Finfanfun.fi
Harry Potter -ficit => Hunajaherttua => Aiheen aloitti: snitie - 26.07.2008 06:48:33
-
Title: Pako
Author: Snitie eli minä
Beta: Luvusta 12 eteenpäin Beelsebutt
Genre: AU (EI noudata canonia viidennen kirjan jälkeen), slash, pieni het, romance, adventure, angst, fluff, hurt/comfort
Paring: Harry Potter/Draco Malfoy
Rating: K-11 // Kaapo suomensi c:
Disclaimer: J. K. Rowling omistaa hahmot ja maailman, minä vain hiukan lainailen niitä.
Summary: Sankariroolin on aika vaihtua, sillä pelastajasta on tullut pelastettava. Vai onko asia niin? Onko pako tosiaan paras vaihtoehto?
TÄRKEÄÄ! LUE ENSIN!
A/N: Tämä ficci oli ensimmäinen kunnon ficcini, eli se on vuodelta nakki, makkara ja perunamuusi. Muutama ihminen on tämän ficin perään kysellytkin, joten päätin ryhtyä tuumasta toimeen ja omatoimisesti muokata ensimmäisiä lukuja hiukan kieliopillisesti lukijaystävällisempään suuntaan ja postata tämän koko teoksen uudestaan. Postaan tätä ficciä muutaman tai yhden kappaleen osissa riippuen siitä kaipaako luku mielestäni vielä hiontaa. Postaukseni tapahtuvat siis joka päivä poikkeuksia lukuunottamatta.
Tämä on siis varhaisimpia ficcituotoksiani ja siksipä ensimmäiset luvut voivat olla tuskaista luettavaa, mutta yrittäkää kahlata niiden läpi silti, jookos? Luvusta 12 lähtien mukaan astuu iki-ihana betani Beelsebutt.
Nimi ei sitten liity mitenkään tuohon PAKO-tv-sarjaan. Tätä ficciä on alettu kirjoittamaan ja postaamaan jo ennen kuin sarja oli ehtinyt edes Suomeen, joten turha tulla siitä kitisemään. En todellakaan aio muuttaa nimeä.
Tämä on siis vanha ficcini, joten pyydän, että ne jotka ovat joskus tätä lukeneet, eivät paljastaisi juonta uusille lukijoille. Ei tässä muuta, iloisia lukuhetkiä ja kommentit tekisivät minut todella iloiseksi. :)
Prologi
Vanha, pölyinen huone oli täynnä hiljaisuutta, ainakin niin sitä oli helpointa kuvata. Todellisuudessa huone oli pyöreä, pimeä eikä siellä ollut ainoatakaan huonekalua. Pimeys oli painostavaa, ja tuntui siltä kuin pimeästä olisi mikä tahansa peto voinut hypätä esiin ilman minkäänlaista varoitusta. Kiviset seinät huokuivat kylmyyttä, sillä ne oli rakennettu kauan aikaa sitten ja ne olivat nähneet yhtä ja toista. Jos seinät olisivat eläneet, ne olisivat kenties ihmetelleet salaperäistä vierailijaa, joka oli vieraillut siellä jo useampaan otteeseen, mutta huone pysyi hiljaisena. Ainakin siihen asti kunnes toinen sen ovista avautui saranoiden hiljaisen vingahduksen saattelemana.
Ensin huoneeseen astui nuori mies, joka näytti olevan joukon johtaja. Häntä seurasivat tätä vanhempi nainen ja kaksi miestä, jotka olivat myös johtajaa vanhempia. Nainen oli vaaleahiuksinen ja hän piteli taikasauvaa kädessään.
”Oletko varma, että olemme oikeassa paikassa?” nainen kuiskasi yrittäen salata äänensä hermostuneisuuden.
”Älä kysele tyhmiä. Tämä on juuri sellainen kuin kuvauksessa oli”, toinen perässä kävelleistä miehistä vastasi, vaikka kysymys oli selvästi tarkoitettu joukon johtajalle. Hiljaa pysynyt mies katseli nyt naista arvioivasti.
”Entä jos Margaret on oikeassa? Tämä vaikuttaa väärältä paikalta”, hän sanoi.
”Kevin, näinkö vähän sinä häntä tunnet? Hän luulee aina, että olemme väärässä paikassa.”
”Enpäs luule!” naisen jo hiukan kohonnut ääni vastusti.
”No, entäs se Liverpoolin tapaus?”
”No, se oli vahinko. Et jaksaisi aina siitä...”
”Hiljaa kumpikin. Kuuletteko?” johtaja kysyi.
Huoneen toiselta puolelta kuului hiljaista tikitystä. Se tuli mahtavan tammioven takaa.
”Tulkaa”, johtaja sanoi, ja he alkoivat lähestyä ovea hiljaisuuden vallitessa.
Pölyä oli kertynyt paksu kerros ja näytti siltä, ettei lattialla oltu kävelty hyvin pitkään aikaan. Heidän kävellessään pölyn alta paljastui puhdas puulattia, jonka lankut tuottivat joka askeleella erilaisen äänen. Mitä lähempänä ovea he tulivat, sitä kuuluvampi ääni oli. Enää pari askelta ovelle.
Kaksi. Yksi. Perillä.
Ovi oli jättimäinen, ja joukkio katseli sitä hetken. Johtaja näytti epäilevältä ja kääntyi muiden puoleen.
”Oletteko varmoja, että haluatte tulla?” hän aloitti. ”Sisällä voi odottaa mikä tahansa.”
”Harry, tietenkin me tulemme”, nainen sanoi.
”Niin. Et kai luule, että me päästäisimme sinut sinne yksin?”
”Sitä vähän arvelin...” Harry sanoi puristaen samalla pikaisesti pientä pulloa kaapunsa taskussa. ”Hyvä on, mennään”, sen sanottuaan Harry laittoi kätensä oven kylmälle kahvalle ja väänsi.
Ovi narahti, mutta aukeni hiljaa. Harry työnsi sen kunnolla auki ja katseli ympärilleen muiden seuratessa häntä sisälle huoneeseen. Tämäkin huone oli iso, mutta toisin kuin edellisessä huoneessa tässä oli huonekaluja. Niitä ei kuitenkaan ollut kovin paljon; vain pari pöytää, tuolia, matto ja suuri kaappikello, josta tikitys oli lähtöisin. Palava soihtu valaisi huoneen.
Harry antoi katseensa lipua huoneen toiselle puolelle isolle pöydälle, jonka päälle oli kasattu iso pino Tulisalamoita.
”Hah, jättää nyt väärennökset noin vain hujan hajan. Mitä typeryksiä!” John kommentoi.
”Käykää keräämässä ne todisteiksi. Minä pidän vahtia”, Harry käski.
Hän jäi oven luokse, kun muut kävelivät ripeästi pöydän luo. John ehti sinne ensimmäisenä, mutta kun hän näki sen lähempää, hänen kasvonsa kalpenivat.
”Tämä on ansa, se on valekuva!” hän huusi, mutta oli jo liian myöhäistä.
Kuului rikkoutuvan lasin helinää, kun jotain pirstoutui lattialle. Äkkiä huone oli täynnä eräänlaista usvaa, jonka haju oli huumaava. Huoneessa olijat yrittivät yskiä savun pois keuhkoistaan, mutta he eivät onnistuneet. He eivät nähneet mitään savun keskeltä ja puhuminenkin oli vaikeaa.
”Yrittäkää ovelle...” kuului jostain Harryn huuto, mutta se tyrehtyi.
Yksi kerrallaan läsnäolijat menettivät tajuntansa. Viimeinen asia mitä he kuulivat, oli räks-ääni. Se tuli siitä, kun joku tai jokin kaikkoontui. Sen jälkeen huoneessa oli hiiskumaton hiljaisuus. Siellä oli vain kolme tajutonta auroria ja Harryn repeytynyt viitta. Ei ketään tai mitään muuta.
1. luku
Eroavaisuuksia
”Tässä olisi tämä kahvi”, nuori nainen sanoi ja ojensi höyryävän kupin Draco Malfoyn pöytään.
Draco nyökkäsi pienesti ja taitteli lehden pöydälle. Oli aikainen perjantaiaamu, ja hän istui pienessä, idyllisessä kahvilassa Viistokujalla. Kohta hänen olisi aika lähteä töihin, mutta sitä ennen hän joisi joka aamuisen traditionsa mukaan kupin kahvia. Draco kaatoi hiukan kahvimaitoa ja hämmensi lusikalla. Maito päätyi kellumaan kahvin päälle, kunnes se upposi isona pallona kupin pohjalle.
Jaahas, Draco ajatteli. Hän taitaisi juoda kahvinsa työpaikalla.
Aikaa oli vielä jonkin verran, joten Draco avasi lehtensä ja alkoi lukea. Lehdessä oli samat vanhat jutut: suuri kaljuunahuijaus Newcastleissa, Harry Potter käyttää Head & Shoulders shampoota, uusi haisulikäälä-tapaus, Harry Potter palkittu uudella kunniamitalilla, Belgian huispausjoukkueen kapteeni epäiltynä lentävienmattojen salakuljetuksesta, Harry Potter ehdolla vuoden parhaaksi velhoksi... Draco rypisti lehtensä kovakouraisesti. Hän oli raivoissaan.
Oli kulunut kolme vuotta siitä, kun Harry oli Tylypahkan viimeisellä luokalla surmannut Lordi Voldemortin. Nyt 20-vuotias Potter oli töissä taikaministeriössä aurorina. Olisi luullut, että tässä ajassa reportterien hullu Potter-into olisi laantunut, mutta ei. Joka päivä Dracon oli luettava, kuinka Harry Potter sitä ja Harry Potter tätä.
Eikö Potter ollut muuttunut yhtään? Oliko hän aina vain keräämässä huomiota? Draco mietti kuumeisesti. Hän itse oli ainakin muuttunut.
Oli tapahtunut isompia ja pienempiä muutoksia. Ensinnäkin Draco työskenteli ministeriössä salattuna. Hän oli vielä kaukana johtopaikoista, mutta hän oli osoittanut kykynsä useasti. Työ oli mielenkiintoista, ja Draco odotti uusia haasteita.
Hänen mietteensä keskeytyivät hänen katsoessa kelloaan. Se osoitti puolta yhdeksää, mikä tarkoitti sitä, että hänen oli aika lähteä. Draco nousi pöydästä ja päätti olla jättämättä tippiä. Kosto happamasta maidosta, Draco ajatteli ja hymyili ivallisesti. Vaikka hän oli muuttunut, se ei tarkoittanut, että hän olisi samanlainen kuin pyhä Potter.
Draco astui ruuhkaiselle kadulle. Aurinko loi säteensä hänen vaaleisiin hiuksiinsa saaden ne näyttämään vielä vaaleimmilta. Tummansininen viitta korosti hänen sopusuhtaisia piirteitä, eikä Draco voinut olla hymyilemättä, kun hän näki niin naisien kuin tyttöjenkin ujot ja vähemmän ujot vilkaisut. Draco nosti hiukan päätään ylöspäin ja käveli varmoin askelin katua pitkin.
Kävellessään Draco alkoi taas miettiä elämäänsä. Hänellä oli asiat paljon paremmin kuin Potterilla. Hänellä oli työ ja... ja työ... ja työ. Draco ei keksinyt mitään muuta.
Dracolla oli perhe tai siis oli ollut. Lucius oli kuollut Suuressa taistelussa eli siinä, missä Harry oli kukistanut Voldemortin. Hänen äitinsä Narcissa oli taas paennut auroreita jonnekin päin maailmaa ja tietolähteiden mukaan hän piileskeli mitä luultavimmin jossain Las Vegasin kasinoista. Siellä oli muutenkin niin paljon velhoja ja noitia, ettei yksi lainsuojaton noita ketään liikuttanut. Draco itse ei ollut kiinnostunut äitinsä tekemisistä eikä hän sen puoleen jaksanut välittää isänsä kuolemastakaan. Oikeastaan se oli ollut eräänlainen helpotus hänelle. Ei mitään salailua, että hän vastusti Voldemortia tai ettei halunnut pimeydenpiirtoa.
Toisaalta hänellä oli yksi sama asia tai oikeastaan ihminen kuin Harrylla. Se oli Dumbledore. Olisiko hän tässä asemassa ilman Dumbledoren luottamusta tai tukea? Tuskin. Dumbledore oli huomannut jo Tylypahkassa hänen kapinoinnin isäänsä kohtaan, vaikka Draco oli kuinka yrittänyt salata sen. Dumbledore oli ottanut hänet suojaansa ja kun oli ollut aika tehdä viimeinen päätös, hän oli valinnut mieluummin Dumbledoren kuin isänsä puolen. Valitettavasti Dumbledore ei siis kuulunut häntä ja Potteria erottavaksi tekijäksi.
No, Harrylla ei ollut vakituista tyttöystävää, mutta niin ei hänelläkään. Olihan hän deittaillut näitä noitamalleja, mutta tuntui kuin heillä olisi ollut Bertie Bottin joka maun rakeita aivojen paikalla. He kikattelivat koko ajan ja nauttivat kuuluisuudesta juoden samppanjaa ja kuunnellen kehuja itsestään. Eivät kaikki mallit sellaisia olleet, mutta Draco oli saanut sellaisen käsityksen jo parista (kymmenestä) eikä hän kestäisi enää yhtään iltaa puhuen siitä, oliko syksyn muotiväri vihreä, sininen vai turkoosi.
Muutenkin naiset tuntuivat nyt vähäpätöiseltä asialta. Kuka heitä tarvitsi? Draco pärjäsi ihan hyvin ilman tyttöystävää. Toisin tuntui olevan Potterin asia. Draco oli saanut lukea lehdistä, kuinka tämä vaihtoi naista useammin kuin sukkia. Naiset aivan jahtasivat kuuluisuudesta nauttivaa Potteria, jolla ei ollut rahastakaan ongelmaa. Mutta miksi? Draco aprikoi. Oliko kaikki kiinni kuuluisuudesta vai oliko ulkoisella charmilla omat sormensa pelissä? Jälkimmäistä vaihtoehtoa Draco piti naurettavana.
Harrylla oli kuitenkin jotain mitä hänellä ei ollut. Hänellä oli Weasley ja Granger. Draco yritti ravistella mielestään kuvan nauravasta kolmikosta onnistumatta lainkaan. Totuus oli, että Draco oli menettänyt hänen niin sanotut ystävänsä vaihtaessaan puolta. Crabbe ja Goyle olivat olleet ennemmin henkivartioita kuin ystäviä, joille hän olisi purkanut tuntojaan. Näitä kahta lukuun ottamatta hänellä ei ollut koskaan ollut ainoatakaan ystävää, ainoastaan palvelijoita, mielistelijöitä ja niitä, jotka halusivat hippusen vallasta ja arvostuksesta, jota hänellä oli ollut kouluaikana. Nykyään hän oli tullut tutuksi ministeriössä, mutta Malfoy-nimen kantajaa eivät kaikki katsoneet hyvällä. Malfoyden suku oli kuitenkin yksi eniten pimeyden puolelle kääntynyt velhosuku. Kuinka suvun nuorin vesa olisi noin vain kääntänyt kulkunsa sukunsa viitoittamalta polulta? Sitäpä muut saisivat miettiä ja kauan.
Draco huomasi, että hän oli kulkenut jo Viistokujaa tarpeeksi ja kääntyi pienelle sivukujalle. Kuja oli kapea, synkkä, eikä siellä ollut kuin yksi kauppa, joka näytti hylätyltä. Draco käveli päättäväisin askelin kaupan luo ja astui ovesta sisään. Kauppa oli joskus toiminut liemitarvikeputiikkina siellä olevista tavaroista päätellen. Pölyisiä purkkeja oli siellä täällä kauppaa, monet laatikot täyttivät lattiatilan ja ovea vastapäätä oli suuri pöytä, jossa oli ennen ollut kassakone. Nyt siinä oli pieni sininen saviruukku, jonka Draco otti varovaisesti käteen. Hän nosti sen kannen pois ja otti taskustaan ohuen paperilapun. Draco tipautti sen purkkiin ja laittoi kannen takaisin paikoilleen.
Äkkiä kaupan täytti nopea, korkea merkkiääni. Kaupan perällä ollut kirjahylly siirtyi paljastaen käytävän. Draco otti lapun pois ruukusta ja lähti kävelemään käytävää pitkin. Käytävä oli pitkä ja kapea. Sen ainoa valonlähde olivat soihdut, joiden liekit muodostivat seinille kauniita valojen ja varjojen yhdistelmiä. Hetken kuluttua Draco näki valoa käytävän päässä. Puheensorina koveni, mitä lähemmäs valoa hän tuli. Pian hän olikin jättänyt käytävän taaksensa ja katseli edessään avautuvaa näkymää. Hän oli saapunut taikaministeriöön, mutta salattujen sisäänkäyntiä pitkin. Hän oli Salaisuuksien osastolla.
Draco arvioi hetken jäljellä olevaa taukoaikaa ennen kuin lähti kävelemään kohti huonetta, jossa salatut pitivät kahvitaukonsa. Kyllä, olivat salatutkin ihmisiä, tosin eivät kaikki. Salattujen hommat olivat aina niin... salaperäisiä, Draco mietti kävellessään. Hänen työkuvaansa kuului vähän arkaluontoisimpien väärinkäytöksien selvittely, pienten kokeilujen tekeminen ja kadonneiden noitien ja velhojen etsiminen eli ei mitään kovin vaarallista. Harvoin salatut saivat kunniaa osakseen, sillä työ oli yksinäistä puuhaa. Edes työtoveri ei tiennyt, mitä toinen teki. Se ei silti haitannut Dracoa. Hän oli tottunut olemaan oman polkunsa kulkija, hän oli tottunut olemaan yksin. Kuitenkin joskus hänestä tuntui, että hän oli hukkumassa näiden kaikkien ihmisten keskelle, että hän oli liian heikko tähän maailmaan. Aina silloin Draco tiesi, että oli aika ottaa kunnon yöunet.
Draco haki huoneesta kupillisen kahvia ja lähti kohti omaa työhuonettaan. Se sijaitsi pienen kävelymatkan päässä, ja sinne saavuttuaan Draco asetti kupin pöydälleen ja alkoi lukea postiaan: laskuja, laskuja, laskuja ja virallinen kirje. Draco katseli sitä kummastuneena. Hän ei odottanut kirjettä keneltäkään ja jos ministeriön pomoilla oli asiaa, nämä käyttivät ennemminkin muistioita kuin kirjeitä. Draco oli juuri avaamassa kirjettä, kun huoneen oveen koputettiin.
”Sisään”, Draco sanoi ja laski kirjeen kädestään.
Huoneeseen astui vähän häntä nuorempi poika, Alan, joka oli herra Sfieldin veljenpoika. Herra Sfield taas oli Dracon pomo. Draco katseli hermostunutta poikaa, joka selvästi yritti näyttää tärkeältä.
”Herra Sfieldillä on asiaa. Se on erittäin tärkeää”, Alan sanoi ja lähti saman tien.
Toivuttuaan ensi hämmästyksestä Draco lähti nopeasti kohti pomonsa huonetta. Mikä ihme oli näin tärkeää? Draco mietti. Oli tapahtunut jotain todella erikoista, sillä juuri tällä hetkellä hänen olisi pitänyt olla selvittämässä Kohtalottarien laulajan tapausta.
Herra Sfieldin huone oli kaikista suurin ja kaikista kauimpana sisäänkäynnistä. Oikea, vasen, vasen ja suora, Draco muisteli. Oli kulunut kauan aikaa, kun hän oli viimeksi käynyt huoneessa. Lopulta Draco saapui huoneen ovelle. Hän suoristi kaapunsa ja koputti.
”Sisään”, käsky kuului paksun oven läpi ja niinpä Draco meni sisään odottaen, mitä seuraavaksi tapahtuisi.
2.luku
Vaihtuneet roolit
Draco astui sisään ja sulki oven perässään. Huone oli samanlainen kuin hän oli muistanut, siis hyvin korkea ja suuri. Takassa paloi tuli, vaikka oli aikainen aamu. Jos tuli oli ollut takassa koko yön, oli myös joku ollut töissä, eikä herra Sfield tehnyt ylitöitä ellei kyse ollut hätätapauksesta. Nyt taisi olla sellainen.
Herra Sfield viittasi Dracoa istuutumaan. Draco istui ja katseli pomoaan arvioiden. Sfieldin silmien alla näkyivät selvät silmäpussit ja vakava ilme kertoi omaa tarinaansa. Mutta mikä olisi Dracon osuus tässä kertomuksessa?
Herra Sfield ryki kurkkuaan. Dracolle tuli elävästi mieleen viidennen luokan yli-inkvisiittori Dolores Pimento.
”Malfoy, olet ollut täällä noin kaksi vuotta”, hän aloitti, ”ja olen tullut siihen tulokseen siihen tulokseen, että sinussa on tietynlaista asennetta.”
”Kiitos”, Draco sanoi. Olikohan tämä asenne-juttu hyvä vai huono asia?
”Olet älykäs, rohkea, yritteliäs ja luotettava.”
”Kiitos, mutta en varmaankaan ole täällä vain kehuttavana” Draco totesi ja mietti itsekseen, etteivät monet ihmiset olisi käyttäneet noita adjektiiveja häntä kuvaillessa. Monet olisivat käyttäneet ennemmin sellaisia sanoja kuten petollinen, ilkeä ja huijari.
”Olet oikeassa. Tämä tilanne on vain niin... epätodellinen”, herra Sfield sanoi puhuen ennemmin itselleen kuin miehelle edessään. ”Sinulle on tehtävä tiedossa, eikä se ole kaikkein helpoimpia. Sinä olet kuitenkin paras tähän hommaan. Uskon, että otat tehtävän vastaan.”
”Mikä tämä tehtävä on?”
Herra Sfield nosti väsyneen katseensa kohdatakseen Dracon harmaat silmät. Dracon silmät olivat päällisin puolin kuin jäätynyt lammenpinta, kova ja peittävä. Silti niiden alla kyti jännityksen ja turhautumisen tunteet, jotka yrittivät kovasti rikkoa pinnan.
”Viime yönä lähetimme yhden parhaimmista ryhmistämme vangitsemaan erään velhojoukkion. Olimme saaneet vihjeen heidän olinpaikastaan. Nämä ketaleet olivat jo monta kuukautta aiheuttaneet ministeriölle harmaita hiuksia, sillä he olivat nimittäin näiden Tulisalama-väärennösten takana”, Draco nyökkäsi Sfieldin puheille. Hän tiesi tästä tapauksesta.
Herra Sfield jatkoi kertomustaan: ”Lähetimme ryhmämme Lontoon syrjäseudulle, jossa näiden huijareiden piilopaikan olisi pitänyt olla. Tehtävän piti olla yhtä helppo kuin loitsun lausuminen. He löysivät paikan, mutta onnistunut tehtävä muuttui katastrofiksi. Se oli ansa.”
Draco hämmästyi miehen sanoja. Tämä oli sanonut ne sellaisella äänensävyllä, joka kieli paljon. Ministeriö oli tyrinyt ja pahasti.
”Ansa”, Draco toisti, ”mutta mitä tapahtui?”
Herra Sfield katsoi taas Dracoa epätoivon paistaessa tämän silmistä.
”Eräänlainen savupilvi nousi huoneessa olevien päälle ja he menettivät tajuntansa. Myöhemmin heidän tullessaan tajuihinsa selvisi, että yksi heistä puuttui. Se oli ryhmän johtaja, Harry Potter.”
”Harry Potter.” Tämä oli jo todella vakavaa.
”Niin, tilanteemme on katastrofaalinen. Ei Potter yksinkertaisesti vain katoaisi, hänet on luultavasti vangittu. Ensiksi täytyy kysyä kuka haluaisi kaapata hänet? Siihen tiedämme molemmat vastauksen.”
Draco ymmärsi täysin. Kaappaaja oli luultavasti joku Voldemortin tukija, mutta kuka olisi niin mahtava, että kaappaisi Potterin noin vain? Ehkä juonessa oli mukana useampiakin, mikä taas tarkoitti...
”Pimeyden voimat ovat nousussa. Sitä tämä tarkoittaa.”
Sitä vähän pelkäsinkin, oli Dracon ajatus.
Jo monta vuotta olivat pimeyden voimat pysyneet piilossa. Voldemortin kukistettua olivat hänen kannattajansa hävinneet kuin tuhka tulleen. Kuitenkin monia kuolonsyöjiä oli löydetty ja vangittu, mutta heitä oli vielä liian monta vapaana.
”Sinun on aloitettava hänen etsintänsä heti. Meillä ei ole aikaa hukattavana, jos tämä tulee yleiseen tietoon niin..”
”Ministeriö on hukassa”, Draco päätti Sfieldin lauseen tämän puolesta.
”Kyllä, mutta ei ainoastaan ministeriö. Jo nimi Harry Potter on luonut pelkoa rikollisiin. Jos Harry Potterin kaappaus tulee yleiseen tietoon, syntyy paniikkia ja suuri rikosaalto”, Sfield sanoi väsyneesti. ”Sitä ei saa tapahtua. Annan nyt sinulle ohjeet, kuinka...” hän oli sanomaisillaan, mutta koputus oveen keskeytti hänet.
”Sisään.”
Sisään astui mielenkiintoinen kolmikko. Ensimmäisenä oli Albus Dumbledore. Häntä seurasivat Harryn parhaimmat ystävät Hermione Granger ja Ron Weasley.
”Hyvä, että tulitte”, herra Sfield tervehti. ”Olin juuri puhumassa herra Malfoylle tehtävästä.”
Dumbledore nyökkäsi hyväksyvästi ja istuutui läheiseen nojatuoliin. Miehestä säteili eräänlainen tyyneys ja rauhallisuus, tai ainakin siltä vaikutti. Hänestä tuntui, ettei miehen ulkokuoren alla risteillyt tunteiden sekamelskaa vaan ajatukset olivat omalla paikallaan hyvässä järjestyksessä. Hän osasi hallita tunteensa toisin kuin Draco. Ehkä minäkin pääsen tuollaiseen tyyneyteen kokemuksen kautta, Draco mietti, mutta hänen ajatuksensa keskeytettiin.
”Kautta Merlinin, mitä tuo täällä tekee?” oli Ronin ensimmäinen kommentti. ”Tekö kuvittelette, että tuo... tuo idiootti lähtisi etsimään Harrya?”
”Ron...” Hermione sanoi yrittäen tyynnytellä Ronia, mutta turhaan.
”Hermione, etkö sinä ymmärrä? Tuo on sama ihminen, jonka kanssa vietimme seitsemän vuotta samassa koulussa. Hän on Malfoy. Hän voi olla mikä tahansa vakooja tai muu törppö.”
”Otan tuon loukkauksena, Weasley”, Draco totesi kylmästi.
”Hän vihaa Harrya!” Ron sanoi. ”En yhtään ihmettelisi, jos hän olisi tämän takana!”
”Ron!” huudahti Ronin sanoja kauhistunut Hermione.
Tämä alkoi olla niin kuin ennen vanhaan. Puuttui enää vain Potter puolustamassa ystäviänsä ja opettaja, joka otti tupapisteitä, kertoi Dracon mieleen noussut kuva.
”Hiljaisuutta”, oli Dumbledoren vaitelias kommentti, mutta sillä oli sama vaikutus kuin joku olisi huutanut sen.
Kaikki huoneessa olevat kunnioittivat Dumbledorea enemmän kuin ketään muuta, eli hänen käskiessä häntä toteltiin. Ainoa ääni huoneessa oli takkatulen hiljainen rätinä, aivan kuin aikakin olisi pysähtynyt. Lopulta Dumbledore rikkoi huoneeseen laskeutuneen lumouksen.
”Tämä asia on niin vakava, ettei meillä ole yksinkertaisesti aikaa ja voimia riitelyyn”, tämän sanoessaan hän käänsi katseensa Ronista Dracoon. Ron punastui hiusjuuriaan myöten ja Draconkin oli vaikea hillitä punaa nousemasta kasvoilleen. ”Minulla on aavistukseni tästä ja vaikka olisin oikeassa, ei se tee asiaa vähemmän vakavaksi.”
”Mitkä ovat nämä aavistukset?” Draco kysyi.
”En jaa niitä vielä teille, mutta aion ottaa niistä selvää. Uskon kuitenkin, ettei Harrylla ole hätää.”
”Ei ole hätää!” nyt oli Hermionen vuoro järjestää kohtaus. ”Emme tiedä mitään. Missä hän on, miten hän voi, miksi hänet on kaapattu ja.. ja..” Hermionen ääni särkyi. Hän istahti puiselle tuolille ja hautasi kasvonsa käsiin. ”Minä sanoin Harrylle, että olisi varovainen, mutta hän ei kuunnellut. Jos minä olisin..” hän sanoi nyyhkäysten välistä. Ron käveli hänen luokseen lohduttamaan.
”Älähän nyt. Kyllä hänet löydetään”, Ron vakuutti tytölle samalla silittäen tämän paksuja kiharoita.
Dracosta tuntui, että hän oli ulkopuolinen toisten surussa. Eihän hän ollut tuntenut Potteria hyvin, mutta jokin silti puristi hänen sydäntänsä.
”Teen parhaani”, hän sanoi yrittäen pitää äänensä vakaana.
”Niin, mutta se ei aina riitä”, Dumbledore totesi.
Hiljaisuus laskeutui taas huoneeseen.
”No Malfoy, kai minun on luotettava sinun taitoihisi”, Ron sanoi hampaitaan kiristellen, mutta suuntasi taas huomionsa jo vähän tyynempään Hermioneen.
Draco nyökkäsi pienesti. Hänelle selitettiin, että hän saisi vapaat kädet Harryn etsinnässä, sen piti kuitenkin pysyä salassa lehdistöltä. Harryn poissaolo oli selitetty Havaijin lomalla.
Saatuaan ohjeet Draco poistui herra Sfieldin huoneesta. Kaikki tuntui niin uskomattomalta. Miten tällaista tapahtui? Taikamaailman sankari tarvitsi pelastajan, sankarirooli oli vaihtunut. Oliko hän, Draco Malfoy, tarpeeksi vahva kestämään taakka, joka hänen harteilleen oli asetettu? Ehkä, ehkä ei, mutta hän yrittäisi enemmän kuin parhaansa ja hän onnistuisi. Niin päätettyään, ylväs Draco käveli huoneeseensa.
Draco huomasi kylmän kahvin pöydällään ja aikoi juuri viedä sen pois, kun hän havaitsi aamuisen kirjeen. Se lojui vieläkin pöydällä avaamattomana ja jotenkin liian viattomana. Silloin kun kirjeet näyttivät viattomilta, niissä oli huonoja uutisia, ainakin niin Draco oli huomannut. Hän otti kirjeen käteensä ja käänteli sitä. Lähetetty Lontoosta vähän sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt kotoaan, mutta mistä oli kyse? Draco ei jaksanut enää vaan repäisi kirjeen auki. Sieltä paljastui harmittoman näköinen pergamentin pala, jota hän alkoi lukea suurella mielenkiinnolla.
Hyvä herra Malfoy
Valitettavasti me, NVV:n väki (Noitien ja Velhojen Vakuutus) joudumme ilmoittamaan teille, että teidän asunnossanne Moneystreet 2:ssa on tapahtunut kamala torikki-onnettomuus (ne ovat taikavoimaisia torakoita) ja sen takia joudutte muuttamaan kahdeksi viikoksi toiseen asuntoon. Olemme varanneet teille asunnon Blumbstreetiltä.
NVV korvaa kaikki asuntonne remontoimiseen liittyvät kulut ja pahoittelee, ettei ole muistanut uusia torikoiden karkotus-loitsua. Toivottavasti pidätte vakuutuksen vielä NVV:ssa, vaikka tämmöinen onnettomuus pääsikin tapahtumaan.
Pahoitellen
vakuutusasiamies Paul McDean
Draco pudotti pergamentin ja varmistettuaan, että kaikki tarpeellinen oli mukana, hän kaikkoontui suoraan NVV:n päämajaan.
-
Uih, onpa mukava lukea tätä pitkästä aikaa :D Joo, onhan mulla tää koneella melkeen kokonaan, mutta ihan eri juttu lukea Finistä :P
Koukuttava alku, mystistä savua, hologrammi-tulisalamia (:P) ahhh! :D Ja voi jehna, tää jaksaa vieläkin naurattaa :D :D
Hänellä oli asiat paljon paremmin kuin Potterilla. Hänellä oli työ ja... ja työ... ja työ. Draco ei keksinyt mitään muuta.
XD
Okei, joo. Emmä pysty tätä objektiivisesti kommentoimaan, kun tää on saavuttanut mun mielessä tietynlaisen kulttiaseman. Okei, Dracon piirteissä on jotain, joka on miellettävissä "ficci-Dracoksi", mutta ei se mua haittaa. Tarina kulkee eteenpäin, oon tosin edelleenkin kahden vailla ton lappu-purkkiin-ja-menoksi -jutun vuoksi, mutta toimii se silti :D
Nyt jäi kakkosluku lukemati kun työt kutsuu, mutta tulen kommentoimaan tätä vielä myöhemminkin ;)
Ihanaa kun sä oot päk! *hugsii* :)
- Bbuttis
-
Odottaa lisää...
Kauniisti kuvailtu ja todella koukuttava. Aluksi oli todella vaikea keksiä ketä henkilöt olivat. Mieleen tuli Harry, Hermione ja Ron, mutta nainen olikin vaalea, kuolonsyöjät? Paljastui kuitenkin että Harry vain ystävineen :D
Kun Draco mietti onko Harry muuttunut lainkaan, alkoi epäilyttää, onko Harry tässä ficissä itseään täynnä. En kuitenkaan usko että olet niin ilkeä... ;D
Maito päätyi kellumaan kahvin päälle, kunnes se upposi isona pallona kupin pohjalle.
Tämä kohta on niin oksettava...
Nyt kun aloin miettimään tuota nimeä ja tarinan kulkua, päähäni tuli kummistuttava teoria. Saa nähdä arvaanko oikein ;)
Mitäköhän Draco siellä vakuutus yhtiössä?
-
Tämä vaikutti oikein mielenkiintoiselta. Pidin tästä, koska Harryn kohtalo on vielä auki, ja luulen, että monta mielenkiintoista asiaa tulee tapahtumaan. Mutta jatkoa odottelen jo innokkaasti.
Paha tytteli
-
Kiitoksia miellyttävästä lukukokemuksesta! :D
Pidin kovasti juonesta, mutta alussa mietin kovasti keitä nämä mysteeriset ryhmän jäsenet olisivat, ja selvisihän se sitten pian (oletin kuolonsyöjiksi ja erehdyin).
Harry sanoi puristaen samalla pikaisesti pientä pulloa kaapunsa taskussa.
Tästä ja otsikosta syntyi pienoinen ennakko-aavistus tulevasta, mutta saa nähdä tulkitsinko oikein. :D
Mielenkiintoinen alku ja jään innolla odottamaan jatkoa.
~Nikki kiittää ja kumartaa
-
Kaikille suuri kiitos kommenteista, tässä on sitä jatkoa taas kahden luvun verran.
Beelsebutt: Joo, hän todellakin on "ficci-Draco" ja itseänikin tuo lappu-purkki-juttu ihmetytti, kun luin tätä uudestaan. En kumminkaan alknaut tehdä tähän ficciin mitään erikoisia muutoksia, kun tämä on omassa alkuperäisyydessään minulle kovin rakas.
LND: Ei, ei, Harry ei ole itseään täynnä. Tai no miten sen nyt ottaa... Tulevaisuudessa se selviää. Itseänikin tuo kohta vähän ällötti, kun olen todellakin tarkka ruuan suhteen, onko se pilaantunutta vai ei. Katsotaan osuuko taoriasi oikeaan ;)
Paha tytteli: Kiitoksia, tässä sitä jatkoa.
Nikki: Uuh, pidän siitä, että ihmiset kiinnittävät yksityiskohtiin huomiota. Tässä ficissä löytyy tulevaisuudessa muutama tärkeäkin yksityiskohta. Katsotaan, kuinka oikeaan ennakkoaavistuksesi osuvat ;)
3.luku
Uusi talo, uudet naapurit
Suuri rakennus kohosi Dracon edessä. Talo oli vihreänharmaa, ja se sijaitsi noin seitsemän kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Pahinta kaikessa oli se, että talo oli täynnä jästien asuntoja, ellei otettu lukuun sen uusinta asukasta häntä itseään. Rakennuksen kolmannessa kerroksessa nimittäin sijaitsi hänen väliaikainen asuntonsa, ja jästien takia hän katseli taloa farkuissa ja tummansinisessä poolossa. Hänen olisi varottava, ettei kukaan jästi näkisi häntä taikomassa. Se hyvä puoli jästien kanssa asumisessa oli, ettei kukaan ihmetellyt Dracon, tunnetun velhon, tekemisiä. Kukapa jästi olisi Draco Malfoyn tuntenut?
Tuuli puhalsi Dracon hiukset sekaisin, ja hän päätti astua talon aulaan. Seinät oli päällystetty vaaleankeltaisin tapetein ja sinne tänne oli aseteltu kukkia ja muita kasveja. Draco katseli tyynesti aulaa, kunnes joku kosketti hänen olkapäätänsä. Hän kääntyi äkkiä valmiina vetämään taikasauvan esille, mutta se ei ollut tarpeen. Hänen takanaan oli häntä hiukan vanhempi tyttö, joka oli suunnannut huomionsa häneen.
”Sori, ei ollut tarkoitus säikyttää”, tyttö sanoi.
”En minä säikähtänytkään”, Draco väitti vastaan manaten huonoa tuuriaan. Hänen täytyisi olla tarkkaavaisempi.
”Niin et varmaan”, tyttö sanoi ivallisesti. Dracolla oli täysi työ itsensä hillitsemisessä. ”Minä olen muuten Maria Mood, ja sinä olet?”
”Draco, Draco Malfoy.”
”Sinähän muutat siihen kolmannen kerroksen asuntoon?”
Draco tyytyi nyökkäämään. Mitä tyttö tiesi?
”Hyvä, että tapasin sinut. Minut on määrätty esittelemään paikkoja. Vuokraisäntä käski, se on oikea pirulainen, niin ei sille joka asiasta viitsi valittaa”, Maria selitti. Kun tyttö oli päässyt vauhtiin, tätä oli vaikea pysäyttää.
Ensimmäiseksi tyttö veti Dracon mukaan takapihalle, jonka hoito kuului tytön mukaan jokaiselle asukkaalle omantunnon mukaan.
”Huomaa kyllä”, Draco totesi katsellessaan puutarhaa. Rikkaruohot kilpailivat tilasta, istutetut kukat olivat jo aikoja sitten nuukahtaneet ja ruoho kaipasi kipeästi leikkaamista.
Maria ei huomioinut Dracon huomautusta tai ei vain kuullut sitä omalta puheeltaan. Tytön hiukset oli letitetty kahdelle pitkälle letille, hän oli aika pitkä ja hänen jaloissaan olevat sandaalit lisäsivät hänen pituuttaan. Tyttö ei ollut kovin kaunis, ei niin rumakaan, mutta hän ei vain sytyttänyt Dracon mielenkiintoa.
Maria esitteli ensimmäisen kerroksen, jonka toisessa asunnossa hän asui. Yhdessä kerroksessa oli vain kaksi asuntoa, ja ensimmäisessä kerroksessa asui Marian lisäksi herra Gatling. Häntä sanottiin selän takana Körmyksi, sillä hän käveli koukussa ja oli aina kiukkuinen.
Toisessa kerroksessa asui herra ja rouva Lawright , jotka elivät avioliitossa. Liitto oli nuori, sillä juuri nyt he olivat häämatkallaan. Sen kerroksen toisessa asunnossa asui Billy Hall, jota ystävien kesken kutsuttiin nimellä Hawk. Maria selitti tämän olevan kova punkkari. Se oli kuulemma tärkeä tieto, koska Billyllä oli tapana soittaa juovuspäissään musiikkia täydellä volyymilla. Se ei haitannut Dracoa vaan hän virnisti sisäänpäin miettiessään, kuinka muut joutuisivat kärsimään kovasta melusta. Hän kyllä osasi äänieristys-loitsun.
Draco ei millään olisi jaksanut kuunnella tytön tylsää jaaritusta, mutta hän ei noin vain voinut häipyä. Marialle oli näet annettu tehtäväksi antaa Dracolle tämän asunnon avain, eikä Draco ollut vielä saanut sitä. Tyttö antaisi sen kierroksen päätyttyä ja enää oli vain yksi asunto jäljellä. Se kuului Nick Horrerille.
Draco haukotteli makeasti, koska päivä oli jo kääntynyt iltaan. Hänen aikansa oli mennyt Potterin katoamiseen liittyviä johtolankoja etsiessä, NVV:n päämajassa ja nyt täällä rappukäytävässä seisoskellen. Jos hän ei kohta pääsisi nukkumaan, hän taikoisi tytön rupisammakoksi. Hänellehän oli annettu Harryn katoamisetsintöjen suhteen vapaat kädet ja nyt tämä tyttö haittasi etsintöjä...
Maria melkein juoksi portaat ylös viimeiseen kerrokseen. Siellä hän koputti kiihkeästi Nickin oveen.
”Nick on tosi kiva. Sinun on ihan pakko tavata hänet”, Maria selitti.
Käytävä oli hämärä, eikä Draco nähnyt kunnolla edes Mariaa. Tyttö koputti oveen uudestaan.
”Tullaan, tullaan”, oven läpi kuului. ”Viimeinkin se pizza tuli. Sain odottaa...” nuorukainen aloitti, mutta lopetti heti äkättyään tytön.
”Hei Nick.”
”Ai, se olit sinä”, tämä vastasi.
”Ketä muuta sinä odotit?”
”Pizzalähettiä”, tämä tokaisi.
Vastaus sai Dracon tyrskähtämään ja Marian katsoessa häntä pahasti hän naamioi sen yskänpuuskaksi.
Vasta silloin mies tajusi, että käytävässä oli muitakin. Hän kääntyi katsomaan Dracoa, mutta Draco ei nähnyt tämän kasvoja pimeässä. Kuitenkin mies taisi nähdä jotain.
”Minun täytyy mennä, paljon töitä”, nuorukainen selitti nopeasti.
”Ai”, Maria sanoi tajuamatta vihjettä. ”Ajattelin, että olisit halunnut tavata uuden naapurisi. Tässä on Draco Malfoy.”
”Tuota... minun on oikeasti mentävä” mies sanoi ja paukautti oven tytön nenän edestä kiinni. Maria jäi tuijottamaan ovea ihmeissään, jolloin tilaisuuden äkännyt Draco nappasi avaimensa tytön kädestä ja avasi oman asuntonsa oven.
”Vaikuttaa mahtavalta tyypiltä, hän oli sinua kohtaan aivan herrasmies”, Draco sanoi pirullisesti hymyillen. Ennen kuin Maria oli ehtinyt sanoa mitään, Draco oli läjäyttänyt oven kiinni tytön nenän edestä.
Viimeinkin omaa rauhaa, Draco ajatteli. Jokin kuitenkin häiritsi häntä. Se ääni. Miehen ääni oli muuttunut Marian sanoessa hänen nimensä. Kuin ääneen olisi tullut hiukan hermostuneisuutta ja kuin jotain pelkoa.
Dracosta tuntui vahvasti, että hän oli kuullut äänen aikaisemminkin. Hän yritti muistella, mutta mitä enemmän hän yritti, sitä kauemmas muistin syövereihin muistot katosivat. Draco pudisti päätään. Hän ottaisi tuosta Nickistä selvää. Eikö Maria ollut maininnut jotain jostain seuraavan päivän pihajuhlista? Sinne oli tulossa talon asukkaita ja heidän ystäviänsä. Varo maailma, täältä tulee Draco Malfoy. Niin ajateltuaan Draco lähti tarkastelemaan asuntoaan.
***
Draco hörppi pihalla mansikanmakuista boolia. Ihmiset hytkyivät musiikin tahdissa, sillä sitä ei todellakaan voinut tanssimiseksi sanoa. Draco oli tutustunut jo suurimpaan osaan ihmisiä, muttei ollut jaksanut kiinnostua heistä. Hän vain odotti, että Nick ilmaantuisi pihalle.
”Päivää, olet se uusi asukas, vai?” eräs mies sanoi Dracolle.
