Ei hyvästejä,
sillä olemmehan pian taas yhdessä
- Subbe93
Fandom:
Dragon Age
Genre:
Yleisesti ottaen draamaa, johon on lisätty toimintaa, fluffia ja hieman huumoria.
Ikäraja:
Max. K-11
Päähenkilöt:
Alistair/Warden (Adeline Cousland)
Tiivistelmä:
Fereldenissä kaikki on hyvin: Arkkidemoni on kukistettu, hallitsija valittu, ja ihmiskunta saa jälleen nauttia rauhan ajasta. Sitä tahtovat myös Fereldenin viimeiset Grey Wardenit, Alistair ja Adeline, mutta sitä ennen heillä on edessään vielä paljon asioita, jotka vaativat heidän huomiotaan. Ja joskus ne asiat vaativat heitä hyvästelemään hetkeksi toisensa.
Vastuunvapaus:
Maailma, paikat, Alistair, Anora, ynnä muut tunnistettavat kuuluvat BioWarelle.
Varoitus:
Spoilereita peleistä voi löytyä
Haaste:
Sadan raapaleen tarina (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39667.msg762809#msg762809)
A/N:
Enpäs tiedä, mitä tästäkin lystistä mahtaa tulla, mutta näköjään on pakko kokeilla kaikkea ;)
Sisällysluettelo:
Prologi (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg764399#msg764399)
Osa 1: Denerim
Keskustelu tulevasta (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg764448#msg764448)
Hyvästejä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg764621#msg764621)
Kadotaan hiljaa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg764699#msg764699)
Osa 2: Amaranthine
Darkspawn (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg765577#msg765577)
Palaan pian (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg765692#msg765692)
Tien päällä (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg767187#msg767187)
Ikävä sinua (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg767300#msg767300)
Uusi kaupunki, uusi aika (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg776089#msg776089)
Suojeluvaistoa (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg783928#msg783928)
Jälleen valmis (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg783929#msg783929)
Osa 3: Ferelden & Orlais
Aika rientää (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg788341#msg788341)
Miten on? (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg788944#msg788944)
Pystymme tähän (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg788967#msg788967)
Mul on ikävä sua (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg791279#msg791279)
Tänä iltana ikävä pyyhkii Skyholdia (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=39741.msg791281#msg791281)
Epilogi: Redcliffe (http://)
A/N: Ensimmäinen osallistuu Spurttiraapale III (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=37341.msg721169#msg721169) -haasteeseen sanalla: Kaukaa
Osa 1:
Denerim
Keskustelua tulevasta
”Uskomatonta, että olemme kumpikin elossa”, Alistair naurahti helpottuneena, kun Adeline tuli hänen luokseen. ”Minä… hetken jo pelkäsin, ettet… ehkä… selviäisi.”
”Tässä sitä ollaan”, nainen vastasi, tietyllä tavalla itsekin helpottuneena. Jos joku olisi kuollut, se olisi ollut hän, eikä Alistair.
”Ainakin… Morrigan puhui totta”, mies lisäsi. Adeline huomasi, miten Alistairin katse kiersi valtaistuinsalia. Ihan kuin mies olisi pohtinut, jatkaisiko aiheesta vai antaisiko olla. ”Sanovat, että hän katosi heti demonin kukistuttua”, Alistair lopulta sanoi ja käänsi katseensa takaisin Adelineen. ”Ei hyvästejä, ei mitään.”
”Hän halusi kadota”, Adeline mumisi vastaukseksi ja antoi itsekin katseensa kiertää valtaistuinsalia.
”Tiedätkö, minne hän meni?”
”Ehkä… jonnekin kauas.”
~*~
Heidän välilleen laskeutui hiljaisuus. Adeline antoi katseensa kiertää niissä harvoissa ja valituissa, jotka olivat valtaistuinsaliin päässeet – eli aateliset ja Adelinen matkaseurue. Hän ei ollut ehtinyt jutella oikein kenenkään kanssa arkkidemonin kukistuttua. Mutta sen hän aikoisi tehdä ennen kuin astuisi ulkomaailmaan. Hän halusi tietää, mitä kukin hänen ystävistään aikoi tehdä sen jälkeen, kun juhlat olisivat ohi.
