Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) > Toinen ulottuvuus
Näin koulutat lohikäärmeesi (HTTYD): Miekkani ja kilpeni, k-11, Hikotus/Eret (11/11)
Maissinaksu:
carrowfan: Eret on kyllä mainio hahmo, tykkään. ^^ Eipä se liiaksi ruutuaikaa saanut kolmannessa leffassa, heh.
8. SISÄINEN RAUHA
"Tarkemmin ajatellen minun ei edes tarvitsisi selitellä sinulle tai kenellekään yhtään mitään."
"Mitä mielen päällä?"
Hikotus puhalsi pitkän hengähdyksen kylpytuvassa vallitsevaan hiljaisuuteen.
"Pohdin tässä, että mitä muuta siitä kaatamastasi karhusta jäi jäljelle kuin paksu talja tulisijani eteen", hän vastasi totuudenmukaisesti ja korjasi asentoaan puujakkaralla istuessaan.
"Karhuista on aika moneen" Eret hymähti, kasteli karheaa liinaa ämpärissä ja jatkoi hänen selkänsä lempeää hankaamista. "Jäi siitä melkoinen määrä lihaa, kynnet, hampaat, mitähän vielä... Parempi se oli hyödyntää koko elukka pelkän pään sijaan."
"Hyvin ajateltu." Hikotus ei saanut ääntään aivan niin eloisaksi kuin olisi toivonut. Eretkin taisi laittaa sen merkille.
"Saitko sä yhtään nukuttua?"
"Mm, jotenkuten. Entä itse?"
"No jaa, hengissä ollaan", Eret virkkoi kyynisesti. Hikotus olikin kiinnittänyt huomiota tummiin varjoihin tämän silmien alla ja vahvasti epäili, että samanlaiset kehystivät hänenkin silmiään. Hän ei ollut totta puhuen vielä uskaltanut sinä päivänä tarkastella kuvajaistaan mistään heijastavasta pinnasta.
"Kuule, siitä eilisestä", Hikotus sanoi sitten. Siitä ei tulisi mukava keskustelu, mutta se oli käytävä ennemmin tai myöhemmin. "Olen pahoillani, että jouduit kestämään sen kaiken ryönän."
"Aivan sama. Sitä paitsi turhaan sä mitään pahoittelet."
"Tiedän! Minä vain... äh –"
"Halusit osoittaa, että ne törpöt osaa olla joskus ihan mukaviakin?" Eret tokaisi osuen naulan kantaan.
"Niin kai, ja se yritys menikin sitten kirkuen metsään."
"Eipä se sun kontollasi ole. Sä sentään yrität tulla toimeen niiden oravaturpien kanssa."
Hikotus naurahti, mutta vakavoitui sitten johdattaen puheenaihetta yhä rauhattomammille vesille.
"En minä Lotjallekaan jaksa vihoitella."
"Mä jaksan", Eret totesi lyhyesti ja lakkasi pesemästä hänen selkäänsä. "Mä en kyllä ymmärrä tuota sun menettelyä –"
"Minä tiedän, ettet ymmärrä, enkä minä sitä odotakaan”, Hikotus keskeytti ja kääntyi kohti Eretiä. "Jos kuitenkin annat olla, kuten minäkin aion. Pääset paljon vähemmällä."
Eretin ilmeestä päätellen pyyntö taisi mennä tehokkaasti harakoille.
"Ei ole oikeasti mahdollista, että sä olet tuota mieltä", tämä murahti ja rutisti vettä valuvan liinan kuivemmaksi niin riuskasti, että se olisi varmasti kirkunut, mikäli olisi ollut elossa.
Hikotuksen näennäinen tyyneys rapistui kertaheitolla. "Älä taas aloita. Mitä väliä sillä ylipäätään on, mitä joku Limalotja päästää suustaan?"
"Siinä kohtaa on, jos sen läpätykset vähääkään sivuaa jotain ergiyteen liittyvää", Eret äyskähti kuin hän ei olisi koskaan kuullutkaan kyseisestä sanasta ja sen halventavasta merkityksestä.
Hikotus inhosi itseään jo valmiiksi, mutta avasi silti suunsa.
"No jos ajatellaan lisää, menikö se niin kauas todellisuudesta?"
Eret tuijotti häntä epäuskoisena. "Mitä?"
"Niin, annapas hetki, että pääsen oikein vauhtiin!" Hikotus pärskähti tekopirteästi. "Mahtaa tulla varmaan aika järkytyksenä, mutta tuo ei toden totta ollut ensimmäinen kerta, kun olen saanut osakseni samanlaista kommenttia! Ja vain koska en välitä, ei tarkoita, että se olisi minulle aivan yhdentekevää."
"Sanooko ne sellaista useinkin?"
"Eivät suinkaan, mutta vähän liikaa viiniä ja olutta ja jo alkaa kuulostaa samanlaiselta kuin vanhoina hyvinä aikoina! Voiko ketään siitä toisaalta syyttääkään, minähän se taisin olla oikea malliesimerkki ergiydestä!"
"Älä puhu roskaa –"
"Kuule, sinun kohdallasi ergittelystä holmgangiin haastaminen olisi ihan läpihuutojuttu, siitä vain ottamaan maahan poljettua kunniaa takaisin", Hikotus sähähti ääni värähtäen. "Oman kokemukseni perusteella taas on ollut aina ihan liikaa pyydetty, että voisin elää rauhassa omalla tavallani ja että kukin kiinnittäisi huomiotaan pitkälti vain omiin asioihinsa."
"Sä kerrot mulle tän kaiken ja aiot silti viitata kintaalla koko jutulle?" Eret kuulosti suuttumuksensa alla sanalla sanoen hämmentyneeltä. "Menet sinne takaisin pää pystyssä, olet kuin mitään ei koskaan sanottukaan? Siten se on kai aina näppärimmin mennytkin, eikö?"
Hikotus puri hammastaan kyynelten noustessa hänen silmiinsä. Kommentti osui liiaksi maaliinsa, eikä suinkaan mukavalla tavalla.
"Hmm, niin, sanopa vielä, mitä muita vaihtoehtoja minulla olisi milloinkaan ollut? Olisiko minun pitänyt aina vain jättäytyä syrjään ja uskotella itselleni, että se olisi ollut ihan hyvä niinkin?"
"En mä nyt niin sanonut!"
Hikotus kihisi kiukusta. Eretin hyväkkäällä tuskin oli aavistustakaan siitä, miltä tuntui tavoitella vertaistovereiden hyväksyntää ja pyrkiä hienovaraisesti osaksi ryhmää vain havaitakseen, ettei hänen seuransa loppukädessä ollut mitenkään erityisen toivottua. Ohikiitävätkin muistot aiheesta tekivät suunnattoman kipeää.
"Ehkä olisin sitten voinut haastaa jonkun holmgangiin kaiken maailman pienestäkin irvailusta ja saada sitten oikein yleisön edessä nenilleni! Ei tarvinnut kenenkään olla mikään älyn jättiläinen hoksatakseen, ettei Aimon altavastaajapojasta ollut oikeaan tappeluun, enkä minäkään ollut sentään niin idiootti, että olisin kuvitellut voittavani ketään."
Hikotus veti syvään henkeä ja loi Eretiin uhmakkaan katseen, johon tämä vastasi samalla mitalla.
"Joten kyllä, se on aina ollut helpompaa vain nousta koko jutun yläpuolelle ja sulkea korvansa turhalta räpätykseltä. Tarkemmin ajatellen minun ei edes tarvitsisi selitellä sinulle tai kenellekään yhtään mitään. Enkä aiokaan, joten anna olla viimeinen kerta, kun otat tämän puheeksi. Menikö perille?"
Eret viskasi pesuliinan ämpäriin. "Hyppää järveen siitä."
Hikotus naurahti ilottomasti. "Ja tättärää, sieltä lensi ensimmäinen lapsellisuus ilmoille! Kauan saikin odotella!"
"Sä olet aivan sietämätön!"