Draco kääntyi katsomaan puhujaa. Tämä oli noin 60-vuotias mies, joka seisoi hiukan kumarassa ja jonka kasvoilla oli luotaantyöntävä ilme. Hänen silmänsä vastaavasti lähes tuikkivat kiinnostuneina. Draco ehti jo hetken epäillä, oliko miehellä yhteisiä sukulaisia Dumbledoren kanssa.
”Olen Geoffrey Gatling. Ja sinä olit...?”
”Draco Malfoy.”
”Mukava tutustua.”
Dracolle tuli mieleen, etteivät Marian kuvaukset miehestä pitäneet kovin paikkaansa. Mies oli toki hieman liian virallinen Dracon kanssa keskustellessaan, mutta muuten hän vaikutti lämpöiseltä ja mukavalta ihmiseltä. Kuten Potterkin oli.
Dracon ajatukset eksyivät tehtävään, joka hänelle oli annettu. Ehkä hän tuhlasi aikaansa oleskellessaan jästien juhlissa, mutta hänen vaistonsa oli käskenyt jäädä. Jokin häntä kiehtoi siinä tapaamassaan Nickissä, ettei hän yksinkertaisesti voinut olla ottamatta tästä selvää.
Siinä äänessä oli jotain tuttua, Draco mietti. Hän oli pyörinyt koko yön uudessa sängyssään ja miettinyt Nick Horreria. Ehkä tämä oli joku velho, jonka hän oli tavannut aikaisemmin, mutta miksi kukaan ei ollut maininnut hänelle velhonaapurista? Yhtäkkiä oivallus valaisi Dracon mielen. Jospa tämä mies ei ollutkaan kunnollinen velho vaan joku etsintäkuulutettu karkuri? Draco oli niin innossaan oivalluksestaan, että hän hörppäsi booliaankin vähän liian innokkaasti ja sai palkakseen märän paidan.
”Kautta Merlinin!” Draco kirosi ja yritti kuivata läikkää käsipaperilla. Draco ei voinut käyttää taikuutta kuivatukseen ja kovasta yrityksestä huolimatta läikkä oli levinnyt keskelle hänen paitaansa. Draco päätti jättää hetkeksi vartiopaikkansa ja lähteä vaihtamaan jotain kuivaa päälle.
”Anteeksi, minun on mentävä”, hän sanoi Geoffreylle ja katosi rakennuksen sisään.
Draco käveli aulan läpi ja suunnisti kohti portaikkoa. Sieltä kantautuvat äänet saivat hänet kuitenkin pysähtymään, ja vaistonsa ohjaamana Draco piiloutui läheisen oven taakse. Juuri kun hän oli ehtinyt piilopaikkaansa, kaksi ihmistä ilmaantui portaikosta. Hän kurkisti oven takaa ja huomasi, että siinä seisoivat Maria ja Nick. Nick oli kääntynyt selkä Dracoon päin, ja Maria selitti tälle jotain kiihtyneellä äänellä.
”Miten niin olet kohta lähdössä kaupungille?” Maria kysyi. ”Sinun on tultava juhliin, siellä on niin tylsää ilman sinua”, hän sanoi keimailevin äänensävyyn.
”Minä en ehdi...” mies yritti vastustella, mutta turhaan.
Ennen kuin Draco ehti kunnolla nähdä, Maria oli raahannut Nickin pihalle. Draco ajatteli seurata paria, mutta saikin paremman ajatuksen. Hän voisi sillä aikaa tutkia Nickin asuntoa johtolankojen toivossa. Draco harppoi hiljaisin askelin portaita ylös ja suoraan kolmanteen kerrokseen. Hän käveli Nickin asunnon oven eteen ja veti taikasauvan housujensa taskusta.
”Alohomora”, hän sanoi.
Kuului vain lukon vaimea kilahdus, kun ovi avautui, ja Draco kohtasi hieman ummehtuneen ilman hajun. Draco teki pari loitsua varmistaakseen, ettei asunnossa ollut omistajaa suojelevia loitsuja. Sen jälkeen hän käveli sisään ja painoi oven takanaan kiinni.
Draco aloitti etsinnät kurkistamalla kahteen huoneeseen, joiden ovet olivat heti eteisessä. Toinen oli pieni kylpyhuone, josta hän päätti etsiä johtolankoja viimeisenä, jos muualta ei löytynyt mitään. Toinen taas oli makuuhuone. Siellä oli kaappi, pari tuolia ja sänky, jonka päällä oli avonainen matkalaukku. Sen haltija oli joko juuri tullut tai juuri lähdössä. Draco jatkoi tutkimustaan olohuoneeseen ja alkoi käydä läpi pöydällä olevaa postia.
Ensimmäisenä hänen silmiinsä osui Päivän profeetta. Tätähän minä juuri kaipasin. Mies oli siis velho, Dracon ajatteli ja vilkaisi nopeasti otsikoita. Harry Potter lomalla Havaijilla. Taikaministeriö oli pannut huhun kiertämään, hän mietti selaillessa jo muita papereita. Jästien mainoksia, iltapäivälehtiä ja valokuva.
Valokuva oli ollut selvästi velhon ottama, sillä siitä näki kuinka se oli ennen liikkunut. Nyt se oli kuitenkin tuhrittu mustaan tahmeaan aineeseen, ettei sen hahmoja erottanut. Draco nosti taikasauvansa lähelle kuvan pintaa ja lausui hiljaa loitsun.
”Entistus.”
Mönjä kuvan päältä katosi ja sen alta paljastui Tylypahkanlinnan piha, jossa istui kolme nauravaa hahmoa. He olivat Ron Weasley, Hermione Granger ja Harry Potter. Vain Potterilla tai hänen ystävillään oli tämä kuva. Se taas tarkoitti, että Potterinkin oli oltava lähistöllä.
Tuntui siltä kuin joku olisi kaatanut jotain Dracon selkään, sillä hän tunsi kylmän väreen kulkevan selkänsä poikki. Hän oli löytänyt Harryn kaapparin ja vielä ensiyrityksellä. Dracon iho meni kananlihalla, kun hän kuuli, kuinka avain kilahti lukossa. Draco miettiä äkkiä toimintasuunnitelman ja piiloutui varjoihin jääden odottamaan tilaisuutta. Tulija avasi oven, ja Draco kuuli tämän laahaavat askeleet.
”Voisin vaikka vannoa, että sammutin…” tämä mumisi, mutta miehen ääni hiljeni tämän sulkiessa oven.
Draco oli tunnistanut tulijan äänen perusteella Nickiksi, jos se edes oli miehen oikea nimi, ja nyt hän katseli, kuinka tämä käveli lähemmäs Dracon piilopaikkaa ja sen ohi. Aivan kuin tämä olisi tarkkaillut ympäristöään, Draco ajatteli.
Dracon tarkoituksena oli tainnuttaa mies, mutta yhtäkkiä tämä oli Dracon kimpussa. Draco ei tiennyt miten tämä oli huomannut hänet, mutta hänelle ei jäänyt aikaa selvittää sitä. Miehelläkin oli taikasauva, mutta tappelun tohinassa Draco ja mies pudottivat ne.
Draco tajusi tappelusta vain saamansa iskut. Iskuja mahaan, lyöntejä naamaan ja minne tahansa hänen tappelukumppaninsa ylettyi, tämä löi. Draco ei jäänyt miestä huonommaksi ja jotenkin hän sai nujakassa yliotteen. Draco vangitsi miehen kädet ja istui tämän päälle.
”Älä liiku!” hän huusi ja poimi taikasauvansa käteensä tainnuttaakseen miehen. Se jäi vain aikeeksi hänen tunnistaessaan tappelupukarin. Hänen allaan makasi riutuneen ja väsyneen näköinen, hengästynyt Harry Potter.
4.luku
Muuttunut Harry
Harry hengitti tasaisin vedoin, rintakehä kohoili ylös ja alas. Draco ei voinut tehdä muuta kuin tuijottaa tämän smaragdinvihreisiin silmiin, joista paistoi hämmästys. Pian se kuitenkin muuttui ärtymykseksi.
”Malfoy”, Harry sihisi, ”pois päältäni.”
Draco nousi hitaasti irrottamatta katsettaan Harrysta. Kun Draco oli päässyt pois Harryn päältä, tämäkin nousi hieroen samalla päätään, jonka hän oli kolauttanut kipeästi. Siinä keskellä olohuonetta he tuijottivat toisiaan näkemättä muuta maailmaa. Harry oli ensimmäinen, joka katkaisi painostavan hiljaisuuden.
”Malfoy, mitä hittoa sinä täällä teet?” hän ärähti.
”Sitä samaa voisi sinulta kysyä. Tietojeni mukaan sinun pitäisi olla köytettynä jossain hämärässä kellarissa vaikeroiden tuskissasi.”
”Luulin, että minun pitäisi olla Havaijilla”, Harry sanoi viitaten pöydällä lepäävään lehteen. ”Eivät ole asiat paljon muuttuneet. Päivän profeetta valehtelee ja Draco Malfoy kiehnää jaloissa.”
”Malfoyt eivät kiehnää”, Draco vastasi hiljaa tuijottaen suoraan Harryn silmiin. Nämä kaksi nuorukaista olivat jo vähän aikaa tuijottaneet toisiaan, eikä kumpikaan voinut antaa periksi. Harryn silmissä paistoi ärtymys, mutta hänen ensikertaa nähdessään Dracon silmissä oli välähtänyt jotain, mitä Draco ei osannut tulkita. Oliko se vihaa, inhoa vai kenties iloa?
Dracon silmät olivat taas täysin erilaiset kuin Harryn. Kun Harryn silmät ilmaisivat tunteita, Draco oli peittänyt omansa sumuharsolla. Sumu oli harmaata ja tiheätä, eikä kukaan nähnyt helposti sen läpi. Molempien miehien silmät olivat kuin heidän sielunsa. Harry säteili lämpöä ympärilleen ja Draco taas omaa viileyttään. Nyt kuitenkin Draco huomasi, että Harry vaikutti voimattomalta. Kuin näkymätön voima olisi painanut häntä kasaan, työntänyt hartioita, vetänyt suupieliä alaspäin ja saanut Harryn näyttämään yksinäiseltä ja hylätyltä. Tämä näky hämmästytti Dracoa, ja sinä pienenä hetkenä hänen tarkkaavaisuutensa herpaantui ja hän räpäytti silmiä.
Harryn huulilla käväisi nopea hymy.
”Voitinpas”, hän sanoi hyvin hiljaa, mutta niin kovaa että Draco varmasti kuuli. Draco tuhahti vastaukseksi, mutta sai vain huvittuneen hymyn takaisin.
”Et vieläkään kertonut, mitä teet täällä”, Harry sanoi noukkien taikasauvansa lattialta.
Draco oli koko ajan osoittanut Harrya omalla sauvallaan, mutta ei tehnyt mitään estääkseen Harryn tekemisiä. Harry nappasi sauvan ja suoristautui täyteen pituutensa. Hän katsoi Dracon silmiin kysyvästi, ja Dracon oli vaikea vastata katseeseen.
”Tulin pelastamaan sinut”, hän sanoi aivan kuin olisi puhunut niin arkisesta asiasta kuin säästä. Jotenkin hän tiesi, että mies hänen edessään oli aito Harry Potter. Hän ei tiennyt, kuinka se oli edes mahdollista, mutta hän oli varma siitä.
”Huomaat varmaan, etten tarvitse pelastamisesta. Nyt voisit ystävällisesti häipyä elämästäni”, sen sanottuaan Harry käännähti ja käveli keittiöön. Draco ei voinut muuta kuin seurata tätä.
Keittiö oli ahdas, mutta Draco sai raivattua tilaa itselleen pöydän äärestä. Hän katseli tyynesti, kun Potter otti leivän, leikkasi siitä viipaleen ja voiteli sen. Sitten hän otti tomaatin kaapista, jollaista Draco ei ollut koskaan aikaisemmin nähnytkään. Hän ei siis voinut tietää, että se oli jääkaappi. Harry otti käteensä terävän veitsen ja alkoi leikata siivuja tomaatista vilkuillen vähän väliä Dracoon päin.
”Minähän käskin sinun häipyä”, hän sanoi puhuen tomaattiin päin.
”Minulla on määräykseni”, Draco sanoi, vaikkei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hän oli odottanut hiiviskelyä, vakoilua ja lopulta suurta taistelua, jossa hän olisi voittanut Harryn kaappaajat. Hän olikin saanut jotain ihan muuta. Hän oli saanut mutaa suklaaleivoksen sijasta.
”Ai taikaministeriöstä. Tämä oli vain testi, löysit Potterin ja sillä selvä. Nyt voit kipittää takaisin ministerin helmoihin”, Harry sanoi varmalla äänellä.
”Miksi sitten ne Weasley ja Granger ovat niin tolaltaan?” Draco kysyi yhtä varmalla äänellä keskittyen taas keskusteluun, sillä hän ei uskonut Harrya. Tämä ei ollut testi, tämä oli tosi elämää.
Harry huokasi ja lähti hakemaan uutta tomaattia jääkaapista. Draco ei hämmentynyt Harryn niukkasanaisuudesta vaan se innosti häntä kohti totuutta.
”Minulle sanottiin, että sinut kaapattiin. Herra Shield lähetti minut. Jopa Dumbledore oli antamassa minulle ohjeita lähtöni hetkellä ja sinä väität, että tämä on testi. Tiedän, että valehtelet. Sinä järjestit tämän.”
Draco katsoi, kuinka Harryn koko keho jännittyi, mutta tämä ei vastannut Dracon väitteeseen. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen Harry katsahti Dracoon.
”Pikku vinkki, minä en lähde mihinkään täältä. Ihan sama mitä teet tai sanot. Minä jään.”
Hiljaisuus kasaantui taas kahden nuorukaisen välille paksuksi muuriksi. Lopulta Draco oli se, joka rikkoi sen.
”Yhtä juttua en vain ymmärrä”, Draco sanoi venytellen. ”Miksi kuuluisuudesta riippuvainen, hemmoteltu Potter haluaisi järjestää oman kaappauksensa. Ehkä hän vain halusi lisää kuuluisuutta, kun hän saisi kertoa, kuinka selvisi kaappareiden…”
”Et sinä mitään tiedä!” Harry huusi. Tätä Draco oli juuri halunnut. Hän oli halunnut, että Harryn pinna katkeaisi ja hän kertoisi kaiken. Asiat eivät menneet ihan Dracon suunnitelman mukaan, sillä Harry tarttui taikasauvaansa ja osoitti sillä Dracoa. Draco oli kuitenkin tilanteen tasalla ja osoitti Harrya omalla taikasauvallaan.
”Yksikin väärä liike niin…”
”Teet mitä? Posautat aivoni taivaan tuuliin?” Harry kysyi.
”Älä tee mitään typerää.”
”Minäkö tekisin jotain typerää? Muistaakseni sinä se kimppuuni syöksyit!”
”Mistä minä olisin voinut tietää, että se olet sinä.”
”Olisit kysynyt”, Harry sanoi.
Draco tuhahti. Olisit kysynyt... Onpa Potterilla sisua väittää tuollaista. Nyt kuitenkin Dracon oli mietittävä, miten hän selviäisi tilanteesta. Hän voisi taistella Potteria vastaan. Ei, sen ajatuksen hän tyrmäsi. Poika, joka oli selvinnyt Voldemortin kiroukselta jo vauvana, ei noin vain taipuisi Dracon manauksista. Hän voisi vedota Potterin ystävien suruun, henkistä kiristystä siis. Ei, jos tämä oli jo kerran jättänyt nämä, hän ei palaisi näiden luokse noin vain. Dracon oli otettava kovat keinot käyttöön, sillä hän oli keksinyt idean. Hänen oli aika turvautua sopimukseen.
”Tehdään sopimus.”
”Minkälainen?”, Harry kysyi jäätävästi, mutta äänen kylmyys alkoi haihtua.
”Annan sinulle aikaa, vaikka kaksi viikkoa. Sinä aikana minä vahdin sinua, ettet tee mitään typerää. Viikkojen päätyttyä saat päättää tuletko mukaani taikamaailmaan vai et”, Draco sanoi mietittyään hetken.
”Miksi sinä luulet, että luottaisin sanaasi, Malfoy.”
”Koska minä olen luotettava ihminen.”
”Ja paskat.”
Harryn ilme kuitenkin kavalsi, että hän mietti ehdotusta. Ilme muuttui kielteisestä myönteiseksi ja lopulta Harry nyökkäsi pienesti. ”Sen sopimuksen on oltava kirjallinen.”
”Hyvä on”, Draco sanoi enempää miettimättä.
Draco kutsui sauvallaan paperin ja sulkakynän Harryn pöydältä ja kirjoitti nopealla käsialalla sopimuksen.
”Me, Draco Lucius Malfoy ja Harry James Potter, vannomme sitoutuvamme tähän ja lupaamme olla uhmaamatta sopimuksen ehtoja. Sitten allekirjoitus.”
Draco kirjoitti paperiin nopeasti allekirjoituksen. Hän ojensi sopimuksen Harrylle, joka oli jo hiukan laskenut taikasauvaansa.
”Muista, sopimuksessa vannot, ettet saa paljastaa henkilöllisyyttäni tai olinpaikkaani.”
”Joo, joo. Kirjoita nyt vaan nimesi siihen.”
Harry kirjoitti. Paperi leimahti punaisiin liekkeihin ja jäi leijumaan pöydän yläpuolelle. Hetken kuluttua sen liekit sammuivat ja se putosi pöydälle.
Miehet katsoivat paperia hetken, kunnes Harry laski sauvansa ja jatkoi tomaatin pilkkomista. Draco alkoi miettiä äskeisiä tapahtumia. Harry Potter kaappaa itsensä ja hän lupautuu vahtimaan Potteria kaksi viikkoa. Mitähän tästäkin tulisi? Oliko hän vain hullu vai pahoin tärähtänyt, siinä vasta pulma.
Mietittyään hetkisen, Dracoa alkoi tympiä koko salamyhkäinen tilanne. Hän ei tiennyt mitään Potterista ja miksi tämä oli täällä. Jotenkin kaikki kysymykset olivat kuin huuhtoutuneet päästä, kun hän oli nähnyt kouluaikaisen vihamiehensä. Nyt hänellä oli aikaa, kokonaiset kaksi viikkoa, ja hän halusi vastauksia nyt.
”Miksi sinä olet täällä?” hän kysyi jäätävästi.
”Pakenen.”
”Ketä?”
”Maailmaa.”
”Ei maailmaa voi paeta”, Draco sanoi hiukan ymmällään.
”Kuitenkin sitä minä nyt teen.”
”Voi pikku Potteria”, Draco alkoi ivailla. ”Iso paha maailma tulee ja musertaa Potterin. Maailma tulee kaipaamaan rakasta pelastajaansa. Mitä aiot tehdä? Luopua taikuudesta, vaihtaa nimesi ja elää jästinä”, Draco huomautti ja naurahti perään.
”Sinähän sen sanoit”, Harry vain totesi ja istuutui Dracoa vastapäätä. Hän alkoi syödä tekemäänsä voileipää Dracon katsellessa vierestä.
”Onko tämä sinulle pelkkää pilaa?”
”Ei. Olen siitä pahoillani, että monet ovat joutuneet kärsimään takiani, mutta tämä on minun elämäni. Minun on aika tehdä, mitä minä todella tahdon.”
”Eipä taida olla hääppöiset tavoitteet”, Draco sanoi ja vilkaisi asuntoa.
Harry hymyili ja näytti hetken siltä kuin vuosien taakka olisi lähtenyt tämän harteilta.
”Ehkä ei, mutta tämä on minun valintani, eikä kukaan voi kääntää päätäni.”
”Niinhän sinä luulet”, Draco totesi hiljaa viestittäen, että hän tekisi mitä tahansa muuttaakseen tilanteen. Oliko se muutoksen suunta kohti parempaa vai pahempaa, riippui täysin siitä, kumman kannalta tilannetta katsoi.
-
Vau, nämä luvuthan kääntivät tapahtumat päälaelleen. Minun aavistukseni hävisivät samantien, kun olin lukenut nuo luvut. En nyt oikein keksi muuta kommentoitavaa, tulen kommentoimaan myöhemmin (toivottavasti) enemmän kuin nyt.
Paha tytteli
-
Ahaa... Oletukseni osui osin oikeaan! :D
Kerrassaan taitavaa kerrontaa ja mielenkiintoinen juoni, pidän kovasti.
Toinen taas oli makuuhuone. Siellä oli kaappi, pari tuolia ja sänky, jonka päällä oli avonainen matkalaukku.
Harry oli siis karkaamassa taas. Karkaakohan hän uudelleen vaikka sopimus Dracon kanssa on tehty (*miettii ja miettii...).
Olet ehdottomasti onnistunut koukuttamaan minut lähtemättömästi mukaan. :)
Pidän kovasti ja jään odottamaan malttamattomana jatkoa!
~Nikki kiittää ja kumartaa.
-
Paha tytteli: Hyvä, ettei kaikki ollutkaan aivan niin ennalta-arvattavaa kuin ensin luulin :P
Nikki: Tuolla lainaamallasi kohdalla viittasin siihen, että Harry oli lähdössä Dracoa karkuun, muttei (ainakaan vielä) onnistunut. :)
Tärkeää!
Pienen kiireen ja muun vuoksi en ole ehtinyt paljonkaan tätä päivitellä, vaikka alussa toista lupasin. Tänään minun piti (huomatkaa PITI) päivittää tätä, mutta ihana tietokoneeni sanoi sopimuksensa irti ja posautti itsensä. Joten en tiedä, miten tämänkin ficin käy. Sunnuntaina aikaisintaan saan tietää, saanko pelastettua tekstejäni ja muuta tärkeää koneeni uumenista. Sen näkee sitten...
-
Tuleeko tähän koskaan jatkoa? Ei oo kiva tuo 120päivän varotus!
Ois kiva lukia loputkin. :<
-
Luvut 1-13 on saatavilla kyllä vanhan Finin raunioista (eli mulla on ne koneella), mutta loppulukuja en onnistunut metsästämään. Toivottavasti Snitie heräilee syyshorroksestaan pian :)
-
Jatkoa minäkin odottelen. Mielenkiintoinen ficci kun on kyseessä niin hieman harmittaa kun ei ole enempää lukuja tullut.
Virheitä en huomannut ollenkaan, teksti oli sujuvaa ja juonikin kulki hyvin.
*Sirina kiittää ja kumartaa*
-
Komppaan Sirinaa ^^
Itteäniki harmittaa, ettei lisää lukuja oo tullit, mutta mielenkiinnolla täällä odotellaan ^^
♥ Minnahh
-
A/N: Voi, voi, viime päivityksestäni on kovasti aikaa, eikä minulla ole hyvää syytä siihen. Yritän kumminkin tästä edes saada seuraavat luvut mahdollisimman nopeasti ulos koneeltani... Tässä siis jatkoa!
5.luku
Yhteiselämää
Draco heräsi yhtäkkiä. Aamuaurinko oli etsinyt pienen raon ikkunaverhoista ja loi säteensä hänen kasvoihinsa. Se kutitteli hänen suljettuja silmiänsä tehden Dracon yritykset nukahtamisesta mahdottomiksi. Draco kuitenkin päätti taistella kovasti heräämistä vastaan vääntyillen, kääntyillen ja etsien sopivaa asentoa, jossa valo ei olisi sokaissut hänen silmiänsä. Taistelu oli turhaa. Lopulta kun Draco oli löytänyt sopivan asennon, hän oli täysin hereillä.
Draco huokaisi ja nousi istumaan sänkynsä laidalle katselemaan asuntoaan. Siniset verhot sopivat sävysävyyn sängynpeitteen kanssa ja muutenkin huone näytti olevan kuin suoraan sisustuslehden sivuilta repäisty. Dracon matkatavarat lojuivat hänen sänkynsä päädyssä. Hän oli hakenut ne myöhään eilen illalla kodistaan. Samalla kun hän oli hakenut oventekotarpeita.
Draco virnisti huoneelle. Hän muisti Potterin ilmeen, kun hän oli sanonut tekevänsä oven. Muutaman hassun taikasanan ja oikeaan kohtaan heitetyn liemipisaran jälkeen Potterin ja hänen asuntojen välillä oli ollut ovi ja Potterin kasvoilla mitä epäuskoisin ilme.
Draco haukotteli makeasti ja päätti mennä suihkuun. Suihkussa lämmin vesi virtasi hänen rasittunutta kehoansa pitkin: Draco rakasti suihkuja. Hän olisi voinut viettää niissä vaikka kuinka kauan. Suihkussa kaikki ajatukset valuivat likaisen veden mukana kauas pois. Dracosta tuntui kuin hän olisi saanut olla vapaa. Vesi sai Dracon tuntemaan itsensä rauhalliseksi, eikä kovin monella ihmisellä tai asialla ollut sellaista vaikutusta häneen.
Lopulta kuuma vesi oli loppumassa, joten Dracon oli jätettävä vapaus ja palattava takaisin maailman kahleisiin. Hän sammutti suihkun ja kuivasi itsensä. Vaatteita pukiessaan hän mietti, mitä söisi aamiaiseksi. Hän ei ollut vieläkään käynyt näissä jästien kaupoissa, joten Draco päätti mennä Potterin luokse aamiaiselle.
Draco käveli asuntojen välisestä ovesta suoraan Harryn olohuoneeseen. Sieltä hän jatkoi matkaansa keittiöön. Se oli yhtä likainen kuin eilen illalla, ja Harry istui jo pöydän ääressä lukemassa jästien lehteä. Kuitenkin tämän silmien liike paljasti, ettei tämä oikeasti lukenut. Draco istahti Harrya vastapäätä. Vasta silloin tämä tajusi, että joku muukin oli samassa huoneessa.
”Onko tämä sitä vahtimista?”
”Ei, minulla on vain nälkä”, Draco vastasi ja meni kaapin luo, josta hän oli nähnyt Harryn ottavan eilen ruokaa. Draco oli jo oppinut, että kaapin nimi oli jääkaappi.
Hän katseli kaapin sisältöä: pari purkkia maitoa, juuston kannikka ja jokin purkki. Draco otti purkin ja vei sen pöydälle. Hän katseli sitä tarkkaavaisesti. Harry seurasi sivusta Dracon tekemisiä, mutta ei puuttunut niihin. Dracosta näytti kuin Potter olisi hymyillyt huvittuneesti, mutta ei tiennyt miksi. Draco kiinnitti taas kaiken huomionsa purkkiin. Siinä oli selvästi tonnikalaa, sillä niin purkin kyljessä luki. Draco yritti vetää kantta irti, mutta se ei auttanut. Selvä, hän ajatteli. Oli aika ottaa järeämmät aseet käyttöön.
Draco otti Harryn edestä veitsen aikoakseen halkaista purkin. Veitsi ei kuitenkaan auttanut mitään. Se vain vääntyi mutkalle ja Draco paiskasi sen turhautuneena sivuun. Draco otti toisen veitsen, tällä kertaa terävämmän, ja alkoi sahata sillä purkkia auki.
Toinenkaan veitsi ei auttanut ja Dracon teki mieli heittää tölkki maahan ja hyppiä sen päällä. Arvokkuutensa takia hän ei kuitenkaan tehnyt sitä. Hän huomasi, kuinka Harry oli laskenut lehden sivuun ja katseli häntä. Draco ei aikonut pyytää Potterilta apua, vaan tempaisi esiin taikasauvansa.
”Alohomora”, hän lausui osoittaen tölkkiä. Kuului valtaisa räjähdys, ja tonnikalapurkin sisältö levisi ympäri keittiötä ja Harryn suureksi iloksi suurimmaksi osaksi Dracon päälle.
Draco kosketti päälakeaan. Hänen hiuksiaan peitti ohut tonnikalakerros ja Dracon kurkistaessa keittiön peilistä itseään hän näki kuinka hiukset olivat värjäytyneet punertaviksi. Draco manasi tonnikalan alimpaan helvettiin ja kääntyi katsomaan tuhoja. Koko keittiö oli punertavan mömmön peitossa. Harry oli kuitenkin säästynyt tonnikalalta. Miten tuo ketale on onnistunut pysyä siistinä? hän mietti, mutta pian hän sai vastauksen. Lehti Harryn edessä oli tonnikalassa eli ilmeisesti Harry oli suojautunut sen taakse.
Draco mulkaisi Harrya ilkeästi, ja Harry huomasi sen.
”Lohikäärmettä avec tonnikala”, hän sanoi hymyillen Dracon hiuksille.
”Kuuraannu”, Draco lausui välittämättä Harryn huomautuksesta.
Keittiö oli äkkiä puhdas, kuten Dracon vaatteetkin, mutta tonnikalan haju jäi leijumaan Dracon läheisyyteen kuin vaarallinen myrkkypilvi. Harry otti nenästään kiinni ja kehotti Dracoa menemään suihkuun, sillä se olisi kuulemma kaikkien kannalta parasta. Harry sanoi, ettei halunnut tukehtua mätänevän kalan hajuun.
”Jos joku täällä tukehtuu, niin se olen minä. Et ole tainnut huomata ympärilläsi leijuvaa sukkahikeä. Ai niin, unohdin, sehän on luontainen hajusi!”
Draco painui suihkuun kiihtyneenä ennen kuin Harry ehti väittää vastaan. Harryn olohuoneessa hän tajusi, ettei hänen suihkustaan tulisi ainakaan pariin tuntiin kuumaa vettä. Olihan hän käyttänyt sen melkein loppuun. Draco mietti äkkiä, kuinka hän pääsisi tästä tilanteesta. Äkkiä hän keksi sen. Miksei hän ollut ennemmin keksinyt sitä?
Draco haki pyyhkeen asunnostaan ja meni takaisin Harryn huoneistoon.
”Mitä sinä täällä teet?” Harry kysyi nähdessään Dracon tallustelevan hänen olohuoneensa poikki. ”Eikö sinun pitänyt mennä sinne suihkuun?”
”Niinhän minä menen. Nimittäin sinun suihkuusi”, sen sanottuaan Draco käveli kylpyhuoneeseen ja läimäisi oven lukkoon. Hän oli jo toisen kerran saman tunnin aikana suihkussa, mutta hän ei voinut olla nauttimatta veden vapaasta juoksusta.
***
Ovi kolahti. Harry istui edelleenkin pöydän ääressä. Juuri minun tuuriani, Harry ajatteli. Ensimmäinen paikka minne hän piiloutui, oli juuri se, joka sijaitsi aurorin naapurissa. Tai oikeastaan sanomattoman.
Totta kai Harry oli kuullut siitä, miten Malfoy oli vaihtanut puolta ja ryhtynyt ministeriön leipiin, mutta se tuntui siltikin uskomattomalta. Harry ei ollut varautunut siihen, että hänet löydettäisiin parissa päivässä, ei edes kuukaudessa. Mutta Malfoy oli löytänyt.
Hän katseli, kuinka Draco käveli sisään huoneeseen. Tämän hiukset roikkuivat märkinä ja tällä oli ainoastaan pyyhe lanteillaan.
”Mitä ruuaksi?”
Harry hätkähti mietteistään.
”Miten niin syödään?” hän kysyi.
Harry ei ollut pariin viikkoon syönyt juuri mitään ja koko vuoden aikana ateriat olivat harventuneet harventumistaan. Elämä oli tuntunut jotenkin surkealta saippuasarjalta. Lopulta hän oli keksinyt suunnitelman paostaan. Hän järjestäisi oman kaappauksensa ja piiloutuisi pariksi päiväksi Lontoon syrjäseudulle. Sen jälkeen Harry olisi jatkanut matkaansa jonnekin kauas ja lämpimään paikkaan. Suunnitelma olisi ollut hyvä ja mahtava, ellei Malfoy olisi sotkeutunut siihen.
”No, se tonnikala ei ollut oikein täyttävää”, Draco sanoi ja virnisti tuttua hymyään.
Harry yritti selvittää mielessään, oliko hymy tarkoitettu ivalliseksi vai oliko se tarkoitettu ystävälliseksi eleeksi.
”Maa kutsuu Potteria”, Draco sanoi huomattuaan Harryn tyhjämielisen tuijottelun.
Harry kokosi itsensä uudestaan ja pakottautui katsomaan Dracon harmaisiin silmiin. Jotenkin ajatteleminen oli saanut kaikki tunteet katoamaan.
”Katso, onko jääkaapissa jotain, mistä voisin tehdä ruokaa.”
”Jos et ole aamuisesta sinne mitään laittanut niin voin sanoa, että happamalla maidolla ja homeisella juustolla ei pitkälle pötki”, Draco tuhahti.
”Voisihan sitä käydä jotain ostamassa…”
”No käy. Ja vähän äkkiä sitten.”
Äkkiä Harry sai ajatuksen. Hän tarvitsi happea ja tekemistä. Hän halusi jännitystä tai edes jotain. Harry päätti tehdä jotain, mikä tuntui ensin ajateltuna typerältä, mutta vaikutti pitemmän harkinnan jälkeen ihan hyvältä idealta, ainakin Harryn mielestä.
”Malfoy, nyt lähdetään kaupungille”
”Entä se ruoka?” tämä tiedusteli.
”Ostetaan sinulle hampurilainen”, vastasi Harry, joka oli jo alkanut innostua ajatuksesta. Hän saisi hiukan happea ja samalla hän voisi hämätä Dracoa, jotta hän itse voisi paeta, vaikka häntä velvoitti sopimus. Ehkä siinä oli jokin aukko. Niin siinähän hyvä idea, Draco poliisien vankina...
”Selvä. Mennään vaan ja tehdään, kuten Potter käskee. Potterhan tietää kaiken.”
”Mitä yrität sanoa, Malfoy. Kakista ulos.”
”No”, Draco aloitti, ”sinua on aika vaikea uskoa kaiken tämän jälkeen. Ensin saapastelet kukkona tunkiolla ja sitten haluat lisää julkisuutta kaappaamalla itsesi.”
Harry kasvoille nousi vihan puna. ”Minä en saapastele missään. Enkä halua, että koko elämäni voi lukea lehden sivuilta.”
”Et varmaan. Milloin se kirja on tulossa? Poika joka elää kaapattuna. Tarina rohkeudesta, kuinka Potter taisteli suurta ja vaarallista tiskivuorta vastaan...”
PAM.
Kuului kova räsähdys, kun Draco kaatui kovalle lattialle. Harry oli menettänyt malttinsa totaalisesti ja lyönyt Dracoa. Nyt Draco katseli Harrya ihmeissään ja pyyhkäisi käsillään kasvojaan. Verta.
”Katso nyt mitä teit! Nenäni vuotaa kuiviin!” Draco rääkäisi.
Harry katsoi Dracoa. Oli totta, että tämän nenästä valui koko ajan suuri määrä verta.
”Rauhoitu nyt. Minä haen sinulle jotain kylmää”, Harry sanoi sovitellen tekoaan. Ei hän yleensä ollut väkivaltainen, mutta monen päivän jännitys oli kasaantunut hänen harteilleen ja sen oli ollut pakko purkautua. Ja se oli päättänyt purkautua Malfoyhin.
Harry oli kävelemässä jääkaapin luo, mutta tajusi harmikseen, ettei hänellä todellakaan ollut kylmäpussia tai mitään kylmää, jolla olisi voinut tyrehdyttää verenvuotoa.
”Sinulla ei taida olla mitään kylmäpussia asunnossasi, vai?”
Vastaukseksi Draco tuijotti Harrya vihaisesti.
”Selvä. Odota hetki, käyn lainaamassa jostain naapurista. Muuten, älä nieleskele sitä verta. Tulen pian.”
Harry kiiruhti käytävään ja portaita alas. Toisen kerroksen kummassakaan asunnossa ei ollut ketään kotona, joten hänen oli mentävä ensimmäiseen kerrokseen. Harry ei missään nimessä halunnut tavata Mariaa, joten hän koputti ensimmäisen kerroksen toiselle ovelle. Ovi avautui pian, ja Geoffrey Gatling kurkisti ovesta ulos.
”Päivää Nick, oliko sinulla jotain asiaa?” hän kysyi ja hänen kasvoillaan oli hänelle ominainen hapan ilme.
”Olisiko teillä lainata kylmäpussia tai vastaavaa?” Harry kysyi miettien samalla, että olikohan Draco vuotanut jo kuiviin.
”Ehkä, mihin tarvitset sitä?”
”No, kun se uusi naapuri kaatui ja hänen nenänsä vuotaa verta ja minä ajattelin...” Harry yritti selittää. Ei hän voinut kertoa, että hän oli lyönyt häntä etsimään lähetettyä velhoa, joka oli ollut noin seitsemän vuotta hänen pahin vihamiehensä.
”Minä voin auttaa. Olin ennen eläkkeelle jäämistä töissä lääkäriasemalla. Odota hetki, haen kylmäpussin, ja näytä sinä sitten tie.”
Hetken kuluttua Geoffrey palasi asuntonsa uumenista kantaen mukanaan vanhanaikaista lääkärinlaukkua. Harry epäröi hetken, mutta ajatellen verta vuotavan Malfoyn hänen asuntonsa lattialle, Harry oli nopeasti liikkeessä.
Molemmat miehet kiiruhtivat nopeasti Harryn asunnolle. Harry osoitti tuolilla istuvaa Malfoyta. Draco piteli nenäänsä ja näytti voipuneelta. Pienet pisarat verta laskeutuivat hänen paljasta ylävartaloaan pitkin sekoittuen vesipisaroihin. Punainen sotkeutui kalpeaan ihoon ja sai sen näyttämään vieläkin kalpeammalta.
Harry katsoi, kuinka Geoffrey polvistui Dracon viereen ja vei tämän kädet pois Dracon nenältä. Sen jälkeen hän painoi kylmäpussin nuorukaisen nenälle ja käski miehen painaa sitä. Draco totteli, otti pussin omaan käteensä ja jatkoi sillä painamista nenäänsä.
”En usko, että se on murtunut. Joku verisuoni on luultavasti mennyt poikki, ei sen kummempaa”, Geoffrey sanoi tarkasteltuaan hetken Dracon nenää. ”Miten te päädyitte tähän tilanteeseen?”
Kysymys oli viaton ja siitä ymmärsi sen käsittelevän onnettomuutta, mutta Harryn katsellessa koko tapahtumapaikkaa, oli ilmiselvää, että Geoffrey tarkoitti muutakin. Harryn keittiö oli täynnä veriroiskeita. Eihän se nyt niin ihmeellistä ollut, mutta roiskeiden aiheuttajan pukeutuminen sen sijaan oli. Dracolla oli yllään pelkkä vaaleanvihreä pyyhe.
Harry nielaisi. Miten hän selittäisi tilanteen?
”Tuota, Malfoylta siis Dracolta.. tuota...öö... loppui kuuma vesi ja hän pyysi päästä tänne suihkuun.”
Geoffrey katsoi Harrya oudosti, muttei keskeyttänyt tätä.
”Ja sitten Draco liukastui ja kaatui. Sitten tuota verta alkoi vuotaa. Niin, niin se tapahtui.”
Geoffrey käänsi katseensa Dracosta Harryyn ja päinvastoin.
”Ja sinä sitten päästit tuntemattoman naapurin suihkuusi?”
Harry punastui. ”Ei hän nyt ihan tuntematon ole.”
”Vaan?”
”Me olimme kouluaikaisia... ystäviä”, Harry sanoi ja kuuli, kuinka Draco tuhahti kylmäpussin alta.
”Vai että sillä lailla”, Geoffrey sanoi ja vilkaisi kahta nuorukaista alta kulmien. ”Minun on varmaan parasta lähteä. Ja sinä”, hän sanoi kääntyen Harryyn päin, ”pidä huolta ystävästäsi. Kuten myös sinä”, Geoffrey totesi Dracolle. ”Tarvitsette kumpikin toistenne apua”, sen sanottuaan herra Gatling katosi rappukäytävään jättäen karmivan hiljaisuuden Harryn asuntoon.
Draco katsoi ovelle ja sitten Harryyn.
” Kiva Potter. Sinun takiasi hän luulee meitä ystäviksi tai joksikin muuksi. Ensimmäiseksi tulee mieleen kaksi avutonta homppelipoikaa.”
”Ääh, kita kiinni Malfoy. Sinä se meistä enemmän hintiltä näytät”, Harry sanoi, muttei voinut estää ilkikurisen virnistyksen kohoamasta huulilleen.
”Mitä nyt?” Draco kysyi.
”Sitä vaan, että huomenna nenäsi on turvonnut ainakin kaksinkertaiseksi.”
Draco huokasi raskaasti. ”Minä en alennu tuollaiseen”, mutta jatkoi hiljaisemmalla äänellä. ”On pakko sanoa, että sinä olet aikamoinen arpinaama.”
Harry hymyili ja tökkäsi Dracoa kylkeen. ”Niin sinäkin olet. Olet aikamoinen.”
6.luku
Terveisiä menneisyydestä
”Tiesitkö, että minulla on tylsää” Draco sanoi ainakin sadannen kerran sinä iltana.
”Älä valita, kukaan ei pakota sinua jäämään”, Harry vastasi kääntämättä katsettaan.
Draco tuhahti. Miksi ihmeessä minä olen täällä? hän kysyi itseltään taas kerran. Hän istui Harryn olohuoneen sohvalla katsellen tämän kanssa jästien suosittua keksintöä televisiota. Draco tuhahti taas. Häntä ei tosiaankaan kiinnostanut jästien saippuasarjat tai urheilutapahtumat, joista Harry oli kertonut hänelle. Harry yritti tosiaan totuttaa hänet ja itsensä jästien maailmaan, Draco ajatteli katsellen vihreäsilmäistä nuorukaista kulmiensa alta.
Harry oli vienyt hänet parin päivän aikana tutustumaan jästien asuttamaan maailmaan. Draco oli nähnyt paljon. Hän oli kulkenut erilaisia katuja pitkin ja nähnyt monia kauppoja ja putiikkeja. Monet tavarat olivat olleet ihmeellisiä ja kummallisia, kaikki oli ollut vain uutta ja outoa Dracolle. Jotkut ihmiset olivat vaikuttaneet kiireisiltä ja töykeiltä, mutta kaikkialla oli silti vapautunut ilmapiiri, aivan toisenlainen kuin velhomaailmassa.
Kuitenkin kaikkein eniten Draco oli pitänyt eräästä puistosta. Siellä oli kasvanut monia puita ja pensaita kauniin värisiä kukkia unohtamatta. Puistossa oli vallinnut rauhoittava tunnelma, ja kaikki oli ollut täydellistä, kun auringon herkkä valo oli siivilöitynyt ikivanhojen puiden lehvistöiden läpi. Linnut olivat laulaneet, ja Dracon oli ollut pakko vain pysähtyä vetämään henkeen hiljaisuutta. Harry oli hymyillyt Dracolle ensimmäistä kertaa sydämensä pohjalta.
Näky Harrysta niin rauhallisena ja eräällä tavalla kauniina oli saanut Dracon hymyilemään takaisin ilman sitä Malfoylle ominaista ivallista virnettä. Silloin Draco oli unohtanut tehtävänsä ja itsensä, hän oli vain halunnut, että Harry jatkaisi hymyilemistä elämänsä loppuun asti ja sen jälkeenkin. Kuitenkin jokaisen lumouksen, kuten tämänkin, oli loputtava ja se oli särkynyt viimeistään silloin, kun he olivat astuneet sisään Harryn asuntoon. Silloin molemmat olivat muistaneet, miksi he olivat täällä. He olivat vahti ja vahdittava.
Draco pakotti katseensa pois Harrysta. Hän katseli asuntoa ja ajatteli, ettei se vaikuttanut Harryn pakopaikalta maailmaa vastaan vaan pikemminkin vankilalta. Se muistutti Harrya ja Dracoa siitä, mitä heidän oli tehtävä, ja se sai Dracon vielä turhaantuneemmaksi ja vihaisemmaksi mitä hän oli.
Draco oli aina halunnut olla paras kaikista, hän oli aina halunnut päihittää Harryn, mutta ei enää. Nykyään Dracosta tuntui, ettei sillä ollut väliä mitä muut ajattelivat, ja tästä hän oli vihainen Harrylle. Hän ei halunnut tuntea näin, hän ei halunnut, että Harry sai hänet tuntemaan jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt tuntea. Draco halusi pitää kontrollin itsellään, mutta se ei enää onnistunut. Hän ei voinut vaikuttaa tunteeseen, joka kävi joka päivä suuremmaksi ja kipeämmäksi kuin taakaksi sydäntä vastaan. Se tunne halusi tulla paljastetuksi koko maailmalle tai edes yhdelle henkilölle.
