Ikäraja: K-11
Tyylilaji: hurt, hurt, comfort / fic noir
Yhteenveto: Epätoivon puussa kukkii luovuus, sen Parvati on huomannut, mutta hedelmää se kantaa harvoin. Siinä vaiheessa, kun hänet kutsutaan hätiin, on kokeiltu monenmoista. On lakaistu lattiaa hautuumaan mullalla, on poltettu salviaa kimppukaupalla, on syljetty ja annettu veriuhreja. Parvati on nähnyt, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään päästäkseen eroon niistä, jotka eivät ymmärrä lähteä. Joskus juuri se, joka on vimmaisimmin anellut lisää aikaa rakkaansa kuolinvuoteella, on ensimmäisenä sytyttämässä taloa palamaan.
Kirjoittajalta: Mun oli tarkoitus kerrankin alkaa julkaista tekstiä vasta, kun se olisi editointia vaille valmis, mutta koska jumitan viimeisessä luvussa ja koska vietän juhannusta yksin kotona koronan kourissa, ajattelin ilahduttaa itseäni julkaisemalla nyt sitten kuitenkin ensimmäisen luvun! Tää teksti on inspiroitunut kahdesta pelistä, joita kumpaakaan en kyllä ole itse pelannut, vaan katsonut let's play -sarjana. Parvatin ammatin inspiraationa toimi Unavowed-pelin Logan-hahmo ja se, miten hän auttaa kummituksia eteenpäin. Tästä oli tarkoitus tulla paljon synkempi, mutta sitten katsoin Undertalen läpipeluun, joka oli balsamia sieluni haavoille, ja päätin sisällyttää tekstiin sittenkin vähän muitakin teemoja. Aika synkkä tämä on joka tapauksessa, eikä siis mikään hyvän mielen teksti, you have been warned.
Tämä on myös hieman AU siinä mielessä, että welhomaailma ei ole tässä kauhean vahvasti läsnä, taikuus on enemmän sellaista pinterest aesthetics -henkistä, ja kummituksetkin toimivat vähän toisella tavalla. Päätin ensimmäistä (ja viimeistä, luulen) kertaa kirjoittaa tällaisen pidemmän tekstin preesens-muodossa. Luulin hallitsevani suomen kieliopin kohtalaisen hyvin (ja kuvittelin, että mulla on hyvä kielikorva), mutta aikamuodot tuottivat mulle arvaamatonta tuskaa, ja niiden virheitä saa osoitella! :--D Ja tietenkin kaikki muutkin kommentit ovat erittäin arvostettuja! <3 Hyvää juhannusta! <3
Poltergeist, armahdettu
Ensimmäinen
Talosta kertoo paljon se, mitä tapahtuu ovikellon soidessa. Jotkin talot heräävät eloon: kuuluu haukkua, töminää ja kiljahduksia, kun lapset ja lemmikit kilpailevat siitä, kuka ensin ehtii ovelle. Toisissa lohduton hiljaisuus luikertaa postiluukusta ja kaikkoaa vasta, kun hakkaa riittävän kiivaasti kolkutinta. Talo, jonka portailla Parvati seisoo sormi yhä ovikellolla, on riivattu. Se käy selväksi, kun ulvonta alkaa. Heikkoluontoisemman veri seisahtuisi, mutta Parvati ei ole ensimmäistä kertaa tekemisissä räyhähengen kanssa.
Talon asukas on lukinnut itsensä visusti sisälle riivaajansa kanssa. Postiluukku irvistää, sen hampaisiin on tarttunut sanomalehti. Lehmuksessa laulaa mustarastas. Parvati kuuntelee lukonkielten rahinaa ja ketjujen kilinää pitkän tovin ennen kuin ovi vihdoin narahtaa auki. Hän on vähällä horjahtaa taaksepäin, kun hahmo luikahtaa oven raosta ja painaa sen samantien kiinni perässään. Hän tuijottaa silmiään räpytellen Pansy Parkinsonia, joka nojaa oveen kädet selkänsä takana.
”Yleensä minut kutsutaan sisään”, Parvati sanoo.
Pansy nyökkää, mutta ei liikahda oven edestä. Parvati hätkähtää, kun jokin paiskautuu sitä vasten. Sisältä kuuluu särkyvän lasin helinää.
”Jutellaan puutarhassa”, Pansy sanoo. Hän nykäisee sanomalehden postiluukusta.