Tuntui jotenkin oudolta ajatella, että tämä saattoi olla hyvästien paikka. Hän oli niin kiintynyt heihin kaikkiin, ettei olisi halunnut vielä erota, mutta ei hän voinut ketään pidätelläkään.
Entä mitä Alistair aikoi tehdä? Adeline tajusi, ettei ollut kysynyt. Mitä heille nyt tapahtuisi? Hän ei halunnut hyvästejä…
~*~
”En tiedä… Pelkään, mitä tämä eloonjääminen tulee maksamaan.”
Adeline käänsi katseensa takaisin Alistairiin. Pieni hymy nousi hänen suupieleensä.
”Kadutko?”
Mies liikahti hieman levottomana. ”En tiedä”, hän sanoi lopulta ennen kuin puhkesi hymyyn. ”Toisaalta, tämä taisi olla ainoa keino, millä sain pidettyä sinut hengissä.”
Naisen kasvoilla kävi yllättynyt ilme. ”Minustako tässä oli kyse?”
”Olet niin itsepäinen välillä”, Alistair naurahti ennen kuin astui eteenpäin ja tarttui Adelinen käsistä kiinni. ”Olen valmis vaikka kuolemaan pitääkseni sinut hengissä, mutta… Välillä minusta tuntuu, että olet minua pari askelta edellä. Pelkäsin, että… jäisin toiseksi.”
”Olisin vaikka katkaissut jalkasi, jos se olisi pitänyt sinut hengissä.”
Hymähdys. ”Arvasin.”
~*~
He katsoivat hetken toisiaan. Adeline painoi jokaisen Alistairin kasvonpiirteen mieleensä, ja keräsi kaiken rohkeutensa, jotta olisi valmis kysymään asiaa, joka painoi hänen mieltään. Ei siinä olisi muuten mitään ollut, hän pelkäsi vain vastausta.
”Nyt kun tämä kaikki on ohi… Mitä aiot tehdä?”
”Ajattelin… meneväni sinne minne sinäkin”, Alistair vastasi. ”Sitä paitsi… Jos aiot hoitaa Fereldenin Grey Wardenit takaisin maailman kartalle, minä haluan antaa kaiken apuni.”
Helpotus valtasi Adelinen. ”Mietinkin jo, mitä tekisin, jos sinulla olisi muita suunnitelmia.”
Alistair naurahti. ”Et taida päästä minusta ihan noin vain eroon.”
Adeline tiukensi otettaan miehen käsistä. ”Ja usko minua, kun sanon, etten edes haluaisikaan.”
~*~
”Muutat kuitenkin vielä mielesi”, Alistair vastasi hymyillen.
Adeline virnisti ilkikurisesti. ”En usko, että niin tulee ikinä käymään.”
Mies pudisteli päätään. ”Väitellään siitä myöhemmin lisää”, hän sanoi sitten. ”Tarvitsen hieman aikaa keksiäkseni lisää vastaväitteitä. Sitä paitsi…” Alistairin katse käväisi jälleen valtaistuinsalissa. ”Minun pitäisi kaiketi päästää sinut näyttäytymään muulle kansalle. Mikä minä olen meidän sankariamme pidättelemään?”
Nainen pudisteli päätään. Miksi hänestä oli tehty sankari? ”Kysyikö kukaan, mitä minä haluan?”
Alistair hymähti. ”Anteeksi, rakkaani. Elämä on joskus epäreilua.”
”Ei se aina ole”, nainen vastusti. ”Taisin antaa sinun itsesi päättää, kuljetko vapaana vai jämähdätkö valtaistuimelle.”
”Niin teit”, mies myönsi. ”Ja… olen siitä todella kiitollinen.”