Draco hätkähti. Tämä on hullua, hän ajatteli. Hänen ei pitäisi ajatella mitään, hänen pitäisi pitää suojakuori yllä, muuten voisi tapahtua jotain, mitä ei voisi peruuttaa. Kaikesta huolimatta Dracosta tuntui, että koko ajan hänen muurinsa kävi heikommaksi, eikä hän voinut estää sitä.
Pieni haukotus vapautui Harryn huulilta. ”Ehkä olisi aika mennä nukkumaan”, hän sanoi, muttei tehnyt elettäkään noustakseen upottavanpehmeältä sohvalta.
”Vai että sankaripojua nukuttaa”, Draco totesi katsellen Harryn turhaa taistelua kiinni painuvia silmiä vastaan.
Lopulta Harryn silmät painuivat hitaasti mutta varmasti kiinni, ja hiljainen tuhina kertoi Harryn nukahtaneen Dracon viereen. Draco kävi sammuttamassa television ja peitteli Harryn peitolla.
Hän tarkasteli hetken, kuinka hänen entinen verivihollisensa nukkui rauhaisasti sohvalla. Harry ei ollut varmaankaan nukkunut pitkään aikaan, sillä niin nopeasti tämä oli vaipunut unten maille. Draco katseli, kuinka Harry hengitti rauhaisasti ja oli täysin tietämätön muusta maailmasta.
Dracosta alkoi tuntua pahalta, sillä hiljaiseloa viettänyt omatunto, tai mikä tahansa nyt olikaan, oli nostanut päätään. Hän oli jättänyt sopimukseen porsaanreiän, aika ison porsaanreiän. Oikeastaan kokonainen pillastunut sikalauma olisi voinut juosta reiästä läpi ja silti reikä olisi ollut tarpeeksi iso. Hän ei saanut paljastaa Harryn olinpaikkaa tai kuka tämä oli, mutta nyt hän olisi vain voinut ilmiintyä taikaministeriöön Harry hänen mukanansa. Draco ei kuitenkaan tehnyt niin vaan lähti kävelemään kohti omaa asuntoaan.
Matkalla hänen huomionsa kuitenkin kiinnittyi koneeseen, jota Harry oli aikaisemmin päivällä puhdistanut. Se oli ollut likainen, mutta nyt se kiilsi puhtautta. Harry oli sanonut, ettei Dracon pitäisi koskea siihen. Hän oli käyttänyt samassa lauseessa sanoja kömpelö, taitamaton ja lahjaton viitaten tällä Dracon kykyyn kohdella jästiesineitä. Draco ei kuitenkaan muistellut Harryn varoituksen sanoja vaan nosti esineen pöydältä tarkastellakseen sitä tarkemmin.
Siinä näytti olevan kaksi erillistä osaa: varsinainen laite ja lasinen kannu. Se oli aika painava, ja lopulta Dracon käsien väsyessä liikaa, hän laittoi esineen takaisin paikoilleen. Hah, Draco ajatteli, Harry oli väärässä. En minä nyt kaikkea riko, mutta ennen kuin hän oli saanut ajatuksensa päätökseen, hänen jalkansa osui vahingossa pöytään ja siinä silmänräpäyksessä kone putosi lattialle.
Kuului kauhea räsähdys koneen pirstoutuessa tuhansiksi paloiksi ja siihen meteliin Harry heräsi. Draco kuuli, kuinka Harry kiirehti katsomaan, mitä oli tapahtunut. Tämän ilme synkkeni hänen kohdatessa Dracon ja tämän aiheuttaman sotkun.
Harry mulkkasi Dracoa vihaisesti. ”Ei taida tulla aamukahvia enää”, hän totesi.
Dracon ilme oli näkemisen arvoinen, kun hän tajusi, että tuo kapine teki hänen joka aamuisen ihmejuomansa ja nyt kone oli hajonnut.
***
”Miksi ihmeessä meidän on mentävä tuonne?” Draco kysyi ärtyneenä.
”Koska sinä rikoit kahvinkeittimen”, Harry sanoi muistuttaen Dracoa tämän eilisestä mokasta.
”En tahallani.”
”Mutta rikoit sen kuitenkin.”
Draco katsoi Harrya murhaavasti.
”Mutta Harry…”
”Mistä lähtien minusta on tullut Harry sinulle? Mihin se Potter jäi?”
Draco puraisi kieltään. Tyhmä, tyhmempi, minä, Draco sätti itseään. Miksei hän vain ollut sanonut Potter vaan olikin sanonut Harry? Ehkä se kaikki johtui siitä, että Harry nimen käyttäminen tuntui tuovan häntä lähemmäs hänen edessään seisovaa nuorukaista kuin sukunimen käyttö. Sitä hän ei kuitenkaan myöntäisi kenellekään.
”Älä viitsi niuhottaa, Harry”, hän sanoi tälle. ”Olemme jo aikuisia, miksi emme kutsu toisiamme meidän oikeilla nimillä?”
”Tuossa on jotain pointtia”, Harry sanoi. ”Hyvä on, tehdään niin.”
”Selvä, mutta onko meidän silti mentävä…”
”Kyllä, Draco. Meidän on silti mentävä tuonne kamalaan ja pelottavaan…”
”En minä sitä pelottavaksi sanonut!” Draco kiisti. Kuitenkin tuo outous sai Dracon vatsanpohjan heittämään pari kuperkeikkaa. Vai oliko se Harryn läheisyys? Draco läimäisi itseään sisäisesti ja keskittyi taas oikeaan elämään.
”…ostoskeskukseen.” Harry päätti lauseensa.
He olivat juuri ilmiintyneet läheiselle kujalle Harryn vastusteluista huolimatta. Harry oli väittänyt, että jos hän aikoi luopua taikuudesta, hänen ei pitäisi ilmiintyä. Siihen saattoi jäädä koukkuun, eikä hän jaksaisi enää koskaan käyttää bussia, Harry oli perustellut. Draco oli kuitenkin suostutellut tai uhkaillut, miten sen nyt otti, Harryn ilmiintymään.
Draco ei olisi halunnut lähteä koko typerään ostoskeskukseen, mutta hän oli päättynyt vahtia Harrya, minne tämä ikinä menisikin ja niin hän myös teki.
He kävelivät sisään suurista lasiovista. Paradise oli valtava ostoskeskus. Sen sisälle mahtui kymmeniä ja taas kymmeniä kauppoja ja putiikkeja. Harry ja Draco lähtivät kävelemään suuria käytäviä pitkin. Ihmisiä tungeksi kaikkialla, minne he menivätkin.
”Täällä on paljon ihmisiä”, Harry sanoi Dracolle, mutta tuntui kuitenkin siltä, että tämä olisi puhunut itselleen.
”Ja se hermostuttaa sinua.”
”Ei... minä en...”
”Juu, juu. Ymmärretään”, Draco sanoi ja pyöräytti silmiään. ”Kuule, menemmekö me ostamaan sen kahvinheittimen vai emme?”
”Kahvinkeittimen ja kyllä. Me menemme. Niitä myydään tuolla” Harry osoitti puhuessaan suurta kauppaa, joka mainiosti itseään kissankokoisin kirjaimin maailman parhaimmaksi elektroniikkakaupaksi.
He astelivat kauppaa kohti Draco itsevarmana, mutta Harry hiukan hermostuneena. Draco ei tajunnut miksi. Ehkä Harry tosissaan pelkäsi paljastumistaan enemmän kuin Draco käsitti. Hän oli ajatellut, että viettäisi vain kaksi viikkoa Harryn kanssa ja sitten heidän pikku pelinsä olisi ohi. Mutta mitä tapahtuisi, kun heidän yhteinen aikansa loppuisi? Lähtisivätkö hän ja Harry eri teille, ja Draco saisi viettää loppuelämänsä lukien lehdistä vihjeitä Harryn olinpaikasta? Tapaisivatko he enää koskaan?
Sinä vaivaat päätäsi tuolla asialla aika paljon, kun ottaa huomioon, että Harry on vain ihminen, jota olet vihannut yli puolet elämästäsi, pieni ääni Dracon päässä sanoi. Ei, häntä ei kiinnostaneet vihaamansa ihmisen elämä pätkän vertaa.
Niin, ääni jatkoi, koska taidat haluta, että Harry olisi jotain aivan päinvastaista kun vihollinen... ääni sanoi vihjailevasti.
Draco hermostui. Hän ei halunnut, että kukaan, ei edes hänen jakautunut persoonansa, jos sen äänen hän oli kuullut, vihjailisi tuollaista. Draco oli aikeissa kääntyä Harryn puoleen heittääkseen tälle jonkun ivallisuuden, siitä ainakin kaikki näkisivät mitä Draco todella ajatteli Harrysta, mutta jokin esti häntä tekemästä niin. Dracon katsahtaessa Harryyn hän huomasi, ettei Harry ollut oma itsensä. Harry puristi käsiään nyrkkiin ja tuijotti eteenpäin suoraan erästä ihmisjoukkoa kohti. Ihmisiä oli vain kolme, mutta he näyttivät joukolta.
Joukossa oli yksi nainen ja kaksi miestä, joista toinen vaikutti heidän ikäiseltään. Nainen oli pukeutunut huolitellusti, ja hän suki koko ajan näkymätöntä pölyä pois olkapäiltään. Naisen kaula oli kuin tehty ihmisten vakoilemiseen ja hänen tarkkaavainen katse paljasti, että se olikin hänen lempipuuhaansa. Nyt hän oli kuitenkin keskittynyt puhumaan miehelleen ja pojalleen, ainakin Draco oletti kahden miehen olevan niin sukua naiselle.
”Voi Vernon, minne menemme? Oman pikku Duddelin on saatava parasta uuteen asuntoonsa.”
Draco kuuli, kuinka toinen miehistä murahti jotain vastaukseksi. Miehellä oli päällä puvun takki, joka ei näyttänyt menevän kiinni ja suorat housut. Naamaa koristivat mahtavat mursunviikset.
Toinen miehistä puuttui Vernoksi kutsutun miehen puheeseen. ”Minä haluan uuden television. Edellinen on jo liian vanha. Isä, minä haluan uuden.”
Draco hymähti miehen kitinälle. Tämä taisi olla sellainen perheen lellikkipoju. Sen pystyi päättelemään jo miehen ulkomuodosta, joka viestitti, ettei ruuasta ollut koskaan ollut pulaa. Draco kääntyi Harryyn päin laukaistakseen jotain jästien ruokatottumuksista, mutta ei taaskaan päässyt sanomaan mitään.
”Draco, ei mennä tuonne. Emme me kahvinkeitintä tarvitse.”
”Tarvitsemmepa”, Draco väitti vastaan. Nyt kaikki ei ollut kunnossa.
”Minulla ei ole rahaa”, Harry selitti nopeasti.
”Mutta minulla on”, Draco sanoi ja otti Harrya kädestä kiinni vetääkseen Harryn sisälle kauppaan. Harry vastusteli ja kiemurteli Dracon otteessa, muttei päässyt irti. Draco raahasi päättäväisesti Harrya kolmen Harryn tarkkaileman jästin ohi kauppaan.
Kaikki olisi varmaan mennyt hyvin, ellei Vernon-niminen jästi olisi juuri silloin kääntynyt heitä kohti. Harry lopetti rimpuilemisen ja jäi tuijottamaan miestä. Draco päästi Harryn kädestä irti. Mies ei jäänyt tuijottamisessa sen huonommaksi, sillä miehen reaktiota korostivat laajenneet silmät ja naamalle kohonnut puna.
”SINÄ!” Vernon sanoi osoittaen Harrya.
”Minä”, Harry vastasi hampaitaan kiristellen.
”Mitä sinä täällä teet? Eikö sinun pitäisi olla siellä omassa maailmassasi?” mies kysyi madaltaen ääntään, sillä moni oli kääntynyt katsomaan miesten välistä sananvaihtoa.
”Minä olen, missä minä haluan.”
”Ystäväsi kanssa näemmä. Hänkin taitaa olla samanlainen kummajainen kuin sinä”, Petunia sanoi tarkkaillen Dracoa.
Ilmapiiri heidän ympärillään oli sähköistynyt niin, että siitä olisi riittänyt virtaa moneen kaupunkiin. Katse, jonka Harry loi tähän Vernon-nimiseen jästiin, oli niin musertava, että Draco oli todella helpottanut, ettei ollut sen vastaanottaja.
Draco ei tiennyt, ketä nämä ihmiset olivat, mutta sen hän tiesi, etteivät he voineet sietää Harrya, eikä Harry heitä.
”Miksi se sinua kiinnostaa? Ei sinua elämäni ole koskaan ennenkään kiinnostanut”, Harry vastasi.
”Poika, aina yhtä vähän kunnioitusta parempia ihmisiä kohtaan.”
Draco tuhahti. Vernon ja Petunia kääntyvät nyt kunnolla katsomaan Dracoa.
”Ja sinä olet?” Vernon kysyi niin, että sylki roiskui.
”Harryn ystävä”, Draco totesi kylmästi ja tuijotti miestä pahasti. Draco huomasi ilokseen, että mies tuntui kutistuvan hänen katseensa alla.
”No, ei ole tainnut kunnon selkäsauna tehdä sinusta kunnon ihmistä”, Vernon sanoi puhuen taas Harrylle. ”Me tästä lähdemme. Jos tuollaisia... tuollaisia retaleita päästetään tällaiseen ostoskeskukseen, on meidän parasta lähteä. Mitä tauteja täältäkin voi saada.”
Vernon oli lähdössä ja nyökkäsi Petuniaa ja Dudleyta seuraamaan. He kävelivät rauhaisasti kohti parkkipaikkoja, kunnes Dudley kääntyi. Vernon ja Petunia eivät huomanneet tilannetta vaan jatkoivat täysin tietämättöminä poikansa teosta. Dudley muodosti vain yhden sanan huulilleen, mutta se riitti. Ennen kuin Dudley oli saanut haihdutettua friikki-sanan huuliltaan, Harry oli tarttunut taikasauvaansa ja loitsinut loitsun.
Draco ei ollut koskaan nähnyt Harrya noin vihaisena. Jokainen sana mitä hän loitsiessaan sanoi, hohkasi vihaa. Valo välähti, ja pian pölisevä kolmikko oli muuttunut kurnuttavaksi sammakkotrioksi.
Ihmiset kauhistelivat tapahtunutta ja pian paniikki alkoi levitä ihmisten keskuudessa. Mitä oli tapahtunut? Draco ei kuitenkaan välittänyt ihmisten reaktioista. Tuo oli vain harmiton loitsu, mutta pahin heidän kannaltaan oli tulossa. Pian saapuisi taikaministeriö, eikä olisi parasta jäädä tapahtumapaikalle. Enempiä miettimättä Draco painoi Harryn rintaansa vasten ja kaikkoontui.
7. luku
Rauhoittumista
Draco irrotti otteensa Harrysta. He olivat nyt Harryn asunnossa, joka tuntui ihmeen rauhalliselta jo hälinään tottuneesta Dracosta.
Draco katseli asuntoa, mutta luovutti pian aikeistaan vältellä Harryyn katsomista. Siinä keskellä huonetta seisoi väsyneen ja hämmästyneen näköinen Harry.
”Harry...” Draco lausui hiljaa.
Harry kääntyi katsomaan, ja silloin Draco näki tämän ilmeen. Se oli täynnä hämmennystä ja hiipunutta elämänhalua. Aivan kuin Harryn sielu olisi särkynyt ja palaset olisivat levinneet ympäri maailmaan. Kuin väsynyt enkeli, Draco ajatteli ja otti askeleen Harrya päin.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi.
”En. Minun on... mentävä”, Harry sanoi ja näytti siltä kuin sen sanominen olisi sattunut kuin tuhannen tikarin pisto.
”Mentävä? Minne?” Draco kysyi hyvin hiljaa lähestyessään Harrya.
”Pois. Kauas pois. Sinne mistä he eivät löydä minua.”
”Ketkä?”
”Aurorit.” Samassa Harryyn syttyi kipinä ja hän heräsi transsistaan.
”He voivat olla pian täällä!” hän huusi. ”Minun on pakattava. Ei, en minä ehdi... Tai ehdinpä, jos olen nopea...”
Harry pyyhälsi makuuhuoneeseen ja alkoi vetää kaapinovia ja laatikoita auki. Draco seurasi tätä ymmärtämättä, mitä oli tapahtunut.
”Vauhtia, vauhtia... He ovat pian täällä”, Harry sanoi hoputtaen itseään.
”Harry, mitä ihmettä sinä kuvittelet tekeväsi?”
”Lähden”, Harry paukautti täyden matka-arkun kannen kiinni ja lähti kohti ovea.
Draco hyökkäsi ovelle ja esti Harryn aikeet.
”Sinä et lähde mihinkään ennen kuin olemme puhuneet asiat selviksi.”
”Malfoy, pois edestä!”
”Minä en väistä ennen kuin...”
”Draco, ole kiltti. Minun on..”
”Harry, kuuntele.”
”Mutta minun..”
Draco tarttui Harryn käsiin ja riuhtaisi tämän kiinni hänen vartaloonsa. Heidän kasvonsa olivat vain parin sentin päässä toisistaan, ja Harryn kuuma hengitys puistatti Dracoa. Hän ei olisi halunnut satuttaa Harrya, mutta oli ilmiselvää, että Harry oli shokissa. Tämän mielentila oli erittäin horjuva, eikä olisi kenenkään edunmukaista, että Harry lähtisi jonnekin päin Lontoota heilumaan, vähiten tämän itsensä.
”Sinä et lähde mihinkään, ymmärsitkö?”
Harry ei vastannut. Draco tiukensi otettaan käsistä, ja Harry inahti pienesti.
Draco jännitti vartaloaan Harryn ollessa siihen painautuneena. Pieni väristys kulki Dracon selkäpiitä pitkin, mutta hän yritti olla keskittymättä siihen. Draco keskittyi Harryn kasvoihin. Tai ainakin yritti, mutta lumoavat silmät olivat liian kauniit. Hänen oli keskitettävä hänen kaikki tahdonvoimansa siihen, ettei antaisi Harryn lumoavan olemuksen vaikuttaa häneen.
”Hyvä on”, Harry myöntyi hiljaa.
Draco päästi Harryn ranteista irti ja kehotti tätä istumaan sängylle. Harry, ihme kyllä, uskoi Dracoa ja istui sängylle haudaten kasvonsa käsiinsä.
Draco käveli Harryn viereen. Hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä vaan odotti, että Harry tekisi aloitteen. Vähän ajan päästä Harry nosti kasvonsa Dracoa kohti ja lausui pienen kiitoksen.
”Kiitos? Mistä hyvästä?”
”Siitä, että sinä käskit minun rauhoittua. Nyt olen miettinyt, mitä teen”, hän sanoi ja nousi.
”Hetkinen. Aiotko sinä edelleenkin lähteä?” Draco huudahti hätääntyneenä.
”En ole varma. He voivat löytää tänne...”
”Harry”, Draco sanoi puhuen mahdollisemman rauhoittavasti itse sitä tiedostamatta, ” kukaan ei löydä tänne. Miten he voisivat?”
Harry punastui hieman, tämä oli kai ymmärtänyt, etteivät aurorit ilman mitään johtolankaa voisi rynnätä tänne noin vain.
”No, kun he voivat haastatella Dursleyta.”
”Ketä?”
Harryn kasvoille ilmestyi tuskainen irvistys, ja hän kohottautui seisomaan.
”He ovat minulle eräänlainen... perhe”, tämä sanoi nopeasti ja häipyi kylpyhuoneeseen.
***
Puhdas vesi kasteli Harryn. Se antoi voimaa väsyneille jäsenille ja rentoutti uupuneita lihaksia. Se sai Harryn ajattelemaan. Ajattelemaan menneisyyttä, joka ei ollut parhaimmasta päästä. Se oli ollut täynnä huutoa ja vihaisia sanoja. Hän oli toivonut, että joku olisi tullut ja hakenut hänet pois, mutta kukaan ei ollut tullut. Hänestä oli kasvanut selviytyjä ja taistelija jo nuorena. Hän oli jo silloin joutunut taistelemaan, ettei olisi katkeroitunut mielestään ja sydämestään.
Harry sammutti suihkun ja kiersi pyyhkeen lanteilleen. Lämmin vesi valui olkapäitä pitkin alemmas saavuttaen lopulta kylmän lattian. Kylpyhuone oli hiljainen, ainoastaan tipahtelevat vesipisarat kaikuivat kaakeleista. Hän katseli peiliä. Se oli huuruinen vesihöyryn takia.
Harry kohotti kättään pyyhkäistäkseen peilin puhtaaksi. Se puhdistui yllättävän helposti, jolloin hän jäi katsomaan kuvajaistaan. Hämyisessä valossa näytti siltä kuin vihreät silmät olisivat säkenöineet. Harry muisti, että joku oli joskus sanonut niitä kauniiksi. Nyt hän kuitenkin vain halusi minkä tahansa muun väriset silmät. Sellaiset, jotka eivät muistuttaisi häntä äidistään Lilysta. Hän ei halunnut muistaa perhettä, jonka hän olisi saattanut omistaa. Hän olisi saattanut elää kauniin ja ihanan lapsuuden ilman huutoa ja vihaa. Hän olisi saattanut kasvaa toisenlaiseksi. Paremmaksi ihmiseksi...
Harry katseli piirteitään. Ihan kuin isänsä, hän oli saanut kuulla. Sekin oli liikaa Harrylle. Hän halusi olla hän ilman odotuksia ja oletuksia. Harry oli nyt jättämässä taikamaailman aivan kuin Dursleyt olivat joskus käskeneet häntä.
Hän oli epäonnistuja. Kaikki hänessä muistutti taikamaailmasta. Arpi otsassa häilyi punertavana ja uhkaavana. Se oli merkki epäonnistumisesta. Hän oli merkitty mies, oli ollut jo koko elämänsä. Se oli viimeinen niitti.
Harry nosti shampoopullon käteensä. Käsi heilahti ja osui peiliin. Se särkyi kuin hentoinen ruohonkorsi. Seitsemän vuoden epäonni. Sitähän hänellä oli ollut koko elämänsä ajan, Harry ajatteli ja jätti terävät sirpaleet lattialle ajelehtimaan.
Kun Harry astui ovesta asuntoon, joku tarttui hänen käteensä. Hän kääntyi äkkiä ja näki Dracon puristavan häntä kädestä.
”Mitä sinä rikoit?” tämä kysyi ja katsahti kylpyhuoneeseen. Hän näki sirpaleet lattialla ja katsoi Harryyn vakavana. ”Miksi sinä rikoit peilin?”
”Se.. se muistutti liikaa”, Harry änkytti.
”Mistä?”
”Menneestä.”
Harry yritti riuhtaista itsensä irti Dracon otteesta, mutta sai huomata Dracon olevan taas liian vahva.
”Emme ole puhuneet asioita vielä läpi.”
”Olemmehan”, Harry sanoi ja pyristeli vielä enemmän vastaan.
”Emmehän. Kerro minulle, keitä ovat Dursleyt”, Draco käski.
Harry huokasi. Hän ei ollut osannut odottaa, että Draco halusi oikeasti tietää, mitä hänen elämässään oli joskus tapahtunut. Harry huokasi uudestaan ja antoi Dracon taluttaa itsensä sohvalle.
”No, keitä he ovat? Siis miten niin perhe?”
”Minä asuin heidän kanssaan 17 vuotta. Se nainen, Petunia, on äitini sisko. He kasvattivat minut.” Harry puhui nopeasti katsomatta Dracoa silmiin.
”Sukulaisrakkautta”, Draco totesi ironisesti ja yritti saada vangittua Harryn katseen.
”Siinä se.”
”Siinä se?” Draco sanoi. ”Älä luulekaan. Kerro muuta. Miksi he inhoavat sinua?”
”Eikö se ole ilmiselvää? Siksi, että olen velho!” Harry huudahti ja tuijotti nyt Dracon silmiä vihaisena.
”Vain siksi? Miten sinä selvisit lapsuutesi ilman taikuutta? Kuka näytti sitä sinulle?”
”Ei kukaan.”
”Ei kukaan!?”
”Sain tietää olevani velho täyttäessäni 11 vuotta. He halusivat kitkeä taikuuden minusta... ja onnistuivat siinä”, Harry sanoi antaen äänensä madaltua niin, että viimeisiä sanoja oli vaikea kuulla. Draco kuitenkin kuuli.
”Harry”, hän naurahti, ”ei taikuus ole sitä, että tehdään jotain ihmetemppuja ja eletään taikamaailmassa. Taikuus tulee täältä”, hän sanoi ja laski kätensä Harryn sydämen päälle.
Äkkiä Harry oli liiankin tietoinen, ettei hänellä ollut muuta päällä kuin pyyhe. Hän saattoi tuntea, kuinka kuumuus hohkasi Dracon kädestä hänen paljaalle iholle. Se sai Harryn värähtämään ja tuntemaan jotain, mitä hän ei ollut koskaan tuntenut näin vahvana. Harry suuntasi katseensa Dracon harmaisiin silmiin.
”Niin, sieltä se tulee”, Harry sanoi ja pyyhki lämpimän pisaran silmäkulmastaan. Se lienee ollut suihkusta tullut vesipisara. Luultavasti, tai sitten sen alkuperä oli vain hyvin liikuttuneen miehen silmä.
8. luku
Juoruja
Draco oli painanut kätensä Harryn rintakehälle. Hän tunsi, kuinka sydän pomppi hänen kättänsä vasten. Se tuntui olevan rauhaton, ja Draco tajusi hämärästi, että heidän sydämensä löivät tasan samassa tahdissa.
Harryn iho oli silkinpehmeä. Oli hämmästyttävää, etteivät sitä peittäneet lukuisat arvet kuten Draco oli olettanut. Arvet olivat syvemmällä. Ne olivat piirtyneet lihaan, sekoittuneet vereen, painautuneet kuviksi mieleen. Kyllä ne olivat siellä, mutta vain piilossa, ettei kukaan näkisi niitä.
”Aiotko todella jättää kaiken? Draco kysyi varovasti.
Harry painoi päänsä alas.
”Minulla ei ole siellä mitään.”
”Entä... entä ystäväsi?” Draco kuiskasi.
Aurinko oli alkanut painua mailleen, ja se loi säteensä likaiseen huoneistoon. Kultaiset säteet osuivat Harryyn saaden hänet näyttämään hehkuvalta kuin itse aurinko. Hehku ei kuitenkaan ylettynyt silmiin, jotka näyttivät jäätyneiltä. Ne eivät näyttäneet Harryn silmiltä. Ne näyttivät kuin Harry niiden takana olisi lopettanut elämisen ja jättänyt itsensä virran vietäväksi.
”Minulla ei ole siellä ketään. Ron ja Hermione”, Harry yritti peittää ilmeensä lausuessaan heidän nimensä, ”kestävät niin kuin aina ennenkin.”
”Entä minä?”
”En voi sille mitään, mutta...”
”Mutta mitä?” Draco kysyi ääni väristen. Hän halusi tietää tilanteen.
”...sinun on ilmoitettava taikaministeriöön, että minua ei kannata etsiä. Silloin kun tiemme eroavat niin minä luovun taikuudesta kokonaan.”
Draco katsoi Harryn olemusta. Kysymys oli saanut erilaisen vastauksen kuin hän oli olettanut. Eiväthän he olleet mitään ylimpiä ystävyksiä, mutta Dracosta tuntui, tai oikeastaan oli tuntunut jo kauan aikaa, että hän ei ollut täällä vain työnsä takia. Hän oli täällä, koska hän halusi auttaa Harrya. Hän halusi palauttaa sen kauniin hymyn tämän kasvoille. Juuri sen hymyn, jota kukaan ei ollut nähnyt viikkoihin, kenties kuukausiin. Eikö hän ollut vieläkään saanut aikaan mitään muutosta? Ehkä oli, ehkä ei, mutta jos muutos oli olemassa, kukaan ei huomannut sitä Harryn ulkokuoressa.
”Minun on mentävä. Minua nukuttaa”, Harry sanoi ja katsoi Dracoon.
Silloin Draco tajusi, että hänen kätensä lepäsi edelleen Harryn rintakehällä. Tunnelma oli jännittynyt. Harry hipaisi kielellään alahuultaan, ja Dracon teki kovasti mieli painaa huulensa tuon nuorukaisen huulille. Hän olisi halunnut tarttua hiilenmustiin hiuksiin ja vetää Harrya lähemmäs itseään vain tunteakseen tämän läheisyyden.
Draco kuitenkin nosti kätensä pois, antoi Harryn nousta ja kävellä makuhuoneeseen ilman, että hän sai sanottua sanakaan. Tältäkö se tuntuu, Draco ajatteli, kun tietää, että pitäisi tehdä jotain, muttei pysty siihen?
***
Vaaleahiuksinen nuorimies loikoili Harryn tummanpunaisella sohvalla. Jalat roikkuivat hiukan yli sohvanpäädyn ja ne olivat rauhattomat kuten Draco itsekin. Harryn edellisenä päivänä kertomat asiat olivat mietityttäneet häntä. Oli ihme, että Harrysta oli kasvanut noin lämmin ja avoin ihminen, vaikka oli saanut kestää lapsena paljon mollaamista ja haukkumista. Jos Draco saisi Harryn karistamaan muistot mielestään, olisi Draco tehnyt sen. Hän ei kuitenkaan osannut auttaa, mutta toivoi hartaasti, että Harry oppisi elämään muistojensa kanssa. Niin kuin opin minäkin, Draco ajatteli ja painoi silmänsä kiinni.
Draco oli jo pienestä pitäen saanut kuulla Malfoyn suvun kunniasta ja arvosta. Kuinka he olivat parempia kuin muuta ja kuinka heitä tulisi kohdella kuin kuninkaita. Kuninkaita, Draco tuhahti ja alkoi miettiä elämäänsä kartanossa, jota hän oli joskus kutsunut kodiksi.
Siellä oli ollut suuria juhlia, joissa oli ollut mitä arvovaltaisimpia velhoja. Draco oli saanut jo nuorella iällä tutustua kuolonsyöjiin, vaikkei hän pienenä ollut ymmärtänyt, mitä nämä oikeastaan tekivät. Kunnon työtä, hänelle oli sanottu. Onneksi Draco oli oppinut elämään sen tosiasian kanssa, että minne tahansa hän menisikin, ihmiset tunnistaisivat hänet nimensä perusteella.
Siitä Draco päätyi ajattelemaan Harrya - taas. Miksi Harry halusi pitää kaiken sisällään? Ja miksi häntä kiinnostivat Harryn ajatukset?
Dracon oli alettava myöntää itselleen, että hän tarvitsi Harrya. Harry oli saanut elämän tuntumaan enemmältä kuin se oli. Pienet asiat, kuten Harryn nauru, saattoivat tulla hetkeksi Dracon mieleen, mutta sen ansiosta hän pystyisi hymyilemään koko loppupäivän.
Draco oli uppoutumassa kuvitelmaansa, jossa Harry esitti pääroolia, mutta juuri silloin todellisuus ilmoitti olemassa olostaan. Keittiöstä kuului räsähdys, joka kertoi jonkin menneen rikki. Se ei ollut ihmeellistä, sillä juurihan Draco oli pari päivää sitten saanut todistaa, kuinka hauraita jästien laitteet olivat.
Draco avasi silmänsä ja tarkkaili hetken ympäristöä. Kyllä vain, hän oli edelleenkin Harryn asunnossa. Dracoa alkoi ihmetellä, mistä moinen ääni tällä kertaa oli lähtöisin, mutta sai pian selville syyn tavaroiden rikkoutumiseen, kun Harry käveli ripein askelin olohuoneeseen. Hän näytti olevan raivoissaan, mutta samalla kertaa niin hämmentynyt, ettei viha saanut hänestä kunnon otetta.
Harry kääntyi katsomaan sohvalla makaavaa Dracoa, joka oli noussut istumaan kyynärpäidensä varaan.
”Lue”, Harry tokaisi ja heitti ryppyisen lehden Dracolle.
Draco avasi lehden ja ensimmäinen sana, joka hänen mielensä muodostui, oli hemmetti. Lehden sivuilla komeili Harryn valokuva ja sen alla pitkä artikkeli, josta Draco sai nopeasti vilkaistuaan pääasiat selville. Heidät oli nähty.
”No?” Harry kysyi heiluen hiukan edestakaisin.
Draco katsoi Harrya kummastuneena.
”Siis ymmärrätkö mitä... humpuukia he oikein kirjoittavat?” Harry sanoi ja puri huultaan.
”Todellakin. Päivän profeetan taso on laskenut. Käyttäisin mieluummin sanaa vaalea tai vaaleahiuksinen blondi-sanan tilalla. Blondi ja salaperäinen eivät todellakaan sovi yhteen. Ehkä minun...”Draco aloitti, mutta Harry turhautunut ulvahdus keskeytti hänet.
”Idiootti! Nyt ei ole kyse siitä!”
”Mistä sitten?” Draco kysyi ja yritti näyttää siltä kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä Harry ajoi takaa. Harry näytti laittoman seksikkäältä, kun tämä oli vihainen, eikä Draco viitsinyt pilata vaikutelmaa lepyttämällä tätä.
”Koko lehti on täynnä juttuja yksityiselämästäni. Se on M-I-N-U-N...”
”Enköhän minä osaa tavata ihan hyvin, kiitos vain.”
Harry mulkaisi Dracoa vihaisesti ja repäisi lehden tämän kädestä. Draco katseli kuinka Harry istahti lattialle lukemaan lehteä, jonka joka ainoa juttu käsitteli elävää legendaa, Harry Potteria. Välillä Harry mumisi jotain käsittämätöntä, josta Draco erotti joskus pari lausetta kuten ”Ei se noin mennyt” tai ”Tuo on valetta”. Muuten Harry näytti vaipuneen omaan maailmaansa.
Draco ei ymmärtänyt, miten hän oli päätynyt tähän tilanteeseen. Hän oli ihastunut, kenties rakastunut, Harryyn. Harry oli vain ollut oma itsensä ja kertonut asioita itsestään, minkä seurauksena hän oli taipunut tummahiuksisen pojan lumoukseen. Nytkin Harry näytti liian hyvältä, että Draco olisi voinut kääntää katseensa pois.
”Siis ovatko he nähneet meidät?” Draco kysyi jännittyneen ilmapiirin levitessä huoneeseen, sillä Harry oli ollut liian kauan aikaa hiljaa, ainakin Dracon mielestä.
Harry kohotti katseensa Dracoon ja hymyili tälle hiukan.
”Kyllä, mutta he eivät tunnistaneet sinua. Olet vain se salaperäinen tyyppi, joka hillui minun kanssani.”
”Mikä kunnia. Harry Potterin hihhuli ystävä.”
”No”, Harry aloitti, ”kyllähän sinusta on täällä paljon juttua. Esimerkiksi...” Harryn ääni keskeytyi.
”Mitä nyt?” hiukan huolestuneen näköinen Draco kysyi.
Harry näytti kiinnittävän kaiken huomionsa johonkin pikkuartikkeliin. Harryn silmissä välähti, eikä Draco voinut estää epämiellyttävän tunteen hiipimistä hänen sydämeensä. Harry katsoi artikkelia liian tarkasti...
”Draco Malfoy!” Harry karjaisi yhtäkkiä. ”Kuinka sinä kehtaat puhua tällaista soopaa Päivän profeetalle?”
Draco hymyili katuvasti, mutta se ei tuntunut hillitsevän Harrya.
”Sehän oli vanha haastattelu. Mistä minä olisin voinut tietää, että se päätyisi joskus lehteen, ainakaan silloin kun eläisimme sovussa.”
”Haukuit minua pojaksi joka elää elämää välittämättä muista. Sanoit, että olin pöyhkeilevä ja itserakas... ja loppu on sensuroitu.”
Draco ei voinut sille mitään, että toispuoleinen hymy nousi hänen kasvoilleen.
”Päivän profeetta on koko perheen lehti.”
”Älä irvistele noin. Tässä sanotaan, että he eivät tavoittaneet Draco Malfoyta kommentoimaan Harry Potterin uusinta tempausta...”
Harry näytti miettivältä, ja Draco toivoi mielessään, ettei Harry tajunnut sitä tosiasiaa, minkä takia Dracon sydän pamppaili epätavallisen kovalla rytmillä. Kohtalo ei kuitenkaan kuunnellut nuorukaisen toiveita.
”Sinä tiesit, että koko lehti tulisi käsittelemään minun elämääni. Sinä sait siltä hemmetin toimittajalta kirjeen ennen lehden painatusta”, Harry totesi syytävästi.
”Arvelin, että kertominen vain hermostuttaisi sinua. En tiennyt, että he olivat nähneet meidät. Ajattelin, että se oli joku vanha juttu...”
Draco katseli kaikkialle muualle paitsi Harryyn. Hän saattoi tuntea Harryn raivon tummanpunaiselle sohvalle asti. Olihan se hiukan törkeä temppu jättää kertomatta Harrylle, että tuleva lehti kertoisi pelkästään hänestä, mutta tehty mikä tehty. Draco oli toivonut, että Harry olisi heittänyt koko lehden suoraan roskiin, mutta ehkä tämä oli halunnut tietää, mitä hänestä kirjoitettiin. Juoruttiin. Sepitettiin. Keksittiin Valehdeltiin.
”Ajattele koko lehti vitsinä kuten sen vanha haastattelun.”
”Huomaat varmaan, etten naura.”
”Eli se ei ole hyvä juttu?”
”Ei ole.”
Draco yritti keksiä jotain sanottavaa, mutta tuntui kuin häneltä ei lähtisi ääntä. Hän ei pyytäisi anteeksi, ei ainakaan vielä, sen hän vannoi mielessään, mutta Harryn ääni keskeytti Dracon ajatuksenjuoksun.
”Tiesitkö, että koko velhomaailma tietää, etten ole Havaijilla. Se lukee täällä.”
Draco oli hämmästynyt. Hän ei tosiaankaan tiennyt, että oli tapahtunut tällainen tietovuoto ministeriössä. Jos muut tiesivät, ettei Harry ollut lomailemassa, niin missä he olettivat hänen olevan?
Draco alkoi miettiä ministeriön outoa toimintaa, mutta ennen kuin hän ehti kunnolla syventyä asiaan, Harryn ääni keskeytti hänen mietteensä jälleen kerran.
”Toivottavasti olet oikein tyytyväinen itseesi”, Harry sanoi syyttävästi.
”Mistä?” Draco kysyi vältellen edelleen Harryn katsetta.
”Sait minut samalla muistamaan, miksi olen täällä. Olen pakenemassa elämää, joka ei ole elämäni. Ainakaan se tuntuu jonkun muun elämältä.”
Draco ehti kääntää katseensa pois ikkunasta vain nähdäkseen tummien hiusten katoavan Harryn makuuhuoneeseen. Ehkei hän ole kovin vihainen, Draco ajatteli. Kuin vastaukseksi hänen ajatukseensa Harry paiskasi makuuhuoneen oven kiinni niin kovaa, että Draco pelkäsi saranoiden hajoavan. Tai sitten on, Draco päätti ajatuksensa.
Draco käänsi katseensa taas tuijottamaansa ikkunaan päin. Se oli hyvin likainen ja oli ihme, että sen läpi pääsi tunkeutumaan edes yksinäinen valonsäde. Kuitenkin Draco erotti kaksi raakkuvaa korppia läheisen puun latvassa, mutta hänen ajatuksensa eivät olleet linnuissa. Hän ei voinut kuin toivoa, että Harry antaisi hänelle anteeksi ja heidän kahden välille laskeutuisi rauha. Linnut lehahtivat lentoon ja laskeutuivat paljon myöhemmin erään talon katolle. Tätä Draco ei voinut tietää, sillä hän oli nukahtanut Harryn upottavan pehmeälle sohvalle kaikista ajatuksista väsyneenä.
-
A/N: Luvusta 12 eteenpäin betani Beelsebutt on ollut asialla kielenkorjaamisessa.
9. luku
Yön seikkailu
Yö oli jo laskeutunut nukkuvan kaupungin ylle, kun Draco hätkähti hereille unestaan. Hän ei ensin tiedostanut missä makasi, mutta hetken mietittyään päivän tapahtumat palasivat hänen mieleensä yhtenä suurena palapelinä. Draco yritti hahmottaa tilannetta ja sai lopulta ajatuksensa kokoon muistaakseen Harryn vihaiset ja syyttävät sanat. Hän tunsi pienen syyllisyydenpiston sisällään ja ihmetteli toistamiseen Harryn kanssa viettämän ajan aikana, että milloin ihmeessä hänelle oli omatunto ilmestynyt. Draco huoahti ja päätti selvittää asiat kuntoon aamulla. Päätöksen tehtyä hän kampesi itsensä ylös pehmeältä sohvalta ja tarkasteli asuntoa hetken.
Asunto vaikutti hiljaiselta, mutta Dracosta tuntui kuin kaikki ei olisi ollut kohdallaan. Asunto oli aivan liian hiljainen ja rauhallinen. Tuntui kuin se olisi odottanut Dracon etsivän virheen, joka erotti öisen asunnon auringonvalon valaisemasta. Vaikka kuinka Draco katseli ympärilleen, hän ei ymmärtänyt, mikä sai hänen olonsa rauhattomaksi. Pitkän odotuksen jälkeen Draco päätti, että hän vain kuvitteli. Kaikki oli kunnossa.
Draco lähti kävelemään kohti ovea, joka veisi hänet omaan asuntoonsa ja siellä odottavaan sänkyyn. Väsymys painoi nuorukaisen silmiä kiinni, mutta Draco taisteli unta vastaan. Enää pari askelta niin hän olisi omassa asunnossaan, jossa hän voisi nukkua missä halusi. Draco oli juuri päässyt ovelle, kun väsymys haihtui kuin loitsittuna. Unen hänen silmistään oli karistanut pieni ääni, jota Draco ei tunnistanut, mutta jonka hän hämärästi tiedosti kivun voihkaisuksi. Äänen lähde oli jompikumpi sen asunnon kahdesta nuorukaisesta, ja Draco tiesi, ettei se ollut hän. Sen oli pakko olla Harry.
Puistatus kiiri Dracon selkärangan läpi. Oliko se ollut vain aistiharha? Hän yritti pinnistää kuuloaan äärimmilleen kuullakseen äänen uudestaan, mutta asunto oli täynnä vain raskasta hiljaisuutta. Juuri kun Draco oli päättänyt, että se oli ollut vain väsyneen mielen kuvitelmaa, hän kuuli sen taas. Tällä kertaa hän ei voinut kieltää äänen olemassaoloa. Se oli yhtä aito kuin hän itse. Kivun voihkaisu tuntui kuuluvan Harryn huoneesta, ja Draco puri huultaan. Hän voisi jättää asian sikseen, mutta huoli alkoi painaa Dracon mieltä. Ehkä Harrylla oli jokin hätä.
Käsi puristui oven kahvalle. Yksi pieni kädenliike, ja hän olisi asunnossaan rauhassa. Dracon käsi alkoi hiota, ja hänen mielessään alkoi lennellä erilaisia kuvitelmia siitä, miksi Harry puhui unissaan. Vai puhuiko Harry edes unissaan? Draco ajatteli, ja hämmennys alkoi antaa tilaa pelolle. Ehkäpä Harrylla oli todellakin jokin hätä. Draco vapautti ovenkahvan puristavasta otteesta ja lähti harppomaan kohti Harryn makuuhuonetta. Kaiken varalta, Draco perusteli itselleen sännätessään asunnon toisella puolelle.
Draco saapui Harryn huoneen ovella jännityksen kupliessa hänen mielessään. Hän laski kätensä kylmälle ovenkahvalle. Se hohkasi viileyttä, joka oli aivan vastakkaista hänen ihonsa kuumuudelle. Draco saattoi tuntea, kuinka pienenpieni hikipisara muodostui hänen otsalleen ja lähti putoamaan siitä nenänpään kiertäen kohti leukaa. Draco pyyhkäisi sen syrjään ja avasi oven hiljaa peläten, että tulisi toisiin aatoksiin. Mitä pahaa tästä voisi seurata? Draco ajatteli, eikä voinut sille mitään, että kuva raivoisasta Harrysta muotoutui hänen mieleensä. Harry olisi sellainen, jos hän saisi tietää Dracon luvattomasta retkestä hänen huoneeseensa.
