Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Toinen ulottuvuus

Näin koulutat lohikäärmeesi (HTTYD): Miekkani ja kilpeni, k-11, Hikotus/Eret (11/11)

<< < (2/3) > >>

carrowfan:
Ilmoittaudun lukijaksi, koska haluat kuitenkin tietää että joku lukee tätä ja pitää tästä.

Maissinaksu:
carrowfan: *kumartaa ja kohottaa peukkua*




5. UUSIA TUULIA

"Mää olen kuulkaa sitä mieltä, että aikojen kuuluu muuttua eläjien mukana."



Haalittuaan kokoon jokaisen löytämänsä pergamentin ja kirjansivun Hikotus oli uppoutunut ylkäjäisperinteeseen korviaan myöten muutaman seuraavan päivän aikana. Varsinaisesta historiasta hän ei ollut saanut liiaksi materiaalia haltuunsa, mutta oli hänellä sentään kasassa tyydyttävä määrä seremoniaan liittyviä ohjeistuksia, muistiinpanoja sekä yksi käärö, jonka sisältö näytti hänen silmiinsä kohtuullisen viralliselta. Pergamenttiin kirjatuista monista nimistä saattoi päätellä, että ylkäjäisten juuret ulottuivat monta polvea taaksepäin, ja se jos mikä oli kiehtovaa.

Erääseen seikkaan Hikotus oli kiinnittänyt huomiotaan muita enemmän. Hän ei ollut löytänyt yhdestäkään lähteestä merkkiä siitä, että Öystilässä olisi milloinkaan vietetty hallitsevan päällikön ylkäjäisiä. Se tosiasia oli tuntunut tavallaan hieman harmilliselta, mutta samalla Hikotus oli osannut olettaakin sitä.

"Hmm, ei näissä tosiaan ole mitään mainintaa päällikön ylkäjäisistä", Valka totesi katsottuaan läpi hänen mukanaan tuomat pergamenttikääröt. "Epäilisin, että syy siihen on yksinomaan poliittinen."

"Niin minäkin ajattelin", Hikotus sanoi. Oletettavasti entisajan päälliköt olivat kokeneet velvollisuudekseen solmia liitto naisen kanssa mahtisukunsa jatkumisen turvaamiseksi.

Hän puolestaan murtaisi perinteitä jälleen kerran.

"Kiitos, että pääsitte paikalle", Hikotus aloitti, kun viimeisinä pajalta saapuneet Raivo ja Eret olivat istuneet suuren salin pöydän ääreen neuvonpitoa varten. "Kuten tiedätte, öh, muutaman viikon päästä tapahtuu jotain, mikä omalta osin vähän muuttaa kylän henkeä ja... siksi lienee soveliasta puhua hieman Uuden Öystilän tulevaisuudesta."

Hyvät luojat, miten se kuulosti turhan viralliselta ja siksi kiusalliselta, mutta Hikotus oli päättänyt hoitaa asiansa parhaalla tahdollaan voitokkaasti maaliin.

"Asiat... ovat viime vuosien aikana muuttuneet monessa suhteessa", Hikotus aloitti muistelua etukäteen harjoittelemattomassa puheessaan. "Vielä suunnilleen seitsemän vuotta sitten kylämme pienellä saarella taisteli kynsin ja hampain lohikäärmeitä vastaan, ja vielä muutama vuosi sitten uskoin meidän löytäneen keinon elää rinnakkain niiden kanssa. Ajat kuitenkin muuttuivat ja pakottivat meidät jättämään entisen kotimme voidaksemme aloittaa uuden tarinan tällä saarella. Sen lisäksi kylä palasi myös juurilleen lohikäärmeiden löydettyä itselleen oman elinpaikkansa –"

Hikotuksen ääni särähti aavistuksen ja hän näki jokaisella pöydän ääressä istuvalla kosteutta silmissä. Ei todella ollut viisasta mainita lohikäärmeistä mitään, se aihe kun tekisi kipeää vielä pitkään.

"– ja myös minä koen löytäneeni oman paikkani Uuden Öystilän päällikkönä", hän lopetti lauseensa. "Lisäksi, kuten nyt on tiettäväksi tehty, en tule enää kauaa johtamaan kylää yksin, mikäli jumalat ovat suosiollisia ja kaikki sujuu kuten pitää."

Eret kohtasi hänen katseensa ja hymyili pienesti.

"Olen tietoinen siitä, että ylkäjäiset ovat päälliköiden kohdalla kaikkea muuta kuin tavanomaista, mutta samalla koen vakaasti, että uudessa, menneisyyden tuhkasta nousseessa kylässämme saisivat vallita uudet tuulet", Hikotus sanoi ja varautui hiljaa mielessään kuulemaan kasan moitteita, mutta pöytäseurue pysytteli toistaiseksi vaiti odottaen hänen jatkavan.

Voi jukra, millaisen hepulin hänen isävainaansa olisi saanut, jos hän olisi rohjennut ehdottaa vastaavaa tämän elinaikana.