"Aa, tuota onkin tullut kuultua vähän harvemmin! Yleensä se menee niin, että minä olen joko surkea, säälittävä, säälittävän surkea tai yksinkertaisesti vain häpeäksi Öystilälle ja kaikille viikingeille!" Hikotus räjähti niin, että Eret ihan hätkähti. "Kuuntelepa sellaista ensin vuosikausia melkein päivittäin ja mieti siinä sitten hiki hatussa, miten voisit edes yrittää olla jollain tavalla hyödyksi kylällesi ja tehdä edes jonkun ylpeäksi!"
Hikotus ei ollut tajunnut itkevänsä ennen kuin kyyneleet valuivat kutittamaan hänen leukaperiään.
"Usko pois, niin paljon kuin tahtoisinkin vain unohtaa kaiken ja keskittyä olennaiseen, aina välissä saan kitkerän muistutuksen siitä, millainen... millainen surkimus minä olin ennen kuin kohtasin Hampaattoman!" hän puuskahti pyyhkäisten äkäisesti silmänurkkiaan. "En kiistä, etteikö minulla olisi mielessä muutamia valittuja sanoja muutamalle valitulle ihmiselle, mutta miten sitä voi milloinkaan päästä eteenpäin, jos jäisi vatvomaan menneitä?"
"Hikotus..."
"Joten siinä lyhykäisyydessään se, mitä minulla oli mieleni päällä! Kuten sanoin, en odota ymmärrystä sille miten minä tähän suhtaudun, mutta olisi kiva, jos edes sinä kaikista ihmisistä voisit yrittää tajuta, mitä ajan takaa", Hikotus ärähti, muttei väistänyt kauemmas, kun Eret hivuttautui kosketusetäisyydelle. Vähän kuin hän olisi ollut vauhko lohikäärme, jota rauhoitella.
"Mä en oikein tiedä mitä pitäisi sanoa..."
"Eikä tarvitsekaan. Eikä tarvitsekaan..."
Oli niin paljon helpottavampaa kuulla Eretin sanovan siten kuin että tämä olisi vaikka väittänyt hatarin perustein tietävänsä miltä hänestä tuntui.
"Minä en ole samanlainen voiman perikuva kuin isä tai sinunlaisesi miehekkyyden multihuipentuma, se on silkka tosiasia", Hikotus hengähti syvään ja uskalsi hiukan hymyilläkin. "Kuitenkin minä tiedän kuka olen, enkä aio todistella kenellekään mitään. Tiedän lisäksi senkin, että minulla on sinulle ja tälle liitolle niin paljon annettavaa, ettei siinä ole järjen hiventäkään."
"Sitä mä en epäile." Eret hymyili pienesti ja ojensi kätensä. "Tules tänne."
Hikotus nojautui tiukkaan syleilyyn ja hautasi kasvonsa Eretin kaulaan päästäen irti kaikista turhautumisen, syyllisyyden, kitkeryyden ja häpeän tuntemuksista. Hän ei tarvinnut sellaisia vähääkään.
"Tuota... Kiitos, että sain raivota ja pahoittelut, että jouduit tulilinjalle", hän mutisi hetken kuluttua.
"Mitä turhia, kunnon raivari selkeyttää ajatuksia", Eret tuumasi ja suuteli häntä päälaelle. "Varsinkin, jos siihen on hyvä syy."
"Enemmän tai vähemmän..."
Ainakin hänen sisäinen rauhansa voi huimasti paremmin.
"Mulla on tosin vähän sellanen kutina, että ainakaan Limalotjan suunnasta sun ei tarvi liiaksi odotella mitään turvan aukomisia", Eret sanoi sitten.
"Ei vai?" Hikotus kysyi vähän epäuskoisena ja kohotti kasvonsa Eretin kaulasta. "Mitä tarkoitat?"
"Saattaa olla, että mä sanoin sille vähän inhottavasti eilen siinä kaikessa rytinässä."
"Mitä niin?"
Eretiä saattoi pitää hyväntahtoisena kaverina, mutta toisinaan Hikotus oli kuullut tämän suusta niin häijyjä sanoja, että kylmät väreet olivat karmineet selkäpiitä. Eretin huonolle puolelle päätyminen ei kuulostanut ajatuksenkaan tasolla miellyttävältä.
"Oli mitä oli, se oli ihan ansaittua meidän molempien puolesta."
"Siitä on kai paha alkaa väitellä. Sinäkin sen sait kunnolla huomata, ettei Lotjan ego aina ota mahtuakseen yhteen juhlasaliin ja toisinaan suu käy päätä nopeammin."
"Ja kuten äsken nähtiin, pitkäpinnaisimmillakin tyypeillä on se viimeinen rajansa. Teki mullekin hyvää nähdä sut kunnolla kilahtamassa", Eret mutisi hänen hiuksiinsa.
"Miten vain, jos se nyt tarjosi jotain uutta elämystä." Hikotus hapuili käteensä kylmää vettä täynnä olevan ämpärin. "Älä kuitenkaan totu siihen liiaksi."
Sen sanottuaan hän kumosi veden mitään varoittamatta heidän molempien niskaan.
"Hhhhaaaaah, mä inhoan sua!"
"No sitähän minäkin!"
Peseytymisen jälkeen Hikotus istutti Eretin mökkinsä pöydän ääreen ja alkoi kammata tämän tummia hiuksia.
"Sidonko kiinni?"
"Sido pois."
"Turhaan taisin edes kysyä", Hikotus hymähti ja nappasi sormiinsa suortuvia Eretin korvan takaa. "Vaan jos minulta satuttaisiin kysymään, voisit pitää tukkaasi auki useamminkin."
"Sähän se aina valitat mun hiuksista", Eret naurahti.
"Luonnollisesti ainakin silloin, kun ne hyökkäävät naamalleni yritäessäni nukkua", Hikotus tuumasi pientä lettiä tehdessään. "Ovat nämä kyllä aika pitkäksi ehtineet."
"Pitää kai näyttää niille vähän veistä ennen häitä", Eret totesi pyöritellen suortuvia sormissaan.
"Älä ainakaan liikaa", Hikotus virkkoi, haroi Eretin hiukset kamman avulla kokoon ja pikku tovin jälkeen silmäsi lopputulosta hyväksyvästi. Sen lisäksi, että Eretin korvan takaa kulki pieni letti poninhännän seuraksi, uusi hiuslenkki näytti sekin oikein kelvolliselta.
Kositun kosijalleen antama itse tehty esine ei ollut loppukädessä aiheuttanut kovinkaan paljon päänvaivaa, vaikkakin sen valmistamisessa oli kulunut pieni tovi. Hikotus oli päällystänyt joustavaksi nuijitun nahkasuikaleen Hampaattoman suomuista murskatulla seoksella, jota hän oli säilönyt kauan sitten talteen. Koristeeksi ujuttamaansa raudankappaleeseen hän oli kaivertanut ukonilman inspiroimana kuvioita, jotka toivat mieleen sekä myrskyävän sään että hänen isänsä ja esi-isiensä perinnön kelttien mailta. Hikotus olisi voinut sanoa olevansa lopputulokseen oikein tyytyväinen, ja ennen kaikkea hän sai syyn hengähtää huojentuneena tietäen yhden kolmesta ylkäjäisperinteestä suoritetuksi.
"Nnnoin, valmista tuli."
"Kiitti."
Hikotus kiskoi paitansa ylleen ja kätki salamyhkäisen hymyntynkänsä. Ehkä Eret hoksaisi hänen lahjansa iltaan mennessä.
Maissinaksu:
9. AIRUEN AVULIAISUUS
"Hikotus, ne on kuitenkin vain häät."
"Hoi, herätys..."
"Mmh, anna mun olla..."
"Haluaisin kovasti käteni vapaaksi –" Hikotus mumisi ääni unen jäljiltä painuksissa ja sai pienen vaivannäön jälkeen ujutettua puutuneen käsivartensa Eretin pään alta.
"Onko jo muka aamu?" Eret murahti ja haukotteli leukapielet natisten.
"Tämän siitä saa, kun nukkuu vain muutaman tunnin..." Haukotus oli tarttuvaa sorttia, ja hetken Hikotus vain aukoi suutaan kuin kala kuivalla maalla. "Sille oli tosin kohtalaisen hyvä syy."