Vaalea pää kurkisti ovesta sisään ja, kun Draco huomasi, ettei tummahiuksinen nuorukainen ollut hereillä, hän avasi ovea enemmän ja pujahti sisään. Hän ei ollut koskaan käynyt huoneessa, vaikka oli kerran yrittänyt kurkistaa, miltä Harryn öinen piilopaikka näytti. Harry oli ollut silloin valppaana ja käynyt hätistämässä hänet pois. ”Jokin raja meidänkin välillä on oltava”, hän oli sanonut. Draco kyllä tiesi, missä tämä raja kulki, mutta hän oli kuin ei olisi huomannut sitä. Sitä mitä ei näe, ei ole, Draco yritti vakuuttaa, mutta tiesi Harryn herätessä selitys ei menisi läpi. Hän ei nimittäin uskonut siihen itsekään.
Kuun loiste valaisi hämärää huonetta. Säteet loivat huoneeseen levollisen tunnelman, ja Draco oli jo huokaista helpotuksesta. Sänky näytti myllätyltä, mutta sen omistaja makasi siinä sotkeutuneena peittoon.
Draco käveli lähemmäs Harrya, eikä voinut estää huulilleen syttymästä huoletonta hymyä, kun hän tajusi kaiken olevan hyvin. Huoneessa ei ollut ketään muuta kuin hän ja Harry. Harry näki vain unta ja siksi oli puhunut unissaan. Draco ei uskonut sen olevan kovin suuri uhka Harrylle. Ei tappavia kuolonsyöjiä tai muuta vastaavaa, kaikki oli hyvin. Hymy, joka oli syttynyt Dracon huulille, laajeni hänen katsellessa Harryn nukkumista.
Harry oli kaunis omalla tavallaan. Mustat hiukset laskeutuivat Harryn otsalle peittäen arven, joka oli yhtä legendaarinen kuin arven omistaja itse. Nuorukaisen hengitys tuntui rauhalliselta, ainakin tällä hetkellä, eikä Draco voinut tehdä muuta kuin katsella nukkuvaa Harrya. Dracon katse hakeutui kuin itsestään ruskettuneelle rintakehälle ja siitä alaspäin hyvin muodostuneille vatsalihaksille. Harry piti kuntoaan yllä, Draco ajatteli ja antoi katseensa valua vielä alemmas mustalle karvoitukselle pysähtyen lopulta punaisten alushousujen kohdalle. Niin rohkelikkoa, niin rohkelikkoa, Draco ajatteli katsellessa Harryn alushousuja.
Varovasti Draco astahti lähemmäs Harrya. Käsi, joka oli vielä äsken levännyt rauhallisena Dracon kyljellä käyttämättömänä, ojentui nyt kohti Harryn kasvoja ja pyyhkäisi tumman hiuskiehkuran pois nukkuvan nuorukaisen otsalta. Hän on täydellinen, Draco ajatteli ja jäi vielä hetkeksi ihailemaan Harryn rauhallista olemusta.
Dracon mielessä lenteli varoituksen sanoja, jotka hän yritti itsepintaisesti jättää huomiotta. Hänen huomionsa oli kokonaisvaltaisesti Harryssa. Mitä kauemmin hän katseli Harrya, sitä kauemmin hän halusi jatkaa katselemista. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei Harry nukkunut niin rauhallisesti kuin hän aluksi oli luullut. Tämän kasvojen ilme näytti kireältä ja hengityskin oli raskaampaa kuin tavallisesti. Myös jalkojen ja käsien pieni, mutta rauhaton liikehdintä sai Dracon hämmennyksen valtaan. Nukkuiko Harry aina näin rauhattomasti?
Äkkiä Draco kuuli taas sen äänen, joka oli alun perin saanut hänet tähän huoneeseen.
”Älä...” Harryn huulilta purkautui. Ääni oli heiveröinen ja särkynyt. Harry näytti puhuvan unissaan, eikä uni vaikuttanut mieluisalta.
Draco ei tiennyt, mitä tehdä. Hän mietti sitä vaihtoehtoa, että herättäisi Harryn, mutta se vaikutti kuitenkin suurelta riskinotolta. Hän oli suututtanut Harryn jo päivällä, eikä tilannetta todellakaan parantaisi kiinnijääminen toisen omasta makuuhuoneesta omistajan nukkuessa.
”Ei... älä tapa heitä... Älä!” Harryn huulilta karkasi taas, ja Draco joutui vielä suuremman hämmennyksen valtaan. Hän ei todellakaan halunnut, että Harry joutuisi kärsimään. Kuitenkin huoli siitä, ettei Harry puhuisi hänelle enää, sai Dracon ainoastaan puristamaan Harrya rauhoittavasti kädestä ja yrittämään tyynnytellä nukkuvaa tummatukkaa.
Draco oli kyllä kuullut joskus nuorena, kuinka kamalat painajaiset olivat riivanneet Harrya, mutta tätä hän ei ollut koskaan kuvitellut näkevän.
”Ei”, Harryn huulilta pääsi jo kolmannen kerran, ja samalla pulleat kyynelet alkoivat valua tämän tummien ripsien välistä.
Aivan kuin Draco olisi herännyt lumouksesta. Hän tajusi, että vaikka Harry suuttuisi hänelle ikuisiksi ajoiksi, hän ei voisi jättää Harrya kamalan painajaisen valtaan. Hänestä oli kammottavaa nähdä Harry niin heikkona ja hauraana. Se mursi viimeisenkin ajatuksen rippeen siitä, että Harry oli ylimielinen sankari, joka ratsasti kuuluisuuden aallonharjalla. Draco puristi Harryn kättä vielä viimeisen kerran rauhoittavasti ennen kuin irrotti otteensa ja alkoi ravistella Harrya hereille molemmilla käsillä.
Harry rimpuili Dracon otteesta ja löi Dracoa, mutta tämä piti pintansa.
”Harry, herää!” Draco huudahti ja ravisteli Harrya.
Äkkiä Harryn silmät avautuivat ja lyönnit loppuivat.
”Hän on kuollut...” Harry sopersi ja katseli ympärilleen kuin ei olisi koskaan nähnytkään paikkaa. ”Missä minä olen?”
”Turvassa”, Draco vastasi ja puristi Harrya olkapäästä, sillä hän ei ollut vieläkään varma, oliko Harry todellakin hereillä.
Harry katseli hetken ympärilleen, kunnes siirsi katseensa harmaisiin silmiin. Draco yritti hymyillä, mutta hymy kuoli jo matkalla huulille. Harry näytti liian epätoivoiselta, että yksi hymy olisi voinut saada Harryn rauhoittumaan.
”Ei mitään hätää. Se oli vain unta.”
Harry katseli Dracoa, ja tästä alkoi tuntua, ettei pitänyt katseesta, joka tuikki vihreissä silmissä. Se oli liian aito, tuntui kuin se olisi nähnyt suoraan sieluun asti.
”Draco?” Harry sanoi, ja Draco huomasi, että Harry oli alkanut käsittää, että oli oikeassa maailmassa. ”Mitä sinä teet täällä?”
Draco huokasi. Harry tekisi hänestä muhennosta, kun tälle selviäisi, että hän oli luvattomasti hiippaillut Harryn makuuhuoneeseen.
”Tuota... Kuulin täältä outoa ääntä ja päätin varmistaa, ettei sinulla ollut mitään hätää...” Draco aloitti ja huomasi Harryn tuijottavan häntä silmiään räpäyttämättä. Draco käänsi katseensa pois Harryn aivan liian kauniista silmistä ja loi katseensa lattiaan kuin se olisi kaikkein mielenkiintoisin asia huoneessa. ”Huomasin, että kärsit jostain painajaisesta ja... ja... päädyin tähän tilanteeseen. Heräsit ja aloit kysellä asioita”, Draco selitti totuudenmukaisesti, muttei voinut estää heikon punan nousemista kasvoilleen. Hän oli tehnyt niin, koska oli luullut Harryn olevan hädässä, mutta oliko jokin uni oikeasti ollut uhka?
Harry katseli hetken Dracoa vaiteliaana.
”Kiitos”, hän lausui lopulta.
Draco nyökkäsi. Hän näki, kuinka Harry näytti miettivän jotain kuumeisesti, ja Draco päätti, että hänen olisi paras mennä ennen kuin Harry heittäisi hänet ulos.
Draco oli nousemassa Harryn sängyltä, jossa hän oli istunut Harrya herättämässä, mutta hiljainen ääni keskeytti hänet.
”Älä mene”, ääni pyysi, eikä Draco voinut olla kääntämättä katsettaan Harryyn, joka oli lausunut tämän hiljaisen pyynnön.
”Miksen?” Draco kysyi ennen kuin ehti estää itseään.
”Koska... koska... minä tarvitsen sinua.”
Draco ei voinut uskoa, mitä oli juuri kuullut.
”Tai siis, jos ne unet palaavat, enkä minä haluaisi olla yksin...” Harry selitteli, mutta Dracon aivoituksiin nuo lauseet kuuluivat vain pelkkinä sanoina. Hänen päässään kaikui Harryn ääni, joka toitotti, että Harry tarvitsi Dracoa.
”Draco?” Harryn ääni kantautui Dracon ajatuksiin.
”Tietenkin.”
”Tietenkin mitä?”
”Minä jään, sinun ei tarvitse huolehtia niistä painajaisista. Minä olen täällä”, Draco sanoi ja vetäisi ylimääräiset vaatteensa pois parilla kädenliikkeellä ja asettui Harryn viereen peiton alle.
Nuorukaiset katselivat toisiaan rauhattomasti. Draco nosti käden Harryn otsalle ja hipaisi taas pari hiuskiehkuraa pois tämän otsalta Harryn tällä kertaa ollessa hereillä ja täysin tietoisena Dracon liikkeistä.
”Mistä sinä näit unta?” Draco kysyi hiljaisella äänellä.
”En oikein tiedä. Siellä oli paljon ihmisiä, he olivat toimittajia ja sitten he alkoivat jahdata minua. Yhtäkkiä olinkin siellä hautausmaalla ja näin siellä”, Harryn ääni hiljeni kuiskaukseksi, ” Voldemortin.”
Draco värähti ja aivan vaistomaisesti kierähti lähemmäs Harrya.
”Olen pahoillani”, hän kuiskasi. ”En tiennyt, että ne artikkelit järkyttäisivät niin paljon.”
”Ei se mitään.”
Hiljaisuus laskeutui huoneeseen, ja pian sen jälkeen Draco huomasi Harryn silmien sulkeutuneen hänen huomaamatta. Draco liikahti taas lähemmäs Harrya, ensin tietenkin varmistettuaan että Harry todella nukkui. Hän oli nyt aivan kiinni Harryssa ja silitti tämän pehmeitä hiuksia. Ääni Dracon päässä puhui kuiskaillen loukkaavia asioita. Asioita, joista Draco tunnusti osan tosiksi, mutta hän ei voinut lopettaa Harryn tummien hiuksien silittämistä. Hänellä ei todellakaan ollut tahtoa lopettaa, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän oli päässyt näin lähelle Harrya.
Äkkiä Harry liikahti unissaan vielä lähemmäs Dracoa, ja vaaleahiuksisen nuorukaisen henki oli salpautua Harryn läheisyydestä. Harryn pää nojasi Dracon paljaaseen rintakehään, ja tämän kädet olivat osittain vaaleahiuksisen nuorukaisen lantiolla ja mahalla. Dracosta tuntui kuin Harryn kosketus olisi polttanut kuin tuli. Se sai Dracon oudon tunteen valtaan, eikä Draco voinut estää pienen huokauksen purkautumista hänen huuliltaan. Harry oli jopa liian lähellä.
Vähitellen uni alkoi hiipiä Dracon silmään, ja hän tiukensi otettaan Harrysta. Hän halusi nukahtaa Harryn huumaavan tuoksun ympäröimänä. Tuoksu oli jotain sellaista, jota hän ei voinut sanoin kuvailla, mutta Dracosta tuntui, ettei voisi enää elää ilman sitä. Se muistutti koko ajan Harrysta ja tämän lempeästä luonteesta. Siunattuja olivat ne, jotka olivat saaneet olla näin lähellä Harrya. Nuorukaista, joka oli pelastanut velhomaailman Voldemortilta ja myöhemmin varastanut Dracolta hänen suojatuimmat aarteensa. Harry oli vienyt hänen sydämensä, mielensä ja sielunsa, sillä vain Harryn läheisyys merkitsi Dracolle enää jotain.
Draco nukahti Harryn tuoksun ympäröimänä autuaan tietämättömänä, että oli heistä kahdesta ensimmäinen, joka nukahti. Harry oli hereillä vielä pitkään kuunnellen Dracon sydämen tasaista sykettä samalla miettien, mihin tämä kaikki johtaisi.
Kuten tavallista aurinkoinen aamu valkeni yön pimeyden väistäessä sen tieltä. Aurinko hehkui punaisen sävyttämää kultaista hohdetta antaen valoa ja toivoa uuteen alkavaan päivään. Kaksi velhonuorukaista ei kuitenkaan välittänyt siitä, sillä he molemmat olivat käpertyneet toisiaan vasten sekoittaen tummat kiharat ja vaaleat silkinpehmeät hiukset keskenään. Molemmat nukkuivat sikeää unta välillä oikoen jäseniään alitajunnan ohjaamina, kuitenkaan irrottamatta paljasta ihoa toisistaan. Kauan jälkeen auringonnousun tummahiuksinen nuorukainen heräsi, katsahti puolittain alla makaavaan poikaan ja hymähti.
Harry nousi Dracon päältä hiljaa ja varovasti, jottei vahingossakaan herättäisi viattomalta näyttävää vaaleatukkaa. Dracon rintakehä kohoili hiljaa, ja tämä värähti, kun Harry liukui kokonaan pois sängyltä jättäen tyhjän paikan tämän viereen. Hän katseli vielä hetken lumoavaa näkyä, kunnes kumartui silittämään vaaleaa päätä. Harrysta hiukset tuntuivat silkkisiltä ja niistä huokui tuoksu, joka todella muistutti Dracoa itseään. Harry naurahti hassulle ajatukselleen ja ojentui lähteäkseen asunnon muihin osiin.
Vielä myöhemmin kävellessään täysissä pukeissa eteiseen hän saattoi tuntea kädessään vaaleat hiukset, eikä ajatus niiden omistajasta nostanut hänen mieleensä inhoa, niin kuin se oli joskus tehnyt. Harry huokasi ja ennen kuin lähti asunnosta kohti lähikauppaa ostaakseen tarpeellisia tavaroita, hän viivasi taas yhden päivän yli eteisessä riippuvasta kalenterista.
Jäädä vai lähteä? Ja millä hinnalla?
10. luku
Päivän neuvo
Draco katseli tyhjää paikkaa vieressään. Kauanko hän oli maannut tässä yksin ilman Harryn polttavaa kosketusta? Draco ei tiennyt vastausta kysymykseen, joka kaikui hänen päässään. Hetken maattuaan sängyllä, juuri siinä kohdassa, missä Harry oli vielä tunti sitten maannut, hän nousi ja pukeutui. Draco astui Harryn makuuhuoneesta ulos ylväänä ja kasvoillaan ilme, josta kukaan ei olisi voinut lukea mitään. Ilme kuitenkin suli miehen kasvoilta tämän huomattua Harryn, joka oleskeli keittiössä syöden aamupalaa.
Draco tuijotti hetken näkyä edessään. Siinä oli se sama ihminen, joka oli viime yönä ollut niin heikko ja epävarma. Hän katseli nyt miestä, joka oli vuosia takaperin kukistanut kaikkien aikojen pelätyimmän velhon, mutta joka tarvitsi kipeästi jotain, joka palauttaisi uskon parempaan huomiseen. Draco haluasi kovasti olla se, joka antaisi sen hänelle.
Hän käveli hitain askelin kohti pöytää ja sen ohi. Käsi liukui pinnan poikki aina Harryn lehden ohi ja alas pöydän pinnalta takaisin omalle paikalle Dracon kyljelle. Se oli kuitenkin tehnyt tehtävänsä, Draco oli saanut Harryn jakamattoman huomion.
Draco nielaisi. Kaikki sanat tuntuivat takertuneen hänen kurkkuunsa, ja hän ei saanut muuta aikaan kuin pientä jännityksestä johtuvaa rykimistä. Harryn silmät tuntuivat porautuvan syvälle Dracon harmaisiin silmiin, joista Draco toivoi Harryn tajuavan kaikki hänen ajatuksensa, sillä hän ei todellakaan halunnut pukea niitä sanoiksi.
”Ostit sitten kahvinkeittimen”, Draco paukautti suustaan pitkän tovin kuluttua, kun ei muuta keksinyt.
”Juu”, Harry vastasi siirtäen katseensa sivupöydällä olevaan kodinkoneeseen.
”Aamullako sen kävit ostamassa?” Draco jatkoi kahvinkeitinkeskustelua siirtyen keittimen viereen kaataakseen kahvikuppiinsa virkistävää nestettä ja siirtyäkseen pois Harryn tarkkaavaisen katseen alta.
”Juu.”
Draco nyökkäsi kuin itselleen ja alkoi juoda kahviaan, jottei sanoisi enää mitään muuta typerää. Mitä ihmettä minä sanon? Draco mietti kuumeisesti, mutta ajatukset tuntuivat puuroutuneen yhteen niin, ettei niistä saanut mitään selvää. Hän yritti hillitä hermojaan, mutta lopulta hänen oli myönnettävä, että tunne oli viemässä hänestä voiton. Kahvikuppi oli laitettava pöydälle, sillä hänen kätensä tärisivät aivan liikaa.
Harry oli vilkuillut Dracoa jo tovin, mutta nyt hätäiset katseet olivat muuttuneet pidemmiksi tuijotteluiksi ja niihin oli liittynyt merkitsevä katse, jota Draco ei voinut käsittää. Katse tuntui syvemmältä ja tarkemmalta kuin Draco oli koskaan nähnyt sen olevan. Se Harry, jonka hän oli tavannut noin viikko sitten, oli tuntunut aivan erilaiselta kuin tämä. Näytti siltä, että Harry oli saanut takaisin jotain, jonka hän oli kadottanut jo kerran. Toivo kauniista ja hyvästä maailmasta näytti palautuvan takaisin Harryyn. Välittämättä kuinka epätavallista se olikin, Draco antoi puhtaimman ja vilpittömimmän hymyn nousta kasvoilleen. Harry vastasi hymyyn epävarmasti, mutta se ei haitannut Dracoa, sillä mitäpä muuta voisi odottaa ihmiseltä, joka näytti hetki sitten löytäneen elämän punaisen langan uudestaan.
”Siitä yöstä...” Harry aloitti, ja tämän sanat tuntuivat lisäävän Dracon hermostuneisuuden potenssiin kymmenen.
”Niin?” Draco kysyi toivoen samalla, että hänen äänensävynsä ei ilmiantaisi hänen sisällään pauhaavia tunteitansa.
”Olen iloinen, että me teimme sen rauhan silloin aikaisemmin. Minusta vaan tuntuu, että meistä on tullut...”
”Tullut mitä?”
”Ystäviä.”
Se sana pamahti Dracon rintaan ja mieleen yhtenä tulisena pallona. Sana ystävä teki hänestä läheisen Harryn kanssa, mutta se poltti toivon siitä, että he voisivat olla jotain muuta. Jotain läheisempää...
”Ystäviä?” Draco toisti, ja hänen äänensävynsä oli lannistuneen oloinen.
”Niin tai kun minä ajattelin...” Harry yritti selittää ymmärtäen Dracon äänensävyn ja kysymyksen tiukkauksena siitä, miten Harry käyttikin noin typerää sanaa. Hekö ystäviä? ”Ei mitään. Unohda kaikki mitä sanoin”, Harry lausui lopulta apeana ja nousi pöydästä nopeasti.
”Harry, odota!” Draco huudahti, sillä hän oli äkkiä tajunnut Harryn käsittäneen hänen kysymyksensä aivan väärin. Huudolla ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä, sillä Harry oli jo poistunut asunnosta. Draco kirosi typeryytensä ja kiirehti Harryn perään rappukäytävään.
Draco saavutti Harryn lopulta talon rehevöityneellä takapihalla. Siellä hän istui jo pihan ainoalla penkillä, jossa istui myös heidän naapurinsa Geoffrey. Tämä heitteli maahan leivänmurusia linnuille, eikä näyttänyt kovin välittävän kahden nuorukaisen yhtäkkisestä tulosta vaan jatkoi lintujen ruokkimista häiriintymättä. Draco pysähtyi seisomaan Harryn eteen, muttei saanut sanoja suustaan. Hänelle oli jo muutenkin vaikeata kertoa ajatuksiaan ja uteliaan naapurin läsnäolo ei helpottanut tilannetta yhtään.
Kolmikon ylle oli laskeutunut hiljaisuus, jonka lopulta Geoffrey katkaisi ruokittuaan linnut.
”Päivää teillekin.”
”Hmm”, Harry hymähti katse luotuna maahan. Draco ei sanonut mitään vaan yritti vangita Harryn katseen tuijotuksellaan.
”Olette olleet täällä jo yli viikon asukkaina, eikö totta?”
Molemmat miehet hymähtivät tällä kertaa. Tilanne olisi saattanut vaikuttaa kiusaantuneelta, mutta Geoffrey tunnisti tilanteen. Hän oli nähnyt elämänsä aikana yhtä ja toista, eikä tästä tilanteesta voinut erehtyä. Hänen vierellään oli kaksi nuorukaista, jotka olivat kuuleman mukaan ystäviä, entisiä koulukavereita ja nykyisiä naapureita. Sen mukaan vanhempi mies pystyi tulkitsemaan, että he olivat ihan jotain muuta kuin väittivät.
”Jaa, teistä ei taida olla tänään juttuseuraa”, Geoffrey totesi ja nousi ylös puiselta penkiltä. Penkki narahti hiljaa, ja kumpikin nuorista miehistä tajusi kolmannen miehen lähtevän ja jättävän nämä kahden, mutta se ei muuttanut tilannetta mihinkään. Kumpikin yritti vain olla rentona ja niin normaalina kuin kykeni, mutta huonoin tuloksin. Jännityksen pystyi aistimaan ilmasta.
”Se mitä te piilottelette, on aika näkyvää. Miksette vaan tee asialle jotain?” Geoffrey totesi juuri ennen kuin katosi vihreänharmaan rakennuksen sisälle pieneltä yhteispihalta. Mies oli käyttäytynyt aivan erilailla, kun Draco ja Harry olivat viimeksi tämän tavanneet. Nyt hän oli vaikuttanut jo melkein lempeältä, aivan kuin hän olisi tiennyt enemmän kuin kertoi.
Draco katsahti miehen perään ja tajusi äkkiä jotain. Miehen sanat olivat viisaampia kuin ensi kuulemalta tuntuivat. Draco ei tiennyt puhuiko mies siitä, mistä hän luuli tämän puhuvan, mutta sillä ei ollut väliä. Neuvo oli juuri sopiva.
Draco istahti Harryn viereen juuri vapautuneelle paikalle ja ohjasi katseensa ylös taivaisiin. Taivaalla oli vain pari pilvenhattaraa, jotka näyttivät aivan pumpulipalloilta. Pilviä lukuun ottamatta taivas oli kirkas, ja aurinko paistoi kuumasti levittäen hohdettaan kaikkialle. Puutarha oli yhtä huonossa kunnossa kuin se oli ollut sinä päivänä, kun Draco oli nähnyt sen ensi kertaa. Kaikki näytti samalta kuin ennen, paitsi mies hänen vierellään.
Draco ei voinut enää pidätellä katsettaan kirkkaan sinisessä taivaassa tai sen halki liitävissä mustissa korpeissa. Hänen oli sanottava se, mitä hän oli halunnut kertoa jo jonkin aikaa sitten. Sen minkä hänen olisi pitänyt kertoa jo aamulla.
”Tuolla ylhäällä asunnossasi... Minä vain yllätyin siitä, että sinusta olen ystäväsi.”
Harry käänsi katseensa vihreästä ruohomatosta kohti harmaita silmiä.
”Tuolla herra Gatlingilla on hyviä neuvoja”, Draco sanoi toivoen, että Harry tarttuisi keskusteluun.
”Onhan sillä”, tämä vastasi lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Minusta tuntui, että aivan kuin hän olisi puhunut taikamaailmasta sanoessaan, että me salailemme sitä.”
”Luulen, ettei hän tarkoittanut velhoutta.”
”Mitä sitten?”
”Tätä.”
Draco kumartui Harryn puoleen ja tarttui tämän kädestä. Se tuntui lämpimältä, mikä sai Dracon vatsanpohjan kutiamaan ennen kokemattomalla tavalla. Hän alkoi silitellä kättä varovasti ja lempeästi puhuen hiljaa, mutta samalla niin kuuluvasti, että Harry varmasti kuuli jokaisen sanan.
”Tiedän, että minulla on tehtävä ja se tehtävä on tuoda sinut takaisin maailmaan, jossa sinua kaivataan. Tiedän kuitenkin, ettet halua sitä, mutta et voi aavistaa, mitä minä haluan”, Draco katseli smaragdinvihreisiin silmiin ilman häivääkään pelosta tai hermostuksesta. Hänellä oli vain tämä hetki, ja jos hän ei sanoisi asiaansa nyt, hän ei ehkä koskaan myöhemmin pystyisi siihen. Niinpä Draco jatkoi.
”En halua olla ystäväsi tai vihollisesi. Haluan olla se, joka valvoo untasi ja johon luotat. Haluan olla enemmän kuin kukaan muu sinulle. Haluan olla, että sinä olet minun ja minä olen sinun. En yhtään vähempää.”
Puheensa päätyttyä Draco laski katseensa maahan, sillä hän ei tiennyt, mitä odottaa. Harry saattaisi nauraa hänelle tai jopa raivostua niin pahasti, että loitsisi hänet joksikin ihmeelliseksi olennoksi. Hiljaisuus tuntui melkein tappavan Dracon, vaikkei sitä kestänyt kuin pari sekuntia.
”Draco...”
Draco nosti katseensa ylös kohti Harryn kasvoja kuullessaan toisen hiljaisen lausahduksen. Vihreät silmät näyttivät tuikkivan suurempina ja vihreämpinä kuin koskaan aikaisemmin. Draco oli lumoutua Harryn kauniista katseesta, mutta pian hän palasi takaisin tavallisten kuolevaisten joukkoon. Hän ei viipynyt siellä kauankaan, sillä mitä seuraavaksi tapahtui, oli viedä Dracon mielen jonnekin kauas pois.
Harry kumartui hitaasti Dracon puoleen ja painoi nälkäisen suudelman Dracon pehmeille huulille. Draco vastasi suudelmaan kaikella sillä kaipauksella, jonka tummahiuksinen nuorukainen hänessä herätti. Oli oikea onnenpotku, että Harry oli rohkelikko, aina kiireellä menossa mitä merkillisimpiin seikkailuihin. Dracolla ei kuitenkaan ollut mitään tätä seikkailua vastaan.
11. luku
Muistutus tehtävästä
Pieni suudelma korvalehdelle, toinen otsalle ja kolmas nenänpäälle. Draco korjasi hiukan asentoaan antaen Harrylle enemmän tilaa suudella hänen kasvojaan, joita koristi haaveksiva hymy. Draco tunsi olevansa taivaissa, vaikka makasikin vain vihreällä ruohomatolla, jota koristivat pienet keltaiset laikut. Ne olivat ilmestyneet tähän täydellisen vihreään ruohikkoon auringonpaisteen polttavan kuumuuden takia. Ilma oli erittäin helteinen, kevään helteisin päivä, joka ilmoitti kesän olevan lähellä.
Draco ja Harry olivat makailleet ruohikolla jo pitkän tovin, mutta Dracosta se tuntui vain hetkeltä. Harry ei ollut vieläkään puhunut mitään, vaikka Dracon aamuisesta tunnustuksesta oli kulunut jo useita tunteja, mutta Draco ei välittänyt. Hänen mielessään oli vain yksi ajatus, ja se ajatus koski Harrya ja tämän pehmeitä huulia. Nuorukaisen eleet kertoivat enemmän kuin tuhat sanaa.
Draco korjasi asentoaan jo toistamiseen ja pääsi juuri sopivaan asentoon, jossa hän pystyi vangitsemaan Harryn huulet omillaan. Harry vastasi Dracon hellyydenosoitukseen puristamalla itseään lähemmäs ja lähemmäs Dracoa. Draco tunsi, kuinka taivas ja maa vaihtoivat paikkaansa ja kuinka hänen alitajuntaansa ilmestyi pienenpieniä tähtikuvioita. Se ei ollut vielä mitään.
Vielä yöllä hän oli luullut, ettei voisi päästä Harrya lähemmäs, mutta oli ollut auttamattoman väärässä. Suudellessaan nuorta sankaria sai hän osakseen jotain, jota hän ei koskaan ollut kuvitellut saavansa niin voimakkaana. Hän tunsi, kuinka Harryn suudelmista välittyi se hiljainen kaipaus, jota Draco ei ollut koskaan huomannut. Siitä välittyi lupaus jostain kauniista ja lumoavasta, heidän luottamuksen siteestä.
Harryn hampaat näykkäsivät Dracon alahuulta lähettäen väristyksiä Dracon selkäpiitä pitkin. Harryn huulien pienetkin eleet saivat Dracon pakahtumaan tunteesta, jota hän ei voinut kuvata. Hän oli murtanut Harryn kuoren ja löytänyt sen alta jotain, joka vain odotti löytämistä.
Dracon kädet eksyivät välillä ruohikolle, joka tuntui pehmeältä ja samalla karhealta hänen käsiään vasten. Jos hän olisi haistanut käsiään, hän olisi tunnistanut sen tuoksun, sillä se ilmoitti kesän tulleen. Kesän vieno tuoksu leijui ilmassa salakavalana ja hiljaisena kaikuna, mutta ruohoon se oli jo kiinnittynyt. Dracoa ei kuitenkaan kesäinen ilma tai muutenkaan kesä kiinnostanut kovin paljon. Olihan hän tietenkin miettinyt tulevaa kesää ja miten se kuluisi, jos Harry päättäisi jäädä jästien maailmaan ja pakenisi auroreita.
Pieni ryppy ilmestyi Dracon silmien väliin hänen ajatellessaan tätä mahdollisuutta. Hän ei näkisi Harrya enää koskaan. Hän ei voisi tuntea tämän polttavaa kosketusta ihollaan, hän ei voisi koskaan katsella tämän syvänvihreitä silmiä, joihin hän tunsi joka kerta uppoavan, eikä hän tuntisi sankaripojan huulia omiaan vasten. Ryppy syveni hänen alkaessa miettiä koko ajatusta tarkemmin. Jos hän joutuisi luopumaan tästä huumaavasta tunteesta, hän ei ehkä kestäisi. Harryn huulet pysähtyivät parin sentin päähän Dracon huulista.
”Mitä nyt?” Harry kysyi kuulostaen hiukan hämmentyneeltä, sillä tämä oli tajunnut Dracon ilmeen muuttuneen aavistuksen verran sulkeutuneemmaksi.
Draco kohotti katseensa vihreisiin silmiin, ja niiden vihreys nostatti hymyn entisen luihuisen kasvoille. Silmien tarkkaavainen katse pysähtyi otsalla olevaan ryppyyn, jonka Harry tulkitsi harmirypyksi eli rypyksi, joka ilmestyi, kun joku toinen ajatteli liikaa murheellisia asioita.
”Mitä sinä ajattelet?” Harry kysyi kuuman hengityksen osuessa Dracon kasvoille. Kaikki ajatukset, joita Draco niin päättäväisesti oli miettinyt, tuntuivat katoavan taivaan tuuliin Harryn kumartuessa uuteen suudelmaan.
”Sinua ja sinun typeriä kysymyksiäsi”, Draco kuiskasi ja kohottautui kohtaamaan Harryn pehmeät huulet.
”Typeriä kysymyksiä ei ole olemassakaan” Harry sanoi naurahtaen pehmeästi ja kierähti pois Dracon päältä, jossa hän vielä hetki siten oli osittain maannut, vapauttaen samalla pettymyksen huokaisun Dracon huulilta. Nyt Harry makasi ruohikolla aivan kylki Dracon kyljessä kiinni.
”On, ainakin jos kuuntelee sinua”, Draco sanoi ja kohottautui oikean kätensä varaan. Harry tuntui kiusaavan häntä pienillä eleillä. Jalat hipaisivat toisiaan, kädet sipaisivat hiuskiehkuroita varovasti pois kalpealta otsalta, kieli kostutti hitaasti punaiset huulet ja vihreät silmät tuntuivat riisuvan vaalea miestä katseellaan. Kaikki nämä Harryn teot olivat viedä hänet hulluuden rajalle.
Draco nosti toisen kätensä Harryn pehmeisiin hiuksiin ja alkoi silittää niitä hellästi. Hiljalleen Harryn silmät painuivat kiinni, ja tämä näytti vaipuvan kokonaan tähän hellään eleeseen. Draco katseli, kuinka mies nautti Dracon lempeästä eleestä ja oli pakahtua tunteesta, jonka Harry aiheutti hänen mielessään, tajunnassaan ja kehossaan. Hän tunsi, kuinka itsekin nautti tilanteesta, jossa sai antaa toiselle ihmiselle turvaa, tukea ja sitä, mitä tämä eniten kaipasi. Polttavaa kosketusta, joka olisi sulattanut paatuneimmankin sydämen. Draco jatkoi lempeää elettään välittämättä pilvistä, jotka olivat salakavalasti kerääntyneet taivaalle kahden nuorukaisen jakaessa herkkää hetkeä. Kevät oli salakavalaa aikaa ja, vaikka se ilmoittelikin kesän tulosta, se oli täysin erilainen kuin kesä itse. Taivaan harmaat pilvet paljastivat jo sen.
Ensimmäinen vesipisara tipahti suoraan Dracon nenänpäälle, mikä sai hänet automaattisesti nyrpistämään sitä. Pisara oli hyvin pieni, mutta sen tipahdettua sitä seurasivat samanlaiset pisarat. Hetkessä Draco ja Harry tajusivat olevansa keskellä rankkasadetta.
Harryn silmien avauduttua ja niiden varmistettua, että vesi ei ollutkaan mielen kepponen, hän veti Dracon mukanaan ylös aivan häneen kiinni. Vartalot painuivat yhteen välissään ainoastaan märät vaatteet, jotka olivat painautuneet omistajiensa kehoihin kiinni. Harry sipaisi Dracon märkiä hiuksia ja antoi kätensä liukua jo hiukan punehtuneelle poskelle. Draco värähti tuntiessaan Harryn käden jälleen kerran ihollaan. Se oli hiukan karhea, mutta Draco ei voinut vähempää välittää. Hän janosi vain Harryn kosketusta.
Rakkaus, mitä se on? Draco ajatteli pisaroiden tanssahdellessa hänen kuulaalla ihollaan. Sade pyyhki talojen yli puhdistaen ne pinttyneemmästäkin liasta. Draco ei kuitenkaan halunnut lähteä sisälle vaan pidätteli Harrya märässä halauksessa, eikä toinen edes yrittänyt paeta otteesta. He vain seisoivat toistensa syleilyssä vielä sateen väistyessäkin ja auringon pilkistäessä pilviverhon takaa. Yhtä nopeasti kuin sade oli tullut, se oli lähtenytkin.
Kaksi nuorukaista seisoi nyt läpimärkinä enemmänkin kuin kostealla pihalla tuijotellen toisiaan silmiin. Lopulta Harry katkaisi aivan tahattomasti heidän välillään vallinneen lumouksen pienellä aivastuksella.
Draco naurahti hiljaa.
”Nuha tulossa, eikö maailmanpelastaja voi välttyä pieniltä kulkutaudeilta?” Draco kiusoitteli hiljaa ja sai vastauksena vielä hiljaisemmalla äänellä lausutun hymähdyksen. ”Tule, mennään sisälle”, Draco jatkoi irtautuen lämpimästä syleilystä ja tarttui Harryn käteen. Käsi kädessä he jatkoivat matkaansa sisälle asuinrakennukseen ja sieltä portaita ylös. Portaiden käveleminen oli oikea haaste likomärille nuorukaisille, sillä heistä tummahiuksinen yritti suudella vaaleahiuksista koko matkan ajan ja sen takia tavallisesti portaiden kävelyyn kulutettu aika kolminkertaistui.
Lopulta he saapuivat Dracon asunnolle, joka sijaitsi luonnollisesti aivan Harryn oven vieressä. Draco avasi oven nopeasti ja viittoi Harrya kävelemään sisään. Harry, joka ei ollut nähnyt Dracon asuntoa, vastasi kutsuun kävellen ripeästi sisälle valoisaan ja siistiin asuntoon. Toisin kuin Harry, joka oli viettänyt paljon aikaa uudessa asunnossaan, Draco ei ollut edes purkanut matka-arkkuaan. Kaikki hänen aikansa oli vienyt Harryn vahtiminen ja ainoat asiat, jotka hän oli omassa asunnossaan tehnyt, oli suihkussa käynti, syöminen joskus ja nukkuminen. Muuten hän oli oleskellut vihreäsilmäisen ihmepojan luona.
Draco seurasi Harrya, joka oli irrottanut heidän käsiensä otteen, ja sulki oven hiljaa perässään. Harry näytti olevan jo aivan uppoutuneena asunnon tarkasteluun, eikä Draco voinut olla tuhahtamatta turhautuneesti. Draco ei olisi millään halunnut jakaa Harryn huomiota. Draco halusi olla huomion keskipisteessä, mutta tällä hetkellä hän tunsi jääneensä kokonaan uuden ympäristön varjoon.
Hyvin houkutteleva ajatus käväisi Dracon mielessä ja jäi junnaamaan sinne. Enempiä miettimättä hän päätti toteuttaa suunnitelmansa ja hiipi Harryn taakse. Kädet kiertyivät Harryn ympärille ja alkoivat silitellä paidan alta paljastunutta ruskettunutta ihoa. Iho tuntui pehmeältä Dracon paljaita käsiä vasten.
Harryn suusta karkasi voihkaisu, ja hän painautui lähemmäs Dracoa. Viimeksi mainittu ei voinut olla huomaamatta, kuinka Harryn iho tuntui polttavan kuumalta. Hetken he vain seisoivat siinä, kunnes Dracon viimeiset itsehillinnän rippeet murtuivat ja hän käänsi Harryn ympäri uppoutuakseen taas uuteen suudelmaan.
Harryn kädet eksyivät Dracon kosteisiin hiuksiin ja mylläsivät ne Harryn hiuksia muistattavaksi kasaksi. Dracon kädet taas vaelsivat Harryn lanteilla ja vatsalla silittäen paidan alta paljastuvaa ihoa. Dracon ajatukset alkoivat harhailla ja pian hän ei käsittänyt tästä maailmasta muuta kuin Harryn ja tämän kosketuksen.
”Harry”, Draco huohotti. ”En ajatellut edetä kovin nopeasti, mutta jos sinä vain haluat niin...” Dracon ääni katkesi uuteen huokaukseen.
”Haluan mitä?” Harry kysyi. Hänen äänensä oli madaltunut ja silmät loistivat hiljaista valoaan.
”Edetä vähemmän hitaasti”, Draco sai sanottua, vaikka kaikki sanat ja ajatukset tuntuivat pakkautuvan yhdeksi isoksi sekamelskaksi.
Harry naurahti ja suuteli Dracoa.
”Erittäin ymmärrettävästi sanottu”, hän totesi ja antoi Dracon vetää paidan yltään paljastaen ruskettuneen rintakehän, joka sai pienen kuparisen vivahteen. Draco ei enää välittänyt märistä vaatteista, kosteista hiuksista, nihkeästä ihosta tai edes siitä, että he molemmat olivat miehiä ja etteivät kaikki ihmiset olleet suvaitsevia heidänlaisiaan kohtaan. Heitä kohtaa, jotka rakastivat sukupuolesta riippumatta. Mikään mainituista syistä ei saanut Dracoa irrottamaan otettaan Harryn kuumasta vartalosta, joka hohkasi lämpöä ihan Dracon luuytimeen asti.
Dracon huulet lähtivät laskeutumaan Harryn kaula pitkin alas rintakehälle, ja se sai miehen Dracon huulien alla huohottamaan kahta kovemmin. Draco virnisti ilkikurisesti ja jatkoi Harryn kiduttamista, kuten tämä oli tehnyt hänelle vain hetki sitten. Mihinpä Malfoy tavoistaan pääsisi?
Pian Draco saavutti tummahiuksisen nuorukaisen mahan ja silloin tämä päätti ehdottaa siirtymistä eteisestä hiukan mukavampaan paikkaan, mutta hänen aikeensa keskeytyivät. Koputus oveen rikkoi kauniin lumouksen.
Draco kohotti kulmiaan ja toivoi sydämensä pohjasta, että rauhanrikkoja älyäisi lähteä pois.
”Ei avata ovea” Harry sanoi ja nosti kädellänsä Dracon kasvot omia kasvojaan kohti. Draco oli kerrankin täysin samaa mieltä Harryn kanssa. Huulet olivat kohtaamassa toisensa kun toinen, tällä kertaa vaativampi koputus iskeytyi oveen. Draco ei voinut sille mitään, mutta kiukku alkoi nostaa päätään. Hän oli märissä vaatteissa eteisessään edessään kiihottunut Harry Potter, joka halusi häntä ja häntä tultiin häiritsemään. Mikään ei voisi muuttua pahemmaksi.
Draco katsahti jälleen vihreisiin silmiin, jotka tuntuivat puhuvan samaa kieltä kuin miehen eleet. Draco ymmärsi, että vaikka olisi kuinka yrittänyt hillitä itsensä, se ei olisi välttämättä onnistunut. Harry hänen syleilyssään näytti huokuvan jotain kummallista voimaa aina vihreistä silmistä noenmustiin hiuksiin asti.
Miehet olivat taas unohtamassa maailman heidän ympäriltään. Vaaleat seinät ja hillityn väriset huonekalut olivat pian vain muisto entisestä sekunnista, kun silmien tuike antoi aivoille enemmän ajateltavaa.
Ulkona koveneva tuuli riepotteli puita puolelta toiselle ja lennätti maahan huonosti tarttuneita heinänkorsia ympäri pihamaata. Kauniit kukat näyttivät hävittäneen värinsä kauneimman loisteen tuulen kutsulle. Näytti aivan siltä kuin vuosisadan myrsky olisi nousemassa ilmoille, mutta se jäi vaalea- ja tummahiuksisilta miehiltä huomaamatta, sillä heidän sisäinen myrskynsä oli juuri nousemassa. Tunteet, jotka olivat pysytelleet vain hiljaisina kaikuina, nostivat ääniään täysiksi huudoiksi. Jokainen tunne halusi päästä osaksi tähän suurta purkautumista.
”Herra Malfoy”, kuului ovelta kärsimättömänä huudahduksena. Ei, ehkä kuulin väärin... Draco ajatteli, mutta Harryn huulet olivat irrottautuneet vaaleasta ihosta ja muodostaneet kasvoilleen ilmeen, joka huokui pelkkää hämmennystä. Miehet olivat pudonneet kauniista pilvilinnasta takaisin maan kylmään syleilyyn. Todellisuus oli ottanut takaisin sen, mikä sille kuului.
”Severus Kalkaros?” Harry kysyi kuin itselleen vakuuttaen, että oli tunnistanut äänen vääräksi. Se kuitenkin paljasti Dracon ajatukset oikeiksi. Hän oli kuullut entisen liemienopettajan äänen. Se tarkoitti vain yhtä asiaa...
”Harry, äkkiä tuonne, jos et halua paljastua” Draco kuiskasi irrottautuen vastahakoisesti Harrysta ja työntäen tämän komeroon. Harryn märkä paita makasi lattialla hyvin viattoman näköisenä ja Draco heitti sen pöydän alle. Heidän oli tehtävä tämä, jottei Harry paljastuisi, ja se oli repiä Dracon hermot riekaleiksi. Tämä halusi vain nauttia rakastamisesta ja rakkauden vastaanottamisesta. Pitikö kaiken kauniin päättyä tai edes keskeytyä, jonkin typerän sattuman tai ihmisen takia? Vastaus oli tässä tapauksessa kyllä.
