Finfanfun.fi
Ficit (kaikki fiktiiviset fandomit ja RPF, pl. Harry Potter) => Toinen ulottuvuus => Aiheen aloitti: Lööperiikka - 04.07.2010 19:27:17
-
Ficin nimi -Minun takiani
Kirjoittaja - Lööperiikka
Beta - Lauranood. (Anteeksi etten huomannut kun vasta nyt 2.8 )
Ikäraja - K-11
Tyylilaji eli genre - Romantiikka, Draama ja Angst
Fandom - Twilight
Henkilöt - Volturit, Cullenit ja Bella.
Vastuuvapautus - Juu, Meyerille kuuluu edelleen Twilight. Minä vain leikin ja kidutan hänen keksimiään hahmoja
Mahdolliset varoitukset - Eipä mitään ihmeitä taida olla.
Tiivistelmä - Alice ei tullut forksiin nähtyään Bellan "kuoleman." Edward meni Volteraan ja kuinkas sitten kävikään?
A/N - Eli kuten äsken pienesti ilmoitinkin etsiskelen betaa. Mitä mieltä olette trailerista? En ole kirjoittanut viele yhtään sanaa jatkosta mutta sitä tulee. ;) Risut, ruusut ja puupalikat ovat tervetulleita.
Vanha tarina…
“Bella on kuollut.”
…vanhat väärinkäsitykset.
“Missä Charlie on?”
“Suunnittelee hautajaisia.”
Vanhat pelot.
“Edward aikoo tapattaa itsensä koska Bella on kuollut.”
Saavat uuden käänteen.
“Sinusta tulisi hyvä lisä kaartiimme, nuori Edward.”
“Mieluummin kuolen!”
“Epäilenpä ettei sinulle jää vaihtoehtoja.”
“Mitä sinä tarkoitat?”
“Me emme tapa sinua. Mutta jos lähdet sinun perheesi kuolee.”
Uudet lupaukset…
“Hyvä on minä jään.”
“Voi kuinka ihanaa, nuori Edward!”
Mitä tapahtuu kun Cullenit tapaavat vanhan tuttavansa?
“Bella? Kuinka sinä olet elossa?”
“Mitä tarkoitat, Alice? Missä Edward on?”
“Edward on kuollut.”
Sekä Edwardin.
“Edward, meille on tulossa vieraita. Perheesi.”
“Mitä?”
Entiset rakastavaiset kohtaavat jälleen…
“Edward!"
“Bella?”
“Niin, minä olen tässä, Edward, minä olen tässä!”
Mutta kumpikin on muuttunut…
“Edward, minä rakastan sinua.”
“Mutta Bella, en enää tiedä mitä rakkaus on.”
Syyllistämistä.
“Sinun takiasi hän on tuolainen!”
“Enhän minä tehnyt mitään!”
“Teithän! Tämä kaikki on syytäsi!”
Sekä katumusta.
“Antakaa anteeksi, kaikki. Ilman minua kaikki olisi toisin.”
Miten kaikki päättyy?
“Lupaa!”
“Minä lupaan.”
-
Tää on tosi mielenkiintonen idea. Jään odottelemaan ensimmäistä lukua.
-
Kiehtova ficci, ficin nimi kiinnitti huomion. :) ainoa mikä tässä "mättää" on se että oon tainnut Felliltä lukea tämäntyyppisen ficin kerran lukasta :D
-
Mielenkiintoista palan innosta lukea ekan luvun =)
-
Haa rakastan tätä ideaa!!
(saitko yksärini? kone pelleili)
Jatkoooo!
~Lauranood
-
Ayos, kiva että on odottelija. :) Kiitos kommentista!
Lady Dynamite, no voi ***kele. Fell on aina minua askeleen edellä. Kiva että kommentoit.
En-nu, kiitos sinullekkin.
Lauranood, ::) kiitos kommentista. Aiotko tosissaan kommentoida jokaista ficciäni?
A/N: yritän saada jatkoa kirjoitettua tämän viikon aikana. Kommentit ovat tervetulleita <33
-
Ehkä. Ainakin tähän mennessä olen rakastanut jokaista lukemaani tarinaasi, joten jos jatkat samaa rataa taidankin lukea ja kommentoida jatkossakin.
Olen sinulle silti hyyyyvin vihainen tietystä syystä :D
~Lauranood
Jatkoa odotellen :D
Ai juu, kiituksia kunniasta lukea ne kaikki ennen muita !!! hahaaa
-
Hyvältä kuullostaa tämmoinen idea... :)
Laitappas se ensimmäinen luku piakkoin
Sarkku
-
Lauranood, taidan jättää näitten sinun vastaukksien vastaamisen (kuulostaapa järkevältä). :D
Sarkku, kiva että kuulostaa hyvältä. Kiitos kommentista! <33
A/N: Lupasin nyt etten kirjoita tätä ennenkuin Miss Wolf on kunnialla saatettu loppuun. Kommentit ovat joka tapauksessa rakkaita! <33
-
Ooh, kiva idea. Edusta ei saa tulla tylsimystä, eihän? :)
En pysty kirjottamaan mitään järkevää just nyt kun on näin kuuma, mutta toivottavasti tajua idean. Tykkään, haluan lisää, jne?
Garesu
-
Garesu, tak tak.
A/N: Vitsi ku tästä tuli lyhyt, surkeaa. Ykkös luvusta tulee sitten pidempi lupaan että tulee vähintään kolmesivua pitkä... Toivottavasti pidän lupaukseni. Kommenttia kiitos. <33
Prologi
“Edward, ei sinun tarvitse lähteä!” Esme ruikutti ajatuksissaan ja itki kyyneletöntä itkua. Kyllä, kyllä minun pitää, ajattelin, mutten sanonut mitään. En halunnut satuttaa ketään tämän enempää, Jasper - johon kaikkien tunteet iskivät voimakkaasti syyllisti itseään ja kelasi traagisen viiltohaavan - niin pieni mutta tuska joka siitä syntyi oli suunnaton. Kuinka hän näki pisaran tippuvan valkoiselle matolle, haistoi huumaavan makean ja lämpimän tuoksun nenässään ja unohti kaiken oppimansa, jonka takia hyökkäsi Bellan kimppuun. Itsekin kelasin ajatuksiani. Muistin sanat jotka olin sanonut tänään aiemmin.
“Minäkin lupaan sinulle yhden asian: Lupaan ettet näe minua enää koskaan. Lupaan etten enää palaa. Sinun ei tarvitse enää koskaan käydä tällaista läpi vuokseni. Voit jatkaa elämääsi ilman, että minä sekaannun siihen Aivan kuin minua ei olisi koskaan ollutkaan.” katsoin kuinka sanani upposivat Bellaan ja kuinka hänen silmiinsä ilmestyi kyyneliä. Hymyilin hänelle rauhallisesti - en sitä hänen rakastamaansa vinoa hymyä, kasvoni olivat kivettyneet - toivoen että minulla olisi Jasperin voima saada hänet rauhalliseksi.
“Älä pelkää. Sinähän olet ihminen, ja ihmisen muisti on harva kuin siivilä. Aika parantaa ihmisten haavat”, rauhoittelin Bellaa turhaan, vaikka tiesin, ettei hän kuunnellut, saati sitten rauhoittunut sanoistani.
“Entä sinun muistikuvasi?” Bella kysyi hiljaisella äänellä.
“No -” emmin hetken “ Minä en unohda”, sanoin ja odotin seuraavaa kysymystä. Olin ollut viimeiset kaksi päivää kuin kirjaimellisesti kiveä
“Tässä taisi olla kaikki. Me emme enää häiritse sinua.”
“Alice, hän ei enää palaa?”
“Ei, muut läksivät jo toissapäivänä. Ajattelimme että olisi parempi että menisi kerrasta poikki”, selitin ja olin lisätä. ‘Niin sydämesi palaa joskus takaisi entiselleen.’
“Hyvästi, Bella”, sanoin tyynenä.
“Odota”, Bella kuiskasi ja ojensi kätensä minua kohti. Oli lähellä etten tarrannut hänen käsiinsä ja vannonut vuolaita rakkauden tunnustuksia hänelle, mutta toistin koko ajan mielessäni. Kerrasta poikki.
“Pidä itsestäsi huolta”, henkäisin Bellan ihoa vasten ja painoin suukon hänen otsalleen. Pyrähdin juoksuun. Kerrasta poikki.
Pidä itsestäsi huolta. Ne olivat olleet viimeiset sanani elämäni valolle. Toivoin että sen kerran hän olisi kuunnellut minua ja sisäistänyt ne kolme sanaa.