"Jep, ei edes harmita", Eret naurahti ja kaappasi Hikotuksen syliinsä ennen kuin hän ehti hivuttautua sängystä. "Jää vielä vähäksi aikaa..."
Hikotus hengähti syvään ja salli itselleen muutaman minuutin lisäloikoilun.
"Esi-isät kyllä ottavat ja suuttuvat."
"Varmasti", Eret mutisi takaisin, eikä Hikotus osannut sanoa, oliko toteamus sarkastinen vai ei. "Mitäs menivät kehittelemään kaikenmoisia naima-aikeisia riipiviä metkujaan..."
"Mmm, tahtoivat vain kiusata eläviä minkä ehtivät", Hikotus tokaisi ja pani samassa merkille ulkoa kuuluvan ropinan. "Voihan rähmä, siellä sataa..."
Eret voihkaisi myötätuntoisesti. "Kivat sulle."
"Tosi kivat", Hikotus murahti ja mönki lämpimien peittojen alta viileään ja ikävään ympäröivään maailmaan. Pienen ikkunan takana maisema oli teräksenharmaa, mutta aamu oli edennyt jo kohtalaisen pitkälle. Hänen todella olisi syytä kalppia tiehensä Eretin mökistä niin pian kuin mahdollista välttääkseen juoruilua ja moittivia katsahduksia kyläläisten suunnalta. Oli sitten päällikkö tai ei, hääperinteisiin liittyvät siveyssäädökset oli syytä ottaa vakavasti.
Seuraavasta neljästätoista päivästä ja neljästätoista yöstä tulisi kyllä aikamoista piinaa, Hikotus tuumi katsahtaessaan sängyssä pötköttävää Eretiä ja tämän alastonta vartaloa, joka suorastaan kirkuvissa määrin kutsui häntä takaisin suloiseen lämpöönsä. He olivat käyttäneet viimeisen sallitun yhteisen yönsä sanalla sanoen hyvin, ja juuri siitä syystä Hikotusta kismitti suunnattomasti nyt vain katsella silmiensä edessä jotakuta sellaista, jota hän oli oppinut pitämään hyvänä, kaipaamaan ja vaalimaan täydellä halullaan. Jotakuta sellaista, josta hänen olisi syytä pitää näppinsä erossa hääpäivään asti.
Esi-isät todella olivat oikeita moskapäitä vaatimustensa kanssa.
Hikotus kurtisti kulmiaan, kun Eret alkoi kuorsata hiljaa.
"Simahditko muka jo uudestaan?"
"Mrmmh..."
"Juhuu? Niin että minä tästä menen nyt!" hän huikkasi merkitsevän rykäyksensä perään.
"Pidä hauskaa..."
"Sehän nyt on selvä..." Hikotus nyki kauluksensa mahdollisimman korkeaksi peittääkseen kaulansa ärtyisiä jälkiä ja oli aikeissa suunnata uupumuksesta hoippuvan kulkunsa ovelle ja ulos, kunnes viime hetkellä kääntyi kannoillaan ja tömisteli takaisin sängylle.
"Sanohan vielä yksikin hyvä syy, jonka perusteella sinä saisit jäädä löhöämään, kun minä saan laukata kotiini tuollaisessa säässä!" Hikotus tuhahti ja heilautti peiton syrjään Eretin jalkojen päältä. Jalkapohjan kutittaminen toi toivotun reaktion tuhinan katketessa kuin seinään ja varpaiden kipristyessä kouristuksenomaisesti.
"Aaaaa, lopeta, senkin hullu –"
"Eretinpoika on hyvä ja hilaa luunsa päivän hommiin!" Hikotus velmuili, tarttui ronskisti Eretin nilkoista ja alkoi yksinkertaisesti kiskoa tätä vuoteesta. "Eivätkä ne kylän työt tekemälläkään lopu!"
"Juu, mä olen hereillä, älä ole tuollanen!" Eret purnasi äreänä ja paiskasi tyynyn päin häntä. "Meinasitko sä sitä paitsi lähteä noin vaan?"
"Minäkö muka tekisin sellaista?" Hikotus tokaisi ja rojahti takaisin sängyn reunalle. Eret vääntäytyi istumaan ja nojautui pehmeään otsasuukkoon. Hikotus sävähti päästä varpaisiin, kun Eretin huulet hakeutuivat hänen kaulalleen lähes yhtä nälkäisinä kuin yöllä. Vastaiskuna hän kietoi kätensä kihlattunsa hiuksiin ja näykkäisi kepeästi tämän korvanlehteä.
"Sä rikot sääntöjä..."
"Paraskin puhuja..."
Hikotus olisi enemmän kuin mitään muuta halunnut upota syvemmälle unenlämpimään syleilyyn, mutta velvollisuudentunto puski ikävästi päälle ja pakotti pyristelemään kauemmas. Perinteiden noudattamisen paine taisi purra Eretiinkin; suudeltuaan hänen kaulaansa pitkään ja hartaasti tämä työnsi hänet käsivarrenmitan päähän näyttäen varsin syylliseltä.
"Menes jo siitä, ennen kuin jumalat kiroaa meidät hyvän kanssa."
"Mainio idea."
Muutaman seuraavan päivän aikana Hikotus olisi melkeinpä toivonut, että jumalten kirous todella olisi runnonut tiensä hänen päälleen ja siten antanut jotain oleellista ajateltavaa. Olisi voinut luulla, että lähestyvät ylkäjäiset olisivat pitäneet varsinkin hänet ja Eretin kiireisinä, mutta kylän väen tarjotessa auttavaa kättään hoidettavien asioiden lista pieneni hetki hetkeltä. Tehtävien delegointi oli kaiken lisäksi jossain kohtaa salakavalasti hypännyt hänen hyppysistään Astridin kontolle.
"Eli sinä juttelit aamulla Eivorin ja Eddan kanssa?" Hikotus varmisti pötköttäessään pitkin pituuttaan laitumen vehreällä nurmella. Vieressä istuva Astrid nyökkäsi ja kirjoitti jotain pergamenttiinsa.
"Jep, ja he lupasivat käydä toimeen saman tien, nyt kun kerran viimein sait aikaan koota tarvittavat mitat ylös", Astrid tokaisi. "Toki he nyt ovat parhaat räätälit koko kylässä, mutta mitä aikaisemmin kaavat saadaan ylös ja materiaalit kokoon, sitä vähemmän iskee sitten se viime hetken paniikki. Tämä vain siis terveisenä heiltä."
Hikotus painoi käden otsalleen ja huokaisi syvään. "Pitänee pyytää heiltä anteeksi, kun näen seuraavan kerran."
"En mä usko, että se on tarpeen", Astrid hymähti. "Sulla nyt on kuitenkin pitänyt kaikenlaista kiirettä lähipäivinä."
"Se taitaa olla vain organisointikysymys", Hikotus tuumasi.
"Eikö Eretistä ole apua?"
"Hänestä on apua niissä asioissa, joihin kaipaan hänen mielipidettään, eli toisin sanoen melkein kaikessa. Hänelle tosin ei ole suurta väliä oikein minkään suhteen, joten viime kädessä se olen sitten kai minä, joka pirttihirmuilee oikein olan takaa. Tai nyt pikemminkin sinä", Hikotus lisäsi vilkaisten Astridia.
"No hei, sitä vartenhan ne airuet ja sulhaspiiat on!"
"Sitähän ne."
Alun perin Hikotus oli ollut aikeissa kysyä käytännön avuksi Raivoa, mutta se ajatus oli kariutunut nopeasti, kun hän oli vaihtanut asiasta muutaman sanan Astridin kanssa. Öystilän historia ei tuntenut käsitettä sulhaspiika, mutta sen lisäksi, että Hikotus oli ollut auliisti valmis muuttamaan asiaa, Eretin mukaan airut saattoi olla kuka vain ilman sen kummempaa erittelyä. Astridin tarjouduttua hänen avukseen Hikotuksella ei ollut käynyt mielessäkään kieltäytyä. Samaan hengenvetoon Astrid olikin sitten nyhtänyt muistiinpanot häneltä ja alkanut suunnitella yhtä sun toista samalla ottaen kantaa hänen ajatuksiinsa.