Parvati seuraa häntä, ja he pujahtavat kapeaan uomaan, joka jää talon ja sitä ympäröivän muurin väliin. Kukkapenkki talloutuu lenkkitossujen alle, mutta Pansy ei näytä sitä huomaavan. Villiintyneet pähkinäpensaat hipovat seinänviertä, ja Pansy työntää niiden oksat välinpitämättömästi tieltään. Kumartumalla oikeaan aikaan Parvati onnistuu juuri ja juuri välttämään niiden sivallukset, kun ne palaavat asemiinsa.
Talon takana avautuva puutarha näyttää ajat sitten jättäneen ihmisen piirtämät rajat ja muuttuneen metsäksi. Muratti kurottelee uhmakkaasti yli korkean tiilimuurin, joka on kenties pystytetty sitä kesyttämään. On satanut, ja kengät kastuvat heidän kahlatessaan nurmikon poikki. Pansy viittilöi kohti valkoista puutarhapöytää. Kaksi varista lehahtaa tiehensä, kun he tulevat lähemmäs. Parvati ei välitä ottaa selvää, mistä ne taistelivat. Hän kuivaa tuolinsa taialla ennen kuin asettuu alas. Pansy istuu sanomalehden päälle ja ristii nilkkansa.
Mustarastas on vaiennut, eivätkä kadun äänet kuulu tänne asti. Vesi yksin solisee ryöpytessään räystäskourusta. Parvatin sydän jyskyttää levottomana hiljaisuutta vasten. Hän tuntee jonkin koskettavan selkäänsä, mutta kun hän kääntyy, hän näkee vain ruusupensaat. Ne kasvavat niin lähellä, että hänen hiuksensa tarttuvat okaisiin. Tuoksu leijuu ilmassa äitelän makeana. Pisarat vierivät hitaasti syvänpunaisia terälehtiä pitkin, ja kukat näyttävät tihkuvan verta.
”Näytät hyvältä”, Pansy sanoo. Parvati ei sano mitään, sillä ei halua olla epäkohtelias. Pansy näyttää riutuneelta tavalla, jolla ei ole mitään tekemistä sairauden tai terveyden, nälän tai yltäkylläisyyden kanssa. Hänen silmänsä ovat sadeveden väriset, iho läpikuultava ja kasvot häilyväiset, ja näyttää siltä, että hän voisi milloin tahansa liueta ympäröivään puutarhaan. Kuin pakottaakseen itselleen ääriviivat hän on pukeutunut jäykkään kauluspaitaan ja suoriin mustiin housuihin. Polkkatukka on vaihtunut lyhyempään leikkaukseen, joka jättää paljaaksi valkoisen niskan ja vaaleanpunaiset korvalehdet.
Parvati kääntää katseensa puutarhaan. Humala on vallannut kivisen suihkulähteen. Syreenien varjoon unohdettu aurinkokello on menettänyt kykynsä mitata aikaa. Kurjenmiekat ovat hylänneet asemapaikkansa ja saartaneet talon. Eikä talo itse ole puutarhaa paremmassa kunnossa. Saattaa vain olettaa, että loistonsa päivinä se on ollut vitivalkoinen kuten naapurinsakin. Nyt se on harmaa kuin katuun tallattu purkka.
Ei ole Parvatin tapaista olla yhtä vähäpuheinen. Ilmassa on niin paljon kosteutta, että ajatukset laahaavat kuin märät housunlahkeet.
”Kiitos kun tulit”, Pansy sanoo. Parvati nyökkää eikä katso silmiin; hän tietää, mikä siellä odottaa. Häntä katsotaan kuin vapahtajaa, ja hän on haluton olemaan sitä Pansylle.
”En olisi yllättynyt, jos olisit vain jättänyt vastaamatta”, Pansy jatkaa, kun hän ei vieläkään sano mitään. Eikä Parvati ollutkaan vastannut, ei heti eikä myöhemminkään. Kirje oli nököttänyt eteisen pöydällä viikkoja. Se oli ollut Parvatia vastassa hänen palatessaan kotiin ja muuttunut samanlaiseksi muistoesineeksi kuin pariton käsine tai korkkitauluun kiinnitetty kahvilan leimakortti. Pansy ei ole ainut, joka talossa tarvitsee hänen apuaan, ja vain se sai hänet lopulta vastaamaan.
