Nimi: Sieppi ja sulkakynä
Kirjoittaja: sugared
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: seikkailu/draama/rrrromanssi
Paritus: Viktor Krum/Padma Patil
Vastuuvapaus: En omista Rowlingin luomaa maailmaa, hahmoja tai tapahtumia enkä saa teksteistäni rahaa.
Yhteenveto: Mitä tapahtuu, kun akateemikko ja atleetti kohtaavat Transylvanian tasangolla?
A/N: Kirjoitin melkein vuosi sitten lyhyen joulufiilistelyn (http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=44037.0), S, jonka pääosassa oli minulle Paritusgeneraattorin arpoma pariskunta Viktor Krum ja Padma Patil. Ideoin ja kirjoitinkin tätä ficciä jo silloin, ja nyt vihdoin minulla oli aikaa ja inspiraatiota kirjoittaa se valmiiksi. Siis totta tosiaan, tämä on VALMIS, vaikka sen osissa julkaisenkin. Varmaan ensimmäinen jatkis, jonka ihan aikuisten oikeesti olen saanut valmiiksi. Ny on maailmankirjat sekasin kuulkaas.
Meitsillä on aina tapana jaaritella ummet ja lammet näissä A/N:ssä silloin kerran vuodessa, kun jotain julkaisen, niin eipäs tehdä poikkeusta tälläkään kertaa. Yritin tasapainotella sellaisen kevyen ja humoristisen seikkailukertomuksen ja toisaalta vähän vakavamman ja syväluotaavan tutkiskelun välillä, joten horjahtelua on tiedossa. Olen kuitenkin päässyt yli siitä ajatuksesta, että pitää joko kirjoittaa mieletöntä proosaa tai olla kirjoittamatta ollenkaan, joten antaa mennä vaan!
Niin, ja Viktor on ihan tietoisesti puheliaampi ja osaa ääntää ääkkösiä, sillä en pidä sellaista ficciä kovinkaan mielekkäänä, jossa toinen päähenkilö vain murahtelee ja mököttää.
Sieppi ja sulkakynä
1. luku
Lupaus
Ensimmäinen kesäloma oli pitkä kuin iäisyys. Autereiset iltapäivät kutoutuivat loputtomaksi ketjuksi, jossa yhtä silmukkaa ei erottanut toisesta. Viktor ja hänen pikkuveljensä Valeri uivat, kalastivat ja pelasivat huispausta päivästä toiseen. Eräänä päivänä he makasivat joentörmällä pitkästyneinä ja pitkin pituuttaan ja katselivat pajukossa huolettomina lehahtelevia laulurastaita. Yhtäkkiä Valeri näki maassa jotakin. Veljekset unohtivat helteen ja juoksivat katsomaan. Se oli rastaan pesä; pieni, pyöreä ja huolellisesti rakennettu. Se oli kai pudonnut puunlatvasta. Pesässä oli kolme pientä munaa, kaikki ehjiä kuin ihmeen kaupalla.
"Kettu saa hyvän aamupalan", Viktor tokaisi. Valeri purskahti itkuun.
"Äh, älä ole kakara", Viktor sanoi harmistuneena. Hän oli juuri täyttänyt kymmenen, siis jo melkein mies. Valeri ei lakannut itkemästä.
"Hyvä on, hyvä on", isoveli huokaisi. Hän haki luutansa, Komeetta kaksinollaykkösen, ja nosti pesän hellävaroen maasta. Valeri katseli silmät kyynelissä, kun isoveli kohosi puunlatvojen yläpuolelle. Viktor löysi tukevan oksanhangan ja asetteli pesän siihen. Toivottavasti rastasemo löytäisi sen.
"Hyvästi", hän kuiskasi varmistettuaan, ettei Valeri voinut nähdä häntä.
Viktor muisti edelleen nuo kolme pientä linnunmunaa. Ne olivat virheettömiä, hätkähdyttävän sinisiä.
Yhtä sininen oli taivas sinä aamuna. Lämpötila oli yön aikana liukunut pakkasen puolelle, ja maata peitti ohut lumipeite. Viktor Krum, joka oli tottunut Pohjolan talviin, ei ollut millänsäkään. Hän veti lohikäärmeennahkahanskat käteensä, hyppäsi luudan selkään ja ampaisi korkeuksiin.