~*~
”Menehän jo”, Alistair sanoi. ”Haluan päästä nauttimaan kahden keskeisestä ajasta mahdollisimman pian. Sitä paitsi”, hän laski hieman ääntään. ”Vihaan tällaisia juhlia.”
”Kuulostaa hyvältä”, Adeline vastasi hymy huulillaan. ”Lupaathan, ettet karkaa minnekään?”
”Tiedät, että odotan sinua vaikka maailman loppuun asti.”
Adeline nyökkäsi ennen kuin varvusti hieman antaakseen miehen huulille suukon. ”Valmistaudu. Edessä on pitkä yö.”
”Odotan innolla”, Alistair vastasi huulten koskiessa Adelinen huulia. Nainen hymähti, painoi vielä hitaan ja hartaan suudelman ennen kuin vetäytyi kauemmas. Katseet kertoivat enemmän, eikä Adeline tohtinut rikkoa katsekontaktia ennen kuin päästi Alistairin käsistä irti. Pikainen hymy hetkelliseksi hyvästiksi, sitten hän käänsi selkänsä hoitaakseen velvollisuudet pois alta.
Osa 2:
Amaranthine
Darkspawn
Adeline ei ollut laskenut päiviä. Häntä ei ollut kiinnostanut se, miten kauan he olivat kulkeneet vailla päämäärää. Hän ei tiennyt, miten kauan Zevran oli kulkenut heidän kanssaan ennen kuin oli valinnut tien, joka oli erottanut salamurhaajan Grey Wardeneista. Siitä eteenpäin oli ollut vain hän ja Alistair, ja Adeline oli halunnut ottaa kaiken ilon irti ajasta, jonka hän sai viettää miehen kanssa. Hän nautti vapaudesta, joka heille oli koittanut, nautti siitä, etteivät velvollisuudet painaneet heidän harteillaan.
Tai niin hän oli ajatellut. Lopulta kuitenkin koitti se päivä, joka herätti heidät kummatkin takaisin karuun todellisuuteen. Todellisuuteen, jonka he olivat luulleet olevan jo ohi.
~*~
Se kiljaisu sai kummankin huomion puoleensa. Sitten alkoi kuulua huutoja. Kaksikko vaihtoi vain nopeasti katseita ennen kuin suuntasivat kulkemaltaan tieltä metsään, josta äänet kantautuivat. Pitkälle he eivät ehtineet, kun joukko ihmisiä juoksi heitä vastaan.
”Paetkaa!”
”Ne tulevat!”
”Pelastautukoot ken voi!”
”Mi-” Alistair aloitti, mutta ketään heistä ei pysähtynyt selittämään. Jokainen kehotti vain juoksemaan, pakenemaan henkensä edestä.
Ja sitten tuli vastaus heidän kysymykseensä. Reilu tusina rumia öykkäreitä ilmestyivät näkyviin, mutta pysähtyivät niille sijoilleen nähdessään heidät.
”Ouh”, sai Alistair ensimmäisenä ulos suustaan. ”Darkspawneja…”
”Mutta… mutta niidenhän piti…” Adeline aloitti, mutta ei saanut sanoja suustaan. Sen sijaan hän veti miekat esiin valmiina taistelemaan.
~*~
”Ja siinä”, Alistair ähkäisi, kun viimeinen niistä hirvityksistä kaatui maahan. Mies antoi katseensa kiertää aluetta samalla, kun yritti tasata hengitystään. Hän kuuli Adelinen huohottavan vähän matkan päässä. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään.
”Mutta… Niiden piti palata Deep Roudeille Blightin päätyttyä”, nainen parahti.
”Niin piti”, Alistair myönsi ja työnsi kengän kärjellä yhtä ruumista kuin testatakseen, oliko se vielä elossa.
”Miksi ne eivät sitten palanneet?”
Hyvä kysymys, mutta Alistair ei osannut vastata siihen. Hän veti jalkansa pois ruumiin lysähtäen maahan.
”Ehkä he tajusivat viihtyvänsä Fereldenissä ihmisten parissa?” hän ehdotti lopulta ja kääntyi Adelinen puoleen.