“Edward, anteeksi. Jos minä en olisi käärinyt niitä siihen lahjapaperiin…” Alice valitti ajatuksissaan ja soimasi itseään. Mieleni olisi ärähtää Alicelle jotain sen kaltaista että, “Myöhäistä pyydellä anteeksi!” tai “Älä pyytele anteeksi, et saa!” Mutta tajusin, ettei se ollut Alicen syy. Bella oli vain ihminen.
“Ei se sinun syysi ollut. Bella on vain ihminen”, sanoin Alicelle ja katsoin häntä ensimmäisen kerran moneen päivään.
“Edward, anteeksi. Onhan kaikki olosuhteisiin nähden hyvin?” Jasper kysyi ajatuksissaan.
“Ihan hyvin, olosuhteisiin nähden. Ei tässä riemusta tekisi mieli hyppiä”, vastasin. Jasper nyökkäsi ja jätti asian sikseen.
“No minä taidan tästä lähteä”, totesin ja nostin laukkuni maasta.
“Milloin tulet käymään?” Esme kysyi ja nyyhkäisi murtuneena. Hän oli ajatustensa mukaan menettänyt nyt tyttärensä että poikansa”.
“Kahden kuukauden välein. Hän tarvitsee silloin uusia vaatteita”, Alice vastasi puolestani. Hymyilin hänelle pienesti ja nyökkäsin. Enhän minä vaatteiden takia tänne tulisi vaan kysymään Alicella että onko Bellalla kaikki hyvin.
“No hei sitten”, sanoin ja astuin - talon joka ei enää ollut kotini - ovesta ulos.
“Tuleehan hän takaisin?” kuulin Esmen kysymyksen kun olin jo pihanurmikon toisessa päässä.
“Kuten sanoin kahdenkuukauden välein”, kuulin Alicen vastaavan.
“Miksi?”
“Hän tarvitsee vain omaa rauhaa, kyllä routa porsaan kotiin ajaa. Lyödäänkö vetoa?”, kuulin Emmettin hörähtävän, mutta ei todentuntuisesti.
“Toivotaan niin”, Carlisle sanoi.
“Edward, tule takaisin”, Carlisle ajatteli heti perään. En osannut vastata hänelle, tai ehkei minun ollut tarkoituskaan.
Avasin narisevan oven ja astuin sisälle uuteen ‘asuntooni’. Se oli pieni mökki. Olohuone ja keittiö yhdessä, sekä pieni makuuhuone. Mökki oli metsän keskellä jonne ei kulkenut näkyvää tietä. Joten edes autojen äänet eivät kantautuneet tänne. Saisin vajota tällä niin synkkään masennukseen kuin haluaisin. Olisikohan masennus edes mahdollista vampyyrille? Sehän oli mielen sairaus - olin lukenut niin eräästä Carlislen lääkärikirjasta. Samaisesta kirjasta olin lukenut että luut luutuvat paremmin jos ne menevät kerrasta poikki. Kuin yhteydenpitoni Bellaan että perheeseeni.
Niin, ehkä kaikki menee paremmin kuin yhteiset haaveet menevät kerrasta poikki.
-
Ooh, loistava idea ficille, kerrassaan mahtava! Jään seuraamaan aivan varmasti.
Tässä ei ollut sellaista tunteiden kuvailun ylilyöntiä kuten monissa lukemissani ficeissä, vaan kaikki kuvailu oli juuri oikeassa suhteessa. Esme oli perus Esme, mutta luulisin kuitenkin ettei Emmett edes yittäisi laukoa mitään vitsin tapaista kyseisessä tilanteessa.
Traileri jätti miettimään monia asioita, joihin tahtoisin tulevien lukujen aikana mielelläni saada vastauksen. Siispä jään odottamaan.
Toivottavasti sait kommentistani jotakin irti... :)
~Salla
-
Oii, lisäsit tän <3
Pidin tästä ja haluan lisää, mitään muuta ei nyt irtoa kaikki kommentit on jo jaeltu tänään :D
Jatkoa siis haluaisin, piankin (?)
~Lauranood
-
Salla, sain paljonkin irti kommentistasi, kiitos!
Lauranood, jatkoa ei nyt tule kun sitten vasta lauantaina... Lähden helsinkiin siskon luokse enkä siellä aio kirjoittaa...
A/N: Kiitos kummallekkin kommenteista ja kiitettäviä voisi olla enemmänkin. ;)
-
Ihana idea!
(ainakaan minä) en oo lukenu vielä yhtään tän aiheista ficciä, kivaa vaihtelua. Tunnut kirjottavan hyvin, ja virheitä löyty vaan kaks:
Hän oli ajatustensa mukaan menettänyt nyt tyttärensä että poikansa”.
En oo täysin varma kieliopista, mutta mun mielestä sen pitäis olla: sekä tyttärensä että poikansa
vaan kysymään Alicella että onko Bellalla kaikki hyvin.
Alicelta
-
äääääh rakastuin traileriin, ihan loistava idea, ja prologin aikana rupesin jo pillittämään. i'm weak.
hei monta lukua ois tarkotus tulla, mitään suunnitelmia? 50? 100? 200? lupaan lukea joka luvun !
-
Mä rakastan tätä nyt jo :)
Äkkiä vaan jatkoo tuleen!
...Vaikkei nyt viikkoon oo kiirettä kun majalen metsässä :D
-
Jatkoa, jatkoa! ^^ Tuo oli kyllä vähän vanhan kertausta, but that's okay, muistuupa asiat mieleen. :)
Lisää luen.
-
culliina,kiitos kirjoitusvirheiden huomaamisesta. Pitääkin mennä korjaamaan. Kiitos kommentista! <33
kuppi_kahvia, kymmenen lukua olisi tarkoitus, aluksi oli 13 mutta epäilen että tiivistän tätä. Laitan kahden luvun juttuja yhteen yms. Kiitos kommentista sinullekkin. <33
Embuu, kiva että pidät! :D Kiitos sinullekkin.
Garesu, toivottavasti enää ei ole vanhan kertausta. ;) Kiitos sinullekkin!
A/N: Noniin, ykkös-luku vihdoin täällä!
Kommentit mahtavia olisivat jälleen. <33 Vitsi kun en haluaisi kirjoittaa tätä alkua, suoraan vain 4-5 lukuun... No mukavaa kannataa odottaa.
1.Lupaus
Istun lattialla, jonka paksu tomupeite on peitellyt tasaisesti. Hopeinen puhelin on käsissäni. Alice soitti juuri - hän kertoi, että Bellani on kuollut. Olin varmistanut asian ja soittanut Charlielle. Möreä ja kiukkuinen miesääni oli vain vastannut Charlien suunnittelevan hautajaisia.
Hän ei uskonut minua, hän ei ollut tekemättä mitään holtitonta.
Repäisin sormeni irti luonnottoman karjaisun mukana. Tästä on tullut lempi tekemiseni silloin kun en ollut metsällä.
Tuska oli pieni siihen verrattuna kuin tieto, Bella on kuollut. Olinhan minä aina tiennyt sen. Hän ei eläisi ikuisuuksia mutta olin toivonut, että niin pitkään kuin mahdollista. Hänen sielunsa ei enää ollut tällä, sillä hän oli lähtenyt nyt ja lopullisesti.
Näppäilin perheeni numeron kännykkääni, en voisi lähteä ilman, että olisin hyvästellyt heitä.
Ensimmäinen tuuttaus.
“Edward, et mene ilman minua!” Alice kirkaisi.
“Alice, en minä mene päivälliselle”, huokasin tuskaisena. Ääneni oli murtunut, tieto oli sen musertanut.
“Minne olet menossa?” Esme kysyi kuiskaten.
“Edward aikoo tapattaa itsensä, koska Bella on kuollut”, Alice vastasi puolestani, kuulin hänen äänestään vihan, surun, sekä pelon. Esme uikahti kahdesta asiasta, Bella oli kuollut ja minä olin menossa perässä.
“Kuinka?” Esmen nyyhkytti. Tiesin, että jos hän voisi itkeä, hän itkisi. Sen sijaan hänen silmänsä ovat kuivat.
“Joskus toisella kertaa”, Alice mutisi.
“Et kyllä saa mennä tapattamaan itseäsi!” Rosalien tiuskiva ääni kuului puhelimestani. Kohotin kulmiani en ollutkaan tiennyt, että hän välitti minusta enemmän kuin jokaisesta hiuksestaan, mutta samalla tiesin vastauksen - olin perhettä.
“En voi elää maailmassa jossa Bella ei ole”, sanoin ja odotin viimeistä puheenvuoroani. Tällaisia puhelumme olivat olleet, jäykkiä ja väkinäisiä.
“Edward, oletko nyt aivan varma?” Esme nyyhkäisi ja tunsin katumusta. Oliko näin oikein? Satuttaa kaikkia? He tosin kaikki tekisivät saman jos heidän oma rakkaansa kuolisi.