Parvati katselee hetken jasmiinipuuta, joka on haljennut kahteen osaan joko salamaniskusta tai painovoiman tahdosta ja kukkii nyt valkoisina pilvinä maata vasten. Talosta kuuluu vaimeaa ulvontaa. Ikkuna särkyy, ja jotakin painavaa jysähtää nurmikolle. Pansy nousee tyynesti. Hän palaa sylissään paksu kirja. Joku näyttää sytyttäneen sen tuleen ja tulleen perästä päin toisiin aatoksiin. Kansi on hiiltynyt mustaksi, sivut käpertyneet itseensä kuin peläten, että niitä vielä luettaisiin. Pansy viskaa kirjan pensaikkoon, ja kun Parvati katsoo tarkemmin, hän erottaa koko joukon tärveltyjä tavaroita; haljenneen peilin, nokkapuolen teekannun ja vääntyneen matkaradion.
”Kuinka kauan tätä on jatkunut?” Parvati kysyy. Hän huomaa haalistuneen sinelmän Pansyn silmäkulmassa.
”Muutamia kuukausia”, Pansy sanoo. ”Yritin alkuun joitakin kotikonsteja. Loitsuja ja lahjoja. Suolaa ja suitsukkeita.”
Epätoivon puussa kukkii luovuus, sen Parvati on huomannut, mutta hedelmää se kantaa harvoin. Siinä vaiheessa, kun hänet kutsutaan hätiin, on kokeiltu monenmoista. On lakaistu lattiaa hautuumaan mullalla, on poltettu salviaa kimppukaupalla, on syljetty ja annettu veriuhreja. Parvati on nähnyt, kuinka pitkälle ihmiset ovat valmiita menemään päästäkseen eroon niistä, jotka eivät ymmärrä lähteä. Joskus juuri se, joka on vimmaisimmin anellut lisää aikaa rakkaansa kuolinvuoteella, on ensimmäisenä sytyttämässä taloa palamaan.
”He, jotka jäävät jumiin, eivät yleensä löydä omin avuin perille”, Parvati sanoo ja koskettaa vaistomaisesti riipusta, joka tuntuu paidan alla kuin rintakehästä törröttävä ylimääräinen luu. He lähestyvät vääjäämättä hetkeä, jota Parvati on hienotunteisesti antanut Pansyn siirtää. Kuolleet kielivät, Parvati tietää, ja asiakkaat pelkäävät usein syystäkin, että tomut ravistetaan menneiden syntien yltä. Heitä rauhoittaa kuulla, ettei Parvati ole niinkään kiinnostunut siitä, mikä kuolleita pitelee tämänpuoleisessa vaan siitä, mikä heitä auttaa eteenpäin. Jutun juju kun on siinä, että annetaan keskeneräisen jäädä keskeneräiseksi.
Ilma liikahtaa etiäisenä pian palaavasta sateesta. Kun kuuro alkaa, Pansy nostaa sanomalehden sateensuojaksi päänsä ylle ja nyökkää kohti taloa. Maksaruoho on myllertänyt laatoituksen suorat rivit, ja kerran kompastuttuaan Parvati ymmärtää katsoa jalkoihinsa. Takaovelle johtavat kiviportaat ovat sammaleen peitossa ja keskeltä murtuneet. Parvati vilkaisee taakseen. Toinen puutarhatuoli on kaatunut, ruusupensaan nielusta sojottaa neljä valkoista jalkaa. Hän värähtää ja kiiruhtaa askeliaan. Pansy avaa jo ovea. Maalilastuista päätellen se on joskus ollut punainen, mutta nyt sen väri muistuttaa rättiä, jolla on pyyhitty pölyt kirjahyllystä.
Heitä vastassa on hiljaisuus. He ohittavat avaran huoneen, jonka kalusteet on huputettu valkoisilla lakanoilla. Niiden rauha on rikkumaton, niitä eivät häiritse kuolleet sen enempää kuin elävätkään.
”Salonki”, Pansy sanoo. ”En ole koskaan viihtynyt siellä. Siksi täti kai onkin jättänyt sen rauhaan.”
Keittiö on kokenut karumman kohtalon. Kitkerä savun haju salpaa hengityksen jo aulassa. He pysähtyvät hetkeksi ovelle. Hana vuotaa vinkuen, tiskiallas tulvii yli äyräiden, ja lattia lainehtii saippuavedestä. Vanha, arvokkaan näköinen ruokapöytä on palanut karrelle ja sen keskellä savuavat kirjojen rauniot. Kaapinovet roikkuvat saranoistaan. Kaiken irtaimen Pansy on viisaasti siivonnut pois. Keittiöveitsiä ei ole syytä jättää räyhähengen ulottuville.