"Hikotus, ne on kuitenkin vain häät", Astrid huomautti tönäisten häntä rohkaisevasti hartiaan. "Tai no siis onhan ne aivan toista kuin mitä tavallisesti on nähty ja tietysti päällikkötasolla –"
"Puhuitpa itsesi juuri hienosti pussiin."
"Mä vaan tarkoitan, että kyllä tästä selvitään enemmän kuin kunniallisesti", Astrid naurahti. "Sulla on koko kylä apuna!"
Hikotus hymähti myöntävästi ja salli itsensä rentoutua vähän. Ylkäjäisiin oli aikaa vielä kymmenisen päivää, ja vaikka hänestä ajoittain tuntuikin, että tekemisen määrä oli suorastaan upottava, loppujen lopuksi kaikki ennalta suunniteltava alkoi hiljalleen olla hallinnassa. Hän taatusti teki Astridia ja muita hyvää vauhtia hulluiksi utelemalla yksityiskohtien järjestelyistä tuon tuosta, mutta tarve olla tilanteen tasalla oli sanalla sanoen riipivä.
"Ehkä minä taas murehdin etukäteen ihan turhia", Hikotus mutisi enemmänkin itselleen kuin Astridille ja silitti ohi löntystävän lampaan pehmeää villaa.
"Hmm, kas kummaa, sehän nyt ei ole yhtään sun tapaista."
"Äh, älä nyt sinäkin."
"Voisit kuule yrittää ottaa Eretistä mallia tässä kohtaa", Astrid ehdotti. "Se ei näytä turhia hermoilevan, ainakaan mitä mä tänään siihen törmäsin."
"Minuun verrattuna hän ainakin peittää epävarmuutensa rutkasti paremmin. Lisäksi hänelle kuulemma sopii hukuttaa turhat paineet kunnon urakoimiseen", Hikotus kertoi.
"Niissä hommissa mä sen näinkin", Astrid sanoi tarkoituksellisen vihjaavasti. "Siellä se pajalla takoi rautaa puolinakuna ja hiki noruen."
"Takoi vai? N-no sehän on hyvä, hän kun sanoi ottavansa vastuun hääkoruista", Hikotus köhähti hätistäen sangen houkuttelevan mielikuvan kiireesti päästään. Pahuksen Eret ja pahuksen Astrid.
Samalla Hikotus teki vakaan päätöksen olla eksymättä vahingossakaan pajan suunnalle sinä päivänä.
"Mitä mä ymmärsin, sillä olisi myös osansa ruokapuolessa metsästyksen ja teurastuksen saralla", Astrid tuumi pergamenttiaan silmäillen. "Se onkin aika näppärä niissä hommissa."
"Totta virkat", Hikotus hymähti. "Eikä kokkaustaidoissakaan ole moittimista."
Astrid virnisti uteliaana. "Ei vai?"
Hikotus virnisti takaisin ja kertoi, miten Eret oli yllättänyt hänet edellisiltana kulhollisella karhunlihan silaamaa keittoa. Hänellä ei ollut alun alkaenkaan negativiisia olettamuksia Eretin ruoanlaittotaidosta, mutta keitto oli saanut hänet aivan ällistyneeksi. Ennen kaikkea hän oli hämmästellyt, miten liha oli saatu niin mureaksi ilman vähäisintäkään sitkeyttä.
"Se näyttää hyödyntävän samaa karhua kaikissa hääperinteissään", Astrid naurahti hersyvästi hänen kertomuksensa päätteeksi. "Aika näppärää!"
"Näin on, vaikka siitä tuskin on apua siinä kohtaa, kun hänen täytyy marssia äitini luo parin ennalta valitun sanan kanssa", Hikotus hymähti takaisin. "Tai mistä sitä tietää, ehkä hän voisi ottaa henkiseksi tuekseen sen minulle tuomansa karhunpään."
"Mistä sä muuten tiedät, ettei Eret ole jo käynyt pyytämässä suosiollisia tuulia sun äidiltäsi?"
"En minä tiedäkään", Hikotus sanoi ja katsahti Astridia. "Sinäkö tiedät?"
Astrid kohautti olkiaan. "Ehkä? Satuin kai oikeaan paikkaan sopivana hetkenä jokunen päivä sitten."
"No joka tapauksessa, se asia ei kuulu kositulle millään tavalla, kuten ei myöskään kosijalle minun valani, jonka sitten luen äidille ja Raivolle", Hikotus sanoi lakaisten puheenaiheen omasta puolestaan maton alle.
"Eli Eretinkin on täytynyt nähdä vaivaa sen sijaan, että se olisi vain marssinut sun äitisi luo kuin vanha kaveri?" Astrid varmisti.
Hikotus nyökkäsi. "Löysin asiaan liittyvän käärön, joka piti sisällään suurpiirteisen ohjenuoran parine vakiolauseineen, mutta muuten kaikki on kirjoitettava korkeimman omakätisesti. Ja jos kosijan vala ja pyrkimys saada myötämielinen vastaus liitolle sitten tekevät vaikutuksen... ei muuta kuin vihille."
"Entä sitten jos eivät tekisi vaikutusta?"
Hikotus kohautti olkiaan. "Se siitä sitten, kai ainakin teoriassa."
"Hmm, kaikkea sitä", Astrid hymähti. "Oletko sä vielä alkanut kirjoittaa sun omaa valaa?"
"Vähän sinne päin", Hikotus mutisi. "Minun on ollut hivenen vaikea keskittyä viime päivinä ja haluan myös miettiä tarkasti, mitä sanon."
"Teet mitä sun täytyy", Astrid virkkoi ja rullasi muistiinpanonsa. "Me muut kyllä hoidetaan näitä käytännön järjestelyjä sitä rataa, että sä saat mielenrauhan."
"Kyllähän minä", Hikotus mutisi. "Mitä muuta sinulla oli siinä? Räätäli, ruoka? Entä salin koristelu?"
"Hommat hoidossa! Me ollaan käyty yksityiskohtia läpi jo sitä rataa, ettei se muutu tässä kohtaa tätä selkeämmäksi", Astrid vakuutti kärsivällisesti ja rapsutti hänkin tervehtimään tullutta lammasta.
"Niin, tiedän", Hikotus hengähti ja nousi ylös. Oli toisaalta turhauttavaa vain pyöritellä peukaloitaan, mutta samalla oli lohduttavaa tietää, ettei sillä hetkellä todella ollut juuri mitään sellaista, mitä olisi tarvinnut aprikoida ylenpalttisesti.
Lisäksi kuten Astrid oli lohkaissut, ne olivat vain häät. Maailma ei ottanut sortuakseen pieniin yksityiskohtiin, siitä Eretkin toisinaan hänelle huomautti.
"Jos en ole vielä muistanut sanoa, kiitos ihan tuhannesti kaikesta avustasi", Hikotus sanoi sitten, ja Astrid hymyili takaisin.
"Sä kiität mua suunnilleen joka kerta, kun me nähdään."
"Hmm, niinpä taidan..."
Astrid katsahti paria lammasta heidän lähellään.
"Arvatkaas, kuka täällä on pöljä?" tämä huikkasi niiden suuntaan.
"Määää", kuului vaimea vastaus.
"Ei vaan tuo meidän päällikkö!"
Hikotus purskahti nauruun.
Maissinaksu:
10. VIIME TIIMAT
"Sä näköjään vedit perinteiden noudattamiset ihan uudelle tasolle."
"Omin käsin kylvän eloni viljan, mutta se, mitä minulla on annettavanani, olkoon yksin sinun.
Valittuni, tämän tahdon sanoa.
Me kuulemme toistemme äänet myrskyjen pauhatessa, emmekä horju purevimmankaan puhurin voimasta.
Suruni ja iloni annan sinulle yhdenvertaisina, eivätkä toramme ota kantautuakseen vieraiden pöytien puheenaiheiksi.
Sinä olet miekkani ja kilpeni, kuten minä olen sinun. Tämä olkoon tosi päivieni loppuun saakka, kunnes Yggdrasil palaa karrelle juuriaan myöten tai kunnes meitä ennen eläneet toivottavat tervetulleeksi seuraansa Valhallan suuriin pöytiin.