“Hyvästi, ja anteeksi Carlisle”, mutisin ja olin sulkemassa puhelintani. En ikinä ollut pitänyt hyvästeissä.
“Edward, älä pyydä anteeksi”, Carlisle sanoi.
“Älä mene!” Esme parahti epätoivoisena. Suljin vain puhelimen ja sekunnissa olin jo juoksemassa suuntaan missä olisi Italia, Voltera ja Volturit sekä kuolema.
Pysähdyin vasta kun näin Volteran kohoavan suurena ja arvokkaan näköisenä. Olin jo hidastanut juoksuni ihmisen nopeudeksi. Kun vihdoin olin Volturien linnan mustien ovien edessä näin kaksi huppupäistä hahmoa.
“Tännepäin”, toinen heistä sanoi ja toinen ajatteli;
Ainiaan tätä samaa, Aro sanoi, että hiukan aikaa. Saakeli olen ollut tässä “virassa“ jo kaksi vuosisataa. Tuolla on oudot silmät, aivan kuin. Ei, en saa ajatella. Hän muistuttaa Carlislea kovasti.
“Pääsisinkö Aron puheille?” kysyin kohteliaasti.
“Katsotaan”, toinen miehistä mutisi lähes kuulumattomasti ja lähti kävelemään edelläni viitaten minut mukaansa. Toinen miehistä kulki takanani. Pujahdimme tunnelista joka vei maan alle. Vasta kun olimme piilossa pienimmältäkin valonsäteeltä, miehet laskivat huppunsa. Takanani kävellyt mies oli suurempi kuin Emmett, selvästikin Volturien taistelija, tällä oli mustat hiukset, jotka olivat siistit ja kurinalaiset.
Toinen mies oli hontelompi, hänellä oli vaaleat hiukset. Kumpaakin miestä yhdisti kaksi asiaa, kylmät kasvot, sekä punaiset silmät. Heidän ajatuksensa olivat tyhjät, ajattelivat vain kuka olin.
“Toitte vieraan?” pieni tyttö kysyi ylimielisesti, hän oli ilmestynyt eteemme. Hänelläkin oli punaiset silmät, näitä silmiä reunusti tumma meikkikerros, hiukset tytöllä oli tiukalla nutturalla. Hän näytti samalta kuin ne ihmiset, jotka eivät koskaan löytäneet rakastaan. Hän näytti siltä, ettei häntä haitannut lyhyytensä, hän hallitsi ihmisiä, sekä vampyyrejä muutenkin. Tytöllä oli paljon mustempi kaapu kuin miehillä, jotka saattoivat minut tänne mätänevään paikkaan. Kaulassa hänellä roikkui kaulakoru jonka riipuksessa oli Volturien vaakuna. Koru olisi voinut olla kaunis sekä hienostunut jos ei tietäisi että tuo kaulakoru merkitsi valtaa, armotonta kunniaa sekä kuria.
“Tuo haluaa keskustella Herran kanssa”, hontelompi mies sanoi ja nyökkäsi minuun päin.
“Onko Tuolla nimi?” tyttö kysyi ja iski minuun viiltävän katseen.
“Nimeni ei kuulu sinulle”, sanoin. En halunnut tavata koko Volturien-klaania halusin vain, että he tappaisivat minut.
Heti kun tyttö löysi katseeni silmillään, minuun viilsi hirveä tuskanaalto. Kuin minua revittäisiin kappaleiksi, poltettaisiin, kaiken maailman kipua aiheuttavaa tehtäisiin minulle yhtä aikaa. Lyyhistyin maahan karjuin niin kovaa kuin pystyin. Mieleeni ei mahtunut enempää kuin tuska, jonka tuon tytön katse aiheutti.
“Jane, lopeta”, kuului kaukaisuudesta pojan ääni jota Jane totteli. Nousin ylös maasta jonne olin lentänyt suunnattoman kivun voimasta. Jane ei ollut vieläkään siirtänyt katsettaan minusta ja hymyili minulle ylimielisesti.
“Onneton pikku rääpäle, suututtaa nyt Jane.“
“Minulle kuuluu kaikki.” Volturien ajatukset piirittivät minut. Olinkin jo ihmetellyt kuinka he eivät ajatelleet muuta kuin mustaa. Tai sitä kuka olin.
“Minulle kuuluu kaikki”, Jane viilsi minua kylmällä äänellään ja nöyrryin hänen sanoihinsa. En halunnut uutta iskua. Hänen voimansa oli paljon vahvempi kuin Katen.
“Viimeisen kerran kuka olet?” Jane kysyi ja pelkäsin uutta iskua.
“Edward, Edward Cullen.”
“Cullen, seuraa!” Jane puhui kuin koiralle. Jane, sekä poika jolla oli mustat hiukset, yhtä tumma kaapu kuin Janella, ja miehet lähtivät kävelemään. Minä seurasin perässä nöyrtyneenä
Kuljimme pitkin Volturien kiemuraisia ja kylmiä käytäviä. Eihän minua kylmyys haitannut, mutta ilma tuntui erilaiselta verrattuna meidän, tai siis heidän, talonsa kotoisaan lämpöön, sekä kodikkuuteen.
“Edward Cullen haluaa tavata sinut, Herra”, Jane tokaisi kun aukaisi mustat ovet. Astuin Janen jäljessä suureen saliin, jonka toisessa päässä oli kolme tuolia -suuria ja valtavia. Kuten kaikki täällä, nekin huusivat valtaa! Kunniaa! Me olemme kuninkaallisia! Inhosin tapaa, jolla ne huusivat.
“Edward Cullen?” mies, jonka hiukset oli sliipattu taakse, käveli meitä vastaan kiinnostunut ilme kasvoillaan.
“Hei herra. Aro?” tervehdin kysyvästi. En tiennyt lainkaan kuinka häntä puhutella.
“Nuori herra Edward”, Aro hymisi ja nappasi käteni käteensä. Hänen punaiset silmät lasittuivat hetkeksi jonka jälkeen hän hymyili viekkaasti.
“Sinulla on ihastuttava kyky, nuori Edward”, Aro hymisi eikä laskenut kättään vielä kädestäni
”Tappakaa minut“
“En.”
“Et?”
“Niin, en.”
“Miksi et?”
“Sinusta tulisi hyvä lisä kaartiimme, nuori Edward”, Aro tylsistyi pelkään ajattelemiseen.
“Mieluummin kuolen!” karjaisin. Minä halusin kuolla!
“Epäilenpä, ettei sinulle jää vaihtoehtoja”, Aro sanoi muka surullisena, mutta hänen silmänsä paljastivat hänet. Hän ei ollut lainkaan pahoillaan.
“Mitä sinä tarkoitat?” kysyin epäilevänä.
“Me emme tapa sinua. Mutta jos lähdet, sinun perheesi kuolee”, Aro sanoi ja katsoi silmiini tiesin, että hän puhui totta. Hänen ajatuksensa olivat miettivät, hän ajatteli mitä Carlislelle kuului ja kuinka häntä surettaisikaan tappaa hänet, sekä perheeni erikoislahjakkuudet.
“Jos jään, ette koske perheeseeni ikinä?” varmistin.
“Niin, nuori Edward. Jos he eivät tee mitään lajillemme vaarallista”, Aro sanoi ja nyökkäili innostuneena tietäen mitä oli tulossa.
“Hyvä on minä jään”, sanoin enkä tiennyt mihin olin ryhtymässä.
“Voi kuinka ihanaa, nuori Edward!” Aro kiljaisi innostuneena.
Mitä olinkaan mennyt lupaamaan?
Ikuisuuden heidän kansaan?
Ihmisveren juomisen?
Joutuisinko rankaisemaan perhettäni jos he joskus tekisivät väärin?
Toivoin, etten mitään niistä.
-
Ihana <3 Tietenki ^^
Tykkään hirmusti ja odotan JATKOO!!
Juu, hyppää vaan 4-5 viitoseen, jos kaikki on sitten hyvin nii ei haittaa ::)
Hah, eiku kirjota vaan, kunhan kirjotat.
~Lauranood
Tuolla ei muuten vieläkään lue, että oon beta...?
-
Nykyään luen pelkkiä Potter ficcejä. Ennen luin kaikki Twilight ficit, mitä tänne sivustolle tuli :DD
Lueskelin jonkun ficin kommentteja ja sun banneri osui silmiin. Aina ne osuu silmiin... ::)
Idea on jollain tapaa ns. kulutettu, tai sitten olen vaan lukenut liikaa tekstejä jotka perustuu Uusikuulle :D
Jokatapauksessa, todella hyvaa tekstiä! Koukuttavaa, todella koukuttavaa! Haluan vaan lisää ja lisää!