"Sen sijaan, että päällikön arvo siirtyisi eteenpäin verenperintönä, se voitaisiin tästä eteenpäin neuvoston puolesta päättää sopivaksi katsotun henkilön kannettavaksi. Vaihtoehtoisesti jokainen täyteen ikään ehtinyt saisi äänestää asiasta ja tulla sitä kautta kuulluksi."

Odotetun kohahduksen sijaan pöydän ääressä istujat näyttivät yllättävänkin hyväksyviltä ehdotuksen suhteen hetken pohdinnan jälkeen.

"Ei se mun mielestä mitenkään mahdottomalta kuulosta. En mä muutenkaan ymmärrä, miksi sen pitäisi olla niin paljon kiinni verenperinnöstä", Astrid tuumasi. "Sitä paitsi voisihan sut kuka tahansa nytkin haastaa holmgangiin ja sitä kautta tavoitella päällikön asemaa?"

"No joo, niin voisi, mutta kumma kyllä olen jokseenkin hyvilläni, että niin ei ole käynyt", Hikotus hymähti. "Toisihan sekin kieltämättä uusia tuulia historian lehdille."

"Tavallaan tietty osa historiaa ja perinteitä katkesi jo silloin, kun me alettiin sun ansiosta suhtautua lohikäärmeisiin eri tavalla, eikä sekään osoittautunut huonoksi asiaksi", Astrid lisäsi ja sai osakseen hiljaista nyökyttelyä.

"Niin, ja viime kädessä linkki menneisiin aikoihin murtui silloin, kun johdatin meidät tälle saarelle. Olen ajanut Öystilää vieraille vesille kerta toisensa jälkeen, ja nyt olen näköjään tekemässä sen taas", Hikotus sanoi vakavasti.

"Mää olen kuulkaa sitä mieltä, että aikojen kuuluu muuttua eläjien mukana", Raivo totesi. "Se on heleppo homma: jos ei kylän elo ja tavat jotakuta viehätä, etsiköön onnea jostakin toisaalta!"

"Aika suorasanasta", Eret naurahti, ja Raivo röyhisti rintaansa polleana ennen kuin kääntyi taas Hikotusta kohti.

"Sun isäs se oli aina niin jämptin jäyhä ja mieli hoitaa asiat kuten ne oli aina ennenki hoidettu, mutta sä ootkin tullut meidän päällikötäräitiin tuon kekseliään ja kapinoovan luonteesi kanssa!" tämä naurahti nyökäten ohimennen päätään Valkaa kohti. "Kyllä sä olet kyvykkyytes jo ehtiny osoottaa, sano kuka mitä hyvänsä."

Hikotus nielaisi hieman vaikeasti. "Kiitos, Raivo."

"Mitä taas tuloo suhun..." Raivo katsahti vieressään istuvaa Eretiä. "Sää olet kyllä tyypiltäsi juuri sitä mitä Aimo Mahtimurikka koskaan olis vävyltä toivonut, jos niikseen."

"Mä arvostan sun sanoja", Eret sanoi painaen kämmenensä rintaansa vasten.

"Jep, kyllä susta kelpo päällikötär tulee", Astrid virkkoi ilkikurisesti, ja Eret virnisti takaisin samalla mitalla.

"Aah, kiitti kovasti."

"Sen mää vaan sanon", Raivo naurahti pilkettä silmäkulmassaan, "että kyllä meirän kaikkien elo ajottu aika priimasti kaikkien aikojen omalaatusimman päällikön valtakaurelle!"

Hikotus yhtyi pöydässä syntyneeseen naurunremakkaan, vaikkei onnistunutkaan hymyilemään aivan niin leveästi kuin olisi tahtonut.

Auringon painuttua mailleen täysikuun tieltä Hikotus makasi sängyssä ja silmäili Eretin mökin hirsikattoa kerratessaan mielessään päivän tapahtumia. Tulevaisuutta koskevien asioiden käsittely oli ollut hieman helpompaa neuvostoon kuuluvien läheisten kanssa kuin koko kylän, mutta pienen alkukankeuden jälkeen ulosanti oli alkanut sujua jopa ihan kelvollisesti. Loppujen lopuksi hän oli tiennyt mitä sanoa ja mahdollisen kiperän paikan tullen tiennyt senkin, että neuvosto seisoisi hänen takanaan, tuli mitä tuli.

Kaiken kaikkiaan Hikotus totesi jälkeenpäin murehtineensa taas pitkälti turhia. Ainoastaan tapa valita uusi päällikkö oli herättänyt kunnolla puheensorinaa ja kahta eriävää mielipidettä väen keskuudessa. Aihe ei onneksi ollut sillä hetkellä mitenkään ajankohtainen, joten Hikotus oli kehottanut öystiläläisiä pitämään asian korvansa takana mutta ajatukset kiinni tavallisessa kylän arjessa.