Nämä ovat minun sanani."
Hikotus kohotti katseensa pergamentistaan ja näki äitinsä ja Raivon kasvoilla liikuttuneet hymyt.
"Kas kun sä et aiemmin oo valaassut olevas tuon sortin runoolija!" Raivo myhäili silmäkulmaansa pyyhkäisten.
"Ainakin tämän kirjoittaminen oli kumman vapauttavaa", Hikotus hengähti huojentuneena pahimman ollessa nyt ohi. Loppujen lopuksi se ei ollut osoittautunut ollenkaan niin hermostuttavaksi kuin mitä hän oli kuvitellut. Kahden ensimmäisen, perinteiden säätelemän lauseen omien sanojen etsiminen oli käynyt kivuttomasti.
"Minun valaani verrattuna omasi oli jokseenkin myötämielisempi", Valka naurahti.
"Millä tavalla?" Hikotus uteli kiinnostuneena. "Oliko sinulla jotain hampaankolossa ennen vihkiäisiä?"
"Ei mitään kummempaa", hänen äitinsä tokaisi vanhoja muistellen. "Tosin en luvannut alati katsella läpi sormieni tulevan puolisoni jääräpäisyyttä tai hyödyntää keittotaitoani parhaalla mahdollisella tavalla hänen hyväkseen... Siihen aikaan sellainen maininta luki suunnilleen joka morsiamen valassa."
"Ja jumalten kiitos, se sun lupaus piti kutinsa!" Raivo hörähti reittään läiskäisten. Koko kylä tiesi, ettei Valka ollut mikään maailman näppärin ruoanlaittaja.
"Ties vaikka Aimokin olisi kosiovalassaan luvannut olla urhea, jos minä ajoittain hänelle jotain olisinkin tullut tarjoilemaan", Valka naurahti päätään pudistellen. "Olivat nekin aikoja..."
Hikotus hymyili hänkin ja katsahti rullaamaansa pergamenttia.
"Tämäkö sitten poltetaan hääjuhlassa Eretin valan kanssa?"
"Kyllä, sitten kun olette jakaneet maljan keskenänne", Valka sanoi. "Siihenkään ei ole enää liian pitkä aika."
"Aika se rientää kun on hauskaa!" virkkoi Raivo. Hikotus ei olisi välttämättä mennyt vannomaan mitään hauskuudesta, mutta ainakin se kaikki säheltäminen ja hötkyily olisi parin päivän päästä viimein ohi.
"Nuo teidän puheenne kai sitten viittaavat siihen, että Eretin siunauksen kalastelu meni kuten piti?" hän hymähti kuin ohimennen. "Hän ei ole kertonut minulle halaistua sanaa sen osalta, joten olen ollut vähän epätietoinen kokonaiskuvasta."
"Tokihan me oltaasiin sulle huikattu, jos sen klopin kosiskelupuuhat ei olisi johtaneet sen piremmälle!" Raivo tokaisi viiksiään sukien. "Eikä ollut sellaaseen tarvetta pikkuusissakaan määrin."
Hikotus hymyili pienesti. "Se on hyvä kuulla."
"Sen enempää minä en tästä saa puhua, mutta en usko, että siunauksen saaminen olisi osoittautunut Eretille missään kohtaa ylitsepääsemättömän vaikeaksi", äiti hymähti. Sitä ei ollut Hikotuskaan epäillyt sen suuremmin, kunhan vain tahtoi udella tilanteesta niin paljon kuin hänen läheisensä antaisivat myöten.
"Mitä hän sitten oli kirjoittanut omaan valaansa?"
"Sen me taidamme pitää Raivon kanssa omana tietonamme", Valka tuumasi.
"Arvatenkin."
Valka naurahti. "Turhauttavaa ehkä, mutta se tarjoaa liiton molemmille osapuolille tilaisuuden säilyttää osan ajatuksistaan puolisonsa ulottumattomissa. Etenkin morsiamille henkilökohtaisen häävalan lukeminen tuo tilaisuuden saada äänensä kuuluviin. Vaikka liitto olisi järjestetty ja epäsuotuisa, valaan kirjoittamiensa asioiden valossa yksi sun toinenkin tulisi tietoiseksi hänen rehellisestä suhtautumisestaan tilanteeseen. Ylkäjäisten kohdalla pätee samankaltainen perinteiden kirjo, vaikkakin kosija ja kosittu astelevat samalla viivalla ja sinullakin olisi tilaisuus perua solmittava liitto koska tahansa."
"Hmm, vielähän sitä ehtisi", Hikotus vitsaili. "Onhan tässä vielä pari hassua päivää!"
"Siitä tulikin mieleeni, jätit valasi lukemisen aika myöhälle verrattuna siihen, miten yleensä tapaat asiat hoitaa", Valka huomautti.
"Niin, tiedän." Hikotus huokaisi syvään. "Jotenkin kaikki on vain kasautunut hoidettavien tehtävien kanssa, enkä ole kunnolla nukkunutkaan viime aikoina."
"Oikeat sanat ottavat aikansa", Valka virkkoi taputtaen poikaansa päälaelle. "Samaa minä Eretillekin sanoin."
"Niinkö? Mitä muuta sanoit hänelle?"
"Hikotus", äiti torui hymy suupielissään.
"Okei, minä annan olla!"
Juuri kun Hikotus todella oli päättänyt päästää irti uteliaisuudestaan, Eret oli ottanut tavakseen heittää ohimennen kysymyksen jos toisenkin aiheeseen liittyen. Hikotus ymmärsi nyt kahta paremmin, miten paljon Raivo ja hänen äitinsä olivat vaalineet kärsivällisyyttään hänen utelujensa johdosta.
"Avaudu nyt edes vähän", Eret kiusoitteli ärsyttävästi virnuillen. "Noh, kulti?"
"Lakkaa jo häiritsemästä", Hikotus tuhahti huvittuneena sitoessaan paksuun köydenpätkään kölisolmua parhaalla taidollaan. Hän olisi niin paljon mieluummin käyttänyt vihkiäisiä edeltävän metsäisen illankajon ihastelun rakentavaan jutusteluun kuin jatkuvaan urkkimisen sivuuttamiseen. "On sinullakin siinä otsaa. Ensin et jaa minulle hölkäsen pöläystäkään ja sitten odotat, että minä tekisin jostain syystä nyt poikkeuksen? Perin loogista!"
"No nyt sä tiedät, miltä musta on tuntunut viimeisen viikon ajan. Joten?" Eret myhäili kädet puuskassa.
"Luonnollisestihan minä haukuin sinut maanrakoon ja sen sellaista."
Eret näytti kohtalaisen tyytyväiseltä. "Tuon juuri mä halusinkin kuulla."
Hikotus naurahti ja viskasi köydenpätkän solmuineen takaisin Eretille. "Kelpaako?"
"Sun vastaus vai sun solmu?"
"Molemmat tai kumpikaan?"
Eret arvioi hänen aikaansaannostaan ja nyökäytti sitten päätään. "Kelvolliselta näyttää, enkä mä sitä sano, että kölisolmu olisikaan sieltä helpommasta päästä. Muista vaan seuraavalla kerralla kiristää jo ekan lenkin pujotusvaiheessa."
"Asia selvä." Hikotus otti köyden takaisin ja alkoi sommitella solmua uudelleen. "Eli heti kiristys..."
Toinen yritys ei oikein luonnistunut, mutta kolmas tuntui jo tekovaiheessa aiempaa jämäkämmältä.
"Täähän näyttää pätevältä!" Eret kehaisi lopputulosta. "Mä en edelleenkään älyä, miten sä opit kaiken niin nopeasti."
"Ehkä sitä on hyväkin hallita jotain", Hikotus hymähti. Eret oli opettanut hänelle yhtä sun toista merenkäyntiin liittyvää jo pitkän aikaa, mutta suunnilleen niihin aikoihin, kun he olivat alkaneet puhua kihlauksesta, hän oli ottanut asiakseen paneutua purjehduksen maailmaan yhä enemmän. Solmujen kanssa hän koki ajoittaista hankaluutta, mikä saattoi johtua siitäkin, että Eret tuntui tenttaavan usein sellaisia, jotka hän oli saanut onnistumaan ehkä kerran aikaisemmin.
