaan olonsa vielä pahemmaksi siitä, että hän itse oli luovuttanut.
”Ymmärrän nyt miksi sinä vihaat kaupunkeja niin paljon”, Halhe aloitti muutaman minuutin hiljaisuuden jälkeen. ”Telkkarista katsottuna ne vaikuttivat niin jännittäviltä ja mielenkiintoisilta ja olihan se tavallaan, mutta siellä olemisesta tuli kauhea olo”, Halhe jatkoi.
”Kyllä ne minuakin kiinnostivat ennen kuin siellä kävin”, Elka myönsi. Seeri oli saanut hänet innostumaan kaupungista paljon, mutta sitten, kun hän oli itse vieraillut siellä, oli se ollut kuin isku vasten kasvoja. Seeri oli väittänyt hänen tottuvan siihen, mutta ei Elka ollut ikinä tottunut. Kilvekin sanoi vähän samaa ja samoin Laave. Ehkä kaupunki vaikutti häneen enemmän kuin muihin, mutta syytä hän ei sille tiennyt. Kaipa syynä oli se ikuinen jokaisen taikuus on erilainen. ”Minusta kaupunki ei ole sen tuntemuksen arvoinen. Luonto riittää minulle.”
”Minä alan ajatella samaa”, Halhe myönsi.
Seeri oli ollut täysin toista mieltä. Seerillä oli aina ollut päättäväinen ihminen, jolla oli suuria suunnitelmia: rikastumista, kuuluisuutta… Seeriä ei haitannut ottaa riskejä saadakseen haluamansa, mutta usein siinä joutuivat maksamaan kaikki muut paitsi nainen itse.
Tällä kertaa hiljaisuus heidän välillään ei tuntunut yhtä vaivaantuneelta. Vaikutti siltä, että Halhe ymmärsi mitä Elka tarvitsi ja oli ylipäätään varovaisempi sellaisissa asioissa kuin Kilve. Vaikka Elka pitikin Kilvestä, Kilve saattoi jatkaa asiasta jankuttamista, jos oli huolissaan, ellei Elka suoraan ja tiukasti sanonut, ettei halunnut jutella asiasta. Halhe ei painostanut, vaan antoi tilaa pyytämättä.
”Tiedätkö sinä, mitä aiot tehdä mökin jälkeen?” Halhe kysyi. He olivat kyllä yhteisesti keskustelleet arkipäivän asioista, mutta tiesivät vähän toisistaan sen syvemmin.
”Ehkä minä muutan pohjoiseen, jonnekin jäätikölle pienen kalastajakylä viereen. Elän talven voimalla ja autan kyläläisiä välillä valaanpyynnissä”, Elka totesi ja vilkaisi Halhea hivenen hymyillen. ”Olen niitä outoja vanhanaikaisia sen suhteen.” Ennen vanhaan taikovat elivät koko ikänsä eristyksissä ihmisistä asettumalla asumaan paikkaan, josta liitämällä sai tehtyä oman pienen sopen, jossa vuodenkierto oli pysähtynyt.
”Ei siinä mitään outoa ole. Vaikka kouluaikoina meitä usein kannustettiin tutkimaan elämää ulkopuolella ja harkitsemaan myös tavallisten ihmisten ammatteja, luonto on aina turvallinen mahdollisuus”, Halhe huomautti.
”Entäpä sinä?” Elka kysyi.
”Haluan hoitajaksi. Tai ehkä tasapainovalvomoon”, Halhe kertoi. ”Tosin tasapainovalvomon työllisyystilanne tuskin on hyvä, kun meitä syntyy niin harvoin nykyään”, Halhe huomautti.
”Totta. Hoitajia tarvitaan enemmän kuin valvojia. Lapsilla olisi hyvä olla joku, johon kiintyä, joku joka oikeasti välittää juuri kyseisestä yksilöstä”, Elka myönteli. Hiljaisena lapsena hän ei ollut usein saanut huomiota lastenkotiaikoinaan, mutta se taisikin olla useimpien kohtalo.
”Niin, mutta ei niitäkään paikkoja ole loputtomasti, kun valtio ei rahoita lastenkoteja kovinkaan paljon”, Halhe harmisteli. ”Jonka takia on typerää, ettei adoptio ole mahdollisuus. Useat olisivat valmiita ottamaan lapsia hoidettavaksi ihan ilmaiseksi.”
Luonnon lasten adoptiokeskustelu oli aina ollut kiistelty asia. Siinä missä oli tutkimuksin todistettu, että yksilöllinen ja pitkäkestoinen hoito samalta tai samoilta henkilöiltä läpi lapsen elämän olisi psyykkisesti lapsen edun mukaista, se oli turvallisuusriski kokemattomalle, sillä vauvojen ja pienten lasten taikuus saattoi muodostaa jäljittelyksi kutsuttuja vaaratilanteita. Siinä lapsen taikuus yritti oppia ympärillä olevien aikuisten taikuuden kaltaiseksi matkimalla sitä, koska se tuntui voimakkaammalta ja niin ollen paremmalta. Lapsen taikuus ei kuitenkaan ollut yhtä kehittynyttä kuin aikuisen taikuus, joten tuloksena oli usein purkauksia, jotka saattoivat aiheuttaa jopa kuolemia. Isoissa ryhmissä sitä ei tapahtunut kovinkaan usein, koska lasten taikuus saattoi hakea turvaa ympärillä olevien samanlaisesta taikuudesta ja näin ollen ymmärtää sen helpommin normiksi. Hoitajat kuitenkin kävivät läpi pitkän koulutuksen, jotta osasivat havaita mahdolliset jäljittelytilanteet ja estää ne.
”Ehkä se jonain päivänä vielä tapahtuu. Mutta adoptoivat vanhemmat varmaan joutuisivat käymään koulutukset”, Elka tuumi.
