Mairon seisoo heidän edessä kahlehdittuna ja harmaana, kuin hänestä olisi pesty pois väri ja elämä.
Mairon ei enää jaksa taistella, joten hän sulkee silmänsä ja nyökkää, antaa heidän viedä hänet Valinorin poikki ja todellisuuden kerrosten läpi ovelle, joka aukeaa vain yhteen suuntaan ja vain valarin yhdistetyllä voimalla. Viime hetkellä hänen tekee mieli napata kiinni ovenkarmeista, tekee mieli langeta polvilleen, rukoilla ja anella anteeksiantoa, mutta tämän oven reunoista ei saa kiinni, eikä Mairon lopulta voi tehdä mitään, kun Manwë syöksee hänet Olemattomuuteen.
Valarille ja Ëalle Melkor on yhä vihollinen, julma ja tuhoava painajaiskuva, mutta kun Mairon vihdoin löytää tämän luokse, hänen repaleisen sydämensä valtaa ilo ja helpotus, ja hänen huuliltaan pääsee hiljainen nyyhkäys.
Hänen kalpeankolkot kasvonsa puhkeavat leveämpään, aidompaan hymyyn, kuin Mairon muistaa hänellä koskaan ennen nähneensä.
Melkorin iho tuoksuu yhä jäältä ja tuhkalta, ja Maironin huulten alla hän maistuu pimeydeltä, kodilta.
Mairon on varma, ettei elo kaksin tyhjyydessä tule olemaan helppoa, mutta hän tietää myös, etteivät he tule enää koskaan päästämään toisistaan irti, ja yhdessä he tulevat tekemään kaikkensa avatakseen uuden oven Tyhjyyden ja maailman välille, ja senkin hän tietää, että heidän voimillaan he lopulta onnistuvat.