”Hän on innostunut tuhoamaan enon kirjoja”, Pansy selittää. Parvati nyökyttelee ymmärtäväisesti. Pansy ei käytä hyväkseen hänelle tarjottua tilaisuutta keventää sydäntään vaan hanan suljettuaan jatkaa matkaa yläkertaan.
Kaikesta näkee, että Pansy on yrittänyt parhaansa. Sirpaleet on kerätty ämpäreihin, maalitöhryt jynssätty seinistä lähes näkymättömiin, särjetyt ikkunat paikattu pahvilla. Taulujen paikat erottuvat seinäpaperista vaaleina suorakaiteina. Ne, jotka ovat yhä paikallaan, on yhtä lukuun ottamatta viilletty halki. Eheäksi jätetty maalaus esittää nuorta tyttöä, joka leveästä hymystä päätellen ei ole Pansy.
Hiiltyneet kirjansivut viitoittavat heidät oikealle ovelle.
”Enon työhuone”, Pansy sanoo ja työntää oven auki. Huoneessa näyttää siltä, kuin sen yli olisi vastikään pyyhkäissyt hyökyaalto. Pansy astuu peremmälle, nostaa kaatuneen jalkalampun ja potkaisee maton suoraan. Sade piiskaa sisään raolleen jätetystä ikkunasta. Lattialla lojuu avonainen kirja kuin lokinraato, jonka siivet yhä huojuvat tuulessa. Kukaan ei ulvo, ei paisko eikä heittele esineitä, mutta Parvati tietää, että he eivät ole yksin.
”Aloitetaanko?”
Pansy on vaikuttanut tyyneltä tähän asti, mutta nyt hän vaihtaa levottomana painoa jalalta toiselle. Parvati ei välitä tarpeeksi rauhoitellakseen, ei itse asiassa välitä lainkaan. Hän ei ole täällä Pansya varten. Hän tarttuu ketjuun ja nostaa riipuksen varoen päänsä yli. Sen terävällä kärjellä hän piirtää ympyrän lattiaan. Hän astuu ympyrän sisäpuolelle, sulkee silmänsä ja puristaa riipusta kädessään. Obeliskin muotoon hiottu kvartsi on lämmennyt ihoa vasten ja tuntuu melkein elävältä.
Riipus kuumenee, ja hänen sormiensa lomasta alkaa tulvia valkoista valoa. Se täyttää ympyrän ääriviivat ja leviää säteinä joka suuntaan. Seuraa välähdys, sokaisevan kirkas ja äkkinäinen kuin salamanisku, ja valo ottaa hahmon heidän edessään. Se liikahtaa kuin venytelläkseen raajojaan.
”Henki, ole hyvä ja näyttäydy”, Parvati sanoo. Kirjahylly heilahtaa, ja muutama nide putoaa lattialle. Räyhähenki ei kuitenkaan ole valmis tulemaan esiin.
”Sinun paikkasi ei ole täällä. Anna minun auttaa sinut eteenpäin.”
Lattia alkaa vavahdella. Kirjoituspöydän jalat kirskuvat, kun se siirtyy paikoiltaan tärinän voimasta. Paperipaino putoaa pöydän reunalta ja vierii lattialla. Ikkuna paukahtaa kiinni, ja kristallit helisevät kattokruunussa. Pansy perääntyy seinän viereen.
Kuuluu poksahdus, kun räyhähenki paljastaa itsensä. Se muistuttaa ihmistä mutta käpertyy nurkkaan kuin eläin. Mustin silmin se pälyilee heitä. Nivelrikon runtelemat sormet koukistuvat paperipainon ympärille.
”Ei ole mitään hätää”, Parvati sanoo ja tapailee hymyä.
Parvatin kutsuma hahmo ojentaa kätensä ja astuu lähemmäs räyhähenkeä. Hahmosta hohkaava valo osuu räyhähengen kasvoihin ja tekee näkyväksi pelon, vihan ja katkeruuden – tunteet, jotka kahlitsevat sen elävien pariin. Ne ovat liian painavia tuonpuoleiseen kannettavaksi, ja niistä sen on päästettävä irti.
”Tartu hänen käteensä, ja kuljette yhdessä rajan yli.”