Joten saisko jatkoa :)
Yritän jossain vaiheessa keksiä jotain oikeesti luovaa kommentoitavaa :D
-
Ihastuin tähän heti :D
Sun kirjotus tyylis on niin koukuttava, että on pakko saada lisää!
Äkkiä laita jatkoa, jookos kookos? ::)
Minä seuraan ainaski! :)
~raww!
-
Myönnän et jäin koukkuun.. :)
Pidän sun kirjoitus tyylistäs ja mut silleen tää juoni on aika loppuun kulutettu mut ei siin mitää pidän silti tästä :D
Jatkoa vaan tulemaan nopeesti :)
♥~ Engel-
-
Lauranood , kiitos kommentista! <3
katriqqq , tirdän että New Moon ficcit ovat tusina tuotteita mutta toivon ettei tämä olisi sen kopio. Kiitos sinullekkin ihanasta kommentista.
raww! , kiituuksia.
Engel-, loppuun kulutettu? Kaikki twilight ficcithän ovat loppuunkulutettuja. ;) Kiitos kommentistasi.
A/N: Ensiki suuri kiitos Lauranoodille joka teki jälleen ihanan työn ja betasi luvun. <3
Joo, nyt kun on kiitelty minun pitää ilmoittaa huoleni ettet ehkä saa tätä valmiiksi. Ei ole hirveästi insipistä ja lukujen kirjoittaminen on kuin söisi kuivaa puuta. Toivottavsti silti pystytte lukemaan ja kommentoimaan, sillä kommentit ovat aina mukavia.
2. Vahvuus
“Mitä hän tekee tällä?” Jane kysyi selvästi Arolta, mutta katsoi samanaikaisesti minua pitkin kalpeaa nenänvartaan
“Hän on nyt osa kaartiamme”, Aro sanoi kylmästi ja käveli eteenpäin minä perässään. Hän oli viitannut minut mukaansa. En tiedä kuinka kauan minun kuuluisi seurata häntä - loppuelämäni vai muutama minuutti? Aroa seurasi minun lisäkseni nainen nimeltään Renata, hän kertoi minulle aina välillä suupielestään tietoja kaartilaisista. Hän oli täällä varmaankin “elävin” vampyyri. Jos niin voisi sanoa.
“Mitä? Mutta hän on Cullen!” Jane kirkaisi, mutta nöyrtyi samalla hetkellä kun Aro katsoi häntä epäuskoisena.
“Mitä väliä sillä on?”
“Luulin vain että Cullenit eivät tulisi uljaaseen joukkoomme, Herra”, Jane sanoi ja kumarsi pienesti. Aro puhkesi melkein hulluun nauruun.
“Muut eivät tule ikinä kuulumaan joukkoomme, mutta hän tulee aina”, Aro sanoi ja muut nyökkäsivät ymmyrkäisinä, mutta vain minä kuulin heidän sanoistaan kuultavan kaksoismerkityksen. Minun kuuluisi pysyä heidän luonaan aina, ikuisuuden loppuun saakka.
Edward, tule minun pitää koskettaa kättäsi. kuulin Aron käskevän äänen. Tartuin Aron takaapäin ojennettuun käteen
Ah, niin jalo taito. Voisin vaikka tottua tähän. Aro ajatteli hyvillään siitä että kuuli koko kaartin ajatukset kerralla. Olin vetäisemässä kättäni irti mutta Aro kuiskasi;
“Ei noin nopeasti, nuori Edward.” Kohotin yllättyneenä kulmiani. Halusiko hän, että me kuljeskelisimme aina käsikädessä?
“Ei lankaan huonoajatus, nuori Edward”, Aro naurahti.
“Mutta epäilen, että herättäisimme katseita, eikä vaimoni välttämättä pitäisi näkemästään. Hän voi joskus olla hyvinkin mustasukkainen”, Aro kertoili kuin kertoisi säästä. Aro laski käteni kädestään ja laskin sen putoamaan rentona alas. Seurasin Aroa kun hän vei minut suureen huoneeseen, jonka seinät olivat verhoiltu ryhmittäin kaavuilla. Oviaukon luona oli vaaleimmat kaavut siitä kaavut tummenivat asteasteelta, jotta huoneen perällä oli mustaa mustemmatkin kaavut.
“Tämä -” Aro sanoi ja ojensi minulle vain hiukan vaaleamman kaavun kuin itsellään oli päällään. “- on sinulle. Sinä saat kulkea perässäni tai olla omilla teilläsi, mutta yksi ehto sinulla on - et saa missään nimessä mennä ulos. Taistelu tai vierailu tilanteissa olet aina käteni oluttuvilla tai kuten äsken ajattelit pidät kädestäni kiinni”, Aro kertoi ensimmäisen kerran vakava ilme kasvoillaan ilman hymyn häivääkään.
“Selvä”, sanoin ja olin sisäistänyt kaiken kuulemani, minusta tulisi siis Aron sylikoira - tai sylivampyyri. Äh, olin vasta toista tuntia täällä ja jo nyt olin menettämässä järkeni.
“Entä ravinto?” kysyin koleasti ja tutkailin samaan aikaan kaapuja.
“Kuinka niin?” Aro kysyi punaiset silmät hiukan levinneinä, hän ei ollut tajunnut edes ajatella verta.
“Niin että pitääkö minun välttämättä tappaa ihmisiä? En haluaisi olla samanlainen hirviö kuin te”, kysyin ja nostin katseeni vihdoinkin Aroon. Aro katsoi minua koleasti.
“Enkö minä jo sanonut, ettet saa mennä ulos? Ja kuvitteletko sinä, että me hommaisimme sinulle yksityiset ruuat?” Aro kysyi ivallisesti.
“Minä tarkoitan -” aloitin, mutta joku keskeytti minut.
“Anteeksi herrat, mutta tulin kertomaan, että Heidi palasi juuri, suuri joukko ihmisiä mukanaan”, ihmisnainen tuli ilmoittamaan meille. Ihmettelin miksi tuo ihmisnainen oli tällä, mutta sain vastauksen naisen ajatuksista. Voi kunpa minusta tulisi pian heidän kaltaisensa.
“Kiitos, Gianna”, Aro sanoi, mutta ei katsonut naiseen, Giannan, päinkään vaan minuun.
“Ja sinä ruokailet kanssamme!” Aro sanoi minulle tiukasti Giannan mennessä sulkien huoneen oven perässään.
“Ette voi pakottaa minua”, vastasin kylmästi.
“Nuori Edward, meitä on kaksikymmentä. Saanen uskoa, ettei sinulla ole mahdollisuuksia taistella meitä vastaan”, Aro sanoi pieni kohtelias hymy huulillaan ja poistui jättäen minut tuijottamaan selkäänsä. Hän ei voinut olla tosissaan!
“Miksi teillä on ihminen töissä?” kysyin Aron selältä, mutta tiesin, että hän kuulisi vaikka oli jo matkan päästä.
“Hänestä tulee vielä joskus lounas”, Aro sanoi lyhyesti ja kääntyi kulman taakse, jotta en näkisi häntä. Suljin silmäni vihaisena, teen mitä tahansa vuoksenne, sinun vuoksesi, Bella.
AroPow
Käänsin selkäni Edwardille joka jäi tuijottamaan minua vihaisesti. Ajattelin jo hetken pitäisikö minun myöntyä ja antaa hänen saada metsästää eläimiään.
“Miksi teillä on ihminen töissä?” takanani kuului ääni. Tiesin, että tämä keskustelu pitäisi käydä hänen kanssaan.
“Hänestä tulee vielä joskus lounas”, sanoin jäljitellen Janen kylmää ääntä. Olin aina ihaillut Janea, tämän voiman, sekä muiden kykyjen vuoksi. Hän oli kylmä. Ei fyysisesti vain henkisesti. Hän oli kaikkein vahvin kaartilainen. Kaikki uskoivat niin, minä uskoin niin.
“Hän on kaartilaisemme?” Jane kysyi minulta ivallisesti, mutta hiljaa. Silmiensä tuijottaessa minua.
“Niin”, vastasin ja kohautin mustaan verhoiltuja olkapäitäni.
“Minkä ihmeen takia? Tuliko hän tänne ja sanoi; Minäpä haluan liittyä teihin!” Jane kysyi ivallisesti ja kohotti ääntään loppua kohden.
“Ei, hän liittyi samoin kuin Alec, uhkasin häntä”, sanoin ja tarkat muistoni tulvivat mieleeni. Ne eivät olleet samankaltaisia sumeita muistoja kuin ne muistot, joita muistelin usein, muistoja ihmisajoiltani. ne olivat tarkkoja ja pystyin aistimaan kaiken kuin kaikki olisi tapahtunut vasta eilispäivänä, vaikka kaikki tapahtui 1300-luvulla.