"Oli siinäkin päivä", Eret hymähti käydessään hänen viereensä. "Mitä mielen päällä?"

"Hmm, vähän kaikkea. Öystilä, me, isäkin..."

Eret oli vähän aikaa hiljaa, mutta tarttui sitten viimeksi mainittuun ajatuksen kohteeseen.

"Ekan kerran kun mä tapasin sun isäsi... Siitä jäi vähän huonot muistot."

"Hän pisti sinut tuosta noin vain ruotuun", Hikotus virnisti. "Ja syytti sitten minua kovaan ääneen siitä, että olin asettanut omamme vaaraan yrittämällä luoda orastavia puhevälejä teihin lohnarinpyytäjiin."

"Oli nekin aikoja", Eret hymähti hiljaa. "Seuraavan kerran mä näin sun isäsi keskellä taistelua, ja sitten... no..."

"Olosuhteisiin nähden hän kai sai tarpeeksi kunniakkaat hautajaiset", Hikotus mutisi enemmän itselleen kuin Eretille.

"Ei niissä ollut yhtään mitään kunniatonta. Oli mulle etuoikeus saada olla niissä mukana."

"Raivo oli kyllä oikeassa tänään", Hikotus virkkoi. "Sinunlaistasi vävyä isä todella olisi toivonut."

"Tiedä häntä josko ihan ainoalle pojalleen", Eret tokaisi ironisesti. "Verenperinnön jatkuminen ja sen sellaista..."

"Oli miten oli, isältä ei nyt kysytä", Hikotus totesi takaisin. Eret laski kätensä lepäämään hänen kyljelleen.

"Kuule, sunkaan ei pitäisi olla niin ankara itellesi. Sun isäsi jätti sun harteille ihan järjettömän ison vastuun, eikä niitä vaikeimpia asioita pidäkään ratkaista tosta noin vaan."

"Välillä vain tuntuu, että tekemilläni päätöksillä ja ratkaisuilla heitän pois kaiken sen, mitä aiemmat sukupolvet ovat saaneet aikaan."

"Hikotus, sä yksin olet saanut aikaan paljon sellaista, mistä kenenkään esi-isät ei olisi uskaltaneet haaveillakaan", Eret huomautti. "Myös mä olen sulle koko elämäni velkaa, eikä se ole mikään pikku juttu, usko ihan hyvällä. Se olit kokonaan sä, joka antoi mulle tulevaisuuden kaukana Drago Veriauran ikeestä ja annoit syyn olettaa, että elämässä saattais olla jotain muutakin kuin jatkuva pelko takaraivossa."

Hikotus kuunteli hiljaa silitellen kihlattunsa olkavartta. Eret ei useinkaan puhunut menneisyytensä synkkyydestä niin avoimesti.

"Et ole minulle mitään velkaa", hän sanoi. "Et ole koskaan ollutkaan."

"Miten vain", Eret vastasi sävyyn, joka antoi ymmärtää tämän itse olevan vähän toista mieltä siitäkin huolimatta, että sanat itsessään olivat myötäileviä. "Se on silti tosi kuin vesi, ettei me nyt lojuttaisi tässä tällä tavalla ilman sua. Saat kai kiittää sitä sun kuuluisaa vaistoa tai jääräpäisyyttä."

Hikotus kohautti harteitaan. "No, sinussa jos kenessä minä näin jotain muuta kuin mitä ensimmäiseksi sain eteeni."

Eret pureksi huultaan aprikoiden. "Toisin sanoen miekan päin näköä."

"Ja kohtuullisen vihamielisen asenteen", Hikotus lisäsi naurahtaen. "Ehkä on ihan hyväkin, että joskus lopputulema on jotain aivan muuta kuin mitä ensivaikutelma antaa ymmärtää."

"Ehkäpä", Eret myönsi. "Ylipäätään mä olen otettu siitä, että sä jaksoit nähdä vähääkään vaivaa mun tapauksessa."

"Hmm, eipä se vaikeaa ollut", Hikotus tuumasi sipaisten Eretin leukatatuoinnin linjaa, kuten hänellä oli tapana. "Tekisin sen milloin tahansa uudestaan."

Eretin painoi hänen sormensa vasten huuliaan ja katsoi häntä vakavasti.

"Kai sä tiedät, miten paljon mä rakastan sua, Hikotus?"

Hikotuksen sydän hypähti ja hymy sai liikuttuneen vivahteen.

"Minäkin sinua, Eret Eretinpoika."

Se oli ensimmäinen kerta, kun he todella lausuivat toisilleen ne sanat ilman, että kyseessä oli rakastelun tuoksinnassa lipsautettu henkäys tai puolisarkastinen vitsintynkä.