Draco taikoi kasvoilleen normaalin kylmän ilmeensä, joka kuitenkin uhkui kunnioitusta vanhempaa miestä kohtaa, ja hän avasi ulko-oven. Kuten hän oli arvellut, sen takaa paljastui Severus Kalkaros.
”Päivää, Draco.”
”Päivää teillekin prof... siis Severus. Mitä te täällä teette?” Draco kysäisi nopeasti.
Vaikka Severus Kalkaros oli kohdellut häntä aina hyvin ja tietyllä kohteliaisuudella, häntä ei kuitenkaan kiinnostanut yhtään tämän vierailu. Tietynlainen uteliaisuus siitä, miksi professori tuli monien vuosien jälkeen tapaamaan häntä eli Dracon mielen perukoilla, mutta ärtymys oli syrjäyttänyt uteliaisuuden melkoisella ylivoimalla. Hän halusi päästä entisestä professoristaan nopeasti eroon, jotta tuntisi taas hänen Harrynsa sydämen lyönnit rintaansa vasten ja saisi painautua tämän ihoa vasten. Jo tämä ajatus sai Dracon heittämään kohteliaisuuden ja Malfoyn etiketin syrjään. Ne eivät olisi voineet kiinnostaa häntä yhtään vähempää.
Severus tuhahti hiljaa kysymykselle, muttei vastannut siihen.
”Päästäisitkö minut sisälle asti, en haluaisi puhua näin tärkeitä asioita käytävällä.”
”Tietenkin.”
Suurempia kehotuksia odottamatta Kalkaros käveli sisään eteiseen ja sulki oven perässään.
”Sinulla on varmaan vaiennustaiat täällä?” Draco nyökkäsi vastaukseksi.
”Hyvä. En ehdi jäädä pidemmäksi aikaa, mutta minulla on viesti Sfieldiltä.”
Draco nyökkäsi jälleen, vaikkei ymmärtänyt yhtään, miksi Severus Kalkaroksella, Tylypahkan liemienopettajalla oli viesti hänen pomoltaan.
”Minulla ei ole aikaa selitellä, joten kerron asiani lyhyesti. Pimeyden lordin kannattajia on näkynyt taas jälleen liikkeellä, ja herra Sfield on huolissaan, kun Potteria ei ole vieläkään näkynyt. Onko sinulla vihjeitä hänen olinpaikastaan?”
”Ei mitään”, Draco valehteli ja tuijotti suoraan Kalkarosta silmiin.
Hän kunnioitti Severus Kalkarosta tietyllä hiljaisella tavalla, mutta se ei saanut häntä luopumaan sanastaan Harrylle. Vastaukseen vaikutti myös se tekijä, että kyseinen nuorukainen istui nyt läheisessä vaatekomerossa.
Vanhempi mies huokasi ja loi tutkivan katseen asuntoon. Kaapin ovi oli hiukan raollaan, mutta Draco toivoi, ettei Kalkaros huomaisi siinä mitään erikoista. Jos tämä huomaisi Harryn asuntoon johtavan pyökinvärisen oven, se olisi loppu Dracon uralle ja Harryn pakomatkalle. Toisaalta kummankaan loppuminen ei olisi haitannut häntä yhtään, sillä työ oli vain toisarvoinen asia Dracolle ja Draco oli saanut jo tarpeeksi Harryn pakenemisesta. Hän halusi vain saada Harry vierelleen ja huutaa, että omistaisi tämän ikuisesti.
Pian Dracon entisen professorin katse hakeutui kylmiin silmiin, ja hän jatkoi puhettaan.
”Jos Potteria ei pian löydy, Sfield on valmis laittamaan kaikki resurssit hänen löytämiseensä. Kohta melkeinpä kaikki aurorit ovat häntä etsimässä.”
”Milloin tämä tapahtuu?” Draco kysyi ja toivoi, ettei hänen äänensä paljastaisi jännitystä, joka pyöri joka puolella hänen kehoaan.
”Parin päivän kuluttua”, Kalkaros vastasi ja sai Dracon hätkähtämään, mutta vanhempi mies ei huomannut sitä. ”Minun on mentävä nyt. Onnea Potterin etsimiseen, tulet tarvitsemaan sitä.”
Äkkiä Kalkaros oli poistunut ovesta ja pamauttanut sen kiinni. Eteiseen oli jäänyt jäljelle vain Draco ja kireä ilmapiiri. Pian Draco muisti Harryn ja lähti ovelle. Vaaleahiuksinen nuorukainen avasi oven ja löysi lattialta istumasta hämmentyneen Harryn.
”Vain pari päivää...” tämä toisteli ja näytti uponneensa omaan maailmaansa.
”Harry?” Draco kysyi kumartuen miehen puoleen ja koskettaen tätä hellästi.
Vihreät silmät katsahtivat Dracoon äkäisesti ja siirtyivät jälleen tuijottelemaan komeron seinää. Ennen kuin Draco ehti sanoa mitään, Harry keskeytti hiljaisuuden.
”On aika outoa, että Kalkaros saapui juuri nyt ja vain jonkin viestin takia.”
”Niin on.”
Harryn tuijotti häntä hiukan syyttävästi, ja Draco huomasi tämän äänen viilentyneen asteella.
”Mitä herra Sfield tahtoo? Ja entä Kalkaros? Miksi hän tuli juuri nyt? Draco, pitäisikö sinun kertoa minulle jotain?”
”Hän varmaan odottaa jotain raporttia. Minä en tiedä sen enempää kuin sinä”, Draco sanoi ja oli erittäin hämmentynyt Harryn käytöksestä. Epäilikö tämä, että hänellä oli jotain tekemistä tämän asian kanssa?
”Vannotko?” Harry kysyi, ja tämän katse porautui syvälle Dracon jäänharmaisiin silmiin.
”Vannon.”
12. luku
Suuria sanoja
Harmaa taivas oli tummentumassa entisestään vaaleahiuksisen nuorukaisen istahtaessa tummahiuksisen miehen viereen kylmälle puulattialle. Pilvet eivät näyttäneet hauskoilta harmaasävyisiltä palleroilta vaan kunnon täysikasvuisilta ukkospilviltä. Pian Dracon aavistus kävikin toteen salaman halkoessa taivasta, ja sitä seuraavan jyrähdyksen vavisuttaessa maata.
Harry näytti siltä kuin ei olisi huomannut muuttunutta säätä, joka alkoi pian muistuttaa raivoavaa myrskyä. Eteisen riippuva lamppu kuitenkin huomasi ja muistutti ukkosen olemassaolosta välkyttäen valoa kuin ovensa sulkeva ravintola valomerkkiään. Draco katseli huolestuneena tuota jästien tekemää keksintöä, mutta pian hänen huomionsa kiinnittyi Harryn puhumattomuuteen; oli aivan liian hiljaista.
Draco päätti tehdä asialle jotain, ja ajatuksen rohkaisemana hän kosketti varovasti Harryn yhä paljasta olkapäätä. Iho tuntui kuumalta Dracon viileiden sormien alla. Se tuntui sytyttävän Dracon sisälle liekin, joka oli vielä hetki sitten palanut täydellä teholla. Liekki oli kuitenkin sammunut, kun Kalkaros oli tullut tuoden mukanaan uutiset, jotka eivät lupailleet kermavaahdon ja mansikoiden täytteistä loppuelämää.
Harry käänsi katseensa kohti Dracoa, jolloin tämä näki vihreiden silmien utuisen katseen. Ne tunteet, joita silmät olivat selvästi aiemmin huokuneet, näyttivät kadonneen kuin tuhka tuuleen. Draco yritti vangita Harryn katseen terävällä tuijotuksellaan, mutta siitä ei ollut hyötyä. Äskeinen hetki oli enää vain häilyvä muisto.
”Eikö ole hassua, että satuit muuttamaan juuri minun asuntoni viereen?” Harry kysyi hiljaisuuden jälkeen.
”Onhan se aika hassu sattuma, ehkä kohtalolla oli sormensa pelissä.”
”Niin, kohtalolla...” Harry sanoi hiljaa antaen hämärän verhon laskeutua silmiinsä peittäen ajatukset, jotka näyttivät risteilevän vihreäsilmän mielessä. Harry naurahti kolkosti saaden kylmät väreet kulkemaan pitkin Dracon selkärankaa. Ääni oli jäätävä, ja siitä oli häipynyt Harryn luonteelle ominainen lämpö.
”Kohtalo on määrännyt tieni jo aivan liian kauan”, Harry mumisi enemmän itselleen kuin Dracolle.
”Mitä aiot tehdä?” Draco kysyi yrittäen sytyttää lopahtanutta keskustelua.
”Mitä minun mielestäsi pitäisi tehdä?” hän sai vastaukseksi.
Draco ei tiennyt mitä vastata. Osa hänestä halusi vetää Harryn rintaansa vasten ja kertoa tälle, että kaikki järjestyisi, vaikka se oli erittäin epätodennäköistä. Heidän yhdessä viettämänään aikana Draco ei ollut valmistautunut tätä hetkeä varten mitenkään lukuun ottamatta satunnaisia ajatuksia tai pohdiskeluja. Hän ei ollut uskonut, että juuri hänen tehtävänsä olisi kertoa Harrylle, mitä tehdä.
Toinen puoli hänestä, joka ei halunnut turvautua hellyydenosoituksiin, vaati Dracoa puhumaan asiat puhtaaksi; realistista tekstiä realistiseen tilanteeseen. He olivat eläneet vaaleanpunaisessa saippuakuplassa, jossa ei ollut tilaa todellisuudelle. Nyt todellisuus oli ilmoittanut olemassa olostaan, eikä mitenkään hellimmillä keinoillaan.
Draco pudisti päätään ja tarkkaili samalla Harrya, oliko tämä huomannut hänen hämmennyksensä. Ilmeisesti ei, sillä toinen tuntui tarkkailevan vain käsiään, jotka nypläsivät tummien farkkujen repaleista lahdetta. Draco päätti keskeyttää hiljaisuuden uudestaan, mutta hän ei ollutkaan ainoa, joka oli kyllästynyt sanomattomuuteen. Harry aloitti puheensa täsmälleen samaan aikaan.
”Kuule, minusta sinun pitäisi...”
”Minun pitäisi lähteä nyt.”
”Lähteä?”
Harryn sanat tuntuivat kuin nyrkiniskuilta suoraan Dracon mahaan.
”Niin, lähteä asunnostasi omaan huoneistooni, jossa voin miettiä asioita rauhassa.”
”Ai, siis lähteä sinne. Minä luulin, että lähtisit ihan pois. Kauas pois”, Draco sanoi, ja osa häneen kerääntyneestä jännityksestä purkautui huokauksena.
”En ole päättänyt vielä mitään”, Harry vastasi äänensävyllä, joka enteili, että viimeisen päätöksen aika oli lähellä.
Sen sanottuaan Harry nousi kylmältä lattialta ja käveli ripein askelin ovelle, joka vei hänet omaan asuntoonsa. Draco jäi katselemaan paikkaa, jossa Harry oli vielä hetki sitten istunut. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja mietti, miten kaunis hetki heidän välillään oli muuttunut hiljaisuudeksi, joka viestitti tuomiotaan.
Monen hiljaisen minuutin jälkeen Draco nousi komeron viileältä lattialta ja käveli eteisessä olevan pöydän luo vain siksi, ettei halunnut jäädä istumaankaan. Pöydän lakkaus oli niin uusi, että Draco saattoi nähdä kuvajaisensa sen kiiltävässä pinnassa. Kuvajainen näytti niin surulliselta, että Draco oli valmis vannomaan, ettei kuva ollut hänen. Malfoy ei koskaan antaisi tunteidensa näkyä kasvoilta. Hän ei halunnut, että häntä pystyisi lukemaan kuin avointa kirjaa.
Äkkiä Draco muisti, kuinka oli avautunut Harrylle, ja häpeä täytti hänen mielensä. Malfoy ei toimi noin, Draco ajatteli mielessään poimiessaan märän paidan lattialta. Se oli jo ehtinyt hiukan kuivettua, mutta hänen käsiinsä kerääntyi kuitenkin kosteutta.
Draco puristi paitaa rintaansa vasten ja tunsi siitä hohkaavan lämmön, joka oli lähtöisin Harryn lämpimästä kehosta. Mutta ei Malfoy koskaan rakastanutkaan.
***
Myrsky oli riepotellut Lontoota jo monen päivän ajan, eikä sateen tai tuulen laantumisesta ollut merkkiäkään. Tämä myrsky oli ehkä pahin, mitä suuri saarivaltio ja sen ruuhkaisa pääkaupunki olivat tänä vuonna kokeneet. Se ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna myrskyyn ja tunteiden patoutumaan, jotka kiersivät pientä kehää Dracon mielessä aiheuttaen hänelle melkein päänsärkyä.
Dracosta tuntui aivan kuin pienet vasarat olisivat nakuttaneet hänen päässään lakkaamatta ja samalla sotkien hänen ajatuksensa yhtä sekaisin kuin Harryn lakritsinmustat hiukset. Ja ne vasta sekaisin olivatkin! Draco oli päättänyt antaa Harrylle aikaa miettiä, mitä tämä tekisi, ja se oli paljon vaadittu ihmiseltä, joka halusi tietää vastauksen mieltään askarruttavaan kysymyksen nyt eikä myöhemmin.
Monta pitkää päivää täynnä katkeria kyyneleitä, hiljaista surua ja puhumattomuutta, ja siltikin tuo hämärä ilta saapui aivan yllättäen. Hän oli antanut Harrylle aikaa ajatella. Hän oli nähnyt, kun toinen oli astellut vihreässä puutarhassa keskellä pahinta sadekuuroa välittämättä ulkopuolisesta maailmasta vähääkään. Draco oli päättänyt, että nyt oli vihdoin aika toimia.. Hän ei aikonut jäädä sivustakatsojaksi, kun hänen elämäänsä koskeva päätös oli käsillä. Draco oli päättänyt, että kertoisi Harrylle kaikki ajatukset, jotka olivat päivien aikana risteilleet hänen päässään. Nuorukainen tunsi, että oli viimeinkin saanut ajatuksensa kokoon, ja palkitsi itsensä malfoymaisella virnistyksellä. Nyt oli aika sanoa ääneen asiat, jotka vain olivat odottaneet julkilausumista.
Draco käveli rehvakkain askelin kohti ovea, joka oli ollut kovassa käytössä heidän yhteisen seinänsä välillä. Hän painoi kahvan alas ja astui asuntoon, joka näytti perin kummalliselta. Hän ei aluksi tiennyt, mikä sai huoneiston näyttämään niin ihmeelliseltä, mutta äkkiä hän tajusi. Hän kalpeni entisestään, ja vielä hetki sitten kasvoilla ollut virne muuttui puhtaaksi järkytykseksi. Huoneistossa ei näyttänyt olevan ainoatakaan tavaraa, joka kielisi jonkun asuneen siellä. Siellä ei ollut yhtään Harryn henkilökohtaista tavaraa; ainoastaan valmiina olleet huonekalut seisoivat järkähtämättöminä paikoillaan. Draco tajusi myöhästyneensä – Harry oli lähtenyt.
Dracon sydämen syke kohosi huomaamatta, ja hänen jalkojaan alkoi heikottaa. Hänen oli otettava tukea läheisestä tuolista, jottei olisi kaatunut lattialle pitkin pituuttaan. Miten yksi lähtö ilman jäähyväisiä voi vaikuttaa minuun tällä tavoin? hän mietti ja oli aikeissa istahtaa tuoliin, kun näki näyn, joka sai hänet ihmetyksen valtaan. Oliko tämä edes mahdollista?
Harry käveli rauhaisasti kylpyhuoneesta kädessään sininen hammasharja ja vaalea putkilo, joka oli oletettavasti hammastahnaa. Harryn huomatessa Dracon tämä antoi kasvoilleen karata pienen hymynpoikasen ennen kuin käänsi päänsä ja katosi makuuhuoneeseensa.
Dracon jäseniin palasi tunto heti hänen nähtyään, ettei Harry ollutkaan lähtenyt, ja sydänkin tuntui rauhoittuvan ainakin hetkeksi. Hän keräsi voimansa nopeasti ja jatkoi matkaansa huoneeseen, jonne Harry oli muutama hetki sitten hävinnyt. Harry ei ollut vielä lähtenyt, mutta se oli vain ajan kysymys. Draco päätti kuitenkin, ettei antaisi tämän lähteä ennen kuin olisi sanonut asiansa. Ehkäpä se saisi toisen muuttamaan aikeensa lähdöstä. Tai ehkäpä Harry vain pakkasi tavaroitaan palatakseen taikamaailmaan. Dracon mielessä käynyt jälkimmäinen ajatus nostatti pienen toivon hänen mieleensä, mutta vaaleatukka yritti kovasti estellä sen kasvamista. Haaveissa ei ollut hyvä elää.
Draco käveli huoneeseen ja seisahtui ovelle. Kaikki näytti samalta kuin hänen viime käynnillään, mutta samalla aivan erilaiselta. Viimeksi ilmapiiri oli ollut lumoava, jopa taianomainen, mutta nyt hämärästä valaistuksesta huolimatta ei tunnelmaa pystynyt luomaan. Aivan kuin kaikki elävä olisi muuttunut kuolleeksi vain ja ainoastaan sen takia, että Draco tiesi Harryn lähtevän joko tuttuun ja turvalliseen tai uuteen seikkailuun, joka kestäisi ehkä tämän loppuelämän ajan. Draco huokasi toivottomalle tilanteelle. Heidän yhteinen aikansa päättyisi tuona sateisena iltana, ja sen jälkeen he olisivat... niin olisivat mitä? Draco ajatteli surullisesti, ja synkkä ilme alkoi varjostaa nuorukaisen kasvoja. Tämä olisi hänen tilaisuutensa kertoa jotain, mikä muuttaisi Harryn päätöksen hyvään tai huonoon suuntaan. Parin päivän takainen tunnustus ei näemmä ollut tehonnut kovinkaan paljoa ainakaan tämän käytöksestä päätellen.
”Kuule...” Harry käännähti yllättyneenä Dracoon päin, sillä ei ollut aikaisemmin huomannut ovenkarmiin nojailevaa miestä.
”Niin?” Harry kysyi arvellen tietävänsä, mitä Draco tulisi sanomaan. Hän taikoi kasvoilleen neutraalin ilmeen ja rukoili mielessään, ettei Draco tekisi asiaa yhtään vaikeammaksi. Kukaan ei kuitenkaan näyttänyt vastaavan pyyntöihin.
”Oletko tehnyt päätöksesi?” Draco kysyi tietämättä Harryn päässä risteilevistä ajatuksista.
”Olen”, Harry vastasi tuijottaen seinällä olevaa taulua.
Dracokin käänsi katseensa tauluun, joka oli maalattu hempeillä väreillä. Taulu ei ollut mikään taiteen huipputuotos, vaikkei Draco taulujen katselemiseen ollut koskaan erityisemmin paneutunut. Taulu näytti hirveältä, mutta Draco ei kääntänyt katsettaan pois sen suttuisista ääriviivoista tai oudoista väriläiskistä. Hän halusi tarkkailla samalla Harrya sekä antaa itselleen lisää aikaa selvittää tilanne. Oikeastaan hänen ajatuksensa olivat selvemmät kuin koskaan, mutta juuri se teki Dracosta epävarman. Vaaleahiuksinen nuorukainen ei ollut koskaan tuntenut oloaan näin selväjärkiseksi. Hän tiesi mitä tahtoi ja aikoi saada sen, vaikka hintana olisi kaikki Malfoyn ylpeys. Hänessä nimittäin eli toivo, joka kuiski pieniä yksinkertaisia lauseita, jotka kasvattivat päätöksen voimaa. Hänen olisi pakko sanoa kitalakeaan polttava lause, jos haluaisi kuulla sen, mitä janosi.
Draco käänsi katseensa takaisin Harryyn, joka näytti tarkkailleen vaaleaa miestä jo hyvän aikaa. Draco yritti hymyillä rohkaisevasti, mutta Harry käänsi vain selkänsä ja alkoi lajitella sängyllä lojuvia vaatteita avoimena olevaan matka-arkkuun. Draco huokaisi ja käveli pedatun sängyn luo istahtaen vaatekasan viereen aivan Harryn katseen alle. Tämä yritti vältellä Dracon jäänharmaiden silmien tarkkaavaista katsetta onnistuen siinä ainoastaan rautaisen itsehillinnän avulla.
Draco kohotti kätensä väsyneenä välttelyyn ja hipaisi Harryn pehmeää poskea. Hän saattoi tuntea ihon virheettömyyden kätensä kulkiessa aina Harryn poskelta otsan arvelle saakka. Harry näytti värähtävän kosketuksen alla, ja tuo reaktio sai Dracon tuntemaan mielihyvää.
”Harry”, Draco kuiskasi, ”aiotko todellakin lähteä ja jättää kaiken taaksesi? Ajattele nyt kunnolla.”
Draco kohtasi vihreiden silmien syyttävän sävyn, muttei hellittänyt katsettaan. Hänen oli saatava tietää Harryn aikeet.
”Minä...”, Harry aloitti, muttei saanut sanoja suustaan. Salamat halkoivat taivasta myrskyn jatkuessa jo kolmatta päivää, mutta sisällä olevat nuorukaiset eivät siitä piitanneet. Heillä oli vain tämä keskustelu, tämä hetki.
”Sinä aiot mitä?” Draco kysyi vaihtaen asentoaan niin, että hänen kätensä lepäsi aivan Harryn käden vieressä valmiina tarttumaan siitä kiinni. Harry näytti huomaavan tämän, muttei huomauttanut siitä.
”Minä... minä en kestä sitä!” Harry huudahti. ”Sinä tiedät, minkälaista on elää taikamaailmassa, jossa minua lähes palvotaan. He näkevät vain arven otsassani. Eivät mitään muuta. Mitä tahansa teenkin, olen aina vain se arpiotsainen nuorukainen, jolla on paljon rahaa ja kuuluisuutta. He eivät näe minua. Käsitätkö?” Harry kysyi puheensa lopuksi, eikä Draco osannut vastata tähän kysymykseen.
Lopulta hän sanoi:
”Ei, en käsitä. Tunsin sinut jo Tylypahkassa, etkä silloin ajatellut tuollaisia ajatuksia. Silloin elit elämäsi jännittävimpiä aikoja, ja vaikka ne eivät ehkä olleet kaikkein onnellisimpia, sinulla oli ystäviä ympärilläsi tukemassa sinua. Olit vahva ja rohkea, etkä jättänyt ketään apua tarvitsevaa oman onnensa nojaan.”
”Siitä sainkin maksaa kalliisti. Se vei yhden elämäni tärkeimmän ihmisen hengen. Minun takiani Sirius kuoli.”
Draco ei vastannut mitään. Hän ei tiennyt, mitä olisi sanonut tuohon. Harry näytti vakaasti uskovan, ettei kukaan välittänyt hänestä oikeasti ja että hänen tekemänsä päätökset olivat johtaneet aina vain pahempaan. Draco ei voinut olla tuntematta sääliä Harrya kohtaan. Tavallisessa tilanteessa Dracon mieleen olisi noussut toruvia lauseita tällaisen tunteesta. Nyt Draco ei enää välittänyt. Harry tuntui menettäneen elämänhalunsa jälleen kerran, vaikka Draco oli jo hetken luullut, että tämä oli saanut sen takaisin.
Sade rummutti ikkunaa vasten, ja se tuntui sopivan hyvin tunnelmaan, joka hallitsi asuntoa. Tunnelma oli synkkä, surumielinen ja omalla tavallaan ivallinen. Aivan kuin itse ilmapiiri olisi pilkannut kahta nuorukaista, jotka yrittivät niin kovasti saada elämänsä järjestykseen.
”Et voi tuntea syyllisyyttä loppuelämääsi.”
”Voinhan, ei kukaan voi käskeä minua unohtamaan. En halua unohtaa.”
”Nyt olet lapsellinen.”
”Enpä ole”, Harry huudahti elehtien käsillään kiivaasti.
”Oletpas ja vielä itsekäskin! Et halua ajatella muita.”
”Ketä minun sitten pitäisi ajatella?!” Harry huudahti ja huitaisi vahingossa vaatekasan lattialle.
”Ihmisiä, jotka välittävät sinusta. Ihmisiä, jotka rakastavat sinua.”
Harry, joka oli näyttänyt olevan aikeissa vastata Dracon lausahdukseen jotain kärkästä, näyttikin rauhoittuvan. Pian kaikki viha oli hävinnyt tummahiuksisen nuorukaisen kasvoilta, jotka hämmennys oli ottanut valtansa. Harry käänsi katseensa pois Dracon kasvoista ja alkoi jälleen pakata vaatteitaan matka-arkkuunsa. Sade tuntui vain yltyvän, ja kadut olivat tulvia vettä pihamaille.
”Ronilla ja Hermionella on oma elämänsä”, Harry sanoi hiljaa kääntämättä katsettaan pakkaamisesta.
”Minä en haluaisi, että lähtisit.”
”Vain sen takia, että voit menettää työsi.”
Draco hätkähti. Ei kai Harry tosissaan luullut, että hän oli pitänyt toisesta huolta vain ja ainoastaan sen takia, että häntä oli käsketty?
Kädet, jotka olivat Dracon huomaamatta puristautuneet pitkähihaisen paidan hihojen ympärille, tuntuivat hikoavan entisestään. Draco ei voinut sille mitään, mutta sydänkin tuntui lisäävän nopeuttaan pumpatessa verta sisään ja ulos. Kuin koko Dracon elimistö olisi valmistautunut hengenvaaralliseen tehtävään, jossa olisi kyse elämästä tai kuolemasta. Hänen ajatuksensa olivat vain ja ainoastaan tässä sateen säestämässä hetkessä.
Draco avasi suunsa ja sanoi asian, jota oli pidätellyt jo monta päivää. Sitä lausetta hän ei ollut sanonut kenellekään muulle. Sitä tunnetta, joka vapautui lauseen myötä, hän ei ollut kokenut koskaan.
”Harry, minä rakastan sinua.”
Salama halkoi taivasta, ja ukkonen jyrähti heti lauseen perään, mutta Draco oli varma, että Harry oli kuullut sen. Miten toinen voisi olla kuulematta rakkaudentunnustusta, kun hän oli valmis tekemään mitä tahansa saadakseen kuulla toisen huulilta jotain, mikä kuvastaisi tämän tuntevan samoin.
Harry käänsi smaragdinvihreät silmänsä kohti Dracon odottavia kasvoja. Harryn silmissä välähti, mutta vain lyhyen hetken, kunnes harmaa sumu otti ne taas valtaansa peittäen kaikki ajatukset. Ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen hän avasi suunsa lausuakseen vain yhden lauseen, joka tuntui kuitenkin muuttavan kaiken.
”Mutta minä en rakasta sinua.”
-
hmm...
kirjoitat aivan loistavasti ja juonessa pysyy mukana koko ajan ja ja
;D´Harry on ilkeä Dracolle...en osaa sanoa nyt muuta kuin
jatkoa! ;D
-romcu-
-
Siis tää on vaan täysi wow ei muuta voi sanoa ihana! jatkoa
en oo maailman paras palautteen antaja koska imeydyn yleensä niin mukaan tarinaan etten
huomaa jos on kirjotusvirheitä. Toivottavasti jatkoa tulee pian! ;) kiitos jo etukäteen :D
-
Niisk :( Draco parka. Olen tämän jo osittain vanhassa finissä lukenut, mutta
ihanaa, että tämä on taas täällä. Toivon, että tulisi pian jatkoa, jätit ficin niin surulliseen kohtaan.
Virheitä en huomannut kuin parista ekasta osasta. Kirjoitat tosi kauniisti ja tunnelma on herkkä ja täynnä tunteita.
Rakentava pakeni jästimaailmaan. ;)
Jatkoa! ;D
-Yumi
-
Luin tämän joskus kauan sitten mutta se oli muististani päässyt unohtumaan. Ja kun löysin tämän täältä et tiädä minkä hymyn tämä aiheutti. Eli olen onnellinen että tämä on täällä ja taidampa ottaa tämän tarinan tällä kertaa omiin säilöihinikin. Mutta sinä jatkat niin minä olen onnellisempi kuin osaat kuvitella :)
-
Vauu, tämä on hyvä ficci. Äkkiä vaan jatkoa!
Minusta vaan tuntui, että Draco löysi Harryn ehkä vähän liiankin helposti, mutta se nyt toisaalta oli vain sivuseikka.
Söpöä tuo, kun Draco ei ensiksi näyttänyt oikein ymmärtävän tunteitaan, saati että olisi myöntänyt ne.
Olin jo ihan onneni kukkuloilla, kun Draco tunnusti tunteensa, mutta sitten sainkin iskun vasten kasvojani, Harry ei rakastakaan Dracoa, tai ainakin hän sanoo niin. Särkyyköhän Draco aivan kokonaan?
Harry ei saa lähteä, ei vaan saa.
Menin ihan paniikkiin mokoman ficin tapahtumista. :D Tosin erittäin hyvän sellaisen.
Anteeksi kommenttini on kamalan sekava ja outo :D Rakentavakin on tipotiessään.
Äkkiä vaan jatkoa tähän, koukutuin totaalisesti!
-
Wuhuu!
Luin tän yhteen putkeen ja juonessa pysyi koko ajan mukana!
Kiejoitustyylisi on niin...kaunis... :D
Virheitä en huomannut ja jos virheitä oli niin niitä ei vaan voi ehkä huomata, kun on niin syventynyt tarinaan :D (ainakin mä)
Ouh! Draco kulta on varmaan pettynyt... Mutta eihän se niin ole, eihän? :O
Jatkoa vaan mahdollisemman nopeasti! :D
-
Aaww ! Tää on ehdottomasti paras H/D ficci, mitä oon ikinä lukenu.
Mitenköhän Dracon käy ;( Kieltämättä otti vähän sydämestä tuo viimeinen lause. :'(
Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! Jatkoa ! ;)
-
millos olis tulossa jatkoa ? en jaksa oottaa ! :-\ :(
-
Tää on upee! Muuta en osaa sanoo tähän aikaan illasta... Jatkoa ehdottomasti, vai et kai vaan oo unohtanu tätä ihan kokonaan? ???
-
Apua, paniikki iski kun huomasin milloin ficci on ilmestynyt, hirmu kesken jäi ja olen pahasti koukussa!! Onko jatkoa koskaan kirjoitettu ja jos on niin olisiko se luettavissa jostain?
En tiennyt saako finissä kommentoida vanhoihin viesteihin joten sa poistaa jos ei saisi kommentoida.
-
13.luku
Yllätys
Harry näki Dracon hätkähtävän, kun tämä tajusi sanojen merkityksen. Harry yritti pitää ilmeensä neutraalina, mutta joutui kääntämään ennen pitkää katseensa sivuun hämmentyneistä ja murtuneista kasvoista. Hän ei ollut halunnut päätyä tähän, mutta vaalea mies ei ollut jättänyt hänelle vaihtoehtoja.
Harryn oli saatava tilaa hengittää, tilaa olla oma itsensä. Sitä hänellä ei kuitenkaan ollut keskellä velhojen ja noitien salattua maailmaa. Siellä häntä kohdeltiin jonain muuna kuin mitä hän oli: turhana julkkiksena. Tai ainakin Harrysta tuntui niin. Aika, minkä hän oli saanut viettää omissa oloissaan ilman jatkuvaa hullunmyllyä ympärillään, oli ollut hänen aikuiselämänsä parasta aikaa.
Harry katseli Dracon ylväitä piirteitä, joihin oli alkanut kiintyä. Harmaita silmiä, jotka päivä päivältä näyttivät elävän yhä enemmän heijastaen Dracon tunteita. Silmiä Harry ei ehdottomasti kyennyt unohtamaan. Hän ei myöskään voinut olla muistelematta liekkiä, joka oli syttynyt Dracon silmiin päiviä aikaisemmin heidän suudellessa toisiaan. Oliko se muka tapahtunut vain pari päivää sitten, Harry ihmetteli mielessään. Niin paljon oli tapahtunut, ettei hän pysynyt enää perillä siitä, mikä oli totta ja mikä vain hänen kuvitelmaansa. Hän piti Dracosta, mutta se ei tehnyt tyhjäksi sitä tosiasiaa, että hän oli pakomatkalla.
Vaalean päiväpeitteen verhoama sänky päästi narahduksen Dracon noustessa ylös, mutta Harry ei kuullut sitä. Hänen kaikki aistinsa olivat kietoutuneet vaalean miehen ympärille tarkkailemaan tämän jokaista liikettä, jokaista äännähdystä, jokaista hengenvetoa. Mies astahti aivan Harryn eteen, joka oli vain hetki sitten perääntynyt kauemmas.
”Entä se parin päivän takainen suudelma? Merkitsikö se sinulle mitään vai oliko kyseessä taas keskinäinen kilpailumme?” Draco kysyi hengittäen kuumaa ilmaa Harryn korvaan. Harry nielaisi.
”Se... se ei merkinnyt mitään”, hän vastasi hiljaa välittämättä mielessään kytevästä epäilystä.
Draco hätkähti taas ja kasvoilla ollut ilme muuttui vielä hämmentyneemmäksi.
”Entä tämä? Mitä tämä merkitsee sinulle?” Draco kysyi matalalla äänellä ja, ennen kuin Harry ehti kysyä tarkemmin, painoi huulensa Harryn huulia vasten.
Harry pystyi maistamaan huulillaan Dracon katkeransuloisen maun, joka tuntui polttavan hänen sydäntään ja sieluaan. Dracon pehmeät kädet hyväilivät häntä ja asettuivat lopulta pienen tutkimusmatkan jälkeen lantiolle vetäen sen lähemmäs. Harry halusi vastata suudelmaan, mutta hän ei voinut. Ei kerta kaikkiaan voinut. Se olisi vesittänyt kaiken sen, minkä takia hän oli jättänyt entisen elämänsä. Jos hän nyt antaisi periksi kalvavalle tunteelle, hän ei pystyisi lähtemään. Siksi hän ei vastannut Dracon hellään suudelmaan, vaan seisoi paikoillaan, kunnes toinen lopulta vetäytyi pois.
”Draco, olen pahoillani...”
”Älä! En halua sääliäsi. Haluan vain tietää totuuden, mitä välillämme oli nämä päivät. Oliko kaikki pelkkää leikkiä?” Draco tuijotti Harrya silmiään räpäyttämättä.
”Oli.”
Hiljaisuus oli käsin kosketeltavaa. Ulkona myrskyävä ilma tuntui olevan kaukainen asia kahdelle miehelle, joista toisen silmät olivat täyttyneet raivosta.
”Selvä”, Dracon ääni sanoi. ”Anteeksi, jos häiritsin ihmepojan rauhaa näiden puolentoista viikon aikana. Minä tästä lähdenkin ja jätän sinut murehtimaan elämääsi, jota et uskalla elää!”
”Draco, minä...”
”Se on Malfoy sinulle, Potter”, Draco sylkäisi sanansa. ”Hyvästi.”
Draco lähti nopeasti huoneesta, eikä Harry ehtinyt edes eteiseen, kun jo kuuli Dracon paukauttavan ulko-oven kiinni kadoten Harryn elämästä ehkä ikuisiksi ajoiksi.
Harry huokaisi ja alkoi kerätä lattialle lentäneitä vaatteita. Pian hänen vihreät, mustat, ruskeat ja monen muun väriset vaatteensa olivat siistinä pinkkana pedatulla sängyllä valmiina pakattaviksi. Harry alkoi nopeasti asetella niitä matka-arkkuun antamatta ajatuksiensa päästä harhailemaan.
Hän oli nyt yksin niin kuin oli ajatellutkin. Ei ärsyttäviä toimittajia väijymässä haastatteluja tai valokuvia, ei lehtiä täynnä vääriä huhuja ja uutisia, ei kammottavia faneja, jotka kohtelivat häntä kuin jotain jumalaa. Ei pehmeitä huulia hänen omiaan vasten painettuina...
Harry pudisti päätään. Hän ei ajattelisi Dracoa. Ei nyt, eikä koskaan. Hän ei katuisi päätöstään. Harryn hampaat painuivat kiinni hänen alahuuleensa, mutta tummahiuksinen nuorukainen ei näyttänyt huomaavan sitä. Hän oli liian keskittynyt ajatuksiensa hallitsemiseen.
Hetken kuluttua, kun Harry oli saanut vaatteensa pakattua, hän istahti pehmeälle sängylle. Vuode tuntui hänen käsiensä alla lämpimältä ja houkuttelevalta; juuri sopivalta pienien torkkujen ottamiseen. Hänestä tuntui kuin jokainen hänen voiman rippeensä olisi valunut pois.
Harry oli luullut saavansa vapauden parin lauseen avulla, mutta huomasikin, ettei hän enää piitannut siitä. Vaikka hän olikin vapautunut kahlehtivasta kuuluisuudesta ja sen mukanaan tuomista haitoista, hän oli samalla kahlinnut itsensä ikävään. Harry ikävöi ystäviään ja kaikkia niitä ihania ihmisiä, joita hänen elämäänsä oli siunaantunut. Ja miten hän heitä kiitti? Jätti sanomatta edes hyvästejä.
Katumus puristi hänen sydäntään. Hän ei enää halunnut tuottaa surua läheisilleen, hän ei halunnut nähdä heidän itkevän vuokseen. Mutta tällä hetkellä Harry halusi kaikkein eniten yhtä asiaa. Hän halusi Dracon takaisin. Päätös lähdöstä ja Dracon hylkäämisestä oli tuntunut vielä äsken oikealta ratkaisulta, mutta mitä kauemmin Harry mietti pää haudattuna käsiinsä, sitä enemmän hän alkoi katua sanojaan. Hän oli käyttäytynyt Dracoa kohtaan kuin tunteeton jääprinssi. Juuri samalla tavalla kuin Draco oli käyttäytynyt kouluaikoina.
Kuumat kyyneleet yrittivät löytää tiensä vihreisiin silmiin, kun ylitsepääsemätön suru herätti Harryn monen unenomaisen vuoden jälkeen. Hän oli saanut sen, mitä eniten kaipasi, mutta oli ajanut sen luotaan pois. Ehkä hän ei enää ansainnut onnea.
Nyt Harry todella tajusi, mikä oli pyrkinyt ulos hänestä jo pitkään. Hän ei ollut nauttinut jästimaailmasta vaan Dracon seurasta. Ahdistava tunne ei ollutkaan vapauden kaipuuta vaan hänen mielensä ilmoitus siitä, ettei hän kestänyt enää olla yksin. Harry tajusi, että oli tehnyt virheen, joka saattaisi maksaa hänen loppuelämänsä onnellisuuden. Rakkautta ei saanut heittää pois vaan sitä piti vaalia. Mutta Harry ei ollut tehnyt näin. Hän oli murskannut Dracon sydämen ja tallonut palaset pieniksi muruiksi.
Harry kuivasi silmänurkkiaan ja hieroi niitä voimakkaasti. Hän ei itkisi, sillä vaikka tuska korvensi sydäntä, hänellä ei ollut enää kyyneliä itkemiseen. Tummatukka pyyhki pyöreäsankaiset lasinsa paidan reunaan ja näki maailman hieman selvempänä kuin hetki sitten. Harmi, ettei sekavia ajatuksia voinut pyyhkiä pois yhtä helposti. Viimein vellovan surun keskeltä nousi oivallus: hän voisi pyytää Dracolta anteeksi. Kertoa todelliset tunteensa.
Harry nousi nopeasti ylös, vaikka hetki sitten se oli tuntunut maailman vaikeimmalta asialta. Nyt hänellä oli kuitenkin tavoite. Hän ei ehkä rakastanut Dracoa, mutta jo se, mitä hän tunsi sydämessään, oli paljastamisen arvoista. Mutta missä Draco oli?
Ennen kuin Harry ehti tehdä mitään, kuului ovelta hiljainen koputus. Hänen aivoihinsa hetkeksi levinnyt hämmennys väistyi äkkiä ilon tieltä. Draco oli tullut takaisin! Tai ehkä tämä oli tullut viemään hänet takaisin taikamaailman, vaikka väkivalloin, mutta sekään ei surettanut Harrya yhtään. Hän saisi nähdä Dracon ja voisi puhua tälle. Hän voisi kertoa todelliset tunteensa, jotka oli tajunnut aivan liian myöhään. Ovelta kuului toinen koputus.
Harry pakotti jalkansa ripeisiin juoksuaskeliin ja pyrähti lyhyen matkan makuuhuoneesta eteiseen. Jännitys kipristeli hänen vatsanpohjassaan. Olisiko hänen viisasta avata? Ehkä äskeinen purkaus oli vain typerää tunteilua. Silti kosteat silmät todistivat toista: hän oli ikävöinyt Dracoa.
Kolmas koputus oli kovempi ja päättäväisempi kuin kaksi edellistä. Harry huomasi seisseensä eteisessä jo liian kauan ottaen huomion kaipauksensa nähdä Draco.
Harry riuhtaisi oven auki ja tajusi samalla, että ainakin osa hänen toiveestaan oli toteutunut. Hänen edessään seisoi mies, jolla oli juuri oikean väriset hiukset sekä harmaat silmät. Miehen silmät olivat kuitenkin astetta kovemmat, eikä niistä hohkannut lämpöä. Lucius Malfoyn silmissä välähti, kun tämä ojensi taikasauvansa suoraan kohti Harryn sydäntä
”Eikö olekin mukava yllätys, Potter.”
Harry tajusi vasta silloin, että hänen taikasauvansa oli jäänyt makuuhuoneeseen sängyn päälle. Eikä hänen asemaansa yhtään parantanut se, että vanhemman Malfoyn olkapäillä olevat mustat korpit lennähtivät lattialle isäntänsä molemmille puolille muuttuen animaagimuodoistaan oikeiksi ihmisiksi. Oikeiksi kuolonsyöjiksi.
***
Draco Malfoy käveli sateen kastelemaa tietä. Ukkonen oli jo hiukan laantunut, mutta taivas jatkoi itkemistään kastellen kyyneleillään jokaisen, joka oli uskaltautunut sään armoille. Sade ei kuitenkaan haitannut Dracoa – hyvä että hän edes huomasi kastuvansa. Hän vain käveli, käveli ja käveli välittämättä laantuvasta myrskystä. Vain yksi lause pyöri hänen päässään huolimatta siitä, kuinka hän sen yritti unohtaa. Lause poukkoili hänen päänsä sisällä aiheuttaen päänsärkyä.
Harry ei rakastanut häntä.
Pulleat sadepisarat tipahtelivat vaalealle iholle ja jo ennestään märille vaatteille. Ne sekoittuivat Dracon kasvoilla olleisiin kuumiin kyyneleisiin. Hän ei olisi halunnut itkeä, muttei pystynyt estämäänkään suolaisten pisaroiden virtaa.
Draco pyyhki silmiään hihaansa yrittäen tyrehdyttää kyynelien tulvaa. Kurkku tuntui ihmeen karhealta; aivan kuin hän ei olisi puhunut päiväkausiin. Sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Harryn luota ovet paukkuen, aika oli hidastunut. Aivan kuin jokainen minuutti olisi kestänyt tunnin, jokainen tunti päivän. Dracosta tuntui, että koko maailma oli kääntynyt päälaelleen. Ajan kulku oli sekoittunut, luonto hänen ympärillään oli muuttunut ja hänen ajatuksensa kiersivät kehää. Eikä siihen kehään mahtunut muuta kuin Harry.
Äkkiä Draco havaitsi tumman hahmon liikkuvan häntä kohti. Hän siristi silmiään ja suki märkiä suortuvia pois silmiensä edestä nähdäkseen paremmin. Kyllä, tumma hahmo lähestyi häntä kantaen päänsä päällä jotain suurta esinettä.
Näky herätti hänet todellisuuteen. Vaikka Draco olikin hämmentynyt ja sekaisin Harryn sanoista, hän ei ollut unohtanut kaikkea oppimaansa varovaisuutta. Vaara saattoi vaania missä tahansa.
Dracon käsi kiertyi housujensa taskussa olevan taikasauvan ympärille. Kun hahmo oli enää noin metrin päässä, hän tunnisti miehen ja antoi taikasauvansa tippua takaisin taskun pohjalle. Geoffrey lähestyi häntä suuren harmaan sateenvarjon kanssa.
”Kappas, iltaa teillekin. Hieman kostea ilma, vai mitä?” Geoffrey totesi sarkasmia äänessään ja katsoi litimärkää hahmoa edessään.