Eret nakkasi köydenpätkän jälleen hänelle. "Tee tornisolmu."
"Mikähän se sellainen mahtoi olla?"
"Sä harjoittelit sitä muutama päivä sitten."
Ai niin, sen hän muistikin. Hänen leppoisa aamunsa oli katkennut hymy huulilla julistettuun pistokokeeseen, ja piinan päätteeksi hän oli saanut luvan tutustua uuteen solmuun, jonka väliin hän oli onnistunut sotkemaan sormensakin kaikessa töpeksinnässään. Sinänsä homma oli alkanut sujua muutaman yrityksen jälkeen, mutta hänen lihasmuistinsa ei ihan ollut vielä tilanteen tasalla.
"Keksisit jonkin toisen", Hikotus mutisi yrittäessään muistella toteutustapaa. "Tämä nyt ei ota sujuakseen."
"Jos mä näytän?"
Hikotus nielaisi, kun Eret astui hänen taakseen ja otti köyden. Hikotus piti katseensa tiukasti Eretin tekemässä solmussa ja sen vaiheissa, vaikkakin tämän lämmin hengitys hiveli hänen niskaansa ja korvaansa ihan liian suloisesti. Voi veljet, kuluneet pari viikkoa ilman Eretin läheisyyttä olivat koetelleet hänen hermojaan niin maan halvatusti.
"Näytä se toinen vaihe vielä."
"Kaksi silmukkaa, pujotus läpi ja kolmas silmukka niiden läpi."
"A-aivan..."
Eret painoi kasvonsa hänen hiuksiinsa ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Mä näytän sen huomenna uudestaan samalla, kun mä sidon sut sänkyyn..."
Hikotus kohotti kulmiaan ovelasti. "Jopas jotakin... Mitä muuta olit ajatellut?"
Eret naurahti hiljaa ja kuiskaili hänen korvaansa sen sortin tuhmuuksia, että Hikotuksen poskia kuumotti ja iho nousi hyvä ettei kananlihalle.
"Kuulostaa perin kiehtovalta", hän hymähti kietoen köyttä kevyesti Eretin ranteen ympärille. "Saa tosin nähdä, kuka sitoisi kenet."
"Ohoh... Huomisesta tuli juuri astetta jännittävämpi."
"Jännittävä siitä tulee joka tapauksessa."
"Näin on."
"Lisäksi minua kiusaa sellainen tunne kuin olisin unohtanut jotain vallan tärkeää", Hikotus tunnusti ja nojasi takaraivoaan Eretin rintaan. "Toki se voi olla sitä minulle luonteenomaista hötkyilyäkin. Melkein toivonkin, että kyse on vain siitä."
"No kunhan sä pönötät huomenna keskipäivällä sun isäsi patsaan edessä aukiolla, siinä on jo puolet hoidettuna", Eret naurahti. "Tuskin sä mitään elintärkeää olet unohtanut varsinkaan Astridin ollessa muistuttamassa."
Samassa Hikotuksen vatsanpohjassa muljahti niin, että tuntui kuin hänen sisuksensa olisivat heittäneet voltin.
Voi Odinin nimeen.
"Ääh, hei kuule, onko sinulla veistä mukanasi?" Hikotus kysyi hätiköiden ja vääntäytyi syleilystä. Eret näytti hyvissä määrin kummastuneelta.
"Mulla on aina veitsi mukana. Mihin sä sitä?"
"Selitän myöhemmin, nyt pitää mennä! Etkä sitten seuraa minua ainakaan heti!"
"Ööh... okei?"
Hikotus juoksi niin nopeasti kuin saattoi kauemmas aukealta ja etsi lähimmän kaadetun männyn, jonka oksat oli kuin taivaan lahjana jo katkottu pois ja kerätty yhteen isoon pinoon. Hikotus sujautti veitsen vyölleen ja alkoi kerätä syliinsä niin paljon havunoksia kuin vain saisi kannetuksi. Järjen ääni hänen päässään soimasi häntä kunnolla siitä, että hän oli melkein tullut autuaasti unohtaneeksi kyseisen perinteen. Tietysti Hikotus oli sitä ajatellut aina silloin tällöin, mutta muut asiat olivat vain kerta kaikkiaan vieneet hänen ajatuksiaan liiaksi toisaalle. Unohdus oli ollut vähällä koitua turmiolliseksi, mutta niin kauan kuin perinteet suoritettaisiin ennen vihkipäivää, kaikki olisi hyvin. Hänhän oli varsin etuajassa auringon vasta painuessa mailleen!
Hikotus tarpoi ripeästi Eretin mökille, tömisteli portaat makuuhuoneeseen ja ripotteli ensi töikseen muutamia havunoksia sängylle kätkien myös yhden tyynyn alle ihan vain jekkuillakseen vähän. Eret ärsyyntyisi joka tapauksessa, joten eipä hänellä menetettävääkään ollut.
Sen siitä sai, jos kerran hänen kanssaan vihille aikoi.
Seuraavaksi Hikotus napsi oksista pienempiä havunippuja ja pudotteli niitä portaille sitä mukaa kun käveli takaisin alakertaan. Osan hän kokosi taiteellisen asetelman tapaiseksi pöydälle ja loput sekä oven sisä- että ulkopuolelle eräänlaiseksi matoksi.
"Just!"
Hikotus oli vähällä huudahtaa säikähdyksestä.
"Ai, sinäkö siinä? Olepa hyvä!" hän virkkoi ja ojensi kärttyisän näköiselle kihlatulleen viimeisen käteensä jääneen oksan.
"Et sitten voinut tätäkään hoitaa yhtään aikaisemmin!" Eret tokaisi kulmiaan kohottaen. "Oikein viime tiiman ilottelua?"
"Usko huviksesi, olisin hoitanutkin tämän aiemmin, jos olisin muistanut!" Hikotus asetteli jalallaan ovelle laskettuja oksia vähän paremmin. "Etkä se sinäkään muistuttanut minua!"
"Hei, sun homma se oli, joten turhaan sä mitään mun kontolle yrität vierittää", Eret tuhahti ja astui mökkiinsä hänen ohitseen. Hikotus seurasi sivusta, miten tämän katse haravoi läpi pöydän ja portaiden.
"Sä näköjään vedit perinteiden noudattamiset ihan uudelle tasolle."
Hikotus päätti olla mainitsematta etukäteen mitään makuuhuoneesta.
"No tuota... kerrankos sitä?"
Eret katsahti häntä merkitsevästi kuin vanhempi lastaan, joka oli jäänyt verekseltään kiinni pahanteosta.
"Arvaa muuten kaksi kertaa, kuka täällä sitten siivoaa."
"Se taidan olla minä."
Maissinaksu:
11. YHTEINEN MATKA
“Sitten ei muuta kuin luomaan uusia hyviä aikoja.”
Hikotus heräsi uuteen aamuun ja vain hengitti syvään muutaman kerran saadakseen ajatuksiaan kokoon. Sinä päivänä Öystilä juhlisi päällikkönsä ylkäjäisiä ja kirjoittaisi kokonaan uudenlaisen sivun historian kirjaan. Kuukausi sitten hänen ja Eretin keskinäinen kiintymys oli laulettu kaikkien tietoon, ja perinteiden kautta esi-isät olivat jakaneet heille viisauttaan tuonpuoleisesta käsin. Valmistelut olivat sujuneet ilman mitään suuria kriisejä, minkä saattoi kai laskea varsin suosiolliseksi.
Jumalten ja esi-isien suosiollisuus saattoi toisaalta heilahdella ikälopun vaa'an tavoin.
"Thor nähköön", Hikotus mutisi pannessaan merkille kaatosadetta enteilevän sään. Varmasti se oli luojien mielestä ollut hauskaa suoda kylälle hyvää säätä ensin päiväkausien ajan ja sitten niin tärkeänä päivänä vetää heitä höplästä. Sitä tosin tavattiin sanoa, että vihkipäivän sade toi onnea, mutta jos maisema jäisi vain harmaaksi, tokkopa se hyödyttäisi mitään. Ehkä oli parempi toivoa edes pientä pisarointia.