Nainen käänsi katseensa häneen pieni huvittunut hymy huulillaan.
~*~
Hiljaisuus laskeutui jälleen heidän välilleen. Alistair ei todellakaan osannut vastata siihen, mitä darkspawnit tekivät vieläkin maan kamaralla. Miksi ne eivät olleet lähteneet?
”Voisiko mitenkään olla mahdollista, että… nämä vain olisivat viimeiset, jotka eivät ehtineet lähteä?” Alistair ehdotti toiveikkaana.
”Olisiko se mahdollista?”
Mies vilkaisi rakastaan, joka katsoi häntä epäilevästi. ”En tiedä”, hän myönsi. ”Yritin vain olla optimisti.”
”Niin kuin aina”, Adeline naurahti.
Alistair hymähti laittaen miekkansa ja kilpensä pois. Hän kääntyi Adelinen puoleen. ”Mutta en silti voi väittää, että pitäisin tästä.”
Nainen huokaisi ja laittoi aseensa pois. ”Minusta tuntuu, etten minäkään pidä”, hän sanoi ja kääntyi Alistairin puoleen näyttäen hieman huolestuneelta.
~*~
”Meidän on kai mentävä Amaranthineen.”
Alistair tuijotti vaaleansinisiä silmiä tietämättä, mitä ajatella. Vaikka naisen kasvoilta paistoi huoli, oli silmistä luettavissa päättäväisyys: halusivatpa he mitä tahansa, heidän olisi pakko mennä Amaranthineen tekemään se, mitä he eivät olleet heti menneet tekemään.
Mies riisti katseensa naisesta ja vilkaisi vielä ruumiita. Hän tiesi Adelinen olevan oikeassa. Heidän oli aika tuoda Grey Wardenit takaisin. Jos darkspawnit vielä vaeltelisivat ympäriinsä… Ferelden saattaisi piankin tarvita Grey Wardeneita.
”Mennään”, hän myöntyi. ”Kuka tietää, miten paljon aikaa meillä on.”
Adelinen kasvoille nousi hymy. ”Meillä on toisemme”, hän lupasi. ”Me selviämme kyllä.”
”Selvisimme kerran”, Alistair hymähti. ”Miksi emme selviäisi uudelleen?”
A/N: Harmittaa, etten ole itse ostanut vielä(kään) Originsiin "Warden's Keep" DLC:tä, joka olisi varmasti auttanut ja ehkäpä tehnyt tästä osasta paremman (jos tätä raapalesarjaa voi edes mitenkään pelastaa), mutta näillä mennään. Minun Warden ja Alistair eivät ole kohdanneet Avernusta ennen, eivätkä ole edes tietoisia miehestä.
Toivottavasti silti pidätte tästä :D
Osa 3:
Ferelden & Orlais
Aika rientää
Siitä oli vuosia, kun Adeline oli lähtenyt Alistairin kanssa Amaranthinesta ja kadonnut hiljaa. Vaitonaisina he olivat pitäneet huolen siitä, etteivät darkspawnit enää vaivanneet Fereldeniä, ja katsoivat, etteivät jääneet jalkoihin, kun maagien ja temppeliherrojen välinen sota oli alkanut. Sota oli kuin räjähtänyt käsiin. Adeline ja Alistair olivat vain kuulleet tarinoita siitä, mutta mikä oli totta, vain harva tiesi. Kumpikaan ei kuitenkaan ollut jäänyt ottamaan selvää. Se vaatisi Kirkwalliin matkustamista, eikä Alistair ollut niinkään innostunut menemään sinne enää uudelleen.
”Siellä oli silloinkin täyskaaos”, Alistair oli rakkaalleen kertonut. ”Sanoivat, että qunarit olivat aloittaneet sodan, joka oli hieman levinnyt käsistä.”
Eikä Adeline ollut vaatinut.