Draco tuhahti, ja hetkeksi suru väistyi ylimielisen äänen aiheuttaman ärtymyksen tieltä – mutta vain hetkeksi. Pian silmiin palasi taas lannistunut katse.
”Mitä sinä täällä sateessa teet? Eikö olisi parempi olla sisällä lämpimässä?” Geoffrey kysyi uteliaalla äänellä.
”No, kun tuota... en voi mennä sinne”, Draco takelteli. Hänestä tuntui, ettei voinut noin vain valehdella miehelle.
”Mikset?”
”Koska... minulla on pieni ongelma, joka ei anna rauhaa.”
Geoffrey ei vastannut mitään vaan tarkasteli sateenvarjon suojasta Dracon kalpeita kasvoja. Vaaleahiuksinen mies toivoi, että illan pimeys peittäisi hänen punaiset silmänsä, jotka kielivät hänen itkustaan.
”Tule, mennään minun luokseni lämmittelemään.”
Geoffrey asteli Dracon vierellä tarjoten suojaa sateelta suuren varjonsa alla. Harmaat silmät tuijottivat hetken Gatlingin ruskeita, kunnes Draco laski katseensa alas ja nyökkäsi. Hänellä ei ollut voimia vastustaa, joten hän seurasi Geoffrey Gatlingia takaisin harmaanvihreään taloon ja tämän asunnolle. Geoffrey avasi asuntonsa oven ja päästi Dracon sisään, ennen kuin tuli itse perässä sulkien oven takanaan.
Dracon oli myönnettävä, että asunto oli erittäin mukava ottaen huomioon, että siinä asui jästi. Sisustuksessa oli käytetty lämpimiä värejä, jotka tuntuivat jopa lisäävän asunnon lämpöä. Pulleat koristetyynyt tekivät sohvan niin houkuttelevaksi, ettei Draco pystynyt kieltäytymään kohteliaasta kehotuksesta istua alas.
”Minäpä taidan mennä keittämään meille hiukan teetä, lepää sinä vain siinä.”
Draco nyökkäsi ja antoi katseensa lähteä harhailemaan. Seinät olivat täynnä valokuvia ihmisistä, jotka näyttivät onnellisilta. Sellaisena Dracoa ei varmaan koskaan tultaisi näkemään.
Pian Geoffrey palasi keittiöstä kantaen käsissään tarjotinta, jolle oli lastattu pieni valkoinen kulho täynnä paperiin pakattuja makeisia, kaksi suurta mukia, muutama teepussi ja iso pannu, joka oli mitä luultavimmin täynnä höyryävän kuumaa vettä.
”Pahoittelen, että joudut juomaan pussiteetä. Valitettavasti lähikaupan teevalikoima ei ole mitä parhain.”
Draco vain nyökkäsi. Hänelle oli ihan sama, millaista tee olisi, hän ei oikeastaan edes pitänyt siitä. Kahvi oli hänen ihmejuomansa numero yksi. Ainakin se oli ollut, sillä nyt se toi hänelle mieleen kahvinkeittimen, jonka hän oli rikkonut Harryn luona. Tämä taas toi mieleen tummahiuksisen nuorukaisen, eikä Draco halunnut muistaa häntä. Harry oli jo repinyt hänen sydämensä palasiksi, eikä hän jaksanut enää surra tilannetta Asialle ei voinut tehdä mitään, Harry ei rakastanut häntä. Piste.
Draco otti toisen kupeista ja kaatoi siihen vettä. Sen jälkeen hän tipautti vaniljantuoksuisen pussin varovasti tulikuumaan nesteeseen. Koko operaation ajan hän vain katseli mukin pohjaa, aivan kuin se olisi ollut maailman mielenkiintoisin asia. Hän ei halunnut päästää ajatuksiaan harhailemaan. Hetken kuluttua Draco nosti pussin pois ja hörppäsi kulauksen teestään, jonka maku ei kuitenkaan saanut hänessä aikaan minkäänlaista reaktiota. Millään ei ollut enää mitään väliä.
Geoffrey oli katsellut Dracon hitaita toimintoa koko ajan välittämättä tämän hiljaisesta olemuksesta. Hän oli nähnyt tällaista ennenkin, eikä tämä tapaus eronnut edellisistä kovinkaan paljon – ellei ottanut lukuun, että kyseessä oli kaksi miestä.
”Sitruunatoffeeta?” Geoffrey tarjosi hetken hiljaisuuden kuluttua.
Draco pudisti päätään puhallellen samalla teehensä, jotta se jäähtyisi hieman.
Geoffrey kohautti harteitaan ja laski kulhon takaisin pöydälle. Hänen olisi aika ottaa ohjat käsiinsä.
”Onko kaikki hyvin? Kaikesta päätellen ei, kun tuollaisessa myräkässä viitsit ulos uskaltautua, vaikka voisit yhtä hyvin lämmitellä sisällä omassa, hienossa asunnossasi.”
Geoffreyn tuttavallinen ja huoleton jutustelu aiheutti väristyksiä Dracon selkäpiihin. Hän ei halunnut puhua asiasta, mutta hän ei myöskään halunnut jättää vastaamatta kysymykseen.
”Minulla on eräänlainen ongelma”, Draco lopulta sanoi.
”Minkälainen?” Geoffrey uteli.
”Tai oikeastaan ongelma ei ole minun vaan ystäväni”, Draco takelteli katse suunnattuna teekuppiin.
”Ja minkälainen ongelma on kyseessä?”
Draco vetäisi henkeä. Hän voisi olla kertomatta, ja asiat pysyisivät samalla mallilla. Tai sitten hän voisi kertoa ja samalla myöntää, että oli todellakin elätellyt toiveita siitä, että Harry vastaisi hänen tunteisiinsa. Kertominen voisi kuitenkin helpottaa asioita, ja olihan Geoffrey antanut hänelle ennenkin neuvoja...
”No kun... öö... ystäväni on ihastunut erääseen ihmiseen, johon hän tutustui jo nuorena. Siis hän ihastui tähän tyyppiin, mutta kokonaistilanne on aika huono, koska tyyppi on juuri jättänyt kotinsa, ystävänsä, kaiken, sillä haluaa muutosta elämäänsä. Joka tapauksessa kävi niin, että ystäväni ei välittänyt siitä vaan ihastui tähän typerästi.”
”Niin. Jatka.”
”Sitten tämä tyyppi alkoikin käyttäytyä aivan kuin olisi ihastunut ystävääni. Sitten kun ystäväni sai kerättyä tarpeeksi rohkeutta, hän paljasti sille toiselle kiintymyksensä. Mutta sitten selvisikin, ettei koko ihminen ollut edes kiinnostunut ystävästäni, jolloin ystäväni koko maailma romahti. Kaiken lisäksi tämän ystäväni alkuperäinen tarkoitus oli saada se tyyppi järkiinsä ja palaamaan kotiin. Mutta nyt kaikki on muuttunut yhdeksi suureksi katastrofiksi!”
Draco oli selittänyt koko jutun erittäin nopeasti ja epäselvästi, mutta ei välittänyt siitä. Hän oli antanut vastauksen ukon kysymykseen, ehkä tämä jättäisi hänet nyt rauhaan. Tai antaisi vastauksia.
Geoffrey oli hetken aikaa hiljaa, mutta avasi lopulta suunsa.
”Mutta entä jos hän valehteli?”
”Siis kuka?” Draco ihmetteli
”Tämä ystäväsi ihastus. Jospa hän ei vain halunnut pilata suunnitelmiaan uudesta elämästä? Ehkä hän halusi aloittaa puhtaalta pöydältä ilman menneisyyden haamuja”, Geoffrey sanoi lempeällä äänellä.
Ajatukset lähtivät lentelemään Dracon päässä. Siis, jos Geoffrey oli oikeassa - siis suuri jos - se tarkoittaisi sitä, että Harry saattaisi pitää hänestä. Jos Harry valehteli... mutta miten hän saisi sen selville?
Äkkiä Dracolla välähti: hän käyttäisi totuusseerumia. Hänellä oli arkun pohjalla parikin pulloa, joita hän kantoi aina mukanansa. Niin, aivan niin. Hän käyttäisi seerumia ja saisi selville, oliko Harry valehdellut vai ei. Mutta entä sitten, jos tämä oli valehdellut. Ei se muuttaisi tilannetta yhtään miksikään. Harry lähtisi, ja hän jäisi aivan yksin...
”Se muuttaisi tilannetta paljon. Siis, jos hän valehteli. Silloin ystäväsi ainakin saisi tunteilleen jotain vastakaikua ja voisi selvittää, miksi tämä ihminen todella valehteli. Ehkä hän vain pelkäsi, etteivät asiat olleetkaan niin, miten ystäväsi sanoi. Ehkä hän pelkäsi sydänsuruja.” Aivan kuin Geoffrey olisi lukenut Dracon äskeiset ajatukset. Toisenlainen totuus voisi muuttaa kaiken.
Draco nosti katseensa ruskeisiin silmiin. Hän ei ollut koskaan pitänyt ketään erityisen viisaana, paitsi ehkä Dumbledorea, mutta nyt hänestä tuntui, että hän oli löytänyt toisenkin ihmisen. Geoffreyn sanat kuulostivat niin hyviltä, että ne melkein tuntuivat unelmalta. Jos Harry oli valehdellut... se tosiaan muuttaisi kaiken.
”Minä.. minä menen nyt kertomaan ystävälleni tuon.”
”Teepä se.”
Draco laski kupin pöydälle ja nousi seisomaan kuin transsissa.
”Kiitos”, hän mongersi, ”että annoitte noin hyvän neuvon.”
”Ole hyvä, on mukava ohjata ihmisiä oikeaan suuntaan elämässä.”
Draco nyökkäsi jälleen kerran luoden kiitollisen katseen vanhempaan mieheen. Se oli totta, Draco ajatteli, vanhetessa viisastuu. Niine hyvineen, hän kiirehti ovelle, repäisi sen auki ja kiiruhti portaikkoon. Hänen oli tavoitettava vielä eräs rohkelikko ennen kuin tämä ehtisi kadota hänen elämästään.
Herra Gatling käveli ovelle ja sulki sen hitaasti.
”Todellakin”, hän mumisi itsekseen, ”nämä nykyajan ihmiset ovat kovia valehtelemaan itselleen sekä toisilleen - jopa niin tärkeässä asiassa kuin rakkaudessa.” Geoffrey pudisti päätään ja lähti kävelemään takaisin sohvalle.
Tätä Albus ei ollut osannut odottaa, hän ajatteli ja istahti hiukan kostealle sohvalle. Ei todellakaan.
14. luku
Kuolleet eivät kävele
Harry perääntyi askeleen. Hänen sydämensä syke oli juuri noussut huippulukemiin. Tämä ei voinut olla totta, hän ajatteli tarkastellessaan edessään olevia miehiä. Hän tiesi, että Goyle ja Crabbe seniorit olivat olleet vapaalla jalalla jo kauan aikaa, mutta Harry ei voinut käsittää, miten Lucius Malfoy oli päätynyt hänen eteiseensä. Tämänhän piti olla kuollut!
”Miten...” Harry aloitti, muttei päässyt lauseen loppuun. Luciuksen vaarallisen pehmeä ääni keskeytti hänet.
”Miten olen tässä, vai?”
Harry nyökkäsi varovasti tarkastellen samalla tilannetta. Crabbe ja Goyle seniorit näyttivät sulkeneen oven perässään tukkien Harryn ilmeisimmän pakoreitin.
”Sanotaanko vaikka näin, että kaikki ei ole aina siltä miltä näyttää. Tai sitä mitä kuulee. Joillakin huhuilla saattaa olla sangen huono totuuspohja.”
Harryn katse oli taas kiinnittynyt mieheen hänen edessään.
Katosta roikkuva vanha lamppu hohkasi valoa himmeästi jättäen osan Luciuksen kasvoista varjoon. Se jos mikä oli omiaan lisäämään uhkaavaa kuvaa. Hänen pitkät, kapeat sormensa olivat puristautuneet tumman puusauvan ympärille, ja Harry melkein tunsi, kuinka viha väreili ilmassa.
”Mutta, mutta... sinähän kuolit Suuressa taistelussa! Tämä ei ole mahdollista!”
Lucius virnisti kylmästi Harrylle ottaen samalla askeleen lähemmäs tätä, joka vastaavasti perääntyi askeleen. Askel ja perääntyminen, askel ja perääntyminen... tätä jatkui, kunnes Harry tunsi selkänsä törmäävän kovaan seinään. Silloin Lucius pysähtyi aivan hänen eteensä.
”Sanopa, kuka näki minun kuolevan? Kuka langetti tappavan kirouksen? Kuka tappoi minut?” Lucius kysyi ivallisesti.
Harry ei voinut ymmärtää, miksi Lucius kysyi sitä. Hän oli kuullut Tonksilta, kuinka tämä... oli kuullut jonkun tappaneen Luciuksen. Vasta nyt Harry tajusi, että hän oli kuullut vain huhun siitä, että Lucius oli kuollut. Juoru oli näemmä kasvanut lumivyöryn lailla mukautuen lopulta vedenpitäväksi faktaksi. Mutta sitä se ei kuitenkaan ollut; Lucius oli elossa.
”Minusta tuntuu, Potter, että taidat olla pulassa”, Lucius sanoi vetäen jälleen Harryn mielenkiinnon itseensä.
Harry hätkähti, muttei halunnut näyttää miehille pelkoa, joka kasvoi hänen sisällään.
”Niinkö luulet?” hän vastasi tuijottaen Luciusta silmiin ja yritti hankkia itselleen lisäaikaa suunnitelman keksimiseen.
”Kyllä vain. Tai oikeastaan minä tiedän sen”, Lucius sanoi. ”Ja tiedän myös, että rakas poikaystäväsi ei ole yhtään sen enempää turvassa kuin sinäkään”, hän vielä lisäsi ivallisesti.
Harry värähti jälleen miehen kylmistä sanoista. Hänen sisällään kyti pelko siitä, mitä kuolonsyöjät tekisivät hänelle, mutta Luciuksen äskeiset sanat olivat saaneet pelon omasta itsestä vaipumaan taka-alalle. Mitä he oikein aikoivat tehdä Dracolle?
Lucius siirtyi hiukan kauemmas Harrysta, joka yritti kerätä rauhallisuuden rippeitä kasaan. He eivät voisi satuttaa Dracoa. Eiväthän? Harry siirsi katseensa takaisin Luciukseen, jonka kasvoille oli kohonnut pirullinen virnistys. Se ei luvannut mitään hyvää, ja sen nähtyään Harry nielaisi kuuluvasti. Asiat taisivat olla huonommin kuin hän oli luullut.
”Jos katkaisette hiuksenkin hänen päästään, minä...” Harry yritti heikosti sanoa.
”Teet mitä? Sinun asemassasi, Potter, on aika huono alkaa neuvoa, mitä ihmisten pitäisi tehdä ja mitä ei”, Lucius vastasi ja kohotti taikasauvansa.
”Kidutu!”
Harryn jalat pettivät hänen altaan kivun lyödessä päälle. Tuska tuntui punovan verkkoa hänen jokaisen lihaksen, luun ja hermon ympärille; se oli samaan aikaan yhdessä paikassa sekä kaikkialla eikä tuntunut hellittävän yhtään. Aivan kuin hän olisi palanut elävältä kuitenkaan kohtaamatta kuoleman armollista vastaanottoa.
Harry olisi halunnut huutaa. Huutaa pois kivun ja nöyryytyksen. Hän olisi halunnut anella lopettamaan tämän kidutuksen hinnalla millä hyvänsä, mutta hän ei tehnyt niin. Jos hän murtuisi nyt, kukaan ei olisi turvaamassa Dracon selustaa. Eihän tämä edes tiennyt, että tällä oli kuolonsyöjät perässään. Äkkiä Lucius heilautti taikasauvaa, ja kipu häipyi yhtä nopeasti kuin oli tullut. Harry haukkoi henkeään lattialla ja toivoi samalla, ettei joutuisi toisen kirouksen uhriksi. Hänen kätensä tärisivät, eikä hänellä ei ollut paljon voimia lähes tunnottomissa raajoissa.
Aivan kuin Harry olisi kuullut oven avautuvan jossain, mutta Luciuksen ivallinen ääni vei hänen huomionsa.
”Kas, kas, Potter on tainnut tottua kipuun. Mitä sanoisit toisesta kierroksesta ihan vain huvin vuoksi?”
Harry sulki silmänsä ja toivoi, että saisi lisää voimia. Ainoa asia, mikä sai hänet pysymään tajuissaan hakkaavasta päänsärystä ja kolottavista lihaksista huolimatta, oli ajatus Dracosta.
*
Kuivat lattialankut narahtelivat hiljaa Dracon kiiruhtaessa yläkertaan. Hän harppoi kaksi askelta kerralla ja juoksi käytävää eteenpäin. Oman asuntonsa oven tullessa näkyviin hän veti taikasauvansa esiin. Muutamalla käden heilautuksella ovi aukeni, ja hän pääsi sisään. Draco sulki oven perässään hiljaa kiinni; eihän hän halunnut vetää ylimääräistä huomiota puoleensa. Hän jatkoi matkaa hämärään makuuhuoneeseen vaivaantumatta edes pistämään valoja päälle.
Ulkona sade jatkui yhä hiljaisena ropinana kastellen märkää maata lisää. Myrsky oli tyyntymässä, mutta se ei ollut vielä kokonaan ohi. Draco kumosi matka-arkkunsa sisällön melkein koskemattomalle vuoteelle ja alkoi kovalla vimmalla etsiä pientä hopeista pulloa. Hän heitteli pitkiä mustia kaapuja, vihreitä solmioita, tummia sukkia ja kaiken muotoisia ja värisiä vaatteita lattialle, kunnes löysi etsimänsä. Hän oli löytänyt totuusseerumin.
Draco istahti vuoteelleen puristaen hopeista pulloa tiukasti käsissään unohtaen kaikki ajatukset kiireestä. Tämä oli avain totuuteen, hän ajatteli ja tarkasteli pulloa tarkasti. Sitä ei ollut avattu sen valmistamisen jälkeen, sillä vahvinta totuusseerumia ei käytetty usein. Nyt kuitenkin Draco oli valmis laittamaan uransa vaakalaudalle totuuden tähden. Hän ei voinut elää epätietoisuudessa. Hän tiesi, että jos hän nyt jättäisi tilaisuuden käyttämättä, hän katuisi sitä loppuikänsä.
Harmaa pölyhiukkaskasa lennähti ilmavirran mukana Draco ponnahtaessa ylös sängystä. Hän ei halunnut ajatella, oliko seerumin käyttö moraalisesti oikein eikä sitä, että Harry saattaisi silti sanoa, ettei rakastanut Dracoa. Hän oli päätöksensä tehnyt. Hänen oli ehdittävä tapaamaan Harrya. Draco veti ylleen lattialle päätyneen näkymättömyysviitan ennen kuin poistui huoneesta. Mistä sitä koskaan tiesi, jos Harry ehtisi kirota hänet, ennen kuin hän ehtisi juottaa tälle seerumin.
Ääntäkään ei kuulunut, kun Draco asteli huoneistojen väliselle ovelle. Hän tiesi, että koulutuksensa ansiosta häntä ei voinut kuulla kuin todella tarkkaavainen ja hyvin taitava aurori. Siksi hän toivoikin Harryn kiinnostuksen olevan jossain muualla, sillä hän ei epäillyt hetkeäkään, etteikö tämä pystyisi kovasti keskittyessään kuulemaan hänet.
Draco aukaisi oven hiljaa ja pujahti nopeasti Harryn asuntoon. Se vaikutti yhtä tyhjältä kuin ennenkin, mutta eteisessä näytti palavan valo. Sieltä kuului myös puhetta. Varovaiset askeleet kantoivat Dracon eteiskäytävään. Näky sai hänet melkein huudahtamaan ääneen. Mitä hänen isänsä teki Harryn huoneistossa?
”Kas, kas, Potter on tainnut tottua kipuun. Mitä sanoisit toisesta kierroksesta ihan vain huvin vuoksi?” Draco kuuli Luciuksen sanovan. Ja ennen kuin hän ehti tehdä mitään, tämä lausui kidutuskirouksen.
Draco näki, kuinka Harryn kasvot vääristyivät tuskasta, ja tämän huulilta pääsi hiljainen vaikerrus. Silmät olivat puristautuneet tiukasti kiinni, ja Harryn vartalo tärisi hillittömästi, mutta Dracon kuuleman huudon lisäksi muuta ääntä ei kuulunut. Dracon huomaamatta Lucius heilautti taikasauvaansa, ja Harryn vaikerrus loppui. Lucius oli lopettanut kirouksen – ainakin vähäksi aikaa.
Draco katseli sydän hakaten vimmatusti, kun Lucius tarttui Harryyn kuin hengettömään nukkeen ja nosti tämän ylös. Harry yritti pysyä pystyssä, mutta joutui ottamaan tukea seinästä jalkojen ollessa pettää hänen altaan. Luciuksen hymy syttyi astetta leveämmäksi.
”Tiedäthän, yö on vasta aluillaan”, hän kuiskasi Harryn korvaan saaden miehen värähtämään. ”Katsotaan, kuinka monta kirousta tulet kestämään ennen kuin murrut.”
Draco kuuli isänsä sanat, eikä hän voinut enää vain seistä paikoillaan. Draco tunsi, kuinka taikuus ja viha isäänsä kohtaan sekoittuivat hänen kehossaan, ja ennen kuin hän edes itse huomasi, mitä oli tekemässä, hän oli kohottanut taikasauvansa.
”Karkotaseet!”
Lucius lennähti loitsun voimasta toiselle puolelle eteistä, noin viiden metrin päähän Harrysta, jonka jalat olivat viimein sanoneet sopimuksensa irti.
Luciuksen taikasauva oli lennähtänyt kirouksen seurauksena kauas tämän ulottumilta, mutta Draco ei tuhlannut aikaa sen noutamiseen, vaan kiiruhti Harryn luo repäisten näkymättömyysviitan päältään. Mies oli kalpea kuin haamu, ja vihreä tuike oli sammunut silmistä lähes kokonaan.
”Harry?” Draco kuiskasi palan noustessa kurkkuun.
Harry räpytteli kiivaasti silmiään, ja hänen viimein tunnistaessa hahmon hänen silmiensä edessä, hän lahjoitti Dracolle pienen hymyn. Hymy vaihtui kuitenkin pian irvistykseksi kivun vallatessa Harryn kehon. Draco oli aikeissa auttaa Harryn ylös, mutta kuuli takaansa askelia. Hän käännähti nopeasti ympäri ja vaistojen ohjaamana lähetti pari tainnutustaikaa kahta kuolonsyöjää päin, jotka olivat yrittäneet lähestyä heitä. Crabbe ja Goyle seniorit kaatuivat tajuttomina maahan, jolloin Dracolla oli taas aikaa auttaa Harrya. Hän nosti Harryn seisomaan ja antoi miehen ottaa hänestä tukea.
”Olen pahoillani, Draco. Olen kauhean...” Harry sanoi karhealla äänellä kyynelten valuessa hänen poskiansa pitkin.
”Hys, hys. Kaikki kääntyy vielä parhain päin”, Draco lohdutti rauhoittavalla äänellä.
”Mutta minä... DRACO, VARO!”
Draco ei ehtinyt liikahtaa, kun Harry oli jo vetänyt hänet oikealle puolelleen. Veitsi, joka oli äsken osumassa suoraan Dracon selkään, osuikin Harryn rinnan vasempaan puoliskoon saaden tämän huudahtamaan äkillisestä kivusta. Draco käännähti ja näki Luciuksen, jonka kasvot uhkuivat vihaa. Edellisen kerran he olivat tavanneet ennen Suurta taistelua, joka oli viimein ajanut isän ja pojan eri teille.
”Kuinka sinä uskallat uhmata isäsi tahtoa?” Lucius kysyi ääni väristen vihasta ja katkeruudesta poikaansa kohtaan. ”Minä ja äitisi teimme kaiken vuoksesi, ja sinä kiität meitä liittymällä vanhan homekorvan puolelle. Olet säälittävä.”
”Jos joku täällä on säälittävä, niin se olet sinä.”
Enempää puhumatta tai ajattelematta Draco huusi tainnutustaian. Punainen välähdys lensi huoneen poikki osuen Luciuksen rintaan. Mies kaatui tajuttomana maahan käskyläistensä viereen.
Harry, joka oli katsellut tilannetta nojaten samalla heikosti seinää vasten, voihkaisi jälleen kivusta ja olisi kaatunut lattialle, elleivät Dracon vahvat kädet olisi kiertyneet hänen ympärilleen. Varovasti Draco laski Harryn maahan puoliksi istuvaan asentoon ja tarttui veitsen tummanvihreään kahvaan vetäen sen pois Harryn rinnasta. Veri purskahti ulos haavasta, jonka reunat olivat alkaneet ihmeellisesti tummua. Myrkkyä, Draco päätteli nopeasti ja katsoi, kuinka tumma reunus alkoi hitaasti mutta varmasti leviämään.
Harry yskähti, ja tilkkanen verta pärskähti yskähdyksen mukana ulos suusta.
”Älä huoli, Harry. Olemme kohta Pyhässä Mungossa”, Draco sanoi ja kiersi kätensä jälleen Harryn ympärille.
”Sopimus... sopimus...” Harry vain sanoi ja yritti kohdistaa katseensa Dracoon. Tämä vain tuhahti.
”Minulla on keinoni. Tulejo sopimus!”
Äkkiä Dracon ja Harryn rauhan alussa solmima sopimus oli Dracon kädessä, ja aikaansa tuhlaamatta tämä repäisi sen kahtia.
”Sopimuksessa oli porsaanreikiä”, hän sanoi Harrylle, jonka oli nostanut syliinsä.
Harryn kädet kiertyivät automaattisesti Dracon kaulan ympärille, ja hengitys muuttui hiljaisemmaksi. Aivan liian hiljaiseksi. Hän oli melkein lakannut hengittämästä. Draco yritti tyynnytellä itseään ja huomattuaan, ettei saanut itseään tyynemmäksi, hän kokosi voimansa ja keskitti ne kaikkoontumiseen. Asunnossa kuului vain pieni poks-ääni, ja he olivat poissa.
Draco ilmiintyi Pyhän Mungon aulaan, joka näytti yhtä vilkkaalta kuin yleensä. Aulassa oli vanha nainen, jonka käsi oli täynnä isoja oransseja pallukoita, mies, joka kukkui kuin käkikello koko ajan, ja lauma viisivuotiaita lapsia vanhempiensa kanssa, jotka olivat oletettavasti saaneet jossain tilaisuudessa saman taudin: kaikki aivastelivat taukoamatta. Sen lisäksi odotustiskille oli monen kymmenen metrin jono.
Draco raivasi tiensä ohi jonosta, josta kuului sieltä täältä tyytymätöntä mutinaa. Hän ei kuitenkaan välittänyt kiroilusta ja manailusta, kuinka hänen olisi pitänyt odottaa omaa vuoroaan.
”...ja sitten hän suuttui minulle ja taikoi tämän kärsän, enkä minä tiedä, miten tämän voisi muuttaa takaisin. Siksi minä jätin hänet ja Gilbertin sinne vahtimaan pikku Kaarloa, jotta te voisitte poistaa...” pinkkiin kukkakaapuun pukeutunut nainen höpötteli tiskillä, kun Draco raivasi tiensä hänen edellensä.
”Tämä on hätätapaus”, Draco sanoi ja tyrkkäsi naisen pois tieltään. ”Äkkiä, tarvitaan parantajaa. On tapahtunut...” nuori noita tiskin toisella puolella keskeytti hänet.
”Menkää jonoon ja odottakaa vuoroanne, olkaa hyvä.”
”Tämä on hätätapaus!” Draco huudahti.
”Kuten sanoin, olkaa hyvä ja menkää...” nainen kuitenkin toisti. Noidalla oli tummanruskeat hiukset, jotka hän oli kammannut tiukalle nutturalle pään päälle. Rinnassaan hänellä oli merkki, jossa luki ’Vuoden tunnollisin parantaja’. Ei ihme, ettei tämä halunnut rikkoa sääntöjä ja auttaa jonossa etuilijaa.
”Hitto! Minä olen salattu, ja tämä on hätätapaus!” Draco puuskahti ja tiukensi otettaan Harrysta.
”Jos asia on niin, voitte mennä kerrokseen kaksi. Siellä voitte todistaa henkilöllisyytenne ja teidät...”
”Hemmetti!” Draco huudahti noidan puheen päälle äänessään selvä paniikki. Harry hänen sylissään oli aivan liikkumaton.
Draco laski Harryn maahan ja laittoi kämmenselkänsä Harryn suun yläpuolelle. Hänen olisi pitänyt tuntea miehen hengenvedot. Hän ei tuntenut mitään.
”Harry? Hitto, Potter, kuuletko sinä minua? Sano nyt jotain?!”
”H-Harry P-Potter?” tiskin takaa tullut nainen kuiskasi. Hänen nähdessä Harryn otsalla haaleana loistavan arven hän kalpeni, ja silmiin syttyi pakokauhuinen kiilto. ”M-minä en tiennyt”, hän sopersi.
”ÄLÄ VAIN SEISO SIINÄ!”, Draco huusi. ”HAE APUA!”
Noita nyökkäsi ja juoksi takaisin tiskin luo. Hän otti esiin jonkinlaisen mikrofonin ja ryhtyi puhumaan siihen.
”Hälytys 991 ala-aulassa. Toistan hälytys 991 ala-aulassa.”
Kirkas ääni täytti aulan, ja melkein kaikki siellä olevat ihmiset peittivät korvansa, paitsi Draco, joka piteli Harryn kädestä kiinni etsien pulssia.
”Missä hän on?” paikalle ilmestynyt parantaja kysyi. Nainen osoitti maassa makaavaa Harrya. Parantaja katsahti liikkumattomaan kehoon ja sen puoleen kumartuneeseen Dracoon. Parilla sauvan heilautuksella Harry viereen oli ilmestynyt valkeat paarit, ja samalla noin kymmenen muuta parantajaa oli hänen ympärillään. Äkkiä Harry oli siirretty Dracon luota paareihin, ja parantajat olivat lähteneet kuljettamaan häntä syvemmälle sairaalan sokkeloihin.
”Te ette voi tulla mukaan”, johtava parantaja sanoi tukkien tien Dracolta. Tämä katsoi hetken parantajaa silmiin, mutta luovutti tuijotuskilpailun ja antoi parantajan kiiruhtaa leijuvien paarien perään. Draco raahautui aulan pehmustettuun tuoliin ja lysähti siihen. Harry saattaa kuolla, Harry saattaa pelastua, Harry saattaa kuolla...
Tiskin takana ollut nainen käveli Dracon luo kädessään vesikannu ja lasi.
”Vettä?” hän tarjosi ilmeiseksi anteeksipyynnöksi. Draco katsoi naista vihaisesti ja otti lasin. Hän nousi ylös pehmeästä tuolista, kohotti kätensä ylös ja paiskasi lasin täydellä voimalla maahan. Se pirstoutui tuhanneksi sirpaleeksi. Pirstoutumisesta lähtenyt ääni jäi kaikumaan hetkeksi täysin hiljaiseen aulaan ihmisten katsellessa varautuneesti Dracon purkausta. Nainen värähti hiukan ja käveli takaisin tiskin luo silmissään huolestunut katse.
Draco rämähti tuolille takaisin istumaan. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä – ja itki.
15. luku
Kieltoja ja niiden rikkomista
Vaaleansinisellä taivaalla ei näkynyt pilven häivääkään vaan aurinko pääsi vapaasti luomaan säteitään tummiin pukeutuneeseen joukkioon. Viitat kahisivat, kun ihmiset puhuivat kuiskaten. Pian keskustelu vaimeni, jäljelle jäi vain rikkumaton hiljaisuus. Kaikkien olemuksesta oli luettavana yksi ja ainoa tunne: suru.
Draco käveli raskain askelin joukon mukana. Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli jo kävellyt tai kuinka kauan hän joutuisi vielä kävelemään, mutta hän ei välittänyt. Mitä pidempi matka olisi, sen parempi hänelle. Draco ei halunnut päästä perille. Hän ei halunnut kävellä likaisenruskean tien päähän ja kohdata pikimustaa totuutta.
Draco yritti hidastaa askeleitaan, mutta ympäröivät ihmiset tuntuivat työntävän häntä eteenpäin. Pian hän alistui eikä enää yrittänyt hidastaa matkantekoa. Hän tiesi, että totuutta ei pystynyt muuttamaan, mutta hän toivoi, että olisi voinut estää itseään kohtaamasta sitä. Hän olisi halunnut juosta kauas pois katsomatta taakseen. Draco huomasi ihmisten pysähtyneen. He olivat saapuneet määränpäähänsä.
Tummiin kaapuihin pukeutuneet noidat ja velhot tuijottivat yhtä ainoaa kohtaa aukealla. Draco ei halunnut katsoa sinne, mutta ei voinut estää itseään kääntämästä katsettaan aukion keskustaan. Huokaisten ja kyyneliä pidätellen Draco alistui kohtaloonsa. Hän lähti kävelemään raskain askelin kohti keskustaa muiden katsellessa hänen matkaansa.
Tumma kivipaasi seisoi jäykkänä jalustallaan Dracon lähestyessä sitä. Hänen käteensä oli jostain ilmestynyt valkoinen kielo, jonka hän laski maahan. Ei, ei, ei... tämä ei voi olla totta, Draco viimein ajatteli polvistuessaan hautakiven eteen. Sen kultaiset kirjaimet tuikkivat kirkkaina, eikä Draco voinut estää kyyneleiden virtaa hänen lukiessa tekstiä.
Hän ei voinut uskoa, että Harry Potter oli kuollut.
Ilman halki kiiri korkea kiljaisu, johon liittyi pian muitakin pakokauhun ääniä. Äkkiä Draco huomasi, kuinka naamioihin pukeutuneet noidat ja velhot olivat täyttäneet hautausmaan. Taikasauva nostettiin, ja hän näki, kuinka vihreä valo liisi häntä kohti. Draco ei ehtinyt liikkua, vaan loitsu osui häneen. Viimeinen asia, minkä hän tunsi, oli kova kipu hänen oikeassa kädessänsä hänen tömähtäessä kovalle parketille.
Parketille? Draco avasi silmänsä ja tunnisti oman asuntonsa lattian. Hän oli nähnyt painajaista – taas.
Draco yritti nousta kovalta lattialta, mutta ei saanut yrityksiään onnistumaan: muhkea untuvatäkki esti häntä liikuttamasta jalkoja. Vihaisena itselleen ja täkilleen Draco otti yöpöydältä taikasauvansa ja loitsi täkin kadoksiin. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt hillitä hermonsa, sillä hän oli käyttänyt jo kaikki asuntonsa varapeitot. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli sotkeutunut peittoonsa unissaan. Asialle ei voinut tehdä mitään, sillä Draco ei voinut estää painajaisia. Harry ei ollut kuollut, mutta kuolema oli ollut lähellä. Nyt tummahiuksinen nuorukainen lepäsi Pyhässä Mungossa tajuttomana, eikä heräämisestä ollut tietoakaan.
Vaivalloisesti Draco nousi ylös ja tarttui tuolilla oleviin vaatteisiin. Pukeuduttuaan hän käveli asuntonsa keittiöön ja taikoi parilla sauvan heilautuksella käteensä tummansinisen mukin täynnä höyryävän kuumaa teetä. Toisella kädellä hän otti korista punaisen omenan. Sen tehtyään Draco käveli ruokapöydän luo, jossa häntä odotti Päivän Profeetan eilinen painos. Hän alkoi lukea lehteä hörpäten välillä teetä ja haukaten välillä palan omenastaan. Kaikki tapahtui kuitenkin refleksinomaisesti, sillä syöminen, juomien tai lukeminen ei saanut hänen ajatuksiaan pois Harrysta. Hänen Harrystansa.
Dracon asunnon valkoisella seinällä oleva kello osoitti kuutta, ja Draco päätti, ettei ollut liian aikaista vierailulle. Hän nousi pöydästä ja etsi tiensä olohuoneeseen suuren takan luo. Hänestä oli hassua olla jälleen omassa asunnossaan, ei Harryn viereisessä asunnossa, vaan siinä, missä oli asunut koulun päättymisen jälkeen. Hän ei ollut koskaan pitänyt asuntoaan Money Street 2:ssa varsinaisesti kotina, mutta nyt se tuntui vieläkin vieraammalta
Takanreunuksella oli suuri vihreä rasia, jonka Draco poimi käsiinsä. Hän avasi sen varovasti ja otti käteensä hyppysellisen kiiltävää pulveria. Draco laski rasian takaisin paikoilleen ja laittoi kannen sen päälle. Hän heitti pulverin takassa iloisesti räiskyviin liekkeihin, jotka muuttivat väriään smaragdinvihreiksi ja kasvoivat kolme kertaa korkeammiksi. Draco astui liekkeihin.
”Pyhä Mungo”, hän sanoi selkeällä äänellä ja silmänräpäyksessä hän oli poissa.
Maailma Dracon ympärillä kieppui kieppumistaan, ja hän kiitti omaa älyään, että oli tajunnut syödä ainoastaan omenan. Hän oli varma, että olisi oksentanut, jos olisi syönyt enemmän. Lopulta kieppuminen loppui, ja hän tömähti kivilattialle. Draco yskähti hiljaa ja puhdisti kaapunsa hennosta nokikerroksesta. Hän ei pitänyt hormipulverilla matkaamisesta, mutta hänen oli pakko käyttää sitä vähän aikaa. Ilmiintyminen ei tullut kyseeseen, sillä hän oli aivan liian väsynyt, voimaton sekä huolissaan Harrysta.
”Herra Malfoy, täällä taas”, lempeä naisääni sanoi.
Draco käänsi katseensa yhteen Harryn parantajista, jonka nimi taisi olla Mary. Hän oli lyhyt, hiukan pyöreähkö, noin 40-vuotias naisihminen, jolla oli paksu ruskea tukka ja iloinen hymy. Draco oli kiitollinen, että edes tämä nainen suhtautui häneen ystävällisesti. Muut parantajat eivät puhuneet hänelle lähes laisinkaan johtuen Malfoy-nimestä. He näyttivät edelleen uskovan, että Draco oli yhtä paha kuin isänsä.
”Montako tuntia te oikein olitte siellä kotona? Seitsemän?”
”Kuusi”, Draco korjasi automaattisesti ja punastui hitusen tajutessaan, mitä oli paljastanut.
”Vai niin”, parantaja sanoi hymyillen. ”Luulen, että teidän olisi nukuttava hiukan pidempään. Kohtahan te pyörrytte unenpuutteesta.”
Draco vain tuhahti ja vaihtoi puheenaihetta. ”Miten Harry voi? Onko hän herännyt?”
Noidan silmät saivat hetkeksi surullisen varjon, jonka hän kuitenkin pian häivytti.
”Herra Potter on vieläkin tajuttomana. Kaksi – kolme päivää ei olisi paljon, mutta tämä viikon tiedottomana olo alkaa olla jo vaarallista. Hän on vaipumassa koomaan.”
”Eikö asialle voi tehdä mitään? Antaa jotain lientä? Entäpä jokin loitsu voisi auttaa häntä palaamaan tajuihinsa? Minä voisin...” Draco selitti, mutta vaikeni nähdessään parantajan säälivän ilmeen.
”Olen pahoillani, mutta mitään ei ole tehtävissä. Taikamaailmassa, kuten jästienkään maailmassa, ei ole vielä selvitetty tarkalleen, miksi joku vaipuu koomaan ja miten hänet voi siitä tilasta herättää.”
”Eikö ole mitään keinoa?” Draco vielä kysyi uskomatta noitaa. Jokin keino oli pakko olla.
”Valitettavasti ei. Herääminen itsestään on erittäin epätodennäköistä, vaikka sellaista on joskus tapahtunutkin, sillä herra Potter ei ole reagoinut yhtään mihinkään. Aivan kuin hän haluaisikin pysyä tajuttomana.”
Draco katsoi tarkasti noitaa ja oli aivan varma, että tämä oli oikeassa. Harry ei halunnut herätä. Tämä oli paennut jo kerran, miksei hän pakenisi toisenkin kerran. Tällä kertaa hänen piilopaikkansa oli hänen oma mielensä.
”Luuletteko, että voisin käydä tapaamassa Harrya?” Draco kysyi kääntäen ajatuksensa takaisin keskusteluun. Hän oli aikonut mennä tapaamaan Harrya jo aikaisemmin, mutta ei ollut pystynyt. Hän ei ollut halunnut nähdä tätä heikkona ja voimattomana, vaan oli päättänyt odottaa siihen saakka, kunnes Harry olisi herännyt ja kerännyt hiukan voimia. Nyt odotus tuntui järjettömältä, sillä oli olemassa mahdollisuus, ettei tämä heräisi enää koskaan.
”Miksipä ette. Hänen ystävänsä, Hermione Granger ja Ronald Weasley, ovat tulossa tänään. Ehkäpä voitte mennä heidän seurassaan”, parantaja vastasi.
Tai ehkä en, Draco ajatteli katkerasti. Harryn ystävät eivät ikimaailmassa päästäisi häntä Harryn lähelle.
”Ehkäpä”, hän kuitenkin sanoi.
Noita hymyili hänelle ja pahoitteli työkiireitään. Hän lähti kävelemään valkoseinäistä käytävää eteenpäin ja katosi lopulta erään oven taakse.
Draco oleskeli vielä hetken aulassa, jonne hormipulverilla matkustaneet saapuivat, kunnes päätti mennä katsomaan Harrya. Siksihän hän oli sairaalaan tullut.
Kultaiset ovet aukenivat itsestään, kun Draco käveli hissien luo. Hän painoi nappulaa, johon oli painettu himmeä numero neljä. Hetkeen ei tapahtunut mitään, kunnes ovet sulkeutuivat ja jostain kaukaa kuului kilahdus; hissi lähti liikkeelle. Pienen hetken kuluttua hissi pysähtyi jälleen, ja ovet aukenivat. Draco astui hiljaiseen käytävään ja käveli sitä eteenpäin. Valkoisilla seinillä olevat maalaukset kuiskuttelivat ja loivat epämiellyttäviä katseita. Muutamat jopa heristivät nyrkkiä kauneusunien häiritsijälle.
Lopulta, monen minuutin kävelyn jälkeen, Draco saapui harmaalle ovelle, jossa kimalteli kultainen numero 42. Oven molemmilla puolilla seisoi tummaan viittaan pukeutunut aurori. Molemmat miehet olivat järkälemäisiä, mutta kuten Draco tiesi Crabben ja Goylen kanssa viettämänsä ajan perusteella, koko ei taannut aivokapasiteetin määrää.
Draco oli juuri tarttumassa kultaiseen ovenkahvaan, kun suuri käsi pysäytti hänet. Hän nosti katseensa miehen kasvoihin, jotka olivat lähes ilmeettömät.
”Teillä ei ole lupaa mennä sinne”, mies sanoi.
Draco loihti kasvoilleen yhden katseistaan, joka kuvasti tyytymättömyyttä tilanteeseen ja ärsyyntyneisyyttä.
”Ja miksi ei?” hän kysyi vaarallisen pehmeällä äänellä.
”Koska teillä ei ole mitään asiaa sinne. Tämä on erään potilaan yksityishuone, ja hänen vierailijansa ovat ilmoittaneet tulevansa vasta myöhemmin”, toinen auroreista puuttui puheeseen.
”Minä olen Draco Malfoy, ja jos te luulette, että voitte pidätellä minua näkemästä Harrya vain sen takia, että ’minulla ei ole mitään asiaa’ tuohon huoneeseen, olette väärässä”, Draco alkoi todellakin hermostua.
”Siinä tulikin toinen syy, miksei sinua pitäisi päästää sisälle.”
”Anteeksi vain, mutta mitä tuo oli tarkoittavinaan?”
”Sitä, että Malfoylta on pääsy kielletty”, aurori sanoi ja astui oven ja Dracon väliin.
Draco olisi halunnut räjäyttää molemmat aurorit niin pieniksi paloiksi, ettei niitä edes näkisi. Toinen heistä oli ihan selvästi vihjannut jotain hänen lojaalisuudestaan Ministeriölle, ja se sai Dracon näkemään punaista. Hän ei ollut todellakaan kuten isänsä.