Maanpinta loittoni loittonemistaan, ja hän tunsi olevansa painoton. Hän rakasti sitä hetkeä. Lentämisen riemu, ihme, iski häneen aina uudestaan. Miten verraton lahja se olikaan, jättää kaikki - varjonsakin - maahan?
Hän lensi entistäkin kevyemmin nyt, kun oli jättänyt Bulgarian maajoukkueen kaavun lopullisesti pukuhuoneen naulakkoon. Hän oli tajunnut olevansa edelleen se sama pieni maalaispoika, joka rakasti lentämistä ja halusi vain pelata huispausta. Kuuluisuus ei ollut tuonut hänelle mitään. Hänen elämänsä ei ollut juorulehdille tarpeeksi mielenkiintoista sellaisenaan, ja niinpä haaskalinnut sepittivät aina vain räävittömämpiä valheita. Naisseikkailuja, vedonlyöntiä laittomissa hevoskotkakilpa-ajoissa, yhteyksiä Grindelwaldin seuraajiin. Sellainen upposi suureen yleisöön kuin kappa lammensilmään. Hänen isänsä olisi kääntynyt haudassaan, jos olisi nähnyt, mitä hänestä kirjoitettiin. Vanhaan hyvään aikaan urheilijat olivat kansallissankareita eivätkä komeljanttareita.
Hän oli saanut siitä kaikesta tarpeekseen.
Hän oli päättänyt omistaa aikansa lentämiselle ja luudanvarsille; niille kahdelle asialle, joita hän rakasti ja joista hän jotakin ymmärsi. Niinpä hän ei ollut epäröinyt hetkeäkään, kun herra Whitehorn Nimbus Kilpaluutayhtymästä oli lähestynyt häntä ja ehdottanut yhteistyötä. Hän oli suunnitellut oman luudanvartensa alkaen puulajin valinnasta, päättyen koelentojen kautta nimikirjoitukseen kahvassa. Hän laittoi mielellään nimensä johonkin, mistä saattoi olla ylpeä. Ensimmäinen malli myytiin loppuun kolmessa päivässä, ja sen ylivoimaisia ominaisuuksia suitsutettiin halki Euroopan. Se ylitti ihailijoiden odotukset ja veti maton epäilijöiden jalkojen alta.
Lienee siis sanomattakin selvää, että yhtiöllä oli toisen mallin suhteen varsin korkeat tavoitteet. Viktor ei ollut huolissaan. Vaikka Victory I oli markkinoiden ykkönen, hän ei ollut siihen täysin tyytyväinen. Ja hän tiesi tismalleen, miten Victory II peittoaisi edeltäjänsä.
Hänen olisi tietysti pitänyt nytkin lentää Victoryllä. Todennäköisesti hän syyllistyi parhaillaan johonkin sopimusrikkomukseen. Mutta silloin kun ei huispannut, hän lensi edelleen mieluiten vanhalla 201:llaan. Se oli hänen ensimmäinen luudanvartensa, ja vain sen selässä hänestä tuntui, että hänellä itsellään oli siivet kantapäissä.
Kaukana horisontissa kohosi Karpaattien vuoristo, ja Transylvanian metsät levisivät hänen alapuolellaan. Laaksojen välissä pujotteli joenuomia ja teitä, ja väistipä Viktor muutaman kyläpahasenkin. Maisema oli kaunis, mutta ei hän sen perässä ollut Romaniaan lentänyt. Hän etsi romanialaista pyökkiä. Hän oli nimittäin vakuuttunut, että juuri tietynlaisissa olosuhteissa varttunut romanialainen pyökki takaisi Victory II:lle sellaiset ominaisuudet, ettei markkinoiden muille luudanvarsille jäisi muuta virkaa kuin pyyhkiä pölyjä stadionin lattialta.
Lupaavan näköisten puuyksilöiden erottaminen latvuksesta käsin ei ollut historian parhaalle etsijälle temppu eikä mikään. Laskeutuminen olikin sitten vallan toinen kysymys. Tiheän kasvuston keskelle oli mahdoton laskeutua, jos oli raajoihinsa kiintynyt, joten metsän halki oli kuljettava jalan. Viktor oli paikantanut silmäänsä miellyttävän puunlatvan ja käänsi kurssinsa metsänreunaan. Hän oli laskeutumassa aukiolle vaistonsa varassa, ajatukset jo metsän siimeksessä odottavassa poikkeuksellisessa pyökissä, kun hän huomasi, ettei ollut yksin. Hän singahti nopeasti takaisin lentokorkeuteen ja kaivoi kaikkarit selkärepustaan.