“Kuinka sisarelleni on käynyt?” nuori poika, jota olin valvonut tarkasti hänen syntymästään lähtien kysyi vihan pursuen merkillisen sinisistä silmistään.
“Sisaresi?”
“Niin sisareni, Jane“, poika selvitti kuin tyhmälle. Hän oli ylimielinen ja tottunut siihen, että saisi kaiken haluamansa kuin siskonsakin, joka oli juuri muuttumassa vampyyriksi eräässä tyrmässä.
“Haluan nähdä sisareni ja viedä hänet kotiin“, Alec sanoi päättäväisellä äänellä ja asteli hermostuneena pellavatunikassaan sekä housuissaan.
“Pitäisitkö sisaresi näkemisestä?”
“Kyllä, herra“, Alec sanoi huojentuneen ja vilkuili olkani taakse kuin uskoen, että pitäisin hänen siskoaan panttivankinani, jota miekalla varustautunut sotilas vartioisi.
“Sitten sinun pitää luvata jotain”, sanoin kylmäkiskoisella äänellä.
“Mitä sinä haluat, herra?”
“Lupaatko, ettet ikinä poistu täältä?”
“Ikinä?” Alec kysyi hermostuneena ja kaiveli miekkaansa.
“Miekkasi ei tehoaisi minuun”, sanoin kylmästi.
“Kuinka niin?”
“Koska olen vampyyri”, sanoin ja seurasin Alecin ilmettä, kuinka hänen silmänsä levisivät.
“Mutta sinähän poltat noitia! Minä tiedän sen!” Alec sanoi ja etsi pakoreittiä pyöreästä huoneesta.
“Ja siskosi muuttuu kaltaiseksemme”, sanoin välittämättä Alecin sanoista -tuskin kuulin niitä.
“Haluan nähdä hänet!” Alec sanoi kalpeana.
“Haluatko? Sitten minun täytyy muuttaa sinut, haluatko?”
“Ette ikinä tee sisarelleni pahaa?” Alec kysyi silmät viiruina.
“Emme”
“Muuta sitten”, Alec sanoi ja sulki silmänsä. Lähestyin häntä ja painoin hampaani kaulavaltimolle. Hampaani upposi mehevään lihaan ja imaisin hiukan verta sisääni. En paljoa halusin hänen elävän.
Alec ei huutanut lainkaan muuttumisensa aikana, se oli yllätys. Hänen voimansa oli voimakkaampi kuin olin kuvitellutkaan.
Seuraavana päivänä Jane oli muuttunut ja tullut musta kaapu päällään minun ja Alecin luo.
“Miksi muutit hänet?” Jane kysyi ja polvistui veljensä viereen kun hän makasi maassa ja oli liikkumatta ja huutamatta.
“Uhkasin häntä”, sanoin ja pidin katseeni Alecissa. Jane murisi minulle.
“Sinä lupasit! Sinä lupasit ettet koskisi häneen!” Jane murisi ja katsoin häneen, mutta kun katsoin häntä silmiin koin sietämättömän kivun. Tunsin kuinka se poltti sisälläni. Huusin ja pyysin Janea lopettamaan. Jane lopetti kuin seinään heräten transsistaan.
“Millä sinä uhkasit häntä?” Jane kysyi kylmällä äänellä ja katsoi veljeään.
“Hän halusi nähdä, että elät“ sanoin ja nousin ylös.
“Sinä lupasit“, Jane kuiskasi. Käänsin hänelle selkäni ja lähdin harppomaan kohti lähestyviä veljiäni.
Se oli viimeinen kerta kuin näin heidät kummatkin niin haavoittuvaisina. En ollut ennen käsittänytkään kuinka paljon he välittivät toisistaan, en ollut muistanut mitä sisarusrakkaus tarkoitti. He eivät enää osittaneet sitä, mutta tiesin, että toinen kostaisi aina toisen kuolemasta. Se vain oli heissä eikä se lähtenyt pois millään.
Katsoin vieressäni kävelevää Janea. Hänen katseensa oli lasittunut, mutta huomasi tuijotukseni.
“Heidi on kuulemma saapunut suuren saaliin”, Jane sanoi katse edelleen tyhjänä.
“Olen hyvin pahoillani Jane”, sanoin ja tunsin ensimmäisen kerran syyllisyyden pistoksen sisälläni.
“Mistä?” Jane kysyi ja nosti katseensa minuun.
“Huijauksestani, minun oli vain pakko saada teidät kummatkin”, selvitin hiljaisella vanhalla äänellä.
“Sinun on liian myöhäistä katua”, Jane sanoi kylmästi ja kiristi tahtiaan, jotta oli minua aikaisemmin pyöreässä salissa ruokailemassa.
Edward saapui viereeni kuin tyhjästä. Katsahdin häneen, hän oli vetänyt päälleen antamani kaavun sekä kaulakorun kaulaansa jossa oli riipuksena Volturien vaakuna.
“Sinä se et ole ikinä kokenut todellista katumusta”, Edward sanoi kylmästi.
“Hyvä on! Saat ravita itsesi eläimillä! Mutta älä luulekaan että me muut alkaisimme ravita itseämme sillä lailla”, mutisin ja olin häpeissäni.
“Kiitos, herra” Edward sanoi hiljaa ja kääntyi poispäin. Hän olisi halunnut juosta ja repiä kaikilta niiltä ihmisiltä päät auki. Tiesin sen, mutta hänen sisimpänsä ei antanut periksi, hän oli vahva. Vahvempi kuin minä ikinä.
-
Vastaan nyt heti tähän. Menipäs kauan laittaa se tänne! No ei vaiskaa.
Ihana luku :-*
Sait nuo kohdat muoksittua, joita en ymmärtänyt ja nyt ymmärrän paremmin ;D
Ihana luku ja kyllä muuten saat tämän valmiiksi, vaikka pitäisi sitten pakottaa, koska haluan tietää miten päättyy ;(
JATKOO!! (se oli käsky, ei ehdotus)
Kiitus luvusta <3
~Lauranood sekoilee jälleen (sopis vaikka leffan nimeks!)
Meow njau, okei sekosin taas :D
-
Hyvä luku! :) Toivottavasti pian tulee kauheetä äksöniä! :)
Tykkäsin tosta takaumasta, tai muistosta. Hyvin kirjotettu!
Sulla oli aika paljon tuolla pikkupikku virheitä. Just että lause alkaa pienellä alkukirjaimella yms, mutta eivät haitanneet lukemista. Kannattaa tarkistaa teksti hyvin ja ottaa vaikka Office Word apuun :D Se oikeesti auttaa :D
Tarkoitus ei ole lannistaa, ei todellakaan! Anteeksi jos niin teen :-[
Jatkoa! ^^
-
Muutama kohta pisti silmään:
“Mitä hän tekee tällä?” Jane kysyi selvästi Arolta, mutta katsoi samanaikaisesti minua pitkin kalpeaa nenänvartaan.
täällä?
“Ei lankaan huonoajatus, nuori Edward”, Aro naurahti.
huono ajatus?
Hampaani upposi mehevään lihaan ja imaisin hiukan verta sisääni. En paljoa halusin hänen elävän.
upposivat?
Seuraavana päivänä Jane oli muuttunut ja tullut musta kaapu päällään minun ja Alecin luo.
tuli?
He eivät enää osittaneet sitä, mutta tiesin, että toinen kostaisi aina toisen kuolemasta. Se vain oli heissä eikä se lähtenyt pois millään.
osoittaneet?
Ihmettelin miksi tuo ihmisnainen oli tällä, mutta sain vastauksen naisen ajatuksista.
Tässä tuo ihmisnainen pisti silmään, en sitten tiedä pitäisikö se olla välillä vai ilman... Veikkaan että tuo on oikein, en ole niin varma äidinkielestäni.. :D Niin ja täällä?
Mutta, oli hyvä luku, jatkoa odottelen :D
~raww!
-
Mmm... tämä on hyvä idea. Mutta ainoa mistä en pidä on se, miten kirjoitus tyylisi on niin nykyaikainen. Tai tarkoitan sitä. että sata vuotiaat eivät käytä pakolla sanaa kelasin. Esim. sana muistelin tai kävin läpi ajatuksiani olisi parempi. Toivottavasti et nyt pahastu, tarkoitukseni ei ole loukata. (:
Jään seurailemaan kylläkin (:
~Spot
-
Lauranood, teeppäs sinä se leffa niin minä kiittelen sinua kommentistasi. <33
katriqqq, betalla tekstini käyvät mutta kirjoitusvirheistäni vastaan vain ja ainostaan minä. Kiitos ihanasta kommentistasi!´
raww! , wow. Pitää katsoa jos joskus jaksan korjata noi virheet. Kiitos huomautuksesta ja kommentista.
