Jos sellaiset muistot voisi poistaa turvallisesti ja pysyvästi yhdellä leikkauksella, hänen kannattaisi ilmoittautua oikopäätä hoitojonoon. Mutta hänen aivonsa eivät ole tahrattoman mielen, eikä hän edes tiedä, haluaisiko hän sellaista keinotekoista kilpeä sittenkään.Voi että! Kouraisi kyllä ihan tosi syvältä tuommoinen ajatus. Muutenkin meno on aika sydäntäsärkevää kun John tanssii Sherlockin kanssa omissa häissään, mutta tää kyllä oli kirsikka kakun päällä. Johnin myöhempi ajatus kilpien pudottamisesta oli kivasti kontrastissa tän kaiken kanssa!
Vaan aviossa hänen aikansa valuu tyystin hukkaan, John arvelee ja epäilee, liekö hänessä mitään muuta heteroa kuin se vietävän heterokromia.Tälle oli pakko vähän nauraa, varsin nerokas oivallus tuommoinen!
On hän, hän on yhä, vaan ei Maryyn, sittenkään, tietenkään, saatana sentään.Tää oli ihan paras. Melkeinpä uskomaton, sanoisin – tykkään ihan hirveästi tämmöisistä syvällisistä tajuamisen hetkistä, ja tän kaiken teki entistäkin paremmaksi se tanssimisaspekti! Oih ja voih.
Jos sellaiset muistot voisi poistaa turvallisesti ja pysyvästi yhdellä leikkauksella, hänen kannattaisi ilmoittautua oikopäätä hoitojonoon. Mutta hänen aivonsa eivät ole tahrattoman mielen, eikä hän edes tiedä, haluaisiko hän sellaista keinotekoista kilpeä sittenkään.Tämä oli upea kohta! Ensinnäkin tässä on tosi hienoja ajatuksia, tuo pohdinta muistojen poistosta ja leikkausjonosta ja se kuinka aivot eivät ole tahrattoman mielen (vau), miten oivaltavia. Tämä kohta oli myös tosi hyvä esimerkki siitä miten luovalla ja erilaisella tavalla olit ottanut virkehaasteen sanoja mukaan, leikkaukset ja kilvet ja hedelmät ja mätänemiset olivat tosi oivallisella tavalla yhdistetty toisiinsa ja kokonaisuus oli tosi luonnollisen tuntuinen, sanat eivät ollenkaan pomppineet esille kokonaisuudesta eikä niitä oltu vaan heittelemällä upotettu tekstiin vaan niitä oli todella hyödynnetty tosi taitavasti.
Oikeastaan hän haluaisi riisua kaikki kilvet, pudottaa ne maahan kuin ylikypsän hedelmän kärsineet kuoret ja antaa Sherlockin katsoa kunnolla. Hän tahtoisi lakata välittämästä, mitä tapahtuisi, jos joku muukin näkisi hänen kuorensa alle, mitä sitten, mitä sitten, eiväthän hänen sisuksensa sentään mätäne.
Vaan aviossa hänen aikansa valuu tyystin hukkaan, John arvelee ja epäilee, liekö hänessä mitään muuta heteroa kuin se vietävän heterokromia. Häviävän hetken hän jopa empii, onko hän koskaan rakastunut ollutkaan, kunnes hän vilkaisee Sherlockia.
On hän, hän on yhä, vaan ei Maryyn, sittenkään, tietenkään, saatana sentään.
eikä yhtä ainoaa oikeaa väriä siten olekaan, tosiaan, heterokromia, heterokromia, kuten Johnillakin, niin, hän… hän muistaa taas.
Sana vain, John ajattelee ja nielaisee, sana vain, yksi sana vain, ihan vähän aiemmin, eikö niin, eihän se olisi ollut liikaa pyydetty, hän toteaa ja tallaa Sherlockin varpaille.
Häviävän hetken hän jopa empii, onko hän koskaan rakastunut ollutkaan, kunnes hän vilkaisee Sherlockia.
On hän, hän on yhä, vaan ei Maryyn, sittenkään, tietenkään, saatana sentään.
Sherlockin ääni on hiljainen tavalla, joka on samanaikaisesti julkea ja nöyrä, eikä John sano enää ei.Oih ja voih, tämä oli ihana kohta!
Sherlock on täydellisen häpeämätön katsoessaan häntä niin, ja eittämättä säädytön on hänkin kääntäessään selkänsä morsiamelleenTykkään kovasti Johnin kertojanäänestä ja ajatuksenkulusta. Säädytön, heterokromia, saatana sentään ja muistojen ja nykyhetken välillä polveilevat pohdinnat sopivat hänelle hyvin.
He keinahtelevat verkkaan pyörimättä enää. Sherlockin hengitys kuumottaa hänen kasvojaan, eikä John pysty pitämään päätään kylmänä, saati sydäntään viileänä.Tuo ”päätään kylmänä ja sydäntään viileänä” on oivaltava kohta ja muutenkin tämä lause on ihana <3 ja tietysti se, ettei tarvitse sanoa sitä tärkeintä edes loppuun asti, kun kumpikin tietää, mistä on kysymys <3