"Enkä mä rakasta sua siksi, että sä olet kuuliainen ja teet kaiken aina toivottuun tapaan, vaan ihan siitä päinvastaisesta syystä", Eret jatkoi pörröttäen hänen hiuksiaan. "Sä olet sellainen kaveri, jonka mieli liitää korkealla pilvissä, jolla piisaa ideoita mihin tahansa ja joka väsymättä tavottelee parempaa maailmaa ittensä lisäksi muillekin."

"Haaveilla minä kyllä osaan", Hikotus totesi. "Siksi minä tarvitsen jonkun pitämään jalkani välillä maan tasallakin ja johtamaan Öystilää kanssani."

"Ilman mitään vastalauseita, jos sä koet, että mä olen kunnollinen siihen rooliin sun rinnalle."

"Enemmänkin kuin kunnollinen", vastasi Hikotus ja kietoi heidän kehonsa tiukemmin yhteen.

Maissinaksu:
6. PAHAISET KAKARAT

"Näin vaan meidän kesken, olisit sä löytänyt itsellesi jonkun vähemmänkin ärsyttävän."



Kylän pohjoispuolisen, Baldurinmetsäksi nimetyn alueen lammen vesi oli loppukesästäkin yllättävän lämmintä. Hikotus oli hyödyntänyt iltapäivän hiljaisuutta ja pulahtanut vilvoittelemaan vietettyään aamun pergamenttivuoren ääressä kirjoittelemalla muistiinpanoja kaikesta, mitä tulisi ottaa lukuun vihkiseremoniaa valmisteltaessa. Samalla hän oli koonnut itselleen tiivistetyn katsauksen kositun kontolle sälytetyistä perinteistä. Verrattuna Eretin tehtäviin hänen omansa vaikuttivat sanalla sanoen perussieviltä – ainakaan niissä ei ollut mainintaa lohikäärmeen tai jonkin muun suuren eläimen kaatamisesta ja pään lahjaksi tuomisesta.

"Hoi, Hikotus!"

"Täällä se piilottelee!"

Hikotus tössähti takaisin maan pinnalle ajatuksistaan. Olisi pitänyt arvata, ettei mukava rentoutumishetki voinut kestää kovinkaan pitkään. Eret oli ainoa, kenelle hän oli ohimennen maininnut aikeistaan käväistä lammella, mutta tämän sijaan hänen huomiotaan tavoittelivat Karski, Suomusintti ja Limalotja yhdessä kuorossa. Toki Hikotus tavallisesti arvosti kavereidensa seuraa, mutta juuri sinä päivänä hän olisi janonnut viettää aikaansa joko kokonaan yksikseen tai vaihtoehtoisesti vain muutaman harvan ja valitun kanssa. Etenkin Limalotjan ja Karskin läsnäolo oli toisinaan sanalla sanoen uuvuttavaa.

"Terve vain", hän hymähti kuivasti, kun kolmikko oli viskannut vaatteensa nurmikolle ja molskahtanut hänen seurakseen.

"Olipa sattuma, että säkin olit täällä!" Suomusintti virkkoi, ja mikäli kommentti olisi tullut keneltä tahansa muulta, Hikotus olisi epäillyt sen vilpittömyyttä alta aikayksikön. Ehkä se oli todella myönnettävä: kavereiden saapuminen lammelle samaan aikaan oli pelkkä sattuma, vaikkakaan ei niin ylenpalttisen riemastuttava sellainen.

"Mihinkäs sä sen sun paremman puoliskosi oot heivannut?"

Hikotus kohotti kulmiaan Karskin vitsailulle. "Pitäisikö meidän koko ajan liikkua yhdessä?"

"Me vähän kuviteltiin, että te riippuisitte toisissanne kiinni kakskytneljäseitsemän nyt kun kaikki tietää, mitä teidän välillä oikeasti oli koko ajan meneillään", Suomusintti totesi iloisesti.

"Näinpä!" myötäili Limalotja. "Miten pitkään te oikein ootte kyyhkylöineet kylän nenän alla?"

Hikotus veti syvään henkeä ja valmistautui siihen epämukavaan keskusteluun, jollaisen hän oli jo kauan sitten tiennyt joutuvansa vaihtamaan kavereidensa kanssa.

"Suurin piirtein vuoden verran."

"Pakasta sä pääkoppasi!" pärskähti Karski. "Etkä sitten voinut meille sanoa mitään?"

"Emme me sanoneet kenellekään mitään", Hikotus huomautti. "Sitä jotenkin aavisti, että vastaanotto olisi kutakuinkin tällainen."

"Ja me kun oltiin vaan että aha, sun ja Astridin juttu kuivui kasaan silloin joskus ja se siitä. Kuviteltiin sun vaan jatkaneen huoletonta poikamieselämää ja vähän ehkä nuolevan haavoja siinä sivussa", Karski hymähti, eikä Hikotus oikein tiennyt, mitä olisi osannut vastata.

"En mä kyllä olis uskonut näkemättä omin silmin", tuumaili vuorostaan Limalotja. "Ihan pakko udella: mitä sä Eretinpojassa niin paljon näät?"