Spot, on aika haastavaa näin nuorena tyttösenä kirjoittaa 100-vuotiaan tavoin. Kiitos kuitenkin kommentista.
A/N: Tästä tuli jälleen erittäin lyhyt, mutta luku mikä luku. Kommenteilla saa heitellä.
3. Pyyntö
“Aro, saisinko käydä metsästämässä?” kysyin muina miehinä Arolta kun kurkkuani rupesi polttamaan päivä päivältä enemmän.
“Katsotaan josko saisit lähteä huomenna”, Aro vastasi epämääräisesti.
“En kestä enää, minun kurkkuni on tulessa!” karjaisin tuohtuneena, olin nälkäisenä erittäin helposti suuttuva.
“Mehän olemme tarjonneet sinulle aterian joka päivä”, Aro sanoi ja iski punaiset silmänsä minuun moittivasti.
“Ei, ette ole. Olette tarjonneet minulle vain viiniä, ette lihaa. Enkä halua tulla humalaan”, vastasin itsekin hämmästyneenä puheeni runollisuudesta.
“Me tarjoamme sinulle vain kalleinta ja hienointa viiniä, mutta sinä tyydyt väljähtyneeseen olueen”, Aro vastasi minulle tutuksi käyneellä äänellä käyttäen minun alkoholivertaustani.
“Mieluummin joisin kuravettä kuin teidän lempiviiniänne”, vastasin ja katsoin kylmästi Aroa. Kuulin kuinka joku aukaisi suurensalin oven, jossa he ruokailivat. Suljin silmäni kun tunsin herkullisen tuoksun, tuoksun, joka veti vertoja jopa Bellan aistikkaalle tuoksulle. Tunsin kuinka myrkkyni erittyi suussani ja nielaisin katkerasti karvaan makuista myrkkyäni kurkusta alas.
“Hmm, ihan vesi herahtaa kielelle”, Aro hymisi vaarallisella äänellä, nyt vasta huomasin hänen tarttuneen kädestäni kiinni.
“Sinä, sinä teit tämän tahallasi”, pihisin vaikeasti, koska kilpailin sisälläni taistelua hyvän moraalin ja halun välillä, halu oli voittamassa koko ajan tätä taistoa. Pieni lipsahdus, niin yksi ihmishenki olisi poissa.
“Et voi mitään tarpeillesi, nuori Edward”, Aro hymisi ja kiersi ympärilläni. Jouduin sulkemaan silmäni, jotta keskittyisin paremmin välttämään tuon ihanan tuoksun.
“Aro, tulin vain varmistamaan, että kaikki kulkee suunnitelmien mukaisesti”, laiska ääni, Marcus, sanoi jostain oven suunnalta jonne olin matkalla puoliksi tahtomattani.
“Kaikki sujuu kuin suunnittelimme”, Aro naurahti ja minä ymmärsin kaiken. He olivat etsineet juuri sellaisen ihmisen jota en pystyisi vastustamaan.
“Minä pystyn kestämään kiusauksen”, mutisin puoliääneen. Suljin silmäni, mutta samalla muut aistini vahvistuivat entisestään, tunnistin kuinka herkullisen hajun omaava henkilö käveli minua lähemmäksi ja kuiskasi värisevällä, pelokkaalla äänellä;
“Ole hellä, en halua yhtä tuskallisen näköistä kohtelua kuin Lisa.” Avasin silmäni, jotka olivat mustaa mustemmat veren tuoksusta, uusi erä myrkkyä tuli suuhuni. Lähestyin naista hitaasti ja solvasin samalla itseäni koko ajan kaikilla haukkumanimillä mitä keksin.
Nainen ajatteli lastaan, kaksivuotista poikaa nimeltään Leo, jolla oli siniset silmät ja vaaleat hiukset. Pienet hymykuopat lapsen pyöreissä poskissaan, samanlaiset kuin hänen miehellään Thomasilla. Hän kävi mielessään muistoja, joita he olivat kokeneet yhdessä. He olivat tavanneet tarhassa. Neljännellä luokalla he olivat ihastuneet toisiinsa ja kuudennella ryhtyneet seurustelemaan. He olivat menneet naimisiin vasta kahdeksantoistavuotiaina, he vain olivat olleet niin varmoja tunteistaan ja oli toinenkin syy, Maddyn kohdussa kasvava lapsi. Nainen hymyili kaihoisasti kyyneleidensä lomasta ja hiveli litteää vatsaansa, jossa kasvoi Leolle pikkusisko tai veli, hän oli saanut tietää lapsesta tänään ja oli halunnut kertoa lapseta romanttisessa paikassa aviomiehelleen, vanhassa linnassa, jonne pidettiin joka päivä turistiretkiä, Volterassa. Maddy syyllisti itseään siitä, ettei hänen lapsellaan olisi enää vanhempia, isovanhemmatkin olivat kuolleet jo vuosi sitten.
“Anteeksi, Maddy. Mutta, mutta… Anteeksi. En voi tälle mitään. Lupaan, että minä hoidan itse, että Leo saa hyvän sijaisperheen”, rauhoittelin naista epätoivoisena. Nainen pillahti itkuun ja taivutti päätään niin että saisin purtua häntä paremmin.
“Ei, en voi tehdä sitä”, sanoin varmasti ja käänsin selkäni syntisen houkuttelevalle tuoksulle.
“Pidäthän varmasti huolta?” nainen kuiskasi viimeisiksi sanoikseen, ennen kuin kuului tuskainen ulvahdus ja rusahdus.
“Lupaan, minä lupaan Maddy Sue”, sanoi liian myöhään ja juoksin pois kiehtovan veren luota.
*
Juoksin suoraan omaan tyrmääni, jonka Aro oli avokätisesti minulle antanut. Tartuin puhelimeeni johon en ollut koskenut moneen päivään ja näppäilin numeropalvelun numeron.
“Numeropalvelu, hyvää päivää”, heleä naisääni vastasi puheluuni kahden minuutin odotuksen jälkeen. Kahden minuutin, aika oli tuntunut ikuisuudelta.
“Hyvää päivää, saisinko sosiaali — toimiston numeron ja osoitteen kiitos?” kysyin.
“Hyvä on, puhelin numero on +35 246 932 7556 ja osoitetta emme löydä, pahoittelut”, pirteä ääni sanoi ja muuttui mietiskeleväksi.
”Kiitos”, sanoin ja suljin puhelun aloittaakseni uuden.
”Hei, soitin vain ilmoittaakseni että Thomas ja Maddy Sue ovat kuolleet, he olivat hyviä ystäviäni ja olen edelleen hiukan shokissa, mutta heillä on poika, Leo, hänellä ei enää ole elossa olevia sukulaisia ja minä voisin adoptoida hänet”, selitin yhteen pötköön ja kuulostin jo omiin korviinikin naurettavalta kuitenkin virkailija vain totesi.
”Maddy, hän oli siskoni.”
-
Että sellanen temppu Edwardilta! :D Mikäs siinä! Lupauksen teki, mutta en ihan tota odottanut :)
Oli kyllä melko lyhyt luku, mutta paljon asiaa ja kuvailua olit saanut sinne mahtumaan :)
Kiitos ja jatkoa! :)
-
ihana taas, Edu oli ihana kun se yritti olla tappamatta sitä naista :3 Harmi sen pikkupojan puolesta. Jatkoo!!
-
oi en oo käyny pitkään aikaan lukemassa, kun en oo huomannu uusia lukuja. :) voisko otsikkoon saada merkinnät monesko luku menossa? tietäs tulla lukemaan.
hyviä lukuja oot väsänny, toivottavasti saisit loppuun asti kirjotettua :)
-
Ihan hyvä, tykkään! :) Jotenkin Edward ei vaan tunnu kauheen omalta itseltään, en tiedä miksi... Jatkoaa... :D
-
Kiva luku taas..
Spot, on aika haastavaa näin nuorena tyttösenä kirjoittaa 100-vuotiaan tavoin. Kiitos kuitenkin kommentista.
Uskon, että on vaikeaa kirjoittaa 100 vuotiaan ihmisen ajatuksia ja mietteitä mutta harjoitus tekee mestarin, niinhän sanotaan.
Toivottavasti jatkoa tulee pian, kun jätit tuommoiseen kutkuttavaan kohtaan.
~Spot
-
katriqqq, kiidus.
Lauranood , siitä pikkupojasta kuullan vielä, päätinsen kun kirjoitin tätä. Kiitos sinullekkin <3
kuppi_kahvia, joo korjaan asian. Kiitos sinullekkin!