Hänen toiveensa kävikin toteen parin tunnin kuluttua, mutta jokseenkin suuremmassa mittakaavassa. Loppukesän maisema tarvitsi juuri sellaista säätä säilyäkseen vehreänä kaiken auringonpaahteen jälkeen, mutta hääjuhlaa ajatellen kaatosateessa seisoskeleminen ei kuulostanut järin mukavalta.
"Parasta ohjeistaa kylää pukemaan lämmintä päälle seremonian ajaksi", Hikotus mutisi aamiaisomenaa rouskuttaessaan. Hänen ei oikeastaan tehnyt mieli syödä mitään, mutta pakko se oli kai ainakin yrittää.
"Mä ajattelin samoin ja levitinkin jo sanaa ympäriinsä, jos nyt asianmukainen pukeutuminen ei vielä ollut käynyt kenenkään mielessä", ilmoitti vastapäätä istuva Astrid.
Hikotus kohotti kulmiaan. "Sinä se ehdit joka paikkaan."
Astrid vastasi hänen virnistykseensä ja heilautti vaaleita hiuksiaan napaten jokusen suortuvan juhlakampauksensa pientä lettiä varten. "Kai sulla on sun haarniska tallessa?"
"Tottahan toki."
Hampaattoman suomuilla terästetylle haarniskalle ei ollut ollut aktiivista käyttöä viimeiseen pariin vuoteen, mutta Hikotus oli säilyttänyt sitä puuarkussa sänkynsä jalkopäädyssä siltä varalta, että se olisi tarpeen vaatiessa nopeasti saatavilla. Ehkä sadekuuro olikin kohtalon junailema oikku, joka kehotti häntä uhraamaan muistelun hetken menneille ajoille.
Hikotus puki haarniskansa tottunein ottein ja viimeistä vyönsolkea kiinnittäessään pohti, miten aikaa olikin kulunut samalla niin paljon mutta samalla vähän. Astellessaan portaat takaisin alakertaan hän näki äitinsä, Astridin ja muut lähimmät kaverinsa omat lohikäärmeensuomuhaarniskansa yllään. Näyssä oli jotain pysäyttävää. Kenties se olikin nostalgian aikaansaama haikeus, joka sai heidät jokaisen tavallista vaitonaisemmiksi.
"No niin, kupit kiertoon!" Karski tarjosi jokaiselle pikarin ja kaatoi niihin tujauksen vahvaa viiniä. "Eiköhän napata sekä vanhoille hyville ajoille että tuolle meidän Hikotukselle!"
"Vanhoille hyville ajoille ja tuolle meidän Hikotukselle!" muut toistivat kuorossa, Suomusintti, Ronski ja Limalotja kovimpaan ääneen. Hikotusta hymyilytti jännityksensä läpi väkisinkin.
"Sä tiedät mitä teet, joten anna palaa", Limalotja lisäsi ja puristi hänen hartiaansa. "Samaa mä, öh... Samaa mä Eretillekin sanoin."
"Kiitos, Lotja", Hikotus vastasi päätään nyökäyttäen. Se olikin ensimmäinen kerta pariin viikkoon, kun Limalotja sanoi jotain ennen kuin hän oli ehtinyt puhutella tätä ensin. Ei Hikotus ollut jäänyt kantamaan kaunaa, mutta heidän kommunikointinsa oli joka tapauksessa ollut vähän tönkköä viime aikoina. Toisaalta jos Lotja oli ehtinyt sanoa jotain Eretillekin, ehkä rauhan sopi katsoa hiljalleen laskeutuneen heidänkin välilleen.
"Sitten ei muuta kuin luomaan uusia hyviä aikoja", tokaisi Astrid ja nyökkäsi kohti raolleen jäänyttä ovea, jonka takaa kuului kylän väen puheensorinaa. Hikotus ehti ohimennen ajatella, miten epämukavaa heillä mahtoi olla sateessa odotellessa, mutta samassa ulkona räjähti niin valtaisa riemuhuutojen, taputusten ja jalkojen tömistyksen meteli, että hän oli vähällä ryystää viiniään väärään kurkkuun. Hälinä saattoi merkitä vain yhtä asiaa.
Hänen kohtalonsa hetki lähestyi.
Hikotus huomasi vetävänsä henkeä äkkinäisesti, kun Eret astui mökkiin. Vihertävän suomukirjon koristama haarniska oli tuttu, mutta tämän päälaelta ja ohimoilta poninhäntään kulkevat letit olivat uusi näky, kuten myös mustat rajaukset silmänurkissa. Eretin olemuksessa kulminoitui sekä tilaisuuden arvokas luonne että kahden kylän kädenjälki.
"Whoou..." Ronski mutisi huuli pyöreänä ja havahtui hurmoksestaan saadessaan Astridilta töytäisyn kylkeensä.
"Koita nyt, systeri hyvä", Karski supatti hampaidensa lomasta, vaikka näyttikin yhtä häkeltyneeltä kuin kaikki mökissä.
Eret rykäisi kurkkuaan ja osoitti sanansa Hikotukselle. "Kuulehan. Ellen mä ihan väärin nähnyt, tästä vilisti äsken lohikäärme ohitse. Ei se sattunut tänne päätymään?"
"Eipä ole täällä lohikäärmettä näkynyt", Hikotus lausui vastauksena ja laski pikarinsa pöydälle. "Mutta jos mielit, voin auttaa etsimisessä."
Ilakoiva meteli kohosi yhä kovemmaksi, kun Hikotus astui Eretin kanssa viimeisenä ulkosalle. Hikotus nautiskeli kevyeksi pisaroinniksi pehmenneestä loppukesän kuurosta ja tarttui Eretin lämpimään käteen.
"Ja ei kun menoksi joka iikka, jotta päästähän taas sisätiloohin takaasin!" Raivo virkkoi ja sai osakseen hyväntuulista naurua.
Kylänvanhin Gothi kulki joukon ensimmäisenä kohti hääaukiota vierellään Raivo ja hänen äitinsä, heidän perässään Hikotus ja Eret muun Öystilän seuratessa heidän askeliaan. Sateen ropinan läpikin Hikotus kuuli, miten kyläläiset lauloivat kuorossa vanhaa sävelmää äänet komeasti yhteen sointuen. Hän epäili vakaasti saaneensa hieman sadevettä silmänurkkaansa.
Aimo Mahtimurikan patsas ei ollut koskaan näyttänyt hänen silmiinsä yhtä jylhältä kuin sinä päivänä. Hikotus oli katsellut patsasta monen monta kertaa ja toisinaan viettänyt sen ääressä ajatuksia selkeyttäviä tuumailun hetkiä. Mikäli kohtalon ratas olisi kääntynyt eri tavalla, se olisi ollut hänen isänsä, Öystilän kunnioitettu ja pelätty päällikkö, joka olisi lausunut ainoalle pojalleen ja tämän valitulle viisaita sanojaan ja liittänyt heidät osaksi perinteitä ja historian lehtiä. Jos taas kyseessä olisi ollut kenen tahansa muun häät kun hänen omansa, Hikotus itse olisi hoitanut vihkimisen yhdessä kylänvanhimman kanssa. Nyt sitä tehtävää hoiti hänen äitinsä, jonka ääni kantoi vakaana ja kuuluvana yli suuren juhlajoukon.
"Odin, arkki-isä, sotureista urhein, ainoalla silmällään katsova vaeltaja. Aasain ja vaanein kautta, kuule puoleesi kääntyvät pyynnöt..."
Hikotus kuunteli Odinille esitettyä rukousta ja päästi irti jännityksestään hetki hetkeltä paremmin. Isän patsaan aina niin totiset kasvot näyttivät siltä kuin tämä olisi rohkaissut häntä ottamaan sen uuden askeleen samalla kuitenkin vaalien vanhemman huolta siitä, miten elämä tulisi häntä ja hänen tulevaa puolisoaan kantamaan. Sellainen se kuulostikin juuri hänen isänsä mietteiltä.