"Olipa perin kiintoisasti muotoiltu kysymys."

"Näin vaan meidän kesken, olisit sä löytänyt itsellesi jonkun vähemmänkin ärsyttävän."

"Lotja, mikä on ongelma?" Hikotus kurtisti kulmiaan.

"Se yrittää vaan sanoa, että onhan se sun sulhosi vähän koppavaa sorttia", totesi Suomusintti, mikä puolestaan sai Hikotuksen hämmentyneeksi. Suomusintti se kun tapasi olla viimeiseen asti hyväntahtoinen, vilpitön ja sovitteleva.

"Miten niin koppavaa sorttia?"

"Häiskähän kattoo yli nokanvartensa minkä ehtii", sanoi Karski. "Kyllä sen kanssa pari sanaa vaihtaa, mutta siitä näkee ties miten kauas, että se pitää meitä pelkkinä pahaisina kakaroina."

Hikotus huokaisi syvään. "Olisiko jotain tekemistä ehkä sillä, että te todella käyttäydyttekin joskus kuin viisivuotiaat ipanat?"

"Siinäpä se, Hikotus", Karski tokaisi. "Sano mitä sanot, me tiedetään, että sä rakastat meitä silti yli kaiken. Siitä sun siipanpuolikkaasta ei saa mitään irti."

"Tietty me ollaan pantu merkille, miten hyvin se viihtyy sun ja Astridin kanssa. Kai sille sitten kelpaa vaan kypsempi seura", tuhahti Limalotja itseironisesti.

"Jep, tylsempi seura", Karski korjasi, ja Limalotja vastasi tämän virneeseen.

"Se nyt on ainakin selvää, että Eretillä on tottumista teidän metkuihinne", Hikotus sanoi lopulta. Kieltämättä Eretin ja poikien välillä oli ollut nähtävissä pieni aaltopituuden vajavaisuus alusta alkaen, mutta silti Hikotus oli hiljaa mielessään valmis uskomaan, että asiat kehittyisivät ajan kuluessa.

Kavereiden puheissa oli kuitenkin pointtinsa, jota hänen oli vaikea yrittää sivuuttaa.

"Ehkä minä voin mainita asiasta hänelle", hän tuumasi pahimman ärtymyksen laantuessa.

"Aa, sen kuin sanot saman tien!" Karski hymähti tiiraillen polun suuntaan. "Oho, mitä Odinin hanurikarvojen kautta –"

"Mitä se on ollut tekemässä...?" Suomusintti sopersi. Hikotus kurkotti kaulaansa epäluuloisena tämän olan yli.

"No se on hyvä kysymys", oli ainoa, mitä hän keksi sanoa takaisin.

Eretin kädet miltei kyynärpäitä myöten, paljas ylävartalo sekä osittain kasvotkin olivat enemmän tai vähemmän raudanpunaisten tahrojen peitossa.

"Tomaattisoosissako se on möyrinyt...?"

Mitä lähemmäs lampea Eret talsi, sitä paremmin kävi selväksi, ettei kyse tainnut olla tomaateista.

"Se on lahdannut jonkun." Limalotja seistä möllötti paikoillaan kauhusta kankeana.

"Eikä ole", Hikotus mutisi takaisin.

"Jo vain, sä olet kuule menossa vihille paatuneen murhamiehen kanssa", Karski lausui kuolemanvakavasti.

"Älä viitsi olla karmiva..." Hikotus ärähti hitusen vainoharhaisena ja kahlasi lähemmäs Eretiä, joka pysähtyi juuri lammen luo.

"Katos, sulla olikin seuraa!" Eret tervehti hyväntuuliseen sävyyn, joka oli kammottavassa ristiriidassa tämän ulkoisen olemuksen kanssa.

"Haluankohan edes tietää, mitä sinä olet puuhaillut?" Hikotus katsahti kihlattuaan päästä varpasiin varmistaen, ettei veri ollut tämän omaa. "Pistit jonkun kylmäksi iltapäivän ratoksi?"

Eret naurahti hersyvästi laskeuduttuaan lampeen. "Sanotaan nyt niin, että perinteet velvoitti."

"Niin tietenkin..." Hikotus mutisi. Sen kuuleminen oli kovin helpottavaa. "Etkä ole loukkaantunut tai mitään?"

"Pari pintanaarmua sinne tai tänne." Eret sipaisi hellästi hänen hartiaansa jättäen siihen epähuomiossa inhan veritahran ja kääntyi kohti kauempana pälyilevää kolmikkoa. "Terveisiä vaan karhumettältä!"

"Tapoitko sä karhun paljain käsin?" Limalotja penäsi näyttäen siltä kuin saisi hyvälaatuisen hepulin.

"Vähänkö siistiä..." Karski toljotti Eretiä silmät lautasen kokoisina.

"Ääh, tuskin sitä ilman ansaa ja asetta olisi saanut, vaikkei ne kyllä lohnareita fiksumpia elukoita ole", Eret totesi hangatessaan veritahroja käsivarsistaan. "Nylkeminen oli se sotkuisempi homma!"