Irkku, joo edu on vähän... Mietn sen nyt sanoisi minun tyyliseni Edi.
Spot, kiitos.
A/N: Eli tulin nyt ilmoittamaan että kirjoitan tätä aina perjantai-iltaisin ja lauantai aamuisin eli luvut saatte Sunnuntai/Maanantaina. Tämä jaksottelu sen takia että minulla on nyt toinenkin ficci samaan aikaan tekeillä: Easy Life.
-
Ajattelin nyt tulla ilmoittamaan, että sait juuri uuden lukijan :)
Tämä ficci on niiiiiiiin mielenkiintoinen ja erilainen mitä yleensä luen ja koukuttava jajaja muutenkin ihana!
juu eipä mulla muuta ;D
jatkoa pian :-* ♥
-
annamaria¤, kiitos. Jatkoa tulee nyt.
A/N: Jälleen surkean lyhyt luku, I'm so sorry! Kommenteja siitä huolimatta?
Näky 4.
“Aivan niin, Maddy puhuikin sinusta usein”, valehtelin nopeasti.
“He ovat siis molemmat kuolleet?” nainen tivasi ja unohti tyystin työnsä.
“Niin, se on valitettavaa.”
“Voin minä pitää heidän lapsestaan huolta”, nainen mumisi itsekseen, luulen kai, etten minä kuule.
“He varta vasten halusivat minun kasvattavan Leon”, huomautin kohteliaasti.
“Epäilenpä vain, tuskin edes sisareni haluaisi vampyyrin kasvattavan lastaan”, nainen sanoi niin hiljaisella äänellä, ettei ihmiskorvat sitä kuulisi.
“Oletko sitten itsekin sellainen?” kuiskasin ääni hämmästyksestä karheana.
“Enhän minä täysi ihminenkään ole”, nainen mumisi ja sulki puhelimen ennen kuin ehdin kysyä häneltä lisää tietoa. Naisen ääni oli muuttunut äkillisesti surulliseksi, se jäi ihmetyttämään sekä kiehtomaan minua. Mikä tuo nainen on, mikä Maddy oli ja ennen kaikkea; mikä Leo on jos hänen äitinsä haluaa vampyyrin pitävän huolta, sillä nyt uskoin vahvasti, että Maddy oli toivonut minun pitävän huolta pojastaan.
AlicePov
5 kuukautta myöhemmin
“Jasper!” kihersin Jasperin vahvassa syleilyssä. Istuimme sylikkäin valkoisella sohvallamme, joka tuoksui vielä uudelta. Olimme Jasperin kanssa muuttaneet muutama päivä sitten Denaliin kahdestaan asumaan. Jasper törmäsi huulillansa huuliini ja hymyilin vienosti suudellessani häntä. Minä olin kerrankin se joka irtaantui suudelmasta, Jasper katsoi minua hämmästyneenä - enhän minä yleensä irtaantunut suudelmasta ensimmäisenä.
“Ei, vasta kun saan vaatehuoneemme kuntoon”, toruin Jasperia samalla hypistellen hänen kultaisia hiuksiaan.
“Miksi?” Jasper kysyi painottavalla äänellä ja tunsin kuinka kiihkon aalto tulvahti minuun.
“Jasper!” kiljaisin ennen kuin Jasper suuteli minua uudestaan. Yritin pitää kiukkuni yllä, mutta se ei onnistunut kun Jasper suuteli minua ihanilla huulillaan.
“Oletko vielä varma?” Jasper kysyi hymyä hypnotisoivassa äänessään.
“Olen”, sanoin painokkaasti, vaikka mieleni teki mieli vastata jotain aivan muuta. Hyppäsin Jasperin sylistä ketterästi ja liitelin kauniissa värikkäässä kodissamme minun ja Jasperin vaatehuoneeseen.
Huokaisin kun huomasin kaikki pahvilaatikolliset täynnä käyttämättömiä ja siististi pakattuja vaatteet . Olin kantanut vielä hiukan aikaa mukanani Edwardin vaatteita, mutta minun oli vihdoin hyväksyttävä se tosiasia, ettei hän enää ollut olemassa. En ollut nähnyt hänestä mitään sen jälkeen kun hän läksi meidän luotamme, tuntui kuin hän olisi haihtunut savuna ilmaan. Toivoin vain, ettei niin ollut todellisuudessakin tapahtunut. Toivoin, ettei Edward olisi enää vain kasa tuhkaa Volturien nurkassa.
Nostin ensimmäisen paidan laatikosta silmät oudon kuivina kuten silloin kun tekisi mieli itkeä, mutta vampyyrisyyteni kielsi sen jyrkästi, eihän minulle nyt voinut suoda muutamaa pientä suolasta kyyneltä silloin harvoin kun muistelin veljeäni. Haistoin paitaa mikä oli käsissäni niin puhdas, viaton tuoksu. Kukaan ei ollut ikinä ymmärtänyt rakkauttani vaatteitani kohtaan, mutta Rosalie sentään ymmärsi, että ne olivat kuin lapsiani, joita en voisi koskaan saada. Ei, en ikinä ollut janonnut lasta samoin tavoin kuin Rosalie. Vaatteet vain olivat minun kaikkeni ja silmäteräni, Jasperin jälkeen.
Nostin paitaa, jotta näkisin sen paremmin. Paita oli valkea ja siinä oli rypytyksiä kyljissä ja suuri avonainen kaula-aukko tähän jos lisäisi ruskean nahkatakin sekä mustat farkut, asu olisi täydellinen Bellalle. Samassa uusi surun aalto hukutti minut, Bella. Minun paras ystäväin, miksi sinäkin jätit minut julmasti? Samassa katseeni lasittui ja jäin paikoilleni paita käsissäni tietäen, että näkisin hyvin pian näyn, toivoin vain ettei se olisi näky, jossa Jaspeille sattuisi jotain.
Ruskeahiuksinen nainen juoksi metsässä minua päin hymy koreillen täyteläisillä huulillaan, joissa oli kumminkin pieni kauneusvirhe, alahuuli oli suhteessa pienempi kuin ylähuuli. Naisen silmät olivat oranssit, ei vielä puhtaan kultaiset lähteet, muttei enää punaiset polttavat liekitkään. Nainen sipaisi ruskeat suortuvansa taaksensa ja hymyili minulle aurinkoisesti. Naisen katse muuttui kuitenkin huolestuneeksi ja hän jäi hyvän matkan päähän minusta ja silmäili minua voittajan katse silmissään.
“Hei, Alice“, nainen sanoi varovasti ja silmäili taakseni. Tiesin Jasperin seuraavan minua, nainen katsoi taakseni mutta muuttui puolustusasentoon nähtyään aviomieheni.
“Hei, Bella”, takaani kuului hämmästynyt ääni, hyvä en siis ollut ainut, joka oli hämmästynyt. Siirsin katseeni takaisin outoon naiseen ja vastasin hänen katseensa epäuskoisena, ei, ei tämä voinut olla mahdollista!
Huomaamattani Jasper oli saapunut nojaamaan ovenkarmiin utelias, mutta pelokas katse silmissään katsoin häntä intoa pursuen.
“Mitä sinä näit, Alice?” Jasper kysyi ja samassa olin hänen sylissään jalkani kierrettynä hänen vartalonsa ympäri ja hymyilin hänelle aurinkoisesti.
“Hän on elossa, Bella on elossa!” hihkaisin ja suutelin innostuneena Jasperia hänen levittäessään hämmästynyttä tunnetta ympäri taloa kun taas minä jaoin iloisuuttani koko kansalle, oli hämmästyttävää, että vain hetki sitten olin ollut allapäin Edwardin ja Bellan takia, mutta nyt tiesin, että sain edes parhaan ystäväni takaisin.
-
Jeees on tullu uus luku :)
mukavan sujuvaa tekstiä oot kirjoitellu tänne.
virheitä en löytänyt.
Jatkoo nopeesti!
♥~ Engel-
-
Hirveän kauan on siitä kun viiemksi kommentoin.. Pakko nyt sitten jotain väsätä :D
Kauhean lyhyt luku vaan, muuten oli hyvä. Yhden virheen löysin, oli ylimääräinen välilyönti vaan :D Etsitään se nyt, jos löydän...
Huokaisin kun huomasin kaikki pahvilaatikolliset täynnä käyttämättömiä ja siististi pakattuja vaatteet .
Elikkäs tuossa :) Uih, pilkku virhekkin on tuossa samalla :D Elikkäs Huokaisin sanan jälkeen pilkku.
Kun aloitti lukua lukemaan, tuli semmonen olo, että mitä hiiskattia tässä on viimeksi tapahtunut ;D Tuli sentään mieleen, kun hetken mietti. :)
Lyhyt kommentti, anteeksi.