~*~
Joten he keskittyivät omiin asioihinsa, viettivät kahden aikaa vielä kuin se oli mahdollista. Nauttivat vapaudesta, kiertelivät ympäriinsä, ja joskus tarjosivat seuraansa vieraille. Siten he olivat hyvin tietoisia maailman menosta, vaikkei aina voinut olla varmaa, mikä oli totta ja mikä ei.
Kunnes yhtenä iltana he kohtasivat Orlesian Grey Wardenin ja tämän seuralaisen, joka oli liittymässä Wardeneihin. Iäkäs mies oli esittäytynyt Philipiksi, ja nuori nainen puolestaan Mirkaksi.
Alistair ja Adeline eivät olleet esittäytyneet. Sanoneet vain olevansa Fereldenin Grey Wardeneita, ei muuta. Ja heidän onnekseen Philip ei ollut enempää udellutkaan. Orleasian Grey Warden oli tuttavallisesti aloittanut keskustelun Mirkan udellessa vieressä kaikkea Grey Wardeneista.
~*~
”Tuota sinun ei kai olisi kuulunut vielä kertoa”, Alistair kommentoi, kun Philip oli juuri kertonut Mirkalle lyhemmästä elämästä.
”Hänen on hyvä tietää, mitä tällainen huvi maksaa”, Philip vastasi kepeästi. ”Sitä paitsi, kuka tietää, kenties joku meistä elää pidempään.”
”Onko joku joskus elänyt?” Adeline kysyi kulmaansa kohottaen samalla, kun otti heidän ruokansa pois tulelta.
”Onpahan hyvinkin”, Philip vastasi. ”Warden Avernus on elänyt pidempään kuin kukaan muu. Ja sanovat, että Grand Enchanter Fiona on päässyt jotenkin eroon Grey Wardeneista ja elää yhä.”
”Ei kai sellainen ole mahdollista”, Adeline naurahti. Jos olisi, niin kai joku olisi asian jo selvittänyt ja jakanut muiden kanssa.
~*~
Mutta toisaalta…
Adeline kurtisti kulmiaan, eikä enää kuunnellut Orlesian Grey Wardenin tarinointia. Toisaalta, Grey Wardenit olivat aika salaavia ihmisiä. He salasivat asioita, vaikka kaikkien, varsinkin juuri Grey Wardenien, olisi ollut hyvä tietää siitä.
Ja toisaalta, olivathan hän ja Alistair välttäneet selvän kuoleman vapauttaessaan Thedasin arkkidemonista. Oli löytynyt se porsaan reikä, jota he olivat käyttäneet hyväkseen.
Joten missä oli sanottu, etteikö se olisi mahdollista? Jos he vain löytäisivät oikeat henkilöt, hehän voisivat saada selville, miten elää pidempi elämä tai ehkä saada darkspawnin veri pois heidän suonistaan! Niin paljon kuin Adeline pitikin Grey Wardenin elämästä, houkutteli siltikin pidempi elämä Alistairin kanssa kovasti.
Tänä iltana ikävä pyyhkii Skyholdia
Se kävi niin äkkiä, ettei Alistair ollut osannut varautua. Yhtäkkiä Kutsu oli käynyt voimakkaaksi hänen päässään, niin voimakkaaksi, ettei sitä voinut mitenkään työntää syrjään.
Mies oli horjahtanut, sulkenut silmänsä irvistäessään, tarttunut toisella kädellä lähintä tukea, jonka oli löytänyt, ja toisen käden nostanut otsalleen, kuin toivoen, että se vaimentaisi sen pirun laulun, joka vainosi heitä kaikkia Wardeneita.
Hiljalleen se hellitti, vaimeni takaisin omaksi hiljaiseksi kuiskinnaksi. Eikä Alistair uskaltanut hetkeen liikahtaa. Hän odotti, yritti koota itsensä taas.
Miten ikinä Corypheus sen tekikään, se piti saada loppumaan. Alistairista tuntui, ettei pian enää itsekään pystyisi taistelemaan sitä vastaan, vaikka kuinka yritti. Hän pelkäsi sortuvansa.