"Kaateletko sä useinkin karhuja jonain vapaa-ajan harrastuksena?" Limalotja mutisi.

"En mä nyt sanoisi", Eret vastasi asiallisesti ehkä vähän odotellen, milloin niinkin tyyni keskustelu Limalotjan kanssa päättyisi kaiken maailman kukkoiluun, jollaista oli kaikin puolin lupa odottaa. "Kunhan tein mitä esi-isät toivoi."

"Joo, aivan! Sehän kuuluu hääperinteeseen!" virkkoi Suomusintti, jolta saattoikin olettaa löytyvän kasapäin teoriatietoa aiheesta kuin aiheesta. "Pitää teurastaa lohnari tai jokin muu eläin ja viedä sen pää toisen talolle!"

"Tarkoittaako tuo sitten sitä, että kotonani möllöttää jossain valtava karhunpää?" Hikotus tajusi kysyä, eikä ollut ollenkaan tyytyväinen Eretin kohauttaessa velmuillen olkiaan vastaukseksi.

"Olisit köyttänyt sen roikkumaan katosta suoraan Hikotuksen sängyn yläpuolelle ja kattonut, millainen härdelli siitä syntyy!" hörähti Karski ja silminnähden yllättyi, kun heitto sai osakseen kaivatun reaktion Eretin suunnalta.

"Hah, ei pöllömpi idea! Pitää vaan odottaa hyvää hetkeä hoitaa asia."

Hikotus roiskautti laiskasti vettä Eretin suuntaan. "Siinäpähän odotat."

"Joko sä olet sitten vienyt havunoksia?" Suomusintti kysäisi Hikotukselta.

"Mitä ihmeen havunoksia?" ihmetteli Limalotja. "Joku perinnekö sekin?"

"Jep, ja se on vielä tekemättä", Hikotus vastasi ja silmäsi Eretiä merkitsevästi. "Sen kyllä takaan, että jos jokin karhunpää ilmestyy sänkyni yläpuolelle, peitän koko talosi kunnon neulasvuoren alle."

"Uskallakin."

"Kaikenlaista ne esi-isät käskeekin naimaintoisten väkertää", Karski tuumi päätään pudistellen. "Kelatkaa, kuolleet tyypit Valhallasta käsin määrää asioista täällä! Lohnareita, karhuja ja havuja..."

"Mitä järkeä edes on missään havuissa? Eihän ne kauaa vihreinä säily sen jälkeen, kun ne on irrottanut puusta", Limalotja tuumaili, ja Hikotusta hymyilytti jo ennen kuin tämä oli saanut lauseensa loppuun. Eret näytti hyvä ettei siltä kuin olisi löytänyt odottamatta kadonneen sielunveljen.

"Älä kuule muuta sano, sitä mäkin olen saanut tässä pohtia jo päiväkausia!"

Maissinaksu:
7. KÄRSIVÄLLISYYS KOETUKSELLA

"Tarvitaan joku mua vahvempi jannu sietämään teitä edes kannullisen jälkeen."



Lammella vietetyn iltapäiväisen tuokion perusteella Hikotus olisi ehkä uskaltanut väittää, ettei näkymätön juopa Eretin ja hänen kavereidensa välillä välttämättä ollutkaan turhan suuri. Pienen alkukankeuden jälkeen he olivat löytäneet kuin löytäneetkin pari yhteistä puheenaihetta, joiden parissa kukin oli näyttänyt viihtyvän. Yksimielisimpiä he olivat totta puhuen olleet häntä kiusoitellessaan, mutta se oli sopinut Hikotukselle hyvin.

Olisi silti voinut aavistaa, ettei sellainen orastava yhteinen sävel ottanut soidakseen liian kauan ilman railakkaita riitasointuja.

Kylän istuessa iltaa Hikotus liikuskeli tavallisesti mielellään paikasta toiseen jutustellen yhden sun toisenkin kanssa, mutta sillä kerralla hän oli istahtanut alas Limalotjan, Suomusintin ja kaksosten kanssa samaan pöytään ja kutsunut Eretinkin liittymään seuraan. Eretillä ei ollut näyttänyt olevan mitään sitä vastaan, mutta jollain tapaa Hikotus aavisti, ettei parisen tuntia hänen kavereidensa seurassa istunut tämän mukavuusalueeseen kovinkaan hyvin. Eret oli tuon tuosta kurtistellut kulmiaan pöljän läpänheiton kuorruttamille puheenaiheille ja näytti kahta vaivaantuneemmalta päätyessään itse hänen kanssaan niiden päätähdeksi.

"...ja sehän nyt on päivänselvää, että koko kylä ilmaantuu sitten ikkunan taakse kuulostelemaan hääyön meininkiä!" hekotti Karski. "Tämä vaan tiedoksi, ei mitään kainosteluja!"