Jatkoa? :D
~raww! ~ sieltä ne lyhyet kommentit löytää...
-
Minulla ei ole ollenkaan inspistä, joten tämä jää tauolle. Nimittäin jos päätän että kirjoitan ensin tämän luvun, en saa toiseen ficiin lainkaan lukuja.
Engel-, virheettömyys on rakkaan Lauranoodin ansiota. <3 Kiitos kovasti kuitenkin kommentistasi.
raww!, lyhyt luku anteeksi. Juurin näiden lyhyiden lukujen vuoksi tämä jää tauolle. Kiitoksia kuitenkin kommentista.
-
And he is still alive wuhuu
Jatkoa
- An_n
-
Oon lukenu tän pari kertaa, (okei.... noin viis kertaa) enkä oo kyllästyny... Jatkoo!!!!
-
Latelan ja An_n, kiitos!
A/N:I'm back!
Eli ensimmäiseski suuren suuri kiitos rakkaalle Lauranoodille! Nyt tuli uusi luku mutta älkää odottako mitään!
Hiljainen kaipuu 5.
BellaPow.
Katsoin vartioijaani, hänen punaiset silmät tuijottivat minua. En halunnut katsoa häneen kun kysyin vahvalla äänellä:
“Milloin pääsen metsästämään?” Kurkussani poltteli kiduttava tuli. Muistikuva lämpimästä virtaavasta verestä kurkussani sai janoni yltymään entisestään.
“Ai kuraverta?” Laurent kysyi epäuskoisena punaiset silmät tuijottaen minua kiinnostuneesti.
“Yhdenkään ihmisen ei enää tarvitse kuolla puolestani”, sanoin ja häpesin syvästi ensimmäistä metsästysreissuani, jolloin olin vuodattanut turhaan ihmisen verta. Olin selvittänyt hänen historiaa, vain kiduttaakseni itseäni. Halusin tietää millaisen ihmisen elämän minä olin päättänyt.
Katherine Rockwell oli nuori nainen, elämä edessä, lukiosta parhaat mahdolliset arvosanat. Ja minä olin lopettanut hänen elämänsä. Hänestä ei ikinä tulisi lakinaista, hän ei ikinä saisi lapsia, hän ei ikinä joutuisi hautaamaan läheisiään. Ja minä olin riistänyt häneltä elämän, vain itseäni tyydyttääkseni. Eikö ollut minulle riittävä rangaistus ikuinen elämä ilman Edwardia, pitäisikö minun nyt vielä kantaa ihmisen tappoa harteillani?
Tiesin vastauksen, se oli oikein. Oli oikein, että Edward jätti minut. Olin sekoittanut kylliksi heidän elämäänsä. Ja oli oikein, että Laurent muutti minut, mitäs olin leikkinyt uhkarohkeaa. Ja oli oikein, että kannoin tappoa sydämessäni, olinhan sen aiheuttanutkin.
“Älä soimaa enää itseäsi, Bella”, Laurent sanoi.
“Mutta minä tapoin hänet! Join hänen verensä, en halua olla sellainen Laurent, en enää koskaan”, kuiskasin hänelle hiljaa.
“Sinä olet vampyyri, ja sinulla on vampyyrin luonto”, Laurent sanoi ja pysyi vieläkin kauempana.
“Ei jos saan itse päättää”, sanoin ja olin hetken hiljaa. “Anna minun päättää, Laurent.”
“Miksi et halua herkullisen veren valuvan kurkussasi?” Laurent kysyi ja oli salaman nopeudella vierelläni ja silitti kasvojani. Suljin silmäni, periaatteessa nautin hänen kosketuksestaan, mutta se oli väärin. Se ei tuntunut oikealta, käsi ei ollut hänen, jonka olisin halunnut minua silittävän.
“Päästä minut menemään, Laurent”, sanoin ja aukaisin silmäni. Katsoin Laurentiin vetoavasti ja tiesin, että saisin tahtoni läpi. Laurent rakasti minua, oli oppinut rakastamaan. Tai sitten hänkin vain esitti.
“Victoria löytäisi sinut… Voin suojella sinua”, Laurent sanoi ja yritti hypnotisoida minua.
“Olen häntä vahvempi, Laurent. Päästä, jos välität minusta, niin päästä minut heidän luokseen”, sanoin ja pyrin pitämään itseni rauhallisena. Romahtaminen tarkoitti heikkoutta, heikkous tarkoitti kuolemaa. Olin oppinut sen.
Laurent näytti miettivän, kun hän viimein katsoi minua näin silmissä tuskan häivähdyksen.
“Päästä”, vetosin uudestaan.
“Hyvä on, lähde”, Laurent sanoi hiljaa, ihmisen korvilla sitä ei kuulisi.
“Kiitos”, sanoin ja halasin Laurentia kevyesti. Hän ei vastannut halaukseen vaan istui jäykästi paikallaan. Sekunnin murto-osassa olin ulkona. Katsoin taakseni, näin ikkunan läpi Laurentin istuvan paikoillaan katsovan lasittunein silmin eteensä. Tunsin syyllisyyden vihlaisun, monenkohan olennon sydämen olin särkenyt? En haluisi edes tietää, minun pitäisi joskus pyytää heiltä kaikilta anteeksi.
Syrjäytin pois masentavat ajatukset ja kohdistin ne mahdottomaan tehtävään. Cullenit. Minuun on löydettävä heidät.
EmmettPow
Katsoin Rosalieta, joka istui sohvalla ja luki jotain naisten lehteä. Aina välillä hän tuhahteli ja nakkeli vaaleita hiuksiaan olkansa yli. Siirsin jälleen katseeni peliin, jota olin pelaamassa. Olin jo saanut tämän läpi aikoja sitten mutta aina se vain jaksoi kiinnostaa minua. Tai kiinnostaa ja kiinnostaa, eihän mikään minua enää kiinnostanut, ei ketään enää kiinnostanut. Jo puoli vuotta olimme vain odottaneet, pikkusisko oli vienyt mukanaan kaikkien ilon. Rosaliestakin näki, että hän oli kiintynyt Bellaan. Vaikkei hän sitä usein näyttänytkään, hän piti Bellaa perheenjäsenenä.
Huokasin ja nousin ylös sohvalta.
“Minne sinä menet?” Rosalie kysyi rutiininomaisesti.
“Käyn ulkona, tuletko mukaan?”
“Enpä taida”, Rosalie sanoi ja vilkaisi nopeasti kännykkäänsä.
“Ei kukaan soita, ei ole soittanut melkein puoleen vuoteen. Anna olla”, sanoin ja tunsin turhautumisen. Miksi kaiken oli pitänyt muuttua silloin kun sitä vähiten haluttaisiin?
Rosalie katsoi minuun ja ensimmäisen kerran näin hänen silmissään katumusta ja syyllisyyden tuntoa.
“Alice ja Jasper lähtivät minuun takiani”, hän totesi. Kävelin hänen luokseen ja kiersin käteni hänen ympärilleen kuin karhu.
“Ei se ollut sinun syysi”, sanoin ja pitelin tärisevää Rosalieta sylissäni.
“Miksi sitten he eivät tule takaisin? Miksi perheeni hajoaa kuin ohut lasi?” Rosalie kysyi ja hautasi kasvonsa olkaani.
“En minä tiedä, Rose. En tiedä”, sanoin hiljaa. Minun vitsinheittämistaitoni olivat hävinneet, olin nyt vain synkistelevä karhu. En enää se leppoisa ja suojeleva nalle.
“Okei, Rose. Mennäänkö kaatelemaan puita?” yritin vaihtaa puheenaihetta.
“Emmett, kuinka sinä jaksat?” Rosalie kysyi ja naurahti pienesti. Samaan aikaan puhelin soi, katsoimme nopeasti toisiamme ja Rosalie nappasi puhelimen vastatakseen siihen.
“Rose, et ikinä usko”, puhelimesta kuului onnellisen keijukaisen ääni.
“Bella on elossa.”
-
Jes! Lisää tullut :D Huomasin kyllä vasta nyt... Kun suomen kieliset ficit olivat ärsyttäneet ja aloin lukemaan enkuksi :D
Yhden virheen löysin, kun sattui olemaan tuolleen Povin lopussa ;D
Syrjäytin pois masentavat ajatukset ja kohdistin ne mahdottomaan tehtävään. Cullenit. Minuun on löydettävä heidät.
Minun
Ööh... Mitäs mun pitikään sanoa... Argh. Unohdin. D:
Mutta, hyvä juttu että inspistä riitti edes yhteen lukuun. :D Riittäiskö sitä vielä kaikkiin loppuihinkin? ::)
Tack,
~raww!