Draco kuitenkin loi vain halveksivan silmäyksen auroreihin ja kääntyi takaisin sinne, mistä oli tullut. Hän vielä pääsisi tapaamaan Harrya, vaikka mikä olisi.
*
Tuntien kinuamisenkaan jälkeen pääparantaja ei ollut antanut Dracolle lupaa mennä Harryn huoneeseen vedoten Harryn terveydentilaan. Tietenkin Granger ja Weasley pääsisivät heti näkemään tämän, hehän olivat Harryn parhaat ystävät. Draco ei ollut Harrylle mitään.
Draco asteli pitkin käytäviä ja mietti suunnitelmaa päästä tapaamaan Harrya. Lopulta hän päätti mennä käymään vierailijoiden teehuoneessa selvittämässä ajatuksiaan. Juuri, kun Draco oli kaivamassa viittansa melkeinpä pohjattomiksi taiottuja taskuja löytääkseen lompakkonsa, hänen kätensä osui johonkin pehmeään, aivan kuin nestemäiseen kankaaseen: hän oli löytänyt näkymättömyysviittansa. Se oli lojunut taskussa siitä lähtien, kun muuan aurori oli palauttanut sen hänelle Harryn asunnosta, jossa hän oli käyttänyt sitä livahtaakseen Harryn luokse. Pirullinen virnistys nousi Dracon kasvoille, kun hän heitti viitan harteilleen. Hänellä oli nyt suunnitelma, kuinka hän pääsisi tapaamaan Harrya.
Draco käveli näkymättömänä kohti Harryn huonetta. Aurorit seisoivat yhä vahdissa näyttäen samalla erittäin valppailta sekä pitkästyneiltä. He olivat seisoneet aloillaan kaiketi jo monta päivää ilman mitään tekemistä. Dracosta tuntui, että heidän ainoa huvinsa oli kieltää häntä pääsemästä Harryn huoneeseen. Draco veti puisen taikasauvansa esiin ja mutisi hyvin hiljaa loitsun. Nyt hänen ei tarvinnut tehdä muuta kuin odottaa.
Hetken kuluttua auroreiden silmät alkoivat painua kiinni, ja, vastusteluista huolimatta, kumpikin heistä valahti istumaan lattialle ja nukahti saman tien. Draco hiipi lähemmäs ovea ja varmistettuaan, että aurorit todella nukkuivat, hän meni huoneeseen. Miehet eivät heräisi vähintään puoleen tuntiin, kiitos Dracon loitsutaitojen. Hän oli koko ikänsä kärsinyt huonosti nukutuista öistä, mitkä olivat tosin kummasti vähentyneet hänen asuessaan Harryn luona, ja oli siksi opetellut taian, joka takasi lyhyet nokoset. Loitsusta oli ollut hänelle useasti hyötyä, mutta näin suuresti se ei ollut koskaan ennen auttanut.
Aurinko valaisi mukavasti yksityishuonetta, joka oli lähes kokonaan valkoinen. Seinät, verhot, pöytä, tuoli: kaikki toistivat samaa väriä. Kristallipallotkin näyttivät hohtavan täysin puhtaan valkoista valoa. Draco ei tiennyt, oliko värillä jokin erikoinen tarkoitus vai oliko se valittu vain rauhoittamaan mieltä. Valkoisen massan keskeltä erottui kalpea hahmo, joka makasi suuren untuvatäkin suojassa lähes liikkumattomana. Ainoa elonmerkki miehessä oli tämän hiljalleen kohoileva rintakehä.
Draco liikkui hitaasti, lähes aavemaisesti, sängyn viereen ja istahti tuolille. Harryn tummat hiukset olivat tavallista sekaisemmat ja huulet punaisemmat. Hänen rintakehänsä vasen puolisko oli peitetty suurella valkoisella sideharsolla, ja Draco tiesi, että siihen tikari oli iskeytynyt.
”Typerä rohkelikko”, Draco sanoi ja tarttui Harryn käteen. Hän puristi sitä tiukasti.
”Miksi sinun on oltava niin hemmetin jalo? Ajattele nyt, minne se sinut taas johti”, hän ei saanut vastausta.
Pari kyyneltä tipahti Dracon poskille, mutta hän pyyhki ne nopeasti pois. Hänen oli oltava vahva Harryn tähden.
”Katso nyt, mitä sinä sait aikaan. Olen jo iso mies, mutta nyt itken kuin pikkuvauva, ja vain sen takia, ettet viitsi herätä. Joten herää nyt”, Draco tivasi. ”Ole kiltti.”
Kaikki kuitenkin pysyi ennallaan huoneessa: ilma jatkoi hiljaista liikkumistaan, aurinko loi valoa huoneen syrjäisimpäänkin nurkkaan ja Harry pysyi tajuttomana. Draco huokaisi, mutta jatkoi silti puhumista.
Minuutit kuluivat, eikä mitään tapahtunut. Dracosta kuitenkin tuntui, että hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla: Harryn vierellä. Hänen oikea kätensä oli limittynyt yhteen Harryn käden kanssa, ja vasen käsi silitteli tummia kiharoita. Tuntui, että oli kulunut ikuisuus siitä, kun hän oli saanut olla Harryn lähellä. Kaikki tuntui paljon paremmalta ja aikakin tuntui kuluvan nopeammin. Pian Draco huomasi, että hän oli ollut huoneessa jo puoli tuntia, hänen pitäisi lähteä.
Draco irrotti otteensa Harryn kädestä vastahakoisesti ja nousi seisomaan. Hänestä tuntui aivan kuin olisi joutunut sanomaan Harrylle hyvästit. Hän kumartui Harrya kohti ja painoi hellän suudelman tämän otsalle. Draco suoristautui ja oli aikeissa lähteä kävelemään kohti ovea, kun se lennähti auki.
Raivoisan näköinen Ron Weasley kiiruhti sisään, ja ellei tämän perässä seurannut Granger olisi tarrannut miehen kaavusta, hän olisi syöksynyt Dracon kimppuun.
”Senkin hillerin paska, sinun piti etsiä hänet ja tuoda takaisin. Ei tappaa häntä! Tämä kaikki on sinun syytäsi! ” Ron karjui kuin järkensä menettänyt.
Draco katsahti Ronin vihasta punehtuneihin kasvoihin ja päätti, että oli hänen vuoronsa häipyä näyttämöltä. Hän ei ehtinyt kuitenkaan tehdä mitään, kun hänen nukuttamansa aurorit ilmestyivät huoneeseen ja tarrasivat häntä käsistä.
”Tämä on viimeinen pisara”, toinen puhkui.
”Todellakin”, toinen myönsi, ja yhdessä tuumin he raahasivat rimpuilevan Dracon pois.
”Te ette voi tehdä näin!” Draco huudahti ja yritti ravistaa itsensä vapaaksi. Hän ei onnistunut.
”Totta kai me voimme. Olet rikkonut jo niin monta sääntöä, että on suuri ihme, jos saat pitää työsi, kun tämä tapaus käy ilmi. Huumata Harry Potterin vartijat, mikä typerä idea!”
Miehet avasivat rappukäytävään johtavan oven ja heittivät Dracon tasanteelle.
”Pysy poissa, tai sinun ei käy hyvin”, toinen auroreista vielä lisäsi. Yhdessä tuumin he läimäyttivät oven kiinni.
Draco nousi äkkiä ylös ja tarttui ovenkahvaan. Ovi ei edes hievahtanut. Lannistumatta hän veti esille taikasauvan ja loitsi kaikki tuntemansa avausloitsut ovea kohtia, mutta mistään ei ollut apua. Lopulta hän istahti lohduttomana rappusille. He eivät voineet estää häntä tapaamasta Harrya, eiväthän?
”Huomenta, herra Malfoy”, joku Dracon vieressä sanoi.
Draco nosti katseensa valkopartaiseen mieheen. Albus Dumbledoren silmät tuikkivat puolikuulasien takaa.
”Minusta tuntuu, että meillä on puhuttavaa”, Dumbledore sanoi ja lähti kävelemään rappusia ylös. Hän viittasi Dracoa seuraamaan.
Draco katseli hetken hahmon perään, kunnes ponnisti ylös kylmältä istuimeltaan ja noudatti kutsua.
-
Apua, onko vika minun koneessani vai loppuuko ficci kesken?? O___o Ei nimittäin olisi ensimmäinen kerta jos olisi, mutta mitäs nyt kun jäi taas helkkarin pahaan kohtaan?! >____<'
-
Voi ei, tämä tosiaan jäi kesken, vaikka luulin postanneeni kaiken :o No mutta ei hätää...
16. luku
Selityksiä
Draco seurasi Dumbledorea suureen ja valoisaan huoneeseen, joka muistutti kovasti Pyhän Mungon muita huoneita. Huolimaton katselija olisi pitänyt sitä normaalina, vaaleansävyisenä työhuoneena, jossa joku kunniakas parantaja vietti osan työtunneistaan. Ilmassa vahvana väreilevä taikuus ja seiniltä puuttuvat maalaukset kuitenkin paljastivat tilan tarkoituksen olevan aivan jotain muuta.
”Mikä tämä huone on?” Draco kysyi sulkiessaan oven perässään ja istuessaan pehmeäpäällysteiselle tuolille aivan mahonkisen pöydän eteen. Dumbledore oli juuri istuutunut pöydän toisella puolella.
”Tämä huone on tarkoitettu sellaisille kokouksille tai keskusteluille, joiden tarkoitus ei ole päätyä ulkopuolisten korville”, Dumbledore vastasi ja loi Dracoon tutkivan katseen. ”Ymmärrät varmaan, että tämä keskustelu on sellainen.”
Draco nyökkäsi hiljaa. Hetken päästä hän kuitenkin avasi suunsa puhuakseen.
”Minä en ymmärrä tarkalleen, mitä varten me olemme täällä. Tiedän, että haluatte puhua Harrysta, mutta...” Dracon ääni häipyi kuulumattomiin.
Dumbledore huokaisi raskaasti, ja Draco kohotti kulmiaan epäilevästi. Hän ei ollut koskaan nähnyt entistä rehtoriaan näin väsyneenä, näin voimattomana. Aivan kuin jokainen ryppy ja uurre hänen kasvoillansa olisivat kasvaneet huolen taakasta. Näky yllätti hänet täysin.
Draco oli aina pitänyt Dumbledore voimakkaana velhona, kaikkien aikojen johtajana, miehenä, joka eli muidenkin puolesta ikuisuuden. Hän ei ollut koskaan pitänyt Dumbledorea kuolemattomana tai suorastaan jumalana niin kuin monet tekivät, mutta osa hänestäkin oli halunnut uskoa legendoihin miehen mahtavuudesta ja älykkyydestä. Nyt Dracosta kuitenkin tuntui, että Dumbledoren ulkoinen olemus aivan hehkui ihmisyyttä; hän oli tosiaankin piirteineen niin inhimillinen, että Dracoa aivan hirvitti. Hän ei halunnut päästää Dumbledoren ympärille luodusta illuusiosta irti, mutta tämän alkaessa puhua, hänen oli pakko. Miehen ääni oli matala, voimaton ja lannistunut. Aivan toisenlainen kuin tämä yleensä oli hilpeine tervehdyksineen ja iloisine sanoineen.
”Minä olen tehnyt monia virheitä, Draco, ja olen joutunut maksamaan niistä kalliin hinnan. Toivon kuitenkin, etten joudu maksamaan enää virheistäni.”
Draco ei tiennyt, mistä Dumbledore puhui, vaikka lähes tunsi, kuinka tämän sanat vaikuttivat hänen ajatuksiinsa. Aivan kuin aivot olisivat lähteneet etsimään puuttuvia johtolankoja, joiden avulla hän selvittäisi, mistä mies puhui. Hän ei kuitenkaan jaksanut odottaa vaan laukaisi kysymyksensä suoraan Dumbledorelle.
”Anteeksi, sir, mutta minä en ymmärrä... Mistä te oikein puhutte?”
Dumbledoren kasvoille nousi pieni, surullinen hymy Dracon hämmennyksen johdosta. Draco oli aina niin tarkka, ettei kukaan nähnyt hänen tunteitansa, mutta nyt koko kylmä maski oli poistettu ja tilalle oli saapunut raakaa tunnetta; puhdasta hämmennystä.
Hymy kuitenkin sammui pian Dumbledoren kasvoilta, hänen jatkaessaan puhettaan.
”Kun herra Sfield ilmoitti sinulle, että tehtäväsi olisi olla Harry Potterin pelastaja, hän ei ollut saanut kaikkia tietoja kaappauksesta. Hän ei tiennyt, vaikka minä tiesin, että koko katoaminen oli huiputusta. Tiesin, että Harry järjesti kaiken itse.”
Dracosta tuntui kuin kaikki ilma olisi kadonnut hänen keuhkoistaan. Hän joutui vetämään pari kertaa syvään henkeä ennen kuin sai henkensä kulkemaan taas normaalisti. Muista hengittää, muista hengittää, Draco muistutti itseään. Se tuntui kuitenkin ihmeen vaikealta. Ajatukset kieppuivat hänen päässään villisti, tanssien omaa salaista tanssiaan, eikä Draco tiennyt enää mitä ajatella. Joku muukin hänen lisäkseen oli tiennyt Harryn tempusta, mutta ei ollut tehnyt mitään estääkseen Harrya tekemästä sitä. Hän ei voinut ymmärtää, mitä tämä kaikki tarkoitti.
”Mutta miksi? Miksi ette kertoneet sitä minulle?”
”Koska minä olin oman nerokkuuteni lumoama, sotkeutuneena omaan nokkeluuteeni. Minä olen aina halunnut suojella taikamaailmaa pahuudelta, mutta en ole aina käsittänyt sitä hintaa, jonka olen joutunut maksamaan teoistani. Tällä kerralla suunnitelmani voivat ehkä maksaa myös Harryn hengen.”
”Minä en vieläkään ymmärrä...”
”Ehkä minun pitää aloittaa ihan alusta. Niin, se on varmaan parasta.”
Draco käänsi katseensa ikkunaan, jota Dumbledore oli tuijotellut jo hetken. Ilma ulkona näytti kauniilta ja seesteiseltä, aivan toiselta kuin ilmapiiri ja tunnelma huoneessa. Draco ei voinut tuntea oloaan pahemmaksi; hän oli luottanut Dumbledoreen kuin isään, jota hänellä ei ollut koskaan todella ollut. Nyt kuitenkin miehen puheiden mukaan tämä oli osasyyllinen siihen, mitä oli tapahtunut Harrylle. Draco ei tiennyt pystyisikö koskaan antamaan Dumbledorelle anteeksi, jos Harry kuolisi.
Dumbledoren matala ääni herätti hänet synkistä ajatuksista, joihin hän oli vajoamassa.
”Kaikki alkoi oikeastaan jo silloin, kun Harry voitti Voldemortin. Ennen sitä kaikki luulivat, että sota olisi sillä selvä. Asiat eivät kuitenkaan menneet niin kuin oletettiin. Kuolonsyöjät eivät halunneet antautua vaan jatkoivat terrorisointia monta vuotta, ihmisten siitä tietäen tai tietämättä. Ministeriö halusi pitää asiat salassa, annettiin ihmisille tilaisuus elää ilman pimeyden painavaa taakkaa.”
”Ministeriö on ennenkin salannut pimeyden voimien nousun”, Draco tuhahti yrittäen saada ääneensä sitä tavanomaista rauhallisuutta, mutta epäonnistuen yrityksessään. Dumbledore ei ollut kuulevinaankaan kommenttia.
”Kuolonsyöjiä on vielä nykyäänkin vapaalla jalalla. Siitä ei puhuta, mutta ministeriöllä menee suuri osa resursseista heidän vangitsemiseen. Tiesin tämän faktan, enkä täten voinut olla kieltäytymättä, kun minulta kysyttiin neuvoa yhden vaarallisimman kuolonsyöjän vangitsemiseen.”
”Kenen?” Draco kysyi, vaikka arveli tietävänsä vastauksen.
”Lucius Malfoyn.”
”Sinä tiesit, että isäni oli elossa, vaikka suurin osa ministeriöstä luuli toisin”, Draco totesi.
Dumbledore nyökkäsi katse edelleen ikkunassa.
”Tiesin hänen olevan elossa. Se tieto taas johti Harryyn.” Dumbledore olemus oli muuttunut yhä väsyneemmäksi. ”Voldemortin kukistamisen jälkeen mikään Harryn elämässä ei ole ollut ennallaan. Hän menetti ihmisiä sodassa, mutta samalla hän menetti halun jatkaa elämäänsä taikamaailmassa. Sota vei häneltä aivan liikaa: perheen, ystäviä, rauhan. Harry ei ole koskaan välittänyt julkisuudesta, mutta hän ei ole voinut vältelläkään sitä, kun hän on sentään taikamaailman pelastaja. Siksipä hän päätti paeta, ja minä annoin hänen lähteä.”
Draco ei voinut estää vihan nousemista mieleensä.
”Miksi ihmeessä?” hän tiukkasi Dumbledorelta. ”Miksi ihmeessä annoit hänen mennä? Kaikki olisi nyt paljon helpompaa, jos olisit estänyt hänen aikeensa heti alussa. Silloin mitään tästä tragediasta ei olisi tapahtunut!” hän huusi ja iski nyrkin pöytään.
Dumbledore vain jatkoi kaukaisuuteen tuijottamista..
”Minä tiedän sen, Draco, ja olen pahoillani.”
”Minä en ole se, jolta sinun pitäisi pyytää anteeksi vaan Harry on. Sinä käytit häntä hyväksesi, käytit häntä syöttinä”, Draco sylkäisi sanansa.
”Minä tiedän, mutta tässä tilanteessa en voi sanoa mitään muuta kuin, että olen pahoillani.”
”Mitä sitten tapahtui?” Draco lähes kuiskasi. Hänen äänensä oli muuttunut väsyneeksi ja ponnettomaksi. Hän ei halunnut kuulla kaikkea, mutta hän tiesi, että hänen täytyi.
Dumbledore huokasi jälleen ja käänsi katseensa ikkunasta kohtaamaan Dracon silmät. Sinisistä silmistä oli kadonnut niille tavanomainen tuike.
”Harry ei tiennyt, että minä tiesin hänen aikomuksistansa. Hän teki omat suunnitelmansa samaan aikaan, kun minä tein omani. Harryn kadotessa suunnitelmani pääsi käyntiin.”
”Ja millainen tämä sinun mahtava suunnitelmasi oli?” Draco kysyi kylmästi.
Dumbledoren silmät olivat päättäväiset, mutta niistä paistoi hippunen surua ja katumusta.
”Draco, ymmärrän hyvin, ettet hyväksy tekojani, mutta tein ne yhteisen hyvän vuoksi...”
”Kerro nyt vain, mikä se suunnitelma oli.”
Dumbledore huokasi.
”Kuten suunnitelmien mukaan, Harry asettui asumaan Blumbstreetille. Olin asettanut taloon luotettavimmat soluttautujani, mutta valitettavasti neiti Mood epäonnistui tekemästä tuttavuutta Harryn kanssa. Tässä vaiheessa sinä astuit mukaan kuvioihin.”
”Mutta Maria oli tuntenut Harryn vain pari päivää, miten ihmeessä kuvittelit, että Harry vain yhtäkkiä alkaisi luottaa tyttöön?
”Et voi tietääkään, kuinka kauan Harry oli suunnitellut koko tapahtumaa”, Dumbledore sanoi huokaisten. ”Hän kävi katselemassa vuokra-asuntoa jo kolme kuukautta sitten, jolloin Maria tutustui tähän. Heidän tuttavuudestaan ei valitettavasti kasvanut mitään muuta.”
Draco ei tiennyt, oliko vihainen Dumbledoren yritykselle parittaa Harry sille tytön hupakolle vai huolestunut saadessaan tietää, ettei koko ajatus paosta ollutkaan aivan tuulesta temmattu. Se aika, jonka Harry oli laittanut suunnitelman hiomiseen, osoitti vain, kuinka päättäväisesti hän halusi jättää kaiken vanhan taakseen. Koko ajatus kylmäsi Dracoa.
”Mutta mihin minua tarvittiin? Miksi juuri minä olin sopiva Harryn pelastajaksi?”
”Minun suunnitelmassani oli kaksi tavoitetta: saada Lucius Malfoy vangittua ja pelastaa Harry.”
”Pelastaa Harry?” Draco toisti ja hänen kohotti kulmiaan automaattisesti. ”Keneltä?”
”Häneltä itseltään.”
Dracon kulmat kohosivat vieläkin ylemmäs ja hämmennys hänen sisällänsä kasvoi suuremmaksi. Dumbledore näytti huomaavan tämän, sillä hän jatkoi puhettaan.
”Sinun tehtäväsi oli palauttaa Harryn usko parempaan huomiseen, parempaan elämään. Sinä olit juuri sopiva tähän tehtävään, koska sinussa on todellakin sitä jotain mitä Harry kaipasi. Hän ei halunnut sääliä, ei todellakaan, sitä hän vihasi. Hän kaipasi jonkun jonka kanssa riidellä, jonkun jonka kanssa hän saattoi olla muutakin kuin hänen julkisuutensa kertoi hänen olevan. Hän saattoi olla oma itsensä. Sinä olit hänen arkielämän sankari, hänen pelastajansa.”
Draco ei voinut itselleen mitään vihan alkaessa hävitä hänen mielestään surunsekaisen tunteen kivutessa pintaan. Oli surullista ajatella, että joku ihminen joutui kärsimään noinkin kovasti asioista, joita tämä ei ollut koskaan pyytänyt tapahtuvan. Harry ei ollut koskaan halunnut olla Voldemortin kukistaja tai taikamaailman pelastaja. Hän oli halunnut olla vain tavallinen poika, pelkkä Harry.
Tämän kaiken Draco oli tajunnut vasta muutama päivä sitten. Hän oli sängyssä maatessaan kertaillut asioita mielessään yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes ne olivat olleet vielä sekaisemmat kuin alun alkaen. Hän oli kerrannut heidän suhteen kehittymisen kouluajoista viimeisimpään kädenpuristukseen saakka. Hän oli pyöritellyt tunteita mielessään ja tullut siihen tulokseen, että jos tämä ei ollut todellista rakkautta, niin sitten ei ollut mikään. Hän rakasti Harrya ja samalla halusi antaa mahdollisuuden parempaan elämään. Ei Harryn todellakaan tarvinnut paeta kuuluisuutta, jota hän ei kaivannut. Draco olisi kertonut tämän kaiken Harrylle, jos vain kuolonsyöjät eivät olisi...
Äkkiä Draco tajusi jotain, mitä ei ollut ennen ajatellutkaan. Hänen piti saada arvoitukseen vastaus.
”Entä kuolonsyöjät? Miten he tiesivät tulla etsimään Harrya?” Draco kysyi jännityksen kasvaessa hänen sisällänsä.
”Tässä koko suunnitelmani kaatui. En koskaan halunnut saattaa Harrya hengenvaaraan, vaikka teinkin mitä tein. Annoin pari tärkeää tietoa vuotaa kuolonsyöjien korviin, jolloin he tiesivät, missä Harry oli. Heitä ei kuitenkaan saatu heti kiinni, sillä he eivät ilmestyneetkään Harryn asunnolle siinä silmänräpäyksessä saadessaan tiedon. Siksi lähetinkin Severuksen varoittamaan sinua lähestyvästä vaarasta, vaikkakaan hän ei voinut sanoa sitä suoraan.”
Nyt Draco tajusi Kalkaroksen yllätyksellisen vierailun. Hän myös ymmärsi, että Harryn epäluuloisuus ei ollut ollutkaan mitään typerää vainoharhaisuutta vaan oikeaa päätelmää. Draco manasi tyhmyyttään ja ihmetteli, kuinka ei ollut tajunnut ajatella loogisesti. Miksei hän ollut tajunnut epäillä kaikkea ja kaikkia?
Vastaus kysymykseen oli Harry. Tämä oli lumonnut hänet, pyörittänyt pikkusormensa ympärille, niin etteivät hänen ajatuksensa olleet kulkeneet sulavasti. Nyt kaikki tuntuikin aivan selvältä. Aivan liiankin selvältä. Koko arvoitus tuntui ratkaistulta, mutta sitä se ei aivan ollut. Hänen täytyi vielä saada selville Harryn tunteet. Siis siinä tapauksessa, jos tämä heräisi.
”Sinä todellakin käytit häntä syöttinä”, Draco totesi yrittäen kääntää ajatuksensa pois Harrysta. Hän ei halunnut olla surullinen, hän ei halunnut tuntea itseään heikoksi ja voimattomaksi. Hänen kuului olla vihainen Dumbledorelle ja tämän typerälle suunnitelmalle. Hänen piti haluta rikkoa tavaroita, tuhota jotain. Mutta viha ei jaksanut syttyä edes hänen ääneensä asti. Hän oli kyllä vihainen, mutta eniten hän oli pettynyt: pettynyt Dumbledoreen, pettynyt itseensä.
”Kyllä, niin minä tein. Hänen piti olla hyvissä käsissä, etenkin kun Geoffrey oli katsomassa teidän kahden perään...”
”Hetkinen! ” Draco huudahti ajatuksien kirkastuessa hänen mielessään. ”Sinä... sinä tunnet Geoffrey Gatlingin?!”
”Kyllä, hän on yksi luotettavimmista ystävistäni ja parhaita soluttautujia, mitä olen koskaan tavannut.”
Draco hautasi kasvot käsiinsä. Ajatukset hänen sisällään pyörivät villiä kehää. Melkein koko tehtävä oli ollut huiputusta. Hänet oli lähetetty tehtävään, joka oli ollut aivan erilainen, mitä hän oli odottanut. Hän oli aluksi odottanut kylmiä tyrmiä, kipua ja kidutusta, mutta olikin päätynyt keskelle Harry ”Maailmanpelastaja” Potterin henkilökohtaista kriisiä – mutta sekään ei ollut koko totuus. Hän ei tiennyt enää, mitä tuntea.
”Draco, sanon tämän vielä kerran, olen pahoillani.”
”Älä puhu kuin Harry olisi kuollut. Hän nimittäin elää ja tulee vielä kuntoon!” Draco tiuskaisi hänen äänensä rikkoutuessa. Viikkojen stressi tuntui purkautuvan jälleen kerran suolaisina kyyneleinä.
”Minä välitän Harrysta niin kuin sinäkin teet, mutta minun oli tehtävä se, mitä minun oli tehtävä.”
”Jos sinä oikeasti välittäisit Harrysta, sinä et olisi tehnyt noin!” Draco mongersi hiljaa.
”Draco”, Dumbledore aloitti, ”sinä saat tuntea noin. Ymmärrän, ettet voi antaa anteeksi tekoani aivan heti, mutta aika parantaa haavat. Tiedän, että tekisit mitä tahansa Harryn vuoksi, minä tiedän, että sinä rakastat häntä.”
”Minä...” Draco yritti sopertaa kuivatessa silmiään kaavunhihaan.
”Draco”, Dumbledore sanoi lempeästi, ”minä tiedän kaiken sinusta ja Harrysta. Geoffrey kertoi minulle.”
”Ei ole mitään meitä”, Draco väitti vastaan kipakasti nostaessaan kasvot käsistään. Hänen katseensa ei kumminkaan kohdannut Dumbledoren silmiä. ”Minä olin matkalla Harryn luo, koska... koska halusin tietää, mitä hän oikeasti tunsi”, Draco sanoi, sillä hän tunsi tarvetta selittää tekojaan jotenkin Dumbledorelle. ”Hän oli kieltänyt tunteensa aikaisemmin ja minä halusin käyttää totuusseerumia kysyäkseni häneltä, oliko se totta. Mutta sitten siellä olivat ne kuolonsyöjät ja syttyi taistelu ja... No, tässä sitä ollaan.”
Dumbledoren silmiin oli palautunut niiden tavanomainen tuike.
”Minä ymmärrän, että Harry merkitsee sinulle paljon. Siksipä haluaisit ehkä kokeilla tätä.” Dumbledore veti taskustaan pienen hopeisen pullon.
”Mikä se on?” Draco kysyi tarkastellessaan pulloa, jonka Dumbledore oli asettanut pöydälle.
”Se on eräänlaista unijuomaa. Sen avulla voit tarkastella omia ajatuksiasi.”
”Omia ajatuksiani? Miksi minä haluaisin tarkastella niitä?” Draco ihmetteli kuivaten silmänurkkiaan huomaamattomasti eikä tajunnut yhtään Dumbledoren logiikkaa.
”Kenen muun mieleen sitten ajattelit sitten mennä? Tämän liemen käyttö muihin ihmisiin näiden tietämättä on erittäin laitonta. Erittäin.” Dumbledore loi Dracoon merkitsevän katseen.
Äkkiä Dracon ajatukset kirkastuivat. Tarkoittiko Dumbledore todellakin sitä, mitä hän luuli tämän tarkoittavan?
Uteliaisuus ja toivo olivat palautumassa Dracoon. Vaikka hänen mieltään kalvoi epäluuloisuus Dumbledoren uutta suunnitelmaa kohtaan, jos sitä nyt siksi pystyi edes kutsumaan, hän tiesi sisimmässään, että Dumbledore halusi vain auttaa Harrya. Ja auttamalla tätä mies auttoi häntä.
Draco lukitsi katseensa hetkeksi Dumbledoreen, mutta ei löytänyt silmistä yhtään epäilyksen häivää. Aivan kuin äskeinen painava keskustelu olisi sysätty pois. Draco käänsi katseensa pulloon pöydällä. Hän otti sen käteensä ja hypisteli sitä hetken.
”Miten se vaikuttaa?” hän lopulta kysyi tarkastelleessaan pulloa lähempää.
”Liemen tarkoituksena on tuoda itseltäkin piilotetut ajatukset ja tunteet lähempään tarkasteluun. Liemen nimi on Unia, sillä silloin, kun se keksittiin, sen tärkeimpiä käyttötarkoituksia oli juuri ihmisten uniin meneminen. Taikaministeriö kumminkin julisti sen käytön toisiin ihmisiin laittomaksi erilaisten väärinkäytösten vuoksi.” Dumbledore otti pikkuruisen kirjan taskustaan. ”Jos olet kiinnostunut siitä ja sen ominaisuuksista, suosittelen, että lukaiset tämän.”
”No, kaipa minä sitä kirjaa voisin vilkaista”, Draco vastasi hetken harkinnan jälkeen.
Dumbledore hymyili hyväksyvästi.
Draco otti vastaan Dumbledoren tarjoaman kirjan. Hetken katseltuaan ruskeakantista opusta hän sujautti sen taskuunsa. Sen jälkeen hän tipautti liemipullon samaiseen taskuun.
”Olisiko sinulla jotain, mitä haluaisit kysyä, Draco?”
Draco puri alahuultaan miettien samalla, oliko tämä hyvä idea. Hän todellakin tiesi, mitä Dumbledore vihjasi antaessaan hänelle kirjan ja liemen. Enää oli kysymys hänen päätöksestänsä.
”Olisiko mahdollista, että voisin tavata Harryn... vaikka huomenna?” hän lopulta kysyi viestittäen katseellaan ja äänensävyllään, että hän toteuttaisi suunnitelman.
Dumbledoren huulilla leikkinyt hymy laajeni entisestään, ja hän nyökkäsi.
”Tottahan toki, sehän olisi hieno asia.”
Draco vastasi hymyyn ja aprikoi tulisiko suunnitelma onnistumaan. Hänellä ei ollut kuitenkaan muita vaihtoehtoja.
Hän halusi Harryn takaisin hänen elämäänsä – oli hintana mikä hyvänsä.
17. luku
Kätketty totuus
“Te ette voi olla tosissanne!” järkäleen kokoinen aurori huudahti ja loi hämmentyneen katseen Dumbledoreen. Draco vain pyöräytti silmiään.
Vaalea huone oli aivan samannäköinen kuin edellisenä päivänä, mutta tällä kertaa passiivinen ja kuolemanhiljainen ilmapiiri oli vaihtunut kovaääniseen riitelyyn ja tappaviin katseisiin. Jos tilanne ei olisi ollut niin vakava, Draco olisi luultavasti hymähtänyt huvittuneesti tai antanut edes Malfoylle tunnusomaisen ylenkatsovan virneen kaartua huulilleen aurorien hämmennyksen ja hätäännyksen johdosta, mutta nyt hän vain ravisti päätään päästäkseen eroon häiritsevistä ajatuksista ja keskittyäkseen täysillä elämänsä tärkeimpään tehtävään: Harryn pelastamiseen.
Huoneen toisella laidalla Dumbledore ja toinen Harryn huonetta vahtineista auroreista keskustelivat kiivaasti. Aurori selitti kantaansa nopealla, kimeällä ja erittäin epäselvällä äännellä, kun taas Dumbledore vain kuunteli silmät tuikkien huvittuneesti. Välillä hän nyökäytti päättään, välillä pudisti. Toinen auroreista oli keskittynyt luomaan Dracoon murhaavia katseita.
Draco pudisti päätään turhautuneesti ja veti kätensä vaaleiden hiusten läpi. Hän oli joutunut kuuntelemaan jonninjoutavaa väittelyä siitä, kuinka ei ollut turvallista päästää Malfoyta katsomaan taikamaailman pelastajaa, Harry Potteria, eikä varsinkaan antaa hänen yksin viettää aikaa tämän kanssa. Draco oli kuulemma epäluotettava velho, joka kaikista tekemistään teoista huolimatta ei ollut täysin pätevä kuulumaan niihin kunniakkaisiin, jotka pääsivät viettämään aikaansa Harry Potterin läheisyydessä. Vaikkakin tämän valovoima oli ajoittaisesti särkynyt koomatilaan vaipumisen takia. Draco olisi ennen sanonut pari valittua sanaa Potterin valovoimasta, mutta nyt hän pysyi vaiti. Hän tiesi Harryn valovoiman, sillä hänkin oli lumoutunut siitä. Ja rankasti olikin.
Ennen kuin Draco ehti vajota liian syvälle ajatuksiinsa, hän keskitti taas huomionsa ympäröivään maailmaan tajuamatta keskustelusta kuitenkaan sanaakaan. Hän tosin huomasi, kuinka hänen huomaamattaan Dumbledore oli ajautunut auroreiden kanssa ovelle ja oli juuri johdattamassa heitä ulos. Draco ei tiennyt, miten miehet oli saatu ylipuhuttua, mutta se ei suinkaan ollut päällimmäisenä hänen ajatuksissaan. Hän nyökkäsi Dumbledorelle vielä viimeiseksi varmistukseksi tämän sulkiessa oven ja jättäessä Dracon oman nokkeluutensa varaan.
Huoneen ilma aivan väreili jännityksestä, kun Draco käveli rauhallisesti sängyn vierelle ja istahti tuolille. Hetken hän istui rauhaisasti, lähes liiankin viattomasti, kunnes oli aivan varma, ettei auroreiden ja Dumbledoren kaikkoavia askeleita enää kuulunut. Sitten hän veti pienin pullon taskustaan. Hänen toinen kätensä lepäsi Harryn käden päällä, kun taas toinen hypisteli lakkaamatta pulloa. Hän tiesi, mitä hänen tulisi tehdä, mutta hän ei tiennyt, pystyisikö siihen. Jos hän epäonnistuisi, ei ainoastaan hänen henkensä olisi vaarassa. Epäonnistuminen voisi merkitä Harrynkin kuolemaa.
Vielä hetken harkittuaan Draco kumartui Harryn puoleen ja raotti tämän huulia. Varovasti hän tipautti pari pisaraa kielelle ja otti itsekin pullosta huikan. Sitten hän jäi odottamaan tuloksia.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun tunsi silmäluomensa erityisen raskaiksi. Vielä hetken ponnisteltuaan unen ja valveen rajamailla hän kuitenkin luovutti taistelun ja painoi päänsä Harryn rintakehälle. Raskaat sydämenlyönnit olivat viimeinen asia, jonka hän kuuli todellisesta maailmasta.
*
Draco avasi silmänsä nopeasti, mutta joutui painamaan ne yhtä äkkiä kiinni. Maailma hänen ympärillään tuntui epävakaalta, eikä hänen auttanut kuin odottaa, että pyörivä tunne lakkaisi ja hän voisi avata silmänsä jälleen. Hetken odoteltuaan hän avasi silmänsä hitaasti ja rauhallisesti. Verkkaisesta etenemisestä huolimatta hänen oli räpsäytettävä silmänsä auki ja kiinni vielä kerran oudon ympäristön hämmentäessä hänen ajatuksiaan. Hän ei ollut edes kuvitellut, millaista olisi olla Harryn pään sisällä, mutta tila, joka aukesi hänen eteensä, oli todella tuttu. Draco ei voisi erehtyä näkemästään; se muistutti aivan salaperäisyyksien osastoa.
Draco seisoi keskellä suurta, pyöreää huonetta, joka oli väriltään musta. Huone oli täynnä merkityksettömän näköisiä ovia, jotka olivat aivan toistensa näköisiä. Mistään ei pystynyt tunnistamaan yhtä ovea toisesta. Draco katseli hetken näkymää edessään, kunnes nosti pienen rohkelikon itsessään mielensä päällimmäiseksi ja lähti kävelemään erästä ovea kohti. Miettimättä sen enempää hän tarttui kahvaan ja veti. Ovi oli kuitenkin lukossa.
Harmistuneena Draco veti uudestaan, mutta ovi pysyi kiinni. Raskaasti huokaisten hän siirtyi toisen oven luokse, sillä hän ei halunnut kokeilla alohomoraa täällä. Mitä vahinkoa se voisikaan aiheuttaa Harryn mielelle?
Draco joutui kuitenkin pian huomaamaan, ettei hänen ongelmansa ratkennutkaan. Mikään ovi ei tuntunut aukeavan, vaikka hän kuinka yritti niitä riuhtoa. Lopulta hän saapui viimeisen oven eteen. Turhautuneena ja melkeinpä toivonsa menettäneenä Draco asetti kätensä ovenkahvalle ja painoi sen alas. Tällä kertaa ovi aukeni narahtaen, eikä Draco voinut estää epäluulojen heräämistä: miksi juuri tämä ovi avautui, kun muut pysyivät tiukasti suljettuina?
Hitaasti, mutta varmasti Draco avasi oven ja astui suoraan violettiin sumuun. Kirja, jonka Dumbledore oli edellisenä päivänä antanut, oli maininnut jotain muistoihin johtavasta sumusta, ja siitä päätellen Draco oli juuri astunut Harryn mielen syvimpään olemukseen: muistoihin.
Harmaanruskea polku loisti maassa erityisen kirkkaana, ja niinpä Draco lähti seuraamaan sitä. Polku oli kapea, mutkitteleva ja sen vierellä leijaili jatkuvasti vaaleanpunaisia sumupalleroita, joihin Dracon mielenkiinto aina välillä karkasi. Hän ei kuitenkaan uskaltanut poiketa polulta; kuka tiesi minne hän olisi voinut joutua?
Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Draco oli yhä samalla polulla. Hänen jalkansa tuntuivat väsyneiltä, eikä häntä yhtään huvittanut kävellä kohti määränpäätä, jota ei edes tiennyt. Draco oli jo harkitsemassa kääntymistä takaisin, kun hän huomasi polun kiemurtelevan vähän matkan päässä näkymättömiin. Polku päättyi suureen, vaaleanpunaiseen pilveen, joka näytti melkeinpä uhkaavalta, jos pilvet edes pystyivät siltä näyttämään.
Draco oli löytänyt määränpäänsä.
Hitaasti ja varovasti Draco asteli kohti pilveä valmiina perääntymään sen yhdestäkin uhkaavasta liikkeestä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut Dracon kävellessä lähemmäs, aivan pilveen kiinni ja sen sisään. Hento, vaaleanpunainen sumu ympäröi Dracon välittömästi, mutta sen olemus ei tuntunut mitenkään uhkaavalta. Aivan kuin sumu olisi ajatellut ja ohjaillut häntä oikeaan suuntaan. Hetken kuluttua Draco pystyi erottamaan vaaleanpunaisen lisäksi kirkkaan valon, joka muistutti hohkaavasta kesäauringosta. Mutta miten se voisi olla mahdollista?
Valon määrä lisääntyi sumun yhä vähetessä, kunnes Draco huomasi seisovansa auringon kuuman poltteen alla lämpimän kesätuulen viilentäessä hänen oloaan henkäyksillään. Hän oli juuri saapunut neliskanttisen talon takapihalle ja katseli ympärilleen kiinnostuneena. Vasta puunatut autot ja toinen toistaan vehreämmät puutarhat toivat omaperäisyyttä muuten aivan samanlaisiin taloihin, ja Draco miettikin hetken minne oli päätynyt. Hän oli aikeissa kiertää talo ja tarkistaa, pääsisikö etuoven kautta sisälle, kun hän kuuli jonkun huutavan. Draco otti epäröivän askeleen ääntä kohti, kunnes lähti päättäväisenä kävelemään syvemmälle kauniiseen ja hyvin hoidettuun puutarhaan. Sitten hän kuuli äänen taas.
“POIKA!” naisääni huusi, ja Dracon nähdessä huutajan hän tunnisti tämän. Hän oli nähnyt naisen ennenkin, mutta silloin naisen kasvoja oli koristanut muutama ryppy ja uurre otsalla. Miten Draco olisikaan pystynyt unohtamaan sen päivän, jolloin oli nähnyt naisen miehensä kanssa ajavan aina niin päättäväisen ja rauhallisen Harryn raivoon asti?
“Poika, nyt heti sisään! Ruoka jäähtyy!” naisen jäätävä ääni ilmoitti, ja hän katosi talon sisään. Draco ei voinut estää kylmien väreiden kulkemista hänen selkäpiinsä läpi lämpimästä ilmasta huolimatta.
Kuului vaimeaa jalkojen töminää, kun pikkuinen poika asteli puutarhan syvimmästä kolkasta kohti taloa. Pojalla oli jaloissaan hänelle ainakin kolme kokoa liian suuret siniset housut, joiden polvessa oli ruusunpunainen paikka, hillittömän suuri, vihreä paita, jonka toinen hiha oli hieman repeytynyt ja valkoiset lenkkarit, joiden nauhat olivat melkeinpä katki. Hänen kätensä ja naamansa olivat peittyneet hennonruskeisiin multalaikkuihin, ja hänen mustat, pyöreäsankaiset lasinsa olivat vinksallaan. Siitä huolimatta hänen kasvojansa koristi kaunis hymy ja hänen silmänsä välkkyivät pidätetystä ilosta. Kädessä hänellä oli pieni, vihreän värinen leluauto, eikä Draco voinut olla ihmettelemättä, mitä pieni Harry Potter näki tuossa romussa. Aivan kuin hänellä ei olisi ollut leluja omasta takaa.
Poika asteli varovasti sisään taloon, piilotti auton huolellisesti taskuunsa, ja ennen kuin Draco ehti reagoida, tämä oli ehtinyt käydä pesemässä naamansa ja kätensä. Hiuksetkin oli taputeltu vähemmän pörröiseksi kasaksi. Sitten poika käveli pää kumarassa keittiöön.
Draco seurasi Harryn yhä epävarmemmiksi käyviä askeleita tämän astuessa pieneen keittiöön. Hitaasti Harry istui keittiön pöydän ääreen suunnilleen samanikäisen pojan viereen katse yhä maahan luotuna. Draco ei ymmärtänyt Harryn muuttunutta asennetta, mutta ei voinut tehdä mitään muuta kuin katsella.
Kului hetki jos toinenkin, kunnes isokokoinen, viiksekäs mies astui keittiöön, ja Draco huomasi hämmästyksekseen Harryn painuvan yhä pienemmäksi puristaen samalla kuumeisesti taskuaan, jonne leluauto oli piilotettu. Keittiössä oli hiirenhiljaista.
Iso mies, Dracon mielestä Vernon niminen, loi halveksuvan katseen Harryyn ja istahti vapaalle tuolille niin, että sen huterat jalat kitisivät epäilyttävästi. Nainen otti lämpimässä olleen keittokulhon ja tarjoili siitä keittoa jokaisen lautaselle. Draco ei tiennyt oliko se sattumaa vai ei, mutta Harry annos oli paljon pienempi kuin kenenkään muun.
“Mitenkä töissä meni?” nainen kysyi mieheltä istuessaan ja hörpätessään keittoa suuhunsa.