Hikotus yritti antaa Karskin tavanomaisen lätinän mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos ja sanattomasti kehotti Eretiä samaan. Oli parempi olla sekä lähtemättä mukaan että ottaa mitään tosissaan. Päänsäryn sellaisesta sai, jos liian tarkkaan vaivautui moista pötyä kuuntelemaan.

"Ja seuraavana päivänä molemmat heivataan alasti nokkospusikkoon!" jatkoi vuorostaan Ronski.

"Haha, todellakin!"

"Kyllä kato vanha kansa tietää!"

"Just..." Eret mutisi pikariinsa ja hikkasi äänekkäästi siemauksensa perään. Hikotuksesta alkoi tuntua vähän levottomalta. Ei ollut hänen tapaistaan puuttua kenenkään juomisiin, mutta meno pöydässä oli jo hyvä tovi sitten käynyt sen verran juopuneeksi, että luvassa olisi tuota pikaa pelkkää alamäkeä niin fyysisen olon kuin juttujen tasonkin kanssa. Tavallisesti Eretkin tapasi nauttia illanvietosta kohtuullisen hillitysti hieman äänekkäämpää ulosantia ja pöytien päällä kuljeskelemista lukuun ottamatta.

"Tuota... olisiko pari hörppyä vettä mitään?" Hikotus ehdotti Eretin kaataessa itselleen jälleen lisää viiniä.

"Tämä sopii paljon paremmin", Eret köhähti ja nyökkäsi muita pöydässä istuvia kohti. "Jos saat vinkistä kiinni."

"Taidan saada", Hikotus tuhahti tarjotessaan vedellä täytettyä tuoppia. "Puolustusmekanismisi on kyllä kohtuullisen naurettava."

"Aha? No siitä me ollaan eri mieltä."

"No niin, vettä ääntä kohti."

Happamasta hymähdyksestään huolimatta Eret nappasi tuopin sen enempiä protestoimatta, mikä taas kiinnitti muiden pöytäläisten huomiota puoleensa.

"No joo, on se hyvä, että tuolla meidän Hikotuksella on juttuihin jotain sananvaltaa!" hörähti Karski kovaan ääneen.

"Mitähän toi nyt oli?" Eret kopautti tuopin pöytään.

"Onhan se vähän kuin vertaisi lammasta ja lohnaria toisiinsa! Hyväkin vaan, älä päästä sitä liian helpolla ja muista pureksia pieninä paloina!" Karski jatkoi vinkaten silmää Erertille, joka puolestaan toljotti takaisin.

"Täh?"

"Sen kuin annat olla", Hikotus kehotti suupielet kireähkönä viivana.

"Ehei, kato mä tiedän! Pitää sitä roolit olla selvillä!" Karski virnisti ja tyrkkäsi yhtä lailla virnuilevaa Limalotjaa kylkeen.

"Sano mua päälliköksi ja sitä rataa", Limalotja hörähti saaden kaksoset hekottelemaan suunnattoman ärsyttävästi.

"Jeah, eipä kyllä taida tittelit painaa tosipaikan tullessa..."

"Silloin kun ite painaa", väläytti Ronski.

"Teillä viiraa joka iikalla päässä", Eret tokaisi puhe sammaltaen ja Hikotuksen paheksuvasta katseesta huolimatta kulautti veden sijasta lisää viiniä.

"Ja nyt sä panet meitäkin halvalla!" Limalotja purnasi melodramaattiseen sävyyn.

"Ainoa mitä sä ylipäätään panet, on mun kärsivällisyys paskaksi."

Hikotus painoi kätensä vasten kasvojaan. "Voi jumalat..."

Limalotja kävi kiukusta ja nolostuksesta tulipunaiseksi, ja tunnelma pöydässä laski pakkasen puolelle parissa sekunnissa.

"Haluatko sä sanoa jotain muutakin, vai mennäänkö pihalle selvittämään?" tämä ärähti näyttäen siltä kuin olisi valmis ponkaisemaan jakkara kolisten ylös.

"Mulla on sulle aika vähän sanottavaa, jos ei vielä mennyt kaaliin", Eret virkkoi näennäisen iloisesti, vaikkakin Hikotus tiesi, miten tämän pinna lyheni lyhenemistään. Eretiä saattoi pitää Öystilän mittapuulla varsinaisena tyyneyden perikuvana, mutta kaikkien ämpäri täyttyi jossain kohtaa.

"Pah, mitä sä pelkäät? Eihän sun pitäisi pelätä mitään, hei häh?" tokaisi Ronski katse humalasta harittaen.

"Mulla on vähän parempaakin tekemistä kuin alkaa kukkoilla kenenkään kanssa", Eret hymähti, ja ohikiitävän hetken Hikotus todella hämmästeli, miten kypsästi tämä suhtautui jo hälyttäväksikin käyvään provosointiin.

"Ei uskalla Eretinpoika", puuskahti Karski.