~*~
Lopulta Alistair uskaltautui avaamaan silmänsä ja suoristautumaan. Syvään henkeä vetäen hän heittäytyi nojamaan Skyholdin muuria vasten. Hengitti hitaasti ja rauhallisesti, kuin kovankin taistelun käyneenä, ja katseli ympärilleen. Ketään ei ollut kiinnostunut Grey Wardenista, joka kuunteli päänsä sisällä ääniä. Miten senkin selittäisi ulkopuolisille? Sekopää hän oli jo valmiiksi.
Hänen silmiinsä osui Blackwall, joka jonkin matkan päässä asteli kaikessa rauhassa ympäri pihamaata. Alistair kurtisti kulmiaan. Mitenkähän tuo mies oikein teki sen? Miten hän pystyi olla välittämättä Kutsusta, olla kuin mitään ei olisikaan? Mies ei näyttänyt lainkaan siltä, että Kutsu vaivaisi häntä millään lailla. Alistairin pitäisi taistella tai puhua, että onnistuisi sivuuttamaan sen.
~*~
Pieni huokaisu karkasi miehen huulilta. Onneksi Adeline sentään oli turvassa, ainakin hän toivoi niin. Ainakin hän kuvitteli, että nainen olisi tarpeeksi kaukana Corypheuksesta ja tuon aiheuttamista haitoista. Ja jos ei muuten, niin ainakin häntä oli varoitettu. Näin Leliana oli ainakin luvannut.
Alistair irtautui muurista, oikoi itsensä täyteen pituuteensa ja nosti katseensa taivaalle. Mitähän Adeline mahtoi tällä hetkellä tehdä? Olikohan etsinnät edenneet minnekään? Alistair tiesi, ettei hänen pitäisi sortua ajattelemaan naista, ikävä pahenisi vain entisestään. Mutta tahtomattaan ajatus karkasi aina silloin tällöin Adelineen ja siihen, mitä naiselle mahtoi kuulua. Missä hän mahtoi tällä hetkellä olla, ja kuinkahan lähellä hän oli ratkaisua?
~*~
Ja mahtoikohan Adeline koskaan ajatella häntä? Ei Alistair halunnut kuulostaa itsekkäältä, mutta joskus hän sortui miettimään, tunsiko Adeline tällaista ikävää tai huolta. Ei sillä, kyllä Alistair tiesi, että Adeline oli taitava taistelija, fiksu ja nokkela, hän osasi pitää huolta itsestään, eikä mikään kaataisi naista. Mutta silti. Olihan miehellä oikeus huoleen. Mistä sitä tietäisi, mitä tulisi sattumaan ja kuinka yllättäen. Tai jos Adeline myrkytettäisiin. Mitä hän voisi siinä tilanteessa tehdä? Missä olisivat lähimmät ystävät, jotka auttaisivat pyytämättä, tekisivät kaikkensa vastalääkkeen löytämiseksi? Tai mitä jos joku onnistuisi – niin epätodennäköiseltä kuin se kuulostikin – onnistuisi yllättäen salamurhaamaan Adelinen? Kuka vahtisi naisen selustaa siltä vaaralta?
~*~
Alistair veti syvään henkeä ja päästi sen kaiken suunsa kautta ulos. Hieman uupuneena hän katseli Skyholdin sisäpihaa, jossa tapahtui niin paljon. Ihmisiä tuli ja meni suuntaan ja toiseen, jonkun kanssa tai yksin.
Ehkä Alistairinkin pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, mutta tuntui, ettei ollut mitään, mitä hän voisi tehdä. Hänen pitäisi olla kärsivällinen, odottaa, että Inkvisitio olisi valmis hyökkäykseen, valmis kohtaamaan Orlaisin Grey Wardenit…
Ääni hänen päänsä sisällä kutsui häntä edelleen, vienona ja kauniina.
”Ole hiljaa”, hän ärähti ja tajusi, että oli sanonut sen ääneen. Nopea vilkaisu ympärille kertoi, että se oli tullut liiankin kovalla voimakkuudella.
Miten hän aina onnistuikaan nolaamaan itsensä?