Hikotus vilkaisi sivusilmällään rinnallaan vakavana seisovaa miestä, ja kiintymys hänen rinnassaan tuntui lähes pakahduttavalta. He kaksi olivat kulkeneet yhdessä mielenkiintoisen matkan siihen pisteeseen. Hän laski katseensa haarniskansa yönmustiin suomuihin uppoutuen ajatuksiinsa. Se oli oikeastaan Hampaattoman ja muiden lohikäärmeiden ansiota, että he olivat Eretin kanssa ylipäätään tavanneet. Haarniskan pukemiseen oli sääolosuhteiden lisäksi olemassa muitakin merkityksiä, joista suurimpana Hikotus piti kiitollisuutta ja kunnianosoitusta lohikäärmeille sekä kylän aiemmalle elämäntavalle.
"...lipukoot veneenne yhteneviä virtoja ja rakentukoot polkunne kantaviksi, askel askeleelta, tuonen torvien kumuun saakka."
Valka rullasi pergamentin vihkirukouksen päätettyään, nyökäytti päätään heille ja astui sitten sivummalle. Gothi lyllersi heidän eteensä käsissään valkea kankaanpala, jossa kirmasivat taidokkaasti kirjotut lohikäärmeet kultaköynnösten ympäröimänä. Hikotus ja Eret kääntyivät toisiaan kohti ja tarttuivat kumpikin oikealla kädellään toistensa käsivarresta. Heidän katseensa kohtasivat, Eretin vakava ilme pehmeni pieneksi hymyksi, eikä tämä ollut Hikotuksesta milloinkaan näyttänyt yhtä komealta kuin siinä hetkessä, kevyessä loppukesän sateessa. Hikotus siveli peukalollaan Eretin haarniskan vihertäviä suomuja, kun Gothi kietoi kankaanpalan kevyesti heidän käsivarsiensa ympärille ja sitten laski puusauvansa sen ylle siunaten heidän liittonsa.
"Öystilän päälliköille!" Raivo karjahti. Kylä toisti huudahduksen ja puhkesi raikuviin suosionosoituksiin, kun Hikotus ja Eret nojautuivat suudelmaan.
Askel askeleelta, tuonen torvien kumuun saakka, Hikotus lausui mielessään painaessaan otsansa Eretin otsaa vasten. Se jos mikä kuulosti kauniilta.
Seremonian jälkeen kylä hajaantui kaikessa rauhassa valmistautumaan juhlasalissa alkavaan ilonpitoon, joka kestäisi yömyöhälle. Hikotus oli sanalla sanoen kiitollinen kahdenkeskeisestä hetkestä Eretin kanssa päivän osoittauduttua jo siihen mennessä melkoisen monivaiheiseksi.
Hikotus kiinnitti viittansa harteilleen ja pyynnöstä nykäisi Eretin vyötä paremmin tämän selän kohdalta.
"No, näyttääkö miltään?" Eret kysäisi kiinnitettyään oman viittansa ja pyyhkäisi hihaansa korostetun huolellisesti.
"Aikamoiselta", Hikotus virkkoi vyönsoljen kanssa pienimuotoisesti taistellessaan. "Valkoinen pukee sinua."
"Sitä samaa", Eret hymähti. "Onko sulla sun vala?"
Hikotus kokeili varmuuden vuoksi vyötään varmistuakseen, että pergamenttirulla oli mukana. "Jep, löytyy. Entä omasi?"
"Pöydällä."
Hikotus katsahti kevyelle rullalle kiertynyttä pergamenttia. Sinänsä hänellä olisi ollut oiva tilaisuus vähän kurkistaa sitä Eretin kiinnittäessä hääkoruja selkä häneen päin...
Ehkäpä oli silti paras jättää uteliaisuus oman onnensa nojaan, vaikka ajatuksella olikin hauska leikitellä.
"Katsopa vielä tänne", Hikotus kehotti ja pyyhkäisi Eretin silmänurkasta kevyesti sateen hieman levittämää mustaa. "Löit kyllä kaikki aika ällikällä tuolla olemuksellasi, enkä edes tiennyt sinun osaavan letittää tukkaasi tuolla tavalla."
"Ehkä mulla oli joku, joka ojensi auttavaa kättään", Eret virkkoi haroen sormiaan sateesta kostean poninhäntänsä läpi. "Joku nimeltämainitsematon Astrid."
Hikotus hymyili. "Olisin ehkä voinut aavistaakin."
"Sen mä vaan sanon, Astrid on kirkkain jalokivi Öystilän kruunussa", Eret tuumasi ja laski molemmat kätensä hänen harteilleen. "Heti sun jälkeesi tietty."
"Uuh, no se oli siirappista", Hikotus naurahti, ja hänen huvittuneisuutensa tarttui Eretiinkin.
"Meidän muuten varmaan pitäisi tästä jo mennä", tämä virkkoi sitten. "Tuskin kemuja voi ylipäätään aloittaa ilman juhlakaluja."
"Minä olisin enemmän huolissani siitä, millaista kuittailua osaksemme ottaa lennelläkseen, jos vielä vitkastelemme."
"Mitä niin?"
Hikotus kohautti harteitaan kyynisesti hymähtäen. "Esimerkiksi jotain sen suuntaista, että päätimmekö ottaa varaslähdön hääyöhön vai mikä oikein maksoi."
"Tuskin kukaan mitään tuollaista miettii?" Eret kohotti kulmiaan ja työnsi mökin oven auki.
"Kuule, tämä on Öystilä", Hikotus huomautti. "Tuollainen huuli on varmaan ylevintä, mihin voit varautua."
"Hmm, niin varmaan." Eret veti hänet suudelmaan, joka keskeytyi kuin piiskaniskusta heidän kuullessaan terävän vislauksen ihan läheltä. Mökin ohi kohti juhlasalia juokseva Karski heilautti hilpeästi kättään heidän suuntaansa.
"Säästäkää hei hääyöhönkin jotain!" tämä huikkasi mennessään.
Hikotus katsahti Eretiä kulmiensa alta.
"Älä sano 'mähän sanoin'", Eret livautti suupielestään.
"Minähän sanoin."
"Mihin hulluun kylään mä oikein menin itseni naimaan ja vielä toiseksi päälliköksi..."
"Mm-hm, ja nyt on kaikin puolin myöhäistä katua. Mikä kurja kohtalo Eret Eretinpojalle."
"Jep, kaamein mahdollinen."
Maissinaksu:
EPILOGI
Tuo tuolla horisontissa, ystäväni, on Uusi Öystilä. Kun taivas on näin tähtikirkas, sytytettyjen tulten kajo näkyy kauas. Pakko myöntää, näyssä on jotain kovin kotoisaa. Vuosikausia sitten kylämme vielä taistellessa lohikäärmeitä vastaan soihdut sytytettiin aina hyökkäyksen aikaan, mutta nyt ne valaisevat tietä merenkävijöille.
Viikkoja kestäneen purjehduksen jälkeen niiden loiste tuntuu melkein avaavan sylinsä ja toivottavan tervetulleeksi takaisin.
Hikotus kuulee askelia takaansa ja kääntyy kohti seuraan liittynyttä Eretiä, joka sytyttää juuri pienen liekin lyhtyyn.
"Paleleeko?"
"Pieni puhuri vain piristää", Hikotus virkkoo nojatessaan laivan kaiteeseen. "Alkaakin tuntua jo kunnon syksyltä."
"Muutaman kuukauden päästä ei varmaan enää laivatkaan liiku satamaa pidemmälle", Eret hymähtää ja tähyää itsekin kaukana häämöttävää kylää valonpilkahduksineen.
"Mmm, sitten ei auta kuin maakrapuilla sydämensä kyllyydestä", Hikotus toteaa vähän apeasti tietäen, miten täydellä sielullaan Eret elää merenkäynnille.
"Eiköhän sen kestä", tämä tokaisee ja laskee kätensä hänen kätensä päälle lämmittäen hänen sormiaan. "Meillä on kuitenkin kylä johdettavana."
Hikotus hymyilee takaisin.
"Totta puhut."
Tuntuu hyvältä olla jälleen kotona.
Navigaatio
[0] Viestien etusivu
[*] Edellinen sivu
Siirry pois tekstitilasta