Hikotus näki, miten Eretin otsasuoni nytkähti.

"Mä otan ja häivyn tässä kohtaa." Eret nousi ja kohotti tyhjää pikariaan kolmikkoa kohti. "Tarvitaan joku mua vahvempi jannu sietämään teitä edes kannullisen jälkeen."

"Sellainen kuin Hikotus!" Suomusintti hymähti, mutta sai vastaukseksi lähinnä silmien pyörittelyä.

"Joo, vahva ja vahva..."

Karskin liiallisen oluen maustama irvailu alkoi maistua siinä määrin puulta, että Hikotus nousi hänkin pöydästä.

"Ehkä lienee hyvä sanoa illanjatkot tähän kohtaan", hän murahti ja vilkaisi Eretiä. "Vai?"

"Ilomielin."

"Sillä lailla, näytä kuka määrää, pikku Hiki!" Karski hekotti. "Paina kerrankin päälle!"

"Pidä jo se turpa ummessa hyvän sään aikana", Eret äyskähti painaen sormillaan ohimoaan kuin kärsien ikävästä päänsärystä.

"Uu, kovia piipussa..."

"Eikä silti uskalla, vaikka mitä kehuu!" Limalotja murahti oluttuoppiaan pyöritellen ja katsahti häijysti Eretiä ja Hikotusta vuoronperään. "Vaikea arvata, keneltä sä oot noita ergivinkkejä saanut –"

"Sä senkin vihoviimeinen –"

Hikotus katsoi silmät pyöreinä, miten Eret paiskasi pikarinsa lattialle, astui ketterästi pöydän yli, tarrasi kauhuissaan huutavaa Limalotjaa kauluksesta ja raahasi tämän mukanaan kohti salin ovia ja lopulta ulos. Kaikki tapahtui vain muutamassa tehokkaassa sekunnissa. Pöytään jääneet kaverit vakavoituivat hyvän kanssa ja näyttivät hieman kiusaantuneilta monen uteliaan pään kääntyessä heidän pöytäänsä kohti.

"Esitys päättynyt, jatkakaa iltaa!" Karski huikkasi kätensä huolettomalla heilautuksella. Eivätpä nyrkkitappelut tai sen sellaiset sakinhivutukset mitenkään epätavallisia tavanneetkaan olla juominkien ohessa.

"Kirous teidän kanssa", Hikotus murahti ja lampsi salista sappi kiehuen. Ulkona hän tähyili hetken eteensä yön pimeydessä, mutta läheisestä pensaikosta kantautuva Limalotjan surkea uikutus toimi tehokkaana johdattajana.

"Mitä sinä teit?" Hikotus kysäisi Eretin kääntyessä häntä kohti käsiään pudistellen.

"Miltä näyttää? Vedin lättyyn ja heivasin lähimpään pusikkoon!”

"Näköjään. Siinä vasta oli tyyliä", Hikotus sanoi kuivasti. Eret veti syvään henkeä kuin hilliten itseään, ettei olisi ärjäissyt hänelle takaisin.

"Sä kuulit, mitä se vihjasi susta."

"Mm, niin kuulin."

"Älä väitä, että se on ihan okei!"

"Jos nyt vain annat olla ja painut kotiin nukkumaan pääkopan selväksi", Hikotus ehdotti kireästi ja otti muutaman askeleen päinvastaiseen suuntaan.

"Älä yritä –"

Eretillä ei näyttänyt olevan pienintäkään halua jättää asiaa sikseen, vaikka Hikotus kiristikin kävelytahtiaan ja tuijotti määrätietoisesti ainoastaan eteensä. Tuota pikaa seuraaminen alkoi toden teolla ärsyttää.

"Hoi, Hikotus!"

"Kuule, ihan totta, etkö nyt vain voisi kerrankin tehdä niin kuin sanon?" hän ärähti kääntyessään Eretiä kohti mökkinsä ovella.

"Mä vaan haluan, että sä puhut mulle!"

Pyyntö oli niin vilpitön, ettei Hikotus ollut varautunut sellaiseen. Oli paljon helpompi esiintyä viileänä, kun toinen kävi kunnolla hermojen päälle.

"Me puhutaan huomenna", Hikotus sanoi lopulta. "Nyt minun on pakko saada nukkua..."

Eret näytti vähitellen tajuavan, ettei kyseinen puheenaihe ollut hänestä sellainen, jota oli hyvä puida keskellä aamuyötä äkäisessä laskuhumalassa.

"Huomenna", tämä toisti varmistuksena. Hikotus nyökkäsi ja nykäisi oven auki.

"Hyvää yötä", hän toivotti hiljaa ja astui yksin sisään.

carrowfan:
:D. En oo kattonu kolmatta leffaa mut tykkään jotenki Eretin hahmosta, semmone suorasukaineb tarvittaessa.

Navigaatio

[0] Viestien etusivu

[#] Seuraava sivu

[*] Edellinen sivu