Aukion keskellä näkyi kaksi hahmoa, joista toisella oli yllään kirkkaan lemmikinsininen viitta ja toinen oli pukeutunut mustaan. Viktor lähensi näkymää kaikkareilla. Siniseen pukeutunut hahmo oli selin häneen, mutta omintakeisesta asusta päätellen tämä oli taikaväkeä. Viktor tarkensi mustiin pukeutuneen hahmon kasvoihin.
"Kautta Gellertin!" hän henkäisi ja ampaisi hahmoja kohti kuin olisi juuri nähnyt siepin. Hän saavutti aukion muutamassa sekunnissa.
"Kynsilaukkaa!" hän karjaisi ja osoitti mustanpuhuvaa hahmoa sauvallaan. Olento ulvaisi selkäpiitä karmivasti, levitti mustan viittansa siiviksi ja katosi kovaäänisesti räksähtäen.
Viktorin laskeutuminen oli jokseenkin viimeistelemätön, mutta hän oli liian tohkeissaan edes huomatakseen. Siniseen kaapuun pukeutunut noita katsoi suoraan häneen.
Ensimmäisenä hän pani merkille noidan pitkät, öljynmustat hiukset, jotka oli kiedottu paksulle palmikolle.
Sitten hän huomasi silmät, jotka olivat kuin kaksi hiilenpalaa juuri kun nuotio oli sammutettu, kun niissä vielä hehkui muisto liekistä.
Tai aavistus syttyvästä tulipalosta, hän ehti ajatella ennen kuin noidan sinkoama kirous ampaisi punaisena juovana hänen korvansa ohi.
"Hei, mitä sinä oikein teet?" Viktor ärähti romaniaksi ja väisti täpärästi toisen kirouksen. "En tiedä huomasitko, mutta pelastin sinut juuri vampyyrilta!"
Noita pysähtyi sauva ojossa ja tuijotti häntä kiukkuisena.
"Pelastit!" noita huusi ivallisena. "Minä en tarvitse pelastamista!"
"Sehän näytti sinulle hampaitaan!" Viktor ärjyi takaisin ja nosti vaistomaisesti kädet kasvojensa suojaksi.
"Niin näytti, kun pyysin sitä! Olin mittaamassa niitä!" noita kivahti ja veti kätensä puuskaan.
"Mitä sinä sanoit?" Viktor älähti hämmästyneenä.
"Mitä?" noita huusi, ja Viktor huomasi perääntyneensä entistä kauemmas. Jos hän ei halunnut huutaa, hänen olisi astuttava lähemmäs. Se tuntui vähän samalta kuin kauan sitten Kolmivelhoturnajaisten ensimmäisessä koetuksessa, kun hänen oli pitänyt astella kiinalaisen pallosalaman aitaukseen.
"Mitä sinä tarkoitat, että muka pyysit sitä?" hän kysyi päästyään etäisyydelle, joka oli keskustelun kannalta optimaalinen.
"Minä halusin haastatella sitä", noita vastasi. Tämä oli Viktorin helpotukseksi rauhoittunut, vaikka näyttikin edelleen happamalta kuin sitruuna.
"Haastatella?" Viktor toisti uskomatta korviaan. Hänen maailmassaan vampyyreita seivästettiin tai juostiin karkuun, ei haastateltu.
"Haastatella", noita sanoi korostetun kärsivällisesti.
"Olen Padma Patil, Hekaten noita-akatemian taikaolentojen tutkimuksen tohtori ja teen ennennäkemättömän laajaa tutkimusta eurooppalaisten vampyyrien elinoloista ja edellytyksistä", noita esittäytyi ja ojensi hansikoidun kätensä.
Viktor näytti asiaankuuluvan vaikuttuneelta ja tarttui noidan käteen. Padman kädenpuristus oli yllättävän voimakas.
"Viktor. Krum."
"Sinähän olet se huispaaja", noita tokaisi ja työnsi taikasauvan viittansa taskuun, mikä oli Viktorille helpotus.
"Entinen huispaaja", Viktor korjasi.
"Oli miten oli. En tunnistanut sinua", Padma sanoi. "Älä loukkaannu. Minä vaan en ole koskaan ole innostunut huispauksesta. Siskoni kyllä on. Hän tapetoi huoneemme seinät sinun kuvillasi silloin, kun pelasit maailmanmestaruudesta Irlantia vastaan. Vaikka et edes voittanut. Ja arvaa vaan, miten hän innostui, kun ilmestyit Tylypahkaan!"