Niin kirkas valo on liikaa sille, joka on elänyt pitkään pimeässä. Paperipaino lentää huoneen poikki. Henki ulvaisee hurjistuneena. Se nostattaa pyörteen, joka kiskoo kirjat hyllystä ja maton lattiasta. Kirjoituspöytä kohoaa ilmaan. Kattokruunun kristallit räjähtävät yksi kerrallaan, ja Parvati nostaa kädet päänsä ylle suojatakseen itseään sirpalesateelta.
Räyhähenki syöksyy huutaen Parvatin ohi. Jokin tömähtää raskaasti seinää vasten, ja hän kuulee Pansyn uikuttavan. Riipus kimpoaa hänen kädestään. Valkoinen valo välähtää kerran ennen kuin sammuu.
”Lav!” Parvati huutaa. Hän ei koskaan, milloinkaan, ole hetkeäkään erossa riipuksesta. Se on osa häntä. Ei samalla tavalla kuin peukalon kynsi tai kitapurje. On kyse jostain paljon perustavanlaatuisemmasta, ja nyt hänestä tuntuu, että hänet on revitty kahtia.
Huonekalut pyörivät vinhasti heidän ympärillään ja törmäilevät seiniin. Hän etsii riipusta, näkee sen huoneen perällä ja heittäytyy sitä kohti. Hän ei huomaa, miten iho kuoriutuu käsivarresta sen hiertyessä lattiaa vasten, eikä sitä miten kirjoituspöytä hajoaa säpäleiksi pudotessaan. Parvati puristaa riipusta kaksin käsin. Se on kalleinta mitä hänellä on, ja enemmän. Jos se särkyy, hän särkyy sen mukana. Pelko on kuin pitelemätön peto hänen rinnassaan, kun hän avaa kämmenensä ja vilkaisee. Riipus on ehjä, yhtä täydellinen kuin aina, ja helpotus melkein halvaannuttaa.
Ovi irtoaa saranoiltaan. Räyhähenki katoaa jatkamaan tuhoaan muihin huoneisiin. Parvati kuulee oman sydämen sykkeensä taustalla, miten se paiskoo ovia ja särkee ikkunoita. Kun se viimein väsyy ja vaikenee, Parvati nousee jaloilleen. Vapisevin käsin hän pujottaa riipuksen kaulalleen. Hän katsoo ympärilleen ja näkee lasinsirut, jotka tuikkivat vaisusti kuin myrskyn jälkimainingeilla leikkivä valo.
Pansy kyhjöttää nurkassa. Hän on puristanut käsivarret suojaksi rintansa yli ja kestää kauan, ennen kuin hän osaa päästää irti. Hampaissaan hän pitelee loistavanpunaista unikkoa. Lähempänä Parvati tajuaa, että se on verta.
”Oletko kunnossa?” hän kysyy hajamielisenä. Hän ei kuule vastausta eikä ojenna kättään, kun Pansy kömpii ylös.
Myöhemmin he istuvat taas puutarhassa, ja Pansy tarjoilee teetä. Kupit ja asetit ovat kaikki eri paria ja lajinsa viimeisiä. Ääni, jonka posliini päästää pirstoutuessaan, tuntuu miellyttävän räyhähenkiä erityisesti. Ehkä ne, kuten jotkut ihmisetkin, tarvitsevat voimakkaita ärsykkeitä tehdäkseen tolkkua maailmasta.
”Entä nyt?” Pansy kysyy ja hörppää teetä. Kupin reuna on halki, ja niin on Pansyn huulikin; häivähdys vaaleanpunaista siinä, mistä veri on pyyhitty pois. Parvati tajuaa, että hänelle Pansy on valinnut ehjän kupin.
”Toiset tarvitsevat vähän enemmän siirtyäkseen eteenpäin.”
”Enemmän mitä?”
Parvati kääntelee kuppiaan ja katselee, miten tee kallistuu puolelta toiselle. Pansy on hauduttanut sen aivan liian kitkeräksi, mutta jotenkin se sopii hetkeen.
”Ei sitä aina tiedä etukäteen. Yhden täytyy ymmärtää, että on todella kuollut. Toisen täytyy muistaa, mitä on tapahtunut. Kolmannen täytyy antaa anteeksi.”
”Antaa anteeksi kenelle?” Pansy kysyy. Hänen äänensä kuulostaa siltä kuin hän horjahtaisi kesken lauseen, mutta siinä hän istuu, tukevasti paikallaan.
Parvati hymyilee, tai ainakin sinnepäin.
”Sitä meidän on kysyttävä tädiltäsi.”