“Hyvinhän siellä meni, Petunia-kulta. Luultavasti taas uusi, iso poratilaus tulossa Saksasta. Ja kaikki minun hyvien puhujantaitojen ansiota”, Vernon sanoi ylpeästi ja haukkasi ison palan leivästään. “Mitenkä täällä kotona on mennyt näin kesälomalla?”
“Hyvinhän täällä!” nainen selitti hilpeällä äänellä. “Minä olen ehtinyt jo selailla useita sisustuslehtiä remonttia varten, ja pikku Duddelis on jo tehnyt osan listasta, mitä uutta haluaa huoneeseensa. Uusi televisio kuulostaa kyllä kalliilta, mutta...”
“Mutta jos poika haluaa sen, niin se hankitaan”, Vernon päätti vaimonsa lauseen, ja Petunia nyökkäsi tyytyväisesti. Vernon lahjoitti pojalleen kannustavan hymyn, johon Dudley vastasi. Miehen kääntyessä Harrya kohti, kasvoja ei enää koristanut hymy, vaan tilalle oli kohonnut inhon sekainen ilme.
“Entä poika? Mitä pahaa se on tänään tehnyt?”
Draco ei ollut uskoa korviaan. Miehen ääni oli syyttävä, aivan kuin tämä oli puhunut nuorisorikolliselle eikä seitsemänvuotiaalle pojalle. Ennen kuin Draco ehti tehdä mitään, Petunia puhui taas.
“Ei ainakaan mitään sellaista, mistä minä olisin tietoinen”, hän sanoi suu tiukkana viivana. “Se on ollut koko päivän kitkemässä puutarhan perälle. Viime kitkennästä on jo aikaa, enkä minä tahdo polttaa omia käsiäni nokkosiin. Jotkut niistä kun polttavat suojakäsineidenkin läpi.”
Draco ei voinut tehdä muuta kuin haukkoa henkeään miehen tyytyväisen nyökkäyksen aikana. Tekivätkö nämä ihmiset tahallaan Harryn elämästä tuskaista vai mistä oli kyse? Draco muisti, kuinka Harry oli kertonut sukulaistensa vihaavan häntä, mutta ei hän ollut ymmärtänyt sen olleen näin pahaa. Hän oli vain luullut Harryn liioittelevan, mutta asia ei näyttänytkään olevan niin. Tuolla hetkellä Draco oli hyvin tyytyväinen, ettei Harry ollut saanut mitään rangaistusta sukulaistensa taikomisesta sammakoiksi, vaikka taikaministeriö oli todennut hänet syylliseksi tekoon. Kerrankin Harrylle oli ollut hyötyä nimestään.
Mies sanoi Harrylle jotain, mihin Draco ei kiinnittänyt huomiota, mutta sen ansiosta Harry nousi ylös pöydästä. Noustessaan hän joutui nostamaan ylisuuria housujaan, etteivät ne tippuisi, ja siinä samassa hänen taskussaan ollut leluauto tippui maahan. Syvä hiljaisuus laskeutui keittiöön. Vernon nousi poimimaan lelun maasta, ja Draco huomasi, kuinka Harry pidätti hengitystään.
“Poika, mikä tämä on?” Vernon tiukkasi, ja Draco mietti sadannen kerran, kutsuivatko he Harrya aina vain pojaksi.
“Se... se on leluauto, Vernon-setä”, Harry sanoi varovaisesti hypistellen käsiään.
“Ja mistä sinä tällaisen sait?”
“Minä löysin sen kukkapenkistä. Ja minä ajattelin, että – ”
“Että mitä? Luuletko sinä, että voit noin vain ottaa ja omia sen itsellesi? Luuletko?”
“Ei, en minä. Kun tuo olisi minun ensimmäinen leluni niin – ” mutta Vernon keskeytti hänet taas.
“Sinä olet varas! VARAS! Vaikka se ei kuulu kenellekään, et voi vain omia sitä. Tiedätkö sinä mitä käy varkaille?”
Harry pudisti päätään rivakasti. Draco pystyi lähes tuntemaan pelon virtaavan Harrysta, olihan tämä kuitenkin hänen muistonsa.
“Varkaat joutuvat vankilaan! Sinne sinä kuuluisitkin”, Vernon äyskähti ja tarttui Harrya tiukasti ranteesta. Pian parivaljakko katosi eteiseen Dracon seuratessa hätääntyneenä perässä. Mitä ihmettä mies aikoi tehdä?
Draco ehti eteiseen juuri parahiksi näkemään, kun Vernon avasi portaiden alla olevan komeron ja heitti pojan sinne.
“Äläkä luule, että näet pientä romuautoasi enää, kummajainen.”
Draco väisti miehen nipin napin tämän puhistessa jotain. Dracoa alkoi oksettaa, eikä asiaa auttanut vaaleanpunaisen sumun ilmestyminen jälleen. Se ympäröi hänet nopeasti ja johdatti pois Harryn muistosta. Viimeinen asia, minkä hän kuuli, ennen kuin sumu ympäröi hänet, oli Harryn sydäntä särkevä nyyhkytys.
Pala nousi Dracon kurkkuun, eikä hän olisi halunnut tehdä mitään muuta kuin kääntyä takaisin ja pelastaa tuo särkynyt pikkupoika, jonka hiljainen nyyhkytys oli ollut rikkoa hänen sydämensä. Sumu kuitenkin ohjasi Dracoa jo eteenpäin, eikä hän voinut muuta kuin antautua sen vietäväksi.
Draco liikkui välillä hitaasti, välillä nopeasti. Joskus hän saattoi tuntea jonkun muiston lähestyvän ja pari kertaa hän jopa näki vilauksia tilanteista: Harry ajamassa nurmikkoa, Harry lukittuna komeroon, Harry Dudleyn nyrkkeilysäkkinä... kuvat lipuivat hänen silmiensä ohitse tuottaen sellaista tuskaa, jota hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Oli niin väärin, niin väärin, että Harryn tapainen viaton poikarukka oli joutunut kärsimään niin kovasti. Draco ei ollut koskaan ajatellut Harryn lapsuutta kovinkaan paljon, mutta niinä kertoina, jolloin ajatus oli eksynyt hänen mieleensä, oli kuva ollut onnellinen. Hän oli kuvitellut palvovat sukulaiset, lahjoja ympäri vuoden, kauniita sanoja sekä paljon rakkautta ja kiintymystä. Harry ei ollut kuitenkaan saanut mitään näistä.
Sumu hälveni jälleen kerran paljastaen tällä kertaa Dracon suureksi hämmennykseksi auroreiden osaston. Tämäkin muiston alkuasetelma oli auringonvalon raidoittama rauhallinen tilanne, josta ei ensi näkemältä huomannut mitään kummallista. Tyyntä myrskyn edellä, Draco tuumasi ja katseli ympärilleen. Hän haki merkkiä Harrysta. Aivan kuin tämä olisi vastannut hänen ajatuksiinsa, sillä juuri tuolla hetkellä Draco huomasi Harryn kävelevän häntä kohti nenä lähes kiinni sanomalehdessä. Lehden nimestä päätellen se oli jästien tekemä.
Draco ei voinut olla ihmettelemättä, mitä ihmettä Harry näki lehdessä, kun noin mielenkiintoisena sitä selasi. Hänen ajatuksensa jäivät kuitenkin kesken Harryn ohittaessa hänet vilkaisemattakaan häneen päin.
Äkillinen suuttumus sumensi Dracon mielen, kunnes hän muisti, ettei Harry tietenkään voinut nähdä häntä. Tämä oli Harryn muisto, ei tosielämä. Oivallettuaan asian Draco oli todella kiitollinen, ettei kukaan ollut näkemässä hänen punaisiksi muuttuneita poskiaan. Malfoyt eivät punastuneet koskaan.
Toivuttuaan omista tunteistaan hän otti pari juoksuaskelta ja saavutti käytävällä hitaasti tallustelevan Harryn, joka oli selvästi matkalla jonnekin. Pian Dracolle selvisi myös heidän päämääränsä: käytävän päässä sijaitsi suuri kahvihuone, joka tähän aikaan oli tupaten täynnä töistään lepääviä velhoja ja noitia. Harry oli juuri työntämässä raollaan olevan oven auki, kun hän äkkiä pysähtyi. Dracon täytyi laittaa kaikki voimansa peliin, jotta pitäisi tasapainonsa eikä törmäisi varjoihin kyyristyneeseen Harryyn. Hetken aikaa meni, kunnes Draco tajusi repiä katseensa kätensä nyrkkiin puristaneesta Harrysta ja keskittyä kuuntelemaan huoneen sisällä käytävää keskustelua.
“ – ja sitten se uusi pomo sanoi, ettei minun kannattaisi jatkaa tätä jutun tutkimista, koska se kuulemma siirrettäisiin kohta Potterille! Tajuatko, minä, juuri MINÄ, olen valmistellut ja tutkinut tätä tapausta yhteensä kolme kuukautta, ja juuri nyt kun se on ratkaisupisteessä, se annetaan Potterille. Mikä hän luulee olevansa!? Jokin kuningas?” mies huoneen sisällä selitti kiihtyneellä äänellä.
“Tuollainen suosiminen on todellakin ällöttävää”, toinen mies lähes sylkäisi. “Hän varmasti pyysi saada koko jutun itsellensä – ”
“Kevin! Älähän nyt puhu tuollaista. Harry on mukava poika, vähän nuori ja kokematon näihin hommiin, mutta sillä sisukkuudella hän pääsee pitkälle.”
“Tai sitten pelkällä maineella. Voisin vaikka vannoa, ettei hän olisi päässyt koulutusta läpi ilman nimeään”, toinen mies puuttui puheeseen.
“Juuri niin, juuri niin!” Keviniksi kutsuttu mies hihkui. “Ja olen aivan varma, ettei hän oikeasti tee niin pitkiä työpäiviä kuin hän väittää. Hyvä, jos edes työtä tekee. Meille kaikille olisi vain kaikkein parasta, jos hän vain lähtisi. Silloin – ”
Draco ei kuullut lausetta loppuun, sillä Harry oli kääntynyt äkkiä pois ja lähtenyt marssimaan nopealla tahdilla pois kahvihuoneen lähettyviltä. Draco lähes tunsi, kuinka raivo, viha ja pettymys tulvivat Harrysta, ja oli tyytyväinen, että kerrankin hän ei ollut aiheuttanut Harryn mielentilaa.
Harry pysähtyi vähän ajan kuluttua, katseli lehteään hetken aikaa, kuin painaen muistiin jonkun yksityiskohdan, ja heitti sen rypistettynä roskakoriin. Draco ei voinut vastustaa kiusausta vaan katsahti roskikseen nähdäkseen, mitä Harry oli lukenut lehdestä.
Yllättynyt ilme nousi Dracon kasvoille, kun hän tajusi, mitä oli juuri pari minuuttia sitten todistanut. Äsken nähnyt kohtaus oli viimeinen pisara varmistamaan Harryn suunnitelman parhaat puolet, sillä hän näki, kuinka lehdessä oli ympyröitynä ilmoitus, jossa haettiin vuokralaista erääseen taloon. Taloon, joka sijaitsi osoitteessa Blumbstreet.
Ennen kuin Draco taaskaan ehti tehdä mitään, vaaleanpunainen sumu oli ympäröinyt hänet jälleen.
Draco kirosi raskaasti koko tehtävänsä. Mikä ihme oli ajanut hänet tähän tilanteeseen? Hän oli nyt Harryn pään sisällä, keskellä ajatuksia ja muistoja, jotka eivät voineet henkilökohtaisimmiksi muuttua. Etenkään siksi, että Draco tunsi koko ajan ollessansa muistoissa Harryn läsnäolon. Aivan kuin hän olisi pystynyt lukemaan tämän mielentiloja, tämän ajatuksia. Vielä hän ei ollut kumminkaan saanut selville mitään, mikä auttaisi häntä saamaan Harryn hereille. Draco etsi jotain, joka palauttaisi nuorukaisen uskon elämään, saisi hänet näkemään sateen jälkeisen auringonpaisteen. Hän ei ollut kumminkaan löytänyt muuta kuin kurjuutta eikä yhtään ihmetellyt, vaikka Harry haluaisi viettää koko pitkän loppuelämänsä päänsä sisällä. Vailla tietoa ulkopuolisesta, julmasta maailmasta.
Aivan yhtäkkiä, kesken Dracon kiivaan ajatusten, sumu hälveni paljastaen Dracolle liiankin tutun paikan ja tilanteen. Jokainen tavara oli samalla paikalla, jokainen kuluva hetki tuntui samalta ja kaikkein tärkeintä; tunnelma tuntui aivan samalta. Draco oli päätynyt keskelle yli viikon takaista keskustelua Harryn kanssa. Juuri sitä keskustelua, jonka hän halusi pyyhkiä olemattomiin. Hän oli palannut siihen hetkeen, jolloin hänen elämänsä ja toivonsa oli luhistunut. Ja nyt hän saisi kuulla samat, katkerat sanat uudestaan. Hän oli tullut kuulemaan, kuinka Harry ei rakastanut häntä.
Draco katsoi sivusta, kuinka muisto-Draco pidätti henkeä, yritti rentouttaa vartaloaan siinä onnistumatta ja sanoi ne sanat, joita ei ollut koskaan sanonut kenellekään muulle. Salama halkoi taivasta, kuten hän muistelikin, ja sitä seurasi ukkosenjyrähdys. Samaisena hetkenä, kun lause kirposi hänen huuliltaan, Draco tunsi jotain suurta ja hallitsematonta. Jotain, joka ei kuulunut hänen tunteisiinsa vaan oli lähtöisin Harrysta. Se tuntui aivan samalta tunteelta kuin mitä hän tunsi Harrya kohtaan, mutta jotenkin pidättyväisemmältä. Aivan kuin Harry olisi tuntenut rakkaut...
Draco veti terävästi henkeä ja hukkasi monta hetkeä Harryn muistosta, mutta ei olisi voinut välittää vähempää. Tarkoittiko tämä sitä, että Harry todellakin... että Harry oikeasti... että Harry todella, todella... rakasti häntä?
Maailma kiepsahti Dracon ympärillä, ja seuraavan kerran ääriviivojen kirkastuessa hänen näkökentässään hän huomasi olevansa taas keskellä valkoista huonetta, keskellä todellisuutta sekä pää Harryn rinnalle painettuna.
Nopeasti Draco nousi ylös. Hän kaatoi tuolin hoiperrellessaan kohti käytävään johtavaa ovea, mutta hänen ajatuksensa olivat kaukana todellisuudesta. Hänen mielessään pyöri kerta toisensa jälkeen vain Harry ja tämän sekavat sanat sekä tunteet. Dracon oli pakko päästä pois huoneesta, pois Harryn läheltä.
Oven painuessa kiinni huoneeseen laskeutui hiljaisuus, mutta vain hetkeksi. Jos Draco olisi viipynyt sekunninkaan kauemmin, hän olisi huomannut, kuinka Harry Potterin silmät aukesivat hitaasti ja kuinka tämä päästi huuliltaan yhden ainoan sanan ennen vaipumistaan hentoon uneen.
18. luku
Viimeinen sana, viimeinen selitys
Aurinko nousi horisontin takaa täyttäen uuden päivän valollaan Harry Potterin sitä kuitenkaan näkemättä. Pari tuntia auringonnousun jälkeen säteet löysivät tiensä myös Pyhän Mungon huoneeseen numero 42 huolimattomasti vedettyjen verhojen välistä. Ne loivat kauniin, himmeän valaistuksen, joka korosti hiljaa nukkuvan miehen hentoa ja haurasta olemusta.
Kellon lyödessä seitsemää Harryn huoneen ovi avautui, ja sisään astui tomerannäköinen noita, joka työnsi edessään aamiaiskärryä. Sulkiessaan ovea hän hyräili jästien tunnettua hittibiisiä niin keskittyneenä, ettei huomannut, kuinka Harry liikehti hiljaa.
“No niin, nyt on uuden päivän aika”, nainen ilmoitti päättäväisesti ja veti verhot syrjään päästäen auringonpaisteen valloilleen.
Nainen vihelteli ja varmisti, että huone oli siisti edellisten vierailijoiden jäljiltä ja että uudet voisi ilomielin päästää sisään. Sitten hän avasi ikkunan, jotta huoneen ilma vaihtuisi kesäisen tuulen raikkauteen. Lopulta hän kantoi aamiaistarjottimen sängyn vieressä olevalle pöydälle ja skannasi sängyssä makaavan miehen tarkistusloitsulla. Kaikki ei ollutkaan aivan kuin ennen; elimet toimivat moitteettomasti, mitään tulehduksia tai infektioita ei näkynyt, sydämensyke oli lähes sama, mutta aivotoiminta näytti kohonneen.
Noita, mutristi huuliaan hiukan epätavallisen löytönsä vuoksi. Miten ihmeessä miehen aivotoiminta näytti kohonneen, vaikka tämä makasi edelleen sängyssä liikkumattomana?
“Harmi, ruokatarjottimelle taisi tulla taasen turha reissu”, nainen mutisi hiljaa todetessaan potilaan olevan edelleen täysin tietämätön ulkopuolisesta maailmasta. Hän oli jo toivonut, että olisi voinut kertoa hyviä uutisia Harryn läheisille. Etenkin Malfoylle, joka näytti olevan kovin huolissaan Potterin terveydentilasta.
“No, ehkäpä sitten huomenna”, nainen sanoi reippaalla äänellä. Hän oli jo kauan sitten kehittänyt tavan puhua potilailleen kannustuksena, vaikkakaan nämä eivät aina kyenneet vastaamaan.
“Toivottavasti heräät jo huomenna, olet nimittäin ajamassa sen blondin komistuksen hulluksi huolesta”, nainen vielä lisäsi ja hymähti ystävällisesti.
“Draco...”
Hopeinen tarjotin tippui lattialle ryminällä.
“Mitä sinä sanoit?” Mary kuiskasi ja katsoi, kuinka hänen potilaansa avasi hitaasti silmänsä ja nousi istuma-asentoon.
“Draco?” Harry kuiskasi ja yritti tarkentaa katsettaan siinä onnistumatta. Asiaa vaikeutti lisäksi hänen uninen olotilansa ja silmälasien puuttuminen.
Mary ei hukannut sekuntiakaan vaan ryhtyi toimeen. Hän juoksi huoneen ovelle ja kiskaisi sen lähes saranoiltaan. Sitten hän huusi käytävään:
“ÄKKIÄ TÄNNE JOKU TOINEN PARANTAJA! HUONESSA 42 ON HERÄTTY! HARRY POTTER ON HERÄNNYT!”
Ei kulunut kauankaan, kun lähes koko käytävä oli täynnä ihmisiä.
***
“Au, tuo sattui... AU! Tuo todellakin sattui!” Harry huudahti ja ravisti itsensä parantajien otteesta. “Kaikki on hyvin, en ajatellut lähteä tästä minnekään, joten voisitteko ystävällisesti perääntyä hiu...”
“HARRY!” naisääni huudahti, ja pian Harry huomasi olevansa ruskeahiuksisen noiden tiukassa syleilyssä. Kun Hermione lopulta hellitti otettaan, Harry näki myös Ronin nojailevan rennosti seinään.
“Hei, kamu”, Ron tervehti. “Mukava, että päätit vihdoin herätä päiväuniltasi.
Harry naurahti ja komensi vastahakoiset parantajat ulos huoneesta.
“Harry, et ymmärräkään, kuinka helpottuneita minä ja Ron ollaan heräämisestäsi. Se on kuin ihme!”
“Mitäpä muuta minulta voi odottaa? Ei avadakaan minua tappanut, joten turha minkään koomankaan yrittää”, Harry naurahti ja kiinnitti katseensa ystäviinsä, jotka olivat vetäneet itselleen tuolit Harryn sängyn viereen.
“Mutta silti! Ajattele nyt sitä kaikkea, mitä koit kaapattuna. Monikaan velho ei olisi...” Hermione aloitti, mutta jätti lauseensa kesken huomatessaan, kuinka Harry ilme oli muuttunut erityisen vaivautuneeksi.
“Harry, mikä nyt?”
“Ron, Hermione... en tiedä miten sanoisin tämän, mutta...”
“Niin?” Ron kysyi.
“...mutta kukaan ei kaapannut minua.”
Hetkiseksi huoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus, kunnes sen rikkoivat äänekkäät kiljahdukset.
“Mitä!?” molemmat lähes rääkäisivät, ja Harryn hartiat vetäytyivät entistä kyyrympään.
“Katsokaa, kun... se koko tilanne oli lavastettu. Ei kukaan kaapannut minua, minä lähdin itse. Kaikki oli hyvin, kunnes helkutin Malfoy tuli ja pilasi koko suunnitelman...”
“Hetkinen, mitä ihmettä sillä hillerillä on tekemistä tämän asian kanssa?”
Harry huokasi hiljaa; jutun selvittämisessä menisi kauemmin aikaa kuin hän oli luullut. Niinpä hän alkoi kertoa miettien samalla, kuinka paljon hän voisi kaunistella asioita.
*
“Siis...” Ron aloitti “...jos tämä sinun kertomuksesi pitää paikkaansa, niin Malfoy loppujen lopuksi pelasti sinut?”
Harry nyökkäsi.
“Ja hän ei oikeasti olekaan paha?”
Harry nyökkäsi jälleen.
“Ja hän on oikeasti ’ihan mukava tyyppi’ kunhan hänet oppii tuntemaan?”
Harry nyökkäsi kolmannen kerran.
“No huh, huh. Ei olisi uskonut, että siinä hilleristä olisi sankariainesta.”
“Ron, lakkaa kutsumasta Malfoyta siksi... eläimeksi. Se on häiritsevää”, Hermione kivahti ja hieroi ohimoitaan verkkaisesti.
“Mutta Hermione! Olen kutsunut Malfoyta hilleriksi jo vaikka kuinka kauan! Ei sitä noin vain voi lopettaa”, Ron vinkaisi ja haki katseellaan tukea Harrylta. Tämä vain huokaisi.
“Ron, Draco on samalla puolella kuin me, ja me kaikki olemme jo aikuisia. Nyt on aika meidänkin alkaa käyttäytyä ikämme mukaisesti”, Harry sanoi.
Ronin suu loksahti auki, mutta ennen kuin hän ehti väittää vastaan, Hermione käänsi keskustelun toiseen suuntaan.
“Mutta Harry, tarkoittaako tämä sitä, että aiot lähteä taas ja jäädä asumaan jästien pariin?”
Ron loi hämmentyneen katseen Hermioneen, kunnes tämän sanat todella upposivat hänen tajuntaansa, ja hän käänsi odottavan katseen Harryyn. Harry nielaisi raskaasti.
“Minä luulen... hmm... että jään tänne taikamaailmaa, koska...”
“Koska...?” Hermione painosti.
“Koska olen löytänyt hyvän syyn jäädä.”
“ Ai, eikö me olla tarpeeksi hyvä syy?” Ron kysyi hiukan katkeran kuuloisena.
“Nyt ei ole kyse teistä. Te olette minulle todella tärkeitä ihmisiä, lähes perhettä, mutta olen löytänyt vielä suuremman syyn.”
“Joka on...”
“Eräs... eräs minulle erittäin tärkeä henkilö.”
Hermione ja Ron katsahtivat toisiinsa ja loivat katseensa jälleen Harryyn.
“No”, Ron aloitti kepeästi, “kuka tämä onnennoita on? Tunnetaanko me hänet?”
Harry nielaisi kuuluvasti.
“Tuota... hän ei itse asiassa ole noita.”
“Veela?”
“Ei.”
“Jättiläinen?”
“Ei.”
“Herran jestas, et kai sinä ole mennyt sekaantumaan mihinkään vampyyreihin!?” Ron kauhistui, ja Harry joutui läppäsemään käden otsalleen. Joskus hän tosissaan mietti, että hänen ystävänsä olivat aivan liian tyhmiä vuosiluokkansa lahjakkaimmiksi oppilaiksi.
“Hän ei ole noita”, Harry sanoi hampaitaan kiristellen. “Hän on velho.”
Jälleen kerran huoneeseen laskeutui rikkumaton hiljaisuus.
“Velho?” Ron toisti. “Tarkoittako tämä, että sinä pidät myös...”
“Kyllä ja ei”, Harry keskeytti. “Minä en ole koskaan ajatellut miehiä siinä mielessä, en kyllä monia naisiakaan, mutta hän vain… hän vain sekaantui elämääni ja sydämeeni, enkä saa häntä pois mielestäni, vaikka kuinka yritän. Hän on vain... jotain mitä minä todellakin haluan.”
Hermione ja Ron vilkaisivat toisiinsa, kunnes Hermione kääntyi takaisin Harrya kohti. Lämmin hymy kaartui hänen huulilleen.
“Sehän on hienoa, Harry”, hän sanoi hellästi ja puristi Harrya tiukasti kädestä “Me Ronin kanssa olemme onnellisia, jos sinä olet onnellinen. Ja jos sinä todella pidät hänestä, niin minä sanon, että antaa palaa. Sinunkin on aika olla onnellinen.”
Harry hymyili Hermionelle ja veti tämän hellään halaukseen. Hänen silmänsä tuntuivat kostuvan liikutuksesta, mutta hän ei välittänyt. Jos hänen ystävänsäkin hyväksyivät hänen tunteensa, kuka hän oli niitä itse kieltämään?
Hetken kuluttua Harry vetäytyi halauksesta ja katsahti toiseen ystäväänsä. Ronin kasvoille nousi epävarma hymy.
“Ihan sama kenestä tykkäät”, Ron takelteli, “ kunhan hän tekee sinut vain onnelliseksi.”
“Kyllä tekee, erittäin onnelliseksi”, Harry lähes kuiskasi ääni käheänä ja pyyhkäisi silmänurkkiaan pyjamaan.
“No, milloin me saamme tavata tämän onnenvelhon?” Ron jatkoi ja sai Harryn hymyilemään salaperäisesti.
“Riippuu vähän... minun täytyy ensin puhua asiat halki hänen kanssaan. Mutta toivottavasti pian, toivottavasti.”
***
Draco Malfoy istui lähes tyhjässä kahviossa pää käsiinsä laskettuna. Hän ei tiennyt, kuinka kauan jaksaisi enää tätä tunteiden pyörremyrskyä. Hänen päässään oli leijaillut monia ajatuksia menneisyydestä, tulevaisuudesta ja nykyisyydestä, mutta suurin osa niistä oli käsitellyt ainoastaan Harrya. Erityisesti ajatukset kiersivät erään Harryn muiston ympärillä, mikä ei ollut tilanteeseen nähden mitenkään ihmeellistä. Olihan tuo muisto erityisen tärkeä, sillä sen ansiosta hän oli saanut vihiä Harryn todellisista tunteista.
“Mitä ihmettä minä teen sinun kanssasi, Potter?” Draco mumisi.
“Ihan mitä vain haluat.”
Draco nosti katseensa ja kohtasi vihreät silmät, jotka tuikkivat hiljaa. Hän toki tiesi, että Harry oli jo herännyt, mutta ei ollut halunnut mennä katsomaan tätä omien sekavien tuntemustensa vuoksi. Draco ei ymmärtänyt, mitä Harry teki kahviossa, kun vuodelepo olisi ollut paljon parempi vaihtoehto. Etenkin kun Draco huomasi, että kahviossa ei ollut enää ketään muita kuin he kaksi – ellei luettu mukaan kassalla työskentelevää noitaa ja kahvion ovella muka huomaamattomina nojailevia auroreita, joiden tehtävä oli näemmä vartioida Harrya.
“Mitä sinä täällä teet?” Draco kysäisi liioitellun huolettomalla äänellä ja huomasi, että Harryn katse poukkoili kaikkialla muualla paitsi hänessä.
“Minä... minä tulin puhumaan sinulle”, Harry sanoi ja siirsi painoaan toiselle jalalle.
Hetkisen Dracon kasvot kielivät hämmennyksestä, mutta sitten hän peitti tunteensa.
“Istu alas”, Draco sanoi ja veti viereensä tuolin. Harry istui alas katse yhä hortoillen.
Hiljaisuus laskeutui, ja Harry tutkaili kiinnostuneena Dracon jäähtynyttä teetä samalla, kun tämä itse kiinnitti täyden huomionsa kynsiinsä. Kassalla oleva myyjä katsoi kiinnostuneena miesten välille laskeutunutta vaivaantuneisuutta, mutta siirtyi nopeasti takahuoneeseen huomatessaan aurorien vihaiset katseet.
“Luulin, että kuolisit”, Harry sanoi yhtäkkiä ja käänsi katseensa Dracoon.
Äkkiä Dracon mieleen palautui, kuinka Harry oli pelastanut hänet. Hän muisti, kuinka veitsi oli tarkoitettu hänelle, ja tuo muisto nosti palan hänen kurkkuunsa. Harry oli loukkaantunut hänen takiaan.
“Entä sitten? Ketä se olisi liikuttanut?” Draco kuitenkin tiuskaisi ärtyneenä pahaan oloonsa. Hän halusi olla jälleen se vanha Malfoy, jonka tunteita kukaan tai mikään ei liikauttanut. Tai ainakaan kukaan ei niiden liikettä huomannut.
“Minua.”
Jälleen kerran rikkomaton hiljaisuus laskeutui Harryn ja Dracon välille toisen sanojen vaikutuksesta. Sanat saivat hiljaisuuden palaamaan, ja tällä kertaa se tuntui raskaammalta kuin aiemmin. Aivan kuin maailmassa ei ollut muuta kuin tämä hetki, tämä keskustelu. Tuntui kuin kaikki riippuisi seuraavista sanoista, seuraavista kuiskatuista tunteista. Hiljaisuus oli kuin lumous, jota kumpikaan ei uskaltanut särkeä. Harry kuitenkin osoittautui siksi, joka halusi enemmän puhua.
“Puhuin Dumbledoren kanssa tänä aamuna, ja hän selosti, mitä olit tehnyt minun hyväkseni. Selvitimme myös muut asiat; hän tietää nyt, tai tiesihän hän koko ajan, etten ollut oikeasti kaapattuna. Meidän välimme ovat kumminkin ihan hyvät, minä ymmärrän hänen tekonsa.”
Draco olisi halunnut huutaa, miten ihmeessä Harry pystyi antamaan anteeksi miehelle, joka oli ollut osasyyllisenä tämän koko tragedian syntyyn. Hän kuitenkin puri kieltään ja pysyi kuin pysyikin hiljaa. Harry huokasi.
“Minä myös... muistan ne muistot, jossa sinä kävit. Olin tietyllä tavalla niissä mukana ja tunsin sinun läsnäolosi. Tiesin heti, että sinä olit muistoissani. Kukaan muu ei olisi voinut tehdä oloani niin turvalliseksi kuin sinä”, Harry kuiskasi ja lukitsi katseensa Dracoon.
Hetkeen Draco ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei tiennyt, mitä Harryn sanat merkitsivät. Olivatko ne osoitus siitä, että tämä arvosti hänen työtään tämän pelastajana, vai mistä oli oikein kyse? Hetken kuluttua hän kysyi kysymyksen, joka oli risteillyt hänen päässään jo vähän aikaa.
“Oletko sinä nyt kunnossa?”
Harry nyökkäsi kevyesti.
“Kyllä minä olen. Olen niin kunnossa, että olen päättänyt palata takaisin taikamaailmaan. Pysyvästi.”
Varovasti Draco katseli Harrya etsien tämän eleistä, koko olemuksesta jotain merkkiä, joka olisi täysin selittänyt tämän sanat. Kun hän ei pitkän tuijottamisen jälkeenkään löytänyt sitä, hän päätti tehdä yhden asian, jonka hän tiesi auttavan ajatustensa selvittämisessä: hän päätti paeta.
Draco nousi hitaasti ylös ja suoristi kaapunsa parilla kädenliikkeellä.
“Sepä hyvä kuulla, Harry. Minun on nyt kuitenkin mentävä. Minä kun... minä... antaa olla”, Draco sanoi ja veti kätensä hiustensa läpi turhautuneena. Hän lähti kävelemään kohti käytävää raskain, kaikuvin askelin.
Draco oli jo lähes ovella, kun hän kuuli Harryn jälleen puhuvan.
“Tiedätkö mitä tajusin tässä aamulla?
Draco pysähtyi ja pudisti päätään kääntämättä siltikään kasvojaan Harryn päin.
“Minä tajusin, etten ainoastaan paennut kuuluisuuttani tai niin kutsuttua elämääni. Minä pakenin myös kaikkia tunteita, joita koin sisälläni. Pakenin sitä tunnetta, joka kertoi, ettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan rakastanut minua. Draco, minun ei tarvitse enää paeta.”
Draco kuuli, kuinka tuolin jalat riipivät lattiaa ja kuinka hiljaiset askeleet lähestyivät häntä. Äkkiä hän huomasi olevansa tiukassa syleilyssä ja tunsi lämpimän vartalon painautuvan itseään vasten. Hengittäminen tuntui erityisen vaikealta, sillä hän tunsi sydämenlyönnit selkäänsä vasten ja kuuman hengityksen kaulallaan. Draco ei välittänyt aurorien virnuilevista katseista, hänen mielensä oli täynnä Harrya.
“Ja tiedätkö sinä, miksi minun ei tarvitse paeta?”
Draco pudisti päätänsä.
“Koska minulla on sinut.”
Draco tunsi jalkojensa pettävän altansa, mutta vahvat kädet pitivät hänet pystyssä. Hitaasti hän kääntyi kohtaamaan Harryn vakavan ilmeen, jota pehmensi silmissä tuikkiva hellyys.
“Minä en ole varma onko tämä rakkautta, koska en ole koskaan oppinut tuntemaan mitä rakkaus on. Mutta tämä on selvästi jotain paljon suurempaa, mitä olen koskaan kokenut. Ja jos sinä, Draco, olet valmis antamaan anteeksi typerät tekoni, minä olen valmis ottamaan selvää, mihin nämä meidän tunteet johdattavat meidät”, Harry sanoi ja katsoi suoraan harmaisiin silmiin.
Dracon ei tarvinnut sanoa mitään. Hän vain kietoi kätensä Harryn kaulan ympärille ja veti tämän hellään suudelmaan. Heidän huuliensa kohdatessa Draco tiesi, ettei sanoja enää tarvittu. Pelkkä Harryn lämpimien käsien hellä puristus kertoi, että tämä oli ymmärtänyt Dracon sanoman. Oli sanomattakin selvää, että Harryn pakomatka oli päättänyt. Kaikki pahat tunteet ja ajatukset, jotka olivat ajaneet hänet pakenemaan, olivat nyt väistyneet suuremman tunteen tieltä. Niin suuren, että sitä pystyi kutsumaan rakkaudeksi.
Ja kun Harry hetken kuluttua irrottautui halauksesta, Draco tiesi, ettei ollut koskaan tuntenut oloaan yhtä onnelliseksi kuin nyt. Eikä hänen oloaan yhtään huonontanut Harryn käsi, joka puristi hänen kättään niin tiukasti, ettei irtoaisi ikinä. Eipä sillä että Draco olisi sellaista halunnutkaan.
FIN
-
rakastan tätä ficciä niin paljon etten löydä sanoja kuvaamaan.
yksi parhaimmista mitä olen ikinä lukenut ehdottomasti.
todella taitavasti kirjoitettu ja jotain sanoinkuvaamattoman ihanaa, että meinasin välillä jopa itkeä (ja se on uskomaton saavatus, sillä en tavallisesti pysty itkemään kun luen)
-
oih! tähän oli tullut jatkoa! ;)
Kiitos ihanista luvuista ja....virheitä ei ollut.. ;D ja kiitos että sain lukea näin hyvän kokonaisuuden..
ja loppujen lopuksi Harry ja Draco sai toisensa*virnistys*
olisi kyllä luullut että Ron suuttusi enemmän.
mutta kiitos ja kumarrus! :D
-Romcu-
-
Luin tämän tarinan alusta loppuun, hyppimättä yhtään minkään kohdan yli, tai jättämättä yhtään osaa väliin. Luin jokaisensanan, ja jos tuntui että jossain kohdassa jäi epäselväksi, palasin taaksepäin ja otin asiasta selvää.
Tarina oli aivan upea.
Niin ihana, hellä ja sydäntaraastava. Joitakin pieniä kirjoitusvirheitä saatoin bongata, sellaisia yhden kirjaimen kirjoitusvirheitä, mutta ne eivät niin paljoa sitten loppujen lopuksi häirinneetkään lukemistani.
En oikein osaa mitään jräkevää rakentavaa kommenttia kirjoittaa, muuta kuin että tämä oli upea tarina, erilainen kuin aijemmat lukemani.
-
tää oli tosi mahtavasti kirjoitettu en osaa sanoo mitään järkevää koska järki ei tässäkohtaan enää kulje ;D
kuvailusi oli loistavaa juoni oli mahtavaa :-* tälläisiä lisää oli ihanan pitkäkin :)
~L~
-
Oooo! Tää oli aivan super ihana<3 Oon lukenu tän joskus aiemmin ja ihastuin tähän jo sillon :) Oot aivan loistava kirjottaja, hankala kuvitella et tää on sun eka ficci! :o
Mut siis tää oli niin mielettömän ihana, et jätti ihan sanattomaks...
Kiitos tästä!
~Missy~ :)
-
Tää on EHDOTTOMASTI PARAS ficci minkä mä olen lukenut! Mä myönnän, että alotin lukemaan tätä, koska halusin tietää liittyykö tää aihe mitenkään siihen pako-sarjaan tai onko tää millään tavalla samanlainen. Tää ei ollut sellanen mitä mä odotin, tää oli 100 kertaa parempi! Oon tosi tyytyväinen tähän. kiitän tuhannesti tästä loistavasta lukuelämyksestä! :D
-
Oooo! Tää oli aivan super ihana<3 Oon lukenu tän joskus aiemmin ja ihastuin tähän jo sillon :) Oot aivan loistava kirjottaja, hankala kuvitella et tää on sun eka ficci! :o
Mut siis tää oli niin mielettömän ihana, et jätti ihan sanattomaks...
Kiitos tästä!
Indeed, ficci oli ihan himoihana. :) Kaunis loppu, ei liian pitkäveteistä tai muutenvaan turhaa selittämistä. Loppu oli tietysti hieman odotettavissa, että kaksi toisiinsa rakastunutta ihmistä saavat lopulta toisensa, mutta niinhän se on kaikissa. :) Tykkäsin tosi paljon. Sopivan pituinen ja idea oli hyvä. Yllättäviä juonenkäänteitä ja draamaa. ;) I h a n a. :)
-
heipä hei.
Olen nyt tässä aikani ihkuttanut Harry Potter ( Hartsa ) kirjoja kavereilleni, joista yksi sitten ystävällisesti kertoi että mistä voisin lukea ficcejä liittyen tähän edellämainittuun kirjaan :__ D Pakko myöntää, että aluksi mua lähinnä oksetti kaikki Draco/Harryt ja Ron/Harryt, mutta kaikkeen tottuu. Tosin tämä vaikeuttaa myös hiukan kirjan lukemista, koska aina kun Harry tapaa Dracon, tulee vähän sellainen... piilotetut tunteet -olo :__ D että molemmat oikeasti rakastaa toisiaan. No mutta enpä tässä tylsistytä sua tällä vaan menen ficciin :
Kieltämättä otsikosta tuli heti mieleen samanniminen sarja ( en sitä kyllä pahemmin ole katsellut ), mutta luin sitten huomautuksen ennen kuin aloitin ja oli huojentavaa tietää, ettei tämä ole mitään vankilapako ficci :__ D tosin, olisi voinut olla ihan mielenkiintoista lukea ficciä jossa Harry ( tai ihan kuka vaan muu ) pakenee Azkabanista, tai jostain jästien vankiloista ( tuskin tuottaisi Velholle tai Noidalle ongelmia ).
Juoni oli hyvin keksitty, ja halusinkin lukea jotain tälläistä, että ei ole koko ajan mitään ällöttävänä, oksettavan, siirappista draamaa kahden miehen/pojan välillä, vaan että juoneen tulee muukin taikamaailman väki ja paikat esille, ja että keksittäisiin itsekkin tapahtumia. Hienosti olit keksinyt, pakko myöntää. Minulla tuskin olisi tullut mielenkään kirjoittaa tuollaista, omia aivojani ei ol luotu kai sitten keksimään mitään juonia mihinkään :__ D
hiukan kyllä minua tässäkin ficissä häiritsi tuo malfoyn leppoisa olemus, koska itse olisin tehnyt hänestä ehkä vähän enemmän... rajun? että täysin päinvastainen ( no ei nyt ehkä täysin :---D ) luonna tuntui paikoin kovin oudolta, mutta muuten Malfoy oli ihastuttava hahmo tässä tarinassa. Samanlainen mies tännekkin, kiitos ; ) Lopetus oli myös todella suloinen, pidin siitä erittäin paljon.
Kiitosta tästä lukukokemuksesta, ja toivottavasti kommenttini piristi.
- Fishy
-
Oooi tää oli ihana :D
-
Tunnen itseni typeräksi, kun edellisestä kommentista on niin pitkä aika, mutta kommentoin kuiteskin ;)
Elikkä tämä oli aivan ihana fici. Jotenkin siinä painajais kohdassa sain vedet silmiin ja sitten selvisikin että se oli ollut vain unta ;D (kiltisti tehty)
Enkä oi tehdä sitä vakiotakaan eli ruinata jatkoa, joten vain kiitän ja vetäydyn syrjemmälle ;)
-
aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaah kunpa tälläsiä ficcejä ois enemmänki! <3 joo pillahdin itkuun tuossa lopussa ja awwww drarry on vaa jotai parhainta ja kirjotat tosi hyvin jajajaja hih mun ei pitäs lukee yhtää mitää tähä aikaa XD
-
Heissan!
Ei nyt ollut ensimmäinen kerta kun luin tämän, se ehkä kertaa jo miten paljon pidän tästä!
Muutamia kirjoitusvirheitä löysin matkan varrelta:
2. luvun alusta 7. rivi: ”Malfoy, olet ollut täällä noin kaksi vuotta”, hän aloitti, ”ja olen tullut siihen tulokseen siihen tulokseen, että sinussa on tietynlaista asennetta.” "-- siihen tulokseen siihen tulokseen --"
8. luvun loppu 8. rivi lopusta päin: ”Sait minut samalla muistamaan, miksi olen täällä. Olen pakenemassa elämää, joka ei ole elämäni. Ainakaan se tuntuu jonkun muun elämältä.” "-- Ainakaan se tuntuu jonkun muun elämältä.”"
18. luku, ensin tulee kolme tähteä, sitten yksi tähti ja 7. rivi ylhäältä päin: “No huh, huh. Ei olisi uskonut, että siinä hilleristä olisi sankariainesta.” "-- siinä hilleristä --"
Nuo kun korjaisit niin tarina olisi täydellinen (:
Mua on aina jääny mietityttämään, esittikö Albus Geoffreytä ?
Loppu on myös jätetty mukavan avoimeksi mahdolliselle jatko-osalle ;)
-
Hei, ajattelin jättää pienen kommentin, että kävin lukemassa.
Hassua sinänsä, etten ole tätä(kään) ficciä noteerannut aiemmin. Onneksi edes nyt jälkeen päin pysähdyin lukemaan, se todella kannatti.
Tekstin alussa ja sen läpi miulla oli aavistukseni tapahtumista ja henkilöistä. Mielestäni teksti johdatteli mukavasti omia päätelmiä siitä, mitä tulee tapahtumaan. kolmanneksi ja toiseksi viimeisen kappaleen kohdalla tosin olin aika varma, että tarina päättyisi toisin, mutta ikuisena romantikkona loppuratkaisu ilahdutti. Ficci oli kaikkiaan lempeä ja lohdullinen.
Tapahtumat etenivät sopivalla tahdilla, eivät ainakaan liian verkkaisesti. Yllättäen Dracon väliaikaisasunto sijoittuikin Harryn pakokämpän naapuriin, mutta annetaan se anteeksi (: Vai liekö sekin Dumbledoren tekosia...
Geoffrey oli aivan ihana, tyypillinen muka-juro naapurin vanhus, joka paljastuukin herttaiseksi ihmiseksi. Hahmot muutenkin olivat osuvia.
Joo. Se, mitä yritän kommentillani sanoa, on kaunis kiitos. Nautin tästä lukukokemuksesta, se vetäisi kyllä mukaansa ja sai henkäillä ihastuksissaan tai kauhuissaan. Siis, kiitos.