Viktoria hymyilytti Padman suorasukaisuus. Olkoonkin, että ajatus hänen kuvillaan tapetoidusta huoneesta tuntui hieman vaivaannuttavalta.
"Oletko sinä opiskellut Tylypahkassa?" hän kysyi. "Minä luulin, että olet täkäläisiä."
"Olen opiskellut auttavasti slaavilaisia kieliä. Olen huomannut, että siitä on apua, kun yrittää haastatella vampyyreita. Ne kun eivät niin perusta globalisaatiosta", Padma vastasi ja hymyili enemmän itsekseen kuin Viktorille. Velho piti sitä kuitenkin hyvänä merkkinä.
"Mitä sinä täällä teet?" noita uteli. Hän katseli jäätynyttä ruohikkoa heidän ympärillään, kenties etsiskellen johtolankoja kadonneesta vampyyristä.
"Etsin luudanvarreksi sopivaa puuta", Viktor vastasi lyhyesti. Jos Padma ei ollut kiinnostunut huispauksesta, tämä tuskin oli kiinnostunut itäisten puulajien aerodynaamisista ominaisuuksistakaan.
"Vai niin", Padma nyökkäsi kohteliaasti. "Minä etsin vampyyreita. Ja löysin yhden. Ja sitten sinä karkoitit sen."
Viktor huokaisi.
"Minä autan sinua etsimään toisen", hän lupasi ennen kuin ehti harkita asiaa sen pidemmälle.
"Niinkö?" Padma kysyi kuulostaen yllättyneeltä. Noita katsoi häntä hetken kuin arvioiden, olisiko hänestä mihinkään.
"Tunnen nämä seudut, olen viettänyt täällä joitakin kesiä lapsuudessani", hän sanoi nopeasti. Jostain syystä tuntui tärkeältä, että Padma ottaisi hänen apunsa vastaan.
"Noiden kukkuloiden takana on linna", hän sanoi ja osoitti koillisen suuntaan. "Kylissä tapahtui hyökkäyksiä. Siitä on jo monta vuotta aikaa, mutta voimme ainakin aloittaa sieltä."
Padman mustat silmät kapenivat viiruiksi hänen harkitessaan tarjousta.
"Okei. Selvä. Sinä autat minua", hän sanoi lopulta ja ojensi taas kätensä. Viktor tarttui siihen hymyillen.
"Milloin sinä tulit tänne?" Viktor kysyi, tällä kertaa englanniksi. Hän oli oppinut romaniaa pelatessaan muutaman vuoden Bukarestin Kaatojahdin joukkueessa, mutta hänenkään kielitaitonsa ei kantanut pitkälle.
"Pari päivää sitten."
"Ja millä sinä tulit?"
"Akatemia järjesti minulle porttiavaimen Timisoaraan. Lensin sitten sieltä", Padma kertoi.
"Missä luutasi on?" Viktor kysyi. Noidalla oli mukanaan vain pikkuruinen olkalaukku.
"Täällä", Padma vastasi ja taputti laukkuaan. Hän avasi napin ja veti esiin Puhtolakaisu seiskan. Kahtena kappaleena. Viktor ei tiennyt, kommentoidako ensimmäiseksi näppärää tilavuusloitsua vai noidan lentotaitoa.
"Minulla meni koko lukuvuosi siinä, että pääsin ilmaan. En koskaan ehtinyt niin pitkälle, että oppisin laskeutumaan kunnolla", Padma nauroi. Noidalla oli hauska nauru, pikemminkin hekottava kuin hihittävä, eikä siinä ollut rahtustakaan teeskentelyä.
"Me voidaan korjata se", Viktor tuumasi ja pyöritteli haljennutta luudanvartta kädessään.
"Ai minun lentotaitoni?" Padma vitsaili.
"No, minun pitää ensin nähdä sinut luudan selässä", Viktor vastasi ja hymyili vinosti. "Sitten voin arvioida, kuinka monen kuukauden projekti se on."
Hän ojensi luudankappaleet takaisin omistajalleen.
"Mutta tämän korjaa hetkessä", hän lisäsi. "Kunhan vaan löytää sopivaa puuta."
"Eiköhän sitten lähdetä etsimään", Padma tokaisi ja nosti kädet lanteilleen. "Ei minulla ole koko päivää aikaa tässä seisoskella."