”Ei se olisi iso hinta, varmasti ne jotka haluaisivat vanhemmiksi, olisivat valmiita käymään sen läpi”, Halhe huomautti. ”Oikeastaan sitä voisi alkaa opettaa jo koulussa.”
”Totta”, Elka sanoi, vaikkei itse kuulunut niihin, jotka haluaisivat lapsen vastuulleen. Toisin kuin ilmeisesti Halhe, jonka tummissa silmissä paloi päättäväisyys. Olivatko tämän silmät ruskeat? Nyt oli jo hämärää, eikä hän oikeastaan tiennyt, koska hän harvoin katsoi ihmisiä silmiin vilkaisua kauemmin.
”Maailma on vieläkin kovin epäoikeudenmukainen”, Halhe huokaisi.
”Niin”, Elka myönsi. ”Joskus sitä toivoo, että voisi vain aloittaa kokonaan alusta”, hän tuumi.
”Ehkä voikin”, Halhe huomautti. ”Mikä sinua estää?”
Elka vilkaisi Halhea. Tämä selvästi ajatteli, että Elka oli tarkoittanut jotain henkilökohtaisempaa, jotain joka esti häntä nauttimasta nykyisyydestä, koska hän oli liian kiinni menneisyydessä…
”En tiedä”, Elka myönsi ja nosti katseensa auringonlaskuun. Oli aika päästää irti, hän tiesi sen, mutta se tuntui niin vaikealta. ”Minusta vaan tuntui… että asiat päättyivät niin yllättäen. Että elokuva jäi kesken, enkä pääse eteenpäin ennen kuin tiedän mitä lopussa tapahtuu.” Hän ei tiennyt, miksi kertoi sen yhtäkkiä, vaikkei halunnut puhua siitä, mutta jotenkin hän tunsi olonsa kumman neutraaliksi sanoessaan ne sanat. Ehkä koska hän oli juuri itse saanut selville jotain henkilökohtaista Halhesta. Tai ehkä hän oli jo pääsemässä yli.
”Hänen tapaamisensa ei välttämättä ole paras idea”, Halhe huomautti varovasti.
”Ehkä ei”, Elka myönsi. ”Kyllä minä tiedän, mitä mieltä te olitte hänestä. Ehkä sitten olin naiivi, kun en itse nähnyt sitä, mutta en… en vieläkään halua uskoa, että hän olisi vain esittänyt. Kuka jaksaa elää sillä tavalla vuosikausia?” hän sanoi hiljaa, katse ruohikossa.
”En tiedä”, Halhe myönsi, ”mutta kuten jokaisen taikuus on erilaista, jokaisen pää on erilainen. Ehkä hän ajatteli eri tavalla kuin me muut. Ehkä hän ei tiennyt tekevänsä väärin tai oudosti, eikä ymmärtänyt, että satutti muita ympärillään.”
Heidän askelensa olivat hidastuneet ja nyt he pysähtyivät kokonaan. Elkasta kuulosti oudolta kuulla Halhen puolustavan Seeriä, sillä kukaan, joka ei pitänyt Seeristä ei ollut ikinä tehnyt niin. Aina kun Kilve yritti puhua Seeristä hänelle, se kuulosti vain syyttelyltä. Seerin syyttelyksi Kilve sitä tarkoitti, mutta samalla Elkasta tuntui, että Kilve syytti häntä. Ja miksei syyttäisikin, koska jos Seeri todella oli tarkoittanut satuttaa häntä huvikseen, oli hän ollut tarpeeksi typerä antaakseen sen tapahtua.
”Hän ei ehkä satuttanut sinua tahallaan, tai sitten satutti”, Halhe sanoi kuin lukien Elkan ajatukset. ”En tiedä. Mutta hän on nyt poissa. Annatko sinä silti hänen jatkaa satuttamista?” Halhe kysyi.
Elka nosti katseensa taivaanrantaan. Hän moitti itseään jatkuvasti menneisyyden naiivisuudestaan tajuamatta, että se ei ollut jäänyt vain menneisyyteen. Niin kauan, kuin hän ajatteli Seeriä ja heidän yhteisiä muistojaan, hän kärsi menneisyyden tuskat vain uudestaan.
”Anna hänelle anteeksi ja siirry eteenpäin. Se on parasta mitä voit itsellesi tehdä”, Halhe huomautti, katsellen laskevaa aurinkoa hänen kanssaan.
Anna anteeksi? Sitä Elka ei ollut tajunnut. Hän oli koko ajan etsinyt heidän yhteisistä muistoistaan hetkiä, jotka todistaisivat, että Seeri oli ollut hyvä ihminen. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että ne useat hyvät muistot painoivat vaa’assa enemmän kuin ne muutamat pahat, jotka hän oli havainnut. Mutta ehkä sillä ei ollut väliä, oliko Seeri hyvä vai paha. Ehkä saattoi olla parempi, että Seeri olisikin paha, koska sitten hän ei enää kaipaisi tätä. Hän voisi antaa anteeksi ja unohtaa.
”Olet oikeassa”, Elka totesi viimein ja hymyili naiselle, jonka kasvoille paistoi auringonlaskun ruska. ”Sinusta tulee hyvä hoitaja. Kuka tahansa lapsi olisi kiitollinen saadessaan sinut esikuvakseen.”
Halhe hymähti. ”Saanko siteerata tuota työhakemukseeni?”
”Voit jopa listata minut suosittelijaksesi”, Elka virnisti.
”Kuulostaa hyvältä”, Halhe naurahti.
Aurinko ehti painua taivaanrannan taa, kun syksy ja talvi tekivät tuttavuutta.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[#] Seuraava sivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta