”Älä nyt Jokke vaan sano, ettet muka enää tykkää koristella piparitaloa. Sehän on aina ollut ihan sun juttu. Muistatko silloinkin, yhtenä vuonna, kun olit kuuden tai seitsemän vanha –”
”Äiti”, Jokke mutisi hyvin nolona. ”Ei Edvin varmaan halua alkaa tässä nyt koristella mitään –”
”Ei kun totta kai haluan”, Edvin sanoi ja tönäisi Jokkea leikkisästi. ”Kyllä me hoidetaan se koristelu. Ja siivotaan myös. Vai mitä, Jokke?”
”Okei”, Jokke sanoi ja hänen kasvoillaan välähti hymy, josta Anne arvasi, ettei Jokke sanonut mielellään ei millekään, mitä Edvin halusi.
”Joo joo, mut ei se nyt vaan halua pysyä pystyssä! Miksei se pysy pystyssä?”
”No ei tietenkään pysy, kun se ei oo vielä kuivunu, se kuorrute. Sun pitää pitää sitä pystyssä niin kauan, et se vähän jähmettyy.”
”Miten monta kättä sä oikein luulet, että mulla on?”
”Tiedä häntä, mutta kai sä Edvin tiedät, että sulla on tomusokeria päässä?”
”Katotaanko, missä sulla on kohta tomusokeria, jos ei toi vittuilu lopu?”
”Edvin! Älä! Sä sotket tän koko rikospaikan!”
Anne ajatteli, että hän oli oikeastaan aika onnekas, ja että hän oli valmis katsomaan läpi sormien moniakin asioita, jos vain hänen miehensä ja poikansa olivat noin onnellisia.
Hän oli valmis elämään jopa sen kanssa, että hänen vaivalla leipomansa piparkakkutalon katossa luki MERRY FUCKING X-MAS, ja sen pihalle oli juuri tapettu joku.
Joken silmät loistivat kuin innostuneella pikkupojalla. Pojan posket hehkuivat hiukan tavallista punaisempina, ja kun hän nauroi ja pudisti tomusokeria Edvinin tummista hiuksista, hän katsoi ystäväänsä aivan tietyllä tavalla.
Edvin vastasi Joken hymyyn täsmälleen yhtä säteilevästi. Hymy sai Edvinin toisinaan aika vakavat, tummansiniset silmät kirkastumaan, ja hänkin näytti hyvin onnelliselta.
Sillä hetkellä Annesta tuntui, että hän oli tullut vahingossa tajunneeksi jotain tärkeää.
”Tää näin”, Jokke sanoi hieman varovaiseen sävyyn ja tökkäsi sormellaan savupiippuun hirttäytynyttä ukkelia. ”Se tosin alkoi heti katua tekosiaan.”